[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftFlSpu42veenHdlAajY2uldUZEGFZPW2HtR9b2fowdk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2510,"Zanoni: yli-ihmisen elämäntarina","Bulwer-Lytton, Edward",1803,1873,"2510-bulwer-lytton-edward-zanoni-yli-ihmisen-elamantarina","2510__Bulwer-Lytton_Edward__Zanoni_yli-ihmisen_elämäntarina","Romaani","romaani",[],[],"fi",1842,1909,113397,731867,false,65468,[23],"Rosicrucians -- Fiction",[25],"Novels","\"Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina\" by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton is a novel published in 1842. It tells the story of Zanoni, a Rosicrucian initiate who has lived since ancient Chaldean times and possesses the secret of eternal life. When he falls in love with Viola Pisani, a beautiful Neapolitan opera singer, he must choose between immortality and human connection. Set against the backdrop of the French Revolution, the novel explores Rosicrucian mysteries, divine madness, and the ultimate sacrifice required when supernatural power confronts mortal love. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Valvanne, Väinö",291,"Okulttinen romaani kertoo kuolemattomasta Zanonista, joka kuuluu salaperäiseen rosenkreutsiläisten veljeskuntaan. Tarina sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuvaa päähenkilön valintaa ikuisen elämän ja inhimillisen rakkauden välillä.","Edward Bulwer-Lyttonin 'Zanoni: yli-ihmisen elämäntarina' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2510. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ZANONI: YLI-IHMISEN ELÄMÄNTARINA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEDW. BULWER-LYTTON\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nV. H. V. [Väinö Valvanne]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTeosofinen kirjakauppa ja kustannusliike,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Johdanto.\n   I. Soittaja.\n  II. Taide, rakkaus ja ihme.\n III. Teurgia.\n  IV. Kynnyksen vartija.\n   V. Elämännesteen vaikutukset.\n  VI. Taikausko hylkää uskon.\n VII. Hirmuvalta.\nVIII.\n\n\n\n\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nMahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka\nmuutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä.\nSanon \"joku\", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota\nkiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen\nelämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä\nei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei\nmatkakertomuksia, ei \"kansankirjastoa\" eikä \"lukemista tuhansille.\"\nMutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää\nhuomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on\nkerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja\noli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha\nD. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi,\nkun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean\ntunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä,\nrypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen\nepäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa\nsuosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei\nollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen\nhinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn\ntaikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän\nepätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja\npyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla\nteoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut.\nItse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin\nne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan\ntiedoista.\n\nSattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua\ntutustua n.k. \"rosenkreutsiläisten\" omituisen lahkon todelliseen\nalkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja\npintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen\ntutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n\nkokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että\nkäsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia\nkertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta -- kukaties jonkun oman\njäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti\nvahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja\n\"gymnosofien\"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.\n\nMinä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran -- kai tulisi hävetä\nsitä tunnustaa -- oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän\npäivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä\nkuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten\nmielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat.\nJa kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme -- ja\nmerkillisen sumuinen se ilma onkin!\n\nMyymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen\nostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin\nsitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti.\n\"Herra\", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni\nkirjaluettelon lehtiä, \"te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen\ntavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä\ntutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette\nvoinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen\nveljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet,\nvaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia -- sanokaa minulle,\nonko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi\nsaada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?\"\n\nKuullessani sanat \"kunnianarvoinen veljeskunta\" minun tuskin tarvitsee\nmainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti\nkuuntelin, mitä vieras vastaisi.\n\n\"Minä en usko\", virkkoi vanha herra, \"että tuon koulun mestarit\nmilloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin\nhimmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä\ntästä varovaisuudesta.\"\n\nHän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin\nkirjainkokoojalle:\n\n\"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi\nrosenkreutsiläisiä.\"\n\n\"Rosenkreutsiläisiä\", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan\ntutkivalla hämmästyksellä minuun. \"Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen\nvoisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella,\nettä jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista\nseuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää\nheidän viisautensa Isiksen?\"\n\n\"Kas vaan\", ajattelin. \"Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta',\njosta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun\nveljeskunnan jäsenistä.\"\n\nJa ääneen virkoin: \"Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen\nkirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole\nauktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata\nkohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi --\ntosiasiain aikakausi, herra.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, \"jos vielä tapaamme\ntoisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille.\" Ja\ntämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen\nja poistui.\n\nSattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme\njälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen\nHighgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti\nmustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli\nmusta.\n\nJos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän\nmäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti\nkohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma\nvikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle\ntultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen,\nvanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan\npäässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli\nlaaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla\nnäkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon\nsyrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.\n\nPäähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen\ntaidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella\nItaliaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat\nomistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta\nystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä\nsuuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla.\nVaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee\ntarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi\njohdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen\nyhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja\nettä hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa,\nolivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien\nkorkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja\ntoden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon\nihanteesen kohottamisen välillä.\n\n\"Edellinen\", sanoi hän, \"on hollantilainen koulu, jälkimäinen\nkreikkalainen.\"\n\n\"Hollantilainen on enemmän muodissa\", sanoin minä.\n\n\"Kyllä ehkä maalaustaiteessa\", vastasi isäntäni, \"mutta\nkirjallisuudessa --\"\n\n\"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat\nkaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja\narvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa,\nettä sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä.\nKuvanveistotaiteessakin --\"\n\n\"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! _Siinä_ täytyy ainakin korkean ihanteen\nolla pääasia!\"\n\n\"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam\nO'Shanteria.\"\n\n\"Ah\", sanoi vanha herra päätään ravistaen. \"Huomaan, että olen elänyt\naivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on\nlakattu ihailemasta.\"\n\n\"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään\nmuitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että\nShakespeare on niin realistinen!\"\n\n\"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä\nesiintyisi tavallisessa elämässä -- hänkö, joka ei koskaan alentunut\nesittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?\"\n\nMinä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin\ntoverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada\nrosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei\nsamenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen\nsuuntaan.\n\n\"Palatkaamme aineesemme\", sanoin minä, \"te lupasitte valaista tietoani\nrosenkreutsiläisistä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi hän miltei ankarasti. \"Mutta missä tarkotuksessa? Kenties\nhaluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?\"\n\n\"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin\nvarmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia\nhuolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia.\nJokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies\nmenetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki\nkirjassaan _Comte de Cabalis_.\"\n\n\"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja\nkäännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä.\"\n\nSen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta\nnähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista;\nmuutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä\nolemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä\ntutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.\n\n\"Mutta tämä veljeskunta\", sanoi hän, \"miten kunnioitettava ja\nhyveellinen se onkin -- hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään\nluostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai\npalavampi kristillisessä uskossa -- on ainoastaan yksi haara muista,\njotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on\nvielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?\"\n\n\"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa\", vastasin. \"He ovat\njotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja.\"\n\n\"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan\njulaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja\nmuodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä\njalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja\nsuurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten\nja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista.\"\n\n\"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan\nsäilynyt?\"\n\n\"Petturinko\", huusi isäntäni. \"Oliko Apollonios petturi?\"\n\n\"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te\nmenette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän\noli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta\nkerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa.\"\n\n\"Onko se niin vaikeata?\" sanoi vanha herra. \"Ettekö te siis koskaan ole\nnähnyt unta?\"\n\nTähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän\nvälillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni\nerosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla\noli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän\nkäytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli\ninnostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä\npuhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon.\nKoskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan,\nenkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen.\nNäytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut\nsilminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän\nosasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei\nkuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä\nfilosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat -- päät\nturvassa harteillansa -- ovat taipuvaisia katselemaan menneitten\naikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut\nja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha\nherra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan\nyhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva\nkaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni\noli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta\nminun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti\ntaksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi\nmuutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää\nolemassaolostaan.\n\nLuulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä\nviisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen\nhänen kuolemaansa.\n\nVaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli\nhän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien\nkirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän\nepämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan\nerästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta\nerilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli\nesitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi\nhän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja\nluki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia\ntällaisia otteita:\n\n\"Plaato puhuu tässä neljänlaisesta maniasta[3], jolla minä tahdon\nymmärtää innostusta ja jumalallista inspiratsionia; ensiksi on\nsoitannollinen, toiseksi telestinen eli mystillinen, kolmanneksi\nprofetallinen ja neljänneksi se mania, mikä kuuluu rakkauteen.\"\n\nKirjottaja, jonka teoksista hän luki otteita, väittää, että sielussa on\njotakin korkeampaa kuin järki, ja että luonnossamme on erilaisia\nkykyjä: yhdellä niistä me keksimme ja käsitämme melkein intuitivisella\nnopeudella tieteitä ja päätelmiä; toisen avulla luodaan suuria\ntaideteoksia, kuten Feidiaan kuvapatsaita. Ja sitten hän jatkaa\nsanomalla, että \"innostus sen sanan oikeassa merkityksessä tarkottaa,\nettä se sielun osa, joka on yläpuolella järkeä, kohoutuu jumalien luo\nja sieltä saa inspiratsioninsa.\"\n\nKirjottaja, jatkaen Plaaton selittämistä, huomauttaa, että \"yksi näistä\nmanioista -- erittäinkin se, mikä kuuluu rakkauteen -- voi riittää\nsaattamaan sielun takaisin sen alkuperäiseen jumalallisuuteen ja\nautuuteen, mutta kaikkien välillä on sisäinen yhteys; ja säännöllisessä\nkehityskulussa, jota seuraten sielu nousee ylöspäin, on ensimäisenä\nsoitannollinen, toisena telestinen eli mystillinen, kolmantena\nprofetallinen ja viimeksi rakkauden innostus.\"\n\nKun minä hämmästyneenä vastenmielisen tarkkaavaisesti kuuntelin näitä\nsekavia hienouksia, sulki neuvojani kirjan ja sanoi hyvillänsä:\n\n\"Tässä on alkusanat teidän kirjaanne, tässä aineenne perusteet.\"\n\n\"En ole mikään tietäjä\", sanoin tyytymättömänä päätäni pudistaen. \"Tämä\nkaikki voi olla tavattoman hienoa, mutta taivas varjelkoon, minä en\nymmärrä siitä sanaakaan. Rosenkreutsiläisten mysteriot ja teidän\nveljeskuntanne ovat pelkkää lasten leikkiä verrattuina platonilaisten\nrengonkieleen.\"\n\n\"Kuitenkaan, ennenkuin oikein ymmärrätte tämän kohdan, ette voi\nkäsittää rosenkreutsiläisten korkeampia teorioja eikä noita vielä\njalompia veljeskuntia, joista niin kevytmielisesti puhutte.\"\n\n\"Ah, jos niin on laita, luovun minä epätoivoisena koko yrityksestä!\nMutta koska te olette aineesen niin perehtynyt, miksette ota äskeisiä\nsanoja johtolauseiksi johonkin omaan kirjaanne?\"\n\n\"Entä jos jo olenkin sepittänyt kirjan näiden päätelmien perusteelle,\nniin tahdotteko te valmistaa sitä julaistavaksi?\"\n\n\"Varsin mielelläni\", vastasin -- voi, liian pikaisesti!\n\n\"Pidän lupauksestanne kiinni\", virkkoi vanha herra, \"ja kun en enää ole\ntäällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla\nolevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan\npaljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin,\nettä työ tulee olemaan hieman vaikeata.\"\n\n\"Onko teoksenne romaani?\"\n\n\"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä\nvoivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi.\"\n\nViimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi\nystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.\n\nHaikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä\naukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun\nnäin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan\ntässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940\nkuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin\nensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten\nnoidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut\nsilmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti\nvanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta\ntosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna _kammottavaa!_ Minä aioin\nsuoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa\npäätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa\ntekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka\nminulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti\navasin teoksen -- ties mitä siitä voisi hypähtää ulos -- ja iloni oli\nsuuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli\nsanakirjan.\n\nEtten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että\nviimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä\nmerkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se\ntyö ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin\npitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin\nmuutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka\ntoimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän\nsuurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla\nryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi\nonnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut\nteoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja\nseikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa\naikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ\nmuovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut.\nSaan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin\ntoimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn,\nennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin\nvaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä\nproosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa\npidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt\ntyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan\nsuopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran\nrunollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara,\nmilloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää\nkukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii\nminua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään\nvarma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen.\nKoska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki,\njota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin\nomia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät\n-- tahtoisin uskoa -- ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä\ntunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän\njohdannon:\n\nLukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se\nminun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä\nsiitä tuota vanhaa herraa!\n\nLontoossa, tammikuulla 1842.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\nSoittaja.\n\n\n\n    \"Kaksi lähdettä, joiden vedellä\n    oli niin erilainen vaikutus!\"\n\n         _Orlando Furioso_, canto I, 71.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\n    \"Hän oli neito ylevän kaunis,\n    mutta kauneudestaan huolimaton.\n\n    Huolimattomuuskin taidetta on\n    luonnon, rakkauden ja taivaan\n    suosikeissa.\"\n\n      _Gerusal. Lib._ canto II, 14-17.\n\n\n1700-luvun jälkipuoliskolla eli Napolissa arvossa pidetty taiteilija\nnimeltä Gaetano Pisani. Hän oli nerokas soittotaiteilija, mutta ei\nkansan suosima; hänen sävellyksissään oli jotakin mielivaltaista ja\nhaaveellista, mikä ei miellyttänyt Napolin taiteenharrastajien makua.\nHänen lempiaiheensa olivat tavallisuudesta poikkeavia ja niihin hän\nsovellutti aarioita ja symfonioja, jotka kuulijoissa herättivät\nsuoranaista kammoa. Hänen säveltämiensä kappaleiden nimet varmaan\nosottavat niiden luonnetta. Huomaan hänen käsikirjotustensa joukossa\nnimiä sellaisia kuin \"Kostottarien juhla\", \"Beneventon noidat\",\n\"Orfeuksen laskeutuminen Haadekseen\", \"Paha silmä\", \"Eumeniidit\"[4] ja\nmonta muuta, jotka todistavat voimakasta mielikuvitusta, mikä löytää\nhuvinsa kammottavasta ja yliluonnollisesta, vaikka tätä usein\nlauhduttaa tavattomat sievät kohdat täynnä lennokasta ja henkevää\nkuvailua. On totta, että Gaetano Pisani valitessaan aineitaan\nmuinaisajan tarustosta oli aikalaisiaan paljon uskollisempi\nitalialaisen oopperan etäiselle alkuperälle ja varhaiselle hengelle.\nTämän laulun ja näytelmän välisen yhtymän jälkeläinen, tosin hienompi\nja hempeämpi, oli pitkän pimeyden ja alennuksen jälkeen saanut takaisin\npienemmän valtikan vaikka loistavamman purppuran Arnon rannoilla\nja Venedigin laguunien välissä ja siellä saanut ensimäisen\ninspiratsioninsa pakanallisten legendojen oudoista klassillisista\nlähteistä. Pisanin \"Orfeuksen laskeutuminen\" oli vain rohkeampi,\nsynkempi ja tieteellisempi uusinto \"Euridicestä\", jonka Jacopi Petri\nsävelsi Henrik Navarralaisen ja Maria Medicin hääjuhlia varten.\nKuitenkin, niinkuin jo sanoin, ei napolilaisen säveltäjän tyyli\nlainkaan miellyttänyt korvia, jotka vaativat vienompia ääniä, aikansa\nsulosointuisia säveleitä kuunneltuaan, ja helposti huomattavat virheet\nja liiottelut, mitkä usein näyttivät tahallisilta, sopivat\narvostelijoille moitteen puolustukseksi. Onneksi taiteilija -- muuten\nhän olisi saanut kuolla nälkään -- ei ollut ainoastaan säveltäjä vaan\nmyös etevä soiton esittäjä. Varsinkin viulunsoittajana oli hän mainio\nja ansaitsi siten vaatimattoman toimeentulonsa San Carlon suuren\nteatterin orkesterin palveluksessa. Täällä muodolliset ja määrätyt\ntehtävät pakostakin pitivät hänen riehuvaa mielikuvitustaan jotakuinkin\naisoissa, vaikka kerrotaan, että kokonaista viisi kertaa hänet\noli erotettu paikastaan, sentähden että hän oli säikäyttänyt\ntaiteentuntijoita ja saattanut koko seurueen pois suunniltaan\nyhtäkkisillä sivusoitoilla, jotka luonteeltaan olivat niin kummallisia\nja hurjia, että hyvin olisi voinut luulla harpyijojen[5] tai noitien,\njoista hän sai sävellystensä aiheen, ottaneen käsiinsä hänen\nsoittokoneensa. Mutta koska oli mahdotonta löytää toista yhtä taitavaa\nesittäjää (niinkuin hän oli maltillisempina hetkinään), niin oli pakko\nollut asettaa hänet entiseen toimeensa. Nyt hän olikin jo hilliytynyt\npysymään adagiojensa ja allegrojensa ahtaassa piirissä. Kuulijakunta,\njoka hyvin tunsi hänen taipumuksensa, oli sukkela huomaamaan\nvähimmänkin poikkeuksen tekstistä; jos hän vähänkin unohti\nitsensä, minkä sekä silmä että korva saattoi havaita omituisista\nkasvonväänteistä ja pahaenteisistä jousen hypähtelyistä, niin kutsui\nhiljainen moittiva murina taitelijan takaisin Elysiumista tai\nTartaruksesta[6] nuottialan terveellisimpiin seutuihin. Silloin hän\nheräsi ikäänkuin unesta -- loi hätäisen, pelästyneen, anteeksipyytävän\nkatseen ympärilleen ja puusta pudonneen nöyrällä katsannolla veti\nkapinallisen soittokoneensa takaisin ikävän yksitoikkoisuuden\nkuluneille laduille, mutta kotonaan hän vaati korvausta tästä\nvastenmielisestä orjantyöstä. Siellä hän pidellen kiihkeillä sormillaan\nonnetonta viulua loihti siitä esiin, usein päivänkoittoon saakka, niin\nhurjia ja outoja säveleitä, että kalastaja alhaalla merenrannalla,\ntaikauskoisen pelon valtaamana teki ristinmerkin, ikäänkuin merenneito\ntai muu henki olisi uikuttanut hänen korvaansa soittoa, mikä ei ollut\nmaan päältä kotoisin.\n\nTämän miehen ulkomuoto oli hänen taiteensa luonnon mukainen.\nKasvonpiirteet olivat jalot ja huomiota herättävät, mutta rypistyneet\nja pilatut; niitä ympäröi musta, huolimattomasti pidetty kihara tukka\nja suurissa ontoissa silmissä oli kiinteä, miettivä ja uneksiva katse.\nKaikki hänen liikkeensä olivat omituisia, äkillisiä, katkonaisia, ja\nhänen kävellessään kaduilla tai pitkin rantaa kuultiin hänen nauravan\nja puhuvan itsekseen. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli viaton, siivo ja\nvilpitön olento, joka milloin tahansa olisi tahtonut jakaa kaiken\nomansa laiskoille latsaroneille eli Napolin tyhjäntoimittajille, joita\nhän usein pysähtyi katselemaan, kun he mukavasti loikoivat auringon\npaisteessa. Mutta seuraelämään hän oli kokonaan sopimaton. Hän ei\nhankkinut ystäviä, ei suosijoita, ei käynyt huveissa, mitkä muuten ovat\nniin rakkaat soiton harrastajille ja etelän lapsille. Hän ja hänen\ntaiteensa näyttivät yksinomaan soveltuvan toisiinsa -- kummatkin\neriskummaiset, alkuperäiset, ylimaalliset ja säännöttömät. Miestä ei\nvoinut erottaa hänen soitostaan, se oli hän itse. Ilman sitä hän ei\nollut mitään, paljas kone. Mutta sen kera oli hän kuningas omissa\nmaailmoissaan! Miesparka! paljon hänellä ei ollut tavaraa tässä\nmaailmassa. -- Eräässä Englannin tehdaskaupungissa on hautapatsas,\njonka kirjotus puhuu \"Claudius Phillipsistä, jonka ehdoton rikkauden\nhalveksiminen ja verraton viulunsoitto tekivät hänestä kaikkien\ntuntijoiden ihastuksen esineen.\" Vastakkaisten ansioitten\njohdonmukainen yhdistelmä! Rikkauden halveksimisen suuruudesta, oi\nnero, riippuu kykysi käytellä viulua!\n\nGaetano Pisanin sävellyslahjat esiintyivät pääasiallisesti sellaisessa\nsoitossa, mikä sopi tähän hänen lempisoittimeensa, viuluun, jolla\nepäilemättä on mitä runsaimmat ja monipuolisimmat edellytykset\nintohimojen tyynnyttämiseksi ja hallitsemiseksi. Mitä Shakespeare on\nrunoilijoiden kesken, on Cremona soittokoneiden kesken. Kuitenkin oli\nhän säveltänyt muitakin kappaleita, laajempia ja suurpiirteisempiä ja\netevin näistä oli hänen kallis -- rahalla ostamaton -- julkaisematon --\nhäviämätön oopperansa \"Sireeni.\" Tämä suuri teos oli ollut hänen\npoikaikänsä unelma, hänen miehuutensa lemmitty ja vanhempina vuosina\n\"se seisoi hänen vierellään kuin nuoruus.\" Turhaan oli hän ponnistanut\nsaadakseen sen maailmalle esitetyksi. Vieläpä lempeä kadehtimaton\nPaisiello[7] pudisti päätään, kun soittaja antoi hänen kuulla näytteen\nsen paraimmista kohdista. Ja kuitenkin, Paisiello, vaikka tämä soitto\nsuuresti eroaa siitä, mitä Durante opetti sinua jäljittelemään, niin\nkenties -- mutta kärsivällisyyttä, Gaetano Pisani -- odota aikaasi ja\npidä viulusi vireessä!\n\nVaikka voi kuulua kummalta, niin tämä omituinen henkilö sittenkin oli\nsolminnut sen siteen, jota tavalliset kuolevaiset ovat taipuvaisia\npitämään omana yksinoikeutenaan -- hän oli naimisissa ja hänellä oli\nyksi lapsi. Ja mikä vielä kummallisempaa, hänen vaimonsa oli tyyneen,\ntervejärkisen haaveilemattoman Englannin tytär. Hän oli miestään paljon\nnuorempi, kaunis ja lempeä, vaaleaverinen aito englantilainen\nkasvoiltaan. Hän oli mennyt rakkaudesta naimisiin ja (uskotteko?)\nrakasti miestään yhä. Kuinka se avioliitto solmittiin, kuinka tuo arka,\nepäseurallinen, kömpelö olento ensin uskalsi kosia -- sitä voin\nselittää ainoastaan pyytämällä teitä katselemaan ympärillenne ja\nensiksi selittämään minulle, millä tavalla puolet miehistä ja puolet\nvaimoista, joita tapaatte, ovat löytäneet itselleen puolison!\nKuitenkaan tämä yhdistys, tarkemmin silmäiltynä, ei ollut niinkään\nmerkillisesti syntynyt. Tyttö oli syntynyt avioliiton ulkopuolella\nvanhemmista, jotka olivat liian ylhäisiä itse häntä pitämään. Hänet\nlähetettiin Italiaan oppimaan sitä taidetta, josta hän tulisi elämään,\nsillä hänellä oli laulunääni ja taideaisti. Hän oli muista riippuvainen\nja huonosti kohdeltu. Pisani oli hänen opettajansa ja kehdosta asti\ntyttö ei ollut kuullut muuta ääntä kuin hänen, jossa ei ollut\nylenkatseen tai moitteen vivahdustakaan. Niinpä -- jatko seuraa\nitsestään. Oli se luonnollista tai ei, he menivät naimisiin. Nuori\nvaimo rakasti miestään, ja vaikka hän olikin hiljainen ja nuori,\nvoitiin häntä melkein sanoa molempien suojelijaksi. Kuinka monesta San\nCarlon ja soitto-opiston hallitsijoiden epäsuosiosta olikaan hän\ntietämättään pelastunut vaimonsa avuliaalla välityksellä! Kuinka monen\nsairauden aikana -- sillä miehen ruumiinrakennus oli heikko -- olikaan\nvaimo häntä hoitanut ja vaalinut! Usein hän pimeinä öinä odotti\nteatterin luona lyhtyineen näyttääkseen hänelle valoa ja tukeakseen\nhäntä vankalla käsivarrellaan; muussa tapauksessa kukaties soittaja\nhajamielisissä unelmissaan olisi voinut astella mereen _Sireeninsä_\njälkeen. Ja sitten kuunteli vaimo niin ihmeen kärsivällisesti, ehkä\nhuvitettunakin -- sillä tosi rakkaudessa ei ole maku aina hienoin --\nnoitten eriskummaisten säännöttömien sävelten kuohuja ja houkutteli\nhänet -- koko matkan kuiskaten ylistystä -- epäterveellisestä\nyövalvonnasta lepoon ja uneen! Sanoin, että miehen soitanto oli osa\nhänestä itsestään, ja tämä hellä olento näytti olevan osa soitosta;\nolikin niin, että kun vaimonsa istui hänen vierellään, pääsi\nse mikä oli sulosointuista ja viehättävää hänen kirjavassa\nmielikuvituksessaan, ikäänkuin varkain sopusointuun sulamaan.\nEpäilemättä vaimon läsnäolo vaikutti soittoon, muovaten ja vienontaen\nsitä, mutta soittaja ei sitä tietänyt, sillä hän ei koskaan tutkinut,\nmistä ja mitä hänen innostuksensa oli. Sen hän vaan tiesi, että\nrakasti ja siunasi vaimoaan. Hän kuvitteli sanovansa tämän vaimolleen\nkaksikymmentä kertaa päivässä, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt, sillä\nhän ei ollut monisanainen edes vaimolleen. Hänen soittonsa oli hänen,\nkielensä, niinkuin vaimon kieli oli -- huolenpito. Hän keskusteli\nenemmän viulunsa kanssa; _sille_ hän saattoi puhua tuntikausia --\nylistää sitä -- torua -- mielistellä, vieläpä tiedettiin hänen sille\nkironneenkin, sillä sellainen on ihminen virheettöminkin, mutta\ntällaista hairahdusta hän aina syvästi katui. Ja viululla oli oma\nkielensä, se saattoi puolustautua ja kun se otti toruakseen, oli se\nvoiton puolella. Se oli jalo toveri tämä viulu, Tyrolissa tehty,\nkuuluisan Steinerin tekoa. Sen pitkässä iässä oli jotakin\nsalaperäistä. Kuinka monta kättä, nyt maaksi muuttunutta, oli\nkoskettanut sen kieliä, ennenkuin se tuli Gaetano Pisanin parhaimmaksi\ntoveriksi! Itse sen kotelo oli arvoa ansaitseva, kauniisti maalattu,\nniinkuin sanottiin Caraccin kädellä. Muuan englantilainen kokooja oli\ntarjonnut kotelosta enemmän kuin Pisani oli koskaan viululla\nansainnut. Mutta Pisani, joka ei välittänyt siitä, missä hökkelissä\nhän itse asui, oli ylpeä saadessaan tarjota viululleen palatsin. Hänen\nviulunsa oli hänen vanhempi lapsensa! Hänellä oli toinenkin lapsi ja\nnyt käännymme siihen.\n\nMiten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain\ntekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että\nluonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen\näänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena\nlevisi yli tähtiä päilyvän lahdelman... kaunis hän oli, mutta outoa\nkauneutta -- vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu.\nHänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä\nPohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku,\nenemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman\nvaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena -- milloin se oli\npunakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen\nilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman\niloinen.\n\nIkävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa\ntyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä\ntosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot\neivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto\nauttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän\nja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli\nroomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden\nkaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin\nomituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi\nusein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti\nrakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta\noli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut\npaljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas,\noikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista\nja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja\ntarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten\nuhripuitten ympärillä ja \"pahan silmän\" lumouksesta -- yhtä vanhoja\ntarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä\noli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan\nmielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi\nharkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä\npelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka\nhänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina\nkoettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla\näänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa --\nmuistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat\nerottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin\npelottivat -- jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen\nsilmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä.\nGionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin\nymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat\nsoitolle sanoja.\n\nOli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta\nhänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja\näänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri\nkardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä\nnoutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu:\nhänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.\n\nKardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen\nnauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen\nkilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan\nteatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä\nenemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville\nsignoroille -- niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten\nkunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma,\nhänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti\nvastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui\nkuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt\nviimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä.\nKaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika\ntai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut\nihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin\nmaagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni\njokapäiväisyyden maailmaan.\n\nJa nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava,\nkuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita,\njoita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia\ntosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka\nperustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on\npeili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan\nsilloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon\nja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen\näänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen\nhehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on\nkaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa\nviattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt\nnainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai\nmustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia,\njoita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he,\nmiksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin\nherkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän\nerotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi\nluonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua\nsydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.\n\nUlkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta\nhieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli\naina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli \"tuulia\", niin että\nhän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää\nsyytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta\nsalaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on\nkatsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa\nniillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet\nhuomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet\nusein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto,\nkun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka\nei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja\nkuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi\nkerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä\näänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne\nhymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat\nhänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään\naateskelemaan.\n\nTosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli\nkuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin\neriskummainen -- tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton\nennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa\nodotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä\nrunoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee\nrinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.\n\nJa sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja\nvielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa\nsuloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko\nautuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä\nilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten\npensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen\nhaudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin\nhaaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä\nja tehdä kouriintuntuvaksi -- sillä kaikkia laulajia mahtavampi on\nnuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka\npäällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä\nkatsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen\npilvilinnoja. Kuka ei tee samaa -- ei ainoastaan nuorena vaan\nvanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen\netuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen\nperintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja\nlukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne\nolivat kuin kreikkalaisten oramat[9] -- profetallisia vaikka\nkuviteltuja.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    \"Se oli halu, hämmästys ja riemu.\"\n\n                       _Gerusal. Lib._ II, 21.\n\nNyt viimeinkin on oppikausi päättynyt! Viola on lähes 16 vuotta vanha.\nKardinaali sanoo, että on tullut aika, jolloin uusi nimi on\nkirjotettava Kultaiseen Kirjaan, mikä kuuluu taiteen ja laulun\nlapsille. Mutta mitä osaa näytellen? -- kenen taideluomalle hän on\nantava muodon ja ruumistuksen? Ah, se on salaisuus! Huhuja käy, että\ntyhjentymätön Paisiello aikoo luoda jonkun uuden nerontuotteen\nalottelijan tervehdykseksi näyttämölle. Toiset väittävät, että Violan\nvahvin puoli on huvinäytelmä ja että Cirnarosa[10] ahkerasti\ntyöskentelee uutta \"Matrimonio Segretoa\" valmistellen. Mutta sillävälin\nsattuu neuvotteluissa joku seisahdus. Näkyy, että kardinaali on\nhuonolla tuulella. Hän on sanonut julkisesti -- ja ne sanat ovat\npahaenteisiä: \"Tyttö hupsu on yhtä hullu kuin isänsä -- hän pyytää ihan\nmahdottomia.\" Neuvottelu seuraa neuvottelua -- kardinaali puhuu\nyksityisesti hyvin vakavasti lapsiraukan kanssa -- kaikki turhaan.\nNapoli on uteliaisuudesta ja arvailemisesta pyörällään. Lukutunti\npäättyy riitaan, ja Viola tulee kotiin ärtyisenä ja alakuloisena; hän\nei tahdo näytellä -- hän on peruuttanut sitoumuksensa.\n\nPisani, joka oli liian kokematon älytäkseen näyttämön kaikkia vaaroja,\noli ihastunut siihen ajatukseen, että ainakin yksi hänen nimeään\nkantava tulisi lisäämään hänen taiteensa mainetta. Tytön omituisuus\npahotti häntä. Mutta hän ei sanonut mitään -- hän ei koskaan sanoin\nnuhdellut -- vaan turvautui viuluunsa. Oi uskollinen viulu, kuinka\nkauheasti sinä toruit! Se vinkui -- se murisi -- se ähkyi -- se ulvoi.\nJa Violan silmät täyttyivät kyyneleillä, sillä hän ymmärsi sitä kieltä.\nHän hiipi äitinsä luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja kun\nPisani keskeytti soittonsa, kas! sekä äiti että tytär itkivät. Hän\ntuijotti heihin kummissaan ja sitten, ikäänkuin hän olisi tuntenut\nolleensa liian ankara, hän taas haki kumppaniltaan apua. Ja nyt\nolisitte luulleet kuulevanne metsän sinipiian laulavan kehtolaulua\nviihdyttääkseen pahankurista vaihdokasta, jonka se on ottanut omakseen.\nSulavina, vienoina, hopeisina tulvailivat säveleet lumotusta jousesta.\nItsepintaisinkin murhe olisi unohtunut kuuntelemaan, ja ajoittain tuli\nsekaan rajuja ilonääniä kuin naurua, mutta ei kuolevaisen naurua. Tämä\noli yksi paraimmin onnistuneista aarioista hänen lempi-oopperastaan,\nmissä sireeni laulaa aallot ja vihurit uinumaan. Taivas tietää, mitä\nsitten olisi seurannut, mutta hänen kätensä estettiin. Viola oli\nheittäytynyt hänen syliinsä ja suuteli häntä, silmät onnesta loistaen\nkuin auringon pilvistä pilkistäessä. Juuri tällä hetkellä avautui ovi\n-- kardinaalilta kutsu -- Violan täytyi heti lähteä hänen ylhäisyytensä\npuheille. Hänen äitinsä meni mukaan. Kaikki tuli sovituksi ja\npäätetyksi: Viola sai tahtonsa täytetyksi ja valitsi mieleisensä\noopperan.\n\nOi te tylsät Pohjolan kansat riitoinenne ja markkinatouhuinenne, te\nette saata arvata millainen elämä nousi soitannollisessa Napolissa, kun\nlevisi huhu uudesta oopperasta ja uudesta laulajasta. Mutta kenen oli\nooppera? Ei mikään kabinettijuoni ole sen salaisempi ollut. Pisani\ntuli eräänä iltana kotiin teatterista nähtävästi vihoissaan ja\nkiihdyksissään. Voi korviasi, jos silloin olisit kuullut viulua! Hänet\noli toistaiseksi erotettu toimestaan. He pelkäsivät, että uusi ooppera\nja tyttären ensi esiintyminen primadonnana olisi liikaa hänen\nhermoilleen. Voi silloin hänen soittoaan! Sireenien ja kostottarien\näänistä tuli sellainen sekamelska, ettei moista ole kuultu. Tulla\nsyrjään sysätyksi ja juuri siksi illaksi, jolloin hänen lapsensa\nesiintyisi, jonka laulu oikeastaan oli hänestä vuotanut ulos --\nsyrjäytetyksi jonkun uuden kilpailijan tähden -- se oli liikaa\nsoittajan lihalle ja verelle. Ensimäisen kerran hän sanoin puhui\nasiasta ja kysyi totisesti -- sillä sitä kysymystä viulu, olipa se\nkuinka kaunopuhelias, ei voinut selvästi esittää -- mikä oli oleva\nooppera ja mikä hänen näyteltävänsä osa. Ja Viola yhtä totisesti\nvastasi luvanneensa kardinaalille olla sitä ilmaisematta. Pisani ei\nsanonut mitään vaan katosi viuluinensa ja kohta kuultiin tasakatolta\n(minne soittaja toisinaan pakeni ollessaan hyvin huonolla tuulella)\nkumppanin vinkuvan ja huokaavan kuin olisi sen sydän murtunut.\n\nPisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita\nhelliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen\nsielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui\nhänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon\nvarsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät\najattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut\nsananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija\nsyöksyi huutaen: \"Tuli on talossa irti, herra!\" -- niin viisas jatkaen\nproblemiensa tutkistelua virkkoi: \"Mene sanomaan rouvalle, hupsu!\nMinäkö sekaantuisin talousasioihin?\" Mutta mitä on matematikka soittoon\nverraten -- soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa\nviulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas\nkysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja\nhämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen\nOdysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: \"12 tuntia päivässä 20\nvuoden kuluessa.\" Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä\npienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa\nepäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään\nsitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken\ntämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri\nluontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa\nymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu --\nkielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli\nmukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli\nse kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun\nnuhteleva ruikutus.\n\nRatkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä\nmukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy\nhuoneesen -- kardinaalin vaunut ovat ovella -- padronea (isäntää) on\nlähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa -- täytyy pukea\nylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin,\njoutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja\nkomeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen\nepätietoisena. Hän saapuu teatteriin -- astuu alas pääovelle,\nkääntyilee ja katselee ympärilleen -- jotakin puuttuu. Missä on viulu?\nVoi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois!\nPelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä\nkardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän\nunta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan,\nennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken\nratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä\nkaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee\nsen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä -- hän tuntee sen vielä\nkardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä\nja jalokivissä loistavana -- kuulee hänen äänensä, joka värähtelee\nkautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä -- osa -- soitto! Sehän on\nhänen toinen lapsensa -- hänen kuolematon lapsensa -- hänen sielunsa\nhenkilapsi -- monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun\nponnistuksen hedelmä -- hänen nerontuotteensa -- hänen oopperansa --\nSireeni.\n\nTämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli\nollut syynä riitaan kardinaalin kanssa -- tätä ei saanut ilmottaa,\nkunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun\nomaansa.\n\nJa tuossa hän seisoo, Viola -- ja jokainen sielu notkistaa itsensä\nhänen eteensä -- ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut\nesiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen\npalkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee,\nkun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.\n\nHän ei ääntänyt -- hän ei liikahtanut -- hän seisoi kivettyneenä\nhengittämättä -- kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain\nhänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista\nsoittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen\nvoitostaan?\n\nViimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä.\nKuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin\nkallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana -- ja näki koko\njoukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja\nluki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi\nPisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän\ntakaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!\n\n\"Viuluraukkani\", sanoi hän pyyhkien silmiään, \"nyt he eivät enää tule\nsinulle viheltämään!\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n    \"Sellaisten vastakkaisten vaikutinten --\n    tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon\n    ja toivon -- välillä petollinen nainen --\"\n\n                     _Gerusal. Lib._ IV, 94.\n\nVaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli\nkuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki,\njolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia\nsäveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja\nkuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi\nkuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli\nannettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja\nalkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että\nyleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina\nnauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä\nnyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään\nalkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului\nyli salin -- laulajat ja orkesteri -- jotka niinkuin ainakin\nsähköisesti tunsivat yleisön mielialan -- tulivat itsekin\nhermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus,\njoka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.\n\nTeatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa -- puolue, joka\non voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä\nhetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään.\nKuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten\nvaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin\nvastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna\nlumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien\nkuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen\ntullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan\njäähdyttävä välinpitämättömyys -- jota ei edes niin merkillisen\nkauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi -- kateellisten\nlaulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä\n-- enempi kuin mikään muu -- äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen\ntuloaan -- kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti\nhänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa\nmahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi\ntytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien\nankaran kylmän katseen edessä.\n\nSillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään -- kun hän yli\näänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen -- huomasi hän\neräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin\ntaikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan\nvoinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen\nmuiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa,\njotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää\nkatsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys,\nmikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.\n\nNoissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon\nlempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon\nvarottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen -- näyttelijä\ntai muu esiintyjä -- joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen\nmieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä\nkuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava -- hän\nhelposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja\nhymyily oli alottelijalle.\n\nJa laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi\nmuukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan\nkohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin\nhän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä\nkättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava\nhenkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena\npuheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus\nlakkasi -- kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana -- kuin maan\ntomusta vapautuneen hengen -- kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet\nilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko\nmaailman,-- paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli\nikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä\nharhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa\nalueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät\nolisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen\netsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille\ntuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.\n\nVasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa,\nvasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja\ntyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän\ntahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei\nkaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä -- elääkseen siellä -- ja\nherätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi\ntuskallisten.\n\nÄlkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi\nhämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti\nolivat erehtyneet taidemaussaan -- ja vielä enemmän hämmästyneensä\ntavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa\n-- jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat\nlaulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan\npakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön\ntakana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän\npaluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa;\nälkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin\nkyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet\ntuttuun huoneesen -- kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa\n-- kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken\ntapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa\nenglantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut\nyksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos\navaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!\n\nJa onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse\nLukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja\nmaukkaita sardiineja ja vanhaa _lacrima_-viiniä, kunnon kardinaalin\nlahjaa.\n\nKorkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin\nikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama\nloisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys,\nkun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin,\nmikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa\nvoimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski\nsäveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli\nvalmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä,\nviulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä\nkiharoita kuiskaten \"Caro padre, isäkulta, ethän enää anna _hänen_\nminua torua!\"\n\nSilloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin\nja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja\nhullunkurisella ylpeydellä: \"En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä\nlapseni annoit minulle niin paljon iloa -- minä olen niin ylpeä sinusta\nja itsestäni -- mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä\nonnettomuutta kärsineet.\"\n\nViolan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja\nvoiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli\nnukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen\nhänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon\nhymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen\nmuisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset --\nniinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka\nsydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen\ntuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka\nne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen\naaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut\nmieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli\ninhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain\nmuutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo\npiirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen\najatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista\nyrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän\nsijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet\nsäikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä\nhän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja\nepämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei\nniinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin\nniinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen\ntotuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen,\nviekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota\nhäiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko\npilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä\ntaas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan\nilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun\nvainajalle.\n\n\"Mutta miksi\", kysyi hän astuessaan alakertaan, \"miksi, isä, on\nsoittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?\"\n\n\"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun\nkunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä -- ja hän tahtoi\ntällaista.\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    -- \"Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot.\"\n\n                    _Gerusal. Lib._ IV, 88.\n\n\nPisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti\nvaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan\nnukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin\nvälttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä\nei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen.\nHänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi,\nyöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana,\njolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä\ntekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä\nvirkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa -- kuka nainen ei sitä\ntekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon\nonnitteluja hän tulisikaan saamaan!\n\nTänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon\nalla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin\nnäkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon\ntuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät\nsäleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat\nhohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.\n\nHänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli\nPosilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin.\nHän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti\npelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen\nja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.\n\nHän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian\nvakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten\npunastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän\npuhui.\n\n\"Oletko onnellinen, lapseni\", virkkoi hän melkein isällisellä\näänellä, \"siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä\nkolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se\nsoitto, minkä kielesi voi esittää!\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä\nlempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. \"En tiedä olenko\nonnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin,\nteidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin\ntiedätte mistä.\"\n\n\"Sinä erehdyt\", sanoi herrasmies hymyillen, \"minä tiedän kyllä, että\nautoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja\nsanonpa _mistä syystä_ sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun\nkuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin\nolisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?\"\n\n\"Ei! Ah ei!\"\n\n\"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme,\nniin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on\njaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka\nhuikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa\narvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta\nkeikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi -- ja minä\nnäen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit --\ntäyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille.\"\n\nHän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja\nviattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon\nvakavuuden, vaikka olikin italialainen:\n\n\"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti\nnyt jo on. Ja isäni -- ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia,\nsignor.\"\n\nSyvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä\nhiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren\nnäyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän. \"Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä\njatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja.\"\n\n\"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta\" -- ja joku vastustamaton --\nhätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne -- pakotti häntä kysymään:\n\n\"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?\"\n\n\"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään.\"\n\n\"Niinkö tosiaan!\" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus\noli mennyttä.\n\n\"Kenties\", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen\nkättään, \"kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä\n-- olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja -- tuntenut,\nkuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta\nole rohkea äläkä alistu -- ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta\nsurulta.\n\n\"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa\nvääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti\nkasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja\nihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden\npuolesta -- vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet\nkuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin\ntavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja\noksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä\nkautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi\nsen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi,\njoka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on\nsiinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan -- taistelu valon\npuolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän,\nkaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön\naina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa\nja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan\nmurheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet\nlintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen\nvälistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta,\njonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!\"\n\nPuhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään\n-- vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja\nkuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan\nseurasivat hänen silmänsä poistuvaa -- tahtomattaan hän ojensi kätensä\nikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi\nantanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan -- kuullakseen vielä\nkerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään -- tunteakseen vielä\nkerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja\nkaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut\n-- niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja\nikävän näkönsä -- niin hänkin näkyvistä poistui -- ja ulkonainen\nnäköala tuntui heti jokapäiväiseltä.\n\nMuukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti\nvastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin\nväkirikkaampiin osiin.\n\nJoukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon\nedustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten -- varakkaampien\nja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja\nkohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.\n\n\"Totta tosiaan\", sanoi yksi, \"eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko\nkaupunki puhuu?\"\n\n\"Ah, sanotaan, että hänen rikkautensa on arvaamaton.\"\n\n\"Sanotaan -- kutka sanovat? -- Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut\nmontakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi\nmitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai -- mikä on\ntärkeintä -- hänen omaisuudestaan.\"\n\n\"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin\nolevan hänen omansa. Katsokaa -- ei, se ei näy tästä -- mutta se on\ntuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on\ntekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan\nrahasummista.\"\n\n\"Mistä hän tuli?\"\n\n\"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että\nhän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa.\"\n\n\"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin\npikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä\njalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee\npelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt\ntuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima\nkultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor\nZanonin dukaateista?\"\n\n\"Oh\", sanoi Cetoxa huolettomasti, \"minun ystäväni --\"\n\n\"Ha, ha, kuulkaa! -- Hänen ystävänsä --\"\n\n\"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan\non hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin\nesitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on\nmitä viehättävin ja älykkäin herrasmies.\"\n\n\"Kerrohan, mitenkä niin äkkiä pääsit hänen ystäväkseen.\"\n\n\"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi\nsaada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka\nnurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa -- ja miten mainio se\nolikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi\nlaulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä -- ah! Minä sain kuulla,\nettä Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin\nosotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni\nhänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen -- minä pidän hänelle\nseuraa näytösten väliaikoina -- hän on ihastuttava -- hän pyytää minua\nillalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään -- minä\nkerron hänelle kaikki Napolin uutiset -- tulemme hyviksi ystäviksi --\nhän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme -- se on\nvain pikkuasia, sanoo hän -- mutta kultasepät arvioivat sen 5000\npistoolin[11] hintaiseksi -- iloisin ilta, mikä minulla on ollut\nkymmeneen vuoteen.\"\n\nKavaljeerit keräytyivät ympärille ihailemaan jalokiveä.\n\n\"Signor, kreivi Cetoxa\", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen\nmies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen\nkertoillessa. \"Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä\nhenkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi\nmuassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä\nsanotaan noidaksi -- että hänellä on 'paha silmä'[12] että --\"\n\n\"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne\", keskeytti\nCetoxa halveksivasti. \"Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt\nlyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut\nmerkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että\njoku 86-vuotias vanhus -- aivan höpelö vanhuuttaan -- juhlallisesti\nvakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun\nkertoja itse oli pieni poika) -- vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette,\non ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso.\"\n\n\"Mutta\", sanoi totinen mies, \"_siinäpä_ se mysterio onkin. Vanha Avelli\nsanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he\ntapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa --\nhuomaa tämä -- Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja\nsamalla salaperäisyydellä -- ja että muuan vanha mies _sielläkin_\nmuisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa.\"\n\n\"Turhia\", vastasi Cetoxa, \"samaa on sanottu silmänkääntäjä\nCagliostrosta -- pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän\ntimantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten\", lisäsi hän vakavasti,\n\"pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja\narvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua\nkohtaan.\"\n\nCetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan\niskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi\nZanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta\nruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja\nastui ylös portaita palatsiin.\n\n\"Ha, ha\", naurahti Cetoxa. \"Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni.\nHerrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette\nkoskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä\nkuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni.\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    \"Hippogryyfi,[13] suuri ihmelintu\n    kantaa hänet matkaansa.\"\n\n                     _Orl. Fur._ VI, 18.\n\nJa nyt, seuraten tätä salaperäistä Zanonia, olen pakotettu jättämään\nhyvästit Napolille. Nouse taakseni, lukija, hippogryyfini selkään ja\nasetu mukavaan asentoon. Minä ostin satulan tuonnoin eräältä\nrunoilijalta, joka rakastaa mukavuutta, ja se on uudestaan täytetty\nvarsin sinua varten. No, sitten me nousemme ilmaan. Katso, kuinka me\nratsastamme korkealla -- katsele äläkä pelkää, hippogryyfit eivät\nkoskaan kompastu, ja jokainen hippogryyfi Italiassa on taattu\nkulkuneuvo vanhanpuoleisille herroille. Katso alas ohikiitäviä\nmaisemia. Tuolla kohoaa Aversa, jossa kerran oli Normannilaisen linna.\nTerve teille, viljapellot ja maanmainiot viinitarhat, terve teille\noranssilehdot, ja terve te kaikki ihanat ketojen ja ahojen moniväriset\nkukkaiset! Pysähtyisimmekö Anxurin korkealle kalliolle, joka seisoo\njättiläismäisenä vartijana eteläisen Lemmenmaan suojana? Ei, pois,\npois! Mutta pidätä henkeäsi, kun liitelemme yli pontilaisten soiden.\nKolkkous ja autius! Niiden ilkeät höyryt ovat verrattuina ohimentyihin\npuutarhoihin samaa kuin elämän karkea jokapäiväisyys sille sydämelle,\njoka on heittänyt luotaan rakkauden. Suruinen Kampanja, sinä aukeat\neteemme majesteetillisessä murheessasi. Rooma, seitsenkukkulainen\nRooma! Ota meidät vastaan niinkuin muisto matkasta väsyneen, ota meidät\nvaieten raunioittesi keskelle! Missä on matkustaja, jota etsimme?\nHippogryyfi menköön ruohoa syömään: se rakastaa akantuksia, jotka\nkiertelevät murtuneita pilareita pitkin. Niin, tuossahan on Tiituksen\nkaariportti, sen kautta kulki jumaloitu Jerusalemin voittaja. Tuossa on\nKolosseum, jossa gladiaattorit teurastivat toisiaan. Murhan\nmuistomerkkejä! Kuinka köyhiä ajatuksia, kuinka alhaisia muistoja te\nherätätte, verraten niihin, jotka puhuvat sydämelle Fyyleen kukkuloilla\nja Maratonin harmaalla kentällä! Me seisomme rikkaruohojen ja\norjantappurapensaitten keskellä. Täällä, missä olemme, hallitsi Neero\n-- tässä kaari kaaren päällä ja pilari pilaria kannattaen, kimmelsi\nmaailmalle sen valtiaan palatsi, -- Neeron Kultainen Talo. Kultainen\nTalo on hävitetty, mutta sen raunioille luonto istuttaa kukkiaan. Kas,\nmiten sisilisko vahtii meitä aralla terävällä silmällään! Me\nhäiritsemme sitä sen valtakunnassa.\n\nNäiden autioiden[14] raunioiden keskellä on vanha keskiaikainen\nrakennus. Täällä asuu yksinäinen erakko. Malariakaudella paikkakunnan\nasukkaat pakenevat sairautta tuottavaa rämekasveikkoa, mutta hän,\nvieras ja muukalainen, hengittää turvallisesti ruttoista ilmaa. Hänellä\nei ole ystäviä, ei tovereita, ei kumppaneita, paitsi kirjoja ja\ntieteellisiä koneitaan. Usein hänet nähdään kulkemassa ruohoisilla\nkallioilla tai kiertelemässä uuden kaupungin katuja, mutta hänen\nkasvoillaan ei ole oppineen hajamielistä, välinpitämätöntä ilmettä vaan\nsilmänsä ovat tarkkaavaiset ja terävät ja näyttävät tunkeutuvan\nvastaantulijoiden sydämen syvyyteen. -- Vanha mies, mutta ei heikko --\nsuora ja muhkea kuin nuorukainen ainakin. Kukaan ei tiedä, onko hän\nrikas vai köyhä. Hän ei pyydä almua eikä anna, hän ei tee pahaa eikä\nnäytä tuottavan mitään hyvääkään. Hän on mies, jolla ei näytä olevan\nmitään maailmaa ulkopuolellaan, mutta näkö usein pettää ja Tiede\nniinkuin Hyvyys elää suuressa Kaikkeudessa. -- Tähän asuntoon astuu\nvieras ensimäinen. Se on Zanoni.\n\nTe näette nämä molemmat miehet istumassa kahden hartaasti keskustellen.\nMonta pitkää vuotta on kulunut siitä, kuin he viimeksi tapasivat\ntoisensa -- ainakin ruumiillisesti, silmästä silmään. Mutta jos he ovat\n\"tietäjiä\", voi ajatus tavottaa ajatusta ja henki henkeä, vaikka\nvaltameret erottaisivat muotoja. Itse kuolema ei viisasta poistuta.\nSinä tapaat Plaaton, kun silmäsi kostuvat _Faidonia_ lukiessasi.\n\nHe keskustelevat -- antavat toisilleen tunnustuksia -- loihtivat esiin\nmenneisyyden ja herättävät sen eloon, mutta kuinka eri tavalla nämä\nmuistot vaikuttavat kumpaankin! Zanonin kasvoilla vaihtuvat tunteiden\nilmeet, vaikka niillä onkin tavallinen tyyneys. Hän on toiminut tuossa\nmenneisyydessä, mutta hänen kumppaninsa tunteettomilla kasvoilla ei näy\njälkeäkään siitä ihmisyydestä, joka ottaa osaa iloon ja suruun;\nmenneisyys on hänelle niinkuin nykyisyyskin ainoastaan mitä luonto on\nviisaalle, mitä kirja tutkijalle -- tyyni ja henkinen elämä --\ntutkimusala -- mietiskelyn aihe.\n\nMenneestä he kääntyvät vastaiseen. Ah, kahdeksannentoista vuosisadan\nlopulla näytti tulevaisuus miltei käsin kosketeltavalta -- se kutoutui\nkaikkien ihmisten nykyisistä peloista ja toiveista.\n\nUuden vuosisadan kynnyksellä seisoi Ihminen, ajan esikoislapsi vanhan\nmaailman kuolinvuoteen ääressä ja katseli Uutta Kehää, veripunaista,\npilvien ja höyryjen peittämää, lieneekö se pyrstötähti vai aurinko.\nKatso, mikä jäinen syvä ylenkatse on vanhan miehen otsalla -- ja mikä\nylevä mutta liikuttava murhe Zanonin ihanilla kasvoilla. Katsooko\nkenties toinen halveksien taistelua ja sen päätöstä ja toinen kammoen\nja säälien? Viisaus, joka ihmiskuntaa silmäilee, viepi ainoastaan\nkahteen tulokseen -- sääliin tai inhoon. Joka uskoo muihin maailmoihin,\nvoi tottua katselemaan tätä maallista kuin luonnontutkija muurahaiskeon\ntai puunlehden vallankumousta. Mitä on maa Äärettömyyden suhteen --\nmitä sen kestävyys Ikuisuuden suhteen! Oi kuinka paljon tärkeämpi on\nyhden ihmisen sielu kuin koko maapallon vaiheet! Taivaan lapsi ja\nkuolemattomuuden perillinen, kuinka sinä vielä kerran joltakin tähdeltä\nkatselet takaisin muurahaiskekoon ja sen tapauksiin, Klodvigista\nRobespierreen, Noakista viimeiseen tuleen. Se henki, joka voi\nmietiskellä, joka elää ainoastaan järkimaailmassa, voi nousta omaan\ntähteensä sen Kalmiston keskeltä, jota Maaksi mainitaan, jo silloinkin,\nkun vielä Elämäksi kutsuttu Ruumisarkku savinen salpaa Ikielävän.\n\nMutta sinä Zanoni -- sinä olet kieltäytynyt elämästä _ainoastaan_\njärjessäsi -- sinä et ole sydäntäsi kuolettanut -- suonesi vielä\nsykkivät kuolevaisten intohimojen sulosoiton mukaan -- sinun vertaisesi\novat sinulle vielä jotakin lämpimämpää kuin ajatusaihe -- sinä tahdoit\nkatsella tätä vallankumousta sen kehdossa, jota tuulet järkyttävät --\nsinä tahdoit nähdä, kuinka maailman elementit kamppailevat läpi\nkaaoksen -- sekasoan!\n\nMene!\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Tämän raihnaisen maailman\n    tiedottomia opettajia.\"\n\n                  _Voltaire_.\n\n    \"Me söimme illallista erään\n    akatemian jäsenen luona, joka\n    oli aatelismies ja teräväpäinen\n    henkilö.\" --\n\n                  _La Harpe_.\n\nEräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien\noli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä\nkokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei\nkaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin\nmyöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein \"epäkansallisinta\",\nniin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin\nrahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat\nyhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.\n\nHuomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli\nmaineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa,\nVoltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen --\nkorkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä\noli myös kunnianarvoisa Malesherbes, \"kansakunnan ilo ja epäjumala\" --\nsiellä oli lahjakas oppinut Bailly -- politikoitsijaksi pyrkivä.\nVietettiin \"pikku-illallisia\", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka\nParisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui\nkirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla\nhöystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista -- sillä\naatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut --\nolivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan\nkuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.\n\nTurha vaiva minun -- turha vaiva meidän vakavalla kielellämme\nkunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka\nlentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys\nvanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä\nasiasta ja -- ainakin muutamien mielestä -- vakuuttavasti. Että\nVoltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää\npilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea\nvanhaa ehdottomasti erinomaisena.\n\n\"Mutta\", sanoi komeileva markiisi de ---- samppanjan vaahtoillessa,\n\"vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä\npyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii\ntasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän\nkummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'.\"\n\n\"Kieltämättä suuri vallankumous lähenee jättiläisaskelin!\"\n\nJa silloin kaikkien joukossa -- oppineiden ja hovilaisten ja\ntasavaltalaisten -- syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta\nyhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita \"suuri\nvallankumous\" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä\nsulavammin kuin äsken.\n\n\"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät\npaikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit\najattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on\njärki varmasti vapaa.\"\n\n\"Ah\", mutisi markiisi, \"niinkuin rakas Diderot niin kauniisti laulaa --\n\n\"Viimeisen papin suolilla kurista viimeisen kuninkaan kaula.\"\n\n\"Ja sitten\", jatkoi Condorcet, \"sitten alkaa Järjen Aikakausi!\nYhtäläinen kasvatus -- yhtäläiset valtionlaitokset -- yhtäläinen\nrikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja\ntoiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat\nveljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on\nkasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto\nvoimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja\ntäydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen\nturmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus --\ntoiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä\npidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa\nsodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus\ntulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen\nmyönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin\nasti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen,\nniin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön,\nsekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy\nmeidän aikamme.\"\n\nKunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että\ntäydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de ----\nja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.\n\nMutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä\nottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään\nsaapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja\nkoko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha -- lähemmä\n70 -- nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton\nCazotte, kirjan _Le Diable Amoureux_ tekijä.\n\nNämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja\nainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat\nyleistäkin keskustelua.\n\n\"Niin\", sanoi muukalainen, \"niin, me olemme ennenkin tavanneet\ntoisemme.\"\n\n\"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin\nniitä menneistä muistoista.\"\n\n\"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin\nuteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte\npäästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan.\"\n\n\"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?\"\n\n\"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka\nturhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä.\"\n\n\"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni\nsen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni.\"\n\n\"Te ette ole sitä heittänyt\", vastasi vieras totisesti, \"se on teissä\nvielä -- on teissä tällä hetkellä -- se sykkii sydämessänne -- se\nsytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!\"\n\nJa sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan\nmuistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja -- selittäen\nniitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja\nelämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle\ntarkoin tunnettuja.\n\nVähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän\nloi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä\nkumppaniinsa.\n\nIhastuttava herttuatar de G---- kiusottavasti huomautti vilkkaalle\nseurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa\npilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle\nosotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: \"No, ja\nmitä _te_ ennustatte vallankumouksesta -- varsinkin mitä meitä koskee?\"\n\nCazotte säikähti kysymyksestä -- hänen poskensa kalpenivat ja otsalla\nnäkyi suuria hikipisaroita -- huulet värisivät -- hänen iloiset\nkumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.\n\n\"Puhu!\" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen\nkäsivarrelle.\n\nSilloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä\nharhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi\nnäin:\n\n\"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, -- teitä sen\noppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi\nde Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä.\nTuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä\nvaan myrkkyä.\"[15]\n\n\"Cazotte parka\", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, \"mitä on\nvankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja\nveljeyden ajan kanssa?\"\n\n\"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja\nsaa työtä yllinkyllin.\"\n\n\"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte\", sanoi\nChampfort.[16] \"Entäs kuinka minun käy?\"\n\n\"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin\nveljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä\nverenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar\nNicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan.\nJa kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole\nkielellään muuta kuin filosofiaa!\"\n\nSeurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas --\nskeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti\npilkallisesti nauraen: \"Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä\nminut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö _minä_ saa\nmitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?\"\n\nNäin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja\nsynkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli,\npalasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.\n\n\"Saatte, La Harpe, kaikkein ihmeellisimmän osan: teistä tulee --\nkristitty!\"\n\nTämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli\nnäyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen\nnaurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä\nuuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.\n\n\"Ei\", sanoi Madame de G----, \"te kun olette ennustanut niin vakavia\nasioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne.\"\n\nAnkara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen\nkasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. \"Madame\", sanoi\nhän pitkän vaitiolon jälkeen, \"historia kertoo, että Jerusalemin\npiirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin\nmuurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem -- ja voi itseäni!'\"\n\n\"No, Cazotte, mitä sitten?\"\n\n\"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten\nheittokoneista kivi, joka hänet murskasi.\"\n\nNäin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina\nhajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää\n    jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle\n    kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja\n    umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?\"\n\n                        _Robespierre_, Discours, Mai 7, 1794.\n\nVähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli\ntuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin\npienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei\nloiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui\njoku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea\njärjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien\nja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen\n\"hyveellistä\" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille --\nvälikerros taiteilijoille -- pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet\npäivätyöläisille tai ilotytöille.\n\nVieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta\nulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan,\nja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja\nsamalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat\nsuonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen\njuoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä\nnuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja\nrajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea\nmenemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja\nastui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja\nastui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja\nköyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä\nvanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen\nuurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä,\nhän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä.\n\"Vettä\", hän heikosti ähki -- \"vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!\"\nSisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui\nhänen käteensä. -- \"Oi siunattu olet, Jean, siunattu!\" sanoi kärsivä,\n\"joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä\nvoin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen\ntähden.\" Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen\ntulijaan.\n\n\"Mitä oireita on teidän taudillanne?\"\n\n\"Tulta -- tulta -- tulta, sydämessä, sisuksissa -- minä palan.\"\n\n\"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?\"\n\n\"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä\nminä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin\nnämä tuskat alkoivat.\"\n\nMuukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.\n\n\"Kuka teille tämän hankki?\"\n\n\"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen\nköyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä.\n_Minä olen rikas!_ Voitteko parantaa minut?\"\n\n\"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä.\"\n\nVanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras\nkiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen,\njoka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui\nhuulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen\nympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden\nseinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä\nharjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli\naiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne\nesittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena\n-- piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa -- siinä oli kaikki\nmitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti\nvielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen\nvaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin\nkaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia;\nsuurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla:\n\"Ylimysten tulevaisuus.\" Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa\nkaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli\nhuolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne\nolivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia -- materialististen\nfilosofien, varsinkin \"encyclopedistien\", joita Robespierre myöhemmin\nniin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää\nvaltakuntaansa Jumalata vaille.[17]\n\nPöydällä makasi eräs kirja; se oli Voltairen tekemä, ja avattu sivu\nsisälsi hänen todistelunsa Korkeimman Olennon olemassaolosta. Reunus\noli lyijykynällä täyteen kirjotettu vanhuksen jäykällä, mutta\nvapisevalla kädellä; kaikki yritystä näyttää vääräksi tai panna\npilkaksi viisaan Ferney-ukon logiikan. Voltaire ei mennyt tarpeeksi\npitkälle muistiinpanijan mielestä!\n\nKello löi kaksi, kun ulkoa kuului askeleita. Vieras istuutui hiljaa\nvuoteen vastaiseen päähän, missä verhot peittivät hänet sisääntulijan\nsilmiltä. Se tuli varpaisillaan hiipien -- sama henkilö, joka oli\nrappusilla syössyt hänen ohitsensa. Vanhuksen kasvot olivat poispäin\nkäännetyt, mutta hän makasi niin hiljaa ja hänen hengityksensä oli niin\nkuulumaton, että nopea, arka syyllisen katse helposti saattoi luulla\nunta kuolonuneksi. Tulija peräytyi ja julma hymy nousi hänen\nkasvoilleen; hän asetti kynttilän takaisin pöydälle, avasi kaapin\ntaskustaan otetulla avaimella ja sulloi taskunsa täyteen kultarahoja,\njoita hän löysi laatikosta. Silloin alkoi ukko havahtua. Hän liikahti,\navasi silmänsä ja katsoi kynttilää, joka nyt oli sammumaisillaan, näki\nrosvon työssään ja istui hetkisen pystyssä kuin kivettynyt, enemmän\nhämmästyneenä kuin pelästyneenä. Viimein hän hyppäsi vuoteeltaan:\n\n\"Vanhurskas taivas! Näenkö unta! Sinä -- sinä -- sinä, jonka edestä\nolen raatanut ja nälkää nähnyt! -- _Sinä_!\"\n\nRosvo säpsähti, kulta putosi hänen käsistään ja kilahti lattiaan.\n\n\"Mitä!\" sanoi hän, \"etkö vielä kuollutkaan? Eikö myrkky ole\nvaikuttanut?\"\n\n\"Myrkky, ah! Poika!\" vaikeroi vanhus ja peitti käsillään kasvonsa,\nsitten äkkinäisellä tarmolla hän huudahti: \"Jean, Jean, ota sanasi\ntakaisin! Ryöstä minulta mitä tahdot, mutta älä sano, että saatoit\nmurhata häntä, joka yksin sinun tähtesi eli! Siinä, siinä, ota kulta,\nminä sitä kokosin ainoastaan sinua varten. Mene, mene!\" ja ukko, joka\nintohimonsa vallassa oli lähtenyt vuoteesta, putosi salamurhaa\nyrittäneen jalkoihin ja vääntelihe permannolla -- henkisessä\nkamppailussa, joka oli tuskallisempi kuin ruumiillinen, jonka hän\nvastikään oli kestänyt. Rosvo katseli häntä kovalla ylenkatseella.\n\n\"Mitä muuta olen koskaan tehnyt sinulle, heittiö\", huusi vanhus, \"kuin\nrakastanut ja hellinyt? Sinä olit orpo, hylätty. Minä elätin, vaalin\nsinua ja otin omaksi pojakseni. Jos minua kutsutaan saidaksi, tapahtuu\nse siitä syystä, ettei kukaan sinua halveksisi, minun perillistäni,\nvaikka luonto on tehnyt sinut epämuotoiseksi. Sinä olisit saanut kaikki\nminun kuoltuani. Etkö voinut säästää minua vielä muutamia kuukausia tai\npäiviä -- mitä se merkitsee nuoruudelle, mutta minun vanhalle iälleni\nse on kaikki! Mitä minä olen sinulle tehnyt?\"\n\n\"Sinä olet jatkanut elämistäsi etkä tahtonut tehdä testamenttia.\"\n\n\"Jumalani, Jumalani!\"\n\n\"_Sinun Jumalasi!_ Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut\nlapsuudesta asti, _ettei ole_ mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut\nfilosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole\noikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole\nmuuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja\nepämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla.\nMitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka\ntässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole\nmuuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin\nehtisin tehdä tästä elämästä parhainta.\"\n\n\"Hirviö! Kirous sinun kiittämättömyydellesi, sinun --\"\n\n\"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa!\nHuomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on\npassi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja\nkonna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä\npäällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma\nsiitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?\" Hän lähestyi\nkatsannoltaan karmeana uhkaavin elein.\n\nVanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.\n\"Anna minun elää, anna minun elää! -- että -- että --\"\n\n\"Että -- mitä?\"\n\n\"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään\npelättävää minun puoleltani. Minä vannon.\"\n\n\"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa,\njollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi\ntuloksia.\"\n\nVielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet\nuhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin\nnäytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä -- mies\nmajesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.\n\nMurhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi -- ja pakeni\nhuoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\n    \"Tietääksesi, kuinka huono ihminen tulee toimimaan valtaan\n    päästyään, käännä vastapäin kaikki opit, joita hän saarnaa\n    vilpistellessään.\"\n\n                                               _Montague_.\n\n    \"Vastenmielisyydetkin ovat eräänlaista (väärin nimitettyä) magiaa.\n    Ihmisellä on luonnostaan samat vaistot kuin eläimillä; nämä\n    vaistot varottavat eläimiä kaikilta olennoilta, jotka ovat\n    vihamielisiä ja vaarallisia niiden olemassaololle. Mutta ihminen\n    on niin usein tätä vaistoa kuulematta, että se surkastuu. Niin ei\n    tee Suuren Tieteen totinen harjottaja\" j.n.e.\n\n                  _Trismegistus neljäs_ (eräs rosenkreutsiläinen.)\n\nKun muukalainen seuraavana päivänä taas tapasi vanhuksen, oli tämä\ntyyni ja ihmeteltävästi toipunut yöllisen näytelmän ja kärsimyksen\njälkeen. Hän ilmaisi kuumin kyynelin kiitollisuuttaan pelastajalleen ja\nvakuutti jo lähettäneensä kutsumaan erään sukulaisen, joka pitäisi\nhuolta hänen vastaisesta turvallisuudestaan ja elannostaan. \"Minulla on\nnäet vielä rahoja jälellä\", sanoi ukko, \"eikä minulla tästälähin ole\nmitään syytä kitsastella.\" Hän sitten lyhyesti kertoi, mitenkä oli\njoutunut tekemisiin sen miehen kanssa, joka oli aikonut häntä murhata.\n\nKävi ilmi, että hän varhemmin elämässään oli ollut riidoissa\nsukulaistensa kanssa -- ollut eri mieltä uskon asioissa. Hän hylkäsi\nkaiken uskonnon pitäen sitä satuna, mutta säilytti kuitenkin ominaisia\ntunteitaan -- sillä vaikka hän oli heikko, oli aikomuksensa hyvä --\njopa oli hänellä sitä väärää ja liioteltua herkkätunteisuutta, jota\ntyhmät usein erehtyvät pitämään hyvyytenä. Hänellä ei ollut lapsia ja\nhän päätti ottaa itselleen ottopojan rahvaan joukosta. Tätä poikaa hän\npäätti kasvattaa \"järjen\" mukaan. Hän valitsi erään orpolapsen\nalimmista yhteiskuntakerroksista, jonka luonteenviat ja ruumiilliset\npuutteet ainoastaan herättivät hänen surkutteluaan ja lopulta lisäsivät\nhänen kiintymystään. Tässä hylkiössä hän ei rakastanut ainoastaan\npoikaa, hän rakasti teoriaa! Hän kasvatti häntä hyvin filosofisesti.\nHelvetius oli todistanut hänelle, että kasvatus voi kaiken tehdä, ja\nennenkuin pikku Jean oli 8 vuoden vanha, olivat hänen lempisanansa\n\"valistus ja hyve.\" Poika näkyi olevan lahjakas, varsinkin\ntaiteellisesti. Kasvatusisä etsi hänelle opettajaa, joka olisi yhtä\nvapaa \"taikauskosta\" kuin hän itse ja valitsi siksi maalaaja Davidin.\nTämä henkilö, joka oli yhtä ruma kuin hänen kasvattinsa ja jonka\nluonteenlaatu oli yhtä paheellinen kuin hänen taiteellinen kykynsä oli\nilmeinen, olikin kyllä niin vapaa \"taikauskosta\" kuin holhooja suinkin\nsaattoi haluta. Robespierrelle suotiin myöhemmin kunnia saattaa\nherkkäverinen maalaaja uskomaan Korkeimpaan Olentoon.\n\nPoika tunsi jo varhain oman rumuutensa, joka oli miltei luonnoton.\nHänen hyväntekijänsä huomasi turhaksi saada häntä leppymään pahalle\nluonnolle filosofisten lauselmien avulla; mutta kun hän selitti, että\ntässä maailmassa raha (niinkuin laupeudesta sanotaan) peittää suuren\nmäärän virheitä, niin poika kuunteli hartaasti ja tuli lohdutetuksi.\nSäästää rahoja holhokilleen -- ainoalle, mitä hän maailmassa rakasti --\ntämä tuli kasvatusisän intohimoksi. Totisesti hän nyt oli saanut\npalkkansa.\n\n\"Mutta minä olen kiitollinen siitä, että hän pääsi pakoon\", sanoi ukko\nsilmiään pyyhkien. \"Jos hän olisi jättänyt minut vaikka kerjäläiseksi,\nen koskaan olisi häntä syyttänyt.\"\n\n\"Niin oikein, sillä te olette itse hänen rikostensa matkaan saattaja.\"\n\n\"Kuinka! Minä, joka en koskaan ole lakannut terottamasta hänelle hyveen\nkauneutta? Selittäkää!\"\n\n\"Voi, jollei oppilaanne tehnyt sitä selväksi teille viime yönä omin\nsanoin, niin turhaan teille taivaan enkeli saarnaisi.\"\n\nUkko kääntelihe levottomasti ja oli vastaamaisillaan, kun kutsuttu\nsukulainen -- joka oli Nancystä kotoisin, mutta samaan aikaan sattui\nolemaan Parisissa -- astui huoneesen. Hän oli vähän yli 30 ikäinen,\nkasvot kuivat, laihat, \"saturnolaiset\",[18] silmät rauhattomat ja\nhuulet yhteenpuristetut. Hän kuunteli kauhusta huudahdellen\nsukulaisensa kertomusta ja koetti hartaasti, mutta turhaan saada häntä\nantamaan ilmi suosikkinsa.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, René Dumas\", sanoi ukko, \"te olette lakimies. Te\nolette kasvatettu halveksien katsomaan ihmishenkeä. Jos joku rikkoo\nlakia vastaan, olette te heti huutamassa: 'mestatkaa'!\"\n\n\"Minä\", huudahti Dumas, kohottaen kätensä ja silmänsä, \"kunnioitettava\nviisas, kuinka väärin te minua arvostelette! Minä valitan enempi kuin\nkukaan muu lakiemme ankaruutta. Minun mielestäni valtion ei koskaan\npitäisi ottaa ihmisen henkeä -- ei edes murhaajan. Olen samaa mieltä\nkuin tuo suuri politikoitsija -- Maksimilien Robespierre -- että\npyöveli on tyrannin keksintö. Sentähden juuri ikävöitsen lähestyvää\nvallankumousta, jotta se lakaisisi pois tämän laillisen teurastuksen.\"\n\nLakimies pysähtyi hengästyneenä puheessaan. Muukalainen katseli häntä\nkiinteästi ja kalpeni.\n\n\"Te muutatte karvaa, herra, ettekö ole samaa mieltä?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, minä koetin juuri tukahuttaa erästä pelkoa, joka\ntuntui profetalliselta --\"\n\n\"Ja se oli --\"\n\n\"Että me joskus tapaisimme toisemme silloin kun teidän mielipiteenne\nkuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta ehkä ovat muuttuneet.\"\n\n\"Ei koskaan!\"\n\n\"Te ihastutatte minua, serkkuni René\", sanoi ukko, joka oli\ntyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. \"Ah, minä näen, että teillä on\noikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.\n\n\"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta?\nTe samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien\npetollisuutta.\"\n\n\"Kiroon! Kuinka voisin rakastaa ihmiskuntaa, jollen sitä tekisi?\"\n\n\"Ja te\", virkkoi verkalleen vanhus, \"ette luule, niinkuin tämä jalo\nherra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon\nmiespahaan?\"\n\n\"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli\navionrikkoja ja maanpettäjä?\"\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin\nte olette minulle Plaato. Kuuletteko?\" huudahti vanhus kääntyen\nmuukalaisen puoleen.\n\nMutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista\nahdasmielisyyksistä itsepintaisimman -- uskottomuuden fanatismin\nkanssa?\n\n\"Joko menette?\" huudahti Dumas, \"ja ennenkuin minä olen teitä\nkiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja\nkunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille\nmaksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!\" Näin\nkaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen\nkynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa\ntaakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi:\n\"Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa.\nLuuletteko, herra, että tuo heittiö otti _kaikki_ vanhan hupsun rahat?\"\n\n\"Noinko Plaato puhui Sookrateesta, herra Dumas?\"\n\n\"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme\ntoisemme.\"\n\n\"_Kerran vielä_\", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän\nkiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa,\nmitä mahtoivatkaan olla -- mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä\nsynkkyyttä.\n\nMikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai\npaenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin\nraskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä\npakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman\nheränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä\npalaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut... mutta\npois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta -- takaisin Italiaan,\narvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää\nraitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat\nvaan kaikkia kemiansa keinoja, -- ihminenpä ei ole koskaan\nmarkkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin\nlähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta\nrikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: \"-- ihaniin maihin, missä\npuhtaat muodot asuvat.\" Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan\nTaiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen\nrannikolla, me palaamme vielä luoksesi!\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\n    \"Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää\n    korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään\n    myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin.\"\n\n                                           _Orl. Fur._ VI, 23.\n\nOi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle\npaikallesi soittokuntaan -- uskollisella viululla on osansa\nriemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi -- sinun\ntyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat\nyhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä\nsoittokunnassa -- ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä\nrakkaudella hyväilet \"kumppaniasi\", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee\nja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka\nepäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee\nihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni\nPaisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea\nkateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi _Elfridasi_ ja\n_Pinosi_ syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän\n_Sireenin_ puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen\npudistit jaloa päätäsi!\n\nMutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat\nitseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on\nerehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden.\n\"Ollaksesi kuolematon\", sanoi Schiller, \"elä kokonaisuudessa!\"\nOllaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.\n\nKuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja\njousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! -- Pisani on\nkaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan\nvalmistellen: _siihen_ ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin\nkoettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö?\nPikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo:\n\"tuossa vika ja tuossa vika\"; \"tuo olisi pitänyt olla toisin -- tuo\nolisi pitänyt jättää.\" Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään,\nvinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse\nsäveltämään joskus! _Silloin_ hän ei näe mitään, jota toisinnoilla\nparannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on\nkäsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.\n\nJa Viola on Napolin epäjumala -- sen puheenaihe. Hän on seuramaailman\nhemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään --\nmutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla\nkotonaan hän on hyvä ja vaatimaton -- siellä etehisen päivänverhon alla\nhän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen\npuu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin\nsinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti --\njoka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy\nlamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin\ntähtien valo.\n\nViikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen\nsurunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui.\nMenestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä\nja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt\nmuutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän\ntoivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita\nnäöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa\nhän ylpeili -- kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton\nkuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää\njuhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin --\nviulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että\nhänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti\nriehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria\ntakaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun -- epäsoinnun -- tuoksi pitkäksi\nhopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt\non satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita,\nvoittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja\nkärsimyksistä.\n\nNyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi\nrasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli\nviimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui.\nAamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen\nkuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen,\nmutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani\nsai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa\nkuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten\nasukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia\ntauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta.\nKoko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli\nkauhea koetus -- kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!\n\nEräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain\nvapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli\nhäntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen\nsameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi\ntyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola\nvaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.\n\n\"Mutta äitisi\", sanoi sairas. \"Nukkuuko hän?\"\n\n\"Hän nukkuu -- ah, nukkuu!\" ja kyyneleet vuosivat virtanaan.\n\n\"Minä luulin -- eh! En tiedä _mitä_ luulin. Mutta älä itke -- minä\ntulen nyt terveeksi -- aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän\nherää -- eikö niin?\"\n\nViola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa\nlääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu\nlakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin\nnoutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.\n\nViola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn\nsairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei\nvastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien -- turhaan; hän oli\nsaanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli\nkiireellinen -- lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi\nviivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä --\ntäytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen -- rauhotusjuoma\noli jo tehnyt siunattua työtään -- potilaan silmät olivat kiinni ja hän\nhengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa\nkasvoilleen ja kiiruhti talosta.\n\nMutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti;\nterveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän\nhorroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla\naloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se\nei ollut unta -- se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista\nunivalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on\nsykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa,\njolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui\njotakin -- tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi\ntarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät -- hänen\nvaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi -- lähti vuoteestaan --\notti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään\nsäveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät\najatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen\npoikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa\noli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä\npoissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli\nympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten\nkuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten\nläpi, toisen toisensa jälkeen.\n\nViimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta -- omasta\nturvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan -- oleskeli, talon\näärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään,\nkalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton,\nhätäinen, etsivä katse -- niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja\nlankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla\nkäsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla\näänellä:\n\n\"En voi löytää heitä; missä he ovat?\"\n\n\"Kutka, isäntä hyvä? Oi säälikää itseänne, ne eivät ole täällä.\nSiunatut pyhimykset! tämä on kamalata: hän on koskenut minuun: minä\nolen kuollut!\"\n\n\"Kuollut! Kuka on kuollut? Onko joku kuollut?\"\n\n\"Voi älkää puhuko noin; tiedättehän te hyvin: emäntä parka -- hän sai\nteistä kuumeen; se on niin tarttuvaista, että se voisi tappaa koko\nkaupungin. Pyhä Gennaro, varjele minua! Emäntä raukka -- hän kuoli --\nja haudattiin; ja minä, teidän uskollinen Gionettanne, voi minua!\nMenkää -- menkää ta-ta-takaisin vuoteeseen, rakas isäntä -- menkää!\"\n\nSoittaja raukka seisoi kotvan aikaa mykkänä ja liikkumattomana, sitten\nkävi vavahdus hänen ruumiinsa lävitse, hän kääntyi ja liukui takaisin,\näänettömästi, haamun tavalla niinkuin hän oli tullutkin. Hän tuli\nsiihen huoneeseen, missä hänen tapansa oli tehdä sävellyksiään -- missä\nhänen vaimonsa suloisessa kärsivällisyydessään niin usein oli istunut\nhänen vierellään kiitellen ja mielistellen, kun muu maailma ainoastaan\nnauroi ja ivasi. Yhdessä nurkassa löysi hän laakeriseppeleen, jonka\nvaimo oli laskenut hänen otsalleen tuona onnellisena maineen ja riemun\niltana, ja lähellä sitä makasi laatikossaan laiminlyöty soittokone.\n\nViola ei ollut kauan poissa; hän oli tavannut lääkärin ja saanut hänen\nmukaansa. Lähestyessään he kuulivat sisältä läpitunkevan, sydäntä\nvihlovan säveleen; se ei tuntunut tulevan elottomasta soittimesta, joka\nkoneellisesti tottelee ihmiskättä -- vaan se oli niinkuin henki olisi\näärettömässä tuskassa huutanut varjojen maailmasta enkelien puoleen,\njotka se näkee kaukana Ikuisen Syvänteen takana. He vaihtoivat suruisia\nsilmäyksiä, kiiruhtivat askeleitaan ja astuivat sisään. Pisani kääntyi\nja hänen katseensa, täynnä aavemaista älykkyyttä ja ankaraa käskyä,\npiti heitä loitolla. Vaimon musta viitta ja kuihtunut laakeriseppele\nmakasivat hänen edessään. Violan sydän arvasi ensimäisellä\nsilmänluonnilla kaiken -- hän juoksi isän jalkojen juureen, syleili\nniitä: \"Isä, isä, _minähän_ olen sinulle jäänyt.\"\n\nVaikerrus lakkasi, viulunsävel muuttui; sekavassa yhtymässä -- puoleksi\nmieheltä, puoleksi taiteilijalta lähteneenä -- murheen säveleeseen\nsulautui ihanampia ääniä ja aatteita. Satakieli oli takaa-ajosta\npelastunut, vienoina, ilmamaisina, livertelevinä, kaikuivat hienot\näänet vielä jonkun hetken ja sitten sammuivat. Viulu putosi lattiaan ja\nsen kielet katkesivat. Helähdys kuului hiljaisuudessa. Soittaja katseli\npolvistuvaa lasta ja sitten katkenneita kieliä... \"Haudatkaa minut\nvaimoni viereen\", sanoi hän hyvin tyyneellä, matalalla äänellä, \"ja\n_tuo_ minun viereeni.\" Ja näin sanoessaan koko ruumis kangistui,\nikäänkuin kivettyen. Viimeinen värähdys kävi hänen kasvoillaan.\nHän putosi lattiaan, äkkiä ja raskaasti. Myöskin _siellä_ --\nihmiskoneistossa kielet katkesivat. Hänen pudotessaan veti takinhelma\nmukanaan laakeriseppeleen ja sekin putosi lähelle kuolleen miehen\nhermotonta kättä.\n\nSärkynyt soitin -- murtunut sydän -- lakastunut laakerinlehvä -- ja\nlaskeva aurinko viiniköynnösten välistä valaisten kaikkea! Näin\nhymyilee ikuinen luonto raunioille kaiken sen, mikä elämätä kaunistaa!\nEikä ainoakaan päivä laske näkemättä jossakin vaienneen soiton --\nkuihtuneen seppeleen!\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n    \"Parempi turva kuin kilpi tai\n    rintapanssari on pyhä viattomuus\n    paljaalle sydämelle.\"\n\n             _Ger. Lib._ VIII, 41.\n\nJa soittaja haudattiin yhdessä viulunsa kanssa, samaan ruumisarkkuun.\nKuuluisan Steinerin -- tyrolilaisen titaanin -- kätten tuote, usein\nolet taivasta tavotellut ja sentähden täytyy sinun nyt, niinkuin\nheikkojen ihmislasten, astua alas synkkään Haadekseen! Mutta kovempi on\nsinun kohtalosi kuin kuolevaisen mestarisi. Sillä _sinun_ sielusi\nnukkuu kerallasi kirstussa. Mutta se soitto, joka kuuluu _hänelle_,\nnousee soitinta vaillakin korkealle kuuluakseen usein tyttären\nhurskaille korville, kun taivas on kirkas ja maassa murhe. Sillä yksi\non kuulonaistin, jota maailma ei tunne. Ja vainajien äänet usein\nhiljaisina henkivät niille, jotka voivat muistoonsa liittää uskon.\n\nJa nyt on Viola yksin maailmassa. Yksin siinä kodissa, jossa\nyksinäisyys kehdosta asti on tuntunut olevan jotakin aivan luonnotonta.\nAluksi yksinäisyys ja äänettömyys oli sietämätöntä. Ettekö te, te\nsurevat, joille nämä sibylla-lehdet, monia outoja arvotuksia täynnänsä,\ntulevat joutumaan, ettekö ole tunteneet, kun jonkun hellästi rakastetun\nkuolema on tehnyt asunnon autioksi -- ettekö ole tunteneet, ikäänkuin\nmuuttuneen talon alakuloisuus olisi liian raskasta ajatukselle kestää?\nTe tahtoisitte vaihtaa sen, vaikka se olisi palatsi, pienimpään\nmökkiin. Ja kuitenkin -- ikävä sanoa -- kun tottelette tunnettanne, kun\npakenette sen seinien sisältä, kun vieraassa paikassa, missä etsitte\nturvaa, ei mikään puhu teille kadonneesta, niin ettekö taas ole\ntunteneet kaipausta juuri siihen muistin ravintoon, joka vastikään oli\nkatkerata kuin sappi? Eikö tunnu miltei pyhyyden loukkaukselta jättää\nkallis kotiliesi vieraille? Sen kodin hylkääminen, missä vanhempanne\nteitä vaalien ovat asuneet, loukkaa omaatuntoanne, ikäänkuin olisitte\nmyyneet heidän hautansa. Kaunis oli etruskilaisten taikausko, että\nesi-isät tulivat kotijumaliksi. Kuuro on se sydän, jolle perhehaltijat\nhylätyiltä asuinsijoilta turhaan huutavat.\n\nEnsiksi Viola sietämättömässä tuskassaan oli kiitollisena suostunut\nmuuttamaan kotia erään hyvän naapurin tarjouksesta, joka oli hänen\nisäänsä hyvin kiintynyt ja kuului samaan soittokuntaan, jota Pisani ei\nnyt enää tulisi häiritsemään. Mutta outojen seura ja vieraiden lohdutus\nmurheen ajalla, kuinka se kiihottaa haavaa! Ja sitten, kuulla muualla\nmainittavan: \"isä, äiti, lapsi!\" -- ikäänkuin kuolema olisi käynyt\nyksistään teidän luonanne -- nähdä muualla rakkaudessa ja\njärjestyksessä vietetyn elämän tyyntä säännöllisyyttä, onnellisten\nhetkien tasaista jatkumista kodin helmassa, ikäänkuin ei missään\nmuualla pyörät olisi pysähtyneet, ketju taittunut, kellolaitos\nvaiennut! Ei, itse hauta ei niin paljon muistuta meille menetystämme\nkuin niiden seura, joilla ei ole mitään menetystä surtavana. Mene\ntakaisin yksinäisyyteesi, nuori orpo, mene takaisin kotiisi: suru, joka\nkynnyksellä astuu vastaasi, tervehtii sinua lempeästi niinkuin hymy\nkuolleen kasvoilla. Ja siellä, istuinpaikaltasi oven edessä voit yhä\nnähdä puun, joka on yksin niinkuin sinäkin ja joka kallionkolosta\nlähteneenä raivaa tiensä valoon niinkuin ihmissydämen vaisto\nponnistautuu kaikkien murheiden läpi, niin kauan kuin ajan vaiheet\nvielä kykenevät uudistamaan nuoruuden vehreyden ja kukoistuksen. Vasta\nsilloin kun elonneste on kuivunut, kun vanhuus saapuu, niin aurinko\nturhaan paistaa ihmiselle kuten puulle.\n\nViikkoja ja kuukausia -- monta ja ikävää -- on jo kulunut eikä Napoli\nkauemmin kärsi, että sen epäjumala väistyy palveltavista. Maailma aina\nraastaa meidät pois itsemme luota tuhansin käsivarsin. Ja jälleen\nkaikuu Violan ääni näyttämöltä, joka on salaperäisen uskollinen kuva\nelämästä kaikkein enimmän juuri siinä, että näyttämöllä liikkuu vain\nnäennäisiä muotoja emmekä pysähdy kysymäänkään, mitä todellisuuksia ne\nedustavat. Kun atenalainen näyttelijä liikutti kaikkien sydämiä\nsyleillessään kuolonuurnaa ja purskahtaessaan nyyhkytyksiin, kuinka\nharvat silloin tiesivät, että se sisälsi hänen poikansa tuhan!\n\nKultaa niinkuin kunniaa tuhlattiin nuorelle näyttelijättärelle, mutta\nhän yhä jatkoi yksinkertaista elämäntapaansa, tyytyi halpaan kotiinsa\nja siihen yhteen palvelijaan, jonka vikoja, jopa itsekkyyttä, hän oli\nliian kokematon huomatakseen. Olihan Gionetta hänet vastasyntyneenä\nlaskenut isän käsivarsiin. Violaa ympäröivät kaikki paulat ja\nkiusaukset, joita hänen turvaton kauneutensa ja vaarallinen asemansa\naiheutti. Mutta hänen kaino hyveensä kävi saastumatta läpi kaiken.\nTotta kyllä nyt mykistyneet huulet olivat hänelle opettaneet naisen\nhyveitä sekä kunnian ja uskonnon vaatimuksia. Ja sellainen lempi, mikä\nei puhunut alttarista, oli hänelle tympäisevä. Mutta paitsi tätä murhe\nja yksinäisyys kypsytti sydäntä ja pani toisinaan hänet miltei\nvapisemaan ajatellessaan, kuinka syvät hänen tunteensa saattoivat olla.\nHänen varhaisista epämääräisistä näyistään kasvoi esiin rakkauden\nihanne. Ja ennenkuin ihanne on löytynyt, eikö aina sen edellä käyvä\nvarjo tee meitä kylmäksi jokapäiväiselle todellisuudelle! Tuon ihanteen\nyhteydessä uudelleen ja yhä uudelleen itsetiedottomasti ja jonkunmoisen\npelon ja kammon kera, nousi esiin varottavan muukalaisen olento ja\nääni. Melkein kaksi vuotta oli kulunut siitä kuin tämä kävi Napolissa.\nEi mitään oltu hänestä kuultu, paitsi että hänen laivansa oli muutamia\nkuukausia hänen lähdettyään purjehtinut Livornoon. Napolin kielikellot\nolivat jo melkein unohtaneet hänen olemassaolonsa, jota pidettiin niin\nihmeellisenä, mutta Violan sydän oli uskollisempi. Usein liiteli\nmuukalaisen kuva hänen unelmiinsa, ja kun tuuli humisi tuossa\noudonnäköisessä puussa, johon hänen muistonsa liittyi, niin Viola\nvavahti ja punastui, ikäänkuin olisi kuullut hänen puhuvan.\n\nMutta Violan mielistelijöiden joukossa oli yksi, jota hän kuunteli\nsuopeammin kuin muita; osaksi kenties sentähden että tämä puhui hänen\näitinsä kieltä, osaksi sentähden että tämä ei ollut tunkeileva tai\nepämiellyttävä vaan enempi ujo; osaksi sentähden että tämän\nyhteiskunta-asema oli lähempänä Violan omaa asemaa kuin ylhäisempien\nihailijoiden, jonka vuoksi hänen ihailunsa ei tuntunut loukkaukselta;\nosaksi sentähden että tämä, ollen itse haaveilija ja kaunopuhuja, usein\nlausui ajatuksia, samanlaatuisia kuin mitä syvimmällä Violan sydämessä\nkätkeytyi. Viola alkoi pitää hänestä -- ehkä rakastaa, mutta niinkuin\nsisar rakastaa; heidän välilleen syntyi tuttavallinen suhde. Jos\nenglantilaisen sydämessä heräsi hurjia ja sopimattomia toiveita, niin\nhän ei ollut vielä niitä ilmaissut. Onko sinulla tässä vaaraa, turvaton\nViola? vai onko vaara suurempi vielä löytymättömän ihanteesi puolelta?\n\nJa nyt tämä johtava luku päättyy, ikäänkuin alkusoittona lumottuun\nnäytelmään. Tahdotko kuulla enempi? Pidä uskosi valmiina. Minä en pyydä\nsokaistuneita silmiä vaan herännyttä mieltä. Niinkuin Tenhosaari,\nkaukana ihmisten asumasijoilta\n\n    ... \"minne laiva harvoin tai ei koskaan\n    tulee meidän rantamilta.\" --\n\n                     _Ger. Lib._ XIV, 69.\n\nniin on \"tosielämän\" uuvuttavalla ulapalla se saari, minne Muusa tai\nSibylla -- Runotar tai Tietäjätär (vuosiltaan vanha, mutta muodoltaan\naina uusi) kutsuu sinua pyhälle purjehdukselle:\n\n    \"Korkea vuorenharja siellä nousee\n    Asumaton ja synkkä, kolea;\n    Tai'alla rinteet puolitiehen alas\n    Jääniljanteen ja lumen peittämät,\n    Vaan huipulle luo päivänpaiste kruunun\n    Oranssilehtoja ja myrttipuita --\n    Ja katso! Vuorijärven rannalle\n    Palatsi uljas kohoaa.\"\n\n                         _Ger. Lib_.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nTaide, rakkaus ja ihme.\n\n\n    \"Näyt erilaiset yhteenkietoutuneet.\"\n\n                   _Ger. Lib._ IV, 5.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\n    \"Kentaureja ja sfinksejä ja\n    gorgoneja kalvakkaita.\"[20]\n\n           _Ger. Lib._ IV, 5.\n\nEräänä kuutamoiltana istui Napolin puistikossa neljä tai viisi miestä\nsuuren puun alla nauttien virvotusjuomia ja kuunnellen keskustelun\nväliaikoina soittoa, joka elostutti tätä huolettoman kansan mieluisinta\nolopaikkaa. Yksi pienestä seurueesta oli nuori englantilainen, joka oli\nollut iloisimpana miehenä joukossa, mutta joka viimeisinä tuokioina oli\nvaipunut synkkään uneksivaan mietiskelyyn. Eräs hänen maamiehistään\nhuomasi tämän äkkinäisen synkkämielisyyden ja taputtaen häntä selkään\nsanoi: \"Mikä sinua vaivaa, Glyndon? Oletko sairas? Olet käynyt vallan\nkalpeaksi. Sinä vapiset. Oletko vilustunut? Sinun olisi paras mennä\nkotiin: nämä italialaiset yöt ovat usein vaarallisia meidän\nenglantilaisten ruumiinrakennukselle.\"\n\n\"Ei, nyt on taas hyvin! Se oli ohimenevä väristys. En voi itsekään sitä\nselvittää.\"\n\nEräs miehistä, näöltään noin 30 ikäinen ja kasvonpiirteiltään ja\nilmeeltään huomattavasti korkeammalla ympärillään olevia, kääntyi äkkiä\nja katsoi tiukasti Glyndonia.\n\n\"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte\", sanoi hän ja lisäsi vakavasti\nhymyillen: \"ehkä voisin selittää sen paremmin kuin te itse.\" Ja\nkääntyen muitten puoleen hän virkkoi: \"Te herrat varmaan usein olette\ntunteneet, jokainen teistä, usein istuessanne illalla yksinänne, kuinka\nmerkillinen ja selittämätön kylmän ja kammon tunne hiipii päällenne;\nverenne jähmettyy ja sydän on lakkaamaisillaan tykkimästä; jäsenet\nvapisevat, tukka nousee pystyyn; te ette uskalla nostaa silmiänne ja\nkatsoa huoneen pimeämpiin nurkkiin; teillä on pelottava tunne siitä,\nettä jotakin ylimaallista on läsnä. Yhtäkkiä koko lumous, jos niin saan\nsanoa, menee ohi ja te olette valmis nauramaan omalle heikkoudellenne.\nEttekö ole usein tunteneet mitä minä näin epätäydellisesti kuvailen?\nSiinä tapauksessa voitte ymmärtää, mitä nuori ystävämme äsken on\nkokenut keskellä tämän näyttämön viehättäväisyyttä ja heinäkuun illan\nvilpoisia tuulenhenkäyksiä.\"\n\n\"Herra\", vastasi Glyndon, nähtävästi hyvin hämmästyneenä, \"te olette\ntarkasti kuvanneet sen väristyksen luontoa, joka äsken tuli päälleni.\nMutta kuinka saattoi ulkonäköni niin uskollisesti todistaa tunteitani?\"\n\n\"Minä tunnen painajaisen merkit\", vastasi vieras vakavasti, \"niistä ei\nerehdy se, jolla on ne kokemukset kuin minulla.\"\n\nKaikki läsnäolevat selittivät ymmärtävänsä ja itsekin tunteneensa sitä,\nmitä vieras oli kuvannut.\n\n\"Yksi meidän kansamme taikauskoja\", sanoi Mervale, se englantilainen,\njoka ensiksi oli puhutellut Glyndonia, \"arvelee, että sinä hetkenä kun\nnäin tunnet veresi jäätyvän ja hiuksesi pöyristyvän, niin joku kävelee\nyli sen kohdan, joka on oleva hautasi.\"\n\n\"Eri maissa on erilaisia taikauskoisia selityksiä tähän yleiseen\nsielulliseen ilmiöön\", vastasi muukalainen, \"muuan arapialainen lahko\nsanoo, että sillä hetkellä Jumala ratkaisee joko teidän tai jonkun\nteille rakkaan henkilön kuolinhetken. Afrikkalainen villi, jonka\nmielikuvitus on synkän epäjumalanpalveluksen inhottavien menojen\npimittämä, uskoo, että piru silloin vetää teitä luokseen tukasta: täten\nhassunkurisuus ja kammottavaisuus sekaantuvat yhteen.\"\n\n\"Se on varmaan ainoastaan fyysillinen seikka -- vatsan joutuminen\nepäkuntoon -- veren kylmentyminen\", sanoi eräs nuori napolilainen,\njohon Glyndon oli tutustunut.\n\n\"Miksikä sitten kaikissa kansoissa siihen liittyy joku taikauskoinen\naavistus ja kammo -- jotakin, mikä yhdistää aineellisen muodon siihen\ntoiseen maailmaan, jonka otaksutaan olevan meidän ympärillämme? Minä\npuolestani luulen --\"\n\n\"Ah, mitä luulette, herra?\" kysyi Glyndon uteliaana.\n\n\"Minä luulen\", jatkoi muukalainen, \"että se on sellaista kammoa, mitä\nihmismäisemmät ainekset meissä tuntevat jotakin näkymätöntä, luontoamme\ntöykäisevää kohtaan, jota tuntemasta meitä onneksi turvaa aistiemme\nvajavaisuus.\"\n\n\"Te siis uskotte henkiin?\" sanoi Mervale epäilevästi hymyillen.\n\n\"Ei, en puhunut varsin hengistä, mutta saattaa olla sellaisia\nainemuotoja, jotka ovat meille yhtä näkymättömiä ja aistimillemme\ntuntumattomia kuin pikkueläimet siinä ilmassa, jota hengitämme -- siinä\nvedessä, joka tuossa suihkukaivossa loiskii. Sellaisilla olennoilla voi\nolla himoja ja voimia niinkuin meillä -- aivan niinkuin niillä\npikkueläimillä, joihin niitä vertasin. Se hirviö, joka elää ja kuolee\nvesipisarassa, joka raatelevaisena ja verenhimoisena syö vielä\npienempiä olentoja, on yhtä kamala raivossaan, yhtä raaka luonnoltaan\nkuin erämaan tiikeri. Meidän ympärillämme saattaa olla olijoita, jotka\nolisivat ihmisille vaarallisia ja turmiollisia, jollei Kaitselmus olisi\npannut heidän ja meidän välillemme seinän, sen kautta että niiden aine\non eri tavalla kokoonpantu kuin meidän.\"\n\n\"Ja luuletteko, että sitä seinää koskaan voi ihminen poistaa\", puuttui\nnuori Glyndon puheeseen, \"ovatko traditsionit noidista ja tietäjistä\npaljaita satuja, niin yleisiä ja häviämättömiä kuin ovatkin?\"\n\n\"Ehkä ovatkin, ehkä ei\", vastasi muukalainen välinpitämättömästi.\n\"Mutta kuka tällaisena aikana, jolloin järki on saanut varmat rajansa,\nolisi niin hullu, että murtaisi sen väliaidan, joka hänen erottaa\nkäärmeestä ja leijonasta -- että rupeisi napisemaan ja kapinoimaan sitä\nlakia vastaan, joka määrää hauen vetten syvyyksien asukkaaksi? Riittää\njo näitä turhia aateskeluja.\"\n\nJa muukalainen nousi, kutsui palvelijan, maksoi laskunsa ja keveästi\nnyökäyttäen päätään seurueelle katosi puiden sekaan.\n\n\"Kuka oli tuo herrasmies?\" kysyi Glyndon kiihkeästi.\n\nMuut katsoivat toisiinsa muutamia hetkiä vastaamatta.\n\n\"Minä en ole koskaan häntä nähnyt\", sanoi viimein Mervale.\n\n\"Enkä minä.\"\n\n\"Enkä minä.\"\n\n\"Minä tunnen hänen hyvin\", sanoi napolilainen, joka olikin kreivi\nCetoxa. \"Jos muistatte, yhtyi hän meidän joukkoomme minun seurassani.\nHän kävi Napolissa noin kaksi vuotta sitten ja on hiljakkoin palannut.\nHän on hyvin rikas -- niin, tosiaan suunnattoman rikas. Sangen\nmiellyttävä henkilö. Olen pahoillani, että hän puhui niin kummallisesti\ntänä iltana; se on omiansa antamaan yllykettä niille monenlaisille\ntyhmille huhuille, joita hänestä kerrotaan.\"\n\n\"Ja varmaan\", sanoi toinen napolilainen, \"se mitä toissa päivänä\ntapahtui ja minkä te Cetoxa niin hyvin tunnette, antaa oikeutusta\nniille huhuille, joita olette kieltävinänne.\"\n\n\"Minä ja minun maanmieheni\", sanoi Glyndon, sekaannumme niin vähän\nnapolilaisten seuraan, että meiltä jää paljon kuulematta, mikä hyvin\nansaitsisi kuulemista. Saanko kysyä, mitä kertomuksia ja mitä\ntapahtumaa tarkotatte?\"\n\n\"Mitä tulee kertomuksiin, hyvät herrat\", sanoi Cetoxa kohteliaasti\npuhutellen molempia englantilaisia, \"niin olkoon mainittuna, että\nsignor Zanonin uskotaan omistavan muutamia kykyjä, joita jokainen\nhaluaisi itselleen, vaikka tuomitaan jokaista niiden omistajaa. Se\ntapahtuma, johon signor Belgioso viittasi, on juuri näitä kykyjä\nkuvaava ja onkin, sen tunnustan, jokseenkin hämmästyttävä. Te varmaan\npelaatte, herrasmiehet. (Koska molemmat englantilaiset joskus olivat\nmuutamilla 'skuudeilla' koettaneet onneansa yleisissä pelipaikoissa,\nnyökäyttivät he myöntävästi päätään. Cetoxa jatkoi): \"Hyvä, muutamia\npäiviä sitten ja samana päivänä kuin Zanoni palasi Napoliin, sattui\nniin, että minä olin pelannut jokseenkin korkeilla summilla ja hävinnyt\naika lailla. Nousin pöydästä, päätin olla enempi kiusaamatta Onnetarta,\nkun äkkiä huomasin Zanonin, johonka ennen olin tutustunut (ja jolla on,\nsaanen sanoa, pieni kiitollisuudenvelka minulle) -- huomasin Zanonin\nseisovan katselijana läsnä. Ennenkuin ennätin lausua iloni tästä\nodottamattomasta huomiosta, laski hän kätensä minun käsivarrelleni\nsanoen: 'Te olette hävinnyt paljon, enemmän kuin voitte maksaa. Omasta\npuolestani en pidä pelaamisesta, mutta kuitenkin tahtoisin ottaa peliin\nosaa. Tahdotteko pelata tästä summasta minun puolestani? Tappio on\nminun, puoli voittoa teidän'. Minä hämmästyin, niinkuin voitte arvata,\nsellaisesta tarjouksesta, mutta Zanonilla oli sellainen ääni ja\nesiintyminen, jota oli mahdoton vastustaa. Muuten minä olin ylen\nkiihkeä korvaamaan tappioni enkä olisikaan noussut, jos minulla olisi\nollut vähänkin rahoja jälellä. Sanoin suostuvani hänen tarjoukseensa\nsillä ehdolla, että myöskin tappio yhtä hyvin kuin voitto olisi\nkummallekin yhteinen. 'Niinkuin tahdotte' sanoi hän hymyillen, 'emme\ntarvitse pelätä, sillä te varmasti kyllä voitatte.' Minä istuuduin,\nZanoni seisoi takanani, onni suosi minua, voitin yhtäpäätä. Itse\nasiassa nousin pöydästä rikkaana miehenä.\"\n\n\"Eihän julkisissa pelipöydissä voi olla petosta, varsinkin jos petos\nolisi pankin etuja vastaan?\" Tämän kysymyksen teki Glyndon.\n\n\"Ei tietenkään\", vastasi kreivi. \"Mutta meidän hyvä onnemme oli todella\nmerkillinen -- niin ihmeellinen, että eräs sisilialainen (sisilialaiset\novat sivistymättömiä ja pahanilkisiä heittiöitä) kiivastui ja rupesi\nhävyttömäksi. Kääntyen uuden ystäväni puoleen huudahti hän: 'Herra,\nteidän ei tarvitse seisoa niin lähellä tätä pöytää. Minä en ymmärrä\ntätä; teillä on jotain vehkeitä tässä'. Zanoni vastasi hyvin tyyneesti,\nettei hän ollut tehnyt mitään sääntöjä vastaan -- sanoi olevansa\npahoillaan siitä, ettei yksi voinut voittaa toisten menettämättä, ja\nettei hän olisi voinut tehdä kelienkään väärin, jos olisi tahtonutkin.\nSisilialainen piti vieraan siivoa esiintymistä epäiltävänä ja alkoi yhä\näänekkäämmin pauhata. Viimein hän nousi pöydästä ja astui Zanonia\nvastaan sellaisella tavalla, joka lievimmin sanottuna olisi ollut\nloukkaava joka miehelle, ken vähänkin on pikainen ja osaa miekkaa\nkäyttää.\"\n\n\"Ja kaikkein merkillisin seikka\", keskeytti Belgioso, \"oli minusta se,\nettä tämä Zanoni, joka seisoi minun istuinpaikkaani vastapäätä ja jonka\nkasvot minä selvästi näin, ei vastannut mitään eikä näyttänyt mitään\nvihan tunteita. Hän kiinnitti silmänsä lujasti sisilialaiseen; en\nmilloinkaan unohda sitä katsetta. On mahdotonta sitä kuvata, se\njäähdytti veren minun suonissani. Sisilialainen peräytyi, kuin\nukoniskemänä. Minä näin hänen vapisevan, vaipuvan penkille.\nJa sitten --\"\n\n\"Niin sitten\", sanoi Cetoxa, \"äärettömäksi hämmästyksekseni tämä mies,\njonka Zanonin paljas katse oli tehnyt aseettomaksi, käänsi koko vihansa\nminua kohtaan, joka -- mutta ehkette tiedä, herrat, että minulla on\nvähän mainetta aseenkäytössä?\"\n\n\"Paras miekkailija Italiassa\", sanoi Belgioso.\n\n\"Ennenkuin saatoin arvatakaan, olin puutarhassa talon takana ja\nvastassani Ughelli (se oli sisilialaisen nimi) ja ympärilläni viis tai\nkuus miestä aiotun kaksintaistelun todistajina. Zanoni viittasi minut\nsyrjään. 'Tämä mies on kaatuva', hän sanoi. 'Kun hän makaa maassa, mene\nhänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla haudatuksi isänsä viereen\nSan Gennaron kirkkoon.' 'Tunnetteko siis hänen perheensä?' kysyin minä\nsuuresti kummissani. Zanoni ei vastannut ja seuraavalla hetkellä olin\nkäsikähmässä sisilialaisen kanssa. Ollakseni vilpitön, hänen\nmiekankäyttönsä oli mainiota, vikkelämpää taistelijaa en ole tavannut.\nKuitenkin\", lisäsi Cetoxa vaatimattomasti, \"hän sai piston läpi\nruumiinsa. Minä menin hänen luokseen, hän taisi tuskin puhua. 'Onko\nteillä joku pyyntö tehtävänä -- joku asia määrättävänä?' Hän pudisti\npäätään. 'Missä tahdotte tulla haudatuksi?' Hän viittasi sisilialaista\nrannikkoa. 'Mitä!' sanoin kummastellen, 'eikä siis isänne viereen San\nGennaron kirkkoon?' Tämän kuullessaan hänen kasvojensa karva muuttui\nkauheaksi -- hän päästi läpitunkevan huudon -- veri syöksyi hänen\nsuustaan ja hän vaipui pitkälleen kuolleena. Nyt tulee tämän\nkertomuksen merkillisin kohta. Me hautasimme hänet San Gennaron\nkirkkoon. Tällöin nostimme hänen isänsä kirstua; kansi raottui ja\nluuranko tuli näkyviin. Pääkallossa tapasimme hyvin ohuen ja terävän\nteräspuikon. Se synnytti tutkistelua. Isä, joka oli rikas ja saita, oli\näkkiä kuollut ja äkkiä haudattu helteisen ilman vuoksi, niinkuin\nluultiin. Kun kerran epäluulo oli herännyt, tehtiin tarkempia\ntutkisteluja. Vanhan miehen palvelijalta kyseltiin ja hän viimein\ntunnusti, että poika oli murhannut isänsä; teko oli ovelasti tehty;\nteräspuikko oli niin ohut, että se tunkeutui aivoihin pusertaen ulos\nainoastaan yhden verenpisaran, jonka harmaat hiukset kätkivät.\nRikoskumppani tulee mestattavaksi.\"\n\n\"Entäs Zanoni -- oliko hänkin todistamassa? Tekikö hän selvää?\"\n\n\"Ei\", vastasi kreivi, \"hän kertoi käyneensä sattumalta samana aamuna\ntuossa kirkossa; hän oli huomannut kreivi Ughellin hautakiven, opas oli\nkertonut, että kreivin poika parhaillaan oli Napolissa -- tuhlarina ja\npelurina -- meidän pelatessamme hän oli kuullut kreiviä mainittavan\nnimeltä, ja kun taisteluvaatimus tehtiin ja siihen suostuttiin, oli\nhänen mieleensä tullut hautauspaikka muka sellaisen vaiston kautta,\njosta hän ei voinut eikä tahtonut tehdä selkoa.\"\n\n\"Hyvin ontuva kertomus\", sanoi Mervale.\n\n\"Niin! Mutta me italialaiset olemme taikauskoisia -- tuota vaistoksi\nnimitettyä monet pitivät Kaitselmuksen kuiskauksena. Seuraavana päivänä\noli vieras yleisen huomion ja uteliaisuuden esineenä. Hänen\nrikkautensa, hänen elintapansa, hänen merkillinen kauneutensa ovat\nmyöskin lisänneet hänen kuuluisuuttaan. Muuten minulla on ollut ilo\nsaada esittää tämän etevän henkilön hienoimmille kavaljeereillemme ja\nkauneimmalle rouvasväelle.\"\n\n\"Sangen merkillinen kertomus\", sanoi Mervale nousten. \"Tule Glyndon,\nlähdetään hotelliin. Pian jo päivä koittaa. Hyvästi signor!\"\n\n\"Mitä ajattelet tuosta kertomuksesta?\" kysyi Glyndon nuorten miesten\nkävellessä asuntoonsa.\n\n\"Mitäkö ajattelen? Selväähän on, että Zanoni on petkuttaja -- sukkela\nroisto ja tuo napolilainen on saaliista osallinen ja koristelee häntä\nkaikilla ihmeellisyyden kuluneilla helyillä. Tuntematon seikkailija\npääsee hienoon seuraan, kun hän on voittanut puolelleen pelon ja\nuteliaisuuden. Hän on harvinaisen kaunis ja naisväki on kyllä valmis\nottamaan hänet vastaan kaipaamatta muita suosituksia kuin hänen\nkasvojaan ja Cetoxan satuja.\"\n\n\"Minä en voi olla samaa mieltä. Cetoxa, vaikka onkin peluri ja\nhurjastelija, on synnyltään aatelismies ja pidetään suuressa arvossa\nrohkeutensa ja kunniantuntonsa tähden. Muuten tämän muukalaisen olento\non niin jalo, hänen puheensa niin ylevä, hän on niin tyyni, niin\ntunkeilematon, ettei hän vähääkään muistuta röyhkeätä lavertelevaa\npetkuttajaa.\"\n\n\"Rakas Glyndon, suo anteeksi, mutta sinä et vielä ole oppinut maailmaa\ntuntemaan. Muukalainen käyttää hyväkseen kaunista ulkomuotoaan ja hänen\narvokas käytöksensä on ainoastaan asiaankuuluva juoni. Mutta\nmuuttakaamme puheenaihetta -- kuinka edistyy rakkausjuttusi?\"\n\n\"Voi, Viola ei voinut ottaa minua vastaan tänään.\"\n\n\"Sinä et saa mennä naimisiin hänen kanssaan. Mitä sinun kotonasi\nsanottaisiin?\"\n\n\"Nauttikaamme nykyhetkestä\", sanoi Glyndon vilkkaasti, \"me olemme\nnuoria, rikkaita, kauniita, älkäämme ajatelko huomispäivää.\"\n\n\"Noin Glyndon, oikein sanottu! Ja nyt olemme perillä hotellissa. Nuku\nhyvin äläkä uneksi signor Zanonista.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    \"Ota, rohkea ja kärsimätön nuorukainen,\n    kiihkeästi vastaan tarjottu tilaisuus.\"\n\n                     _Ger, Lib._ VI, 29.\n\nClarence Glyndon oli nuori, varakas mies, ei ylen rikas, mutta sentään\nniin että hänellä oli huoleton riippumaton toimeentulo. Hänen\nvanhempansa olivat kuolleet ja läheisiä sukulaisia oli hänellä\nainoastaan monta vuotta nuorempi sisar, joka oli jäänyt Englantiin\ntätinsä huostaan. Varhain elämässään jo hän oli osottanut suuria\nmaalaustaiteen taipumuksia ja enemmän harrastuksesta kuin rahallisesta\nammatintarpeesta päätti hän antautua sille alalle, missä englantilainen\ntaiteilija tavallisesti alkaa innostuksella ja historiallisia tauluja\nluomalla ja lopettaa ahneisiin laskelmiin ja arki-ihmisten muotokuviin.\n\nGlyndonilla oli hänen ystäviensä mielestä paljon nerokkuutta, mutta se\noli rajua ja hillitöntä laatua. Häntä ei huvittanut kestäväinen vakava\ntyönteko ja hänen kunnianhalunsa pyrki enemmän hedelmiä kokoomaan kuin\npuuta istuttamaan. Samoin kuin niin monet taiteilijat nuoruudessaan hän\nrakasti huvituksia ja mielenkiihotteita. Hän antautui häikäilemättä\nkaikkeen, mikä viehätti hänen mielikuvitustaan tai intohimojaan. Hän\noli matkustanut Europan kuuluisimpien kaupunkien läpi sillä vakavalla\npäätöksellä ja aikomuksella että tutkisi taiteen jumalallisia\nmestariteoksia. Mutta joka kaupungissa olivat huvitukset aina\nhoukutelleet häntä ponnistuksen poluilta ja elävä kauneus oli vetänyt\nhäntä pois jumaloimasta tunteetonta maalauskangasta. Hän oli urhea,\nseikkailunhaluinen, levottomasti tutkisteleva, aina valmis hurjiin\nsuunnitelmiin ja hauskoihin uhkatekoihin -- hetken hurmauksen uhri ja\nmielikuvituksen orja.\n\nNyt oli juuri se aika, jolloin kuumeentapainen muutoksenhenki teki\ntyötään tuossa ihmistoiveitten julmassa ivanäytelmässä, Ranskan\nvallankumouksessa. Ja siitä sekasotkusta, mihin jo maailman\nkunnioitettavan uskon pyhät jäännökset olivat hautaantuneet, nousi\nmonta muodotonta ja epämuotoista pilvilinnaa. Tarvitseeko minun\nmuistuttaa lukijalle, että vaikka tämä oli silotetun epäilyksen ja\ntekaistun viisauden aika, oli se myöskin äärimmäisen herkkäuskoisuuden\nja mitä salaperäisimpien taikauskojen aika -- aika, jolloin magnetismi\nja magia saavuttivat kannatusta itse Diderotin oppilaissa,-- jolloin\nennustuksia kulki suusta suuhun, -- jolloin filosofisen deistin salonki\nmuuttui nekromantian harjotuspaikaksi, missä koetettiin nostattaa\nvainajien varjoja -- jolloin piispansauvaa ja pipliaa pilkattiin, mutta\nMesmeriin ja Cagliostroon uskottiin. Tässä aamunsarastuksessa ennen\nuuden auringon nousua, joka edestään karkottaisi kaikki usvat, astui\nmuinaisaikaisista haudoistaan ylös kaikennäköisiä haamuja, joita oli\nliidellyt Paracelsuksen ja Agrippan silmien edessä.\n\nVallankumouksen koite häikäisi Glyndonia, mutta vielä enemmän häntä\nmiellytti sen outo saattojoukko, ja haaveilu, joka mellasteli\nyhteiskunnallisen ihanneunelman toiveitten kera, valtasi kiihkeästi\nhäntä niinkuin muitakin suurilla lupauksillaan ja saattoi uskomaan,\nettä vanhentuneen tieteen harmailta poluilta syrjässä rohkea etsijä\nvoisi löytää jonkun ihmeellisen Elysiumin -- Onnelan.\n\nMatkoillaan oli hän hartaasti vaikkei ehdottomasti uskoen kuunnellut\nmitä ihmeitä kerrottiin kustakin kuuluisammasta henkiennäkijästä, ja\nhänen mielensä oli sentähden altis sille vaikutukselle, jonka\nsalaperäinen Zanoni heti ensi näkemältä herätti.\n\nSaattoi olla toinenkin syy tähän herkkäuskoisuuden taipumukseen. Muuan\nGlyndonin kaukainen esi-isä äidin puolelta oli saavuttanut jokseenkin\nsuuren maineen filosofina ja alkemistina. Kummia kertomuksia oli\nliikkeellä tästä viisaasta vanhuksesta. Hänen sanottiin eläneen paljon\nkauemmin kuin tavallisesti on kuolevaiselle suotu ja säilyttäneen\nviimeiseen asti keski-ikäisen miehen ulkonäön. Lopulta hän oli kuollut\nja niinkuin otaksuttiin surusta lapsenlapsenlapsena äkillisen poismenon\njohdosta, ainoan olennon, jota hän koskaan oli näyttänyt rakastavan.\nTämän filosofin teoksia oli vielä jälellä, vaikka harvassa, ja niitä\nlöytyi Glyndonin kodin kirjastossa. Niiden plaatolainen mystisismi,\nniiden rohkeat väitteet ja korkeat lupaukset siitä, mikä oli\nvoitettavissa niiden vertauskuvallisen salakielen avulla, oli jo\nvarhain syvästi vaikuttanut nuoren Clarence Glyndonin mieleen. Hänen\nvanhempansa useinkin pitkinä talvi-iltoina huvikseen keskustelivat\ntämän arvokkaan esi-isän tarunsekaisesta historiasta. He eivät\nälynneet, mitä seurauksia siitä saattaisi olla pojan mielikuvitukselle,\nvaan arvelivat, että ajan valistus helposti karkottaisi ja tukahuttaisi\ntuollaiset haaveet. Mutta Clarencelle oli pelonsekainen nautinto\nkuulla, kun äitinsä leikillä huomautti siitä silmiinpistävästä\nyhtäläisyydestä, mikä oli nuoren perillisen kasvoissa ja alkemistin\nvanhassa muotokuvassa, joka riippui kunniapaikalla talon seinällä\nperheen kerskauksen ja ystävien ihailun aiheena. Lapsi on todella\nuseammin kuin luulemmekaan \"miehen isä.\"\n\nOlen sanonut että Glyndon oli nautinnonhaluinen. Niinkuin nero ainakin\noli hän alttiina kaikelle hauskalle ja kauniille. Hänen huoleton\ntaiteilijaelämänsä oli ollut kulkemista kukasta kukkaan eikä vieläkään\nse ollut työhön vakaantunut. Hän oli nauttinut melkein kyllästykseen\nasti Napolin huvituksista, kun hän rakastui Viola Pisanin kasvoihin ja\nääneen. Mutta hänen rakkautensa niinkuin kunnianhimonsa oli\nepämääräinen ja epävakainen. Se ei tyydyttänyt hänen koko sydäntään\neikä täyttänyt hänen koko luontoaan. Ei siksi että häneltä olisi\npuuttunut voimakkaat ja jalot tunteet vaan siksi, että hänen mielensä\nei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt ja lujittunut niiden kehittymistä\nvarten. Toinen aika on kukoistusta varten, toinen hedelmää varten;\nsamoin vasta silloin kun haaveiden kukoistus alkaa kuihtua, on sydän\nkypsynyt niille tunteille, joita kukoistus ainoastaan on ennustanut.\nGlyndon oli yhtä iloinen ollessaan yksinään maalauksineen kuin hyvien\ntovereitten seurassa eikä hän vielä ollut tarpeeksi tuntenut surua\nvoidakseen syvästi rakastaa. Ihmisen täytyy näet suuttua elämän\npienempiin seikkoihin ennenkuin hän voi antaa täyden arvon\nsuurimmille. Ranskan matalamieliset aistillisuuden ystävät kutsuvat\nsalonkikielellään rakkautta \"hullutukseksi.\" Mutta rakkaus on\nviisautta, paremmin käsitettynä. Sitäpaitsi merkitsi maailma vielä\nliian paljon Clarence Glyndonille. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa\noli riippuvainen säälittävän pintapuolisen vähemmistön suosiosta ja\narvonannosta, sen vähemmistön, jota me kutsumme yleisöksi.\n\nNiinkuin petolliset ainakin hän alati pelkäsi tulevansa petetyksi. Hän\nei luottanut Violan suloiseen viattomuuteen. Hän ei tohtinut ryhtyä\nsiihen uhkapeliin, että toden teolla olisi kosinut italialaista\nnäyttelijätärtä, mutta ei hän myöskään tähän saakka ollut ajatellutkaan\ntavallisempia vaan vähemmän kunniallisia tarkotuksia: siitä häntä esti\ntytön kaino arvokkuus ja joku hyvä ja ylevä puoli omassa luonteessaan.\nSentähden heidän välinen tuttavuus oli pikemmin ystävällisyyttä ja\nkunnioitusta kuin lempeä. Glyndon kävi joka ilta teatterissa ja\npistäytyi kulissien taakse juttelemaan Violan kanssa. Hän täytti\npiirrossalkkunsa moninaisilla kuvilla siitä kaunottaresta, johon hän\ntaiteilijana yhtähyvin kuin rakastajana oli mieltynyt. Ja päivä päivän\nperästä hän häilyi kuin laineiden päällä epäröimisen ja\npäättämättömyyden, rakkauden ja epäluoton vaiheilla. Ja epäluottoa\nylläpiti aina vasten hänen parempaa tietoansa Mervalen, tuon\narki-ihmisen tervejärkiset kehotukset!\n\nViime luvussa mainitun illan jälkeisenä päivänä ratsasti Glyndon\nyksinään pitkin Napolinlahden rantaa Posilipon luolan toisella\npuolella. Oli iltapäivä; puolipäivän helle oli lauhtunut ja\nkimmeltävältä mereltä puhalsi vilpoisa tuuli. Tienvieressä hän huomasi\nmiehen kumartuneena marmoriraunion yli ja lähestyessään hän tunsi\nZanonin.\n\nEnglantilainen tervehti kohteliaasti. \"Oletteko löytänyt jonkun\nmuinaisesineen?\" sanoi hän hymyillen; \"ne ovat tällä tiellä yhtä\nyleiset kuin mukulakivet.\"\n\n\"Ei\", vastasi Zanoni, \"se oli ainoastaan yksi niitä muinaisesineitä,\njoiden syntyperä ulottuu vedenpaisumukseen asti, vaikka luonto niitä\nikuisesti muuttaa mullaksi ja jälleen uudistaa.\" Näin sanoen hän näytti\nGlyndonille pientä vaaleansinistä kukkaa, jonka hän sitten varovasti\npisti poveensa.\n\n\"Te olette kasvintutkija?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Sehän kuuluu olevan mieltäkiinnittävä tutkimus.\"\n\n\"Epäilemättä -- niille jotka sitä ymmärtävät.\"\n\n\"Onko se tieto sitten niin harvinainen?\"\n\n\"Harvinainen! Pikemmin sanoen sen syvempi tunteminen on tykkönään\n_kadonnut_ nykyiseltä pintapuoliselta ja jokapäiväiseltä\nviisaustieteeltä. Luuletteko te, ettei ole mitään perustusta niissä\ntraditsioneissa, jotka meille tulevat hämärinä etäisimmistä ajoista --\nniinkuin vuorten huipuilla löydetyt simpukankuoret osottavat, missä\nmeri ennen on aaltoillut? Mitä oli vanha 'kolkhilainen magia' muuta\nkuin tarkkaa luonnon tutkimista sen kaikkein vähäpätöisimmistä\nmuodoista? Mitä Medean tarina muuta kuin todistus niistä voimista,\njoita kasvien hedelmistä ja lehdistä voidaan saada? Kaikista tietäjistä\ntietävimmät, Cuthin salaperäiset sisarukset, joiden loitsujen perille\ntiede turhaan kokee päästä, vaikka se hämmentyy legendojen usvaan, he\netsivät pienimmissä yrteissä sitä, mitä babylonilaiset viisaat kukaties\nturhaan etsivät taivaan tähdistä. Traditsioni kertoo, että ennen oli\nolemassa sellainen kansa, joka voi tappaa vihollisensa matkan päästä\naseitta ja koskematta. Se kasvi, jota jalkanne tallaa, saattaa sisältää\ntappavampia voimia kuin mitä on tuhoisimmissa sotakeksinnöissä.\nVoitteko ajatella, että näille Italian rannikoille, vanhan Circen\nniemenkärjelle tuli Viisaita kaukaisimmasta idästä etsimään niitä\nkukkia ja yrttejä, joita teidän farmaseutinne heittäisivät luotaan\nrikkaruohoina? Ensimäiset kasvitieteilijät -- maailman mestarikemistit\n-- olivat sitä joukkoa, jota muinaisaika kunnioitti nimellä _titaanit_.\nMuistan kerran Hebron luona, missä hallitsi -- mutta tämä puhe\",\nkeskeytti samassa Zanoni kylmästi hymyillen, \"ei muuta hyödytä kuin\ntuhlaa teidän ja minun aikaa.\" Hän vaikeni, silmäili tiukasti Glyndonia\nja jatkoi: \"Nuorukainen, luuletteko, että hämärä uteliaisuus voi\ntäyttää vakavan työn paikan? Minä luen teidän sydämenne ajatukset. Te\nhaluatte oppia minua tuntemaan eikä tätä mitätöntä kukkaa: mutta menkää\nedelleen, halunne ei voi tulla tyydytetyksi.\"\n\n\"Te ette ole yhtä kohtelias kuin maamiehenne\", sanoi Glyndon vähän\nharmistuneena. \"Otaksukaa, että tahtoisin päästä teidän tuttavuuteenne,\nniin miksikä työntäisitte minua luotanne?\"\n\n\"En työnnä ketään luotani\", vastasi Zanoni, \"minun täytyy tuntea heitä,\njos he niin haluavat; mutta minua sitävastoin he eivät voi koskaan\nkäsittää. Jos pyydätte minun tuttavuuttani, on se teille tarjona, mutta\nminä kehotan teitä välttämään minua.\"\n\n\"Ja miksikä te sitten olisitte niin vaarallinen?\"\n\n\"Täällä maan päällä kohtalo usein tekee muutamat ihmiset ilman omaa\nsyytänsä muille vaarallisiksi. Jos minä ennustaisin teidän kohtaloanne\nastrologien vajavaisten laskelmien avulla, niin sanoisin heidän\nhämärällä kielellään, että minun planettani istui synkkänä teidän\nelämänne huoneessa. Älkää tulko tielleni, jos voitte välttää. Varotan\nteitä ensimäisen ja viimeisen kerran.\"\n\n\"Te halveksitte astrologeja, mutta käytätte itse yhtä salaperäistä\npuheentapaa kuin he. Minä en pelaa enkä riitele, miksikä sitten\npelkäisin teitä?\"\n\n\"Tehkää niinkuin tahdotte; minä olen tehnyt voitavani.\"\n\n\"Suoraan puhuakseni -- teidän keskustelunne eilen illalla minua huvitti\nja ihastutti.\"\n\n\"Tiedän sen; sellaiset luonteet kuin teidän ovat mysterioihin\nviehätetyt.\"\n\nGlyndonia kiusottivat nämä sanat, vaikka niiden äänenpainossa ei ollut\nmitään ylenkatsetta.\n\n\"Minä näen, ettette pidä minua ystävyytenne arvoisena. Olkoon\nmenneeksi. Hyvästi!\"\n\nZanoni vastasi kylmästi hyvästijättöön ja englantilaisen ratsastaessa\ntiehensä hän palasi kasvejansa tarkastelemaan.\n\nSamana iltana Glyndon tapansa mukaan meni teatteriin. Hän seisoi\nnäyttämön takana katsellen Violaa, joka näytteli erästä loistavinta\nosaansa. Sali kaikui kättentaputuksia. Glyndon joutui hurmauksiin\nnuorukaisen intohimosta ja nuorukaisen ylpeydestä. Hän ajatteli: \"Tämä\nihana olento on tuleva minun omakseni.\"\n\nSeisoessaan näin vaipuneena suloisiin unelmiin hän tunsi olallaan\nkeveän kosketuksen: hän kääntyi ja näki Zanonin. \"Te olette vaarassa\",\nsanoi tämä. \"Älkää menkö jalkaisin kotiin tänä iltana tai älkää\nainakaan menkö yksin.\"\n\nEnnenkuin Glyndon toipui ällistyksestään, katosi Zanoni, ja kun\nenglantilainen taas näki hänet, oli hän erään napolilaisen ylimyksen\naitiossa, minne Glyndon ei voinut häntä seurata. Viola tuli nyt\nnäyttämöltä ja Glyndon kiiruhti häntä puhuttelemaan tavallista\nsuuremmalla lämmöllä. Mutta Viola vastoin entistä ystävällistä\nkäytöstään kääntyi nyt selvällä tuskastumisella ihailijansa luota.\nVetäen syrjään Gionettan, joka alituisesti seurasi häntä teatteriin,\nsanoi Viola totisena kuiskaten:\n\n\"Oi Gionetta! Hän on täällä taas! -- muukalainen, josta minä puhuin --\nja taas hän yksin koko teatterissa on taputtamatta minulle.\"\n\n\"Kuka hän on, lemmittyni?\" sanoi eukko hyväilevästi. Hän on tosiaan\ntyhmä -- ei kannata häntä ajatella.\"\n\n\"Ei kannata ajatella, Gionetta!\" vastasi Viola -- \"ei kannata ajatella!\nVoi, olla häntä ajattelematta tuntuisi samalta kuin jos jättäisi kaikki\najatukset.\"\n\nJo kutsuttiin näyttämölle Signora Pisania. \"Hanki tietoa hänen\nnimestään, Gionetta\", sanoi Viola astuen hitaasti näyttämölle Glyndonin\nohi, joka häntä katseli surullisen moittivasti.\n\nSe kohtaus, johon näyttelijätär nyt astui, oli viimeinen loppusuoritus,\nmissä hänen erinomainen äänensä ja taiteelliset lahjansa erityisesti\nloistivat esiin. Sali riippui kiinni joka sanassa hiiskumattomana\njumaloiden, mutta Violan silmät etsivät ainoastaan yhden tyynen ja\nliikutuksesta vapaan katselijan silmiä: hän näytteli kuin haltioissaan\noleva. Zanoni kuunteli ja seurasi tarkkaavasti, mutta ei osottanut\nmitään suosion merkkiä; ei mikään tunne kirkastanut hänen kylmää ja\npuolittain halveksivaa katsantoaan. Violalla oli näyteltävänä sellaisen\nnaisen rooli, joka rakastaa vastarakkautta saamatta, eikä hän koskaan\nollut niin syvästi kiintynyt osaansa kuin nyt. Hänen kyyneleensä olivat\ntodellisia, hänen tuskansa oli luonnollinen: sitä oli miltei kauheata\nkatsella. Hänet kannettiin näyttämöltä menehtyneenä ja taintuneena ja\nhäntä seurasi sellainen ihastuksen myrsky, ettei moista ole monasti\nkuultu. Väki nousi seisaalleen -- nenäliinoja liehutettiin --\nseppeleitä ja kukkia heitettiin näyttämölle -- miehet pyyhkivät\nsilmiään ja naiset nyyhkyttivät ääneen.\n\n\"Taivaan nimessä\", sanoi eräs nuori ylhäinen napolilainen, \"hän on\nsytyttänyt minua enempi kuin voin kestää. Tänä iltana, juuri tänä\niltana hän on oleva minun! Oletko järjestänyt kaikki, Mascari?\"\n\n\"Kaikki, signor. Entäs nuori englantilainen?\"\n\n\"Tuo pöyhkeä tyhmyri! Niinkuin jo ennen sanoin, saakoon hänen verensä\nvuotaa hänen tyhmyytensä tähden. Minä en tahdo kilpailijaa.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa: englantilainen! Ainahan pidetään sellaista hälinää\nenglantilaisen ruumiista.\"\n\n\"Tuhma! Eikö meri ole kylliksi syvä tai maa kylliksi vaitelias, että se\nkätkee kuolleen miehen? Meidän palkatut rosvomme ovat ääneti kuin\nhauta. Ja minä! -- kuka uskaltaisi epäillä, kuka syyttää prinssi\ndi ----? Pane toimeen -- tänä iltana. Minä uskon hänet sinulle --\nrosvot ovat hänen murhanneet. Ymmärräthän; maakunta on täynnä niitä;\nryöstä ja riisu hänet puhtaaksi, että paremmin uskotaan. Ota kolme\nmiestä. Muut olkoot minun saatossani.\"\n\nMascari kohotti olkapäitään ja kumarsi alistuvasti.\n\nNapolin kadut eivät olleet siihen aikaan niin turvalliset kuin nyt ja\nvaunut olivat sekä huokeammat että tarpeellisemmat. Mutta nyt ei\nlöydettykään sitä ajuria, joka tavallisesti oli tilattu viemään nuorta\nnäyttelijätärtä. Gionetta oli kyllä siksi huolissaan emäntänsä\nkauneuden ja ihailijoiden lukuisuuden johdosta, ettei hän voinut\npelotta ajatellakaan jalkaisin palaamista, vaan uskoi huolensa\nGlyndonille. Tämä tarjosi omat ajopelinsä Violan käytettäväksi, joka\nvähitellen toipui tainnoksistaan. Ehkä ennen sitä iltaa Viola ei olisi\nhylännyt tätä pientä palvelusta. Mutta nyt hän kieltäytyi syystä tai\ntoisesta. Glyndon loukkaantui ja oli ärtyisästi vetäytymäisillään pois,\nkun Gionetta pysäytti hänet. \"Odottakaa, signor\", sanoi hän\nmielistelevästä, \"signora raukka ei ole oikein terve. Älkää suuttuko\nhäneen. -- Minä laitan hänen ottamaan teidän tarjouksenne vastaan.\"\n\nGlyndon jäi, ja kun Gionetta kotvan aikaa oli koettanut taivuttaa\nvastustelevaa Violaa, suostui tämä tarjoukseen. Gionetta suojattineen\nastui vaunuihin ja Glyndon jäi teatterin ovelle palataksensa jalkaisin\nkotiin. Silloin hänen mieleensä äkkiä johtui Zanonin varotus; hän oli\nunohtanut sen puhellessaan Violan kanssa. Nyt hän piti parhaimpana olla\nvaruillaan vaaraa vastaan, josta nuo salaperäiset huulet olivat\nkuiskanneet; hän haki silmillään jotakin tuttavaa; joukot tulvailivat\nteatterista, tunkeiltiin ja tuupittiin ja painettiin, mutta hän ei\nnähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Päättämättömänä seisoessaan hän kuuli\nMervalen kutsuvan äänen ja suureksi helpotuksekseen näki hän ystävänsä\ntekevän tietä joukon halki.\n\n\"Olen hankkinut sinulle paikan\", sanoi hän, \"kreivi Cetoxan vaunuissa;\ntule mukaan! Hän odottaa meitä.\"\n\n\"Hyvin tehty sinulta. Mutta kuinka löysit minun?\"\n\n\"Tapasin Zanonin käytävässä. 'Teidän ystävänne on teatterin ovella',\nsanoi hän, 'älkää laskeko häntä jalkaisin kotiin tänä iltana. Napolin\nkadut eivät aina ole turvallisia.' Heti muistin, että muutamia\nkalabrialaisia rosvoja oli nähty kuleksivan kaupungissa viimeisinä\nviikkoina, ja kun satuin tapaamaan Cetoxan -- niin, tuossa hän onkin!\"\n\nEnempi selvittely jäi, kun he tapasivat kreivin. Ja kun Glyndon astui\nvaunuihin ja veti akkunaverhot syrjään, näki hän neljä miestä seisovan\nkadulla ja tarkkaavasti katselevan häntä.\n\n\"Saakeli!\" huusi yksi, \"siinä oli englantilainen!\" Glyndon kuuli\nepäselvästi tuon huudahduksen vaunujen ajaessa tiehensä. Hän pääsi\nturvallisesti asuntoonsa.\n\nItaliassa vallitsee lapsen ja hänen hoitajattarensa välillä hyvin\nlikeinen tuttavuussuhde, jota ei ole ollenkaan liioteltu \"Romeo ja\nJulia\" näytelmässä. Mutta orvolle näyttelijättärelle se luonnollisesti\ntuli vielä tavallista likeisemmäksi ja hellemmäksi, hän kun oli niin\nvailla ystäviä. Kaikessa, mikä koski sydämenheikkouksia, oli\nGionettalla paljon kokemusta, ja kun Viola kolme iltaa takaperin heidän\npalatessaan teatterista oli katkerasti itkenyt, niin hoitajatar oli\nonnistunut saamaan häntä tunnustamaan, että hän oli nähnyt yhden --\njota ei ollut näkynyt kahden väsyttävän pitkän ja tapauksista rikkaan\nvuoden aikaan -- mutta joka ei ollut koskaan unohtunut. Mutta nyt, voi!\nhän ei ollut antanut mitään tuntemisen merkkiä itsestään. Gionetta ei\nvoinut käsittää kaikkia niitä epämääräisiä ja viattomia tunteita, joita\ntähän suruun yhtyi, mutta yksinkertaisella, pintapuolisella\nymmärryksellä hän päätti, että ne kaikki olivat samaa, lemmen tunteita.\nJa siinä suhteessa hän hyvin kelpasi antamaan myötätuntoa ja\nlohduttamaan. Hän ei voinut kokonaan olla Violan syvän sydämen uskottu\n-- sillä se sydän ei voinut edes sanoin lausua kaikkia salaisuuksiaan.\nMutta sikäli kuin Gionetta saattoi ottaa luottamusta vastaan, oli hän\nmyös valmis maksamaan mitä hartaimmalla myötätunnolla ja\npalvelushalulla.\n\n\"Oletko saanut tietää, kuka hän on?\" kysyi Viola, ollessaan vaunuissa\nyksin Gionettan kanssa.\n\n\"Olen; hän on kuuluisa signor Zanoni, johon kaikki ylhäiset naiset ovat\nhullaantuneet. Sanotaan, että hän on niin rikas! -- paljon rikkaampi\nkuin kukaan englantilaisista! -- ei hänen rinnallaan ole mitään signor\nGlyndon --\"\n\n\"Lopeta!\" keskeytti nuori näyttelijätär. \"Zanoni! Älä puhu mitään\nenglantilaisesta.\"\n\nVaunut tulivat nyt siihen yksinäisempään ja kaukaisempaan\nkaupunginosaan, missä Violan koti oli, kun äkkiä sattui pysähdys.\n\nGionetta hätääntyneenä pisti päänsä ulos akkunasta ja huomasi kalpeassa\nkuunvalossa, että ajaja oli vedetty alas istuimeltaan ja että kaksi\nmiestä piteli häntä; seuraavassa tuokiossa kiskottiin ovi auki ja\npitkään viittaan puettu naamioitu mies astui esiin.\n\n\"Älkää pelätkö, kaunis Pisani\", sanoi hän kohteliaasti, \"ei teille\ntehdä mitään pahaa.\" Puhuessaan hän kietoi käsivartensa kauniin\nnäyttelijättären vyötäreelle ja koetti nostaa häntä vaunuista. Mutta\nGionetta ei ollutkaan mikään kehno liittolainen. Hämmästyttävällä\nvoimalla hän työnsi tunkeilijan syrjään ja heitti hänelle mitä\nhurjimman tulvan haukkumasanoja.\n\nNaamioitu vetäytyi takaisin ja kääriytyi paremmin viittaansa.\n\n\"Bakkuksen nimessä!\" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. \"Hän on hyvin\nsuojattu. Tänne Luigi! Giovanni! Ottakaa akka kiinni, äkkiä! Mitä\nvitkastelette?\"\n\nNaamio peräytyi ovelta ja toinen pitempi vartalo näyttäytyi.\n\n\"Ole levollinen, Viola Pisani\", hän sanoi matalalla äänellä, \"minun\nläheisyydessäni olet aina turvassa!\" Hän kohotti naamiotaan puhuessaan\nja Zanonin jalot piirteet näyttäytyivät.\n\n\"Tyynny, pysy hiljaa, minä voin sinut pelastaa.\" Hän poistui jättäen\nViolan hämmästyksen, pelon ja ihastuksen valtaan. Kaikkiaan oli\nnaamioituja yhdeksän: kaksi piteli ajajaa; yksi seisoi hevosten\npääpuolessa, kolme muuta paitsi Zanonia ja sitä, joka ensin oli\nlähennellyt Violaa, seisoi syrjässä tien toisella puolella olevien\nvaunujen luona. Näille kolmelle viittasi Zanoni; he lähestyivät. Hän\nviittasi ensimäistä naamiota, joka olikin prinssi di ----, ja\nsanattomaksi ällistynyt prinssi tunsi äkkiä itseensä tartuttavan\ntakaapäin.\n\n\"Kavallusta!\" hän huusi. \"Kavallusta omien miesteni joukossa. Mitä tämä\nmerkitsee?\"\n\n\"Asettakaa hänet vaunuihinsa! Jos hän vastustaa, tulkoon verensä hänen\npäänsä päälle\", virkkoi Zanoni tyyneesti.\n\nHän lähestyi miehiä, jotka pitelivät ajajaa.\n\n\"Te olette vähälukuisemmat, olette joutuneet ansaan\", sanoi hän,\n\"menkää herranne luo. Teitä on kolme, meitä kuusi, hampaisiin saakka\nasestettua. Kiittäkää onneanne, että säästämme teidän henkenne.\nMenkää!\"\n\nMiehet menivät vihaisina matkaansa. Ajaja nousi paikoilleen.\n\n\"Leikatkaa poikki heidän vaunujensa vetoköydet ja hevosten ohjakset\",\nsanoi Zanoni astuessaan Violan viereen vaunuihin, jotka nyt nopeasti\nvierivät tietään, mutta rosvo jäi jälkeen kuvaamattoman raivon ja\nhämmästyksen valtaan.\n\n\"Antakaapa minä selitän tämän mysterion\", sanoi Zanoni. \"Minä sain\nselville teitä vastaan suunnitellun salaliiton -- yhdentekevä miten;\nminä tein sen tyhjäksi. Tämän aikeen päämies oli eräs ylimys, joka\nkauvan oli teitä turhaan tavotellut. Hän ja kaksi hänen kätyreistään\nodotti teitä teatterin ovella ja hän oli palkannut kuusi muuta\nodottamaan teitä sillä paikalla, missä yllätys tehtiin. Minä ja viisi\nminun palvelijoistani menimme samalle paikalle ja hän luuli meitä\nomiksi miehikseen. Minä olin sitä ennen ratsastanut sinne, missä miehet\nolivat odottamassa, ja kertonut heille, että heidän isäntänsä ei\ntarvinnut heidän palvelustaan sinä iltana. He uskoivat minua ja\nhajaantuivat senvuoksi. Senjälkeen minä yhdyin omaan joukkooni, joiden\nedelle olin ratsastanut. Te tiedätte kaiken, me olemme jo ovella.\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n    \"Mit' enemmän uinun, sen selvemmin silmäni näkee,\n    Sill' alati ne katsoo näkymättömiä,\n    Vaan nukkuissani sinua ne unissa silmäilee,\n    Ja kirkkaita ovat keskellä pimeyttäkin.\"\n\n                                  _Shakespeare_.\n\nZanoni seurasi nuorta napolitarta hänen kotiinsa. Gionetta hävisi -- he\njäivät kahdenkesken.\n\nTässä huoneessa, joka niin usein, entiseen onnelliseen aikaan, oli\ntäyttynyt Pisanin hurjilla viulunsäveleillä, tässä nyt Viola näki\nedessään tuon salaperäisen, kummittelevan, mutta muhkean ja kauniin\nmuukalaisen seisomassa samalla paikalla, missä hän itse oli tavannut\nistua isänsä jaloissa soiton lumoomana. Hän melkein luuli, niinkuin\nhänen tapansa oli olennoida omia liiteleviä mielikuviaan, että tuo\nhenkevä soitanto oli saanut elollisen muodon ja seisoi hänen edessään\nihanana kuvana. Kaiken aikaa oli neito omasta viehättäväisyydestään\ntiedotonna. Hän oli heittänyt päältään huntunsa ja päähineensä, vähän\nhajanaisena levisi tukka marmorivalkealle kaulalle, jonka puku jätti\npaljaaksi. Ja siinä kun hänen tummat silmänsä olivat hulveisillaan\nkiitollisuuden kyyneleitä ja posket rusottivat äsköisestä\nkiihtymyksestä, niin ei totta tosiaan itse Apollo, valon ja soiton\njumala, Arkadian laaksoloissa ihmisverhossaan pyydystellyt ihanampia\nimpejä.\n\nZanoni häntä silmäili selvällä ihailulla mutta samalla säälivästi.\nMutistuaan itsekseen jotakin hän ääneen lausui:\n\n\"Viola! olen pelastanut sinut suuresta vaarasta, ei ainoastaan häpeästä\nvaan ehkäpä kuolemastakin. Kun hallitsija on heikko ja virkamiehet\nlahjottavia, on prinssi di ---- lain yläpuolella. Mikään rikos ei ole\nhänelle mahdoton, sillä keskellä intohimojaan on hänellä kunnianhimoa\nja sen tukena hyvä ymmärrys. Jollet sinä olisi hyvällä suostunut\nhäpeääsi, et olisi koskaan palannut maailmaan kertomaan muistojasi.\nIlkiöllä ei ole katumuksen sydäntä, mutta hänen kätensä on murhaan\nvalmis. Olen pelastanut sinut, Viola. Ehkä kysyt minulta, miksi?\"\nZanoni viivähti ja hymyili murheellisesti lisätessään: \"Sinä et saa\ntehdä minulle sitä vääryyttä, että ajattelisit: pelastaja on yhtä\nitsekäs kuin se, joka loukata tahtoi. Orpo, en puhu sinulle\nkosijoittesi kieltä, siinä kyllä, että tunnen sääliä enkä ole\nrakkaudelle kiittämätön. Miksi punastua, miksi vapista sitä sanaa? Luen\nsydämesi puhuessani enkä näe siinä ainoatakaan ajatusta, jota\ntarvitsisi hävetä. En sano, että rakastaisit minua vielä, mielikuvitus\nvoi herätä kauan ennen kuin sydän liikahtaa -- kaikeksi onneksi. Minun\nkohtaloni on ollut lumota silmäsi ja tenhota mielikuvitustasi. Olen\ntäällä varottaakseni sinua siitä, mikä tuottaisi vain surua, niinkuin\nkerran varotin sinua itse valmistumaan suruun. Englantilainen Glyndon\nrakastaa sinua -- paremmin ehkä kuin minä koskaan voisin; jollei hän\nole sinun arvoisesi vielä, tarvitsee hänen ainoastaan oppia paremmin\ntuntemaan sinua ansaitaksensa sinut paremmin. Naikoon hän sinut,\nvieköön sinut omaan vapaaseen ja onnelliseen maahansa, äitisi\nkotimaahan. Unohda minut, opeta itseäsi palaamaan ja tulemaan hänen\narvoisekseen ja minä sanon sinulle, että tulet löytämään kunniata ja\nonnea.\"\n\nViola kuunteli hiljaisella sanattomalla liikutuksella ja palavasti\npunastuen tätä outoa puhetta, ja kun se oli loppunut, kätki hän\nkasvonsa käsiinsä ja itki. Ja kuitenkin, vaikka nuo sanat kyllä olivat\nomiansa nöyryyttämään tai kiihottamaan, suututtamaan tai häpeätä\nherättämään, eivät _nämä_ tunteet hänen silmiänsä kostuttaneet eivätkä\nhänen poveansa kohottaneet. Nainen sillä hetkellä oli lapsi, ja\nniinkuin lapsi itkee vaativalla, ikävöivällä mutta viattomalla\nkaipuulla saada rakkautta osakseen, ja nurkumatta suruisena, kun sen\nhellyys kovasydämisesti sysätään pois -- niin Viola, vihatta ja\nhäpeättä, itki.\n\nZanoni katseli häntä siinä, kun tuo kaunis pää, tuuheitten\npalmikkojensa varjostamana hänen eteensä taipui, ja hetkisen vaiettuaan\nhän lähestyi ja virkkoi mitä hellimmällä äänellä ja puoleksi hymyillen:\n\n\"Etkö muista, kuinka puhuin sinulle ponnistelusta valoa kohti, kuinka\nviittasin sinua katsomaan tuota päättäväistä ja vakavaa puuta: en\nsilloin kehottanut sinua, lapsi kaunis, esimerkiksi ottamaan perhosta,\njoka tahtoisi tähteen lentää, mutta putoo kärvennetyin siivin lampun\nviereen. Tule, minä puhun kanssasi. Tuo englantilainen --\"\n\nViola väistyili ja itki yhä valtavammin.\n\n\"Tuo englantilainen on sinun ikäisesi eikä paljon ylempänä omaa\nsäätyäsi. Sinä voit elämässä olla osallinen hänen ajatuksistaan, voit\nkuollessasi nukkua hänen vierellään samassa haudassa! Ja minä! Mutta se\nkuolon kuva älköön meitä liikuttako. Katso omaan sydämeesi ja sinä\nnäet, että siihen asti, kunnes minun varjoni taas lankesi tiellesi,\nsinussa kasvoi tätä vertaistasi kohtaan puhdas ja rauhallinen\nkiintymyksen tunne, joka olisi rakkaudeksi kypsynyt. Etkö ole koskaan\nkuvitellut kotia, jossa sinulla olisi kumppanina tämä nuori\nihailijasi?\"\n\n\"En koskaan\", sanoi Viola äkkinäisellä voimalla, \"en koskaan, sillä\nheti silloin olen tuntenut, ettei se ole minun kohtalokseni määrätty.\nJa oi!\" hän jatkoi nousten nopeasti ja siirtäen syrjään tukan\nsilmiltään kiinnitti silmänsä kysyjään. \"Ja oi! kuka tahansa sinä olet,\njoka voit lukea sieluni sisällyksen ja muodostaa kohtaloni, älä erehdy\nsiitä tunteesta, joka -- joka\" -- (hän sammalsi hiukan ja jatkoi\nalasluoduin katsein): \"joka on vetänyt minun ajatukseni sinuun. Älä\najattele, että minä tahtoisin ylläpitää lempeä, josta ei huolita, johon\nei lemmellä vastata. En lempeä minä tunne sinua kohtaan, muukalainen.\nKuinka sitä tuntisin? Sinä et ole koskaan puhunut minulle muuta kuin\nneuvoaksesi -- ja nyt, haavottaaksesi!\"\n\nTaas hän pysähtyi, taas hänen äänensä petti; kyyneleet tulvivat hänen\nsilmistään, hän pyyhki ne pois ja jatkoi:\n\n\"Ei lempeä -- ei ainakaan sitä lempeä, josta olen kuullut ja lukenut ja\njota olen näyttämöllä jäljitellyt -- vaan juhlallisempi, arempi ja,\nminusta näyttää, melkein yliluonnollinen side minut vetää sinuun ja\nloihtii mieleeni sekä valvoessani että nukkuessani kuvia, jotka samalla\nviehättävät ja kammottavat. Luuletko sinä, että minä, jos se olisi\nlempeä, voisin sinulle näin puhua ja että (hän nosti äkkiä silmänsä)\nsilmäni näin voisivat katsoa suoraan sinun silmiisi? Muukalainen, minä\npyydän ainoastaan saada silloin tällöin nähdä sinua, saada kuulla sinun\nääntäsi! Älä puhu minulle muista. Varota, nuhtele ja vaikka murra minun\nsydämeni -- hylkää se harras kiitollisuus, jota sinulle tarjoon, mutta\nälä tule aina luokseni surun ja onnettomuuden enteenä. Joskus olen\nnähnyt sinut unissani, kunnian ja valkeuden muotojen ympäröimänä ja\nkatseesi kirkkaasti loistaen taivaallista iloa, jota ne nyt eivät\nosota. Vieras, sinä olet pelastanut minut ja minä sinua kiitän ja\nsiunaan. Onko tämäkin kunnioitus sinusta halpa?\"\n\nNäin sanoen neito nöyrästi risti käsivartensa rinnoilleen ja kallisti\npäänsä hänen edessään. Eikä tämä alamaisuus näyttänyt epänaiselliselta\neikä halpamaiselta, ei se ollut niinkuin rakastajattaren nöyryys\nrakastajansa edessä tai orjan isäntänsä edessä, vaan pikemmin niinkuin\nlapsen hoitajansa tai niinkuin muinaisten uskontojen opetuslapsen\nvihkijänsä edessä. Zanonin otsa oli raskas ja miettiväinen. Hän katseli\nneitoa silmissään kummallinen ilme lempeyttä, surua ja samalla hellää\nrakkautta, mutta hänen huulensa olivat ankarat ja äänensä kylmä, kun\nhän vastasi:\n\n\"Ymmärrätkö, mitä pyydät, Viola? Arvaatko, mitä vaaraa itsellesi --\nehkä meille molemmille -- sinä nostatat? Tiedätkö, että minun elämäni\nliikkuu kaukana levottomain ihmisten ilmoilta ja on yhtä ainoata\nIhanteen palvelusta, josta Ihanteesta minä pyrin poistamaan juuri\nkaiken sen, mikä muita enimmän viehättää? Onnettomuutena minä kartan\nsitä, mikä muille miehille näyttää olevan kohtalonsa kukka -- maan\ntyttärien lempeä. Tätä nykyä minä voin varottaa sinua ja pelastaa\nmonesta pahasta; jos useammin sinut tapaisin, niin voisiko tämä voima\nyhä pysyä hallussani? Sinä et ymmärrä minua. Ehkä on helpompi ymmärtää,\nmitä nyt lisään. Pyydän, että karkotat sydämestäsi kaikki ajatukset\nminun suhteeni, paitsi että minä olen sellainen, jota Onnetar\näänekkäästi huutaa sinua karttamaan. Jos suostut Glyndonin kosintaan,\non hän sinua rakastava, kunnes hauta peittää teidät molemmat. Minäkin\n(hän lisäsi tunteellisesti) -- minäkin voisin sinua rakastaa!\"\n\n\"Sinä!\" huudahti Viola äkkinäisellä ilon, riemastuksen puuskalla, jota\nhän ei voinut hillitä; mutta hetkistä myöhemmin hän olisi antanut\naarteita voidakseen saada huudahdustaan takaisin.\n\n\"Niin, Viola, minä voisin sinua rakastaa, mutta kuinka suuri ero,\nkuinka paljon murhetta on siinä rakkaudessa! Kukka antaa tuoksuaan\nsille vuorelle, jonka kyljellä se kasvaa. Vähän aikaa, niin kukka on\nkuollut, mutta vuori seisoo yhä -- rinnallaan lumipeite, huipullaan\npäivänpaiste. Viivähdä -- ajattele tarkasti! Vielä väijyy vaara sinua.\nMuutaman päivän vielä olet turvassa häikäilemättömältä ahdistajaltasi,\nmutta pian tulee hetki, jolloin ainoa pelastuksesi on pako. Jos\nenglantilainen rakastaa sinua arvokkaasti, on sinun kunniasi oleva\nhänelle yhtä kallis kuin hänen omansa. Muussa tapauksessa on niitä\nmuita maita, missä rakkaus on todellisempi kuin täällä ja hyve vähemmin\nvaarassa petoksen ja väkivallan puolelta. Jää hyvästi! Omaa kohtaloani\nen voi nähdä muuten kuin pilvien ja varjojen takaa. Sen ainakin tiedän,\nettä me tulemme vielä tapaamaan toisemme, mutta opi sitä ennen, ihana\nkukkainen, että on armahampia olopaikkoja kuin kallionkylki.\"\n\nHän kääntyi puhuessaan ja tuli ulko-ovelle, missä Gionetta tahdikkaasti\npysytteli. Zanoni laski keveästi kätensä hänen käsivarrelleen.\nLeikillisen kavaljeerin iloisella äänellä hän sanoi:\n\n\"Signor Glyndon kosii teidän emäntäänne: ottakoon hän hänet vaimokseen.\nMinä tiedän, että rakastatte emäntäänne. Nuhdelkaa häntä, jos näette\nhänessä tunteita minua kohtaan. Minä lintu olen aina lennossa.\"\n\nHän laski puhuessaan kukkaron Gionettan käteen ja meni.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"Taivaalliset Järkiolennot näyttäytyvät ja antavat itsestään\n    tietoa kaikkein vapaimmin hiljaisuudessa ja yksinäisyyden\n    rauhassa. Sentähden tarvitaan pieni huone eli salainen kammio\",\n    j.n.e.\n\n                    _Les Clavicules de Rabbi Salomon_, (luku 3).\n                    Tarkallensa käänt. hepreankielistä E. Pierre\n                    Morissoneau, itämaisten kielten professori\n                    ja kabbalistisen filosofian tutkija.\n\nSe palatsi, jossa Zanoni asui, sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmissä\nosissa. Se on vielä olemassa, vaikka nyt autiona rauniona, ainoastaan\nmuistomerkkinä siitä ritarillisesta loistosta, joka kauan sitten on\nhävinnyt Napolista ylväitten normannilaisten ja espanjalaisten keralla.\n\nKun hän astui yksityisiin huoneisiinsa, niin kaksi intialaista, maansa\ntapaan puettuina otti hänet vastaan kynnyksellä itämaalaisten\narvokkaalla tervehdyksellä. He olivat seuranneet häntä niistä\nkaukaisista maista, joissa hän huhun mukaan oli asunut monta vuotta.\nMutta he eivät voineet kertoa mitään, joka olisi uteliaisuutta\ntyydyttänyt tai antanut epäilyksille yllykettä. He eivät puhuneet muuta\nkieltä kuin omaansa. Näitä kahta lukuunottamatta kuului hänen\nruhtinaalliseen seurueeseensa vain kaupungin palkattua väkeä, joita\nhänen tuhlaava anteliaisuutensa ja luja tahtonsa teki tottelevaisiksi\nkäskyläisiksi. Hänen talossaan ja hänen tavoissaan ei ollut mitään,\njoka olisi voinut antaa tukea kierteleville huhuille. Häntä eivät\nutuiset olennot palvelleet, niinkuin kerrotaan Albertus Magnuksesta tai\nsuuresta Leonardo da Vincistä. Mikään kuparikuva, maagillisesti\nkokoonpantu, ei hänelle ilmottanut tähtien vaikutuksia. Mitkään\nalkemistien laitokset -- sulattimet, kauhat ja metallit -- eivät hänen\nhuoneitansa koristaneet eivätkä hänen rikkauksiansa selittäneet; eipä\nhän myöskään koskaan näyttänyt harrastavan niitä aatteellisia\ntutkimuksia, joista olisi voinut luulla hänen saaneen keskustelussaan\nilmeneviä merkillisiä ajatuksia ja salaperäisiä tietojansa. Mitkään\nkirjat eivät hänelle puhuneet hänen yksinäisyydessään, ja jos hän\nkoskaan niistä oli ammentanut oppia, niin ainakin nyt näytti Luonnon\nsuuri kirja olevan ainoa, jota hän luki, ja hämmästyttävän laaja muisti\nhäntä sen ohessa auttoi.\n\nKaikki muu hänen asunnossaan näytti tavalliselta ja jokapäiväiseltä\npaitsi yksi ainoa seikka, joka todella saattoi osottaa häntä salaisten\ntieteitten seuraajaksi, niiden auktoriteetin sanojen mukaan, jotka\nolemme panneet tämän luvun alkuun. Asui hän Roomassa tai Napolissa tai\nmissä tahansa, niin hän aina valitsi yhden huoneen erikseen muista ja\nsalpasi sen lukolla, joka tuskin oli sormusta suurempi mutta kuitenkin\nriittävä lukkosepän parhaimpiakin aseita vastustamaan. Niinpä yksi\nhänen palvelijoistaan, vastustamattoman uteliaisuuden pakottamana, oli\ntehnyt turhan yrityksen murtautua sisään, ja vaikka hän luuli\nvalinneensa mitä suotuisimman ja salaisimman hetken -- yön pimeydessä\n-- ei sieluakaan lähimailla -- Zanoni itse kotoaan poissa, niin\nseuraavana päivänä kuitenkin talon isäntä pitemmittä selityksittä\nerotti hänet palveluksesta: hänen taikauskonsa ja omatuntonsa kertoi\nhänelle syyn. Hän lohdutti itseään tämän onnettomuuden suhteen sillä,\nettä levitteli kertomustaan yltympäri, tuhansilla liiotteluilla\nhöystettynä. Hän selitti, että hänen lähestyessään ovea näkymättömät\nkädet olivat sysänneet hänen takaisin, ja että kun hän koski lukkoon,\nkaatui hän maahan ikäänkuin halvauksen iskemänä. Muuan lääkäri, joka\nkuuli kertomuksen, huomautti, ihmeidenuskojain harmiksi, että\nmahdollisesti Zanoni taitavasti osasi käyttää sähköä hyväkseen. --\nOlkoon kuinka tahansa, tähän huoneeseen, joka näin oli varjeltu, ei\nastunut kenkään muu kuin Zanoni itse.\n\nAjan juhlallinen tunninlyönti kuului läheisestä kirkosta ja herätti\npalatsin herran siitä syvästä ja liikkumattomasta uneksimisesta, johon\nhän oli vaipunut, horrokseen mennyttä muistuttaen.\n\n\"Taas santapisara vierinyt äärettömästä Tuntilasista\", mutisi hän\nitsekseen, \"eikä kuitenkaan aika lisää eikä vähennä yhtäkään\nÄärettömyyden hiukkaista! -- Sieluni, loistava Augoeides,[21] miksi\nastut alas taivaallisesta piiristäsi -- miksi ikuisesta, tähtöisestä ja\nhimottomasta Rauhasta sinä laskeudut synkän ruumiskammion usviin?\nKuinka katkerasti sinä olet oppinut, että kumppanuus kuolevaisten\nolioitten kanssa tuo mukanaan ainoastaan surua suloudessaankin, ja\nkuinka kauan jo olet asunut tyydytettynä suurenmoisessa\nyksinäisyydessäsi?\"\n\nKun hän näin huokaili, puhkesi äkkiä yksi päivänkoiton varhaisimmista\nlinnuista visertämään puutarhan oranssipuiden seasta hänen ikkunansa\nalta. Ja yhtä äkkiä vastaili laulu laulua; kumppani, säveleen\nherättämänä, vastasi onnellisena viserrykseen. Zanoni kuunteli, mutta\nei se sielu, jota hän oli puhutellut, vaan sydän vastasi. Hän nousi ja\nmitteli lattiata rauhattomin askelin. \"Pois tästä maailmasta!\" hän\nlopulta huudahti kärsimättömästi. \"Eikö aika joskus katkaise kohtalon\nsiteitä? Niinkuin vetovoima pidättää maan radassaan, niin kiinnittää\nsieluakin side tähän maahan. Pois tästä tummanharmaasta planeetasta!\nMurtukaa siteet, kohotkaa siivet!\"\n\nHän kulki hiljaisten käytäväin kautta -- ylös korkeita portaita -- ja\nastui salaiseen huoneeseen.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    -- -- -- \"Minä ja kumppanini\n    olemme kohtalon käskyntäyttäjiä.\"\n\n             Shakespeare, _Myrsky_.\n\nSeuraavana päivänä Glyndon käänsi askeleensa Zanonin palatsia kohti.\nNuorukaisen mielikuvitus, joka luonnostaankin oli herkkä, oli nyt\nerityisesti kiihtynyt siitä vähästä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut\ntästä merkillisestä olennosta, ja lumous, jota hän ei osannut hallita\neikä selittää, veti häntä muukalaisen puoleen. Zanonin voima näytti\nsuurelta ja salaperäiseltä, hänen vaikuttimensa hyviltä ja suopeilta,\nmutta hänen käytöksensä tuntui kylmästi työntävän luotaan. Miksikä hän\ntoisena hetkenä hylkäsi Glyndonin tuttavuuden ja toisena hetkenä\npelasti hänet vaarasta? Kuinka oli Zanoni hankkinut itselleen tiedon\nvihollisista, jotka Glyndonille itselleen olivat tuntemattomia? Hänen\nmielenkiintonsa oli herännyt, hänen kiitollisuutensa nostettu, hän\npäätti tehdä uuden yrityksen päästäkseen epäseurallisen kasvintutkijan\ntuttavuuksiin.\n\nSignor oli kotona ja Glyndon laskettiin korkeaan salonkiin, minne\nmuutamien minuuttien kuluttua saapui myöskin Zanoni.\n\n\"Olen tullut kiittämään teitä eilisiltaisesta varotuksesta\", sanoi hän,\n\"ja pyytämään teitä täydentämään kiitollisuuttani kertomalla minulle,\nmiltä taholta minun on tähystettävä vihollista ja vaaraa.\"\n\n\"Te olette naisten suosiossa\", sanoi Zanoni hymyillen,\nenglanninkielellä, \"ja niinkö vähän tunnette etelämaita, ettette tiedä,\nkuinka paljon vihollisia sellaisilla aina on?\"\n\n\"Puhutteko tosissanne?\" sanoi Glyndon ja vaihtoi väriä.\n\n\"Täysin tosissani. Te rakastatte Viola Pisania ja teillä on\nkilpailijana eräs mahtavimpia ja häikäilemättömimpiä Napolin\nprinsseistä. Te olette todellakin suuressa vaarassa.\"\n\n\"Mutta suokaa anteeksi! -- mistä te olette saanut tämän tietää?\"\n\n\"Minä en tee itsestäni tiliä kellekään kuolevaiselle\", sanoi Zanoni\nylväästi, \"ja minulle on yhdentekevää, panetteko arvoa minun\nvarotukselleni vai halveksitteko sitä.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi, jollen saa tehdä teille kysymyksiä; mutta\nneuvokaa minulle ainakin mitä tehdä.\"\n\n\"Seuraisitteko te neuvoani?\"\n\n\"Miksen seuraisi?\"\n\n\"Sentähden että te olette rohkea luonnoltanne ja mieltynyt\nseikkailuihin ja salaperäisyyteen; te tahtoisitte olla romaanin\nsankari. Jos minä neuvoisin teitä lähtemään Napolista, niin\ntahtoisitteko sen tehdä, niin kauan kuin Napolissa löytyy vihollinen\nnujerrettavana tai neitonen tavoteltavana?\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi nuori englantilainen painavasti. \"En! ettekä\nvoi minua moittia tästä päättäväisyydestä.\"\n\n\"Mutta teillä on toinenkin mahdollisuus: rakastatteko Viola Pisania\nvilpittömästi ja hartaasti? -- siinä tapauksessa naikaa hänet ja viekää\nvaimonanne kotimaahanne.\"\n\n\"Ei!\" vastasi Glyndon hämmentyneenä, \"Viola ei ole minun säätyni\ntasalla. Hänen toimialansa myöskin on -- lyhyesti sanoen, minä olen\nhänen kauneutensa orja, mutta en voi häntä naida.\"\n\nZanoni rypisti otsaansa.\n\n\"Teidän rakkautenne on siis itsekäs himo, enkä minä enää teitä kehota\nomaa onneanne ottamaan. Nuori mies, Kohtalo on taipumattomampi kuin\nmiltä näyttää. Maailman Suuren Hallitsijan keinot ja neuvot eivät ole\nniin vähäiset ja vaativaiset, että hän ihmisiltä kieltäisi Vapaan\nTahdon jumalallisen etuoikeuden; kaikki me voimme itsellemme uurtaa\nuramme ja Jumala voi itse ristiriidatkin soinnuttaa yhteen pyhien\ntarkotustensa mukaisesti. Teillä on edessänne valinta. Rehellinen ja\njalo rakkaus voisi vielä nytkin valmistaa teille onnen ja hankkia\npelastuksen; kevyt ja itsekäs intohimo on vievä teidät kurjuuteen ja\ntuomioon.\"\n\n\"Oletteko te osaavinanne lukea tulevaisuuden?\"\n\n\"Olen sanonut juuri sen, mikä oli haluni sanoa.\"\n\n\"Vaikka te tekeydytte siveydensaarnaajaksi minua kohtaan, signor\nZanoni\", sanoi Glyndon hymähtäen, \"niin oletteko itse siksi\nvälinpitämätön kauneudesta, ettette sen lumouksesta huoli enempi kuin\nstoalainen?\"\n\n\"Jos ehdottomasti vaadittaisiin, että käytös aina olisi opetuksen\ntasalla\", sanoi Zanoni katkerasti hymyillen, \"niin opastajia ei olisi\nmontakaan. Mutta yksilön käytös voi vaikuttaa ainoastaan pieneen\npiiriin ulkopuolella häntä itseään; sitävastoin hän pysyväisesti\ntuottaa muille ihmisille hyvää tai pahaa juuri niillä ajatuksillaan ja\ntunteillaan, joita hän levittää ympärilleen. Hänen tekonsa ovat\nrajotettuja ja hetkellisiä, mutta hänen ajatuksensa voivat kulkea yli\nmaailman ja yllyttää sukupolvia toistensa jälkeen viimeiseen päivään\nasti. Kaikki meidän hyveemme, kaikki lakimme ovat johtuneet kirjoista\nja viisasten lauselmista, jotka ovat ajatuksia, eikä teoista.\nKäytökseltään Julianuksella oli kristityn hyveet ja Konstantinuksella\npakanan paheet. Julianuksen ajatukset käänsivät tuhansia takaisin\npakanuuteen; Konstantinuksen ajatukset auttoivat taivaan tahdosta\ntaivuttamaan länsimaan kansat kristinuskoon. Halvin kalastaja, joka\ntuolla merellä laskee verkkojansa ja hartaasti uskoo San Gennaron\nihmetekoihin, voi käytökseltään olla parempi mies kuin Luterus. Mutta\nLuteruksen aatteita saa uudenaikainen Eurooppa kiittää jaloimmasta\nvallankumouksesta, mikä sen ajatusmaailmassa on tapahtunut. Nuori\nenglantilainen, meidän mielipiteemme ja tunteemme ovat taivaasta\nkotoisin, meidän tekomme ovat maallinen osa.\"\n\n\"Te olette mietiskelleet syvemmälti kuin muut italialaiset.\"\n\n\"Kuka on sanonut, että minä olen italialainen?\"\n\n\"Ettekö ole? Ja todella, kun kuulen teidän puhuvan omaa kieltäni yhtä\nhyvin kuin aito englantilainen, niin minä --\"\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti Zanoni kärsimättömästi kääntäen päänsä poispäin.\nSitten hetkisen vaiettuaan hän jatkoi lempeästi: \"Glyndon, luovutteko\nViola Pisanista? Tahdotteko ottaa muutamia päiviä miettiäksenne mitä\nminä olen puhunut.\"\n\n\"Luopua hänestä -- ei, sitä en tee!\"\n\n\"Siis tahdotte naida hänet?\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Vai niin; silloin Viola teistä luopuu. Minäpä sanon, että teillä on\nkilpailijoita.\"\n\n\"Niin on, prinssi di ----, mutta minä en häntä pelkää.\"\n\n\"Teillä on toinenkin, jota saatte enemmän pelätä.\"\n\n\"Ja kuka hän on?\"\n\n\"Minä itse.\"\n\nGlyndon kalpeni ja hypähti paikaltaan. \"Te, signor Zanoni! -- te! -- ja\nte uskallatte sen sanoa minulle näinikään?\"\n\n\"Uskallan! Voi! toisinaan minä toivon, että osaisin pelätä.\"\n\nNämä ylpeät sanat eivät olleet pöyhkeästi lausutut vaan mitä syvimmän\nsurumielisyyden äänellä. Glyndon harmistui, hämmentyi ja oli kuitenkin\npeloissaan. Mutta hänellä oli englantilaisen urhoollinen sydän, hän\ntoipui pian ja virkkoi tyyneesti:\n\n\"Signor, minua eivät tuollaiset juhlalliset lauseet ja mystilliset\nviittaukset petä. Teillä saattaa olla voimia, joita minä en voi\nkäsittää enkä käyttää, taikka saatatte olla ovela petturi.\"\n\n\"Hyvä, jatkakaa!\"\n\n\"Minä tarkotan siis\", jatkoi Glyndon päättäväisesti, vaikka hieman\nhämillään, \"minä tarkotan: huomatkaa, että vaikka kukaan vieras ei voi\nminua taivuttaa tai pakottaa naimaan Viola Pisania, niin siitä\nhuolimatta on se päätökseni yhtä luja, etten häntä hyvällä toiselle\nluovuta.\"\n\nZanoni katseli totisena nuorta miestä, jonka säihkyvät silmät ja\nkohonnut poskien väri todisti hengen olevan hänen sanojensa takana, ja\nvastasi: \"Noin rohkea! Hyvä, se kaunistaa teitä. Mutta kuulkaa minun\nneuvoani: odottakaa vielä vähän aikaa ja sanokaa sitten minulle,\ntahdotteko ottaa vaimoksenne kauneimman ja puhtaimman olennon, mikä\nkoskaan on tiellenne osunut.\"\n\n\"Mutta jos te rakastatte häntä, niin miksikä -- miksikä --\"\n\n\"Miksikä minä olen niin kiihkeä tahtomaan häntä toiselle? --\nPelastaakseni häntä minusta itsestäni! Kuulkaa minua. Niin halpa ja\noppimaton kuin lieneekin tuo tyttö, niin hänellä on sielussaan mitä\nylevimpien ominaisuuksien ja hyveiden siemenet. Hän voi olla kaikki\nkaikessa sille miehelle, jota hän rakastaa -- kaikki mitä mies voi\nvaimostansa toivoa. Hänen sielunsa tulisi, rakkaudesta kehittyen,\nkohtaamaan teidän sieluanne, se tulisi vaikuttamaan teidän kohtaloonne\nja menestykseenne: teistä tulisi suuri mies ja onnellinen. Jos\nsitävastoin Viola joutuu minulle, niin enpä tiedä, mitä hänen osakseen\ntulee; mutta sen tiedän, että hänen on kestettävä tulikoetus, jota\nharvat voivat kestää ja jota tähän asti tuskin yksikään nainen on\nkestänyt.\"\n\nZanonin näin puhuessa kävivät hänen kasvonsa elottomiksi ja hänen\näänessään oli jotakin, mikä pani kuulijan kuuman veren jäähtymään.\n\n\"Mikä kumma salaperäisyys teitä ympäröi?\" huudahti Glyndon voimatta\ntunteitaan hillitä. \"Oletteko todella erilainen kuin muut ihmiset?\nOletteko te käyneet yli luvallisen tiedon rajain? Oletteko, niinkuin\nmuutamat väittävät, tietäjä tai ainoastaan --\"\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti Zanoni, lempeästi ja suloisesti mutta\nsurumielisesti hymyillen, \"mistä olette saanut oikeuden tehdä minulle\nnäitä kysymyksiä? Vaikka Italiassa vielä ylläpidetään inkvisitsionia,\non sen voima niin pieneksi supistettu, että se on kuin lakastunut\nlehti, jonka pieni tuulenpuuska pudottaa. Kidutuksen ja vainon ajat\novat ohi ja jokainen voi nyt elää niinkuin mielii ja puhua niinkuin\nhänestä sopii pelkäämättä kidutuspenkkiä tai häpeäpaalua. Koska minä\nvoin vainoa uhmata, niin suokaa anteeksi, etten tyydytä\nuteliaisuuttanne.\"\n\nGlyndon punastui ja nousi seisaalleen. Huolimatta siitä, että hän\nrakasti Violaa ja pelkäsi tätä kilpailijaansa, tunsi hän kuitenkin\nvastustamatonta vetovoimaa juuri siihen mieheen, jota hänellä kaikkein\nenimmän oli syytä epäillä ja pelätä. Hän ojensi kätensä Zanonille\nsanoen: \"No niin, jos meistä tulee kilpakosijat, ratkaiskoon miekka\nvälillämme: mutta sitä ennen tahtoisin, että olisimme ystäviä.\"\n\n\"Ystäviä! Ette tiedä, mitä pyydätte.\"\n\n\"Arvotuksia taasenkin!\"\n\n\"Arvotuksia!\" huudahti Zanoni intohimoisesti -- \"niin! uskallatteko\nniitä ratkaista? Sitä ennen en voi antaa teille kättäni ja kutsua teitä\nystäväkseni.\"\n\n\"Minä voisin uskaltaa kaiken ja mitä tahansa sen eteen, että\nsaavuttaisin yli-inhimillistä viisautta\", sanoi Glyndon ja hänen\nkasvojansa valaisi hurja ja palava innostus.\n\nZanoni tarkkasi häntä miettivästi vaieten.\n\n\"Esi-isän siemen puhkee pojassa eloon\", mutisi hän, \"hän voisi ehkä --\nmutta --.\" Hän keskeytti ajatusjuoksunsa ja lausui ääneen: \"Mene\nGlyndon, me tapaamme vielä toisemme, mutta minä en pyydä sinulta\nvastausta, ennenkuin on tullut ratkaisun hetki.\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Tällä miehellä on varmasti 50 tuhannen livren omaisuus\n    ja hän näyttää olevan erinomaisen etevä ja kyvykäs. Entä\n    jos hän olisi noita? Mutta ovatko noidat niin hurskaita\n    kuin hän näyttää olevan? Sanalla sanoen, minä en voinut\n    siitä löytää päätä enkä häntää.\"\n\n                                    Kreivi _de Gabalis_.\n\nKaikista heikkouksista, joita vastaan pikku-ihmiset ryntäilevät, ei\nmikään ole enempi heidän pilkallensa altis kuin uskomisen taipumus. Ja\nturmeltunutta ihmistä ja heikkoa päätä ei mikään varmemmin ja\nluonnollisemmin todista kuin kykenemättömyys uskomaan.\n\nTodellinen filosofia pyrkii ennemmin ratkaisemaan kuin kieltämään.\nVaikka me jokapäivä kuulemme pienten tieteilijöiden puhuvan alkemian\n\"hullutuksista\" ja \"viisasten kiven\" saavuttamattomasta unelmasta, niin\nsyvemmin oppinut tietää, että alkemisteiltä ovat lähteneet suurimmat\nkeksinnöt tieteen alalla, ja että paljon, joka vielä näyttää\njärjettömältä heidän kirjotuksissaan, voisi avata tien vielä\nmahtavampiin saavutuksiin, jos meillä vaan olisi avaimet siihen\nmystilliseen sananparteen, jota he olivat pakotetut käyttämään. Itse\n\"viisasten kivi\" ei ole pelkältä unikuvalta tuntunut edes kaikille\ntämän vuosisadan tervejärkisille kemisteille. Ihminen ei voi tehdä\ntyhjäksi luonnonlakeja. Mutta ovatko kaikki luonnonlait jo\nkeksityt?[22]\n\n\"Antakaa minulle todistus taidostanne\", sanoo järkevä kyselijä. \"Kun\nminä saan nähdä tuloksen, niin tahdon teidän avullanne koettaa päästä\nsyitten perille.\"\n\nJotenkin tähän suuntaan kävivät Clarence Glyndonin ensimäiset ajatukset\nhänen lähtiessään Zanonin luota. Mutta Clarence Glyndon ei ollut\n\"järkevä kyselijä\". Mitä epämääräisempi ja salaperäisempi oli Zanonin\npuhe, sitä enemmän se vaikutti häneen. Todistus olisi ollut jotakin\nkouriintuntuvaa, jonka kanssa hän ei olisi voinut painiskella. Hänen\nuteliaisuutensa olisi tuntenut pettymystä, jos yliluonnollinen olisi\nnäyttäytynyt luonnolliseksi. Hän koetti turhaan muutamia hetkiä\nkohottautua herkkäuskoisuudesta siihen skeptillisyyteen, jota hän oli\nmoittinut, ja koetti saada kuulemansa sopimaan _petturin_ mahdollisten\nvaikutinten ja tarkotusten kanssa yhteen. Mutta mitä Zanoni olikin\nolevinaan, ei hän tehnyt kyvyistään itselleen tulolähdettä, niinkuin\nMesmer ja Cagliostro, eikä Glyndonin asema elämässä ollut niin\nloistava, että hänen ylitsensä saavutettu vaikutusvalta olisi voinut\nedistää mitään suunnitelmia joko ahneuden tai kunnianhimon\ntyydyttämiseksi -- jos Zanoni olisi petturi.\n\nKuitenkin yhä uudelleen hän maailmantuntemuksen epäluulolla koetti\nuskotella itselleen, että Zanonilla sittenkin oli joku kiero tarkotus\nkoettaessaan viekottaa häntä, Glyndonia menemään naimisiin köyhän\nnäyttelijättären kanssa, jota naimista hän englantilaisessa\nylpeydessään ja ahdasmielisyydessään piti itselleen alentavana. Eikö\nViola ja mystikko voineet olla liitossa keskenään? Eikö kaikki tuo\nkomea ennustelu ja uhkailu ollut vain tekaistu hänen pettämisekseen?\nHän tunsi väärää mielikarvautta Violaa kohtaan, koska tämä muka oli\nhankkinut itselleen Zanonin liittolaiseksi. Mutta tähän mielikarvauteen\nliittyi luonnollinen mustasukkaisuus. Zanoni uhkasi häntä\nkilpakosijana. Ja olipa Zanonin luonne tai hänen kykynsä millaiset\ntahansa, niin hänellä ainakin oli kaikki ulkonaiset edellytykset mitä\ntarvittiin toisten häikäisemiseksi ja hallitsemiseksi.\n\nOmiin epäilyksiinsä tuskastuneena Glyndon heittäytyi seurusteluun\nniiden tuttavien kanssa, jotka hän oli Napolissa hankkinut -- etupäässä\ntaiteilijoita, niinkuin hänkin, kirjailijoita tai rikkaita porvareita,\njotka jo teeskentelivät ylimystön loistoa, vaikka heiltä puuttui\nylimysten suku-arvo. Näiltä hän sai paljon kuulla Zanonista, joka\nnäillekin jo niinkuin kielikelloille oli tullut uteliaisuuden ja\narvailun esineeksi.\n\nHän oli pannut merkille sen kummallisen seikan, että Zanoni hänen\nkanssaan oli puhunut englannin kieltä ja niin täydellisellä taidolla,\nettä häntä olisi voinut luulla aito englantilaiseksi. Toisaalta Zanoni\nmainiosti käytti italiankieltä. Huomasipa Glyndon, että hänen taitonsa\noli sama muissakin kielissä, joita muukalaiset harvemmin oppivat. Eräs\nruotsalainen maalari, joka oli Zanonin kanssa keskustellut, väitti\nkivenkovaan, että hän oli ruotsalainen, ja eräs Konstantinopelin\nkauppias, joka oli myynyt tavaroitaan Zanonille, sanoi olevansa\nvakuutettu siitä ettei kukaan muu kuin oikea turkkilainen tai ainakin\nitämaalainen olisi voinut niin täydellisesti noudattaa pehmeätä\nitämaalaista ääntämistapaa. Kuitenkin kun nämä miehet vertailivat\nmuistojaan, oli pieni tuskin huomattava erotus Zanonin ja syntyperäisen\nmaanasukkaan puheen välillä, ei ääntämisessä, ei edes sanojen\nkorostuksessa vaan ikäänkuin äänen pohjasäveleessä.\n\nTällainen kielikyky -- niin johtui Glyndonin mieleen -- oli juuri\nerityisenä ylpeyden lähteenä sillä lahkolla, jonka oppeja ja kykyjä\ntähän asti ei ole muuta kuin sangen vaillinaisesti tutkittu --\nrosenkreutsiläisillä. Hän muisti Saksassa kuulleensa puhuttavan John\nBringaretin teoksesta,[23] jossa väitettiin että todellinen Ruusuristin\nVeljeskunta tunsi kaikki maailman kielet. Kuuluiko Zanoni tähän\nsalaperäiseen veljeskuntaan, mikä jo kauan sitten oli väittänyt\nomaavansa salaisuuksia, joista yksi vähimpiä oli \"viisasten kivi?\"\nVeljeskunnan jäsenet pitivät itseänsä kaikkien kaldealaisten, maagien,\ngymnosofistien ja plaatolaisten opetusten perillisinä; he erosivat\nkaikista mustemman magian oppilaista elämänsä hyveellisyydessä,\noppiensa puhtaudessa ja siinä, että he kaiken viisauden perustana\nterottivat aistimien alistamista ja uskonnollisen tunteen syventämistä\n-- loistoisa lahko, jos vaan se ei valehdellut! Ja totta tosiaan, jos\nZanonilla oli voimia suurempia kuin maailman viisasten joukolla,\nniin niitä voimia ei nähtävästi käytetty väärin. Se vähä, mitä\ntiedettiin hänen elämästään, puhui hänen edukseen. Mainittiin monta\njalomielisyyden ja hyväntekeväisyyden osotusta, paikalleen sattunutta\neikä umpimähkäistä; näistä puhuessaan kuitenkin kertojat puistivat\npäätään ja ilmaisivat kummastustaan sen johdosta että muukalaisella\nsaattoi olla niin tarkat tiedot autettujen salatuista ja hämäristä\ntarpeista. Hän oli käynyt muutamien sairasten luona, jotka jo olivat\nlääkärien puolelta hylätyt, ja keskustellut heidän kanssaan\nkahdenkesken. He olivat parantuneet ja lukivat ansion siitä hänelle,\nmutta eivät voineet sanoa, millä lääkkeellä he olivat parantuneet. Sen\nhe vain tiesivät että hän oli tullut, puhutellut heitä ja he olivat\nparanneet; tavallisesti kuitenkin oli syvä uni käynyt paranemisen\nedellä.\n\nToinen asianhaara oli myöskin alkanut herättää huomiota ja puhui vielä\nenemmän hänen kunniakseen. Ne, joiden kanssa hän etupäässä seurusteli\n-- iloiset, huolettomat hurjastelijat, hienoston syntiset ja publikanit\n-- kaikki näyttivät nopeasti mutta itse huomaamattaan heräävän\npuhtaampiin ajatuksiin ja säännöllisempään elämänlaatuun. Itse Cetoxa,\nkeikailijoiden, kaksintaistelijoiden ja pelaajien prinssi, ei enää\nlainkaan ollut sama ihminen sen illan jälkeen, jonka merkillisistä\ntapauksista hän oli kertonut Glyndonille. Ensimäinen jälki hänen\nmuutoksestaan oli pelipöytien jättäminen; seuraava oli sovinnonteko\nerään hänen sukunsa perivihollisen kanssa, jota hän viimeisinä kuutena\nvuotena alituisesti oli kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut\nyllyttää riitaan, missä hän olisi päässyt käyttämään omaa verratonta\nmiekkailupistoaan.\n\nJa kun Cetoxa ja hänen nuoret kumppaninsa puhuivat Zanonista, ei\nsuinkaan kuulunut siltä, että tuo mielenmuutos olisi saatu aikaan\njärkevillä neuvoilla ja opetuksilla. He kaikki kuvasivat Zanonia\nmieheksi, joka kaikkiin huvituksiin oli suostuvainen -- joka tavoiltaan\noli kaikkea muuta kuin säntillinen -- ei juuri hurjastelija, vaan\ntasapuolinen, hauska ja iloinen, aina valmis kuuntelemaan miehen\npuhetta kuinkakin turhanpäiväisistä asioista tai ilahuttamaan\nkuuntelijoita mainioiden juttujensa ja kokemustensa loppumattomalla\nvarastolla. Kaikki seuratavat, kaikki kansakunnat, kaikki\nluonteenlaadut olivat hänelle tuttuja. Hän oli vaitelias ainoastaan\nsilloin kun joskus sattui puheeksi hänen syntynsä tai historiansa.\nYleinen mielipide hänen sukuperänsä suhteen tuntui olevan kylläkin\notaksuttava. Hänen rikkautensa, itämaisten kielten tuntemus, oleskelu\nIntiassa, erityinen arvokkuus, jota hän ei koskaan jättänyt edes\niloisimpina ja tuttavallisimpina hetkinä, silmien ja tukan kiiltävä\ntummuus ja vieläpä ulkomuodon merkillisyydet, pienet, somat kädet ja\nkomea pään heitto arabialaisten tapaan -- kaikki näytti viittaavan\nhäntä toiseen tai toiseen itämaiseen kansaan kuuluvaksi. Koettipa eräs\nitämaisten kielten opiskelija johtaa Zanonin nimen sammuneiden kielten\njuurista. _Zan_ oli kieltämättä kaldealaisten nimitys auringolle.\nKreikkalaiset, jotka vääristelivät kaikkia itämaisia nimiä, olivat\ntässä tapauksessa säilyttäneet oikean muodon, niinkuin merkitsevästi\nkyllä osottaa kreetalaisten kirjotus Zeuksen haudalla.[24] Muuten Zan\neli Zaun oli sidonilaisilla jotenkin tavallinen On'in nimitys. Adonis\noli ainoastaan toisinto Zanonas'ista, jota Hesykiuksen mukaan Sidonissa\npalveltiin. Tätä syvällistä ja kiistämätöntä sanajohtoa Mervale\nkuunteli tarkkaavasti ja huomautti, että hän nyt uskalsi esittää erään\nnerokkaan keksinnön, jonka hän itse kauan sitten oli tehnyt, nim. että\nlukuisat Smith'ien suvut Englannissa epäilemättä olivat Fryygialaisten\nApollon-pappien vanhaa sukua. \"Sillä eikö Apollon nimi fryygialaisten\nkesken ollut Smintheus? Kuinka selvät ovatkaan tuon ylevän nimen\nmyöhemmät muodostumat -- Smintheus -- Smitheus -- Smith! Ja vielä\nnytkin, tahdon huomauttaa, tämän mainehikkaan suvun vanhemmat haarat\ntietämättään haluavat lähennellä ainakin yhdellä kirjaimella\nalkuperäistä nimeä, koska pitävät hurskaana huolenaan aina kirjottaa\nnimensä Smithe!\"\n\nKielimies ällistyi suuresti tästä keksinnöstä ja pyysi Mervalen lupaa\nkirjottaakseen siitä teokseensa, jonka hän aikoi laatia kielten\nsukuperästä. Se saisi nimekseen Babel ja julaistaisiin kolmessa\nkvarto-nidoksessa tilauksen mukaan.[25]\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua\n    siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta,\n    ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa,\n    senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden\n    kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa\n    tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset\n    luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan.\" --\n                                      Kreivi _de Gabalis_.\n\nKaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut\nravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä\niltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon\nsekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja\nivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä\npuistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli\nkuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen\nmieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon\nasetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä\nväristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi\nhän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.\n\nHän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään\npenkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin\nolisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista\nZanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin\nkuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja\nköyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas,\nkehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä -- ja tummat,\ntakkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta\n-- nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas\ntodistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty\njalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon\nylellisyyttä.\n\nMiehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti\nrumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja\nsisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset,\njäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin\nkuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista\nvääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat,\nnenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta\nhehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti\nepätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa\nkasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja\novela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta\ntointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan\nhäveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi\ntaiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli\njotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento,\njonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti\nsuuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli\nkovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat\nhänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan,\nyksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka\nniiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana\nvalita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta\nkauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista\nRafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen\nsuuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen\nkauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä\nsielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli \"ihmismaalaaja\"\nniinkuin \"Dionysos Antropografos\".\n\nTällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa\nintohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa\nleppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen\nepäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä\nkauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja\nihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli\n_maailmanparantaja!_ Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa\nnäyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat\ntahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota\nhän tahtoi rakentaa.\n\nLopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin\nvallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä\nsananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti \"ihmiskunnan\nuudestisynnyttäjät\" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka\nvielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien\naisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut\nyhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan\nkuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta\nmutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä\nsaivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä\nhankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin\nniitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden\nmullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan\nvaleväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.\n\nTämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja\nrohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin\noli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän\nkaunopuheisista esityksistä.\n\n\"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas\",\nsanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, \"ettette suinkaan\nihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden\nhäiritä teidän mietteitänne.\"\n\n\"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua\", sanoi Glyndon, \"ja\nhäiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan.\"\n\n\"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla\", sanoi Nicot vetäen povestaan\nmuutamia kirjeitä, \"että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei\ntosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse\nMirabeau.\"\n\nTästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita\nnerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana \"hyve\"\nesiintyi 27 kertaa eikä \"Jumala\" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista\ntoiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja,\njoihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki\nvanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille\njumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen\nsijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko\nihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan\nasukkaita -- ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva\nvapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne,\njoilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli\nGlyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja\nkääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää -- ja\njonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia -- tieteestä, joka\nyhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen\nmaaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman\ntyöntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin\npatriarkoille oli suotu -- silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja\nihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.\n\n\"Huomatkaa\", sanoi Nicot, \"kuinka paljon sellaista, jota me nyt\nsuosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme\nsaarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne.\nMutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on\njumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä\ntunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse\ntällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat\nyhtaikaa olemasta ja --\"\n\n\"Ja silloin\", kuului samassa ääni heidän vierestään, \"ja silloin, Jean\nNicot?\"\n\nMolemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli\ntavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä\nkulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.\n\n\"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä\nkavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen\ntodistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta\",\nsanoi Zanoni.\n\nNicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi,\nja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella,\njossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: \"En tunne teitä.\nMitä minusta tahdotte?\"\n\n\"Poistumista. Jättäkää meidät!\"\n\nNicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta\nkorvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi\nliikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot\npysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi\npäästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin\nväkevämmän tahdon pakottamana.\n\nGlyndon ällistyneenä seurasi häntä silmillään.\n\n\"Ja mitä tiedätte tästä miehestä?\" sanoi Zanoni.\n\n\"Minä tunnen hänet vertaisekseni -- taiteen seuraajaksi.\"\n\n\"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on\nJumalalle, olkoon taide ihmiselle -- ylevä, siunauksellinen, nerokas ja\nlämmin luomus. Tuo ilkiö lienee _maalaaja_ -- mutta ei _taiteilija_.\"\n\n\"Ja suokaa anteeksi, että kysyn: Mitä _te_ sitten tiedätte hänestä,\njota noin halveksitte?\"\n\n\"Minä tiedän sen verran, että pidän teistä huolta, jos on tarpeen\nvarottaa teitä hänestä: hänen omat huulensa todistavat hänen sydämensä\ntörkeyttä. Miksi kertoisin teille rikoksista, joita hän on tehnyt, Hän\n_puhuu_ rikosta.\"\n\n\"Te ette, signor Zanoni, näytä olevan läheisen vallankumouksen\nihailijoita. Ehkä teitä yllyttää tätä miestä vastaan ennakkotunne, kun\nette pidä hänen mielipiteistään?\"\n\n\"Mistä mielipiteistä?\"\n\nGlyndon vaikeni ensin hämillään kykenemättä määrittelemään, mutta\nvirkkoi viimein: \"Niin, taidan ajatella teistä väärin, sillä ettehän te\nsuinkaan voi vastustaa niitä oppeja, jotka saarnaavat ihmisen rajatonta\nkehittymistä.\"\n\n\"Sen sanotte oikein; kullakin ajalla harvat kehittävät joukkoa; joukko\nvoi nyt olla niin viisas kuin harvat ennen olivat; mutta kehitys jää\nseisomaan, jos väitätte, että joukko nyt on yhtä viisas kuin harvat\n_ovat_.\"\n\n\"Minä käsitän; te ette tunnusta yleisen yhdenvertaisuuden lakia.\"\n\n\"Lakia! Jos koko maailma lyöttäytyisi valheita puolustamaan, ei\nsiitä sittenkään lakia syntyisi. Tasottakaa kaikki olosuhteet tänä\npäivänä, niin sillä saatte aikaan ainoastaan sen, että huomenna kaikki\nesteet ovat raivatut sortovallan tieltä. Kansa, joka pyrkii\n_yhdenvertaisuuteen_, on vielä kypsymätön _vapauteen_. Läpi koko\nluomakunnan, pääenkelistä matoseen, Olymposta sorakiveen asti, joka\narvaamattomia aikoja oltuaan usvaa ja liejua viimein kovettuu\nasuttavaksi maailmaksi -- kaikkialla on luonnon ensimäinen laki\neriarvoisuus.\"\n\n\"Kova oppi valtioihin sovellettuna. Eivätkö koskaan siis elämän julmat\nepätasaisuudet tule poistetuksi?\"\n\n\"Fyysillisen elämän epätasaisuudet? Siihen uskokaamme ja toivokaamme.\nMutta _älylliset_ ja _siveelliset_ eroavaisuudet, ei milloinkaan!\nKaikkialla olisi muka sama älyn, järjen, nerokkuuden, hyveen tasapinta!\nJollei se olisi mahdoton olotila, _mikä toivoton tulevaisuus se olisi\nihmiskunnalle!_ Ei! niin kauan kuin maailma pysyy, on aurinko kultaava\nvuorenhuippuja ennenkuin sen säteet laaksoihin ennättävät. Jaettakoon\nkaikki tieto, mikä maan päällä löytyy, yhtäläisesti kaikille ihmisille\ntänään, niin jo huomenna toiset tulevat olemaan viisaampia kuin toiset.\nMitä viisaampia harvat ovat yhdessä sukupolvessa, sitä viisaampi tulee\nsuuri joukko olemaan seuraavassa polvessa!\"\n\nZanonin näin puhuessa he astelivat hymyilevien puistojen kautta ja\nihana lahti päilyi kimmeltäen keskipäivän auringonloistossa. Hienoinen\nhenkäys soi helteeseen viileyttä ja liikutti vedenkalvoa ja ilman\nkuvailematon kirkkaus virkisti kaikkia aistimia. Itse sielu tuntui\nkevenevän ja puhdistuvan tässä selkeässä ilmassa.\n\n\"Ja nämä ihmiset, jotka tahtoisivat alottaa parantumisen ja\nyhdenvertaisuuden aikaansa, ovat itse Luojalle kateellisia. He\ntahtoisivat kieltää Ikijärjen -- Jumalan!\" puhkesi Zanoni. ikäänkuin\ntahtomattaan sanoihin. \"Te, joka olette taiteilija, voitteko maailmaa\nkatsellessanne kuunnella sellaista oppia? Jumalan ja neron välillä on\nolemassa side -- on melkein vastaavainen kieli. Oikein sanoi\npytagorealainen:[26] 'Hyvä äly on Jumaluuden kuorosävel'.\"\n\nNämä ajatukset koskivat Glyndoniin. Hän ei olisi niitä odottanut\nmieheltä, jolla hän luuli olevan sellaisia yliluonnollisia kykyjä, mitä\ntaikauskoinen lapsellisuus kuvittelee pahoilla hengillä olevan. Hän\nvirkkoi: \"Ja kuitenkin te tunnustatte, että teidän elämänne on muiden\nihmisten elämästä erotettu ja että siihen joutumista tulisi kammoa.\nOnko olemassa yhteyttä magian ja uskonnon välillä?\"\n\n\"Magian! Ja mitä on magia? Kun matkustaja Persiassa katselee palatsien\nja temppelien raunioita, kertovat tietämättömät asukkaat, että ne ovat\nmaagikkojen työtä! Sitä, mikä on sen omaa voimaa ylempänä, ei rahvas\nvoi käsittää muiden ihmisten voimille lainmukaiseksi. Mutta jos\nmagialla tarkotatte kaiken sen, mikä luonnossa on kätkettyä ja\nhämärää, lakkaamatonta tutkimista, niin minä tunnustan tätä magiaa\nharjottavani ja sanon, että tämän harjottaja vain yhä enemmän lähenee\nkaiken uskonnon lähdettä. Ettekö tiedä, että magiaa opetettiin\nmuinaisaikaisissa kouluissa? Mutta kutka sitä opettivat ja millä\nlailla? Viisaimpana ja juhlallisimpana opetuksena sitä jakoivat\ntemppelissä palvelevat papit.[27] Ja te, joka tahtoisitte tulla\nmaalariksi, eikö siinäkin taiteessa, jota te opiskelette, ole magiaa?\nEikö teidän, kauan tutkittuanne entisajan kauneutta, tule tavotella\nuusia ja ilmamaisia kauneuden muotoja, joiden tulee syntyä eloon?\nEttekö näe, että suuri taide, joko runous tai maalaustaide, alati\netsiessään _todellista_, kammoksuu _asiallista_ ja arkiaikaista, että\nsiis teidän täytyy luontoa käsitellä mestarina eikä sitä kumarrella\norjana? Te tahtoisitte päästä menneisyyden herraksi ja tulevaisuuden\ntietäjäksi. Eikö tosi ylevän taiteen valtakunta ole sekä menneisyyttä\nettä tulevaisuutta? Te tahdotte lumota näkymättömiä olentoja teitä\npalvelemaan, ja mitä on maalaaminen muuta kuin näkymättömän\nkiinnittämistä muodoiksi näkyväisiksi? Tämä maailma ei ollut koskaan\ntarkotettu neroa varten! Voidakseen olla olemassa, täytyy neron luoda\nitselleen uusi maailma. Mitä muuta maagikko voi tehdä, niin, mitä\ntiedekään enempi toimittaa? Kaksi tietä johtaa ulos maailman\npikkupyyteistä ja kamalista onnettomuuksista; molemmat johtavat\ntaivaaseen päin helvetistä -- taide ja tiede. Mutta taide on\njumalallisempi kuin tiede; tiede keksii, taide luo. Teillä on kykyjä,\njoilla voitte hallita taidetta. Olkaa osaanne tyytyväinen.\nTähteintutkija, joka laatii luetteloita tähdistä, ei voi yhtäkään\natomia lisätä avaruuteen; mutta runoilija voi atomista luoda kokonaisen\nmaailman; kemisti voi rohdoillaan parantaa ihmismuodon vikoja; maalari\ntai kuvanveistäjä antaa jumalallisille muodoille ikuisen nuoruuden,\njota ei mikään tauti voi turmella eikä vuodet hävittää. Luopukaa niistä\nhäilyvistä kuvitteluista, jotka teitä vetävät milloin minuun, milloin\ntuohon ihmiskunnan puhemieheen: meihin kahteen, jotka olemme niin\nvastakkaisia toisillemme! Teidän siveltimenne on taikasauva, teidän\nkankaanne voi nostattaa utopioja kauniimpia kuin mitä Condorcet uneksi.\nMinä en vielä vaadi teiltä ratkaisua, mutta mitä tarvitsee ja pyytää\nnero koskaan tiensä sulostuttamiseksi hautaan asti enempi kuin\nrakkautta ja kunniaa?\"\n\n\"Mutta\", sanoi Glyndon, kiinteästi Zanoniin katsoen, \"jos löytyy voima,\njoka vie haudastakin voiton --\"\n\nZanonin otsa synkkeni. \"Ja jos niin olisi\", virkkoi hän vaiettuaan,\n\"olisiko niin ihana kohtalo elää ohi kaikkien rakastettujen ja irtautua\nkaikista maallisista siteistä? Ehkä kaunein kuolemattomuus maan päällä\nonkin jalo nimi.\"\n\n\"Te ette vastaa minulle suoraan, te puhutte peitellen. Minä olen\nlukenut pitkistä elinkausista, paljon pitemmistä kuin tavallisille\nkuolevaisille on suotu\", jatkoi Glyndon itsepintaisesti, \"ja sitä\nmuutamat alkemistit nauttivat. Onko heidän 'kultainen nesteensä'\nainoastaan satua?\"\n\n\"Jollei se ole ja jos nuo ihmiset sen salaisuuden keksivät, niin he\nkuitenkin kuolivat, sentähden etteivät tahtoneet elää. Teidän\notaksumisessanne voi olla surullinen varotus.\n\n\"Kääntykää vielä mieluummin siveltimeeseen ja kankaaseen!\"\n\nNäin sanoen Zanoni viittasi kädellään ja alasluoduin katsein ja hitain\naskelin kääntyi astumaan takaisin kaupunkiin.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nViisauden Jumalatar.\n\n\n    \"Muutamille hän on suuri jumalatar;\n    Muutamille pellon lypsylehmä.\n    Heidän huolensa on vain laskea.\n    Mitä siitä saatanehe voittoa.\"\n\n                      _Schiller_.\n\nTämä viimeinen keskustelu Zanonin kanssa oli Glyndonin mielelle\ntyynnyttävä ja terveellinen. Mielikuvitusten sekavuudesta välähtivät\ntaas hänelle esiin nuo onnelliset kultaiset suunnitelmat, jotka\nsyntyvät nuoresta taiteenharrastuksesta, jotka liitelevät ilmassa ja\nvalaisevat maailmaa niinkuin auringon eloasytyttävät säteet. Ja näihin\nunelmiin yhtyi samalla näky lemmestä, puhtaammasta ja kirkkaammasta\nkuin mitä hän elämässään vielä oli tuntenut. Hänen sielunsa palasi\nsiihen ihanaan hengen lapsuuteen, jolloin kielletty hedelmä vielä ei\nole syöty emmekä tunne muuta maailmaa kuin sen Eedenin, jota Eva\nsulostuttaa. Hänen sielunsa eteen nousi itsestään kuvia kodista, missä\ntaide soi virkistystä ja missä Violan rakkaus ympäröitsi työntekoa\nonnella ja tyytyväisyydellä. Silloin, keskellä näitä tulevaisuuden\nhaaveita, jotka nyt olivat hänen saavutettavissaan, kutsui hänet\nnykyisyyteen Mervalen, järki-ihmisen luja selvä ääni.\n\nJokainen ken on tutkinut sellaisten henkilöiden elämää, joissa tunteet\novat tahtoa voimakkaammat ja jotka epäilevät omaa tietoaan olevista\noloista ja tuntevat oman alttiutensa ulkopuolisille sysäyksille -- hän\non huomannut, kuinka suuresti sellaisiin luonteisiin voi vaikuttaa\nyksinkertainen, terve, käytännöllinen ymmärrys. Näin oli laita\nGlyndoninkin. Usein oli hänen ystävänsä päästänyt hänet selkkauksista\nja pelastanut tyhmyyksien seurauksista, ja Mervalen äänessä oli\njotakin, mikä heti kylmensi hänen innostuksensa ja saattoi häntä\nhäpeemään hyviä aikeitaan vielä enemmän kuin heikkoa käytöstään. Sillä\nvaikka Mervale olikin suora ja rehellinen mies, ei hän suvainnut\nliiallista jalomielisyyttä eikä myöskään liiallista herkkäuskoisuutta.\nHän kulki tietään suoraan eteenpäin elämässä ja tunsi syvää\nylenkatsetta sitä kohtaan, joka kunnaille pyrki, joko sitten perhosta\ntavottamaan tai saadakseen valtamerta nähdä.\n\n\"Minä sanon sinulle, mitä mietit, Clarence, vaikken olekaan Zanoni\",\nvirkkoi Mervale nauraen. \"Minä tiedän sen silmiesi kosteudesta ja\nväkinäisestä hymystäsi. Sinä ajattelet tuota kaunista lumoojaa -- San\nCarlon pientä laulajatarta.\"\n\nSan Carlon pientä laulajatarta! Glyndon punastui vastatessaan:\n\n\"Puhuisitko noin hänestä, jos hän olisi minun vaimoni?\"\n\n\"En! sillä jos silloin uskaltaisin jotakuta halveksia, niin se olisi\nsinua. Pettäjä voi olla vastenmielinen, mutta petetty on\nhalveksittava.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että minä siinä tapauksessa olisin petetty? Missä\nvoisin tavata niin rakastettavaa ja viatonta ja niin kovia koetuksia\npuhtaana kestänyttä? Voiko ainoakaan panettelun vihje tahrata Viola\nPisanin nimeä?\"\n\n\"Minä en tunne kaikkia Napolin juoruja enkä senvuoksi voi vastata.\nMutta sen tiedän, että kun Englannissa saavat kuulla, kuinka nuori\nenglantilainen, arvokasta sukua ja hyvävarainen, on ottanut vaimokseen\nlaulajattaren Napolin teatterista, niin ei kukaan ajattele muuta kuin\nettä häntä on surkeasti vedetty nenästä. Minä tahtoisin pelastaa sinun\nnoin auttamattomasta arvonalennuksesta. Ajattele, kuinka monta\nnöyryytystä saat kärsiä; kuinka paljon nuoria miehiä tulee kodissasi\nkäymään ja kuinka monta nuorta vaimoa tulee yhtä huolellisesti pysymään\nsieltä poissa.\"\n\n\"Minä voin määrätä oman urani eikä sen kanssa ole tyhjänpäiväisillä\nseuratavoilla mitään tekemistä. Minä uskallan odottaa maailman\narvonantoa taiteeni nojalla eikä sellaisten tilapääseikkojen kuin\nsyntyperän ja rikkauden nojalla.\"\n\n\"Sinä siis yhä vielä pysyt toisessa hullutuksessasi -- mielettömässä\nkankaan töhrimisen halussa. Taivas varjelkoon, että minä mitään\nsanoisin sitä vastaan, jos joku tuota ammattia harjottaa toimeentulonsa\nvuoksi; mutta miksikä sinä, jolla on mahdollisuuksia ja tilaisuuksia\nnousemaan korkeammalle elämässä, miksikä sinä tahallasi alentuisit\npelkäksi taiteilijaksi? Vapaahetkien huvituksena on taide sangen hyvä\nolemassa, mutta suoranaisena elintoimena on se hupsuutta.\"\n\n\"Taiteilijat ovat olleet prinssienkin ystäviä.\"\n\n\"Hyvin harvoin, luullakseni, ainakaan järkevässä Englannin maassa.\nValtiollisen ylimistön piireissä kunnioitetaan juuri käytännöllistä\njärkeä eikä ihanteellisuutta. Annappas minäkin piirrän pari kuvaa.\nClarence Glyndon palaa Englantiin; hän nai hienon rikkaan naisen omasta\nyhteiskuntaluokastaan ja pääsee arvoanostaviin ystävyys- ja\ntuttavuussuhteisiin. Clarence Glyndon, rikas ja kunnioitettava mies,\nlahjakas ja toimelias ja tarmokas, astuu ulos käytännölliseen elämään.\nHänellä on koti, missä hän voi ottaa vastaan vieraiksi sellaisia,\njoiden tuttavuus on sekä eduksi että kunniaksi; hänellä on\nvapaa-aikoja, jotka hän voi käyttää hyödyllisiin tutkimuksiin, hänen\nmaineensa lepää lujalla perustalla ja kasvaa ihmisten suussa. Hän\nliittyy johonkin puolueeseen, hän antautuu valtiolliseen elämään ja\nnämä uudet suhteet ovat hänen tarkotusperillensä ainoastaan avuksi.\nMitä kaikkea voikaan vielä Clarence Glyndon olla 45 vuoden ikäisenä?\nJätän tämän kysymyksen oman kunniahimosi ratkaistavaksi.\n\n\"Nyt kääntykäämme toiseen kuvaan. Clarence Glyndon palaa Englantiin\nmuassaan vaimo, josta ei hänelle lähde mitään rahaa, jollei hän laske\nhäntä näyttämölle, vaimo niin yksinkertainen, että jokainen kohta\nkysyy, kuka hän on, ja jokainen saa kuulla: hän on kuuluisa laulajatar\nPisani. Clarence Glyndon salpautuu huoneisiinsa sotkemaan värejä ja\nmaalaamaan suurpiirteisiä tauluja, joita ei kukaan huoli ostaa. Häntä\nkatsotaan epäluulolla, koskei hän ole taideakatemiassa opiskellut vaan\nomin päin harjotellut. Kuka on Mr. Clarence Glyndon? No, hänhän on\nkuuluisaan Pisanin mies! Mitä muuta? No, hän maalaa noita suuria\njuhlallisia tauluja. Mies raukka! ne ovat kyllä tavallaan ansiokkaita,\nmutta Teniers ja Watteau maalaavat sopivampia aiheita ja melkein yhtä\nhalvalla. Clarence Glyndon, joka yksinäisenä miehenä olisi voinut elää\nhuolettomasti, on nyt suuren perheen isä, ja koska hän naimisellaan ei\nole saanut mitään varoja, voi hän kasvattaa lapsensa ainoastaan vielä\nhalvempiin toimiin ja ammatteihin kuin hänen omansa on. Hän vetäytyy\nmaalle säästäväisyyttä harjottamaan ja maalailemaan, hän tulee tylsäksi\nja tyytymättömäksi, sanoo, ettei maailma hänestä välitä, ja juoksee\nitse pois maailman piiristä. Mitä on Clarence Glyndon 45 ikäisenä?\nRatkaiskoon kunniantuntosi senkin kysymyksen!\"\n\n\"Jos kaikki ihmiset olisivat yhtä maailmallisia kuin sinä\", sanoi\nGlyndon, \"niin ei koskaan olisi syntynyt yhtään taiteilijaa tai\nrunoilijaa!\"\n\n\"Ehkä me yhtä hyvin tulisimmekin toimeen ilman niitä\", vastasi Mervale.\n\"Mutta eikö nyt olisi aika meidän ajatella päivällistä? Täällä\ntarjotaan ihmeen hienoa paistikalaa!\"\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\n    \"Jos tahdot siivilläsi liitää korkealle,\n    Niin heitä luotas maallisuuden taakka!\n    Pois synkeän ja ahtaan elon pauloista\n    Pakene ihanteitten valtakuntaan!\"\n\n                      Ihanne ja Elämä. (Saks.)\n\nMuutamat väärät taiteen opettajat alentavat ja pahentavat oppilaittensa\naistia kohdistamalla heidän huomiotansa siihen, mitä he aivan väärin\nkutsuvat luonnollisuudeksi, vaikkei se ole muuta kuin jokapäiväisyyttä;\nhe eivät ymmärrä sitä taiteen kauneutta, jota Rafael niin oikein kuvaa\nsanoilla \"_kauneuden aate maalarin sielussa_\"; eivät ymmärrä, että\nkaikessa taiteessa, olkoon sen plastillinen ilmaisu sanoissa,\nmarmorissa, väreissä tai äänessä, luonnon orjamainen matkiminen kuuluu\ntaiteen päivätyöläisille ja vasta-alkajille.\n\nSama on siveellisyyden laita. Maailmanihmiset halventavat ja alentavat\njalompien luonteitten rohkeata innostusta kääntämällä kaiken ylevän ja\nrehellisen joksikin halpamaiseksi ja arvottomaksi. Muuan suuri\nsaksalainen runoilija on hyvin selittänyt erotuksen varovaisuuden ja\nsuuremman viisauden välillä. Viisaudessa on sellaista rohkeata uhmaa,\njota pelkuruus ei suvaitse:\n\n    \"Heikkosilmäinen näkee vain väistyvän rannan\n    Eikä sitä maata, minne pursi rohkeasti rientää.\"\n\nKuitenkin tervejärkisten ja maailmallisten ihmisten ajatuksenjuoksussa\non usein heidän omalta kannaltaan eittämätön johdonmukaisuus. Sinulla\ntäytyy olla luja tunne eli usko kaikkeen epäitsekkääseen ja\njumalalliseen -- olkoon se uskonnon tai taiteen alalla, maineessa tai\nrakkaudessa -- muuten \"terve järki\" viisasteluillaan tekee aiotun\nuhrautumisen tyhjäksi ja muuttaa väärillä johtopäätöksillään\njumalallisen voiman kauppatavaraksi.\n\nJokainen todellinen taidearvostelija -- Aristoteleesta ja Pliniuksesta\nReynoldsiin ja Fuselliin -- on koettanut opettaa maalareille, ettei\nluontoa ole kopioitava vaan _kohotettava_; että taiteen suurin\ntarkotusperä on mitä ylevimmissä muodoissa esittää ihmiskunnan\nlakkaamatonta pyrkimystä Jumaluutta kohti. Totuutta on Hamletissa,\nMakbetissa ja hänen noidissaan, Desdemoniassa, Prosperossa ja\nKalibanissa; totuutta on Rafaelin maalauksissa, Apollon patsaassa,\nAntinouksessa ja Laokoonissa. Mutta sanojen ja kuvien ja patsaiden\nmallit eivät ole joka kaupungin kaduilla tavattavissa. Kaikki ne,\nRafaelin sanoilla lausuen, ovat aatteen luomuksia taiteilijan päässä.\nEikä aate ole synnynnäinen vaan on lähtenyt ahkerasta tutkimuksesta.\nMutta se tutkimus on tarkottanut aatteen nostamista jokapäiväisyyden\nmaaperästä kauneuteen ja kunniaan.\n\nIhan arkipäiväinen malli tarjoo erinomaisia sysäyksiä sille, joka jo\nsisässään tuntee aatteen, mutta lihaan ja vereen puettu Venus kävisi\nalhaiseksi, jos häntä kuvaisi taiteilija, jolla ei ole aatetta\nsielussaan.\n\nKun Guidolta kysyttiin, mistä hän sai tauluihinsa malleja, lähetti hän\nnoutamaan tavallisen tarjoilijan ja piirsi hänen mukaansa mitä\nihanimman miehenpään. Se muistutti tuota miestä, mutta oli samalla\nsankarin kuva. Se oli tosi, mutta ei asiallinen. Monen kriitikon\nmielestä se ei ollut \"luonnonmukainen.\" Taiteessa kysytään\nihannoimista, jota ei käsitä mikä yleisö tahansa. Korkea taide on näet\nlahja, joka ei tule itsestään.\n\nMutta tahdon palata vertaukseeni. Tämä sama perusaate on siveellisen\nkäytöksen suhteen vielä vähemmän ymmärretty. Maailmallisen\nymmärtäväisyyden neuvo pelottaa yhtä paljon antautumasta hyveen\nvaaroihin kuin paheen rangaistuksiin; mutta käytöksessä, niinkuin\ntaiteessakin, löytyy suuruuden ja kauneuden ihanne, jolla elämän\nturhanpäiväisyyttä ja arkiaikaisuutta pitäisi ylentää.\n\nGlyndon tunsi Mervalen neuvojen terveen maallisen järkevyyden, hän\nkammoksui eteensä avattua mahdollista tulevaisuutta Violan parissa,\nvaikka hänellä oli todellinen harrastus taiteeseensa ja vaikka hänen\nintohimoinen rakkautensa olisi oikealle ohjattuna voinut puhdistaa koko\nhänen olemuksensa, niinkuin vahva tuuli puhdistaa ilman.\n\nHän ei tosiaankaan voinut tehdä mitään päätöstä tuon järkevän neuvojan\nkynsissä eikä hän myöskään voinut päättää heti jättää Violan\ntavottamista. Peläten seurata Zanonin neuvoja ja oman sydämensä\nvaatimuksia hän oli viimeiset kaksi päivää pysynyt poissa nuoren\nnäyttelijättären nähtävistä. Mutta eräänä yönä ylempänä kerrottujen\nkeskustelujen jälkeen Zanonin ja Mervalen kanssa hän näki niin\nmerkillisiä ja niin selviä unia vastaisesta tulevaisuudesta taiteen ja\nViolan kera, että hän olisi voinut luulla itse Zanonin niitä\nlähettäneen hänelle Untamolasta. Aamulla herätessään hän päätti totella\nsydämensä ääntä ja lähteä tapaamaan Violaa vaikkei hän itsekään ollut\nselvillä tarkotuksistaan ja päätöksistään.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\n    \"Oi mikä huoli, epäilys ja jäätävä\n    pelko syntyykään mietinnästä!\"\n\n                 Tasso, Canzone VI.\n\nOvensa edustalla istui nuori näyttelijätär. Hänen edessään tuo\ntaivahinen merenlahti näytti rantojen helmassa nukkuvan; oikealla käsin\nkohosivat nuo tummat ryhmyiset vuoret, joille matkailijat meidän\npäivinämme nousevat katsomaan Virgiliuksen hautaa ja Posilipon luolaa.\nMuutamia kalastajia kuljeksi kallioilla, missä heidän verkkonsa\nriippuivat kuivamassa ja kauempana paimenpilli silloin tällöin yhtyi\nhitaitten muulien kellojen ääneen ja katkaisi suloisen hiljaisuuden --\nhiljaisuuden, mikä Napolin rannikoilla vallitsee päivällishetken\nloppuessa. Älkää luulkokaan voivanne täysin ymmärtää _dolce far\nnienten_ -- \"suloisen joutenolon\" -- merkitystä, jollette ole käyneet\netelämaissa ja tunteneet sen veltostuttavaa viehättäväisyyttä; ja kun\nsen nautinnon rikkauden olette tunteneet, kun olette hengittäneet\nVälimeren maitten hurmaavaa ilmaa, silloin ette enää ihmettele, miksikä\nsydän niin äkisti ja niin rikkaasti kypsyy Etelän ruusuisen taivaan ja\nloistavan päivänhelteen tienoilla.\n\nLaulajattaren silmät olivat luodut hänen edessään olevalle avaralle\nsiniulapalle. Hänen pukunsa harvinainen huolimattomuus oli merkkinä\nhajamielisyydestä. Hänen kaunis tukkansa oli valloillaan ja ainoastaan\nosaksi huivin peittämä, jonka purppuraväri vielä lisäsi kultaisten\nhiusten loistoa. Vallaton kihara oli pujahtanut alas hienohipiäiselle\nkaulalle. Avara aamuvaippa, kirjavan nauhan kiinnipitämä, salli mereltä\ntulevan tuulahduksen laskeutua lepoon hänen rinnoilleen ja pikku\nkenkäset näyttivät olevan aivan liian suuria jalalle. Mahtoi päivän\nhelle olla aiheena poskien ruusunpunan syventymiselle ja tummien\nsuurten silmien merkilliselle kaihomielisyydelle. Kaikessa näyttämön\nprameudessa -- kaikessa huikaisevan kirkkaiden lamppujen loistossa --\nei ollut Viola niin viehättävältä näyttänyt.\n\nNäyttelijättären vieressä seisoi Gionetta kynnyksellä pyylevänä, kädet\nkyynäspäitä myöten pistettyinä hameen kummallakin puolella oleviin\nsyviin taskuihin.\n\n\"Mutta sen vakuutan\", sanoi hoitajatar nopealla terävällä äänellään,\n\"mutta sen vakuutan, lemmittyni, ettei koko Napolissa ole hienompaa\nherrasmiestä eikä kauniimpaa kuin tämä 'inglesi' (englantilainen), ja\nolen kuullut, että inglesit ovat paljon rikkaampia kuin miltä\nnäyttävät. Kyllähän heillä ei kuulu olevan mitään puita maassaan,\nnoilla raukoilla! ja 24 tunnin sijasta heillä on ainoastaan 12 tuntia\npäivässään, mutta minä olen kuullut, että he kengittävät hevosensa\nkultakengillä, ja koskeivät he -- kerettiläisparat! -- voi muuttaa\nrypäleitä viiniksi, ajavat he kultaa ruumiiseensa; kun heitä vaivaa\nvatsankipu, nauttivat he jonkun lasin kultarahoja. Mutta sinähän et\nkuuntele minua, sydänkäpy, sinähän et kuuntele!\"\n\n\"Ja tätä kaikkea huhuillaan juuri Zanonista!\" sanoi Viola puoleksi\nitsekseen välittämättä Gionettan laverteluista Glyndonin ja\nenglantilaisten kiitokseksi.\n\n\"Siunatkoon Maria, älä puhu tuosta kauheasta Zanonista. Ole varma\nsiitä, että hänen kauniit kasvonsa niinkuin hänen vielä kauniimmat\nkolikkonsa ovat noidutut. Minä katselen joka tuokion päästä niitä\nrahoja, joita hän antoi minulle eilisiltana ja odotan, muuttuvatko ne\nkiviksi.\"\n\n\"Uskotko sinä siis todella\", sanoi Viola arasti mutta vakavasti, \"että\nnoituutta vielä on olemassa?\"\n\n\"Uskonko! -- uskonko minä San Gennaroon, pyhimykseen? Kuinka luulet,\nettä Zanoni paransi vanhan Filippon, kalastajan, jonka tohtori oli\nheittänyt sikseen? Kuinka luulet, että hän on voinut pysytellä elossa\nainakin kolmetuhatta vuotta? Kuinka luulet että hän voi kaikkia lumota\nja masentaa katseellaan niinkuin vampiirit tekevät?\"\n\n\"Ah olisiko se ainoastaan taikaa? Siltä se tuntuukin -- niin sitä se\non!\" mutisi Viola kalveten. Soittajan tytär oli miltei yhtä\ntaikauskoinen kuin vanha Gionetta. Ja hänen viaton sydämensä, jota\nneitsyeellisen intohimon outuus pelotti, oli valmis lukemaan noituuden\nsyyksi sen, minkä kokeneemmat olisivat päättäneet rakkaudeksi.\n\n\"Niin\", jatkoi Gionetta yhä, \"ja miksi tuo mahtava prinssi di ---- on\nhäntä niin pelästynyt? Miksi hän on lakannut meitä ahdistamasta? Miksi\nhän on ollut niin hiljoillaan? Eikö siinä ole mitään taikatemppuja?\"\n\n\"Luuletko sinä siis\", sanoi Viola sievällä epäjohdonmukaisuudella,\n\"että tämä onnellisuus ja turvallisuus on hänen ansiotaan? Oi, anna\nminun sitä uskoa! Älä puhu mitään, Gionetta! Miksei minulla ole ketään,\njolta voisin kysyä neuvoa, paitsi sinua ja omaa pelkoani? Oi armas\naurinko!\" ja tyttö painoi kättä povelleen kiihkeästi, \"joka paikkaa\nsinä valaiset paitsi tätä. Mene nyt, Gionetta, jätä minut yksin --\nmene!\"\n\n\"Jo onkin minun aika lähteä tästä. Polenta-puuro jo palaa pohjaan etkä\nsinä ole mitään tänäpänä syönyt. Jollet sinä syö, kultamuruseni, niin\nkadotat kauneutesi eikä sinusta kukaan huoli. Kuka meistä naisista\nvälittää, kun olemme rumia; minä sen tiedän, ja silloinhan sinun\npitäisi niinkuin Gionettan hankkia itsellesi joku tyttölapsi\nkiusattavaksi. Minä menen, menen polentaa katsomaan.\"\n\n\"Siitä asti kuin hänet näin\", sanoi tyttö puoliääneen, \"siitä asti kuin\nhänen mustat silmänsä ovat minua seuranneet, en enää ole sama ihminen.\nMinä tahtoisin päästä pakoon omaa itseäni -- kiitää päivänsäteen kera\nvuoriston huipuille -- tulla joksikin ilmojen asukkaaksi. Haamuja\nliitelee silmieni edessä yöllä ja sydämessäni tuntuu lintusen\nsiivenlepatus, ikäänkuin henki olisi pelästynyt ja tahtoisi häkistään\nmurtautua.\"\n\nTällaisia hajanaisia lauseita mutisi näyttelijätär ja hänen\nkuulemattaan läheni askeleita ja hänen käsivarteensa tuntui keveä\nkosketus.\n\n\"Viola -- bellissima (kaunein) -- Viola!\"\n\nHän kääntyi ja näki Glyndonin. Nuorukaisen kasvojen näkeminen tyynnytti\nhäntä heti ja tuotti iloa.\n\n\"Viola\", sanoi englantilainen ottaen tytön käden ja vetäen hänet\ntakaisin penkille, mistä hän oli noussut; itse hän istuutui hänen\nviereensä. \"Viola, kuule, mitä sanon. Tiedäthän sinä jo, että minä\nrakastan sinua. Ei yksin sääli tai ihailu ole minua yhä uudelleen\ntuonut sinun armaaseen läheisyyteesi; on ollut syitä, miksen ennen ole\npuhunut muuta kuin silmilläni, mutta tänään -- en tiedä miten lie --\ntunnen suurempaa rohkeutta puhutella sinua ja kuulla joko parhainta tai\npahinta. Minulla on kilpailijoita, sen tiedän, ja voimakkaampia kuin\ntällainen pieni taiteilija; mutta onko niillä myöskin suurempia\ntoiveita?\"\n\nViola punastui vähäsen, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja\nhuolestuneet. Katsellen maata ja kenkänsä kärellä piirtäen santaan\nkuviota hän virkkoi, epäröiden ja turhaan yrittäen näytellä iloisuutta:\n\"Signor, se joka hukkaa ajatuksiaan näyttelijättäreen, saa odottaa\nkilpailijoita. Meidän onneton kohtalomme on, ettemme saa kuulua edes\nitsellemme.\"\n\n\"Mutta sinä et rakasta tätä kohtaloa, vaikka se onkin loistava;\nsydämesi ei ole siinä toimessa, jota lahjoillasi kaunistat.\"\n\n\"Eipä olekaan!\" sanoi näyttelijätär, kyyneleet silmissä. \"Kerran\ntahdoin olla laulun ja soiton papitar; nyt tunnen kyllä surkeaksi\nkohtaloksi olla joukon orjana.\"\n\n\"Pakene siis minun kerallani\", sanoi taiteilija intohimoisesti. \"Jätä\nainiaaksi se toimi, joka ei salli minun kokonaan omistaa sydäntäsi.\nTule olemaan kohtaloni kumppani nyt ja aina -- ylpeyteni, iloni ja\nihanteeni! Sinä annat eloa minun maalauksilleni; sinun kauneutesi tulee\npyhäksi ja kunnioitetuksi. Prinssien taulukokoelmissa tulevat joukot\ntungeskelemaan Venuksen tai jonkun Pyhän naisen kuvan edessä ja\nkuiskaus tulee käymään: 'se on Viola Pisani'. Ah, Viola, minä rakastan\nsinua; sano minulle, etten turhaan lähesty sinua.\"\n\n\"Sinä olet hyvä ja kaunis\", sanoi Viola silmäillen rakastajaansa, joka\nhänen kättään puristaen painautui häntä lähemmä, \"mutta mitä minä annan\nsinulle vastalahjaksi?\"\n\n\"Rakkautta, rakkautta -- ainoastaan rakkauttasi!\"\n\n\"Sisaren rakkautta?\n\n\"Voi älä puhu niin julman kylmästi.\"\n\n\"Muuta ei minulla ole sinulle antaa. Kuule minua, signor: kun katselen\nsinun kasvojasi, kun kuulen sinun ääntäsi, hiipii päälleni rauhallinen\ntyyneys ja viihdyttää ajatukseni, jotka ovat niin kuumeisia ja hurjia,\nah! Kun sinä menet pois, tuntuu päivä pimeämmältä, mutta pian pakenee\ntaas varjo. Minä en sinua ikävöi, minä en sinua ajattele, niin, minä en\nsinua rakasta enkä tahdo itseäni antaa, paitsi kun rakastan.\"\n\n\"Mutta minä opettaisin sinua rakastamaan minua: älä pelkää. Sellainen\nrakkaus, josta sinä puhut, on juuri meidän kylmemmissä maissa\nviattomuuden ja nuoruuden rakkautta.\"\n\n\"Viattomuuden!\" sanoi Viola. \"Niinkö? Ehkäpä\" -- hän pysähtyi ja lisäsi\nponnistaen: \"muukalainen, ottaisitko omaksesi orvon? Ah, _sinähän_\nainakin olet jalo. Sinä et tahtoisi viattomuutta turmella!\"\n\nGlyndon hätkähti, omantuntonsa satuttamana.\n\n\"Ei, siitä ei tule mitään\", sanoi Viola nousten, vaikkei hän tajunnut\nniitä puoleksi häpeäviä, puoleksi epäluuloisia ajatuksia, jotka\nkulkivat hänen rakastajansa mielessä. \"Jätä minut ja koeta unohtaa.\nSinä et ymmärrä, sinä et voisi ymmärtää sen luontoa, jota luulet\nrakastavasi. Lapsuudestani asti minä olen tuntenut olevani määrätty\njohonkin outoon ja yliluonnolliseen kohtaloon, tuntenut olevani\nvertaisistani erotettu. Tämä tunne kasvaa sisässäni päivä päivältä --\nja oi, toisinaan se on epämääräistä iloa ja hurmaa, toisinaan synkintä\nmurhetta. Se on ikäänkuin varjo hämärissä, joka hitaasti ja vakavasti\nlevitteleikse. Tuntini lähenee: vielä tuokio ja yö on tullut!\"\n\nGlyndon kuunteli liikutettuna ja hämmästyneenä. \"Viola\", hän huudahti,\n\"sanasi vielä enemmän kuin ennen vetävät minua sinuun. Niinkuin sinä\ntunnet, niin minäkin tunnen. Minuakin on ahdistanut jäätävä\nylimaallinen aavistus. Ihmisten joukossa olen tuntenut olevani yksin.\nKaikissa nautinnoissani, työssäni, ponnistuksissani on varottava ääni\nalati korvaani kuiskannut: 'Aika kätkee miehuutesi varalle mustan\nmysterion.' Kun sinä puhuit, oli äänesi niinkuin omasta sielustani\nlähtenyt!\"\n\nViola tuijotti häneen ihmetellen ja kauhistuen. Tytön kasvot olivat\nmarmorinvalkeat ja olisivat kelvanneet kreikkalaiselle kuvanveistäjälle\nPytonessan[28] malliksi, kun tämä mystillisestä luolastaan ja lirisevän\nvesilähteen partaalta ensi kerran kuulee innostavan jumalan äänen.\nVähitellen poistui jäykkyys ja jännitys noilta ihmeellisiltä,\ntasapiirteisiltä kasvoilta, väri palasi, suonet sykkivät ja sydän\nelähytti katsantoa.\n\n\"Sano minulle\", virkkoi Viola puoleksi poispäin kääntyen, \"sano\nminulle, oletko nähnyt -- tunnetko -- erään muukalaisen tässä\nkaupungissa, erään, josta kiertelee hurjia huhuja?\"\n\n\"Sinä tarkotat Zanonia? Minä olen nähnyt hänet -- minä tunnen hänet --\nentä sinä? Ah, hänkin pyrkii kanssani kilpailemaan -- hänkin tahtoo\nvallata sinua minulta!\"\n\n\"Sinä erehdyt\", sanoi Viola nopeasti ja syvään huoaten, \"hän pitää\nsinun puoltasi: hän kertoi minulle sinun rakkaudestasi; hän pyysi\nminua, että -- että en sinua hylkäisi.\"\n\n\"Kummallinen olento! Käsittämätön arvotus! Miksi mainitsit häntä?\"\n\n\"Miksi? Ah, minä aioin kysyä sinulta, tokko silloin kun ensiksi hänet\nnäit, se aavistus, se vaistomainen tunne, josta puhuit, tuli päällesi\nvaltaavampana, selvempänä kuin ennen -- tokko tunsit (ja näyttelijätär\npuhui kiivaasti hengittäen) tokko tunsit, että _häneen_ liittyi elämäsi\nsalaisuus?\"\n\n\"Kaikkea tuota tunsin\", vastasi Glyndon, \"silloin kun ensi kerran olin\nhänen seurassaan. Vaikka kaikki ympärilläni oli hauskaa -- soitto,\njuhlavalaistus, keveä keskustelu ja taivas ilman pilven hattaraa --\nniin polveni tärisivät, hiukseni pöyristyivät ja vereni jähmettyi.\nSenjälkeen hän on anastanut ajatuksissani paikan sinun rinnallasi.\"\n\n\"Ei enempää, ei enempää nyt\", sanoi Viola ikäänkuin tukehtumaisillaan,\n\"tässä täytyy olla kohtalon sormi. En voi enempi puhua nyt. Hyvästi!\"\n\nViola juoksi hänen ohitsensa huoneeseen ja sulki oven. Glyndon ei\nseurannut häntä eikä hänen, kumma kyllä, olisi tehnyt mielikään. Hänen\najatellessaan ja muistellessaan tuota hetkeä kuutamossa, kuinka Zanoni\nhäntä oli puhutellut, pani se hänen inhimilliset tunteensa jäätymään.\nHän vapisi astuessaan päivänpaisteeseen ja käveli syvissä mietteissä\ntuon vilkkaan italialaisen kaupungin väkirikkaampiin osiin.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nTeurgia.\n\n\n    -- \"Ritarit rannalle saapuivat,\n    missä vaaroihin vievä laiva\n    heitä satamassa odotti.\"\n\n              _Gerus. Lib._ XV.\n\n\n\n\nLUKU I.\n\n\n    \"Mutta se mikä erityisesti veljeskunnalle on merkillistä,\n    on sen ihmeellinen taito kaikilla lääketieteen aloilla.\n    He eivät toimi loitsukeinoilla vaan yrteillä.\"\n\n    -- Käsinkirjotettu kertomus todellisten rosenkreutsiläisten\n    synnystä ja ominaisuuksista, kirj. J. von D----.\n\nTähän aikaan tapahtui, että Viola sai tilaisuuden vastapalveluksella\nmaksaa siitä hyvyydestä, jota hänelle oli osottanut isänsä\nsoittajakumppani ottamalla hänet taloonsa ja vaalimalla häntä silloin\nkun hän ensin jäi orvoksi maailmaan. Vanha Bernardi oli kasvattanut\nkolme poikaa samaan toimeen, mikä hänellä itsellään oli, ja he olivat\näskettäin lähteneet Napolista koettamaan onneansa pohjoisempien maiden\nrikkaammissa kaupungeissa, missä vielä soittajia ei ollut yli tarpeen\nja varojen. Hänen ja iäkkään puolisonsa kotia ei ollut enää kenkään muu\nhauskuuttamassa kuin vilkas, laverteleva tummasilmäinen tyttö, noin 8\nvuoden vanha, isän pojantytär, jonka äiti oli kuollut synnytystuskiin.\n\nNytpä oli Bernardille sattunut halvaus, joka esti häntä tointansa\nharjottamasta. Hän oli aina ollut hyväsydäminen, leppoisa, antelias ja\nseuranhaluinen -- ja käyttänyt sen, mitä ansaitsi, kädestä suuhun,\nikäänkuin taudin ja vanhuuden päivää ei voisi koskaan tullakaan. Vaikka\nhän saikin vähäsen eläkettä entisistä palveluksistaan, oli se aivan\nriittämätön hänen tarpeisiinsa eikä hän ollut aivan velatonkaan.\nKöyhyys astui hänen tupaansa -- mutta silloinpa Violan lämmin hymy ja\naulis käsi tuli karkottamaan julman vihollisen. Eikä tosihyvälle\nsydämelle ole tarpeeksi antaa ja lähettää, siunaavampaa on käydä luona\nja lohdutella. \"Älä unohda isäsi ystävää\", sanoo sananlasku.\nSenpätähden kävi Napolin kukka harva se päivä Bernardin talossa. Mutta\näkkiä kohtasi soittajaa vielä raskaampi isku kuin köyhyys tai halvaus.\nHänen lapsenlapsensa, pikku Beatrice, sairastui odottamatta tuollaiseen\nnopeaan vaaralliseen kuumetautiin, joka etelämaissa on niin tavallinen.\nJa Viola kutsuttiin oudoista, ujoista rakkauden ja mielikuvituksen\nunelmista pienen sairaan vuoteelle.\n\nLapsi rakasti suuresti Violaa ja isovanhemmat arvelivat, että Violan\npaljas läsnäolo vaikuttaisi parantavasti, mutta kun Viola saapui, oli\nBeatrice jo tajuttomana. Onneksi sinä iltana ei näytelty San Carlossa,\nja Viola päätti jäädä yöksi ja ottaa osaa vaaralliseen ja pelottavaan\nvalvontaan ja huolenpitoon.\n\nMutta yöllä kävi tauti pahemmaksi ja lääkäri pudisti puuteroitua\npäätään, piti nenänsä alla puhdistavia nesteitä, määräsi rauhottavia\nlääkkeitä ja lähti matkaansa. Vanha Bernardi istuutui itse vuoteen\nääreen totisena ja äänettömänä: siinä oli viimeinen side, mikä häntä\nkiinnitti elämään. Katketkoon sitten ankkuriköysi ja menköön vanha\nruhjoutunut laiva pirstoiksi Kalman kallioita vastaan! Se oli rautaista\npäättäväisyyttä, pelottavampaa kuin suru. Vanhus, jonka toinen jalka jo\noli haudan reunalla, istui kuolevan lapsensa vuoteen ääressä -- kas\nsiinä sydäntä kouristava näky inhimillistä onnettomuutta. Vaimo oli\ntoimeliaampi, toivehikkaampi, mutta vuodatti runsaammin kyyneleitä.\nViola piti huolta kaikista kolmesta. Mutta aamupuolla tuli Beatricen\ntila niin arveluttavaksi, että Violakin vaipui epätoivoon. Silloin hän\nnäki vanhan naisen äkkiä nousevan pyhimyskuvan äärestä, missä hän oli\npolvillaan maannut, näki hänen kääriytyvän päällysvaippaan ja\nhiljaisesti hiipivän huoneesta. Viola pujahti hänen jälkeensä.\n\n\"Ilma on liian kylmä sinulle, äitiseni, anna minun mennä lääkäriä\nnoutamaan.\"\n\n\"Lapsi, minä en mene lääkärin luo. Olen kuullut yhdestä, joka on hyvä\nköyhille ja joka voi parantaa sairaan, kun lääkärit eivät enää kykene.\nMinä menen ja sanon hänelle: 'Signor, me olemme köyhiä kaikessa muussa,\nmutta eilen vielä olimme rikkaita rakkaudesta. Meidän elämämme on\nloppumassa, mutta me elimme uudelleen lapsenlapsessamme. Anna meille\ntakaisin rikkautemme -- anna meille takaisin nuoruutemme -- anna meidän\nmennä hautaan kiittäen Jumalaa siitä, että se, jota rakastimme, jää\njälkeemme eloon'.\"\n\nJa hän meni. Miksi sydämesi sykkii niin rajusti, Viola? -- Lapsen\nkiivas parku kutsui hänet taas vuoteen luo, ja siellä istui vanha ukko\nvaimonsa toimista tietämättä, istui liikkumattomana, tuijottamassa\nsilmiään räpäyttämättä pienokaisen kuolonkamppailua. Vähitellen\ntuskanvaikerrus hiljeni matalaksi voihkinaksi, kouristukset kävivät\nheikommiksi mutta taajemmiksi, kuumeenhehku laimeni sinivalkeaksi\nväriksi, joka vielä erottaa puoleksi värittömät kasvot marmorin\nvalkeudesta.\n\nAamusarastus tulvi yhä kirkkaampana akkunasta sisään -- rapuilla kuului\naskeleita. Vanha nainen astui nopeasti sisään, syöksyi vuoteelle,\nkatsahti sairaaseen ja huudahti: \"Hän elää vielä, signor, hän elää.\"\n\nViola nosti silmänsä -- lapsen pää lepäsi hänen povellaan -- ja näki\nZanonin. Tämä hymyili hellästi ja lempeän hyväksyvästi ja otti lapsen\nsyliinsä. Mutta silläkin hetkellä kun Viola näki Zanonin vaieten\ntarkkaavan lapsen kalmankalpeita kasvoja, silloinkin sekottui toivoon\ntaikauskoinen pelko. \"Tapahtuiko se luvallisilla, pyhillä keinoilla?\"\nHänen itsetutkistelunsa lakkasi kerrassaan, sillä Zanonin tummat silmät\nolivat häneen kääntyneet, ikäänkuin sielun ajatuksia lukien, ja hänen\nkatseensa moitti Violan omaatuntoa epäilyksestä, sillä se oli\npahotteleva, miltei halveksiva.\n\n\"Ole levollinen\", hän sanoi, puhutellen lempeästi vanhaa ukkoa, \"vaara\nei ole liian suuri ihmistaidolle\", ja ottaen taskustaan pienen\nkristallipullon hän siitä kaatoi muutamia pisaroita veden sekaan.\nTuskin oli lääke kostuttanut lapsen huulia kuin se näytti aikaansaavan\nhämmästyttävän vaikutuksen. Nopeasti palasi puna huulille ja poskille;\nkotvasen jälkeen sairas nukkui levollisesti ja hengitys kävi\nsäännöllisesti niinkuin terveeltä. Silloin ukko nousi, kankeasti\nikäänkuin ruumis jo olisi toimintaan kykenemätön, hän kumartui lapsen\nyli -- kuunteli -- ja kompuroi huoneen nurkkaan itkemään ja taivasta\nylistämään.\n\nVanha Bernardi oli tähän asti ollut kylmä uskonnolle, suru ei koskaan\nennen ollut häntä kohottanut ylös maasta. Vaikka hän oli vanha, ei hän\nmilloinkaan ollut ajatellut niinkuin vanhan tulisi ajatella kuolemaa --\nnyt oli lapsen hengenvaara herättänyt vanhuksen suruttoman sielun.\nZanoni kuiskasi jotain vaimolle ja tämä lempeästi veti ukkonsa pois\nhuoneesta.\n\n\"Pelkäätkö jättää minua tunniksi hoidokkaasi seuraan, Viola? Luuletko\nvielä, että tämä taito on paholaiselta saatu?\"\n\n\"Ah!\" sanoi Viola nöyrtyneenä mutta sittenkin ilostuneena, \"anna\nanteeksi, signor, anna anteeksi. Sinä saatat nuoret elämään ja vanhat\nrukoilemaan. Minun ajatukseni eivät koskaan enää tule sinulle tekemään\nvääryyttä.\"\n\nEnnenkuin aurinko nousi, oli Beatrice vaarasta vapaa, keskipäivällä\nZanoni lähti vanhusten siunaamisia pakoon, ja kun hän sulki oven\njälkeensä, tapasi hän Violan ulkopuolella odottamassa. Hän seisoi siinä\nkainona, käsivarret viehkeästi rinnoilla ristissä ja maahanluodut\nsilmät hulveisillaan kyyneleitä.\n\n\"Älä anna minun olla ainoa, jonka jätät onnettomaksi.\"\n\n\"Ja miten yrtit ja rauhotuslääkkeet sinua voisivat auttaa? Jos sinä\nniin helposti voit uskoa pahaa niistä, jotka sinua ovat auttaneet ja\nvielä tahtovat auttaa, niin tautisi on sydämestä kotoisin ja -- Mutta\nälähän itke, minäkö sairasten parantaja ja murheellisten lohduttaja,\nminäkö sinua toruisin? ei, vaan kiittelen. Sinulleko antaa anteeksi!\nElämä kaipaa aina anteeksiantoa ja sentähden on ensimäinen velvollisuus\nantaa anteeksi.\"\n\n\"Ei, älä vielä anna minulle anteeksi. Minä en sitä ansaitse, sillä\nnytkin, vaikka tunnen, kuinka kiittämätön olin, kun uskoin ja epäilin\njotain pahaa pelastajastani, niin kyyneleeni vuotavat onnesta eikä\nkatumuksesta. Oi!\" hän jatkoi puhtaalla innolla, viattomine jaloine\ntunteineen itsetiedottomana siitä, mitä kaikkia sydämensä salaisuuksia\nhän paljasti -- \"sinä et tiedä, kuinka katkerata oli ajatella, ettet\nsinä olisi parempi, puhtaampi, pyhempi kuin koko muu maailma. Ja kun\nminä näin sinut -- rikkaan, ylhäisen, tulevan palatsistasi hökkelin\nkärsimyksiä lieventämään -- kun kuulin noiden köyhien siunaukset, jotka\naskeleitasi seurasivat, niin tunsin itsekin siitä ylentyväni -- tunsin\nitseni hyväksi sinun hyvyydessäsi -- jaloksi niissä ajatuksissa\nainakin, jotka sinua eivät loukanneet.\"\n\n\"Ja luuletko, Viola, että pelkkä tieteen harjottaminen on joku hyve?\nTavallisin lääkärikin hoitaa palkasta sairaita. Ovatko sitten rukoukset\nja siunaukset vähempi palkinto kuin kulta?\"\n\n\"Eivätkö minunkaan siunaukseni sitten ole arvottomia, sinä siis otat\nniitä vastaan?\"\n\n\"Ah, Viola\", huudahti Zanoni äkkinäisellä intohimolla, joka nosti veren\nViolan kasvoille, \"sinähän olet koko maan päällä ainoa, joka kykenet\nminua haavottamaan tai ilahuttamaan!\"\n\nHän hätkähti, kasvonsa kävivät vakaviksi ja surullisiksi ja hän lisäsi\nmuuttuneella äänellä: \"sanon tämän sentähden että jos välität minun\nneuvoistani, niin voin luullakseni johtaa viattoman sydämesi\nonnelliseen oloon.\"\n\n\"Sinun neuvoistasi! Minä tottelen niitä kaikkia. Tee minulle mitä\ntahdot. Sinun poissaollessasi olen niinkuin lapsi, joka pimeässä pelkää\njokahista varjoa. Sinun seurassasi sieluni laajenee ja koko maailma\ntuntuu rauhaisana uinuvan taivaallisessa kirkkaudessa. Älä kiellä\nminulta läsnäoloasi. Minä olen orpo ja oppimaton ja yksinäinen!\"\n\nZanoni käänsi kasvonsa syrjään, vaikeni muutaman minuutin ajaksi ja\nvastasi sitten tyyneesti: \"Olkoon niin. Sisar, vielä tulen tapaamaan\nsinut.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    \"Virtoja valkeita se kultaa\n    taivaallisella alkemialla.\"\n\n               _Shakespeare_.\n\nMissä ihmistä niin onnellista kuin Viola nyt on! Raskas paino on hänen\nsydämestään kirvonnut, hänen jalkansa kulkee kuin tuulien päällä, hän\nolisi tahtonut ilosta laulaa kulkiessaan kotiin. Mikä onni onkaan\npuhtaalle saada rakastaa -- mutta oi! vielä suurempaa onnea on saada\nuskoa rakastettunsa arvoon. Heidän välillään saattoi olla maallisia\nesteitä -- rikkaus, asema, koko ihmisten pieni maailma. Mutta nyt ei\nollut enää sitä mustaa kuilua, jota ajatus kammolla pakenee ja joka\nerottaa sielun toisesta sielusta. Zanonilla ei tosin ollut\nvastarakkautta Violaa kohtaan. Kuinka hän voisi Violaa lempiä? Mutta\npyysikö Viola edes rakkautta? Rakastiko hän itsekään? Ei! Viola ei\nolisi voinut olla niin alhainen ja niin uskalias. Kuinka hauskalta\nkuului nyt tytön korvissa valtameren pauhu, kuinka miellyttävältä\nnäytti jokainen ohikulkija! Hän saapui kotiin -- katseli puuta, joka\nväärine oksineen päivänpaisteessa helotti. \"Niin, veljeni\", sanoi hän\nnauraen iloissaan, \"niinkuin sinä olen minäkin raivannut tieni valoon.\"\n\nHän ei ollut koskaan ennen, niinkuin pohjolan tytärten on tapana,\ntottunut päiväkirjaan uskomaan salaisuuksiaan ja antamaan ajatuksilleen\nilmaisun. Nyt yhtäkkiä hänen sydämensä tunsi siihen halua;\nvastaherännyt vaisto kehotti häntä uskomaan itselleen ajatuksensa ja\nselvittämään kultaisten mielikuvitusten vyyhdin katselemaan niinkuin\npeilistä sisintä itseään. Rakkauden ja Sielun syleilystä syntynyt ihana\njälkeläinen, innostuksen haltija, Genius![29] Hän punastui, hän\nhuokaili, hän vapisi kirjottaessaan. Ja siitä uudesta maailmasta, minkä\nhän oli itselleen rakentanut, hänen täytyi herätä valmistautuakseen\nteatteria varten. Kuinka eloton nyt oli soitto, kuinka himmeä näyttämö,\njoka ennen oli niin ihmeellinen ja kirkas! Näyttämö on kuolevaisille\ntarujen ihmemaa. Mutta unten sisäinen maailma, jonka soitto ei maahan\nkuulu, jonka maisemat eivät ihmisten käskystä muutu, niinkuin teatteri\non nykymaailmalle, niin olet sinä tulevaisuudelle ja menneisyydelle!\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n    \"Totta tosiaan en sinua rakasta\n    ainoastaan silmilläni.\"\n\n               _Shakespeare_.\n\nSeuraavana päivänä, puolipäivän tienoissa, kävi Zanoni Violan luona, ja\nseuraavana ja sitten seuraavana ja taas seuraavana -- ja ne päivät\nViolasta tuntuivat muusta elämästä lohkaistulta ihmeajalta. Ja\nkuitenkaan Zanoni ei milloinkaan käyttänyt sitä imartelun, melkeinpä\njumaloimisen kieltä, jota näyttelijätär oli tottunut kuulemaan. Ehkä\njuuri hänen kylmyytensä, niin lempeä kuin se oli, lisäsi hänen\nsalaperäistä viehätystään. Hän puhui paljon Violan menneestä elämästä,\nja tuskin tyttö enää ihmettelikään (_pelkoa_ hän ei ajatellutkaan),\nettä hän niin paljon näytti tietävän ja tuntevan.\n\nZanoni pani tytön puhumaan isästään ja muistuttelemaan muutamia Pisanin\nhurjista sävellyksistä. Ja niitä kuunnellessaan hän saattoi vaipua\nikäänkuin horroksiin. Mutta hän sanoi:\n\n\"Niinkuin soitto soittajalle, niin olkoon tiede viisaalle. Isäsi\nkatseli maailmaa ympärillään ja kaikki oli epäsointua, sentähden että\nhänen sielussaan oli niin hieno sympatia niille sopusoinnun säveleille,\njotka päivin ja öin virtaavat taivasten valtaistuimen juureen. Elämä\ntäynnä hälinää ja intohimoja ja alhaisia pyyteitä, kuinka köyhä se\nvielä on tämän maan päällä! Mutta sisällään hän loi toisen elämän ja\nmaailman, johon hänen sielunsa paremmin sopi. Viola, sinä olet sen\nelämän lapsi ja tulet olemaan sen valtakunnan asukas.\"\n\nEnsimäisillä käynneillään Zanoni ei puhunut Glyndonista. Pian tuli\nkuitenkin päivä, jolloin hän palasi siihen aineeseen. Ja niin luottava,\ntotteleva oli Violan suhde häneen, että vaikka se aine oli ikävä,\nhillitsi hän sydäntään ja kuunteli vaieten.\n\nViimein sanoi Zanoni: \"Sinä olet luvannut, että tottelet minun\nneuvojani, ja jos, Viola, minä kysyisin sinulta, niin, jos vakavasti\nkehottaisin sinua rupeemaan tämän muukalaisen vaimoksi, jakamaan hänen\nkohtaloaan, jos hän sinua pyytäisi -- kieltäytyisitkö silloin?\"\n\nViola silloin tukahutti kyyneleet, jotka samensivat hänen silmänsä, ja\nomituisella nautinnolla keskellä tuskaa, nautinnolla sen, joka uhraa\nitse sydämensä sen hallitsijan käskystä, hän vastasi sopertaen: \"Jos\nsinä _voit_ niin määrätä -- miksei --\"\n\n\"Niin -- sano!\"\n\n\"Tee minulle niinkuin tahdot!\"\n\nZanoni seisoi vaieten muutamia hetkiä; hän näki sen taistelun, jota\ntyttö luuli niin hyvin peittävänsä. Hän teki tahtomattaan liikkeen\nhäntä kohti ja painoi hänen kätensä huulilleen. Ensimäisen kerran hän\npoikkesi siitä arvokkuudesta, joka kenties oli estänyt Violaa\npelkäämästä häntä ja omia ajatuksiaan.\n\n\"Viola\", sanoi hän väräjävin äänin, \"en voi enempi torjua vaaraa. Jos\nkauemmin viivyt Napolissa, tulee vaara joka hetki lähemmälle.\nKolmantena päivänä tästä on kohtalosi ratkaistu. Minä otan\nlupauksestasi vaarin. Ennen sen päivän viimeistä tunninlyöntiä minä\nolen taas tapaava sinut, tulkoon mitä tahansa, tässä paikassa, omassa\nhuoneessasi. Siihen asti, jää hyvästi!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"Kahden maailman välillä elämä\n    leijuu niinkuin tähti, joka illan\n    ja aamun vaiheella tuikkii.\"\n\n                       _Byron_.\n\nKun Glyndon erosi Violasta, niinkuin kerrottiin tämän teoksen toisen\nosan viimeisessä luvussa, antautui hän taas noiden mystillisten\nkaipausten ja arvelujen valtaan, joita Zanonin muisto aina nosti\nmieleen. Ja kulkiessaan pitkin katuja hän tuskin oli omista\nliikkeistään tietoinen, kunnes hän konemaisen tavan ohjaamana tapasi\nitsensä keskellä noita yleviä maalauskokoelmia, joista Italian\nkaupungit ylpeilevät, kun niillä nykyisissä oloissaan ei ole mitään\nkerskailtavaa. Tänne oli hän tavannut tulla harva se päivä katsomaan\nhienoimpia tauluja erään mestarin, joka erityisesti herätti hänen\ntutkimushaluaan, nim. Salvatorin.\n\nHänen teostensa edessä oli hän usein seisonut syvässä kunnioituksessa.\nTämän taiteilijan erityisenä piirteenä on tahdonvoima: hän hakkaa\nikäänkuin kalliosta esiin omat aiheensa eikä tavottele aatteellisen\nkauneuden ylevimpiä ihanteita, niinkuin loistavammat nerot. Hänen\nkuvillaan on suuremmoista voimaa, hän on aivan vapaa tavallisesta\njäljittelystä ja pikkumaisesta asiallisuudesta, hän tarttuu\nmielikuvitukseen ja pakottaa sitä palvelemaan itseään ja kulettamaan --\nei taivaaseen vaan tämän maan kaikkein jylhimpiin ja eriskummaisimpiin\npaikkoihin. Siinä on taikaa, ei suuren tietäjän vaan synkkämielisen\ntaikurin -- miehen, jonka sydän sykki voimakkaasti ja joka rautaisin\nkäsin tarttui taiteeseen ja pakotti sitä ihannoimaan ympäröivän elämän\nnäytelmiä. Tämän lujan tarmokkuuden edessä Glyndon tunsi suurempaa\nkammonsekaista ihailua kuin katsellessaan sitä tyynempää kauneutta,\nmikä Rafaelin sielusta puhkesi ilmi, niinkuin Afrodite merten\nsyvyyksistä syntyi. Ja nyt Glyndon haaveistaan heräten seisoi\ntuijottaen luonnon jylhänvaltavaan synkeyteen, joka kankaalla kuvastui.\nNoiden väärien puurunkojen lehdetkin kuiskailivat sibyllan salaisuuksia\nhänen korvaansa. Apenninien röhmyiset vuorensakarat ja niiden välissä\nryöppyilevä vesiputous sopi Glyndonin nykyiseen mielentilaan paremmin\nkuin muun maailman näyt. Taulussa kuvastui valtaavasti Luonnon ankara\nmahti ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Henkisemmät taiteilijat panevat\nelävän ihmisen ja hänessä asuvan sielun tauluunsa pääaiheeksi ja itse\nnäyttämö on syrjäasiana, ikäänkuin osottaakseen, että paratiisin\npakolainen yhä vieläkin on ulkonaisen maailman herra. Sitävastoin\nSalvator panee pääasiaksi puut ja vuoret ja vesiputouksen ja ihminen\nitse siirtyy syrjemmälle. Aine hallitsee ja sen herra kyyristyy sen\npelottavan varjon alle. Toimeton aine vetää huomion puoleensa eikä\nkuolematon ihmissielu. Kaamea filosofia taiteen esittämänä!\n\nTämänlaatuisia mietteitä kulki Glyndonin mielessä, kun yhtäkkiä hänen\nkäsivarteensa koskettiin ja Nicot seisoi hänen vieressään!\n\n\"Suuri mestari, vaikken minä hänen suuntaansa rakasta\", virkkoi Nicot.\n\n\"En minäkään sitä rakasta vaan tunnen kammonsekaista kunnioitusta sitä\nkohtaan. Kauneutta ja sievää rauhallisuutta rakastetaan, mutta se\ntunne, joka meillä on tummaa ja pelottavaa kohtaan, on yhtä syvä kuin\nrakkaus.\"\n\n\"Totta on\", vastasi Nicot miettiväisenä. \"Ja kuitenkin se on ainoastaan\ntaikauskoa. Lapsenkamarista ovat lähteneet monet käsityksemme\nmaailmasta -- siellähän peikoista ja kummituksista laverrellaan. Mutta\ntaiteen ei pitäisi suositella meidän tietämättömyyttämme, sen pitäisi\nkuvata ainoastaan totuutta. Minä tunnustan, että Rafael ei juuri minua\nmiellytä, koskei minulla ei ole mitään sympatiaa hänen aiheitansa\nkohtaan. Minun kannaltani hänen pyhimyksensä ja neitsyeensä ovat\nainoastaan tavallisia ihmisiä.\"\n\n\"Mutta mistä taiteen sitten pitäisi ottaa aiheensa?\"\n\n\"Historiasta, epäilemättä, ja etenkin roomalaisten suurista\nsankariteoista, jotka herättävät vapauden ja urhouden tunteita,\ntasavaltalaisia hyveitä. Minä olisin tahtonut, että Rafael olisi\nkuvittanut Horatiusten tarinaa, mutta Ranskalle jääkin tehtäväksi\npalauttaa maailmalle tämä oikea taidesuunta, joka ei voisi syntyä\npappisvallan ja petoksen hallitsemassa maassa.\"\n\n\"Vai teille ovat Rafaelin pyhimykset ja neitsyeet ainoastaan tavallisia\nihmisiä?\" toisti Glyndon, palaten Nicotin avomieliseen tunnustukseen,\ntuskin kuulienkaan niitä johtopäätöksiä, joita ranskalainen selvitteli.\n\n\"Totta tosiaan! Ha, ha!\" virnisteli Nicot. \"Ettehän kai tahdo, että\nminä uskoisin koko pyhimyskokoelmaan, vai mitä?\"\n\n\"Mutta ihanne!\"\n\n\"Ihanne!\" keskeytti Nicot. \"Italialaiset kriitikot ovat kääntäneet\npäänne nurin. He puhuvat aina suuria sanoja ihanteellisesta\nkauneudesta, joka vaikuttaa sieluun, -- sieluun! -- _onko_ sitten\nsielua olemassa? Minä ymmärrän sitä, joka maalaa hienostunutta aistia,\nälykästä ja koulutettua ymmärrystä varten. Mutta sielu -- joutavia, me\nolemme vain aineen muunnoksia ja maalauskin on yhtä aineen muunnosta.\"\n\nGlyndon käänsi kasvonsa edessään olevasta taulusta Nicotiin ja\nNicotista tauluun. Järkeilijä ilmaisi samoja ajatuksia, joita taulujen\nnäkeminen oli herättänyt. Hän pudisti päätään vastaamatta.\n\n\"Sanoppas minulle\", kysäisi Nicot äkkiä, \"mitä tuo petturi -- Zanoni --\nniin, minä olen nyt saanut tietää hänen nimensä ja kaikki konstinsa --\nmitä hän puhuikaan sinulle minusta?\"\n\n\"Sinusta. Ei mitään, ainoastaan varotti minua kuuntelemasta sinun\noppejasi.\"\n\n\"Ahaa, siinäkö kaikki? Hän on kuuluisa kavaltaja, ja koska minä, kun me\nviimeksi tavattiin toisemme, paljastin hänen petoksensa, arvelin minä,\nettä hän kostoksi sepittäisi minusta jonkun juorun.\"\n\n\"Paljastitte hänen petoksensa! Kuinka sitten?\"\n\n\"Pitkä ja ikävä juttu: hän tahtoi opettaa eräälle minun ystävälleni,\nvanhalle ukkohöperölle filosofisen alkemiansa salaisuuksia ja elämän\npidentämisen temppua. Minä neuvoisin teitä välttämään tuollaisia\nepäiltäviä tuttavuuksia.\" Näin sanoen Nicot merkitsevästi nyökäytti\npäätänsä ja lähti matkaansa tahtomatta vastata enempiin kyselyihin.\n\nGlyndonin oli hetkeksi vallannut syvempi tunne ennenkuin Nicot\npuheineen tuli siihen väliin. Hän kääntyi nyt Salvatorin maisemista ja\nhuomasi erään Correggion seimenkuvan. Häntä hämmästytti kuin iskemällä\nnäiden nerojen vastakkaisuus. Levollinen tyyneys -- täydellinen\nkauneudentunne -- voima ilman ponnistusta -- ja henkevä siveellinen\npohja, joka sielulle puhuu silmän kautta ja kohottaa ajatuksia\nsopusointuun ja hyvyyteen ja ihailuun -- ah, siinä olikin oikea taide.\nHän lähti galleriasta vastahakoisin askelin ja käveli suurissa\naatteissa kotiinsa päin. Ilokseen hän ei siellä tavannut Mervalea. Hän\nnojasi päänsä käsien varaan ja koetti muistella Zanonin sanoja heidän\nviimeisen kohtauksensa kuluessa. Nicotin puhe taiteestakin oli rikosta,\nse alensi mielikuvituksen koneellisuudeksi. Hänkö, joka sielun käsitti\naineen muunnokseksi, hänkö voisi puhua Rafaelia korkeammasta\ntaidesuunnasta! Totta tosiaan, taide on magiaa, ja kun hän oikein\noivalsi tämän lauseen totuuden, ymmärsi hän myöskin, että magiassa voi\nolla uskontoa, sillä uskonto on juuri taiteelle ominaista. Hänen\nvanha harrastuksensa vapautui siitä kylmästä kultaisen vasikan\npalvelemisesta, johon Mervalen käytännöllisyys tahtoi sen alentaa,\nhänen intonsa alkoi taas hehkua ja leimahti palamaan. Hän huomasi nyt,\nettä tähänasti noudattamassaan suunnassa oli ollut hieno erehdys.\nNicotin sanat olivat tehneet tämän vielä selvemmäksi -- ja uusi maailma\nnäytti avautuvan. Hän tarttui otolliseen hetkeen -- otti esille värit\nja kankaan. Hänen mielensä kokonaan vapautui uutta ihannetta\nseuraamaan, hän kohosi kauneuden ilmamaisiin korkeuksiin, kaikki mustat\najatukset ja intohimot katosivat. Zanoni oli oikeassa: ainemaailma\nvaipui alas hänen katseensa edessä, hän katseli luontoa etäiseltä\nkukkulalta, ja kun hänen levottoman sydämensä aallot tyystin\ntyyntyivät, niin Violan enkelisilmät häntä kohti loistivat niinkuin\npyhät kaksoistähdet.\n\nOven hän pani lukkoon eikä edes Mervalea ottanut vastaan. Uuden\nelämänsä puhtaan ilman päihdyttämänä hän pysyi kolme päivää ja miltei\nkolme yötäkin kokonaan työssä kiinni. Mutta neljäntenä aamuna tuli\nvastavaikutus, joka aina seuraa voimanponnistusta. Hän heräsi väsyneenä\nja haluttomana ja katsahtaessaan kankaaseen näytti sen kauneus\nhävinneen. Nöyryyttäviä muistoja niistä suurista mestariteoksista,\njoiden kanssa hän pyrki kilpailemaan, tunkeutui hänen päälleen. Ennen\nhuomaamattomat puutteet suurenivat kerrassaan ilkeiksi hänen\nikävystyneelle ja tyytymättömälle siimalleen. Hän korjaili ja korjaili,\nmutta hänen kätensä petti; epätoivoisena hän heitti käsistään\nsiveltimen ja avasi ikkunan; päivä ulkona oli kirkas ja iloinen;\nkadulla lainehti vilkas elämä, joka on niin iloista ja huoletonta\neloisassa Napolissa. Hän näki rakastajan kulkevan ohi puhuen\nrakastettunsa kanssa tuolla mykällä kielellä, joka on kestänyt kaikki\nmuut kielimuutokset, ja joka nyt on sama kuin muinaisina aikoina, esim.\netruskilaisten maalauksista päättäen. Päivänpaiste kutsuili nuorukaista\niloihin ja nautintoihin ja ikävät seinät, jotka äsken kyllä\ntuntuivat sisältävän sekä maan että taivaat, olivat nyt muuttuneet\nrikoksentekijän vankilaksi. Hän kuuli kynnyksellään Mervalen askeleet\nja avasi oven.\n\n\"Tuossako kaikki mitä olet tehnyt?\" sanoi Mervale halveksivasti\nvilkaisten taulua. \"Ja tuonko tähden olet sinä sulkeutunut pois Napolin\nkirkkailta päiviltä ja kuutamoisilta öiltä?\"\n\n\"Niinkauankuin into oli päälläni, helotti minulle kirkkaampi aurinko ja\nminä nautin hempeämmän kuutamon hekkumata.\"\n\n\"Tunnustat siis, entä into on mennyt. Hyvä, siitä näkyy, että alat\npalata järkiisi. No niin, parempi on töhriä kankaita pari kolme päivää\nkuin tehdä hullun päätöksen koko elämäkseen. Tuo pikku sireeni --\"\n\n\"Ole vait: Minä en kärsi kuulla sinun lausuvan hänen nimeänsä.\"\n\nMervale veti tuolinsa lähemmä Glyndonia, pisti kätensä syvälle\nhousuntaskuihin, ojensi säärensä pitkälleen ja oli juuri alkamaisillaan\nvakavan ripityksen, kun Nicot lupaa pyytämättä pisti sisään ruman\npäänsä.\n\n\"Hyvää päivää, rakas veikko. Minä tahdon vähän puhua teidän kanssanne.\nHoo, te olette ollut työssä, näemmä. Tämäpä hyvää -- sangen hyvää.\nTuossa rohkea veto -- ja tuossa kohdassa vapaa käännähdys. Mutta\nvarrohan! onko aihe hyvin valittu? Tässä on suuri pyramidimuoto. Mutta\nettekö luule, että vaikutusten vastakkaisuus on unohdettu tässä\nkuvassa? Koska oikea jalka on pantu eteenpäin, niin eiköhän oikean\nkäsivarren pitäisi olla vähän taaksepäin? Mutta kas! tuo pikkusormi on\nvallan mainio!\"\n\nMervale inhosi Nicotia. Kaikki haaveilijat, tuulentupien rakentajat ja\nmaailmanparantajat ja uusien urien aukaisijat olivat hänelle yhtä\nvastenmielisiä, mutta tällä hetkellä hän olisi tahtonut syleillä\nranskalaista. Hän näki, kuinka Glyndonin kasvoilla kuvastui väsähdys ja\ninho. Saada tuollaisen innonpuuskan jälkeen kuulla laverreltavan\npyramiidimuodoista ja oikeasta jalasta ja käsivarresta --\nsyrjäseikoista -- itse pääaihetta syrjäytettävän ja koko arvostelun\nvihdoin päättyvän pikkusormen kiittelemiseen!\n\nÄrtyisesti heittäen vaatteen maalauksensa yli virkkoi Glyndon: \"Oh!\nMitä minun kehnoista tekeleistäni! Vaan oliko teillä jotakin asiata?\"\n\n\"Ensinnäkin\", sanoi Nicot, heittäytyen tuolille, \"ensinnäkin tuo signor\nZanoni -- uusi Cagliostro -- joka väittelee minun aatteitani vastaan\n(epäilemättä hän on Capet'in[30] vakoilija). En ole kostonhaluinen.\nOikein sanoo Helvetius: 'Erehdyksemme syntyvät intohimoistamme.' Minä\npidän omat haluni kurissa, mutta hyveellistä on vihata ihmiskunnan\ntähden; minä soisin että signor Zanoni Parisissa joutuisi syytteeseen\nja tuomittaisiin.\" Ja Nicotin pienet silmät iskivät tulta ja hän\nkiristeli hampaitansa.\n\n\"Onko teillä joku uusi syy vihataksenne häntä?\"\n\n\"On\", sanoi Nicot vihaisesti. \"On, sillä olen kuullut että hän kosii\nsitä tyttöä, jonka minä aion naida.\"\n\n\"Te! Kenestä sitten puhutte?\"\n\n\"Kuuluisasta Pisanista! Hän on jumalallisen sievä. Hänen kauttansa minä\nvoisin tasavallassa kohota. Ja tasavalta pitää meillä olla ennenkuin\ntämä vuosi on lopussa.\"\n\nMervale hieroi käsiänsä ja nauroi itsekseen. Glyndon punastui harmista\nja häpeästä.\n\n\"Tunnetteko te signora Pisanin? Oletteko koskaan puhutelleet häntä?\"\n\n\"En vielä. Mutta kun minä kerran olen päättänyt jotakin, niin se on\npian tehty. Minä aion kohta palata Pariisiin. Sieltä kirjotetaan\nminulle, että sievä vaimo edistää isänmaanystävän menestymistä.\nEnnakkoluulojen aika on mennyt. Nyt ruvetaan ymmärtämään hienompia\nhyveitä. Minä vien täältä mennessäni Europan koreimman vaimon.\"\n\n\"Ole hiljaa! Mitä sinä aiot?\" sanoi Mervale ja tarttui Glyndoniin, kun\nhän näki tämän lähenevän ranskalaista, silmät säihkyvinä ja nyrkit\npuristettuina.\n\n\"Herra!\" huudahti Glyndon hampaittensa välistä, \"te ette tiedä kenestä\npuhutte. Tohtisitteko otaksuakaan, että Viola Pisani teistä huolisi?\"\n\n\"Ei siinä tapauksessa, että hän saisi paremman tarjouksen\", sanoi\nMervale, katsoen ylös kattoon.\n\n\"Paremman tarjouksen? Te ette ymmärrä minua\", sanoi Nicot, \"minä Jean\nNicot, tulen kosimaan tyttöä, tulen ottamaan hänet vaimokseni! Muut\nvoivat tehdä hänelle rikkaampia tarjouksia, mutta ei kukaan minun\nkäsittääkseni niin kunniallista. Minä yksin säälin hänen avutonta\ntilaansa. Muuten niin Ranskassa, missä olosuhteet alkavat muuttua,\npäästään kyllä eroon vaimosta, milloin tahdotaan. Meillä tulee olemaan\nuusi avioeron laki. Luuletteko että italialainen tyttö kieltäytyisi\nnaimasta taiteilijaa päästäkseen sen sijaan jonkun prinssin lemmityksi?\nEi, minä uskon parempaa Pisanista kuin te. Minä tulen kiiruusti\nmenemään hänen puheilleen.\"\n\n\"Toivon teille kaikkea menestystä, monsieur Nicot\", sanoi Mervale\npuristaen sydämellisesti hänen kättään.\n\nGlyndon katseli kumpaakin halveksivasti. Viimein hän virkkoi vääntäen\nhuulensa katkeraan hymyyn:\n\n\"Ehkä teillä, monsieur Nicot, voi olla kilpailijoita.\"\n\n\"Sen parempi\", vastasi monsieur Nicot huolettomasti, iskien\nkantapäitään yhteen ja näyttäen kokonaan syventyneen ihmettelemään\njalkojensa suurta kokoa.\n\n\"Minäkin ihailen Viola Pisania.\"\n\n\"Jokaisen maalarin täytyy niin tehdä.\"\n\n\"Minä voin kosia häntä yhtä hyvin kuin tekin.\"\n\n\"Se olisi tyhmästi tehty teiltä, vaikka viisaasti minulta. Te ette\nkuitenkaan osaisi hankkia kaupasta voittoa. Hyvä ystävä! teillä on\nennakkoluuloja.\"\n\n\"Ettehän julkee sanoa, että voisitte hankkia voittoa omalla\nvaimollanne?\"\n\n\"Hyveellinen Cato lainasi vaimonsa ystävälleen. Minä rakastan hyvettä\nenkä voi tehdä muuta kuin jäljitellä Catoa. Mutta vakavasti puhuen --\nen minä kilpailijaa pelkää. Te olette hyvännäköinen ja minä ruma. Mutta\nte olette päättämätön ja minä päättäväinen. Sillä aikaa kuin te pidätte\nkauniita puheita, niin minä ihan yksinkertaisesti sanon: 'Minulla on\nvaroja. Tahdotteko tulla puolisokseni?' Koettakaa siis parastanne, hyvä\nystäväni. Näkemiin! -- me tapaamme toisemme näyttämön takana.\"\n\nNäin sanoen Nicot nousi, ojenteli pitkiä käsivarsiaan ja lyhyitä\nsääriään, haukotteli, kunnes hänen epätasaiset hampaansa näkyivät\nkorvasta korvaan, painoi lakkinsa pörröiseen päähänsä uhmaavalla\nliikkeellä, vilkaisi yli olkansa voitonriemuisasti ja ilkeästi\nsuuttunutta Glyndonia ja laahusti ulos huoneesta.\n\nMervale purskahti hurjaan nauruun. \"Katsos, kuinka ystäväsi arvostelee\nsinun Violaasi! Aika somaa olisi sinun ottaa Viola rumimman koiran\nkynsistä, mikä löytyy Lapin ja kalmukkilaisten maan välillä.\"\n\nGlyndon oli liian harmistunut voidakseen vastata. Silloin saapuikin\nuusi vieras; se oli itse Zanoni. Mervaleen tämän henkilön esiintyminen\nvaikutti vastenmielisen nöyryyttävästi, vaikkei hän sitä tahtonut\ntunnustaa, siksipä hän nyökäytti päätään Glyndonille ja sanoi lyhyesti:\n\"enemmän toisten kun tavataan\", ja jätti maalarin yksikseen\nodottamattoman vieraansa seuraan.\n\n\"Minä näen\", sanoi Zanoni nostaen kankaan maalauksen päältä, \"ettette\nole halveksineet sitä neuvoa, jonka annoin teille. Rohkeutta, nuori\ntaiteilija, tämä on jotakin omintakeista, se on todellisen nerokkuuden\nuljasta itseluottamusta. Teillä ei ollut mikään Nicot eikä mikään\nMervale kyynäspään takana, kun tämä todellinen kauneuden kuva syntyi\nmieleen!\"\n\nGlyndon taas tunsi taiteeseen vetovoimaa saadessaan tätä odottamatonta\nkiitosta ja hän vastasi vaatimattomasti: \"Luulin hyvääkin teoksestani\ntähän aamuun asti, mutta sitten minut vapautettiin tästä onnellisesta\nvakaumuksesta.\"\n\n\"Sanokaa pikemmin, että tottumattomana jatkuvaan työhön te väsyitte\ntoimeenne.\"\n\n\"Se on totta. Pitääkö minun se tunnustaa? Minä aloin kaivata\nulkopuolista maailmaa. Minusta tuntui, että tuhlatessani sydämeni ja\nnuoruuteni kauneuden näkyihin, kadotinkin varsinaisen elämän ihania\ntodellisuuksia. Ja silloin minä kadehdin iloista kalastajaa, joka\nlauleli kulkiessaan ikkunani ohi, ja rakastajaa, joka pakisi\nlemmittynsä kanssa.\"\n\nRohkaisevasti hymyillen vastasi Zanoni: \"Mutta miksi moititte itseänne\ntuosta ihan luonnollisesta ja välttämättömästä takaisintulosta maahan.\nSekin, joka tavan takaa käy innostuksen taivaissa, etsii taas maasta\njännityksen hellitystä ja virkistystä. Ihmisen sielu on lintu, joka ei\naina voi olla lennossa; kun tuntuu halu näkyväiseen elämään, täytyy sen\nsaada jotakin tyydytystä. Ne jotka paraiten ihanteita hallitsevat, ne\naina eniten ulkopuolisesta elämästäkin nauttivat. Katso kuinka\ntodellinen taiteilija liikkuu ihmismelskeessä, aina sydämeen\ntunkeutuvana, aina valppaana tuntemaan sekä pienintä että suurinta\nolemassaolon mutkikkaista totuuksista. Hän laskeutuu juuri siihen, mitä\npedantit kutsuvat turhanpäiväiseksi ja pikkumaiseksi. Yhteiskunnallisen\nkankaan kustakin kudelmasta hän voi löytää jonkun viehätyksen. Hänen\nsilmissään jokainen ilmamainen hämähäkin verkko kimaltelee\npäivänpaisteen kultaamana. Tiedättekö, että sen pikkueläimen ympärillä,\njoka elää vesipisarassa, loistaa valoverho,[31] samoinkuin tähden\nympärillä, joka kirkkaana vyöryilee kautta avaruuksien? Todellinen\ntaide tapaa kauneutta kaikkialla. Kadulta, markkinapaikalta, hökkelistä\n-- joka paikasta se kokoo ravintoa ajatustensa mehiläiskekoon.\nPolitikan mudasta kokosivat Dante ja Milton runoseppeleeseensä. Kuka on\nteille sanonut, ettei Rafael nauttinut ulkopuolisesta maailmasta,\nsamalla kuin hän aina kantoi mukanaan ainoan sisäisen kauneuden\nihanteen, joka häikäisyllään veti puoleensa ja valaisi jokaista kortta,\nmitä muut tietämättömät lokaan tallasivat? Niinkuin joku metsän valtias\nkiertelee ympäri saalistaan hakien, vainuu ja seuraa sitä yli salojen\nja maitten, yli soiden ja läpi viidakkojen ja viimein siihen iskee\nkiinni ja kantaa sen muassaan kätkettyyn luolaansa -- niin etsii nero\nkautta metsän ja maitten, hartaasti ja väsymättä, jokainen aisti\nvalppaana, jokainen hermo jännitettynä nopeuteen ja voimaan, etsii\nhajanaisia ja välkkyviä ainekuvia, joihin se viimein tarttuu kiinni\nvoimakkain käsin ja vie muassaan siihen yksinäisyyteen, johon ei pääse\nihmisjalka. Mene ja etsi ulkopuolista maailmaa; se on taiteelle\ntyhjentymätön laidun, ja korjuuvainio sisäistä maailmaa varten.\"\n\n\"Te lohdutatte minua\", sanoi Glyndon kirkastuen. \"Minä olin luullut,\nettä väsymykseni olisi kykenemättömyyteni todistus. Mutta nyt en\ntahtoisi puhua näistä toimista. Suokaa anteeksi, jos minä siirryn\ntyöstä palkintoon. Te olette lausuneet hämäriä ennustuksia siitä\ntulevaisuudesta, joka minulle koittaisi, jos naisin sellaisen, joka\njärkeväin ihmisten mielestä ainoastaan himmentää minun toiveitani ja\npanee esteitä menestykseni tielle. Puhutteko siitä sillä viisaudella,\njoka on kokemusta, vai sillä, joka on ennustavinaan?\"\n\n\"Eivätkö ne sitten ole rinnastettuja? Eikö se paraiten pysty ennakolta\nlaskemaan, joka yhdellä silmäyksellä voi ratkaista jokaisen uuden\nproblemin mahdollisuuksien laskentotieteessä?\"\n\n\"Te väistätte minun kysymystäni.\"\n\n\"Enpä, vaan sovitan vastaukseni käsityskykynne mukaiseksi, sillä juuri\ntästä asiasta puhuakseni olen tullut luoksenne. Kuunnelkaa minua!\"\nZanoni katsoi kiinteästi kuuntelijaan ja jatkoi: \"Kaiken suuren ja\nylevän aikaansaamiseksi tarvitaan ensinnäkin totuuksien selvä ymmärrys,\nniiden totuuksien, jotka kuuluvat asiaan. Sotapäällikkö laskee voiton\nmahdollisuudet taisteluun ruvetessaan melkein matemaattisella\ntarkkuudella. Hän voisi ennustaa kaikki tulokset, jos hän vaan voisi\nluottaa niihin aineksiin, jotka ovat hänen käytettävinään. Sillä ja\nsillä mieshukalla voi hän kulkea tuon sillan yli; siinä ja siinä ajassa\nvoi hän vallottaa tuon linnotuksen. Puhtaampien tieteitten ja\njumalallisemman taiteen harjottaja voi vielä tarkemmin ennustaa, mitä\nhän voi aikaansaada ja missä suhteessa hänelle ei ole suotu menestystä,\njos hän nim. vain käsittää tarpeelliset tosiasiat itsessään ja\nympärillään. Hän voi vielä tarkemmin laskea siksi, ettei hän ole niin\npaljon riippuvainen aineellisista syistä kuin käytettävänään olevista\naatteista. Mutta tuo totuuksien käsittäminen häiriintyy monesta\naiheesta -- turhuudesta, intohimosta, pelosta, velttoudesta ja niiden\nkeinojen tuntemattomuudesta, jotka ovat parhaimpia aiottuun\ntarkotukseen. Hän voi laskea väärin omia voimiaan; hänellä ehkä ei ole\nkarttaa siihen maailmaan, johonka hän aikoo tunkeutua. Mutta ainoastaan\nyksi erikoinen mielentila kykenee käsittämään totuuden; ja se tila on\nsuuri selkeys ja tyyneys. Teidän mielenne palaa totuudenhalusta: te\ntahtoisitte väkipakolla sulkea sen syleilyynne; te tahtoisitte vaatia\nminua teille uskomaan, ilman koetuksia ja valmistuksia, luonnon\nsuurimpia salaisuuksia. Mutta totuutta voi siihen valmistumaton mieli\nyhtä vähän ottaa vastaan kuin aurinko voi yön sumuissa paistaa.\nTuollainen sielu tahraisi totuuden, jos se siitä saisi kiinni;\nkäyttääkseni erään miehen[32] vertausta, joka oli päässyt syvälle\nsuuren Goeetian salaisuuksiin: 'Joka kaataa vettä mutaiseen kaivoon,\nsaa ainoastaan enemmän mutaa liikkeelle'.\"\n\n\"Mihin te oikein tähtäätte?\"\n\n\"Tähän: että teillä on kykyjä, jotka voisivat saavuttaa erinomaisen\nvoiman ja asettaa teidät niiden lumoojien joukkoon, mitkä ovat vielä\nsuuremmat kuin maagikot ja jättävät jälkeensä pysyväisen vaikutuksen,\nniiden taiteilijoiden, joita kunnioitetaan kaikkialla, missä kauneutta\ntajutaan ja missä sielu tuntee korkeampia maailmoita kuin tämän, jossa\naine ponnistelee edes karkeata ja puutteellista elämää ylläpitämään.\n\n\"Mutta voidaksenne oppia noita kykyjä käyttämään, tarvitseeko minun\nolla profeetta sanoakseni, että teidän on opittava keskittämään kaikkia\nhalujanne suuriin tarkotusperiin. Sydämen täytyy olla levossa, jotta\nymmärrys voisi olla toimessa. Tätä nykyä te harhailette toisesta\nasiasta toiseen. Mitä painolasti on laivalle, sitä on hengelle Usko ja\nRakkaus. Jos teidän koko sydämenne, rakkautenne, ihmisyytenne olisi\nkeskitettynä yhteen ainoaan päämäärään, niin myöskin ajatuksenne ja\ntunteenne tulisivat yhtä vahvoiksi ja vakaviksi. Viola on vielä lapsi:\nte ette aavista, kuinka korkeaksi elämän kokemukset voisivat kehittää\nhänen luontoaan. Suokaa anteeksi, jos sanon, että hänen sielunsa, joka\non puhtaampi ja ylevämpi kuin omanne, kantaisi teitä ylöspäin, niinkuin\npyhä hymni nostaa yläilmoihin maailman henget. Teidän luontonne kaipaa\nsopusointua, sitä soittoa, joka samalla ylentää ja rauhottaa, niinkuin\nviisaat pytagorealaiset opettivat. Minä tarjoon teille tätä soittoa\nViolan lemmen muodossa.\"\n\n\"Mutta voinko olla varma siitä, että hän rakastaa minua?\"\n\n\"Ei, taiteilija; hän ei teitä rakasta tällä hetkellä; hänen tunteensa\novat nyt toisessa. Mutta jos, niinkuin magnetti siirtää vaikutuksensa\nrautaan, -- minä voisin siirtää teihin sen rakkauden, joka hänellä nyt\non minua kohtaan -- jos minä voisin saada häntä teissä näkemään\nunelmainsa ihanteen --\"\n\n\"Onko sellainen lahja ihmisvoimissa antaa?\"\n\n\"Minä sen tarjoon teille, jos rakkautenne on totinen ja uskonne\nhyveeseen ja omaan itseenne syvä ja puhdas. Muussa tapauksessa älkää\nluulko, että minä häntä vapauttaisin totuuden lumouksesta ja panisin\nharhaa ihailemaan?\"\n\n\"Mutta jos\", jatkoi Glyndon, \"jos hän on kaikkea sitä, mitä sanotte, ja\njos hän teitä rakastaa, niin kuinka voitte itseltänne riistää niin\nverrattoman aarteen?\"\n\n\"Oi sinä ihmisen matala sydän!\" huudahti Zanoni odottamattoman\nintohimoisesti, \"niinkö vähän sinä käsität rakkautta, ettet tiedä sen\nuhraavan kaiken -- itse lemmenkin -- sen olennon onneksi, jota se\nrakastaa! Kuulkaa minua!\" -- ja Zanonin kasvot kävivät kalpeiksi --\n\"kuulkaa minua! Minä painan tämän teihin, koska rakastan Violaa ja\nkoska pelkään, että hänen kohtalonsa minun rinnallani ei tulisi olemaan\nniin hyvä kuin teidän rinnallanne. Ja miksikä niin on -- älkää sitä\nkysykö, sillä minä en tule sitä kertomaan. Aika on lyhyt! Se vaatii\nteiltä vastausta eikä sitä voi toistaiseksi jättää. Ennen kolmannen\npäivän loppua tästä lukien, on kaikki valinta teiltä päättynyt.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Glyndon, yhäti epäluuloisena, \"mutta miksikä tämä\nkiire?\"\n\n\"Ihminen, te ette ansaitse häntä, koska kysytte noin. Kaikki, mitä minä\ntässä voin kertoa, olisi teidän jo pitänyt itsekin tietää. Tuo\nirstailija, tuo tahdonvoimainen vanhan Viscontin jälkeläinen,\ntoisenlainen kuin te -- päättäväinen ja varma rikoksissaankin -- hän ei\nkoskaan jätä aikomustaan kesken. Ainoastaan yksi himo hillitsee hänen\nlemmenviettiään: se on ahneus. Toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli\nyrittänyt Violaa siepata, hänen enonsa, kardinaali, jolta hän odottaa\nperinnöksi maata ja kultaa, lähetti häntä hakemaan ja kielsi häntä\nkunniattomin aikein ahdistamasta sitä tyttöä, jota kardinaali oli\nlapsuudesta asti suojellut ja auttanut, ja uhkasi muuten tehdä tyhjäksi\nkaikki entiset lupauksensa. Siinä syy, miksi hän nyttemmin on lakannut\nViolaa kiusaamasta. Meidän täällä puhuessamme poistuu tämä syy. Kun\nkello ehtii keskipäivän tienoille, ei kardinaalia ole enää elävitten\nmailla. Juuri tällä hetkellä sinun ystäväsi, Jean Nicot, on prinssi\ndi ----:n luona --\"\n\n\"Hänkö! ja miksikä?\"\n\n\"Kysymässä, mitä myötäjäisiä Viola Pisani saa mukaansa sinä aamuna,\njolloin hän lähtee prinssin palatsista.\"\n\n\"Ja kuinka te kaiken tämän tiedätte?\"\n\n\"Tyhmyri! sanon sen vielä kerran: sentähden että rakastaja valvoo\npäivällä ja yöllä: sentähden ettei rakkaus koskaan nuku, kun vaara\nuhkaa rakastettua.\"\n\n\"Ja tekö ilmotitte kardinaalille --?\"\n\n\"Minä, ja mikä oli minun tehtäväni, olisi yhtä hyvin voinut olla sinun.\nPuhu -- sano vastauksesi!\"\n\n\"Kolmantena päivänä on se annettava.\"\n\n\"Olkoon niin. Lykkää onnesi viime hetkeen asti, horjuva raukka.\nKolmantena päivänä tästä lukien minä kysyn päätöstäsi.\"\n\n\"Ja missä me tapaamme toisemme?\"\n\n\"Missä vähimmän odotat tapaavasi minut, ennen puoliyötä. Sinä et voi\nminua välttää, vaikka kuinka koettaisit niin tehdä.\"\n\n\"Pysähtykää vielä hetkinen! Te tuomitsette minua epäileväksi,\npäättämättömäksi, epäluuloiseksi. Eikö minulla ole siihen syytä? Voinko\nminä taistelutta antaa perää sille oudolle lumoukselle, jolla te minuun\nvaikutatte? Mitä harrastusta voi teillä, muukalaisella, olla minuun,\nkoska näin minulle määräätte tärkeimmän teon, jonka mies voi elämässään\ntehdä? Luuletteko, että kukaan järki-ihminen voisi olla pysähtymättä ja\npunnitsematta ja kysymättä itseltään: 'Miksikä tuo vieras minusta noin\nhuolehtii?'\"\n\n\"Ja kuitenkin\", sanoi Zanoni, \"jos minä sanoisin, että voisin sinut\nvihkiä sen magian salaisuuksiin, jota koko nykymaailman filosofia\nkohtelee utukuvana tai petoksena -- jos minä lupaisin opettaa sinua\nkomentamaan ilman ja meren olentoja ja kokoomaan rikkauksia helpommin\nkuin lapsi kokoilee rannan kiviä, jos minä käsiisi uskoisin niiden\nyrttien ytimen, jotka pidentävät elämän ajasta aikaan, ja ilmaisisin\nsen voiman salaisuuden, jolla voidaan kaikkia vaaroja uhmata ja kaikki\nväkivalta voittaa ja masentaa joka ihminen, niinkuin käärme katseellaan\nlumoo linnun; jos minä sanoisin, että tämä kaikki on minun vallassani\nja minun annettavissani, silloin varmaan kuuntelisit minua ja\ntottelisit epäilyksittä!\"\n\n\"Se on totta, ja tämän voin selittää ainoastaan lapsuuteni hämärillä\nmuistoilla -- ja perhetarinoilla, jotka puhuvat --\"\n\n\"Esi-isästäsi, joka tieteen elpymiskautena etsi Apolloniuksen ja\nParacelsuksen salaisuuksia.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Glyndon ällistyneenä \"te tunnette niin hyvin näitä\nhämäräperäisiä sukumuistoja?\"\n\n\"Sille, joka pyrkii tietämään, ei pitäisi olla tuntematon halvinkaan\ntotuudentutkija, joka on elänyt. Sinä kysyt, miksi minä olen\ntällaisella osanotolla sekottunut kohtaloosi. Tuossa on yksi syy, jota\nen ollut vielä sinulle kertonut. On olemassa Veljeskunta, jonka\nsäännöistä ja mysterioista tarkimmatkin oppineet ovat tuiki\ntietämättömiä. Sen sääntöjen mukaan kaikki jäsenet ovat velvolliset\nvarottamaan, auttamaan ja johdattamaan kaukaisintakin jälkeläistä\nniistä miehistä, jotka Veljeskunnan mysterioissa ovat työskennelleet,\nvaikkapa turhaan, niinkuin sinunkin esi-isäsi. Me olemme velvotetut\nneuvomaan heille heidän menestystään, jopa enemmänkin -- jos he meitä\nsiihen käskevät, täytyy meidän ottaa heidät oppilaiksi. Minä olen tämän\nvanhan ja ikimuistoisen veljistön jälkeläinen. Siksipä olin alusta\npitäin sinuun sidottu. Tämä kenties myöskin itsetiedottomasti veti\nsinua, Veljeskuntamme poikaa, minuun.\"\n\n\"Jos niin on, käsken minä sinua, niiden lakien nimessä, joita sinä\ntottelet, ottamaan minua oppilaaksesi!\"\n\n\"Mitä sinä pyydät?\" huudahti Zanoni kiivaasti. \"Opi ensin tietämään\nehdot. Ei kellään kokelaalla saa olla valmistuessaan vihkimykseen\nyhtäkään halua tai sidettä, joka hänet kahlehtii maahan. Hänen täytyy\nolla vapaa naisen lemmestä, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta, vapaa\nitse taiteenkin unelmista ja maallisen maineen toivosta. Ensimäinen\nuhraus, joka sinun tulee tehdä, on -- Viola. Ja minkä vuoksi?\nKäydäksesi tulikoetukseen, jota vain kaikkein suurin uskallus voi\nkatsoa silmiin ja jonka läpi ainoastaan ihan eetterimäiset luonnot\nvoivat kulkea. Sinä olet kypsymätön siihen tieteeseen, joka on tehnyt\nminut ja monet muut sellaisiksi kuin me olemme tai olemme olleet, sillä\nsinun koko luontosi on yhtä pelkoa!\"\n\n\"Pelkoa!\" huusi Glyndon, harmista punastuen ja nousten suoraksi\nseisomaan.\n\n\"Pelkoa! ja pelkoa pahinta -- maailman mielipiteen pelkoa. Nicotin ja\nMervalen tapaisten ihmisten pelkoa, omien jaloimpienkin halujesi\npelkoa, omien voimiesi pelkoa, kun nerosi uljaimmin tahtoisi luoda,\npelkoa, ettei hyve ole ikuisesti kestävä, pelkoa, ettei Jumala elä\ntaivaassa, maata valvoen, pelkoa, pikkuihmisten pelkoa -- sitä pelkoa\neivät konsanaan suuret tunne.\"\n\nNäin sanoen Zanoni äkkiä nousi ja lähti, jättäen taiteilijan\nnöyryytetyksi, ällistyneeksi eikä sittenkään vakuutetuksi. Hän jäi nyt\nyksin ajatustensa seuraan, kunnes kellonlyönti hänet havahutti. Silloin\nhän samalla muisti Zanonin ennustuksen kardinaalin kuolemasta ja hänet\nvaltasi kiihkeä halu saada tietää asianlaidan. Hän syöksyi pitkin\nkatuja ja saapui kardinaalin palatsille. Viisi minuuttia ennen\nkahtatoista oli hänen Ylhäisyytensä siirtynyt manalle tuntiakaan\nsairastamatta.\n\nZanonin käynti oli kestänyt kauemman aikaa kuin kardinaalin sairaus.\nKammo ja kumma! Hän kääntyi palatsin luota ja käydessään yli torin näki\nNicotin astuvan ulos prinssi di ----:n portista.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    \"Kaksi on lempeä minulla,\n      lohdullista, toivotonta,\n    Ne niinkuin henkeä kaksi\n      korvanani kuiskailevat.\"\n\n             _Shakespeare_.\n\nKunnioitettava Veljeskunta, niin pyhä ja niin vähän tunnettu, jonka\nsalaisista kallisarvoisista aikakirjoista tämän kertomuksen ainekset\novat kootut; te, jotka vuosisadasta vuosisataan olette tallettaneet\nkaiken, minkä aika ylevästä kunnioitettavasta tieteestä on säästänyt --\nkiitos teille, jos nyt ensimäisen kerran joku ilmaus, vaikka kuinkakin\npuutteellinen, maailmalle annetaan niistä ajatuksista ja teoista, joita\noli yhdellä Veljistönne todellisella eikä itsetehdyllä jäsenellä. Monet\novat sanoneet itseänne teidän joukkoonne kuuluviksi. Monta väärää\nhenkilöä on myöskin siihen lukenut tieteellinen tietämättömyys, joka\nyhä vielä hämmentyneenä on pakotettu tunnustamaan, ettei se mitäkään\ntiedä teidän alkuperästänne, teidän menoistanne ja opeistanne eikä\nsitäkään tiedä, onko teillä vielä maan päällä olinpaikkaa. Kiitos\nteille siitä että minä, ainoa maassani tällä ajalla, joka maallisin\njaloin olen saanut astua teidän salaperäiseen akatemiaanne, että\nminä[33] olen teiltä saanut luvan ja vapauden vihkimättömien\nkäsityskykyyn sovelluttaa muutamia harvoja niistä tähtöisistä\ntotuuksista, jotka loistivat Kaldealaisen Viisauden suurelle Shemaialle\nja myöhempien oppilaiden hämärtyneen tiedon kautta himmeästi pilkotti,\nsellaisten kuin Pselluksen ja Jamblikuksen, jotka koettivat puhaltaa\nliekkiin kekäleitä siitä tulesta, joka paloi Idän _Hamarinissa_,\nVaikkei meille, ikälopun aikakauden lapsille, ole suotu sitä _nimeä_,\njoka maan varhaisimpien oraakkelien sanoilla puhuen \"syöksyy\näärettömiin maailmoihin\", niin kuitenkin on meidän tehtävämme pyrkiä\nkadonneitten totuuksien jäljille jokaisen filosofin tai kemistin uuden\nkeksinnön avulla. Painovoiman, sähkön lait ja se vielä ihmeellisempi\nelämänvoima, joka maailmasta jos poistuisi jättäisi maailman haudaksi\n-- ne totuudet olivat vain osia siitä kirjasta, mistä muinainen teurgia\netsi ohjeita lainlaadintaansa ja tieteeseensä. Kun minä tahdon sanoilla\npystyyn rakentaa tämän historian jäännöksiä, niin tuntuu niinkuin\njuhlallisessa unitilassa minua kuljetettaisiin läpi kaupungin\nraunioitten, missä ainoastaan on haudat jälellä. Hautakammioista ja\nuurnista minä herätän sammuneen soihdun Geniuksen[34] ja se muistuttaa\nniin likeisesti Erosta, että toisinaan en tiedä, kumpi teistä minulle\nsanelee -- oi Lempi, oi Tuoni!\n\nKovin se myllersi neidon sydäntä tämä uusi rajaton ja jumalallinen\ntunne. Oliko se sitä tavallista suonen sykkinää ja mielikuvituksen\nkiihotusta, silmän vetovoimaa kauniiseen ja korvan kääntymistä\nkaunopuheiseen, vai oliko jotain oikeutusta siinä käsityksessä, mikä\nViolalla itsellään oli -- että nim. se ei ollut aistimista syntynyt\neikä maallista ja inhimillistä lempeä vaan ennemmin jonkun ihmeellisen\nja kuitenkin pyhän tai'an vaikutusta. Kerroin jo edempänä, että siitä\npäivästä, jolloin Viola enempää kauhistumatta ja vapisematta antautui\nZanonin vaikutuksen alaiseksi, oli hän koettanut pukea ajatuksiansa\nsanoiksi. Puhukoot nämä ajatukset itse puolestaan.\n\n_ltsetunnustus_.\n\nPäivänpaisteko minua valaisee vai sinun läsnäolosi muisto? Minne\nkatsonkin tuntuu maailma olevan sinua täynnä; jokaisessa\npäivänsäteessä, joka veden kalvossa välkkyy ja puitten lehdillä\nhymyilee, minä vaan näen sinun silmiesi kuvan. Mitä on tämä, joka\nmuuttaa ei ainoastaan minut itseni vaan koko maailman ulkonäön?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka äkisti elämääni iski se voima, jolla sinä nyt hallitset sydämeni\naallokkoa. Tuhansia oli ympärilläni ja minä näin ainoastaan sinut. Se\noli juuri sama ilta, jolloin minä ensiksi astuin näyttämön maailmaan.\nKuinka kummasti ja äkisti tuo maailma ainaiseksi liittyi sinuun! Mitä\nnäyttämön lumous oli muille, sitä oli minulle sinun läsnäolosi!\nElämänikin tuntui keskittyvän noihin lyhyihin hetkiin, ja sinun\nhuuliltasi kuulin soittoa, jota eivät mitkään muut korvat kuulleet.\nIstun nyt siinä huoneessa, missä isäni asui. Täällä tuona onnellisena\niltana ensimäisen menestyksen jälkeen minä aivan unohdin, miksi _he_ --\nvanhempani -- olivat niin onnellisia, ja vaivuin varjoon ja koetin\narvata, mitä sinä merkitsit minulle, ja silloin äitini matala ääni\nherätti minut ja minä hiivin isäni viereen, likelle, likelle, omia\najatuksiani peläten.\n\nAh, suloinen ja suruinen oli seuraava aamu, jolloin sinä varottelit\nminua kohtalostani. Nyt olen orpo -- mitä on elämässä minulla\najateltavaa, mitä uneksittavaa muuta kuin sinua!\n\nKuinka hellästi sinä minua nuhtelit siitä, että ajatuksissani sinua\nkohtaan niin julman vääryyden tein! Eipä tarvinnut minun säikähtää,\nvaikka sinä katselit ajatuksiani niinkuin auringonsäde yksinäistä\npuuta, johon sinä kerran minua vertasit. Niinkuin tuo puu minäkin\ntaistelin, kamppailin valoa kohti ja valohon pääsin. Minulle puhutaan\nrakkaudesta ja koko näyttämöelämä on rakkaudesta huulilla puhumista.\nEi, sanon sen yhä uudestaan, minä tiedän, ettei sitä samaa ole se\nrakkaus, jota minä tunnen sinua kohtaan -- siinä ei ole intohimoa, se\non vain ajatus. Minä en pyydä vastarakkautta. Minä en nurise, vaikka\nsinun sanasi ovat ankaria ja katseesi kylmä. En kysy, onko minulla\nkilpailijoita, en huokaillen halaja olla kaunis sinun silmissäsi. Minun\nhenkeni tahtoisi yhtyä sinun henkeesi. Minä antaisin maailman aarteita,\njos saisin tietää sen hetken, jolloin katseesi kohoaa tähtiä kohti --\njolloin sydämesi tyhjentyy rukoukseen, vaikkapa valtameret välillämme\npauhaisivat. Minulle puhutaan, että sinä olet kauniimpi kuin ihanimmat\nmarmorikuvat, mutta minä en koskaan ole uskaltanut kiinteästi katsoa\nsinua silmiin, jotta muistossani voisin sua verrata muihin. Ainoastaan\nsilmäsi ja lempeä, tyyni hymyilysi seuraa minua aina; niin myös kun\nkuuta katson, ei sydämeeni tule muuta kuin sen äänetön valo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUsein tyyneellä säällä olen kuulevinani isäni soiton säveleitä, usein,\nvaikka ne jo kauan sitten hautaan vaikenivat, ovat ne herättäneet minua\nyön unesta. Ennenkuin sinä tulet luokseni, olen kuulevinani sävelten\ntervehtivän sinun lähestymistäsi. Minä olen kuulevinani niiden\nvalittelevan ja huokailevan, kun minä itseeni takaisin vaivun sinun\nlähtiessäsi luotani. Sinä olet tuon soiton luontoa -- sen henki ja\nhaltija. Isäni mahtoi aavistuksin tuntea sinut ja sinun synnyinseutusi,\nkun tuulet humisevat hänen soittoonsa vastaukseksi ja maailma päätteli\nhäntä hulluksi! Minä kuulen tässä, missä istun, meren kaukaista pauhua.\nPauhatkaa siunatut aallot iloisesti aamutuulessa -- niin minun sydämeni\nsykkii siinä valossa ja virkeydessä, joka sinua ajatellessa mieleen\nsyntyy.\n\nUsein lapsuudessani olen miettinyt ja kysellyt, miksikä olen\nsyntynyt, ja sieluni vastasi sydäntäni ja sanoi: -- 'Sinä synnyit\nkunnioittamaan!' Niin kyllä, siitäpä tiedän, miksi varsinainen maailma\naina on tuntunut minusta niin valheelliselta ja kylmältä. Minä tiedän,\nmiksi näyttämön maailma niin lumosi ja häikäisi minua. Tiedän, miksikä\noli niin suloista istua erikseen ja koko sielullani katsella etäistä\ntaivasta. Luontoni ei ole luotu tätä elämää varten, vaikka se muista\nnäyttääkin niin onnekkaalta. Sen ainainen puute on, että sen edessä on\nylevämpi kuva kuin se itse! Muukalainen, missähän korkeassa maailmassa\nhaudan yli tultuani minun sieluni hetkestä hetkeen saa Elämää ylistää\nsaman lähteen partaalla kuin sinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaapurini puutarhassa on pieni suihkukaivo. Minä seisoin sen vieressä\naamulla varhain. Kuinka kiivaasti vesi suihkusi ylös auringonsäteihin!\nJa silloin ajattelin, että saisin nähdä sinut taas tänä päivänä, ja\nsydämeni sykähti vastaukseksi siihen päivänkoittoon, jonka sinä minulle\nmukanasi tuot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olen nähnyt, minä olen kuunnellut sinua taasenkin. Kuinka\nrohkeaksi olen tullutkaan! Annoin lapsekasten ajatusteni juosta ja\nkerroin muistojani, ikäänkuin olisin sinua lapsesta asti tuntenut.\nÄkkiä minut valtasi ajatus uskalluksestani. Pysähdyin ja etsin arasti\nsinun silmiäsi.\n\n\"No, ja kun huomasit, ettei satakieli tahtonutkaan laulaa?\"\n\n\"Ah\", sanoin minä, \"mitä sinua liikuttaa tämä kertomus\nlapsensydämestä?\"\n\n\"Viola\", vastasit sinä, tuolla äänellä, joka on niin selittämättömän\ntyyni ja totinen: \"Viola, lapsensydämen pimeys on usein ainoastaan\ntähden varjoa. Jatka puhettasi! Ja satakielesi, kun se otettiin kiinni\nja pantiin häkkiin, ei tahtonutkaan laulaa.\"\n\n\"Ja minä kannoin häkin tuonne, viinilehvien joukkoon ja otin kanteleeni\nja puhuin sille sävelillä, sillä minä ajattelin, että soitto oli sen\näidinkieltä ja että se ymmärtäisi minun koettavan sitä lohdutella.\"\n\n\"Niin\", sanoit sinä. \"Ja viimein se vastasi sinulle, mutta ei laululla\nvaan lyhyellä terävällä kirkaisulla, niin surullisella, että kätesi\nputosivat alas kanteleelle ja kyyneleet tulvivat silmistäsi. Silloin\nsinä hiljaa avasit häkin ja satakieli lensi tuohon pensaikkoon ja sinä\nkuulit lehtien rasahtelevan, ja kun kuutamossa katsoit sinne, näit,\nettä se oli löytänyt kumppaninsa. Ja sitten se oksaltaan lauloi sinulle\npitkän, riemuisan kiitoslaulun. Ja miettiessäsi sinä tunsit, ettei\nkuutamo tai viinistön lehvät antaneet linnulle säveleiden aihetta vaan\nettä laulun salaisuus oli rakastetun läsnäolo. Näin sanoit.\n\n\"Kuinka sinä tunsit tuon lapsuusajan ajatukset paremmin kuin minä\nitsekään! Kuinka minun vähäpätöinen elämäni pikkutapauksineen on niin\nkummasti tuttu sinulle, vaalea muukalainen! Minä kummastelen -- mutt'en\nenää uskalla sinua pelätä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran minua masensi ajatus hänestä. Niinkuin lapsi kuuhun kaipaa, niin\noli koko olemuksessani hämärä ikävä johonkin saavuttamattomaan. Nyt\ntuntuu minusta, niinkuin sinua ajatteleminen kirvottaisi hengestäni\njokaisen kahleen. Minä liitelen valomeressä eikä mikään tunnu\nsiivilleni liian korkealta eikä silmilleni liian kirkkaalta.\nTietämättömyyteni se pani minut sinua pelkäämään. Mutta sinun\nympärilläsi asuu ikäänkuin ilmapiirinä kirjoissa löytymätön tieto.\nKuinka vähän olen minä lukenut, kuinka vähän opiskellut! Kuitenkin, kun\nsinä olet sivullani, tuntuu kuin peite olisi poistettu koko luonnon\nkasvoilta. Minä hätkähdän katsoessani kirjottamiani sanoja; ne eivät\ntunnu minusta tulleilta vaan ovat jotakin muuta kieltä, jota sinä olet\nsydämelleni opettanut ja jota käteni nopeasti piirtelee paperille\nniinkuin sanelun jälkeen. Joskus kun kirjotan tai ajattelen voisin\nkuvitella kuulevani keveitä siivenlyöntejä ympärilläni ja näkeväni\nhimmeitä kauniita muotoja liitelevän edessäni ja hymyilevän\nhaihtuessaan ilmaan. Nyt ei tule enää luokseni rauhattomia ja\npelottavia unia nukkuissani, mutta yö- ja päiväelämä tuntuvat nyt\nmolemmat jatkuvalta unennäöltä. Unessani minä käyskelen kanssasi, ei\nmaisia polkuja pitkin vaan kautta ilmojen -- ja se ilma on kuin soittoa\n-- ylöspäin, ylöspäin sieluni nousee kanteloisen soiton siivillä!\nEnnenkuin sinut opin tuntemaan, olin maan orja. Sinä olet antanut\nminulle koko maailman vapauden! Ennen elin elämää -- nyt tuntuu kuin\nolisin alkanut elämään iankaikkisuutta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen, kun minun piti näyttämöllä esiintyä, tykytti sydämeni kahta\nkovemmasti. Minä vapisin astuessani yleisön eteen, jonka henkäisystä\nriippui maine tai häpeä, mutta nyt en heitä pelkää. Minä en heitä näe,\nen kuule enkä välitä heistä. Tiedän että ääneni on oleva soittoa, sillä\nminä sinulle lausun hymniä. Sinä et tule koskaan teatteriin eikä sekään\nminua sureta. Sinä olet liian pyhä esiintyäksesi yhtenä osana\ntavallisesta maailmasta ja minä olen iloinen siitä, ettet ole läsnä\nsilloin kuin joukolla on oikeus minua arvostella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hän puhui minulle _toisesta!_ Toiselle olisi hän minut määrännyt!\nEi, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, Zanoni! Kuinka muuten olisin\nsinua kuunnellut suuttumatta? Kuinka muuten käskysi olisi voinut olla\nkuulumatta mahdottomalta? Niinkuin soittokoneen kielet tottelevat\nmestarinsa kättä, niin äänesi virittää sydämeni hurjimpiakin kieliä\ntahtonsa mukaan. Jos sinua miellyttää -- olkoon! Sinä olet kohtaloni\nherra! Se ei voi kapinoida sinua vastaan! Minä aivan luulisin voivani\nlempiä ketä tahansa, johon sinä vaan vuodattaisit sinusta säteilevän\nvalosi. Kaikkea mihin sinä olet koskenut, minä rakastan. Sinun kätesi\nleikki näillä viinipuun lehdillä, minä kannan niitä povellani. Sinä\ntunnut minusta kaiken rakkauden lähteeltä! Liian korkea ja liian kirkas\nolet, jotta sinua voisin lempiä, mutta sinä luot valoa muihin\nesineisiin, joita silmä voi katsella vähemmän häikäistyneenä. Ei,\nlempeä minä en tunne sinua kohtaan, ja sentähden en punastu, kun\ntunnustan tätä kaikkea. Häpeä minulle, jos lempisin sinua, kun tiedän\nsinun rinnallasi olevani niin mitätön olento.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toinen_ -- muistossani kaikuu se sana. Toinen! Tarkotatko, etten saisi\nsinua enempää nähdä? Ei murhe, ei epätoivo minuun tullut. Minä en voisi\nitkeä. Se on vaan ääretön yksinäisyyden tunne. Minä vaivun takaisin\ntavalliseen elämään ja värisen kylmästä sen autiudessa. Mutta minä\ntottelen sinua, jos niin tahdot. Saanhan toki sinut nähdä haudan tuolla\npuolla? Oi, kuinka ihanaa olisi saada kuolla!\n\nMiksen ponnistele irtautuakseni siitä verkosta, johon tahtoni on\nkiedottu? Onko sinulla oikeutta minua noin hallita? Anna minulle\ntakaisin, anna minulle takaisin se elämä, josta tiesin, ennenkuin\nsinulle itse elämänikin annoin. Anna minulle takaisin nuoruuteni\nhuolettomat unelmat -- anna vapaus sydämelleni, joka ääneensä ennen\nlauleli. Sinä olet vapauttanut minut kaikesta, mikä ei ole sinua\nitseäsi. Miksi syntiä olisi ainakin ajatella sinua -- joskus nähdä\nsinut? Suudelmasi vielä hehkuu kädelläni: onko se käsi minun vallassani\nenää? Sinun suudelmasi pyhitti sen itsellesi. Muukalainen, minä _en_\ntahdo sinua totella!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas yksi päivä -- yksi noista tärkeistä kolmesta on mennyt!\nKummallista, että viime yön unen jälkeen on rintaani laskeutunut syvä\nrauha. Tunnen niin varmaksi, että olemukseni on sinuun yhdistyvä, enkä\nvoi ajatella eroa sinusta. Tässä vakaumuksessa laskeudun levolle ja\nhymyilen sinun sanoillesi ja omalle pelolleni. Sinä pidät eräästä\nlauseesta, jota toistelet tuhansissa muodoissa -- että sielun kauneus\non usko -- että mitä ihanteellinen sulo on kuvanveistäjälle, sitä on\nusko sydämelle -- että usko oikein käsitettynä, ulottuu kaikkiin luojan\ntekoihin, ja Häntä me ainoastaan uskon kautta voimme tuntea -- että\nusko luo meissä tyynen luottamuksen ja levollisen tulevaisuuden toivon\n-- että se on kuutamovalo ihmismeren aallokossa. Nyt minä ymmärrän tätä\nuskoa. Minä hylkään kaiken epäilyksen ja kaiken pelon. Minä tiedän,\nettä se side on heltiämättömäksi tehty, joka minun sisäisen elämäni\nyhdistää sinuun etkä sinä voi sitä katkaista, jos tahtoisitkin. Ja tämä\nmuutos taistelusta tyyneyteen tuli minulle nukkuissani -- nukkuissani\nilman unennäköjä. Mutta kun heräsin, tunsin salaperäistä onnea --\nepämääräistä muistoa jostakin siunatusta -- ikäänkuin sinä olisit\njostakin kaukaa luonut hymyilyn minun uneeni. Illalla maata mennessäni\nolin niin surullinen; jokainen kukka tuntui ainiaaksi sulkeutuneen\nauringonvalosta, ja itse yö vallitsi sekä sydämessä että maan päällä.\nNyt on maailma jälleen kaunis, mutta rauhallisen kaunis -- ei\ntuulenhenkäyskään liikuta puuta -- sinun puutasi -- eikä yksikään\nepäilys minun sieluani.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Joko väkivallan tai viekkauden\n    kautta olet kärsimälläsi häpeän\n    tai hirvittävän hukan.\"\n\n             _Ori. Fur._ Canto XIII, I.\n\nPieni huone, seinät täynnä maalauksia, joista yksikin oli enemmän\narvoinen kuin palatsin omistajan koko sukupuu. Oikein lausui Zanoni:\n\"Maalari on maagikko\"; hän ainakin osaa sulattimestaan koota oikeata\nkultaa. Venetsialainen aatelismies voi olla keikari tai salamurhaaja --\nlurjus tai tyhmyri, mitätön tai mitätöntäkin huonompi, mutta jos hän on\nsaanut istua Titianin[35] mallina, on hänen valokuvansa arvoltaan\nverraton. Muutamia tuumia maalattua kangasta on kalliimpi kuin ihminen\nsuonineen ja lihaksineen, aivoineen ja pikku ajatuksineen.\n\nTässä huoneessa istui noin 43 vuoden ikäinen mies, tummasilmäinen,\nkellankalpea, kasvonpiirteet lyhyet, esiinpistävät, leuka suuri ja\nhuulet paksut, aistilliset mutta päättäväiset; tämä mies oli prinssi\ndi ----. Hänen vartalonsa, keskikokoinen ja lihavahko, oli käärittynä\navaraan rikkaasti koristettuun vaippaan. Pöydällä hänen edessään makasi\nvanhanaikainen miekka ja hattu, naamari, arpanappulat, kirjotussalkku\nja kummallisesti veistetty hopeinen mustepullo.\n\n\"No hyvä, Mascari\", sanoi prinssi, katsahtaen elättiin, joka seisoi\nraudotetun ikkuna-aukon alapuolella -- \"niin, kardinaali nukkuu isäinsä\nkanssa. Minä kaipaan jotakin lohdutusta kuulla niin mainion sukulaisen\nkuoltua, ja kellä on sen suloisempi ääni kuin Viola Pisanilla?\"\n\n\"Tosissaanko teidän korkeutenne puhuu? Niin pian hänen Ylhäisyytensä\nkuoleman jälkeen?\"\n\n\"Sen vähemmän siitä puhutaan ja sen vähemmän minua epäillään. Oletko\nsaanut selvää sen hävyttömän miehen nimestä, joka tuona yönä teki\nyritykseni tyhjäksi ja seuraavana päivänä ilmotti siitä kardinaalille?\"\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Viisas Mascari! Minä sen sinulle ilmotan. Se oli tuo tuntematon.\"\n\n\"Signor Zanoni! Oletteko siitä varma, prinssini?\"\n\n\"Olen. Sen miehen äänessä on jotakin, josta en voi erehtyä: se on niin\nselvä, että sitä kuullessani miltei kuvittelen omantunnon löytyvän.\nKuitenkin täytyy meidän päästä tuosta kiusallisesta miehestä. Mascari,\nsignor Zanoni ei ole vielä kunnioittanut meidän halpaa taloamme\nläsnäolollaan. Hän on huomattava vieras -- meidän täytyy pitää juhla\nhänen kunniakseen.\"\n\n\"Ah, ja Kypros-viini! Kypressi soveltuu juuri hautaan.\"\n\n\"Mutta varrohan! Minä olen taikauskoinen: kerrotaan kummallisia juttuja\nZanonin voimasta ja ennakkonäöstä; muistahan Ughellin kuolemaa. Mutta\nmitä siitä! vaikka hiisi olisi hänen liitossaan, ei hän minulta\nriistäisi palkintoani eikä myöskään kostoani.\"\n\n\"Teidän korkeutenne on kiihtynyt; näyttelijätär on teidät lumonnut.\"\n\n\"Mascari\", sanoi prinssi ylpeästi hymyillen, \"näissä suonissa virtailee\nvanhojen Viscontien verta -- noiden, jotka kerskailivat, ettei mikään\nnainen ollut välttänyt heidän himoaan eikä mikään mies heidän kostoaan.\nIsäni kruunu on nyt vain kiiltokultaa ja leikkikalu; mutta heidän\nhenkensä elää vielä minussa. Kunniani on nyt kiedottu tähän pyrintöön\n-- Violan täytyy tulla omakseni!\"\n\n\"Pannaanko toimeen uusi väijytys ja äkkiyllätys?\" ehdotti Mascari\nkysellen.\n\n\"Ei, miksen menisi itse samaan taloon? Se on yksinäisellä paikalla eikä\novi ole rautaa.\"\n\n\"Mutta entä jos hän palatessaan takaisin kertoisi väkivallasta?\nSisäänmurto -- neidonryöstö? Ajattele! Vaikkeivät aateliston oikeudet\nvielä ole kaikki lopussa, ei Viscontikaan ole enää lain yläpuolella.\"\n\n\"Eikö ole, Mascari? Hullu! missä maailman ajassa, vaikka Ranskan\nriivatut onnistuisivatkin haaveissaan, missä lain miekka ei taipuisi\nniinkuin pajunoksa vallan ja kullan herran väkevässä kädessä? Mutta älä\nnoin kalpene, Mascari, minä olen kaikki suunnitellut. Sinä päivänä,\njolloin hän lähtee tästä palatsista, on hän matkustava Ranskaan herra\nJean Nicotin kanssa.\"\n\nEnnenkuin Mascari ehti vastata, ilmotti huonepalvelija signor Zanonin\ntulleeksi.\n\nTahtomattaan kävi prinssin käsi pöydällä olevaan miekkaan; sitten hän\nhymyillen omalle mielenjohteelleen nousi ja otti vieraan kynnyksellä\nvastaan kaikella italialaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella.\n\n\"Tämä on minulle korkea kunnia\", sanoi prinssi. \"Minä olen kauan\nhalunnut saada puristaa niin etevän miehen kättä --\"\n\n\"Ja minä tarjoon käteni samassa hengessä kuin tekin\", vastasi Zanoni.\n\nNapolilainen kumartui kättä puristaessaan: mutta siihen koskiessaan\nkävi hänen ruumiissaan väristys ja hänen sydämensä pysähtyi. Zanoni\nkatsoi häneen tummilla hymyilevillä silmillään ja istuutui\ntuttavallisesti.\n\n\"Niin se on päätetty ja vahvistettu, meidän ystävyytemme nimittäin,\njalo prinssi. Ja nyt minä kerron käyntini tarkotuksen. Minä\nhuomaan, teidän Korkeutenne, että me olemme kilpailijoita, ehkä\nitsetiedottomasti. Emmekö voisi saada vaatimuksiamme soveltumaan\nyhteen?\"\n\n\"Ah\", sanoi prinssi huolettomasti, \"te siis olitte se kavaljeeri, joka\nminulta ryösti takaa-ajoni saaliin. Kaikki keinot ovat luvallisia\nsodassa ja lemmessä. Sovitella vaatimuksiamme! Olkoon menneeksi; tuossa\non arpanappulat; heittäkäämme hänestä arpaa; joka saapi alemman, hän\nväistyköön.\"\n\n\"Onko tämä sellainen ratkaisu, jota te sitoudutte noudattamaan?\"\n\n\"Kunniasanallani.\"\n\n\"Ja mikä on sille tuleva, joka rikkoo tämän sanansa?\"\n\n\"Miekka on arpakotelon vieressä, signor Zanoni. Joka ei pidä\nkunniasanastaan kiinni, hän miekalla kaatukoon.\"\n\n\"Ja te ehdotatte tämän tuomion sille meistä, joka ei pidä sanaansa?\nOlkoon niin; signor Mascari heittäköön meidän puolestamme.\"\n\n\"Oikein sanottu! Mascari, tuo nopat tänne!\"\n\nPrinssi heittäytyi tuolissaan taappäin, ja vaikka hän olikin\nteeskentelyyn tottunut, ei hän voinut estää riemun ja tyydytyksen\nhehkua leviämästä kasvoilleen. Mascari otti kolme arpanoppaa ja\nkalisteli niitä. Zanoni nojasi kättä poskelleen ja kumartui yli pöydän,\nkiinnittäen silmänsä lujasti prinssin käskyläiseen; turhaan koetti\nMascari irrottautua hänen tutkivan katseensa lumouksesta: hän kalpeni,\nhän vapisi -- hän laski käsistään kotelon.\n\n\"Minä annan ensimäisen heiton teidän Korkeudellenne. Signor Mascari,\nolkaa hyvä ja lopettakaa meidän odotuksemme.\"\n\nTaas tarttui Mascari koteloon, taas vapisi hänen kätensä ja nopat\nkalisivat. Hän heitti; tuli 16.\n\n\"Se on korkea heitto\", sanoi Zanoni tyyneesti; \"kuitenkaan minä en\nheitä toivoani, signor Mascari.\"\n\nMascari kokosi nopat, pudisteli niitä ja heitti ne taas pöydälle: luku\noli korkein mahdollinen -- 18.\n\n\"Minä olen voittanut, te näette\", sanoi Zanoni, \"voimmeko yhä olla\nystäviä?\"\n\n\"Signor\", sanoi prinssi, nähtävästi taistellen suuttumuksen ja\nhämmästyksen vaiheella, \"voitto on teidän. Mutta suokaa anteeksi, te\nolette puhuneet keveästi tästä neitosesta -- voiko mikään saada teitä\nluopumaan vaatimuksestanne?\"\n\n\"Ah, älkää niin pahaa luulko, vaikka puhuinkin keveästi\", jatkoi Zanoni\nja lisäsi, äänessään ankara sointu: \"Älkää unohtako sitä tuomiota,\nminkä omin huulin lausuitte.\"\n\nPrinssi rypisti otsaansa, mutta pidätti sen ylpeän vastauksen, joka\nensin oli hänen huulillaan.\n\n\"Olkoon, minä alistun\", hän sanoi väkinäisesti naurahtaen. \"Mutta\nantakaa minun osottaa, etten vihoissani myönny: suvaitkaa\nläsnäolollanne kunnioittaa pientä juhlaa, jonka minä aion pitää\", hän\npuhui terävällä ivalla, \"minun sukulaiseni, hurskaasti muistettavan\nkardinaalin kunniaksi, kun hän korotettiin pyhän Pietarin istuimen\nääreen.\"\n\n\"On todella iloista kuulla teiltä pyyntö, jota voin totella.\"\n\nSitten käänsi Zanoni keskustelun aiheen, puhui jonkun aikaa iloisesti\nja keveästi ja poistui sitten pian.\n\n\"Roisto!\" ärjäsi prinssi, käyden Mascaria kaulaan, \"sinä kavalsit\nminun!\"\n\n\"Minä vakuutan teidän Korkeudellenne, että arvat olivat oikein\nasetetut! hänen olisi pitänyt heittää kaksitoista, mutta hän on itse\npiru, siinä kaikki.\"\n\n\"Ei ole mitään aikaa hukattavana\", sanoi prinssi, päästäen käsistään\nkäskyläisensä, joka vaieten järjesteli kaulahuiviansa. \"Minun vereni\nkiehuu -- minä tahdon voittaa tämän tytön, vaikka siihen kuolisin! Mikä\nkolaus se oli?\"\n\n\"Ei muuta kuin että mainehikkaan esi-isänne miekka putosi alas\npöydältä.\"\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Ei mitään henkiolentoja saa kutsua esiin,\n    jollei ilma ole selkeä ja puhdas.\"\n\n                _Rabbi Salomonin Avaimet_ (ransk.)\n\nKirje Zanonilta Mejnourille.\n\nTaitoni on jo himmeä ja hämmentynyt. Olen kadottanut sen levollisuuden,\njoka on valtaa. Minä en voi vaikuttaa niiden päätökseen, joita\nmieluummin tahtoisin johdattaa rannikolle; minä näen heidän vaeltavan\nkauemmaksi ja syvemmäksi äärettömälle ulapalle, missä aluksemme aina\nkulkevat kohti väistyvää taivaanrantaa! Kummissani ja kauhuissani\nsiitä, että voin ainoastaan varottaa siinä missä tahtoisin ohjata, olen\nminä katsahtanut oman sieluni syvyyteen. On totta että maiset halut\nminut sitovat nykyisyyteen ja erottavat niistä juhlallisista\nsalaisuuksista, joita Järki ainoastaan maan mullasta puhdistuneena voi\ntutkia. Jalojen jumalallisten lahjojemme järkähtämätön ehto on, että\njos ketään kohtaan tunnemme vajanaisia ihmistunteita, vihaa tai lempeä,\nniin heidän suhteensa pimenee tulevaisuusnäkömme. Mejnour, kaikki\nympärilläni on sumua ja usvaa, minä olen langennut pois meidän\nylhäisestä olemassaolostamme, ja katoomattoman nuoruuteni povesta, sen,\njoka hengessä yksin kukoistaa, on putkahtanut inhimillisen rakkauden\ntumma myrkkykukka.\n\nTuo mies ei ansaitse Violaa -- sen tiedän. Mutta hänen -- Glyndonin --\nluonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen\nturhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi\nkasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut\ntoiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani\nlamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen\nkohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan\nmenestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä\nolevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta\nvalintaa kuin pako -- ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen\nkeralla. Minun kanssani! -- hurmaava ajatus -- mutta kauhistuttava\nvarmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin\nhänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä --\nkupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla\nihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa -- joka on\npuhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen\nlukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni\nnäyttäneet -- siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä\nonnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti -- sinä\njoka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista\nhenkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta -- sinäkin tiedät\nkauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada _pelkoa_\nhaihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle\ntäydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen\ntietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen\nVartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä\nolen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa\ntodellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää\nvieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se\nitse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee\nmysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit,\npysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa\njälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni\nyksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää\nkumppania -- yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja\nmustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa,\nmutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon\nja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua.\nSiitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja,\nsiitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin\nnäkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni -- tuntuu\nkuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi\nainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien\ntie, siellä nyt irvistää mestauslava -- ja näen paksuja verivirtoja\nniinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea\nperikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta -- ilettävä irvikuva\nkauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä -- sellainen\nvainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa.\nHimmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana.\nTule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi\ntehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme\nsääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten\npyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan\nniiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen\nsuuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun\noppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja\nmurhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit\npelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen\nsalaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos\nhän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta\ntutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni,\nniin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi\nuhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa\nsiihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\n    \"Haavotettu susi mahtoi minut tuntea\n    ja kääntyi kita verisenä minuun.\"\n\n                    _Aminta_, IV, I.\n\nNapolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan\nsuulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi\nmaagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut\nluolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti\nluolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia,\noli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli\nhaaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös\nhautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina\nnäyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia\nteitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt\nsinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka\nikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle,\nmissä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan\nolevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea\nlinnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana.\nSireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas\nnousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän\npartaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla\nlevisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin\nkirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää\nmerenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi\naskeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen\noli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin\nmerkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja\npaikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi\nhuudahduksen.\n\n\"Hiljaa, kaunis vapisija! -- älä pelästy minun kasvojani\", sanoi mies\nvähän katkerasti. \"Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa\nrumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin\ntulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne.\nSentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin\nseurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän\nranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat\nläheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää\nmolemmat.\"\n\nMiehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa\nkarkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan\nistuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;\n\n\"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että\nteillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän\njoukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan\nsinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin\nharmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di ---- koskaan puhunut\nsinulle naimisiin menosta? -- taikka kaunis petturi Zanoni? -- tai\nnuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä\nsinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä\nkestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat\nsilmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?\" ja hän tavotteli Violan kättä.\n\nViola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi\nja asettui hänen tielleen.\n\n\"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä\nnäyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä -- eli ihmisten yleisen\nmielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö\npäivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän\nlupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella\nhuviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko\nloistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta\nja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä\nnauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä\neduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole\nnäitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme\nsopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ----, minulla on häneltä sanoma.\nKerronko sen?\"\n\nEi koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut\nhän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta\ntilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:\n\n\"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun\nturhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle\ntarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di ---- on tosissaan ja hän on\nrikas. Kuuntele!\"\n\nJa Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut\nhänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman\ninhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen\nkäsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka\nrepi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta\nalhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan\nhuutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan\ntaakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen\nGionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja\nvaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.\n\nGlyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan\nlohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt\nkuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen\nmieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä\nvirkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt\nainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa\nkäsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: \"sinä\npetollinen, puhutko minulle rakkaudesta?\"\n\n\"Kunniani kautta, minulta puuttuu sanoja kertoakseni, kuinka sinua\nrakastan.\"\n\n\"Tahdotko antaa minulle kotisi -- nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?\"\nJa jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi\nitsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka\nNicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa\nitseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton\nja koko ihanteestaan epätietoinen -- ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut\npalauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein\nsaavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä\nhuolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset,\njotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni\naivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan,\njonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa\ntielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja\npakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan?\nEhkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän\nkäänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen\nmieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista\nnaurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja\nGionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi\nmaailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen\nilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja\nvetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat\nhäntä. Viimein hän sopersi: \"Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis\nViola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?\" Oi katkera kysymys! Oi\nmyrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski\njärjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon\nhänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja\nmenevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten\nsurullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin\nnuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:\n\n\"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen\nnyt todella, että olen halveksittava hylkiö.\"\n\n\"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy\nantaa anteeksi!\"\n\nMutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta\nsurullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\n    _Dafne_: Ken kaukana on rakkaudesta?\n    _Tirsi_: Se joka pelkää, pakenee.\n    _Dafne_: Vaan kuinka siivekästä paeta?\n    _Tirsi_: Rakkauden siivet syntyessä lyhyet.\n\n                         Aminta, At. II, 2.\n\nKun Glyndon löysi itsensä Violan kodin edustalta, tarttui hänen\nkäteensä Mervale, joka vielä odotti ovella. Glyndon työnsi hänet\njyrkästi luotaan.\n\n\"Sinä ja sinun neuvosi\", hän katkerasti sanoi, \"ovat tehneet minut\npelkuriksi ja heittiöksi. Mutta minä menen kotiin -- minä kirjotan\nhänelle. Minä tyhjennän koko sieluni; hän voi vielä antaa anteeksi.\"\n\nMervale oli mies, jota ei voinut saada suuttumaan. Hän järjesti\ntakkiaan, jota hänen ystävänsä vihainen liike oli vähäsen rypistänyt,\neikä hän maailmaa kokeneena ruvennut siimaa kiristämään, ennenkuin\nGlyndon oli väsyttänyt itseään kiivailla huudahduksilla ja\nitsemoitteilla. Silloin hän onki Glyndonilta selityksen siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja koetti taidokkaasti rauhottaa häntä eikä kiihdyttää.\nMervale ei suinkaan ollut paha mies; hänellä oli paremmatkin\nsiveelliset periaatteet kuin ylimalkaan nuorilla. Hän nuhteli\nystävätään siitä, että tällä oli ollut sopimattomia aikeita\nnäyttelijättären suhteen.\n\n\"Vaikka minä en tahtoisi häntä sinun vaimoksesi, en silti\nuneksinutkaan, että sinä alentaisit häntä rakastajattareksi. Kahdesta\npahasta on typerä naimiskauppa parempi kuin luvaton rakkausjuttu. Mutta\nodota vielä, älä toimi hetken mielijohteesta.\"\n\n\"Mutta ei ole mitään aikaa menetettävänä. Minä olen luvannut Zanonille\nantaa vastauksen huomisiltana. Sen perästä loppuu kaikki valinnan\nmahdollisuus.\"\n\n\"Ah, tämä näyttää epäilyttävältä. Selitä tarkemmin.\"\n\nJa Glyndon vilpittömyyden puuskassa kertoi ystävälleen mitä oli puhuttu\nZanonin ja hänen välillään -- salaten ainoastaan, tietämättä miksi, sen\nmikä koski hänen esi-isäänsä ja salaperäistä veljeskuntaa.\n\nTämä antoi Mervalen käteen kaikki valtit, mitkä hän saattoi toivoa.\nTaivas! millä terveellä, maltillisella järkevyydellä hän haasteli.\nKuinka silminnähtävästi tuossa oli joku petollinen juoni Violan ja\nZanonin välillä. Ehkä -- kuka tietää -- Zanoni jo oli saanut hänen\nrakkaudestaan tarpeeksi ja nyt häntä salaisesti suojeli. Kuinka\nepäilyttävä oli toisen luonne ja toisen asema! Kuinka ovela oli\nnäyttelijättären kysymys! Kuinka hyvin olikaan Glyndon, heti terveen\njärkensä ensimäisestä sysäyksestä, keksinyt ansan. Mitä! Antaisiko hän\nitseään noin mystillisesti houkutella äkkipikaisiin naimisiin,\nsentähden että Zanoni, vento vieras, totisella äänellä oli häntä\nkäskenyt tekemään päätöksen ennen määrättyä tunninlyöntiä?\n\n\"Tee ainakin näin\", sanoi Mervale, älykkäästi kyllä, \"odota kunnes aika\npäättyy; siinähän on vain yhden päivän viivytys. Narrataanpa Zanonia.\nHän sanoo tapaavansa sinut ennen puoliyötä huomenna ja väittää, ettet\nvoi häntä välttää. Tyhjiä! Lähtekäämme Napolista johonkin lähiseutuun,\nmissä hän ei millään muotoa voi meitä löytää, olkoon hän vaikka itse\npiru. Näytä hänelle, ettei sinua sokeasti taluteta mihinkään, jota\nitsekin voit harkita. Älä vielä kirjota Violalle äläkä mene häntä\ntapaamaan ennen huomisiltaa. Näin minä kehotan. Sitten mene hänen\nluokseen ja ratkaise itse.\"\n\nGlyndon alkoi epäröidä. Hän ei voinut todistaa järjettömiksi ystävänsä\nneuvoja. Hän ei enää ollut itsestään varma vaan kahden vaiheilla, ja\nsinä hetkenä kulki Nicot heidän ohitsensa. Hän kääntyi ympäri ja\npysähtyi nähdessään Glyndonin.\n\n\"No, vieläkö ajattelet Viola Pisania?\" kysyi Nicot.\n\n\"Vielä, entäs sinä --\"\n\n\"Olen nähnyt ja puhutellut häntä. Hän on oleva rouva Nicot ennen viikon\nkuluttua. Minä menen Toledon kahvilaan. Ja kuulkaahan: kun ensi kerran\ntapaatte Zanonin, sanokaa hänelle, että hän on kaksi kertaa astunut\nminun tielleni. Jean Nicot on suora rehellinen mies ja maksaa aina\nvelkansa.\"\n\n\"Se on hyvä oppi raha-asioissa\", sanoi Mervale, \"mutta kostona\nse ei ole niin siveellistä eikä ainakaan niin viisasta. Mutta\nrakkausasioissako Zanoni on tullut teidän tiellenne? Kuinka niin, jos\nkosimisenne onnistui niin hyvin?\"\n\n\"Kysy sitä Viola Pisanilta. Hoh, Glyndon, hän ujostelee ainoastaan\nsinua. Mutta minulla ei ole ennakkoluuloja. Vielä kerran, hyvästi.\"\n\n\"Ota itsestäsi vaarin, mies\", sanoi Mervale, taputtaen Glyndonia\nolalle. \"Mitä nyt ajattelet linnustasi?\"\n\n\"Tuo mies valehtelee.\"\n\n\"Aiotko heti kirjottaa Violalle?\"\n\n\"Ei, jos hän todella pelaa kanssani, niin minä hänestä luovun ilman\nhuokaustakaan. Minä tarkastan häntä vielä, ja kaikissa tapauksissa\nZanoni ei ole minun kohtaloni herra. Lähtekäämme, niinkuin neuvoit,\nhuomenna varhain Napolista.\"\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\n    \"Oi sinä, ken oletkin, joka kaikella tavalla\n    taivutat Luontoa outoihin ja ihmeellisiin tekoihin,\n    ja hänen salaisuuksiansa urkkien voit tahtos\n    jälkeen astua salaisimpiinkin soppiin ihmismielen,\n    oi sano, puhu!\"\n\n                             _Gerus Lib._ X. 18.\n\nPäivänkoitteessa seuraavana aamuna nuoret englantilaiset astuivat\nhevostensa selkään ja ratsastivat Baiaehen päin. Glyndon jätti\nhotelliinsa sanan, että jos signor Zanoni etsisi häntä, oli hän\nlöydettävä tuon ennen muinoin[36] niin kuuluisan kylpypaikan\nläheisyydessä.\n\nHe ratsastivat ohi Violan kodin, mutta Glyndon kesti kiusauksen poiketa\nsisään, ja käytyään Posilipon luolalla he kääntyivät kiertoteitä\ntakaisin esikaupunkeihin ja lähtivät vastakkaista ilmansuuntaa\nPorticiin ja Pompeijiin päin. Vasta keskipäivällä he ehtivät Porticiin.\nTänne he pysähtyivät syömään, sillä Mervale oli kuullut kehuttavan\nPortkin makaroonia ja Mervale oli herkuttelija.\n\nHe astuivat maahan hyvin vaatimattoman ravintolan kohdalle ja söivät\nauringonkatoksen alla. Mervale oli tavallista hauskemmalla tuulella,\nhän tyrkytteli ystävälleen lakrymaviiniä ja jutteli iloisesti.\n\n\"Nyt ystäväiseni, me olemme tehneet tyhjäksi ainakin yhden signor\nZanonin ennustuksista. Tästälähin sinä et kai häneen usko.\"\n\n\"Idus on tullut -- ei vielä mennyt.\"[37]\n\n\"Vait! Jos hän on tietäjä, et sinä ole Cesar. Turhamaisuutesi tekee\nsinut herkkäuskoiseksi. Taivaan kiitos, minä en pidä itseäni niin\ntärkeänä, että luonnon toiminta muuttuisi pelottaakseen minua.\"\n\n\"Mutta miksi puhut luonnon toiminnan muuttamisesta? Miksei voisi olla\njoku syvempi viisaustiede kuin me aavistammekaan -- tiede, joka keksii\nluonnon salaisuudet ja tunkee olioitten syihin niiden luontoa\nmuuttamatta.\"\n\n\"Ah, sinä taas lankeet harhauskoihin. Sinä todellakin luulet, että\nZanoni on profeetta -- tulevaisuudentietäjä -- ehkä henkien ja\nhaltioitten kanssa liitossa!\"\n\nSamassa tuli isäntä, pieni paksu öljyinen ukko, tuoden uuden pullon\nlakryma-viiniä. Hän toivoi, että heidän korkeutensa pitäisivät\nhyvänään. Hän oli sangen liikutettu -- sydämestään liikutettu, että he\npitivät makaroonista. Lähtivätkö heidän korkeutensa Vesuviukselle?\nsiellä oli parhaillaan pieni purkaus, tältä kohdalta se ei näkynyt,\nmutta se oli sievä ja vielä sievempi se on auringon laskettua.\n\n\"Mainio aate\", huudahti Mervale. \"Mitä sanot, Glyndon?\"\n\n\"Minä en ole nähnyt purkausta, se olisi hyvin hauskaa.\"\n\n\"Mutta onko siinä vaaraa?\" kysyi varovainen Mervale.\n\n\"Oh, ei lainkaan. Vuori on varsin siivo tätä nykyä. Se ainoastaan vähän\nleikkii juuri huvittaakseen herroja englantilaisia.\"\n\n\"Hyvä, tuokaa hevoset ja näyttäkää lasku; me lähdemme ennenkuin pimeä\ntulee. Clarence, ystäväni -- _Nunc est bibendum_ mutta varo _pede\nlibero_,[38] sillä muuten ei kelpaa laavalla kävellä.\"\n\nPullo oli tyhjennetty, lasku maksettu, herrat hevosen selässä, isäntä\nselkä köyryssä -- ja ihanan illan viileässä he lähtivät matkaan Resinaa\nkohti.\n\nViinikö vai kiihtyneet ajatukset innostivat Glyndonia, jonka\nmielentilat olivat hyvin vaihtelevaisia. Hän oli nyt mainion hauskalla\ntuulella niinkuin luvalle laskettu koulupoika, ja matkailijain nauru\nkaikui tuon tuostakin hauskasti laavaan hautautuneitten kaupunkien\nkolkoilla mailla.\n\nIltarusko oli syttynyt ruusuiselle taivaanrannalle heidän saapuessaan\nResinaan. Tänne he jättivät hevosensa, vuokrasivat muuleja ja ottivat\noppaan. Mitä tummempana taivas kajasti, sitä kirkkaampana paloi\nvuorituli. Puroina ja pyörteinä virtasi palava laava alas rinteitä\npitkin ja englantilaiset alkoivat ylemmälle noustessaan tuntea tuota\njuhlallista vakavuutta ja kammon tunnetta, joka ikäänkuin ainaisena\nilmapiirinä ympäröi tasankojen jättiläistä, muinaisen Haadeksen\nvaltiasta.[39]\n\nOli jo yö, kun he jättivät muulit ja jalan jatkoivat matkaansa oppaan\nsaattamana ja erään talonpojan, joka kantoi suurta soihtua. Opas oli\npuhelias mies, niinkuin useimmat hänen maamiehensä ja varsinkin oppaat.\nMervalekin oli vilkkaalla tuulella ja käytti tilaisuutta hyväkseen\nsaadakseen kaikenmoisia hauskoja tietoja.\n\n\"Ah, teidän korkeutenne\", sanoi opas, \"englantilaisilla on kova halu\nnousta tulivuorelle. Pitkä elämä heille! he tuovat meille paljon rahaa.\nJos me olisimme napolilaisista riippuvia, niin pian kuolisimme\nnälkään.\"\n\n\"Niin, he eivät ole uteliaita\", sanoi Mervale. \"Muistatko, Glyndon,\nkuinka halveksivasti kreivi sanoi meille: 'Te menette kai\nVesuviukselle, sen arvaan; minä en ole koskaan siellä ollut, ja miksi\nmenisinkään? Saada kokea kylmää, nälkää, väsymystä, vaaraa -- ja kaikki\nsitä varten että saataisiin katsella tulta, joka yhtä hyvin näkyy\ntakassa kuin vuorella!' Ha, ha! Vanha veitikka oli oikeassa.\"\n\n\"Mutta, teidän korkeutenne\", sanoi opas, \"vielä kummempaa; muutamat\nherrat tahtovat nousta vuorelle ilman meidän apuamme. Minusta heidän\nkannattaisi pyörähtää sisään kraaterin aukosta.\"\n\n\"He ovat aika rohkeita, kun menevät yksin -- sellaisia kai harvoin\ntavataan.\"\n\n\"Joskus niitä on ranskalaisten joukossa, signor. Mutta toissa yönä --\nen koskaan ole niin säikähtänyt -- minä olin englantilaista seuraa\nsaattamassa ja eräs neiti oli jättänyt vuorelle kirjan, johon hän oli\npiirustellut. Hän tarjosi minulle hyvän summan, jos kävisin sen\nnoutamassa ja toisin sen hänelle Napoliin. Minä lähdin illalla ja\nlöysin sen kyllä. Olin juuri palaamaisillani, kun näin olennon, joka\nnäytti astuvan ulos itse kraaterista. Ilma oli niin myrkyllinen, etten\nvoi käsittää, kuinka mikään ihminen sitä voi hengittää ja elää. Minä\nniin kauhistuin, että seisoin kun kivi, kunnes mies tuli kuumaa tuhkaa\npitkin käyden ja seisoi edessäni silmästä silmään. Pyhä Maria,\nmillainen pää!\"\n\n\"Mitä, rumako?\"\n\n\"Ei! -- niin kaunis, niin pelottava! Siinä muodossa ei ollut mitään\nihmismoista.\"\n\n\"Ja mitä sanoi tuo salamanteri?\"\n\n\"Ei mitään. Se ei näyttänyt huomaavankaan minua, vaikka minä olin niin\nlähellä sitä kuin nyt teitä, vaan sen silmät näyttivät katsovan läpi\nilman. Se kulki kiireesti minun ohitseni, käveli yli palavan\nlaavavirran ja hävisi pian toiselle puolelle vuorta. Minä olin utelias\nja uhkarohkea ja päätin koettaa, voisinko kestää sitä ilmaa, josta mies\noli tullut. Mutta vaikken tullut kolmenkymmenen jalan päähänkään sitä\npaikkaa, missä hän ensiksi oli näkynyt, ajoi minun takaisin sauhu ja\nolin vähällä tukahtua. Cospetto! Siitä saakka olen sylkenyt verta!\"\n\n\"Lyönpä vetoa, että kuvittelet tätä tulenhaltijaa Zanoniksi\", kuiskasi\nMervale naurahtaen Glyndonille.\n\nPieni seurue oli nyt saapunut lähelle vuoren huippua ja sanomattoman\nmahtava näky oli heidän edessään. Aukosta nousi höyryä, tavattoman\nsankkaa, ja täytti toisen puolen taivasta; sen keskellä näkyi liekki,\njoka muodostui sangen kauniiksi. Sitä olisi voinut verrata suureen\nhöyhentöyhtöön, joka varjosti vuoren päätä kallistuen alas sivuille.\nSen värivivahdukset olivat ihmeen kauniita ja se liehui ja värisi\nniinkuin töyhtö sotilaan kypärissä. Liekkien hehku näkyi keltaisena\nloistona tummalla jylhällä maaperällä, missä he seisoivat ja loi\nlukemattomia erilaisia varjoja kallioihin ja halkeamiin. Karvas\ntulikiven katku vielä lisäsi paikan synkkää ja juhlallista tunnelmaa.\nMutta jos vuorelta kääntyi näkymättömälle merelle päin, oli vastakohta\nihmeellinen: taivas selkeä, tummansininen ja tähdet rauhalliset\nniinkuin jumalallisen rakkauden silmät. Oli ikäänkuin hyvän ja pahan\nvastakkaisten prinsiippien taistelu olisi avattu ihmissilmälle!\nGlyndon, taaskin intoilija, taaskin taiteilija, hurmautui ja vaipui\nhämäriin ja epämääräisiin tunteisiin, puoleksi mieluisiin, puoleksi\ntuskallisiin. Nojautuen ystävänsä olkapäähän hän katseli ympärilleen ja\nkuunteli kasvavalla kammolla maan järinää allansa, luonnonvoimien ääniä\nja liikkeitä synkistä tutkimattomista syvyyksistä. Äkkiä niinkuin pommi\nsuuri kivi singahti satoja jalkoja ilmaan kraaterin kidasta ja putosi\nhirmuisella jyräyksellä vähän alempana olevalle kalliolle, murskaten\nsen tuhansiksi sirpaleiksi, jotka lentelivät alas vuoren rinteitä\nmyöten, kolisten ja rasahtaen. Yksi suurimpia kivenlohkoja putosi ihan\nenglantilaisen ja oppaan välille, ei kolme jalkaakaan ensinmainitusta.\nMervale päästi kauhun huudahduksen ja Glyndon seisoi väristen, henkeään\npidätellen.\n\n\"Diavolo!\" huusi opas. \"Alas, teidän korkeutenne, tulkaa mukaan, meillä\nei ole hetkeäkään menetettävänä: seuratkaa kintereillä!\"\n\nNäin sanoen opas ja talonpoika pakenivat niin nopeasti kuin saattoivat.\nMervale oli valmiimpi pakoon kuin hänen ystävänsä ja Glyndon tuli\nviimeisenä, enemmän hämmentyneenä kuin pelästyneenä. Mutta eivät he\nolleet pitkällekään ehtineet, ennenkuin äkkiä kraaterista syöksyi\nhirmuinen savupatsas. Se seurasi heitä -- se saavutti -- se peitti\nheidät. Se sammutti kaiken valon. Täydellinen pimeys vallitsi ja siinä\nkuului vaan oppaan ääni jostakin kaukaa ja vielä kovemmin pauhasi tuuli\nja maa jymähteli jalkojen alla. Glyndon pysähtyi. Hän oli joutunut\nerilleen ystävästään -- erilleen oppaasta. Hän oli yksin -- pimeyden ja\nkauhun vallassa. Synkkänä kulki savu edelleen, taas alkoi hämärästi\nnäkyä aukosta nouseva tulitöyhtö ja sen liehuva heijastus valaisi\nvaarallista polkua. Glyndon malttoi mielensä ja riensi edelleen.\nAlempana hän kuuli Mervalen äänen, joka kutsui häntä, vaikkei enää\nmiestä nähnyt. Ääni häntä opasti. Päästään sekavana ja hengästyneenä\nhän syöksyi eteenpäin, kun -- oih! -- kumeasti, kaameasti vyöryvä ääni\nkuului hänen korviinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Tuli oli\nrikkonut rajansa ja avannut itselleen tiehyeen vuoren halkeamiin.\nLaavavirta ajoi häntä takaa -- nopeasti -- nopeasti, ja yliluonnollisen\nvihollisen kuuma henkäys tuli yhä lähemmälle hänen kasvojansa! Hän\nkääntyi syrjään, hän kiipeili epätoivoisen ripeästi käsin ja jaloin\nylös vuorensakaralle, joka oikealla käsin kohosi röhmyisestä\nkuivaneesta laavamassasta. Hehkuva virta vieri hänen sivuitseen ja\nalitseen ja sitten, tehden äkkinäisen kierroksen hänen olinpaikkansa\nympärille se asettui leveänä ylipääsemättömänä tulisena sulkuna --\nhänen pakopaikkansa ja muun maailman välille. Siinä hän nyt seisoi,\npalaamasta estettynä, ilman muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin\nkraaterin aukolle päin ja sieltä käsin etsiä ilman oppaita ja\ntienviittoja jotakin uutta pakopolkua.\n\nHetkisen hänen rohkeutensa petti: hän kirkaisi epätoivoisesti\nsellaisella jännitetyllä kimakalla äänellä, joka ei kuulu kauaksi,\nhuusi opasta ja Mervalea tulemaan avuksi.\n\nEi tullut vastausta ja englantilainen, joka näin jäi omaan varaansa,\ntunsi nyt oman tarmonsa nousevan vaaraa uhmaamaan. Hän kääntyi takaisin\nja uskalsi lähestyä kraateria niin paljon kuin vaarallinen höyry salli.\nSitten hän katseli alas, huolellisesti ja päättävästi, ja pani merkille\npolun, jolla hän toivoi voivansa välttää tuliselle laavavirralle\njoutumista. Nopeasti hän astui mutkikasta kuumaa tietään.\n\nNoin 50 jalkaa oli hän kulkenut, kun hän äkkiä kääntyi; sanomaton,\nselittämätön kauhu, jota hän tähän asti ei ollut kokenut keskellä\nvaarojaankaan, valtasi hänet nyt. Joka jäsen värisi, lihakset eivät\ntotelleet hänen tahtoaan ja hän tuntui olevan kuin halvauksen saanut\ntai ukkoseniskemä. Kauhu, niinkuin sanoin, oli selittämätön, sillä\npolku näytti selvältä ja turvalliselta. Tuli paloi kirkkaasti ylhäällä\nja sivulla ja edessä tähdet tuikkivat toivoa. Ei mitään estettä näkynyt\n-- ei mitään vaaraa ollut tällä kohdalla. Mutta ikäänkuin lumottuna hän\nseisoi maahannaulittuna -- rinta kohoili ja raskaat hikihelmet pälyivät\notsalla. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina kuopistaan, sillä edessään,\nmatkan päässä hänen katseensa edessä yhä selvempänä muodostui mahtava\nvarjo, joka tuntui osaksi muistuttavan ihmismuotoa, mutta olevan\nmittaamattoman paljon suurempi kooltaan. Se oli hämärä, tumma, miltei\nkiinteyttä vailla; se kokonaan erosi ihmisen muodosta -- ei hän\ntiennyt miten tai miksi -- ei ainoastaan kooltaan vaan myöskin\nulkopiirteiltään.\n\nTulivuoren hehku, joka ei tuntunut uskaltavan koskea tähän mahtavaan,\nkauhistuttavaan näkyyn, loi sitävastoin kirkkaasti ja varmasti valoaan\ntoiseen olentoon, joka seisoi sen vieressä hiljaa ja liikkumatta. Juuri\nnäiden kahden olennon vastakohta -- ihmisen ja varjon -- painoi\nkatselijan mieleen eron ihmisen ja yli-ihmisen välillä. Ei muuta kuin\nyhden tuokion -- ei täyttä silmänräpäystäkään -- tämä näky ollut\nGlyndonille suotu. Uusi purkaus tulikivikäryistä savua, vieläpä\nrajumpi, vielä sankempi kuin edellinen, vieri yli vuoren, ja tämä\npurkaus tai hänen oma pelkonsa vaikutti, että Glyndon kerran kiivaasti\nhenkäistyään tajuttomana vaipui maahan.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\n    \"Mitä on minulla, jollei Kaikkea ole? --\n    sanoi nuorukainen.\"\n\n                _Saiksen hunnutettu kuva_.\n\nMervale ja italialaiset saapuivat turvallisesti sille paikalle, minne\nhe olivat jättäneet muulinsa, eivätkä he ajatelleetkaan Glyndonia,\nennenkuin olivat toipuneet omasta kauhustaan ja hengästyksestään. Mutta\nsilloin, kun hetket kuluivat eikä hän tullutkaan, niin Mervale, jonka\nsydän oli yhtä hyvä kuin muittenkin ihmisten sydän ylimalkaan, tuli\nhyvin vakavalle mielelle. Hän vaati, että palattaisiin ystävää\netsimään, ja saikin viimein suurilla lupauksilla oppaan saattamaan\nitseään. Vuoren ala-osa oli levollisen kaunis tähtien valossa ja oppaan\ntottunut silmä näki kaikki esineet jo pitkän matkan päästä. He eivät\nolleet kauas kulkeneet ennenkuin he huomasivat kaksi olentoa, jotka\nhitaasti lähestyivät.\n\nLikelle tultuaan Mervale tunsi ystävänsä. \"Taivaan kiitos, hän on\nturvassa!\" huusi hän oppaalle.\n\n\"Taivaan enkelit varjelkoot meitä!\" huusi italialainen vapisten.\n\"Tuohan on sama olento, joka kulki ohitseni perjantai-iltana. Se on\nhän, mutta hänen kasvonsa ovat nyt ihmismäiset.\"\n\n\"Signor Inglese\", kuului Zanonin ääni, kun Glyndon -- kalpeana,\nheikkona ja äänettömänä -- laimeasti vastasi Mervalen iloisiin\ntervehdyksiin -- \"signor Inglese, minä sanoin ystävällenne, että me\ntänä iltana tavattaisiin. Te näette, että _ette_ ole tehneet\nennustustani tyhjäksi.\"\n\n\"Mutta kuinka? -- missä?\" sopersi Mervale hämillään.\n\n\"Minä tapasin ystävänne maassa makaamassa kraaterin mefiitisten[40]\nhöyryjen uuvuttamana. Minä kannoin hänet puhtaampaan ilmaan, ja koska\ntunnen vuoren hyvin, olen tuonut hänet eheänä teidän luoksenne. Siinä\nkoko asia. Te näette, että ilman sitä ennustusta, jonka te koetitte\ntehdä tyhjäksi, olisi teidän ystävänne nyt jo maannut ruumiina:\nminuuttikin vielä, niin savu olisi päättänyt työnsä. Hyvästi, hyvää\nyötä ja kauniita unia.\"\n\n\"Mutta, pelastajani, ettehän näin vaan meitä jätä?\" sanoi Glyndon\nhätäisesti, nyt vasta puuttuen puheeseen. \"Ettekö tahdo palata\nkaupunkiin meidän seurassamme?\"\n\nZanoni pysähtyi, veti Glyndonin syrjään ja lausui painavasti:\n\"Nuorukainen! on välttämätöntä, että me vielä tänä yönä tavataan\ntoisemme. On välttämätöntä, että sinä ennen puoliyön hetkeä olet\nratkaissut oman kohtalosi. Minä tiedän, että olet loukannut häntä, jota\nsanot rakastavasi. Katuminen ei ole vielä liian myöhäinen. Älä\nneuvottele ystäväsi kanssa -- hän on kyllä järkevä, mutta nyt ei\ntarvita hänen viisauttaan. Elämässä on aikoja, jolloin viisauden pitää\ntulla sisäisestä tunnosta eikä ymmärryksestä. Nyt on sinulla sellainen\naika. Minä en tällä hetkellä pyydä sinulta vastausta. Kokoo ajatuksesi,\npalaa voimiisi! Nyt on pääsi lopen väsynyt ja ajatuksesi hajallaan.\nPuuttuu kaksi tuntia tästä vuorokaudesta. Ennen keskiyötä olen minä\nluonasi.\"\n\n\"Käsittämätön olento\", vastasi englantilainen. \"Minä tahtoisin jättää\nelämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä\nyönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa\nnyt hurjempi halu kuin lempi -- halu päästä ei ainoastaan vertaisteni\ntasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen -- halu yliluonnolliseen\ntietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni\nnimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua,\nkouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen\nnaisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin\nsinut tapasin.\"\n\n\"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola,\nrauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki\non pimeyttä -- pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä.\"\n\n\"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun\ntyytyä tavalliseen olemassaoloon -- jos hänestä kieltäydyn, merkitsee\nse sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä.\"\n\n\"Mies houkka! -- tieto ja valta eivät ole onnea.\"\n\n\"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun\nopettajani? Sano tämä niin minä päätän.\"\n\n\"Se ei kävisi laatuun.\"\n\n\"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen.\nTervetuloa yksinäisyys -- tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun\nmustiin syviin salaisuuksiisi.\"\n\n\"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat\nsanoa viimeisen sanasi -- jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!\"\n\nZanoni viittasi kädellään, astui nopeasti alaspäin ja katosi näkyvistä.\n\nGlyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan,\nmutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli\ntapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli\nainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset;\nhaihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli\ntoimittanut vuosikausien työn.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\n    \"Mikä piileekään tämän verhon takana?\"\n\n             _Saiksen hunnutettu kuva_.\n\nVesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman\nkaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa\nvanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta\nväkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton,\neloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet\nPompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas\nvoitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa\nvanhoissa taloissa.\n\nMutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita\nkatuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja\nmelu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa\nvajassa loikoi kodittomia latsarooneja -- tyhjäntoimittajia, jotka\ntämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman\nvälinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.\n\nVaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut\nkuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse\nmelkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.\n\nÄkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni,\njoka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon\nhavahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen\nlyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja\noikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja.\nHän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.\n\n\"Mitä! Taasko me tavataan, signor?\" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta\nunisella äänellä.\n\n\"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme\", vastasi Zanoni\nohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. \"Mutta ne on pian suoritettu.\nEhkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin.\"\n\n\"Yksin?\"\n\n\"Ei ole mitään vaaraa\", vastasi Zanoni, äänessään pieni ylenkatse.\n\n\"Ei minulle -- mutta Glyndonille?\n\n\"Vaaraa minun puoleltani! Ah, kenties olette oikeassa.\"\n\n\"Jatka matkaa, rakas Mervale\", sanoi Glyndon. \"Minä saavutan sinut,\nennenkuin ehdit hotelliin.\"\n\nMervale nyökkäsi päätään, vihelsi ja ajoi verkalleen eteenpäin.\n\n\"Nyt vastauksesi -- nopeaan!\"\n\n\"Päätökseni olen tehnyt. Violan rakkaus on sydämestäni hävinnyt.\nKosinta on loppunut.\"\n\n\"Sinä olet päättänyt?\"\n\n\"Olen. Ja nyt palkintoni.\"\n\n\"Palkintosi! Niin, se on oleva sinulla ennen tätä hetkeä\nhuomispäivänä.\"\n\nZanoni laski hevosensa laukkaamaan, sen kaviot iskivät kipinöitä, ja\npian katosi ajaja ratsuineen kadun varjoihin, mistä hän oli sukeltanut\nesiin.\n\nMervale hämmästyi nähdessään vierellään ystävänsä ainoastaan tuokion\nkuluttua.\n\n\"Mitä oli teillä asiaa toisillenne, sinulla ja Zanonilla?\"\n\n\"Mervale, älä minulta kysy tänä yönä; minä olen kuin unessa.\"\n\n\"Minä en sitä ihmettele, sillä itsekin olen uninen. Hoi, hevonen.\"\n\nHuoneeseensa tultuaan Glyndon koetti koota ajatuksiaan. Hän istuutui\nvuoteensa viereen ja painoi kätensä tykyttäviä ohimoita vasten.\nViimeisten tuntien tapahtumat, mystikon jättiläismäisen varjokumppanin\nnäky Vesuviuksen tulen ja savun keskellä; merkillinen kohtaus itse\nZanonin kanssa, sellaisella paikalla, missä hän tavallisella järjellä\nei mitenkään olisi voinut arvata Glyndonia tapaavansa -- tämä kaikki\ntäytti hänen mielensä tunteilla, joissa ei kauhistus ollut etusijalla.\nTuli, joka jo kauan oli piilossa kytenyt, leimahti nyt liekkiin hänen\nsydämessään -- asbestos-tuli, joka kerran syttyneenä ei koskaan sammu.\nKaikki hänen entiset halunsa -- nuoruuden kunnianhimo --\nlaakeriseppeleen tavotus -- lemmen pyynti -- kaikki oli muuttunut\nyhdeksi ainoaksi intohimoiseksi kaipuuksi päästä yli tavallisen\nihmistiedon rajojen ja saapua sille ylevälle paikalle kahden maailman\nvälillä, minne salaperäinen muukalainen näytti pystyttäneen\nasuinsijansa.\n\nTuon kammoksuttavan näyn muisto ei enää uudelleen herättänyt hänessä\npelkoa vaan se ainoastaan sytytti hänen uteliaisuuttaan ja keskitti sen\nyhteen polttopisteeseen. Oikein hän oli sanonut -- _rakkaus oli\nhävinnyt hänen sydämestään_ -- sielun sekavassa mylläkässä ei enää\nollut tyyntä sijaa, missä inhimillinen rakkaus olisi voinut asua ja\nhengittää. Intoilija oli tempautunut irti tästä maasta, hän olisi\nmielellään uhrannut kaiken, mitä kuolevainen kauneus koskaan on\nluvannut, mitä kuolevainen toivo koskaan on kuiskannut saadakseen yhden\nhetken olla Zanonin lailla näkyväisen maailman porttien takana.\n\nHän nousi, sisässään riehuvien uusien ajatusten kiihdyttämänä ja\ntulehduttamana ja avasi ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Meri lepäsi\ntyynenä tähtien valossa ja taivaan ja maan suuri hiljaisuus huokui\nrauhaa ja viihdytystä maallisten intohimojen hurjuuteen. Mutta\nsellainen oli Glyndonin mielentila, että hiljaisuuskin vaan syvensi\nsitä himoa, mikä nyt hallitsi hänen sieluaan. Ja juhlalliset tähdet,\njotka itse ovat mysterioita, tuntuivat myötätunnon voimalla panevan\nliikkeelle siipiä sen hengen, joka ei enää ollut häkkiinsä tyytyväinen.\nKun hän siinä seisoi, lensi taivaalta tähti ja katosi avaruuksien\nsyvyyteen!\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\n    -- \"Oi, lumottu! Taivaan nimessä sua rakastan\n    enemmän kuin itseäni. Sillä tulin tänne\n    itseäni vastaan taistellen.\"\n\n                           _Romeo ja Julia_.\n\nNuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola\näärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin\nGionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti\nvaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen\nharso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi\nkaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten\nrettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla\npiittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan\npuolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria\nsuosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa\nasiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle\nsamantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut\netusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli\nkuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut\nkilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän\nhuokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja\nihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa.\nGionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan\nhuokaisseen ikävästä häneen. \"Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta\nhänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista.\"\n\n\"Lähteä Napolista -- Zanoni!\"\n\n\"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien\noudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen\ntänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että\nkaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat\njuuri varastoja laivaan. He --\"\n\n\"Mene nyt Gionetta! Jätä minut!\"\n\nSe aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa\nGionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan,\njolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä\nymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin\naskelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin\nhaavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä\ntyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle\neikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten\nsilmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän\nkuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä.\nHänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi -- kielet saattaisivat murtua\nlaakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi\nja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja\nisäsi kotilieden ääressä?\n\nAikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää\nnähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys\noli ohi -- tulevaisuus! -- hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos\nZanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin\nZanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä.\nNyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin\nsanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja?\nPuhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään\nvääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni\nnäin myöhään käymään -- ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö\noli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän\nlevottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului\nviimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja\nViola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa\ntulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti.\nViolan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen\ntieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja\nsitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.\n\nZanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi\nkiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi\ntumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.\n\nTyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen\nja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas\nvaluvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.\n\n\"Viola\", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, \"minä olen taas luonasi\nsinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta\nminun kanssani tai jäädä prinssi di ----:n uhriksi. Minä olisin\ntahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että\nolisin tahtonut -- sinä tiedät -- mutta hän ei ansaitse sinua, tuo\nkylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja\npakene.\"\n\nHän tarttui intohimoisesti Violan käteen polvistuessaan ja katsoi ylös\nneidon kasvoihin kirkkailla pyytävillä silmillä.\n\n\"Paeta sinun kanssasi!\" sanoi Viola tuskin korviaan uskoen.\n\n\"Minun kanssani. Nimi, maine, arvo -- kaikki joutuu uhriksi, jollet\nlähde.\"\n\n\"Siis -- siis\", sanoi kaino tyttö sopertaen ja kääntäen päänsä syrjään,\n\"siis en olekaan sinulle yhdentekevä? Sinä et antaisi minua toiselle?\"\n\nZanoni vaikeni, mutta hänen rintansa nousi, hänen poskensa paloivat,\nhänen silmistään syöksyi tumma intohimon tuli.\n\n\"Puhu!\" huudahti Viola mustasukkaisesti epäillen hänen vaitioloaan.\n\n\"Minulle yhdentekevä! Ei, mutta en uskalla sanoa, että rakastaisin\nsinua.\"\n\n\"Mitä silloin minun kohtalostani?\" sanoi Viola kalveten ja väistyen\ntaaksepäin, \"lähde pois, minä en pelkää vaaraa. Elämäni ja kunniani on\nomissa käsissäni.\"\n\n\"Älä ole niin mieletön\", sanoi Zanoni. \"Kuule, kuinka hevoseni hirnuu!\n-- se on merkki, joka varottaa. Vaara on lähellä. Kiiruhda tai me\nolemme hukassa.\"\n\n\"Mitä sinä minusta välität?\" sanoi tyttö katkerasti. \"Sinä olet lukenut\nsydämeni ajatukset, sinä tiedät, että olet kohtaloni herra. Mutta\nminäkö antaisin kylmän velvollisuuden sitoa itseäni, minäkö kerjäisin\nvälinpitämättömyydeltä suosiota, minäkö heittäytyisin sen jalkoihin,\njoka ei minua rakasta? Se todellakin olisi minun sukupuoleni kurjin\nsynti. Oi, Zanoni, anna minun ennemmin kuolla!\"\n\nViola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt\nkäsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti\nyhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka\nantoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta\noli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut\nvastustamattomampi.\n\n\"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa -- ehkä turmiota\",\nhuudahti Zanoni. \"Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi --\ntule!\" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen\nympäri. \"Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani,\nsuojelukseeni --\"\n\n\"Eikä rakkauteesi\", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat\nsilmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden\nlumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa\nvastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi -- _Hän!_\nkorkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä.\nSyvään hän huokasi: \"Viola, minä rakastan sinua! Oi!\" hän jatkoi\nintohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin,\n\"minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua.\nSilmiesi ensimäisestä katseesta -- äänesi ensimäisestä soinnusta tulit\nsinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta -- ja\nitsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun\nnäkyvistäsi... Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat\nminua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut\nyksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja\nkaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana\nsielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi,\nsinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka\nolisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin.\nViola! Viola! -- sinä et tiedä -- et voi koskaan tietää -- kuinka rakas\nolet minulle!\"\n\nOn turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa -- ylpeätä, eheätä ja\nrajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli\npitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi -- makasi hänen jaloissaan\nnöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain\nhalveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten,\nkun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa\nkohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei\nuskaltanut -- hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä\nkysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän\ntunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä -- tunsi, että yksi sulku; oli vielä\nrakkauden välillä. \"Oi, Zanoni!\" hän sopersi laskien silmänsä, \"älä\npyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä\ntahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!\"\n\n\"Orpo raukka\", sanoi Zanoni hellästi, \"voitko luulla, että minä sinulta\nvaatisin uhria -- suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua\nkosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään\ntämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on\npuhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti\nrakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat\ntehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle\npyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!\"\n\nEikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin\nrinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo...\nja vaara -- elämä -- maailma -- kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni\nriuhtautui irti.\n\n\"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se\ntuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten\nmyrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni\nantakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi!\nTule.\"\n\n\"Liian myöhään -- houkka kun olin, liian myöhään!\" huudahti Zanoni\ntuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin\ntakaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat\nnaamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan\nkäsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja\nViola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki\nrosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni\ntainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka\nnopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton\nolento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni\nportti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi\ndi ----:n palatsissa.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\n    \"Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor,\n    puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta.\"\n\n                       _Raivoava Roland_ XV, 18.\n\nNuori näyttelijätär vietiin huoneeseen, joka oli sisustettu itämaisella\nylellisyydellä, ja jätettiin sinne yksin. Hän ajatteli kohta Zanonia.\nVieläkö hän eli? Oliko hän pelastunut miekoista, hänen uusi aarteensa,\nhänen elämänsä valo -- hänen herransa, joka nyt oli myöskin rakastettu?\n\nHänellä ei ollut paljon aikaa miettimiseen. Hän kuuli askeleita\nlähenevän. Hän ei kuitenkaan vavissut. Rohkeus, jota hän ei ennen ollut\ntuntenut, säkenöi hänen silmissään ja jännitti hänen vartalonsa\nsuoraksi. Elävänä tai kuolleena hän pysyisi Zanonille uskollisena!\nHänellä oli uusi syy kunniansa suojelemiseen. Ovi avautui ja prinssi\nastui sisään hienossa räikeä-värisessä puvussa, joka siihenaikaan oli\nNapolissa yleinen.\n\nHän astui eteenpäin huulillaan puolinainen iva: \"Julma kaunotar, ethän\nsinä liian ankarasti moiti rakkauden väkivaltaa.\" Hän tapaili näin\npuhuen Violan kättä.\n\nKun Viola väistyi, jatkoi hän: \"Ajattelehan, että nyt olet sellaisen\nmiehen käsissä, joka ei koskaan ole peräytynyt ajamasta takaa edes\nvähemmän haluttua saalista kuin sinä olet. Rakastajasi on kyllä\nuskalias, mutta hän ei pääse sinua pelastamaan. Minun sinä olet, mutta\nanna minun olla orjasi eikä herrasi.\"\n\n\"Prinssi\", sanoi Viola vakavasti, \"turhaan ylpeilette. Mikä on\nvoimanne? minä _en_ ole vallassanne. Elämä ja kuolema on omissa\nkäsissäni. Minä en uhmaile, mutta en myöskään pelkää. Minä tunnen -- ja\nmuutamissa tunteissa on kaikki tiedon voima ja juhlallisuus -- minä\ntunnen, että täälläkin olen turvassa. Mutta te -- te prinssi di ----,\nolette tuoneet vaaran omaan kotiinne!\"\n\nNapolilainen hätkähti tämän odottamattoman vakavuuden ja pelottomuuden\nedessä. Hän ei kuitenkaan ollut vähällä säikäytetty ja päämäärästään\nhorjautettu. Hän lähestyi Violaa ja aikoi vastata lämpimästi, kun\novella kuului koputus. Se uudistui ja prinssi keskeytystä harmitellen\navasi oven ja kysyi kärsimättömästi, kuka oli uskaltanut rikkoa hänen\nkäskyjään ja häiritä häntä. Mascari itse näyttäytyi kalpeana ja\nkiihtyneenä ja sanoi kuiskaten: \"Herrani, suokaa anteeksi, mutta tuolla\nalhaalla on muukalainen, joka vaatii heti saada teitä tavata, ja\nmuutamista hänen sanoistaan päättäen ei minusta ollut hyvä jättää hänen\npyyntöään täyttämättä.\"\n\n\"Muukalainen -- ja tähän aikaan päivästä! Mitä on hänellä olevinaan\nasiaa? Miksi häntä ollenkaan päästettiin sisään?\"\n\n\"Hän väittää, että teidän elämänne on suuressa vaarassa. Mistä hän on\nsaanut tietonsa, sen hän kertoo yksin teidän ylhäisyydellenne.\"\n\nPrinssi oli harmistunut, mutta samalla levoton. Hän mietti hetkisen,\npalasi sitten huoneeseen ja sanoi Violalle:\n\n\"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani.\nMinä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien\nsisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet\nnäyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja\ntuokoon se minun toiveilleni apua.\"\n\nNäin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain\nvaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki\nhuonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen\nZanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.\n\nSillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin\nmuukalainen oli laskettu.\n\nHän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään\nkaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän\nmuukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja\npäivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista.\nHänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet.\nPrinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka\nsydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.\n\n\"Mitä tahdot minusta?\" kysyi prinssi viitaten vierastaan istumaan.\n\nÄänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: \"Prinssi\ndi ----, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan\nkäytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja,\nylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin\njälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja\njoka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa\nkannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä.\nTällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen!\njollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!\"\n\n\"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?\" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja\nsalaa kammoksuen. \"Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai\ntahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen\nystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?\"\n\n\"Zanoni ja esi-isäsi miekka.\"\n\n\"Ha, ha!\" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, \"minä kohta\nalusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan\nseuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä\non hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos\nlasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari\nkäännetty takaisin?\"\n\n\"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ----. Minä tunnustan, että tunnen\nZanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se\nsinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan.\nKysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia\njuttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa\nsuurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut\nmerkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa\nja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli\nsalamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa\ntuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa\nintohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä\npaeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties\nmissä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen\nesi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas\nitämaalainen, salaperäinen Mejnour -- kuinka ne, jotka hänet näkivät,\nhämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä\npiirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla\nkiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että\nsiitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat\nsukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi\nköyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian\nensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka\nviimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui\nMilanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen\nmielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt\nuuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan\nnoussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma\nharvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden\nvälikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa\nolisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada\nmahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän\nolisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin\nkumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi.\"\n\nPrinssi, joka henkeään hievahtamatta oli kuunnellut merkillisen\nvieraansa viimeisiä sanoja, hypähti nyt paikaltaan. \"Kavaltaja\", hän\nhuusi, \"uskallatko minulle syöttää juttuja? Kuusikymmentä vuotta on\nkulunut siitä kuin isoisäni kuoli; jos hän olisi elänyt, olisi hän yli\n120 vuoden vanha, ja sinä, joka vielä olet suoraselkäinen ja eloisa,\nsinä uskallat tekeytyä hänen aikalaisekseen! Mutta sinä olet huonosti\noppinut läksysi. Sinä et nähtävästi tiedä, että minun isoisäni, joka\ntodella oli viisas ja loistava, kaikessa paitsi uskossaan petturiin,\ntavattiin kuoliaana vuoteellaan juuri sillä hetkellä kuin hänen\nsuunnattomat suunnitelmansa olivat valmiita toimeenpantaviksi, ja että\nMejnour oli hänen murhaansa syypää.\"\n\n\"Voi!\" vastasi vieras murheellisella äänellä, \"jos hän vaan olisi\nkuunnellut Mejnouria, jos hän vaan olisi jättänyt toistaiseksi\nviimeistä vaarallista tulikoetusta yliluonnollisen viisauden\nsaavuttamiseksi, kunnes tarpeellinen harjotus ja vihkimys olisi ollut\ntäytetty, niin olisi hän, isoisäsi, seisonut minun rinnallani\nsellaisella paikalla, jota Tuonelan vedet alinomaa huuhtelevat voimatta\nkonsanaan peittää. Isoisäsi vastusti minun palavia rukouksiani, ei\ntotellut minun järkähtämättömiä käskyjäni, hänen sielunsa himoitsi\nkiivaasti niitä salaisuuksia, joita vallan ja valtikan tavottaja ei\nkoskaan saavuta, ja hän kuoli oman hurjuutensa uhrina.\"\n\n\"Hän tuli myrkytetyksi ja Mejnour pakeni.\"\n\n\"Mejnour ei paennut\", vastasi vieras ylpeästi. \"Mejnourin ei tarvitse\npaeta vaaraa, hänelle on vaara jotakin kauan sitten taakse jätettyä.\nKun isoisäsi nautti sen juoman, jonka hän luuli antavan kuolevaiselle\nkuolemattomuuden, niin minä samana päivänä, huomatessani, että\nvaikutukseni häneen oli loppunut, jätin hänen oman tuomionsa alaiseksi.\nMutta siitä tarpeeksi, minä rakastin esi-isääsi! Minä tahtoisin\npelastaa viimeistäkin hänen jälkeläisistään. Älä asetu Zanonia vastaan.\nÄlä anna sielusi joutua pahojen himojesi valtaan. Vetäydy takaisin\näkkijyrkän reunalta, niinkauan kuin vielä on aikaa. Sinun otsassasi,\nsinun silmissäsi minä huomaan vähän sitä jumalaista loistoa, mikä\nsuvullesi kuului. Sinussa on vähän siementä heidän nerokkuudestaan,\nmutta syntyperäiset himosi sen tukahuttavat. Muistele, että neronsa\nvoimalla sukusi nousi, mutta pahe aina esti sitä lujittamasta\nvaltaansa. Ne lait, jotka Maailmankaikkeutta hallitsevat, säätävät,\nettei mikään paha voi kauan kestää. Ole viisas ja ota varotusta\nhistorialta. Sinä seisot kahden maailman, menneisyyden ja tulevaisuuden\nvaiheilla, ja kummastakin kuuluu korviisi ennustavia ääniä. Minä olen\ntehnyt tehtäväni. Jää hyvästi!\"\n\n\"Etpä niinkään lähde tästä talosta. Minä panen kerskatun voimasi\nkoetukselle. Hoi, hoi, tänne miehet! -- hoi!\"\n\nPrinssi huusi ja huone täyttyi palvelijoista.\n\n\"Ottakaa kiinni tuo mies!\" hän huusi osottaen sitä paikkaa, missä\nMejnour oli seisonut. Hänen kuvaamattomaksi kauhukseen oli paikka\ntyhjä. Salaperäinen vieras oli kadonnut niinkuin uni. Ainoastaan ohut\ntuoksuva savu leijaili ylös seinille. \"Kuinka on sinun laitasi,\nherrani?\" huudahti Mascari. Prinssi oli tajuttomana pudonnut\npitkälleen. Monta tuntia hän makasi horroksessa. Kun hän toipui,\nlähetti hän kaikki palvelijat pois ja hänen askeleensa kuuluivat käyvän\nedestakaisin huoneessa, raskaina ja epäsäännöllisinä. Eikä hän tuntunut\nolevan oma itsensä ennenkuin vähää ennen seuraavan päivän juhlaa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\n    \"Oi, kuinka voin toista löytää,\n    kun en löydä itseänikään.\"\n\n                   _Aminta_. At. I, 2.\n\nGlyndon nukkui tavallista syvemmin yöllä viimeisen keskustelunsa\njälkeen Zanonin kanssa. Aurinko jo täytenä helotti hänen silmiinsä, kun\nhän ne toisena päivänä avasi. Hän nousi virkistyneenä ja tunsi\nomituista rauhaa, joka enemmän johtui päättäväisyydestä kuin\nväsymyksestä. Viimeisen yön tapaukset ja tunteet olivat kiteytyneet\nselviksi ja varmoiksi ajatuskuviksi. Hänen mielensä ei paljon niissä\nviivähtänyt, hän ajatteli enemmän tulevaisuutta. Hän oli samassa\nmielentilassa kuin Egyptin vanhojen mysterioiden vihitty, joka on\nkulkenut läpi portin, mutta vaan sitä kiihkeämmin toivoo itse pyhäkköön\npääsevänsä.\n\nHän pukeutui ja sai ilokseen kuulla, että Mervale oli muitten\nmaamiestensä seurassa lähtenyt huviretkelle Iskiaan. Kuuman\npäivällisajan hän vietti yksinäisyydessä mietiskellen ja vähitellen\npalasi Violan kuva hänen sydämeensä. Se oli pyhä kuva, sillä se oli\ninhimillinen. Hän oli luopunut Violasta, ja vaikkei hän sitä katunut,\nhäiritsi häntä ajatus, että katumus nyt olisi liian myöhäinen.\n\nKärsimättömänä hän nousi istualtaan ja käveli nopein askelin\nnäyttelijättären halvalle asunnolle.\n\nMatka oli jokseenkin pitkä ja uuvuttava. Glyndon saapui hiestyneenä\nperille. Hän avasi salvan ja astui sisään. Hän tuli ylös portaita, ei\nääntä, ei hengen hievahdustakaan kuulunut. Etuhuoneessa makasi pöydällä\nnäyttelijättären kitara ja muutamia käsinkirjotettuja osia\nmielinäytelmistä. Hän pysähtyi, rohkaisi itseään ja koputti sisemmälle\novelle. Ovi oli raollaan, ja kun ei hän kuullut mitään sisältä, sysäsi\nhän sen auki. Se oli Violan makuuhuone, rakastajan pyhin paikka, ja\nhyvin se sopikin haliitsijattarelleen. Ei mitään näyttämön koruja\nnäkynyt eikä myöskään ollut sitä epäjärjestystä, joka etelämaiden\nalemmissa luokissa on niin yleinen. Kaikki oli puhdasta ja\nyksinkertaista. Kaikki koristuksetkin olivat hienoja ja viattomia.\nMuutamia kirjoja huolellisesti hyllyllä seisomassa ja muutamia kukkia\nsaviruukussa, joka oli vanhaan etruskilaiseen tapaan maalattu.\nAuringonvalo tulvi vuoteen lumivalkeille verhoille. Viola ei ollut\nsisällä, mutta hoitajatar -- oliko hänkin poissa? Glyndon pani talon\nkaikumaan Gionettan nimeä, mutta ei mitään vastausta kuulunut. Kun hän\nviimein vastenmielisesti lähti pois, näki hän Gionettan tulevan vastaan\nkadulla. Vanha vaimo raukka päästi ilohuudon hänet nähdessään, mutta\nmolemminpuolisella pettymyksellä havaitsivat he, ettei kummallakaan\nollut tarjota iloisia sanomia eikä tyydyttäviä selvityksiä. Gionetta\noli herännyt edellisenä iltana kuullessaan ääniä alhaalta. Mutta\nennenkuin hän sai rohkeutta mennäkseen alas, oli Viola kadonnut.\nUlko-ovella näkyi väkivallan merkkejä, mutta naapureilta ei voitu saada\nmuuta tietoa kuin että eräs latsaroni, joka yöllä makasi Chiajan\ntorilla, oli kuunvalossa nähnyt vaunujen, jotka hän tunsi prinssi\ndi ----:n vaunuiksi, ajavan kahdesti edestakaisin sen paikan ohi\nvuorokauden ensimäisellä tunnilla. Kun Glyndon sai nämä pääkohdat\nurkituksi vanhalta hoitajattarelta nyyhkytysten ja voivotusten välistä,\nlähti hän kohta kiirusti Zanoniin palatsille. Siellä sai hän tietää,\nettä signor oli mennyt prinssi di ----:n juhlaan eikä tulisi palaamaan\nennenkuin myöhään yöllä. Glyndon seisoi liikkumattomana hämmästyksestä.\nHän ei tiennyt mitä uskoa ja miten toimia. Mervalekaan ei ollut käsillä\nhäntä neuvomassa. Hänen omatuntonsa syytti häntä katkerasti. Hänellä\noli ollut valta pelastaa rakastamansa nainen, mutta hän oli luopunut\nsiitä vallasta. Mutta kuinka olisi itse Zanoni tässä langennut? Kuinka\noli hän lähtenyt itse ryöstäjän toimeenpanemaan juhlaan? Mahtoiko\nZanoni tietääkään mitä oli tapahtunut? Jollei hän tiennyt, ei pitänyt\nGlyndonin hukata hetkeäkään ilmottaakseen. Vaikka hän sielussaan oli\npäättämätön, oli hän fyysillisesti urhoollinen, jos kukaan. Hän aikoi\nkohta lähteä itse prinssin palatsiin, ja jos Zanoni olikin pettänyt sen\nluottamuksen, jonka hän puolittain oli itselleen vaatinut, niin\nGlyndon, vähäpätöinen muukalainen tulisi vaatimaan vankia vapaaksi,\nvaikkapa keskellä prinssin saleja ja kokoontuneitten vieraitten edessä.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n    \"Korkeaa viisautta ympäröivät koleat kalliot.\"\n\n                   _Hadr. Junior_, XXXVII.\n\nMenkäämme kertomuksessamme muutamia tunteja taakse päin. Oli kesäaamun\nensimäinen koitto ja kaksi miestä seisoi parvekkeella puutarhan\nyläpuolella, josta aukenevat kukat lähettivät tuoksujaan. Tähdet eivät\nvielä olleet taivaalta sammuneet -- linnut olivat vielä oksillaan\nääneti, kaikki oli hiljaa, tyyntä, hiiskumatonta. Mutta kuinka\ntoisenlainen oli lähestyvän aamunkoiton tyyneys kuin yön juhlallinen\nlepo! Hiljaisuuden soitossa on tuhansia toisintoja. Nämä miehet, jotka\nyksin näyttivät Napolissa valvovan, olivat Zanoni ja salaperäinen\nmuukalainen, joka noin tunnin verran sitten oli säikäyttänyt\nprinssi di ----:tä hänen nautinnonhimonsa keskellä.\n\n\"Ei\", virkkoi viimeksimainittu, \"jos sinä olisit jättänyt Korkeimman\nLahjan ottamisen siksi kuin olisit tullut iäkkäämmäksi ja käynyt läpi\nkaikkien niiden kokemusten, joissa minä karastuin kylmää ja kuumuutta\nvastaan, kunnes tutkimuksillani sain sen omakseni, niin et olisi\njoutunut siihen kiroukseen, jota nyt valitat. Sinä et olisi silloin\nmurehtinut sitä, että inhimillinen rakkaus on niin lyhyt sinun oman\nolemassaolosi rinnalla, sillä silloin olisi sinusta kuollut jokainen\nunelmakin naisen rakkaudesta. Sinä ilman tätä erehdystä ehkä olisit\nloistavin jäsen siitä salaisesta suvusta, mikä luomisketjussa täyttää\nvälimatkan ihmiskunnan ja paratiisin lasten välillä, mutta aikakausien\nkuluessa tulet sinä katumaan sitä rohkeata uhmaa, että pyysit kantaa\nnuoruuden intohimot maallisen kuolemattomuuden pelottavaan suuruuteen.\"\n\n\"Minä en sitä kadu enkä tule katumaan\", vastasi Zanoni. \"Autuus ja\nsuru, mitkä kohtalossani hurjasti vaihtelevat, ovat paremmat kuin sinun\nyksinäisen tiesi tyyni, veretön yhdenkaltaisuus. Sinä, joka et mitään\nrakasta, et mitään vihaa, et mitään tunne, sinä astelet maan päällä\nunennäön äänettömillä ja ilottomilla askelilla.\"\n\n\"Sinä erehdyt\", vastasi Mejnourin nimellä kutsuttu, \"vaikka en välitä\nlemmestä, ja vaikka minussa ovat kuolleet ne himot, jotka tavallisia\nmaan lapsia pitävät liikkeellä, niin en ole tyynemmille nautinnoille\nkuollut. Minä kuljetan alaspäin lukemattomien vuosien virtaa myöten, ei\nnuoruuden vallattomia intohimoja, vaan vanhuuden rauhaisia henkisiä\niloja. Viisaasti minä tahallani nuoruuden ainiaaksi heitin erotessani\nmuiden ihmisten kohtalosta. Älkäämme kadehtiko tai moittiko toisiamme.\nMinä olisin tahtonut pelastaa tämän napolilaisen prinssin, osaksi\nsentähden että hänen esi-isänsä oli ainoastaan viimeisimmän välimuurin\nerottamana meidän veljeskunnastamme -- osaksi sentähden että tiesin\nmiehessä itsessään kätkeytyvän muinaisaikaisen voiman ja rohkeuden\naineksia, jotka aikaisemmalla iällä olisivat tehneet hänet meikäläisten\njoukkoon kypsyneeksi. Maan päällä ei ole monta, joilla olisi\ntulikoetukseen tarvittavia ominaisuuksia. Mutta aika ja kohtuuttomuus,\nmitkä ovat koventaneet hänen karkeampia aistimiaan, ovat myöskin\ntylsyttäneet hänen tunteitaan. Minä jätän hänet tuomionsa alaiseksi.\"\n\n\"Ja yhä vaan sinulla on halu uudelleen elvyttää veljeskuntaamme uusilla\ntulokkailla. Kyllä kuitenkin, kuitenkin kokemuksen olisi pitänyt\nopettaa sinulle, että tuskin kerran tuhannessa vuodessa syntyy yksi\nsellainen, joka voi kulkea läpi niitten pelottavien porttien, jotka\njohtavat suurempiin maailmoihin. Eikö sinun tiesi jo ole uhrien\ntäyttämä? Eivätkö heidän aavemaiset tuskan ja pelon vääristämät\nkasvonsa -- veristen itsemurhantekijäin ja hurjien mielipuolten kasvot\n-- nouse eteesi ja varota sinua mieletöntä haluasi jatkamasta, jos\nsinulla vielä on inhimillistä myötätuntoa jälellä.\"\n\n\"Ei\", vastasi Mejnour, \"eikö minulla ole ollut menestystäkin\ntappioitten vastapainona? Ja voisinko minä luopua tästä korkeasta\ntoivosta, joka sopii meidän ylevään olotilaamme, siitä toivosta, että\nvoisimme muodostaa mahtavan ja lukuisan heimon, jolla olisi voimaa\nnäyttämään ihmiskunnalle majesteetillista valtaansa -- tulla tämän\nplanetan hallitsijoiksi -- ehkä kulkea muihin planettoihin -- vallita\nniitä vihamielisiä raakalaiskansoja, jotka nyt ovat ympärillämme --\nheimon, joka voisi kuolemattomuudessaan kehittyä askel askeleelta\nylemmäksi taivaalliseen kunniaan ja viimeksi kohota niitten lähimpäin\npalvelijoitten ja käskyntäyttäjien joukkoon, jotka seisovat\nValtaistuinten Valtaistuimen ympärillä? Mitä minä huolin tuhansista\nuhreista, jos yksikin uusi astuu joukkoomme? Ja sinä Zanoni?\" jatkoi\nMejnour, hetken vaiettuaan, \"sinäkin, jos tämä tunne kuolevaista\nkauneutta kohtaan, jota olet uskaltanut helliä, jos se kestäisi ja\npääsisi tunkeutumaan sisimpään luontoosi ja yhdistymään sen\nkatoomattomaan olemukseen -- silloin sinunkin täytyy panna kaikki\nalttiiksi kohottaaksesi rakastettusi vertaiseksi. Ei, älä minua\nkeskeytä. Voitko nähdä sairauksien häntä uhkaavan -- vaarojen väijyvän\n-- vuosien kuluvan -- silmien himmenevän -- kauneuden katoovan --\nsamalla kuin hänen sydämensä aina nuorena sinussa riippuu kiinni --\nvoitko tätä kaikkea katsella ja kuitenkin tietää, että voisit --\"\n\n\"Lopeta!\" huusi Zanoni kiivaasti. \"Mitä on kaikki muu kohtalo\nkauhunkuoleman rinnalla? Eikö merkitse mitään, että kylmäverisinkin\nviisas -- kiihkoisinkin intoilija -- kovakouraisinkin sotija rautaisine\nhermostoineen -- on löydetty kuolleena vuoteellaan, hiukset pystyssä ja\nsilmät päästä ulkonevina, tuon kammottavan tien ensi askeleella -- ja\nluuletko, että tämä heikko nainen -- jonka poskilta viepi veren\nikkunaluukun kolaus, huuhkajan huuto, tai veripisara miehen\nmiekankärjellä -- luuletko, että hän kestäisi yhden silmäyksenkin\ntuohon -- --? Pois se! Ajatuskin, että hänen pitäisi sellaista nähdä,\nsaattaa minut pelkuriksi.\"\n\n\"Kun kerroit hänelle rakastavasi häntä -- kun painoit häntä povellesi,\nniin luovuit sinä kaikesta vallasta nähdä hänen tulevaisuutensa\nkohtaloita ja suojella häntä vahingolta. Tästälähin sinä olet hänen\nsuhteensa ihminen. Kuinka siis voit tietää, mitä kiusauksia vielä saat\nkestää? Mutta olkoon tässä tarpeeksi -- sinä pidät kiinni\naikomuksestasi?\"\n\n\"Tapahtukoon! on sanottu.\"\n\n\"Ja huomenna?\"\n\n\"Huomenna tällä tunnilla kulkee purtemme tuolla merellä ja aikakausien\npaino on hartioiltani pudonnut. Sinua minä vaan säälin --- viisas\nhoukkio -- _sinä_ olet nuoruudestasi luopunut!\"\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\n    \"Alkemisti: Aina puhut arvotuksia. Sano minulle,\n    oletko se lähde, josta Bernard Lord Trevizan kirjotti?\n\n    Merkurius: Minä en ole se lähde vaan ainoastaan vesi.\n    Lähde sulkee minutkin itseensä.\"\n\n                Sandivogius. _Uutta valoa alkemiaan_.\n\nPrinssi di ---- ei ollut sellainen mies, jota kukaan olisi voinut\nluulla taikauskon tartuttamaksi. Mutta kuumassa Italiassa oli ja on\nvieläkin jonkunmoinen uskovaisuuden henki, joka yhä uusissa muodoissa\nvoi näyttäytyä heidän filosofiensa ja epäilijöittensä rohkeimmissakin\nopinkappaleissa. Lapsuudessaan oli prinssi kuullut kerrottavan\nmerkillisiä kertomuksia isoisänsä kunnianhimosta, nerokkuudesta ja\nloistavasta urasta, ja salaisesti hän itsekin varhaisessa nuoruudessa\noli seurannut tiedettä ei ainoastaan sen \"luvallisille\" poluille vaan\nikimuinoisen salaisen tieteen eksyttäviin sokkeloihin. Minä olen\ntodella Napolissa nähnyt pienen kirjan Viscontin vaakunalla koristetun\nja tälle prinssille kuuluneen, jossa alkemiaa käsitellään puoleksi\npilkallisessa, puoleksi kunnioittavassa hengessä.\n\nNautinnot piankin hänet erottivat näistä aateskeluista, ja hänen\nlahjansa, jotka kieltämättä olivat suuret, käytettiin tykkönään hurjiin\njuoniin ja seikkailuihin tai koristamaan onttoa pöyhkeilyä klassillisen\ntaiteen värityksellä. Hänen suunnaton rikkautensa, hänen ylpeytensä,\nhänen häikäilemätön ja rohkea luonteensa tekivät hänet tavattoman\npelottavaksi heikommalle ja aremmalle sukupuolelle. Leväperäisen\nhallituksen virkamiehet ummistivat silmänsä niiltä pilloilta, jotka hän\nteki, jottei hän kurottaisi kunnianhimoansa valtiollisiin vehkeilyihin.\n\nMejnourin merkillinen vierailu ja varsinkin hänen kummallinen lähtönsä\nteki napolilaiseen järkyttävän vaikutuksen, jota vastaan hän turhaan\nkoetti taistella kypsyneen miehuutensa röyhkeydellä ja maailmaakokeneen\nepäileväisyydellä. Todella Mejnourin esiintyminen antoi Zanonille\nsellaisen luonteen, jota prinssi ei ennen ollut älynnyt. Hän tunsi outoa\nkammoa ajatellessaan sitä, jota hän oli vaatinut kilpasille -- ja --\nJonka hän oli tehnyt vihollisekseen. Kun hän vähäistä ennen juhlaansa\noli jälleen tullut itsensä herraksi, punnitsi hän mielessään synkällä\npäättäväisyydellä ennen rakentamiansa kavalia suunnitelmia. Hänestä\ntuntui, että salaperäisen Zanonin kuolema oli välttämätön hänen oman\nhenkensä säilyttämiseksi, ja Mejnourin varotukset olivat ainoastaan\nomiansa hänen päätöstänsä lujittamaan.\n\n\"Koetetaanpa, voiko hänen magiansa keksiä vastamyrkkyä minun\nmyrkylleni\", sanoi hän puoliääneen jäykästi hymyillen ja kutsui\nMascarin luokseen. Se myrkky, minkä prinssi omin käsin sekotti\nvieraallensa aiottuun viiniin, oli muodostettu aineksista, joiden\nsalaisuus oli ollut hänen lahjakkaan mutta rikollisen hallitsijasukunsa\nylpeimpiä perintöjä. Se vaikutti nopeasti, eikä kuitenkaan liian äkkiä,\nse ei tuottanut tuskia, se ei jättänyt ruumiiseen mitään julmaa\nkouristusta eikä ihoon punaisia täpliä epäluuloa synnyttämään. Vaikka\nolisi leikattu ja urkittu joka jänne ja kudos ruumiissa, niin ei\nkokeneinkaan lääkärin silmä olisi voinut keksiä elämänsammuttajaa.\nKahteentoista tuntiin ei myrkyn uhri tiennyt mistään. Ainoastaan\nveressä tuntui suloinen virkeys ja sitä seurasi miellyttävä raukeus,\nhalvauksen edelläkävijä. Silloin ei mikään suoneniskentä voinut\npelastaa. \"Halvaus\" oli tehnyt paljon tuhoa Viscontien vihollisten\nperheissä!\n\nJuhlan hetki joutui -- vieraat kokoontuivat. Sinne saapui napolilainen\nylimystö, normannien, teutonien ja goottien jälkeläisiä.\n\nViimeisenä vieraista tuli Zanoni ja joukko antoi tietä, kun muhkea\nmuukalainen astui palatsin herran eteen. Prinssi tervehti häntä paljoa\npuhuvalla hymyilyllä, johon Zanoni kuiskaten vastasi: \"Joka pelaa\nväärillä nopilla, ei aina voita.\" Prinssi puri huultaan ja Zanoni\nsiirtyi syrjään ja jäi keskustelemaan matelevan Mascarin kanssa.\n\n\"Kuka tulee prinssin perilliseksi?\" kysyi vieras.\n\n\"Eräs kaukainen sukulainen äidin puolelta. Miespuolinen haara kuolee\nhänen ylhäisyytensä keralla.\"\n\n\"Onko hänen perillisensä läsnä näissä kemuissa?\"\n\n\"Ei, hän ei ole prinssin ystävä.\"\n\n\"Samantekevä, huomenna hän on oleva täällä.\"\n\nMascari tuijotti hämmästyneenä, mutta samassa annettiin aterian merkki\nja vieraat kokoontuivat pöytään. Niinkuin silloin oli tapana, pidettiin\njuhla vähän aikaa keskipäivän jälkeen. Oltiin pitkässä salissa, jonka\ntoinen pääty avautui marmoripilariston kautta pihalle eli puutarhaan,\nmissä silmä löysi viihdytystä kylmistä suihkulähteistä ja valkeista\nmarmoripatsaista, jotka puoleksi peittyivät oranssipuiden väliin.\nKaikki oli otettu huomioon, mitä suinkin ylellisyys saattoi keksiä\nvilpoisuuden hankkimiseksi tänä tukahuttavan kuumana aikana.\nNäkymättömistä torvista virtaili kylmää ilmaa ja silkkiliinat\nliikkuivat edestakaisin ikäänkuin uskotellakseen, että huhtikuun tuuli\npuhalteli. Pikkuiset vesisuihkut talon kaikilla kulmilla antoivat\nitalialaiselle samaa hauskuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin\nalaslasketut uutimet ja loimuava pesävalkea kylmempien maitten\nasukkaille.\n\nKeskustelu oli hieman vilkkaampi ja älykkäämpi kuin on tavallista\netelän velttojen nautinnonhaluisten keskuudessa, sillä prinssi oli itse\nhienosti sivistynyt ja etsi tuttavuuksiaan ei ainoastaan oman maansa\nlahjakkaista vaan myöskin niistä hienoista muukalaisista, jotka olivat\nnapolilaisen seuraelämän suolana. Juhlassa oli läsnä pari kolme vanhan\nhallitusajan ranskalaista, jotka olivat paenneet maastaan lähestyvän\nvallankumouksen tieltä. Heidän ajatustapansa ja sukkeluutensa sopivat\nhyvin tähän maanseutuun, missä \"suloinen joutenolo\" on sekä\nelämänfilosofia että usko. Prinssi itse oli kuitenkin tavallista\nvaiteliaampi, ja kun hän koetti olla iloisempi, tuntui se pakotetulta\nja liiotetulta. Isäntänsä käytöksen rinnalla oli Zanonin esiintyminen\nsuuri poikkeus. Tämän merkillisen henkilön koko olemus oli kaikissa\ntilaisuuksissa tyyntä ja kohteliasta levollisuutta, jota pidettiin\npitkän tottumuksen tuloksena. Häntä ei oikein olisi sopinut sanoa\niloiseksi ja kuitenkin harvat niin suuresti saattoivat korottaa yleistä\nmielialaa seurustelussa kuin hän. Oli ikäänkuin hän jokaisesta\nseuralaisestaan olisi vaistomaisesti löytänyt ne ominaisuudet, jotka\nhänessä olivat parhaimmat, ja jos joskus pieni vivahdus peitettyyn\nivaan tuntui hänen sanoissaan keskustelun kuluessa, niin se tuntui vain\nviisaalta ja nerokkaalta noista ihmisistä, jotka eivät olleet tottuneet\nottamaan mitään vakavalta kannalta. Ranskalaiset panivat eritoten\nhuomiota siihen, että hän niin tarkasti tunsi pienimmätkin tapaukset\nheidän maastaan ja pääkaupungistaan ja että hän niin tavattoman syvälle\noli tunkeutunut niiden henkilöiden luonteeseen, jotka silloin\nnäyttelivät pääosaa Europan valtioelämän näyttämöllä. Juuri silloin\nkuin juhlailo oli ylimmillään, saapui Glyndon palatsiin. Portinvartija\nhuomasi hänen puvustaan, ettei hän kuulunut kutsuttuihin vieraisiin, ja\nsanoi hänelle, että hänen ylhäisyytensä ei mitenkään voinut tulla\nhäirityksi, ja silloin vasta Glyndon ensimäisen kerran älysi, kuinka\nomituisen vaikean tehtävän hän oli ottanut itselleen. Tunkeutua väkisin\nsuuren ja mahtavan ylimyksen juhlaan ja keskelle Napolin hienostoa ja\nvaatia häntä tilille asiasta, mikä hänen vieraistaan tulisi näyttämään\nainoastaan hauskalta kepposelta -- se teko tulisi varmasti olemaan sekä\nnaurettava että tulokseton. Hän mietti tuokion ja laski sitten\nkultakolikon palvelijan käteen sanoen olevansa lähetetty puhuttelemaan\nsignor Zanonia asiasta, joka koski elämää ja kuolemaa. Siten hän\nhelposti pääsi yli pihan ja rakennuksen sisään. Hän tuli ylös leveistä\nrappusista ja jo kaukaa kuului häneen korviinsa juhlivien iloiset\näänet. Astuessaan etuhuoneisiin tapasi hän paasipojan, jonka hän\nlähetti viemään sanaa Zanonille. Paasi sanoi asian ja Zanoni\nkuullessaan Glyndonin nimeä kuiskattavan kääntyi isäntänsä puoleen.\n\n\"Suokaa anteeksi, herrani. Eräs englantilainen ystäväni, signor Glyndon\n(jonka nimi ei liene teidän ylhäisyydellenne tuntematon) odottaa\nulkopuolella -- hänen asiansa mahtaa olla hyvin tärkeä, koska hän\ntällaisella hetkellä pyrkii puheilleni. Te suotte kai anteeksi, että\nhetkeksi poistun.\"\n\n\"Ei, signor\", vastasi prinssi kohteliaasti, mutta pahaenteisesti\nhymyillen, \"eikö olisi parempi, että teidän ystävänne liittyisi meidän\nseuraamme? Englantilainen on aina tervetullut, ja vaikka hän olisi\nsaksalainen, niin teidän ystävyytenne soisi hänelle arvoa ja\nviehätystä. Pyytäkää häntä astumaan sisään -- teitä emme tahtoisi olla\nhetkeäkään vailla.\"\n\nZanoni kumarsi päätään -- poika lähetettiin ylen imartelevaa\ntervehdystä viemään Glyndonille; hänelle tehtiin istumasija Zanonin\nviereen ja nuori englantilainen tuli sisään.\n\n\"Te olette sangen tervetullut, herra. Minä toivon, että asianne\nkuuluisalle vieraallemme on hyväenteinen ja ilahuttava. Jos se sitä\nvastoin on ikävä, jättäkää se tuonnemmaksi, pyydän.\"\n\nGlyndonin otsa oli synkkä ja hän oli säikäyttämäisillään vieraita\nvastauksellaan, kun Zanoni merkitsevästi kosketti hänen käsivarttaan ja\nenglanninkielellä kuiskasi: \"Minä tiedän, miksi olet minua etsinyt. Ole\nhiljaa ja ota vaarin, mitä seuraa.\"\n\n\"Te tiedätte siis, että Viola, jota kehuitte voivanne pelastaa\nvaarasta, on tässä talossa --\"\n\n\"On tässä talossa! -- niin, sen tiedän. Tiedän myöskin, että Surma\nistuu isäntämme oikealla kädellä. Mutta hänen kohtalonsa on nyt\nainaiseksi erotettu Violan kohtalosta, ja se peili, joka minulle tämän\nheijastaa, on selvänä verivirtojen keskelläkin.[42] Ole hiljaa ja pane\nmerkille, mikä kohtalo häntä odottaa.\"\n\n\"Herrani\", sanoi Zanoni ääneen, \"signor Glyndon on todella tuonut\nminulle sanomia, jotka eivät olleet ihan odottamattomia. Minä olen\npakotettu lähtemään Napolista -- siinä uusi syy meille tehdäksemme\nparhainta tästä hetkestä.\"\n\n\"Ja mikä, jos uskallan kysyä, mahtaa olla se syy, joka saattaa tämän\nikävyyden Napolin kauniille naisille?\"\n\n\"Se on erään henkilön lähestyvä kuolema, joka on minulle suonut mitä\nvilpittömintä ystävyyttä\", vastasi Zanoni totisena. \"Älkäämme puhuko\nsiitä, suru ei voi ajan kulkua muuttaa. Niinkuin me uusilla kukilla\nkorvaamme ne, jotka maljakoissamme ovat kuihtuneet, niin on\nmaailmallisen viisauden salaisuus uusilla ystävyyksillä korvata niitä,\njotka tieltämme haihtuvat.\"\n\n\"Oikea filosofia!\" huudahti prinssi. \"'Ei ihmetellä', oli roomalaisen\nlauseparsi. 'Ei surra' on minun. Ei ole elämässä muuta surtavaa,\npaitsi, totta vieköön, signor Zanoni, jos meiltä riistetään joku nuori\nkaunotar, johon olemme kiinnittäneet sydämemme. Sellaisella hetkellä\nkysytään kaikkea viisauttamme, jottemme epätoivoon sorru ja pudista\nveljenkättä Kuoleman kanssa. Mitä sanotte, signor? Te hymyilette!\nSellainen kohtalo ei voisi teille tulla. Juokaa minun kanssani malja\ntälle lauseelle: 'Pitkä elämä onnelliselle rakastajalle -- nopea lähtö\nepäonnistuneelle kosijalle'.\"\n\n\"Minä juon sen\", sanoi Zanoni. Ja kun kohtalokas viini kaadettiin\nlasiin, lisäsi hän, tuikeasti prinssiin katsoen: \"minä juon sen\ntässäkin viinissä.\"\n\nHän kohotti lasin huulilleen. Prinssi oli kalmankalpea vieraansa\nkatseen edessä. Tuon ankaran, lujan kirkkauden voimasta vetäytyi hän\ntaaksepäin omantuntonsa lyömänä. Ei kääntänyt Zanoni silmiään\nprinssistä, ennenkuin viimeinen pisara oli juotu ja lasi oli laskettu\ntakaisin pöydälle. Silloin hän sanoi: \"Teidän viininne on laimistunut,\nse on menettänyt voimansa. Se ei sopisi kaikille, mutta älkää pelätkö,\nminua se ei pahenna, prinssi. Signor Mascari, te olette viinin tuntija.\nTahtoisitteko meille sanoa mielipiteenne?\"\n\n\"Ei\", vastasi Mascari hyvin teeskennellyllä tyyneydellä, \"minä en pidä\nKypron viineistä, ne ovat liian kuumia. Ehkä signor Glyndonilla on\ntoinen maku? Sanotaan että englantilaiset tahtovat nauttia kuumia ja\nkirveleviä juomia.\"\n\n\"Tahdotteko, että myöskin ystäväni juo tätä viiniä, prinssi?\" sanoi\nZanoni, \"muistakaa, se ei ole kaikkein suussa yhtä vaaraton kuin minun\nsuussani.\"\n\n\"Ei\", sanoi prinssi nopeasti. \"Jos te ette sitä suosita, niin taivas\nvarjelkoon meitä tyrkyttämästä sitä vieraallemme. Hyvä herttua\", jatkoi\nhän kääntyen erään ranskalaisen puoleen, \"teidän maanne on Bakkuksen\nmaa. Mitä ajattelette tästä burgundilaisesta? Onko se kestänyt matkaa?\"\n\n\"Ah\", sanoi Zanoni, \"muuttakaamme sekä viiniä että puheluainetta.\"\n\nTästä lähin Zanoni kävi vielä vilkkaammaksi. Ei koskaan ole\nseuranpitäjän huulilta sukkeluus tullut niin keveänä, säkenöivänä,\nilostuttavana. Hänen intonsa tarttui kaikkiin läsnäoleviin itse\nprinssiinkiin, jopa Glyndoniin -- merkillisellä voimalla. Prinssissä\nolivat kyllä Zanonin sanat ja katse hänen tyhjentäessään myrkkyä\nherättäneet pelottavia enteitä, mutta nyt -- arveli prinssi -- hänen\nloistavassa kaunopuheisuudessaan alkoi tuntua jälkiä myrkyn\nvaikutuksesta. Viini kierteli vielä mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan\nsen vaikutuksia. Yksi toisensa jälkeen muusta seurasta vaipui kuin\nlumottuun vaitioloon, mutta Zanoni lasketteli yhä jutun toisensa\njälkeen, toisen toista huvittavamman. He riippuivat kiinni hänen\nsanoissaan, he miltei pidättivät henkeään kuunnellakseen. Ja kuitenkin\n-- kuinka täynnä katkeruutta oli hänen sukkeluutensa! Kuinka täynnä\nylenkatsetta läsnäolevia turhaneläjiä ja niitä turhuuksia kohtaan,\njotka täyttivät heidän elämänsä.\n\nYö tuli, huone kävi hämäräksi. Juhla oli kestänyt muutamia tunteja\nkauemmin kuin siihen aikaan oli tapana juhlia pitää. Vielä vieraat\neivät liikkuneet paikoiltaan ja vielä Zanoni silmät säihkyen ja\nhymyhuulin jatkoi kertomuksiaan, älykkäitä ja huvittavia, kun äkkiä kuu\nnousi taivaalle ja valaisi säteillään kukkia ja suihkulähteitä\nulkopuolisessa pihassa, mutta itse sali jäi puolihämäräksi ja\naavemaisen hiljaiseksi.\n\nSilloin Zanoni nousi paikaltaan.\n\n\"Nyt herrat, minä toivon, ettemme ole väsyttäneet isäntäämme liiaksi,\nja hänen puutarhansa tarjoo uuden houkutuksen meille. Eikö teillä ole\ntäällä soittajia, prinssi, jotta ne korviamme ilahuttaisivat samalla\nkuin me hengitämme oranssipuitten tuoksua?\"\n\n\"Mainio ajatus!\" sanoi prinssi. \"Mascari, hae soittoa!\" Seurue nousi\nkohta ja lähti puutarhaan vilvottelemaan, ja silloin ensimäisen kerran\nviini, joka oli juotu, alkoi näyttää vaikutustaan.\n\nPosket hehkuvina ja askeleet epävarmoina he tulivat raittiiseen ilmaan,\njoka vielä enemmän kiihotti viinin nostamaa kuumetta. Ikäänkuin\nkorvatakseen sitä hiljaisuutta, jolla he tähän asti olivat Zanonia\nkuunnelleet, joka kieli nyt pääsi valloilleen -- kaikki puhuivat,\nkukaan ei kuunnellut. Oli jotakin hurjaa ja kammottavaa tuossa\nvastakohdassa yön tyynen kauneuden ja hillittömien elostelijoiden\nhoilotusten välillä. Varsinkin yksi ranskalaisista, nuori herttua\nde R----, hyvin ylhäistä sukua, älykäs, vilkas, pikainen, niinkuin\nmaamiehensä ainakin -- hän varsinkin piti suurta suuta ja oli\nkiihtynyt. Ja koska asianhaarat, joiden muisto vielä on säilyneenä\nmuutamissa Napolin piireissä, myöhemmin tekivät herttualle\nvälttämättömäksi itse todistaa tapahtuneesta, niin tähän käännän hänen\nlaatimansa lyhyen kuvauksen, jonka minulle muutamia vuosia sitten\nlähetti oppinut ystäväni cavaliere di B----.\n\n\"Minä en muista\", kirjottaa herttua, \"koskaan tunteneeni sellaista\nkiihtymystä kuin sinä iltana. Me olimme kaikki niinkuin vapaiksi\nlaskettuja koulupoikia, jotka keskenämme ilakoitsimme, kun tulimme\njuosten alas noita seitsentä tai kahdeksaa porrasta, jotka pilaristosta\nveivät puutarhaan -- muutamat nauroivat, muutamat hoilasivat, muutamat\ntoruilivat, muutamat lörpöttelivät. Viini oli ikäänkuin tuonut ilmoille\nkunkin sisäisimmän luonteen. Muutamat olivat kovaäänisiä ja riitaisia,\ntoiset viehkeätunteisia ja itkusuisia. Muutamat, joita siihen asti\nolimme pitäneet umpimielisinä, olivat kaikkein iloisimpia. Muutamat,\njoita aina olimme pitäneet tuppisuina, olivat nyt lavertelevia. Minä\nmuistan, että keskellä äänekästä hauskuuttamme silmäni sattuivat signor\nZanoniin, jonka keskustelu niin oli meitä kaikkia yllyttänyt. Silloin\ntunsin kylmän väreen karmivan itseäni, kun näin, että hänellä oli sama\nrauhallinen ja luotansatorjuva hymy, jonka olin pannut merkille, kun\nhän kertoi merkillisiä tarinoitaan kuningas Ludvig XlV:nen hovista.\nMinä tunsin melkein halua etsiä riitaa tuon miehen kanssa, jonka\ntyyneys oli loukkaus meidän hillittömyyttämme kohtaan. Eikä hänen\npilkallisen ja kiihottavan tyyneytensä vaikutus koskenut ainoastaan\nminuun. Useat ovat kertoneet, että he katsoessaan Zanoniin tunsivat\nverensä vielä enemmän kuumenevan ja ilonsa muuttuvan suuttumukseksi.\nHänen jäisessä hymyssään oli jotakin taikaa, mikä haavoitti\nturhamielisyyttä ja herätti vihaa. Juuri tällä hetkellä tuli prinssi\nminun luokseni, pisti kätensä minun kainalooni ja vei minut hieman\nsyrjemmälle. Hän oli kyllä nauttinut juomaa niinkuin mekin, mutta se ei\ntuottanut hänessä sellaista äänekästä kiihtymistä. Päinvastoin hänen\nkäytöksessään ja puheessaan oli kylmää röyhkeyttä ja ivaa, joka nosti\nminun itserakkauttani häntä vastaan, vaikka hän minua kohtaan kuinkakin\nteeskenteli kohteliaisuutta. Oli ikäänkuin Zanonin kylmyys olisi häneen\ntarttunut. Hän jäljitteli vieraansa tapaa, jopa meni alkuperäistä\nkauemmaksi. Hän laski leikkiä erään kauniin ja ylhäisen sisilialaisen\nvallasnaisen suosiosta minua kohtaan ja puhui halveksivasti siitä,\nmistä minä olisin ylpeillyt, jos se olisi ollut totta. Hänen puheensa\nkuulosti siltä kuin hän itse olisi koonnut kaikki Napolin kukat ja\njättänyt meille muukalaisille ainoastaan hylkäämänsä tähteet. Tästä\nloukkaantui minun syntyperäinen ja kansallinen miehuuteni ja minä\nvastasin muutamilla pistosanoilla, jotka varmaan olisin välttänyt, jos\nvereni olisi ollut kylmempi. Ehkä -- tunnustaakseni totuuden -- viini\nminussa oli herättänyt hurjan kiihkon, että olin niin valmis\nloukkaantumaan ja nostamaan riitaa. Prinssin mentyä luotani käännyin ja\nnäin vierelläni Zanonin.\n\n\"'Prinssi on kerskuri', sanoi hän hymyillen sillä tavalla, mikä\nvastikään oli minua suututtanut. 'Hän tahtoisi itselleen yksinoikeuden\nkaikkeen onneen ja kaikkeen lempeen. Pitäkäämme puoliamme.'\n\n\"'Ja kuinka?' kysyin minä.\n\n\"'Hänellä on tällä hetkellä talossaan Napolin hurmaavin laulajatar --\nkuuluisa Viola Pisani. Hän ei ole täällä omalla suostumuksellaan; hänet\ntuotiin tänne väkisin, mutta prinssi kyllä tulee uskottelemaan, että\nViola häntä jumaloi. Vaatikaamme, että hän tuopi näytteille tämän\nsalaisen aarteensa, ja kun hän tulee, niin te, ruhtinas de R-----,\nepäilemättä tulette hienolla kielellänne ja kohteliaisuudellanne\nviehättämään tuota neitiä ja herättämään isäntämme mustasukkaisuuden ja\npelon. Se olisi mainio kosto hänen ylimieliselle turhamaisuudelleen.'\n\n\"Tämä ehdotus miellytti minua. Minä riensin prinssin luo. Sillä\nhetkellä oli soittokunta juuri alkanut soittonsa. Minä kädenliikkeellä\nkeskeytin soiton ja puhuttelin prinssiä, joka seisoi iloisen ryhmän\nkeskellä; minä valitin hänen huonoa vieraanvaraisuuttaan, kun hän\nmeille tarjosi noin vähäarvoista taidetta, vaikka hän omaksi\nnautinnokseen oli varannut Napolin parhaimman laulajan ja\nkitaransoittajan. Minä vaadin puoleksi naurusuin, puoleksi vakavasti,\nettä hän toisi esille Pisanin. Muut vastasivat pyyntööni hyväksyvillä\nhuudoilla. Me tukahutimme isäntämme vastaukset kirkunaan, emmekä\ntahtoneet kuullakaan kiellosta. 'Herrat', sanoi prinssi, kun hän\nviimein sai äänensä kuuluviin, 'minä en voisi taivuttaa signoraa\nesiintymään tällaisen seuran edessä, joka on näin hillitön kaikesta\nylhäisyydestään huolimatta. Teillä on tarpeeksi ritarillisuutta,\nettette häneen käytä pakkoa, vaikka ruhtinas de R---- siihen määrään\nunohtaa arvonsa, että hän sellaista minulle ehdottaa.'\n\n\"Minua loukkasi tämä pisto, vaikka sen hyvin ansaitsinkin. 'Prinssi',\nsanoin minä, 'minulla on edessäni niin loistava esimerkki epähienosta\npakotuksesta, etten tarvitse häikäillä kulkemasta samaa tietä, jota\nitse olette suvainneet edellä astua. Koko Napoli tietää, että Pisani\nhalveksii sekä teidän kultaanne että lempeänne -- että ainoastaan\nväkivalta olisi voinut saada hänet teidän kattonne alle -- ja että te\nkieltäydytte häntä näyttämästä, sentähden että pelkäätte hänen\nvalittavan kohtaloaan. Ja niin paljon te tunnette sitä kansamme\nritarillisuutta, johon ivallisesti viittasitte, että kyllä tiedätte\nRanskan ylimysten olevan yhtä valmiita kauneutta puolustamaan vääryyttä\nvastaan, kuin sitä ihailemaan.'\n\n\"'Hyvin puhuttu', sanoi Zanoni painavasti. 'Prinssi ei uskalla tuoda\nesille saalistaan.'\n\n\"Prinssi jäi muutamaksi hetkeksi sanattomaksi, ikäänkuin pahastuneena.\nViimein hän puhkesi mitä herjaavimpiin sanoihin signor Zanonia ja minua\nvastan. Zanoni ei vastannut, mutta minä olin kuumaverisempi. Vieraita\nnäytti huvittavan meidän kiistamme. Ei kukaan yrittänyt sopua rakentaa,\npaitsi Mascari, jonka me työnsimme syrjään viitsimättä kuunnella.\nMuutamat vieraista pitivät yhtä puolta, toiset toista. Tulos on\nhelposti arvattu. Huudettiin miekkoja ja tuotiin niitä. Minulle\ntarjottiin joukosta kahta ja olin juuri valitsemaisillani toisen, kun\nZanoni pani käteeni toisen, joka kannasta päättäen oli hyvin vanhaa\ntekoa. Samalla hetkellä hän katsoen prinssiin sanoi hymyillen: 'Herttua\nottaa esi-isänne miekan. Prinssi, te olette liian miehuullinen\nollaksenne taikauskoinen, ja olettehan jo unohtaneetkin meidän\nvälipuheemme!' Minusta näytti siltä kuin isäntämme olisi hätkähtänyt ja\nkalvennut kuullessaan nämä sanat. Kuitenkin hän Zanonin hymyyn vastasi\nuhkamielisellä katseella. Seuraavassa hetkessä oli kahakka täydessä\nkäynnissä. Kuusi tai kahdeksan miestä tappeli yhdessä mylläkässä, mutta\nprinssi ja minä etsimme vaan toisiamme. Melu ympärillämme, vieraiden\nhämminki, soittajien huudot, omien miekkojemme kalske oli kaikki\nomiansa vain yllyttämään onnetonta raivoamme. Me pelkäsimme, että\nläsnäolevat meidät keskeyttäisivät ja taistelimme niinkuin hullut,\nmiekkailusääntöjä muistamattakaan. Minä hyökkäsin ja torjuilin\nkonemaisesti, sokeasti ja hurjasti, ikäänkuin sisääni olisi mennyt\npiru, kunnes näin prinssin pitkällään jalkojeni juuressa veressään\nkylpien, ja Zanonin kumartuvan hänen ylitseen ja kuiskaavan jotakin\nhänen korvaansa. Se näkö jäähdytti meidän veremme. Kahakka loppui, me\nkokoonnuimme häpeissämme, katuvina ja kauhistuneina onnen hylkäämän\nisäntämme ympärille -- mutta se oli liian myöhäistä -- hänen silmänsä\njo pelottavasti pyörivät päässään. Minä olen nähnyt monta miestä\nkuolevan, mutta ei koskaan ole kenenkään kasvoilla ollut sellaista\nkammoa. Viimein oli kaikki ohi! Zanoni nousi ruumiin ääreltä ja, ottaen\nihan levollisesti minua kädestä, sanoi hän: 'Te todistatte herrat, että\nprinssi itse saattoi tämän kohtalon itselleen. Tämän loistavan suvun\nviimeinen jälkeläinen on miekkailussa kaatunut.'\n\n\"Minä en nähnyt Zanonia sen koommin. Minä kiiruhdin Ranskan lähetystöön\nkertomaan tapauksesta ja odottamaan asian päätöstä. Olen kiitollinen\nNapolin hallitukselle ja onnettoman ylimyksen perilliselle siitä, että\ntuota ikävää tapausta tulkittiin lempeästi ja jalomielisesti ja samalla\noikeudenmukaisesti. Sen muisto tulee kuitenkin koskemaan minuun\nviimeiseen hetkeeni asti.\"\n\n(Allekirjotus:) Louis Victor, R:n herttua.\n\nYlläoleva kirjelmä antaa lukijalle tarkimman ja yksityiskohtaisimman\nselonteon tästä tapauksesta, joka aikoinaan synnytti niin tavatonta\nhuomiota Napolissa.\n\nGlyndon ei ottanut osaa miekanmittelyyn eikä muutenkaan ollut\nhurjastelussa mukana. Tähän kumpaankin seikkaan oli ehkä syynä Zanonin\nkehottavat kuiskaukset. Kun Zanoni nousi ruumiin luota ja vetäytyi pois\nsekavasta joukosta, huomasi Glyndon, että hän ohikulkiessaan kosketti\nMascaria olkapäähän ja sanoi jotakin, jota englantilainen ei kuullut.\nGlyndon seurasi Zanonia juhlahuoneeseen, jossa vallitsi lähestyvän yön\nsynkkä hämäryys, paitsi missä kuun hohde sattui marmorilattialle.\n\n\"Kuinka saatoitte ennalta tietää tämän kauhean tapauksen? Eihän hän\nkaatunut teidän kädestänne!\" sanoi Glyndon vapisevalla ja ontolla\näänellä.\n\n\"Kenraali, joka tekee voiton laskelmat, ei itse ota taisteluun osaa\",\nvastasi Zanoni, \"levätköön menneisyys kuolleen keralla. Tule tapaamaan\nminut keskiyöllä merenrannikolla, puoli virstaa hotellista vasempaan.\nPaikan tunnet suuresta pilarista -- ainoa lähimailla -- johon on\nkiinnitetty taittunut ketju. Siellä silloin saat tavata mestarisi, jos\ntahdot meidän oppiimme tulla. Mene! Minulla on täällä vielä tehtäviä.\nMuista, Viola on vielä vainajan talossa.\"\n\nSamassa Mascari lähestyi, Zanoni kääntyi italialaisen puoleen ja\nviitaten kädellään Glyndonille meni Mascarin kanssa syrjään. Glyndon\nasteli hitaasti poispäin.\n\n\"Mascari\", sanoi Zanoni, \"isäntänne ei ole enää elossa. Teidän\npalveluksianne ei hänen perillisensä kaipaa; hän on raitis mies ja\nköyhyytensä kautta paheelta säilynyt. Mitä tulee teihin, kiittäkää\nminua, etten jätä teitä viranomaisten haltuun, muistakaa Kypron viiniä.\nEi, älkää vapisko mies! Se ei voinut minuun vaikuttaa, vaan sen\nvaikutus kääntyi takaisin; siinä se on tavallisten rikosten laatua.\nMinä suon teille anteeksi, ja jos viini minut tappaisi, niin lupaan,\nettä haamuni ei tule kummittelemaan niin hurskaan katujan luona. Se\nsiitä! Mutta vie minut nyt Viola Pisanin huoneeseen. Sinä et enää\ntarvitse häntä. Linnanpäällikön kuolema avaa vangille ovet. Anna käydä\njoutuisasti, minä tahdon täältä päästä.\"\n\nMascari mutisi jotain itsekseen, kumarsi syvään ja näytti tietä siihen\nhuoneeseen, mihin Viola oli suljettu.\n\n\n\n\nXVIII LUKU\n\n\n    _Merkurius_: kerro minulle siis, mitä etsit ja\n    mitä tahdot saada. Mitä haluat sinä valmistaa?\n\n    _Alkemisti_: Viisasten kiven.\n\n                             Sandivogius.\n\nPuuttui muutamia minuutteja puoliyöstä, kun Glyndon lähti kulkemaan\nsovitulle paikalle. Zanonin saavuttama salaperäinen valta häneen oli\nsaanut vielä vahvempaa tukea viimeisten tuntien tapahtumista. Prinssin\näkillinen kuolema näytti johtuneen aivan sattumasta eli perin\nluonnollisesta syystä, vaikka sen edellä oli käynyt niin juhlalliset ja\nvarmat ennustukset. Glyndonissa tämä herätti mitä syvimpiä ihailun ja\nkammon tunteita. Tuntui siltä kuin tämä hämärä ihmeellinen olento voisi\nkääntää tavallisimmatkin tapaukset ja vähäpätöisimmätkin välikappaleet\ntutkimattoman tahtonsa toimeenpanijoiksi. Mutta jos niin oli, kuinka\noli hän sallinut Violaa ryöstettävän? Miksei hän ollut estänyt rikosta\nennemmin kuin hän rikollista rankaisi? Ja rakastiko Zanoni todella\nViolaa? Rakastiko, vaikka hän tarjoutui hänestä luopumaan Glyndonin,\nkilpailijan hyväksi, jonka hän kyvyillään helposti saattoi työntää\ntieltään. Glyndon ei enää palannutkaan siihen luuloon, että Zanoni tai\nViola olisivat koettaneet viekottaa häntä naimisiin. Hänen pelkonsa ja\nkunnioituksensa Zanonia kohtaan kielsi ajattelemastakaan niin halpaa\npetosta.\n\nRakastiko hän itse enää Violaa? Ei! Kun hän edellisenä aamuna oli\nkuullut Violan vaarasta, oli hänessä kyllä jälleen herännyt rakastajan\nmyötätunto ja pelko, mutta prinssin kuoleman jälkeen oli Violan kuva\nhäipynyt hänen sydämestään eikä hän tuntenut mustasukkaista tuskaa\najatellessaan, että Zanoni oli Violan pelastanut ja että Viola ehkä\ntällä hetkellä oli Zanonin talossa. Se joka elämänsä aikana joskus on\njoutunut kaikkisyövän pelihalun orjaksi, hän muistaa, kuinka silloin\nkaikki muut asiat ja aatteet häviävät mielestä, kuinka tuo ainoa hurja\nintohimo kokonaan täyttää mielen ja kuinka pirullinen itsevaltias\ntaikavoimalla hallitsee joka tunnetta ja joka ajatusta. Vielä kiivaampi\nkuin pelihalu oli se hillitön mutta jalo halu, joka oli Glyndonin nyt\nvallannut. Hän tahtoi tulla Zanonin kilpailijaksi, ei inhimillisten\nkatoovaisten tunteitten leikissä vaan yliluonnollisen ja ikuisen\nviisauden vainioilla. Hän olisi huoleti -- niin, jopa ilomielin,\nantanut henkensä maksuksi noiden suurten salaisuuksien oppimisesta,\njotka erottivat muukalaisen muusta ihmiskunnasta. Jumalattarien\njumalattaren lumoomana hän ojensi käsivartensa, niinkuin tarujen hurja\nIksion[43] pilveä syleilläkseen.\n\nYö oli kirkas ja ihana ja veden kalvo tuskin väreili hänen jalkojensa\njuuressa, kun hän tähtien valossa kulki pitkin rannikkoa. Viimein hän\nsaapui paikalle ja siellä, murtunutta pilaria vastaan nojaamassa seisoi\npitkään viittaan puettu mies liikkumattomana. Glyndon läheni ja lausui\nZanonin nimen. Olento kääntyi ja näyttäytyi muukalaiseksi. Hänen\nkasvoissaan ei ollut Zanonin loistavaa kauneutta mutta ne olivat yhtä\nmajesteetilliset ja ehkä vielä vaikuttavammat, sillä korkealta otsalta\nja syvistä läpitunkevista silmistä hohti kypsynyt ikä ja himoton\najatuksensyvyys.\n\n\"Te etsitte Zanonia\", sanoi muukalainen, \"hän saapuu tänne kohta. Mutta\nkenties se, jonka näette edessänne, on enemmän tekemisissä kohtalonne\nkanssa ja lähempi unelmianne toteuttamaan.\"\n\n\"Onko maan päällä toista Zanonia?\"\n\n\"Jollei olisi\", vastasi muukalainen, \"niin miksikä tekään niin hurjasti\ntoivoisitte ja uskoisitte itse tulevanne Zanonin veroiseksi?\nLuuletteko, ettei kenessäkään muussa ihmisessä olisi palanut sama\njumalallisen kaipuun tuli? Kuka, totta tosiaan, ensimäisessä\nnuoruudessaan -- jolloin sielu on lähimpänä taivasta, mistä se on\nlähtenyt, ja jolloin sen jumalallisia ja syntyperäisiä kaipauksia eivät\nlikaiset halut ja pikkumaiset nuolet ole vielä tukahuttaneet -- kuka ei\nsilloin nuoruudessa olisi uskonut, että maailmankaikkeudessa on\nsalaisuuksia, joita ei tunne yhteinen lauma! Kuka nuorukainen ei olisi,\nniinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, himoinnut niille totuuden\nlähteille, jotka ovat salassa ja kaukana tiettömän tieteen aavoilla\nerämailla? Lähteen lirinä kuuluu sielussa, _sisällä_, ennenkuin kulkija\nhairahtuneena ja petettynä on vaeltanut liian kauaksi vesien luota ja\neksynyt suureen korpeen. Mutta luuletteko, ettei kukaan, joka suuria\ntoivoi, ole totuutta löytänyt? Luuletteko, että Sanomattoman Tiedon\nkaipuu on meille annettu aivan turhaan? Ei! Jokainen halu ihmisen\nsydämessä on välähdys sellaisesta, mikä on olemassa, kaukaisesta ja\njumalallisesta. Ei! Maailmassa on ollut aika ajoittain muutamia\nnerokkaampia ja onnellisempia henkiä, jotka ovat päässeet siihen\nilmapiiriin, missä ihmistä ylemmät olennot elävät ja liikkuvat. Zanoni,\nvaikka on suuri, ei ole ainoa. Hänellä on ollut edeltäjiä ja hänellä\nvoi tulevaisuudessa olla suuri sarja seuraajia.\"\n\n\"Ja tarkotatteko te\", sanoi Glyndon, \"että minä teissä näen yhden\nniistä harvoista tietäjistä, jotka eivät ole Zanonia halvemmat voimassa\nja viisaudessa?\"\n\n\"Minussa\", vastasi vieras, \"näette yhden, jolta itse Zanonikin on\noppinut muutamia korkeimmista salaisuuksistaan. Näillä rannikoilla,\ntällä kohdalla olen seisonut sellaisina aikoina, joista teidän\naikakirjanne vain heikosti voivat kertoa. Foinikilaiset, kreikkalaiset,\naskanit, roomalaiset, lombardilaiset -- kaikki minä olen nähnyt --\nlehtiä, jotka lepattavat ja välkehtivät kaikkiallisen elämän rungolla,\naikanansa karisten pois ja taas kasvaen uudelleen, kunnes sama rotu,\njoka antoi kunniansa vanhalle ajalle, taas suo uudelle maailmalle uuden\nnuoruuden. Puhtaat kreikkalaiset, helleenit, joiden syntyperä on\nteidän oppineitanne hämmentänyt, olivat samaa suurta heimoa kuin\nnormannilaiset, maailman herroiksi syntyneet, eivätkä he missään\nmaanpaikassa ole olleet paljaita puunhakkaajia.[44] Oppineittenkin\nhämärät traditsionit kertovat Hellaan poikien tulleen pohjoisen\nTraakian laajoilta ja hämäriltä alueilta, kukistaneen paimentolaiset\npelasgit ja perustaneen puoli-jumalien sukupuun; ne traditsionit\nasettavat keskelle etelän auringonpaahtamia kansoja sinisilmäisen\nMinervan ja keltatukkaisen Akilleen -- jotka paimenkansojen keskuuteen\nperustivat sotaisia harvainvaltoja ja rajotettuja yksinvaltoja,\nklassillisen ajan läänityslaitoksia. Nämäkin traditsionit siis voisivat\nopastaa teitä näkemään helleenien aikaisimmaksi kotipaikaksi saman\ntienoon, josta myöhempinä aikoina normannilaiset sotilaat ryntäsivät\nkeltiläisten raakojen ja velttojen heimojen kimppuun ja tulivat\nkristillisen maailman kreikkalaisiksi. Mutta tämä ei viehätä teitä ja\nteidän välinpitämättömyytenne on viisas. Ei ulkonaisten asioiden\ntiedosta vaan sielun sisäisestä täydellistymisestä riippuu ihmisen\npyrkiminen korkeammalle ihmistä.\"\n\n\"Ja mitä kirjoja sitten on tuolla tieteellä -- minkälaisissa\nlaboratorioissa se työskentelee?\"\n\n\"Luonto antaa ainekset, ne ovat ympärillänne joka päivä, missä\nkuljettekin. Kasveissa, joita karja syö ja joita kemisti ei huoli\ntutkia, alkuaineissa, joista luonnon halvimmat ja mahtavimmat muodot\novat kokoonpantuja, ilman avaruudessa, maan syvänteissä, kaikkialla\nlöytyy kuolevaisille kuolemattoman tiedon lähteitä ja kirjastoja. Mutta\nniinkuin yksinkertaisimmankin tieteen helpoimmat kysymykset ovat\nhämäriä sille, jonka järki ei ole kypsynyt niitä käsittämään, niinkuin\nsoutaja tuossa purressa ei voi sanoa, miksi kaksi ympyrän kehää ei voi\nsivuuttaa toisiaan muuta kuin yhdessä pisteessä -- niinpä myös, vaikka\nkoko maa olisi yltä yleensä kirjailtu jumalallisen tiedon kirjaimilla,\novat merkit ja piirrokset arvottomia sille, joka ei pysähdy kieltä\ntutkistelemaan ja totuutta miettimään. Nuori mies, jos mielikuvituksesi\non elävä, jos sydämesi on uljas, jos tiedonhalusi on kyllästymätön,\nniin minä otan sinut oppilaakseni. Mutta jo ensimäiset opetukset ovat\nvakavia ja pelottavia.\"\n\n\"Jos te olette jaksanut niitä hallita, niin miksen minäkin?\" vastasi\nGlyndon rohkeasti. \"Minä olen lapsuudestani asti tuntenut, että minua\nvartoo kummalliset salaisuudet, ja tavallisen kunnianhimon ylpeimmistä\nihanteista olen kääntänyt katseeni siihen pimeyteen, joka aukenee\ntuolla puolen. Sinä hetkenä kun näin Zanonin, tunsin löytäneeni\nholhoojan ja oppaan, jota pitkin nuoruuttani turhaan olin ikävöinyt ja\npalavasti odottanut.\"\n\n\"Ja minulle on siirtynyt hänen velvollisuutensa\", vastasi muukalainen.\n\"Tuolla satamassa on ankkuroituna se laiva, missä Zanoni lähtee\nkauniimpaa kotipaikkaa etsimään; vielä hetkinen, niin nousee aamutuuli,\npurjeet pullistuvat ja vieras on mennyt menojaan niinkuin vihuri. Mutta\nhän on niinkuin tuuli tuonut ja sydämeesi jättänyt siemeniä, jotka\nvoivat kukoistaa ja kantaa hedelmiä. Zanoni on tehtävänsä tehnyt, häntä\nei enää tarvita; hänen työnsä täydentäjä seisoo vieressäsi. -- Nyt hän\ntulee. Minä kuulen airojen loisketta. Sinulle jätetään valinta. Omasta\nratkaisustasi riippuu, tapaammeko vielä toisemme.\" Näin sanoen vieras\nverkallensa poistui ja painui kallioitten varjoon. Yli vesien liukui\nruuhi, se tapasi maata; rannalle hyppäsi mies, jonka Glyndon tunsi\nZanoniksi.\n\n\"Nyt, Glyndon, minä en anna sinulle enää onnellisen lemmen ja rauhaisan\nilon toivoa. Sen hetki on mennyt ja kohtalo on minuun liittänyt sen\nkäden, joka olisi voinut tulla sinulle. Mutta minulla on sinulle vielä\ntarjottavana suuria lahjoja, jos luovut siitä halusta, joka sydäntäsi\nkalvaa ja jonka toteutumisia en minäkään kykene ennalta näkemään.\nOlkoon pyrintösi inhimillinen, niin minä lupaan sen täydellisesti\ntyydyttää. Neljää seikkaa ihmiset halajavat elämältä: lempeä,\nrikkautta, mainetta ja valtaa. Ensimäistä en voi sinulle antaa, mutta\nmuut ovat sinun valittavissasi. Valitse niistä minkä tahdot ja\nerotkaamme rauhassa.\"\n\n\"Sellaisia antimia minä en tavottele. Minä valitsen tiedon ja sellaisen\ntiedon kuin on sinulla. Sitä varten ja yksin sitä varten minä luovun\nViolan lemmestä; tieto ja ainoastaan tieto olkoon minun palkintoni.\"\n\n\"Minä en voi sinua kieltää, vaikka voin varottaa. Oppimisen halu ei\naina sisällä saavuttamisen kykyä. Minä voin sinulle antaa opettajan --\nmutta muu riippuu sinusta itsestäsi. Ole ajoissa viisas ja valitse se,\nminkä minä varmasti voin sinulle taata.\"\n\n\"Vastaa ainoastaan näihin kysymyksiin ja vastauksesi mukaan teen\npäätökseni. Onko ihmiselle mahdollista päästä kanssakäymiseen muiden\nmaailmoiden asukkaiden kanssa? Onko ihmisen vallassa vaikuttaa\nluonnonvoimiin ja turvata elämänsä miekkaa ja tautia vastaan?\"\n\n\"Kaikki tämä voi olla mahdollista muutamille\", vastasi Zanoni\nvältellen. \"Mutta yhtä vastaan, joka saavuttaa nämä salaisuudet,\ntuhannet voivat yrityksessä joutua häviölle.\"\n\n\"Vielä yksi kysymys. Sinä --\"\n\n\"Malta! Itsestäni, niinkuin jo olen sanonut, en tee tiliä.\"\n\n\"No, entä se muukalainen, jonka tänä yönä tapasin, onko hänen\nkerskauksensa uskottavaa? Onko hän totisesti yksi niitä tietäjiä,\njoiden vakuutat päässeen niiden mysterioitten herraksi, joita minäkin\nikävöin päästä käsittämään?\"\n\n\"Uskalikko\", sanoi Zanoni säälivällä äänellä, \"olet mennyt yli\nkäännekohdan ja valintasi on tehty! Minä voin ainoastaan kehottaa\nsinua: ole uljas ja menesty! Minä jätän sinut nyt sellaiselle\nmestarille, jolla _on_ voimaa ja tahtoa avaamaan sinulle tuon\npelottavan maailman portit. Sinun menestyksesi tai tappiosi on\nmitättömän veroista hänen vääjäämättömän viisautensa silmissä. Mejnour,\nota vastaan oppilas!\" Glyndon kääntyi ja hänen sydämensä sykki, kun hän\nhuomasi, että muukalainen, jonka askeleita hän ei ollut kuullut\nhietikolla ja jonka lähestymistä hän ei kuunvalossakaan ollut nähnyt,\ntaas seisoi hänen vieressään!\n\n\"Hyvästi\", jatkoi Zanoni, \"koetuksesi alkaa. Kun ensi kerran tapaamme\ntoisemme, olet sinä taistelun uhri tai voittaja.\"\n\nGlyndonin silmät seurasivat salaperäisen Zanonin väistyvää vartaloa.\nHän näki hänen astuvan ruuheen, ja silloin hän vasta huomasi, että\nsoutajien joukossa oli nainen, joka nousi seisaalleen Zanonin\nsaapuessa. Matkan päässäkin hän saattoi tuntea ennen niin rakkaan\nViolan muodon. Viola viittasi hänelle kädellään ja läpi tyynen kirkkaan\nilman kuului hänen äänensä suruisena ja suloisena molempien\näidinkielellä haastavan: \"Jää hyvästi Clarence -- minä annan sinulle\nanteeksi -- hyvästi, hyvästi!\"\n\nGlyndon koetti vastata, mutta Viola oli koskettanut hänen sydämensä\narinta kieltä eikä hän saanut sanoja suustaan. Ainiaaksi oli nyt\nhäneltä mennyt Viola. Tämän oudon muukalaisen seuraan hän oli lähtenyt;\npimeys peitti hänen kohtalonsa! Ja Glyndon itse oli ratkaissut Violan\nja oman kohtalonsa. Laiva eteni, laineet läiskyivät ja kimmelsivät\nairojen alla ja kuu loi kultaisen viirun yli veden, joka kantoi\nrakastajat muille maille. Yhä kauemmaksi liukui vene, kunnes se viimein\ntuskin näkyvänä pilkkuna ehti laivan sivulle, joka liikkumattomana\nlepäsi kuun valaisemassa lahdessa. Samassa hetkessä ikäänkuin\ntaika-iskusta heräsi tuuli puhaltamaan leikillisenä ja vilpoisana. Ja\nGlyndon kääntyi Mejnourin puoleen ja katkaisi hiljaisuuden.\n\n\"Sano minulle -- jos voit tulevaisuutta lukea -- sano minulle, että\nViolan kohtalo on oleva kirkas ja _hänen_ valintansa ainakin viisas.\"\n\n\"Oppilas\", vastasi Mejnour äänellä, jonka kylmyys hyvin sopi jäätäviin\nsanoihin: \"ensimäinen tehtäväsi olkoon irrottaa kaikki ajatuksesi,\ntunteesi, harrastuksesi muista olennoista. Tiedon ensimäinen aste\nvaatii, että Itse ja yksin Itse on tutkimusalasi ja maailmasi. Sinä\nolet urasi omistanut, sinä olet lemmen hylännyt, sinä olet heittänyt\nrikkauden, maineen ja vallan alhaisen prameuden. Mitä sinuun koskee\nkoko ihmiskunta? Kykyjesi täydentäminen ja tunteittesi keskittäminen on\ntästälähin ainoa päämääräsi.\"\n\n\"Ja onko tulos sitten onni?\"\n\n\"Jos onnea löytyy\", vastasi Mejnour, \"niin sen perustus täytyy olla\nsiinä _Itsessä_, jolle kaikki himot ovat tuntemattomat. Mutta onni on\nolemassaolon viimeinen aste, ja vielä sinä olet vasta ensimäisen asteen\nkynnyksellä.\"\n\nMejnourin puhuessa oli kaukainen laiva levittänyt purjeensa tuuleen ja\nliikkui hiljaa yli ulapan. Glyndon huokasi, ja mestari oppilaineen\nkääntyi kulkemaan kaupunkia kohden.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nKynnyksen vartija.\n\n\n    \"Olkoon sen takana mitä hyvänsä,\n    Minä sen kohotan.\"\n\n              _Saiksen hunnutettu kuva_.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\n    \"Uhrina minä alttarille käyn.\"\n\n           _Metast. At. II, 6.\n\nOli kulunut kuukauden verran Zanonin lähdettyä ja Glyndonin tavattua\nMejnourin, kun kaksi englantilaista käsikoukussa asteli Napolin\nvaltakatua.\n\n\"Mutta sen minä sanon\", puhui toinen kiihkeästi, \"että jos sinulla on\nhitunenkin järkeä jälellä, niin seuraat sinä minua Englantiin. Tämä\nMejnour on petkuttaja, ja vielä vaarallisempi kuin Zanoni, koska hän on\nenemmän tosissaan. Mitä hänen lupauksensa viimeisiltään ovat? Itsehän\ntunnustat, ettei mikään voi olla hämärämpää. Sanot, että hän on\nlähtenyt Napolista, -- että hän on valinnut olinpaikan, joka paremmin\nkuin ihmisten meluavat markkinat sopii niihin tutkimuksiin, joihin hän\naikoo sinut vihkiä. Hänen asuntonsa on Italian hurjimpien rosvojen\npesäpaikassa -- seudussa, mihin ei ulotu oikeudenkaan käsi. Mainio\nerakon maja tosiaankin! Minä vapisen sinun puolestasi. Jospa tämä outo\nmies -- josta ei tiedetä mitään -- onkin liitossa rosvojen kanssa ja\nnämä vaan väijyvät sinua päästäkseen käsiksi rikkauksiisi -- ehkä\nelämääsi? Saat kiittää onneasi, jos pääset sieltä puolen omaisuutesi\nhukalla. Sinä hymyilet halveksuvasti! Hyvä, jätä terve järki pois\nlaskuistasi ja katso asiata omalta kannaltasi. Sinun pitää mennä\nkoetukseen, jota ei itse Mejnourkaan kuvaile varsin viehättäväksi. Se\nsaattaa onnistua tai olla onnistumatta; jälkimäisessä tapauksessa uhkaa\nsinua mitä synkimmät kauhut; edellisessä tapauksessa et ole päässyt sen\npitemmälle kuin tuo tylsä ja iloton mystikko, jota pidät mestarina.\nPois tuhmuus! nauti nuoruudesta, niin kauan kuin se kestää. Palaa minun\nkerallani Englantiin, unohda nämä unelmat. Aiota parempaa uraa\nkulkemaan, tee parempia tuttavuuksia, kuin mitkä sinua Italian niemellä\nhoukuttelevat. Pidä huolta tavarastasi, hanki rikkautta ja tulet\nonnelliseksi ja kaikkein arvoa nauttivaksi kansalaiseksi. Tämä on\nterveen ystävyyden neuvo, mutta se mitä minä lupaan sinulle, on\nvilpittömämpää kuin mitä Mejnour lupaa.\"\n\n\"Mervale\", sanoi Glyndon jyrkästi, \"minä en voisi, jos tahtoisinkin,\nnoudattaa sinun kehotustasi. Suurempi voima ajaa minua eteenpäin, minä\nen voi vastustaa sen vaikutusta. Minä tulen viimeiseen asti seuraamaan\nsitä outoa tietä, jolle olen astunut. Älä ajattele minua enempää.\nSeuraa itse sitä neuvoa, jonka annoit minulle, ja ole onnellinen.\"\n\n\"Tämä on mieletöntä\", sanoi Mervale, \"terveytesi on piloilla; sinä olet\nmuuttunut niin, että minä tuskin saatoin sinua tuntea. Tule! minulla on\njo passissani mainittuna sinun nimesi, kohta minä lähden ja sinä, joka\nvielä olet tuskin muuta kuin poika, jäät ilman ystävää oman haaveesi\npauloihin ja tämän häikäilemättömän veijarin vehkeiden uhriksi.\"\n\n\"Riittää jo\", sanoi Glyndon kylmästi, \"sinun neuvosi menettävät\narvonsa, kun annat ennakkoluulojesi niin selvästi tulla näkyviin.\nMinulla on jo tarpeeksi todistuksia tämän miehen voimista -- jos hän\nonkaan mies miesten vertainen, jota toisinaan epäilen -- ja tulkoon\nelämä, tulkoon kuolema, minä en väisty siltä polulta, joka lumoavasti\nhoukuttelee. Hyvästi Mervale, ja jollemme enää tapaa toisiamme, jos\nsinä vanhassa iloisessa kotimaassamme saat kuulla, että Clarence\nGlyndon nukkuu viimeistä untaan Napolin rannikoilla tai kaukaisessa\nvuoristossa, niin sano nuoruutemme ystäville: 'Hän kuoli arvokkaasti,\nniinkuin tuhannet tiedon-marttyyrit ennen häntä ovat kuolleet, ikuisen\ntotuuden etsimisessä.'\"\n\nHän puristi Mervalen kättä, riensi hänen luotaan ja katosi\nväentungokseen.\n\nKadunkulmassa hänet pysäytti Nicot.\n\n\"Ah, Glyndon, minä en ole sinua koko kuukauteen nähnyt. Missä olet\npiileskellyt? Oletko vaipunut tutkimuksiin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Minä aion lähteä Napolista Pariisiin. Tahdotko seurata minua?\nKaikenlaiset nerot ovat siellä etsittyjä ja voivat varmasti kohota.\"\n\n\"Kiitän tarjouksesta, mutta minulla on tätä nykyä muita suunnitelmia.\"\n\n\"Niin lyhyttä kieltä -- mikä sinua vaivaa? Suretko Pisanin menetystä?\nOta minusta esimerkki! Minä olen jo saanut lohdutusta Bianca\nSacchinista -- hän on sievä nainen -- valistunut -- ilman\nennakkoluuloja. Hänestä minä saan mainion välikappaleen. Mutta mitä\ntulee Zanoniin --\"\n\n\"Mitä hänestä?\"\n\n\"Jos minä koskaan maalaan jotain vertauskuvallista, niin otan hänet\nSaatanan malliksi. Ha, ha, oikea maalarin kosto -- äh! Ja se on muuten\nmaailman meno. Kun emme voi tehdä mitään sille, jota vihaamme, niin\nvoimme ainakin piirtää hänestä irvikuvan. Mutta totta puhuen minä\ninhoon sitä miestä.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin\nodottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä\nkiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja\nkoko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä.\nMinä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä\ntunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun\nJean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli,\nmekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen\nmaailmaani!\"\n\n\"Ja minä omaani. Hyvästi!\"\n\nSamana päivänä lähti Mervale Napolista. Seuraavana päivänä Glyndonkin\njätti Ilojen Kaupungin, ratsastaen yksin hevosellaan. Hänen tiensä\nkulki maakunnan luonnonkauneihin, mutta vaarallisiin seutuihin, joissa\nsiihen aikaan asustivat rosvot ja joihin harvat matkustajat uskalsivat\npäivänvalollakaan lähteä ilman varustettua saattojoukkoa. Ei voi\najatella yksinäisempää tietä kuin sitä, missä hänen hevosensa kaviot\nkumeasti ja alakuloisesti kajahtelivat. Suuria aloja asumatonta maata\noli hänen edessään, etelän rehevän kasvullisuuden peittämänä. Silloin\ntällöin hyppäsi villi kauris alas joltakin kunnaalta, tai kuului\nvuorenloukosta yllätetyn petolinnun kimeä kiljahdus. Nämä olivat ainoat\nelonmerkit; ei yksikään ihminen tullut tiellä vastaan, ei yhtään mökkiä\nnäkynyt lähimailla. Omissa vakavissa ja korkeissa aatoksissaan ratsasti\nnuori mies tietään, kunnes aurinko oli tyhjentänyt puolipäivähelteensä\nja raitis tuuli, ennustaen illan lähestymistä, nousi mereltä, joka oli\noikealla kädellä kaukana ja näkymättömänä. Samalla hän tienkäänteessä\nnäki edessään kurjannäköisen kylän, jollaisia tavataan Napolin\nsisämailla, ja toisella puolella tietä oli pieni kappeli, jonka\navoimesta ovesta näkyi kirjavasti maalattu Neitsyen kuva. Täällä, missä\nkristityn maan povessa oli säilynyt vanhan jumala-uskon jätteitä --\nsillä aivan samanlaisia olivat ne kappelit, jotka pakanallisena aikana\nolivat vihityt mytologian pyhien puolijumalien palvelukseen -- täällä\nistui yhdessä kuusi tai seitsemän onnettoman näköistä siivotonta\nvaivaista, joita spitalitaudin kirous oli erottanut muista ihmisistä.\nHe päästivät kimakan huudon kääntäessään aavemaiset kasvonsa\nhevosmieheen, ja paikastaan liikahtamatta he ojensivat näivettyneet\nkäsivartensa pyytäen almua Laupeuden Äidin nimessä. Glyndon viskasi\nnopeasti heille muutamia kolikoita, käänsi poispäin kasvonsa, kannusti\nhevostaan eikä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin oli ehtinyt kylään.\nToisella puolen ahdasta ja kuraista tietä oli tuimannäköisiä ihmisiä --\nmuutamat nojallaan mustien hökkeleiden ränsistyneitä seiniä vastaan,\nmuutamat kynnyksellä istumassa, muutamat pitkällään likaisella maalla\n-- kaikki sekä sääliä että pelkoa herättäviä: sääliä likaisuutensa\ntähden ja pelkoa kasvoissa näkyvän raakuuden tähden. He katselivat\nhäntä vihaisen ja synkän näköisinä hänen ratsastaessaan ylös pitkin\nepätasaista tietä. Muutamat kuiskailivat keskenään merkitsevästi silmää\niskien, mutta kukaan ei koettanut estää hänen matkaansa. Lapsetkin\nlakkasivat telmeestään, ja ryysyiset nulikat kuiskasivat äideilleen:\n\"huomenna saadaan lystiä!\" Se oli juuri yksi niitä kyliä, joihin ei\nulotu lain koura vaan joissa murha ja väkivalta turvallisina asustavat\n-- jollaisia siihen aikaan oli paljon Italian kaukaisemmissa osissa.\n\nGlyndonin rohkeus oli mennä, kun hän katseli ympärilleen, ja aiottu\nkysymys kuoli hänen huulilleen. Viimein yhdestä kurjasta mökistä astui\nulos muita arvokkaampi mies. Hänellä ei ollut niinkuin muilla likaisia\nrepaleita päällään vaan hän oli puettu mitä komeimpaan kansallispukuun.\nHänen sysimustat kiharansa olivat lakin peitossa, josta riippui\nkullattu töyhtö hartioille, hänen viiksensä oli hyvin hoidetut ja\nkaulan ympäri oli sidottu hieno silkkinen kirjava kaulahuivi. Lyhyt\ntakki oli kirjailtu useilla kiiltävillä nappiriveillä, housut olivat\nihonmyötäiset ja leveässä vyössä näkyi kaksi hopeahelaista pistoolia ja\ntuppipuukko, jonka varsi oli kaiverrettua norsunluuta. Pieni sievä\nkarhiini (pyssy) riippui yli olkapään.\n\nMies itse oli keskikokoinen, atletti muodoltaan, piirteet säännölliset,\niho ahavoitunut. Hänellä oli kasvoissaan sellainen ilme, joka kyllä oli\nröyhkeä ja häikäilemätön, mutta enemmän uhmaileva kuin raaka eikä aivan\nvailla viehätystä.\n\nGlyndon silmäiltyään miestä jonkun hetken tarkkaavasti pidätti\nhevostaan ja kysyi tietä \"vuorilinnaan.\"\n\nMies nosti lakkiaan kysymyksen kuultuaan, lähestyi Glyndonia, pani\nkätensä hevosen kaulalle ja virkkoi matalalla äänellä: \"Te olette siis\nse herra, jota meidän suojelijamme on odottanut. Hän pyysi minua\njohtamaan teitä linnaan. Ja todellakin, signor, voisi olla turmioksi,\njos minä en hänen käskyään tottelisi.\"\n\nMies sitten huusi läsnäoleville äänekkäästi: \"Hoi, ystäväiset,\ntästälähin ja aina osottakaa kaikkea kunnioitusta tälle arvokkaalle\nherralle. Hän on se vieras, jota meidän siunattu suojelijamme\nlinnavuorella on odottanut. Pitkä elämä olkoon hänellä! Olkoon hän,\nniinkuin hänen isäntänsä, turvattu päivällä ja yöllä -- vuorilla ja\ntasangoilla -- tikaria ja kuulaa vastaan. Kirottu olkoon se, joka\nkoskee hiuskarvaakaan hänen päässään tai ropoa hänen kukkarossaan. Nyt\nja aina me tahdomme häntä suojella ja kunnioittaa -- lain edessä ja\nlakia vastaan -- hengellä ja elämällä. Amen! Amen!\"\n\n\"Amen!\" vastasivat hurjasti yhteen ääneen sadat kielet ja joukot\ntunkeilivat pitkin kyläkatuja ratsastajan ympärille.\n\n\"Ja että hän olisi tunnettava\", jatkoi englantilaisen outo suojelija,\n\"tunnettava silmälle ja korvalle, niin minä sidon hänen ympärilleen\ntämän valkoisen nauhan ja sanon hänelle tunnussanan 'rauha rohkealle'.\nSignor, kun kannatte tätä nauhaa, niin ylpeimmätkin näillä seuduin\npaljastavat päänsä. Signor, kun lausutte tämän tunnussanan, niin\nröyhkeimmätkin ovat velvolliset teitä tottelemaan. Jos tahdotte apua\ntai etsitte kostoa -- siepataksenne kaunottaren tai voittaaksenne\nvihollisen -- puhukaa vain sana, niin me olemme teidän palvelijoitanne!\nEikö niin, kumppanit?\" Ja taas käheät äänet huusivat \"Amen! Amen!\"\n\n\"Nyt, signor\", kuiskasi rosvopäällikkö, \"jos teillä on muutamia\nkolikoita liikaa, niin viskatkaa joukon sekaan ja menkäämme matkaan.\"\n\nGlyndon mielellään suostui loppukehotukseen ja tyhjensi kukkaronsa\nkadulle. Kirouksin, siunauksin, huudoin ja meluin kaikki, miehet,\nvaimot ja lapset heittäytyivät rahoja kokoomaan, ja päällikkö tarttui\nhevosen ohjaksiin ja lennätti sen juoksujalkaa läpi kylän ja vasemmalle\nkädelle ahtaan solatien kautta, kunnes muutaman hetken päästä ei\nnäkynyt ihmisiä eikä taloja vaan vuoristot sulkivat näköalan kaikilta\npuolilta. Silloin vasta opas hiljensi juoksuaan, käänsi mustat silmänsä\nGlyndoniin ja virkkoi veitikkamaisesti:\n\n\"Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan odottanut näin sydämellistä\nvastaanottoa?\"\n\n\"No todella minun olisi _pitänyt_ sitä odottaa, sillä se signor, jonka\ntaloon olen matkalla, ei salannut minulta ympäristön luonnetta. Ja\nteidän nimenne, ystäväni, jos niin saan sanoa.\"\n\n\"Oh, minua ei tarvitse arkailla. Kylässä minua tavallisesti kutsutaan\nmaestro Paoloksi. Minulla oli kerran pilanimi mutta se oli hieman ruma,\nja minä olen sen unohtanut, sittekuin maailmasta vetäydyin pois!\"\n\n\"Ja mikä teidät saattoi tänne vuoristoon lähtemään? Maailmanväsymys vai\nköyhyys vai joku -- joku intohimon teko, josta olisi lähtenyt lain\nrangaistus?\"\n\n\"Kas niin, signor\", sanoi mies iloisesti naurahtaen, \"minunlaiset\nharvoin rakastavat jokapäiväisyyttä. Minulla ei ole mitään salaisuuksia\nniinkauan kuin olen näillä mailla ja huilu on taskussa ja pyssy\nselässä.\" Rosvo näytti mielellään laskevan kielensä valloilleen ja mitä\npitemmälle kertomus jatkui, näytti se vievän häntä kauemmaksi kuin hän\naikoikaan. Keveä leikillisyys vaihtui vilkkaaseen ja ilmehikkääseen\nviittoiluun, joka etelämaissa aina seuraa tunteiden esitystä.\n\n\"Minä synnyin Terracinassa -- se on kaunis seutu, eikö olekin? Isäni\noli oppinut munkki, korkeasyntyinen. Äitini -- taivas häntä siunatkoon\n-- oli ravintoloitsijan sievä tytär. Tietysti ei naiminen voinut tulla\nkysymykseenkään, ja kun minä synnyin, niin munkki totisena selitti,\nettä kasvoni olivat niin merkillisesti hänen näköisensä. Minut\nmäärättiin kehdosta asti kirkon palvelukseen ja yleisesti arveltiin,\nettä pääni oli kuin luotu munkkihattua varten. Munkki piti suurta\nhuolta kasvatuksestani ja minä opin latinaa ja psalmeja yhtä pian kuin\nvähemmän merkilliset lapset oppivat kirkumaan. Eikä pyhän miehen\nhuolenpito rajottunut ainoastaan sisäisiin avuihin. Vaikka hän oli\nvannonut köyhyyttä, piti hän aina varansa, että äidilläni oli taskut\ntäynnä: ja äitini ja minun taskujeni välille syntyi pian salainen\nkanssakäyminen. Sentähden minä neljäntoista vanhana kannoin lakkia\ntoisella kulmalla, pistooleja aina vyössä, ja aloin herrastella\nkavaljeerina. Silloin äitiraukkani kuoli, ja samaan aikaan isäni, joka\noli kirjottanut historian paavinbullista neljässäkymmenessä nidoksessa\nja muuten oli niinkuin jo sanoin korkeasyntyinen, sai kardinaalin\nhatun. Siitä ajasta asti hän piti parhaimpana olla välittämättä\nhalvasta minunlaisestani. Hän lähetti minut Napoliin erään kunniallisen\nnotaarion luokse ja antoi minulle kaksisataa kruunua matkaan. Ja minä,\nsignor, näin silloin siksi paljon 'korkeasta laista ja oikeudesta',\netten koskaan alennu siinä ammatissa loistelemaan. Sen sijaan että\nolisin pergamenteja tuhrinut, minä olin lemmenkaupoissa notaarion\ntyttären kanssa. Isäntäni keksi meidän viattoman ilomme ja ajoi minut\npellolle; se oli kiusallista. Mutta minun Ninettani rakasti minua ja\nlaitti niin, ettei minun tarvinnut maata kadulla kerjäläisten kanssa.\nPikku hempukka, tuntuu kuin vielä näkisin hänet, paljain jaloin ja\nsormi suulla, avaavan oven kesäöinä ja pyytävän minua hiljaa hiipimään\nkyökkiin, missä -- pyhimyksille kiitos! -- piirakka ja viinipullo aina\nodotti nälkäistä rakastajaa. Viimein Ninetta kylmeni minulle. Se on\nnaisväen tapaista, signor. Hänen isänsä löysi hänelle mainion kumppanin\n-- vanhan laihan taulukauppiaan. Tyttö suostui tuumaan ja pian\npistettiin ovi lukkoon rakastajan silmien edestä. Minä en tullut\npahalle päälle, teidän ylhäisyytenne, en, en tullut. Naisia on paljon\nniinkauan kuin olemme nuoria. Niin minä ilman tukaattia taskussani tai\nkannikkaa hampaissani lähdin koettamaan onnea espanjalaisen kauppiaan\nlaivassa. Se oli pahempaa työtä kuin olin luullutkaan, mutta onneksi\nmeidät yllättivät merirosvot. Puolet laivaväestä surmattiin, toinen\npuoli otettiin vangiksi. Minä olin jälkimäisten joukossa -- aina onnen\npuolella, nähkääs, signor -- munkinpojilla on siinä etu. Merirosvojen\npäällikkö piti minusta. 'Tule meidän palvelukseen', sanoi hän. 'Olen\nsangen kiitollinen', sanoin minä. Kas nyt olin merirosvo! Ah, mikä\nhauska elämä! Kuinka siunasin vanhaa notaariota, joka heitti minut\npellolle. Mikä juhliminen, mikä tappeleminen, mikä kosiminen ja\nriitely! Joskus me tulimme rantaan ja pidimme lystiä niinkuin prinssit,\njoskus me päiväkausia tyynellä säällä lepäilimme ja päivä paistoi ja\nmeri kimalteli -- siinäpä hauska. Ja sitten, kun tuuli nousi ja purje\ntuli näkyviin, kuka oli iloisempi kuin me? Minä vietin kolme vuotta\nsiinä hauskassa toimessa, mutta silloin minä, signor, tulin\nkunnianhaluiseksi. Minä kapinoin kapteenia vastaan ja tahdoin päästä\nhänen paikalleen. Yön hiljaisuudessa me teimme ylläkön. Laiva makasi\nniinkuin tukki meressä, ei näkynyt maata mastonhuipusta, aallot olivat\nkuin lasia ja kuu paistoi täydeltä terältään. Ylös me nousimme,\nkolmekymmentä meitä oli ja enemmänkin. Huutaen me syöksyimme kapteenin\nkajuuttaan, minä etunenässä. Vanha urhoollinen päällikkö oli kuullut\nhuudon ja seisoi siinä ovessa, pistooli kummassakin kädessään, ja hänen\nainoa silmänsä -- toinen oli sokea -- oli pahempi katsoa kuin\npistoolien suut. 'Antaudu', huusin minä, 'henkesi säästetään.' 'Ota\nse', sanoi hän ja hui! pani pistooli. Mutta pyhimykset pitivät omastaan\nhuolta ja kuula meni ohi kulmien. Minä hyökkäsin häneen kiinni ja\ntoinen pistooli laukesi tappelun telmeessä ilmaan. Mokoma mies -- kuusi\njalkaa neljä tuumaa ilman jalkineita! Kannelle me kaaduimme\nkieriskellen toistemme päällä. Pyhä Maria! ei ollut aikaa hakea\npuukkoja. Sillävälin oli koko joukko ehtinyt jalkeille, muutamat olivat\nkapteenin puolella, muutamat minun puolellani, lyöden ja ampuen,\nkiroten ja huutaen, ja silloin tällöin kuului meressä loiskaus! Hieno\nateria hai-kaloilla sinä yönä! Viimein vanha Bilboa pääsi voitolle.\nHänen puukkonsa leimahti ja tuli alas -- mutta ei minun sydämeeni. Ei!\nminä pidin vasenta kättäni kilpenä ja terä meni läpi lihan, niin että\nveri purskui kuin valaskalan sieraimista. Iskun voimasta putosi\njunkkari päälleni ja oikealla kädelläni otin häntä kurkusta kiinni ja\nkäänsin hänet toiselle kyljelle niinkuin lampaan, signor, ja silloin\noli pian hänen loppunsa tullut -- lihava saksalainen pisti hänet\nläpitse piikillänsä.\n\n\"'Vanha kumppani', sanoin minä, kun hän käänsi pelottavan silmänsä\nminuun, 'minä en sinua vihaa, mutta kai jokaisen täytyy päästä\neteenpäin maailmassa, vai kuinka?' Kapteeni irvisti ja heitti henkensä.\nMinä nousin kannelle -- mikä näky! Kaksikymmentä urheata poikaa\nkankeana ja kylmänä, ja kuu paistaen verilätäkköihin kuin vesilampiin.\nNo niin, signor, voitto oli meidän, ja laiva minun. Minä hallitsin sitä\nhauskasti kuusi kuukautta. Sitten me ahdistimme ranskalaista laivaa,\njoka oli kahta vertaa suurempi kuin meidän, sepä leikkiä! Ja meillä ei\nollut pitkään aikaan ollut hyvää ottelua, niin että oli aika hauskaa.\nMe teimme parastamme ja voitimme laivan kaikkineen. He tahtoivat ampua\nkapteenin, mutta se oli vastoin minun lakejani; me tukimme hänen\nsuunsa, sillä hän haukkui niinkuin äkäinen akka. Me jätimme hänet ja\nmuut hänen väestään omaan laivaamme, sillä se oli pahasti tärvelty,\nvedimme mastoon ranskalaisen mustan lipun ja lähdimme iloisesti matkaan\nhyvällä tuulella. Mutta onni jätti meidät, kun hylkäsimme vanhan hyvän\nlaivamme. Tuli myrsky, syntyi vuoto, monta meistä pelastui venheeseen;\npaljon oli kultaa muassa mutta ei yhtään vettä! Kaksi vuorokautta me\nkärsimme kauheasti, mutta viimein pääsimme rantaan lähellä ranskalaista\nlinnoitusta. Surkea tilamme herätti sääliä, ja koska meillä oli rahoja,\nei meitä epäilty -- ainoastaan köyhiä epäillään. Tässä me pian\ntoivuimme väsymyksestämme, laitimme itsemme hyvään kuntoon ja minä,\nnöyrin palvelijanne, marssin rannalla yhtä jalona kapteenina kuin\nkonsanaan laivan kannella. Mutta nytpä sattui niin hullusti, että minun\npiti pikiintyä yhteen silkkikauppiaan tyttäreen. Ah! kuinka minä\nrakastin häntä -- kaunista Klaaraa! Niin. Minä rakastin häntä niin\nkovin, että minua kauhistutti koko mennyt elämäni! Päätin katua ja\nmennä naimisiin ja tulla kunnon ihmiseksi. Sentähden kutsuin kokoon\nlaivakumppanini, kerroin heille päätöksestäni, päästin heidät\npalveluksesta ja kehotin eroomaan. He valitsivat saksalaisen\npäällikökseen enkä minä heistä enempää kuullut. Minulla oli vielä\njälellä kaksituhatta kruunua, tällä summalla saavutin silkkikauppiaan\nsuostumuksen ja päätettiin, että minä tulisin osakkaaksi liikkeeseen.\nMinun ei tarvitse sanoakaan, että kukaan ei minua epäillyt vaan\npidettiin minua napolilaisen kultasepän poikana. Olin hyvin onnellinen\nsilloin, signor, hyvin onnellinen -- minä en olisi tahtonut\nkärpästäkään loukata. Jos olisin saanut Klaaran vaimokseni, olisin\nollut yhtä hyvä kauppias kuin mikä koskaan on kyynärkeppiä käytellyt.\"\n\nRosvo pysähtyi hetkeksi ja helppo oli nähdä, että hän tunsi sisällään\nenemmän kuin hänen sanansa ja äänensä ilmaisivat. \"No niin, meidän ei\npitäisi katsoa menneisyyttä liian vakavasti -- mutta kun päivä siihen\npaistaa, niin silmät vettyvät. Määrättiin hääpäivä ja se läheni yhä.\nHääpäivän aattona Klaara, hänen äitinsä, hänen pikku sisarensa ja minä\nkävelimme rannalla ja me katselimme merelle ja minä kerroin heille\nvanhoja satuja merenneidoista ja vesikäärmeistä, kun joku\npunanaamainen, tylppänenäinen ranskalainen pysähtyi eteeni, nosti\nsilmälasinsa kuonolleen ja päästi suustaan: 'Tuhat tulimaista! tuossa\non se kirottu merirosvo, joka vallotti Nioben!'\n\n\"'Älkää laskeko leikkiä', sanoin minä lempeästi. 'Ho, ho', sanoi hän,\n'minäpä en erehdy; tulkaa auttamaan!' ja hän tarttui minua kaulukseen.\nMinä vastasin, niinkuin voitte arvata, heittämällä hänet katuojaan,\nmutta se ei auttanut. Ranskalaisella kapteenilla oli seurassaan\nranskalainen luutnantti, jonka muisti oli yhtä hyvä kuin esimiehen.\nKokoontui väkijoukko; siinä oli muitakin laivaväestä; minun ei auttanut\nmikään. Sen yön nukuin vankilassa, ja muutaman viikon perästä sain\nmatkustaa galeereihin. He säästivät henkeni, koska vanha ranskalainen\nkohteliaasti kyllä tunnusti, että minä olin kieltänyt väkeäni\ntappamasta häntä. Voitte arvata, ettei kahleissa istuminen airon\nääressä ollut juuri mieluista minulle. Minä ja kaksi muuta pääsimme\npakenemaan, he lähtivät maantie-rosvoiluun ja ovat varmaan jo kauan\nsitte saaneet hirressä roikkua. Minä siivo sielu en tahtonut tehdä\nuusia rikoksia leipääni ansaitakseni, sillä Klaara kirkkaine silmineen\noli vielä mielessäni. Sentähden en tehnyt muita koiruuksia kuin että\nvarastin yhden kerjäläisen ryysyt ja annoin hänelle galeeripukuni\nsijaan, ja pääsin ihmisten anteliaisuudella siihen kaupunkiin, minne\nolin Klaaran jättänyt. Oli kaunis talvipäivä, kun lähestyin kaupungin\nulkosyrjää. Minun ei tarvinnut pelätä ilmi tulemista, sillä tukkani ja\npartani oli paras naamari. Oi, laupias äiti! siinä tuli vastaani\nruumissaatto. No, te arvaatte asian, minä en voi sitä kertoa. Hän oli\nkuollut, ehkä rakkaudesta tai paremmin häpeästä. Voitteko uskoa, kuinka\nminä vietin yöni? Minä varastin muurarilta lapion ja yksinäni,\nkenenkään näkemättä, talvisena yönä minä kaivoin pois tuoreen mullan\nhaudasta, nostin ylös arkun, aukaisin kannen ja sain vielä kerran nähdä\nhänet kuutamon valossa. Hänen muotoonsa ei ollut kuolema koskenut.\nKalpea hän aina oli eläessäänkin ollut. Minä olisin voinut vannoa häntä\neläväksi. Oli siunattu seikka saada nähdä hänet vielä kerran ja ihan\nyksin. Mutta sitten päivänkoitteessa piti kätkeä hänet taas maahan --\nsulkea arkku ja kuulla kivien kannelle putoovan -- se oli kolkkoa ja\nkamalaa. Signor, minä en tiennyt ennen enkä nytkään huoli ajatella,\nkuinka kallis kappale on ihmisen henki. Auringon noustessa minä olin\ntaas kulkijapoika. Mutta nyt oli Klaara poissa eikä minulla ollut enää\nomantunnon vaivoja vaan olin aina sodassa parempaa itseäni vastaan.\nViimein otin paikan laivassa, joka purjehti Livornoon. Livornosta tulin\nRoomaan ja asetuin kardinaalin palatsin ovelle. Ulos hän tuli,\nkultatakkinen palvelija perässään.\n\n\"'Hoi, isä!' sanoin minä, 'etkö tunne poikaasi?'\n\n\"'Kuka te olette?'\n\n\"'Poikanne', sanoin minä kuiskaten.\n\n\"Kardinaali peräytyi, katseli minua vakavasti ja mietti hetkisen.\n'Kaikki ihmiset ovat minun poikiani', lausui hän sangen lempeällä\näänellä, 'siinä on vähän kultaa sinulle. Sille, joka kerran pyytää,\nannetaan almua, sille, joka toisen kerran pyytää, avataan vankila. Ota\noppia äläkä enää vaivaa minua. Taivas sinua siunatkoon!' Näin sanoen\nhän nousi vaunuihin ja ajoi Vatikaaniin. Kukkaro, joka oli jätetty\nminulle, ei ollut niinkään laiha. Minä olin kiitollinen ja tyytyväinen\nja käännyin Terracinaan. En ollut kulkenut rämeitä kauaksikaan, kun\nkaksi ratsastajaa lähestyi.\n\n\"'Te näytätte köyhältä, ystävä', sanoi toinen heistä, pidättäen\nhevostaan, 'mutta te olette vahva.'\n\n\"'Köyhät ja vahvat miehet ovat hyviä olemassa ja vaarallisia, signor',\nsanoi toinen.\n\n\"'Oikein sanottu. Seuraa meitä.'\n\n\"Minä tottelin ja tulin taas rosvoksi. Pian nousin arvossa ja koska\naina olen ollut virassani lempeä ja ottanut kukkaroita kaulaa\nkatkomatta, niin minulla on hyväkin arvo ja voin syödä makaroonia\nNapolissa ilman yhtään hengen hätää. Viimeisinä vuosina olen pitänyt\nleiriä täällä, missä hallitsen kuin aika herra. Minua kutsutaan\ntalolliseksi, sillä olen ostanut täältä maata. Itse en enää rosvoile\nmuuta kuin huvikseni ja pitääkseni taitoa yllä. Kylläpä nyt olen\ntainnut tyydyttää uteliaisuuttanne. Meillä ei ole enää montakaan\naskelta linnaan.\"\n\nEnglantilaisen mielenkiinto oli suuresti yltynyt kumppaninsa\nkertomuksesta ja hän huudahti: \"Mutta kuinka te tulitte tutuksi\nisäntäni kanssa? ja millä tavalla on hän voittanut teidän ja ystävienne\nsuosion?\"\n\nMaestro Paolo käänsi mustat silmänsä hyvin totisesti kysyjään. \"Te,\nsignor, varmaankin tiedätte enemmän tuosta vieraasta herrasta kuin\nminä. En voi sanoa muuta kuin että pari viikkoa sitten seisoin Napolin\nToledo-kadulla puodinrappua vastaan nojallaan, kun toisennäköinen herra\nkoski käsivarteeni ja sanoi: 'Maestro Paolo, minä tahtoisin tehdä\ntuttavuutta teidän kanssanne. Ettekö voisi tulla mukanani ravintolaan\nja juoda pullollisen lacryma-viiniä?' 'Mielelläni', vastasin minä. Niin\nmentiin sisälle, ja kun olimme istuutuneet, puhutteli uusi tuttavani\nminua näin: 'kreivi d'O---- on minulle tarjonnut vuokrattavaksi vanhan\nlinnansa lähellä B----tä. Te tunnette paikan?'\n\n\"'Tunnen mainiosti, kukaan ei ole asunut siellä ainakaan sataan vuoteen,\nse on puoleksi rauniona, signor. Kummallinen paikka vuokrattavaksi;\ntoivon, ettei vuokra ole suuri'.\n\n\"'Maestro Paolo', sanoi hän, 'minä olen filosofi enkä välitä\nmukavuuksista. Haluan rauhallista asuinpaikkaa, missä voin harjottaa\ntieteellisiä kokeiluja. Linna on aivan omiansa, jos vaan te otatte\nminut naapuriksenne ja pidätte minua ja minun ystäviäni erityisen\nsuojeluksen alaisina. Olen rikas, mutta en vie linnaan mitään, jota\nansaitsisi ryöstää. Minä siis tahtoisin maksaa yhden veron kreiville ja\ntoisen teille'.\n\n\"Tuosta me pian sovittiin, ja koska vieras signor korotti\nkahdenkertaiseksi sen hinnan, minkä minä ehdotin, niin hän on meidän\nkesken korkeassa arvossa. Ja nyt signor, koska minä olen ollut näin\navomielinen, niin olkaa tekin. Kuka on tämä merkillinen herrasmies?\"\n\n\"Kuka? -- eikö hän itse sanonut teille? Filosofi.\"\n\n\"Hm! etsii siis viisasten kiveä -- ha? hiukan taikurin vikaa? pelkää\npappia?\"\n\n\"Aivan niin. Tarkallensa.\"\n\n\"Niinpä luulin. Ja te olette hänen oppilaansa?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Minä toivon teille hyvää siitä\", sanoi rosvo ja risti silmänsä\nhartaasti. \"Minä en ole paljon parempi kuin muutkaan ihmiset, mutta on\nse sielu sentään kallis. En minä suuria välitä, jos vähän kaikella\nkunnialla rosvoilen tai koputan miestä päähän, jos tarvitaan -- mutta\nruveta kauppoihin pirun kanssa --. Ah, varokaa, nuori herra, varokaa!\"\n\n\"Ei kannata pelätä\", sanoi Glyndon hymyillen, \"minun opettajani on\nliian viisas ja liian hyvä sellaisiin kauppoihin. Mutta nythän ollaan\nperillä. Muhkeat rauniot -- ja loistava näköala!\"\n\nNautinnokseen Glyndon katseli maisemaa edessään ja allaan taiteilijan\nsilmällä. Huomaamatta hän oli rosvoa kuunnellessaan kohonnut ylös\njokseenkin korkeata rinnettä ja nyt he seisoivat leveällä\nvuorenpenkereellä, joka oli sammalten ja pensaitten peittämä. Tämän\nkukkulan ja sen toisen yhtä korkean välillä, minne linna oli\nrakennettu, oli syvä ahdas kuilu mitä tiheimmän kasvullisuuden\ntäyttämä, johon silmä ei kauaksikaan voinut tunkea. Sen syvyyden\nsaattoi kuitenkin arvata kumeasta yksitoikkoisesta lorinasta, joka\nsyntyi alhaalla virtaavista näkymättömistä vesistä, mitkä kauempana\npuhkesivat esiin vuolaaksi virraksi. Vasemmalla puolella oli näköala\nmiltei rajaton. Ilman tavaton kirkkaus teki selvästi näkyväksi\nsellaisen maanalan, jota muinaisaikainen vallottaja olisi pitänyt\nkokonaisena valtakuntana. Vaikka Glyndonin kulkema tie oli näyttänyt\nniin yksinäiseltä ja autiolta, niin edessä oleva maisema oli nyt täynnä\nlinnoja ja kyliä ja kirkontorneja. Kaukana taivaanrannalla kimaltelivat\nNapolin katot ja valkeat seinät auringon paisteessa ja taivaanrusko\nsulautui siniseen mereen. Mutta vielä kauempana toisella suunnalla\nnäkyi harmaana varjona tummia lehtoja vastaan vanhan Posidonian\nraunioiksi rauenneet pilarit. Tällä tasangolla, missä kimaltelevat\nvirrat risteilivät, olivat etruskilaiset ja sybaritit, saraseenit ja\nnormannit aikojen kuluessa pystyttäneet telttansa vallotusretkillään.\nKaikki menneisyyden näyt -- etelä-Italian myrskyisä historia --\ntulvaili taiteilijan mieleen hänen katsellessaan alas tasangolle. Ja\nsitten, kun hän hitaasti kääntyi, näki hän harmaan linnan ruhistuneet\nseinät. Sieltä hän nyt etsi niitä salaisuuksia, joiden piti\ntulevaisuudessa rakentaa mahtavampi valtakunta kuin mistä menneisyyden\nmuistot voivat kertoa. Se oli yksi niitä ritarilinnoja, joita Italiassa\nniin runsaasti rakennettiin vanhemmalla keski-ajalla eikä siinä ollut\npaljon sitä gootilaista siroutta tai juhlallisuutta, joka kuului\nsamanaikuiseen kirkkorakennustyyliin vaan se oli karkea, järeä ja\nrauenneenakin uhmaileva. Yli kuilun kävi puinen silta, lankut huojuivat\nja syvyys kajahteli kumeasti, kun Glyndon hoputti arkaa hevostaan\nylitse.\n\nLinnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja\nkivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti\nseisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi\nmuratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta\nsisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen\nsiellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn\nharmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi\nloiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour\nhymyillen häntä vastaan.\n\n\"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani\", sanoi hän, \"se joka etsii\ntotuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman\nyliopiston.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    \"Abaris ei suinkaan pitänyt Pythagorasta, joka näitä opetti,\n    noitana tai henkienherättäjänä vaan pikemmin kunnioitti ja\n    ihaili häntä melkein jumaloiden.\"\n\n                          _Jamblikus_, Vita Pythagorae.\n\nNe palvelijat, jotka Mejnour oli ottanut tähän kummalliseen asuntoon,\nolivat todella omiansa vaatimattomalle filosofille. Vanha\narmenialainen, jonka Glyndon jo Napolissa oli nähnyt mystikon seurassa;\npitkä kovapiirteinen nainen, jota maestro Paolo oli suosittanut, ja\nkaksi pitkätukkaista, sukkelaa, mutta villinnäköistä nuorta miestä,\njotka myös niinkuin nainen olivat tulleet kylästä Paolon suosituksesta\n-- siinä koko palveluskunta. Ne huoneet, joita viisas käytti, olivat\nhyvin suojattuja kaikkia säitä vastaan, seinillä oli puoleksi\nvärittömiä kankaita ja lattialla korkeita marmoripöytiä, taitehikkaasti\nkaiverrettuja. Glyndonin makuuhuoneesta johti ovi parvekkeelle, josta\nnäkyi verrattoman ihana ja laaja maisema. Toiselta puolelta se oli\npitkän käytävän ja rappusten erottama mystikon omista yksityisistä\nhuoneista. Koko linnassa oli vakava eikä kuitenkaan raskas syvän\nlevollisuuden tunnelma. Se sopi hyvin niihin tutkimuksiin, joihin sitä\nnyt käytettiin.\n\nMoneen päivään Mejnour ei tahtonut puhua Glyndonin kanssa niistä\nasioista, jotka olivat lähinnä tämän sydäntä.\n\n\"Kaikki ulkopuolinen\", sanoi hän, \"on valmista, muttei kaikki sisällä.\nSinun oman sielusi täytyy tottua tähän paikkaan ja täyttyä ympäröivän\nluonnon elämällä, sillä luonto on kaiken ilmotuksen lähde.\"\n\nNäillä sanoilla Mejnour aina kääntyi keveämpiin aineihin. Hän antoi\nenglantilaisen seurata itseään pitkillä kävelyillä kautta ympäröivien\nvuoriseutujen ja hän hymyili hyväksyvästi, kun nuori taiteilija ilmaisi\nluonnon ihailuaan, vaikka tämä suurenmoinen kauneus olisi vaikuttanut\ntylsempäänkin mieleen. Sitten Mejnour tyhjensi ihmettelevän oppilaansa\neteen niitä tietonsa varastoja, jotka tuntuivat loppumattomilta. Hän\nteki merkillisen tarkasti ja kuvaavasti selkoa niistä kansoista, jotka\nvuoron perään olivat kulkeneet yli tämän kauniin maan -- kertoi niiden\nluonteesta, tavoista, uskosta ja käytöksestä. On totta, että hänen\nkuvauksensa eivät olleet kirjoista koottuja eivätkä oppineitten\nauktoritettien kannattamat, mutta hänellä oli erinomainen kertomiskyky\nja hän puhui kaikesta personallisen tiedon varmuudella. Joskus hän\nsaattoi puhua luonnon pysyvämmistä ja ylevämmistä salaisuuksista niin\nkaunopuheisesti ja tietorikkaasti, että niiden yli levisi aivan\nrunollinen hohde eikä ainoastaan tieteellinen selkeys. Huomaamattomasti\nnuori taiteilija tunsi sielunsa kohoutuvan ja tyyntyvän kumppaninsa\nviisaudesta ja hänen hurja intohimonsa lauhtui. Hänen ajatuksensa\nviihdytettiin jumalallisen ihailun tyyneyteen, hän tunsi itsensä\njalommaksi olennoksi ja sielunsa syvyydessä hän oli kuulevinaan sydämen\näänen puhuvan.\n\nNähtävästi Mejnour varta vasten koetti saattaa kokelaan tähän\nmielentilaan, ja tässä alku-ohjauksessa mystikko menetteli niinkuin\nkaikki muutkin viisaat. Sillä joka tahtoo jotakin keksiä, hänen täytyy\nensin joutua ajatusperäiseen ihanteellisuuteen ja antautua viljelemään\nniitä korkeita ja autuaita sielunkykyjä, jotka katsovat ja näkevät\ntodellisuuden.\n\nGlyndon huomasi, että heidän kävellessään Mejnour usein pysähtyi\njossakin, missä lehto oli tiheimmillään, noukkimaan jonkun kasvin, ja\ntämä muistutti häntä siitä, että hän oli nähnyt Zanoninkin tekevän\nsamoin. \"Voivatko nämä halvat luonnonlapset\", sanoi hän eräänä päivänä\nMejnourille, \"nämä jotka päivän kukoistavat ja taas lakastuvat, olla\nhyödyksi korkeampien salaisuuksien tieteelle? Löytyykö sielullekin\nniinkuin ruumiille parantavia yrttejä ja edistävätkö kesän kasvatit\nsekä ihmisterveyttä että myöskin henkistä kuolemattomuutta?\"\n\nMejnour vastasi: \"Jos joku muukalainen olisi tullut kulkulaiskansan\nluo, ennenkuin mikään yrttien ominaisuus oli niille tunnettu; jos hän\nolisi heille kertonut, että niillä kasveilla, joita he joka päivä\njaloillaan tallaavat, on mitä parhaimpia voimia, että yksi niistä voi\npalauttaa terveyden kuoleman partaalla olevalle, että toinen voi\nvaivuttaa hulluuteen suurimman viisaan, että kolmas voi heittää\nkuoliaaksi maahan heidän rautaisimman sankarinsa, että kyyneleet ja\nnauru, terveys ja tauti, hulluus ja järki, valve ja uni, olemassaolo ja\nhäviö -- on kätkettynä noihin mitättömiin lehtiin; jos joku tämän olisi\nkertonut, niin eikö häntä olisi pidetty valehtelijana tai noitana? Ja\nihmiskunta ei vielä tunne puoliakaan niistä kasvimaailman voimista,\njoista olen puhunut, ei tunne enempää kuin tuo otaksumani villikansa.\nMeissä ihmisissä on sellaisia ominaisuuksia, joiden kanssa muutamilla\nkasveilla on tekemistä ja joihin ne vaikuttavat. Vanhojen kansojen\nmooly[45] ei ollut vain tarua.\"\n\nMejnourin luonne näytti suuresti eroovan Zanonista, ja vaikka se\nvähemmän hurmasi Glyndonia, niin se vaikutti häneen voimakkaammin ja\nsyvemmin. Zanonin keskustelu herätti syvää ja laajaa harrastusta\nihmiskuntaa kohtaan -- sellaista tunnetta, joka oli sukua taide-innolle\nja kauneudenrakkaudelle. Ne kertomukset, jotka kiertelevät Zanonin\nelämästä, puhuivat ylistävästi laupeudentöistä ja hyvyyden osotuksista.\nJa kaikissa kertomuksissa oli jotakin suurta ja inhimillistä, joka\nlauhdutti hänen herättämää pelkoaan, ja miltei synnytti epäluuloa\nsiitä, oliko hänellä ensinkään niitä korkeampia salaisuuksia kuin hän\noli omaavinaan. Mutta Mejnour näytti olevan aivan välinpitämätön koko\nulkopuolisesta maailmasta. Joskaan hän ei tehnyt mitään pahaa, niin hän\nmyöskin näytti olevan tunnoton kaikkea hyvyyttä ilmaisemaan. Hänen\ntekonsa eivät huojentaneet puutteita eivätkä hänen sanansa säälineet\nhädässä olevia. Se mitä me kutsumme sydämeksi, näytti hänessä\nsulautuneen järkeen. Hän liikkui, ajatteli ja eli kuin joku\nsäännöllinen tyyni Aatelma eikä sellainen, jolla vielä on paitsi\nihmismuotoa myöskin inhimilliset tunteet.\n\nKerran huomatessaan, kuinka ylhäisellä välinpitämättömyydellä Mejnour\npuhui niistä maanpinnan muutoksista, joita hän sanoi itse olleensa\nnäkemässä -- Glyndon rohkeni huomauttaa tästä erotuksesta Zanonin ja\nMejnourin välillä.\n\n\"Se on totta\", sanoi Mejnour kylmästi. \"Minun elämäni on katselijan\nelämää -- Zanonin elämä nauttijan elämä. Kun minä noukin kasvin, niin\najattelen ainoastaan sen hyötyä, mutta Zanoni pysähtyy ihailemaan sen\nkauneutta.\"\n\n\"Ja te pidätte omaa elämäänne ylempänä ja jalompana?\"\n\n\"En. Hänen elämänsä on nuoruuden elämä -- minun on vanhuuden. Me olemme\nviljelleet erilaisia ominaisuuksia. Kummallakin on voimia, joita toinen\nei ole itselleen hankkinut. Ne, joiden kanssa hän seurustelee, elävät\nmukavammin -- ne, joiden kanssa minä, he tietävät enemmän.\"\n\n\"Minä olen todellakin kuullut\", sanoi Glyndon, \"että hänen napolilaiset\nkumppaninsa alkoivat elää puhtaampaa ja jalompaa elämää seurusteltuaan\nZanonin kanssa, mutta eivätkö he sittenkin olleet omituisia\nseuralaisiksi viisaalle? Ja tämä kammottava voima, jota hän tahtonsa\nmukaan käyttää, niinkuin esim. prinssi di ----n kuolemassa ja\nsamaten kreivi Ughellin murhassa, se tuskin sopii rauhaiselle\nhyväntavottajalle.\"\n\n\"Totta\", sanoi Mejnour jäisesti hymyillen, \"sellainen kohtalo on aina\nniillä filosofeilla, jotka tahtovat toimivasti sekottua ihmiskunnan\nelämään. Ei voi palvella toista ihmistä loukkaamatta toista, ei voi\nsuojella hyvää sotimatta pahaa vastaan, ja jos tahdot erehtyväistä\nparantaa, niin sinun täytyy alentua elämään erehtyväisen kanssa\ntunteaksesi hänen erehdyksensä. Näin sanoi myöskin Paracelsus, tuo\nsuuri mies, vaikka hän usein puhuikin väärin.[46] Minä en tee tätä\ntyhmyyttä, minä elän ainoastaan tiedossa -- minun elämäni ei ole\nihmiskuntaa varten.\"\n\nToisen kerran kysyi Glyndon mystikolta, minkäluontoinen oli se liitto\neli veljeskunta, johon Zanoni kerran oli viitannut.\n\n\"En taitane erehtyä\", sanoi hän, \"jos otaksun, että te ja hän\ntunnustatte olevanne 'ruusuristin' veljeksiä?\"\n\n\"Luuletko\", vastasi Mejnour, \"ettei ollut mitään mystillistä\njuhlallista veljeskuntaa, joka pyrki samaan päämäärään samoilla\nkeinoilla, ennenkuin Damuksen arabialaiset vaeltavalle saksalaiselle\nopettivat ne salaisuudet, joihin perustuu rosenkreutsiläisten liitto?\nMinä tiedän kuitenkin, että rosenkreutsiläiset muodostivat lahkon, joka\npolveutui aikaisemmasta ja suuremmasta koulukunnasta. He olivat\nviisaampia kuin alkemistit -- mutta heidän mestarinsa olivat vielä\nviisaampia kuin he ovat.\"\n\n\"Ja tästä kaukaisesta ja alkuperäisestä veljeskunnasta on kuinka monta\nvielä jälellä?\"\n\n\"Zanoni ja minä.\"\n\n\"Mitä, kaksiko vaan?[47] Ja te vakuutatte voivanne opettaa kaikille sen\nsalaisuuden, joka vie kuolemasta voiton?\"\n\n\"Sinun esi-isäsi saavutti sen salaisuuden; hän kuoli, koskei tahtonut\nelää kauemmin kuin se ainoa, jota hän rakasti. Oppilaani! meillä ei ole\nmitään keinoa, jolla voisimme poistaa kuoleman toivoa tai muuttaa\nTaivasten tahtoa. Nämä seinät voisivat musertaa minut tässä seisomasta.\nAinoa, minkä voimme tehdä, on: löytää ihmisruumiin salaisuudet, tietää,\nmiksikä muutamat osat kangistuvat ja veri jähmettyy, ja siten\nlakkaamatta ehkäistä Ajan hampaan vaikutusta. Tämä ei ole magiaa. Se on\nyhtä alaa lääketieteestä oikein ymmärrettynä. Tässä järjestössä me\npidämme kaikkein korkeimpana sitä tietoa, joka ylentää järkeä, toiseksi\nsitä, joka säilyttää ruumiin. Mutta se paljas taito, joka on saatu\nkasvien nesteistä ja joka uudistaa elonvoiman ja estää kuihtumisen\nkulkua, -- tämä ylhäinen salaisuus, johon nyt vielä ainoastaan viittaan\nja jonka kautta _kuumuus eli kaloria_ niinkuin te sanotte -- viisaan\nHerakliton opetuksen mukaan elämän alkuperuste -- voi tulla elämän\nalituiseksi uudistajaksi -- tämä salaisuus ei yksinään riittäisi meidän\nturvallisuuttamme takaamaan. Meidän tehtävämme on myöskin oppia\nkääntämään syrjään ihmisten vihanpuuskat ja suuntaamaan vihollistemme\nmiekat toinen toistaan vastaan ja kulkea näkymättöminä (vaikkei\nruumiittomina), siten että ihmisten silmien eteen heitämme sumuhunnun\nja pimeyden. Muutamat tietäjät ovat sanoneet, että se kuuluu\nagaatikiven voimiin. Abaris sanoi tämän voiman olevan nuolensa\nkärjessä. Minä voisin teille tuossa laaksossa näyttää kasvin, joka\nverhoo teidät parempaan taikahuntuun kuin agaati tai nuoli. Sanalla\nsanoen, tiedä, että luonnon vähäpätöisimmät ja halvimmat tuotteet\nvoivat itsessään kätkeä kaikkein merkillisimpiä ominaisuuksia.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Glyndon, \"jos teillä on hallussanne näin suuria\nsalaisuuksia, miksikä olette niin kitsaita estämällä niiden\nlevittämistä. Eikö väärä ja petollinen tiede juuri siinä eroa\ntodellisesta tieteestä, että jälkimäinen maailmalle ilmottaa, millä\nkeinoilla se on tehnyt keksintönsä, jotavastoin edellinen kehuu suuria\ntuloksiaan eikä tahdo selittää niiden syitä?\"\n\n\"Hyvin puhuttu, sinä koulujen järkeilijä -- mutta malta vielä. Otaksu,\nettä me jakaisimme tietoamme kaikille ihmisille ilman erotusta, sekä\nhyville että pahoille -- niin mahtaisimmeko olla siunaukseksi vai\nkiroukseksi? Ajattele, että hirmuvaltiaalla, irstailijalla tai\nrikollisella olisi hallussaan nämä hirvittävät voimat; eikö hän olisi\nkuin irroillaan kulkeva paholainen maan päällä? Otaksukaamme vaan, että\nsama etu olisi suotu myöskin hyville, -- missä tilassa olisi silloin\nyhteiskunta? Alituisella sotakannalla -- hyvät aina puolustusasemassa,\npahat aina hyökkäämässä. Nykyisin on maan päällä paha prinsiippi\ntehokkaampi kuin hyvä ja paha pääsisi silloin voitolle. Näistä syistä\nme olemme pyhästi luvanneet antaa viisauttamme ainoastaan niille, jotka\neivät sitä käytä väärin ja turmeluksen palvelukseen, ja luvanneet panna\noppilaamme sellaisten koetusten alaiseksi, jotka puhdistavat tunteita\nja ylentävät haluja. Ja tässä luonto meitä auttaa ja ohjaa, sillä se\npanee pelottavia vartijoita ja ylipääsemättömiä esteitä erottamaan\npaheellisen himon tuosta korkeimman tieteen taivaasta.\"\n\nTähän suuntaan kävivät Mejnourin keskustelut oppilaansa kanssa ja mitä\nenemmän nämä puheet tuntuivat käyvän järkeen, sitä enemmän ne vaan\nyllyttivät mielikuvitusta. Juuri se, että Mejnour ei sanonut\nomistavansa muita kuin sellaisia voimia, joita itse luonto oikealla\ntavalla tutkittaessa tarjosi käytettäväksi, se antoi todenmukaisuuden\nleiman niille kyvyille, joita Mejnour sanoi luonnossa löytyvän.\n\nNäin kului päiviä ja viikkoja, ja Glyndonin mieli tottui vähitellen\ntähän eristettyyn ja mietiskelevään elämään ja hän unohti viimein\nulkomaailman turhuudet ja harhat.\n\nEräänä iltana hän oli myöhään yöhön yksin viipynyt linnan etupihalla\nkatsellen tähtiä, jotka toinen toisensa jälkeen syttyivät hämärälle\ntaivaalle. Ei koskaan hän ollut niin selvästi tuntenut taivaan ja maan\nmahtavata vaikutusta ihmiseen, tuntenut, kuinka luonnon suuret voimat\nkoskevat meidän järkiluontomme syvimpiin juuriin. Niinkuin potilaaseen\nvähin erin pannaan magnetinen voima vaikuttamaan mesmerisöitäessä, niin\ntunsi hän sydämessään kasvavan tuon suuren kaikkiallisen magnetismin\nvoiman, sen magnetismin, joka on luomakunnan elämä ja joka sitoo kaikki\natomit toisiinsa. Ihmeellinen sanomaton voimantunne ja tietoisuus\n_jostakin suuresta_ katoovaisen ruumiin sisällä, tämä nosti samalla\nhämäriä ja loistavia tunteita -- ikäänkuin heikkoja heijastuksia\njostakin entisestä pyhemmästä olemassaolosta. Vastustamaton halu\nsaattoi häntä lähtemään mystikon puheille. Hän tahtoi sinä hetkenä\nvaatia pääsyä niihin maailmoihin, jotka ovat tämän takana, hän oli\nvalmis hengittämään jumalaista ilmaa. Hän astui linnaan ja kulki läpi\nhämärän käytävän Mejnourin huoneisiin.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n    \"Ihminen on olioitten silmä.\"\n\n         _Euryph_. De Vita Humana.\n\n    \"-- -- -- On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin)\n    nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan\n    palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee\n    viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin\n    kaukaiseen esineeseen asti.\" --\n\n                                          _Van Helmont_.\n\nMejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä\ntoistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet\nsijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen\nyli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin\naskelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään\nhuoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun\nvaltaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta,\nmutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti\nlumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä\naaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen\nverensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän\ntahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän\nnäkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa\n-- tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu\nitsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin\nkoskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran\nmaalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti\nkuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa,\nettä silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja\nkuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää\nruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin\nvesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut\nyliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia\nolivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta\nennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa -- sillä\nhänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut\njonkinlaiseksi tainnokseksi -- tunsi hän käteensä tartuttavan ja\nitseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan\n-- hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan\nMejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus -- hän putosi\ntajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa,\nhuoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat\nrauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon\ntyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.\n\n\"Nuori mies\", sanoi Mejnour, \"päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka\nvaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä\nvastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit\nnyt maannut ruumiina.\"\n\n\"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut\nsamanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa\njäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour\",\njatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu\nvaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. \"Minä olen valmis ainakin\nensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin\noppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä.\"\n\nMejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle -- se tykytti äänekkäästi,\nsäännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu\njäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen:\n\"Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin.\" Mutta\nääneen hän lisäsi: \"Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu\nhaltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli\nmittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen\nvälille -- tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso\nlujasti tuohon tähteen!\"\n\nGlyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti\nleijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä\näskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry\nsitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta\nhajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti\nvieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan\nitseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui\nruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi\nluullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan\njotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen\njäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi,\nmutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä\nnäytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi\nyhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden -- maan ja taivaan\ntuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa\nilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan --\nikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen\nvapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi\nruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen.\n\"Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?\" kuiskasi Mejnour. \"Violan ja\nZanonin!\" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät\nhuulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan -- kautta tämän\navaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa\n-- kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria,\nkaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui\nkuva, hän näki luolan valtameren rannikolla -- jonka pehmoista sileätä\nsantaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä\nkimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin\njäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi\nhohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien\nhuuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan\nIaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja\nViola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan\nvallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.\n\n\"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?\" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti\nGlyndon vastasi: \"tahdon.\" Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta\noudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin\nkaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista\nmaailmoista näyissänsä.\n\n\"Ja kuinka on mahdollista\", sanoi Viola, \"että sinä voit löytää iloa\nkuunnellessasi tietämätöntä.\"\n\n\"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että\ntunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus\net voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen\nsuloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä.\"\n\n\"Ah, älä sano niin!\" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen\nkaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä\nviehättävämmiltä punastuneina. \"Minun arvotukseni ovat lemmen\ntavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut\ntunsin -- ennenkuin sain elää sinun kanssasi -- ennenkuin opin\nkuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa -- ja aina\nnäkemään sinut kaikkialla -- silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja\nkaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!...\n\n\"Ja kuitenkin\" -- hän jatkoi -- \"minä olen nyt varma siitä mitä\nalussakin uskoin -- että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua\nkohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan\nnykyisyyttä menneisyyteen -- se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai\nhengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun\nsanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'\"\n\n\"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle\nvakuuttamasta, että olet onnellinen!\"\n\n\"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä\nolet niin murheellinen!\"\n\n\"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että\nmeidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli\non lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi\nhimmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt\nleikittelen, harmaantuvat.\"\n\n\"Voi sinua, julmuri!\" sanoi Viola liikuttavasti, \"minä en koskaan tule\nnäkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä\nja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse\nsydäntä?\"\n\nZanoni huokasi; hän kääntyi poispäin ja näytti punnitsevan mielessään.\n\nGlyndonin huomio tarkistui.\n\n\"Mutta ehkei niin tule käymään\", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen\nlujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: \"Eikö sinulla ole\nhalua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit\nluulla paholaisen kätyriksi?\"\n\n\"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän\n-- _että sinä rakastat minua_!\"\n\n\"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö\nsinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?\"\n\n\"Minä olen jo sinun elämästäsi osallinen.\"\n\n\"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina,\nkunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?\"\n\n\"Sellaisiksi me tulemme jättäessämme tämän elämän.\"\n\nZanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: \"Voitko muistaa niitä\nloistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä\nitseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja\nsuurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?\"\n\n\"Zanoni, se kohtalo on löydetty.\"\n\n\"Eikö sinulla sitten ole mitään pelkoa tulevaisuudesta?\"\n\n\"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika -- mennyt ja nykyinen ja\ntuleva -- kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni\ntyperillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi\nsenjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus!\nkun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja\nmuistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa.\"\n\nViolan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se\npeitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta\nviimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä,\nolivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja\ninnostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin\ntavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään\nlevollisuuteensa.\n\n\"Nouse ja herää\", sanoi Mejnour, \"sinun koetusaikasi on alkanut. On\nniitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle\nnäyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan\nsalaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista\nominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle\nheidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä,\nkuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan\nopinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin.\nHermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja\nvaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa\nsielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte!\nJa kuitenkin Paracelsuksella -- vaatimaton Paracelsus! -- oli ylpeä\ntuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu.\nHo! ho! -- hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän\nkerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut\ntehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä\nvoinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa\nihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin\nsivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet -- suuria uneksijoita,\nniinkuin sinäkin koetat olla -- olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he\novat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä -- mutta pelkäsivät\nolla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden\nkuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja\nniinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin\ntähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes,\npääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona!\nNuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden\ntotuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä\nikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta\nensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo\nankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka\nvaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen\npuoliyötä palaa minun luokseni taas!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"On kohtuullista, että me, jotka pyrimme nousemaan tällaiseen\n    korkeuteen, ensin koetamme jättää taaksemme lihalliset halut,\n    aistimien heikkoudet ja aineeseen kuuluvat intohimot; toiseksi,\n    että opimme millä keinoin voimme nousta puhtaan järjen kynnykselle\n    ja yhtyä ylempiin valtoihin, joita ilman emme voisi oppia\n    salaisten asioitten viisautta eikä sitä magiaa, joka saa aikaan\n    todellisia ihmeitä.\"\n\n       _Tritemius_, \"Salaisista asioista ja salaisista hengistä.\"\n\nPuuttui vielä monta minuuttia puoliyöstä ja Glyndon oli taas mystikon\nhuoneissa. Hän oli tarkasti noudattanut hänelle määrättyä paastoa ja\nniissä intoisissa ja syvissä unelmissa, joihin hänen kiihtynyt\nmielikuvituksensa oli hänet nostanut, oli hän ollut aivan tunnoton\nruumiin tarpeille -- vieläpä hän tunsi olevansa niiden yläpuolella.\n\nMejnour istuutui oppilaansa viereen ja puhutteli häntä:\n\n\"Ihminen on sitä ylpeämpi mitä suurempi on hänen tietämättömyytensä.\nIhmisen luonnollinen taipumus tähtää itserakkauteen. Tietonsa\nlapsuudessa luulee hän, että koko luomakunta on häntä varten. Monien\naikojen kuluessa hän niissä lukemattomissa maailmoissa, jotka\navaruudessa loistelevat, niinkuin kuplat rannattomalla valtamerellä,\nnäki ainoastaan pieniä valkeita kynttilöitä kodin tarpeeksi, jotka\narmollinen kaitselmus oli nähnyt hyväksi sytyttää -- ei mitään muuta\ntarkotusta varten kuin valaistakseen yön pimeyttä ihmislapsille.\nTähtitiede on oikaissut tämän ihmisharhan: nyt täytyy jokaisen vastoin\ntahtoaankin tunnustaa, että tähdet ovat maailmoita, suurempia ja\nloistavampia kuin meidän -- että maa, jossa me matelemme, on aivan\nmitätön pilkku luomakunnan suurella kartalla. Mutta pienessä niinkuin\nsuuressa tuhlaa Jumala yhtäläisesti elämänsä lahjoja. Matkustaja\nkatselee puuta ja kuvittelee, että sen oksat ovat muodostuneet sitä\nvarten, että hänellä olisi varjoa kesän helteessä ja lämpöä\ntalvikylmällä. Mutta jokaiseen lehteen tuolla oksalla on Luoja tehnyt\npienen maailman -- siinä vilisee lukemattomia eläviä olentoja. Jokainen\nvedenpisara tuossa purossa on väkirikkaampi maailma kuin joku ihmisten\nvaltakunta. Kaikkialla siis tässä äärettömässä luomisjärjestelmässä\ntuopi tiede päivänvaloon uusia elämänmuotoja. Elämä on kaikkiläpäisevä,\nja sekin olio, joka näyttää kuolevan ja mätänevän, elättää uutta elämää\nja muuttuu uusiksi muodoiksi. Päättäen siis selvästä yhtäläisyydestä --\njos kerran ei löydy yhtään lehteä eikä vesipisaraa, joka ei olisi\nhengittävä ja asuttu maailma, niinkuin tuo kaukainen tähti -- niin, jos\nihminen itse on kokonainen maailma muille olennoille, ja jos\nverisuonissa elää miljoonia olentoja samoin kuin ihmisen ruumis elää\nmaapallon päällä, niin terve järki (jos sitä olisi teidän\noppineillanne), riittäisi osottamaan, että ympäröivä äärettömyys, jota\nte kutsutte avaruudeksi -- rajaton aistimiin tuntumaton, joka erottaa\nkuun ja tähdet maasta -- on myöskin täynnä omaa elämäänsä. Eikö ole\nselvä mielettömyys luulla, että olemassaoloa vilisee joka lehti mutta\nkuitenkin sitä puuttuu avaruuden ääriltä? Suuren järjestyksen laki\nkieltää atominkin hukkumisen, se ei siedä yhtään paikkaa, jossa ei\nolisi syntymistä ja eloa. Onko se totta? No, voitko silloin tajuta,\nettä avaruus, joka on itse Äärettömyys, olisi yksin tyhjyyttä, yksin\nolemattomuutta ja vähemmän soveltuisi kaikkiallisen elämän ainoaan\ntarkotukseen kuin koiran raato tahi mätänevä lehti tahi ihmisiä kantava\ntaivaankappale? Mikroskooppi näyttää teille luonnon pikkueläimet, mutta\nei ole vielä keksitty sellaista konetta, joka voisi erottaa\nrajattomassa ilmassa liitelevät korkeammat ja lahjakkaammat olennot. Ja\nkuitenkin näiden olentojen ja ihmisen välillä on salaperäinen side.\nSentähden kertomuksista ja taruista, jotka eivät ole täysin tosia\neivätkä täysin vääriä, on aika ajoittain herännyt usko näkyihin ja\naaveisiin. Että se oli tavallisempi varhemmissa ja alkuperäisemmissä\nkansoissa kuin nyt, riippuu vaan siitä, että aistimet ennen olivat\ntarkempia. Ja niinkuin raakalainen voi nähdä tai 'vainuta' penikulmien\npäästä vihollisen, jota sivistynyt eläin ei havaitse karkeilla\naistimillaan, niin myöskin väliaita hänen ja ilmamaailman olentojen\nvälillä on harvempi ja läpinäkyvämpi. Kuunteletko?\"\n\n\"Koko sielullani.\"\n\n\"Mutta ensin, voidakseen tunkeutua tämän aidan toiselle puolelle,\ntäytyy sielun, jolla kuuntelet, olla hehkuvan innon terästämä ja\nkaikista maallisista himoista puhdistunut. Ilman syytä eivät suinkaan\nniin kutsutut maagikot kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ole\nvaatineet puhtautta ja pidättyväisyyttä ja mietiskelyä inspiratsionin\nja henkien kanssakäymisen ehtoina. Kun tällainen valmistus on käynyt\nedellä, tulee salainen tiede avuksi, näkö tulee hienommaksi, hermot\ntarkemmiksi, henki elävämmäksi ja herkemmäksi, ja itse elementti --\nilma, avaruus -- voidaan muutamilla korkeamman kemian salaisuuksilla\nsaattaa aistimin käsiteltäväksi. Eikä tämä ole taikaa siinä mielessä\nkuin herkkäuskoiset luulevat. Niinkuin usein ennen olen sanonut, ei ole\nolemassa mitään sellaista magiaa, joka rikkoisi luonnon lakeja. On\nainoastaan sellainen tiede, jolla luontoa voidaan hallita. Nytpä\navaruudessa on miljoonia olentoja, jotka eivät ole suorastaan henkisiä,\nsillä niillä kaikilla on niinkuin paljain silmin näkymättömillä\npikkueläimillä aineelliset muodot, vaikka niiden aine on niin hieno ja\nilmamainen, että se on kuin sumuharso, joka hengen verhoo. Tällaisia\novat rosenkreutsiläisten suloiset sylfit ja gnoomit.[49] Kuitenkin\ntosiaan näiden luokat ja joukot eroovat toisistaan enemmän kuin\nkalmukki kreikkalaisesta -- sekä ominaisuuksiltaan että voimiltaan.\nVedenpisarassa näette, kuinka eläimet vaihtelevat ja kuinka suuret ja\nhirvittävät toiset näistä itikoista ovat toisten rinnalla. Samaten\nilmapiirin asukkaat: muutamilla on erinomainen viisaus, muutamilla\nhirveä pahaluontoisuus, muutamat ovat ihmiselle vihamielisiä kuin\npaholaiset, toiset suopeita kuin taivaan ja maan väliset lähettiläät.\nJoka tahtoo tehdä tuttavuutta näiden erilaisten olentojen kanssa, on\nsamalla kannalla kuin matkustaja, joka aikoo tunkeutua tuntemattomaan\nmaahan. Hän on kummallisten vaarojen ja kauhujen alaisena. _Jos sinä\nkerran pääset tällaiseen m kanssakäymiseen, niin minä en voi turvata\nsinua niiltä vaaroilta, jotka matkaasi uhkaavat_. Minä en voi sinua\nohjata teille, jotka olisivat vapaita hirvittävien vihollisten\nkäynneiltä. Sinun täytyy yksin ja omin voimin astua niitä vastaan ja\npanna kaikkesi alttiiksi.\n\n\"Mutta jos olet niin elämään kiintynyt, että vaan tahtoisit elää\nedelleen seuraten mitä päämäärää tahansa ja uudistaa hermojesi ja\nsuoniesi voimaa alkemistin elonnesteellä, miksi silloin etsit näitä\nvaaroja taivaan ja maan välisten olentojen puolelta? Huomaa, että juuri\nsama neste, joka ruumiiseesi valaa loistavamman elämän, se myöskin\nterottaa aistimia, niin että nuo ilmahenget tulevat kuuluviksi ja\nkouriintuntuviksi. Jollet silloin ole pitkän harjotuksen kautta\nvarustettu katsomaan näitä aaveita silmiin ja voittamaan niiden\nepäsuopeuden, niin tällaisen elämän saavuttaminen on kaikkein kauhein\ntuomio, minkä ihminen voi saattaa itselleen. Senpätähden vaikka neste\non valmistettu mitä yksinkertaisimmista kasveista, niin ruumis ei ole\nvalmis sitä nauttimaan, ennenkuin se on kestänyt kovimmat koulutukset.\nNiin -- monet ovat joutuneet sanomattomaan kauhuun nähdessään, mitä\nolentoja heidän kimppuunsa hyökkää ensimäisellä siemauksella ja ovat\nsilloin huomanneet, että juoma ei ole yhtä voimakas auttamaan kuin\nluonnon kauhut ovat voimakkaita hävittämään. Valmistumattomalle neste\nsiis on kuolettavinta myrkkyä. Kynnyksen vartijoiden joukossa on\n_yksi_, joka on koko joukkoa kauheampi vihassa ja pahuudessa -- yksi,\njonka silmät ovat saattaneet uljaimmankin hervottomaksi ja jonka voima\nhengen yli kasvaa, mitä suurempi on hänen pelkonsa. Kestääkö\nrohkeutesi?\"\n\n\"Kestää, sinun sanasi vain yllyttävät sitä.\"\n\n\"Seuraa minua siis ja alistu alkuharjotuksiin.\"\n\nNäin sanoen Mejnour vei hänet sisähuoneisiin ja alkoi hänelle selittää\nmuutamia kemiallisia toimituksia, jotka itsessään kyllä olivat\nyksinkertaisia, vaikka Glyndon pian huomasi niiden aikaansaavan mitä\nmerkillisimpiä tuloksia.\n\n\"Muinaisina aikoina\", sanoi Mejnour hymyillen, \"meidän veljeskuntamme\nusein oli pakotettu turvautumaan salamenoihin suojellakseen\ntodellisuuksia, ja koska he olivat taitavia mekaanikkoja ja kokeneita\nkemistejä, saivat ne taikurien nimen. Huomaa, kuinka helposti\nrakennettu oli se leijonanhaamu, joka seurasi kuuluisaa Leonardo da\nVinciä!\"[50]\n\nJa iloisesti hämmästyen Glyndon näki, millä yksinkertaisilla keinoilla\nmielikuvituksen hulluimmat harhat voitiin aikaansaada. Lumotut\nmaisemat, joilla Albertus Magnus hämmästytti Hollannin kreiviä, niin,\nvieläpä nuo kauheammat aaveet ja kummitukset, joilla Heraklean\nhenkiennostajat herättivät Plataian voittajan[51] omantunnon -- kaikki\nnämä näytti Mejnour oppilaalleen, niinkuin huvitellaan lapsia\njouluaattona taikalyhtykuvilla.\n\n\"Ja nyt naura aina 'yliluonnollisuuksille', koska nämä tieteen sulat\nleikittelyt ja kujeilut olivat sellaisia tekoja, joita ihmiset kauhulla\nkatselivat ja joita inkvisiittorit ja kuninkaat palkitsivat\nkidutuspenkillä ja häpeäpaalulla.\"\n\n\"Mutta alkemistien metallien muuttuminen --\"\n\n\"Luonto on itse sellainen työpaja, jossa metallit ja kaikki alkuaineet\novat alituisen muutoksen alaisia. Helppo on tehdä kultaa, helpompi ja\nmukavampi ja halvempi on tehdä jalokiviä, rubiineja ja timantteja. Niin\nkyllä, viisaat näkivät tässäkin taikuutta, mutta he eivät nähneet\ntaikuutta siinä keksinnössä, että yksinkertaisimmalla jokapäiväisten\naineitten yhdistelmällä he voivat nostaa pirun, joka pyyhkäisee pois\ntuhansia, kuluttavan tulen henkäyksellä. Keksi, mikä elämän hävittää,\nniin olet suuri! mutta keksi mikä elämää pitentää, niin olet petturi!\nKeksi joku uusi kone, joka tekee rikkaat vielä rikkaammiksi ja\nköyhät köyhemmiksi, niin sinulle pystytetään muistopatsas! Keksi\njoku salaisuus, joka tasottaa fyysillisiä onnettomuuksia tai\nepätasaisuuksia, niin he omista taloistaan kiskovat kiviä sinut\nsurmatakseen. Ha! ha! oppilaani, sellainen on se maailma, josta Zanoni\nvielä välittää! Sinä ja minä, me tahdomme jättää tämän maailman oman\nonnensa nojaan. Ja nyt kun olet nähnyt muutamia tieteen tuloksista niin\nala oppimaan sen alkeita.\"\n\nMejnour sitten antoi oppilaalleen muutamia tehtäviä, joiden\nsuorituksessa yö pian kului umpeen.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n    \"Suuri työ on ollut armaalla Calidorella.... Vaan\n    yhtenä päivänä huomaa hän paimenpoikia joukon,\n    jotka huilua soittavat, ympäri juoksevat....\n    Ja siinä vieressä hän ihanan immen näki.\"\n\n         _Spenser, Faerie Queene_, keijukaiskuningatar, IX.\n\nPitkäksi ajaksi Mejnourin oppilas nyt syventyi työhön, joka vaati\nerinomaista tarkkuutta ja yksityiskohtaista laskemista. Hämmästyttävät\ntulokset palkitsivat hänen ponnistuksiaan ja yllyttivät hänen intoaan.\nEivätkä nämä tutkimukset rajottuneet kemiallisiin keksintöihin --\njoilla, minun on sallittu sanoa, näkyi voitavan saada aikaan suuria\nihmeitä kaikkiin fyysillisiin elimistöihin _kuumuuden_ elähyttävän\nvaikutuksen kautta. Mejnour sanoi voivansa rakentaa sillan kaikkien\nolemassaolevien järkiolentojen välille eräällä kaikki läpäisevällä\nnäkymättömällä nesteellä, joka muistutti sähköä, mutta kuitenkin oli\nerilainen kuin tuo salaperäinen voimalähde. Tämä oli näet neste, joka\nyhdisti ajatuksen ajatukseen nykyaikaisen sähkölennättimen nopeudella\nja tarkkuudella, ja tämän nesteen vaikutus Mejnourin sanojen mukaan\nulottui suurimpiin etäisyyksiin -- s.o. mihin ikänä ihminen\najatuksillaan tahtoi päästä. Siis, jos tämä oppi oli oikea, kaikki\nihmistieto tuli mahdolliseksi saavuttaa välisillan kautta, joka oli\nolemassa tutkivan henkilön ja aatemaailman kaukaisimpien ja hämärimpien\nalueitten välillä.[52] Glyndon hämmästyksekseen huomasi, että Mejnour\nmyöskin oli kiintynyt niihin syvällisiin mysterioihin, joita\npytagorealaiset tutkivat \"salaisen numerotieteen\" nimellä. Tässä\ntutkimuksessa hänen silmiinsä hämärästi kajasti uusia valoja ja hän\nalkoi aavistaa, että kyky ennustaa eli oikeammin laskea seuraukset,\nvoitaisiin suorastaan -- -- --[53]\n\nMutta hän huomasi, että viimeinen lyhyt menetelmä, jolla ihme lopulta\nsaatiin aikaan kussakin näistä kokeista, se pysyi Mejnourin omana\nsalaisuutena, jota hän ei ilmottanut. Se vastaus, jonka Glyndon sai\ntästä huomauttaessaan, oli enemmän ankara kuin tyydyttävä:\n\n\"Luuletko\", sanoi Mejnour, \"että minä sellaiselle, joka ei ole muuta\nkuin oppilas ja jonka ominaisuudet eivät vielä ole koeteltuja antaisin\nvoimia, mitkä voisivat muuttaa koko yhteiskunnan ulkomuodon? Lopullisia\nsalaisuuksia uskotaan ainoastaan sille, jonka hyveestä Mestari on\ntullut vakuutetuksi. Kärsivällisyyttä! Itse _työ_ on mielen suuri\npuhdistaja ja vähin erin tulevat salaisuudet sinussa eläviksi, kun\nmielesi kypsyy niitä vastaanottamaan.\"\n\nViimein Mejnour sitten tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa\nedistykseen. Hän sanoi: \"Hetki nyt saapuu, jolloin voit kulkea yli\nkorkean vaikka ilmamaisen aidan -- jolloin vähitellen voit lähestyä\nkauheata Kynnyksen Vartijaa. Jatka ponnistustasi -- koeta yhä voittaa\nkärsimätöntä haluasi saada tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä\nhallita. Minä jätän sinut yhdeksi kuukaudeksi: jos sen ajan kuluttua,\nkun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on\nankaralla ajattelulla ja mietinnällä valmistunut suurta koetusta\nvarten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varotuksen\nainoastaan annan sinulle, pidä sitä ehdottomana käskynä -- älä astu\ntähän huoneeseen!\"\n\nHe seisoivat silloin siinä huoneessa, jossa kokeet useimmiten tehtiin,\nja jossa Glyndon sinä yönä, jolloin hän ensin oli pyrkinyt mystikon\nyksityishuoneisiin, oli ollut vähällä joutua tunkeilevaisuutensa\nuhriksi.\n\n\"Älä astu tähän huoneeseen, ennenkuin minä palaan; tai ainakin, jos\netsiessäsi tehtäviisi tarvittavia aineksia sattuisit tänne tulemaan,\nniin älä suinkaan sytytä naftaa noissa astioissa äläkä avaa pulloja\nnoilla hyllyillä. Minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi\nkoettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa.\nNuorukainen, tämä on juuri yksi osa koetuksesta.\"\n\nNäin sanoen jätti Mejnour hänen käteensä avaimen ja auringon laskiessa\nhän lähti linnasta.\n\nMonta päivää Glyndon pysyi syventyneenä töihinsä, jotka vaativat hänen\nälynsä äärimmäistä ponnistusta. Osittaisenkin tuloksen aikaansaaminen\nriippui niin kokonaan mielen keskityksestä ja laskujen tarkkuudesta,\nettei hänelle jäänyt aikaakaan muihin ajatuksiin. Ja epäilemättä tämä\nlakkaamaton kykyjen ponnistus oli juuri Mejnourin tarkotuksena, sillä\ntyöt sinänsä eivät näyttäneet olevan ehdottoman välttämättömiä\ntarkotetun päämaalin lähestymiseksi. Samaten matematisten probleemien\nratkaiseminen koulussa voi olla verrattain hyödytön myöhemmissä\nelintoimissamme, mutta se on kuitenkin suureksi hyödyksi harjottamalla\njärkeä yleisiä totuuksia käsittämään ja analysoimaan.\n\nEi ollut kulunut puoltakaan siitä ajasta, jonka Mejnour oli maininnut\npoissaolonsa kestävän, kun oppilas oli suorittanut kaiken, minkä\nmystikko oli hänen tehtäväkseen määrännyt, ja silloin hän vapautuneena\nkoneellisista toimistaan alkoi taasen kuluttaa aikaansa levottomissa\naatteissa ja mielikuvitteluissa. Hänen utelias ja äkkipikainen\nluonteensa kiihottui Mejnourin kiellosta ja hän tapasi itsensä useinkin\ntuijottamasta salaisen huoneen avaimeen hämärissä arveluissa ja\nlevottomissa haaveissa. Hän alkoi harmistua tällaiseen kestävyyden\nkoetukseen, jota hän piti pikkumaisena ja lapsellisena. Mitä\nlapsenkamarin satuja ritari Siniparrasta ja hänen linnastaan oli\nnostettu häntä pelottamaan? Kuinka paljaat seinät siinä huoneessa,\njossa hän niin turvallisesti oli töitänsä toimittanut, voisivat olla\nelävänä vaarana? Jos siellä kummitteli, niin se ei voinut olla muuta\nkuin samaa harhaa, jota Mejnour oli opettanut häntä halveksimaan.\nVarjoleijona kemiallinen temppu! Turhia! Hän kadottaisi puolet\nkunnioituksestaan Mejnouria kohtaan, jos ajattelisi, että viisas\nkäyttäisi sellaisia kujeita vaikuttaakseen järkeen; jonka hän itse oli\nherättänyt ja harjottanut! Kuitenkin hän vastusteli uteliaisuutensa ja\nylpeytensä yllytyksiä ja välttääkseen niiden ääntä hän teki pitkiä\nkävelyretkiä vuoristossa tai linnaa ympäröivissä laaksoloissa --\nkoettaen ruumiillisella väsymyksellä lannistaa rauhatonta mieltänsä.\nEräänä päivänä hän pimeästä vuorensolasta äkkiä saapui näkemään\nmaalaisjuhlaa, jossa pakanuuden ajan rattoisuus näytti uudelleen\nelpyneen eloon. Se oli osaksi elojuhla, osaksi uskonnollinen näytelmä,\njonka paikkakunnan rahvas vuosittain vietti. Kokoontuneina kylän\nulkopuolelle iloisin joukoin he olivat juuri kulkueessa palanneet\nläheisestä kappelista ja ryhmittyivät nyt joukkoihin -- vanhat mennen\nviinisatoa maistelemaan, nuoret tanssiin käyden -- kaikki iloisina ja\nonnellisina. Tämä äkkinäinen näky -- keveätä iloa ja huoletonta\ntietämättömyyttä -- oli niin suurena vastakohtana ankarille\ntutkimuksille ja polttavalle viisaudenjanolle, mikä niin kauan oli\ntäyttänyt hänen elämänsä ja kuluttanut hänen sydäntään, että se\nvoimakkaasti vaikutti Glyndoniin. Hänen seisoessaan syrjässä\nkatselemassa heitä tunsi hän vielä kerran olevansa nuori nuorten\njoukossa! Muisto kaikesta siitä, jonka hän oli tyytynyt uhraamaan,\npuhui taas hänelle väkevällä äänellä. Naisten liehuvat muodot kauneissa\npuvuissaan, heidän raikas naurunsa syyspäivän viileässä hiljaisessa\nsäässä, toi takaisin sydämeen eli ehkä pikemmin tajuntaan menneitä\nmuistoja \"kultaisista lapsuusajoista\", jolloin elämä oli paljasta\nnautintoa.\n\nLähemmäksi ja lähemmäksi hän tuli näytelmää ja äkkiä hänet piiritti\näänekäs joukko, ja maestro Paolo taputti häntä tuttavallisesti olalle\nhuudahtaen sydämellisesti: \"Terve tuloa, teidän ylhäisyytenne! Iloista\non nähdä teidät joukossamme.\" Glyndon oli tähän vastaamaisillaan, kun\nhänen silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön, joka nojautui Paolon\nkäsivarteen. Se oli niin viehättävä kaunotar, että Glyndonin poskille\nnousi puna ja hänen sydämensä tykytti, kun hän kohtasi tämän katseen.\nTytön silmät säihkyivät vallatonta rohkeata iloa ja hänen huultensa\nvälistä hohtivat hampaat kuin helmet. Ikäänkuin kärsimättömänä siitä,\nettä hänen kumppaninsa oli eronnut muitten hypystä, hänen pikku\njalkansa tepisteli maata tahdin mukaan, jota hän hyräili ja lauloi.\nPaolo nauroi nähdessään, minkä vaikutuksen tyttö oli tehnyt nuoreen\nmuukalaiseen.\n\n\"Ettekö tahdo tanssia, teidän ylhäisyytenne? Tulkaa, pankaa pois\nsuuruutenne ja olkaa iloinen niinkuin me pikkuihmiset. Katsokaa, kuinka\nsievä Fillide haluaa kumppania. Säälikääpä vähän häntä.\"\n\nFillide nyrpisti tähän nenäänsä ja päästi irti Paolon kädestä, mutta\npois mennessään hän olkansa yli loi katseen, puoleksi kutsuvan,\npuoleksi uhmaavan. Glyndon melkein tahdottomana lähestyi häntä\npuhuttelemaan.\n\nKas niin, jo Glyndon puhuttelee tyttöä, joka katsoo maahan ja hymyilee.\nPaolo jättää heidät yksikseen ja rientää pois ilkamoisen näköisenä. Nyt\npuhuu Fillide ja katsoo tutkijan kasvoihin veitikkamaisesti. Glyndon\npudistaa päätään, Fillide nauraa hopeanheleästi. Fillide osottaa\nmuhkeaa vuoristolaista, joka astelee heidän luoksensa. Miksi Glyndon\ntuntee mustasukkaisuutta? Miksi hän ei enää pudista päätään, kun\nFillide taas puhuu? Glyndon tarjoo kätensä, Fillide tarttuu siihen,\npuoleksi kainostellen ja punastuen. Ahaa! nyt he jo liehuvat muiden\niloisessa joukossa. Ha! ha! eikö tämä ole parempi kuin kasvien\nkeittäminen ja siivilöiminen ja pään vaivaaminen pytagorealaisilla\nnumeroilla? Kuinka keveästi Filliden jalat käyvät! Kuinka hänen notkea\nvyötäreensä taipuilee käsivarsissasi! Ta-rara, tatara, rara-ra! Mikä\npeijakas tanssissa on, kun se panee veren juoksemaan suonissa niinkuin\nelohopea? Onko koskaan ollut moista silmäparia kuin Filliden? Ne eivät\nole mitään kylmiä tähtiä. Ja tuo ruusuinen kirsikkasuu, joka niin\nniukasti vastaa imarteluihin, ikäänkuin se arvelisi, että sanat ovat\najantuhlausta ja että suutelot olisivat parhainta kieltä. Oi, Mejnourin\noppilas! oi sinä, joka pyrit rosenkreutsiläiseksi, platonilaiseksi,\nmaagikoksi -- ties miksikä! Minä häpeen sinua. Mitä on tullut sinun\nankarista mietiskelyistäsi, nimessä Averroeen ja Burrin ja Agrippan ja\nHermeksen? Tätäkö varten sinä Violasta luovuit? Enpä luule, että nyt\nvähintäkään muistat elämännestettä tai kabbalaa. Varo! Mitä aiot, mies?\nmiksikä niin puristat tuota pientä kättä, joka lepää omassasi? Miksikä\n-- tara-rara, tara-ra, tara-rara-ra, rarara, ta-ra, a-ra! Pidä silmäsi\npoissa ohuesta nilkasta ja koreapukuisesta vartalosta. Tara-rara-ra!\nTuolla he taas kulkevat! Ja nyt he levähtävät tuuheitten puitten\nvarjossa. Tanssin pyörre on jo lakannut. He kuulevat -- vai eivätkö\nkuule -- naurua loitommalta? He näkevät -- tai, jos heillä on silmät,\n_pitäisi_ heidän nähdä -- parin toisensa jälkeen kulkevan ohitsensa\nlemmenpuheissa ja lemmenkatseloissa. Mutta lyönpä vetoa, että he tuossa\npuun alla istuessaan ja pyöreän auringon vaipuessa vuorten taakse,\nnäkevät ja kuulevat hyvin vähän paitsi itseään!\n\n\"Haloo, signor ylhäisyytenne! mitä pidätte kumppanistanne? Tulkaa ja\nyhtykää meihin, viipyjät, viinin jälkeen tanssi käy iloisesti.\"\n\nAlas vaipuu aurinko ja nousee syksyinen kuu. Tara, tara, rarara,\nrarara, tarara-ra! Tanssia taaskin. Onko se tanssia vai jotain\niloisempaa, hurjempaa, riehuvampaa hyppyä? Kuinka ne liehuvat ja\npyörivät yön varjojen keskellä! Mikä sekasoka! mikä epäjärjestys! Ha!\nse on tarantula-tanssi, maestro Paolo johtaa sitä uljaasti! Diavalo!\nmikä hurjuus! tarantula on heidät kaikki riivannut. Tanssi tai kuolo!\nse on vimmaa -- korybantit, mainaadit -- Ho! ho! enemmän viiniä!\nBenneventon noitasabbatti on leikkiä tähän katsoen. Pilvestä pilveen\nkulkee kuu -- milloin loistaen, milloin himmeten. Hämärää, kun tyttö\npunastuu, valoista, kun hän hymyilee.\n\n\"Fillide, sinä olet lumooja!\"\n\n\"Buona notte -- hyvää yötä, ylhäisyytenne: te tapaatte minut vielä.\"\n\n\"Ah, nuori mies\", sanoi vanha ikäloppu, onttosilmäinen 80-ikäinen\nsauvan nojassa kulkeva, \"käytä nuoruutta hyväksesi. Minullakin oli\nkerran oma Fillide! Minä olin silloin vielä muhkeampi kuin sinä! Ah!\njospa aina voisimme pysyä nuorina!\"\n\n\"Aina nuorina!\" Glyndon hätkähti, kääntäessään katseensa tytön\nkauneista ruusuisista kasvoista vanhuksen vetisiin silmiin --\nkeltaiseen ryppyiseen naamaan -- kyyryiseen vartaloon.\n\n\"Ha, ha!\" sanoi vanha ukko, hoiperrellen heidän luokseen, ilkeästi\nnauraen. \"Niin, minäkin olin kerran nuori! Antakaa kolikko, että saan\nlasin _aqua vitaa_, elämännestettä!\"\n\nTara, rara, ra-rara, tara, rara-ra! Siinä tanssii nuoruus! Kääri ryysyt\nympärillesi ja kompuroi matkaasi, vanhuus!\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n    \"Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa,\n    Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä,\n    Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut.\"\n\n             _Spenser_, Haltioitten Kuningatar, X, I.\n\nOli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence\ntaas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat\nraskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta\n-- \"jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma\nhaahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää\nvarjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria!\nMutta ei (ajattelee kokelas nyt) -- ei aina ahertaa noiden numeroitten\nja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä,\nriehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja\nikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä\nmerkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen\nepäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa\nsalaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä\nsuorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset.\nEpäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri\nmysterio _voidaan_ saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä\nsaavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun\nnuoruuttani oman vanhuutensa orjana? -- tehdä minut kokonaan itsestään\nriippuvaksi? -- sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta\nyllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee\nhuulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?\"\n\nNämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä.\nViinin sytyttämänä -- äskeisten hurjastelujen kiihottamana -- hän ei\nsaanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen\nmuistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen\nhurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille\nkuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä.\nAamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki\nyölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen\nmielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan\nhuoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun\nauringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen\nonneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin --\nja epäilys teki hänet _siveellisessä_ käytöksessään päättämättömäksi ja\nhorjuvaksi, vaikka taas _fyysillisesti_ hän oli uhkamielisen rohkea.\nEikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät\nusein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei\npersonallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa\nomapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta,\nminkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat\nlähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin\nhuoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli\ntottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi\navonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli\nsamaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut\nlukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten\nlauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:\n\n\"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän\nnäkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken\nelämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä\nhenki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon\nelementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on\npuhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä\nsisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja,\njoiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin\nvihollinen.\" Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi.\nMutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut\nriittävä? -- \"Varo pelkoa!\" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi\ntahallaan jättänyt tämän sivun auki -- ikäänkuin koetus todella\nolisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu -- ikäänkuin\nmystikko olisi päättänyt koetella hänen _rohkeuttaan_ vaikka\nhän puhui _kestävyydestä_. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon\n hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi\nkristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi\nhuoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta.\nYlimaallisen nautinnon tunne -- elämä, joka tuntui vapaan hengen\nelämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta\nerinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän\nkuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle\nkoputettiin. \"Sielläkö olette, signor?\" kuului maestro Paolon kirkas\nääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen\nPaoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli\ntulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti\nhuoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton\nhäipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon\nluo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa\nsellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.\n\nHänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi\ntaaksepäin ja huudahti: \"Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen\nteidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte\nniin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat\nauttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot,\nettä mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut.\" Ja Glyndon\nkatsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi\nitse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli\ntapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa\nmietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin\nnotkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket\nhohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin\noli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta\nlähtevän elämää ja nuoruutta!\n\n\"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän\nylhäisyyttänne\", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, \"mutta\nisäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne\nhuomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen,\njoka seurasi mukana.\"\n\n\"Kuka toi tämän kirjeen?\"\n\n\"Ratsastaja, joka ei odottanut vastausta.\"\n\nGlyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: \"Minä palaan viikkoa\naikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin\nsaat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin\ntehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää\nolemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa -- ei himon\nkuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian\nmestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra --\nlemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon\ntapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme\ntoisemme!\"\n\nGlyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen.\nMitä! vieläkö enemmän ponnistuksia -- enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus\nilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva\nsalaisuudet ilman sinun apuasi!\n\n\"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani -- hän punastui\nja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!\"\n\n\"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta,\njonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska.\"\n\n\"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska\nkuin seikkailu -- paitsi lempi ja viini ja nauru!\"\n\n\"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien\npäivien perästä.\"\n\nKoko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa\nonnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja\ntunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista\nnautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon\nhienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle,\nhän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut\nmyötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan\nsaman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea\n_elämän elpymisen_. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain\nodottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin\nyksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja\ntalvensa -- mutta ainoastaan _yhden kerran_. Mahtava tammi käy sen\nsijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja\nsatavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin\npikku vesan sen sivulla. \"Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä\nteidän talveanne lainkaan!\" huudahti kokelas.\n\nNäihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti\nmetsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja\nviinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän\nniityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo\n-- puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä\nrukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli\niloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, \"älä puhu ääneen\n-- äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan.\nSe oli kiltisti tehty!\"\n\nGlyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman\nansiota. \"Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!\"\n\n\"Olen\", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla\nälykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin\nalaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, \"olenhan toki. En ole\npaljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit\nluonani käymään.\"\n\n\"Ja mitä sukua on Paolo sinulle?\"\n\n\"Ei mitään, mutta hän on meidän kaikkien hyvä ystävä. Minun veljeni\nkuuluu hänen joukkoonsa.\"\n\n\"Hänen joukkoonsa -- siis rosvo?\"\n\n\"Me täällä vuorissa emme kutsu vuoristolaista rosvoksi, signor.\"\n\n\"Pyydän anteeksi. Mutta etkö joskus vapise veljesi hengen puolesta?\nLaki...\"\n\n\"Laki ei koskaan uskalla tulla näille maille. Vapista hänen puolestaan!\nEihän nyt. Isäni ja isoisäni olivat samassa toimessa. Minäkin usein\ntahtoisin olla mies!\"\n\n\"Näillä huulilla sanottuna, minä olen ihastunut, ettei toivomuksesi voi\ntäyttyä!\"\n\n\"Oh, signor! rakastatko sitten minua?\"\n\n\"Koko sydämelläni!\"\n\n\"Ja minä sinua!\" sanoi tyttö niinkuin näytti vakaalla viattomuudella\nsallien Glyndonin puristaa hänen kättään.\n\n\"Mutta\", hän lisäsi, \"sinä tulet pian lähtemään meidän luotamme ja\nminä....\" Hän pysähtyi kesken ja kyyneleet tulivat silmiin.\n\nTämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei\nollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen\nkauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut\nkoskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet\neivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä.\nKuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei\nhän koskaan ennen ollut rakastanut.\n\n\"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?\" hän kuiskasi tullen vielä\nlähemmäksi.\n\n\"Pyydätkö sinä?\" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä\nkiinteästi silmiin. \"Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te\nsirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte.\nTeille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta!\nEi, minä en jättäisi luontoani.\"\n\n\"Pidä vaan luontosi -- se on suloinen kyllä.\"\n\n\"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet\nuskoton. Sanonko sinulle, mitä minä -- mitä tämän maan naiset ovat? Me\nrosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme\ntai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen\nrohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme\nteitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä\nmuutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria --\nkaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole\nsen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne,\nmutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua\nnyt?\"\n\nNäiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti\nmuuttaneet ilmettä -- milloin helläksi, milloin hurjaksi -- ja\nviimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi\nikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki,\njossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos\nniin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän\nvastasi ripeästi ja vapaasti: \"Fillide -- minä rakastan!\"\n\nVai niin -- \"rakastan\", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä\nluonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan\nkysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät\noppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin!\nSaarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa\nvoittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta\nvanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan\npysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi\nsinulle maistunut!\n\nJa tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten,\nkunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa\nääreen sormi taas suulla.\n\n\"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa\", sanoi Glyndon\nitsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, \"vaikka muuten en tiedä varsin,\npitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon!\nMutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin\nkoston ja säilyä kaikissa vaaroissa!\"\n\nMies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta?\nOi, totta puhui Zanoni: \"Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se\nvaan panee mudan liikkeelle!\"\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Näetkö, millainen vartija istuu\n    käytävässä, näetkö, mitkä kasvot\n    kynnystä vartioi?\"\n\n           Virgil. Aeneas, VI, 574.\n\nOn sydänyö. Kaikki hiljaista vanhassa linnassa -- ei hiiskaustakaan\nkaihoisten tähtien alla. Nyt on aika. Mejnour ankarassa viisaudessaan\n-- Mejnour, lemmen vihollinen -- Mejnour, jonka silmät tahtovat\nsydämesi lukea ja kieltää sinulta luvatut salaisuudet, koska Filliden\naurinkoiset kasvot häiritseisivät sitä elotonta varjomaista tilaa, jota\nhän kutsuu rauhaksi -- Mejnour tulee jo huomenna! Ota yöstä vaarini\nKauas pelko! Ei koskaan tai tällä hetkellä! Näin, urhoollinen\nnuorukainen -- urhoollinen vaikka erehtyvä -- näin sydämen\nrauhallisesti sykkiessä kätesi taasen avaa kielletyn oven!\n\nGlyndon pani lampun pöydälle kirjan viereen, joka vielä makasi avoinna;\nhän käänteli lehtiä, mutta ei voinut tulkita niiden merkitystä, kunnes\ntuli seuraavaan kohtaan:\n\n\"Kun siis oppilas on näin harjotettu ja valmistunut, avatkoon hän\nakkunan, sytyttäköön lampun ja kastakoon ohimoitaan nesteellä. Varokoon\nhän vielä, kuinka nauttii tulista, nopeasti haihtuvaa spiritusta.\nMaistaminen ennenkuin uudistetut henkäykset vähitellen ovat totuttaneet\nruumista haltioihin nostavaan nesteeseen, saattaa kokemaan kuoleman\neikä elämän.\"\n\nHän ei voinut pitemmälti neuvoja lukea; salakirjotus muuttui taaskin.\nNyt hän katseli vakavasti ja tosissaan ympäri huonetta. Kuutamo paistoi\nrauhallisesti ikkunaristeikön läpi, kun hän avasi sen, ja se näytti\nlangetessaan lattialle ja seiniin olevan joku aavemainen surullinen\nvoima. Hän järjesti mystilliset lamput -- yhdeksän luvultaan -- ympäri\nhuoneen keskustaa ja sytytti ne yksitellen. Kustakin leimahti hopeinen\nja sininen valo, ja huone tuli häikäisevään loistoon, mutta kohta valo\nkävi himmeäksi ja hieno harmaa sumu levisi vähitellen huoneeseen.\nJäinen kylmyys pisti englantilaisen rintaan ja kokoontui hänen\nympärilleen niinkuin kalman routa. Vaistomaisesti käsittäen vaaransa\nhän astui, vaikka vaivoin, sillä jalat olivat kankeiksi puutuneet, ja\npääsi sille seinälle, missä kristallipullot olivat; nopeasti hän veti\nsisäänsä hajun ja kuivasi ohimoitaan tulisella nesteellä. Sama\neloisuuden, nuoruuden ja ilon ja ilmamaisen keveyden tunne, jota hän\naamulla oli kokenut, astui heti sen kuolettavan jäykkyyden sijaan, joka\nvastikään oli elämänasunnon vallannut. Hän seisoi käsivarret ristissä\nrinnalla, suorana ja pelottomana odottaen, mitä tuleman piti.\n\nHöyry oli nyt tullut melkein yhtä paksuksi ja yhtenäiseksi kuin\nlumipilvi ja lamput loistivat siinä niinkuin tähdet. Nyt hän selvästi\nnäki haamuja, jotka ulkopiirteiltään vähän muistuttivat ihmismuotoja,\nhitaasti ja säännöllisin liikkein liukuvan pilven läpi. Ne näyttivät\nverettömiltä, niiden ruumiit olivat läpinäkyviä, ne supistuivat ja\nlaajenivat niinkuin käärmeen kiemurat. Kun ne juhlallisessa\njärjestyksessä liikkuivat hänen edessään, kuuli hän matalan äänen --\nikäänkuin aaveäänen -- joka kaikuna kulki toisesta toiseen, matalan\nmutta sointuvan äänen, joka herätti sanomattoman ilon ja rauhan\ntunteen. Ei mikään näistä haamuista näyttänyt hänestä välittävän. Hänen\nkiihkeä halunsa lähennellä niitä, olla yhtenä niistä ja ottaa osaa\nheidän ilmamaisiin onnekkaisiin liikkeisiin -- saattoi hänet ojentamaan\nkäsivarsiaan ja koettamaan ääneen huutaa, mutta ainoastaan sanaton\nkuiskaus pääsi hänen huuliltaan. Liikkeet ja soitto jatkuivat\nsamanlaisina, ikäänkuin ei niissä olisi ollut mitään kuolevaista.\nHitaasti ne kulkivat ympäri ja ylös samassa majesteetillisessa\njärjestyksessä toinen toisensa jälkeen, ne liikkuivat huoneen läpi ja\nkatosivat kuutamoon. Silloin hänen silmillään seuratessaan niitä,\npimeni huone äkkiä jostakin, mikä ensi silmäykseltä oli mahdoton\nerottaa mutta mikä salaperäisellä tavalla muutti sanomattomaksi\nkauhuksi sen ilon, jota hän juuri oli kokenut. Vähin erin tämä olio\nmuodostui hänelle nähtäväksi. Se oli ihmispää, tumman hunnun peittämä,\njonka läpi tuijotti pirullisella, kammottavalla hehkulla kaksi silmää,\njotka jäätivät hänen luitaan ja ytimiään. Ei mitään muuta kasvoista\nnäkynyt -- ei mitään muuta kuin nuo sietämättömät silmät. Mutta hänen\nkauhunsa, joka heti alusta tuntui mahdottomalta elävänä kestää, kasvoi\ntuhatkertaiseksi, kun vähän ajan jälkeen Hirviö hitaasti liukui\nhuoneeseen. Pilvi väistyi sen edestä, kirkkaat lamput himmenivät ja\nlepattivat levottomasti ikäänkuin sen henkäyksestä. Sen vartalo oli\nhunnutettu niinkuin kasvotkin, mutta se oli piirteiltään kuin naisen\nruumis; kuitenkaan se ei liikkunut sillä tavalla kuin aaveet. Pikemmin\nse näytti ryömivän niinkuin suuri muodoton matelija; viimein se\npysähtyi ja kyyristyi pöydän viereen, missä makasi salainen kirja, ja\nkiinnitti taas silmänsä hunnun läpi rohkeaan kutsujaan. Kaikki\nhirmuisimmat mielikuvitukset, mitä munkit ja maalarit ovat luoneet,\neivät olleet mitään näitten kasvojen rinnalla, joissa puhui niin\nkalmamainen pirullisuus ja ilkeys silmien kautta, että tuskanväristys\nkävi läpi ruumiin ja hiki puristautui otsaan. Kaikki muu oli pimeätä --\nhunnutettua -- peitettyä -- aavemaista. Mutta tuo polttava katse, niin\njäätävä, niin kaamea, mutta kuitenkin elävä! Siinä oli jotakin melkein\ninhimillistä pahuuden ja ivan intohimoa -- jotakin, mikä riitti\nnäyttämään, ettei Hirviö ollut paljas varjo vaan myöskin aineellinen ja\nsentähden vielä pelottavampi vihollinen aineellisille olennoille.\nKuolemanpelon voimalla Glyndon puristautui seinää vastaan -- hiukset\npystyssä -- silmät päästä ulkona -- hän katseli noita hirvittäviä\nsilmiä -- ja silloin Hirviö puhui hänelle -- vaikka hänen sielunsa\npikemmin kuin korvansa käsitti puhutut sanat.\n\n\"Sinä olet astunut rajattomuuden maailmaan. Minä olen Kynnyksen\nVartija. Mitä sinä minusta tahdot? Oletko vaiti? Pelkäätkö minua? Enkö\nminä ole armaasi? Etkö sinä minun tähteni jättänyt sukusi nautinnot?\nTahdotko tulla viisaaksi? Minulla on mittaamattomien aikojen viisaus.\nSuutele minua, kuolevainen rakastajani.\" Ja Hirviö mateli lähemmäksi ja\nyhä lähemmäksi, se ryömi hänen sivulleen, sen hengitys tuntui hänen\nposkeensa! Kirkaisten hän vaipui tainnoksiin lattialle ja makasi\ntajuttomana, kunnes vasta keskellä seuraavaa päivää hän avasi silmänsä\nja tapasi itsensä vuoteellaan -- loistavan auringon akkunasta\nsäteillessä ja rosvo Paolon vieressä pyssyään kiillottaessa ja\nviheltäessä kalabrialaista lemmenlaulua.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\n    \"Näin ihminen raataa vaivaloista työtään,\n    ja kovalla taistelulla elantonsa hankkii,\n    vaan onni näkymätönnä saapuu, alas Jumalan\n    sylistä hiljaa.\"\n\n                               _Schiller_.\n\nEräällä Kreikan arkipelaagin saarella, jolle muinaisen Ateenan\nhäviämätön kirjallisuus vielä antaa mielenkiintoa, ja jossa luonto\ntarjoo ihanimman ilmanalansa ja mainioimmat maisemansa sekä vapaille\nettä orjille -- joonialaiselle, venetsialaiselle tai levottomalle\nbrittiläiselle -- kristitylle tai muhamettilaiselle -- siellä oli\nZanonilla koti, johon hän toi puolisonsa. Sinne tuuli kantoi tuoksuja\ntasangoilta peninkulmien päästä yli sinisen läpikuultavan ulapan.\nNähtynä joltakin viheriältä kunnaalta oli saari kuin ainoa suuri\nyrttitarha. Sen pääkaupungin tornit ja katot kimaltelivat oranssi- ja\nsitruunalehtojen keskellä. Viinitarhat ja oliivimetsät täyttivät\nlaaksot ja kiipeilivät ylös vuorenrinteitä, ja matalat huvilat ja\npaimenmajat olivat ainaviheriöivän tumman muratin verhoomia,\npurppuranväristen hedelmätarhojen ympäröimiä. Täällä luonnon tuhlaava\nkauneus näyttää puolustavan kreikkalaisten vanhaa jumaluskoa, joka\ntähän maahan on hurmaantunut ja ennemmin panee jumalat laskeutumaan\nihmisten luokse kuin nostaa ihmisen Olympukseen, sillä itse jumalien\nvuori ei tunnu niin suloiselta ja houkuttelevalta kuin tämä maa.\n\nJa yhä vielä kalastajille, jotka rannan hiedalla tanssivat vanhoja\ntanssejaan -- neidoille, jotka vielä hopeakammoilla suorivat hiuksiansa\nvarjoisan pihapuun alla, sama Suuri Äiti hymyilee yhtä lempeästi kuin\nennenkin. Pohjolassa ovat filosofia ja vapaus välttämättömiä\nihmisonnelle. Mutta maissa, joissa Afrodite nousi aalloista ja\nVuodenajat käsikkäin rannalla seisoivat häntä tervehtimässä, on luonto\nitsessään riittävä.\n\nSe saari, jonka Zanoni oli valinnut asuinpaikakseen, oli kauneimpia\nsaaria tässä jumalallisessa saarimeressä. Hänen asuntonsa oli vähän\nmatkan päässä kaupungista pienen lahden pohjukassa. Se oli erään\nvenetsialaisen oma, ja vaikka pieni, oli se hienompi kuin maan omien\nasukkaitten talot. Merellä näkyvissä keikkui hänen laivansa. Hänen\nintialaiset palvelijansa niinkuin ennenkin hiljaisella arvokkuudella\nsuorittivat taloustoimet. Ei olisi voinut löytää kauniimpaa paikkaa --\nparempaa yksinäisyyttä. Zanonin salaperäiselle tiedolle ja Violan\nviattomalle tietämättömyydelle oli sivistyneen maailman hälinä ja sen\nprameilu yhtä vieras. Armas taivas ja ihana maa riittävät seuraksi\nviisaudelle ja yksinkertaisuudelle kun ne rakastavat!\n\nVaikka ei ollut, niinkuin jo sanoin, Zanonin näkyvissä toimissa mitään,\njoka olisi osottanut häntä salatieteitten tutkijaksi, niin hänellä oli\nmietiskelijän tavat. Hän rakasti kuljeskella yksin, varsinkin\naamunkoitteessa tai illalla, kun oli kirkas kuutamo (etenkin sellaisina\naikoina kun kuu oli kasvamassa tai täytenä) peninkulma-määriä yli\nsaaren rikkaitten maitten, poimien kukkia ja ruohoja, joita hän\nsäilytti suurella huolella. Joskus yösydännä Viola heräsi tuntien\nvaistomaisesti, ettei Zanoni ollut sivulla ja ojentaessaan kätensä hän\nhuomasi, ettei vaistonsa ollut pettänyt. Mutta pian hän jo havaitsi,\nettä Zanoni ei ollut taipuisa puhumaan oudoista tavoistaan, ja jos\njoskus kylmä aavistus ja epäluuloinen tunne hiipikin häneen, ei hän\nkuitenkaan saattanut mitään kysyä. Mutta Zanoni ei aina yksinänsä\nretkeillyt. Usein kun meri tyynenä päilyi, ja Kefallenian karu rannikko\ntuntui vastakohdalta näille hymyileville tienoille, saattoi Viola\nZanonin seurassa viettää päiväkausia purjehtimassa hitaasti ympäri\nrannikkoa tai vierailemassa lähisaarilla. Jokainen kohta Kreikan\nsuloista tarujen maata näytti olevan hänelle tuttu, ja kun hän kertoi\nmenneisyydestä ja sen merkillisistä taruista, opetti hän Violaa\nrakastamaan sitä kansaa, josta polveutuu länsimaitten runous ja\nviisaustiede. Mitä enemmän Viola oppi tuntemaan Zanonia, sitä enemmän\nhän huomasi hänessä yhä syvempää mielenkiintoa. Zanonin rakkaus\npuolisoaan kohtaan oli niin hellä, niin huomaavainen, niin kestävä ja\nlämmin, että hän tuntui enemmän olevan kiitollinen onnesta saada pitää\nlemmitystään huolta kuin ylpeä vastarakkaudesta. Zanonin tavallinen\nkäytös kaikkia kohtaan, jotka häntä lähenivät, oli tyyni ja hiljainen.\nSuuttumuksen sanaa ei koskaan tullut hänen huuliltaan -- vihainen katse\nei koskaan leimahtanut noista silmistä. Muutamat merirosvot, jotka\nhäiritsivät rannikkoja, olivat kuulleet vieraitten saapumisesta ja\nZanonin merimiehet olivat laverrelleet herransa rikkaudesta. Eräänä\niltana Viola mentyään levolle heräsi heikosta äänestä, joka kuului\nalhaalta. Zanoni ei ollut hänen sivullaan, hän kuunteli säikähtyneenä.\nEikö sieltä kuulunut hänen korviinsa ähkinää? Hän hypähti pystyyn ja\nmeni ovelle: kaikki oli hiljaa. Hitaasti lähestyivät askeleet ja Zanoni\nastui sisään tyynenä niinkuin tavallisesti, ja nähtävästi huomaamatta\npuolisonsa pelkoa. Seuraavana aamuna tavattiin kolme miestä kuolleena\npääkäytävän kynnyksellä, jonka ovea he olivat koettaneet särkeä. Heidät\ntunnettiin paikkakunnalla rannikoiden verisimmiksi ja kauheimmiksi\nrosvoiksi, joita sadat murhat olivat saastuttaneet ja jotka tähän asti\nolivat onnistuneet joka yrityksessä, mihin heidän ryöstönhalunsa oli\nheidät johtanut. Lukuisat askeleen jäljet veivät merenrantaan. Näytti\nsiltä kuin heidän seuralaisensa olisivat paenneet johtajiensa kuoltua.\nMutta kun venetsialainen _proveditore_ eli hallituksen edustaja tuli\nasiaa tutkimaan, niin oli täydellisenä salaisuutena, jota ei mitenkään\nvoitu selittää, millä tavalla nämä rosvot olivat joutuneet kohtalonsa\nuhriksi. Zanoni ei ollut liikkunut siitä huoneesta, missä hän\ntavallisuuden mukaan harjotti kemiallisia tutkimuksiaan. Ei kukaan\npalvelijoista tullut unestaan häirityksi. Ei mitään väkivallan merkkejä\nnäkynyt kuolleitten ruumiissa. He olivat heittäneet henkensä, siinä\nkaikki. Siitä lähtien Zanonin talo ja koko ympäristö oli pyhästi\nkammottu. Lähikylien asukkaat, iloissaan siitä että olivat päässeet\nrosvojen kirouksesta, pitivät muukalaista Pyhän Neitsyeen erityisen\nsuojeluksen alaisena. Tosiaankin vilkkaat kaikille vaikutuksille\nalttiit kreikkalaiset, jotka siinä lähistöllä asuivat, ihastuivat tuon\nmiehen ihmeelliseen ja majesteetilliseen kauneuteen, tuon, joka osasi\nheidän kieltään niinkuin maassa syntynyt, jonka ääni usein lohdutti\nsurevia ja jonka käsi ei koskaan ollut sulettu heidän tarpeiltansa;\nvielä kauan senjälkeen kun hän oli lähtenyt heidän rannoiltaan,\nsäilyttivät he kiitollisina hänen muistoaan kertomuksissaan ja\nnäyttelevät vielä tänäpäivänä sitä korkeata plataanipuuta, jonka alla\nhänet usein nähtiin istumassa, yksinään ja mietteissään, puolipäivän\nhelteessä. Mutta kuitenkin Zanoni liikkui muissakin paikoissa, vähemmän\njulkisissa. Saarella löytyy maapihkalähteitä, joista jo Herodotos on\nmaininnut. Usein yöllä kuu näki hänen nousevan myrttipensaitten seasta,\njotka verhoovat kunnaita niiden soitten ympärillä, missä löytyy tuota\ntulenpitoista ainetta; tiede ei ole muuten vielä keksinyt mihin\nkaikkeen tätä ainetta voidaan käyttää lääketieteellisesti elimistöjen\nhermoihin vaikuttavana. Mutta vielä useammin hän vietti tuntikausia\neräässä luolassa rannikon yksinäisimmällä kohdalla, missä stalakiitit,\nvuotokivet näyttivät ihmiskäsin tehdyiltä. Rahvaan taikausko pitää tätä\nluolaa vanhojen legendojen perustuksella yhteydessä lukuisten\nmaanjäristysten kanssa, jotka alinomaa häiritsevät saaren rauhaa.\n\nMitä lieneekään ollut tarkotuksena näillä kävelyillä ja näissä\npaikoissa viipymisellä, niin ne ainakin olivat jossakin tekemisissä sen\nainoan pääpyrkimyksen kanssa, joka yhä vahvistui päivä päivältä Zanonin\neläessä inhimillisessä kumppanuudessa suloisen Violan kanssa.\n\nSe näky, jonka todistajana Glyndon oli ollut horroksissa, oli aivan\ntotuuden mukainen. Vähän aikaa sen yön jälkeen Viola hämärästi alkoi\ntajuta, että joku vaikutus, hän ei tiennyt minkälaatuinen, pyrki\nvaltaamaan hänen onnellisen elämänsä. Hämärät ihanat näyt, jollaisia\nhänellä oli ollut lapsuuden aikoinaan, mutta nyt vaan pysyvämpinä ja\nvahvempina, alkoivat seurata häntä päivin ja öin, kun Zanoni oli\npoissa, vaikka ne haihtuivat hänen läsnäollessaan eivätkä näyttäneet\nvetävän vertoja hänen kauneudelleen. Zanoni kyseli Violalta tarkasti ja\nhartaasti, millaiset nämä näyt olivat, mutta hän näkyi olevan\ntyytymätön ja ajoittain hämmentynyt vastauksista.\n\n\"Älä kerro minulle\", sanoi Zanoni eräänä päivänä, \"noista utumaisten\nolentojen piiritansseista tai noista hienoista sävelistä, jotka sinusta\ntuntuvat olevan kaukaisten tähtien soittoa ja kieltä. Mutta eikö _joku_\nmuoto ole sinulle tullut muita selvempänä ja kauniimpana -- eikö mikään\nääni ole puhunut tai tuntunut puhuvan sinun omaa kieltäsi, ja\nkuiskaillut sinulle outoja salaisuuksia ja suurenmoisia tietoja?\"\n\n\"Ei, kaikki on sekaista näissä unelmissa, olkoot ne päivällä tai yöllä,\nja kun minä niistä toivun kuullessani sinun askeleesi, niin ei\nmuistooni jää muuta kuin epämääräinen onnen tunne. Kuinka erilaista,\nkuinka kylmää tuo on sen rinnalla, että saan katseillani riippua sinun\nhymyssäsi ja kuunnella sinun ääntäsi, kun sanot: 'Minä rakastan\nsinua'.\"\n\n\"Mutta miksikä sitten kerran sinusta näyttivät niin houkuttelevilta ne\nnäyt, jotka eivät olleet näinkään kauniit? Miksikä ne silloin\nherättivät mielikuvitustasi ja täyttivät sydämesi? Kerran sinä kaipasit\nhaaveitten maahan ja nyt näytät olevan tyytyväinen tähän tavalliseen\nelämään!\"\n\n\"Enkö minä ole jo ennen selittänyt sitä sinulle? Onko tämä mikään\ntavallinen elämä, kun saan lempiä ja elää yhdessä lemmittyni kanssa?\nMinä olen saavuttanut oikean ihannemaani! Älä puhu minulle muusta\nmaasta.\"\n\nJa yö yllätti heidät merenrannalla, ja Zanoni kumartuessaan noitten\narmaitten kasvojen yli unohti, että Sopusointuisessa Äärettömyydessä,\njoka ympärillä levittäytyi, löytyi muitakin maailmoita kuin yksi\nihmissydän!\n\n\n\n\nIX LUKU,\n\n\n    \"Sielussa löytyy sellainen prinsiippi, joka on kaikkea luontoa\n     korkeampi ja jonka kautta me kykenemme nousemaan koko maan\n    järjestelmän yli. Kun sielu ylentyy itseään korkeampiin\n    luontoihin, silloin se kokonaan erottautuu alemmista luonnoista,\n    vaihtaa tämän elämänsä toiseen, ja hyljäten sen olosuhteitten\n    järjestyksen, johon se oli liittynyt, yhtyy korkeampiin\n    elämislakiin.\"\n\n                                           _Jamblikus_.\n\n\"Adon-Ai! Adon-Ai! -- astu esiin, astu esiin!\"\n\nJa yksinäisessä luolassa, josta muinoin oli julistettu pakanallisen\njumalan oraakkelilauseita, esiintyi eriskummaisten kallioitten\nvarjoista loistava korkea patsas, joka värähteli ja hohti taivaankaaren\nväreissä. Se muistutti loistavaa mutta sumuista vesipatsasta, jonka\nkaukainen suihkukaivo lähettää ilmaan tähtikirkkaana yönä. Se valaisi\nvuotokiviä, vuorenseiniä, luolan kattoa ja loi kalpean epävakaisen\nhohteen Zanonin kasvoille.\n\n\"Ikuisen Valon Poika\", sanoi henkienherättäjä, \"sinä, jonka tuntemista\nminä etsiskelin aste asteelta, rodusta rotuun ja viimein saavutin\nKaldean laajoilla tasangoilla -- sinä, jolta minä niin runsaasti olen\nsaanut sanoin selittämätöntä tietoa, jota ei itse ikuisuuskaan voi\ntyhjiin kuivattaa -- sinä, joka minun itseni kaltaisena, niin paljon\nkuin meidän erilaiset olemuksemme sallivat, olet ollut vuosisatojen\naikana tuttavani ja ystäväni -- vastaa minulle ja neuvo!\"\n\nSumupatsaasta astui esiin kuvaamattoman ihana olento. Kasvoilta se oli\nnuorukainen parhaimmalla iällään, mutta juhlallinen, ikäänkuin\nikuisuuden ja viisauden rauhan tunnosta; valo, niinkuin tähtiensäteet,\nvirtasi sen läpikuultavissa suonissa, valoa olivat sen jalat ja valoa\nsäkenöivät hiusten aallot. Käsivarret ristissä rinnalla se seisoi\nmuutaman jalan päässä Zanonista ja sen matala ääni puhui lempeästi:\n\"Minun neuvoni olivat kerran ennen sinulle suloiset, ja kerran yön\ntoisensa jälkeen sinun sielusi seurasi minun siipiäni kautta Avaruuden\nhäiriytymättömien loistojen. Nyt sinä olet taas sitonut itsesi maahan\nlujemmilla ketjuilla, ja vetovoima multaan on vahvempi kuin ne\nmyötätunnon voimat, jotka kerran lumouksellasi vetivät luoksesi Ilman\nja Tähtien asukkaita.[54] Kun sielusi vihdoinkin tahtoi kuunnella\nminua, niin aistimet jo häiritsivät älyäsi ja himmentivät näköäsi.\nVielä kerran minä nyt tulen luoksesi, mutta sinun voimasi kutsua minut\nluoksesi alkaa sekin hengeltäsi hävitä, niinkuin päivänsäde häviää\naallolta, kun tuulet ajavat pilven meren ja taivaan välille.\"\n\n\"Oi, Adon-Ai\", vastasi tietäjä surullisena, \"minä tunnen hyvinkin sen\nolotilan lait, jota sinä ennen läsnäolollasi ilahutit. Minä tiedän että\nviisaus saapuu meille ainoastaan silloin, kun olemme välinpitämättömiä\nmaailman kappaleista, joita viisaus hallitsee. Sielun peili ei voi\nyhtaikaa heijastaa taivasta ja maata ja toinen niistä häviää näkyvistä,\nkun toinen syvyyksiin kuvastuu. Mutta minä en ole sinua kutsunut\navukseni, jotta antaisit minulle takaisin sen syvän mietiskelytilan,\njolloin järki vapaana ja ruumiittomana kohoutuu kerroksen läpi toisensa\njälkeen ylös sfääreihin -- en tätä varten ole heikontuneella voimallani\ntehnyt työtä ja kärsinyt tuskaa. Minä lemmin ja lemmellä alan elää\ntoisen olennon suloisessa ihmisyydessä. Vaikka lienenkin vielä viisas\nkaikessa mikä suojaa vaaroilta itseäni sekä niitä, joita voin katsella\nvälinpitämättömän viisauden korkeuksista, niin minä olen sokea kuin\nheikko kuolevainen näkemään _sen_ olennon kohtaloita, joka saattaa\nsydämeni sykkimään intohimosta, niin että katseeni himmentyy.\"\n\n\"Mitä tämä on?\" vastasi Adon-Ai. \"Sinun lempesihän ei voi olla muuta\nkuin pilaa lemmen nimestä, sinä et voi lempiä, niinkuin ne lempivät,\njoita odottaa hauta ja kuolema. Lyhyt tuokio vaan -- sellainen kuin\nyksi päivä sinun mittaamattomassa elämässäsi, niin se muoto, johon sinä\nnyt kiinnyt, on tomuksi muuttunut! Alemman maailman asukkaat käyvät\nkäsi kädessä hautaan ja käsi kädessä ne taas nousevat mullasta uusiin\nelämänjaksoihin. Sinulla on alhaalla elettävänä aikakausia, tuolla\ntoisella vain tunteja. Ja tuleeko hänellä ja sinulla -- oi raukka vaan\nkuitenkin mahtava! -- olemaan edes yhteinen elämä kuoleman jälkeen?\nMinkälaisten asteitten ja yhä henkisempien olemustilojen läpi onkaan\nhänen sielunsa jo ehtinyt kulkea, kun sinä, yksinäinen viipyjä, vihdoin\nnouset maan raskaista höyryistä valon asuntoihin!\"\n\n\"Tähden Poika, etkö usko, että tämä ajatus aina seuraa minua? Etkö näe,\nettä minä olen sinut kutsunut kuulemaan ja auttamaan aikomustani? Etkö\nsinä sydämestäni lue haluani ja unelmaani kohottaa häntä omaan\nolotilaani? Sinä, Adon-Ai, jonka taivaallisen ilon olemus lepää\nikivalon valtameressä -- sinä et voi paitsi tiedon myötätunnolla\naavistaa mitä minä, kuolevaisten jälkeläinen tunnen, hylättyäni sen,\nmitä silloin ikävöin, kun mahtava vallanhalu ensin nosti minut mullan\nyläpuolelle -- ja kuitenkin nähdessäni olevani pakotettu seisomaan\ntässä alhaisessa maailmassa yksin. Minä olen turhaan etsinyt\nsukukunnastani vertaisia mutta turhaan! Viimein löysin nyt kumppanin!\nMetsän linnuilla ja pedoillakin on omansa. Ja miksei minun valtani yli\npahanilkisten kauhunvoimien voisi karkottaa heidän haamunsa pois siltä\ntieltä, joka häntä johtaisi ylöspäin, kunnes iäisyyden ilma olisi\nvalmistanut hänen verhoaan kestämään nestettä, joka lopettaa kuoleman.\"\n\n\"Ja sinä olet alottanut vihkimyksesi ja olet siinä pettynyt! Minä\ntiedän sen. Sinä olet loihtinut hänen uniinsa mitä ihanimpia näkyjä,\nsinä olet herättänyt kauneimmat ilman olennot kaiuttamaan soittoaan\nhänen horrokseensa, mutta hänen sielunsa ei niistä huoli, ja\npalatessaan maahan se irtautuu niiden vallasta. Sinä sokea, miksikä\nnäin käy? Etkö voi käsittää? Sentähden että hänen sielussaan kaikki on\nlempeä. Ei ole siinä mitään välittävää halua, jolla olisi yhteyttä ja\nsukulaisuutta niiden asioiden kanssa, joilla tahdot häntä lumota.\nNiiden viehätys koskee ainoastaan _älyn_ haluja ja kaipauksia. Mitä\ntekemistä on niillä sen _tunteen_ kanssa, joka on maasta kotoisin, tai\nsen _toivon_ kanssa, joka menee suoraa päätä taivaisiin?\"\n\n\"Mutta eikö voi olla mitään välittäjää -- mitään sidettä -- jolla\nmeidän sielumme niinkuin sydämemmekin voisi yhtyä, jotta sitten minun\nsieluni voisi häneen vaikuttaa?\n\n\"Älä kysy minulta -- sinä et tahdo minua käsittää!\"\n\n\"Minä vannotan sinua -- puhu!\"\n\n\"Kun kaksi sielua on erotettuna, etkö tiedä, että kolmas, jossa\nmolemmat elävät ja kohtaavat toisensa, on niiden välinen side?\"\n\n\"Minä käsitän sinua, Adon-Ai\", sanoi Zanoni, kasvoillaan ilo\ninhimillisempi kuin mitä siinä koskaan ennen oli näkynyt, \"ja jos minun\nkohtaloni, joka tässä on pimeä silmilleni, suo minulle tuon halpojen\nonnen -- jos koskaan on oleva sitä lasta, jonka minä voin painaa\nrintaani vastaan ja kutsua omakseni! --\"\n\n\"Ja sitäkö varten sinä olet pyrkinyt ihmistä korkeammalle, että lopuksi\ntulisit ihmiseksi?\"\n\n\"Mutta lapsi -- toinen Viola!\" mutisi Zanoni, tuskin kuullenkaan\nTähtien Poikaa, \"nuori sielu, vasta taivaasta tullut, jota minä voin\nhoitaa ensimäisestä hetkestä saakka, kun se koskee jaloillaan maata --\njonka siipiä minä voin harjottaa seuraamaan omiani kautta luomakunnan\nihmeiden, ja jonka kautta itse äiti voi tulla kohotetuksi ylös kuoleman\nvallan toiselle puolelle!\"\n\n\"Varo, punnitse! Etkö tiedä että synkin vihollisesi asuu Näkyväisessä?\nToivomuksesi vievät sinut yhä lähemmäksi ihmisyyttä.\"\n\n\"Ah, Ihmisyys on suloinen!\" vastasi Zanoni.\n\nJa tietäjän näin sanoessa Adon-Ain loistaville kasvoille levisi\nhymyily.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\n    \"Ikuisuus suo ikuisia, kuolevainen kokoo kuolevaisia,\n    Jumala jumalallisia, häviävä häviäväisiä.\"\n\n              Aurelius Prudentius, contra Symmachum II.\n\nOtteita Zanonin kirjeistä Mejnourille.\n\n\nENSIMÄINEN KIRJE.\n\nSinä olet kertonut minulle oppilaasi edistymisestä, mutta kohtalo on,\npelkään minä, tämän sukupolven, johonka me vihdoin olemme saapuneet,\nmuodostanut niin erilaiseksi mieleltään kuin olivat muinaisajan hartaat\nja vakavat ihmislapset, että sinun huolellisin ja taitavinkin\nohjauksesi raukeaisi tyhjiin, vaikka sinulla olisi oppilaana vielä\nylevämpi ja puhtaampi luonne kuin se, jonka olet laskenut salaisten\ntieteitten kynnykselle. Se kolmas olemisen tila, jonka intialaiset\nviisaat[55] syystä kyllä lukivat unen ja valvomisen rinnalle ja jolle\nne antoivat transin eli horroksen nimen, sekin on tuntematon\npohjoismaitten ihmisille; he pitävät sen kansotettua rauhallisuutta\n_maajana_ ja mielen harhana. Sen sijaan että he viljelisivät tuota\nilmamaista maaperää, josta luonto, oikein tunnettuna, voi nostaa niin\nrikkaita hedelmiä ja niin kauniita kukkia, sen sijaan he koettavat\nkokonaan poistaa sen katseestaan. He pitävät sielun pyrkimystä ahtaasta\nihmismaailmasta hengen rajattomaan kotiin tautina, joka lääkärin on\nkarkotettava rohdoillaan, eivätkä ollenkaan tiedä, että juuri tästä\nheidän oman olemuksensa tilasta, silloinkin kun se on kaikkein\nepätäydellisin ja lapsekkain, johtuu kuolematon runous, soitto,\ntaide -- kaikki mikä kuuluu kauneuden ihanteeseen ja mille ei\nuni- eikä valvemaailma voi antaa oikeata muotoa eikä todenmukaista\nvastaavaisuutta. Kun me, oi Mejnour, menneinä kaukaisina aikoina itse\nolimme vasta-alkajia ja kokelaita -- olimme me sellainen luokka, joka\noli sulettu ja kokonaan erotettu ulkomaailmasta. Meidän esi-isillämme\nei ollut muuta silmämäärää elämässä kuin tieto. Kehdosta asti meidät\nkasvatettiin viisauteen ikäänkuin valmistuaksemrne pappiuteen. Me\nalotimme tutkimuksemme siitä kohdasta, missä nykyaikainen arvelu-tiede\nlopettaa sen uskomatta siipiinsä. Meille oli tieteen pääasioina juuri\nne aineet, joita nykyajan viisaat halveksivat muka hurjina tuulentupina\ntai joita he epäilevät käsittämättömiksi salaisuuksiksi. Meidän\nperusaatteemme, suuret mutta yksinkertaiset sähkön ja magnetismin\nteoriat ovat vielä hämärinä ja riidanalaisina tieteen sokeissa\nkouluissa. Ja kuitenkin, kuinka harvat meidänkään nuoruudessamme\nsaavuttivat edes veljeskunnan ensimäistä piiriä. Kuinka monet,\nväsyneinä nautittuaan etsimiänsä korkeita etuja, hylkäsivät\nvapaaehtoisesti auringon valon ja vaipuivat vaivaa näkemättä hautaan,\nniinkuin toivioretkeläiset tiettömän erämaan hietaan, koska he\nkauhistuivat yksinäisyyden hiljaisuutta ja pelästyivät, kun päämäärä\noli saavutettu. Sinä, jossa ei näy elävän muu kuin _tiedonhalu_ --\nsinä, joka autat kaikkia, kutka tahtoisivat astua salaisen\ntieteenpolkua, välittämättä siitä, johdatko heitä onneen vai\nonnettomuuteen -- sinä ihmiskirja, joka et huoli ihmisistä saamista\nkokemuksistasi, aina olet sinä etsinyt ja usein saanutkin uusia jäseniä\nmeidän joukkoomme. Mutta näille uskottiin ainoastaan osittaisia\nsalaisuuksia; itserakkaus ja himot tekivät heidät kykenemättömiksi\nmuita tietoja saamaan ja nyt sinä, ilman muuta harrastusta kuin\ntehdäksesi tieteellisen kokeen, ilman rakkautta ja ilman sääliä --\nasetat tämän uuden sielun kauheitten koettelemusten tuleen ja sattuman\nvaraan! Sinä ajattelet, että niin kärkäs halu, niin lannistumaton\nrohkeus riittää voittamaan siinä, missä vakavampikin järki ja puhtaampi\nhyve niin usein ovat joutuneet tappiolle. Sinä ajattelet, että se\ntaiteen siemen, joka löytyy maalarin mielessä, koska se on voiman ja\nkauneuden sikiö, voisi kasvaa Kultaisen Tieteen komeaksi kukkaiseksi.\nTämä on uusi koe sinulla. Ole hyvä kokelaallesi, ja jos hänen luontonsa\ntuottaa pettymystä kokeitten ensimäisillä askeleilla, niin lähetä hänet\ntakaisin ulkomaailmaan, niin kauan kuin hänellä vielä on aikaa nauttia\nsitä lyhyttä ulkopuolista elämää, joka perustuu aistimiin ja joka\nloppuu hautaan. Mutta kun minä tässä sinua muistutan, oi Mejnour,\nhymyilet sinä minun omille toivomuksilleni, jotka käyvät päinvastaiseen\nsuuntaan kuin neuvoni. Minä, joka alati olen kieltäytynyt vihkimästä\nmuita meidän salaisuuksiimme -- minä nyt viimeinkin alan käsittää,\nmiksi se suuri laki, joka ihmisen sitoo vertaisiinsa, vaikka hän\nkuinkakin koettaisi erottautua heidän tilastaan, miksi se on saattanut\nsinut panemaan kylmän ja elottoman tieteesi yhdyssiteeksi itsesi ja\nsukukuntasi välille, miksi, nähdessäsi yhden toisensa jälkeen tahallaan\neroovan meidän tähtöisestä veljeskunnastamme, sinä sittenkin koetat\ntäyttää poismenneiden paikat ja uudistaa joukkomme -- miksi sinä\nlaskuinesi, jotka ovat loppumattomat ja uupumattomat kuin itse luonnon\npyörät, sittenkin kauhistuksella ajattelevat _yksin olemista!_ Niin on\nminunkin laitani, minäkin viimein etsin uutta uskolaista -- vertaista\n-- minäkin värisen yksin olemista! Se on tapahtunut josta sinä varotit\nminua. Ja rakkaus vetää kaikki itseensä. Joko täytyy minun tulla\nvedetyksi alas rakastettuni luontoon tai täytyy hänen luontonsa tulla\nkorotetuksi minun tasalleni. Koska kaikki, mikä kuuluu todelliseen\ntaiteeseen, aina välttämättä on viehättänyt _meitä_, joiden olemus on\nsiinä ihanteessa, mistä taide astuu alas, niin minäkin tästä kauniista\nolennosta olen viimeinkin oppinut sen salaisuuden, joka minut sitoi\nhäneen heti ensi silmäykseltä. Soiton tytär sai vereensä soittoa ja\nsiitä tuli runoutta. Ei näyttämö tyhjine harhoineen häntä lumonnut vaan\nhänen oman mielikuvituksensa maailma, joka näytti olevan edustettuna\nnäyttämöllä. Siellä runous sai äänen -- siellä se hankki itselleen\nepätäydellisen muodon ja sitten, kun se tuli sille liian ahtaaksi, se\nvaipui takaisin omaan itseensä. Runous väritti hänen ajatuksensa, se\ntäytti hänen sielunsa, se ei pyytänyt sanoja, se ei luonut kappaleita,\nse synnytti ainoastaan tunteita ja tuhlasi itsensä unelmiin. Viimein\ntuli lempi ja siihen se vuodatti levottomat aaltonsa niinkuin virta\nheittäytyy mereen, ja tuli sitten mykäksi, syväksi ja hiljaiseksi,\ntaivaan ainaiseksi peiliksi.\n\nEikö Viola juuri tämän runouden kautta, joka hänessä asuu, voisi tulla\njohdetuksi maailmankaikkeuden suurempaan runouteen? Usein minä\nkuuntelen hänen huoletonta laverteluaan ja löydän oraakkelinlauseita\nsen itsetiedottomasta kauneudesta, niinkuin me löydämme outoja voimia\njossakin yksinäisessä kukassa. Oi Mejnour, kuinka moni ihmissuvusta on\npaljastanut itselleen kaikkeuden lait, ratkaissut ulkonaisen luonnon\narvotukset ja löytänyt valoa pimeydestä! Eikö _runoilija_, joka ei\ntutki muuta kuin ihmissydäntä, ole suurempi filosofi kuin kaikki muut?\nTieto ja jumalankieltämys ovat sovittamattomia vastakohtia. Luonnon\ntunteminen antaa meidän tuntea, että täytyy olla Jumala! Mutta\ntarvitaanko tätä luomakunnan järjestyksen ja suurenmoisuuden\ntutkimiseksi? Minusta tuntuu, kun katselen puhdasta sielua, olkoon se\nkuinka vähätietoinen ja lapsekas, ikäänkuin näkisin Korkeimman\nAineettoman vielä selvemmin kuin kaikissa noissa aineellisissa\ntaivaankappaleissa, jotka Hänen tahdostansa kierivät läpi avaruuden.\n\nSyystä kyllä on veljeskuntamme perussääntö se, ettemme saa uskoa\nsalaisuuksiamme muille kuin puhtaille. Sisäänpääsyn vaikeimpana kohtana\novat koetukset, joita uuden voimankäyttö asettaa rikolliselle. Jos\nolisi mahdollista pahansuovalle olennolle saada meidän kykyjämme, niin\nmikä epäjärjestys syntyisikään tällä maapallolla! Onneksi se _ei_ ole\nmahdollista, pahuus aina kadottaa voimansa. Violan puhtauteen minä\nluotan, niinkuin sinä huonommalla tuloksella olet luottanut\noppilaittesi rohkeuteen tai nerollisuuteen. Ole minun todistajani,\nMejnour! Koskaan sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin minä tunkeuduin\ntietomme pyhäkköön, en ole minä yrittänyt sen salaisuuksia käyttää\narvottomia tarkotuksia palvelemaan. Vaikka olemassaolomme laajentuminen\nriistää meiltä isänmaan ja kodin, vaikka tämä laki asettaa kaiken\ntieteen niinkuin kaiken taiteenkin ajatusmaailmaan erilleen\nulkomaailman äänekkäistä himoista ja häiritsevistä pyyteistä, vaikka se\nkieltää meitä vaikuttamasta kansojen kohtaloihin, koska Taivas siihen\nvalitsee karkeampia ja sokeampia toimijoita -- niin kuitenkin missä\ntahansa olen kulkenutkin, olen koettanut lieventää hätää ja kääntää\npois synnistä. Voimani on ollut turmiollinen ainoastaan rikollisille.\nJa sittenkin, kuinka me kaikessa viisaudessammekin joka askeleella\nolemme ainoastaan sallittuja välikappaleita sillä Korkeamman voimalla,\njoka on meidän oman voimamme takeena ja samalla ohjauksena. Kuinka\nkaikki meidän viisautemme vaipuu mitättömyyteen verrattuna siihen\nviisauteen, joka suo pienimmällekin kasville sen ominaisuudet ja\nkansottaa pienimmänkin hiukkasen sen omilla olioilla. Ja joskin me\najaksi saatamme vaikuttaa muiden onneen, niin kuinka salaperäisesti\nvarjot kasaantuvat oman tulevan kohtalomme eteen! Me emme voi\nitsellemme ennustaa. Millä väräjävällä toivolla ajattelen sitä\nmahdollisuutta, että voisin yksinäisyyteeni tuoda valoksi yhden elävän\nhymyilyn!\n\n\nOTTEITA TOISESTA KIRJEESTÄ.\n\nKoska en itseäni pitänyt kylliksi puhtaana vihkiäkseni noin puhtaan\nsydämen, niin kutsuin hänen horrokseensa noita kauniita ja suloisia\navaruuden asukkaita, joista runous vaistomaisesti aavistaen luomiston\nsalaisuuksia on saanut Glendoveerin ja sylfin aatteet. Ja nämäkään\neivät olleet niin puhtaita kuin hänen ajatuksensa eivätkä niin suloisia\nkuin hänen lempensä! He eivät voineet kohottaa _häntä_ korkeammalle\nomaa inhimillistä sydäntään koska sillä on oma taivaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatselin vastikään häntä, kun hän nukkui -- ja kuulin hänen lausuvan\nnimeni. Oi! Se mikä on niin suloista muille, on minulle katkerata,\nsillä ajattelin, kuinka pian voi tulla se aika, jolloin hänen unensa on\noleva elotonta -- jolloin sydän, joka nyt huokaa nimeäni, on oleva\nkylmä ja huulet mykät. Miten kaksipäinen on lempi! Jos me tutkimme sitä\npintapuolisesti -- katsomme ainoastaan sen lihallista sidettä -- sen\nhetkellistä nautintoa -- sen hurjaa kiihkoa ja tylsää kyllästystä,\nkuinka kummalta silloin näyttää, että tämä on maailman vaikuttavin\nliikkeellepanija -- että tämä on yllyttänyt suurimpiin uhrauksiin ja\nvaikuttanut kaikkiin kansoihin ja kaikkina aikoina, että korkein nero\non aina pyhittänyt tälle hartautensa, että ilman lempeä ei olisi mitään\nsivistystä -- ei mitään soittoa, ei runoutta, ei kauneutta, ei mitään\nkorkeampaa elämää kuin raakalaisen.\n\nMutta tutki sitä sen taivaallisessa muodossa -- kun se kokonaan kieltää\nitsensä -- kun se korottaa ihmisen kaikkeen, mikä hengessä on hienointa\nja suurinta -- kun sen voima poistaa kaiken likaisen elämästä -- kun se\nvoittaa kaikki alemmat jumalat -- kun se kykenee luomaan palatsin\nhökkelistä ja keitaan keskelle erämaata, suven talvimaahan -- missä\nvaan se elää ja henkii ja hehkuu, ja kun tätä ajattelee, on vaan ihme,\nettä niin harvat näkevät tämän rakkauden pyhimmän luonnon. Se mitä\naistilliset kutsuvat lemmennautinnoksi, on sen kaikkein pienimpiä\niloja. Todellinen lempi ei ole niin paljon himo kuin vertauskuva.\nMejnour, täytyykö sen ajan tulla, jolloin minä sinulle puhun Violasta\nkuin jostakin menneestä?\n\n\nOTTEITA KOLMANNESTA KIRJEESTÄ.\n\nTiedätkö, että minä viime aikoina usein olen kysynyt itseltäni: \"Eikö\nole joku vika siinä tiedossa, joka on meidät näin erottanut\nsukupolvestamme?\" Totta on, että mitä korkeammalle me nousemme, sitä\nrumemmilta näyttävät meistä maan lyhytikäisten matelijain paheet --\nmitä enemmän Kaikkihyvän rakkaudentunto meidät täyttää ja ympäröi, sitä\nenemmän meidän onnemme vuotaa Hänestä. Mutta toiselta puolen, kuinka\nmonta hyvettä onkaan kuolleena niissä, jotka elävät kuolon maassa ja\nkuitenkin kieltäytyvät kuolemasta! Eikö tämä ole hienoa itsekkäisyyttä,\ntämä mietinnän ja uneksimisen tila -- tämä itseensävaipunut ja\nitsestäänriippuva korkea olemassaolo, eikö se ole samalla kieltäymys\nsiitä jaloudesta, joka yhdistää oman menestymisemme, ilomme, toivomme,\npelkomme muihin? Elää edelleen pelkäämättä vihollisia, heikkoutta\ntuntematta, varmana kaikissa huolissa ja vapaana lihan taudeista, on\nkaikki sellaista, mikä ylpeyttämme hellii. Emmekö kuitenkin ihaile\nsitä, joka kuolee toisen edestä? Senjälkeen kuin minä olen Violaa\nrakastanut, Mejnour, näyttää minusta miltei pelkuruudelta välttää\nhautaa, joka nielee meihin sidotut sydämet. Minä tunnen sen -- multa\nkasvaa henkeni yli. Sinä lienet oikeassa: ikuinen vanhuus, kirkas ja\nhimoton, on onnellisempi lahja kuin ikuinen nuoruus, haluineen ja\nkaipauksineen. Ennenkuin voimme olla pelkästään henkiä, on\nyksinäisyyden rauha ehdottomasti välinpitämättömyyttä.\n\n\nOTTEITA NELJÄNNESTÄ KIRJEESTÄ.\n\nMinä olen saanut sinun kirjeesi. Mitä! Niinkö totta? Onko oppilaasi\npettänyt toivosi? Voi, poika raukka! Mutta --\n\n(Tässä seuraa huomautuksia niihin Glyndonin elämän kohtiin, jotka jo\novat lukijalle tunnettuja tai kohta tulevat tunnetuiksi, ja hartaita\nkehotuksia, että Mejnour vielä valvoisi oppilaansa kohtaloa).\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta minussa elää sama halu, koetella toista lämpimämpää sydäntä.\nOppilaani! kuinka minua siitä varottavat ne kauhut, jotka sinun\nvihkimyksesi edellä käyvät. Tahdon vielä kerran puhutella Valon Poikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, Adon-Ai, joka kauan oli kutsulleni mykkä, astui viimein alas\nminun nähtäväkseni ja jätti jälkeensä läsnäolonsa loiston toivon\nmuodossa. Ah Viola! ei ole mahdotonta, että me vielä saamme yhdistyä,\nsielu sieluun.\n\n\nOTTEITA VIIDENNESTÄ KIRJEESTÄ.\n\n(Monta kuukautta edellisen jälkeen).\n\nMejnour, herää tunteettomuudestasi, iloitse! Uusi sielu on syntyvä\nmaailmaan. Uusi sielu, joka on kutsuva minua isäkseen. Ah, jos ne,\njotka ovat sidotut kaikkiin ihmiselämän toimiin ja kohtaloihin -- jos\nne voivat erinomaisesta ilosta värähdellä ajatellessaan, että saavat\ntaas tervehtiä omaa lapsuuttaan lastensa kasvoissa -- jos siinä\nsyntymässä itsekin uudestaan syntyvät pyhään viattomuuteen, joka on\nolemassolon ensimäinen aste -- jos ne voivat tuntea, että ihmiselle\nlankee melkein enkelin velvollisuus, kun hänellä on ohjattavana toisen\nelämä kehdosta asti ja kasvatettava sielu taivasta varten -- mikä\nsitten mahtaakaan olla minulla ilo, kun saan tervehtiä sielua perimään\nkaikkia niitä lahjoja, jotka lisääntyvät, mitä enemmän niitä jaetaan!\nKuinka ihanaa on kyetä valvomaan ja suojelemaan -- antamaan tietoa,\ntorjumaan pahaa, ja johtamaan elämänvirran takaisin paratiisiin, mistä\nse virtasi ulos, mutta rikkaampana, laajempana, syvempänä! Ja sen\nvirran äyräällä meidän sielumme yhtyvät, oi armas äiti! Meidän lapsemme\non oleva se side, joka vielä puuttuu, ja mikä kummitus sinua voisi\nahdistaa, mikä pelotus kauhistuttaa, kun vihkimyksesi tapahtuu lapsesi\nkehdon ääressä!\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\n    \"Ja näin he kuluttavat aikaansa,\n    Kunnes on myrskyn pauhu lauhtunut,\n    Mut palata kun aikovat takaisin lähtöpaikkaan,\n    Niin eivät löydä tietä, mikä äsken heille näkyi.\n    Vaan harhailevat maita tuntemattomia.\"\n\n                   Spenser, Keij. Kuningatar I kirja I, 10.\n\nNiin, Viola, sinä olet nyt toinen olento kuin milloin Italiassa kotisi\nkynnyksellä istuit seuraten hämäriä haaveitasi varjojen maahan, tai\nmilloin sinä turhaan koetit äänelläsi esittää kauneuden ihannetta\nniillä teljoilla, missä harha hetkiseksi kuvailee maata ja taivasta,\nkunnes väsynyt havainto herätessään ei näekään muuta kuin kissankultaa\nja maalattuja tauluja. Henkesi lepää omassa onnellisuudessaan. Sen\nvaellus on löytänyt päämäärän. Silmänräpäyksessä usein asuu ikuisuuden\ntunto, sillä kun olemme syvästi onnellisia, tiedämme, että kuoleminen\non mahdotonta. Aina kun sielu _tuntee itsensä_, tuntee se ikuisen\nelämän!\n\nSalainen vihkimys on lykätty toistaiseksi -- päiviäsi ja öitäsi eivät\nmuut näyt häiritse kuin ne, joilla tyytyväinen sydän harjottelee\nviatonta mielikuvitustaan. Glendoveerit ja sylfit, suokaa anteeksi,\nettä kysyn, olettekohan te sen kauniimmat kuin nuo Violan unelmat!\n\nHe seisovat rannalla ja näkevät auringon vaipuvan mereen. Kuinka kauan\nhe jo ovat asuneet tällä saarella? Mitä siitä! voi olla kuukausia tai\nvuosia -- mitä siitä! Miksikä minä tai miksikä he pitäisivät lukua\ntuosta onnellisesta ajasta? Unen tuokiossahan voi näyttää vierivän\naikakausia, ja pitääkö silloin mitata ylimaallista iloa tai tuskaa unen\npituuden mukaan vai niiden tunteiden luvulla, joita unet sisältävät?\n\nAurinko vaipuu hitaasti mailleen, ilma on kuiva ja painostava, merellä\nkomea laiva makaa liikkumattomana, rannalla ei lehtikään puissa liiku.\n\nViola vetäytyi lähemmälle Zanonia; selittämätön aavistus pani hänen\nsydämensä kiivaammin sykkimään, ja katsoessaan Zanonia kasvoihin hän\nhämmästyi niiden ilmeestä: se oli huolestunut, poissaoleva ja\nhämmentynyt.\n\n\"Tämä hiljaisuus pelottaa minua\", kuiskasi Viola.\n\nZanoni ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän mutisi jotakin itsekseen ja\nhänen silmänsä katselivat levottomina ympärilleen. Viola ei tiennyt,\nmiksi tuo katse, joka tuntui tunkevan läpi avaruuden, tuo ääni, joka\nmutisi jotakin vierasta kieltä, miksikä ne jälleen herättivät vanhaa\ntaikauskoa eloon. Viola oli arempi nyt senjälkeen kuin hän tiesi\ntulevansa äidiksi. Kummallinen käännöskohta naisen elämässä ja hänen\nrakkaudessaan! Jokin vielä syntymätön alkaa jo jakaa hänen sydämensä\nsen kanssa, joka ennen on ollut sydämen ainoa herra.\n\n\"Katso minua, Zanoni\", sanoi hän puristaen puolisonsa kättä.\n\nZanoni kääntyi. \"Sinä olet kalpea, Viola, kätesi vapisee.\"\n\n\"Se on totta, minä tunnen kuin joku vihollinen hiipisi luoksemme.\"\n\n\"Eikä vaisto sinua petä. Vihollinen on todellakin lähellä. Minä näen\nsen raskaassa ilmassa, minä kuulen sen hiljaisuudessa: aavemainen\nturmanhenki -- _Rutto!_ Ah, etkö näe, kuinka noilla lehdillä vilisee\nhyönteisiä, jotka tuskin ovat silmälle näkyviä? Ne seuraavat myrkyn\nhenkäyksiä!\" Hänen puhuessaan putosi puun oksalta lintu Violan\njalkoihin, se hytkähteli hetkisen aikaa ja kuoli.\n\n\"Oi Viola!\" huusi Zanoni intohimoisesti, \"tuollainen on kuolema. Etkö\nsinä pelkää kuolla?\"\n\n\"Erota sinusta? Pelkään, ah, pelkään.\"\n\n\"Mutta jos minä voisin opettaa sinulle, kuinka kuolema voitetaan, jos\nminä voisin sinun nuoruutesi säilyttää ajan juoksulta -- jos minä\nvoisin --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, sillä Violan silmät puhuivat ainoastaan kauhua,\nhänen poskensa ja huulensa olivat kalpeat.\n\n\"Älä puhu noin -- älä katso noin\", sanoi Viola, väistyen sivulle. \"Minä\nen pidä tuosta. Ah, älä puhu noin tai minä vapisen -- ei, ei itseni\ntähden vaan sinun lapsesi tähden.\"\n\n\"Lapsesi! Mutta tahtoisitko sinä lapseltasi kieltää tuon kunniakkaan\nlahjan?\"\n\n\"Zanoni!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille\nmaille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa\ntuolla puolen. Oi, lemmitty -- oi puoliso!\" hän jatkoi äkkinäisellä\ntarmolla, \"sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että\nainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua\nkuin sinun sanoissasi.\"\n\nZanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja\nsanoi sitten melkein ankarasti:\n\n\"Mitä sinä minusta tiedät, jota voit epäillä?\"\n\n\"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! -- ei mitään!\" huudahti Viola\nheittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. \"Minä en tahdo uskoa\nedes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan.\" Zanoni suuteli\npois kyyneleet mutta ei vastannut.\n\n\"Ja ah\", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, \"jospa sinä\nantaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen\nsinulta.\" Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota\nZanoni kantoi rinnallaan.\n\n\"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi\nentisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et\nrakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä\namulettisi?\"\n\n\"Lapsi!\" sanoi Zanoni hellästi, \"se nainen, joka ripusti tämän kapineen\nkaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa\nniinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu -- se on\nmuisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua\nrakasti voinut epäillä minua.\"\n\nHän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että\nse koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin\njuhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi:\n\"Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta\nrinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua\n-- _kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat_!\"\n\nHiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli\nvielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli\nitalialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa\ntaikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen\npyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo\nlapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei\nkoskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos\ntaikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa\nitsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi\npyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.\n\n\"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa\", sanoi Viola kyynelten ja\nnaurun välissä, \"ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit\neilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua.\"\n\nNiin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi\nvertaisten välillä?\n\nRutto puhkesikin raivoamaan -- saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä,\n_sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat!_ Hyvästi sinä\nhäitten talo! -- suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä\nlauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä\nsininen ja tyven. Mutta _tuo aika_, voiko se koskaan enää palata? Kuka\nvoi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa -- kun sen on\nerottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka\nkohta _siellä_ sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama\npaikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki\nkestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku\nhuono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla\nvaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää\nmuiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua\nsellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista\nmuistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa\nhaamut ovat enkeleitä -- niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen\ntarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa\nleppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, -- pois\ntästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan!\nRannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin\nkunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa\npilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja\nseisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden\noppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:\n\n\"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin\nmitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät\ntiedä muusta maailmasta kylänsä takana -- eikö se olekaan antanut\nkorkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?\"\n\nJa kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä --\nelävän maamiehen majaa -- ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen\nruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä\nylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota\ntemppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan\nehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\nElämännesteen vaikutukset.\n\n\n    \"Kannattaako huntua kohottaa,\n    Kun kauhu sen takana väijyy?\n    Vain harha on elämää\n    Ja tieto kuolemaa\".\n\n                   Schiller, _Kassandra_.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\n    \"Kaksi sielua, ah! asuu rinnassain.\n    Miksi seisot ja katsot kauhistuin?\"\n\n                             _Faust_.\n\nMuistettakoon, että jätimme mestari Paolon Glyndonin vuoteen ääreen.\nKun englantilainen syvästä unestaan heräsi, tulivat kuluneen yön\nmuistot pelottavina hänen mieleensä, hän kirkaisi ja peitti kasvonsa\nkäsillään.\n\n\"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne\", sanoi Paolo iloisesti. \"_Corpo\ndi Bacco_![57] Te olette nukkuneet hyvin!\"\n\nTämän miehen ääni, joka oli niin helähtelevän iloinen ja terveellinen,\nauttoi hajottamaan tiehensä kaikki haamut, jotka Glyndonin muistoa\nvaivasivat.\n\nHän nousi pystyyn vuoteessaan. \"Ja missä löysit minut? Miksi olet\ntäällä?\"\n\n\"Missäkö löysin teidät?\" toisti Paolo hämmästyen, \"vuoteessanne\ntietysti. Miksi olen täällä?\"\n\n\"Sentähden että padrone (isäntä) pyysi minua odottamaan teidän\nheräämistänne ja noudattamaan käskyjänne.\"\n\n\"Padrone, Mejnour! onko hän siis saapunut!\"\n\n\"Saapunut ja taas lähtenyt, signor. Hän jätti tämän kirjeen teille.\"\n\n\"Anna minulle ja odota kunnes olen pukeutunut.\"\n\n\"Niinkuin suvaitsette. Olen laittanut mainion suuruksen: varmaan teillä\non nälkä. Minä olen hyvä kokki: se on tietty, kun olen munkin poika.\nTulette ihmeisiinne, kun maistatte kuinka olen osannut valmistaa kalan.\nEi kai lauluni teitä häiritse. Minä aina laulan, kun valmistan\nsallaatia: se saa ainekset sopusuhtaiseen tilaan.\" Ja heittäen pyssyn\nyli olkansa Paolo lähti huoneesta ja sulki oven.\n\nGlyndon oli jo pitkälle syventynyt seuraavan kirjeen sisältöön:\n\n\"Kun ensin sain sinut oppilaakseni, lupasin Zanonille, että jos\nensimäisestä koetuksesta huomaisin sinusta tulevan -- ei veljeskuntamme\njäsenen vaan uuden uhrin entisten lisäksi, jotka turhaan ovat\nponnistaneet, niin en hylkäisi sinua kurjuuteesi ja omaan tuomioosi\nvaan lähettäisin sinut takaisin maailmaan. Täytän nyt lupaukseni.\nKoetuksesi on ollut kaikkein helpoin, mikä konsanaan on ollut\nkokelaalla. En pyytänyt mitään muuta kuin pidättäytymistä aistillisesta\nnautinnosta ja vähäistä kärsivällisyytesi ja uskosi harjotusta. Mene\ntakaisin omaan maailmaasi, sinulla ei ole luontoa pyrkimään meidän\nmaailmaamme!\n\n\"Minä se saatoin Paolon ottamaan sinut vastaan ilojuhliin. Minä panin\nvanhan kerjäläisen sinulta pyytämään almua. Minä jätin auki kirjan,\njota et olisi voinut lukea rikkomatta käskyäni. No, nyt olet nähnyt,\nmikä sinua odottaa tiedon kynnyksellä. Sinä olet nähnyt edessäsi\nensimäisen vihollisen, joka uhkaa jokaista vielä aistimien orjuudessa\nolevaa. Ihmetteletkö, että minä sinulta ainiaaksi suljen portit? Etkö\nvieläkään käsitä, että välttämättä vaaditaan sielu hillitty,\npuhdistunut ja ylentynyt, ei ulkonaisilla tai'oilla vaan omalla\nvoimallaan ja henkevyydellään -- jotta se voisi kulkea yli kynnyksen ja\nkäydä vihollista vastaan? Kurja! -- koko tieteeni ei voi auttaa\näkkipikaista, aistillista -- sitä joka pyytää salaisuuksiamme\nainoastaan saastuttaakseen niitä karkeissa nautinnoissa ja itsekkäässä\npaheessa! Eivätkö ole kaikki vanhempien aikojen petturit ja mustat\nnoidat joutuneet häviöön jo yrittäessäänkin tunkeutua niihin\nmysterioihin, jotka ovat puhdistumista eikä alentumista varten. He ovat\nkerskailleet löytäneensä viisasten kiven ja kuolleet ryysyissä:\nkerskailleet löytäneensä kuolemattomuuden juoman, ja vaipuneet hautaan,\nennen aikaansa harmaantuneina. Tarut kertovat, että pahat henget\nrepivät heidät kappaleiksi. Niin, heidän omien epäpyhien himojen ja\nitsekkäitten aikomustensa peikot! Mitä he halusivat, olet sinäkin\nhalunnut, ja vaikka sinulla olisi serafin siivet, et voisi nousta\nilmaan kuolevaisuutesi suosta. Sinun tiedonhalusi oli vain vaateliasta\nluulevaisuutta, sinun onnenjanosi vain sairaloista kaipuuta\nruumiillisen nautinnon likaisiin vesiin! Lempi, joka tavallisesti\nalhaisimmankin korottaa, oli sinulla vain himo, joka suunnitteli\nkavallusta jo kohta ensimäisessä hurmassa -- ja _sinäkö_ tulisit\nyhdeksi meistä! Sinäkö Korkean Veljeskunnan jäseneksi! Sinäkö\npyrkijäksi niihin tähtiin, jotka loistivat kaldealaisen viisauden\nShemaiassa! Kotka voi nostaa ainoastaan kotkanpojan aurinkoa kohti.\nMinä jätän sinut hämäryytesi huomaan!\n\n\"Mutta voi sinua, tottelematon pyhyyden häpäisijä! Sinä olet\nhengittänyt nestettä, sinä olet vetänyt luoksesi aavemaisen ja\nleppymättömän vihollisen. Sinun itsesi täytyy karkottaa pois nostamasi\nhaamu. Sinun täytyy palata maailmaan, mutta nyt et voi enää ilman\nkärsimystä ja lujaa ponnistusta uudelleen saavuttaa elämän iloa ja\ntyyneyttä, jonka jätit taaksesi. Tämän minä ainoastaan sanon sinulle\nlohdutukseksi: se joka on vetänyt ruumiiseensa edes niinkin vähän tuota\nkepeätä, elonvoimaista eetterimäistä tuoksua kuin sinä, hän on\nherättänyt itsessään kykyjä, jotka eivät sammu, kykyjä, joiden avulla\nsinä vielä kärsivällisellä nöyryydellä, puhtaalla uskolla ja\nrohkeudella, ei ruumiin, niinkuin sinulla vaan hyveellisen ja\npäättäväisen järjen rohkeudella -- voisit saavuttaa, jollei korkeimman\ntiedon kukkuloita niin ainakin suuria asioita ihmisten maailmassa. Sinä\ntulet huomaamaan tämän nesteen herkeämättömän vaikutuksen kaikessa,\nmihin ryhdyt. Sydämesi tulee keskellä jokapäiväisiä iloja pyrkimään\njohonkin pyhempään, kunniantuntosi tulee alhaisten vaikuttimien seasta\nponnistautumaan johonkin saavuttamattomaan. Mutta älä luule, että tämä\nitsestään voi saattaa sinua ihanuuteen. Yhtä hyvin voi tämä vaikutus\njohtaa häpeän ja rikoksen teille. Se on ainoastaan vastasyntynyt\npuutteellinen voima, joka ei koskaan salli sinun saada lepoa. Riippuu\nsiitä, mihin sen suuntaat, josko tulet pitämään sitä pahana henkenä vai\nhyvänä.\n\n\"Mutta voi sinua, sinä olet kuin hyönteinen takertunut verkon\nsilmukkoihin jaloin ja siivin. Sinä et ole ainoastaan hengittänyt\nnestettä, sinä olet myös herättänyt haamun, ja kaikista avaruuden\nolennoista ei mikään ole ihmiselle ilkeämpi kuin se -- ja sinä olet\nkatseesi edestä kohottanut sen huntua. Minä en voi sinulle antaa\ntakaisin näkösi onnellista hämäryyttä. Tiedä kuitenkin, että meillä\nkaikilla -- korkeimmilla ja viisaimmillakin -- jotka todella olemme\nkulkeneet yli kynnyksen, on ollut ensimäisenä pelottavana työnä tuon\nhirvittävän vartijan voittaminen ja alistaminen. Tiedä, että sinä\n_voit_ vapauttaa itsesi sen kalmakkaista silmistä -- tiedä, että vaikka\nne vainoovat, eivät ne voi vahingoittaa, jos vastustat niitä ajatuksia,\njoihin ne houkuttelevat, ja sitä kauhua, jonka ne synnyttävät. _Pelkää\nniitä enimmän silloin kun et niitä näe_. Ja nyt meidän tiemme eroovat,\nmatojen lapsi! Kaikki minkä voin sanoa sinulle rohkaisuksi ja samalla\nvarotukseksi ja opastukseksi, on jo sanottu. Ei minusta vaan sinusta\nitsestäsi on tullut tämä synkkä koetus, josta vielä toivon sinun\nrauhaan pääsevän. Minä tieteeni uskollinen palvelija ja edustaja, en\npidätä mitään opetusta puhtaalta pyrkijältä, mutta tavalliselle\npyytäjälle olen pimeä arvotus. Niinkuin ihmisen ainoa häviämätön\nomaisuus on muisti, niin minun taitonikaan ei voi särkeä palasiksi\nniitä aineettomia ajatuksia, jotka ovat sydämessäsi heränneet eloon.\nVasta-alkavakin salatieteilijä voisi hajottaa tämän linnan maahan ja\nlevittää vuoren tasangoksi. Mutta itse Mestarikaan ei voi sanoa:\n'lakkaa olemasta' yhdellekään _ajatukselle_, jonka hänen tietonsa on\nsynnyttänyt toisessa eloon. Sinä voit muuttaa ajatuksesi uusiin\nmuotoihin, sinä voit harventaa ja hienontaa sitä yhä enemmän, mutta\nsinä et voi tyhjäksi tehdä sitä, jolla ei ole muuta kotia kuin muisti\n-- ei muuta ruumista kuin aate. _Jokainen ajatus on sielu_: Turhaan\nsiis minä tai sinä yrittäisimme tehdä menneisyyden tyhjäksi tai\npalauttaa sinulle nuoruutesi onnellisen sokeuden. Sinun täytyy kestää\nseuraukset hengittämästäsi nesteestä, sinun täytyy taistella nostamasi\nhaamun kanssa!\"\n\nKirje putosi Glyndonin kädestä. Jonkinlainen tylsyys seurasi niitä\nerilaisia tunteita, jotka lukiessa olivat toistensa kintereillä\nrientäneet -- tylsyys samantapainen kuin syntyy, milloin ihmissydämestä\näkkiä hävitetään joku palava kauan elätetty toivo -- joko lemmen,\nahneuden tai kunnianhimon synnyttämä. Se korkeampi maailma, johon hän\noli niin janonnut, jonka puolesta hän oli ponnistellut ja uhrautunut,\noli nyt häneltä suljettu \"ainaiseksi\" ja hänen oman hillittömyytensä ja\nitsepäisyytensä tähden. Mutta Glyndon ei ollut sitä luontoa, että hän\nkauan olisi pysähtynyt itseään tuomitsemaan. Hänen suuttumuksensa alkoi\nkärjistyä Mejnouriin, joka tunnusti häntä koetelleensa ja nyt oli\njättänyt hänet oman onnensa nojaan -- jättänyt haamun hätyytettäväksi.\nMystikon moitteet pistelivät häntä enemmän kuin ne nöyryyttivät. Minkä\nrikoksen oli hän tehnyt ansaitakseen niin kovaa ja ylenkatseellista\nkieltä? Oliko ollut niin alhaista tuntea nautintoa Filliden naurusta ja\nsilmienloisteesta? Eikö itse Zanoni ollut tunnustanut Violaa\nrakastavansa? Eikö hän ollut ottanut Violan mukaansa seuralaiseksi?\nGlyndon ei pysähtynyt ajattelemaan, että saattoi olla eroa toisen ja\ntoisen lemmen välillä. Miksikä oli rikos, hän vielä ajatteli, langeta\nkiusaukseen, joka ei ollut kiusaus muille kuin rohkeille sieluille?\nEikö mystillinen kirja, jonka Mejnour tahallaan oli jättänyt avoimeksi,\npyytänyt häntä juuri \"varomaan pelkoa?\" Eikö siis tässä kaikella\ntavalla tahallaan yllytetty sielun voimakkaimpia vaikuttimia -- kun\nkiellettiin huoneeseen astumasta, mutta annettiin käteen uteliaisuutta\nkiihottava avain -- pantiin auki kirja, joka näytti viittaavan, millä\nkeinoin uteliaisuus oli tyydytettävä? Yhtä nopeasti kuin nämä ajatukset\nnousivat hänen mieleensä, alkoi hän ajatella Mejnourin koko käytöstä\njoko kavalaksi aikeeksi syöstä kokelaan turmioon tai veijarin tempuksi,\nmiehen, joka tiesi, ettei voisi täyttää antamiansa suuria lupauksia.\nHänen vielä silmäillessään Mejnourin kirjeen salaperäisempiä uhkauksia\nja varotuksia, näyttivät ne muuttuvan paljaitten vertausten ja\nkuvalauseitten kieleksi -- platonilaisten ja pytagorealaisten\nsalapuheeksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua, että se haamukin jonka\nhän oli nähnyt -- vaikka se olikin ollut niin kauhistuttava -- oli\nainoastaan samanlainen harhakuva, jonka Mejnour tieteensä tempuilla\nhelposti voi nostaa. Terveyttä tuova päivänvalo, joka tunkeutui huoneen\nkaikkiin soppiin, tuntui hymyllään ajavan pois kuluneen yön kauhut.\nGlyndonin ylpeys ja katumattomuus terästi hänen tavallista rohkeuttaan\nja pukeuduttuaan hän yhtyi Paolon seuraan punaposkisena ja\nkepeäjalkaisena.\n\n\"Vai niin, Paolo\", sanoi hän, \"padrone, niinkuin häntä kutsut, pyysi\nsinua ottamaan minut vastaan kyläjuhlaan?\"\n\n\"Niin hän teki, vanha raajarikko toi sanan. Se minua vähän kummastutti,\nsillä luulin hänen olevan kaukana poissa. Mutta tuollaisille suurille\nfilosofeille on parikymmentä peninkulmaa leikkiä.\"\n\n\"Mikset kertonut minulle, että olit tämän kuullut Mejnourilta?\"\n\n\"Koska vanha raajarikko kielsi.\"\n\n\"Etkö myöhemmin tanssin aikana nähnyt sanantuojaa?\"\n\n\"Ei, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Ohoo!\"\n\n\"Sallikaa minun tarjota teille\", sanoi Paolo, täyttäen Glyndonin\nlautasen ja sitten hänen juomalasinsa. \"Nyt, signor, kun padrone on\npoissa -- vaikka (lisäsi Paolo, vilkaisten pelokkaasti ja\nepäluuloisesti ympärilleen huoneessa) vaikka minä en aiokaan sanoa\nmitään halventavaa hänestä, niin sanon vaan sen, nyt kun hän on mennyt,\nettä teidän pitäisi sääliä itseänne ja kysyä omalta sydämeltänne, mikä\ntarkotus on nuoruudellanne. Älkää hautautuko elävältä näihin vanhoihin\nraunioihin tai panko sieluanne ja ruumistanne vaaraan sellaisten\ntutkimusten vuoksi, joita, minä olen varma siitä, ei yksikään pyhimys\nhyväksyisi.\"\n\n\"Ovatko pyhimykset siis niin suosiollisia ainoastaan teidän\ntoimillenne, mestari Paolo?\"\n\n\"Niin, nähkääs\", vastasi rosvo hieman ällistyen, \"herrasmies, jolla on\naikalailla rahaa taskussaan, ei tietysti välttämättä tarvitse valita\nammatikseen nipistää muiden ihmisten kolikoita. Mutta meidän köyhien\nraukkojen on aivan toinen juttu. Ja muuten minä myöskin aina uhraan\nhiukan ansioistani Pyhälle Neitsyeelle, ja ylijäämän minä anteliaasti\nja'an köyhille. Mutta syökää, juokaa, nauttikaa elämästä, ja pyytäkää\nrippi-isältä anteeksi pikkusynnit älkääkä juosko liian pitkälle\nyhtäkkiä -- se on minun neuvoni. Terveydeksenne, teidän ylhäisyytenne!\nHui, hai signor, paastoominen muina päivinä kuin milloin on hyvän\nkatolilaisen määrä paastota, se ainoastaan panee aaveita näkemään\",\n\n\"Aaveita!\"\n\n\"Niin, piru aina kiusaa tyhjää vatsaa. Himo, viha, varkaus, ryöstö,\nmurha -- siinä on nälkäisen ihmisen luonnolliset halut. Kun on vatsa\ntäysi, signor, niin on meillä rauha koko maailman kanssa. Sepä oikein,\nettä pidätte linnunpaistista! Cospetto! Kun minä itse olen viettänyt\npari kolme päivää vuorilla saamatta auringon noususta laskuun saakka\nmuuta kuin kuivan kyrsän ja sipulin, niin tulen julmaksi kuin susi.\nEikä se ole kaikkein pahinta. Sellaisina aikoina näen peikkojakin\nedessäni hyppimässä. Niin juuri, paastoominen on yhtä täynnä\nkummituksia kuin taistelukenttä.\"\n\nGlyndon arveli, että hänen kumppaninsa puheissa oli paljon tervettä\nviisautta, ja todellakin, mitä enemmän hän söi ja joi, sitä enemmän\nkatosi hänen mielestään menneen yön muistot ja Mejnourin hylkäävä\ntuomio. Akkuna oli auki -- vilpoinen tuuli puhalsi -- päivä paistoi --\nkoko luonto iloitsi -- ja yhä iloisemmaksi kävi maestro Paolo. Hän\nkertoi seikkailuistaan, matkoistaan, naisista, sellaisella hauskalla\ntavalla, joka tartutti ilon kuulijaankin. Mutta vielä mieluisammin\nGlyndon kuunteli, kun Paolo veitikkamaisesti hymyillen siirtyi\nylistämään sievän Filliden silmiä, hampaita, nilkkaa ja solakkaa\nvartaloa.\n\nTämä Paolo tuntui tosiaankin ilmeiseltä eläimellisen, aistillisen\nelämän edustajalta. Hän olisi ollut Faustille vielä vaarallisempi\nkiusaaja kuin Mefistofeles. _Hänen_ huulillaan ei näet ollut mitään\nivaa, kun hän innostuneesti puhui elämän huvituksista. Sellaiselle,\njoka alkoi nähdä tiedonhalun turhamaisuudeksi, oli tämä hillitön,\nlapsellinen iloisuus pahempi turmelija kuin kaikki oppineen paholaisen\njäiset pilkkasanat. Mutta kun Paolo nousi lähteäkseen, luvaten palata\nseuraavana päivänä, niin englantilaisen mieli taas vaipui takaisin\nvakavampiin aatoksiin. Elonneste tuntui todellakin jättäneen ruumiiseen\nniitä hienostavia vaikutuksia, joista Mejnour oli puhunut. Glyndonin\nastellessa edestakaisin yksinäisessä käytävässä tai pysähtyessä\nkatselemaan laajaa kaunista maisemaa, joka alhaalla levitteleikse,\nkulki hänen sielunsa läpi nopeasti ajatuksia kunniakkaista yrityksistä\n-- kirkkaita mainehikkaita näkyjä.\n\n\"Mejnour kieltää minulta tieteensä. Hyvä, mutta hän ei ole minulta\nryöstänyt taidelahjaani\", sanoi maalari ylpeästi.\n\nMitä! Clarence Glyndon, palaatko nyt siis siihen, mistä Jahditkin?\nOliko Zanoni lopultakin oikeassa?\n\nHän tapasi itsensä mystikon huoneessa: ei yhtään astiaa -- ei yhtään\nkukkaista! juhlallinen kirjakin kadonnut! säkenöivä neste viety pois!\nMutta itse huoneessa tuntuu vielä viipyvän lumottu ilma. Kovemmin ja\nhurjemmin täällä palaa sisälläsi halu jotakin aikaansaamaan, jotakin\nluomaan. Taas sinä kaipaat muuta elämää kuin aistillista -- mutta nyt\nvaan sitä elämää, joka on sallittu jokaiselle nerolle -- sitä, joka\nhenkii kuolemattomissa teoksissa ja säilyy katoomattomassa nimessä.\n\nMistä nyt saada taiteesi työkaluja? Kas vaan -- milloin oikealta\ntyömieheltä koskaan on aseita puuttunut? Jo olet taas omassa\nhuoneessasi -- valkoinen seinä on kankaana -- hiilenpala piirtimenä. Ne\nkelpaavat ainakin luomaan ulkopiirteet sille aatteelle, joka huomiseksi\nehkä häviäisi mielestä.\n\nSe aate, joka tässä herätti taiteilijan mielikuvituksen, oli\nkieltämättä jalo ja suurenmoinen. Se kuvasi sitä egyptiläistä\nseremoniaa, josta Diodorus on kertonut,[58] kun elävät tuomitsevat\nkuolleita, kun ruumis, valmiiksi palsamoituna, on tuotu Akeruusian\njärven rannalle, ja ennenkuin sen sallitaan päästä veneeseen, jonka on\nkuletettava se yli vesien lopulliseen lepopaikkaan, se ensin viedään\ntuomarien eteen kuulemaan kaikki menneen elämänsä syytökset ja, jos ne\ntulevat todistetuiksi, jäämään haudan oikeutta vaille.\n\nTaiteilijan itsensä huomaamatta oli hänen taululleen antanut\naiheen ja todellisuuden voiman Mejnourin elävä kuvaus tuosta\nmuinaisegyptiläisestä tavasta, jota hän oli valaissut monilla\nseikoilla, mitkä eivät kirjoissa löytyneet. Glyndon kuvasi mahtavaa\nrikollista kuningasta, jota hänen eläessään tuskin kuiskatenkaan oli\ntohdittu soimata, mutta jota vastaan nyt, kuoleman tultua, orjat nousi\nkahleistaan, kidutetut uhrit vankilakuopistaan, kalpeina ja likaisina\nkuin kuolleitten raadot, vaatien kuivunein huulin oikeutta, joka\nulottuu haudan tuolle puolen.\n\nMerkillinen into on tämä, oi taiteilija! Se äkkiä puhkee esiin siitä\nsumusta, jonka salatiede niin kauan on pitänyt mielikuvituksesi yli\nlevitettynä -- kummallista, että yöllisen kauhun ja päiväisen\npettymyksen jälkeen seurasi tällainen innostus omaan pyhään\ntaiteeseesi! Oi, kuinka vapaasti ja rohkeasti käsi liikkuu laajoissa\nluonnoksissa! Kuinka noista karkeista työaseista huolimatta kuva ei\nnäyttäydy oppilaan työksi vaan mestarin! Vastikään nautittuasi\nlumoovata nestettä, kuinka nyt luomuksillesi voit antaa hienomman\nelämän kuin itsellesi oli suotu! Joku voima, joka ei ole omasi, piirtää\nnuo suuret symbolit seinälle. Taustalle kohoaa mahtava hautarakennus,\njonka pystyttämiseen on tuhansia elämiä kulutettu -- jotta _yhdelle_\nvalmistettaisiin lepokammio. Tuolla istuvat puolikehässä juhlalliset\ntuomarit. Tummina, hitaina nousevat järven laineet. Tuossa makaa\npalsamoitu kuninkaan ruumis. Etkö säikähdä hänen kulmakarvojensa\ntuimuutta? Haa, hyvin tehty, taiteilija, ylös nousevat syyttäjien\nkuihtuneet muodot -- kalpeina puhuvat aavemaiset kasvot! Eikö Ihmisyys\nkuoleman jälkeen kosta Vallan tekemiä vääryyksiä? Aatteesi, Clarence\nGlyndon, on ylevää totuutta, taulusi lupaa nerokkuudellesi mainetta.\nParempi on tämä magia kuin kirjan ja elonnesteen taiat. Tunti kuluu\ntunnin jälkeen, sinä olet sytyttänyt lampun, yö tapaa sinut vielä työsi\näärestä. Laupias taivas! mikä jäätää ilman -- miksi lamppu alkaa\nhimmetä? -- miksi hiuksesi nousevat pystyyn? Tuossa! -- tuossa! --\ntuossa! -- ikkunassa! Se katselee sinua, tuo tumma, hunnutettu,\ninhottava olento! Tuossa ne tuijottavat sinuun nuo hirvittävät silmät\nilkkuvina, viekkaina ja vihamielisinä.\n\nGlyndon seisoi ja katseli. Se ei ollut harhaa -- se ei puhunut, ei\nliikkunut, kunnes, kykenemättä kauemmin kestämään tuota hievahtamatonta\nkuluttavaa katsetta, hän peitti kasvonsa käsillään. Hätkähtäen hän\nkohta veti ne pois, sillä vain lähempänä oli hän tuntenut Nimettömän\nläsnäolon. Tuossa se peitti lattian maalauksen edessä ja kas! kuvat\nnäyttivät liikkuvan seinällä. Nuo kalpeat syyttävät olennot, jotka hän\nitse oli luonut, liikkuivat ja irvistelivät hänelle. Voimakkaalla\nponnistuksella, joka oli kerrassaan kouristuttava ja joka pusersi\ntuskanhien yli koko ruumiin, pääsi nuorukainen viimein kauhunsa\nherraksi. Hän astui aavetta vastaan, hän kesti sen palavat silmät, hän\npuhutteli sitä lujalla äänellä, kysyi sen tarkotusta ja uhmaili sen\nvaltaa.\n\nJa silloin kuului sen ääni, niinkuin löyhkä ruumishuoneesta Mitä se\nsanoi, mitä paljasti, on kielletty huulin toistamasta, on kielletty\npaperille panemasta. Tuota kauheata hetkeä ei olisi voinut kestää\nmikään muu paitsi hieno ruumista elähyttävä henki, joka elonnesteestä\noli saanut voimaa suurempaa kuin on ihmisistä vahvimmallakaan. Parempi\nolisi viettää yönsä katakombeissa ja nähdä haudattujen nousevan\ntiloiltaan ja kuulla ruumissyöjä-peikkojen pitävän kauheita pitojaan\nmätänevissä raadoissa, parempi kuin katsella _noita_ kasvoja ilman\nhunnun verhoa ja kuunnella _tuota_ kuiskaavaa ääntä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Glyndon pakeni rauniolinnasta. Millä valoisilla\ntoiveilla olikaan hän astunut yli sen kynnyksen, millä ainiaan\nvärisyttävillä muistoilla hän katselikaan taaksepäin ajan kuluttamia\nrakoisia torneja!\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    _Faust_: Minne nyt matka käy?\n\n    _Mefisto_: Minne vain mielesi tehnee. Me katsomme pientä\n    ja sitten suurta maailmaa.\n\n                                            _Faust_.\n\nVetäkää tuolinne lieden ääreen, pankaa valkea takkaan ja tuokaa\nkynttilöitä. Oi tätä rauhaista, tasaista, mukavaa, järjestettyä kotia!\nOi sinä erinomainen arkimaailma!\n\nOn kulunut joku aika viimeisen luvun tapahtumain jälkeen. Nyt ei olla\nkuunvaloisissa saarissa tai lahoavissa linnoissa vaan huoneessa, jonka\nseinät ovat kolmattakymmentä jalkaa pitkät; -- matot lattialla, kalusto\nhyvä, tukevat nojatuolit, ja kahdeksan huonoa maalausta hienoissa\npuitteissa seinällä. Herra Thomas Mervale, lontoolainen kauppias, sinä\nolet kadehdittavassa asemassa.\n\nEi ollut Mervalella mikään vaikeus palatessaan mannermaan matkaltaan\nasettua paikoilleen tiskin ääreen -- hänen sydämensä oli kaiken aikaa\nollut siellä. Isänsä kuoleman kautta sai hän perinnöksi korkean aseman\narvokkaassa, jokseenkin hyvässä liikkeessä. Tehdä liikkeensä\nensiluokkaiseksi oli kunnioitettava pyrkimys -- ja se oli hänellä. Hän\noli äskettäin mennyt naimisiin -- ei kokonaan rahojen tähden, ei! hän\nei ollut halpamaisen ahne, vaikka muuten maallismielinen. Hänellä ei\nollut mitään romanttisia unelmia rakkaudesta, mutta hän oli kylliksi\njärkevä mies ymmärtääkseen, että vaimo pitää olla seuralainen eikä\nainoastaan liikevoitto. Hän ei välittänyt kauneudesta ja nerokkuudesta,\nmutta hän piti terveydestä ja hyvästä tuulesta ja jossakin määrin\nkunnollisesta käsityskyvystä. Hän valitsi vaimon päällään eikä\nsydämellään ja onnistui hyvin valinnassaan. Rouva Mervale oli mainio\nnuori vaimo -- toimelias, taloudellinen, säästäväinen, mutta myöskin\nhyvänluontoinen. Hän piti kyllä oman päänsä muttei ollut mikään\näkäpussi. Hänellä oli selvä käsitys vaimon oikeuksista ja niistä\nseikoista, jotka tuottavat kotiin mukavuutta. Hän ei koskaan olisi\nantanut miehelleen anteeksi, jos hän olisi huomannut hänet syypääksi\npienimpäänkin ihastukseen muita naisia kohtaan, mutta korvaukseksi\nhänellä itselläänkin oli ihmeteltävä siveellisyyden tunne. Hän\nkauhistui kaikkea kevytmielisyyttä, kaikkea hakkailemista,\nkiemailemista -- noita pikkupaheita, jotka usein turmelevat kotionnen,\nvaikka huikenteleva luonne niihin ajattelemattomasti lankee. Mutta hän\nei pitänyt oikeana rakastaa miestään liian paljon. Hän jätti ylijäävän\nrakkauden sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan varten ja seuraaviin\nnaimisiin, jos nimittäin jotakin tapahtuisi miehelleen. Hän piti hyvän\nruuan, sillä se sopi heidän asemaansa, ja hänen mielentilansa oli\ntasainen vaikka luja. Hän saattoi sanoa kovan sanan tai kaksikin, jos\nMr. Mervale ei tullut kotiin oikeaan aikaan. Hän piti erityisesti\nhuolta siitä, että miehensä muuttaisi kenkänsä tullessaan kotiin --\nmatot olivat uudet ja kalliit. Hän ei ollut ärtyisä eikä intohimoinen\n-- taivas siunatkoon! -- mutta kun hän loukkaantui, osasi hän\narvokkaasti moittia -- viittasi omiin hyveisiinsä -- enoonsa, joka oli\namiraali, ja 30 tuhanteen puntaan, jotka hän oli tuonut mukaansa\nmyötäjäisinä valitulleen. Mutta koska Mr. Mervale oli hyväluontoinen\nmies, tunnusti hän vikansa, ylisti vaimonsa etevyyttä ja pahastuksen\npilvi oli pian ohi.\n\nJoka talossa on pieniä ikävyyksiä, mutta harvassa vähemmän kuin\nMervalen talossa. Rouva Mervale ei ylellisesti rakastanut pukuja vaan\nnoin kohtalaisesti pani niinin huomiota. Häntä ei koskaan nähty\nulkosalla kähertämättömänä eikä tuommoisessa ikävässä aamupuvussa.\nPuoli yhdeksän joka aamu rouva Mervale oli puettuna, vyö hyvin\nsidottuna, lakki suorana ja sileänä päässä, paksut silkkiset hansikkaat\nsuvet talvet käsissä. Raskaassa kultaketjussa hän kantoi kelloaan, joka\nei ollut noita pieniä, huonostikäyviä vaan iso, hyvä ajanmittari.\nHänellä oli suuri koukkunenä, hyvät hampaat, iso tukka, paksut posket,\nsuuret jalat, mainiot kävelemiseen, ja suuret valkoiset kädet. Hän ei\npitänyt romaaneista, vaikkei hän niitä vihannutkaan. Konserteissa ja\noopperoissa hän ei käynyt, mutta pientä huvinäytelmää hän rakasti\nilloin katsella ja sen jälkeen syödä hienon illallisen. Talven alussa\nhän valitsi itselleen käsityön ja kirjan luettavakseen, tavallisesti\nhistoriateoksen. Molemmat kestivät talven, keväällä jätettiin kirja,\nmutta työtä jatkettiin. Arvokkaampaa naista ei helposti löydy -- paitsi\nehkä jossakin hautapuheessa.\n\nOli syysilta. Herra ja rouva Mervale ovat äskettäin palanneet\nhuviretkeltä ja ovat nyt etuhuoneessa -- mies tavallisella paikallaan\nja rouva samaten omallaan.\n\n\"Mutta minä vakuutan sinulle, että Glyndon kaikista liiallisuuksistaan\nhuolimatta oli sangen hauska, rakastettava kumppani. Sinä olisit\nvarmaan hänestä pitänyt -- kaikki naiset pitivät.\"\n\n\"Rakas Thomas, suo anteeksi, että huomautan, mutta tuo lause 'kaikki\nnaiset' --\"\n\n\"Pyydän anteeksi -- olet oikeassa. Tarkotin, että hän yleensä oli\nkauniin sukupuolen hyvässä suosiossa.\"\n\n\"Minä ymmärrän -- hän oli jokseenkin kevytmielinen luonteeltaan.\"\n\n\"Kevytmielinen! -- ei, ei suinkaan. Hieman epävakainen -- sangen\nomituinen -- mutta ei suinkaan kevytmielinen -- suuriluuloinen ja\näkkipikainen kyllä, mutta käytökseltään siivo ja kaino -- ehkä liiankin\npaljon -- juuri sellainen, josta sinä pidät. Mutta jatkaakseni: olen\nhyvin levoton niistä uutisista, mitkä tänään olen saanut hänestä. Hän\non nähtävästi elänyt hyvin säännötöntä elämää, matkustanut paikasta\npaikkaan ja on varmaan jo kuluttanut koko lailla rahojaan.\"\n\n\"Mitä tulee rahoihin\", sanoi rouva Mervale, \"niin pelkään, että meidän\ntäytyy käyttää toista teurastajaa; tämä nykyinen on varmaan liitossa\nkyökkipiian kanssa.\n\n\"Se on vahinko, hänen pihvinsä on merkillisen hyvää. Nämä Lontoon\npalvelijat ovat yhtä pahoja kuin karbonaarit. Mutta niinkuin olin\nsanomaisillani, Glyndon raukka --\"\n\nSamassa kuului ovella koputus. \"Siunatkoon!\" sanoi rouva, \"kello on yli\nkymmenen. Kukahan se mahtaa olla?\"\n\n\"Ehkä se on enosi, amiraali\", sanoi mies pisteliäästi. \"Hän\ntavallisesti suvaitsee tulla tähän aikaan.\"\n\n\"Minä toivon, rakkaani, etteivät mitkään minun sukulaisistani ole muuta\nkuin tervetulleita vieraita tässä talossa. Amiraali on hyvä seuramies\nja -- hänen omaisuutensa on kokonaan hänen määrättävissään.\"\n\n\"Minä en ketään kunnioita enemmän kuin häntä\", sanoi herra Mervale\npainavasti.\n\nPalvelija avasi oven ja ilmotti Mr. Glyndonin tulosta.\n\n\"Mr. Glyndon! -- mikä merkillinen --\" huudahti rouva Mervale, mutta\nennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, oli Glyndon huoneessa.\n\nVanhat ystävät tervehtivät toisiaan kaikella lämmöllä, mikä johtui\nnuoruuden muistoista ja pitkästä erosta. Seurasi sitten juhlallinen\nesitys rouva Mervalelle, joka arvokkaasti hymyillen ja salaa vilkaisten\nvieraan likaisia jalkineita pyysi miehensä ystävää olemaan tervetullut\nEnglantiin.\n\nGlyndon oli suuresti muuttunut senjälkeen kuin Mervale hänet viimeksi\nnäki. Vaikkei ollut kahta vuottakaan siitä kulunut, oli hänen valkea\nihonsa käynyt ruskeaksi. Syviä vakoja oli suru tai ajattelu tai sielun\ntaistelu uurtanut onnellisen nuoruuden sileälle kasvonpinnalle. Ennen\nniin kohteliaaseen käytökseen oli tullut jonkunlaista rentoilemista,\njoka kertoi yhteiskunnan tapoja halveksivasta seurasta. Kuitenkin oli\nhänen muodossaan ikäänkuin vapaata aateluutta, jota ei ennen hänessä\nollut, ja se antoi hänen kielelleen ja säännöttömille liikkeilleen\nvähän arvokkuutta.\n\n\"Näin siis sinä olet vakiintunut elämään, Mervale -- minun ei tarvitse\nkysyäkään, oletko onnellinen. Arvo, itsetunto, rikkaus, puhdas luonne\nja näin kaunis puoliso ansaitsee onnea ja hallitsee sitä.\n\n\"Saisiko tarjota teetä Mr. Glyndon?\" kysyi rouva Mervale lempeästi.\n\n\"Kiitos -- ei. Minä ehdotan elähyttävämpää ainetta vanhalle\nystävälleni. Viiniä, Mervale, viiniä, eh! tai vanhaa englantilaista\npunssia. Vaimosi suonee anteeksi -- me teemme tästä hauskan yön.\"\n\nRouva Mervale veti tuolinsa taaksepäin ja koetti olla näyttämättä\nsäikähtyneeltä. Glyndon ei antanut ystävälleen aikaa vastaamiseen:\n\n\"Nyt olen siis viimeinkin Englannissa\", sanoi hän hieman ivallisesti\nkatsellen ympäri seiniä, \"varmaan tämä terveellinen ilma tulee\nvaikuttamaan, varmaan minä täällä tulen saamaan lepoa.\"\n\n\"Oletko sairastanut, Glyndon?\"\n\n\"Sairastanut! -- olen. Ah! sinulla on hieno talo. Onkohan siinä liikaa\nhuonetta yksinäiselle matkamiehelle?\"\n\nMr. Mervale katsoi vaimoaan ja hänen vaimonsa katseli kiinteästi\nmattoa. \"Kaino käytökseltään -- ehkä vähän liiaksikin!\" Rouva Mervale\noli hämmästyksen ja suuttumuksen huipussa.\n\n\"Rakkaani?\" kysyi Mr. Mervale viimein nöyrästi vaimoaan suostutellen.\n\n\"Niin, rakkaani!\" vastasi rouva Mervale yskää ymmärtämättä ja\nhappamesti.\n\n\"Me voimme kai antaa yhden huoneen vanhalle ystävälleni, Sara?\"\n\n\"Vanha ystävä\" oli vaipunut nojatuoliinsa, ja tuijottaen valkeaan oli\nhän pannut molemmat jalkansa mukavasti pesänreunalle ja näytti\nunohtaneen kysymyksensä.\n\nRouva Mervale puri huultaan, katseli miettivästi eteensä ja vastasi\nviimein kylmästi: \"Kyllä, Mr. Mervale, sinun vieraillasi on oikeus olla\ntäällä kuin kotonaan.\"\n\nNäin sanoen hän sytytti kynttilän ja astui juhlallisena ulos huoneesta.\nKun hän palasi, olivat ystävykset kadonneet Mr. Mervalen työhuoneeseen.\n\nKello löi kaksitoista -- yksi -- kaksi! Kolmasti oli rouva Mervale\nlähettänyt tiedustelemaan -- ensiksi, kaipasivatko he jotakin,\ntoiseksi, tahtoiko Mr. Glyndon nukkua matrassilla vai höyhenvuoteella,\nkolmanneksi olisiko Mr. Glyndonin kirstu, jonka hän on tuonut mukanaan,\notettava sisälle. Ja kaikkien näiden kysymysten vastaukseen oli vieras\näänekkäästi lisännyt -- niin äänekkäästi, että se kuului läpi kaikkien\nhuoneiden -- \"toinen booli, väkevämpi, ja antakaa tulla joutuisaan!\"\n\nViimein Mr. Mervale näyttäytyi makuuhuoneessaan -- ei katuvana eikä\nanteeksipyytävänä -- ei, ei sinne päinkään. Hänen silmänsä vilkkuivat,\nposkensa punotti, jalkansa hoiperoi, hän lauloi, Mr. Thomas Mervale\ntodellakin lauloi.\n\n\"Mr, Mervale, onko mahdollista --\"\n\n\"Vanha ukko Cole oli iloinen sielu --\"\n\n\"Mr. Mervale -- jätä minut ole hyvä!\"\n\n\"Niin, iloinen sielu oli hän --\"\n\n\"Minkä esimerkin näytät palvelijoille!\"\n\n\"Ja hän pyysi piippuansa, pyysi viinimaljaansa --\"\n\n\"Jos et herrani, osaa käyttäytyä, niin minä pyydän.\"\n\n\"Pyysi kolme viuluniekkaa soittamaan!\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n    \"Avaraan maailmaan\n    Pois yksinäisyydestä\n    Tahtovat houkutella.\"\n\n              _Faust_.\n\nSeuraavana aamuna suurusta syötäessä rouva Mervale oli sen näköinen\nkuin kaikki sorrettujen naisten kärsimät vääryydet olisivat olleet\nhänen otsallaan. Hänen miehensä taas oli oikea kuva katuvasta\nsyntisestä. Hän ei puhunut paljon, valitti päänkipua ja pyysi, että\nmunat vietäisiin pöydältä. Clarence Glyndon -- häikäilemätön, huoleton,\npaatunut -- oli iloisella tuulella ja puhui kaikkien kolmen puolesta.\n\n\"Mervale raukka! hän on unohtanut hyvän toveruuden tavat, nähkääs\nrouva. Vielä toinen yö tai pari, niin hän on taas entisellään.\"\n\n\"Herra\", sanoi rouva Mervale, lasketellen ennalta mietityn lauseen\nerinomaisen arvokkaasti, \"sallikaa minun muistuttaa, että Mr. Mervale\non nyt nainut mies, tuleva perheenisä ja koko talon herra.\"\n\n\"Aivan siitä syystä minä häntä kadehdin. Minulla itsellänikin on vahvat\naikeet naida. Onni on tarttuvaista.\"\n\n\"Vieläkö maalailet?\" kysyi Mr. Mervale vetelästi, koettaen kääntää\nkeskustelun toiselle tolalle.\n\n\"Ei, minä olen noudattanut neuvoasi. Ei mitään taidetta, ei ihanteita,\nei mitään jokapäiväisyyttä korkeampaa ole minulla enää. Jos minä vielä\nmaalaisin, niin todella luulen, että _sinä_ ostaisit taulujani.\nKiiruhda ja lopeta syömisesi, mies. Minä tahdon kysyä sulta neuvoa.\nOlen tullut Englantiin järjestämään asioitani. Haluan hankkia rahaa,\nsinun neuvosi ja kokemuksesi voivat olla suureksi avuksi minulle.\"\n\n\"Vai niin, niinkö pian kyllästyit viisasten kiveen? Tiedätkö, Sara, kun\nminä viimeksi erosin Glyndonista, aikoi hän ruveta joksikin\nalkemistiksi tai maagikoksi.\"\n\n\"Sinä lasket leikkiä tänään, mieheni.\"\n\n\"Kunniani kautta se on totta. Olenhan siitä jo ennen kertonut.\"\n\nGlyndon nousi äkkiä.\n\n\"Miksi palautat noita hupsuuden ja yltiöpäisyyden muistoja? Enkö ole\nsanonut, että olen palannut synnyinmaahani seuraamaan vertaisteni\nkunniallisia toimia. Niin kyllä! mikä on niin terveellistä, niin jaloa,\nniin luonteemme mukaista kuin se mitä te kutsutte käytännölliseksi\nelämäksi? Jos on meillä lahjoja, mitä niistä on hyötyä, jollemme koeta\nniitä edullisesti kaupata? Ostakaamme tietoja niinkuin muutakin\ntavaraa, ostakaamme niin halvalla kuin suinkin, myykäämme niin\nkalliisti kuin suinkin. Ettekö ole vielä lopettaneet syöntiänne?\"\n\nYstävät lähtivät kadulle kävelemään ja Mervale kauhistui sitä ivaa,\njolla Glyndon ylisteli hänen arvokasta asemaansa, harrastuksiansa,\nonnellista naimistaan ja kahdeksaa taulua kauneissa puitteissaan. Ennen\noli järkevällä Mervalella ollut vaikutusvaltaa ystäväänsä; _hän_ oli\nsilloin käyttänyt ivaa, ja Glyndon oli saanut hävetä omituisuuksiaan.\nNyt oli asema muuttunut. Glyndonin puhetavassa oli hurjaa vakavuutta,\nmikä jääti ja vaiensi hänen ystävänsä levollisen jokapäiväisyyden.\nGlyndon näytti ilkeästi iloitsevan, kun hän itselleen vakuutteli, että\nmaailman järkevä elämä oli halveksittava ja alhainen.\n\n\"Ah!\" hän huudahti, \"kuinka oikein puhuit, kun neuvoit minua tekemään\narvokkaan naimiskaupan, elämään siivosti, maailmaa ja eukkoani peläten,\nja hankkimaan köyhien kateuden ja rikasten suosion. Sinä olet\nnoudattanut omia saarnojasi. Onnellinen on elämäsi! Kauppiaan tiski ja\nripitykset kotona! Ha, ha! Yritämmekö vielä toisen yön?\"\n\nMervale kiusattuna käänsi keskustelun Glyndonin asioihin. Hän hämmästyi\nsiitä maailman tuntemisesta, jonka taiteilija niin äkkiä näytti\nsaavuttaneen, hämmästyi vielä enemmän siitä terävyydestä ja tarmosta,\njolla hän puhui kauppamarkkinoiden parhaimmista keinotteluista. Niin,\nGlyndon oli sittenkin kai tosissaan, hän halusi päästä rikkaaksi ja\nkunnioitetuksi, ja saada rahoistaan ainakin 10 prosenttia korkoa.\n\nKulutettuaan muutamia päiviä kauppiaan seurassa, jolla ajalla hän\nonnistui kääntämään kaikki talossa ylösalasin -- muuttamaan yön\npäiväksi, sopusoinnun epäsoinnuksi, saattamaan rouva Mervalen miltei\npois suunniltaan ja hänen miehensä vakuutetuksi siitä, että akkavalta\ntalossa hallitsi -- niin nuori mies lähti pois yhtä äkkiä kuin\nhän oli saapunutkin. Hän vuokrasi itselleen oman talon, hän\netsi vaikutusvaltaisten henkilöiden tuttavuutta, innostui\nkauppamarkkinoihin, näytti kokonaan muuttuneen liikemieheksi. Hänen\nsuunnitelmansa olivat rohkeat ja suurenmoiset, hänen laskunsa nopeat ja\npaikalleen sattuvat. Hän hämmästytti Mervalea tarkkuudellaan ja\nhäikäisi häntä menestyksellään. Mervale alkoi häntä kadehtia, ja tuntea\ntyytymättömyyttä ajatellessaan omaa säännöllistä ja hidasta nousuaan.\nKun Glyndon osti ja myi osakkeita, vieri hänelle rahaa vallan\nvirtanaan; mitä hän tuskin vuosikausissa olisi saanut kokoon\ntaiteellaan, sai hän muutamissa kuukausissa keinottelulla ja\nonnellisilla yrityksillä. Äkkiä kuitenkin hänen ponnistuksensa\nlamautuivat, uudet kunnianhimon pyyteet vetivät häntä puoleensa. Jos\nhän kuuli rumpua kadulla lyötävän, niin kellä oli hänen mielestään\nsuurempi kunnia kuin sotilaalla? Jos uusi runoteos ilmestyi, niin kellä\noli sellainen maine kuin runoilijalla? Hän alotti sepittämään kirjoja,\njotka lupasivat suurta, mutta kyllästyneenä hän ne pian heitti\nkäsistään. Yhtäkkiä hän jätti sen hienon ja sovinnaisen seurapiirin,\njossa oli suosiota etsinyt, yhtyi nuoriin elostelijoihin ja antautui\nsuurkaupungin nurjimpiin hullutuksiin, sillä siellä kulta on sekä työn\nettä huvitusten herra. Kaikessa hänellä oli mukanaan voimaa ja\nsieluntulta. Kaikissa seuroissa hän pyrki ensimäiseksi, tahtoi kaikessa\nloistaa. Mutta mitä halua hän mahtoikin tyydyttää, niin sen taka-iskuna\nseurasi aina kauhistuttava epätoivo. Toisin ajoin hän vaipui syviin ja\nsynkkiin mietteisiin. Hänellä oli sellainen kuume, kuin jos hän olisi\ntahtonut päästä muistoja pakoon -- ja hänen leponsa oli taas sellaista,\nkuin jos samat muistot olisivat hänet yllättäneet ja ottaneet\nsaaliikseen. Mervale ei enää häntä usein tavannut, he karttoivat toinen\ntoistaan. Glyndonilla ei ollut ketään uskottua eikä ystävää.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"Tunnen sinut lähelläni tässä\n    Yksinäisyyttä elähyttämässä,\n    Niinkuin maailmoittensa yli\n    Suuri Näkymätön liitelee.\"\n\n                  _Uhland_.\n\nTästä mielen tilasta, joka enemmän oli levottomuutta ja kiihtymystä\nkuin kestävää toimintaa, herätti Glyndonin eräs henkilö, joka teki\nhäneen ihmeen rauhottavan vaikutuksen. Hänen sisarensa, orpo niinkuin\nhänkin, asui maalla tätinsä luona. Lapsuuskodissaan oli hän tätä\npikkutyttöä, joka oli häntä paljon nuorempi, rakastanut veljen kaikella\nhellyydellä. Palatessaan Englantiin, näytti hän aivan unohtaneen\nsisarensa olemassaolon. Mutta kun täti kuoli, muistutti sisar itsestään\nliikuttavalla kirjeellä, jossa hän kaihoten valitti olevansa ilman\nkotia, ilman turvaa, ilman huolenpitäjää. Glyndon itki lukiessaan\nkirjeen ja odotti kärsimättömästi Adelan tuloa.\n\nTyttö oli silloin 18-vuotias, ja hänellä oli tyynen ja hiljaisen\nulkokuoren alla paljon intoa ja romantiikkaa, samanlaista kuin\nveljelläkin oli ollut siinä iässä. Mutta tytön into oli paljon\npuhtaampi ja pysyi omissa rajoissaan, osaksi hänen siivon\nnaisellisuutensa takia ja osaksi ankaran ja säännönomaisen kasvatuksen\ntakia. Veljestään hän erosi varsinkin luonteensa arkuudessa, joka oli\nsuurempi kuin hänen ikäisillään. Mutta itsehillinnän kautta hän tätä\narkuutta salasi yhtä huolellisesti kuin sama arkuus taas salasi hänen\ntunteellista sydäntään.\n\nAdela ei ollut kaunis, hänen kasvonsa ja vartalonsa todisti heikkoa\nterveyttä, ja liian herkkä hermosto teki hänet alttiiksi kaikille\nvaikutuksille, jotka myötätunnon voimalla häiritsivät hänen\nterveyttään. Muta koskei hän milloinkaan valittanut, ja koska hänen\nkäytöksensä merkillinen tyyneys tuntui osottavan ihan tasapuolista\nmielentilaa, joka tavallisessa ihmisessä olisi merkinnyt\nvälinpitämättömyyttä, niin senvuoksi hänen sielulliset kärsimyksensä\nolivat niin kauan pysyneet peitossa, ettei nyt enää ollut vaikeatakaan\nniitä salata. Vaikka, niinkuin sanoin, hänen kasvonsa eivät olleet\nkauniit, olivat ne puoleensavetävät ja miellyttävät, ja sellainen\nhyväilevä hellyys ja lumous oli hänen hymyilyssään, liikkeissään ja\nhalussaan lohduttaa, tasottaa ja olla mieliksi, että se koski sydämeen\nja teki hänet rakastettavaksi, koska hän oli niin rakastava.\n\nSellainen oli se sisar, jota Glyndon niin kauan oli laiminlyönyt ja\njonka hän nyt niin sydämellisesti otti vastaan taloonsa. Adela oli\nviettänyt monta vuotta itsekkään ja vaateliaan sukulaisen oikkujen\norjana ja sairaanhoitajana. Uutta ja iloista oli hänelle sentähden\nveljensä hieno, jalo ja kunnioitettava rakkaus. Glyndon itsekin nautti\nluomastaan onnesta, hän vähitellen tottui pois muusta seurasta ja alkoi\ntuntea kodin viehätystä. Siksipä ei ollutkaan kumma, että tämä nuori\ntyttö, joka vielä oli aivan vapaa palavammasta rakkaudesta, keskitti\nkiitollisen hellyytensä armaaseen veljeen. Hänen päiväinen huolensa ja\nyöllinen unelmansa oli voida korvata veljensä hyvyyttä. Hän ylpeili\nveljensä lahjakkuudesta ja toivoi hänen menestystään: pieninkin seikka,\njoka veljeä saattoi huvittaa, kasvoi Adelan silmissä mitä vakavimmaksi\nelinkysymykseksi. Lyhyesti, kaiken kauansalatun intonsa, joka oli hänen\nainoa ja vaarallinen perintönsä, hän tyhjensi tähän rakkautensa pyhään\nesineeseen.\n\nMutta mitä enemmän Glyndon alkoi karttaa noita kiihdytyksiä, joilla hän\nniin kauan oli koettanut viihdyttää mieltään ja tappaa aikaansa, sitä\nsyvemmäksi ja pysyvämmäksi tuli hänen rauhaisten aikojensa\nsynkkämielisyys. Varsinkin hän aina pelkäsi olla yksin, hän ei\nkärsinyt, että kumppaninsa oli poissa näkyvistä. Hän ratsasti sisarensa\nkanssa ja teki kävelymatkoja, ja nähtävästi oli hänelle aina suuri\nponnistus viimeinkin mennä levolle, kun yö jo olisi öitsijöillekin\nollut liian myöhäinen. Tämä synkkämielisyys ei ollut ainoastaan lievää\nmelankoliaa eli alakuloisuutta, se oli paljon kiihkeämpi, melkein kuin\nepätoivo. Usein hiljaisuuden jälkeen, joka miltei muistutti kuolemaa --\nniin raskaalta, liikkumattomalta se tuntui -- saattoi hän äkkiä\nhypähtää pystyyn ja hätäillen silmäillä ympärilleen -- jäsenet\nväristen, huulet kalpeina, ohimot hien vallassa. Adela oli vakuutettu\nsiitä, että joku salainen suru häntä vaivasi ja helposti voisi kuluttaa\nhänen terveytensä, ja sentähden hän luonnollisesti koetti olla hyvä\nlohduttaja. Hienolla huomaavaisuudellaan hän näki, ettei veli pitänyt\nsiitä, jos hänen synkkiä tuuliaan pantiin merkille. Adela harjaantui\nsenvuoksi tukahuttamaan pelkonsa ja tunteensa osotukset. Hän ei\npyytänyt veljeään kertomaan, vaan koetti salaa voittaa hänen\nluottamuksensa, Vähitellen hän tunsi onnistuvansa. Glyndon oli niin\ntyystin kiinni omassa elämässään, ettei hän kyennyt tarkasti seuraamaan\nmuita, hän piti tuota rakkauden nöyrää levollisuutta lujamielisyytenä,\nja se häntä rauhotti. Lujamielisyyttä vaatii sairas mieli siltä, jolle\nse uskoo tautinsa. Ja kuinka vastustamaton on halu tyhjentää huolensa\ntoiselle! Kuinka usein yksinäinen ajatteleekaan: \"sydämeni varmaan\npääsisi tuskastaan, jos voisin siitä kertoa jollekin.\" Glyndon tunsi,\nettä nuoressa, kokemattomassa, ihanteellisessa Adelassa olisi sellainen\nsielu, joka voisi häntä ymmärtää paremmin kuin joku ankarampi ja\nkäytännöllisempi ihminen. Mervale olisi pitänyt hänen paljastuksiaan\nmielipuolen houreina, ja useimmat ihmiset olisivat ainakin pitäneet\nniitä sairaloisina utukuvina ja harhanäkyinä. Siten Glyndon vähitellen\nvalmistui siihen helpotukseen, jota hän ikävöi, ja tilaisuus\nkertomiseen saapui tällä tavalla:\n\nEräänä iltana heidän istuessaan yhdessä, Adela, joka oli perinyt\nvähäsen veljensä lahjoja, maalaili jotakin. Glyndon oli istunut\nmietteissään, mutta nousi äkkiä ja kietoi rakastavasti käsivartensa\nsisarensa vyötäreille, katsoen hänen olkansa yli. Pahastunut huudahdus\npääsi häneltä, hän tempasi käteensä piirustuksen: \"Mitä sinä teet? --\nkenen kuva tämä on?\"\n\n\"Rakas Clarence, etkö muista alkuperäistä taulua? Tämä on jäljennös\nviisaan esi-isämme muotokuvasta, joka oli niin sinun näköisesi, kuten\näitivainajamme oli tapana sanoa. Ajattelin, että sinua huvittaisi, jos\nkoettaisin jäljentää sen muististani.\"\n\n\"Kirottu näköisyys\", sanoi Glyndon synkästi. \"Etkö arvaa syytä, miksi\nminä en tahtonut palata isänkotiimme? Sentähden että pelkäsin nähdä\ntuon muotokuvan! -- sentähden että -- sentähden -- mutta anna anteeksi\n-- minä pelotan sinua!\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, Clarence, sinä et koskaan pelota minua kun puhut,\nainoastaan kun olet vaiti. Oi, jospa uskoisit minulle huolesi, oi,\njospa antaisit minulle oikeuden kantaa surujasi, niinkuin niin\nmielelläni tahtoisin!\"\n\nGlyndon ei vastannut vaan asteli jonkun aikaa säännöttömin askelin\nedestakaisin huoneessa. Viimein hän pysähtyi ja katseli vakavasti\nsisartaan silmiin. \"Niin, sinäkin olet hänen jälkeläisensä, sinäkin\ntiedät, että sellaisia miehiä on elänyt ja kärsinyt, sinä et minua\npilkkaa, etkä epäile sanojani. Kuuntele! -- mikä ääni se on?\"\n\n\"Ainoastaan tuuli katolla, Clarence, ainoastaan tuuli.\"\n\n\"Anna minulle kätesi, anna minun tuntea sen elävää kosketusta, ja kun\nminä olen sinulle kertonut, niin älä koskaan enää mainitse sanaakaan\nsiitä kertomuksesta. Pidä se kaikilta salassa -- vanno, että se tulee\nmeidän kerallamme kuolemaan -- meidän onnettoman suvun viimeisten\njälkeläisten kanssa!\"\n\n\"En koskaan minä petä luottamustasi -- minä vannon -- en koskaan!\"\nsanoi Adela vakaasti ja vetäytyi lähemmälle veljeään. Se mikä ehkä\nkirjotettuna ja epäileväisille, uskottomille kerrottuna, voi tuntua\nkylmältä ja pelottomalta, vaikutti aivan toisella lailla, kun nuo\nkalpeat huulet siitä puhuivat, kärsimyksen vakuuttavalla ja\nkauhistuttavalla totisuudella. Paljon hän kyllä salasi, paljon hän\ntahallaan lievensi, mutta niin paljon hän kertoi, että tarinansa kävi\nymmärrettäväksi ja selväksi vapisevalle ja kalpealle kuuntelijalle.\n\"Päivänkoitteessa\", sanoi hän, \"lähdin tuosta onnettomasta asunnosta.\nYksi toivo minulla vielä oli -- tahdoin etsiä Mejnouria läpi koko\nmaailman. Tahdoin pakottaa häntä saattamaan lepoon sen peikon, joka\nsieluani vainosi. Tällä aikomuksella matkustin kaupungista kaupunkiin.\nPanin Italian poliisien avulla toimeen mitä tarkimpia etsiskelyjä.\nTurvauduin itse Rooman inkvisitsionin palveluksiin. Olihan se äskettäin\nosottanut vanhaa valtaansa Cagliostroa vastaan, joka oli paljon\nvaarattomampi. Kaikki turhaan, ei jälkeäkään hänestä voitu löytää.\"\n\n\"Minä en ollut yksin, Adela.\" Tässä Glyndon hetkeksi pysähtyi\npuheessaan ikäänkuin hämmentyneenä, sillä ei tarvinne mainitakaan, että\nhän kertomuksessaan ainoastaan sivumennen oli viitannut Fillideen,\njonka lukija voi arvata hänen seuralaisekseen. \"Minä en ollut yksin,\nmutta vaellusteni kumppanina ei ollut sellainen, johon sielullani\nolisin voinut luottaa -- uskollinen ja rakastava kyllä, mutta ilman\nkasvatusta, ilman kykyä minua ymmärtämään, ainoastaan luonnollisten\nvaistojen hallitsema eikä harjotetun järjen. Hän oli sellainen, johon\nsydän saattoi nojautua huolettomina hetkinä, mutta ymmärryksellä ei\nollut hänen kanssaan paljon yhteistä eikä hätääntynyt henki häneltä\nvoinut neuvoa kysyä. Mutta tämän henkilön seurassa ei hirviö minua\nhäirinnyt.\n\n\"Anna minun tarkemmin kuvata, minkälaisissa tilaisuuksissa se saapui.\nKarkeissa kiihotuksissa, jokapäiväisessä elämässä, hurjassa\nmellastelussa, tai eläimellisen tylsässä välinpitämättömyydessä sen\nsilmiä ei näkynyt, sen kuiskaus ei kuulunut. Mutta aina kun sielu\ntahtoi korkeampaa tavotella, kun mielikuvitus syttyi ja kun oikean\npäämäärämme tietoisuus saattoi taistelemaan sitä arvotonta elämää\nvastaan, jota vietin, silloin -- Adela, silloin se kyyristyi sivulleni\nkeskipäivän valossa tai yöllä istui vuoteeni vieressä -- mustana\npeikkona, joka pimeässäkin näkyi. Jos jumalallisissa taidekokoelmissa\nnuoruuteni unelmat herättivät muinoisen kilpailuhalun -- tai jos\nkäännyin viisasten ajatuksia tutkimaan -- jos suurten miesten\nesimerkki, jos viisasten keskustelu herätti vaiennetun järjen\ntoimintaan, niin paha henki oli luonani kuin kutsuttuna. Viimein\neräänä iltana Genuassa, johon olin saapunut mystikkoa hakiessani, hän\näkkiä, kun vähimmin odotin häntä näkeväni, seisoi edessäni. Oli\nkarnevaalin aika. Se oli tuollainen äänekäs hurja puolihullu näytelmä\n-- älä kutsu sitä huviksi -- joka muistuttaa pakanallisia\nsaturnaalioita[59] keskellä kristillistä juhlaa. Tanssiin väsyneenä\nolin astunut huoneeseen, jossa istui useita juhlijoita, juoden,\nlaulaen, hoilaten, ja kun he merkillisissä puvuissaan ja ilkeissä\nnaamareissaan elämöivät, näyttivät he tuskin inhimillisiltä.\nMinä asetuin heidän keskelleen ja tuollaisessa kamalassa\nmielenkiihotuksessa, josta onnelliset ihmiset eivät tiedä mitään, olin\npian yksi hurjimpia. Keskustelu kääntyi Ranskan vallankumoukseen, jolla\naina oli minuun ollut merkillinen viehätys. Naamiot puhuivat\ntuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka vallankumous oli tuova maan\npäälle, eivätkä niinkuin filosofit ihastelleet valon tuloa vaan\nniinkuin rosvot riemuitsivat lain tyhjäksi tulemisesta. En tiedä kuinka\nkävi, vaan heidän vallaton puheensa tarttui minuun, ja kun aina halusin\nolla joukossa etumaisena, olin pian muita äänekkäämpi huutamassa\nylistystä vapaudelle, jonka tulisi käsittää kaikki maapallon kansat --\nvapaudelle, joka koskisi koko lainsäädäntöä ja myöskin kotielämää --\nvapaudelle kaikista kahleista, joita ihmiset ovat itselleen takoneet.\nKeskellä näitä suuria sanoja kuiskasi yksi naamioista minulle:\n\n\"'Ota vaarin, joku kuuntelee, hän näyttää urkkijalta.'\n\n\"Silmäni seurasivat hänen silmiään ja huomasin miehen, joka ei ottanut\nosaa keskusteluun mutta jonka katse oli minuun kiinnitetty. Hän oli\nvalepuvussa niinkuin muutkin, mutta huomasin yleisistä kuiskeista,\nettei kukaan ollut nähnyt hänen astuvan sisään. Hänen vaitiolonsa,\nhänen tarkkaavaisuutensa oli nostanut muiden pelon mutta minua se vaan\nenemmän kiihdytti. Innostuneena asiaani jatkoin sitä edelleen,\nvälittämättä muiden viittauksista, ja käännyin tuon vaiteliaan naamion\npuoleen, joka istui yksin, ryhmästä erillään, enkä huomannut, että\ntoinen toisensa jälkeen hurjastelijoista hiipi pois, niin että viimein\nminä ja hiljainen kuuntelija jäimme kahden, kunnes pysähtyen\nkuumeisesta ja kiihkeästä sanatulvastani, virkoin:\n\n\"'Ja te, signor, mitä te arvelette tästä kultaisesta ajasta? Ei mitään\nmielipiteen rajotuksia, veljeys ilman kateutta, rakkaus ilman\norjuutta --'\n\n\"'Ja elämä ilman 'Jumalaa', lisäsi naamio, kun minä etsin uusia\nvertauksia.\n\n\"Tuon tutun äänen-kaiku käänsi ajatusteni virran. Hypähdin eteenpäin ja\nhuusin:\n\n\"'Petturi tai perkele, viimeinkin sinut tapasin!'\n\n\"Olento nousi, kun lähestyin, nosti naamion ja näytti Mejnourin kasvot.\nHänen kiinteä katseensa, mahtava vartalonsa kammotti ja piti minua\nloitolla. Seisoin maahan naulittuna.\n\n\"'Niin', sanoi hän juhlallisesti, 'me tapaamme toisemme ja tätä\ntapaamista olen minäkin etsinyt. Kuinka olet seurannut neuvojani?\nNäitäkö näytelmiä etsii Rauhantieteen seuraaja päästäkseen aavemaisen\nvihollisensa käsistä? Nuoko ajatukset, jotka lausuit -- ajatukset,\njotka tahtoisivat maailmankaikkeudesta pyyhkäistä pois kaiken\njärjestyksen -- nuoko vastaavat viisaan toiveita, viisaan joka tahtoo\nkohota ikuisten sfäärien sopusointuun?'\n\n\"'Se on sinun vikasi -- sinun' huudahdin minä. 'Karkota aave! Ota pois\nsielustani tämä kuluttava painajainen!'\n\n\"Mejnour katseli minua hetken aikaa kylmällä ja ivallisella\nylenkatseella, joka herätti pelkoani ja vihaani, ja vastasi:\n\n\"'Ei, sinä omien aistimiesi uhri! Ei, sinun täytyy tyystin ja\ntarkalleen kokea ne harhat, joihin _tieto ilman uskoa_ kiipee Titaanien\ntavoin.[60] Sinä himoitset tätä tuhatvuotista valtakuntaa -- sinä\nsaat sen nähdä! Sinä saat olla yksi osanottaja Valon ja Järjen\nvaltakunnassa. Minä näen, kun puhun, sivullasi sen haamun jota pakenet\n-- se astuu tiellesi -- sillä on vielä valta sinuun -- valta, jolle\nminäkään en mitään mahda. Toivotun vallankumouksesi viimeisinä päivinä,\nkeskellä raunioita sen järjestyksen, jota sortona kiroot, etsi\nkohtalosi täyttymistä ja odota parannustasi.'\n\n\"Sillä hetkellä joukko naamioituja, räyhääviä, päihtyneitä,\nhoipertelevia töytäsi huoneeseen ja erotti minut mystikosta. Tunkeuduin\nheidän välistään ja etsin häntä kaikkialta mutta turhaan. Kaikki\netsimiseni seuraavanakin päivänä oli yhtä hyödytöntä. Viikkoja käytin\nsamaan tarkotukseen -- ei jälkeäkään Mejnourista ollut löydettävissä.\nVäsyneenä petollisiin nautintoihin, ansaittujen moitteitten satuttamana\nkauhistuin Mejnourin ennustamaa näytelmää, jossa minun muka piti etsiä\nvapautustani, ja niin tulin viimein siihen päätökseen, että\nsyntymämaani terveellisessä ilmapiirissä, sen järjestetyssä\ntoimeliaisuudessa voisin työnteolla vapautua painajaisestani. Jätin\nkaiken, missä siihen asti olin riippunut kiinni, ja tulin tänne.\nKeskellä voitonhimoisia suunnitelmia ja itsekkäitä yrityksiä tunsin\nsamaa huojennusta kuin juomingeissa ja hurjasteluissa. Haamu pysyi\nnäkymättömänä, mutta nämä toimet tulivat pian minulle yhtä\nvastenmielisiksi kuin muut. Aina vaan tunsin, että olin syntynyt\njohonkin jalompaan kuin voittoa himoitsemaan -- tunsin, että elämän voi\ntehdä yhtä arvottomaksi ja sielun yhtä alhaiseksi jäätävä ahneus kuin\nmuut äänekkäämmät himot. Korkeampi pyrkimys ei koskaan jättänyt minua\nrauhaan.\n\n\"Mutta, mutta\", jatkoi Glyndon, kalvennein huulin ja näkyvin\nväristyksin, \"joka kerran kun yritin nousta korkeampaan elämään, tuli\nkauhea haamu. Se irvisti vieressäni maalaustelineeni luona.\nRunoilijoiden ja viisasten kirjojen edessä se seisoi polttavin silmin\nyön hiljaisuudessa, ja minä olin kuulevinani sen kuiskaavan kauheista\nviekotuksista, joita ei voi sanoin kertoa.\" Hän pysähtyi ja otsalla oli\nhikihelmet.\n\n\"Mutta minä\", sanoi Adela hilliten pelkoaan ja kietoen käsivartensa\nveljen ympärille, \"minä tästälähin tahdon elää ainoastaan sinua varten.\nJa tässä rakkaudessa, joka on niin puhdas ja pyhä, tulee sinun pelkosi\nhaihtumaan.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Glyndon riuhtautuen irti. \"Pahin on vielä sanomatta.\nSen jälkeen kun sinä olet ollut täällä -- senjälkeen kun vakavasti ja\npäättävästi olen pysynyt poissa kaikista toimista ja paikoista, joissa\ntämä yliluonnollinen vihollinen minua ei häirinnyt, niin minä, -- olen\n-- oi taivas! armoa! armoa! Tuossa se seisoo -- tuossa sivullasi --\ntuossa -- tuossa!\" ja tajuttomana hän putosi lattialle.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    \"Vaan ihmeisesti valtasi se minut tänä yönä.\n    Jo jäseneni olivat kuin kuolon vallassa\".\n\n                                 _Uhland_.\n\nKuume piti Glyndonin monta päivää vuoteen omana tajuttomana ja\nhourivana. Kun hän enemmän Adelan huolenpidon kuin lääkärien taidon\nkautta viimein palasi tajuihinsa, pelästyi hän sanomattomasti sisarensa\nmuuttuneesta ulkonäöstä. Ensin hän lohdutti itseään sillä, että Adela\nehkä oli liiaksi kärsinyt valvomisesta ja että hän palaisi entiselleen\nsamalla kuin sairaskin. Mutta pian hän näki tuskalla sekä katumuksella,\nettä sisaren tauti oli syvällä -- syvemmällä kuin lääketaito kaikkine\nrohtoinensa ulottui. Adelan mielikuvitus, miltei yhtä eloisa kuin\nGlyndonin, oli saanut ankaran täräyksen veljensä kummallisista\ntunnustuksista ja kuumeisista houreista. Vähä väliä oli Glyndon\nhuutanut: \"Se on siinä, siinä sinun vieressäsi, sisareni!\" Glyndon oli\nsiirtänyt sisarensa mielikuvitukseen sen kauhean haamun, joka oli hänen\nkirouksensa. Glyndon tämän huomasi, ei Adelan sanoista vaan hänen\nvaitiolostaan -- hän näki, kuinka Adela yhtäkkiä saattoi hätkähtää,\nkuinka hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Katkerasti hän katui\ntunnustustaan -- katkerasti hän tunsi, ettei omien kärsimystensä ja\ninhimillisen myötätunnon välille saattanut syntyä mitään kaunista ja\npyhää yhteyttä. Turhaan hän koetti peräyttää sanansa -- saada tehty\ntekemättömäksi -- selittää kaikki vain kuumeisten aivojen kuvitteluksi.\n\nUrhoollinen ja jalo oli tämä itsensä kieltäminen, sillä usein samalla\nkun hän näin puhui, näki hän tuon hirviön lyyhistyvän sisaren viereen\nja tuijottavan häntä, joka kielsi sen olemassaolon. Mutta vielä\nenemmän, jos mahdollista, kuin Adelan kuihtunut muoto ja vapisevat\nliikkeet häntä puistatti sisaren rakkauden muutos; sen tilalle oli\nsyntynyt luonnonomainen kammo. Adela kalpeni, jos veli häntä lähestyi,\nvapisi, jos tämä otti häntä kädestä. Muusta maailmasta he olivat\nerotettuja ja kauhean muiston kuilu nyt lisäksi ammotti veljen ja\nsisaren välillä. Glyndon ei kauemmin kärsinyt katsella sitä olentoa,\njonka elämän _hän_ oli omallaan katkeroittanut. Hän esitti joitakin\ntekosyitä lähteäkseen pois ja väänteli itseään nähdessään, että niihin\nhalukkaasti suostuttiin. Ensimäinen ilonsäde, jonka hän oli tuon\nonnettoman yön jälkeen nähnyt Adelan kasvoilla, näkyi silloin, kun hän\nsanoi \"hyvästi.\" Muutamia viikkoja hän retkeili Skotlannin autioimmissa\nvuoristoissa, mutta maisemat, jotka muuten _luovat_ taiteilijoita,\nolivat hänen veristyneille silmilleen vastenmielisiä. Kirje kutsui\nhäntä takaisin Lontooseen uuden tuskan ja pelon siivillä. Hän tapasi\nsisarensa sellaisessa mielen- ja ruumiintilassa, joka kävi yli\npahimpienkin aavistusten.\n\nAdelan poissaoleva katse ja eloton asento kauhistutti häntä. Se oli\nniinkuin jonkun, joka on nähnyt Medusan pään[61] ja vastustamatta\ntuntenut ihmillisen muotonsa vähitellen kovettuvan kuvapatsaaksi. Se ei\nollut houretta, ei mielipuolisuutta -- se oli hajamielisyys,\nhervottomuus, tylsyys, valveinen uni. Ainoastaan silloin kun ilta\nläheni kello yhtätoista -- sitä kellonlyömää, jolloin Glyndon oli\nlopettanut kertomuksensa -- tuli Adela levottomaksi, hätäiseksi.\nSilloin hänen huulensa liikkuivat, hän väänteli käsiään, hän katseli\nympärilleen sanomattoman avunpyynnön katseella. Ja äkkiä, kun kello\nlöi, putosi hän maahan huutaen, kylmänä ja elottomana. Vaikeasti ja\nvasta mitä hartaimpien rukousten jälkeen vastasi hän Glyndonin\ntuskaisiin kysymyksiin. Viimein hän tunnusti, että sillä hetkellä ja\nainoastaan sillä hetkellä hän missä paikassa ja missä toimissa olikaan,\naina näki selvästi vanhan akan haamun, joka kolmasti koputettuaan\novelle astui sisään ja laahautui hänen luokseen, kasvot hirmuisen vihan\nja koston vääristäminä, ja laski jäiset sormensa hänen otsalleen. Sillä\nhetkellä -- selitti hän -- meni hän tainnoksiin ja heräsi taas\nainoastaan odottamaan aaveen uutta tuloa jännityksellä, joka jääti\nveren suonissa.\n\nLääkäri, joka oli kutsuttu paikalle ennen Glyndonin palausta ja joka\nkirjeellä oli Glyndonin kutsunut Lontooseen, oli tavallinen tohtori.\nHän ei ymmärtänyt tapausta ja kehotti hätäisesti kysymään jonkun\nkokeneemman neuvoa. Clarence kutsui erään lääketieteen etevimpiä\nedustajia ja kertoi hänelle sisarensa näköharhasta. Lääkäri kuunteli\ntarkkaavasti ja näytti kyllä toivovan parantumista. Hän tuli taloon\nkaksi tuntia ennen sitä hetkeä, jota potilas niin pelkäsi. Salaa oli\nhän siirtänyt kellot puolen tuntia edelle, Adelan ja hänen veljensäkään\ntietämättä. Hänellä oli erinomainen seurustelutaito ja hän osasi\nylenmäärin huvittaa kertomuksillaan ja kaskuillaan. Ensimäiseksi hän\nantoi sairaalle helpottavan juoman, jonka hän vakuutti varmasti\npoistavan kuvittelut. Hänen luottavainen äänensä herätti potilaan\ntoivon -- ja hän vielä jatkoi huomion herättämistä ja hervottomuuden\nkarkottamista. Leikinlaskullaan ja naurullaan hän pani ajan nopeasti\nkulumaan. Kello löi yksitoista. \"Iloitse veljeni!\" huusi Adela\nheittäytyen veljensä syliin, \"hetki on mennyt.\" Ja sitten, ikäänkuin\nlumouksesta päästen hän sai takaisin entistä suuremman iloisuuden. \"Ah,\nClarence\", hän kuiskasi, \"anna anteeksi, että taannoin sinut hylkäsin\n-- anna anteeksi, että pelkäsin _sinua_. Minä tulen elämään -- minä\ntulen elämään! -- jotta taas vuorostani karkottaisin aaveen, joka\nveljeäni vaivaa!\" Ja Clarence hymyili ja pyyhki pois kyyneleet\npolttavista silmistään. Lääkäri alotti taas kaskujaan kertomaan.\nKeskellä naurunpuuskauksia, jotka valtasivat sekä veljen että sisaren,\nGlyndon äkkiä näki Adelan kasvoilla saman pelokkaan ilmeen, saman\nhätäisen katseen, saman kammottavan tuijotuksen jonka hän oli nähnyt\nedellisenä iltana. Hän nousi ja lähestyi sisartaan. Adela hypähti ylös.\n\"Katso -- katso -- katso!\" hän huudahti. \"Se tulee! Pelasta minut --\npelasta minut!\" ja hän putosi lattialle ankarissa kouristuksissa, kun\nkello, joka turhaan oli salaa siirretty eteenpäin, löi puoli\nkaksitoista.\n\nLääkäri nosti hänet käsivarsilleen.\n\n\"Pahin pelkoni on saanut vahvistusta\", hän sanoi totisena, \"hänellä on\nkaatuvatauti\".[62]\n\nSeuraavana iltana samalla tunnilla Adela kuoli.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Laki, jonka valta teitä pelottaa, pitää kättään päänne päälle;\n    se on lyövä teidät kaikki, ihmiskunta tarvitsee tätä esimerkkiä.\"\n\n                                               _Couthon_.\n\n\"Oi, ilo ilo! sinä olet tullut taas. Tässähän on kätesi -- tässä\nhuulesi. Sano, ettet minua hylännyt toisen rakkauden tähden, sano se\nuudelleen -- sano se aina -- ja minä annan sinulle anteeksi kaiken\nmuun!\"\n\n\"Sinä siis olet minua surrut?\n\n\"Surrut! -- ja sinä olit niin julmakin, että jätit minulle kultaa --\ntuossa se on -- tuossa -- koskemattomana.\"\n\n\"Rakas luonnon lapsi! Kuinka sitten tässä vieraassa Marseillen\nkaupungissa, olet saanut leipää ja suojaa?\"\n\n\"Kunniallisesti, sieluni sielu! kunniallisesti, mutta kuitenkin niillä\nkasvoilla, joita kerran pidit niin kauniina: vieläkö niin pidät nyt?\"\n\n\"Pidin Fillide, kauniimpina kuin koskaan. Mutta mitä tarkotat?\"\n\n\"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en\ntiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä --\nelämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että\nistun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa\nkansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele\nFillidesi tulevaa mainetta!\" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen\nturhamaisuutensa oli herännyt. \"Ja hän olisi minut nainut, jos olisin\ntahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua,\nkiittämätöntä.\"\n\nKuului koputus ovella -- mies astui sisään.\n\n\"Nicot!\"\n\n\"Ah, Glyndon! -- vai niin -- tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani\ntoisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani --\nmaani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan\nanteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon\nmenneeksi!\"\n\nMutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta -- marseljeesin tuliset\nsäveleet. Siellä oli joukko -- kansan paljous -- kulkemassa asein ja\nlipuin, innostuksin ja lauluin -- lauluin ja innostuksin, lipuin ja\nasein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut\ntaistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä -- ranskalaiset\nranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon\ntyötä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut,\nmuukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun,\ninnostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän\nvalheen: \"Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!\"\n\nOnnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta\njoukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään\nisänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan,\nseisovan akkunassa muukalaisen sivulla.\n\n\"Ah, hurratkaa vielä\", huusi Nicot, \"tervehtikää englantilaista, joka\nluopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan\nkansalaiseksi!\"\n\nTuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas\nmajesteetillisina.\n\n\"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan\nkeskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!\" mutisi Glyndon ja\nhän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.\n\n\"Sinä tulet yhdeksi konventin jäseneksi Painen ja Clootzin keralla[63]\n-- minä toimitan sen kaiken sinulle!\" huusi Nicot, taputtaen häntä\nolalle, \"ja Parisi -- --\"\n\n\"Ah, jospa vaan saisin nähdä Parisin!\" huusi Fillide iloisesti.\nIloisesti! koko tämä aika, kaupunki, ilmapiiri oli iloa täynnä --\npaitsi missä kuulumaton tuskanitku ja murhanhuuto taivaaseen nousi.\nLepää rauhassa haudassasi, kylmä Adela! Ilo, ilo! Ihmisyyden\nriemujuhlassa lakatkoot kaikki yksityiset surut. Katso, hurja\nmerenkulkija, suuri pyörre vetää sinut kitaansa. Siinä ei löydy\nyksilöä. Kaikki kappaleet ovat kokonaisuutta. Avaa porttisi, kaunis\nParisi, uudelle kansalaiselle. Ottakaa riveihinne, rakkaat\ntasavaltalaiset, uusi vapauden, järjen ja ihmiskunnan puolustaja!\n\"Mejnour oli oikeassa, hyveen ja urhouden ilmapiirissä, kunniakkaassa\ntaistelussa ihmissuvun puolesta on haamu jälleen vaipuva siihen\npimeyteen, mistä se tulikin.\"\n\nJa Nicotin kimakka ääni ylisti häntä, ja laiha Robespierre --\n\"tasavallan soihtu, pylväs ja kulmakivi\"[64] -- hymyili hänelle\npahaenteisesti veristyneine silmineen, ja Fillide painoi häntä\nintohimoisesti hellään syliinsä. Ja hänen noustessaan ja istuessaan,\nkansankokouksessa tai yöllisellä vuoteellaan, tuo Nimetön, vaikkei hän\nsitä nähnyt, johti häntä pirullisilla silmillään siihen mereen, jonka\naallot ovat verihyytelöä.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA.\n\nTaikausko hylkää uskon.\n\n\n    \"Miksi tottelen tätä kehotusta,\n    Jonka kauhea kuva nostaa hiukseni pystyyn?\"\n\n                           _Shakespeare_.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n    \"Sentähden geniot (haltijat) kuvattiin\n    toisessa kädessään malja täynnä seppeleitä\n    ja kukkia, toisessa kädessään ruoska.\"\n\n                Alexander Ross, _Mystag. Poet._\n\nSen mukaan missä järjestyksessä tapaukset tässä on kerrottu, on Zanonin\nja Violan lähtö siltä Kreikan saarelta, missä he näyttävät viettäneen\nkaksi onnellista vuotta, täytynyt tapahtua vähän myöhemmin kuin Glyndon\nsaapui Marseilleen. Nähtävästi oli vuosi 1791 kun Viola pakeni\nNapolista salaperäisen rakastajansa kanssa ja kun Glyndon Mejnourilta\netsi vihkimystä vuoristolinnassa. Nyt on tultu vuoden 1793 loppuun, kun\ntaas kertomuksemme palaa Zanoniin. Talviset tähdet loistivat Venetsian\nkanaviin. Rialton melu oli vaiennut, viimeiset kuleksijat jättäneet St.\nMarkon torin ja ainoastaan silloin tällöin saattoi kuulua nopeitten\ngondolien aironääntä, niiden kulettaessa öitsijöitä kotiinsa. Mutta\nvaloja vielä välkkyi erään palladilaisen palatsin ikkunoista ja\npalatsin sisällä valvoivat ne kaksi Kostotarta, jotka eivät koskaan\nihmiseltä nuku -- pelko ja kärsimys.\n\n\"Minä teen sinut Venetsian rikkaimmaksi mieheksi, jos pelastat\npuolisoni.\"\n\n\"Signor\", sanoi lääkäri, \"kultasi ei voi kuolemaa hallita ja taivaan\ntahtoa -- signor, jollei ensi tunnin aikana tapahdu joku onnellinen\nmuutos, niin karaise rohkeutesi.\"\n\nHo, ho, Zanoni! salaperäisen vallan mies, joka olet kulkenut maailman\nintohimojen keskellä silmiäsi hievahtamatta, nytkö viimeinkin sinua\nviskelevät myrskyisän pelon laineet? Horjuuko nyt henkesi sinne tänne?\n-- tunnetko nyt viimeinkin kuoleman vallan ja mahdin?\n\nHän pakeni vavisten kalpean rohtomiehen luota -- pakeni muhkeitten\nsalien ja pitkien käytävien läpi ja saapui palatsin syrjäisimpään\nhuoneeseen, johon ei kenenkään muun jalka kuin hänen saanut astua.\nEsiin nyt yrtit ja astiat! Nouse ylös taika-aineksista, hopeinen,\ntaivaansininen liekki! Miksei hän tule -- Tähtisäteen poika? Miksi\nAdon-Ai on niin kuuro juhlalliselle kutsullesi? Se ei tule, tuo\nloistava autuas olento. Kabbalisti! ovatko lumouksesi voimattomat? Onko\nistuimesi hävinnyt avaruuden valtakunnasta? Sinä seisot kalpeana ja\nvapisevana. Kalpea vapisija! et sinä tuollaiselta näyttänyt, kun\ntaikasi ennen nosti loistavia olentoja. Ei koskaan kalpeata vapisijaa\ntottele loistavat olennot: ei yrtit eikä hopeansininen liekki eikä\nkabbalan loitsut vaan sielu hallitsee ilman henkiä, ja _sinun_ sielusi,\nnimessä kuolon ja elämän, on menettänyt valtikkansa ja kruununsa!\n\nViimeinkin liekki värähtelee -- ilma jäähtyy niinkuin viima yli\nkalmiston kulkiessaan. Jokin on läsnä, mikä ei ole maasta kotoisin --\nmuodoton sumuolento. Se väijyy etäämpänä -- äänetön kauhu! -- se ryömii\n-- se lähenee -- mustana pimeässä usvaverhossaan, ja sen hunnun alta\ntirkistävät sinuun kalmakkaat, ilkeät silmät!\n\n\"Haa, nuori kaldealainen, nuori lukemattomine ikävuosinesi -- nuori\nniinkuin silloin kun nautinnolle ja kauneudelle kylmänä seisoit\nvanhassa Tuli-tornissa ja kuulit tähtöisen hiljaisuuden kuiskaavan\nsinulle viimeistä salaisuutta, joka antaa kuolemasta voiton -- nytkö\nsinä viimein pelkäät kuolemaa? Onko koko tietosi vain kehä, joka tuo\nsinut takaisin siihen kohtaan, mistä vaelluksesi alkoi? Sukupolvia ja\ntaas sukupolvia on multaan peittynyt senjälkeen kuin me kaksi viimeksi\ntapasimme toisemme! Katso, sinä näet minut nyt jälleen!\"\n\n\"Mutta minä näen sinut ilman pelkoa. Vaikka silmiesi pelosta tuhannet\novat häviöön sortuneet, vaikka siellä missä ne palavat, ihmissydämestä\nnousee saastaisia myrkkyjä, ja vaikka niille, jotka sinä saat valtasi\nalle, haamusi tulee vastaan houreisissa unissa tai synkentää\nepätoivoisen rikoksen vankilaa, niin sittenkin sinä et ole minun\nvoittajani vaan minun orjani!\"\n\n\"Ja orjana minä sinua palvelen! Käske minua, oi kaunis kaldealainen!\nKuule naisen valitusta -- kuule rakastettusi ytimiä leikkaavaa itkua!\nKuolema on palatsissasi! Adon-Ai ei tule kutsustasi. Ainoastaan siellä,\nmissä ei mikään halu tai lihallinen pilvi verhoo kirkkaan järjen\nsilmää, saattaa Tähtisäteen Poika liidellä ihmisen luokse. Mutta _minä_\nvoin sinua auttaa. Kuuntele!\" Ja Zanoni kuuli selvästi sydämessään,\nvaikka hän oli niin kaukana siitä huoneesta, Violan äänen, joka\nhoureissaan huusi rakastettuaan.\n\n\"Oi, Viola, minä en voi sinua nyt pelastaa!\" huudahti tietäjä\nintohimoisesti, \"lempeni sinua kohtaan on tehnyt minut voimattomaksi!\"\n\n\"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat\n-- minä voin antaa sinulle parannustaidon!\"\n\n\"Molemmilleko? lapselle ja äidille -- molemmilleko?\"\n\n\"Molemmille.\"\n\nTietäjän jäseniä vavistutti puistatus -- mahtava taistelu pudisti häntä\nniinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan\nhengen.\n\n\"Minä suostun! Äiti ja lapsi -- pelasta molemmat!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä\ntuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka\nkertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja\nhuusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, -- ajan sydän\ntykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole\nsopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! \"Huudot\novat hiljaisemmat\", sanoi lääkäri, \"vielä kymmenen minuuttia, niin\nkaikki on ohi.\"\n\nHoukka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi\nhymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys\ntulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni\non Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee\näkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä,\nhän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat\nahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta,\nettä hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt\non vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut.\nKylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta\ntaivaalta -- hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma\nlaaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin\näänin hänelle: \"me emme ole vielä sinulta menneet.\" Rohtojen ja\nreseptien houkka, katso kelloasi -- viisari on liikkunut, kymmenen\nminuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää\nvielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat\nohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso,\nvaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän,\ntykytä edelleen! Hetki vielä -- hetki vain -- ilo, ilo, ilo! -- isä,\nsyleile lastasi!\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    -- -- \"synkkä Kostotar,\n    Verta tiukkuen tuopi onnettomat soihtunsa.\"\n\n                                _Ovidius_.\n\nLapsi asetettiin isän syliin. Ja kun hän vaieten kumartui sen yli, niin\nkyyneleet -- inhimilliset kyyneleet -- virtasivat hänen silmistään kuin\nsadepisarat. Ja pikkuinen hymyili kyynelten välistä, jotka sen poskille\nvuosivat. Ah, millä onnellisilla kyyneleillä me tervehdimme muukalaista\ntähän surujen maailmaan! Kuinka tuskallisin kyynelein me taas laskemme\nvieraan takaisin enkelein luo! Ilo epäitsekäs, mutta suru, kuinka\nitsekäs!\n\nJa nyt hiljaisessa huoneessa kuuluu heikko, suloinen ääni -- nuoren\nvaimon ääni.\n\n\"Minä olen täällä, minä olen sivullasi!\" kuiskasi Zanoni.\n\nÄiti hymyili ja puristi hänen kättään eikä enempää kysynyt, hän oli\ntyytyväinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViola toipui niin nopeasti että lääkäri oli hämmästynyt, ja pikku\nvieras viihtyi niin hyvin kuin se jo olisi rakastanut sitä maailmaa,\njohon se oli laskeutunut. Siitä hetkestä Zanoni näytti elävän lapsen\nkeralla, ja siinä äidin ja isän sielut kohtasivat toisensa uudella\nsiteellä. Silmä ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa kuin tuo lapsi oli.\nHoitajatar ihmetteli, ettei se tullut itkien päivän valoon vaan\nhymyillen, ikäänkuin valo olisi sille jo ollut tuttu. Se ei koskaan\nlapsena itkenyt. Nukkuessaankin se tuntui kuuntelevan jotakin autuasta\nääntä sydämessään: se näytti itse niin onnelliselta. Sen silmissä olisi\nvoinut luulla älyn jo syttyneen, vaikkei se vielä ollut löytänyt\nkieltä. Jo se näytti tuntevan vanhempansa, jo se ojenteli käsiään, kun\nZanoni kumartui vuoteen yli, jossa se hengitti ja kukoisti -- pikkuinen\nkukannuppu! Ja sen vuoteen äärestä hän harvoin oli poissa; katsellen\nsitä rauhallisilla iloisilla silmillään hän tuntui sielullaan elättävän\nsen sielua. Yöllä ja pimeässäkin hän oli siellä, ja Viola usein kuuli\nhänen lapselle kuiskailevan, kun Viola itse oli puoliunessa. Mutta ne\nkuiskeet olivat Violalle outoa kieltä, ja joskus kun Viola ne kuuli,\npelkäsi hän ja hämärät epämääräiset uskot tulivat takaisin häneen --\nvarhaisemman nuoruuden taikauskot. Äiti pelkää kaikkia, jumaliakin,\nvastasyntyneen takia. Kuolevaiset huudahtivat ääneen ennen muinoin, kun\nhe näkivät suuren Demeterin koettavan tehdä heidän lapsensa\nkuolemattomiksi.\n\nMutta Zanoni syventyen niihin yleviin aikomuksiin, jotka elähyttivät\nhänessä nyt herännyttä inhimillistä rakkautta, Zanoni unohti kaiken,\nsenkin, minkä hän oli pannut alttiiksi ja antanut pantiksi rakkauden\ntähden, sillä lempi hänet sokaisi.\n\nMutta tuo musta, muodoton olio, vaikkei hän sitä luokseen kutsunut eikä\nedes nähnyt, mateli usein hänen ympärillään ja usein se istui lapsen\nvieressä hirmuisine silmineen.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n    \"Synkein siivin maan se peittää.\"\n\n                     _Virgilius_.\n\nZanonin kirje Mejnourille.\n\n\nMejnour! ihmisyys kaikkine iloineen ja suruineen on taas kerran minun.\nPäivä päivältä minä taon kahleita itselleni. Minä elän muissa\nolennoissa kuin itsessäni ja heissä olen kadottanut enemmän kuin puolet\nvallastani. Minä en niitä nosta ylös vaan ne vetävät minut kiihtymyksen\nvahvoilla siteillä omaan maahansa. Olen karkotettuna niitten olentojen\nluota, jotka näkyvät ainoastaan aisattomalle katseelle, ja julma\nvihollinen, joka kynnystä vartioi, on taas kietonut minut verkkoonsa.\nVoitko uskoa, kun sinulle kerron, että olen ottanut vastaan sen lahjoja\nja pannut kaiken voittoni alttiiksi? Aikakausia täytyy kulua, ennenkuin\nloistavammat olennot taas voivat totella sitä henkeä, joka on\nkumartanut tuota aavemaista! Ja --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä toivossa siis, Mejnour, minä vielä ylpeilen, minulla on vielä\nylevä valta tähän nuoreen elämään. Tiedottomasti ja kuulumattomasti\nsieluni puhuu sen sielulle ja valmistaa sitä nyt jo. Sinä tiedät, että\npuhtaalle ja tahrattomalle lapselle ei tulikoetuskaan tarjoo kauhua\neikä vaaraa. Siksipä minä lakkaamatta elätän sitä pyhällä valolla, ja\nennenkuin se vielä on lahjasta tietoinenkaan, on se saavuttanut ne\nkyvyt jotka minun on suotu saavuttaa: lapsi vähitellen huomaamattomin\nastein on antava ominaisuutensa äidille, ja kun tyytyväisenä saan nähdä\nloistavan nuoruuden muuttumattomana säteilevän molempain kasvoista,\njotka nyt riittävät täyttämään koko rajattoman ajatusteni maailman,\nniin katuisinko minä sitä, että korkeammat valtakunnat hetki hetkeltä\nkauemmaksi etenevät silmistäni? Mutta sinä, jonka näkö vielä on kirkas\nja tyyni, katso niihin suuriin syvyyksiin, jotka minun katseeltani ovat\npeitetyt, ja neuvo minua tai varota! Minä tiedän, että lahjat siltä\nolennolta, joka on luonnostaan niin vihamielinen meidän suvullemme,\novat tavalliselle pyrkijälle yhtä onnettomat ja petolliset kuin se on\nitse. Ja sentähden he, kohdatessaan vihamielisiä olentoja niillä tiedon\nrajamailla, joita entisinä aikoina kutsuttiin magiaksi, luulivat näkyjä\npaholaisiksi ja kuvitelluilla sopimuksilla luulivat myyneensä oman\nsielunsa; -- ikäänkuin ihminen voisi ikuisuudeksi antaa pois sen, jota\nhän ei hallitse paitsi tässä elämässä! Mustina ja ainiaaksi ihmisnäöltä\npeitettyinä elävät kapinalliset pahat henget valtakunnassaan, johon ei\nihminen voi tunkeutua, heillä ei ole jumalallisuuden henkäystäkään.\nJokaisessa ihmisolennossa henkii Jumalallinen Elämä, ja Hän yksin voi\nomansa tuomita tämän elämän jälkeen ja määrätä sen uuden kodin ja\nvastaisen vaelluksen. Jos ihminen voisi itsensä myydä pahalle, niin\nihminen voisi itsensä tuomita ja tehdä tyhjäksi ikuisuuden asetukset!\nMutta nämä olennot, jotka ovat aineen muodostelmia ja joilla muutamilla\non enemmän pahuutta kuin ihmisellä, voivat joskus pelolle ja\nmielettömälle taikauskolle tuntua pahojen henkien edustajilta. Ja\nmustimmalta ja mahtavimmalta niistä olen minä nyt saanut lahjan --\nsalaisuuden, joka karkotti kuoleman rakkaitteni luota. Enkö voi luottaa\nsiihen, että minussa vielä on jälellä tarpeeksi voimaa voittamaan tai\nmasentamaan haamun, jos se koettaa kääntää lahjansa turmioksi? Vastaa\nminulle, Mejnour, sillä siinä pimeydessä, joka minut peittää, minä näen\nainoastaan vastasyntyneen puhtaat silmät ja kuulen ainoastaan oman\nsydämeni hiljaisen tykytyksen. Vastaa minulle sinä, jonka viisaus on\nilman rakkautta!\n\n\nMEJNOUR ZANONILLE.\n\nRoomasta.\n\nLangennut! -- Minä näen edessäsi pahan ja kuoleman ja kärsimyksen. Sinä\nolet jättänyt Adon-Ain ja turvautunut nimettömään hirviöön -- vaihtanut\ntaivaalliset tähdet noihin pelottaviin silmiin. Pitikö sinun viimein\njoutua kauhean kynnyksen haamun uhriksi, vaikka se ensimäisellä\nkokelasajallasi pakeni, vapisi ja haihtui kuninkaallisen katseesi\nedestä? Kun se oppilas, jonka sinulta otin, heti vihkimyksen\nensimäisillä asteilla putosi tajuttomana maahan Pimeydenhaamun edessä,\nniin tiesin, että hänen sielunsa ei ollut valmis katselemaan\ntuonpuoleisia maailmoita. Sillä pelko kiinnittää ihmisen maan multaan,\nja niinkauan kuin hän pelkää, ei hän voi korkeuteen kohota. Mutta\n_sinä_, etkö näe, että lempi on juuri pelkoa? Etkö näe, että nyt jo on\nmennyt sinulta voima pahansuovan yli, se voima, josta ennen saatoit\nylpeillä? Nyt se kammottaa, se hallitsee sinua, se tulee sinua\npilkkaamaan ja pettämään. Älä hetkeksikään jätä tuloasi minun luokseni.\nJos välillämme vielä saattaa olla tarpeeksi myötätuntoa, niin _minun_\nsilmieni kautta olet näkevä ja ehkä löytävä varustuksen niitä vaaroja\nvastaan, jotka vielä muodottomina ja varjossa väijyvinä kasaantuvat\nsinun ympärillesi ja niiden ympärille, jotka juuri sinun lempesi on\ntuominnut uhreiksi. Tule pois rakkaan ihmisyytesi kaikista siteistä, ne\nainoastaan himmentävät näköäsi. Tule, sillä ainoastaan puhdas järki voi\nolla hallitsija ja näkijä, kun se loistaa omassa kodissaan --\npuhtaassa, ylevässä älyssä, joka on mielikuvista vapaa.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"Hetki on pelottavampi kuin ajattelettekaan.\"\n\n                La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.\n\nEnsimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa --\nsillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. \"Ainoastaan\nmuutamiksi päiviksi\", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut\naikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi,\nkuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä\nlempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä\nelämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran\ntäytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se\nilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään.\nPuolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen\nelämänsä heijastuu miehestään -- niinkuin kiertotähti saa valonsa\nauringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut\nvaltaan, nyt toinen olento nojautuu häneen -- avaruuteen on singonnut\ntähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.\n\nMuutamia päiviä -- mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin!\nMuutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika\nlapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä\nuneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on\ntarkattava -- jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa,\njota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt -- viimeinen\naironloiske on vaiennut -- viimeinen pilkku gondoolista häipynyt\nVenetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen\njuuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle\nsaa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää\nkaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! -- itke! nuori äiti! Jo on\nelämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi\nkääntää uuden lehden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista -- tulisia\ntasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta\nmaanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen\nhallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian\nkansalle.\n\n\"Niin, Cottalto\", sanoi toinen, \"parisilainen kirjeenvaihtajani on\nluvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän\nsopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat\ntulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä\ntällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua\ntapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä.\"\n\nHän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies\ntuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä\nmuutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi \"Salut!\" (Terveys!)\n\n\"Ja veljeys!\" vastasi puhuja.\n\n\"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti\nminua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen --?\"\n\n\"On Cottalto, josta usein olen kirjeissäni puhunut.\"[65]\n\n\"Terveys ja veljeys hänelle! Minulla on paljon teille kummallekin\npuhumista. Tänä iltana tulen luoksenne, Dandolo. Mutta kadulla meidät\nvoidaan huomata.\"\n\n\"Enkä minä uskalla tarjota omaa taloani; tyrannivalta tekee seinistäkin\nvakoilijoita. Mutta tässä mainittu paikka on turvallinen\", ja hän pisti\nmuukalaisen käteen paperilipun.\n\n\"Tänä iltana siis kello 9! Sillävälin minulla on muita asioita.\" Mies\nvaikeni, hänen muotonsa muuttui ja kiihkeällä äänellä hän jatkoi:\n\n\"Viimeinen kirjeenne mainitsi jotakin rikkaasta ja salaperäisestä\nmuukalaisesta -- Zanonista -- onko hän vielä Venetsiassa?\"\n\n\"Kuulin, että hän olisi lähtenyt tänä aamuna, mutta hänen vaimonsa on\nvielä täällä.\"\n\n\"Hänen vaimonsa -- sepä hyvä!\"\n\n\"Mitä te hänestä tiedätte? Luuletteko, että hän meihin liittyisi? Hänen\nrikkautensa olisi --\"\n\n\"Sanokaa hänen talonsa, hänen osotteensa nopeaan'\" keskeytti mies.\n\n\"Palazzo di ----, suuren kanavan varrella.\"\n\n\"Kiitos! kello 9 tapaamme toisemme.\"\n\nMies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän\nkulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana\nhän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi\novessa.\n\n\"_Monsieur_\", sanoi hän ranskankielellä, \"minä olen odottanut\npalaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla\nteidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni\nsivulla!\"\n\n\"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette,\nuhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa\nvielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt:\nhän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te\nainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen,\nkansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla\n_guillotiini_.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua\npuhumaan, te tiedätte sen kirjeistä.\"\n\n\"Monsieur, minä palaan kanssanne\", sanoi vaimo ja hymyili kalpeine\nkasvoineen.\n\n\"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa\npäivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen\nmyrskyä ja jylinää!\" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi\nmoittivasti.\n\n\"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei\nollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja\nvaraton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut\nvaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut -- kuollut! Mieheni on nyt\nvaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat -- vaimon alkavat!\"\n\n\"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte\nperuuttaa päätöksenne.\"\n\n\"Sitä en tee koskaan.\"\n\nKolkko hymy välähti miehen kasvoilla.\n\n\"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut\npäivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen\nmestauslava!\"\n\nHän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian\nsuuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    \"Se mitä en tiedä, on ehkä vielä surullisempaa ja kauheampaa.\"\n\n                        La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. V. I.\n\nIkkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet\nkylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi\npoiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät,\ngondolien liukuessa ohi.\n\nMutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi\nja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt\n-- älä enää naura, nuori äiti -- viimeinen lehti on käännetty!\n\nPalvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä\nsanat englanniksi: \"Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence\nGlyndon.\"\n\nAh, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! -- kuinka\nhauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan -- Zanonista -- kuinka\nhauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti\naivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman\nelämänsä -- sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin\nhäikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.\n\nGlyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut\noli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat -- hän --\nentinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei\nollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt\npuolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut\nvilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja\ntähtöistä viisautta haaveksi.\n\n\"Sinäkö?\" sanoi Viola viimein. \"Clarence parka, kuinka olet muuttunut?\"\n\n\"Muuttunut!\" vastasi tämä tuimasti ja istuutui Violan viereen. \"Ja ketä\nminun on siitä kiittäminen, jollei pahoja henkiä -- noitia, jotka\nsinuunkin ovat tarttuneet niinkuin minuun? Viola, kuule minua. Muutamia\nviikkoja sitten sain tiedon, että sinä olit Venetsiassa. Kaikenlaisilla\nverukkeilla ja lukemattomissa vaaroissa olen tullut tänne, pannen\nalttiiksi vapauden, ehkä henkeni, jos nimeni ja toimeni tulisi\nVenetsiassa tunnetuksi, jotta sinua varottaisin ja pelastaisin.\nMuuttunut! sanot sinä -- muuttunut päältäpäin, mutta mitä se on\nsisäisen hävityksen rinnalla? Ole varuillasi, ole ajoissa varuillasi\nsinäkin!\"\n\nGlyndonin ääni, joka kuului kuin haudan syvyydestä, pelotti Violaa\nvielä enemmän kuin hänen sanansa. Hän näytti niin kalpealta,\nkuihtuneelta kuin jos hän olisi kuolleista noussut pelkoa ja kauhua\ntuomaan. \"Mitä\" sanoi Viola viimein värisevällä äänellä, \"mitä hurjia\nsanoja sinä puhutkaan! Voitko --\"\n\n\"Kuuntele.'\" keskeytti Glyndon pannen kätensä Violan käsivarrelle ja\nsen kosketus oli kalmankylmä -- \"kuuntele! Olet kuullut vanhoja\nkertomuksia miehistä, jotka tekivät liiton pirujen kanssa saadakseen\nyliluonnollisia voimia. Ne kertomukset eivät ole satuja. Sellaisia\nihmisiä löytyy. Niiden ilona on lisätä itsensä kaltaisten onnettomien\nlukua. Jos heidän kokelaansa koetuksessa joutuvat tappiolle, niin piru\nheihin tarttuu jo tässä elämässä, niinkuin se on tarttunut minuun! --\nja jos he siinä onnistuvat, niin voi! vielä pitkällisempi kärsimys!\nHeidän elämänsä voi tulla sellaiseksi, etteivät mitkäät keinot voi\npahaa karkottaa eikä tuskia lieventää. Minä olen tullut paikoista,\nmissä verta virtanaan vuotaa -- missä Tuoni seisoo uljaimman ja\nkorkeimmankin rinnalla ja missä ainoa yksinvaltias on guillotiini.\nMutta kaikki kuolonvaarat, mitkä ihmistä voivat saartaa, eivät ole\nmitään sen huoneen rinnalla, missä kuolemaa kauheampi hirviö elää ja\nliikkuu!\"\n\nJa sitten Glyndon kylmästi ja kiusallisen tarkasti kertoi, niinkuin hän\nAdelalle oli kertonut, läpikäymästään vihkimyksestä. Hän kuvaili\nsanoilla, jotka jäätivät kuulijan veren, muodottoman haamun saapumisen\nja sen silmät, jotka panivat katselijan aivot sekaisin ja hänen verensä\nja ytimensä hyydyksiin. Jos se kerran oli nähty, ei sitä millään saanut\npoistetuksi. Se tuli omasta tahdostaan, tuoden mustia ajatuksia --\nkuiskaten outoja viettelyksiä. Ainoastaan hurjan kiihotuksen\nnäyttämöiltä se pysyi poissa. Mutta milloin mielessä oli levollisuus --\nyksinäisyys -- rauhan ja hyvyyden kaipuu -- silloin se saapui\nahdistamaan. Viola oli kauhunlyömä. Hurja kertomus vahvisti niitä\nhämäriä aavistuksia, joita hän ei koskaan rakkauden ja luottamuksen\nsyvyydessä ollut tutkistellut vaan ainoastaan karkottanut pois niiden\ntullessa -- aavistuksia siitä, ettei Zanonin elämä ollut samanlainen\nkuin muiden kuolevaisten. Ennen hänen lempensä oli ne ajatukset pitänyt\nsyrjässä muka väärinä epäluuloina, mutta näin lievennettyinä ne vaan\nolivat lumotuilla kahleillaan sitoneet hänen sydämensä ja aistimensa.\nNyt kun Glyndonin kauhistuttava kertomus häneen tartutti pelon,\npääsivät lumouksen siteet valloilleen -- Viola hypähti säikähtäen\npystyyn -- ei _itsensä_ vuoksi vaan lasta hän puristi käsivarsiinsa!\n\n\"Onneton!\" huudahti Glyndon vavahtaen, \"oletko sinä synnyttänyt uhrin,\njota nyt et voi pelastaa? Älä anna sille ruokaa -- älä tottele, kun se\npyytää. Haudassa ainakin on lepoa ja rauhaa!\"\n\nSilloin Violan mieleen muistui kuinka Zanoni yöt läpeensä oli valvonut\nkehdon ääressä ja kuinka silloinkin häneen oli hiipinyt pelko, kun hän\nkuuli hiljaiset, puoleksi lauletut sanat. Ja kun lapsi häntä katseli\nkirkkailla vakavilla silmillään, oli sen katseen kummallisessa\nälykkyydessä jotakin, mikä ainoastaan lisäsi pelkoa. Näin seisoivat\näiti ja varottaja kahden ääneti -- aurinko paistoi heihin ikkunasta ja\nkehdon ääressä, vaikkeivät he sitä nähneet, istui musta liikkumaton\nsumu-olento.\n\nMutta vähitellen palasivat nuoreen äitiin paremmat ja oikeammat ja\nkiitollisemmat menneisyyden muistot. Lapsen kasvot saivat poissaolevan\nisän ilmeen ja ruusuisilta huulilta tuntui surullinen ääni lausuvan:\n\"Minä puhun sinulle lapsessasi. Palkaksi kaikesta minun rakkaudestani\nsinua ja lastasi kohtaan, epäiletkö minua tuomitsevan hourailijan\nensimäisestä syytöksestä?\"\n\nViolan rinta kohoili -- hän ojentautui suoraksi -- hänen silmänsä\nloistivat kirkkaina ja pyhinä.\n\n\"Mene, oman näköhäiriösi onneton uhri\", sanoi hän Glyndonille, \"minä en\nuskoisi omia aistimianikaan, jos ne syyttäisivät _tuon_ lapsen isää. Ja\nmitä sinä tiedät Zanonista? Mitä yhteyttä on Mejnourilla ja hänen\nherättämillään hirvittävillä haamuilla sen loistavan olennon kanssa,\njosta sinä puhuit?\"\n\n\"Sinä saat sen piankin nähdä\", vastasi Glyndon synkästi. \"Se haamu,\njoka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen\nkauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä\npäätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme.\"\n\nHän sanoi ja lähti.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Mihinkä harhaan sielusi antautuukaan?\"\n\n        La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. IV, 4.\n\nAh, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side\naikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi?\nEtkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja\nhänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt\netsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille\nja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia\nlahjojaan -- niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa?\nEtkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan\nsydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja\nkirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!\n\nKoko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset,\njotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä\nsynkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä\nkummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun\nyliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli\nkertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten\nrannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia\nitsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän\nkummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan\nhajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin\nensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin\nkuin koskaan ennen, kuiskaten, että \"_häneen_ liittyi aavistamattoman\ntulevaisuuden salaisuus.\"\n\nJa nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi\nlapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea\nsamanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa\nvoimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan\nlastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet\nliikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua -- mutta ei mitään ääntä\nkuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen\nkasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus\nmoitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin\nneuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä\nja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen\nuskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa\noli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen\nja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat.\nHurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja\nälyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli\nvakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla\nrukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä\nharrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko\noli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola\ntaisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan\nnoituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka\nZanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta.\nKunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin\npoltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan.\nViola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja\nkatolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan\nkokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se\nheille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui\nViolalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän\nsanoi: \"Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja\nlumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten\", ja sitten hän ryhtyi\nlatelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi\ntosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut,\npelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti\njuhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi\nvelvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa\npois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at\nhallitsivat -- silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta\nkuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen\njärkensä.\n\nTunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi\nsiitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli\nedestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli\nsietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka\nhiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen\nhautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja\nmuodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina\npimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin\nja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: \"Vaimo, me\nkannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta\nkerromme, vastasyntyneen sielun vartija?\" Viola tajusi, että hänen\nmielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen\nja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se\nhuone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat --\nKreikan saarellakin -- oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja\njonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua -- se\nhuone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut\nuteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli\ntyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli:\nehkä _siellä_ voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja\nhajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä\nvoimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa\nliikkeelle.\n\nJa nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento,\nunissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt\nhuoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret\nristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti,\nlapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä\nkellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien\nsinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja\ntakaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä\nhuoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat\ntietäjän ympärille!\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Maisen elämän raskas unennäkö vaipuu ja vaipuu ja vaipua.\"\n\n                              _Das Ideal und das Leben_.\n\nViola seisoi huoneessa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt mitään\nmerkkejä, joista inkvisiittori olisi voinut keksiä mustan tieteen\nharjottajan. Ei mitään pulloja tai sulatusuuneja, ei mitään\npronssihelaisia kirjoja, ei pääkalloja eikä salakirjaimilla täytettyjä\nliuskoja eikä ristiinpantuja luita. Rauhallisesti kuutamo virtasi\nautioon huoneeseen ja valaisi sen valkeita paljaita seiniä. Muutamia\nkuihtuneita kukkaiskimppuja, muutamia pronssiastioita huolimattomasti\npantuina puuhyllylle -- siinä kaikki, mitä utelias silmä näki\npoissaolevan omistajan harrastuksista. Magia, jos sitä oli, asui\ntietäjässä ja ainekset olivat ainoastaan tavallista pronssia ja\nkasveja. Niin ovat aina neron -- tähtientavottajan -- työt ja ihmeet!\nSanat ovat kaikkein ihmisten yhteistä omaisuutta, mutta sanoista luo\nnero kuolemattomia teoksia, rakentaen temppeleitä, jotka elävät\nkauemmin kuin pyramidit, ja itse papyruslehti tulee Shinariksi, jonka\nylpeitä torneja vastaan aikojen vedenpaisumus turhaan kuohuilee!\n\nMutta eikö se henkilö, joka tästä hiljaisuudesta loihti esiin ihmeitä,\nollut jättänyt jälkeensä mitään lumousvoimaa?\n\nSiltä ainakin tuntui, sillä Viola siellä seisoessaan alkoi tajuta,\nkuinka sisällään tapahtui joku salaperäinen muutos. Hänen verensä\njähmettyi nopeasti ja suonissa syntyi suloinen raukeus. Hän tunsi kuin\njäsenistään olisivat siteet irtautuneet ja pilvi toisensa jälkeen\nväistynyt silmien edestä. Kaikki hämmentyneet ajatukset, jotka hänen\nhorroksessaan olivat liikkuneet, keskittyivät nyt yhteen ainoaan\nkiihkeään haluun -- saada nähdä poissaoleva -- saada olla hänen\nkanssaan. Ne monaadit,[67] jotka muodostavat ilman avaruuden, tuntuivat\nolevan täynnä henkistä vetovoimaa -- ne tuntuivat tulevan välittäjäksi,\njonka kautta Violan henki saattoi irtautua maisesta lihastaan ja\nseurustella sen hengen kanssa, johon hänen sanaton halunsa veti häntä.\nHäntä valtasi raukeus, hän astui horjuen eteenpäin hyllylle, missä\nastiat ja kukat olivat, ja alas kumartuessaan hän yhdessä astiassa näki\npienen pronssipullon. Koneellisesti ja ikäänkuin tahtomattaan hänen\nkätensä tarttui pulloon, hän aukaisi sen ja siitä kuohahti ylös\nnopeasti haihtuva aines, joka levitti huoneeseen ihanaa tuoksua. Viola\nhengitti sen huumaavaa hajua, hän kasteli ohimoitaan nesteellä ja äkkiä\nhän tunsi raukeuden menneen -- hän tunsi kohoutuvansa ilmaan,\nliitelevänsä, lentävänsä linnun siivillä.\n\nHuone katosi hänen silmistään -- pois -- pois -- yli maitten ja merten\nja ilman avaruuksien mahtavan kaipauksen siivillä lentää vankeudestaan\npäässyt sielu.\n\nEräällä tasolla (stratum), joka ei ollut tätä maailmaa, seisoivat\nmaailmassasyntyneiden Tiedonpoikien haahmot; sikiävässä maailmassa --\nkarkeassa, värittömässä, ohuessa aineessa, yhdessä niistä\n\"tähtisumuista\", joita tuhattuhansien tähtikuntien auringot levittävät\nkiertäessään ympäri Luojan istuimen,[68] ja jotka vuorostaan itse\ntulevat uusiksi sopusuhtaisiksi ja ihaniksi maailmoiksi -- planetoiksi\nja auringoiksi, jotka taas aina ja alati tulevat lisäämään loistavaa\nsukuansa ja olemaan vielä syntymättömien planettojen ja aurinkojen\nsynnyttäjiä.\n\nSiellä, sikiävän maailman äärettömässä autiudessa, josta\nsatojentuhansien vuosien jälkeen vasta voi syntyä valmis maailma --\nsiellä Viola näki Zanonin, eli pikemmin hänen kaltaisuutensa, hänen\nkuvansa, hänen lemurinsa,[69] -- sillä ei se ollut hänen inhimillinen\nja ruumiillinen muotonsa -- ikäänkuin hänenkin järkiluontonsa niinkuin\nViolan olisi saviasunnostaan poistunut. Ja niinkuin aurinko\nkiertäessään ympäri ja loistoaan levittäessään on kaukaisuuteen luonut\nitsestään tuon utumaisen kuvan, niin mainen olio, loistavamman ja\nkestävämmän olemuspuolensa toiminnalla oli luonut oman kaltaisuutensa\ntähän uuteen syntymättömään taivaankappaleeseen. Tuossa seisoi sen\nsivulla haamu -- haamu-Mejnour. Jättiläismuotoisessa sekaso'assa --\nkaaoksessa -- yltympäri raivosivat ja taistelivat syntyvät elementit --\nvesi ja tuli, pimeys ja valo keskenään, höyry ja pilvet jähmettyivät\nvuoriksi ja Elämän Henki liikkui tasaisena loistona kaiken yli!\n\nMitä enemmän uneksiva Viola katseli ja värisi, näki hän, että nuo kaksi\nihmishaamua eivät olleet yksin. Hämäriä hirviöitä, joita ainoastaan\ntämä sekasoka saattoi synnyttää, ensimäinen mateleva jättiläismäinen\nrotu ryömi synnytystuskissa olevan maailman varhaisimmilla tasoilla,\nkiemuroi mutaisessa aineessa tai liiteli sakeissa meteorihöyryissä.\nMutta näistä molemmat etsijät eivät näyttäneet välittävän: heidän\nkatseensa oli tarkkaavaisena kiintynyt johonkin esineeseen\nkaukaisuudessa. Hengen silmillä Viola seurasi heidän katsettaan, ja\nkauhulla, jota suurempaa ei sekasorto hirveine asukkaineen voinut\nsynnyttää, näki hän kuin varjokuvana sen huoneen, jossa hänen oma\nruumiinsa vielä viipyi, hän näki valkeat seinät, kuutamon lattialla,\nikkunan avoimena ja Venetsian katot ja kirkontornit häämöttävän yli\nalhaalla huokaavan meren -- ja siinä huoneessa oli hänen itsensä\naavemainen kuva! Tämä kaksinkertainen haamu -- hän itse toisena haamuna\ntässä -- katsellen haamu-minäänsä -- se herätti sellaista kauhua, jota\neivät sanat voi kertoa eikä pisinkään elämä peittää unohdukseen.\n\nSamassa näki Viola oman kuvansa hitaasti nousevan, äänettömin askelin\nlähtevän huoneesta -- kulkevan läpi käytävän -- polvistuvan kehdon\nääreen. Taivasten taivas! hän näkee lapsensa ja sillä on yhä sama\nlapsellinen kauneus ja samat valvovat, vaiteliaat silmät. Mutta kehdon\nvieressä kyyköttää huntuinen varjo-olento -- sitä kamalampi ja\naavemaisempi, koska se on ikäänkuin aineeton ja ulkopiirteitä vailla.\nHuoneen seinät näyttävät avautuvan teatterinäyttämölle. Synkkä\nvankilaluola -- katuja pitkin kulkee varjomaisia joukkoja -- viha ja\nilkeys ja pirullisuus kalmakkaissa kasvoissa -- mestauspaikka --\nmurhalaitos -- ihmislihan teurastuspaikka -- hän itse -- lapsensa --\nkaikki, kaikki, nopeina varjokuvina, ajaen takaa toisiaan. Äkkiä\nkääntyi haamu-Zanoni, näytti huomaavan Violan -- hänen toisen minänsä.\nSe syöksyi häntä kohti -- hänen henkensä ei voinut enempää kestää. Hän\nkiljahti, hän heräsi. Ja todella hän huomasi lähteneensä onnettomasta\nhuoneesta, hänen edessään oli kehto -- lapsi -- kaikki niinkuin\nhorroksessa oli näkynyt, ja ilmaan haihtuen oli siinä se musta muodoton\nhirviökin.\n\n\"Lapseni, lapseni, äitisi tulee vielä pelastamaan sinut!\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\n    \"Mitä? _Sinäkö_ minut hylkäät! Minne menet? Ei, viivy, viivy!\"\n\n               La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.\n\nViolan kirje Zanonille.\n\n\"Tähän on siis tultu -- minä olen ensimäinen eroomaan! Minä uskoton\njätän sinulle hyvästi ainiaaksi. Kun silmäsi sattuvat tähän kirjeeseen,\nniin pidä minua kuin kuolleena. Sillä sinulta, joka olit ja vielä olet\nelämäni -- sinulta minä olen kadonnut! Oi lemmitty! Oi puoliso! Oi\nainiaan rakastettu ja kunnioitettu! Jos koskaan olet rakastanut minua,\njos vielä voit sääliä, älä koeta seurata askeleita, jotka sinua\npakenevat. Jos taikasi voivat minut keksiä ja seurata jälkiäni, niin\nsäästä minua -- säästä lastasi! Zanoni, minä tahdon kasvattaa sitä\nrakastamaan sinua, kutsumaan sinua isäkseen! Zanoni, sen nuoret huulet\ntulevat rukoilemaan sinun puolestasi! Ah, säästä lastasi, sillä lapset\novat maan pyhiä ja heidän esirukouksensa kuuluu korkeuteen. Sanonko\nsinulle, miksikä eroon? En, sinä viisas ja kauhistuttava, sinä voit\nitsekin arvata, mitä käsi vapisee kertomasta. Vaikka minä pakenen sinun\nvaltaasi -- lapsi sylissäni -- niin kuitenkin minulle on lohdutukseksi\najatella, että sinä kykenet sydämeni ajatukset lukemaan. Sinä tiedät,\nettä uskollinen äiti sinulle kirjottaa eikä uskoton vaimo. Eikö sinun\ntieteesi ole syntinen, Zanoni? Synnistä täytyy tulla surua, ja suloista\n-- ah, kuinka suloista, olisi olla sinun lohduttajasi! Mutta lapsi,\npienokainen, sielu, joka minua kaipaa turvakseen! Noita, minä sinulta\nriistän tämän sielun! Anna anteeksi, anna anteeksi, jos sanoillani teen\nsinulle vääryyttä. Katso, minä lankeen polvilleni, kirjottaakseni\nloput.\n\n\"Miksen koskaan kauhistunut sinun salaperäistä tietoasi? -- miksi\nylimaallisen elämäsi ihmeisyys ainoastaan lumosi minua suloisella\nkammollaan? Sentähden että jos olit noita tai langennut enkeli, niin ei\nollut siitä vaaraa muille kuin itselleni: eikä minullekaan, sillä\nrakkauteni oli taivaallisin osa itsestäni. Ja kun en mitään muuta\ntiennyt kuin miten paljon sinua rakastin, karkotti tietämättömyyteni\nsilmistäni kaikki kuvat, jotka eivät olleet yhtä kirkkaat ja loistavat\nkuin sinun kasvosi. Mutta nyt on tässä toinen ihminen. Katso, miksi se\nminua noin silmillänsä tarkastaa -- miksi sen uneton katse on niin\nvakava ja soimaava? Ovatko sinun taikasi jo ottaneet sen haltuunsa?\nOletko sinä, julmuri, merkinnyt sen sanoin lausumattoman tieteesi\nhirmuja varten? Älä tee minua hulluksi -- älä tee minua hulluksi --\nperäytä manauksesi!\n\n\"Kuule -- airot kuuluvat! Ne lähestyvät -- ne tulevat viemään minut\ntäältä pois! Katson ympärilleni ja olen näkevinäni sinut kaikkialla.\nSinä puhut minulle joka varjosta, joka tähdestä. Tuossa ikkunan luona\nhuulesi ovat minun huuliani painaneet -- tuossa kynnyksellä sinä\nkatsoit taaksesi ja hymyilit luottavasti minulle! Zanoni -- puoliso --\nminä tahdon jäädä! En voi sinusta erota! Ei, ei! Minä menen siihen\nhuoneeseen, missä sinun armas äänesi, sinun vieno soittosi, vaiensi\nsynnytyksen tuskat! -- huoneeseen, missä kauhean pimeyden jälkeen se\nensimäiseksi kuiskasi korvaani: 'Viola, sinä olet äiti!' Äiti! -- -- --\nniin, minä nousen polviltani, minä _olen_ äiti! He tulevat. Minä olen\nluja, jää hyvästi!\"\n\nNiin! noin äkkiä, noin julmasti, joko sokean ja mielettömän taikauskon\nhoureissa tai vakaumuksessa, joka syntyy velvollisuudentunnosta, se\nolento, jonka puolesta Zanoni oli uhrannut niin paljon kunniastaan ja\nvallastaan, hylkäsi hänet. Mutta tämä hylkääminen, jota hän ei koskaan\nollut odottanut tai aavistanut, on alituisesti niiden kohtalona, jotka\ntahtovat järkensä nostaa maan _toiselle puolelle_ ja kuitenkin sen\n_sisällä_ säilyttää sydämen. Tietämättömyys tulee ainiaan pakenemaan\ntietoa. Mutta ei koskaan ihmissydän jalommalla ja puhtaammalla\nuhrautuvaisuudella itsensä yhdistänyt toisen sydämeen, kuin tämä\nkieltäytyvä vaimo nyt hylkäsi poissaolevan. Sillä oikein hän sanoi,\nettei uskottomana vaimona vaan uskollisena äitinä hän nyt pakeni pois\nkaikesta, johon hänen mainen onnensa oli keskittynyt. Niin kauan kuin\nintohimo ja kiihtymys, joka teon sai aikaan, vielä elähytti häntä\nväärällä kuumeellaan, painoi hän lastaan rintaansa vastaan ja oli\nlohdullisella mielellä -- alistuen kohtaloonsa. Mutta mikä katkera\nepäilys käytöksen oikeudesta, mikä jäätävä katumuksen tuska täyttikään\nhänen sydämensä, kun he muutamiksi hetkiksi levähtivät matkalla\nLivornoon ja hän kuuli mukana olevan naisen rukoilevan apua päästäkseen\npuolisonsa rinnalle ja voimaa saadakseen olla osallisena niissä\nvaaroissa, jotka miestänsä siellä uhkasivat! Surkea vastakohta oli\nViolan oma karkaaminen. Hän vaipui oman sydämensä pimeyteen -- eikä\nmikään ääni sisältä häntä silloin lohduttanut.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n    \"Tulevaisuuden minulle annoit. Vaan nykyhetken riistit.\"\n\n                                    _Kassandra_.\n\n\"Mejnour, katso työtäsi! Pois turha ja mitätön viisautemme! pois meidän\ntuhatvuotinen ikämme ja oppimme! Pelastaakseni hänet vaarasta, minä\nlähdin hänen luotaan ja nyt vaara on häneen kyntensä iskenyt!\"\n\n\"Älä moiti viisauttasi vaan intohimojasi! Ole kaipaamatta naisen\nrakkautta! Se on turha. Katso tämä on välttämätön kirous kaikille\nniille, jotka tahtovat yhdistää alhaisen korkeaan; luontosi käsitetään\nväärin, uhrauksiasi ei tajuta. Alhainen epäilee suurta ihmistä\nhenkienmanaajaksi tai paholaiseksi. Titaani, voitko sinä todellakin\nitkeä?\"\n\n\"Minä tiedän sen nyt -- minä näen sen kaiken! Hänen henkensä siis\nseisoi meidän vieressämme ja katosi minun käsistäni ilmaan! Oi äidin\nvahva himo ja luonnon mahti, se paljastaa kaikki meidän salaisuutemme,\nse tunkee läpi avaruuden ja kulkee yli maailmoiden. Mejnour, eikö piile\nsuunnaton tieto rakastavan sydämen tietämättömyydessä?\"\n\n\"Sydämen!\" vastasi mystikko kylmästi, \"ah, viisituhatta vuotta olen\ntutkinut luomakunnan salaisuuksia, mutta vieläkään en ole keksinyt\nkaikkia ihmeitä yksinkertaisimman talonpojan sydämessä.\"\n\n\"Kuitenkaan meidän juhlalliset toimituksemme eivät meitä pettäneet;\nennustavat haamut, kammottavan mustat ja verestä punaiset, kertoivat,\nettä vankeudessa ja viikatemiehen edessäkin minä -- _minä_ voisin\npelastaa heidät molemmat!\"\n\n\"Mutta siten että sinun itsesi täytyy tehdä joku aavistamaton ja\ntuhoisa uhraus.\"\n\n\"Itseni, sanot. Jäinen viisas, rakkaudessa ei ole mitään _itseä_. Minä\nmenen. Niin, menen yksin, en kaipaa sinua. En tarvitse nyt muita\noppaita kuin rakkauden inhimillistä vaistoa. Ei mikään luola ole niin\npimeä, ei yksinäisyys niin autio, että se hänet peittäisi. Vaikka\ntaitoni minulta uupuisi -- vaikka tähdet eivät tottelisi -- vaikka\navaruus loistavine tuhatlukuisine olentoineen taas olisi minulle vain\nsininen taivaanlaki -- niin minä palaan rakkauden, nuoruuden ja toivon\nluo. Eikö niille ole aina koittanut voitonriemu ja pelastus?\"\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA.\n\nHirmuvalta.\n\n\n    \"Majesteettisuus sen hurjissa kasvoissa kauhua lisää\n    ja mahtavuutta. Punaisina hehkuvat silmät ja myrkyn\n    saastuttamana niinkuin turmioenteinen pyrstötähti se\n    tuijottaa ympärilleen. Sen poskia peittää musta parta\n    ja paksuna ja karkeana se valuu karvaiselle rinnalle.\n    _Ja sen kita ammottaa syvänä ja verestä mustana_\".\n\n                    _Gerus. Liberata_ Cant. IV, 7.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\n    \"Mikä minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja,\n    vallankumouksen elävä marttyyri.\"\n\n           _Discours de Robespierre_, 8:s Thermidor.\n\nSe vyöryy -- helvetinvirta, jonka ensimäistä puhkeemista tervehdittiin\ntiehyeenä Elysiumin paratiisiin. Kuinka kukoistavia toiveita heräsi\nkaunosieluissa, jotka nauttivat ruusuisen aamuruskon jalokivin\nsäkenöivää kastetta, kun Vapaus nousi tummasta valtamerestä ikälopun\nOrjuuden sylistä -- niinkuin Aurora Titonin vuoteelta! Toiveet! -- te\nolette nyt hedelmään kypsyneet ja se hedelmä on tuhkaa ja verta! Kaunis\nRoland, kaunopuheinen Vergniaud, näkyjä näkevä Condorcet, jalosydäminen\nMalesherbes! -- nerot, filosofit, valtiomiehet, isänmaanystävät -- te\nuneksijat, katsokaa sitä tuhatvuotista valtakuntaa, jonka puolesta\ntaistelitte ja työtä teitte!\n\nMinä herätän haamut! Saturnus on syönyt poikansa[70] ja elää yksin --\nMoolok on hänen oikea nimensä.\n\nNyt on hirmuvalta hallitsemassa ja Robespierre on kuningas. Taistelu\nkäärmeen ja leijonan välillä on päättynyt: käärme on syönyt leijonan ja\nsen vatsa on pullistunut; Danton on kaatunut ja Camille Desmoulins.\nDanton on sanonut ennen kuolemaansa: \"Pelkuri Robespierre -- minä yksin\nvoisin hänet pelastaa.\" Dantonin kuolemasta saakka näytti todella\ntapetun jättiläisen veri himmentävän \"Maksimilien lahjomattoman\"\njärjen, niinkuin se viimein heräävän kansalliskokouksen melussa\ntukahutti hänen äänensä.[71] Jos tuon viimeisen uhrin jälkeen, joka\nehkä oli hänen turvallisuudelleen välttämätön, Robespierre olisi\njulistanut Hirmuvallan loppuneeksi ja toiminut sen sääliväisyyden\nmukaan, jota Danton oli alkanut saarnata, niin hän olisi voinut elää ja\nkuolla hallitsijana. Mutta vankilat olivat edelleen tulvillaan --\nmestauskirves jatkoi työtään, eikä Robespierre käsittänyt, että hänen\nroskajoukkonsa oli jo kyllästynyt tappamiseen ja että suurin kiihotus,\nminkä johtaja saattoi sille antaa, olisi nyt ollut palaus pirusta\nihmisiksi.\n\nMe siirrymme erääseen huoneeseen kansalaisen -- puusepän -- Dupleixin\ntaloon heinäkuussa 1794, vaikka se vallankumouksellisten kalenterissa\noli Thermidor-kuu, Ainoan ja Jakamattoman Tasavallan toisena vuonna.\nVaikka huone oli pieni, oli se kalustettu mitä hienoimmin ja\nhuolellisimmin. Näkyi, että omistaja koetti välttää kaikkea alhaista ja\nrumaa ja samalla kaikkea ylellistä ja nautintoon vivahtavaa.\nVanhanaikuiset nojatuolit, upeat oviverhot, seinään sovitetut suuret\npeilit, rintakuvat ja pronssi-esineet jalustoilla, ja ikkunasopissa\npieniä kaappeja täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, kaikki paikoillaan\nja järjestyksessä, kaikki miellyttävää ja kodikasta ja hienoa. Katsoja\nolisi sanonut: \"Tämä ihminen tahtoo näyttää teille: minä en ole rikas,\nen ole kopeileva, en ole ylpeä ylimys, jolla on käytettävänään suuria\nsaleja ja pitkiä kaikuvia käytäviä. Mutta sitä suurempi on ansioni, jos\nhalveksin näitä mukavuuden ja ylpeyden liiallisuuksia, vaikka rakastan\nkauneutta ja vaikka minulla on hyvä maku. Muut voivat olla\nyksinkertaisia ja kunniallisia, sentähden että ovat niin karkeita; jos\nminä, joka olen niin hienostunut, tyydyn yksinkertaisuuteen ja\nkunniallisuuteen -- niin katselkaa ja ihmetelkää minua!\"\n\nHuoneen seinillä riippui paljon muotokuvia, mutta useimmat niistä\nkuvasivat samoja kasvoja; jalustoilla oli paljon veistokuvia, mutta\nuseimmat niistä esittivät samaa päätä. Tässä pienessä huoneessa istui\nitsekkäisyys ylimpänä ja piti taiteita peilinään. Suorana tuolissaan\nsuuren pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjeitä, istui taulujen ja\nveistokuvien malli, huoneen isäntä. Hän oli yksin, vaan istui kuitenkin\nsuoraselkäisenä, kankeana, täsmällisenä, ikäänkuin hän omassa\nkodissaankaan ei olisi ollut huoleton. Hänen pukunsa oli sopusoinnussa\nhänen asentonsa ja huoneen kanssa; sekin teeskenteli siroutta --\nkaukana sekä ylimysten muotihulluuksista että _sansculottien_\nlikaisista ryysyistä. Hän oli hyvin friseerattu, ei hiuskarvaakaan\nollut epäjärjestyksessä, ei pienintä tahraakaan näkynyt sinisen takin\nsileällä pinnalla, ei ryppyäkään lumivalkeilla liiveillä, joissa juovat\nolivat neilikanpunaisia. Ensimäisellä katseella ei olisi noissa\nkasvoissa huomannut muuta kuin että olivat rumanlaiset ja\nsairaannäköiset. Toisella katseella olisi huomattu, että niissä oli\nvoimaa -- ja omaa omituisuutta. Vaikka otsa oli matala, näkyi siinä\nkuitenkin jälkiä ajatuksesta ja älykkyydestä, mitä tavallisesti seuraa,\njos kulmakarvat ovat kaukana toisistaan; huulet olivat lujat ja\ntiukasti yhteen puristetut, mutta silloin tällöin ne vavahtelivat ja\nvääntyivät levottomasti. Silmät olivat synkät ja äreät, vaan\nläpitunkevat ja täynnä keskitettyä tarmoa, mikä ei olisi ilmennyt\nlaihassa heikossa ruumiissa tai ihon vihreässä kalpeudessa, joka taas\nkertoi sairaudesta ja huolista.\n\nTällainen oli Maximilien Robespierre, tällainen oli hänen asuntonsa\npuusepän työhuoneen päällä. Täältä lähtivät määräykset, jotka\njohtivat sotajoukkoja kunniakkaille urille ja sääsivät keinotekoisen\njohdon rakentamista, joka veisi pois veren maapallon sotaisimman\nkansan pääkaupungin kaduilta. Tällainen oli se mies, joka oli\nkieltäytynyt tuomarivirasta (mikä aikaisemmin oli ollut hänen\nkunnianhimoinen pyrintönsä), jottei hänen tarvitsisi loukata\nihmisrakkaita periaatteitaan allekirjottamalla ainoankaan\nihmisveljen kuolemantuomiota. Tällainen nyt oli neitseellisen viaton\nkuolemanrangaistuksen vihollinen. Teurastajana, diktaattorina oli nyt\nmies, joka oli niin puhdas ja ankara tavoissaan, niin lahjomattoman\nrehellinen, niin vieras kaikille lemmen ja viinin houkutuksille. Jos\nhän olisi kuollut viittä vuotta aikaisemmin, olisi hän jäänyt malliksi\njärkeville perheenisille ja arvokkaille kansalaisille, esimerkiksi\nnuorisolle. Tällainen oli se mies, jolla ei näyttänyt olevan mitään\npahetta, kunnes olosuhteiden voima toi esiin ne kaksi, jotka\ntavallisesti piilevät syvimmällä ihmissydämessä -- pelkuruuden ja\nkateuden. Jompikumpi näistä oli vaikuttimena kaikkiin niihin murhiin,\njotka tämä hirviö toimeenpani. Hänen pelkuruutensa oli eriskummainen,\nsillä siihen liittyi häikäilemätön ja päättäväinen _tahdonvoima_ --\nrautainen tahto, jota itse Napoleon kunnioitti, ja kuitenkin hermot\nolivat kuin haavanlehdet. Älyllisesti hän oli sankari -- ruumiillisesti\npelkuri. Kun pieninkin vaara uhkasi hänen persoonaansa, lyyhistyi hän\nkokoon, mutta tahto syöksi kohta vaaran aiheuttajan mestauspaikalle.\nSiinä hän nyt istui, suorana kuin seiväs -- laihat sormet\nkouristuksissa -- synkät silmät ilmaan tuijottavina -- niiden\nvalkuaiset keltaisina turmeltuneen veren panemilla juovilla -- korvat\nsananmukaisesti liikkuen edestakaisin niinkuin eläimen korvat, jokaista\nääntä havaitsemaan, mutta ruumiinasento oli ylväs ja hillitty ja\njokainen hiuskarva asianmukaisella paikallaan.\n\n\"Niin, niin\", hän mutisi itsekseen, \"minä kuulen heidän äänensä, hyvät\njakobinit ovat rappusissa asemillaan. Ikävä, että he' niin kiroilevat.\nMinä olen toimittanut lain kiroilemista vastaan -- köyhän ja\nhyveellisen kansan tavat täytyy olla säädylliset. Kun kaikki muu on\nturvallista, niin yksi tai toinen varottava esimerkki noiden hyvien\njakobinien joukosta tekisi tehtävänsä. Uskolliset raukat, kuinka he\nrakastavat minua! Hm! -- mikä kirous se oli taas! -- heidän ei pitäisi\nkirota niin äänekkäästi -- ja vielä näissä rappusissa. Se vähentää\nminun arvoani. Kah, askeleita!\"\n\nYksinpuhuja vilkaisi vastapäiseen peiliin ja otti käteensä kirjan; hän\nnäytti syventyneen sitä lukemaan, kun pitkä mies, ryhmysauva kädessään\nja vyö täynnä pistooleita, avasi oven ja ilmotti kaksi tulijaa. Toinen\nnäistä oli nuori mies, jonka sanottiin persoonaltaan muistuttavan\nRobespierreä mutta jolla kasvoissaan oli paljon lujempi ja päättävämpi\nilme. Hän astui ensimäisenä sisään ja katsahtaen Robespierren kädessä\nolevaan kirjaan huudahti:\n\n\"Mitä! Rousseaun _Héloise?_ Rakkauskertomus!\"\n\n\"Rakas Payan, ei sen rakkaus vaan filosofia minua viehättää. Mitä\njaloja ajatuksia -- mikä hyveen tuoksu! Jos Jean Jacques vaan olisi\nelänyt tätä päivää nähdäkseen!\"\n\nSillävälin kun diktaattori näin puhui mielikirjailijastaan, jota hän\npuheissaan kovasti koki jäljitellä, oli seuraava tulija rullatuolissa\nliukunut sisään. Tämäkin mies oli ihmisten \"parhaimmassa iässä\" nim.\nnoin 38 vuotias, mutta hän oli jaloistaan kuollut. Vaikka hän oli\nraajarikko, halvaantunut, epämuotoinen, oli hän kuitenkin, niinkuin\naika pian tulisi osottamaan -- Herkules rikoksissa. Mutta hänen\nhuulillaan oli mitä suloisin ja inhimillisin hymyily ja kasvoissa\nmelkein enkelimäinen kauneus.[72] Hänen erinomaisen hyväntahtoinen\nilmeensä ja kärsivä mutta iloinen alistuvaisuutensa vaikutti kaikkien\nsydämeen, jotka ensimäisen kerran hänet näkivät. Mitä hellimmällä,\nhopeisella, huilumaisella äänellä kansalainen Couthon tervehti Jean\nJacquesin ihailijaa.\n\n\"Ei -- älä sano, ettei sinua viehätä _rakkaus_, sillä tuohan on juuri\nrakkautta, eikä miehen alhainen ja aistillinen kiintymys naiseen. Ei\nvaan jalo rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan, kaikkea eläväistä kohtaan!\"\n\nJa kansalainen Couthon kumartuen alas hyväili pientä sylikoiraa,\njota hän lakkaamatta kantoi povellaan, vieläpä kansalaiskokouksessakin,\njonkinlaisena venttiilinä ylen tunteellisen sydämensä\nhellyydenpurkauksille.[73]\n\n\"Niin, kaikkea eläväistä kohtaan\", toisti Robespierre hellämielisesti.\n\"Hyvä Couthon -- Couthon raukka! Ah, ihmisten pahuutta! kuinka väärin\nmeitä arvostellaan. Kun meitä parjataan kumppaniemme tappajiksi! Voi,\nsepä oikein sydäntä pistelee! Olla kauhuksi maamme vihollisille on\n_jaloa_, mutta olla kauhuksi hyville, isänmaallisille, niille, joita\nrakastaa ja kunnioittaa -- se on ihmiselle kauheinta kärsimystä,\nainakin herkkätuntoiselle ja hyväluontoiselle\".[74]\n\n\"Kuinka minä rakastan kuulla hänen puhuvan!\" huudahti Couthon.\n\n\"Hm!\" sanoi Payan hieman kärsimättömästi. \"Mutta nyt asioihin!\"\n\n\"Ah, asioihin!\" sanoi Robespierre veristyneissä silmissään\npahaenteinen katse.\n\n\"Aika on tullut\", sanoi Payan, \"että tasavallan turvallisuus vaatii\nsen voimien täydellistä keskittämistä. Nuo ulvojat Yhteishyvän\nValiokunnassa voivat ainoastaan hävittää vaan ei rakentaa. He vihasivat\nsinua, Maximilien, siitä hetkestä asti, kun yritit anarkian sijalle\npanemaan valtiolaitokset. Kuinka he pilkkaavat sitä juhlaa, missä\njulistettiin, että Ranska tunnustaa Korkeimman Olennon: he eivät\ntahtoisi, että olisi mitään hallitsijaa, ei taivaassakaan! Sinun selvä\nja tarmokas järkesi näki, että vanhan maailman mentyä haaksirikkoon oli\nvälttämätöntä luoda uusi. Ensimäinen askel rakentamista kohti on\nhävittäjien tappaminen. Sillä välin kuin me neuvottelemme, toimivat\nvihollisemme. Parempi on tänä yönä jo hyökätä niiden asemiesten\nkimppuun, jotka heitä vartioivat, kuin astua niitä pataljoonia vastaan,\njoita he voivat huomiseksi nostattaa.\"\n\n\"Ei\", sanoi Robespierre, jota pelotti Payanin päättäväisyys, \"minulla\non parempi ja turvallisempi tuuma. Nyt on kuudes päivä Thermidoria ja\n10:ntenä koko kansalliskokous menee decadaire-juhlaan. Alhaiso silloin\nkokoontuu ja kanuunamiehet, Henriotin joukot, sotakoulun nuoret\noppilaat sekottuvat kansan joukkoon. Helppo silloin on siepata\nkavaltajat, jotka me käskyläisillemme näytämme. Samana päivänä myöskin\nFouquier ja Dumas ovat liikkeellä, ja riittävä luku epäiltyjä\nterveellisen kammon ylläpitämiseksi tulee kuolemaan. Kymmenes päivä\ntulee olemaan suuri toiminnan päivä. Payan, oletko valmistanut\nluettelon näistä rikollisista?\"\n\n\"Tässä on\", vastasi Payan lakoonisesti, ojentaen paperin.\n\nRobespierre luki sen nopeasti. \"Collot d'Herbois -- hyvä! Barrère --\nniin, hänhän sanoi 'iskekäämme! kuolleet eivät enää palaa'. Vadier,\nvilli leikinlaskija -- hyvä -- hyvä! Vadier 'vuoren' miehistä. Hän on\nkutsunut minua 'Mahometiksi.' Solvaaja, häpäisijä!\"\n\n\"Mahomet tulee vuoren luo\",[75] sanoi Couthon hopeisella äänellään,\nsilittäen koiraansa.\n\n\"Mutta mitä tämä? Minä en näe Tallienin nimeä. Tallien! -- minä vihaan\nsitä miestä, nimittäin --\" sanoi Robespierre, oikaisten sanojaan sillä\nulkokultaisuudella tai itsepetoksella, joka oli niin tavallista tämän\nkorupuhujan neuvostossa, silloinkin kun he olivat yksikseen, \"nimittäin\nhyve ja isänmaa vihaa häntä! Ei ole ketään koko kansalliskokouksessa,\njoka minussa herättäisi samaa kauhua kuin Tallien. Couthon, minä näen\ntuhannen Dantoneja siinä, missä Tallien istuu.\"\n\n\"Tallienilla on ainoa pää, joka kuuluu tähän epämuotoiseen ruumiiseen\",\nsanoi Payan, jonka julmaan rikollisuuteen samoinkuin St. Justin\nyhdistyi tavallista suurempi lahjakkuus. \"Eikö olisi parempi voittaa\npää meidän puolelle -- ostaa hänet ajaksi ja ottaa käytettäväksi? Hän\nehkä vihaa _sinua_ mutta hän rakastaa _rahaa_.\"\n\n\"Ei\", sanoi Robespierre kirjottaen paperille Jean Lambert Tallienin\nnimen hitaasti ja piirtäen joka kirjaimen ankaran täsmällisesti, \"se\nyksi pää on _minulle välttämätön!\"[76]\n\n\"Minulla olisi tässä pieni lista\", sanoi Couthon makeasti, \"_sangen\npieni_ lista, Te olette pidelleet vuorta,[77] on tarpeellista merkitä\nmuutamia esimerkkejä tasangoiltakin. Nuo maltilliset taipuvat\nkuin korret tuulen tieltä. He kääntyivät eilen meitä vastaan\nkansalliskonventissa. Pieni pelotus oikaisee ne tuuliviirit. Mies\nraukat! Minä en heille mitään pahaa tahtoisi, minä itken heidän\npuolestaan. Mutta ennen kaikkea rakas isänmaa!\"\n\nRobespierren raateleva katse ahmi sen listan, jonka tunteellinen\nCouthon hänelle tarjosi. \"Ah, nämä ovat hyvin valitut, ei niin\nhuomattuja miehiä, että niitä kaivattaisiin -- se onkin paras\npolitiikka sen puolueen jäännöksiä kohtaan, -- muutamia muukalaisia\nmyöskin, no niin, niillä ei ole omaisia Parisissa. Vaimot ja vanhemmat\nalkavat meitä syyttää. Heidän valituksensa saattavat guillotiinin\npahaan huutoon!\"\n\n\"Couthon on oikeassa\", sanoi Payan, \"_minun_ listani sisältää\nsellaisia, joita on turvallisempi joukottain siepata kiinni, kun kansa\non kokoontunut juhlaan. _Hänen_ listaansa on valittu sellaisia, joita\nhyvällä turvallisuudella voimme jättää lain käsiin. Eikö allekirjoteta\nsitä kohta?\"\n\n\"Se _on_ allekirjoitettu\", sanoi Robespierre, pannen kynän paikoilleen\nkirjotusneuvoille. \"Nyt mennään tärkeämpiin asioihin. Näiden kuolema ei\nherätä kiihtymystä, mutta Collot d'Herbois, Bourdon de l'Oise,\nTallien\", -- viimeistä nimeä lausuessa Robespierre veti henkeä -- \"he\novat puolueittensa päitä. Tämä koskee elämää tai kuolemaa meille\nniinkuin heille.\"\n\n\"Heidän päänsä ovat astinlautoja sinun valtaistuimellesi\", sanoi Payan\npuoleksi kuiskaten. \"Ei ole mitään vaaraa, jos olemme rohkeita.\nTuomarit, valamiehet, kaikki ovat sinun valitsemiasi. Sinä pidät\nyhdessä kädessäsi sotajoukon, toisessa lain. Sinun sanasi hallitse\nkansaa --.\"\n\n\"Hyveellistä kansa raukkaa\", mutisi Robespierre.\n\n\"Ja vaikka\", jatkoi Payan, \"vaikka meidän aikeemme juhlassa ei\nonnistuisikaan, niin meidän ei pidä pelästyä vaan käyttää niitä\nkeinoja, jotka meillä vielä on. Ajattele! Henriot, parisilaisen\narmeijan päällikkö, tarjoo joukkoja vangitsemista varten,\njakobini-klubin takana on hyväksyvä yleisö, Dumas tuomareineen on\nsäälimätön eikä laske yhtään käsistään. Meidän täytyy olla rohkeat!\"\n\n\"Ja me olemme rohkeat\", huudahti Robespierre äkkinäisellä innolla\nja iski nyrkkinsä pöytään noustessaan rinta kohollaan, niinkuin\nkäärme, joka aikoo iskeä. \"Kun näen niitä lukuisia paheita, joita\nvallankumouksen virta on sekottanut kansalaishyveisiin, vapisen siitä,\nettä me jälkimaailman silmissä tulisimme tahratuiksi näiden\nturmeltuneiden miesten epäpuhtaasta läheisyydestä, näiden, jotka\nheittäytyvät Ihmiskunnan vilpittömien puolustajien joukkoon. Mitä! --\nhe aikovat jakaa maan niinkuin sotasaaliin. Minä kiitän heitä siitä,\nettä vihaavat kaikkea, mikä on hyveellistä ja arvokasta. Nämä miehet\"\n-- ja hän puristi Payanin luetteloa kädessään, \"nämä -- eikä me -- ovat\nvetäneet rajaviivan itsensä ja Ranskan rakastajien välille.\"\n\n\"Totta on, meidän täytyy hallita yksin!\" mutisi Payan, \"toisin sanoen,\nvaltio tarvitsee yhtenäistä tahtoa\", sillä vahvalla käytännöllisellä\njärjellään hän veti viimeiset johtopäätökset sanoja latelevan\nkumppaninsa lauseista.\n\n\"Minä menen nyt kansalliskokoukseen\", jatkoi Robespierre, \"olen ollut\nsieltä poissa liian kauan -- ettei näyttäisi siltä kuin liiaksi\npelkäisin sitä tasavaltaa, jonka itse olen luonut. Pois sellaiset\nepäilykset! minä valmistan kansaa! Minä masennan kavaltajat yhdellä\nsilmäyksellä.\"\n\nHän puhui pelottomalla varmuudella niinkuin puhuja, joka ei koskaan ole\njoutunut tappiolle -- hän puhui sillä siveellisellä voimalla, joka on\nsotilaalla kanuunansa ääressä. Sillä hetkellä hänet keskeytettiin,\ntuotiin kirje, hän avasi sen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, hän vapisi\njoka jäsenestä. Se oli yksi niitä nimettömiä kirjeitä, joilla\neloonjääneet vihassaan ja kostossaan kiduttivat tappajaa.\n\n\"Sinä olet uhrattu\", kuului kirje, \"Ranskan parhaalla verellä. Lue\nkuolemantuomiosi tässä! Minä odotan sitä hetkeä, jolloin kansa on\njättävä sinut tuomarille. Jos minun toivoni pettää -- jos se viipyy\nliian kauan, niin kuuntele, lue! Tämä käsi, jota silmäsi turhaan etsii\nlöytääksensä, on pistävä sydämesi puhki. Minä näen sinut joka päivä --\nolen sinun kanssasi joka päivä. Joka hetki käteni nousee rintaasi\nvastaan. Kirottu! elä vielä vähän, vaikka vain muutamia kurjia päiviä\n-- elä minua ajatellen, nuku minusta uneksien! Pelkosi ja ajatuksesi\nminusta ovat tuomiosi edelläkävijöitä. Hyvästi, tänäkin päivänä minä\nlähden nauttimaan sinun pelostasi!\"[78]\n\n \"Teidän luettelonne eivät ole täynnä vielä!\" sanoi tyranni ontolla\näänellä samalla kun paperi putosi hänen vapisevasta kädestään. \"Antakaa\ntänne -- antakaa minulle! Ajatelkaa vielä -- ajatelkaa vielä! Barrère on\noikeassa -- ihan oikeassa! Iskekäämme! Ainoastaan kuolleet eivät enää\npalaa!\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    \"Vihalla on näissä seuduin vain salamurhaajan miekka.\n    Varjossa se kulkee.\"\n\n            La Harpe, _Jeanne de Naples_, Act. IV, 1.\n\nTällaiset oli Maximilien Robespierren aikomukset ja tällainen hänen\npelkonsa. Mutta yhteinen vaara, yhteinen pelko -- ja mitä vielä oli\njälellä sääliväisyyttä ja hyvettä vallankumouksen toimihenkilöissä --\nliitti yhteen mitä erilaisimpia aineksia kaikkien yhteistä murhaajaa\nvastaan. Muodostui todellakin suoranainen salaliitto häntä vastaan\nhenkilöistä, jotka olivat miltei yhtä paljon kuin hänkin viattomalla\nverellä tahratut. Mutta tämä salaliitto olisi itsessään sittenkin ollut\nvoimaton, vaikka siinä oli Tallien ja Barras (ainoat heistä, jotka\ntarkkanäköisyytensä ja tarmonsa takia johtamaan kykenivät). Ne tuhoisat\nmahdit, jotka nyt nousivat tyrannia vastaan, olivat Ajatar ja Luonto:\nedellistä hän ei enää miellyttänyt, jälkimäistä hän oli loukannut\nihmissydämissä ja se heräsi nyt kostoon. Vallankumouksen julmin puolue,\nHébertin seuraajat, teurastaja-ateistit, jotka kirosivat taivasta ja\nmaata mutta itselleen kuitenkin julkesivat vaatia loukkaamattoman\npyhyyden arvoa, he olivat suuttuneet katalan johtajansa mestauksesta ja\nyhtä paljon Korkeimman Olennon tunnustamisesta. Rahvas, joka kauan oli\nollut niin raakamainen, havahti ikäänkuin verisestä unesta, kun sen\nepäjumala, ylpeä Danton ei enää seisonut kauhun näyttämöllä antamalla\nrikokselle loistoa huolettomalla suoruudellaan ja tarmokkaalla\nkaunopuheisuudellaan, joka aina tekee sankarit kansalle rakkaiksi.\nGuillotiinin kalpa oli kääntynyt _kansaa itseään_ vastaan. He olivat\nkirkuneet ja hurranneet ja laulaneet ja tanssineet, kun ylimystön tai\noppineen luokan kunnioitettavat vanhukset tai uljaat nuorukaiset\najoivat läpi katujen likaisissa vankilakärryissä. Mutta he sulkivat\npuotinsa ja supisivat toisilleen, kun heidän omaan joukkoonsa käytiin\nkäsiksi ja kun räätäleitä ja suutareita ja päivätyöläisiä ajaa\nkolistettiin \"Pyhän Äidin Guillotiinin\" laupiaaseen syliin, yhtä\nvähillä juhlamenoilla kuin jos he olisivat olleet Montmorencyjä tai\nMalesherbeseja tai Lavoisierejä. Couthon sanoi syystä kyllä: \"Tähän\naikaan _Dantonin, d'Hébertin, de Chaumetten haamut alkoivat kuljeskella\nkeskuudessamme_!\"\n\nNiiden joukossa, jotka olivat kannattaneet ateisti Hébertin oppeja ja\njotka nyt pelkäsivät samaa kohtaloa, oli maalaaja Jean Nicot. Hän\nraivostui ihan kuollakseen, kun huomasi, että päämiehensä kuoleman\nkautta uransa oli katkaistu ja että sen vallankumouksen keskipäivän\nloisteessa, jonka puolesta hän oli tehnyt työtä, hän oli pakotettu\npiileskelemään kellareissa ja holveissa köyhempänä, halvempana,\nkurjempana kuin hän oli ollut vallankumouksen alkaessa. Hän ei\nuskaltanut edes harjottaa taidettaan ja pelkäsi joka hetki, että\nnimensä joutuisi tuomittujen luetteloon; hän tielystikin oli\nRobespierren ja hänen hallituksensa katkerimpia vihollisia. Nicot piti\nsalaisia kanssakäymisiä Collot d'Herboisin kanssa, jota sama mieliala\nelähytti, ja hän onnistui tavallisella oveluudellaan huomaamatta\nlevittämään syytöksiä ja häväistyskirjotuksia _diktaattoria_ vastaan\n\"köyhän ja hyveellisen kansan\" sekaan, valmistaen siten suurempaa\nräjähdystä. Mutta lahjomattoman Maximilienin hirmuvalta näytti vielä\nniin vahvalta kaikkien silmissä ja niin arkaa oli liike häntä vastaan,\nettä Nicotkin niinkuin monet muut enemmän pani toivonsa salamurhaajan\ntikariin kuin julkiseen kapinaan. Nicot itse ei uskaltanut antautua\nmarttyyrin kohtaloon, hänellä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, että\nvaikka kaikki puolueet riemastuisivat murhasta, niin kaikki puolueet\nkuitenkin yksimielisesti ottaisivat murhaajan hengiltä. Hänellä ei\nollut Brutuksen kuntoa. Hän koetti sentähden yllyttää jotakin toista\nBrutukseksi eikä tämä toivo ollut niinkään mahdoton tämän tulistuneen\nkansan kiehuvassa keskustassa.\n\nClarence Glyndon oli yksi, joka äänekkäästi ja vakavasti vastusti\nverihallintoa ja oli kauhistunut vallankumouksen äärimmäisistä\nseurauksista. Camille Desmoulins oli enemmän kuin kukaan muu\nvallankumouksen päämiehistä viehättänyt häntä. Olihan Camille\nDesmoulinsilla kuitenkin sydäntä, vaikka se useimmissa muissa hänen\naikalaisissaan näytti kuolleen tai vaipuneen uneen, ja kun tämä vilkas\nnerokkuuden ja erehdyksen lapsi, kauhistuen \"girondistien\" murhaamista\nja katuen omia toimiaan heitä vastaan, alkoi saarnata uusia säälin ja\nsuvaitsevaisuuden oppeja ja siten herätti Robespierren käärmevihan --\nsilloin Glyndon kannatti hänen mielipiteitään koko sielunsa voimalla.\nCamille Desmoulins kukistui ja siitä hetkestä Glyndon ainoastaan etsi\ntilaisuutta paetakseen tästä kaikkinielevästä Golgathasta, sillä\nhänellä ei ollut enää elontoivoa eikä uskoa ihmisyyden voimaan. Kahden\nihmisen henki hänellä oli suojeltavana paitsi omansa: niiden puolesta\nhän vapisi ja niiden takia hän suunnitteli ja varusteli pakokeinoja.\nVaikka Glyndon vihasi Nicotin periaatteita ja paheita, antoi hän\nkuitenkin köyhälle maalarille elannon apua, ja Jean Nicot palkaksi\nkoetti korottaa Glyndonin Brutuksen kuolemattomaan kunniaan, josta hän\nitse vaatimattomasti kyllä pysyi kaukana. Nicot perusti laskunsa\nenglantilaisen fyysilliseen rohkeuteen ja hänen hurjiin ja levottomiin\nmielikuvituksiinsa sekä siihen kiivaaseen vihaan ja inhoon, jota\nGlyndon avoimesti osotti Robespierren hallitusta kohtaan.\n\nSamalla hetkellä ja samana päivänä heinäkuussa, jolloin Robespierre\n(niinkuin olemme nähneet) neuvotteli kumppaniensa kanssa, istui kaksi\nhenkilöä pienessä huoneessa erään Rue St. Honoréhen johtavan kadun\nvarrella. Toinen heistä, mieshenkilö, näytti kärsimättömästi otsa\nrypyssä kuuntelevan seuralaistaan. Tämä oli taas ihmeen kaunis nainen\nmutta rohkea ja häikäilemätön näöltään ja hänen puhuessaan loisti\nkasvoillaan hurjat ja voimakkaat intohimot.\n\n\"Englantilainen\", sanoi nainen, \"varo! -- sinä tiedät, että jos olet\npakomatkalla tai kuoleman paikalla, niin minä aina tahdon ja uskallan\nseistä sinun sivullasi -- sinä _tiedät_ sen! Puhu!\"\n\n\"Niin, Fillide, olenko minä koskaan epäillyt uskollisuuttasi?\"\n\n\"Epäillä et voi -- mutta pettää voit. Sinä sanot, että paetessasi pitää\nolla mukana toinenkin paitsi minä, ja se toinen on nainen. Se ei tule\ntapahtumaan!\"\n\n\"Ei tule?\"\n\n\"Ei tule tapahtumaan!\" toisti Fillide lujasti ja pani käsivarret\nristiin rinnoilleen. Ennenkuin Glyndon ehti vastata, kuului ovella\nhiljainen koputus ja Nicot astui sisään.\n\nFillide vaipui kokoon tuolilla ja nojasi kasvonsa käsiin eikä näyttänyt\nvälittävän sisääntulijasta eikä syntyneestä keskustelusta.\n\n\"Minä en voi sanoa sinulle hyvää päivää, Glyndon\", sanoi Nicot, kun häh\nsansculottien tavalla astui maalarin eteen kulunut hattu päässä ja\nkädet housujen taskuissa ja viikon vanha parta leuassaan, \"minä en voi\nsanoa hyvää päivää, sillä niinkauankuin tyranni elää, on aina paha se\npäivä, joka Ranskassa paistaa.\"\n\n\"Totta puhut, entäs sitten? Me olemme kylväneet tuulta ja saamme\nmyrskyä niittää.\"\n\n\"Ja kuitenkin\", sanoi Nicot puoleksi itsekseen, nähtävästi vastausta\nkuulematta, \"kummallista on ajatella, että teurastaja on yhtä\nkuolevainen kuin teurastettu -- että hänen elämänsä riippuu hiuskarvan\nvarassa -- että ihon ja sydämen välillä on niin lyhyt matka -- että\nsanalla sanoen yksi isku voisi Ranskan vapauttaa ja pelastaa\nihmiskunnan.\"\n\nGlyndon katseli puhujaa huolimattomasti ja ylpeällä ylenkatseella eikä\nvastannut mitään.\n\nNicot jatkoi: \"Ja minä olen toisinaan katsellut ympärilleni, eikö\nmissään olisi miestä tätä tekoa varten, ja aina kun olen niin tehnyt,\novat askeleeni tuoneet minut tänne.\"\n\n\"Eikö niiden pikemmin olisi pitänyt viedä sinut Maximilien Robespierren\nluokse?\"\n\n\"Ei\", vastasi Nicot kylmästi, \"ei, sillä minä olen 'epäilty' -- minä en\nvoisi yhtyä hänen seuraansa, minä en voisi lähestyä häntä sadan jalan\npäähänkään, ennenkuin minut otettaisiin kiinni; mutta _sinä_ olet vielä\nturvattu. Kuule minua!\" ja hänen äänensä tuli vakavaksi --- \"kuule\nminua! Tämä teko näyttää vaaralliselta, mutta se ei ole sitä. Minä olen\nollut Collot d'Herboisin ja Billaud Varennesin luona; he pitävät\nhuolta, ettei mitään tapahdu sille, joka iskee; kansa juoksee sinua\nsuojelemaan ja kansalliskokous tervehtää sinua pelastajaksi ja --.\"\n\n\"Seis mies! Kuinka uskallat minusta puhua samalla kuin salamurhasta?\nAnna hälyytyskellon kaikua tuosta kirkontornista ja kutsua taisteluun\nihmisyyden puolesta tyrannia vastaan, niin minä en ole viimeinen\ntaistelukentällä, mutta vapaus ei ole vielä koskaan tunnustanut\nsalamurhaajaa puolustajakseen.\"\n\nOli jotain niin jaloa ja urheata Glyndonin äänessä ja käytöksessä hänen\nnäin puhuessaan, että Nicot heti vaikeni; hän näki arvostelleensa\nGlyndonia väärin.\n\n\"Ei\", sanoi Fillide nostaen kasvonsa käsistään, \"ei, Glyndonilla on\nviisaampi tuuma: hän jättää teidät sudet kaluamaan toisianne.\"\n\n\"Pako!\" huudahti Nicot, \"onko se mahdollista? Pako! kuinka? -- miten?\nKoko Ranska on täynnä urkkijoita ja vahteja. Pako! Suokoon taivas, että\nse olisi meille mahdollista!\"\n\n\"Tahtoisitko sinäkin paeta pois siunatusta vallankumouksesta?\"\n\n\"Tahtoisinko? Oi!\" huudahti Nicot ja heittäytyi syleilemään Glyndonin\npolvia, \"oi, ota minutkin mukaasi turvaan! Minun elämäni on yhtä\nkidutusta, joka hetki guillotiini ilkkuu minua. Minä tiedän, että\naikani on luettu, tiedän, että tyranni ainoastaan vartoo sopivaa hetkeä\nkirjottaakseen minunkin nimeni listaansa, josta ei kukaan pääse pois.\nMinä tiedän, että René Dumas, tuomari, joka ei koskaan armahda, on jo\nedeltäpäin päättänyt minun kuolemantuomioni. Oi, Glyndon, vanhan\nystävyytemme nimessä -- yhteisen taiteemme nimessä -- uskollisen ja\nhyvän englantilaisen sydämesi nimessä -- anna minun tulla mukaasi\npakoon!\"\n\n\"Jos tahdot, niin olkoon menneeksi.\"\n\n\"Kiitos! -- koko ikäni tulen sinua kiittämään. Mutta kuinka olet\nvarustautunut -- passit, valepuku, ja --.\"\n\n\"Minä kerron. Sinä tunnet C----n, kansalliskokouksen jäsenen, hänellä\non valtaa ja hän on älykäs. '_Halveksikoot he minua, kunhan saan\nsyödäkseni_', sanoi hän, kun häntä syytettiin ahneudesta.\"\n\n\"Mitä hänestä sitten?\"\n\n\"Tämä luja tasavaltalainen, jolla on monta ystävää 'komiteassa', on\nhankkinut minulle tarpeelliset pakolaitokset: minä olen ostanut ne.\nRahalla kyllä voin sinullekin hankkia passin.\"\n\n\"Sinun rikkautesi siis eivät ole arvopapereissa?\"\n\n\"Ei, minulla on kultaa meidän kaikkien tarpeeksi.\"\n\nJa sitten Glyndon kutsui Nicotin toiseen huoneeseen ja kertoi hänelle\nlyhyesti mutta tarkasti koko tuuman ja mitkä puvut oli otettava päälle\npassien mukaisesti ja lisäsi sitten: \"Palkaksi siitä palveluksesta,\nminkä teen sinulle, tee minulle yksi vastapalvelus, joka luullakseni on\nsinulle mahdollinen. Sinä muistat Viola Pisanin?\"\n\n\"Muistan kyllä -- ja sen rakastajan, jonka seurassa hän pakeni.\"\n\n\"Ja jonka _luota_ hän nyt on paossa.\"\n\n\"Niinkö? Minä käsitän. Saakeli! Sinäpä olet onnen suosikki, veli hyvä!\"\n\n\"Vaiti, mies! Vaikka aina puhut veljeydestä ja hyveestä, et koskaan\nusko yhteenkään veljelliseen tekoon tai yhteenkään hyväntahtoiseen\najatukseen!\"\n\nNicot puri huultansa ja vastasi äreästi: \"Kokemus on suuri harhojen\npoistaja. Se sillänsä! Mutta mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä tämän\nitalialaisen suhteen?\"\n\n\"Minä olen avustanut häntä tulemaan tähän ansojen ja lankeemusten\nkaupunkiin. Minä en voi jättää häntä yksin, sillä ei viattomuus eikä\ntuntemattomuus täällä ole mikään turva. Jos tässä teidän siunatussa\ntasavallassanne joku hyvä kansalainen, joka ei ole 'epäilty', heittää\nsilmänsä johonkin naiseen, neitoon tai vaimoon, niin hänen vaan\ntarvitsee sanoa: 'Ole minun, tai annan sinut ilmi!' Niinmuodoin Violan\ntäytyy myöskin päästä pakoon.\"\n\n\"Mikä on sen helpompaa? Passissa voi olla hänkin mainittuna.\"\n\n\"Mikä on helpompaa: Sano: mikä on vaikeampaa? Tuo Fillide -- jospa en\nolisi häntä koskaan nähnyt! -- jospa en koskaan olisi antanut järkeni\naistimien vangiksi! Sivistymättömän, rajun ja hillittömän naisen lempi\nalkaa taivaasta ja loppuu helvettiin! Hän on mustasukkainen kuin itse\nKostotar eikä tahdo kuullakaan naisseuralaisesta -- ja jos hän kerran\nsaa nähdä Violan kauneuden! -- minä vapisen sitä ajatellessakin. Hän\nkykenee mihin tahansa intohimojensa raivossa.\"\n\n\"Ah, minä tiedän, mitä sellaiset naiset ovat. Minun vaimoni, Beatrice\nSacchini, jonka otin Napolista, kun en saanut tätä Violaa, hylkäsi\nminut, kun rahani loppuivat, ja nyt hän tuomarin lemmittynä ajaa\nvaunuissa kadulla minun ohitseni. Jospa minä saisin yhden päivän olla\nRobespierre!\"\n\n\"Lakkaa noista\", huusi Glyndon kärsimättömästi, \"ja asiaan! Mitä sinä\nneuvoisit?\"\n\n\"Jätä Fillidesi tänne.\"\n\n\"Että jättäisin hänet oman tietämättömyytensä varaan -- jättäisin hänet\nsuojattomaksi -- jättäisin hänet hurjuuden ja murhan saturnaalioihin?\nEi, minä olen jo kerran tehnyt vääryyden häntä kohtaan. Mutta tulkoon\nmitä tahansa, minä en niin halpamaisesti jätä sitä, joka kaikessa\nerhetyksessään uskoi kohtalonsa minun lempeni turviin.\"\n\n\"Sinä jätit hänet Marseilleen.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta jätin hänet turvaan enkä silloin luullut hänen\nrakkauttaan niin syväksi ja uskolliseksi. Annoin hänelle kultaa ja\najattelin, että hän ottaisi surunsa keveästi, mutta sen perästä me\nolemme yhdessä kokeneet vaaraa. Ja nytkö jättäisin hänet tähän vaaraan,\njohon hän ei olisi lainkaan joutunut ilman minua -- ei se on\nmahdotonta! Minulle johtuu tuuma mieleen. Etkö sinä voisi sanoa, että\nsinulla on sisar tai sukulainen tai hyväntekijä, jonka tahdot pelastaa?\nEmmekö voi -- kunnes olemme Ranskasta päässeet -- antaa Filliden uskoa,\nettä Viola on sinulle rakas, ja että minä ainoastaan sinun tähtesi\nsallin hänen tulla meidän kanssamme?\"\n\n\"Ahaa, hyvin keksitty -- todellakin!\"\n\n\"Minä siis olen suostuvinani Filliden toivomuksiin, ja luovun\naikomuksestani, jota hän niin vastustaa, enkä tahdo ottaa kolmatta\nmukaan hänen mustasukkaisuutensa tähden. Sinä taas rukoilet Fillideä\npyytämään minulta, että minä auttaisin --.\"\n\n\"Erästä naista (hän tietää, ettei minulla ole sisarta), joka on minua\nauttanut hädässäni. Kyllä minä toimitan kaikki, älä pelkää. Vielä yksi\nsana -- mitä on tullut tuosta Zanonista?\"\n\n\"Älä puhu hänestä -- minä en tiedä.\"\n\n\"Vieläkö hän tätä tyttöä rakastaa?\"\n\n\"Niin luulisin. Viola on hänen puolisonsa ja hänen lapsensa äiti ja\nlapsikin on hänen mukanaan.\"\n\n\"Puoliso -- äiti! Zanoni rakastaa häntä! Ahaa! Mutta miksikä --.\"\n\n\"Ei mitään kysymyksiä enää. Minä menen valmistamaan Violaa pakoa\nvarten, sinä sillä aikaa palaat Filliden luo.\"\n\n\"Mutta Napolittaren osote? Minun tarvitsee tietää se, jos Fillide\nsattuisi kysymään.\"\n\n\"Rue M -- T n:ro 27. Hyvästi!\"\n\nGlyndon sieppasi hattunsa ja kiiruhti pois.\n\nNicot jäi yksin ja näytti muutamia hetkiä ajatuksiinsa vaipuneelta.\n\n\"Oho\", hän itsekseen mutisi, \"enkö voi kääntää tämän kaiken omaksi\nedukseni? Enkö voi kostaa sinulle, Zanoni, kuten niin usein olen\nvannonut, vaimosi ja lapsesi kautta? Enkö voi ottaa haltuuni sinun\nkultasi ja passisi ja Fillidesi, sinä kuumaverinen englantilainen, joka\ntahtoisit minua nöyryyttää lahjoillasi ja olet minulle tarjonnut almuja\nkuin kerjäläiselle? Ja Fillide, häntä minä lemmin, ja sinun kultaasi\nminä vielä enemmän rakastan. Te nuket, minä vedän langoista!\"\n\nHän astui hitaasti toiseen huoneeseen, missä Fillide vielä istui\nsynkästi miettien ja kyyneleet tummissa silmissään. Hän katsahti\nkiihkeästi ylös oven avautuessa mutta kääntyi Nicotin luota\ntyytymättömällä ilmeellä.\n\n\"Glyndon\", sanoi maalari, vetäen tuolinsa Filliden luo, \"on jättänyt\nminut ilahuttamaan sinua yksinäisyydessäsi, kaunis italialainen. Hän ei\npelkää rumaa Nicotia -- ha! ha! -- mutta Nicot sinua kerran rakasti,\nkun hänen kohtalonsa oli suopeampi. Vaan turha on puhua vanhoista\nhullutuksista.\"\n\n\"Glyndon on siis lähtenyt pois. Minne? Ah, sinä katsot poispäin, sinä\nhämmästyt, sinä et voi katsoa minua silmiin. Puhu! minä rukoilen, minä\nkäsken sinua, puhu!\"\n\n\"Lapsi, mitä sinä pelkäät?\"\n\n\"_Pelkään!_ niin -- pelkään kyllä!\" sanoi italialainen ja hänen koko\nruumiinsa näytti vaipuvan kokoon.\n\nSitten hetken päästä hän pyyhkäsi pitkät hiuksensa pois silmiltä,\nhypähti äkkiä pystyyn ja kulki huoneen poikki levottomasti. Viimein hän\npysähtyi Nicotin vastapäätä, pani kätensä tämän käsivarrelle, veti\nhäntä kaapin luo, jonka hän avasi, ja näytti yhdessä laatikossa kultaa\nja sanoi; \"sinä olet köyhä -- sinä himoitset rahaa -- ota mitä tahdot,\nmutta päästä minua epätiedosta! Kuka on tämä nainen, jonka luona\nGlyndon käy? ja rakastaako hän sitä?\"\n\nNicotin silmät säihkyivät ja hänen kätensä avautuivat ja sulkeutuivat\nyhä uudestaan, kun hän tirkisti rahoihin. Mutta vastustaen haluaan hän\nviimein vastasi teeskentelevän katkerasti: \"Tahtoisitko sinä lahjoa\nminua? -- silloin se ei voi tapahtua rahalla. Mutta mitä sitten jos\nGlyndon toista lempisi? mitä jos hän sinut pettäisi? mitä jos hän sinun\nmustasukkaisuuteesi väsyneenä aikoisi paeta ja jättää sinut tänne? --\ntekisikö se tieto sinut onnelliseksi?\"\n\n\"Tekisi!\" huudahti Fillide tulisesti, \"tekisi, sillä ihanaa olisi saada\nvihata ja kostaa. Oi, sinä et tiedä, kuinka suloinen on viha sille,\njoka kerran on rakastanut.\"\n\n\"Mutta vannotko sinä, että jos minä sinulle paljastan salaisuuden, sinä\net minua petä -- että sinä et niinkuin naiset yleensä lankee kyyneliin\nja moitteisiin, kun pettäjäsi palaa?\"\n\n\"Kyyneliin -- moitteisiin! Kosto pukeutuu hymyilyyn!\"\n\n\"Sinä olet ylpeä nainen!\" sanoi Nicot miltei ihmetellen. \"Yksi ehto\nvielä: rakastajasi aikoo paeta uuden lemmittynsä kanssa ja jättää sinut\nkohtalosi käsiin; jos minä tämän sinulle todistan ja annan sinun kostaa\nkilpailijallesi, niin pakenetko sinä sitten minun kanssani? Minä\nrakastan sinua! -- minä otan sinut vaimokseni!\"\n\nFilliden silmät iskivät tulta, hän katseli Nicotia sanomattomalla\ninholla ja pysyi vaiti.\n\nNicot tunsi menneensä liian pitkälle. Hänen oma sydämensä ja yhteys\nrikoksen kanssa oli opettanut häntä hyvin tuntemaan ihmisluonnon huonoa\npuolta, ja hän päätti jättää tulevaisuuden asiaksi, mihin Filliden\nintohimot yllytettyinä mahtaisivat häntä johtaa.\n\n\"Anna anteeksi\", hän sanoi, \"rakkauteni teki minut liian rohkeaksi.\nAinoastaan sääli sinua kaunista ja petettyä kohtaan voi minua johdattaa\npahaan ja saattaa minua paljastamaan sitä, jota olen pitänyt kuin\nveljeäni. Voinko luottaa sinun valaasi, ettet mitään Glyndonille\nilmota?\"\n\n\"Voit luottaa vihaani ja vuoristovereeni ja kärsimääni loukkaukseen.\"\n\n\"Olkoon, mene ottamaan hattusi ja nuttusi ja seuraa minua!\"\n\nKun Fillide lähti huoneesta, kulkivat Nicotin silmät taas kultaan: sitä\noli paljon -- paljon enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja kun\nhän tutki laatikkoa, huomasi hän pakan kirjeitä, joissa oli Camille\nDesmoulinsin tunnettu käsiala. Hän tarttui siihen ja avasi sen. Hänen\nkatseensa kirkastui, kun hän oli lukenut muutamia lauseita. \"Tämä voisi\nviedä viisikymmentä Glyndonia mestauslavalle!\" hän mutisi ja pisti\nkäärön taskuunsa.\n\nOi taiteilija! oi ahdistettu! oi erehtyvä nero! Katso siinä kaksi\npahinta vihollista -- väärä ihanne, joka ei tiedä mitään Jumalasta, ja\nväärä lempi, joka palaa aistimien turmeluksesta eikä ota Sielulta\nvastaan valoa!\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n    \"Rakkaus valaisee yön valtakuntaa.\"\n\n           _Der Triumph der Liebe_.\n\nZanonin kirje Mejnourille.\n\nParisista.\n\nMuistatko sinä vanhaa aikaa, jolloin kauneus vielä asui Kreikassa,\nkuinka me kaksi suuressa Ateenan teatterissa kuuntelimme sanoja yhtä\nkuolemattomia kuin mekin olemme? Muistatko, mikä kauhun väristys kävi\nkautta taajan yleisön, kun hurja Cassandra katkaisi kammottavan\nvaitiolonsa ja huusi leppymättömän jumalansa puoleen? Kuinka\naavemaisesti kaikui hänen turmiota ennustava huutonsa Atreuksen\nhuoneessa, joka oli tuleva hänelle haudaksi: \"Taivaan inhooma asunto!\n-- saastainen huone ja lattia verellä tahrattu!\" Muistatko, kuinka\nkeskellä tuhansien läsnäolevien henkeään pidättävää kauhistusta, minä\nvetäydyin sinun viereesi ja kuiskasin: \"totisesti, ei ole mikään\nprofeetta suurempi kuin runoilija! Tämä tarunomainen kauhunäytelmä\ntuntui minusta olevan unennäköä, mikä ennusti jotakin samanlaista\nitselleni kaukaisessa tulevaisuudessa!\" Kun minä tulin Parisiin, tähän\nteurastuslaitokseen, palasi mieleeni tuo näytelmä ja kuulin korvissani\nCassandran äänen. Juhlallisesti varottava pelko kasaantuu ympärilleni,\nikäänkuin minä täällä löytäisin nautani ja \"Tuonelan verkko\" jo olisi\nsotkenut minut pauloihinsa. Meidän muistomme ovat tulleet surumielisten\nvaiheitten aarreaitaksi! Mitä onkaan elämämme muuta kuin säälimättömän\nkuolon aikakirja? Minusta tuntuu eilispäivältä, kun seisoin tämän\ngallialaisen kaupungin kaduilla ja ilmassa kahisivat silkkiset puvut ja\nritarien töyhdöt liehuivat. Nuori Louis, hallitsija ja rakastaja, pääsi\nvoittajaksi Carouselin turnajaisissa, ja koko Ranska tunsi ihastusta\nsuuren päällikkönsä loistosta. Nyt ei ole täällä valtaistuinta eikä\nalttaria, ja mitä on niiden paikalla? Minä näen sen edessäni --\n_guillotiini! On tuskallista seisoa sortuneiden kaupunkien raunioilla,\nja nähdä kyykäärmeen tai sisiliskon ryömivän esiin Persepoliin ja\nTeeben soraläjistä. Mutta vielä tuskallisempaa on seisoa niinkuin minä\n-- olemasta lakanneiden valtakuntien näkijä -- nyt seison keskellä\nvielä kamalampaa häviötä, keskellä Lain ja Järjestyksen raunioita,\njoita ihmiset itse ovat luoneet. Mutta täälläkin Rakkaus, kaiken\nkaunistaja, joka on askeleitani johtanut, voi vaeltaa horjumattomalla\ntoivolla kuoleman erämaissa! Ihmeellinen on tämä intohimo, joka\nitsessään muodostaa kokonaisen maailman ja joka joukon seasta\nyksilöittää _yhden_. Suurenmoisen elämäni kaikkien vaiheitten läpi se\nvielä on pysynyt elossa, vaikka kunnianhimo ja viha ja suuttumus ovat\nkuolleet. Yksinäisenä enkelinä se liitelee nautojen maailman yli\nvapisevilla inhimillisillä siivilään, jotka ovat -- Toivo ja Pelko.\n\nMiksi niin on, Mejnour, että kun jumalallisempi taito minut jätti --\nkun etsiessäni Violaa minua auttoi vain muittenkin kuolevaisten\ntavalliset vaistot -- miksi silloin en koskaan joutunut epätoivoon vaan\nkaikissa vaikeuksissa varmasti tiesin, että me viimein tulisimme\nkohtaamaan toisemme? Niin julmasti minulta salattiin kaikki hänen\npakonsa jäljet -- niin äkkiä, niin salaisesti hän pakeni, että kaikki\nVenetsian urkkijat ja viranomaiset eivät voineet antaa minulle mitään\nohjetta. Kautta koko Italian minä turhaan häntä etsiskelin. Hänen\nnuoruudenkotinsa Napolissa -- kuinka hiljaista oli sen matalissa\nhuoneissa -- siellä tuntui vielä olevan jälellä jotain tuoksua hänestä.\n\nMeidän viisautemme korkeimmat salaisuudetkaan eivät ole voineet auttaa\n-- eivät ole voineet tuoda hänen sieluaan minulle nähtäväksi, mutta\naamulla ja yöllä sinä lapseni, pienokaiseni, aamulla ja yöllä sinä olet\nseurassani. Luonto itse näyttää suovan, mitä tiede ei voi hankkia,\ntämän siunatun, salaperäisen ja vertauskuvallisen suhteen kautta.\nPaikallisuus ei voi erottaa isän valvovaa sielua esikoisensa vuoteelta.\nMinä en tiedä hänen olinpaikkaansa ja kotiansa -- näkyni eivät ilmaise\nmaata -- ainoastaan näen sen pienen, hennon lapsen, jolle koko avaruus\nvielä on avoinna. Sillä ennenkuin lapsen järki herää, ennenkuin pahat\ninhimilliset himot himmentävät sen taivassyntyistä olemusta, ei ole\nsillä omaa erikoista maata, ei synnyinkaupunkia, ei äidinkieltä. Sen\nsielu on vielä ilmojen asukas ja koko maailman kansalainen ja\navaruudessa sen sielu tapaa minun sieluni -- lapsi tapaa isänsä. Sinä\njulma ja itsesikieltävä -- sinä, jonka takia minä hylkäsin taivaitten\nviisauden -- sinä, jonka myötäjäisinä olivat ihmiskunnan onnettomat\nheikkoudet ja pelot -- saatoitko sinä ajatella, että lapsen nuori sielu\njoutuisi maan päällä vaaraan, siksi että minä tahdoin johtaa sitä\ntaivasta kohti? Luulitko sinä, että minä voisin omalle lapselleni tehdä\npahaa? Etkö tuntenut, että sen kirkkaissa silmissä se elämä, jonka minä\nsille annoin, puhui varottavasti ja moitti äitiä, joka olisi tahtonut\nvangita sen maisen savihuoneen pimeyteen ja kärsimykseen? Etkö\ntuntenut, että minä se olin, joka taivaan suostumuksella suojelin sitä\nkärsimyksiltä ja taudeilta? Ja katsoessani sen ihmeellistä kauneutta\nminä siunasin tätä pyhää välikappaletta, jonka kautta viimeinkin minun\nhenkeni saattoi pitää yhteyttä sinun henkesi kanssa!\n\nJa kuinka olen tänne voinut seurata heidän jälkiänsä? Sain kuulla, että\nsinun oppilaasi oli käynyt Venetsiassa. Minä en voinut arvata, että se\nvillinnäköinen ja huonosti puettu henkilö, joka kuului käyneen Violan\nluona ennen pakoa, olisi ollut tuo nuori ja hieno vihkimyskokelas,\nmutta kun tahdoin kutsua hänen _ideansa_[79] eteeni, ei se totellut, ja\nsilloin tiesin, että hänen kohtalonsa oli kietoutunut Violan kohtaloon.\nOlen sitten seurannut häntä tähän sairashuoneeseen, vasta eilen saavuin\ntänne, vielä en ole häntä löytänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen juuri palannut heidän oikeussalistaan -- luolasta, missä tiikerit\nsaalistaan raatelevat. En löydä niitä, joita etsin; he ovat vielä\nturvassa. Mutta kuolevaisten rikoksissa minä panen merkille Ikuisuuden\ntumman viisauden. Mejnour, täällä näen ensimäisen kerran, kuinka\nmahtava ja ihana on Kuolema. Mitä suuria hyveitä me riistimmekään\nitseltämme, kun hyvettä janoten saavutimme keinon, jolla voimme olla\nkuolematta! Kun jossakin ihanassa ilmanalassa, missä hengittäminenkin\non nautintoa, Tuoni vie saaliikseen nuoren ja kauniin -- kun se tempaa\ntutkijan jalosta tiedon etsinnästä ja sulkee sen lumotun maan, joka\nhänen katseelleen avautui, kuinka luonnollista meille silloin on elämää\npyytää, kuinka luonnollista on ensimäiseksi tutkimusalaksi ottaa\nmahdollisuus elämää ikuisesti jatkamaan! Mutta kun minä ajan tornista\nkatselen pimeätä menneisyyttä ja tähtöistä tulevaisuutta, niin alan\ntuntea, miksi suuret sielut ovat kunniana ja ihanuutena pitäneet\nkuolemista rakkaimpansa edestä! Näin täällä isän uhrautuvan poikansa\nedestä; häntä epäiltiin syytöksistä, joista hän yhdellä sanalla olisi\nvoinut päästä -- hän oli erehdyksestä joutunut poikansa sijalle! Kuinka\nmieluisasti hän piti erehdyksistä kiinni -- tunnusti ne jalot urhouden\nja uskollisuuden rikokset, joita poikansa todella oli tehnyt -- ja meni\nkuolemaan, iloiten siitä, että saattoi pelastaa sen hengen, jonka oli\nsynnyttänyt. Näin naisia, nuoria, kauniita, hentoja, kauneutensa\nkukoistuksessa; he olivat lupautuneet luostariin. Pyhällä verellä\nsaastutetut kädet avasivat portin, joka oli heidät maailmasta\nerottanut, ja heitä pyydettiin lähtemään ulos, pettämään lupauksensa,\nluopumaan siitä Jumaluudesta, jonka nämä hirviöt tahtoivat syöstä alas,\netsimään rakastajia ja puolisoita ja olemaan vapaita. Ja muutamat\nnäistä nuorista olivat lempineet ja vieläkin lempivät, vaikka vastaan\ntaistellen. Luopuivatko he valastaan? Hylkäsivätkö he uskonsa? Mejnour,\nyksimielisesti he ennemmin valitsivat kuoleman! Ja mistä tuli tämä\nrohkeus? _Siitä, että tällaiset sydämet elävät aatteellisempaa ja\npyhempää elämää kuin omaa personallista elämäänsä_. Mutta ainainen\nelämä maan päällä, ei ole elämistä minkään jumalallisemman kuin itsemme\npuolesta. Niin, keskellä tätä veristä murhanvaltakuntaa, Jumala,\nIkuinen, todistaa ihmiselle palvelijansa Kuoleman pyhyyttä.\n\nTaas olen nähnyt sinut, sulo lapseni, hengissä: olen nähnyt ja\nsiunannut sinua. Etkö sinäkin tunne minua unissasi? Etkö kuule siipien\nsuhajavan ympärilläsi, niiden kirkkaampien olentojen, joita vielä voin\nloihtia luoksesi valvomaan ja suojelemaan sinua? Ja kun herätessäsi\nlumous häviää, kun silmäsi aukenevat päivän valoon, niin etkö hae minua\nympäriltäsi, ja etkö kysy äidiltäsi mykällä kielelläsi: \"miksi äiti,\nolet minulta riistänyt isän?\"\n\nVaimo, eikö sinua kaduta? Sinä pakenit kuvitelluista pelotuksista,\nmutta nyt tulit oikein pelonpesälle, missä vaara istuu näkyvänä ja\nruumiillisena. Oi, jospa me vaan voisimme tavata toisemme, etkö silloin\nheittäytyisi siihen syliin, jota vastaan olet väärin tehnyt, ja etkö\nsilloin tuntisi, myrskyjen keskellä vaeltava raukka, kuin olisit taas\nlöytänyt rauhan majan? Mejnour, vieläkään en ole onnistunut\netsinnässäni. Minä sekaannun kaikkien joukkoon, tuomarienkin ja\nvakoilijöitten, mutta en löydä mitään jälkeä. Sen tiedän, että Viola on\ntäällä. Tunnen sen vaistomaisesti, lapseni henkäys tuntuu lämpimämmältä\nja kotoisemmalta.\n\nHeidän myrkylliset katseensa tirkistävät minuun, kun kuljen heidän\nkaduillaan. Yhdellä silmäyksellä minä heidän pahuutensa teen\nvoimattomaksi ja lumoon nuo basiliskit. Kaikkialla näen jälkiä ja\nvainuan läheisyyttä sen Hirviön, joka kynnystä vartioi ja jonka uhreja\novat sielut, mitkä tahtoisivat _pyrkiä_ mutta ainoastaan voivat\n_pelätä_. Minä näen sen hämärän muodottoman haamun kulkevan verimiesten\nedellä ja näyttävän heille tietä. Robespierre kulki ohitseni varkaan\naskelilla. Hänenkin sydäntänsä kauheat silmät kalusivat. Minä katselin\nheidän senaattiansa: senkin laattialla kyykötti julma Hirviö. Se on\nihan ottanut asuntonsa hirmukaupunkiin. Ja mitä totta tosiaan ovat nämä\nuuden maailman rakentajat? Niinkuin monet pyrkijät, jotka ovat\ntavotelleet meidän korkeata tiedettämme, ovat hekin yrittäneet yli\nvoimiensa. He ovat tästä tapojen ja muotojen vankasta maailmasta\nastuneet varjojen maahan, ja sen kauhistuttava vartija on ottanut\nheidät saaliikseen. Minä katsoin tyrannin värisevään sieluun, kun hän\nkulki ohitseni. Siinä, tuhansien hyvää tarkottavien järjestelmien\nraunioilla, istui Rikos ja vapisi yksinäisyydessään. Kuitenkin tämä\nmies on ainoa Ajattelija, ainoa Pyrkijä heidän kaikkien joukossa. Hän\nyhä odottaa rauhan ja sääliväisyyden tulevaa valtakuntaa -- mutta\nmilloin se muka saapuu, ah milloin? Silloin kun hän on pyyhkäissyt pois\nkaikki viholliset. Houkka! uusia vihollisia syntyy jokaisesta\nveripisarasta. Tuo Sanoin Kuvaamaton häntä johtaa tuomiotansa kohti.\n\nOi Viola, viattomuutesi suojelee sinua. Suloinen inhimillinen lempesi\nsulki sinulta henkisen ja ilmamaisen kauneuden unelmat ja loi sydämeesi\nnäkyjen maailman kauniimman kuin minkä vaeltaja näkee ruusuisessa\nHesperiassa -- eikö sama puhdas tunne sinua täälläkin ympäröi lumotulla\ntaikakehällään ja eikö itse hirmu tule voimattomaksi siinä sielussa,\njoka on liian viaton viisautta vastaanottamaan?\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"Yötä synkempi pimeys, jossa ei valon sädettä loista -- -- --\n    Palatsia ei enää näy -- ei edes jälkiä siitä -- eikä kenkään\n    voi sanoa, että sitä on ollutkaan.\"\n\n                                    _Ger. Lib._ XVI, 69.\n\nPuolueklubeissa on ääntä ja hälinää, johtajilla on hurjia suunnitelmia.\nMusta Henriot juoksee sinne tänne kuiskaten asestetuille miehilleen:\n\"Robespierre, teidän rakkaanne, on vaarassa!\" Robespierre on\nhätääntynyt, hänen uhriensa luettelo paisuu päivä päivältä.\n_Tallien_, tuomitun Macbethin Macduff, kuiskaa rohkeutta kalpeille\nsalaliittolaisille. Pitkin katuja kolisevat raskaasti kuolinkärryt.\nPuodit ovat lukossa -- kansa on tukehtumaisillaan vereen eikä jaksa\nenää sitä niellä. Ja toisena iltana toisen jälkeen vallankumouksen\nlapset kokoontuvat kaupungin kahdeksaan teatteriin nauramaan\nhuvinäytelmän sukkeluuksille ja vuodattamaan säälin kyyneleitä\nkuvitelluille kärsimyksille.\n\nPienessä huoneessa kaupungin sydämessä istuu äiti lastansa vaalien.\nOn rauhaisa onnellinen keskipäivä. Auringonvalo, jota ahtaan kadun\nkorkeat katot katkaisevat, tulee vielä sisään avoimesta ikkunasta,\npuolueettomana leikkitoverina, joka on yhtä iloinen temppelissä ja\nvankilassa, palatsissa ja hökkelissä, yhtä armas ja kultainen, jos se\nhymyilee elämän ensi koitolle tai luo säteensä kuolinhetken tuskaan ja\nkamppailuun. Lapsi, joka makasi Violan jaloissa, ojenteli pikku\nkätösiänsä tavottaakseen auringonvalossa tanssivia hyttyisiä. Äiti\nkäänsi silmänsä kirkkaasta valosta pois, se teki hänet vielä\nsurullisemmaksi. Hän kääntyi ja huokasi.\n\nOnko tämä sama Viola, joka Kreikan taivaan alla kauniimpana kukoisti\nkuin itse Afrodite? Kuinka muuttunut! Kuinka kalpea ja kuihtunut! Hän\nistui haluttomana, kädet helmassa, ja poissa oli entinen tavallinen\nhymyily. Raskas tylsä alakuloisuus tuntui painavan hänen nuoruuttaan ja\ntekevän siunatun auringonkin hänelle väsyttäväksi. Todellakin hänen\nelämänsä oli lakastunut senjälkeen kuin se erosi elähyttävästä\nlähteestään. Se äkkinäinen pelon tai taikauskon innostus, joka oli\nsaattanut hänet karkaamaan Zanonin luota, ikäänkuin itsetiedottomassa\nunessa, oli lakannut siitä päivästä asti kuin hän oli tullut vieraalle\nmaalle. Siellä hän tunsi, että elämänsä kätkeytyi siihen hymyilyyn,\njonka hän ainiaaksi oli hylännyt. Hän ei katunut -- hän ei olisi\ntahtonut tehdä olemattomaksi sitä mielen sysäystä, joka oli hänen\npakoonsa antanut siivet. Vaikka into oli mennyt, oli taikausko jälellä,\nhän uskoi vielä pelastaneensa lapsen mustasta rikollisesta noituudesta,\njosta kaikkien maitten tarut niin viljalti kertovat, vaikkei niihin\nmissään niin vahvasti uskota eikä missään niitä niin pelätä kuin\nEtelä-Italiassa. Tämä tunne vahvistui vielä Glyndonin salaperäisistä\npuheista ja näkihän Viola itsekin, minkälainen muutos oli tapahtunut\nhänessä, ja hän sanoi itse olevansa noitien uhri. Siksipä Viola ei\nkatunut tekoaan -- mutta hänen tahtonsa tuntui menneeltä.\n\nHeidän saavuttuaan Parisiin ei Viola enää nähnyt heidän\nmatkakumppaniaan -- uskollista vaimoa. Kolmen viikon kuluttua sekä mies\nettä vaimo saivat heittää henkensä.\n\nJa nyt ensimäisen kerran tämän maailman kovuus ja ankaruus valtasi\nkauniin napolilaisen. Hänen nuoruusvuosiensa toimiala -- laulun ja\nrunouden esittäminen sanoin ja liikkein -- oli, niinkauankuin se kesti,\ntaidetta, joka korotti sen tavallisten ammattien yläpuolelle. Soiton ja\nnäyttämön elämä liitelee kahden maailman, näkyväisen ja aatteellisen,\nvälillä. Mutta nyt oli näyttämön elämä ainiaaksi hävinnyt Napolin\njumalattaren näkyvistä ja kuuluvista. Kun hän sitten kohosi\nintohimoisen rakkauden korkeihin piireihin, näytti siltä kuin se\nteennäinen nerokkuus, joka muiden ajatuksia esittää, olisi sulautunut\nsiihen nerollisuuteen, joka kasvaa käsittämään kaikki ajatukset. Olisi\nollut pahinta uskottomuutta Kadotettua kohtaan alentua taas elämään\nihmisten suosionosotuksista. Ja sentähden -- sillä hän ei tahtonut\nottaa vastaan almuja Glyndonilta -- sentähden hän elätti itseään ja\nlastaan halvimmilla käsitöillä, joita naiset osaavat tehdä, ja eli\nyksin ja tuntemattomana -- hän, joka oli nukkunut Zanonin rinnalla.\nSamoin kuin Armida, niinkuin tämän luvun otsikkona oleva säe kertoo,\nitse oli hävittänyt taikalinnansa -- niin Violallakaan ei ollut mitään\njälellä siitä huvimajasta, jonka runous ja lempi ennen olivat\npystyttäneet -- ei niin paljon että olisi voinut sanoa: \"se on ollut.\"\n\nJa lapsi kosti hyvällä isänsä puolesta: se kukoisti, se menestyi, se\nkasvoi vahvaksi elämän valossa. Mutta yhä sitä näytti suojelevan ja\nvaalivan joku toinen olento. Se nukkui horroksessa niin syvässä ja\njäykistyneessä, ettei ukkonenkaan olisi voinut sitä häiritä, ja siinä\nunessa se usein ojensi käsivarsiaan ikäänkuin ilmaa syleilläkseen:\nusein sen huulilta kuului epäselviä lemmen ääniä -- _mutta ei\nVlolalle_. Ja aina sen poskilla oli taivaallisen ihana väri ja sen\nhuulilla salaperäinen ilo. Kun se heräsi, eivät sen silmät ensiksi\näitiin katsoneet -- vaan totisina ja miettiväisinä ne harhailivat\nympäri huonetta ja vasta lopulta pysähtyivät äidin kalpeisiin kasvoihin\näänettömällä suruisella ja moittivalla ilmeellä.\n\nEi koskaan ennen ollut Viola tuntenut, kuinka voimakas oli rakkautensa\nZanoniin, kuinka ajatus, tunne, sydän, sielu -- kaikki oli runneltuna\nja herpaistuna siinä jäisessä yksinäisyydessä, johon hän oli itsensä\ntuominnut. Hän ei kuullut melua ulkoa, hän ei ketään tuntenut näiden\nmyrskyisten miljonien joukosta. Ja kuitenkin joka hetki tässä\nkaupungissa oli täynnä ääretöntä kiihtymystä. Ainoastaan kun Glyndon\nnääntyneenä, kuihtuneena ja aavemaisena joka päivä hiipi sisään\ntervehtimään, silloin tämä huolettoman Etelämaan kaunis tytär sai\ntietää, kuinka raskas ja tukahuttava oli se kalmanilma, joka häntä\npiiritti. Tiedottomuudessaan -- konemaisessa elämässään -- itseensä\nvaipuneena hän istui eikä mitään pelännyt villipetojen luolassakaan.\n\nÄkkiä avautui huoneen ovi ja Glyndon astui sisään. Hänen käytöksensä\noli tavallista kiihtyneempi.\n\n\"Sinäkö tulet, Clarence\", sanoi Viola pehmeällä raukealla äänellä.\n\"Sinä tulet, ennenkuin odotinkaan sinua.\"\n\n\"Kuka voi laskea tunteja Parisissa?\" vastasi Glyndon. \"Eikö siinä\nkyllä, että nyt olen täällä? Sinun välinpitämättömyytesi näiden\nkauhujen keskellä pelottaa minua. Sinä sanot tyynesti 'hyvästi' ja yhtä\ntyynesti lausut minut 'tervetulleeksi', vaikka joka nurkassa lymyy\nvakoilija ja joka päivä on yhtä ainutta verinäytelmää.\"\n\n\"Suo anteeksi, mutta minun maailmani mahtuu näiden seinien\nsisäpuolelle. Tuskin voin uskoakaan mitä kaikkea minulle kerrot. Kaikki\nmuu paitsi tämä (hän viittasi lapseen) tuntuu jo minusta niin\nelottomalta, että tuskin kuollut haudassaan vähemmän välittää\nympärillään tapahtuvista rikoksista kuin minä.\"\n\nGlyndon oli vähän aikaa vaiti ja katseli sekavin tuntein Violaa. Vielä\ntämä oli niin nuori, mutta jo oli hänet vallannut kaikista vaiheista\nsurullisin -- se, jolloin sydän tuntee itsensä vanhaksi.\n\n\"Oi Viola\", sanoi hän viimein pidätetyllä intohimolla, \"olisinko minä\nkoskaan voinut uskoa sinua _tuollaisena_ näkeväni ja _tuollaisena_\ntuntevani, silloin kun me kaksi ensimäisen kerran tapasimme toisemme\nNapolin ihanilla mailla? Ah, miksi silloin hylkäsit minun rakkauteni --\ntai miksei se ollut kyllin arvokas sinua varten? Ei, älä säikähdä --\nanna minun pitää kättäsi. Ei mikään tunne niin suloinen kuin tuo\nnuoruuden lempi voi minulle enää palata. Nyt minä tunnen sinua kohtaan\nsamaa kuin veli nuorempaa turvatonta sisartaan kohtaan. Sinun\nseurassasi, vaikka oletkin murheellinen, tuntuu minusta kuin taas\nhengittäisin varhemman elämäni puhdasta ilmaa. Ainoastaan täällä ja\nmeluisilla ja myrskyisillä paikoilla haamu ei minua ahdista. Minä\nunohdan kuolemankin, joka takanani väijyy ja varjona jälessäni hiipii.\nMutta vielä voi meille koettaa parempia päiviä. Viola, minä alan\nviimeinkin hämärästi käsittää, kuinka on masennettava se haamu, joka on\nelämäni kironnut: sitä vastaan on käytävä rohkeasti silmästä silmään.\nSynnissä ja riehunnassa, niinkuin olen kertonut, se ei minua ahdista.\nMutta nyt ymmärrän, mitä Mejnour pimeillä sanoillaan tarkotti, että\n'minun piti haamua enimmän pelätä silloin _kun ei sitä näkynyt_.\nTyyneen ja hyveellisen päättäväisyyden hetkinä se esiintyy -- oih! taas\nminä sen näen -- siinä, siinä -- hyisine silmineen (hänen otsastaan\ntippui hiki), mutta se ei tule enää minun hyvää päätöstäni voittamaan.\nMinä katson sitä silmiin ja se vähitellen himmenee ja katoaa varjoon.\"\n\nHän vaikeni ja katseli niin ihmeen iloisesti aurinkoista taivasta,\nsitten hän raskaasti ja syvästi huokaisten jatkoi: \"Viola, minä olen\nlöytänyt pakokeinon. Me lähdemme pois tästä kaupungista. Jossakin\nmuussa maassa me koetamme lohdutella toisiamme ja unohtaa\nmenneisyyden.\"\n\n\"Ei\", sanoi Viola tyynesti, \"minulla ei ole mitään halua täältä\nliikahtaa, kunnes minua kannetaan viimeiseen lepoon. Minä näin\n_hänestä_ unta viime yönä, Clarence -- uneksin hänestä ensi kerran sen\njälkeen kuin me erosimme, ja -- älä pilkkaa minua -- minusta näytti\nkuin hän olisi antanut anteeksi karkurille ja kutsunut minua\n'vaimokseen'. Se uni pyhittää tämän huoneen. Ehkä se uni vielä\nuudistuu, ennenkuin kuolen.\"\n\n\"Älä puhu hänestä -- siitä puolipirusta\", huusi Glyndon, raivoisasti\npolkien jalkaa. \"Kiitä taivasta, että kohtalo on sinut pelastanut hänen\nkäsistään.\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Viola vakavasti. Ja samalla kuin hän oli\njatkamaisillaan, sattuivat silmänsä lapseen. Se seisoi keskellä\nvalovirtaa, jonka aurinko vuodatti huoneeseen, ja päivänsäteet\nnäyttivät ympäröivän sitä valokehällä ja kruununa asettuvan sen\nloistaville kutreille. Sen pikkuisessa ruumiissa, joka oli niin hento\nja kaunis -- sen suurissa, vakavissa, tyyneissä silmissä oli jotakin,\nmikä pelotti ja samalla äidin ylpeyttä viehätti. Se katsoi Glyndoniin\nViolan puhuessa ja sen ilmeessä tuntui miltei olevan ylenkatsetta.\nAinakin Viola sen tulkitsi siten, että se tahtoi puolustaa poissaolevaa\nvoimakkaammin kuin äiti sanoillaan osasikaan. Glyndon katkaisi\näänettömyyden.\n\n\"Sinä tahtoisit jäädä -- mitä varten? Pettämään äidin velvollisuudet?\nJos jotakin pahaa sinulle tapahtuu täällä, mitä lapsestasi tulee?\nTuleeko se orpona kasvatettavaksi maassa, joka on häpäissyt kaiken\nuskonnon, maassa, josta inhimillinen säälikin on kadonnut. Ah, itke\nvaan ja paina sitä rintaasi vastaan! Mutta kyyneleet eivät voi sitä\nsuojella ja pelastaa.\"\n\n\"Sinä olet voittanut, ystävä, minä pakenen kanssasi.\"\n\n\"Huomeniltana siis ole valmis. Minä tuon sinulle tarpeelliset puvut.\"\n\nJa Glyndon sitten rupesi lyhyesti ja yleispiirtein kertomaan, mitä\ntietä he lähtisivät ja mitä he olisivat olevinaan. Viola kuunteli,\nmutta tuskin käsitti sanoja. Glyndon painoi Violan käden sydämelleen ja\nläksi.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    \"Hänen kanssaan kulkivat ylenkatse ja lempi\n    kuin kaksi koiraa vierekkäin.\"\n\n                           _Ger. Lib._ XX, 117.\n\nGlyndon ei huomannut, kun hän talosta kiiruhti pois, että kaksi ihmistä\nlymyi portin pielessä. Hän näki yhä mustan haamun sivullaan liukuvan,\nmutta hän ei nähnyt myrkyllisiä, mustasukkaisia naisen silmiä, jotka\nhänen jälkeensä tuijottivat.\n\nNicot astui sisään taloon, Fillide seurasi häntä vaieten. Maalari,\nvanha 'sansculotti' tiesi hyvin, millä kielellä ovenvartijaa oli\npuhuteltava. Hän viittasi miehelle ja kysyi: \"Mitä tämä on,\nkansalainen? Sinä täällä annat suojaa 'epäillylle'.\"\n\n\"Kansalainen, sinä pelotat minua. Jos niin on, mainitse, kuka.\"\n\n\"Se ei ole mies, se on muukalainen -- italialainen nainen, joka asuu\ntäällä.\"\n\n\"Niin, kolmannessa kerroksessa -- ovi vasemmalla. Mutta mitä hänestä?\n-- hän ei voi olla vaarallinen, lapsi rukka!\"\n\n\"Kansalainen, varo! Uskallatko sääliä häntä?\"\n\n\"Minäkö? Ei, ei suinkaan. Minä vaan --\"\n\n\"Puhu totuus! Kuka käy hänen luonaan?\"\n\n\"Ei kukaan muu paitsi englantilainen.\"\n\n\"Vai niin, englantilainen, siis Pittin ja Coburgin vakoilija.\"\n\n\"Armias taivas -- onko se mahdollista?\"\n\n\"Kuinka kansalainen, puhutko taivaasta? Sinä olet varmaan\naristokraatti!\" (ylimysmielinen).\n\n\"Ei, en suinkaan, se oli vain vanha paha tapa ja pääsi minulta\nhuomaamatta.\"\n\n\"Kuinka usein englantilainen käy hänen luonaan?\"\n\n\"Joka päivä.\"\n\nFillide päästi huudahduksen.\n\n\"Nainen ei koskaan käy ulkona\", sanoi ovenvartija.\n\n\"Hän ainoastaan tekee työtä ja hoitaa lastansa.\"\n\n\"Lastansa!\"\n\nFillide hypähti eteenpäin. Nicot koetti turhaan häntä pidättää. Hän\nsyöksyi ylös rappusia eikä pysähtynyt ennenkuin sille ovelle, josta\nportinvartija mainitsi. Se oli raollaan -- hän astui sisään -- hän\nseisoi kynnyksellä ja näki Violan kasvot, jotka vielä olivat niin\nihanat. Sellaisen kauneuden näkeminen teki hänet toivottomaksi. Ja\nlapsi, jonka yli äiti kumartui! -- Fillide ei ollut koskaan saanut\nlapsia! -- hän huudahti ääneen -- raivo riehui hänen rinnassaan. Viola\nkääntyi ja näki hänet. Pelästyen oudosta näystä ja kasvoista, jotka\nilmaisivat kuolettavaa vihaa ja halveksimista ja kostonhalua, Viola\nkirkasi ja sieppasi lapsen syliinsä. Italialainen nauroi ääneen,\nkääntyi, palasi takaisin ja tuli sille paikalle, missä Nicot vielä\nkeskusteli pelästyneen ovenvartijan kanssa. Hän veti Nicotin mukanansa\nja kun he olivat tulleet avoimelle kadulle, pysähtyi hän ja sanoi:\n\"Kosta minun puolestani ja sano, mitä siitä tahdot!\"\n\n\"Mitä tahdon, suloinen nainen! ainoastaan lupaa saada sinua lempiä.\nSinä pakenet minun kanssani huomeniltana, sinä otat haltuusi passit ja\nsuunnitelman.\"\n\n\"Ja he --\"\n\n\"Tulevat jo sitä ennen saamaan asunnon tutkimusvankilassa. Guillotiini\ntulee kostamaan vääryyden sinua kohtaan.\"\n\n\"Tee niin, niin olen tyytyväinen\", sanoi Fillide lujasti.\n\nEivätkä he enempää puhuneet, kunnes tulivat kotiin. Mutta kun nainen\nsitten katsoi ylös rumaan rakennukseen ja näki ikkunat siitä huoneesta,\njonka kerran usko Glyndonin rakkauteen oli tehnyt paratiisiksi --\nsilloin hänen luontoonsa taas välähti jotakin naisellista, vaikka hän\noli niin musta ja villi. Hän painoi sitä käsivartta, jota vastaan hän\nkouristuksen tapaisesti oli nojautunut, ja huudahti: \"Ei, ei, ei häntä!\nkiroo naista -- anna naisen hukkua, mutta minä olen maannut Glyndonin\nrinnalla -- ei _häntä_!\"\n\n\"Olkoon, niinkuin tahdot\", sanoi Nicot pirullisesti irvistäen, \"mutta\nhän on kuitenkin ajaksi pantava vankeuteen. Hänelle ei tapahdu pahaa,\nsillä ei mitään syyttäjää ilmaannu. Mutta naista -- naista sinä et\nvarmaan päästä?\"\n\nFilliden synkkä silmänisku oli riittävänä vastauksena.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Ja etukeulassa käskettiin onnettoman\n    naisen pitää vahtia.\"\n\n                     _Ger. Lib._ XV, 3.\n\nFillideltä ei puuttunut sitä ovelaa teeskentelytaitoa, joka hänen\nmaalleen ja hänen sukupuolelleen kuuluvana on käynyt sananlaskuksi. Ei\nsanaakaan, ei katsettakaan, joka olisi Glyndonille ilmaissut, kuinka\nhirveällä tavalla rakkaus oli muuttunut vihaksi. Glyndon olikin niin\nsyventynyt suunnitelmiinsa ja mietti niin paljon omaa kummallista\nkohtaloaan, ettei hän ollut varsin tarkka huomioita tekemään. Mutta\niltapuolella Filliden käytös, joka oli tavallista lempeämpi ja\nalistuvampi, vaikutti rauhottavasti hänen mietteisiinsä, ja hän alkoi\nFilliden kanssa keskustella varmasta paon toivosta ja siitä\ntulevaisuudesta, joka heitä odotti onnellisemmissa maissa.\n\n\"Ja sinun kaunis ystäväsi\", sanoi Fillide katsoen poispäin ja\npetollisesti hymyillen, \"jonka piti tulla matkakumppaniksi. Sinä olet\nluopunut hänestä, sanoo Nicot, toisen hyväksi, josta Nicot pitää. Onko\nse totta?\"\n\n\"Niinkö hän sinulle kertoi?\" vastasi Glyndon vältellen. \"Hyvä,\nmiellyttääkö muutos sinua?\"\n\n\"Kavaltaja!\" mutisi Fillide, nousi äkkiä, lähestyi häntä ja siirsi\nsilmiltä hänen pitkän tukkansa sekä painoi intohimoisesti huulensa\nhänen otsalleen.\n\n\"Tämä olisi liian kaunis pää poikki hakattavaksi\", sanoi hän naurahtaen\nja näytti sitten alkavan puuhata lähtövalmistuksia.\n\nSeuraavana aamuna noustessaan Glyndon ei nähnyt seuralaistaan, hän ei\npalannut, ennenkuin Glyndon lähti. Glyndonin oli välttämättä vielä\nkäytävä C:n puheilla ennen lähtöänsä, järjestääkseen Nicotin\nosallisuutta pakoon ja muutenkin katsoakseen, ettei mikään epäluulo\nsaattaisi vaaraan hänen suunnitelmansa. C. ei kuulunut Robespierren\nlähimpään seurapiiriin ja olikin salaa hänen vastustajansa, mutta hän\noli aina osannut olla hyvissä väleissä kunkin puolueen kanssa, joka\nkohosi valtaan. Rahvaan pohjakerroksista lähteneenä hänellä kuitenkin\noli tuollainen älykkyys ja hienous, jota tavataan Ranskan kaikissa\nkansanluokissa. Hän oli onnistunut rikastumaan -- ei kukaan tiennyt\nkuinka paljon -- nopean nousunsa kuluessa. Viimein hänestä oli tullut\nyksi Parisin rikkaimpia miehiä ja hänellä oli tähän aikaan loistava\nhuoneusto käytettävänään. Hän oli yksi niitä, joita Robespierre\nuseammista syistä suosi, ja hän oli usein pelastanut tuomittuja ja\nepäiltyjä, hankkimalla heille passeja väärillä nimillä ja neuvoen\nheille pakokeinot. Mutta C---- oli mies, joka näki vaivaa ainoastaan\nrikkaiden hyväksi. \"Lahjomaton Maximilien\", jolla todella oli tyrannin\nläpitunkeva huomiokyky, varmaan kyllä äkkäsi kaikki hänen vehkeensä ja\nnäki, minkälainen ahneus hänellä oli hyväntekeväisyytensä vaipan alla.\nMutta onkin huomattava, että Robespierre usein näytti suvaitsevan --\njopa melkein yllyttävän -- tuollaisia paheita miehissä, jotka hän\nmyöhemmin aikoi kukistaa, ikäänkuin alentaakseen heidän arvoaan yleisön\nsilmissä ja pannakseen niille vastakohdaksi oman ankaran ja tahrattoman\nrehellisyytensä ja puhtautensa. Ja epäilemättä hän usein salavihkaa\njulmasti hymyili arvokkaan kansalaisen C:n ylellisyydelle ja\nahneudelle.\n\nTämän C:n luokse siis Glyndon kulki miettiväisenä. Totta oli, mitä hän\nViolalle oli sanonut, että hänen pelkonsa oli menettänyt voimansa, mitä\nenemmän hän oli vastustanut haamua. Viimeinkin oli tullut aika, jolloin\nhän nähdessään paheen ja rikoksen kaikessa alastomuudessaan ja niin\nlaajalla alalla, oli huomannut, että paheessa ja rikoksessa on suurempi\nkauhu kuin haamun silmissä. Hänen syntyperäinen jaloutensa alkoi häneen\npalata. Katuja kulkiessaan hän mietiskeli, kuinka hän tulevaisuudessa\ntulisi katumaan ja parantamaan elämänsä. Hän ajatteli niinkin, että\npalkaksi Filliden rakkaudesta hän uhraisi kaikki sukunsa ja\nkasvatuksensa ennakkoluulot. Hän koettaisi parantaa ne erhetykset,\njoita hän oli tehnyt Fillideä kohtaan, sillä että hän kieltäen itsensä\nmenisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka heidän sieluillaan oli niin\nvähän yhteistä. Hän oli kerran hylännyt avioliiton jalon ja hyvän\nViolan kanssa -- nyt hän oli tässä elämän ristiriitojen keskellä\noppinut tuntemaan, että oikea on aina oikea, ja ettei taivas ole tehnyt\nyhtä sukupuolta toisen uhriksi. Nuoruudenaikaiset kauneuden ja hyvyyden\nunelmat heräsivät hänelle taas, ja hänen sielunsa tumman ulapan yli\nväikkyi heräävän hyveen hymyily, niinkuin kuutamopolku yli vetten.\nTuskin koskaan hänen sieluntilansa oli ollut niin ylevä ja epäitsekäs.\n\nSillä välin Jean Nicot myöskin mietti tulevaisuuden tuumia ja laski jo,\nmiten hän parhaiten käyttäisi hyväkseen ystävänsä kultaa, ystävän,\njonka hän aikoi pettää, ja hän lähti siihen taloon, jolla oli kunnia\nolla Robespierren asuntona. Hänellä ei ollut aikomustakaan noudattaa\nFilliden rukousta, että Glyndonin henki säästettäisiin. Hän ajatteli\nniinkuin Barrère: \"ainoastaan kuolleet eivät enää palaa.\"\n\nKaikissa ihmisissä, jotka antautuvat johonkin tutkimukseen tai\ntaiteeseen niin suurella ponnistuksella, että pääsevät jonkun verran\neteviksi alallaan, heissä täytyy olla suunnattoman paljon suurempi\nvoimavarasto kuin yhteisellä joukolla. Tavallisissa oloissa tämä voima\nkeskittyy heidän työhönsä ja tekee heidät siten välinpitämättömiksi\nihmisten muille pyrkimyksille. Mutta jos heitä estetään seuraamasta\ntaipumuksiaan, jos voima ei pääse purkautumaan oikeata tietä, niin se\nkiihtyy ja nousee ja ottaa heidät kokonaan valtaansa. Ja silloin se\njoko tuhlautuu tuulentupien rakenteluun tai tulee vaaralliseksi ja\nhävittäväksi ainekseksi yhteiskunnassa ja saa aikaan epäjärjestystä ja\nmullistusta, jollei omatunto ja oikeat periaatteet sitä puhdista.\nSentähden kaikissa viisaasti järjestetyissä valtioissa erityisellä\nhuolella valmistetaan mahdollisuuksia kaikille taiteille ja kaikille\ntieteille. Sentähden älykkäät valtiomiehet antavat kunniapalkintoja\ntieteen ja taiteen edustajille, vaikka he itse kukaties eivät näe\ntaulussa muuta kuin tuhrittua kangasta -- eivät näe tieteellisessä\nproblemissa muuta kuin ajatuksen voimistelun. Ei mikään valtio ole\nvaarallisemmassa asemassa kuin se, missä kyvykkäät eivät saa rauhassa\nkehittyä vaan joutuvat politikan alalla vehkeilemään tai etsimään\nitsekkäitä tarkotusperiä. Halveksittu nerokkuus on sotakannalla ihmisiä\nvastaan. Ja huomattava on, että Ranskan vanhan hallitustavan aikana\nnäyttelijät olivat niin halveksittuja yleisön silmissä, ettei heille\nedes suotu kristillistä hautausta, ja siksi näyttelijöistä sitten tuli\nvallankumouksen raivokkaimpia ja kostonhimoisimpia vitsauksia. Collot\nd'Herbois, entinen 'huono ilveilijä' edusti koko näyttelijäluokan\nkärsimiä vääryyksiä.\n\nSamoin Jean Nicotin kyvytkään eivät olleet saaneet tarpeeksi\ntunnustusta siinä taiteessa, jota hän harrasti. Jo varhaisessa\nnuoruudessaan hänen opettajansa, Davidin, valtiolliset taipumukset\nolivat erottaneet hänet maalaustaiteen vaikeammasta ja huolellisemmasta\ntyönteosta. Hänen personalliset ruumiinvikansa olivat katkeroittaneet\nhänen mielensä ja hänen hyväntekijänsä jumalankieltämys oli kuolettanut\nhänen omantuntonsa. Uskonnon -- ja varsinkin Ristin Uskonnon -- suuri\nmerkitys on siinä, että se kohottaa _kärsivällisyyden_ ensin hyveeksi\nja sitten toivoksi. Ottakaa pois oppi tulevaisesta elämästä, ja\nkuolemanjälkeisestä palkasta ja rangaistuksesta ja ottakaa pois isän\nhymyily maisten kärsimystemme ja koetustemme päältä -- niin missä on\nkärsivällisyys silloin? Ja mitä on ihminen ilman kärsivällisyyttä -- ja\nmitä on kansa? Ilman kärsivällisyyttä ei taide koskaan pääse korkealle,\nilman kärsivällisyyttä ei vapaus koskaan tule täydelliseksi. Kovalla\npyrkimyksellä ja hurjalla, hapuilevalla taistelulla koettaa Äly nostaa\nsiipiään yli Köyhyyden ja kansa koettaa saavuttaa Vapauttaan. Ja voi,\njos ne silloin ovat ilman tukea, ilman johtoa ja ilman kestävyyttä --\nvoi kumpaakin!\n\nNicot oli poikana nulikka. Kaikissa rikoksentekijöissä olkoot he kuinka\nalhaisia, on aina muutamia inhimillisiä kieliä -- hyveen jäännöksiä, ja\noikea ihmisten arvostelija usein saa kovasydämisiltä ja vähäjärkisiltä\nkuulla moitetta siitä, että hän osottaa, kuinka huonoimmissakin\nihmisissä löytyy kullan murusia ja kuinka parhaimmissaan, jotka tulevat\nLuonnon suuresta työpajasta, on jonkun verran turmeltunutta kuonaa.\nMutta on poikkeuksia, vaikka harvoja yleisestä säännöstä. On sellaisia,\njoissa omatunto on tykkönään kuolleena ja joissa hyvä ja paha ovat\nsamanarvoisia asioita, kumpikin keinoja itsekkäitä tarkotusperiä varten\ntällainen oli vanhan ateistin kasvatti, Nicot. Kateus ja viha täytti\nhänen koko olemuksensa, ja kun hän tunsi itsessään suurempia lahjoja\nkuin oli muilla ihmisillä, niin hän vaan sitä enemmän kirosi kaikkia\nniitä, joille oli suotu kauniimpi ruumiinmuoto ja onnellisempi kohtalo\nkuin hänelle. Hirviö hän oli, kun hän murhaajana tarttui hyväntekijänsä\nkurkkuun, mutta vallankumouksen aika ja hirmuhallitus -- kaikkien\npahojen himojen siemenpelto -- oli hänen sydämensä syvään helvettiin\ntehnyt toisen vielä syvemmän. Hän ei kyennyt enää tointansa\nharjottamaan, sillä vaikka hän olisi voinutkin tauluillaan luoda\nitselleen nimen, niin vallankumous ei ole taiteilijoille sovelias aika,\nsillä ei kukaan, ei maan rikkain ja ylpein ylimyskään ole niin\nriippuvainen rauhasta ja järjestyksestä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista\nkuin runoilija tai taiteilija. Nyt hänen aina levoton ja hillitsemätön\nälynsä jäi työttömänä hautomaan sellaisia rikollisia kuvia, jotka sitä\nparhaiten viehättivät. Hän ei uskonut mitään tulevaisuutta olevan tätä\nelämää tuonnempana, ja kuinka tässä elämässä voimakkaat miehet hänen\nympärillään suuret vallantavottajat, olivat menestyneet? Kaikki, mikä\noli hyvää, puhdasta, epäitsekästä -- joko kuninkaallisten tai\ntasavaltalaisten joukossa, pyyhkäistiin teurastuspaikalle ja\nmurhamiehet yksin jäivät uhriensa loiston ja arvon perijöiksi.\nJalommatkin köyhyydestä kärsivät kuin Nicot olisivat joutuneet\nepätoivoon. Ja Köyhälistö varmaan nousisi aavemaisina joukkoina\nRikasten kurkkuja leikkaamaan ja sitten raatelemaan itseään jäsen\njäseneltä, jollei Kärsivällisyys, köyhien hyvä enkeli, istuisi sen\nsivulla ja juhlallisesti viittaisi tulevaiseen elämään.\n\nKun Nicot nyt lähestyi diktaattorin palatsia, alkoi hän miettiä aivan\ntoisenlaista suunnitelmaa kuin edellisenä päivänä: ei niin, että hän\nolisi horjunut päätöksessään kukistaa Glyndon ja antaa Violankin mennä\nsamaa tietä hänen kumppaninaan ja apulaisenaan. Ei, _siinä_ hän oli\nluja, sillä hän vihasi molempia -- puhumattakaan vanhasta,\nunohtumattomasta kaunastaan Zanonia vastaan. Viola oli häntä\nhalveksinut, Glyndon oli auttanut, ja kiitollisuuden ajatus oli hänelle\nyhtä sietämätön kuin loukkauksen muisto. Mutta miksi hän nyt pakenisi\nRanskasta? Voisihan hän ottaa haltuunsa Glyndonin kullan; hän ei\nepäillytkään, että voisi hallita Fillideä, joka oli niin täynnä raivoa\nja kateutta, ja että hän saisi tämän suostumuksen kaikkiin aikeisiinsa.\nPaperit, jotka hän oli ryöstänyt -- Desmoulinsin kirjeenvaihto\nGlyndonin kanssa -- samalla kuin ne ratkaisivat Glyndonin kohtalon\nvoisivat olla mainioksi avuksi Robespierren edessä ja saattaa tyrannin\nunohtamaan Nicotin vanhat ystävyyssuhteet Hébertin kanssa ja saada\nhänetkin luetuksi Kauhunkuninkaan liittolaisten ja kätyrien joukkoon.\nTaas nousi Nicotin eteen toivo rikkauteen ja kunniakkaaseen\nylennykseen. Tämä kirjeenvaihto, joka oli päättynyt vähää ennen Camille\nDesmoulinsin kuolemaa, oli kirjotettu sillä huolettomalla ja rohkealla\nvaromattomuudella, mikä oli ominaista tälle Dantonin turmeltuneelle\noppilaalle. Siinä puhuttiin avoimesti hankkeista Robespierreä vastaan,\nsiinä mainittiin puoluelaisia, joiden kukistamiseksi tyranni paraikaa\nkokosi syitä ja verukkeita. Tämä olisi uusi kuolonase Päätappajan\nkäsissä. Voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaa Maximilien\nLahjomattomalle?\n\nNäitä ajatuksia hautoen saapui hän viimein kansalaisen Dupleixin\novelle. Kynnyksen ulkopuolella seisoi hajallaan kahdeksan tai kymmenen\ntanakkaa jakobiinia, Robespierren vapaaehtoisesta turvajoukosta --\npitkiä miehiä, hyvin asestettuja, ja ylpeitä vallastaan, joka heijastui\nvaltiomahdista. Heidän joukossaan oli naisia, nuoria ja kauniita ja\nkirjavasti puettuja, jotka olivat kuulleet huhun, että Maximilienilla\noli ollut maksanvaivoja, ja olivat tulleet säälivästi kyselemään hänen\nterveyttään, sillä Robespierre, niin kummalta kuin kuuluneekin, oli\nnaisten lemmikki.\n\nTämä vartiojoukko ulottui oven ulkopuolelta portaita pitkin\nvastaanottohuoneen ovelle asti, sillä Robespierren huoneusto ei ollut\nniin tilava, että siinä olisi ollut odotushuoneita näin lukuisia ja\nmonenlaisia kävijöitä varten. Nicot raivasi itselleen tien heidän\nkeskeltään ja hänen korviensa ympäri sateli kaikkea muuta kuin\nystävällisiä ja imartelevia huudahduksia.\n\n\"Kas, mikä lurjus\", sanoi vanha eukko, jonka kylkeä hänen terävät\nkyynäspäänsä pahasti pitelivät. \"Mutta kuinka voisi odottaakaan\nkohteliaisuutta tuollaiselta variksenpelättimeltä?\"\n\n\"Kansalainen, minä pyydän huomauttaa sinulle,[80] että sinä astut\nvarpailleni. Pyydän anteeksi, mutta kun nyt katson jalkojasi,\nhuomaankin, ettei huone ole tarpeeksi iso niille.\"\n\n\"Hoo, kansalainen Nicot\", huusi muuan Jakobiini pudistaen\nkauhistuttavaa sauvaansa, \"mikä sinut on tänne tuonut? Luuletko, että\nHébertin rikokset jo ovat unohdetut? Pois, luonnon äpärälapsi! ja kiitä\nKorkeinta Olentoa, että Hän on tehnyt sinut niin kurjannäköiseksi, että\nsinulle täytyy antaa anteeksi.\"\n\n\"Siinä olisi kauniit kasvot tirkistämään ulos kansallisikkunasta\",[81]\nsanoi nainen, jota maalari oli töytäissyt.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi Nicot kalpeana vihasta, mutta pidättäen itseään,\nniin että sanat tuskin pääsivät tulemaan kiristettyjen hampaitten\nvälistä, \"minulla on kunnia mainita, että pyrin Kansanedustajan luokse\npuhumaan asioista, jotka ovat erinomaisen tärkeitä sekä valtiolle että\nhänelle, ja\", hän lisäsi hitaasti, vihaisesti murjottaen ympärilleen,\n\"minä kutsun kaikki hyvät kansalaiset todistajiksi, kun Robespierrelle\nvalitan, minkälaista kohtelua muutamat teistä ovat minulle osottaneet.\"\n\nMiehen katseessa ja äänenpainossa oli niin paljon syvää ja keskitettyä\nilkeyttä, että ilveilijät vetäytyivät taaksepäin. Ja kun he muistelivat\nvallankumouksellisen elämän äkkinäisiä keikauksia, niin monet\näänekkäästi vakuuttivat likaiselle ja huonosti puetulle maalarille,\nettei mikään ollut heille vieraampaa kuin loukata kansalaista, jonka\nkoko ulkomuoto todisti hänen olevan kelpo sansculotin. Nicot kuunteli\nnäitä puolustuksia äreästi vaieten. Käsivarret ristissä hän nojautui\nseinää vastaan ja odotti sisäänpääsyä.\n\nOdottelijat puhuivat keskenään eri ryhmissä kaksin ja kolmin, ja\nyleisen supatuksen läpi kaikui portaita vartioitsevan pitkän jakobinin\nhuoleton vihellys. Lähinnä Nicotia seisoi vanha nainen ja nuori neito,\njotka totisina kuiskuttelivat toisilleen ja ateisti nauroi sisässään\nkuunnellessaan heidän keskusteluansa.\n\n\"Minä vakuutan sinulle, rakkaani\", sanoi eukko salaperäisenä huojuttaen\npäätään, \"että suuri Catherine Theot, jota nuo jumalattomat nyt\nvainoovat, on todella Jumalan sanansaattaja. Ei voi olla mitään\nepäilystä siitä, että valitut, joiden pääprofetoiksi Dom Gerle ja\nhyveellinen Robespierre ovat määrätyt, tulevat nauttimaan ikuista\nelämää täällä ja tekemään lopun kaikista vihollisistaan. Ei ole mitään\nepäilystä siitä -- ei vähintäkään.\"\n\n\"Kuinka ihanaa\", sanoi tyttö, \"tuo rakas Robespierre! -- Mutta hän ei\nnäytä kovin pitkäikäiseltä.\"\n\n\"Sitä suurempi on ihme\", sanoi vanha nainen. \"Minä olen nyt jo 81\nvuotta, mutta en tunne itseäni yhtään päivää vanhemmaksi senjälkeen\nkuin Catherine Theot lupasi, että minäkin saisin olla yksi valituista.\"\n\nSamassa tuuppasivat naisia syrjään muutamat uudet tulokkaat, jotka\nkiivaasti puhuivat keskenään.\n\nRuskeanaamainen mies, joka esiliinastaan päättäen oli teurastaja,\nkäsivarret paljaina ja \"vapaudenlakki\" päässään, huusi äänekkäästi:\n\"Minä olen tullut Robespierreä varottamaan. Hänelle tehdään ansoja.\nHänelle tarjotaan asunnoksi kansallispalatsi. _Ei kukaan voi olla\nkansan ystävä ja asua palatsissa_.[82]\n\n\"Ei todellakaan\", vastasi toinen työmies, \"minä pidän hänestä parhaiten\ntässä pienessä huoneessa puusepän talossa, siinä hän näyttää\n_meikäläiseltä_\".\n\nTaas hyökkäsi toisia sisään ja uusi joukko tunkeutui ihan Nicotin\nviereen. Ja nämä miehet kinailivat vielä kovaäänisemmin kuin muut.\n\n\"Mutta minun suunnitelmani on --\"\n\n\"Hiiteen _sinun_ suunnitelmasi. Minä sanon, että _minun_ suunnitelmani\non --\"\n\n\"Turhia!\" huusi kolmas. \"Kun Robespierre käsittää minun uuden keinoni\nruudin valmistamiseksi, niin Ranskan vihamiehet --\"\n\n\"Kuka hullu vieraita vihollisia pelkää?\" keskeytti neljäs, \"pelättävät\nviholliset, ne ovat täällä kotona. _Minun_ uusi guillotiinini vie\nviisikymmentä päätä kerrallaan!\"\n\n\"Mutta _minun_ uusi valtiomuotoni!\" huudahti viides. \"_Minun_ uusi\nuskontoni, kansalainen!\" huomautti laupeaalla äänellä kuudes.\n\n\"Tuhannen tulimaista, olkaa hiljaa!\" karjasi joku jakobinivartijoista.\n\nJa äkkiä sai joukko hajaantua, kun julmannäköinen mies, takki leukaa\nmyöden napitettuna, miekka sivullaan ja kannukset jalassa helisten,\nastui ylös portaita. Hänen poskensa olivat punaiset ja pulleat\njuomisesta, hänen silmänsä tylsät ja villit kuin petoeläimen. Syntyi\ntäydellinen hiljaisuus ja kaikki tekivät kalpeina tietä leppymättömälle\n_Henriotille_. Tuskin oli tämä karkea ja raudankova tyrannin apulainen\nastua kaapaissut joukon läpi, kun taas tungoksessa hätäisesti ja\npelokkaasti annettiin tietä, sillä sisään liukui äänettömänä kuin varjo\neräs hymyilevä, siivonaamainen kansalainen, yksinkertaisesti mutta\nsirosti puettu, silmät nöyrästi maahan luotuina. Lempeämpiä,\nlauhkeampia kasvoja ei mikään paimenrunoilija olisi voinut kuvata itse\nThyrsikselle -- ja miksi kuitenkin väki henkeään pidättäen teki hänelle\ntilaa? Niinkuin kärppä kivenkoloon tämä laiha olento hiipi suurempien\nja karkeampien ihmisten sekaan, jotka väistyivät syrjään hänen\nohikulkiessaan. Silmäniskusta pitkä Jakobini oven luona jätti tien\nvapaaksi mitään kysymättä. Seuratkaamme häntä tyrannin luo.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen _ihmisen_,\n    kärsisi kuolonrangaistuksen.\"\n\n    P. Augustinus, _Serapis-jumalasta_ I, 18, _De Civitate Dei_, 5.\n\nRobespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen\nkalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle\nCatherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen\nkuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen\nappelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan\nvaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu\nvanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar)\nistui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia\nhedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että\nRobespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin\nranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot,\nkutsui häntä \"pojakseen\", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja\nepäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä\nhänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen\nhuulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon\nja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät\nsilloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.\n\nÄkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi\nhänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn,\nikäänkuin uutta elämää saaden.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi hän markiisittarelle, \"suo anteeksi, minä en\nnyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole\nkoskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani.\"\n\nVanha markiisitar nosti silmänsä taivaaseen ja huokasi: \"Mikä enkeli!\"\n\nRobespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti\nhänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi\ntottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota\nvastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja\nsyystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen\novelimpia kätyreitään -- johon hän luotti enemmän kuin jakobinien\nklubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin.\nGuérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas,\nkaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän\nrakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän\nsydämistäänkin.\n\n\"No, kansalainen, mitä kuuluu Tallienista?\"\n\n\"Varhain tänä aamuna kaksi minuuttia kahdeksan jälkeen hän lähti ulos.\"\n\n\"Niin varhain? hm!\"\n\n\"Hän kulki pitkin katuja _Rue des Quatre Fils, Rue du Temple, Rue\nMartin_; ei mitään merkillisempää paitsi --\"\n\n\"Paitsi mitä?\"\n\n\"Hän kävi eräässä kirjakaupassa ostamassa kirjoja.\"\n\n\"Ostamassa kirjoja! Ahaa, vilpistelijä, hän tahtoi _vehkeilyn kätkeä\ntiedonhalun_ vaipan alle. Entä sitten?\"\n\n\"Viimein _Rue des Fosses Montmarche_ kadulla eräs henkilö (tuntematon)\nsiniseen takkiin puettu, kohtasi hänet. He kävelivät yhdessä pitkin\nkatuja muutamia minuutteja ja heihin yhtyi Legendre.\"\n\n\"Legendre, kuule Payan, ota vaarin.\"\n\n\"Minä menin hedelmäpuotiin ja palkkasin kaksi pientä tyttöä menemään\npalloa heittelemään kuulomatkan päähän. He kuulivat Legendren sanovan:\n'minä luulen että hänen valtansa alkaa olla loppumaisillaan'. Tallien\nvastasi: 'Ja _hän itsekin_. Minä en antaisi kolmen kuukauden palkkaa\nhänen elämästään'. Minä en tiedä, kansalainen, tarkottivatko he sinua.\"\n\n\"Enkä minä, kansalainen\", vastasi Robespierre julmasti hymyillen, jonka\njälkeen hän kohta vaipui synkkiin mietteisiin. \"Haa!\" mutisi hän, \"minä\nolen nuori vielä, parhaimmassa iässäni. Minä en antaudu ylellisyyksiin.\nEi, ja minun ruumiinikin on terve -- terve. Mitä muuta Tallienista?\"\n\n\"Se nainen, jota hän rakastaa -- Teresa de Fontenai -- joka on\nvankilassa, jatkaa vielä kirjeenvaihtoaan hänen kanssaan ja pyytää\nhäntä pelastamaan itseään kuolemasta. Tämän minun mieheni sattuivat\nsaamaan tietää. Hänen palvelijansa on sanansaattajana vangin ja\nTallienin välillä.\"\n\n\"Vai niin! Palvelija on otettava kiinni keskellä Parisin katuja.\nHirmuhallitus ei ole vielä ohi. Noiden kirjeiden avulla, joita häneltä\nlöydetään, jos ne sitä sisältävät, minä sieppaan Tallienin istuimeltaan\nkansalliskokouksessa.\"\n\nRobespierre nousi ja astui muutaman kerran miettiväisenä huoneessa,\navasi sitten oven ja kutsui erään jakobinin sisään. Tätä hän käski\nvartioimaan Tallienin palvelijaa ja vangitsemaan hänet sopivalla\nhetkellä. Sitten hän taas heittäytyi tuoliinsa. Kun Jakobini meni ulos,\nkuiskasi Guérin:\n\n\"Eikö tuo ole kansalainen Aristides?\"\n\n\"On -- uskollinen mies, kunhan vaan pesisi itseään eikä kiroilisi niin\nkovin.\"\n\n\"Etkö sinä mestauttanut hänen veljensä?\"\n\n\"Mutta Aristides hyväksyi tuomion.\"\n\n\"Siitä huolimatta, ovatko sellaiset miehet turvallisia niin lähellä\nsinua?\"\n\n\"Se on totta.\" Ja Robespierre otti muistikirjansa, kirjotti siihen\nmuistutuksen, pani sen liivintaskuunsa ja jatkoi:\n\n\"Mitä muuta Tallienista?\"\n\n\"Ei mitään muuta. Hän ja Legendre ja tuntematon kävelivät _Jardin\nEgalite'lle_ päin ja erosivat siellä. Minä saatoin Tallienia hänen\nkotiinsa. Mutta minulla on muita uutisia. Sinä pyysit minua etsimään\nniitä, jotka sinua uhkaavat nimettömissä kirjeissä.\"\n\n\"Guérin, oletko löytänyt niitä? Oletko sinä -- oletko?\"\n\nJa puhuessaan tyranni avasi ja sulki kätensä ikäänkuin jo puristaen\nkirjottajien henkiä, ja hänen kasvoillaan näkyi se kouristuksentapainen\nirvistely, joka johtui hänen taipumuksestaan kaatuvatautiin.\n\n\"Kansalainen, minä luulen tavanneeni yhden. Sinun pitää tietää, että\nkaikkein pahimpia on maalari Nicot.\"\n\n\"Seis, seis!\" sanoi Robespierre ja avasi muistiinpanokirjan, joka oli\nsidottu punaisiin kirjailtuihin nahkakansiin (sillä Robespierre oli\nsiisti ja täsmällinen kuolinluetteloissaankin). Hän selaili\naakkosellista järjestystä: \"Nicot, tuossa se on, ateisti, sansculotti\n(minä vihan renttuja),[84] Hébertin ystävä. Ahaa! Huom.! René Dumas\ntuntee hänen vanhemman elämänsä ja entiset rikoksensa. Jatka!\"\n\n\"Tätä Nicotia on epäilty lentokirjasten levittäjäksi sinua ja\n_komiteaa_ vastaan. Eilen iltana, kun hän oli poissa, laski ovenvartija\nminut hänen huoneeseensa _Rue Beau-Repairella_. Mestariavaimellani\navasin hänen kirjotuspöytänsä. Löysin siellä maalauksen sinusta\nmestauslavalla seisomassa, ja sen alle oli kirjotettu --: 'Maasi\nmurhamies, lue rangaistuksesi tuomio.' Minä vertasin näitä sanoja\nniihin kirjeisiin, joita minulle annoit, ja käsiala sopii yhteen\nniistä. Katso, minä revin irti kirjotuksen.\"\n\nRobespierre katsoi, hymyili, ja heittäytyi tuoliinsa, ikäänkuin kosto\njo olisi täytetty. \"Hyvä! Minä pelkäsin, että se olisi joku\nvoimakkaampi vihollinen. Tämä mies täytyy heti vangita.\"\n\n\"Hän odottaa tuolla rappusissa. Minä menin hänen ohitsensa ylös\ntullessani.\"\n\n\"Niinkö? laske sisään -- ei, maltahan sentään Guérin, vetäydy\nsisähuoneeseen, kunnes minä taas kutsun sinut luokseni. Rakas Payan,\nkatso perään, ettei Nicotilla ole aseita mukanaan.\"\n\nPayan, joka oli yhtä rohkea kuin Robespierre oli arka, tukahutti\nhalveksivan naurun, joka oli päästä häneltä, ja lähti huoneesta.\n\nSillävälin Robespierre painoi päänsä rintaa vastaan ja näytti\nvaipuneelta mietteihin. \"Elämä on hyvin surullinen, Couthon\", sanoi hän\näkkiä.\n\n\"Pyydän anteeksi, minä pidän kuolemaa vielä pahempana\", vastasi\nihmisystävä lauhkeasti.\n\nRobespierre ei vastannut vaan otti laukustaan sen merkillisen kirjeen,\njoka myöhemmin tavattiin hänen papereittensa joukosta ja joka\njulaistussa kokoelmassa on merkitty n:rolla 61.[85]\n\n\"Epäilemättä\", se alkaa, \"olet levoton, kun et ennemmin ole minusta\nmitään kuullut. Älä ole huolissasi, sinä tiedät, että minä ainoastaan\nkirjotan tavallisen sananviejän kautta, ja koska hänet keskeytettiin\nviimeisellä matkallaan, on se viipymiseen syynä. Kun saat tämän\nkirjeen, niin käytä kaikkia keinojasi paetaksesi näyttämöltä, missä\ntulet esiintymään viimeisen kerran, jos esiinnyt. Turha olisi uudelleen\nmainita kaikkia syitä, jotka asettavat sinut vaaraan. Viimeinen\naskeleesi, jonka pitäisi nostaa sinut _valtion päämiehen istuimelle_,\nvie sinut kuitenkin mestauslavalle, ja alhaiso tulee sylkemään\nkasvoillesi, niinkuin se on sylkenyt niiden kasvoille, jotka olet\ntuominnut. Koska olet koonnut itsellesi riittävät elantovarat, odotan\nsinua kärsimättömästi, nauraakseni sinun kanssasi sille osalle, mitä\nolet näytellyt tämän kansan vaikeuksissa, kansan, joka on yhtä\nherkkäuskoinen kuin se on halullinen uutuuksiin. Ryhdy toimenpiteisiin\nmeidän suunnitelmiemme mukaan -- kaikki on valmiina. Minä lopetan.\nKirjeenkantajamme odottaa. Odotan vastaustasi.\"\n\nHitaasti ja miettivästi diktaattori ahmi tämän kirjeen sisällön. \"Ei\",\nsanoi hän itsekseen, \"ei, se, joka on maistanut valtaa, ei voi enää\nnauttia lepoa. Danton, Danton, sinä olit oikeassa: 'parempi on olla\nköyhä kalastaja kuin hallita ihmisiä'.\"\n\nOvi avautui, Payan palasi ja kuiskasi Robespierrelle: \"Kaikki\nturvallista. Kutsu sisään mies.\"\n\nDiktaattori tyytyväisenä käski palvelevan jakobinin tuoda Nicot hänen\neteensä. Maalari astui sisään, rumissa kasvoissaan peloton ilme, ja\nseisoi suorana Robespierren edessä, joka syrjäsilmällä häntä mittaili.\n\nOn merkillistä, että useimmat vallankumouksen päämiehistä olivat perin\nrumia ulkonäöltään -- Mirabeau ja Danton tavattoman rumia, David ja\nSimon julman ja raa'an näköisiä, Marat likaisen inhottava ja\ndiktaattori synkkä ja sappikarvainen. Mutta kuten Robespierren\nsanottiin muistuttavan kissaa, oli hän myöskin siisti kuin kissa. Hänen\npukunsa oli sileä ja puhdas, leuka puhtaaksi ajettu, laihat kädet\nvalkoiset kuin naisen kädet. Sentähden hän oli suurena vastakohtana\nsille renttumaisuudelle, joka näkyi Nicotin koko käytöksessä ja\nulkomuodossa.\n\n\"Sinä siis, kansalainen\", sanoi Robespierre lempeästi, \"tahdot puhua\nkanssani? Minä tiedän, että ansiosi ja kansalaishyveesi on liian kauan\njäänyt huomaamatta. Sinä tahtoisit pyytää jotakin sopivaa tointa\nvaltiossa? Älä arkaile -- sano vaan!\"\n\n\"Jalo Robespierre, sinä, joka maailmaa valaiset, minä en tule sinulta\npyytämään suosionosotusta vaan tekemään valtiolle palveluksen. Olen\nlöytänyt kirjeenvaihdon, joka paljastaa salaliiton, mihin kuuluu monta\nvielä epäilyksistä vapaata miestä.\" Ja hän pani paperit pöydälle.\nRobespierre tarttui niihin ja silmäili niiden yli kiihkeästi ja\nnopeasti.\n\n\"Hyvä, hyvä\", hän mutisi itsekseen, \"tätä kaikkea tarvitaan. Barrère,\nLegendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän\nkätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut.\nKansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat\nkirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä\nenglantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse\nkoko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86]\nPyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat _sinun_\nystäviäsi.\"\n\n\"Niin\", vastasi Nicot puolustellen, \"me kaikki olemme erehdyksille\nalttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä\nvastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun\noikeudentuntoosi.\"\n\n\"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, _sen_ hyveen minä luen\nitselleni\", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti\nleikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla\nhetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja\nkauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. \"Eikä minun\noikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä\nNicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?\"\n\n\"Tunnen hyvin. Hän _oli_ ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni,\njos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen\nsaanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä.\"\n\n\"Vai niin -- ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku\nminun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän\nGlyndonin osote.\"\n\nNicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään,\njuohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.\n\n\"Kirjota nyt, _rakas_ Nicot!\"\n\nMaalari totteli hitaasti.\n\n\"Mitä muita tuttavia on tällä Glyndonilla?\"\n\n\"Siitä asiasta minä tahdoinkin puhua sinulle, edustaja\", vastasi Nicot.\n\"Hän käy joka päivä naisen luona, joka on muukalainen ja tuntee kaikki\nhänen salaisuutensa. Nainen on olevinaan köyhä ja elättävinään lastaan\nkäsityöllä. Mutta hän on äärettömän rikkaan italialaisen puoliso, eikä\nole epäilystäkään siitä, että hänellä on rahoja, jotka käytetään\nRanskan kansalaisten turmelemiseen. Hän olisi otettava kiinni.\"\n\n\"Kirjota hänenkin nimensä.\"\n\n\"Mutta ei saa hukata aikaa, sillä tiedän, että molemmat aikovat paeta\nParisista jo tänä yönä.\"\n\n\"Meidän hallituksemme on valpas ja nopea, hyvä Nicot, älä pelkää. Vai\nniin, vai niin\", ja Robespierre otti paperin, johon Nicot oli\nkirjottanut, pani sen nenänsä alle -- sillä hän oli likinäköinen -- ja\nlisäsi hymyillen: \"Kirjotatko sinä aina samalla käsialalla,\nkansalainen? Tämä näyttää tekaistulta.\"\n\n\"Minä en tahtoisi, että he saisivat tietää, kuka on heidät antanut\nilmi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Sinun hyveesi tulee kyllä palkituksi, luota minuun.\nTerveys ja veljeys!\"\n\nRobespierre nousi puoleksi istualtaan ja Nicot lähti pois.\n\n\"Hoi, mies siellä ulkona!\" huusi diktaattori kelloaan soittaen, ja kun\nJakobini valppaasti totteli kutsua -- \"seuraa tuota miestä, Jean\nNicotia. Niinpiankuin hän pääsee talosta, ota kiinni hänet. Vie hänet\nheti vankilaan. Kuule -- tämä on ihan laillista, siinä on\nvangitsemiskäsky. Yleinen syyttäjä saa minulta toimintaohjeita. Mene\nnyt vikkelään!\"\n\nJakobini hävisi. Kaikki sairauden ja heikkouden jäljet olivat\npotilaalta kadonneet, hän seisoi suorana lattialla, kasvot suonenvedon\ntapaisesti värähtäen ja käsivarret ristissä. \"Hoi, Guérin (vakoilija\nnäyttäytyi taas) ota nämä osotteet. Tunnin kuluttua täytyy tämän\nenglantilaisen ja tämän naisen olla vankilassa; heidän paljastuksensa\ntulevat auttamaan minua tärkeämpiä vihollisia vastaan. He tulevat\nkuolemaan, he tulevat hukkumaan muiden kanssa 10 p:nä -- kolmen päivän\npäästä. Siinä on sinullekin vangitsemiskäsky. Lähde!\"\n\n\"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen\njoukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo\nmennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja\noikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa\npuhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just\nyhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä\npuhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia\nvastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä,\nvehkeilijöiden päät.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\n    \"Tapparat on vastaasi kohotettu joka puolelta.\"\n\n           La Harpe, _Jeanne de Naples_, IV, 4\n\nTällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja\njärjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä\nmitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän\nkeskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja\nkauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: \"Mitä! sinä tahdot uhmata minua\nja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja\ntyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. _Minä_ en tule\nsinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä\nleppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa,\nyösydännä ennen kuolemaasi. Katso --\"\n\nJa Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän\nmiehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman\nkerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti\ntiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio,\nsillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut\npaljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä\nläpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen\nhirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä\nensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli\nvallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen.\nVartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini -- näillä\nsäännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit\nkutsuivat _laiksi_. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman\nsydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana\ntuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.\n\nUrkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta\nrohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään.\n\"Kansalainen, sinä seuraat minua\", hän sanoi, \"mitä asiaa?\"\n\nHalveksivasti hymyillen vastasi mies: \"Eikö katu ole kylliksi leveä\nmeille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että\nvaatisit koko Parisin itsellesi?\"\n\n\"Kulje sitten edellä. Minä annan tietä.\"\n\nMies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana\nhetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin\nkierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui,\nkatsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä\npitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille,\nniin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän\nnähnyt sen kasvojakaan: \"Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa\nminua!\" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki\nkauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo\nluuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja\nheittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan\nympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille\nsekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin\netäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.\n\nTäällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla\nvaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa\nihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi\nmajesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia\naluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen\nritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana\nGlyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva\nvilpoinen tuulahdus.\n\n\"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä\", hän ajatteli, mutta\nsamassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa\ntuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli\nmiltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä)\nja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua\neräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli\npahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren\nkätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut\nuhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi\nkahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin\nkutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.\n\nJuuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi\nGlyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan\nedessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta\nviitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli\nystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään\nvetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen\ntyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja\nhattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja\nGlyndon tunsi Zanonin.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\n    \"Äl' usko, että taikani on tehty\n    Helvetin enkeleitten avulla.\n    Kirottu, häväisty se olkoon aina,\n    Ken noita hirviöitä kutsuu esiin!\n    Vaan käyttänyt oon salaisia voimia\n    Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä\n    Ja luonnon sisimmissä sopukoissa\n    Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä.\"\n\n          Tasso, _Ger. Lib._ XIV, 43.\n\n\"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!\" sanoi Zanoni, viitaten\nGlyndonia istumaan. \"Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta\nselvän.\"\n\n\"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan\ntoisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua\nilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän\nsyynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä\nverukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun\ntäytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni\npimeä arvotus.\"\n\n\"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?\" sanoi Zanoni säälivästi. \"Niin --\nnäen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä\nvarottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt\nsinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä\nuhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta\nsitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse\nhuimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta\nvapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut\nhänen viisauttaan tutkimaan.\"\n\n\"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan\ntietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui\nminuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi.\"\n\n\"Sinä erehdyt -- halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut\ntiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman\nkohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä,\neikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen\nvaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä\nmaailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä\nluulet minun yhteydessäni olevan.\"\n\n\"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? -- tunnustatko itsesi\npettäjäksi? -- vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle?\nettä sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin\nmikä minua on kiusannut päivin ja öin?\"\n\n\"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen\", vastasi Zanoni, \"vaan on\nainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman\nhaamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin.\nVähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan\nTaivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat.\"\n\nZanoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi hiukkasen hymyillen:\n\n\"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä\nrunoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista\npoimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88]\nTuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja\ntotta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti,\ninkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden\nluvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89]\nhallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja\nhouruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi\nlohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90]\ntunnustamisesta -- magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli\nhyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt\naikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka\nviittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista\nrosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee\nerotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden\nvälillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän\nretkillään? _Hän_ ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain\navulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä\n-- tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen\ntarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja\nnäki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja\nkasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja\njoka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen\nhengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää\npanemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei,\nvaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin\ntarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on\ntodellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina\nhämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä\nlapsellisena harhauskona tai sairaan houreina.\"\n\nTaas Zanoni pysähtyi ja jatkoi sitten:\n\n\"Hyvin kaukaisia aikoja sitten -- sellaisena sivistyskautena, jolloin\nei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon -- oli olemassa palavajärkisiä\nihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja\nonnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja\nja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä\nkuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei\nväkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan\nniiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä\npoikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo\nihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina\nfilosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin.\nSe viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella\naineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea\ntaivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon\nsyvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen\nsen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona\naikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa\nturhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä\nkirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli\nyhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin\npiili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan\nasti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin\ntutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja\nnäistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli\nperinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä\nkoitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se\nvalo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä\najatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin\nniinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina\n'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja\nyhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana\nsiitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli\npäinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän\nLähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä\nesikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys.\nJa jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki\nolemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua\nnähtäviksi, -- jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki\netäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut _idea_ saattoi kulkea\ntähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin\nhylätty hautakivi -- jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin\nheidän tietonsa ylevin huippu oli vain -- ihmetellä, ihailla ja\nkunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi\nnäin: \"Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja\ntämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja\ntulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta\nelämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin\n('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on\nsidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään\npiiriin, johon se sulautuu ja yhtyy.\"[93]\n\n\"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden,\nmiten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on\nvältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä\nviottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää\nkorkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja\nvalmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat\nsiirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi\nnoidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa\nkohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että\nunohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi\ntäydellisesti puhdistaa.\"\n\nTämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut,\nettä hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:\n\n\"Mutta miksi sitten minulle --\"\n\n\"Miksi\", toisti Zanoni, \"miksi sinulle on koitunut ainoastaan\nrangaistus ja kauhu --: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija?\nItserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet!\nVoiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi?\nVoiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko\nnuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon\nkilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla\njärjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla\nsotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa\nvaltiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti\nylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki\nniille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut\nponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa\nvarten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen\nluonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan\nympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan\nkuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te\nkutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä\nihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin\nkuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen\nmysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät\nniihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin.\"\n\nZanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen\nylimaallista kauneuttaan.\n\n\"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät\nsaavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?\"\n\n\"Muita on ollut ennen meitä, mutta me kaksi olemme nyt ainoat maan\npäällä.\"\n\n\"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät\nhe enää ole elossa?\"[94]\n\n\"Päivän lapsi\", sanoi Zanoni murheellisena, \"enkö ole sanonut sinulle,\nettä meidän tietomme erehdys oli, että unohdimme niitä haluja ja\nhimoja, joita henki ei koskaan voi kokonaan ja lopullisesti voittaa,\nniinkauan kuin tämä aine sen verhoo. Etkö ajattele, kuinka surullista\non hylätä kaikki inhimilliset siteet, kaikki ystävyys ja kaikki lempi\nja nähdä päivä päivältä ystävyyden ja rakkauden kuihtuvan elämästämme,\nniinkuin kukat rungosta lakastuvat ja pois putoovat? Voitko ihmetellä\nsitä, että me mieluummin valitsemme kuoleman, ennenkuin tavallinen\nikämmekään on päättynyt, vaikka voisimme elää maailman loppuun asti?\nIhmettele pikemmin, että on kaksi, jotka niin uskollisesti ovat\nriippuneet maassa kiinni! Minua, sen tunnustan, tämä maa vielä voi\nhurmata. Kun minä saavutin viimeisen salaisuuden, oli nuoruuteni vielä\nkukassaan, ja nyt yhä vielä nuoruus ympäröi minua uhkealla\nkauneudellaan ja hengittäminenkin on minulle nautintoa. Tuoreus ei ole\nhävinnyt luonnon kasvoilta eikä ole yhtään kasvia, jossa en löytäisi\nuutta lumousta -- ennen keksimättömiä ihmeitä. Niinkuin on minun\nnuoruuteni, niin on Mejnourin vanhuuden laita. Hän voisi sinulle\nkertoa, että elämä hänelle merkitsee vain kykyä tutkimaan, eikä hän\ntoivo uusia maita uudestisyntyneen henkensä tutkimusaloiksi, ennenkuin\nhän on tyhjentänyt kaikki ihmeet, mitkä Luoja on tämän maan päälle\nistuttanut. Me olemme kahden katoomattoman harrastuksen edustajia --\ntaiteen, joka nauttii, ja tieteen, joka katselee. Ja nyt, jotta\ntyytyisit siihen, ettei sinulle ole suotu näitä salaisuuksia, opi\ntietämään, että niin täydellisesti täytyy ajatuksen irrottautua\nkaikesta, mikä muodostaa ihmisten tavallisen elämän ja kiihottaa heidän\ntunteitaan, niin täydelleen täytyy sen olla itsestään tyhjentänyt\nkaiken halun, lemmen ja vihan, että kunnianhimoiselle ja rakastajalle\nja vihaajalle ei riitä siihen työhön voimaa.\n\n\"Ja minä, joka viimein olen antanut tavallisten perhesiteiden itseäni\nkahlehtia ja sokaista, minä pimittynyt ja avuton, vannotan sinua\nepäonnistunutta ja tyytymätöntä, minä vannotan sinua opastamaan minua,\nsanomaan, missä he ovat. Oi, kerro minulle, puhu! Vaimoni, lapseni!\nSinä vaikenet -- mutta tiedäthän nyt, etten ole mikään paha noita,\nmikään vihollinen. Minä en voi antaa sinulle sitä, mihin omat kykysi\neivät riitä, minä en voi saada aikaan sitä, jota ei himoton Mejnourkaan\nvoinut, mutta minä voin antaa sinulle lähinnä suurimman ja ehkä\nkauneimman lahjan, minä voin sovittaa sinut jokapäiväisen maailman\nkanssa ja rakentaa rauhan omantuntosi ja itsesi välille.\"\n\n\"Lupaatko?\"\n\n\"Heidän suloisten henkiensä nimessä, lupaan.\"\n\nGlyndon katsoi ja uskoi. Hän kuiskasi Violan osotteen, sen talon nimen,\njohon hänen oma paha kohtalonsa jo oli vienyt kärsimyksen ja tuomion.\n\n\"Siunattu olet siitä\", huudahti Zanoni intohimoisesti, \"ja sinä tulet\nsiunatuksi. Mitä! etkö sinä käsittänyt, että kynnyksellä kaikkiin\nkorkeampiin maailmoihin mennessä asuvat ne olennot, jotka kauhua ja\npelkoa synnyttävät? Kuka jokapäiväisessä maailmassakin jätti Tavan ja\nPerimyksen vanhat ladut tuntematta ensi hetkestä muodottoman ja\nnimettömän Pelon lähestymistä? Kaikkialla ympärilläsi, missä ihmiset\nponnistavat ja tekevät työtä, kaikkialla lymyy pimeänä tuo sanomaton\nKauhu, vaikkeivät he sitä näe -- viisaiden kamareissa, kansanjohtajien\nneuvostossa, sotamiesten leirissä, joka paikassa. Mutta siellä, minne\nsinä yritit mennä, _siellä_ ainoastaan se on _näkyväinen_. Eikä koskaan\nse lakkaa vainoomasta, ennenkuin voit yhtyä Äärettömään niinkuin serafi\ntai lapsena palata tavalliseen maailmaan. Mutta vastaa minulle: kun\nolet koettanut pitää kiinni jostakin vakavasta hyvästä päätöksestä ja\nhaamu silloin äkkiä on sivullesi hiipinyt; kun sen ääni on sinulle\nepätoivoa kuiskannut; kun sen aavemaiset silmät ovat sinut\npelotuksellaan ajaneet takaisin maallisen voitonhimon tai rajun\nnautinnonhalun näyttämöille, joista haamu aina pysyy poissa, koska se\nsilloin jättää sielun pahempien vihollisten käsiin -- etkö silloin ole\nkoskaan sanonut: 'Tulkoon mikä tulee, hyveessä minä pysyn kiinni'?\"\n\n\"Voi!\" vastasi Glyndon, \"vasta aivan äskettäin olen uskaltanut näin\ntehdä.\"\n\n\"Ja sinä olet tuntenut, että haamu silloin tuli yhä himmeämmäksi ja sen\nvoima yhä heikommaksi.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Iloitse siis! sinä olet voittanut pelon ja löytänyt koetuksesi\nsalaisuuden. Päättäväisyys on ensimäinen menestys. Iloitse, sillä sen\nkarkottaminen on voitollinen ja varma. Sinä et ole niitä, jotka\nkieltäen tulevaisen elämän jäävät Sanomattoman Kauhun orjiksi. Oi,\nmilloin ihmiset viimeinkin oppivat, että jos kerran Suuri Uskonto niin\nvoimakkaasti terottaa _uskon_ välttämättömyyttä, niin se ei tapahdu\nainoastaan sitä varten, että _usko_ johtaa tulevaiseen elämään, vaan\nettä ilman uskoa ei ole mitään ylevätä tässäkään elämässä. Usko on\njotakin viisaampaa, onnellisempaa, jumalallisempaa kuin mitä maan\npäällä näemme -- taiteilija kutsuu sitä ihanteeksi, pappi uskoksi.\nIhanne ja usko ovat samoja käsitteitä. Palaja, vaeltaja, palaja! Tunne,\nmikä kauneus ja pyhyys asuu vanhassa ja tavanmukaisessa olossa.\nTakaisin ulos portista hiivi, kauhuolento, ja rauhallisena hymyile\ntaas, oi sininen taivas lapsensydämeen, ja sinun aamu- ja iltatähtesi\non sama, vaikka sillä on kaksi nimeä: Muisto ja Toivo.\"\n\nNäin puhuessaan Zanoni lempeästi laski kätensä ihmettelevän kuuntelijan\npolttaville ohimoille, ja samassa Glyndon tunsi vaipuvansa\njonkinlaiseen horrokseen: hän kuvitteli palanneensa lapsuudenkotiinsa\nja olevansa siinä pienessä huoneessa, missä äiti oli valvonut hänen\nvuoteensa ääressä ja rukoillut hänen kanssaan. Siinä oli sama huone --\nnäkyvänä, kouriintuntuvana, asumattomana ja entisen näköisenä.\nPeräseinällä oli tuttu vuode, seinillä olivat hyllyt täynnä hurskaita\nkirjoja, se maalaustelinekin, jonka ääressä hän ensinnä oli koettanut\nkankaalle kuvata aatteita, seisoi nurkassa rikkoutuneena ja\ntomunpeittämänä. Ikkunan edustalla oli vanha kirkkomaa, hän näki sen\netäämpänä viheriöivän ja aurinko paistoi sen korkeitten puitten\nvälistä, hän näki haudan, missä isä ja äiti yhdessä makasivat, ja\nkirkontorni viittasi ylös taivaaseen, ihmisten toiveiden vertauskuvana,\nkun he maan multaan kätkivät rakkaansa. Hänen korviinsa kaikuivat\nkirkonkellot kuin pyhäpäivänä, kauaksi pakenivat kaikki huolen ja\nkauhun näyt, jotka olivat häntä värisyttäneet ja vainonneet, nuoruus,\npoika-aika, lapsuus tuli takaisin viattomine haluineen ja toiveineen,\nhän oli lankevinaan polvilleen rukoilemaan. Hän heräsi -- heräsi\nautuaissa kyyneleissä, hän tunsi, että haamu oli ainiaaksi paennut. Hän\nkatsoi ympärilleen -- Zanoni oli mennyt. Pöydällä seisoi paperilla nämä\nrivit, muste oli vielä kostea:\n\n\"Minä keksin keinot sinun pakomatkaasi. Illan tullen, kun kello lyö\nyhdeksän, odottaa sinua pursi talosi edustalla, laivuri vie sinut\nturvapaikkaan, missä voit levollisesti viipyä, kunnes kauhunaika, joka\nlähenee loppuaan, on ohi. Älä ajattele enää sitä aistillista lempeä,\njoka on sinua vietellyt ja melkein tehnyt sinusta lopun. Se petti\nsinua. Turvallisesti sinä pääset maahasi takaisin -- pitkät vuodet on\nsinulla vielä aikaa muistella menneisyyttä ja sovittaa sitä.\nTulevaisuudessa olkoot unelmat oppaanasi ja kyyneleesi uuden syntymisen\nkasteena.\"\n\nEnglantilainen totteli kirjeen neuvoja ja löysi ne tosiksi.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\n    \"Miksi ihmettelet, että minulla on\n    niin monta muotoa samassa ruumiissa?\"\n\n                       _Propertius_.\n\nZanoni Mejnourille.\n\n\"Viola on eräässä heidän vankilassaan -- noissa armottomissa\nvankiloissa. Se on Robespierren käsky -- minä olen etsinyt syyn jälkiä\nGlyndoniin asti. Tämän siis aiheutti se pelottava yhteys heidän\nkohtalojensa välillä, jota en saanut ilmi vaan joka itse Glyndonin\npeitti samaan pilveen, mikä Violankin salasi. Vankeudessa -- ja vankeus\non haudan portti. Hänen tutkintonsa ja ehdoton tuomionsa, joka\nsellaisissa tutkimuksissa aina seuraa, tapahtuu kolmen päivän päästä.\nTyranni on määrännyt kaikkien murhanhankkeittensa päiväksi 10 päivän\nThermidor-kuuta. Samalla kuin viattomien ihmisten kuolema panee\nkaupungin kauhistumaan, niin hänen asemiehensä surmaavat hänen omat\nvihollisensa. On ainoastaan yksi toivo jälellä -- että se voima, joka\nnyt tuomitsee tuomitsijan, sallisi minun olla välikappaleena hänen\nsortumisensa avustamiseksi. Vain kaksi päivää jälellä -- kaksi päivää!\nVaikka minulla on tarjona niin suunnaton ajan rikkaus, en näe muuta\nkuin kaksi päivää, kaikki sen takana on pimeyttä ja autiutta. Vielä\nminä voisin hänet pelastaa. Tyrannin pitää kukistua päivää ennen kuin\nhän on päättänyt toimeenpanna murhat. Ensimäisen kerran minä sekaannun\nihmisten taisteluihin ja riitoihin ja sydämeni havahtaa epätoivostaan\nasestettuna ja taisteluun valmiina.\"\n\nVäkijoukko oli kokoontunut Rue St. Honorén ympärille -- nuori mies\nvangittiin Robespierren käskystä. Hänet tunnettiin Tallienin, konventin\nvastustuspuolueen johtajan palvelijaksi. Tähän saakka tyranni ei vielä\nollut uskaltanut Tallienia ahdistaa ja sentähden tämä tapaus synnytti\nenemmän kiihtymystä kuin muuten näin tavallinen asia hirmuhallituksen\naikana. Väkijoukossa oli monta Tallienin ystävää, monta tyrannin\nvihollista, monta, jotka olivat väsyneet katselemaan, kuinka tiikeri\nuhrin toisensa jälkeen riisti luolaansa raadeltavaksi. Pahaenteistä\nmurinaa kuului, raivoisat silmät katsoivat oikeudenpalvelijoihin, kun\nhe tarttuivat uhriin, ja vaikkei uskallettu suoraan vastustaa, niin\ntaaimmaiset tyrkkivät etumaisina olevia ja tukkivat tien vangilta ja\nvangitsijoilta. Nuori mies ponnisteli rajusti päästäkseen irti ja pääsi\nviimein tavattomalla ponnistuksella vartijoittensa käsistä. Väkijoukko\nantoi tietä ja sulkeutui hänen jälkeensä suojelevasti, samalla kuin hän\nsyöksyi heidän keskeltään pakoon. Mutta äkkiä kuului läheltä\nhevosenkavioitten ääntä -- villi Henriot ja hänen joukkonsa hyökkäsivät\nkansanjoukkoon. Väki antoi pelästyen tietä ja vankiin tarttuivat\nuudestaan diktaattorin käskyläiset. Sillä hetkellä kuiskasi ääni\nvangitulle: \"Sinulla on kirje, ja jos se sinulta löytyy, menee\nviimeinen toivosi. Anna se minulle. Minä vien sen Tallienille.\"\nVangittu kääntyi hämmästyen, luki jotakin rohkaisevaa muukalaisen\nsilmistä, joka häntä puhutteli. Hevosmiehet olivat samassa lähellä,\nJakobini, joka oli vankiin tarttunut, päästi hetkeksi irti välttääkseen\nhevosten kavioita, siinä silmänräpäyksessä tarjoutui tilaisuus, ja\nmuukalainen katosi kirjeen kanssa.\n\nTallienin taloon olivat tyrannin pääviholliset kokoontuneet. Yhteinen\nvaara oli rakentanut lujan ystävyyden. Kaikki puolueet laskivat ajaksi\nsyrjään kinastelunsa noustakseen yhdessä sitä kauheata miestä vastaan,\njoka kaikkien puolueitten yli marssi veriselle valtaistuimelleen.\nSiellä oli rohkea Lecointre, vannoutunut vihollinen, siellä oli ryömivä\nBarrère, pelkurien sankari, joka tahtoi sovittaa kaikki äärimmäisyydet,\nsiellä oli Barras, tyyni ja hillitty, Collot d'Herbois, joka uhkui\nvihaa ja kostoa eikä nähnyt, että ainoastaan Robespierren rikokset\nestivät hänen omia rikoksiansa näkymästä.\n\nNeuvosto oli kiihtynyt ja epäröivä. Kauhu, jota Robespierren ainainen\nmenestys ja ihmeellinen tarmokkuus synnytti, piti vielä useimpia\nvallassaan. Tallien, jota tyranni enimmän pelkäsi ja joka yksin saattoi\nantaa pontta ja perää ja suuntaa monille ristiriitaisille intohimoille,\noli liian tahrainen omien julmuuksiensa muistosta, että olisi voinut\nolla häpeemättä asemaansa säälin edustajana. \"On totta\", hän sanoi, kun\nLecointre oli pitänyt innostuttavan puheen, \"että Vallananastaja uhkaa\nmeitä kaikkia. Mutta vielä häntä rakastaa yhteinen kansa -- vielä\njakobinit häntä kannattavat, parempi on jättää vihollisuudet siksi kun\naika on kypsyneempi. Epäonnistunut yritys on samaa kuin joutuminen\nsuoraa päätä, kädet ja jalat sidottuina, guillotiinille. Päivä päivältä\ntäytyy hänen valtansa heikontua. Toistaiseksi jättäminen on meidän\nparas --.\" Samalla kuin hän näin puhui ja valoi vettä tulen\nsammutteeksi, ilmotettiin, että eräs muukalainen pyysi heti tavata\nhäntä puhuakseen asiasta, joka ei sietänyt viivytystä.\n\n\"Minulla ei ole aikaa\", sanoi puhuja kärsimättömästi. Palvelija pani\nkirjeen pöydälle. Tallien avasi sen ja löysi siitä seuraavat\nlyijykynällä kirjotetut sanat: \"Vankeudesta Teresa de Fontenailta.\" Hän\nkalpeni, hypähti ylös ja kiiruhti etuhuoneeseen, missä hän näki aivan\nvieraat kasvot.\n\n\"Ranskan toivo\", sanoi tulija ja hänen äänensä tunki suoraan sydämeen,\n\"palvelijasi on kadulla vangittu. Minä olen pelastanut sinun ja tulevan\nvaimosi hengen. Tuon sinulle tämän kirjeen Teresa de Fontenailta.\"\n\nTallien avasi vapisevin käsin kirjeen ja luki: \"Pitääkö minun ainiaan\nsinua turhaan rukoilla? Uudestaan ja uudestaan minä sanon: älä viivytä\nhetkeäkään, jos välität minun hengestäni ja omastasi. Tutkintoni ja\ntuomioni on määrätty olemaan kolmen päivän päästä -- 10:ntenä\nThermidor-kuuta. Iske, niinkauan kuin vielä on aikaa, iske ja tapa\nhirviö, sinulla on vielä kaksi päivää. Jollet sitä tee, jos lykkäät\ntoistaiseksi, niin näet minut viimeisen kerran, kun kuljen ikkunoittesi\nohi guillotiinille.\"\n\n\"Hänen tutkintonsa tulee tuomaan ilmi todistuksia sinua vastaan\", sanoi\nvieras. \"Hänen kuolemansa on sinun kuolemasi ilmottaja. Älä pelkää\nkansaa -- kansa olisi tahtonut pelastaa sinun palvelijasi. Älä pelkää\nRobespierreä -- hän antautuu sinun käsiisi, Huomenna hän tulee\nkansalliskokoukseen, huomenna sinun täytyy heittää viimeinen arpa hänen\npäästänsä tai omastasi.\"\n\n\"Huomenna hän tulee kansalliskokoukseen! Ja kuka olet sinä, joka niin\nhyvin tiedät sen, mikä minultakin on salattua?\"\n\n\"Ihminen niinkuin sinäkin, joka tahtoisin pelastaa rakkaimpani hengen.\"\n\nJa ennenkuin Tallien saattoi toipua hämmästyksestään, oli vieras\nmennyt.\n\nTakaisin palasi Kostaja neuvostoon, muuttuneena miehenä. \"Minä olen\nsaanut sanomia -- yhdentekevä millaisia\", hän huudahti, \"jotka ovat\nmuuttaneet aikomukseni. Kymmenentenä päivänä on meidät määrätty\nguillotiinin uhriksi. Minä peräytän neuvoni viivytykseen. Robespierre\ntulee huomenna kansalliskokoukseen, _siellä_ meidän täytyy nousta häntä\nvastaan ja musertaa hänet. Vuorelta häntä vastaan irvistää Dantonin\njulma haamu, ja tasangoilta nousee verisissä vaatteissaan Vergniaudin\nja Condorcetin henget. _Lyökäämme!\"_\n\n\"Lyökäämme!\" huusi Barrèrekin, joka kumppaninsa tarmokkuudesta sai\nuutta rohkeutta. \"_Lyökäämme. Ainoastaan kuolleet eivät palaa_.\"\n\nOn huomattava (ja se tosiasia mainitaan eräässä sen ajan muistelmassa)\nettä sinä päivänä ja sinä yönä (7:ntenä Thermidor-kuuta) _eräs_, jota\ntuon myrskyisen ajan kaikissa aikaisemmissa vaiheissa ei ollut koskaan\nnäkynyt, nähtiin eri osissa kaupunkia, kahviloissa, klubeissa, eri\npuolueitten kokouspaikoissa, ja että hän kuulijainsa kauhuksi ja\nharmiksi ääneensä puhui Robespierren rikoksista ja ennusti hänen\nläheistä sortumistaan. Ja puhuessaan hän pani liikkeelle ihmisten\nsydämet ja särki heidän pelkonsa kahleet ja sytytti heissä oudon raivon\nja uskalluksen. Mutta kaikkein kummallisinta oli, ettei mikään ääni\nvastustanut, ettei yksikään käsi kohonnut häntä vastaan, ei yksikään\ntyrannin suosija huutanut: \"Ottakaa kavaltaja kiinni!\" Siinä\nrankaisemattomuudessa ihmiset lukivat kuin kirjasta, että kansa oli\nhylännyt Verimiehen.\n\nAinoastaan kerran eräs hurja, ruskea Jakobini hyppäsi pöydän äärestä,\nmissä hän istui juomassa, ja sanoi lähestyen muukalaista: \"Minä\nvangitsen sinut tasavallan nimessä.\"\n\n\"Kansalainen Aristides\", vastasi muukalainen kuiskaten, \"mene\nRobespierren asuntoon, hän on poissa kotoaan ja hänen vasemmassa\nliivintaskussaan, jonka hän on tunti sitten heittänyt päältään, sinä\nlöydät paperin. Kun olet sen lukenut, niin palaa. Minä odotan sinua\ntäällä ja jos silloin tahdot minut vangita, niin minä seuraan sinua\nvastustamatta. Katso ympärillesi näitä kasvoja, koske minuun _nyt_,\nniin sinut revitään palasiksi.\"\n\nJakobini tunsi olevansa vastoin tahtoaan pakotettu tottelemaan. Hän\nlähti mutisten, hän palasi, vieras oli vielä siellä. \"Tuhannen\ntulimaista\", hän sanoi, \"minä kiitän sinua, heittiöllä oli minun nimeni\nguillotiinia varten.\"\n\nNäin sanoen Jakobini Aristides hyppäsi pöydälle ja huusi: \"Kuolema\ntyrannille!\"\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n    \"Seuraavana päivänä, 8 p:nä Thermidoria\n    Robespierre päätti pitää kuuluisan puheensa.\"\n\n                    Thiers, _Vallankumouksen historia_.\n\nAamu koitti -- 8 p. Thermidoria (26 heinäk.). Robespierre oli mennyt\nkansalliskokoukseen. Hän oli mennyt pitämään taidokkaasti valmistettua\npuhettaan, hän oli mennyt sanelemaan ihmisystävyydestä ja hyveestä, hän\noli mennyt valitsemaan uhrejansa. Kaikki hänen apulaisensa olivat\nvalmistuneet häntä vastaanottamaan; julma St. Just oli saapunut\nsotajoukkojen luota vahvistamaan hänen rohkeuttaan ja yllyttämään hänen\nvihaansa. Hänen paljonpuhuva ilmestymisensä valmisti kuulijakuntaa\nratkaisua varten. \"Kansalaiset!\" kuului Robespierren kimakka ääni,\n\"muut ovat teidän eteenne asettaneet imartelevia kuvia, minä tulen\nilmottamaan hyödyllisiä totuuksia.\"\n\n\"Ja he lukevat minun syykseni, minun syykseni yksin, kaiken pahan, jota\ntehdään, ja kaiken kovuuden. Robespierre muka niin tahtoo, Robespierre\nniin määrää. Jos on joku uusi vero -- Robespierre meitä nylkee. He\nkutsuvat minua tyranniksi -- ja miksikä? Sentähden että olen saanut\nvähän vaikutusvaltaa, mutta miten? Puhumalla totuutta, ja kuka uskaltaa\nsanoa, että totuus on oleva voimaton Ranskan kansan edustajien suussa?\nEpäilemättä totuudessa on voimaa, on vihaa, on hirmuvaltaa, on\npistoksensa ja kipunsa -- kauheitakin, jotka herättävät vastakaikua\npuhtaissa sydämissä ja rikollisissakin omissatunnoissa ja joita Valhe\nyhtä vähän voi jäljitellä kuin Salmoneus saattoi takoa taivaan\nsalamoita. Kuka minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja,\nvallankumouksen elävä marttyyri, ja samalla rikoksen uhri ja sen\nvihollinen. Kaikki konnamaisuus nousee minua vastaan, ja teot, jotka\nmuille ovat sallittuja, ovat minulle rikoksia. Jos vaan joku minut\ntuntee, niin häntä heti panetellaan. Minä itse juuri tahtoisin, että\nvikani tuotaisiin ilmi. Ottakaa minulta hyvä omatuntoni, niin olen\nkaikkein kurjin ihmisten seassa.\"\n\nHän pysähtyi, ja Couthon pyyhki silmiään ja St. Just mumisi\nhyväksyvästi, samalla kun hän ankarasti katsahti kapinoivalle vuorelle,\nmutta kuulijakunnassa vallitsi kuollut, alakuloinen ja kylmä vaitiolo.\nLiikuttava tunne ei herättänyt mitään vastatunnetta.\n\nPuhuja loi silmänsä ympärilleen. Hoo, pian hän herättää heidät\nvälinpitämättömyydestään. Hän jatkaa, hän kiittää ja surkuttelee\nitseään, ei auta. Hän tuomitsee, hän syyttää. Myrkkynsä täyttämänä hän\noksentaa sitä kaikkiin. Kotoisiin asioihin, ulkomaisiin, raha- ja\nsotalaitokseen -- kaikkeen. Kimakkaampana ja terävämpänä kuuluu hänen\näänensä:\n\n\"On olemassa salaliitto Yhteistä Vapautta vastaan. Se saa voimansa\nrikokselliselta nurkkakunnalta itse kansalliskokouksen keskeltä, sillä\non liittolaisia Yhteisen Turvallisuuden komiteassakin... Mikä on\napukeino tätä pahaa vastaan? Rangaista kavaltajat, puhdistaa tämä\nkomitea, masentaa kaikki puolueet Kansanvallan voimalla, nostaa niiden\nraunioille Vapauden ja Oikeuden valta. Ne ovat tämän uudistuksen\nperiaatteet. Täytyykö minun olla vallanhimoinen, jos niitä kannatan?\nsilloin periaatteet ovat hylätyt ja sortovalta hallitsee keskellämme.\nSillä mitä voitte sanoa miestä vastaan, joka on oikeassa, ja joka\nainakin tietää tämän -- tietää, kuinka on kuoltava isänmaansa edestä.\nMinä olen pantu rikosta vastustamaan eikä sitä hallitsemaan. Se aika ei\nole vielä tullut, että arvokkaat miehet voisivat kärsimyksiä saamatta\npalvella maatansa. Niinkauan kuin heittiöt hallitsevat, niin vapauden\npuolustajat joutuvat vainotuiksi.\"\n\nKaksi tuntia tässä kylmässä ja synkässä kokouksessa kaikui kuolon-puhe.\nHiljaisuudessa se alkoi, hiljaisuuteen se loppui. Puhujan vihamiehet\npelkäsivät ilmaista vastustusta, he eivät vielä tietäneet, mille\npuolelle valta kallistui. Hänen puoluelaisensa pelkäsivät ilmaista\nhyväksymistä, he eivät tienneet, keitä heidän omista ystävistään ja\nsukulaisistaan syytökset tarkottivat. \"Varo!\" kuiskasi toinen toiselle,\n\"sinua uhataan.\" Mutta vaikka kokous oli vaiti, oli se ensinnä\nmiltei masennettu. Tämän hirvittävän miehen ympärillä oli vielä\nkaikkivoimaisen tahdon lumous. Vaikkei hän ollut, niinkuin sanotaan,\nsuuri puhuja, oli hän aina ponteva ja voimakas sanojen käytössä, ja\nnämä sanat tuntuivat eläviltä olennoilta, kun ne esitti sellainen, joka\npäännyökkäyksellä pani liikkeelle Henriotin joukot ja vaikutti René\nDumasin, julman Oikeusistuimen Presidentin tuomioihin. Lecointre\nVersaillelainen nousi, ja syntyi hätäinen tarkkaavaisuus, sillä\nLecointre oli yksi tyrannin hurjimpia vihollisia. Mikä pettymys\nTallienin puolueelle -- mikä säälivä hymy Couthonin huulilla, kun\nLecointre ainoastaan pyysi, että puhe painettaisiin! Kaikki näyttivät\nmaahan masennetuilta. Viimein Bourdon d'Oise, jonka nimi oli\nalleviivattu diktaattorin mustalla listalla, astui puhujalavalle ja\nteki sen rohkean vastaehdotuksen, että puhe lykättäisiin niiden kahden\nkomitean arvosteltavaksi, joita puheessa syytettiin. Vieläkään ei\nkuulunut hyväksymistä salaliittolaisten puolelta: he istuivat kankeina\nkuin jääpuikot. Epäröivä Barrère, joka aina oli järkevällä puolella,\nkatsoi ympärilleen, ennenkuin hän nousi. Hän kannatti Lecointrea!\nSilloin Couthon tarttui tilaisuuteen ja paikaltaan (joka etuoikeus\nainoastaan rammalle ihmisystävälle myönnettiin) sointuvalla äänellään\nhän koetti muuttaa ratkaisevan hetken voitoksi.\n\nHän pyysi ei ainoastaan, että puhe painettaisiin, vaan että se\nlähetettäisiin kaikille kunnille ja kaikille sotajoukoille. Oli muka\nvälttämätöntä lepyttää haavotettua ja vääryyden kärsinyttä sydäntä.\nKaikkein uskollisimpia kansanedustajia oli syytetty veren\nvuodattamisesta. \"Ah, jos _hän_ olisi yhdenkin viattoman saattanut\nkuolemaan, niin hän olisi menehtynyt suruun.\" Ihana hellyys! -- ja\npuhuessaan hän silitteli sylikoiraa povellaan. Hyvä, Couthon!\nRobespierre riemuitsee voitostaan. Hirmuhallitus on jatkuva -- vanha\nalistuvaisuus laskeutuu kyyhkysen lailla kokouksen yli. He äänestävät,\nettä kuolonpuhe painettaisiin ja lähetettäisiin maan viranomaisille.\n\n\"Vuoren\" penkeiltä Tallien kiihtyneenä, pahastuneena, kärsimättömänä\nkatsahti sinnepäin, missä istuivat kuulemaan päästetyt vieraat. Ja\näkkiä hänen silmänsä tapasivat sen tuntemattoman, joka edellisinä\npäivänä oli hänelle tuonut kirjeen Terese de Fontenailta. Sen silmät\nlumosivat häntä niihin katsoessaan. Myöhempinä aikoina hän usein sanoi,\nettä tuo katse, luja, vakava, puoleksi moittiva ja kuitenkin rohkaiseva\nja voitonriemuinen, täytti hänet uudella elämällä ja rohkeudella. Ne\npuhuivat hänen sydämelleen, niinkuin torvi sotaratsulle. Hän läksi\npaikaltaan, hän kuiskutteli liittolaisilleen, ja se henki, joka häneen\noli mennyt, oli tarttuvainen. Jo heräsivät kankeasta horroksestaan\nmiehet, jotka Robespierre erittäin oli kironnut ja jotka näkivät miekan\nriippuvan päänsä päällä. Vadier, Cambon, Billaud-Varennes, Panis, Amar\nnousivat yhtaikaa -- kaikki pyysivät puhevuoroa. Vadierin ääni kuului\nensinnä, muitten senjälkeen. Jo puhkesi Vuori ja syöksi tulta ja\npolttavaa laavaa. Virtanaan heittäytyvät Cicerot hämmästyneen Catilinan\nkimppuun. Robespierre änkyttää, epäröi, tahtoisi sovitella, peräytellä\nsanojaan. He saavat uutta rohkeutta hänen pelostaan, he keskeyttävät\nhänet, hukuttavat hänen äänensä kuulumasta, pyytävät, että ehdotus\nperuutettaisiin. Amar taas vaatii, että puhe on lykättävä \"komiteoihin\"\n-- komiteoihin -- hänen vastustajiensa käsiin! Sekasortoa ja hälinää ja\nhuutoa! Robespierre verhoutuu äänettömään ja ylpeään ylenkatseeseen.\nKalpeana, pettyneenä, vaan ei kuitenkaan muserrettuna hän seisoo\nmyrskynä keskellä myrskyä.\n\nViimeinen ehdotus hyväksytään. Kaikki näkevät siinä ennustuksen\ndiktaattorin kukistumisesta. Yksinäinen huuto nousee kuulijaparvilta,\nsiihen yhdytään, se kiertelee ympäri salia: \"Alas tyranni! Eläköön\ntasavalta!\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\n    \"Niin turmeltuneessa joukossa kuin kansalliskonventti oli,\n    löytyi vieläkin mahdollisuuksia, että Robespierre pääsisi\n    taistelussa voitolle.\"\n\n                              _Lacretelle_, vol. XII.\n\nKun Robespierre lähti salista, oli kansanjoukossa ulkopuolella eloton,\ntuhoa ennustava hiljaisuus. Joka maassa kansanlauma on menestyvien\npuolella ja rotatkin pakenevat kaatuilevasta tornista. Mutta vaikka\nRobespierreltä puuttui rohkeutta, ei puuttunut ylpeyttä, ja jälkimäinen\nusein täytti edellisen paikan. Hänen kasvoistaan ei näkynyt, mitä hän\najatteli, kun hän kulki joukon läpi nojaten St. Justin käsivarteen,\nPayanin veljineen seuratessa häntä.\n\nKun he tulivat avoimelle paikalle, niin Robespierre katkaisi vaitiolon.\n\n\"Kuinka monta päätä piti huomenna mennä?\"\n\n\"Kahdeksankymmentä\", vastasi Payan.\n\n\"Voi, me emme saa niin kauan vitkastella, yhdessä päivässä voi koko\nvaltakunta mennä, hirmun täytyy vielä meitä palvella.\"\n\nMuutamia hetkiä hän oli vaiti ja hänen silmänsä harhailivat\nepäluuloisina katuja pitkin.\n\n\"St. Just\", sanoi hän äkkiä, \"sitä englantilaista ei ole löydetty,\njonka ilmotukset tai tutkinto olisi murtanut sekä Amarit että\nTallienit. Ei, ei, jakobinitkin alkavat tulla tyhmiksi ja sokeiksi.\nMutta he ovat saaneet kiinni naisen -- ainoastaan naisen!\"\n\n\"Nainen se Maratinkin murhasi\", sanoi St. Just. Robespierre pidätti\nhenkeään.\n\n\"St. Just\", sanoi hän, \"kun tämä vaara on ohi, tahdomme perustaa Rauhan\nValtakunnan. Vanhuksia varten rakennetaan taloja ja tehdään kauniita\npuutarhoja. Hyveellisiä kansalaisia asetetaan nuorison opettajiksi.\nKaikki pahe ja epäjärjestys _ei_ tule hävitettäväksi, ei, ei,\nainoastaan tehdään voimattomaksi. Me emme saa vielä kuolla.\nJälkimaailma ei voi meitä oikein arvostella, ennenkuin työmme on\npäätetty. Me olemme kutsuneet takaisin Korkeimman Olennon, nyt pitää\nmeidän uudistaa tämä turmeltunut maailma. Kaikki pitää olla rakkautta\nja veljeyttä, ja hoi, Simon, Simon, hoi! Anna kynäsi, St. Just!\" Ja\nRobespierre kirjotti nopeasti. \"Vie tämä kansalaiselle presidentti\nDumasille. Vie se vikkelään, Simon. Nämä 80 päätä tulee hakattaviksi\n_huomenna -- huomenna_, Simon. Dumas saa siirtää niiden tutkimisen\npäivää aikaisemmaksi. Minä kirjotan vielä Fouquier Tinvillelle,\nyleiselle syyttäjälle. Me tavataan jakobinien talossa tänä iltana,\nSimon, siellä me julistamme arvottomaksi itse kansalliskokouksen,\nsiellä me kokoomme ympärillemme vapauden ja Ranskan viimeiset ystävät.\"\n\nTakaapäin kuului kaukaa huuto: \"Eläköön tasavalta!\" Tyrannin silmä iski\nvihaisesti tulta. \"Tasavalta! -- tyhjää! Emme me kukistaneet\ntuhatvuotista valtaistuinta sitä varten, että saisimme _tuon kehnon_\nsijalle!\"\n\nUhrien tutkinto ja mestaus on siirretty yhtä päivää aikaisemmaksi.\nSalaperäisen järkensä avulla, joka häntä tähän asti oli johtanut ja\nelvyttänyt, Zanoni sai tietää, että taitonsa oli turhiin mennyt. Hän\ntiesi, että Viola olisi pelastettu, jos hän vaan pysyisi elossa\ntunninkin kauemmin kuin tyranni. Hän tiesi, että Robespierren hetket\noli luetut, että 10 p:nä Thermidoria, jolloin hän alkuaan oli\naikonut surmauttaa viimeiset uhrinsa, tulisi hän itse joutumaan\nmestauspaikalle. Zanoni oli nähnyt vaivaa ja suunnitellut teurastajan\nja hänen hallituksensa kukistamiseksi. Ja millä seurauksella? Yksi\nainoa tyrannin sana oli saattanut koko tuloksen mitättömäksi. Violan\nloppu on siirretty päivää aikaisemmaksi. Yli voimain ponnistava\ntietäjä, joka tahdoit tehdä itsesi Ikuisen välikappaleeksi, samat\nvaarat, jotka nyt tyrannia lähestyvät, ovat vain jouduttaneet hänen\nuhriensa tuomiota. Huomenna kahdeksankymmentä päätä ja niiden joukossa\nse, joka on sinun sylissäsi levännyt. Huomenna -- ja tänään vielä\nMaximilien on turvassa.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\n    \"Maa maatukohon silloin maaksi jälleen\n    Vaan henki lentää savihuoneestansa,\n    Vihurit viekööt tuhan mennessänsä.\n    Vaan ikuisena pysyy elämänsä.\"\n\n_Huomenna_ -- ja nyt on jo iltahämärä. Toinen toisensa jälkeen syttyvät\ntähdet taivaalle tuikkimaan. Hitaasti juokseva Seine vielä värähtelee\nruusuisen päivän viimeisestä suutelosta. Vielä sinistä taivasta vastaan\nkimaltelee Notre Damen torninhuippu, ja vielä sinistä taivasta vastaan\ntörröttää guillotiini!\n\nKääntykäämme siihen ajankuluttamaan rakennukseen, joka kerran oli\n\"rukoilevien veljien\", pyhien Jakobini-munkkien kirkkona ja\nkokoushuoneena -- siellä nyt \"jakobinit\" pitävät majaa. Pitkässä\nsalissa, joka kerran oli rauhallisten munkkien kirjastona, on nyt\nkokoontuneina pyhän Robespierren ihailijat. Kaksi suunnatonta\npuhujalavaa on kohotettu salin kumpaankin päähän, ja niillä esiintyvät\nalhaison roskaisimmat ainekset -- ja kuulijakunnan enemmistönä on\n\"guillotiinin raivoojat.\" Salin keskellä on puheenjohtajan tuoli ja\npöytä, nojatuoli, jota munkit kunnioittivat Pyhän Tuomas Akvinolaisen\nmuistona. Tämän istuimen edessä seisoo karkeatekoinen Brutuksen\nkuvapatsas. Messinkilamppu ja kaksi kynttiläjalkaa levittävät suureen\nhuoneeseen synkän hämärän valon, jossa riivatun _kokokansan_\n(pandaemonium) julmat kasvot näyttävät vielä kauheammilta. Nyt kaikuu\njuuri puhujalavalta Robespierren vimmainen kimakka ääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin on hänen vihollistensa komiteassa ainoastaan epäjärjestystä\nja hämminkiä, puoleksi uskallusta, puoleksi pelkurimaisuutta. Huhuja\nkulkee pitkin kaupunkia, joukosta joukkoon, talosta taloon. Pääskyset\nlentävät matalalla ja eläimet kokoontuvat joukkoihin niinkuin myrskyn\nedellä. Ja näiden lyhytikäisten olentojen hälinän yläpuolella yksinään\nkamarissaan seisoo hän, jonka tähtöistä nuoruutta vastaan ajastaikojen\nmyrskyt turhaan ovat voimaansa koettaneet. Se nuoruus on vertauskuvana\nrauhaisan Ihanteen katoomattomasta kukoistuksesta lahoovan\njokapäiväisyyden keskellä.\n\nKaikki mitä tavallinen järki ja rohkeus saattoi neuvoa, oli koetettu,\nmutta turhaan. Kaikki ponnistukset olivat näissä kuolon ilojuhlissa\nturhat, kun ihmisen henki oli kysymyksessä. Ei mikään muu kun\nRobespierren häviö olisi voinut pelastaa hänen uhrejaan, mutta nyt\nsekin oli liian myöhäistä ja saattoi ainoastaan kostoa palvella.\n\nVielä kerran kiintymyksensä ja epätoivonsa äärimmäisessä tuskassa\ntietäjä on vetäytynyt yksinäisyyteen kutsumaan avukseen tai oppaakseen\nniitä salaperäisiä taivaan ja maan välisiä olentoja, jotka eivät olleet\nsaapuneet hengen luokse, kun se oli ollut ihmisten tavallisten\nsiteitten alainen. Sydämen kiihkeässä kaipauksessa ja ahdistuksessa\nvoisi ehkä piillä voima, joka heidät vielä kutsuisi esiin, sillä kuka\nei ole tuntenut, että äärimmäisen tuskan kirpeys leikkaa pois ja\nkuluttaa rikki monta vahvaa epäilyksen ja heikkouden sidettä, mitkä\nihmisten sieluja sitovat ajan vangitsevaan pimeyteen, ja että pilvestä\nja pyörremyrskystä usein tunkee esiin Olympian kotka, joka meidät\nkantaa korkeuteen?\n\nJa hengen kutsu tuli kuulluksi -- aistimien side ratkesi hengen näköä\nestämästä. Hän katseli ja näki -- ei, ei se ollut olento, jota hän oli\nkutsunut ja jolla oli jalat puhdasta tulta ja kasvoillaan sanomattoman\nrauhallinen hymy -- ei tuttu Adon-Ai, Tähden Poika -- vaan hän näki\nPahan Aaveen, mustan irvihaamun, leppymättömän Vihollisen, jonka\nhelvetillisissä silmissä paloi riemu ja ilkeys. Haamu ei enää\nvetäytynyt varjoon vaan kohosi hänen eteensä suunnattomana ja suorana.\nSen kasvot, joiden verhoa ei mikään kuolevainen käsi ole kohottanut,\nolivat yhä peitetyt, mutta muoto oli selvästi näkyvä, ruumiillinen ja\nsiitä levisi kuin löyhkänä kauhu ja viha ja kammo. Niinkuin jäävuori\nsen läheisyys jääti ilman, niinkuin pilvi se täytti huoneen ja pimitti\ntaivaan tähdet.\n\n\"Katso!\" sen ääni kuului, \"minä olen täällä taas. Sinä olet minulta\nvienyt vähäpätöisemmän saaliin. Nyt vapauta _itsesi_ minun vallastani,\njos voit. Elämäsi on sinut jättänyt, asuakseen mullan ja matojen\ntyttären sydämessä. Sinä olet palannut kynnykselle -- sinä, jonka jalat\novat astelleet Äärettömyyden rajoilla! Ja niinkuin lapseen pimeässä\ntarttuvat sen oman mielikuvituksen haamut -- niin sinä mahtava, joka\ntahdoit kuolon voittaa, minäkin sinuun tartun!\"\n\n\"Takaisin kahleihisi orja! Jos sinä olet tullut kutsusta, joka ei sinua\ntarkottanut, niin olet tullut taas, ei käskemään vaan tottelemaan.\nSinä, jonka kuiskauksesta minä sain keinon pelastaakseni kahden itseäni\nihanamman ja kalliimman ihmisen hengen -- sinä! -- minä sinua käsken,\nei tai'alla ja noitumisella vaan sieluni voimalla, joka on suurempi\nkuin sinun pahuutesi -- palvele minua vielä ja lausu taas salaisuus,\njoka voi pelastaa heidän henkensä, niiden, jotka sinä Maailman Mestarin\nsallimuksesta annoit minun vielä vähän aikaa pidättää tomun\ntemppelissä!\"\n\nKirkkaampana ja kuluttavampana paloi katse noissa ilkeissä silmissä,\nvielä näkyvämpänä ja suurempana kohosi sen liikkuvainen muoto, vielä\ntulisempi viha kuului sen äänessä, kun se vastasi: \"Luulitko sinä, että\nminun lahjani olisi muuta kuin kirousta? Onneksi olisi sinulle ollut,\njos olisit saanut surra sitä kuolemaa, joka tulee Luonnon lempeästä\nkädestä -- jollet olisi tuntenut, kuinka äitiys kirkastaa kauneuden\nkasvoja etkä koskaan olisi kumartuneena esikoisesi yli tuntenut isän\nrakkauden katoomatonta ihanuutta. He ovat pelastetut -- mitä varten? --\näiti väkivaltaista kuolemaa ja häpeää ja verta varten. Pyövelin käsi\nsaa tarttua loistavaan tukkaan, joka on puoleensa kietonut puolison\nsuutelot. Lapsi, ensimäinen ja viimeinen jälkeläisesi, jonka kautta\ntoivoit perustavasi suvun, mikä sinun kerallasi kuuntelisi\ntaivaallisten harppujen soitantoa ja sinun ystäväsi Adon-Ain sivulla\nliitelisi ilojen taivaansinisillä virroilla -- lapsi on pelastunut\nelämään muutamia päiviä niinkuin sieni hautaholvissa, ilettävän\nvankikopin asukkaana, ja kuolemaan julmuuden, laiminlyönnin ja nälän\nkautta. Ha haa, sinä, joka tahdoit murtaa kuoleman vallan, opi nyt,\nkuinka kuolemattomat kuolevat, jos uskaltavat kuolevaista lempiä. Nyt,\nkaldealainen, katsele minun lahjojani! Nyt minä tartun sinuun ja käärin\nsinut ruttoiseen helmaani, nyt ainiaan, kunnes pitkä kulkusi on\nloppunut, minun silmäni tulevat polttamaan sinun aivoissasi ja minun\nkäsivarteni sinua syleilemään, kun sinä tahtoisit ottaa aamuruskon\nsiivet ja paeta pois yön mailta.\"\n\n\"Minä sanon sinulle: ei! Ja taas minä pakotan sinua, puhu ja vastaa\nherralle, joka voi orjaansa komentaa. Minä tiedän, vaikka viisauteni\nnyt minulta puuttuu ja vaikka ruovot, joihin nojasin, nyt lävistävät\nkylkeni, minä tiedän vielä, että kirjotettu on: se elämä, jota vaadin,\nvoi tulla pyöveliltä säästetyksi. Sinä verhoot hänen tulevaisuutensa\nvarjosi pimeyteen, mutta et voi sitä muuttaa. Sinä voit neuvoa\nvastamyrkyn vaan sinä et voi sitä itse hänelle antaa. Sinulta minä\nvoitan salaisuuden, vaikka sinua kirvelisi sen ilmaiseminen. Minä\nlähestyn sinua -- minä katson kauhistumatta sinun silmiisi. Sielu, joka\nrakastaa, voi kaiken uskaltaa. Varjo, minä sinua uhmaan ja pakotan\ntottelemaan!\"\n\nAave himmeni ja väistyi. Niinkuin höyry häviää, kun auringon säteet\ntunkevat sen lävitse, niin muotokin lyyhistyi alas ja pieneni ja\nhimmeni ja taas näkyivät tähdet ikkunasta.\n\n\"Niin\", sanoi ääni heikosti ja ontosti, \"sinä _voit_ hänet pelastaa\npyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha,\nhaa!\" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen\nnauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut\nvaltansa takaisin.\n\n\"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi.\nTätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien\nsukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut\nvaltaansa? Tahdotko pelastaa hänet -- _niin kuole hänen puolestaan!_\nKukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät,\nkukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda\npäivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen\nvalmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa\nsen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?\"\n\n\"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä\net voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen\nAdon-Ain siipien suhinan ilmassa.\"\n\nHän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa\nnäkyi äkkiä loistava hopeinen valo.\n\nKun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli\nteurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin\nsen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa\nulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat\npysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki\nsen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä.\nNiinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento\nhengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin\nkuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan\nviereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu\nlevittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut\nsuremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia\nunelmia epätoivon pimeyteen.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi sointuisa ääni. \"Rohkeutesi on antanut\nsinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti\nminut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität\nKuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat\nsalaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja\nalensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä\nsukukuntasi korkeimman perinnön -- ikuisuuden, joka alkaa haudasta.\"\n\n\"Oi, Adon-Ai\", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen\nympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo\nnäytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. \"Oi,\nAdon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät\nsalaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä\nhetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien\niän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan\nmajesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun\nläsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa\nmieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan\navuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni,\nlapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!\"\n\nJa Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden\näänellä: \"Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden\naarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi --\nmitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä?\nAjatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille,\njoita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa\nasuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä\nelät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa.\nVankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana\nkuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana\nkuin sinä pelastamaan.\"\n\nZanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen\nvarjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen\nläsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui\nvarailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva\nniille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet\nvieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston\nja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\n    \"Sitten tähtien kukkatarhaan\n    Lemmenhehkussa katsokaa!\n    Ota ystävän käsi kätees,\n    Kanna siniseen korkeuteen.\"\n\n              Uhland, _An den Tod_.\n\nHän seisoi korkealla parvekkeella, josta hiljainen kaupunki näkyi\nalhaalla. Vaikka ihmisten hurjimmat himot siellä työskentelivät\ntaistelun ja tuomion verkossa, niin kaikki, mikä katseelle näkyi, oli\ntyyntä ja hiljaista kesäisen kuutamon valossa. Hänen sielunsa oli\nerotettu ihmisestä ja ihmisen ahtaasta piiristä ja ainoastaan\nluomakunnan kirkkaammat kauneudet näkyivät tietäjäkatseelle. Siinä hän\nseisoi yksin ja aatteissaan jättämässä viimeisen hyvästinsä\nihmeelliselle elämälle, jota hän oli kokenut.\n\nAvaruuksien tanterilla hän näki niitä henkijoukkoja, joiden lauluun ja\niloon hän niin usein oli ottanut osaa. Siellä joukko joukon jälkeen\nkierteli tähtöisessä hiljaisuudessa ja niiden monenlaiset haamut, jotka\nelivät puhtaasta valosta ja jumalallisesta kasteesta, säteilivät\nsanomatonta kauneutta. Hänen haltioissaan ollessa koko maailma levisi\nnäkyväisenä hänen eteensä, kaukana vihreissä laaksoissa hän näki\nkeijukaisten tanssivan vuorten solissa, hän näki ne henget, jotka\nhengittävät tulivuorten kirpeätä ilmaa, ja ne, jotka päivänvalolta\npiileksivät joka lehden alla lukemattomissa metsissä. Mittaamattomien\nmerten jokaisessa vedenpisarassa hän näki oman erityisen vilisevän\nmaailman. Kaukana avaruuden sinessä hän näki uuden maailman toisensa\njälkeen saavan muodon, ja planettojen lennähtävän erilleen\nkeskustulesta kulkemaan tuhatvuotista kulkuaan. Sillä kaikkialla\nluomistossa on Luojan elonhenkäys ja joka paikassa se synnyttää elämää.\nJa kaukaisuudessa yksinäinen tietäjä näki yksinäisen veljensä,\nMaagikon. Tuolla istui Rooman raunioiden keskellä pienessä majassaan\nmystikko Mejnour työskennellen numeroineen ja kabbalan salaisuuksineen.\nHän eli edelleen niinkauan kuin maailmakin, välittämättä siitä,\nsynnyttikö tietonsa onnea vai onnettomuutta, koneellisena\nvälikappaleena viisaamman ja rakastavamman Tahdon käsissä, joka\njokaista lähdettä ohjaa tutkimattomiin tarkotuksiinsa. Edelleen hän\nelää -- aina hän elää -- niinkuin tiede, joka yksin tietoa etsii eikä\npysähdy tutkimaan, kuinka tieto onnea edistäisi, ei pysähdy\nkatselemaan, kuinka inhimillinen kehitys, joka sivistyksen kautta\nsyöksee eteenpäin, kulussaan musertaa kaikki ne, jotka eivät voi sen\npyörien mukana pysyä. Aina tiede elää ja kabbalansa ja laskujensa\navulla verettömillä liikkeillään muuttelee asuttavan maailman\nulkopintaa.\n\nJa loistava uneksija lausui: \"Hyvästi elämä! Suloinen, sinä elämä, olet\nminulle ollut. Kuinka mittaamattomat ovat ilosi olleet, kuinka\nintohimoisesti sieluni on rientänyt ylöspäin korkeuksiin! Sille, joka\naina nuoruutensa uudistaa Luonnon kirkkaasta lähteestä, kuinka ääretön\nonni hänelle on pelkkä _olemassa oleminen_. Hyvästi, te taivaan\nsoihdut, ja te miljoonat kansat, ilman asukkaat. Ei hyönteistäkään\noksallaan, ei kasviakaan vuoristossa, ei hiedanjyvääkään rantasella, ei\nsiementäkään tuulen erämaahan kulettamaa, joka ei lisäisi sitä\nviisautta, mikä kaikessa etsii elämän ikiaatetta, Kauneutta, Iloa ja\nKuolemattomuutta. Muille on yksi maa, yksi kaupunki, yksi perhe ollut\nkotina, _minun_ kotini on ollut kaikkialla, minne älyni on voinut\ntunkeutua tai missä henkeni on voinut ilmaa hengittää.\"\n\nHän pysähtyi ja kautta tuntemattoman välimatkan hänen sydämensä ja\nsilmänsä tunkivat kurjaan vankiluolaan ja sattuivat lapseen. Hän näki\nsen uinuvan kalpean äitinsä sylissä ja _hänen_ sielunsa puhui nukkuvan\nsielulle. \"Anna minulle anteeksi, jos haluni oli syntinen, minä\nuneksin, että olisin saanut kasvattaa ja elättää sinua jumalallisimpia\ntarkotuksia varten, joita näyilläni saatoin edes aavistaa. Olisin\ntahtonut aika ajoin puhdistaa henkisen luontosi kaikesta synnistä,\nniinkuin kuolevainen osasi tuli vahvistetuksi tautia vastaan. Olisin\ntahtonut johtaa sinua taivaasta taivaaseen pyhiin häiriötiloihin,\njoissa elävät korkeuden olennot. Olisin tahtonut ylevistä tunteistasi\nmuodostaa puhtaan ja elävän sillan äitisi ja itseni välille. Se uni oli\nainoastaan uni -- ei muuta! Kun nyt itseni edessä näen haudan, tunnen\nviimeinkin, että haudan porttien kautta käy totinen vihkimys pyhyyteen\nja viisauteen. Näiden porttien takana minä odotan teitä molempia,\nrakkaat pyhiinvaeltajat.\"\n\nLaskuistaan ja kabbalastaan, majastaan Rooman raunioissa, hypähti\nMejnour, katsoi ylös ja tunsi hengessään, että kaukaisen ystävänsä\nhenki häntä puhutteli.\n\n\"Hyvästi sinulle ainiaaksi tämän maan päällä! Viimeinen kumppanisi\nväistyy viereltäsi. Sinun vanhuutesi elää heidän nuoruutensa ohi ja\nViimeinen Päivä on vielä löytävä sinut hautojamme katselemasta. Minä\nmenen vapaaehtoisesti pimeyden maahan, mutta uudet auringot ja\naurinkokunnat syntyvät ympärillämme haudoista. Minä menen sinne, missä\nniiden sielut, joiden puolesta mullasta irrottauduin, tulevat olemaan\nkumppaneinani ikuisessa nuoruudessa. Viimeinkin tunnen nyt todellisen\nkoetuksen ja todellisen voiton. Mejnour, heitä pois elämännesteesi,\npane pois vuosien taakka! Minne tahansa sielusi vaeltaneekin, on\nkaikkien olioitten Ikuinen Sielu siitä pitävä huolta!\"\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\n    \"He eivät tahtoneet enää hukata yhtäkään hetkeä\n     niin kalliista yöstä.\"\n\n                    Lacretelle, tom. XII.\n\nOli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas,\nvallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa\ntultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä,\njoiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä\nvoimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja\nFrançois Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava\nkolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista,\nja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat\nilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä\nkolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.\n\nDumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen\nalkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään\noli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän\nnäytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas\noli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen.\nHuolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno\nkäytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta\nRobespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas,\npoliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut\nnykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja\nFouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa\nrenkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän\nivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka\noli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja\nilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan\nja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja\nepäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.\n\nDumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien\nluetteloa.\n\n\"Se on pitkä luettelo\", sanoi presidentti, \"kahdeksankymmentä juttua\nyhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko\njoukko on yhdessä suoritettava.\"\n\n\"Mitä siitä!\" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, \"meidän täytyy\nkuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön\nkanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut\nsyytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä\nlyhyempi työ.\"\n\n\"Aivan niin\", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin\ntavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat\nkannuksineen pöydällä, \"pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä\nmenemään.\"\n\n\"Kansalainen Henriot\", sanoi Dumas totisena, \"salli minun pyytää sinua\nvalitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan\nsinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi\nmäärätä Ranskan kohtalon.\"\n\n\"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs!\nHiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole\n'elämänvettä' pienessä kaapissa?\"\n\nDumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti\nolkapäitään ja vastasi:\n\n\"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin,\nettä varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!\"\n\n\"Turhia puheita, sinun virkasi on puhua, minun virkani on tapella ja\njuoda.\"\n\n\"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet\novat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän\nvankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja\nvalmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Henriot, iskien miekkansa pöytään niin kovasti,\nettä Dumas kolauksesta vavahti, \"musta Henriot ei ole mikään\n'pehmeämielinen'.\"\n\n\"Ota itsestäsi vaarin sitten kansalainen -- ota itsestäsi vaarin! Ja\nkuule!\" lisäsi hän ankaran ja synkän näköisenä, \"jos tahdot pitää pääsi\npaikallaan, niin kavahda _elämänvettä_\".\n\n\"Pääni! -- tuhannen tulimmaista! Uhkailetko sinä Parisin armeijan\nkenraalia?\"\n\nDumas oli niinkuin Robespierre vaativainen, ärtyisä ja kiivas mies. Hän\noli juuri tiuskaisemallaan vastaan, kun ovelampi Tinville laski kätensä\nhänen käsivarrelleen ja kääntyen kenraalin puoleen sanoi: \"Rakas\nHenriot, sinun urhokas tasavaltaisuutesi saattaa sinut liian helposti\nloukkaantumaan, mutta sinun pitää oppia kärsimään moitetta Tasavallan\nLain edustajalta. Vakavasti puhuen, rakkaani, sinun täytyy olla raitis\nkolme neljä päivää tästä eteenpäin. Kun ratkaisu on ohi, niin me\nmolemmat juomme yhdessä muutaman pullon. Kuule, Dumas, älä ole niin\nankara vaan purista ystäväisemme kättä. Ei mitään riitaa meidän\nkesken!\"\n\nDumas epäröi, mutta ojensi kätensä, johon roisto tarttui. Viehkeät\nkyyneleet seurasivat Henriotin vihan purkausta, hän puoleksi nyyhkytti\npuoleksi änkytti, että kyllä olisi siivosti ja pysyisi raittiina.\n\n\"Hyvä, me luotamme sinuun, kenraali\", sanoi Dumas, \"ja nyt, koska me\nkaikki tarvitsemme voimia huomiseksi, niin mene kotiin ja nuku hyvin!\"\n\n\"Olkoon, minä annan sinulle anteeksi, Dumas, minä annan anteeksi. Minä\nen ole pitkävihainen, minä, -- mutta kuitenkin, jos joku minua uhkaa,\njos joku minua loukkaa\" -- ja niinkuin juopuneen mielialat nopeasti\nvaihtelevat, säkenöivät hänen silmänsä taas tulta petollisten\nkyyneltensä välistä. Töin tuskin Fouquier viimein onnistui\nraivostunutta lauhduttamaan ja viemään hänet ulos huoneesta. Mutta\nvielä hän raskaasti kolistellessaan alas rappusia äyhkäsi ja murisi,\nniinkuin villipeto, jolta saalis on kynsistä päässyt. Ratsupalvelija\nkuletteli Henriotin hevosta edestakaisin kadulla, ja kun kenraali\nportilla odotti hänen saapumistaan, puhutteli häntä eräs tuntematon\nmies, joka seisoi seinän vieressä:\n\n\"Kenraali Henriot, minä olen halunnut puhua sinun kanssasi. Lähinnä\nRobespierreä sinä olet tai sinun pitäisi olla mahtavin mies Ranskassa.\"\n\n\"Hm! -- niin, minun pitäisi olla. Mitä siitä sitten? Jokainen ei saa\nmitä hän ansaitsee.\"\n\n\"Hiljempaa!\" sanoi muukalainen, \"sinun palkkasi ei ole asemasi ja\ntarpeittesi mukainen.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Vallankumouksessakin ihmisen täytyy pitää toimeentulostaan huolta.\"\n\n\"Hitto vieköön, puhu suusi puhtaaksi, kansalainen.\"\n\n\"Minulla on muassani tuhannen kultatukaattia -- ne ovat sinun, jos suot\nminulle pienen palveluksen.\"\n\n\"Kansalainen, minä suostun\", sanoi Henriot viitaten kädellään\nkoppavasti. \"Pitääkö nipistää pois joku konna, joka on sinua\nloukannut?\"\n\n\"Ei, ei muuta kuin tämä: kirjota nämä sanat presidentti Dumasille:\n'Laske kirjeentuoja puheillesi, ja jos sinä voit suostua siihen\npyyntöön, jonka hän sinulle tekee, niin siitä on arvaamattomasti\nkiitollinen François Henriot'.\" Puhuessaan oli mies pannut kynän ja\nkirjoitustaulun soturin vapiseviin käsiin.\n\n\"Ja missä on raha?\"\n\n\"Tässä.\"\n\nVaivaloisesi; Henriot rapisteli paperille mitä hänelle saneltiin,\nkaappasi rahan, hyppäsi hevosen selkään sekä ratsasti tiehensä.\n\nSillävälin Fouquier lukittuaan oven Henriotin jälkeen sanoi terävästi:\n\"Kuinka sinä voit olla niin hullu, että suututat tuota roistoa? Etkö\ntiedä, että meidän lakimme eivät ole mitään ilman kansalliskaartin\nfyysillistä voimaa, ja hän on sen kaartin päällikkö.\"\n\n\"Minä tiedän sen, että Robespierre on ollut hullu, kun hän on pannut\njuopon päälliköksi, ja huomaa sanani, Fouquier, jos taistelu syntyy,\nniin tuon miehen kykenemättömyys ja raukkamaisuus meidät vie turmioon.\nNiin, sinä saat ehkä itse elää ja olla syyttämässä rakasta\nRobespierreäsi ja kukistua hänen kanssaan.\"\n\n\"Siitä huolimatta meidän täytyy olla hyvissä väleissä Henriotin kanssa,\nkunnes saamme tilaisuuden ottaa kiinni hänet ja toimittaa tieltä.\nOllaksemme turvassa täytyy meidän mielistellä niitä, jotka ovat\nvallassa, ja mielistellä sitä enemmän, mitä enemmän tahtoisimme heistä\npäästä. Älä luule, että Henriot, kun hän huomenna herää, on unohtanut\nuhkauksesi. Hän on kaikista ihmisistä kostonhimoisin. Minä näen\nluettelossa yhden lurjuksen, jota jo kauan olen pitänyt silmällä,\nvaikka hänen rikoksensa kautta kerran sain perinnön -- se on Nicot,\nHébertin puoluelainen.\"\n\n\"Ja nuori André Chenier, runoilija, eikö hän ole siinä? Ah, minä\nunohdin, hänen päänsä katkesi tänä päivänä. Vallankumouksen hyve on\nkorkeimmassa huipussaan. Hänen oma veljensä antoi hänet ilmi.\"[96]\n\n\"Siinä on luettelossa ulkomaalainen, italialainen nainen, mutta minä en\nlöydä, mistä häntä syytetään.\"\n\n\"Yhtäkaikki meidän täytyy tuomita hänetkin, että saadaan tasaluku; 80\nkuuluu paremmalta kuin 79.\"\n\nSamassa palvelija toi paperin, johon oli kirjotettu Henriotin pyyntö.\n\n\"Ah, tämä on mainiota\", sanoi Tinville, jolle Dumas näytti paperin,\n\"täytä kaikin mokomin hänen pyyntönsä, ainakin siinä tapauksessa, ettei\nse vähennä meidän kuolinluetteloamme. Mutta minä voin Henriotin\nkunniaksi sanoa, ettei hän koskaan pyydä vähentää vaan ennemmin vaan\nlisätä. Hyvää yötä! Minä olen liian väsynyt -- minun saattajani\nodottavat alhaalla. Ilman saattajia minä en uskaltaisi yöllä mennä ulos\nkadulle\".[97] Ja pitkään haukottaen lähti Fouquier huoneesta.\n\n\"Päästä kirjeentuoja sisään!\" sanoi Dumas, joka oli kuihtunut ja\nkuivunut, jollaisiksi lakimiehet työssään usein tulevat, eikä näyttänyt\ntarvitsevan enemmän unta kuin pergamenttinsa.\n\nVieras astui sisään.\n\n\"René François Dumas\", sanoi hän istuutuen vastapäätä presidenttiä, ja\nkäytti teitittelyä ikäänkuin halveksien vallankumouksen kevyttä\npuhetapaa, \"myöhemmän elämänne myrskyisessä toiminnassa te ette\narvattavasti voi muistaa, että me olemme ennen tavanneet toisemme?\"\n\nTuomari tarkasti vieraan kasvoja ja hänen keltaisille poskilleen nousi\nheikko puna.\n\n\"Ja muistattehan ne sanat, jotka minä silloin lausuin. Te puhuitte\nsääliväisesti ja lempeästi, kuinka kauhistutte kuolemanrangaistusta, te\nihailitte, että lähestyvä vallankumous tulisi lopettamaan kaikki\nveriset rangaistukset, te kunnioittavasti toistitte Maximilien\nRobespierren, ylenevän valtiomiehen sanat: 'Telottaja on tyrannin\nkeksintö'. Ja minä vastasin, että puhuessanne oli päälleni hiipinyt\naavistus siitä, että me kerran vielä tapaisimme toisemme, kun teidän\nkäsityksenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta olisi\nmuuttunut. Olinko oikeassa, kansalainen René-François Dumas,\nvallankumoustribunaalin presidentti?\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi Dumas, mutta hänen raudankovalla otsallaan näkyi\npieni hämmästys, \"minä puhuin silloin niinkuin ihmiset puhuvat, jotka\neivät ole elämässä toimineet. Vallankumouksia ei panna toimeen\nruusuvedellä. Mutta mitä niistä entisistä ajoista! Minä muistan myös,\nettä sinä silloin pelastit minun sukulaiseni hengen, ja sinua ehkä\nhuvittaa kuulla, että se, joka hänet yritti murhata, tulee huomenna\nmestattavaksi.\"\n\n\"Se on teidän asianne -- oikeudentuntonne tai kostonhalunne siitä\npäättää. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, mitä silloin lupasitte\nettä jos kerran tulisi päivä, jolloin voisitte minua palvella, niin\nhenkenne -- eli niinkuin sanoitte 'sydämenverenne' -- olisi minun\npalveluksessa. Älkää luulko, ankara tuomari, että minä tulen pyytämään\nlahjaa, joka itseänne haittaisi -- minä tulen ainoastaan pyytämään\nyhden päivän lykkäystä toiselle henkilölle.\"\n\n\"Kansalainen, se on mahdotonta! Minulla on käsky Robespierreltä, ettei\nainoakaan koko luettelosta saa välttää huomispäivän tutkintoa. Ja mitä\ntulee tuomioon, niin se on valamiehistön asia.\"\n\n\"Minä en pyydä teitä vähentämään luetteloa. Kuunnelkaa vielä.\nLuettelossanne on erään italialaisen naisen nimi, jonka nuoruus,\nkauneus ja puhtaus sekä vapaus kaikista rikoksista ja kaikista\nsopivista syytöksistäkin, tulee ainoastaan herättämään sääliä eikä\nhirmua. _Tekin_ tulisitte vapisemaan, jos julistaisitte hänen\ntuomionsa. Se olisi vaarallista sellaisena päivänä, kun rahvas on\nkiihdyksissään. Teidän vankirattaanne voidaan pysäyttää, jos nuoruus ja\nviattomuus ja kauneus tulee kapinoivan joukon säälin alaiseksi.\"\n\nDumas katsahti ylös ja hätkähti muukalaisen katseesta. \"Minä en kiellä,\nkansalainen, että on järkeä siinä, mitä puhut. Mutta minä olen saanut\nvarmat käskyt.\"\n\n\"Varmat ainoastaan uhrien lukuun nähden. Minä tarjoon sijaisen tämän\nyhden edestä. Minä tarjoon teille sellaisen miehen pään, joka tuntee\nkoko salajuonen Robespierreä ja teitä kohtaan. Ja kahdeksankymmentä\ntavallisen ihmisen henkeä te pitäisitte halpana tällaisen saalin\nrinnalla.\"\n\n\"Se muuttaa asian\", sanoi Dumas kiihkeästi, \"jos voit tämän tehdä, niin\nomalla vastuullani minä lykkään toistaiseksi italialaisen naisen\ntutkimuksen. Sano nyt, kuka on sijainen!\"\n\n\"Te näette hänet edessänne.\"\n\n\"Sinäkö!\" huudahti Dumas ja hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja\npelko, jota hän ei voinut salata. \"Sinä -- ja sinä tulet minun luokseni\nyksinäsi yöllä tarjoutumaan oikeuden käsiin! Haa, tämä on ansa. Vapise,\nhullu, sinä olet minun vallassani, ja minä voin saada teidät\n_molemmat_!\"\n\n\"Te voitte\", sanoi muukalainen tyynesti hymyillen, \"mutta minun henkeni\non arvoton ilman paljastuksiani. Istukaa hiljaa, minä käsken, kuulkaa\nminua!\" ja noiden pelottomien silmien katse piti tuomarin lumottuna.\n\"Te lähetätte minut vankilaan, te tutkitte minua Zanonin nimellä\nhuomispäivän uhrien joukossa. Jollen minä silloin teitä puheellani\ntyydytä, niin teillä on panttina se nainen, jonka pelastamiseksi minä\nkuolen. Minä pyydän hänelle vain yhden ainoan päivän elonaikaa.\nYlihuomenna minä olen kuollut ja te voitte tyydyttää kostoanne\neloonjäävän verellä. Hiljaa vielä hetkinen! Tuhansien tuomari,\nepäröittekö -- luuletteko, että sitä miestä, joka vapaaehtoisesti\ntarjoutuu kuolemaan, voisi pelotuksilla pakottaa puhumaan sanaakaan,\njota hän ei tahdo, teidän tuomioistuimenne edessä? Eikö teillä ole\ntarpeeksi kokemusta ylpeyden ja rohkeuden taipumattomuudesta?\nPresidentti, minä panen eteenne musteen ja paperin! Kirjottakaa\nvankilanhoitajalle yhden päivän armahdus naiselle, jonka elämä ei teitä\nvoi vähääkään hyödyttää, niin minä vien sen käskyn omaan vankilaani. Ja\nnyt jo minä voin sanoa näin paljon takeeksi siitä, mitä sitten tulen\nilmottamaan -- että minun täällä puhuessani, teidän oma nimenne,\ntuomari, on eräässä kuolinluettelossa. Minä voin sanoa, kuka on sen\nnimen siihen kirjoittanut, minä voin sanoa, miltä suunnalta on vaaraa\npelättävä, minä voin sanoa, mistä pilvestä tässä kaameassa ilmapiirissä\nväijyy myrsky, joka syöksee Robespierren ja hänen hallituksensa yli.\"\n\nDumas kalpeni ja turhaan hän koetti silmillään paeta sitä magnetista\nkatsetta, joka häntä piti vallassaan. Koneellisesti, ikäänkuin vieraan\nvoiman vaikutuksesta hän kirjotti, mitä vieras saneli.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän väkinäisesti koettaen hymyillä, \"minä lupasin kerran\nsinua auttaa, katso, minä pidän sanani. Arvaan, että sinä olet yksi\nnoita tunteellisia hulluja -- noita yleviä, jotka vallankumousta\nvastustavat, ja joita olen montakin nähnyt syytettyjen joukossa. Äh!\nminua ällöttää nähdä noita, jotka pitävät epäkansallisuutta ansionaan\nja kuolevat pelastaakseen jonkun huonon isänmaaystävän, koska se sattuu\nolemaan poika tai isä tai vaimo tai tytär.\"\n\n\"Minä olen todella yksi näitä tunteellisia hulluja\", sanoi vieras\nnousten seisaalleen. \"Oikein olette arvanneet.\"\n\n\"Ja etkö tahtoisi palkaksi minun laupeudestani jo tänä yönä lausua ne\npaljastukset, jotka huomenna aiot julistaa? Tee se, niin ehkä sinäkin\n-- niin, ja nainenkin, voitte saada ei lykkäyksen ainoastaan vaan\nanteeksiannon.\"\n\n\"Tuomioistuimen edessä ja siellä ainoastaan. Enkä minä teitä petä,\npresidentti. Mutta mahdollisesti minun tiedonantoni ei teitä hyödytä,\nvaan salama iskee samassa, kun minä osotan myrskypilven.\"\n\n\"Vaiti, profeetta, ja katso itseäsi! Mene mieletön, mene! Minä tunnen\nliiankin hyvin, kuinka hävyttömän itsepäisiä ovat ne, jotka kuuluvat,\nsiihen joukkoon kuin sinäkin, enkä huoli tuhlata enempi sanoja.\nPerhana! mutta te tulette niin tottuneiksi kuolemaa näkemään, että\nunohdatte osottaa sille kunnioitusta. Koska tarjoot minulle pääsi, niin\nminä otan sen vastaan. Huomenna taidat katua, mutta silloin on jo liian\nmyöhäistä.\"\n\n\"Niin, presidentti, liian myöhäistä\", toisti vieras.\n\n\"Mutta muista, se ei ole anteeksianto, ainoastaan yhden päivän\nlykkäyksen olen suonut tälle naiselle. Sen mukaan, kuinka tyydyttäviä\novat uutisesi huomenna, sen mukaan hän jää elämään tai kuolee. Minä\nolen suorapuheinen, kansalainen. Sinun haamusi ei tule minua\nahdistamaan, sentähden että olisin syönyt sanani.\"\n\n\"En ole pyytänytkään muuta kuin yhtä päivää, lopun jätän taivaan\noikeuden huomaan. Teidän saattajanne odottavat alhaalla.\"\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\n    \"Ja murhamiekan näen välkkyvänä,\n    ja murhasilmän kiiluvaisena.\"\n\n                     _Kassandra_.\n\nViola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo\ntiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni\nZanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki\nkauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai\nhedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen\nmukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia,\nkaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut.\nJostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla,\ntunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin\nalempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun\nrakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.\n\nViola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja\nyksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä\ntarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä\nkauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa,\nmurheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti\nollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta,\nmutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset\nolennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja\nylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa\nlievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja\nröyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja\nyrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa\nvastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun\nhän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli -- _ne_ olivatkin\noikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain\ntoimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva\ninhimillinen oikeus.\n\nLikainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä.\nSiellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat\nkaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin\nsiellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon\nensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain --\n_ihmisten välisen erilaisuuden!_ Sielläkin vangit, olkoot he\nkuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille,\nmaineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan\nkohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja\nHerkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja\nihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät\nviimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.\n\n\"Ja miksikä sinä lapsi olet tuotu tänne?\" kysyi vanha harmaapartainen\npappi.\n\n\"Minä en tiedä.\"\n\n\"Ah, jollet tunne rikoksiasi, niin voit pelätä pahinta.\"\n\n\"Entä lapseni?\" (sillä Violan sallittiin vielä pitää lasta sylissään).\n\n\"Nuori vaimo, he varmaan antavat lapsesi jäädä elämään.\"\n\nJa tätäkö varten -- jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän,\nolen minä säilyttänyt _hänen_ lastaan. Zanoni, älä kysy, älä\najatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka\nsinulle synnytin.\n\nIlta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien\nluetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin \"iltalehdeksi.\" Violan nimi oli\nkutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut\nkuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle\nja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta\nei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon\nlukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken\noli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen\nraivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin\npitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi\npirullisesti: \"Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää\nguillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!\" Ja nauraen hän\ntunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi\njätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean\ntodellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai\nvalittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut\nvälkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he\nolivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi\nepäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta\ntaivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen\nsopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja\nkuolemasta -- ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit\nlaulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni\njohdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät\nkaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja\nkieltäneet Jumalan -- he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä\nhetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa\nvankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja\nylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin\nne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas -- _rukous_.\n\nMutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja\nhautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen\nomatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on\nhävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos\nhän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä\nkauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se\nsynkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja\nrottaa, julmaa kamalaa _olemattomuutta_, joka niinkuin ruumisvaate\nlaskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen,\nverettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on\nvakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!\n\nTilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on\ntullut teurastuslaitokseen.\n\nKun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä\nkoski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen\nsormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos\nlasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin\njalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen\nsilmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa\ntoimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei\nole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä\nja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha,\nhaa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää\npitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman\nmerkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi\npäiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa -- ovi raottuu --\nmuukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.\n\n\n\n\nXVII JA VIIMEINEN LUKU.\n\n\n    \"Näin voitti Goffredo!\"\n\n          _Ger. Lib._ XX, 44.\n\nJa Viola rukoili. Hän ei kuullut oven avautumista, hän ei nähnyt mustaa\nvarjoa, joka lankesi lattialle. Zanonin voima ja taito oli mennyttä,\nmutta Violan yksinkertaisen sydämen ihmeellinen taika ei ollut häntä\njättänyt koetuksen ja epätoivon hetkelläkään. Kun tiede niinkuin\nraketti putoo alas taivaalta, johon se on tahtonut tunkea, kun nero\nlakastuu niinkuin kukka jäisessä viimassa, niin lapsisielun toivo\nkuitenkin valaisee ilmaa ja viaton usko peittää haudan kukkasilla.\n\nKopin etäisimmässä nurkassa hän oli polvillaan, ja lapsi, jäljitellen\nsitä, mitä se ei voinut ymmärtää, taivutti pienet jäsenensä ja kumarsi\nsuloista päätään ja polvistui äitinsä sivulle.\n\nZanoni seisoi ja katseli heitä lampun valossa. Valo sattui kultaisiin\nkutreihin, jotka jakautuivat valkoisen otsan ympärille. Mustat silmät\nolivat luotuina korkeuteen ja niissä heijastui inhimillisten\nkyyneleitten välistä ikäänkuin valo ylhäältä, kädet olivat ristissä,\nhuulet avoinna, koko muoto oli elävä ja pyhä ja siinä oli viaton\nkirkkaus ja suruisuus ja naisen liikuttava nöyryys. Ja Zanoni kuuli\npuolisonsa äänen -- sydämestä lähtevän matalan äänen, joka Jumalalle\noli kyllin kuuluva:\n\n\"Ja jos en saa enää häntä nähdä, Isä, niin etkö sinä voi antaa\nrakkauteni, joka ei tule kuolemaan, vielä haudankin tuolta puolen\njohtaa hänen maallista kohtaloaan? Etkö sinä voi sallia minun elävänä\nhenkenä liidellä hänen ympärillään? Oi, vaikka minkälainen kohtalo\nmahtaisi olla suotuna meille kummallekin -- vaikka tuhannen vuottakin\nväliltämme vierisi -- niin salli, kun me viimein puhdistuneina ja\nuudestisyntyneinä olemme valmiit siihen -- salli meidän silloin viimein\ntavata toisemme. Ja hänen lapsensa -- se rukoilee sinua vankilan\nlattialta. Huomenna se tulee nukkumaan -- kenen helmassa? kuka tulee\nsitä syöttämään, kenen huulet tulevat rukoilemaan sen maallisen\nmenestyksen ja sen sielun pelastuksen puolesta?\" Hän pysähtyi ja hänen\näänensä tukehtui nyyhkytyksiin.\n\n\"Sinä Viola, sinä itse. Hän, jonka sinä olet hylännyt, on täällä\npelastamassa äitiä lapselleen.\"\n\nViola säpsähti -- mikä ääni? värisevä niinkuin hänen omansa. Hän\nhypähti jalkeilleen -- Zanoni oli täällä -- hän oli täällä --\nkatoomattoman nuoruutensa ja yli-inhimillisen kauneutensa loistossa --\ntäällä, kauhun huoneessa ja kuolonkamppailun hetkellä, täällä\nedustamassa sitä rakkautta, joka voi löytää tiensä läpi Varjojen\nLaakson ja voi liukua, vahingoittumatta, taivaasta tulleena vaeltajana,\nhelvetin hirmuisimpain syvänteidenkin kautta.\n\nKuului huuto, sellainen riemun ja autuuden huuto, joka tuskin ennen\nkoskaan oli kuulunut näissä holveissa, ja Viola heittäytyi tulijan\njalkoihin.\n\nZanoni kumartui nostamaan hänet ylös, mutta Viola liukui pois hänen\nsylistään. Zanoni kutsui vaimoaan vanhoilla rakkailla nimillä, mutta\ntämä vastasi ainoastaan nyyhkytyksillä. Hurjasti, intohimoisesti Viola\nsuuteli hänen käsiään, hänen vaatteensa liepiä, mutta ei saanut\nsanaakaan huuliltaan.\n\n\"Katso ylös, katso ylös, minä olen täällä -- minä olen täällä,\npelastaakseni sinut. Tahdotko kieltää minua näkemästä suloisia\nkasvojasi? Sinä velvollisuutesi jättänyt, vieläkö minua pakenet?\"\n\n\"Josko pakenen!\" lausui Viola viimein murtuneella äänellä. \"Oi, jos\najatuksissani koskaan sinua loukkasin -- oi jos unessani, tuossa\nkauheassa unessa, petin sinua -- niin polvistu minun kanssani ja\nrukoile meidän lapsemme puolesta!\" Sitten hän äkkiä hyppäsi pystyyn,\ntempasi lapsen ja asetti sen miehensä syliin, nyyhkyttäen nöyrtyneenä:\n\"ei minun tähteni -- ei minun tähteni, en itseni tähden, en itseni\ntähden minä sinua hylännyt vaan --\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Zanoni. \"Minä tunnen kaikki ajatuksesi, joita\nhämmentynyt järkesi tuskin itselleenkään voi selvittää. Ja katso,\nkuinka lapsesi niihin katseellaan vastaa.\"\n\nJa todella tuon kummallisen lapsen kasvot näyttivät hohtavan hiljaista\nääretöntä iloa. Se näkyi tuntevan isänsä, se riippui hänessä kiinni, se\nsyleili häntä ja hänen rinnaltaan se käänsi kirkkaat silmänsä Violaan\nja hymyili.\n\n\"Rukoilla lapseni puolesta!\" sanoi Zanoni surullisena. \"Sellaisten\nsielujen, jotka minun laillani pyrkivät, _kaikki ajatukset ovat\nrukouksia_!\" Ja istuutuen Violan viereen hän alkoi selittää muutamia\nkorkean elämismuotonsa pyhimpiä salaisuuksia. Hän puhui siitä ylevästä\nja voimakkaasta uskosta, josta yksin voi syntyä jumalallinen tieto --\nsiitä uskosta, joka kaikkialla näkee kuolemattoman ja puhdistaa ja\nkorottaa kuolevaisen, johon se katsoo -- puhui siitä jalosta\npyrkimyksestä, joka ei viihdy maisissa askareissa ja vehkeissä vaan\nniissä suurissa ihmeissä, jotka kertovat Luojansa eikä ihmisten kunniaa\n-- puhui siitä voimasta, joka sielun erottaa maan mullasta ja antaa\nsielun silmälle läpitunkevan näyn ja sielun siiville rajattoman\nliikuntoalan -- puhui siitä puhdistavasta, ankarasta ja pelottavasta\nvihkimyksestä, josta sielu käy ulos kuin kuolemasta ja saattaa selvästi\ntajuta yhteytensä elämän ja valon Isän-prinsiippien kanssa, niin että\nse löytää ilonsa omassa kauneuden tuntemuksessaan, tahtonsa\npuhtaudessa, voimassaan ja myötätunnossaan Äärettömän Luomiston kanssa,\njosta se on yhtenä osana ja samaa olemusta. Hän kertoi niistä\nsalaisuuksista, jotka pyhittävät savimuodon ja palsamoivat ruumiin jo\nsen eläessä ja uudistavat elonvoiman salaperäisen ja taivaallisen unen\nambrosialla. Ja hänen puhuessaan Viola kuunteli henkeään hievahtamatta.\nJollei hän voinutkaan kaikkea ymmärtää, niin ei hän enää uskaltanut\nepäillä. Hän tunsi, että tuossa innostuksessa, jos se sitten oli\nitsepetosta tai ei, mikään paha henki ei väijyskellyt. Ja\nintuitsionilla pikemmin kuin järjen ponnistuksella Viola näki edessään\nkuin tähtien valaisemana ulappana sen sielun syvän ja salaperäisen\nkauneuden, jota hän pelollaan oli loukannut. Mutta kun hän (lopettaen\nkummalliset tunnustuksensa) sanoi, että tähän omaan elämäänsä, joka oli\ntavallisen elämän _sisällä_ ja sen _yläpuolella_, hän oli uneksinut\nsaada puolisonsakin kohottaa, niin ihmiselimen pelko taas hiipi\nViolaan, ja Zanoni luki hänen vaitiolostaan, kuinka turha olisi\nkaikelle hänen tieteensä taidolle ollut tämän unelman toteuttaminen.\n\nMutta nyt, kun hän lopetti puheensa ja Viola hänen rintaansa nojautuen\ntunsi hänen suojelevien käsivarsiensa puristuksen, kun yhdessä pyhässä\nsuutelossa kaikki mennyt oli anteeksi annettu ja nykyisyys unohdettu --\nniin palasi Violaan suloinen ja lämmin toivo luonnollisesta elämästä\nrakastavan puolison rinnalla. Zanoni oli tullut häntä pelastamaan. Hän\nei kysynyt miten -- hän uskoi sen kysymättä. Viimeinkin he saisivat\nelää yhdessä. He pakenisivat pois näiltä kauhun ja hurmeen\nnäyttämöiltä. Taas saisivat he nähdä onnellisen joonilaisen saaren ja\nsen rauhalliset rantamaat ja metsät. Viola nauroi lapsellisen\niloisesti, kun tämä kuva nousi mieleen vankilan synkkyyden keskellä.\nViolan järki noudatti omia suloisia yksinkertaisia vaistojaan eikä\nvoinut ottaa vastaan niitä ylhäisiä kuvia, joita hänen ympärillään\nliiteli. Se asettui takaisin inhimillisiin näkyihinsä, maallisen onnen\nja rauhaisan kodin toiveisiin, jotka olivat niin viattomia kaikessa\nvähäpätöisyydessään.\n\n\"Älä puhu minulle enää, rakkaani, menneistä ajoista. Sinä olet täällä,\nsinä tahdot minut pelastaa, me tulemme vielä elämään tavallista\nonnellista elämäämme. Elämä sinun kanssasi on minulle kyllin suurta\nonnea ja ihanuutta. Kulje sinä, jos tahdot, sielusi voimalla läpi koko\nmaailmankaikkeuden, sinun sydämesi on kuitenkin minulle koko maailma.\nMinä luulin äsken, että olin valmis kuolemaan. Kun näen sinut ja saan\nsinuun koskea, niin tunnen taas, kuinka ihana on elämä. Katso,\nristikkojen takana himmenevät tähdet taivaalta, pian alkaa uusi päivä\n-- se päivä, joka avaa vankilan ovet. Sinä sanot, että voit minut\npelastaa, minä en sitä epäile. Oi älkäämme enää asuko kaupungeissa.\nMinä en koskaan sinua epäillyt, kun elimme ihanalla saarellamme, siellä\nminua eivät pahat unet vaivanneet vaan näin kauniita ja iloisia unia.\nJa herätessäni tekivät sinun silmäsi maailman vielä kauniimmaksi ja\niloisemmaksi. Huomenna -- mikset sinä hymyile? Huomenna siis, rakas,\neikö _huomenna_ ole siunattu sana? Julmuri! Sinä rankaiset minua vielä\nsillä, että et ota osaa ilooni. Kas meidän pienokaistamme, kuinka se\nhymyilee minulle. Minä tahdonkin puhua sille. Lapsi, isäsi on tullut\ntakaisin.\"\n\nJa ottaen lapsen käsivarsilleen ja istuutuen vähän matkan päähän hän\ntuuditti sitä edestakaisin ja pakisi sille ja suuteli sitä joka sanan\nvälillä. Viola nauroi ja itki vuoroin, ja vähä väliä hän olkansa ylitse\nloi leikkisän, iloisen katseen isään, jolle sammuvat tähdet suruisesti\nilmottivat viimeisen hyvästin. Kuinka kauniilta näyttikään Viola siinä\nistuessaan, tulevaisuudestaan tietämättä. Vielä hän oli itsekin\npuoleksi lapsi ja hänen nauruunsa vastasi lapsi heleällä naurullaan --\nkaksi sievää leikkijää haudan partaalla! Kun Viola kumartui alas,\nlankesi hänen hartioilleen tuuhea tukka, niinkuin keltainen pilvi, se\npeitti hänen pikku aarteensa valoverholla, ja lapsi pikku kätösillään\nsiirsi sen syrjään tuon tuostakin hymyilläkseen kultakiharoitten\nvälistä ja kätki taas niihin kasvonsa ja pilkisti niiden välistä\nhymyillen. Olisi ollut julmaa tuota iloa laimentaa, ja vielä julmempaa\nottaa siihen osaa.\n\n\"Viola\", sanoi Zanoni viimein, \"muistatko, että kerran meidän\nistuessamme kuutamoisen lahden rannalla hääsaarellamme sinä kerran\npyysit minulta tätä amulettia -- joka on kauan sitten maailmasta\nhävinneen taikauskon jäännöstä. Se on viimeinen muisto minun\nsynnyinmaastani, ja äitini kuolinvuoteellaan sitoi sen kaulani\nympärille. Minä sanoin sinulle silloin, että antaisin sen sinulle sinä\npäivänä, _kun meidän olemuksemme lait ovat samat_.\"\n\n\"Minä muistan sen hyvin.\"\n\n\"Huomenna sinä saat sen.\"\n\n\"Ah, sitä ihanaa huomispäivää!\" Ja hiljaa hän laski alas lapsensa,\nsillä se nukkui nyt, ja heittäytyi puolisonsa syliin ja viittasi\npäivänkoittoa, joka alkoi nousta harmaalle taivaanrannalle.\n\nJa päivä nousi ja loi säteensä noiden kauhun seinien sisälle kolmeen\nihmisolentoon, joissa oli yhtyneinä kaikki hellimmät inhimilliset\nsiteet. Heissä oli ihmissielun salaperäisimmät voimat edustettuina:\nnukkuva viattomuus, luottavainen rakkaus, joka tyytyy paljaaseen\nkosketukseen tai henkäykseen eikä voi surua aavistaa, väsynyt tiede,\njoka kuljettuaan kaikkien luomakunnan salaisuuksien läpi viimein tulee\nkuoleman luo lopullista ratkaisua varten ja yhä riippuu kiinni\nrakkauden sylissä, kynnystä lähestyessään.\n\nNäin oli vankilan _sisällä_, mutta ulkona seisoivat komeat palatsit ja\ntemppelit, ulkona Hirmu ja Kosto rakensivat mustia suunnitelmiaan ja\nvasta-suunnitelmiaan -- edes ja takaisin, vaihtelevien himojen\naallokossa, keikkui ihmisten ja kansakuntien kohtalo. Ja yhtä\npuolueettomasti katseli päiväntähti sekä kirkontornia että\nguillotiinia. Jo alkavat linnut viserrellä puutarhassa. Kalat\nmelskahtavat Seinen vilpoisissa vesissä. Jumalallisen luonnon rauha ja\niloisuus ja inhimillisen elämän melske ja epäsointu heräävät taas\nunestaan. Kauppias avaa ikkunaluukut, kukkaismyyjät astelevat iloisina\ntorille, tavallinen touhu ja vilinä alkaa jälleen. Taas jatkuvat ne\njokapäiväiset askareet, jotka vallankumous kuninkaita ja keisareita\nkukistaessaan kuitenkin jättää köyhille Kainin-perintönä.\nSalaliittolaiset, jotka eivät ole tänä yönä nukkuneet, kuulevat\nkellonlyönnin, ja kuiskaavat sydämelIeen: \"hetki lähenee.\"\nKansalliskokouksen oven ulkopuolelle kokoontuu kiihkeästi odottava\njoukko, tänä päivänä ratkaistaan Ranskan kohtalo. Vaan tuomioistuimen\npihalla on tavallista hälinää. Langetkoon arpa kuinka tahansa, tulkoon\nvoittajaksi kuka tahansa, tänä päivänä putoo kahdeksankymmentä päätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Viola nukkui niin suloisesti. Uupuneena iloon, turvallisena kun sai\nolla takaisintulleen puolisonsa silmien läheisyydessä, oli hän nauranut\nja itkenyt itsensä nukuksiin, ja vielä tässä unessa näytti säilyvän\nonnellinen tietoisuus siitä, että rakastettu oli läsnä, kadonnut oli\nlöydetty. Hän hymyili ja soperteli itsekseen unessaan ja mainitsi usein\nZanonin nimen, ojensi käsiään ja huokasi, jollei hän niillä tavannut\npuolisoaan. Zanoni katseli häntä syrjässä seisoen -- millä tunteilla,\nolisi turha kuvailla. Viola ei tulisi herätessään enää puolisoaan\nnäkemään -- hän ei voinut aavistaa, kuinka kalliisti pelastuksensa oli\nmaksettu. Se aamu, jota hän niin oli ikävöinyt, oli nyt tullut. _Kuinka\ntulisi hän sen iltaa tervehtimään?_ Violan silmät olivat ummistuneet\nniihin kultaisiin toiveihin, joilla nuoruus ja kauneus tulevaisuutta\nkatselevat. Yhä vielä nämä toiveet antoivat sateenkaari-loistoansa\nhänen unelmiinsa. Hän saa herätä elämään. Huomenna on hirmuhallitus\nloppunut -- vankilan ovet avautuvat -- Viola astuu ulos lapsensa kanssa\niloiseen suvimaailmaan. Ja hän, Zanoni -- hän kääntyi ja katsahti\nlapseen, se oli hereillään ja sen kirkas, vakava, miettivä katse\nseurasi isää lujana ja juhlallisena. Hän kumartui sen yli ja suuteli\nsen huulia.\n\n\"Ei milloinkaan enää\", hän mutisi, \"oi rakkauden ja murheen perillinen\n-- et milloinkaan enää sinä näe minua näyissäsi -- ei milloinkaan enää\nnämä silmät saa nauttia taivaallisten olentojen seuraa -- ei\nmilloinkaan enää minun sieluni voi sinun päänalaiseltasi karkottaa\nhuolia ja sairauksia. Ei tule kohtalosi sellaiseksi, miksi minä\nitserakkaana sen olisin tahtonut luoda. Sinunkin niinkuin kaikkien\nveljiesi osalle tulee kärsimys, taistelu, hairahdus. Mutta lempeät\nolkoot inhimilliset kiusauksesi, ja olkoon henkesi vahva rakastamaan ja\nuskomaan. Ja näin, kun sinua katselen, näin minun luontoni henkiköön\nsinuun viimeisen ja tulisimman tunteensa: menköön minusta sinuun\nrakkaus äitiisi ja kuulkoon hän sinun kauttasi minun henkeni itseään\nlohduttavan. Kuule! he tulevat, hyvästi, minä odotan teitä molempia\nhaudan takana!\" Ovi avautui hitaasti, vartija näyttäytyi, ja oven\nkautta samalla hiipi sisään päivänsäde -- se sattui onnellisen nukkujan\nvaaleihin ja ruusuisiin kasvoihin -- se leikki kuin hymyily lapsen\nhuulilla, ja lapsi yhä vaitiollen totisilla silmillään seurasi isänsä\nliikkeitä. Sillä hetkellä Viola unessaan sopersi: \"Päivä on tullut,\novet avataan! Anna minulle kätesi, me lähdemme pois. Merelle, merelle!\nKuinka päivänvalo leikkii aalloilla! Kotiin rakkahin, kotiin takaisin!\"\n\n\"Kansalainen, hetki on tullut.\"\n\n\"Hiljaa -- hän nukkuu! Silmänräpäys! Nyt se on tehty, taivaan kiitos,\nhän nukkuu vielä!\" Zanoni ei tahtonut häntä suudella, jottei hän\nheräisi, mutta hiljaa hän pani hänen kaulaansa sen amuletin, joka\ntulisi Violalle vastedes kertomaan hyvästijätöstä -- ja uudesta\nyhtymisestä. Jo hän on kynnyksellä -- vielä kerran hän katsoo taakseen.\nOvi sulkeutuu. Hän on ainaiseksi mennyt.\n\nViola heräsi viimeinkin ja katseli ympärilleen. \"Zanoni, päivä on\nkoittanut.\" Ei mitään vastausta paitsi lapsen hiljainen valitus. Armias\ntaivas! Oliko kaikki sitten ollut unta? Hän työnsi syrjään pitkät\nhiuksensa, jotka peittivät näön -- hän tunsi rinnallaan amuletin -- se\nei siis ollutkaan unta! \"Oi, Jumalani, hän on mennyt!\" Hän hypähti\novelle -- hän huusi äänekkäästi. Vartija tuli. \"Mieheni, lapseni isä?\"\n\n\"Hän on mennyt sinun edelläsi, vaimo.\"\n\n\"Minne? Puhu, puhu!\"\n\n\"Guillotiinille!\" ja musta ovi sulkeutui jälleen.\n\nViola makasi tajuttomana. Salamanvälähdyksenä oli Zanonin sanat, hänen\nmurheellisuutensa, hänen salaperäisen lahjansa todellinen merkitys ja\nhänen uhrauksensa suuruus, kaikki silmänräpäyksessä oli selvinnyt\nhänelle -- ja sitten pimeys peitti hänet kuin myrskypilvi, mutta siinä\npimeydessä oli valoakin. Ja hänen istuessaan siinä mykkänä, jäykkänä,\näänettömänä, kuin kiveksi jähmettyneenä, liukui yli sielun syvyyksien\n_näky_, niinkuin tuulahdus: julma tuomioistuin, tuomari, valamiehistö,\nsyyttäjä, ja keskellä syytettyjä tuo yksi peloton loistava olento..\n\n\"Sinä tunnet, mitkä vaarat valtiota uhkaavat -- tunnusta!\"\n\n\"Minä tunnen ja pidän lupaukseni. Tuomari, minä ilmotan sinun tuomiosi.\nMinä tiedän, että se anarkia, jota sinä kutsut valtioksi, sammuu tämän\nauringon laskiessa. Kuuntele, kuinka ulkona melutaan, kuuntele, kuinka\nsiellä huudetaan! Antakaa tietä, te kuolleet, antakaa paikka helvetissä\nRobespierrelle ja hänen joukolleen!\"\n\nOikeussaliin hyökätään sisään -- tulee nopeita, kalpeita sanantuojia,\non hämmennystä ja pelkoa ja hätää! \"Pois kavaltaja, ja huomenna nainen,\njonka tahdoit pelastaa, tulee kuolemaan.\"\n\n\"Huomenna, presidentti, putoo kirves _sinun_ kaulaasi.\"\n\nEteenpäin täyteen ahdettujen myrskyisten katujen halki kulkee\nkuolonsaattue. Haa, urhokas kansa, viimeinkin sinä olet herännyt. He\neivät saa kuolla -- alas kuolema valtaistuimeltaan! Robespierre on\nkukistunut, he syöksyvät pelastamaan.\n\nKamalan näköisenä vankilarattailla Zanonin vieressä viittoili ja\nraivosi se mies, jonka hän profetallisissa unissaan oli nähnyt\nkumppaninaan kuolemanpaikalla. \"Pelastakaa -- pelastakaa!\" ulvoi\nateisti Nicot. \"Oi urhokas kansa, meidän _täytyy_ pelastua!\" Ja\nihmisjoukosta tunkeutui esiin nainen, jonka musta tukka valtoimenaan\nliehui ja jonka silmät tulta iskivät. \"Clarence!\" hän huusi\nitaliankielellä, \"murhaaja, mitä sinä olet tehnyt minun Clarencelleni?\"\nHänen silmänsä kulkivat yli vankien kasvojen, hän ei löytänyt\netsimäänsä. \"Kiitos taivaan, kiitos taivaan! Minä en ole sinua\nsaattanut kuolemaan.\"\n\nLähemmälle ja lähemmälle tunkeutui kansa -- vielä hetkinen, niin\nmestaaja olisi jäänyt ilman työtä. Oi Zanoni, miksi yhä on _sinun_\notsallasi tyyni kohtaloon alistuminen, etkö sinä tunne toivoa? Mars,\nmars! pitkin katuja astuvat aseelliset miehet; uskollisena käskyille\njohtaa heitä musta Henriot. Mars, mars! halki raukkamaisesti hajautuvan\nihmisjoukon. Tuossa he epäjärjestyksessä pakenevat, tuossa he\ntyönnetään lokaan, nuo huutavat pelastajat! Ja heidän keskellään\nvartijoitten miekkojen satuttamana makaa italialainen nainen, pitkät\nhiuksensa verellä tahrattuina, ja vielä hänen vääntyilevillä huulillaan\non iloinen kuiskaus: \"Clarence, minä en ole sinua tappanut!\"\n\nEteenpäin Barrière du Trônelle. Se häämöttää mustana edessä, mahtava\ntappolaitos. Toinen toisensa jälkeen säilän alle -- taas yksi ja taas\ntoinen ja kolmas! Armoa! Oi laupias! Onko silta auringon ja varjojen\nmaan välillä niin lyhyt? -- lyhyt kuin huokaus? Nyt, nyt _hänen_\nhetkensä on tullut. \"Älä kuole vielä, älä jätä minua jälkeesi! Kuule\nminua, kuule!\" huusi horroksessa oleva nainen. \"Mitä, vieläkö sinä\nhymyilet?\" Ne hymyilivät, nuo kalpeat huulet ja niiden hymyillessä oli\nmurhapaikka, mestaaja ja kuolonkauhu hävinnyt. Siinä hymyilyssä tuntui\nkoko avaruuden yli leviävän ikuinen päivänpaiste. Ylös maasta hän\nkohosi, liiteli Violan yläpuolelle, aineettomana -- ilon ja valon\nhaamuna! Ja takana taivas aukenee, syvyys syvyyden jälkeen, ja\nihanaiset joukot näkyvät, toiset toistensa takana kaukaisuudessa, ja\n\"tervetullut!\" kaikuu lukemattomissa äänissä. Taivasten asukkaat\nriemuitsevat: -- \"terve! sinä uhrauksella puhdistunut ja haudan kautta\nkuolemattomaksi tullut! -- tämä ei ole kuolemista.\" Ja loistavana\nloistavien joukossa _haamu_ ojensi kätensä ja kuiskasi uneksijalle:\n\"Ikuinen kumppani, _tämä_ ei ole kuolemista!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hoi, miksikä meille annetaan merkkejä talojen katoilta? Miksikä\nihmiset kokoontuvat kaduille? Miksi kirkonkellot kajahtavat? Kuulkaa\npyssynpauketta, aseelliset iskevät yhteen! Kumppanit, onko meillä\nvangituilla viimeinkin toivoa?\"\n\nNäin lausuvat vangit toinen toiselleen. Päivä laskee, ilta lähenee,\nvielä he painavat valkoisia kasvojaan ristikkoja vastaan ja yhä\nikkunista ja talojen katoilta he näkevät ystävien hymyilevän -- näkevät\nmerkkejä heilutettavan. \"Hurraa! Robespierre on kaatunut! Hirmuhallitus\non kukistunut! Jumala on antanut meidän jäädä elämään.\"\n\nLuo silmäsi saliin, missä tyranni ja hänen seuralaisensa kuuntelevat\nmelua ulkopuolelta! Niinkuin Dumas oli ennustanut, Henriot verestä ja\nviinasta juopuneena hoipertelee sisään ja iskee verisen miekkansa\nlattiaan, \"Kaikki on mennyttä!\"\n\n\"Kurja! sinun raukkamaisuutesi on meidät tuhonnut!\" riehui Coffinhal ja\npaiskasi pelkurin ulos akkunasta.\n\nTyynenä kuin itse epätoivo seisoo ankara St. Just, Couthon ryömii\nähkien pöydän alle, nyt laukaus, räjähdys! Robespierre olisi tahtonut\nitse päättää päivänsä. Vapiseva käsi on pettänyt eikä hän ole\nkuollutkaan. Hôtel de Villen kello lyö kolme. Rikottujen ovien läpi,\npimeitten käytävien läpi kuolinsaliin syöksee ihmisjoukko. Raadeltuna,\nkalmankalpeana, verisenä, sanattomana, mutta vielä tajuisena istuu\npäätappaja vielä pystyssä tuolissaan. Hänen ympärilleen he keräytyvät,\nhe uhkaavat, he kiroovat häntä, heidän kasvonsa hehkuvat soihtujen\nvalossa. _Hän_ on oikea musta velho eikä tähtöinen maagikko! Ja _hänen_\nviimeisiä hetkiään näkemään kokoontuvat ne pahat henget, jotka hän on\nkutsunut esiin. He vetävät hänet esiin. Aukaise porttisi, säälimätön\nvankila! Ei sanaakaan enää tässä maailmassa lausunut Maximilien\nRobespierre. Lähetä esiin tuhansia ja satoja tuhansia, vapautunut\nPariisi. Vallankumoustorille vyöryvät hirmuhallituksen rattaat -- St.\nJust, Dumas, Couthon, kumppanit seuraavat häntä, hautaan asti. Nainen,\njolta lapset on viety, hiukset hajallaan päässään, juoksee hänen\nsivullaan: \"Sinun kuolemasi saattaa minut ilosta juopuneeksi.\"\nRobespierre avaa veristyneet silmänsä. \"Mene tuonelaan vaimojen ja\näitien kirousten seuraamana.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivänvalo täyttää vankilan. Sopesta soppeen kierii uutinen, ihmisiä\ntunkeutuu sisään, iloiset vangit sekaantuvat vartijoitten joukkoon,\njotka pelosta myöskin tahtovat näyttää iloisilta, he tunkeutuvat julman\ntalon kaikkiin nurkkiin ja kammioihin. He syöksyvät koppiin, joka on\nollut unohdettuna edellisestä aamusta asti. He löytävät sieltä nuoren\nnaisen, joka istuu kurjan vuoteensa ääressä. Hänen kätensä ovat\nristissä, hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet, hänen silmänsä ovat auki\nja hänen huulillaan on autuas hymyily. Ilonsa riemastuksessakin\nvetäytyvät tulijat taaksepäin säpsähtäen. Milloinkaan eivät ole nähneet\nniin kaunista näkyä ja lähemmäksi hiipiessään äänettömin askelin he\nnäkevät, että huulet eivät hengitä, että uni on marmorin unta, että\nkauneus on jo kuoleman kauneutta. He keräytyvät hiljaisina ympärille,\nja kas, hänen jaloissaan on pieni lapsi, joka heidän äänestään heräten\nkatselee heitä vakavasti ja leikkii ruusuisine sormineen kuolleen\näitinsä hameenliepeillä. Orpo täällä vankikammiossa.\n\n\"Lapsi raukka\", sanoo eräs nainen, joka itse on äiti, \"eilen sinun\nisäsi kuuluu kaatuneen, ja nyt äitikin! Yksinäinen maailmassa, mikä\nmahtaakaan kohtalosi olla?\"\n\nLapsi hymyili pelottomasti joukolle naisen näin puhuessa. Ja vanha\npappi, joka seisoi heidän keskellään, sanoi lempeästi: \"Nainen, katso,\norpo hymyilee. Isättömät ovat Jumalan huomassa.\"\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] \"Gymnosofoi\" -- \"alastomat viisaat\" -- näin kutsuivat kreikkalaiset\nintialaisia asketeja eli \"joogeja\", joista huhu jo varhain levisi\nlänsimaihin asti. _Suom._\n\n[2] Highgate on huvilaseutu Lontoon läheisyydessä. _Suom._\n\n[3] Mania, \"raivo, hulluus\" käytettiin Kreikassa puhuttaessa sekä\nviinin että rakkauden, jopa uskonnollisen innon herättämästä\nhaltiossaolosta. Sekä alhainen että ylempi \"mania\" johtuu näkymättömän\nmaailman vaikutuksesta ihmisluonnon kätkettyihin olemuspuoliin, -- sen\nhuomasivat jo kreikkalaiset. _Suom._\n\n[4] Kreikkalaiset kutsuivat Kostottaria kaunistellen Eumeniideiksi s.o.\n\"hyvä-aikeisiksi.\" _Suom._\n\n[5] \"Raivottarien.\" _Suom._\n\n[6] Vanhojen kansojen \"taivas\" ja \"kiirastuli.\" _Suom._\n\n[7] Paisiello eli vv. 1741-1816, toimi kapellimestarina Pietarissa ja\nNapolissa, sävelsi yli 100 oopperaa. _Suom._\n\n[8] Rahvaanuskon \"verenimijät\", joiden todellisuutta nykyinen tiedekin\non alkanut nähdä. _Suom._\n\n[9] \"Näyt, tosi-unet..\" _Suom._\n\n[10] Italialainen oopperasäveltäjä (1749-1801). _Suom._\n\n[11] Vanhanaikainen kultaraha, n. 16 mk arvoinen. _Suom._\n\n[12] \"Paha silmä\" -- joka ennemminkin on mainittu -- tarkottaa tuota\nvarsinkin Italiassa yleistä kansanuskoa, että löytyy henkilöitä\n(italiaksi _jettatore_), joilla on kyky ikäänkuin mahtavan silmänsä\navulla raivata tiensä maailmassa, kukistaa, jopa tappaa vastustajansa\nj.n.e. Että tällainen voima on muutamien ihmisten silmissä, sitä ei\ntarvitse epäillä. Aivan äskettäin luettiin sanomalehdissä eräästä\nitalialaisesta ministeristä, kuinka hän \"pahan silmän\" avulla oli\ntuhonnut monta etevää kilpailijaa sinkautuessaan valta-asemaansa. Tässä\non kysymyksessä voima, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan\ntarkotukseen. _Suom._\n\n[13] Hippogryyfi -- \"louhikäärmehepo\", siivekäs hepo, italialaisissa\nkansantaruissa esiintyvä hirviö, Pegasusta muistuttava. _Suom._\n\n[14] Nämä Vanhan Rooman seudut olivat kertomuksen ajalla jokseenkin\nautioita ja hylättyjä. _Suom._\n\n[15] Seuraava ennustus (joka muutamille lukijoistani lienee\ntunnettukin), löytyy hieman eri vivahduksin ja pitempänä La Harpen\njälkeenjääneissä teoksissa. La Harpen oma käsikirjotus kuuluu vielä\nolevan tallella ja kertomus perustuu M. Petitotin auktoriteettiin.\nMinun tehtäväni ei ole tutkistella, onko olemassa epäilyksiä\nkertomuksen todenpitäväisyydestä.\n\n[16] Champfort, yksi niitä oppineita, jotka vallankumouksen ensimäiseen\nhurmaukseen viehättyivät, mutta sitten kieltäytyivät seuraamasta\nalhaisempia toiminnan miehiä kauheiden rikosten teille. Hän jäi eloon\nesittämään vallankumousmiesten murhaavaa ihmisrakkautta aikansa\nparhaimmilla sukkeluuksilla. Nähdessään muureille kirjotetun \"Veljeys\ntai kuolema\" huomautti hän, että ajatus kuuluisi toisin sanoin: \"Ole\nveljeni, tai minä sinut tapan!\"\n\n[17] \"Tämä lahko levittää suurella kiihkolla materialismin oppia, joka\non vallalla älykkäitten ja suurmiesten kesken. Siitä on osaksi johtunut\nsenlaatuinen käytännöllinen filosofia, joka tekee itsekkäisyyden\njärjestelmäksi ja pitää ihmisyhteiskuntaa viekkauden sotana --\nmenestystä oikean ja väärän erottajana -- kunniallisuutta makuasiana\ntai mukavuutena -- ja maailmaa ovelien konnien perintötilana.\" --\nDiscours de Robespierre, Mai 7, 1794.\n\n[18] Astrologian kukoistusajoista saakka on sivistyskieliin jäänyt\nsiitä lainattuja sanoja. Kukin seitsemästä \"planetoista\" edustaa yhtä\nihmistyyppiä, yhtä perusluonnetta. Siten yksi on \"jovialinen\" eli\nJupiterin luontoinen, toinen \"martialinen\" eli sotaisen Marsin\nlaatuinen. \"Saturnolainen\" tyyppi on kylmä, kova, synkkämielinen eli\njalostuneena miettivä ja hillitty. Paljas sattumako ohjaa, että kun\npiirretään jonkun ihmisen syntymäkartta eli horoskoppi, hänen \"johtava\ntähtensä\" onkin juuri se, jonka luontoinen hän on? _Suom._\n\n[19] Trakian hallitsija Tereus oli vietellyt kälynsä Filomelan ja\nleikannut häneltä kielen. Kostoksi sisaret tappoivat T:n pojan ja\nsyöttivät hänen lihansa isälle. T:n ajaessa sisaria takaa muutettiin\nFilomela satakieleksi -- kertoo kreikkalainen vertaustaru. _Suom._\n\n[20] Kreikkalaisissa taruissa olivat kentaurit ihmishepoja, sfinksit\nleijona-naisia ja gorgonit siivekkäitä, käärmetukkaisia hirviöitä.\n_Suom._\n\n[21] Augoeides -- mystillisten plaatolaisten suosima sana -- esim.\n\"Sielun kehä on loistava -- augoeides -- kun ei se kurottaudu minkään\nulkonaisen puoleen eikä sisäänpäin supistu vaan loistaa omalla\nvalollaan, jolla se näkee kaikkien olioiden totuuden ja totuuden\nitsessään.\" Marcus Antonius, lib. 2.\n\n[22] Mr. Disraeli, kirjassaan _Curiocities of Litterature_ (Art.\nAlchemy) mainittuaan muutamia uudenaikaisten kemistien rohkeita\npäätelmiä metallien muuttamisesta, kertoo esimerkin eräästä tieteen\nsuurmiehestä: \"Sir Humphry Davy sanoi minulle kerran, ettei hän pitänyt\ntätä vielä keksimättä olevaa taitoa mahdottomana; mutta jos se joskus\nkeksitäänkin, tulee se varmaan olemaan käytännöllisesti hyödytön.\"\n\n                                          _Tekijän muist_.\n\nKuinka omituisilta kuuluvatkaan nämä tekijän ja hänen aikalaistensa\nsanat nyt 66 vuoden jälkeen! Nyt vihdoinkin kokeellinen tiede alkaa\nlähestyä alkemistien problemin ratkaisua, vaikka kyllä, niinkuin Sir\nDavy aavisti, se ei tule olemaan ahneille mikään uusi rikkauden lähde\nvaan ainoastaan ajattelijoille ja tutkijoille uuden henkisemmän\nmaailmankatsomuksen yksi peruskivi.\n\n                                          _Suom. muist_.\n\n[23] Painettu v. 1615.\n\n[24] _Hoode megas keitai Zan_ = \"Tässä lepää suuri Zeus\" (Huom.!\ngenetiv. Zeen'os l. Zan'os. Suom.)\n\n[25] Jos varsinainen kielimies jo oli rohkea Zanonin nimeä johtaessaan,\nniin Mervalen keksintö on kerrassaan naurettava. \"Smith\" nimi merkitsee\nyksinkertaisesti _seppää_. Tämä kohta on osottamassa, kuinka\npintapuoliset luonteet kuten Mervale ovat kykenemättömiä todellista\ntieteellisyyttä tajuamaan. Suom.\n\n[26] Sextus.\n\n[27] Psellus, _de Daemon._ (käsik.)\n\n[28] Pytonessa oli Apollon papitar, raediumi, joka haltioihin nousten\nihmisille välitti neuvon ja ennustuksen sanomia. Suom.\n\n[29] Genius -- oli haltija eli henki, joka vanhojen kansojen uskon\nmukaan hallitsi eri paikkoja ja esineitä. Ennen kaikkia oli joka\nihmisellä syntymästä asti Genius, joka määräsi hänen kohtalonsa ja\njonka ääntä hän saattoi oppia kuuntelemaan. Kristityt kutsuivat tätä\nGeniusta suojelusenkeliksi, nykyaikaiset teosofit sanovat sitä\nmaallisen personallisuuden \"korkeammaksi minäksi.\" Siitä sanasta on\ntullut sivistyssana _genius, genie, geni_, nerokkuus, inspiratsioni\nja itse nero. Tämä sana antaa paljon ajattelemisen aihetta.\nVertauskuvallisen tarun mukaan Genius syntyi Eroksen ja Psykeen --\nrakkauden ja sielun -- yhtymästä. -- Suom.\n\n[30] Ranskan kuninkaan, jota vallankumoukselliset kutsuivat \"mieheksi.\"\n-- Suom.\n\n[31] Tämmöisen verhon -- jota teosofit kutsuvat auraksi -- ovat\ntiedemiehet juuri viime aikoina huomanneet kaikkien olentojen ja\nesineitten ympärillä. -- Suom.\n\n[32] Jamblikus, \"De vita Pythagorae.\"\n\n[33] Lukija suosiollisesti muistakoon, että tämän sanoo alkuperäisten\nkäsikirjoitusten tekijä eikä julkaisija.\n\n[34] Suuri Lessing kirjoitti aikoinaan hyvin huomattavan tutkisteleman\n\"miten vanhat kuolemaa kuvasivat\". Siinä hän osoittaa, kuinka\nluurankoisen viikatemiehen käsitys oli vanhoille kansoille tuntematon.\nHe kuvasivat kuolon haltiata ei Geniusta siivekkääksi enkeliksi, jolla\nkädessään oli ylösalasin käännetty soihtu ja seppele ja vieressään\nperhonen -- vapautuneen sielun symboli. Hänen rinnallaan on usein\nkaksoisveli, unen haltija. Heillä ei ollut keskiaikaista kuolonkammoa\nvaan he hautakuvillaan tahtoivat lausua: \"nukahda sielu, lepäjä elämän\nvaivoista ja heräjä taas uuden päivän, uuden toimintakauden tullessa!\"\nLessing oli vanhojen kansojen kannalla siinä, että hän uskoi elämän\nuudestipalaamiseen, kuolon ja unen rinnakkaisuuteen. -- Sitä ennen oli\nluultu kuoleman kaunista Geniusta Amoriksi, lemmen haltijaksi. -- Suom.\n\n[35] Yksi renessanssiajan vielä saavuttamattomia taiteen mestareita --\nSuom.\n\n[36] Nim. jo roomalaisten loistoaikoina. Suom.\n\n[37] Kuuluisa lause, jonka ennustaja lausui, kun Cesar murhapäivänsä\naamulla kysyi, miksei kuolon ennustus ollut toteutunut. Suom.\n\n[38] \"Nyt on juotava -- nyt vapaalla jalalla (hypittävä)\" alkaa vanha\nHoratiolainen viinilaulu. Suom.\n\n[39] Tietämättömät ihmiset ihan luonnollisesti johtuivat uskomaan, että\ntulivuorten aukosta kävi tie Haadeksen -- Tuonelan -- alhaisimpaan\npiiriin. Suom.\n\n[40] Mefiitis oli muinaisitalialainen tulikivilähteitten jumala. Suom.\n\n[41] \"Suur-Kreikka\" -- Italian eteläosa roomalaisten aikana. Suom.\n\n[42] Maagillisesta peilistä lukevat selvänäkijät usein ihmisten\nkohtaloita. Suom.\n\n[43] Jumalien seuraan päässeenä Iksion, Lapithien kuningas, tavotteli\nitse Heeraa, Zeuksen puolisoa. Suom.\n\n[44] \"Salaisen Opin\" mukaan kullakin ajalla on valtarotunsa,\nvoimakkain, vaikkei aina lukuisin. Nykyinen valtarotu on n.k.\nteutonilainen, johon kuuluvat germanilaiset kansat, osittain myös\nslaavilaiset. Kreikassa asui ennen helleenien tuloa Atlantis-sukuinen\nsekakansa. Suom.\n\n[45] Homeeros kertoo (Odyss. X) tämännimisestä yrtistä, joka suojeli\nkaikkia taikoja vastaan. _Suom._\n\n[46] \"On yhtä välttämätöntä tuntea pahat asiat kuin hyvätkin, sillä\nkuka voi tietää mikä on hyvä, tietämättä mikä on paha?\" j.n.e.\nParacelsus, De Natura Rerum, lib. 3.\n\n[47] Nimittäin niillä mailla. Itämaat olivat tähän aikaan hyvin vähän\ntunnetut. _Suom._\n\n[48] Paracelsus, De natura rerum lib. I.\n\n[49] Sylfit olivat ilmahenkiä, gnoomit \"maahisia.\" _Suom._\n\n[50] Niinkuin tunnettu, pidettiin suurta Leonardo da Vinciä\n(1452-1519) aikoinaan taikurina ja paljon huhuiltiin siitä\nleijonanhaamusta, joka häntä muka seurasi. _Suom._\n\n[51] Pausaniaan -- Plutarkon kertomuksen mukaan.\n\n[52] Tämä \"fluidumi\" on juuri se, jota nykyään yleisesti kutsutaan\nastraliaineeksi. Se ajatuksensiirto, josta täällä puhutaan, on\nnyttemmin jo tullut tieteellisesti todistetuksi. _Suom._\n\n[53] Tässä kohden on käsikirjotuksesta jotakin raavittu pois.\n\n[54] Eetteri- ja astraaliolentoja. Suom.\n\n[55] Brahminit, puhuessaan Brahmasta sanoivat: \"Kaikkitietävänä ei ole\nkolmea olemisen tilaa -- nukkumista, valvomista ja horrosta\", ja siten\nhe selvästi erottavat horroksen kolmanneksi tilaksi kahden muun\nrinnalle.\n\n[56] Amuletti on taikakalu, joka suojaa tauteja, vihollista y.m.\nvastaan. Suom.\n\n[57] \"Bakkuksen ruumis\" -- pakanuuden aikuinen voimasana. Suom.\n\n[58] Diodorus, lib. I.\n\n[59] Hurjat ilojuhlat, joita vanhalla ajalla Vietettiin\ntalvipäiväseisauksen ajalla. Suom.\n\n[60] Titaanit, \"taivaan ja maan pojat\" kasasivat vuoria vuorten päälle\nvallottaakseen itse Olympon -- jumalien asunnon, mutta syöstiin alas.\nSuom.\n\n[61] Medusan pää muutti siihen katsovan kivipatsaaksi. Suom.\n\n[62] Dublinin etevin lääkäri kertoi kirjottajalle eräästä harhanäystä\njoka olosuhteilta ja fyysillisiltä syiltään oli niin samanlainen kuin\ntässä kerrottu.\n\n[63] Muukalaisia Parisin _konventissa_, edellinen englantilainen. Suom.\n\n[64] Kansalaisen P:n kirje Robespierrelle. _Papiers inédits trouvés\nchez Robespierre_. Tom. II, p. 127.\n\n[65] En tiedä varmaan, onko käsikirjotuksen kirjottaja aikonut näillä\nnimillä esittää todellista Cottaltoa ja todellista Dandoloa, jotka v.\n1797 tekivät itsensä huomatuiksi myötätunnollaan Ranskaa kohtaan ja\ndemokraatisella innollaan. (Julkaisija).\n\n[66] Ranskan vallankumouksen mestauslaitos. Suom.\n\n[67] Filosofi Leibnitz (1646-1716) esitti opin _monaadeista_, joista\nmaailma on kokoonpantu ja jotka korkeimmasta alimpaan asti ovat\nyhteydessä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Salainen oppi puhuu\n\"monaadillisesta elonaineesta\", joka täyttää koko maailmankaikkeuden.\nSuom.\n\n[68] _Nebuloosa_ eli \"tähtisumu\" on astronomian mukaan kaikkein\nvarhaisin aste jonkun aurinkokunnan syntymisessä. Loistavasta,\nhehkuvasta, hienosta sumusta tiivistyvät planetat, jäähtyvät ja alkavat\nkiertää keskustan, auringon ympäri. Suom.\n\n[69] \"Lemuriksi\" kutsuivat vanhat roomalaiset kuolleitten haamuja eli\n\"liekkiöitä.\" Suom.\n\n[70] \"Vallankumous on niinkuin Saturnus, se syö omat lapsensa\" --\n_Vergniaud_.\n\n[71] \"Dantonin veri sinut tukahuttaa!\" sanoi Garnier de l'Aube, kun\nonnettomana Thermidorin 9 p:nä Robespierre heikosti läähätti, ääntä\nsaamatta. \"Viimeisen kerran, joukkomurhien presidentti, minä pyydän\nsinua puhumaan.\"\n\n[72] \"Käärmeen muoto\", sanoo eräs aikalaisista Couthonia kuvaillessaan.\nSe lausunto, jonka luultavasti Payan (thermidorin 9:nä) oli laatinut\nRobespierren vangitsemisen jälkeen, mainitsee hänen raajarikkoista\nystäväänsä näillä sanoilla: \"Couthon, tuo hyveellinen kansalainen,\njossa ei ole elävää muuta kuin sydän ja pää, mutta ne ovatkin\nisänmaanrakkaudesta palavat\".\n\n[73] Tämä hellyys jotakin lempieläintä kohtaan ei suinkaan ollut yksin\nCouthoniile ominaista, päinvastoin se näyttää olleen tavallista\nvallankumouksen laupeilla teurastajilla. A. George Duval kertoo\n(\"Muistelmissaan kauhunajalta\", 3 Kirja siv. 183), että Chaumettellä\noli linnunhäkki, joka häntä ilahutti joutohetkillä; murhanhaluisella\nFournierilla oli olkapäällään pieni sievä orava hopeaketjun päässä;\nPanis tuhlasi ylenmääräistä tunteellisuuttaan kahdelle kultaiselle\nfasaanille, ja Marat, joka ei olisi hellittänyt yhtäkään niistä 300,000\npäästä, mitkä hän vaati, Marat _elätti kyyhkysiä!_ Puhuessamme\nCouthonin koirasta, niin Duval kertoo hupaisen kaskun Sergentistä, joka\nei ollut kaikkein sääliväisimpiä toimeenpanijoita syyskuun murhissa.\nMuuan ylhäinen nainen tuli rukoilemaan häneltä suojaa sukulaiselleen,\njoka oli sulettu Abbayeen. Sergent tuskin alentui vierasta\npuhuttelemaan. Kun nainen epätoivossaan vetäytyi pois, sattui hän\nastumaan mielikoiran käpälälle. Sergent kääntyi raivoissaan ja\nhuudahti: \"_Madame, eikö teillä ole ihmisyyttä_?\"\n\n[74] Jotten lukijoita väsyttäisi muistutuksilla, huomautan tässä, että\nmelkein jokainen ajatus, mikä tekstissä on pantu Robespierren suuhun,\ntavataan ilmaistuna hänen jälkeenjääneissä puheissaan.\n\n[75] Mahomettia kehotettiin kutsumaan luokseen vuori voimansa\ntodistamiseksi. Mutta Mahomet meni itse vuoren luo ja vallotti sen.\nSuom.\n\n[76] Huomattakoon, että tämä sama Tallien oli se, joka tietäen itsensä\nkuolemaan tuomituksi, ensimäisenä kansalliskonventissa uskalsi korottaa\näänensä tyrannia vastaan, kun Robespierrelle viimein oli tullut\nkukistumisen päivä. Suom.\n\n[77] \"Vuoreksi\" kutsuttiin Ranskan kansalliskokouksen äärimmäisiä\nvasemmistolaisia. Suom.\n\n[78] Katso _Papiers inédits_. (Julkaisemattomia papereita, tavattuja\nRobespierren luona), vol. II, pag. 155.\n\n[79] Kaikilla maisilla kappaleilla ja olennoilla oli, Plaaton mukaan,\ntodellinen, pysyvä olemuksensa -- _ideansa_ -- näkymättömässä\nmaailmassa. Suom.\n\n[80] Kohtelias teitittely oli Parisissa kielletty. _Les Sociétés\nPopulaires_ oli selittänyt, että se, joka teititteli toista, olisi\npidettävä epäiltävänä ja mielistelijänä. Julkisten virastojen ja\nkansallisseurojen oville oli kirjotettu: \"täällä kunnioitetaan\nkansalaisen nimeä ja sinutellaan toisiaan.\" Kun vaan murhat\npuuttuisivat Ranskan vallankumouksesta, niin se olisi suurin\nhuvinäytelmä, jota enkelit konsanaan ovat nähneet näyteltävän!\n\n[81] Guillotiinista.\n\n[82] Ks. Papiers inédits, vol. II, 132.\n\n[83] Minkälaiseen vakoilemiseen Guérinia käytettiin, katso _Papiers\nInédits_, vol. I, 366.\n\n[84] Ranskan vallankumouksessa kutsuttiin köyhempää ja alhaisempaa\njoukkoa _sansculotteiksi_ eli \"housuttomiksi\", koska heillä ei ollut\npolvihousut niinkuin ylhäisillä vaan pitkät. Suom.\n\n[85] Papiers inédits, vol. II, 156.\n\n[86] Clootz, salanimeltään Anacharsis, englantilainen\nmaailmanseikkailija, kuului Ranskan vallankumouksessa nurjimpiin\njakobineihin ja mestattiin v. 1794 Hébertin keralla. Suom.\n\n[87] Tästä Robespierren inhottavasta tekopyhyydestä on törkein\nesimerkki se, että hänen kerrotaan hellästi puristaneen vanhan\nkoulutoverinsa Camille Desmoulinsin kättä samana päivänä, kun hän\nallekirjotti hänen vangitsemiskäskynsä.\n\n[88] Tasso, _Gerus. Liberata_, IV, I.\n\n[89] Näillä nimillä kutsuttiin muinoin Tuonelan kahta jokea. Suom.\n\n[90] Teurgia (= \"jumalain-töiden teko\"), hyvin vanha sana,\nmysteriolaitoksissa käytetty, \"usko, että ihminen palaamalla\nalkuperäisen luontonsa puhtauteen voisi taivuttaa jumalia opettamaan\nhänelle jumalallisia salaisuuksia, vieläpä saattaa heitä toisinaan\nesiintymään näkyvässä muodossa... Todella _jumalallinen_ teurgia vaatii\nmelkein yli-inhimillisen puhdasta ja pyhää elämää, muuten se alentuu\nmediumisuudeksi ja mustaksi magiaksi.\" Katso Teosofian Avain siv. 3.\nSuom.\n\n[91] Katso tätä merkillistä kohtaa, joka suoraan esittää Pytagorean ja\nPlaatonin oppeja, Tasson kirjassa XIV, 41-47.\n\n[92] Tämä näyttää soveltuvan siihen Jamblikuksen ja Plotinuksen\nkäsitykseen, että maailma on elävä olento, joten on yhteyttä ja\nkanssakäyntiä sen eri osasten välillä; pienimmissäkin olioissa voi olla\nmitä hienoin hermo. Tästä johtuu luonnon yleinen magnetismi. Mutta\nihminen katsoo maailmaa niinkuin matonen katsoisi elefanttia. Mato,\njoka tuskin näkisi kavion pään, ei voisi käsittää, että kärsä kuuluu\nsamaan eläimeen, ja että se, mikä yhteen osaan vaikuttaa, heti tuntuu\ntoisessa ruumiin osassa.\n\n[93] Jamblikus kirjassaan \"Mysterioista\", VII, 7.\n\n[94] Glyndon näyttää unohtaneen, että Mejnour jo ennen oli vastannut\nsamaan kysymykseen, koska hän epäilyksissään tässä toisen kerran siihen\nviittaa.\n\n[95] Viime ajan suurin runoilija ja ajattelijoista muuan jaloimpia\nsanoi kuolinvuoteellaan: \"Monta ennen hämärää asiaa tulevat nyt minulle\nselviksi ja näkyviksi.\" Katso _Schillerin elämänkertomusta_, kirj.\nCarlyle.\n\n[96] Kerrotaan todellakin, että tämän hyvän ja kuuluisan henkilön\ntuomioon oli hänen veljensä myötävaikuttamassa. Hän oli siksi kova,\nettä saattoi huutaa ääneen: \"Jos veljeni on rikollinen, kuolkoon.\" Tämä\nveli Marie-Joseph, myöskin runoilija ja _Charles XI_-teoksen\nkirjottaja, sai maailman väärän oikeuden mukaan loistavan uran. Hänet\njulistettiin Mars-kentällä \"ensimäiseksi Ranskan runoilijoista\", joka\nnimi olisi ollut hänen murhatulle veljelleen kuuluva.\n\n[97] Hirmuhallituksen loppuaikoina Fouquier harvoin yöllä liikkui\nulkona eikä milloinkaan ilman saattojoukkoa. Hirmuhallituksen aikana\nolivat heidän kuninkaansa kaikkein enimmän peloissaan.\n\n\n\n"]