[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4uKUy7hbiPoyuh0xod4E0N1C9Ux1dgYY_7nbad-Ek5o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2512,"Susi-veikot","Haggard, H. Rider",1856,1925,"2512-haggard-h-rider-susi-veikot","2512__Haggard_H._Rider__Susi-veikot","Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1892,1922,31128,196989,false,65529,[24],"Zululand (South Africa) -- Fiction",[26,27],"Adventure","Novels","\"Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja\" by H. Rider Haggard is a fictional adventure novel written in the early 20th century. The narrative follows two protagonists, Umslopogaas and Galazi, as they traverse the Zulu landscape, engaging in epic battles and confrontations shaped by personal vendettas and the allure of beauty, specifically that of a woman named Liljankukka. As they navigate the tribal politics and the looming threat of conflict with the Halakaze people, the story unfolds a rich tapestry of desire, revenge, and the profound consequences of warfare.  At the start of the novel, we are introduced to King Dingaan of the Zulu, who yearns for the beautiful Liljankukka, the daughter of the Halakaze chief. However, his advances are rebuffed, leading him into a rage and a desire for conquest. Amidst this power struggle, we meet the character Mopo, who warns Dingaan against sending troops to capture Liljankukka. Despite the tensions, Mopo is revealed to have lost much to the conflicts of the past and is deeply intertwined with the fates of Umslopogaas and Liljankukka. The narrative establishes a tone of impending conflict, driven by lust, revenge, and the weight of the past, setting the stage for the characters' intertwined destinies as they embark on a quest that threatens to reshape their world. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Nyman, O. E.",286,"Seikkailuromaani seuraa soturi Umslopogaasin ja hänen toverinsa Galazin vaiheita 1800-luvun alun Zulu-maassa. Kertomus kietoutuu kauniin Liljankukan ja kuningas Dingaanin väliseen valtapeliin sekä heimojen välisiin verisiin konflikteihin.","H. Rider Haggardin 'Susi-veikot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2512.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUSI-VEIKOT\n\nUmslopooaasin ja Galazin seikkailuja\n\nKertomus zulukaffereista\n\n\nKirj.\n\nH. RIDER HAGGARD\n\n\nEnglanninkielestä Suomentanut\n\nO. E. N. [O. E. Nyman]\n\n\n(Edellinen Osa Ilmestynyt Nimellä \"Musta sankari\")\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n\n    I. Mopo lähtee etsimään Tappajaa.\n   II. Mopo ilmaisee itsensä.\n  III. Buurien murha.\n   IV. Sota halakazeja vastaan.\n    V. Nada.\n   VI. Tulikoe.\n  VII. Liljan luovutus.\n VIII. Umslopogaas saa tietää, kuka hän on.\n   IX. Nadan tulo.\n    X. Naisten sota.\n   XI. Zinita kuninkaan luona.\n  XII. Harmaan ja mustan väen viimeinen taistelu.\n XIII. Liljankukan jäähyväiset.\n  XIV. Mopon ja hänen kasvattipoikansa kosto.\n   XV. Mopo lopettaa tarinansa.\n\n\n\n\nI.\n\nMOPO LÄHTEE ETSIMÄÄN TAPPAJAA.\n\n\nDingaan ei viihtynyt Duguzassa, vaan muutti takaisin Zulu-maahan\nrakentaen Mahlabatinen luo suuren kaupungin, jolle hän antoi nimen\n\"Umgugundhlovu\" eli \"elefantin toitotus.\" Samalla hän määräsi että maan\nkauneimmat tytöt täytyi etsiä hänelle vaimoiksi, ja vaikka sellaisia\ntavattiin paljonkin, vaati hän yhä enemmän. Hän oli myös kuullut, että\nSwazi-maan halakazien heimon luona oli eräs ihmeen ihana tyttö,\nLiljankukka-niminen, jonka iho oli paljon vaaleampi kuin meidän, ja\nDingaan alkoi kiihkeästi himoita tuota tyttöä vaimokseen. Hän lähetti\nhalakazien päällikölle käskyn luovuttaa tyttö hänelle, mutta\nsanansaattajat palasivat kertoen, että heitä oli kohdeltu huonosti\nhalakazien luona, lyöty ja pieksetty, ja kuninkaan vaatimukseen oli\nvastattu törkeästi solvaten.\n\nHalakazien päällikön tervehdys Dingaanille zulujen kuninkaalle kuului\nnäin: Tyttö, jota sanotaan Liljankukaksi, on todellakin ihmeen ihana ja\nvielä naimaton, sillä tähän saakka ei ole vielä ilmestynyt ketään,\njohon hän olisi mielistynyt, ja hänen omaisensa rakastavat häntä niin\nsuuresti, ettei voi tulla kysymykseenkään pakottaa häntä menemään\nnaimisiin vastoin tahtoaan. Vielä sanoi päällikkö, että halakazit\nhalveksivat Dingaania ja hänen zulujaan, niinkuin heidän isänsä olivat\nChakaa halveksineet ja uhmanneet, että he sylkevät Dingaanin nimen\nkuullessaan ja ettei heidän tyttöjään anneta ainoatakaan kenenkään\nzulu-koiran vaimoksi.\n\nPäällikkö oli sitten käskenyt tuoda tytön Dingaanin lähettilästen\neteen, joiden mielestä hän oli todellakin ihmeteltävän kaunis, koska he\nkertoivat, että hän oli solakka kuin kaisla ja muistutti käydessään\nkaislan notkeata huojumista tuulessa. Hiukset aaltoilivat pitkinä\nkiharoina olkapäille saakka, ruskeat silmät olivat suuret ja lempeät\nkuin metsäkauriin, huulten hymy johdatti mieleen kirkkaana päilyvän\nveden, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä suloisempi kuulla kuin\nsoittokoneiden helke. He sanoivat myös, että tyttö oli halunnut puhella\nheidän kanssaan, mutta päällikkö ei ollut sallinut mitään keskustelua,\nvaan käskenyt viedä tytön omaistensa luo.\n\nKuullessaan selostuksen Dingaan hurjistui kuin leijona verkossa, ja nyt\nhän vasta oikein himoitsi tyttöä omakseen. Tyttöä hän ei kuitenkaan\nsaanut, vaikka hän olikin maailman mahtavin. Hän käski koota suuren\narmeijan, joka piti lähetettämän Swazi-maahan hävittämään koko\nhalakazien heimon ja ottamaan tytön vangiksi. Mutta kun asia otettiin\nesille suuressa neuvottelussa, vastustin minä sotavoimien päällikkönä\nhanketta sanoen, että halakazien heimo oli suuri ja mahtava, jota\nvastaan sotiminen aiheuttaisi sodan swazejakin vastaan. Halakazit\nasuivat sitäpaitsi suurissa luolissa, joita oli melkein mahdoton\nvalloittaa. Aikakin oli sopimaton lähettää kokonainen armeija sotaan\nvain yhden tytön takia. Chakan kuolemasta oli kulunut vain pari kolme\nvuotta, ja vihollisia oli paljon; soturien rivit olivat arveluttavasti\nharvenneet monissa sodissa, ja Limpopon soille oli sortunut enemmän\nkuin puolet koko armeijasta. Nyt oli elettävä rauhassa, kunnes rivit\nolivat jälleen eheät, sillä nyt oli armeijamme heikko kuin pieni lapsi,\nkuin nälän näännyttämä mies. Eihän tytöistä ollut puutetta; ottakoon\nkuningas niitä niin monta kuin hänen sydämensä halasi, mutta älköön\nalkako sotaa tämän yhden takia.\n\nSanoin sanani rohkeasti kuninkaalle päin silmiä, mitä ei kukaan olisi\ntohtinut Chakalle tehdä, ja rohkeuteni tarttui toisiinkin, niin että\nkaikki kannattivat minua. He tiesivät kaikki aivan hyvin, että sota\nswazeja vastaan olisi sillä hetkellä ollut mitä mielettömin ja\nonnettomin yritys.\n\nDingaan kuunteli kulmat rypyssä, mutta hän ei istunut valtaistuimella\nvielä niin lujasti, että olisi tohtinut olla välittämättä meidän\nlausunnoistamme. Maassa oli vielä paljon sellaisia, jotka rakastivat ja\nkunnioittivat Chakan muistoa eivätkä unhottaneet, että Dingaan ja\nUmhlangana olivat yksissä tuumin murhanneet hänet. Chakan kuoltua kansa\nunhotti, miten julma ja paha hän oli ollut; häntä muistettiin vain\nsuurena miehenä, joka oli koonnut zulut mahtavaksi kansaksi\nmitättömästä alusta alkaen, kuten seppä, joka takoo teräsharkosta\nkiiltävän keihään. Ies ei ollut liioin keventynyt, vaikka\nvaltaistuimella istui toinen, sillä Dingaan tappoi kuten Chakakin oli\ntappanut, ja Dingaan sorti kuten Chaka oli sortanut. Sentähden Dingaan\nmyöntyi neuvonantajainsa vaatimukseen, eikä armeijaa lähetetty\nhalakazeja vastaan, tuota Liljankukka-nimistä tyttöä hakemaan. Mutta\nhänen himonsa saada tyttö omakseen ei sammunut, ja siitä lähtien hän\nvihasi minua verisesti, kun olin vastarinnallani tehnyt tyhjäksi hänen\ntoiveensa.\n\nSanottakoon jo tässä, vaikka minä en tiennyt sitä silloin, ettei tuo\nLiljankukka-niminen tyttö ollut kukaan muu kuin Nada-tyttäreni.\nMieleeni juolahti kyllä useinkin, ettei kukaan toinen voinut olla niin\nkaunis kuin Nada. Mutta minähän tiesin varmasti, että Nada ja hänen\näitinsä olivat kuolleet, sillä mies, joka oli tuonut surusanoman, oli\nitse nähnyt heidät, ruumiit toisiaan syleillen, ikäänkuin sama pisto\nolisi surmannut heidät molemmat. Hän oli kuitenkin väärässä. Vaimoni\nMacropha oli kyllä surmattu, mutta tyttö, joka lepäsi verisään hänen\nvierellään, ei ollut Nada, vaan eräs toinen. Heimo, jonka luo olin\nlähettänyt Macrophan ja Nadan, maksoi veroa halakazeille, ja tuo\nhalakazien päällikkö, joka oli anastanut Susi-Galazin paikan, oli\nriitaantunut yllämainitun heimon kanssa, jonka kimppuun hän oli sitten\nkarannut eräänä yönä tuhoten sen kokonaan.\n\nMyöhemmin sain kuulla, ettei riidan ja hävitysretken todellinen syy\nollut mikään muu kuin Nadan kauneus, joka vihdoin koitui halakazienkin\nturmioksi. Huhu hänen kauneudestaan oli levinnyt kaikkialle, ja\nhalakazien vanha päällikkö oli käskenyt tuoda tytön hänen luokseen\nasumaan ja kauneutensa auringolla häntä ja hänen ympäristöään\nilahduttamaan, ja jos hän sitten huomaisi sopivaksi, naittaisi hän\ntytön jollekin ylhäiselle halakazille. Mutta vaatimukseen vastattiin\nkieltävästi, sillä ei kukaan, joka on nähnyt Nada Liljankukan, luovu\nvapaaehtoisesti nautinnosta saada ihailla hänen kauneuttansa, vaikka\ntytön laita olikin siten, ettei kukaan tahtonut pakottaa häntä\nnaimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kosijoita oli kyllä paljonkin niin\nsiellä kuin halakazienkin keskuudessa, mutta hän pudisti vain päätään\nsanoen: \"Ei, en mene naimisiin\", ja sillä hyvä.\n\nMiesten kesken syntyi ikäänkuin yhteinen sopimus, joka vakiintui\nviimein aivan sananlaskuksi, että Nadan oli parempi jäädä\nnaimattomaksi, jolloin he kaikki saisivat ihailla häntä, kuin häipyä\nheidän näkyvistään miehensä majaan; hänen kauneutensahan oli suotu\nkaikille suloksi niinkuin aamunkoiton ja illan ihanuus. Nadan kauneus\noli kuitenkin monen murheen ja itkun aihe, kuten saat kuulla.\nKauneutensa ja suloutensa tähden täytyi liljan itsensä kuihtua ja\ntyhjentää murheen malja pohjaa myöten; sentähden joutui Umslopogaasin\nChakan pojan sydän autioksi ja tyhjäksi kuin kulovalkean hävittämä\ntasanko. Niin oli sallittu, isäni, ja niin kävikin. Kaikki ihmiset,\nsekä valkoiset että mustat, etsivät aina sitä, mikä on kaunista, ja kun\nhe vihdoin löytävät sen, häviää se äkkiä tahi koituu ehkä heidän\nkuolemakseen. Ilolla ja kauneudella on siivet, eivätkä ne viihdy kauan\nmaan päällä. Ne ilmestyvät äkkiä kuin kotka pilvestä ja katoavat yhtä\nnopeasti.\n\nSitten aloin minä hiukan aavistaa, isäni, että Nada-tyttäreni, jonka\nolin luullut kuolleeksi, olikin juuri tuo halakazien luona asuva\nLiljankukka-niminen tyttö, jonka Dingaan-kuningas tahtoi saada\nvaimokseen.\n\nTehtyäni siten turhaksi hänen aikeensa lähettää armeija poimimaan\nLiljan halakazien puutarhasta hän alkoi vihata minua. Hänen\nsalaisuutensa tiesin myös, Chakan ja Umhlanganan olimme yhdessä\nsurmanneet, ja minä olin pelastanut Pandan, kun hän aikoi murhata\ntämänkin, niin että hän vihasi minua kaiken tuonkin takia, kuten\npikkusielut usein vihaavat niitä, jotka ovat auttaneet heitä eteenpäin.\nHän ei tahtonut kuitenkaan vahingoittaa minua, sillä ääneni kaikui yli\nkoko maan, ja kansa kuunteli kun minä puhuin. Hän alkoi etsiä jotakin\ntekosyytä päästäkseen minusta hetkeksi eroon, kunnes hän olisi tullut\nkyllin mahtavaksi tohtiakseen surmata minut.\n\n\"Mopo\", sanoi hän minulle eräänä päivänä istuessani hänen edessään\nneuvonantajiensa ja sotapäälliköiden joukossa, \"muistatko suuren\nelefantin viimeiset sanat?\" Hän tarkoitti Chaka-veljeään, vaikka ei\nmaininnut nimeä, sillä Chakaa pidettiin nyt maassa pyhänä, _hlonipa_ --\nkuten kaikkia kuolleita kuninkaita -- jonka nimen mainitseminen oli\nlainrikkomus.\n\n\"Muistan, oi kuningas\", vastasin minä. \"Kerrassaan omituiset sanat,\nsillä nehän sisälsivät merkillisen ennustuksen. Kuningasten valtaistuin\nei ole kauan sinun ja sinun huoneesi hallussa; valkoiset miehet\nriistävät kuninkuutesi ja jakavat maasi. Niinhän zulujen leijona\nennusti kuollessaan; mitä hyödyttää puhua siitä? Olen kuullut hänen\nennustavan kerran ennenkin, ja hänen sanansa toteutuivat. Olkoon tuo\nennustus kuin tyhjä muna, jota ei milloinkaan haudota, älköönkä sen emo\nmilloinkaan sinun katollesi pesikö, oi kuningas.\"\n\nDingaan vapisi pelosta, sillä Chakan sanat vaivasivat häntä yötäpäivää;\nsitten hän julmistui ja ärjäisi huultaan puraisten:\n\n\"Sinä hullu! Etkö sinä voi kuulla korpin koikkuvan jonkun majan katolla\nvoimatta olla menemättä sanomaan sisällä olijoille, että se odottaa\nsaavansa nokkia silmät heidän päästään? Sellaisten pahan ilman lintujen\nvoi käydä hyvin huonosti, Mopo!\" Hän katsahti minuun uhkaavasti ja\njatkoi: \"En tarkoittanut noita kuoleman hämärtämistä aivoista\nsattumalta lähteneitä sanoja, vaan niitä, jotka lausuttiin eräästä\nBulalio-nimisestä päälliköstä, joka hallitsee kirveskansan heimoa\nkaukana pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa. Kuulin sanat varmasti\nkaisla-aitauksen varjossa istuessani, ennenkuin ehdin veljeni apuun\ntuota Masiloa vastaan, jonka keihäs iski kuninkaan kuoliaaksi.\"\n\n\"Nekin sanat muistan, oi kuningas\", sanoin minä. \"Tahtooko kuningas,\nettä soturit lähetetään kurittamaan tuota niskuria? Viimeisellä\nhetkellään antoi eräs, joka on kuollut, sellaisen käskyn.\"\n\n\"Ei, Mopo, sitä en tahdo. Kun ei ollut armeijaa lähettää tuhoamaan\nhalakazit ja noutamaan erästä, jota ikävöin silmäini iloksi, ei\nvarmasti löydy nytkään sotureita, jotka tarvitaan tuon Tappajan ja\nhänen heimonsa tuhoamiseen. Tämä Bulalio ei ole sitäpaitsi loukannut\nminua, vaan erästä elefanttia, jonka toitotukset ovat vaienneet. Nyt\ntahdon, että sinä, Mopo-palvelijani, menet vain muutamien sotureiden\nkanssa ystävällisesti tuon Bulalion luo ja sanot hänelle: 'Elefantti,\njonka askeleet vapisuttavat nyt maata, on suurempi kuin se, joka on\nvaipunut unen helmoihin, ja hänen korvansa ovat kuulleet, ettet sinä,\nkirveskansan päällikkö, maksa mitään veroa. Olet myös sanonut, ettet\nvälitä rahtuakaan hänestä, jonka varjo pimittää maan, erään Mopon\ntähden. Eräs Mopo on nyt saapunut luoksesi, Tappaja, kuulemaan, onko\npuheessa perää, sillä jos niin on laita, saat pian tuntea, kuinka\nmusertavan raskas Umgugundhlovussa toitottavan elefantin jalka on.\nAjattele ja punnitse tarkoin sanasi, ennenkuin vastaat, Tappaja!'\"\n\nKuulin kuninkaan käskyn, joka ei antanut minulle paljonkaan miettimisen\naihetta, sillä tiesinhän aivan hyvin hänen tahtovan vain päästä minusta\njoksikin ajaksi saadakseen punoa rauhassa juonia minun kukistamiseksi\neikä oikeastaan välittävän vähääkään tuosta kaukana asuvasta\nmitättömästä päälliköstä, joka oli tohtinut uhmata Chakaa. Halusin\nkuitenkin mennä, sillä minussa oli herännyt kiihkeä toivo saada nähdä\ntuo Bulalio, joka oli sanonut kostavansa jonkun Mopon kuoleman ja jonka\nurotyöt olivat sellaisia, joita Umslopogaaskin olisi tehnyt, jos olisi\nsaanut elää. Sentähden vastasin:\n\n\"Kuulin käskysi, oi kuningas. Käskysi täytetään, vaikka lähetätpä\nsuuren miehen pienelle asialle, oi kuningas.\"\n\n\"Ei suinkaan, Mopo\", vastasi Dingaan. \"Tunnen sisimmässäni, että tuosta\nkukonpojasta paisuu vielä peloittavan suuri kukko, ellei hänen\nhelttaansa typistetä aikanaan, ja sinä, Mopo, osaat kyllä helttoja\nleikellä, suurempiakin.\"\n\n\"Kuulin käskysi, oi kuningas\", vastasin toistamiseen.\n\nValikoituani mukaani kymmenen luotettavaa miestä minä, Mopo, lähdin\nsitten seuraavana aamuna taivaltamaan Kummitusvuorta kohti muistellen\nkulkiessani matkaa, jonka olin tehnyt kauan sitten tuota samaa tietä\npitkin. Silloin kävelivät vaimoni Macropha, Nada-tyttäreni ja\nUmslopogaas Chakan poika, jota luultiin minun pojakseni, vierelläni.\nNyt he olivat jo kaikki kuolleet, kuten luulin, ja minä taivalsin tietä\nyksinäni -- kuollakseni pian minäkin. Siihen aikaan eivät ihmiset\neläneet kauan, mutta mitäpä siitä. Olinhan kostanut Chakalle ja\ntyydyttänyt sydämeni.\n\nVihdoin saavuimme eräänä iltana tuohon yksinäiseen seutuun, johon\nolimme kerran yöpyneet tuona murheen iltana, jolloin Umslopogaas joutui\nnaarasleijonan saaliiksi; kävin katsomassa luolaakin, josta hän oli\npenikat löytänyt, ja loin silmäyksen ylhäällä iäisesti istuvan\nkivivelhottaren kammottaviin kasvoihin. Olin niin murheissani, etten\nvoinut nukkuakaan, vaan istuin koko yön valveilla katsellen kirkkaassa\nkuutamossa tuon kivikuvan jylhiä piirteitä ja polvien tasalle ulottuvaa\nsynkkää metsää ihmetellen itsekseni, mahtoiko tuo metsä kätkeä\nUmslopogaasin ruhjotut luut.\n\nMatkan varrella oli minulle kerrottu monta tarinaa tuosta\nKummitusvuoresta, jonka rinteillä kaikki sanoivat aaveiden mellastavan\nsutten haahmossa, ja olivatpa toiset kuulleet siellä olevan ihmistenkin\nkaltaisia aaveita, _esemkofuja_ -- kuolleita, jotka oli noituuden\navulla palautettu elämään jälleen. Nämä esemkofut olivat kielettömiä,\nsillä muuten ne olisivat huutaneet julki kaikille kuolevaisille\nkuoleman hirveät salaisuudet, minkätähden ne saattoivat vain itkeä ja\nvalittaa pienten lasten lailla. Metsien hiljaisten puiden pimennoissa\nkuuli öisin varmasti niiden valittavan vaikerruksen: \"Ai -- ah! Ai\n-- -- ah!\"\n\nSinä naurat, isäni, mutta minä en nauranut muistellessani kaikkia noita\ntarinoita; jos ihmisellä on kerran kuolematon henki, niin mihin tuo\nhenki joutuu ruumiin kuoltua? Jonnekinhan sen täytyy mennä, ja olisiko\nniin kummallista, että se palaa katsomaan synnyinseutujaan? Noilla\nasioilla en ole kuitenkaan milloinkaan päätäni vaivannut, vaikka\nolenkin lääkäri ja tiedän yhtä ja toista aaveväestä, _amatongosta_.\nTotta puhuen minä olen nähnyt niin monta hengenlähtöä ja ollut niin\nmonessa avullisenakin, etteivät kuolleet ole enää kyenneet herättämään\nminussa sen suurempaa mielenkiintoa; sittenpähän saan nähdä kaikki, kun\nitse astun heidän joukkoonsa.\n\nIstuin ja katselin vuorta ja sen rinteillä kasvavaa metsää, ja\nyht'äkkiä kuulin kaukaa jotakin heikkoa ääntä, joka kuulosti tulevan\naivan tuon metsän sydämestä. Ääni oli ensin heikko kuin kaukaa kuuluva\nlapsen itku, mutta paisui paisumistaan minun voimatta kuitenkaan sanoa,\nmitä se oli; nyt se läheni, ja samassa asia selvenikin -- jotakin\nriistaa ajavien villipetojen ulvontaahan se oli.\n\nKaiku kiiriskeli rinteeltä toiselle ja sydämeni löi haljetakseen. Tuo\nhiljaisessa yössä kirmaava lauma ei voinut olla pieni, nyt se oli jo\nkunnaan toisella puolella, ja rähinä yltyi niin, että seuralaisenikin\nhavahtuivat unestaan ja katsahtivat ympärilleen.\n\nSamassa ilmestyi näkyviin muhkea koodoo-härkä, joka pysähtyi hetkeksi\nkunnaan laelle näkyen selvästi taivasta vasten ja kadoten sitten\nvarjoon alempana. Kaikesta päättäen riensi eläin meitä kohti, ja\nhetkisen kuluttua me näimmekin sen laukkaavan eteenpäin pitkin hypyin.\nTämän näimme myös -- kunnaan laelle ilmestyi lukematon joukko harmaita\nja laihoja olentoja, jotka syöksyivät eteenpäin nopeasti kuin hornan\nhenget, kadoten varjoon, ilmestyen jälleen kuutamoon ja kadoten taas\nlaakson pimentoon, ja lauman jäljessä juoksi kaksi toisenlaista olentoa\n-- kaksi ihmistä.\n\nHärkä riensi ohitsemme tuskin puolen keihäänheiton päästä, ja sen\njäljessä syöksyi suunnaton lauma suuria susia, joiden kidasta tuo\nhirveä ulvonta kaikui. Mutta ketä olivat nuo molemmat rotevan ja\njäntevän näköiset ihmismäiset olennot, jotka metsästivät sutten\nkeralla? He juoksivat nopeasti ja äänettömästi suden hampaat otsalla\nhohtaen, ja suden talja hartioilla häilyen. Toisella oli kirves\nkädessään -- terä välkkyi kuutamossa -- ja toisella raskas nuija. En\nole milloinkaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti. Katso, he\nriensivät rinnettä alas meitä kohti, sudet jäivät jälkeen paitsi\nneljää; kuulimme jalkojen töminän: he tulivat, syöksyivät ohi ja\nhäipyivät näkyvistämme lauma jäljessään. Ulvonta heikkeni metsästyksen\nedetessä ja häipyi viimein kuulumattomiin; ympärillämme vallitsi\njälleen tyynen yön syvä rauha.\n\n\"No toverit\", sanoin minä kumppaneilleni, \"mikä oli tämä näky?\"\n\nJoku vastasi: \"Olemme nähneet tuon vanhan velhottaren helmassa\noljentelevat aaveet sekä Susi-veikot, nuo noidat -- kummitusten\nkuninkaat!\"\n\n\n\n\nII.\n\nMOPO ILMAISEE ITSENSÄ.\n\n\nValvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita\nsusia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin\nsanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli\ntulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti\nkeskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei\nhän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain\nnimellä \"Dingaanin suu.\" Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä\nmatkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata\nminua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli\nsanonut.\n\nTaivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi\nKummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme\nerään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita\nihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien\nhäränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä,\nettä ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten\nlähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan\npalanneet.\n\n\"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden\", sanoin\nminä, \"sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän\nsilmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä\nsilmäkuopista.\"\n\n\"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan\",\nvirkkoi joku. \"Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä.\nIhmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu.\nWow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän,\neivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden\ntemmellyspaikka!\"\n\nJatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan\nkivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme\naukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän\nerään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla\nkäyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki\nkahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni\nmiehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin\nkuulumisia.\n\n\"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo\", vastasi mies: \"Olen nähnyt hänet, jonka\nnimi on Bulalio -- hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat\ntuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään --\nsamanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin\nhänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle\nsanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle,\njoka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja\nsaa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin\nnäkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa\npuuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun -- erään Mopon tähden, jonka\nhänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain\nsanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu\nrauhassa.'\"\n\nHätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion\nhuulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin\nhellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio\npuhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen\n-- suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään\nsamannimisen päällikön syystä -- kuten hän sanoi -- ettei maassa\ntarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun\ntoisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa\ntuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille.\nSiellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat\nmajatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli\nkylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut\nmiesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen\njoutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten\nhe vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme\nviisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi\nrotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja\nhuudellen.\n\nMutta minä huusin: \"Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa\nvihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen\nolisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja\ntahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me\npalvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme\nvain rohkeasti esiin!\"\n\nJatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa\nkohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat\nmiehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella\noli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin\ntapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin\nhänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.\n\nUmslopogaashan se oli -- kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! -- hän\noli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista\nkoko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka\nvarreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet\nolivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset\nolivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut\npohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja\npäätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina\nvaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten\nhitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli\nmerkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän\nsarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa\noli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan\ntukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat\ntaukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja,\netenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat\nloistivat.\n\nNähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään\nhäntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja\nestääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen\nkasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä\nkatseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.\n\n\"Terve sinulle, Dingaanin suu!\" lausui hän kaikuvalla äänellä. \"Pienipä\nolet niin suuren päällikön suuksi.\"\n\n\"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi\npäällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten\nkuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon\npojaksi.\"\n\nKuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen\nja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.\n\n\"Tiedät paljon asioita\", sanoi hän.\n\n\"Kuninkaan korvat ovat pitkät, vaikka suu onkin pieni, oi päällikkö\nBulalio\", vastasin minä.\n\n\"Mistä tiedät oloni Kummitusvuoren sutten luona, oi suu?\" kysyi hän.\n\n\"Kuninkaan silmät näkevät kauas, oi päällikkö Bulalio. Viime yönä ne\nnäkivät erään metsästyksen, joka oli sekä peloittava että kaunis. Suuri\nkoodoo-härkä tuli juosten henkensä edestä jäljessään lukematon joukko\nulvovia susia sekä kaksi aivan teidän näköistä miestä, joilla oli\nsudentaljat yllään.\"\n\nUmslopogaas kohotti tapparaansa aivan kuin hän olisi aikonut murskata\npääni, mutta antoi sitten aseensa vaipua, Susi-Galazin tuijottaessa\nmeihin suurin silmin.\n\n\"Mistä tiedät, että nimeni oli kerran Umslopogaas, minkä itse olen jo\nmelkein unhottanut? Puhu, oi Suu, tahi tapan sinut!\"\n\n\"Tee niinkuin tahdot, Umslopogaas\", vastasin minä, \"mutta tiedä myös,\nettä kun aivot ovat mäsänä, on suukin mykkä. Aivojen tuhoaminen on\ntietojen hävittämistä.\"\n\n\"Vastaa!\" sanoi hän.\n\n\"En. En ole siihen velvollinen. Elämäkertasi tiedän ja sillä hyvä. Nyt\nasiaani.\"\n\n\"Minulle ei röyhkeillä omalla alueellani\", ärjäisi Umslopogaas\nhampaitaan kiristellen; \"sano joutuin asiasi, Suu pahainen!\"\n\n\"Tämä on asiani, piskuinen päällikkö: Suuren Elefantin vielä eläessä\nsinä lähetit hänelle terveisiä erään Masilon mukana -- terveisiä,\njoiden kaltaisia hänen korvansa eivät olleet milloinkaan kuulleet, ja\njotka olisivat koituneet kuolemaksesi, sinä kopeuden pöyhistämä hullu,\nellei kuolema olisi samassa korjannut suurta Elefanttia. Nyt tahtoo\nDingaan-kuningas, jota minä palvelen ja jonka varjo nyt pimittää maan,\npuhua sinulle minun kauttani. Hän tahtoo tietää, onko totta, ettet\ntunnusta hänen ylivaltaansa etkä aio luovuttaa hänelle sotureita,\ntyttöjä ja karjaa veronmaksuksi ja auttaa häntä sodankäynnissä? Vastaa,\npäällikkö -- vastaa lyhyesti ja kohdalleen!\"\n\nUmslopogaas aivan läähätti raivosta ja sormeili kiukkuisesti\nkirvesvartta. \"Kiitä onneasi, oi Suu\", kirahti hän vihdoin, \"että\nlupasin olla koskematta sinuun, sillä muutenpa et olisi päässyt täältä\n-- sinun olisi käynyt kuten kauan sitten muutamien sotureiden, jotka\ntulivat etsimään erästä Umslopogaasia. Vastaan sinulle lyhyesti ja\nkohdalleen. Katso noita keihäitä -- ne ovat vain neljäsosa joukkojeni\nkoko lukumäärästä -- siinä vastaukseni. Näetkö tuota vuorta, tuota\nsutten ja aaveiden tyyssijaa -- sitä ei kukaan tunne eikä sinne pääse\nkukaan muu kuin minä ja eräs toinen -- siinä vastaukseni. Keihäät ja\nvuori yhtyvät -- keihäät ja sutten iskuhampaat panevat vuoren elämään.\nHakekoon Dingaan veronsa sieltä! Olen puhunut!\"\n\nNauroin ivallisesti koetellakseni vielä enemmän Umslopogaasin,\nkasvattini, kärsivällisyyttä.\n\n\"Sinä hullu!\" sanoin minä; \"poika, jolla on apinan aivot. Dingaan, jota\npalvelen, voi lähettää sata jokaista keihästäsi kohti; vuoresi\ntallataan maan tasalle, ja sutesi ja aaveesi -- Dingaanin suulla minä\nsylkäisen niitä päin silmiä!\" Ja minä sylkäisin maahan.\n\nUmslopogaas aivan vavahteli raivosta, niin että tapparakin tärisi.\n\"Hoi, Susi-Galazi!\" ärjäisi hän takanaan seisovalle miehelle,\n\"tapammeko tuon ja hänen seuralaisensakin?\"\n\n\"Ei\", vastasi Galazi irvistäen, \"lupasit heille rauhan. Palatkoot he\nkuningas-koiransa luo, niin että hän lähettää sitten nukkensa susiemme\nkanssa tappelemaan. Sitäpä kelpaakin katsella!\"\n\n\"Mene, oi Suu\", sanoi Umslopogaas, \"häviä väleen, ettei sinulle mitään\nonnettomuutta tapahtuisi! Porttieni ulkopuolella löydät syötävää, millä\nvoit nälkäsi tyydyttää. Syö ensin ja lähde sitten nopeasti kotiasi\nkohti, sillä jos teidät tavataan huomenna keskipäivän hetkellä\nkeihäänheiton päässä kylästäni, niin sinä ja seuralaisesi saatte jäädä\nsiihen iäksi, oi Dingaan-kuninkaan suu!\"\n\nLiikahdin ikäänkuin olisin aikonut lähteä, mutta käännyin äkkiä\ntakaisin ja sanoin:\n\n\"Suurelle Elefantti-vainajalle lähettämissäsi terveisissä puhuit\neräästä miehestä -- mikä hänen nimensä nyt olikaan -- niin, eräästä\nMoposta?\"\n\nUmslopogaas hätkähti kuin keihäänpiston saanut ja tuijotti minuun.\n\n\"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?\nMopohan on kuollut -- olen hänen poikansa!\"\n\n\"Vai sillä tavalla!\" sanoin minä. \"Niin, Mopo on kuollut -- suuri\nElefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että\nsinä, Bulalio, olet hänen poikansa?\"\n\n\"Hän on kuollut\", toisti Umslopogaas, \"hän ja hänen koko huoneensa!\nSentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania,\nhänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon,\nennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi.\"\n\nOlin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella\näänelläni:\n\n\"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä\nolenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran\ntakia sinä siis uhmaat kuningasta?\"\n\nUmslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja\nhämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut\nmitään.\n\n\"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä\nDingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi\nhetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että\nvoin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää,\nTappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja\naseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään\", ja minä viittasin\ntapparaan.\n\n\"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo\",\nvastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.\n\nPian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin\nsisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko\nalkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten\nminä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.\n\n\"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin\nUmslopogaasiksi -- katso minuun ja sano, kuka olen?\" Hän katsoi ja\nhänen suunsa aukeni hämmästyksestä.\n\n\"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään -- Mopo, joka on kuollut, tahi\nsitten Mopon henki\", vastasi hän matalalla äänellä.\n\n\"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas\", lausuin minä. \"Viipyi kauan, ennenkuin\ntunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti.\"\n\nUmslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen\nitkuun. Minäkin itkin.\n\n\"Oi isäni!\" nyyhkytti hän. \"Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja\nnyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa\ntapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää -- elää\nnähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan\nnäkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet -- ikä ja murheetko ovat niihin\nleimansa painaneet?\"\n\n\"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon\nleijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen\nkummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt\nsuorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön,\nkerrottiin tehneen -- uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole\nkuollut, enkä minäkään -- Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen\nsamanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!\"\n\n\"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!\" kyseli Umslopogaas\nkiihkeästi.\n\n\"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.\nSwazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät.\"\n\n\"Olen kuullut tuosta heimosta\", sanoi hän, \"ja niin on Galazikin. Hän\non vannonut heille kostoa -- he tappoivat hänen isänsä, ja samoin\nvannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja\nsisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!\" ja tuo suuri mies peitti\nkasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.\n\nAjattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei\nNada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka\nolin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että\nolisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen\nUmslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin\noli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta\nennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen\nei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt\nvuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään\nistunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja\ntilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan\nmonta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten\nsilloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli\nmennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun\ntäytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin\nliittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa\nsuuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien\nensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja\nvihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo\npuoleksi kuningas.\n\nEn siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me\nistuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut\nsenjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki\nvaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin\nhänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon\nkuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki\nkärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt\nitse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas\npelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että\nBaleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.\n\nLopetettuani tarinani kertoi Umslopogaas omansa! kuinka Galazi oli\nhänet pelastanut leijonan hampaista, ja miten hänestä tuli toinen\nSusi-veikko; ottelusta, jossa hän voitti Jikizan poikineen päästen\nsiten kirveskansan päälliköksi ja ottaen Zinitan vaimokseen sekä kuinka\nhänestä oli sitten tullut mahtava mies.\n\nKysyin häneltä, mistä johtui, että hän vieläkin metsästeli sutten\nkeralla, kuten hän oli tehnyt viime yönäkin? Hän vastasi, että nyt kun\nhän oli mahtava mies eikä hänellä ollut enää mitään voitettavaa,\nkyllästyi hän välistä kaikkeen, jolloin hänen täytyi päästä hiukan\njaloittelemaan Galazin ja sutten keralla, sillä se ainoastaan soi\nhänelle viihtymystä ja lievitti jäytävää kaipausta.\n\nSanoin saattavani hänet paremman otuksen jäljille ennenpitkää ja kysyin\nsitten, rakastiko hän Zinita-vaimoaan. Umslopogaas vastasi, että hän\nrakastaisi Zinitaa paljon enemmän, jos tämä rakastaisi häntä hiukan\nvähemmän, sillä Zinita oli mustasukkainen ja äkkipikainen saattaen\nhänelle paljon harmia. Nukuttuamme hiukan hän vei minut ulos, ja minua\nja miehiäni kestittiin nyt mitä parhaiten, ja minä puhuttelin Zinitaa\nja Susi-Galazia. Siitä miehestä minä pidin aivan ensi silmäyksellä.\nSellainen toveri oli hyvä olemassa vierellä taistelun riehunnassa,\nmutta Zinitaa kohtaan tunsin suurta vastenmielisyyttä. Hän oli kyllä\nkaunis ja soreavartaloinen, mutta mustien silmien katse oli äkäinen ja\npistävä eikä jättänyt hetkeksikään kasvattipoikaani rauhaan; hän, joka\nei pelännyt mitään auringon alla, näytti pelkäävän Zinitaa. Eikä\nZinitakaan pitänyt minusta; nähdessään miten Umsiopogaas koetti kaikin\ntavoin olla mielikseni, hän tuli heti mustasukkaiseksi -- Galazi oli jo\ntottunut siihen -- ja halusi päästä minusta mahdollisimman pian.\n\nEn pitänyt hänestä ja sydämessäni aavistin, että hän saisi vielä paljon\npahaa aikaan, mikä pelkoni toteutuikin täydellisesti.\n\n\n\n\nIII.\n\nBUURIEN MURHA.\n\n\nAamulla vein Umslopogaasin syrjään ja sanoin: \"Poikani, eilen kun pidit\nminua vain Dingaanin suuna, sinä annoit minulle erinäisiä terveisiä\nDingaan-kuninkaalle vietäviksi -- terveisiä, jotka olisivat varmasti\ntuottaneet kuoleman sekä sinulle että kansallesi, jos ne olisivat\nsaapuneet kuninkaan korviin. Aavikon yksinäinen puu on mielestään\nhyvinkin suuri, Umslopogaas, ja luulee, ettei sen luomalla varjolla ole\nvertaistakaan. Mutta on toisia suurempiakin puita. Sinä esimerkiksi\nolet tuollainen yksinäinen puu, mutta palvelemani puun latvaoksatkin\novat paksummat kuin sinun runkosi, ja sen varjossa majailee paljon\npuunhakkaajia, jotka lähetetään typistämään toisia liian korkeiksi\npyrkiviä puita. Et voi mitellä voimiasi Dingaanin kanssa, vaikka täällä\nkaukaisessa maassa yksinäsi asuessasi olet omasta ja ympäristösi\nmielestä hyvinkin suuri ja mahtava mies. Paina sitäpaitsi mieleesi\ntämä, Umslopogaas: Dingaan vihaa sinua jo noiden terveisien takia,\njotka lähetit tuon Masilo-houkkion mukana suurelle Elefantille, ja\naikoo tuhota sinut. Minut hän lähetti tälle matkalle vain päästäkseen\nminusta joksikin ajaksi, ja on oikeastaan aivan samantekevää, minkä\nvastauksen vien hänelle -- päivä, jonka iltana näet hänen soturiensa\nparveilevan porttiesi edustalla, valkenee varmasti.\"\n\n\"Mitäpä tämä asia sitten puhumalla paranee?\" kysyi Umslopogaas. \"Mikä\non kerran tullakseen, se tulee. Odotan täällä Dingaanin _impiä_ ja\ntaistelen kunnes kuolen.\"\n\n\"Ei niin, poikani Umslopogaas, ei niin; mies kuolee muutenkin kuin vain\nkeihäällä pistäen, ja mutkalle painuneen sauvan voi vielä höyryssä\noikaista. Toivoisin Dingaanin vihan sinua kohtaan muuttuvan rakkaudeksi\nja sinun vaurastuvan hänen varjossaan -- saavuttavan mainetta ja\nvaltaa. Kuule! Dingaan ei ole Chakan veroinen, vaikka kyllä yhtä julma\nkuin Chaka. Dingaan on houkka, ja voi aivan hyvin sattua, että joku\nhänen varjossaan ylennyt mies lopulta pimittää hänet varjollaan. Voisin\ntehdä sen milloin hyvänsä -- niin, juuri minä, mutta olen jo liian\nvanha ja murheiden murjoma halutakseni hallita. Mutta sinä olet nuori,\nUmslopogaas, ja maassa ei ole toista sinun laistasi. On toisiakin\ntärkeämpiä syitä, joista en voi vielä puhua, mutta jotka antavat\nsinulle aina vain uusia voimia.\"\n\nUmslopogaas katsahti minuun tutkivasti, sillä silloin hän oli\nkunnianhimoinen ja tahtoi olla aina ensimmäinen. Ja saattoiko olla\ntoisin, kun hänen suonissaan virtasi Chakan veri?\n\n\"Mikä on suunnitelmasi, isäni\", kysyi hän. \"Kuinka olet ajatellut saada\nkaiken tuon suoritetuksi?\"\n\n\"Keinot ovat monenlaiset, Umslopogaas. Swazi-maassa asuvan\nhalakazi-heimon luona elelee eräs Liljankukka-niminen tyttö, joka on\nkuulemma vallan verrattoman kaunis ja jota Dingaan himoitsee palavasti\nvaimokseen. Vähän aikaa sitten Dingaan lähetti lähetystön halakazien\npäällikön luo pyytämään tyttöä vaimoksi kuninkaalle, mutta halakazien\npäällikkö vastasi sangen loukkaavasti, ettei maailman kaunotarta anneta\nkellekään zulu-koiralle. Dingaan julmistui ja olisi lähettänyt armeijan\nhävittämään koko halakazien heimon, mutta minä iskin vastaan sanoen,\nettei nyt ollut sovelias aika sotia käydä; sentähden Dingaan vihaa\nminua; hän on vannonut poimivansa tuon swazi-liljan. Ymmärrätkö, mitä\ntarkoitan, Umslopogaas?\"\n\n\"Jotakuinkin. Mutta voithan puhua peittelemättä.\"\n\n\"Wow! Umslopogaas. Tässä maassa ovat puolet sanat kokonaisia paremmat.\nKuule siis! Näin olen asian tuuminut: sinä karkaat halakazien heimon\nkimppuun ja tuhoat sen ja tuot tytön Dingaanille sovinnon ja ystävyyden\nmerkiksi.\"\n\n\"Jotensakin hyvä suunnitelma. Tytön koetan saada, mutta en välitä,\nvaikka en onnistuisikaan; saammehan ainakin tapella ja jakaa saalista\ntaistelun jälkeen.\"\n\n\"Voita ensin ja huolehdi sitten saaliista, Umslopogaas.\"\n\nHän mietti hetkisen ja sanoi sitten: \"Salli minun käskeä Galazi tänne.\nHän on luotettava ja harvasanainen mies, niin että älä pelkää.\"\n\nGalazi tulikin heti, ja minä selitin hänelle asian siihen suuntaan,\nettä Umslopogaas tahtoi hyökätä halakazien kimppuun ja viedä\nDingaanille lahjaksi ja lepytykseksi tytön, jota tämä ikävöi, mikä\nsuunnitelma oli mielestäni kuitenkin kovin vaarallinen, kun halakazien\nheimo oli tunnetusti suuri ja mahtava. Puhumalla noin varasin\nitselleni takaportin sen varalta, että Galazi pettäisi meidät, minkä\ntarkoitukseni Umslopogaaskin huomasi, mutta varovaisuuteni oli\ntarpeeton, sillä Galazi oli luotettava.\n\nHän kuunteli vaieten, kunnes olin lopettanut, ja virkkoi sitten\nrauhallisesti, vaikka minusta näytti, että hänen silmänsä välähtivät:\n\n\"Niin, oikeuden mukaan olen halakazien päällikkö, oi Dingaanin suu, ja\ntunnen heidät hyvin. Heimo on suuri ja voi panna liikekannalle kaksi\ntäyttä rykmenttiä, kun taas tällä Bulaliolla on käytettävänään vain\nyksi ja pieni sekin. Niillä on sitäpaitsi vahdit ulkona yötä päivää\nja maa täynnä urkkijoita, niin että yllätys voi tuskin tulla\nkysymykseenkään; heidän päävarustuksensakin on tavallista vahvempi,\nsuuri, keskeltä avonainen luola, jota ei ole kukaan vielä kyennyt\nvalloittamaan ja jonka sisäänkäytävän vain harvat tietävät. Minä olen\nyksi, sillä isäni näytti sen minulle poikana ollessani. Ymmärrät siis,\nettei tämä sotaretki halakazeja vastaan, jota Umslopogaas suunnittelee,\nole niinkään pieni asia. Bulalioon nähden on asian laita kuten sanoin,\nmutta minun on toisin, oi Dingaanin suu. Vuosia sitten vannoin\nkuolevalle isälleni, jolle eräs tuon heimon tytär, eräs noita oli\njuottanut myrkkyä, kostavani hänen kuolemansa enkä lepääväni ennenkuin\nolin tuhonnut koko heimon, tappanut miehet, raastanut naiset vieraisiin\nmaihin ja lapset orjuuteen! Elellessäni yksinäni tuolla Kummitusvuoren\nrinteillä olen vuosia, kuukausia ja öitä miettinyt keinoa, millä\ntäyttää valani, mutta en ole keksinyt mitään. Nyt on tilaisuus vihdoin\ntullut, ja minä olen iloinen. Aikeemme on kylläkin vaarallinen, sen\ntäyttäminen voi pyyhkäistä koko kirveskansan olemattomiin.\" Hän vaikeni\nja otti hyppysellisen nuuskaa tarkaten meitä rasian yli.\n\n\"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät\nluulevan, Susi-Galazi\", sanoi Umslopogaas. \"Nuo halakazi-koirat\ntappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen\nsain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli\nkaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin\nsuu\", hän viittasi minuun, \"sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos\nvoin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä\nsilti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin\nkauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini\nja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo\nhalakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin\nsuu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja\nmukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni.\"\n\nGalazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken\njäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä\njälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että\nrohkea voittaa. Sitten erosimme -- minä palatakseni Dingaanille\nkertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt\nhalakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle\nsovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.\n\nRiensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin\nheti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti.\nMutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka\nBulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle\nvalloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi\nolleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni\nhänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki\ntarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa\nhänen kätensä palamasta.\n\nHän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön,\nantaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi\nantaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä\ntästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas\ntahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs\nkopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin --\nkuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin\nhyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.\n\nSitten odotin tapahtumain kehitystä.\n\nNyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä\namaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En\najattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka\nautoin heitä voittamaan Dingaanin -- minä ja Umslopogaas.\n\nMuutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä\nsaapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen,\nmuutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä\ntaistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat\nja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän\nomat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.\n\nNo niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui\nDingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen\nmahtavan miehen johdolla aseinaan _ärjyjät_ -- tarkoitan noita pitkiä\npyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan -- tahi ehkä heitä oli\nkaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän\ntarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale\nNatalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan\nteki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat\nerään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut\nkuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä\nkauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että\nkuninkaalta varastettua karjaa edellään.\n\nDingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana\nhän kutsui koolle suuren neuvoston, _amakapatin_, käsittelemään\nmaanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö\nhän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan\nenglantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä,\nkäy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat\nmaan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt\njo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa\nlähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.\n\nDingaanin kasvot synkistyivät, sillä sanani olivat haavoittaneet häntä\nkuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.\n\nSeuraavana aamuna kuningas lupasi allekirjoittaa luovutussopimuksen,\njoka takasi buureille heidän pyytämänsä alueen omistusoikeuden, ja\nkaikki oli rauhallista kuin tyynenä päilyvä järvi. Mutta ennenkuin\npaperi allekirjoitettiin, piti kuningas suuret tanssipidot, jotka\nkestivät kolme päivää, sillä kaupunki oli tulvillaan sotaväkeä, mutta\nkolmantena päivänä saivat rykmentit käskyn poistua, paitsi yhtä,\nnuorukaisista kokoonpantua, joka sai käskyn jäädä. Ihmettelin koko\najan, mitä Dingaanilla oikein mahtoi olla mielessä, ja pelkäsin\nvieraiden puolesta. Rykmentti oli saanut salaiset määräykset, joista ei\nilmaistu sanaakaan kenellekään -- ei minullekaan. Tiesin hänen hautovan\npahaa ja aioin jo puhua asiasta kapteeni Retiefillekin, mitä en\nkuitenkaan tehnyt peläten joutuvani naurunalaiseksi. Ah, isäni, kuinka\nmonta olisikaan säästynyt, jos olisin puhunut! Mutta mitäpä siitä! Joka\ntapauksessa olisi heistä vain joku harva enää elossa. Varhain neljännen\npäivän aamuna lähetti Dingaan sanan buureille pyytäen näitä tulemaan\nkarja-aitaukseen, jossa paperi piti allekirjoitettaman. Ja buurit\ntulivat jättäen pyssynsä portille, sillä ei kukaan, olipa hän valkoinen\ntahi musta, saanut kuoleman uhalla tulla kuninkaan eteen asestettuna.\nUmgugundhlovu oli rakennettu kuten kuninkaalliset kaupungit\ntavallisesti suuren ympyrän muotoon, ja sen monet tuhannet majat oli\nsijoitettu kolmeen riviin korkean sisäaitauksen väliin, jonka\nsisäpuolella olevalle suurelle avoimelle kentälle olisi mahtunut vaikka\nviisi rykmenttiä yhdellä kertaa. Kaaren muotoisella aitauksella\neroitettu karja-aitaus oli kentän toisessa päässä porttia vastapäätä,\nja sen takana olivat _emposeni_, kuninkaan vaimojen asunto, sekä\nvarastohuoneet ja _intunkulu_, kuninkaan asunto. Kuninkaalle oli\nvarattu istuin karja-aitauksen edustalle, johon Dingaan heti\nsaavuttuaan istahti, ja eräs palvelija piteli kilpeä hänen yllään,\nettei aurinko vaivaisi häntä. Me neuvonantajat olimme myös läsnä, ja\nrykmentti, joka oli saanut käskyn jäädä, oli järjestetty riviin kahden\npuolen. Sotureilla oli vain lyhyet kepit -- ei nuijat, isäni -- ja\npäällikkö seisoi Dingaanin lähellä oikealla puolella.\n\nBuurit tulivat jalkaisin ja astuivat yhdessä joukossa kuninkaan eteen,\njoka tervehti heitä ystävällisesti ojentaen kätensäkin kapteeni\nRetiefille. Sitten Retief otti nahkasalkusta sopimuskirjan, jossa\nalueen rajat oli tarkoin määrätty ja jonka eräs tulkki käänsi\nkuninkaalle. Dingaan sanoi kaiken olevan niinkuin pitikin ja piirsi\npuumerkkinsä paperin laitaan, ja Retief ja buurit olivat kovasti\nhyvillään. He olisivat nyt tahtoneet sanoa jäähyväiset samalla, mutta\nDingaan pyysi heitä jäämään sanoen, että ensin heidän täytyi syödä ja\nkatsella hetkinen soturien tanssia. Hän käski tuoda vieraille keitettyä\nlihaa ja maitoa, mutta buurit sanoivat jo syöneensä. Maidon he\nkuitenkin joivat antaen kulhojen kulkea miehestä mieheen.\n\nSoturit alkoivat tanssia laulaen _Ingomo'a_, zulujen sotalaulua, ja\nbuurit vetäytyivät kentän keskustaa kohti valmistaakseen sotureille\nenemmän tilaa. Samassa kuulin Dingaanin käskevän erään lähetin\nkiiruhtaa valkoisen rukoilijataikurin luo sanomaan, ettei tämän\ntarvinnut olla peloissaan, ja minä ihmettelin suuresti, mitä tuo mahtoi\nmerkitä; miksi olisi valkoinen rukoilija nyt pelännyt tanssia, jonka\nhän oli ennenkin nähnyt? Sitten Dingaan nousi ja meni kaikkien\nseuraamana joukon läpi Retiefin luo sanoen tälle kädestä pitäen\njäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa, _hambla gachle_. Buurit\nheiluttivat hattujaan, ja kuningas lähti omaa asuntoaan kohti, jonka\nportilla minä näin rykmentin päällikön seisovan ikäänkuin jotakin\nkäskyä odottaen.\n\nÄkkiä kuningas pysähtyi ja huusi kaikuvalla äänellä: \"Bulalani\nabatakati!\" (tappakaa nuo noidat) ja poistui aitauksen taakse peittäen\nkasvonsa vaippansa liepeellä.\n\nMe neuvonantajat seisoimme paikoillamme kuin kivettyneet, ja ennenkuin\nkerkesimme sanoa tahi tehdä mitään, oli rykmentin päällikkö kaikuna\ntoistanut sotureilleen huudon: \"Bulalani abatakati!\" Kuului eteenpäin\nhyökkäävien jalkojen töminää, jota tärisyttävä karjunta säesti, ja\ntaivaalle nousevan tomupilven läpi me näimme soturien syöksyvän\namaboonain kimppuun ja kuulimme kepiniskujen viuhinan. Vieraat\nsieppasivat puukkonsa ja puolustautuivat urhoollisesti, mutta\nvastarinta murrettiin, ennenkuin olisi ehtinyt laskea kahdesti sataan,\nja heidät raahattiin suurin osa vielä hengissä portin ulkopuolelle,\nSurmankukkulalle, jossa heidät kaikki julmasti teloitettiin. Mitenkäkö?\nAh, sitä en tahdo sinulle kertoa -- kaikki murhattiin yhteen kasaan, ja\nsiinä oli heidän tarinansa loppu. Joukosta pelastui vain yksi, eräs\nnuorukainen nimeltään Macumazana, eli Valvoja, tulkki, jonka ainoan\nDingaan säästi ja myöhemmin kokonaan vapauttikin luullakseni sentähden,\nettä nuorukainen oli englantilainen.\n\nMinä ja toiset neuvonantajat lähdimme vaieten kuninkaan majalle. Hän\nseisoi ovensa edessä, ja kohottaen kätemme me tervehdimme häntä\nsanaakaan virkkamatta. Hän naurahti hermostuneesti kuten henkilö, jolla\non huono omatunto, ja sanoi, katsahtaen meihin röyhkeästi:\n\n\"Kun korppikotkat tänä aamuna sukivat sulkiaan ja kirkuivat syötävää,\neivät ne aavistaneetkaan tällaisen juhlan olevan tulossa kuin minkä\nminä niille valmistin, kunnon neuvonantajani. Ettekä tekään, kunnon\nneuvonantajani, näytä tienneen, minkä suuren kuninkaan taivas on pannut\nteitä hallitsemaan tahi kuinka syvät tuon kansansa parasta valvovan\nkuninkaan aivoitukset oikeastaan ovat. Nyt on maani vapaa noista\nvalkoisista noidista, joiden askelista suuri Elefantti-vainaja\nlörpötteli kuolinhetkellään, tahi on ainakin pian oleva, sillä tämä on\nvasta alkua. Te sanansaattajat!\" huusi hän muutamille takanaan\nseisoville miehille, \"rientäkää viemään kuninkaan sana rykmentille\nharjanteen toisella puolella. Kuningas käskee armeijan hyökätä heti\nNataliin ja tappaa kaikki siellä asuvat buurit, naiset ja lapsetkin.\nMenkää!\"\n\nMiehet tervehtivät kuningasta _bayéte_-huudolla ja kiiruhtivat tiehensä\nnopeasti kuin heittäjän kädestä singahtaneet keihäät kadoten samassa\nnäkyvistämme. Mutta me neuvonantajat, _amapakatin_ jäsenet, seisoimme\nyhä vaiti.\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen, Mopo Makedaman poika?\" jatkoi Dingaan minuun\nkääntyen. \"Olethan alinomaa määkinyt korvaani tästä valkoisesta\nkansasta ja teoista, joita se tulee tekemään, ja katso, puhalsin heidän\npäällensä ja he katosivat. Sanohan, Mopo, ovatko kaikki nuo\namaboonanoidat kuolleet? Jos joku on vielä elossa, niin tahdon puhella\nhänen kanssaan.\"\n\nKatsoin Dingaania silmästä silmään ja sanoin:\n\n\"He ovat kaikki kuolleet, ja sinä olet myös kuollut, oi kuningas.\"\n\n\"On parempi sinulle, sinä koira\", sanoi Dingaan, \"että lausut selvemmin\najatuksesi.\"\n\n\"Suokoon kuningas minulle anteeksi\", vastasin minä, \"mutta tarkoitin\nmitä sanoin. Sinä et voi tappaa näitä valkoisia miehiä sukupuuttoon,\nsillä heitä on monta rotua eikä vain yksi, ja meri on heidän kotinsa;\nhe ilmestyvät mustien vetten helmasta. Tuhoa ne, jotka ovat jo täällä,\nniin saat nähdä, että toisia tulee kostamaan yhä enemmän ja enemmän.\nNyt iskit sinä, mutta seuraavalla kerralla iskevät he. He ovat nyt\nnöyrtyneet veriin saakka eteesi, mutta päivä valkenee, jolloin sinä\nsaat vuorostasi virua verissäsi heidän edessään. Olet varmaankin\nmenettänyt järkesi, oi kuningas, kun teit tämän, sillä tämä koituu\nkuolemaksesi. Minä, kuninkaan palvelija, olen puhunut. Täyttyköön\nkuninkaan tahto.\"\n\nOdotin surmaniskua heti, sillä sydämeni raivossa tapahtuneen katalan\nrikoksen johdosta minä en säästellyt sanojani. Dingaan katsahti minuun\nkolmasti ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset raivon vääristämine\npiirteineen, raivon, johon sekoittui pelkoakin, ja minä odotin\nrauhallisesti, kumpi voittaisi, raivo vai pelko. Kun hän vihdoin kykeni\npuhumaan, lausui hän vihdoin ainoan sanan, \"mene!\" eikä kahta,\n\"tappakaa hänet!\" Ja me lähdimme heti jättäen kuninkaan yksin.\n\nSydämeni oli hyvin raskas, isäni, sillä kaikista näkemistäni pahoista\nhankkeista oli tämä amaboonain petollinen murhaaminen vaimoineen ja\nlapsineen mielestäni kaikkein katalin. Niin, maassa, jonka nimi on\nWeenen eli Itkun tanner, murhattiin silloin noin kuusisataa buuria --\nvaimot ja lapsetkin.\n\nSanohan, isäni, miten voi ylhäällä taivaissa asuva Umkulunkulu sallia\nsellaista tapatuvan alhaalla maan päällä? Olen kuullut valkoisten\nmiesten rukoilevan Jumalaansa. He sanovat tuntevansa hänet kaikin\npuolin -- että hän on nimeltään Voima, Armo ja Rakkaus. Minkätähden\nsallii hän sitten sellaista tapahtua -- miksi saavat sellaiset henkilöt\nkuin Chaka ja Dingaan kiusata ja kiduttaa ihmiskuntaa ja kuitata\naiheuttamansa monien tuhansien ihmisten kuoleman vain yhdellä? Ihmisten\npahuuden tähden, sanot, mutta niin ei voi olla, sillä eivätkö syyttömät\nsaa kärsiä syyllisten keralla -- eikö viattomia lapsiakin kuole\nsadoittain? Ehkäpä on toinenkin vastaus, mutta mikä olen minä, isäni,\nettä koettaisin tunkeutua noiden suurten ihmisiltä salattujen asioiden\nperille. Wow! Minä, joka olen vain sivistymätön raakalainen, en sitä\nymmärrä, enkä ole liioin tavannut syvempää tietoa ja viisautta\nteidänkään, valkoisten miesten sydämissä. Paljon asioita tiedätte, se\non totta, mutta tätä ette; te ette voi kertoa meille, missä olimme\nennen syntymäämme ja mihin menemme kuoltuamme tahi miksi elämme ja\nmiksi kuolemme. Te vain toivotte ja uskotte -- ja siinä kaikki; kenties\nolen jo muutaman päivän kuluttua teitä kaikkia viisaampi. Olen hyvin\nvanha ja elämäni liekki heikkenee joka päivä -- se lepattaa enää vain\naivoissani, joissa on vielä kirkasta ja valoisaa, mutta pian se\nsieltäkin sammuu, ja silloin minä ehkä käsitän kaikki.\n\n\n\n\nIV.\n\nSOTA HALAKAZEJA VASTAAN.\n\n\nNyt tahdon kertoa sinulle, isäni, miten Umslopogaasin ja Susi-Galazin\nsota halakazeja vastaan onnistui. Lähdettyämme kotimatkalle oli\nUmslopogaas heti kutsunut koolle heimon kaikki johtomiehet ja\nselittänyt näille hartaimman toivonsa olevan, ettei kirveskansan\ntarvitsisi aina olla vain pieni ja mitätön heimo; siitä piti paisua\nmahtava kansa, jonka karjakin laskettaisiin kymmenissä tuhansissa.\n\nHäneltä kysyttiin, miten tämä voitaisiin toteuttaa -- aikoiko hän\nryhtyä sotaan itseään Dingaania vastaan? Umslopogaas vastasi, ettei se\nollut hänen tarkoituksensa, hän oli päinvastoin päättänyt koettaa\npäästä kuninkaan suosioon. Hän kertoi miehille Swazi-maan\nhalakazi-heimosta ja Lilja-tytöstä ja selitti aikomuksensa olevan\nlähteä sotaretkelle tuota heimoa vastaan. Toiset myöntyivät heti, mutta\ntoiset panivat vastaan, ja kysymyksestä sukeutunut kiihkeä keskustelu\nkesti myöhäiseen iltaan. Vihdoin Umslopogaasin kärsivällisyys loppui ja\nhän nousi sanoen, että hän oli tapparan haltijan oikeudella\nkirveskansan päällikkö eikä kukaan muu, ja kun hän oli päättänyt alkaa\nsodan, oli kaikkien tyydyttävä siihen ja sillä hyvä. Jos joku tahtoi\nvielä vastustaa häntä, astukoon esiin taistelemaan hänen kanssaan ja\nratkaiskoon sitten voittaja asian. Kukaan ei vastannut, sillä\nsaapuvilla ei ollut ketään, joka olisi halunnut astua Itkuntekijän\ntielle. Niinpä sitten tultiin siihen, että päätettiin ryhtyä sotaan\nhalakazeja vastaan, ja Umslopogaas lähetti sananviejät kutsumaan koolle\nkaikki taistelukuntoiset miehet.\n\nMutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan\nvimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua,\nMopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi,\npannut nuo houreet Tappajan päähän. \"Miksi et voi elää täällä rauhassa\nja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä\nvastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle\nvielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot\ntahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion.\nEikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän\nolekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin\nvaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota\nsaavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten\nsuosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin\ntappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!\"\n\nNoin loukkaavasti Zinita puhui -- vihoissaan hän syyti suustaan kaikki,\nmitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa\ntaisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin\nhän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin\nmiehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi,\nettä Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.\n\nKolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja\nheitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita.\nUmslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen\nkiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit\nkuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä\nmieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita\nneuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa\nhalakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet\nnäyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:\n\n\"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja\nkirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin\nkeralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt\nvalitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin\nakkojen ja lasten luo!\"\n\nRiveistä kajahti vastaan jyrisevä huuto:\n\n\"Tulemme mukaasi, Bulalio, voittoon tahi kuolemaan!\"\n\nAamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden\nvalitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti\nvihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut\nedes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän\nmentyä.\n\nUmslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja\nkärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun\najan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien\nalueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän\ntiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan\nhalakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään;\nkarjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien\nmuonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi,\nlevähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa\nUmslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti\nhänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.\n\n\"Tuolla, veljeni\", sanoi hän, \"on halakazien kaupunki, jossa olen\nsyntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola.\"\n\nMatkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan,\nsaavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien\ntoitahduksia. Halakazien koko sotajoukko -- oikein suuri _impi_ --\nhyökkäsi tasangon yli heitä kohti!\n\n\"Ovatpa ne ehtineet koota väkensä\", virkkoi Galazi. \"Niitä on ainakin\nkolme jokaista meikäläistä kohti!\"\n\nSoturit olivat myös huomanneet vihollisen, ja monen rohkeus alkoi\npettää. Silloin huusi Umslopogaas:\n\n\"Halakazi-koirat ovat tuolla, lapseni, niitä on paljon ja meitä vähän,\nmutta saako kukaan kertoa, että me, uljaan zulukansan pojat, olisimme\npaenneet halakazi-koirain tieltä? Sallimmeko vaimojemme ja lastemme\nlaulaa sitä laulua korviimme, oi te tapparan soturit?\"\n\nToiset huusivat: \"Ei konsanaan!\" mutta toiset vaikenivat, minkä tähden\nUmslopogaas jatkoi:\n\n\"Kääntykää takaisin kaikki, jotka tahdotte; vielä on aikaa, mutta ne,\njotka ovat miehiä, seuraavat minua. Tahi menkää kaikki, jos haluatte,\nja jättäkää tämän asian ratkaisu Itkuntekijän ja Kahlaamon Vartijan\nhuoleksi.\"\n\nNyt kajahti mahtava huuto:\n\n\"Kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin!\"\n\n\"Vannotteko?\" huusi Umslopogaas kohottaen Itkuntekijän korkealle.\n\n\"Sen vannomme tapparan nimeen\", vastasivat soturit.\n\nSitten valmistauduttiin taisteluun. Nuoremmat sijoitettiin rinteelle,\njoka oli sangen louhikkoinen, sillä oli parasta uhrata heidät ensin, ja\nSusi-Galazi määrättiin heidän päällikökseen, mutta Umslopogaas jäi\nvanhempien ja kokeneempien soturien kanssa kunnaan laelle.\n\nHalakazit olivatkin jo lähellä ja heitä oli neljä täyttä rykmenttiä;\nkoko tasanko oli mustanaan sotureita, ilma vapisi ärjynnästä, ja\nkeihäät välähtelivät kuin sinkoilevat salamat. He pysähtyivät rinteen\nalle ja lähettivät airueen kysymään, mitä kirveskansa tahtoi. Bulalio\nvastasi tahtovansa nämä kolme asiaa: päällikön pään; siitä lähtien\nolisi Galazi heidän päällikkönsä, Lilja-nimisen tytön ja tuhat nautaa.\nJos vaatimuksiin myönnyttäisiin, säästäisi hän halakazit, ellei,\ntuhoaisi hän heidät kokonaan.\n\nAirut palasi omiensa luo ja julisti kaikuvalla äänellä saamansa\nvastauksen. Halakazien riveistä kajahti hillitön nauru, joka pani\ntantereen vapisemaan. Umslopogaasin otsalla paloi vihan lieska ja hän\nheristi Itkuntekijää vihollista kohti.\n\n\"Laulatte vielä toista laulua, ennenkuin aurinko on laskenut!\" huusi\nhän ja kulki riviltä toiselle puhutellen miehiä nimeltä ja rohkaisten\nheitä uljain sanoin.\n\nHalakazit vastasivat raivoisalla huudolla ja hyökkäsivät Galazin\njohtamia nuorukaisia kohti, mutta pehmeä maanlaatu kunnaan juurella\nvaikeutti kulun, niin että Galazi iski miehineen täydellä voimalla\nheitä vastaan tappaen suuren joukon vihollisia. Mutta vihollinen oli\nniin ylivoimainen, että hänen vastarintansa murrettiin pian, ja ennen\npitkää riehui taistelu joka taholla. Tehtävänsä hoiti Galazi kuitenkin\nniin taitavasti ja hänen nuoret soturinsa tappelivat sellaisella\nraivolla, että ennenkuin he kaatuivat tahi pakotettiin perääntymään,\noli koko vihollisarmeija taistelussa vain heidän kanssaan. Kaksi kertaa\nGalazi kokosi miehensä hyökkäykseen, aiheuttaen vihollisen keskuudessa\nsellaisen hämmingin, että kaikki komppaniat ja rykmentit olivat lopulta\naivan sekaisin. Hänen täytyi kuitenkin vihdoin väistyä, sillä miehistä\noli enemmän kuin puolet kaatunut ja loput työnnettiin raivoisasti\ntapellen rinnettä ylös.\n\nUmslopogaas katseli miehineen kunnaan laelta taistelun menoa ja\nhuudahti nähdessään vihollisen sekasorron: \"Onpa tuo halakazi-koirain\nkomentaja aika pässinpää! Ei yhtään miestä varaväkeä, ja Galazi on jo\nmurtanut hänen taistelujärjestyksensä ja sekoittanut rykmentit\ntoisiinsa kuin maljassa maidon ja kerman. Ne eivät ole enää _impi_,\nvaan lammaslauma.\"\n\nSoturit nostelivat jalkojaan, nojailivat keihäisiinsä ja vaihtoivat\nkeskenään silloin tällöin jonkun sanan. \"Hyvin isketty, Galazi! Wow!\nSiinä keikahti taas yksi mies! Urhoollinen poika! Vietävän hyvä ase tuo\nsinun nuijasi!\" Taistelu alkoi lähetä ja soturien kasvot tuimenivat.\nSormet kiertyivät yhä tiukemmin keihäänvarren ympärille.\n\nEräs päällikkö huusi vihdoin Umslopogaasille:\n\n\"Sanohan, Bulalio, eikö ole jo aika meidänkin ryhtyä työhön? Jalkamme\nkangistuvat paljaasta seisomisesta.\"\n\n\"Odota hiukan vielä\", vastasin Umslopogaas. \"Väsyttäkööt nuo koirat\nensin itsensä. Riehukoot aivan uuvuksiin, sanon minä.\"\n\nHänen vielä puhuessaan järjestäytyivät halakazit hyökkäykseen ja\npakottivat Galazin perääntymään. Niin, hänen täytyi viimein väistyä\njoukkonsa rippeiden kanssa, ja halakazit syöksyivät heidän jäljessään\nrinnettä ylös päällikkö etunenässä urhoollisimpiensa ympäröimänä.\n\nUmslopogaas hypähti mörähtäen kuin härkä. \"Nyt, sudet!\" karjaisi hän.\n\nRivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä\nvastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä\nItkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea -- niin nopea, että\nhän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen\ntärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa\nsyöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen\njälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän\nkeihäänpituuden välimatkalla toisistaan.\n\nHalakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän\nkeihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina\neteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti,\nja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja\nparikymmentä kilpeä kohosi ilmaan -- aitaus, jonka läpi ei kukaan\nvoinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni\nsuoriutumaan siitäkin -- ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen\naskeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää -- korkealle\nilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat\nkohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän\non lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka -- keihäiden ja\nkilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei\nkauan -- Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan\nvoi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman\npäällikköä.\n\nKilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on\nkimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta\non ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt\nkaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat --\nlähemmäksi! Ah, te pakenette!\n\nAalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua -- kuule kilpien\nkumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit -- seisokaa lujina! Heitähän on\nvain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte,\nteidät työnnetään takaisin -- surmanlaine leviää kohisten hietikolle --\nvihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja\njoka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi.\n\"_S'gee_!\" kuiskaa kohina. \"_S'gee! S'gee_!\"\n\nSuo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä\nsodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun\nkuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia\ntaisteluja -- olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan\nosattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt\nvertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen\nSusi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä\nhelposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee\nkuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt\nkunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.\n\nVoitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty\navoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he\nkykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi\nniin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien\nmiestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta\nvoisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin\noikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti\nvoittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.\n\nHe seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin\nkolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta\nluoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja\nsisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva\nkaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja\nihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.\n\n\"Tässä halakazien pesä nyt on\", virkkoi Susi-Galazi.\n\n\"Pesäpä todellakin\", sanoi Umslopogaas; \"mutta miten pääsemme muniin\nkäsiksi? Puu on oksaton.\"\n\n\"Mutta rungossa on reikä\", vastasi Galazi.\n\nHän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli\ntallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren\nseinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten\nrakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla\nkivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan\nkoettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun\nkarja oli ajettu sisään.\n\n\"Tästä emme pääse\", sanoi Galazi. \"Seuratkaa minua.\"\n\nKierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton\npäässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.\n\n\"Tuolla on reikä, josta kettu on pujahtanut luolaansa\", sanoi Galazi.\n\nHe kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin\nmuurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.\n\n\"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?\" huusi\nUmslopogaas. \"Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!\"\n\nKaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta\nkuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:\n\n\"Tässä ovat hyeenat, Bulalio.\"\n\n\"Koloon sitten!\" sanoi Umslopogaas, \"ja pitäköön hän, joka pääsee läpi,\npuoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun.\"\n\nMolemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi\npolvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin\nojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului\nselvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen.\nMies oli saanut surmansa.\n\n\"Hänellä oli huono suojelushenki\", virkkoi toinen; \"katsotaanpa, onko\nminun parempi.\"\n\nHän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä\nerotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua\nkuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului\ntukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti\nsiltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei\nnäkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt\ntakaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan\nvetämään häntä pois.\n\nSoturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan\nsurullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää\nsynkän näköisinä.\n\n\"Susi olen nimeltäni\", sanoi Galazi, \"eikä susi saa pelätä pimeätä;\nsitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten\nvelvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään\", ja hän\nheittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli\nkurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: \"Odotahan, Galazi! Olen\nkeksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te,\nlapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän\nliikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme,\nsillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä\nkuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö -- Susi-Galazi, jos\nhän on silloin vielä elossa.\"\n\n\"Älä puhu minusta, Bulalio\", sanoi Galazi, \"sillä me kuolemme yhdessä\nniinkuin olemme eläneetkin.\"\n\n\"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako\nenää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti,\neivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja\nodottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat -- olkaa silloin\nvaruillanne. Hyvästi lapseni!\"\n\n\"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne\nharhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja.\"\n\nUmslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa\nedessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy\neteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja\nkosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä\njalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä\nmiehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että\nmiehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä\nputoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten\nhän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota\nsuunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein\npimeä. \"Tämäpä sopiikin hyvin\", tuumi Umslopogaas, \"sillä tässä ei voi\nerottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä.\" Samassa\nhän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.\n\n\"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia\", virkkoi joku, \"he\npelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua\", ja joku\nnauroi.\n\nUmslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta\nselässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle\nerään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.\n\n\"Kautta ihanan Liljamme!\" huusi eräs soturi, \"tuossa on kolmas! Tässä\nsinulle, sinä zulu-rotta!\" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan.\n\"Ja tässä!\" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella\nvoimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. \"Ja tässä! Ja tässä!\nJa tässä!\" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.\n\nUmslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. \"Kyllä\nriittää\", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. \"Tuo ei palaa enää\nmilloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla\nkatsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki.\nRientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän.\"\n\nHän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas\nodottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen.\nMiehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä\nvälähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja\nennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo\neräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.\n\n\"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!\" huusi hän, kun\nsotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle\nja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän\nnokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin\nnäkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset\nsaartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten\nhyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta,\nmutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan.\nSuurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan\nkaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa\nsitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.\n\nGalazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui\nvimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli\npian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen\nkuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen\ntoisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun\nmelskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun\nniinkuin muut syöksyvät veteen -- nyt niitä oli kymmenen, nyt\nparikymmentä -- ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei\nhyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa,\nja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.\n\n\n\n\nV.\n\nNADA.\n\n\nUmslopogaas tarkasti väkensä, ja virkkoi sitten:\n\n\"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit\npiilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi,\nastu sinä tilalleni ja johda meitä.\"\n\nGalazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin\nlaajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä\nkarjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin\nsuuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri\nkasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.\n\n\"Tuossa on meille valoa\", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen\nmies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta\nnuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät\nkoholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui\nluolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä\nvihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta\nvihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli.\nUmslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi\njäljellä -- niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit\nkaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja\noli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.\n\nUmslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan\nnurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti\nGalazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja\nsolakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa\nedessä.\n\n\"Pelkuri raukka!\" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei\nosunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että\nsäkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:\n\n\"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?\"\n\nKilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta\näänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt\ntoistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon\njonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi,\nmutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota\nseinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei\nollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli\nväriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti\nja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat\nkuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko\nolemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme\nkeskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut\nUmslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten\nkadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen\nVuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan\nhänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.\n\nHän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä\ntuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen\nsoturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin\nvalaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää\ntaistelun riehuessa heidän ympärillään.\n\n\"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?\" kysyi Umslopogaas\nvihdoin.\n\n\"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi.\nOlin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita\nrakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja\nlopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän.\"\n\nUmslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen\nkädestään.\n\n\"Katso minuun, Nada Mopon tytär\", sanoi hän matalalla äänellä, \"ja\nsano, kuka olen.\"\n\nTyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen.\nKasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton\nhämmästys. \"Kautta sydämeni\", huudahti hän, \"sinä olet Umslopogaas,\nveljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin\nkuolleena kuin elävänäkin.\"\n\nUmslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän\noli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.\n\n\"Nyt suutelet minua\", sanoi Nada, \"ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran\nhiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran -- ja\nvieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön,\nveljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme\njälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan\noikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen\nolin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua\nnaimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät,\nveljeni, jos vain voit.\"\n\nUmslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai\nloppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle:\n\"Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen\nnosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään\ntottelemattomuutensa.\" Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin\nhiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa\nja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli\npäätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä\nyönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät\nSusi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat\navaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.\n\nKun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista,\nja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten\nvaralta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa\nkertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo\ntiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä\nkylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa\nmaine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat\nvaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin\nkylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen\näitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat\nantaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä\nhyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä\nnaimisiin.\n\n\"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?\" kysyi Umslopogaas.\n\"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä.\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Nada katsoen maahan. \"Minulla ei ole siihen halua.\nTahdon olla yksin.\"\n\n\"Tiedätkö, Nada\", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, \"miksi lähdin\ntälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän\nkarjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun\nkertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä\ntulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni\ntahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut\nsuunnitelmani.\"\n\nKuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui\nmaahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: \"Oi,\nälä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa\nminut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut,\neniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut\npäätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä.\nOlenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen\nlailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut\nkuolemasta häpeään!\"\n\nNiin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, ja\nUmslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa Nadaa\nDingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopulta\nBalekan kohtalon.\n\n\"Niitä on paljon, Nada\", sanoin hän, \"joiden mielestä ei olisi mikään\nonnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi.\"\n\n\"Minun laitani on toisin\", vastasi Nada. \"Ei, ennen kuolen; omalla\nkädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan.\"\n\nUmslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset\navioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan\nvain: \"Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy\nmennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä\nsanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota\nhänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin\nvihan ja pelastaakseni henkeni?\"\n\n\"Sano näin, veljeni\", vastasi Nada hetkisen mietittyään: \"Sano, että\nLilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa\ntaistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut;\nnäetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin\ntytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään,\nkunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun\nkuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin\ntamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun\non valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään\npimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja,\njonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan\nvimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa\nkaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin\ntyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella\npiirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa\nselostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi.\"\n\n\"Mutta miten sitten käy, Nada\", kysyi Umslopogaas, \"kun mieheni näkevät\nsinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä\nmaassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?\"\n\n\"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas.\nSinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun\nnuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin\nkuka voi sanoa, että olen Lilja?\"\n\n\"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten,\nkohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?\"\n\n\"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren\njuurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen\nmuotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne.\"\n\nUmslopogaas selitti tien tarkkaan ja Nada kuunteli vaieten.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän. \"Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne\njaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon,\nniin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut,\nUmslopogaas veljeni.\"\n\n\"Varmasti, sisareni\", vastasi Umslopogaas. \"Tie on pitkä, ja monet\nvaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä\nturvapaikkaa\", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi,\nettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.\n\n\"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava\", vastasi Nada\nhymyillen. \"Muuta keinoa ei valitettavasti ole.\"\n\nUmslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä\nGalazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten\nja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää\nkauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan\nihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet\noman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen\ntilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti\naivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.\n\nNada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas\nnärkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. \"Olen puhunut, mitä\nsydämeni sanoo\", vastasi hän.\n\nSitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva,\nja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön,\njonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita,\njotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.\n\n\"He nukkuvat rauhassa\", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, \"niin on\nsuloista saada levätä.\"\n\n\"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö\", murahti Galazi, ja Nada värisi\njälleen.\n\nTuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin\nluolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs\nkirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi\nlähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan\nseuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän\nvarjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja\nkuivattua lihaa.\n\nVihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli\nraivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat\nsaaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä\nmiehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille,\njotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin\nväsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he\nnäkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.\n\nUmslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa\ntaampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi,\nettä hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle\nja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.\n\n\"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme\", sanoi Umslopogaas Nadan\nhäivyttyä pimeään.\n\n\"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan\", vastasi Galazi.\n\"Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä\nhänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän\non kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan.\"\n\nUmslopogaas ei vastannut, vaan astui hitaasti aukon läpi.\n\n\"Kuinka tämä on käsitettävissä?\" sanoi vahtipäällikkö. \"Kolme meni\nulos, mutta vain kaksi palasi.\"\n\n\"Vaiti!\" ärjäisi Umslopogaas. \"Oletko humaltunut halakazien oluesta vai\noletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme\nolleen soturin palautin leiriin!\"\n\n\"Olkoon niin, isä\", vastasi soturi. \"Kaksi meni ja kaksi tuli. Kaikki\nhyvin!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nTULIKOE.\n\n\nAamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli\nsyöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka\nolivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta.\nUmslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä,\njoka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan\nsaaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun,\njoka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui\nUmslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja\nsaaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui --\ntyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia\ntämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit\nsanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi\nkädessä -- mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?\n\nKaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui\nGalazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa\nedeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä\nhyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri\nkun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja\nrukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies,\nvaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien\njättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta\nnaisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut\nsoturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli\nväliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi\nraivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja\npyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.\n\n\"Teit aivan oikein, veljeni\", sanoi Umslopogaas.. \"Menkäämme katsomaan\ntuota tyttöä. Ehkä se on Liljankukka ja onpa onnetonta, jos niin on,\nsillä minä en totisesti tiedä, miten selittää asian Dingaanille.\"\n\nJoukko päälliköitä seurasi Umslopogaasia ja Galazia paikalle, johon\ntyttö ja eräs kaatunut kirveskansan soturi oli yöllä kannettu.\n\n\"Kaikki näkyy olevan niin kuin Galazi veljeni on kertonut\", virkkoi\nUmslopogaas heilauttaen soihtua ruumiiden yläpuolella. \"Tämä on\nepäilemättä Liljankukka, jonka tähden lähdimme tälle retkelle, ja tuo\ntuossa on Galazin mainitsema itsensä tapattanut hullu. Onneton paikka!\nMiten tämä nyt Dingaanille selitetään? Mutta minkäpä sille mahtaa;\ntyttö, joka oli kauneista kaunein, ei ole enää juuri katsomisen\narvoinen. Menkäämme!\" Ja hän kääntyi sanoen mennessään:\n\n\"Kietokaa tyttö häränvuotiin ja peittäkää suolalla; viemme hänet\nmukanamme!\" Ja niin tehtiinkin.\n\n\"Niin ikävästi näkyy käyneen, isä\", puuttuivat nyt päälliköt puheeseen,\n\"mutta minkäpä sille enää mahtaa, tehtyä ei voi tekemättömäksi saada,\nja Dingaanin täytyy olla ilman morsiantaan.\" Mies, joka oli ollut\nvahtipäällikkönä, kun Umslopogaas, Galazi ja eräs kolmas olivat\nkulkeneet holvikäytävän läpi, ei virkkanut sanaakaan, mutta hänellä oli\nsiitä huolimatta omat ajatuksensa asiasta, sillä hänestä oli näyttänyt,\nettä menijöitä oli kolme eikä kaksi. Hän oli sitäpaitsi ollut\nnäkevinään, että tuo kolmas oli nuori, kaunis tyttö, sillä tämän\nmennessä oli hän nähnyt kilven takaa viehättävät kasvot ja naisen\nsilmän välkähdyksen, silmän, joka oli suuri ja tumma muistuttaen\nhirveä. Hän pani myös merkille, ettei Bulalio kutsunut paikalle ketään\nvankeja toteamaan, oliko ruumis Lilja-tytön, ja sitäpaitsi oli Bulalio\nheiluttanut soihtua sinne tänne ruumiita katsellessaan -- Bulalio,\njonka käsi oli aina kaikista vakavin. Mies painoi kaikki nämä seikat\ntarkoin mieleensä unhottamatta mitään.\n\nKotimatkalla sattui vielä niin, isäni, että Umslopogaas julmistui kovin\ntuolle samalle miehelle, koska tämä oli koettanut anastaa itselleen\nerään toverinsa osan saaliista. Mies alennettiin ja menetti\nsaalisosuutensakin, minkä johdosta, vaikka tuomio oli ollutkin aivan\noikea, hän alkoi yhä enemmän ajatella tuota kolmatta, joka oli mennyt\nholvikäytävän läpi palaamatta takaisin ja joka oli hänestä näyttänyt\nnuorelta kauniilta naiselta. Silmätkin olivat olleet niin naiselliset.\n\nUmslopogaas oli päättänyt marssia suoraan kuninkaan puheille\nUmgugunhdlovuun, mutta ennenkuin hän lähti liikkeelle, kysyi hän\nsoturien kuullen Susi-Galazilta, tulisiko tämä mukaan, vai haluaisiko\nhän jäädä halakazien päälliköksi, mikä oli hänen syntyperäinen\noikeutensa. Galazi vastasi naurahtaen, ettei hän ollut lähtenyt\nretkelle päällikkyyttä tavoitellakseen, vaan koston tähden.\nHalakazejahan oli jäänyt niin vähän jäljellekin, ettei heidän\npäällikkönään olo merkinnyt juuri mitään. Ja sitäpaitsi, lisäsi hän,\nolivat he, hän ja Umslopogaas, kasvaneet yhdessä kuin kaksi puuta,\njoiden juuret ovat toisiinsa punoutuneet, ja hän pelkäsi, että jos\ntoinen kiskaistaisiin ylös ja istutettaisiin Swazi-maan multaan,\nkuihtuisivat molemmat; ainakin hän, Galazi, kuihtuisi, joka rakasti\nvain yhtä ihmistä ja eräitä susia.\n\nUmslopogaas ei puhunut Galazin päällikkyydestä sen enempää, vaan antoi\nlähtömerkin. Hänellä oli mukanaan suuri karja-lauma ja paljon vankeja,\nnuoria naisia ja lapsia, tuliaislahjaksi Dingaanille, jonka suosion hän\ntahtoi saavuttaa ja jonka sydämen hän toivoi siten lepyttävänsä, kun\nhän ei tuonut sitä, jota Dingaan toivoi -- Liljaa, kukkaisten kukkaa.\nMutta ollen varovainen mies, joka ei juuri luottanut kuningasten\nystävällisyyteen, Umslopogaas lähetti Zulu-maan rajalle tultuaan\nparhaan osan karjasta ja kauneimmat tytöt ja lapset kirveskansan\nhoiviin, Kummitusvuoren luo. Ja tuo entinen päällysmies ja nykyinen\ntavallinen soturi pani tämänkin mieleensä.\n\nIstuin ja odottelin eräänä aamuna kuningasta Umgugundhlovussa,\nodottelin, vaikka Dingaan ei ollut virkkanut minulle sanaakaan\neilispäivästä lähtien, ei hyvää eikä pahaa, kun olin sanonut hänelle,\nettä hänen murhaamainsa valkoisten miesten verestä versoisi hänen oman\nkuolemansa kukka. Asianlaita oli nimittäin siten, isäni, että\nUmslopogaas saapui Umgugundhlovuun amaboonain murhaamisen jälkeisenä\naamuna.\n\nDingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä.\nHänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs\nvalkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja\nkunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo\nmuukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa,\njota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen.\nJohtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan\nasettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia\nrauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan\nkutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä\nDingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.\n\nValkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien\nkävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja\nnäkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:\n\n\"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon\nkaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä\neläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa\npaikassa?\"\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas\", vastasi mies, \"enhän voi\ntuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat,\nryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon\ntulipätsiin.\"\n\n\"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea\", vastasi Dingaan, \"ja\njos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä\nhaluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni\nkeinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran\njoutuisinkin.\"\n\n\"Kuinka sitten, oi kuningas?\"\n\nDingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren\navoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli\nkyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli\nladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli\npolttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.\n\n\"Sen saat pian nähdä omin silmin\", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää\nrovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli\njätetty kaupunkiin, -- saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä\nnoin puolitoistatuhatta miestä.\n\nRovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että\nrykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten\nkorkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein\nsietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.\n\n\"No, rukoilijamies, onko pätsisi kuumempi kuin tuo?\" sanoi kuningas.\n\nMies vastasi, ettei hän tiennyt, mutta kuuma se varmasti oli.\n\n\"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne\njoutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja\nkuumempi. Hoi, lapset!\" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös\nhypähtäen, \"näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin.\nLiekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!\"\n\nValkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan\nkäskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen\nolla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja\nrukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan\nymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja\npannen ilman väräjämään kuumuudesta.\n\nMutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: \"Kuulkaa ja\ntäyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas!\nEilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat\naseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen.\nTulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin\ntulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!\"\n\nHän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että\nilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki,\nettä kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi\nkuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät\npäällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat\nIngomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja\nme näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi --\nhyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään\njäljelle.\n\nEnsimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät\ntuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla\njaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt\nainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen\nkynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin.\nMutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi\nliekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat\nviimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni\ntihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä\nmatalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi\nkärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion\ntoiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä,\nliekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi\nhäämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat\nvoittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt\nliekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli\nkulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä\nniitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi\nainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena\nse pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.\n\n\"Siinä näet, rukoustaikuri\", sanoi Dingaan nauraen. \"Noin minä aion\nselvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken\nsotureideni sammuttaa tulen.\"\n\nSilloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää\nhalua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen\npoistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja\nkuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen\nmukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen\nylistyssanoja huudellen.\n\n\"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni\", sanoi Dingaan, sillä\nkilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla\nolivat tukka ja töyhdöt jäljellä.\n\n\"Wow!\" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, \"parranajo\nkäynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa\npätsissä.\"\n\nSitten hän käski tuoda miehille olutta, sillä kuumuus oli aiheuttanut\npolttavan janon.\n\nOlen kertonut tämän tapauksen sentähden, isäni, että se kuuluu myös\ntavallaan kertomukseeni, vaikka et taida sitä arvatakaan. Kuningas oli\ntuskin ehtinyt antaa käskyn oluen tarjoilusta, kun eräs sanansaattaja\ntuli ilmoittamaan, että kirveskansan päällikkö, joka oli palannut\nsotaretkeltään halakazeja vastaan, odotteli sotureineen porttien\nulkopuolella paljon saalista mukanaan. Kuullessani tämän hypähti\nsydämeni ilosta, sillä olin ollut suuresti peloissani kasvattipoikani\npuolesta. Dingaankin riemastui ja hypähti ylös tanssien kuin pieni\nlapsi.\n\n\"No, vihdoinkin saamme hyviä uutisia\", sanoi hän unhottaen äskeisen\ntulikokeen kokonaan. \"Vihdoinkin saan nähdä tuon Liljan, jota olen niin\nkauan ikävöinyt. Käskekää Bulalion tulla väkineen heti luokseni.\"\n\nHetken hiljaisuus seurasi. Sitten alkoi kaukaa korkean ympärysaitauksen\ntakaa kuulua laulua, ja kaksi rotevaa miestä syöksähti portista sisään.\nMolemmilla oli sudentalja hartioilla ja musta töyhtö päässä ja toisella\noli kädessä suuri tappara ja toisella nuija. He juoksivat pää alhaalla\nja kilvet eteenpäin ojennettuina niinkuin koiran ankarasti ahdistamat\nhirvet, eikä Umgugundhlovussa oltu milloinkaan nähty Susi-veikkojen\njuoksun veroista. Päästyään kentän puoliväliin he pysähtyivät äkkiä,\nniin että äskeisen rovion tuhka pölähti pienenä kiehkurana ilmaan.\n\n\"Kautta pääni! katsohan, nuo tulevat eteeni aseistettuina\", sanoi\nDingaan kulmiaan rypistäen, \"ja sehän on kuoleman uhalla kielletty.\nKuka on tuo peloittavan suuri mies, joka nyt kohottaa tapparaansa?\nEllen tietäisi veljeni suuren Elefantin kuolleen, niin voisinpa melkein\nvannoa, että se on hän niiltä ajoilta, jolloin hän kukisti Zwiden.\nTuommoinen hän oli vartaloltaan ja noin juuri hänkin käänteli päätään\nsilmäillen ympärilleen kuin leijona.\"\n\n\"Hän on luullakseni Bulalio, kirveskansan päällikkö, oi kuningas\",\nvastasin minä.\n\n\"Entä tuo toinen? Iso mies hänkin. Enpä ole milloinkaan nähnyt\ntuommoista paria!\"\n\n\"Olenpa melkein varma, että se on Susi-Galazi, Bulalion veriveli ja\nlähin mies\", vastasin minä jälleen.\n\nHeidän jäljessään tulivat kirveskansan soturit, aseinaan nyt vain\nlyhyet kepit. He tulivat nelimiehisissä riveissä päät alhaalla ja\nmustat kilvet eteenpäin ojennettuina, ryhmittyen Susi-veikkojen taakse,\nkunnes kaikki olivat saapuvilla. Halakazi-vangit tuotiin viimeiseksi --\nsuuri joukko naisia, poikia ja tyttöjä, jotka painautuivat sotureiden\ntaakse kuin pelästynyt vasikkalauma.\n\n\"Komea näky totisesti\", sanoi Dingaan katsellessaan tuota\nmustakilpisten ja mustatöyhtöisten soturien jylhää joukkoa.\n\"Minullakaan ei ole rykmenteissäni uljaampaa väkeä ja kuitenkin minä\nnäen nämä vasta nyt ensi kerran\", ja hän rypisti jälleen kulmiaan.\n\nUmslopogaas kohotti äkkiä tapparansa ja syöksähti täyteen juoksuun\nkomppaniat jäljessään. He tulivat aivan kohti töyhdöt ilmanvedosta\ntaaksepäin taipuneina, kunnes minä luulin heidän aikovan polkea meidät\nmäsäksi, mutta päästyään kymmenen askeleen päähän kuninkaasta\nUmslopogaas kohotti jälleen Itkuntekijän ja Galazi Vartijan, jolloin\njokainen pysähtyi paikalleen tomun tuoksiessa. Soturit olivat\npysähtyneet pitkiin suljettuihin riveihin päät alhaalla ja kilvet\neteenpäin ojennettuina. Seisottuaan niin noin minuutin verran\nUmslopogaas kohotti Itkuntekijän kolmannen kerran, jolloin joka mies\nponnahti varpailleen sysäten kilven korkealle ilmaan ja joka kurkusta\nkajahti: \"_Bayéte_!\"\n\n\"Komea näky, komea näky\", sanoi Dingaan jälleen, \"mutta nämä soturit,\njotka eivät ole tehneet minulle tahi edeltäjälleni, suurelle\nElefantille, pienintäkään palvelusta, on liian hyvin harjoiteltu, ja\ntuo Bulalio on, sanon minä, liian etevä päällikkö. Tulkaa tänne, te\nkaksi!\" huusi hän sitten.\n\nSusi-veikot astuivat esiin aivan kuninkaan eteen, joka katseli heitä\nhetkisen silmää rävähdyttämättä, noiden molempien katsoessa yhtä\ntiukasti takaisin.\n\n\n\n\nVII.\n\nLILJAN LUOVUTUS.\n\n\n\"Mitkä ovat nimenne?\" kysyi Dingaan.\n\n\"Bulalio Tappaja ja Susi-Galazi, oi kuningas\", vastasi Umslopogaas.\n\n\"Sinäkö siis lähetit kerran terveisiä suurelle Elefantille, joka on\nkuollut, Bulalio?\"'\n\n\"Aivan niin, oi kuningas. Minä lähetin terveiset, mutta mikäli olen\nkuullut, teki sanansaattajani Masilo enemmänkin kuin mitä terveiseni\nsisälsivät, sillä hänhän murhasi suuren Elefantin. Tuo Masilo oli hyvin\nilkeäsydäminen mies.\"\n\nDingaan hätkähti hiukan, sillä hän tiesi itse aivan hyvin asian oikean\nlaidan, kun oli ollut itse teossa mukana, mutta hän luuli, ettei tuo\nkaukaisilta seuduilta tullut päällikkö ollut kuullut mitään sellaista,\nminkä vuoksi hän ei virkkanut terveisistä sen enempää.\n\n\"Kuinka rohkenette astua eteeni asestettuina? Ettekö tiedä, että se on\nkuoleman uhalla kielletty?\"\n\n\"Emme, oi kuningas\", vastasi Umslopogaas. \"Sanottakoon sitäpaitsi, että\nvain tämä tappara, eikä mikään muu, oikeuttaa minut hallitsemaan\nkansaani. Jos minut nähdään ilman tätä, voi jokainen, joka kykenee,\nanastaa paikkani, sillä tämä tappara on kirveskansan kuningatar, ja sen\nhallitsija on sen palvelija.\"\n\n\"Kumma tapa\", sanoi Dingaan, \"mutta olkoon. Entä sinä, Susi, miten on\nsinun aseesi laita?\"\n\n\"Tämä nuija on henkivartijani, oi kuningas\", vastasi Galazi. \"Jos minut\nnähdään ilman tätä nuijaa, voi jokainen, joka kykenee, ottaa henkeni,\nsillä tämä nuija on minun vartijani enkä minä sen.\"\n\n\"Et ole kuunaan ollut lähempänä menettää sekä nuijaa että henkeäsikin\",\nsanoi Dingaan tuimasti.\n\n\"Voipa niin olla, oi kuningas\", vastasi Galazi. \"Kun hetki on tullut,\nlopettaa Vartija epäilemättä vartioimisensa.\"\n\n\"Olette outo pari\", sanoi Dingaan. \"Missä olette nyt olleet ja mitä\nasiaa teillä on tänne Elefantin kaupunkiin?\"\n\n\"Tulemme kaukaa, oi kuningas!\" vastasi Umslopogaas. \"Olemme vaeltaneet\npitkän matkan etsiessämme erästä kukkaa eräälle kuninkaalle, millä\nretkellä tallasimme erään puutarhan Swazi-maassa, jonka hoitajat ovat\ntuolla\" -- hän viittasi vankijoukkoon -- \"ja jossa käyskennellyt karja\non porttiesi edessä.\"\n\n\"Hyvä on, Bulalio! Puutarhurit näen ja karjan ammumisen kuulen, mutta\nmissä on tuo kukka? Missä on kukka, jota lähditte Swazi-maan mullasta\netsimään? Oliko etsimänne kukka ehkä joku lilja?\"\n\n\"Niin oli -- Liljahan se oli, oi kuningas, ja nyt on tuo Liljankukka\nvalitettavasti kuihtunut, oi kuningas! Jäljellä on vain varsi,\nkuihtunut ja kellastunut sekin, kuin ihmisen luuranko.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" huudahti Dingaan kavahtaen ylös.\n\n\"Sen saa kuningas pian nähdä\", vastasi Umslopogaas, kääntyen takanaan\nseisovien päälliköittensä puoleen, joille hän sanoi pari sanaa. Rivit\naukenivat, ja neljä soturia astui esiin kantaen olkapäillään paareja,\njoilla lepäsi jokin raakoihin härän vuotiin kiedottu esine. Soturit\ntervehtivät ja laskivat taakkansa kuninkaan eteen.\n\n\"Avatkaa!\" käski Umslopogaas. Vuodat kierrettiin auki ja näkyviin tuli\nsuolaan peitetty nuoren tytön ruumis, tytön, joka oli kerran ollut\nkaunis ja suloinen.\n\n\"Tuossa on Liljankukan varsi, oi kuningas\", sanoi Umslopogaas viitaten\ntapparallaan ruumiiseen, \"kukka on kuihtunut aikansa kukoistettuaan.\"\n\nDingaan tuijotti eteensä ja syvä katkeruus valtasi hänen mielensä,\nsillä hän ei ollut toivonut mitään niin hartaasti ja kiihkeästi kuin\nsaada Lilja omakseen.\n\n\"Viekää haaska pois ja heittäkää koirille!\" huusi hän. \"Joutuin! Tahdon\nsaada heti tietää, miten tyttö sai surmansa, josta rikoksesta minä\nvaadin sinut tilille, Bulalio. Punnitse tarkoin sanasi ja vastaa hyvin,\nsillä nyt on henkesi vastauksesi varassa.\"\n\nUmslopogaas kertoi sepittämänsä jutun, jonka tiedät, isäni, ja kun hän\noli lopettanut, astui Galazi esiin ja kertoi, mitä hän tiesi\ntapahtumasta, kuinka hän oli nähnyt erään soturinsa iskevän tytön\nkuoliaaksi, minkä soturin hän oli vihansa vimmassa sitten itse iskenyt\nkuoliaaksi. Ja muutamat päälliköt, jotka olivat nähneet sekä tytön että\nsoturin, todistivat Umslopogaasin ja Galazin puhuneen totta.\n\nDingaan oli sangen vihastunut, mutta tehtyä ei voinut kukaan\ntekemättömäksi saada. Lilja oli kuollut ja ainoa syyllinen oli jo\nsaanut hengellään vastata teostaan ollen siten Dingaanin käden\nsaavuttamattomissa.\n\n\"Lähtekää täältä, te molemmat\", sanoi hän Susi-veikoille, \"ja viekää\nsoturinne mukananne. Minä otan karjan ja vangit. Ja olkaa sangen\nkiitolliset, että säästän kurjan henkenne, sillä te olette\nkäyttäytyneet sangen sopimattomasti. Lähditte luvattani sotapolulle\nsillä seurauksella, että tyttö, jota sydämeni niin hartaasti ikävöi,\nsai surmansa. Toitte tosin hänen ruumiinsa minulle, mutta ette hänen\nhenkeään.\"\n\nKun kuningas sanoi säästävänsä heidän henkensä, hymyili Umslopogaas\njulmasti katsahtaen sotureihinsa. Sitten hän tervehti kuningasta ja\nkääntyi mennäkseen. Mutta samassa juoksi riveistä eräs soturi Dingaanin\neteen ja huudahti:\n\n\"Salliiko kuningas, että sanon kuninkaalle totuuden, ja saanko sitten\nlevätä kuninkaan suojeluksessa?\"\n\nSoturi oli sama, joka oli ollut vahtipäällikkönä sinä yönä, jolloin\nkolme henkilöä meni holvikäytävän läpi ja vain kaksi palasi, sama mies,\njonka Umslopogaas oli sitten alentanut tavalliseksi soturiksi.\n\n\"Puhu ja ole hyvässä turvassa\", vastasi Dingaan.\n\n\"Oi kuningas\", sanoi soturi, \"korvasi on täytetty valheilla. Yönä,\njolloin halakazit lyötiin, olin minä vahtipäällikkönä heidän\nluolavarustuksensa portilla. Yö oli hiljainen ja tähtikirkas ja minua\nalkoi jo väsyttää päivän rasitusten jälkeen, kun samassa kuulin\naskeleita ja portille ilmestyi kolme henkeä -- Bulalio, Susi-Galazi ja\neräs kolmas, joka oli pitkä ja solakka ja kantoi kilpeään korkealla --\nnäin. He menivät nopeasti ohitseni, mutta tuon kolmannen vaippa hipaisi\nminua sysäytyen hiukan sivulle, ja vaipan alla ei ollut miehen rinta,\noi kuningas, vaan naisen -- naisen, joka oli melkein valkoinen\nväriltään ja sangen ihana. Ja vetäistessään vaipan paikoilleen tuo\nkolmas liikahdutti kilpeään. Kilven takana eivät olleet miehen kasvot,\noi kuningas, vaan tytön -- tytön, joka oli kuuta kauniimpi ja jonka\nsilmät olivat tähtiä kirkkaammat. Portista meni kolme, mutta vain kaksi\npalasi, oi kuningas, ja kurkistaessani heidän jälkeensä minusta näytti,\nettä tuo kolmas kiiruhti nopeasti ulkopuolella näkyvälle tasangolle\njuosten niinkuin tytöt juoksevat. Tiedustellessani vahtipäällikkönä\nelefantti Bulaliolta, mihin tuo kolmas oli joutunut, vastasi Bulalio,\nettä heitä oli ollutkin vain kaksi. Vangeista ei sitäpaitsi käsketty\nketään toteamaan, kuka tuo kuollut tyttö oli, mikä oli nyt myöhäistä,\nja soturi, joka oli maannut kuolleena tytön vieressä, ei ollut saanut\nsurmaansa Galazin nuijasta. Hänet oli eräs halakazi tappanut luolan\nulkopuolella. Näin omin silmin hänen kaatuvan ja tapoinpa vielä hänen\nsurmaajansakin. Ja vielä yksi seikka, oi sinä maailman valtias,\narvokkaimmat vangit ja parhain karja eivät ole täällä, vaan Bulalion,\nkirveskansan päällikön suuressa kylässä. Olen puhunut, oi kuningas,\nkoska sydämeni ei siedä valhetta. Olen sanonut sinulle totuuden, oi\nkuningas, niin että suojele sinä nyt minua noiden Susi-veikkojen\nraivolta, sillä he eivät tunne sääliä.\"\n\nPetturin puhuessa oli Umslopogaas siirtynyt tuuma tuumalta aivan\nhuomaamatta yhä lähemmäksi, kunnes hän olisi voinut ulottua mieheen\nkeihäällä. Kukaan ei huomannut tätä, paitsi minä ja ehkä Galazikin,\nsillä kaikki tuijottivat Dingaanin kasvoihin kuin lähenevään\nmyrskypilveen.\n\n\"Älä pelkää, soturi\", sähähti Dingaan pyöritellen silmiään; \"leijonan\nkäpälä suojelee sinua, palvelijani.\"\n\nKuningas ei ollut ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun saakka, kun\nUmslopogaas ponnahti ääntä päästämättä petturin kimppuun. Umslopogaasin\nkatse oli kauhea nähdä, kun hän iskeytyi paljain käsin mieheen kiinni\nvääntäen hirveällä voimallaan silmänräpäyksessä niskat nurin niinkuin\nlapsi taittaa kepakon. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä,\nmitä oikein tapahtui -- kuulin vain ilkeän rasahduksen ja miehen\nhengetön ruumis lennähti korkeassa kaaressa Dinganin jalkojen juureen\nUmslopogaasin huudahtaessa kaikuvalla äänellä:\n\n\"Siinä on palvelijasi, kuningas! Totisesti saa hän nyt levätä\nsuojeluksessasi!\"\n\nSanoja seurasi syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat aivan tyrmistyneet\npelosta ja hämmästyksestä. Olihan tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta.\n\n\"Tappakaa hänet!\" sähähti Dingaan vihdoin raivosta vavisten. \"Tappakaa\ntuo koira ja kaikki hänen seuralaisensakin!\"\n\n\"Nytpä sitten alkaakin peli, jota minäkin osaan\", vastasi Umslopogaas.\n\"Hei, te kirveskansan soturit! Aiotteko sallia noiden merkittyjen\nrottain tappaa teidät?\" ja hän viittasi Itkuntekijällä sotureihin,\njotka olivat selvinneet hengissä roviosta, mutta joiden kasvoja tuli\noli kärvennellyt.\n\nRiveistä kajahti hillitön naurunrähäkkä, jota seurasi jymisevä huuto:\n\n\"Emme suinkaan, Bulalio!\"\n\nSoturit kääntyivät vihollisiinsa päin, ja kaikkialta kuului kilpien\nkuminaa.\n\nUmslopogaas oli samassa miestensä luona, ja kuninkaan soturit\nhyökkäsivät eteenpäin täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta silloin\nsyöksyi Susi-Galazi kuninkaan eteen ja ärjäisi heilauttaen nuijansa\nkorkealle:\n\n\"Seis!\"\n\nHuutoa seurasi haudanhiljaisuus, sillä kaikki näkivät, että Dingaanin\npää oli nyt Vartijan synkässä ja uhkaavassa varjossa.\n\n\"On aivan turhaa uhrata kuolemalle niin monta miestä, kun yksikin\nriittää\", huusi Galazi jälleen. \"Jos näen keihään välähdyksenkään, niin\nVartija putoaa siihen, jossa sen varjo nyt on, ja katso! maailmassa on\nyhtä kuningasta vähemmän. Yksi sana, kuningas!\"\n\nDingaan katsahti tuohon edessään seisovaan rotevaan mieheen ja tunsi\nnuijan viileän varjon otsallaan. Hän alkoi vavista -- mutta nyt pelosta\nja kauhusta. \"Menkää rauhassa!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvin sanottu, kuningas\", virkkoi Galazi irvistäen ja vetäytyi\nhitaasti miestensä luo huudahtaen: \"Ylistetty olkoon kuningas! Kuningas\nkäskee lastensa poistua rauhassa!\"\n\nMutta kun Dingaan tunsi kuoleman varjon siirtyvän otsaltaan, aikoi hän\nraivoissaan sittenkin antaa käskyn sotureilleen käydä vieraiden\nkimppuun, ja minä sain vain suurella vaivalla hänet hillityksi.\n\n\"Lausut oman kuolemantuomiosi, jos annat hyökkäyskäskyn, oi kuningas\",\nsanoin minä. \"Bulalio murskaa kantapäällään tuommoiset miehet kuin mitä\nsinulla nyt on käytettävänäsi, ja Vartija kääntyy vielä kerran\nkatsomaan sinua.\"\n\nDingaan ymmärsi tämän ja hillitsi mielensä, sillä kaupungissa ei ollut\nmuita rykmenttejä kuin tuo tulen korventama. Muut oli lähetetty\nNataliin buureja murhaamaan. Mutta hänen täytyi saada verta, ja hän\nkääntyi minuun päin karjaisten:\n\n\"Sinä olet kurja petturi, Mopo, minkä olen jo tiennyt kauan, ja minä\nteen sinulle saman, minkä tuo koira teki äsken palvelijalleen!\" Ja hän\niski keihäällään minua kohti.\n\nMutta minä arvasin hänen tarkoituksensa ja väistin iskun hyppäämällä\nkorkealle ilmaan. Sitten käännyin ja pakenin nopeasti muutamien\nsoturien kiiruhtaessa jälkeeni. Kirveskansan viimeiset komppaniat\nolivat vielä lähellä ja huomasivat sitäpaitsi tuloni, niin että\nviimeisenä kulkeva Umslopogaas riensi heti minua vastaan, jolloin\ntakaa-ajajani seisahtuivat tohtimatta tulla tapparan ulottuville.\n\n\"Minulla ei ole enää sijaa täällä kuninkaan luona, poikani\"; sanoin\nminä Umslopogaasille.\n\n\"Älä pelkää, isäni, kyllä minä sinulle sijan löydän\", vastasi\nUmslopogaas.\n\nHuusin sotureille, jotka olivat minua takaa-ajaneet, seuraavat\nterveiset kuninkaalle vietäviksi:\n\n\"Sanokaa kuninkaalle, että hän teki kovin pahasti ajaessaan minut\nluotaan, sillä minä, Mopo, autoin hänet valtaistuimelle ja vain minä\nvoin hänet siellä pysyttääkin. Sanokaa hänelle myös, että hän tekee\nvielä pahemmin, jos hän lähtee minua tavoittelemaan, sillä päivä,\njolloin jälleen kohtaamme, on oleva hänen kuolinpäivänsä. Niin sanoo\nMopo, _inyanga_, Mopo tietäjä, joka ei ole milloinkaan ennustanut\nväärin.\"\n\nLähdimme liikkeelle ja kun minä palasin Umgugundhlovuun, tulin\npolttamaan kaikki, mitä Dingaan oli jättänyt polttamatta, ja kun\nseuraavan kerran näin Dingaanin, niin -- ah, siitä kerron tuonnempana.\n\nKukaan ei estänyt lähtöämme, ja kun olimme kulkeneet hetkisen, pysähtyi\nUmslopogaas ja sanoi:\n\n\"Haluaisinpa palata sinne, josta tulimme, ja tappaa tuon Dingaanin,\nennenkuin hän tappaa minut.\"\n\n\"On kuitenkin parempi jättää pelästynyt leijona rauhaan tiheikköönsä,\npoikani\", sanoin minä, \"sillä ahdistettu leijona on hyvin vaarallinen.\nVoit olla varma, että Umgugundhlovussa ovat nyt kaikki aseissa, sekä\nnuoret että vanhat, ja vaikka Dingaan pelkäsi äsken, iskee hän nyt\nhenkensä edestä. Et tappanut häntä, kun olisit voinut sen tehdä, ja nyt\non tilaisuus mennyt.\"\n\n\"Järkevästi sanottu\", virkkoi Galazi. \"Soisinpa, että olisin antanut\nVartijan pudota siihen, johon sen varjo lankesi.\"\n\n\"Mikä on neuvosi siis nyt, isä?\" kysyi Umslopogaas.\n\n\"Tämä: te molemmat kokoatte väkenne ja karjanne ja lähdette\nKummitusvuoren varjosta ja tunkeudutte pohjoiseen Mosilikatze Leijonan\njälkiä seuraten, joka väistyi pois Chakan tieltä. Siellä sitten\nhallitsette yhdessä tahi erillänne tarvitsematta uneksiakaan\nDingaanista.\"\n\n\"Ei käy laatuun, isä\", vastasi Umslopogaas. \"Tahdon olla Kummitusvuoren\nvaiheilla niin kauan kuin suinkin voin.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Galazi, \"ja mieluummin aivan sen kallioiden\nkeskellä. Mitä! Pitäisikö susieni metsästää yksin? Antaisinko\nHarmaakuonon, Valkohampaan, Verenjuojan ja Kuoleman kutsua tovereineen\nminua turhaan?\"\n\n\"Olkoon niin, lapset. Te olette nuoria ettekä välitä vanhemman\nneuvoista. Heittäkäämme siis kaikki sallimuksen huomaan.\"\n\nSanoin niin, sillä en tiennyt, miksi Umslopogaas ei tahtonut jättää\nmajaansa. Syy oli se, että hän oli käskenyt Nadan kiiruhtaa sinne häntä\nodottamaan.\n\nMyöhemmin Nadan tavattuaan hän olisi lähtenyt mielelläänkin, mutta\nsilloin oli taivas taas kirkas ja pilvetön; myrskyä ennustavat pilvet\nolivat hajautuneet joksikin ajaksi.\n\nOi, jos Umslopogaas olisi noudattanut neuvoani! Hän hallitsisi nyt\nkuninkaana tarvitsematta harhailla henkipattona vieraissa maissa, en\ntiedä missä; ja Nada eläisi ja kirveskansa olisi vieläkin olemassa.\n\nKun Dingaan sai terveiseni, pelästyi hän suuresti, sillä hän tiesi,\netten milloinkaan valehdellut.\n\nHän hillitsi kätensä hetkeksi eikä lähettänyt armeijaa Umslopogaasia\ntuhoamaan, sillä saattoihan käydä niin, kuin olin ennustanut, että se\nkoituisi hänen kuolemakseen. Ja ennenkuin pelko oli ehtinyt hävitä, oli\nDingaanilla täysi työ amaboonain kanssa, jotka olivat murhista\nraivostuneina alkaneet sodan häntä vastaan. Hän tarvitsi kaikki\nsoturinsa tuohon sotaan voimatta ajatellakaan kostoretkeä jotakin\nvähäpätöistä kaukana pohjoisessa asuvaa päällikköä vastaan.\n\nHän oli kuitenkin äärimmilleen hirmustunut sen johdosta, mitä oli\ntapahtunut, ja murhasi tapansa mukaan suuren joukon viattomia ihmisiä\nkostonhimoaan tyydyttääkseen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nUMSLOPOGAAS SAA TIETÄÄ, KUKA HÄN ON.\n\n\nUmslopogaas kertoi matkan varrella sotaretkestään kaikki, minkä\nkannatti kertoa,'ja kuinka hän oli löytänyt Nadan.\n\nKuullessani, että Nada-tyttäreni oli vielä elossa, minä itkin ilosta,\nmutta olin samoinkuin Umslopogaaskin pelon ja epäilysten vallassa,\nsillä matka Swazi-maasta Kummitusvuorelle on kovin pitkä yksinäisen\nja turvattoman tytön kulkea. En maininnut vielä toistaiseksi\nUmslopogaasille mitään hänen syntyperästään, sillä matkalla saimme vain\nharvoin olla kahdenkesken, ja puillakin on korvat, ja tuuli, joka olisi\nkuullut kuiskauksemme, olisi voinut kuiskata samat sanat kuninkaan\nkorvaan. Tiesin kyllä, että aika oli tullut ilmaista salaisuus, sillä\naikeeni oli saada Umslopogaas julistetuksi Chakan pojaksi. Mutta kaikki\nnuo tuumat raukesivat tyhjiin, koska oli niin määrätty, isäni.\n\nOlisinpa tiennyt silloin, kun tapoin Chakan, että Umslopogaas\neli vielä, niin luultavasti olisin ajanut tahtoni perille ja\nUmslopogaasista olisi tullut kuningas. Tahi jos Dingaan olisi saanut\nLiljan ja Umslopogaasista olisi tehty mahtava mies, niin suunnitelmani\nolisivat ehkä toteutuneet. Mutta kaikki kävi toisin. Tuo Lilja-tyttö ei\nollut kukaan muu kuin Nada, ja kuinka olisi Umslopogaas voinut\nluovuttaa Dingaanille Nadaa, minun tytärtäni, jota hän luuli\nsisarekseen, vastoin tämän tahtoa? Nadan takia olivat Umslopogaas ja\nDingaan nyt veriviholliset ja samasta syystä olin minäkin joutunut\nepäsuosioon ja pakolaiseksi, jonka neuvot eivät enää kelvanneet\nkuninkaalle.\n\nKaikki täytyi siis alkaa alusta, ja kävellessäni soturien keralla\nKummitusvuorta kohti, minä ajattelin asiaa usein ja kiinteästi,\npuhumatta kuitenkaan mitään vielä.\n\nVihdoin saavuimme eräänä päivänä Kummitusvuoren juurelle, nähden\njälleen tuon vuoren huipulla istuvan vanhan velhottaren kivikasvot, ja\njo samana iltana me marssimme laulaen kirveskansan kaupunkiin. Mutta\nGalazi ei ollut silloin enää mukanamme; hän oli kiitänyt vuorelle\nsuttensa luo, ja kun sivuutimme vuoren, kuulimme jo kaukaa\ntervetulotoivotuksen, jonka sudet ulvoivat hänelle. Lähestyessämme\nkaupunkia, tulivat kaikki naiset ja lapset Zinitan johdolla meitä\nvastaanottamaan. Riemuiten ja iloiten he tulivat, mutta kuullessaan ja\nnähdessään, kuinka monta puuttui niistä, jotka olivat kuukausi sitten\nlähteneet retkelle, muuttui heidän ilonsa murheeksi ja itku ja\nvalitukset kuuluivat taivaaseen saakka.\n\nUmslopogaas tervehti ystävällisesti Zinitaa, ja kuitenkin tuntui\nminusta niinkuin jotakin olisi puuttunut. Zinita puheli ensin hyvin\nlempeästi, mutta kuultuaan kaikki, mitä oli tapahtunut, hänen sanansa\nmuuttuivat koviksi ja katkeriksi.\n\n\"Näetkös nyt, Bulalio\", sanoi hän, \"miten kävi, kun kallistit korvasi\ntuon vanhan hupakon jaaritteluille, joka sanoo olevansa nimeltään\n'suu'!\" -- Hän tarkoitti minua, isäni. -- \"Niin, suu hän onkin, suu,\njosta purkautuu vain järjettömyyksiä ja valheita! Minkä neuvon antoi\nhän sinulle -- että lähtisit sotaretkelle halakazeja vastaan ja\ntoimittaisit erään tytön Dingaanille! Ja mitä teit sinä -- hyökkäsit\nhalakazein kimppuun, ja olet tuolla suurella tapparallasi epäilemättä\nmurhannut paljon viattomia ihmisiä, ja melkein puolet kirveskansan\nsotureista olet jättänyt Swazi-maan luoliin mätänemään, tuoden\nikäänkuin korvaukseksi pienen lauman mitätöntä ja pienikasvuista karjaa\nsekä joukon tyttöjä ja lapsia, joita meidän täytyy nyt elättää.\n\n\"Eikä siinä kaikki. Sanoit meneväsi hakemaan erästä tyttöä Dingaanille,\nmutta kun löysit tytön, annoit hänen mennä, koska hän oli, kuten\nsanoit, sisaresi eikä huolinut Dingaanista, niinkuin kuningas ei olisi\nkyllin hyvä tuolle sisarellesi. Sitten koetit kieräillä kuninkaalle\nsuojellaksesi sisartasi, mutta kepposesi huomattiin, jolloin surmasit\nerään miehen Dingaanin silmien edessä ja pakenit tuoden tämän vanhan\nhullun mukanasi, että hän neuvoisi sinulle kaikki juonensa.\nOlet menettänyt puolet miehistäsi, vähämielisen olet ottanut\nneuvonantajaksesi, ja ärsyttämällä kuninkaan olet hankkinut itsellesi\nvihollisen, joka tappaa meidät kaikki. Wow! Bulalio! Jatka niinkuin\nolet alkanutkin, ja olkoot suunnitelmasi aina yhtä nerokkaat.\"\n\nZinitalla oli terävä kieli, ja minun täytyy sanoa, että hänen\nsanoissaan oli hiukan perääkin. Istuin vaiti ja kuuntelin\nkärsivällisesti loppuun saakka, ja Umslopogaas oli myös vaiti, vaikka\nhän olikin äärimmäisen närkästynyt, sillä sanat tulivat niin kiivaasti\nja keskeytymättä, ettei siinä olisi toinen saanut ääntään kuuluviin,\nvaikka olisi kuinka koettanut.\n\n\"Hiljaa, vaimo!\" sanoin minä vihdoin. \"Älä puhu pahaa viisaista\nihmisistä, jotka olivat saaneet kokea paljon, ennenkuin sinä olit\nsyntynytkään.\"\n\n\"Äläkä puhu pahaa miehestä, joka on isäni\", ärjäisi Umslopogaas. \"Niin,\ntämä Suu, jota haukut ja soimaat, on isäni Mopo, vaikka et sitä tiedä.\"\n\n\"Sitten on keskuudessamme mies, jonka isä on tavallista hassahtavampi.\nTämäpä oli uutisista pahin.\"\n\n\"Ja edessämme on nainen, jonka kieli olkoon iäisesti kirottu\", karahti\nUmslopogaas hypäten ylös. \"Ulos majastani, Zinita, ja paina tämä\nvisusti mieleesi. Jos kuulen sinun vielä kerran herjaavan isääni, niin\nsaat mennä omaa majaasi hiukan etemmäksi. Hylkään sinut ja karkoitan\nluotani. Kärsivällisyyteni on nyt lopussa.\"\n\n\"Minä menen\", sanoi Zinita. \"Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta\npäällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut.\"\n\n\"Käteni teki minusta päällikön\", sanoi Umslopogaas tyrkäten Zinitan\nulos.\n\n\"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa\", lisäsi hän\nsitten huoaten raskaasti.\n\n\"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan\nme miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole\nniin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan\nrakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa.\" Sanoin\nsanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat\nmieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!\n\nSiitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli\npaennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka\npetti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia\nsyytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin\nveriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin,\nmutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä\nvaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on\nnyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.\n\nKahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin\nkuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:\n\n\"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs\nsalaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka.\"\n\n\"Puhu, isäni\", sanoi hän ihmetellen.\n\nHiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi\nkuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri.\nAh, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin\nhelposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri.\nTutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon,\nmene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa,\nvalkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin\najattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin\nsavustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin\nsuuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni -- Zinita, joka oli pimeän\nsuojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla\nkuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä\nturmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta\nhalutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä\nenteistä.\n\nKun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki\naavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen\nhaahmossa majan katolla maaten. \"Kuule\", sanoin minä, \"sinä et ole\nminun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi.\nOlet arvokkaamman puun vesa.\"\n\n\"Isyyteesi olen aina ollut tyytyväinen\", vastasi Umslopogaas, \"ja\nsukusi on minulle kyllin hyvä. Kenen poika olen sitten?\"\n\nKumarruin eteenpäin ja kuiskasin, mutta kuiskasin valitettavasti\nkuitenkin liian kovasti: \"Suuri Elefantti, joka on kuollut, oli isäsi.\nOlet Chakan ja sisareni Balekan poika.\"\n\n\"Olen siis kuitenkin sukulaisesi, Mopo, mistä olen sangen iloinen.\nWow! Kukapa olisi voinut arvata, että olen tuon _Silwanan_, tuon\nhyeena-miehen poika? Siitä syystä minä ehkä rakastankin Galazin\ntavoin sutten seuraa, vaikka sydämessäni ei ole rakkauden hiventäkään\nisääni tahi ketään hänen omaistaan kohtaan.\"\n\n\"Eipä sinulla ole syytäkään rakastaa häntä, Umslopogaas, sillä hän\nmurhasi äitisi ja olisi murhannut sinutkin. Mutta Chakan poika olet\netkä kenenkään muun.\"\n\n\"Miehellä, joka voi erottaa isänsä väkijoukosta, täytyy olla terävät\nsilmät. Mutta salaisuuden, jonka nyt ilmaisit, olen ennenkin kuullut,\nvaikka olin unhottanut sen.\"\n\n\"Keneltä, Umslopogaas? Tunti sitten se oli vain yhden henkilön\ntiedossa; kaikki muut, jotka kerran tiesivät sen, ovat kuolleet. Nyt on\nkaksi, jotka tietävät asian\" -- ah, isäni, minä luulin meidän olevan\nkahdenkesken -- \"niin että keneltä siis saatoit kuulla sen?\"\n\n\"Eräältä vainajalta. Galazi kuuli sen eräältä kuolleelta, joka istui\nKummitusvuoren luolassa. Vainaja oli sanonut, että Galazi saa\nveljekseen erään Umslopogaas Bulalio-nimisen miehen, Chakan pojan,\njonka leijona tuo hänelle. Galazi toisti tarkalleen sanat minulle,\nmutta olin unhottanut ne.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin kuolleetkin tietäisivät jotakin\", sanoin minä.\n\"Katso, tänään olet nimeltäsi Umslopogaas Bulalio ja tänään minä\njulistan sinut Chakan pojaksi. Mutta kuule kertomukseni.\"\n\nKerroin hänelle kaikki hänen syntymästään lähtien, ja kun mainitsin,\nmitä Baleka, hänen äitinsä, oli sanonut uneni kuultuaan ja kuinka\nsankarillisesti hän oli kuollut, purskahti Umslopogaas itkuun,\nUmslopogaas, jonka silmissä kyyneleet olivat outo näky. Mutta kun\nkertomukseni alkoi lähetä loppuaan, huomasin minä, että hänen\najatuksensa harhailivat muualla, hän kuunteli kuin mies, jonka mieltä\npainoi jokin raskas taakka, ja ennenkuin olin lopettanutkaan, keskeytti\nhän:\n\n\"Jos olen Chakan ja Balekan poika, niin Nada ei olekaan sisareni,\nMopo-setä?\"\n\n\"Hän on serkkusi, Umslopogaas.\"\n\n\"Läheinen sukulainen siis, mutta se ei merkitse mitään\", ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat. Katsoin häneen kysyvästi.\n\n\"Menit niin synkän näköiseksi, setäni. Tarkoitukseni on mennä naimisiin\nNadan kanssa, jos hän vielä elää, sillä minulle selviää nyt, etten ole\nmilloinkaan rakastanut ketään naista niinkuin rakastan Nadaa.\" Hänen\npuhuessaan minä kuulin jälleen rapinaa katosta.\n\n\"Nai hänet, jos tahdot, Umslopogaas\", vastasin minä, \"mutta luulenpa,\nettä eräs Zinita, sinun _inkosikasi_, tahtoo myös sanoa jonkun sanan\ntässä asiassa.\"\n\n\"Zinita on kylläkin ensimmäinen vaimoni, mutta voiko hän estää minua\nottamasta toisia vaimoja maan tavan mukaan?\" vastasi Umslopogaas\nvihaisesti, ja hänen ärtyisyytensä ilmaisi minulle, että hän pelkäsi\nZinitan vihaa.\n\n\"Hyvä ja kannatettava tapa\", sanoin minä, \"mutta tapa, joka on aina\naiheuttanut paljon selkkauksia. Ehkä Zinita on hyvinkin tyytyväinen,\njos hän saa edelleenkin pysyä entisessä asemassaan ja sinä rakastat\nhäntä kuten ennenkin. Mutta hänestä jo kylliksi. Nada ei ole vielä\nluonasi ja ehkä emme löydäkään häntä milloinkaan. Katsos, Umslopogaas,\nhartain toivoni on, että sinä olisit syntyperäsi oikeudella Zulu-maan\nhallitsija, ja vaikka asianhaarat ja olosuhteet näyttävät viittaavan\ntoisaalle, luulen kuitenkin voivani toteuttaa toiveeni.\"\n\n\"Miten?\" kysyi Umslopogaas.\n\n\"Monet mahtavat päälliköt, jotka ovat minun ystäviäni, vihaavat\nDingaania, eikä muuta tarvittaisi kuin että he saisivat tietää Chakalta\njääneen pojan, joka elää vielä. Silloin voisi tuo poika yht'äkkiä\nnousta heidän hartioillaan isänsä valtaistuimelle. Soturit rakastavat\nmyös Chakan nimeä, sillä Chaka oli urhoollinen ja antelias, vaikka hän\nolikin julma. Dingaania he vihaavat, sillä hänen taakkansa ovat Chakan\ntaakkoja, mutta hänen lahjansa ovat Dingaanin lahjoja, ja Chakan poika\notettaisiin riemuiten vastaan, jos he olisivat varmat asiasta. Siinähän\npulma juuri onkin, sillä minä olen ainoa, joka voi todistaa, ken olet.\nKoettaa kuitenkin aion.\"\n\n\"Niin, voithan koettaa. Ehkäpä se kannattaa ja ehkä ei, setä\", vastasi\nUmslopogaas. \"Mutta mieluummin tahdon nähdä Nadan luonani tänä iltana\nkuin kuulla maan kaikkien päälliköiden huutavan: 'Terve, kuningas!'\"\n\n\"Ajattelet vielä toisin, Umslopogaas. Nyt meidän täytyy heti lähettää\nurkkijoita Umgugundhlovuun saadaksemme tietää, mitä Dingaan aikoo,\nettei hän voi äkkiarvaamatta karata kimppuumme. Ehkäpä hän ei jouda\nmeitä ajattelemaankaan, sillä nuo amaboonat ovat uhanneet kostaa\nheimolaistensa julman kuoleman ja vastaavat luodeilla Dingaanin\nkeihäisiin. Ja muista tämä: älä mainitse kellekään sanaakaan\nsyntyperästäsi, kaikista vähimmän vaimollesi Zinitalle tahi muille\nnaisille.\"\n\n\"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti.\" Umslopogaas poistui hetkisen\nkuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä\nkietoutuneena ja näytti nukkuvan.\n\n\"Tervetuloa, mieheni\", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten.\n\"Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja\nkaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen: _Bayéte_!\"\n\nUmslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita\nmahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän\ntodellakin nähnyt vain unta. \"Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia\",\nsanoi hän, \"ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä\nsisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat.\"\n\n\"Tahi täyttyvät\", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen\ntutkivasti.\n\nAloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain\nsitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.\n\nDingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää\nsotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa\nratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit\ntarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren\nvarjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs\nDingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin\nselvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset\npääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä\ntiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania\nTugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.\n\nMuutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten\nsalaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla,\nennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä\nvalmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa\nvarten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä,\nvaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen\naihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten\nhitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset\nolivat lähteneet sotaan.\n\nAika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme\nKummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle,\njoka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä\nsynkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada\nkuitenkin tuli.\n\n\n\n\nIX.\n\nNADAN TULO.\n\n\nEräänä iltana -- ulkona oli kirkas kuutamo -- istuimme minä ja\nUmslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistä\npuuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaan\nNadasta.\n\n\"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni\", virkkoi Umslopogaas\nsurullisesti. \"Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa\ntapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt\nläheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään.\"\n\n\"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa\", vastasin minä, mutta\nolin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.\n\nIstuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan.\nNousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä\nilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli\nvoinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön\nhiljaisuudessa armeijan astunnan.\n\nMeidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä\nseisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi\ntoisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt\nherättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin\nkuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan\nhaavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan\nvarjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen\nympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä\näänellä:\n\n\"Täällä on niin paljon majoja. Mistä minä nyt tiedän, mikä on veljeni?\nJos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy\njälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään\ntässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut\nkovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt.\" Vieras\nhuokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.\n\nIsäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen\nvuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen\nkukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit -- niin\nkauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden\nlaita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin\nsisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä\nhän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat\nsitä vain lihallisesti.\n\nSanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen\nseistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut\npaikkaa, mihin päänsä kallistaa -- Nadaa, joka oli kaikista lapsistani\nainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin\nesiin.\n\n\"Hoi, mies!\" huudahdin minä töykeästi, \"ken olet, ja mitä tahdot?\"\n\nNada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja\nkääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.\n\n\"Kuka kysyy?\" sanoi hän miehen ääntä jäljitellen.\n\n\"Eräs, joka voi hyvin pian koetella keppiään varkaiden ja yökulkijoiden\nselkään, poika. Sano joutuin asiasi tahi paina jalkoihisi. Et ole\nmeikäläisiä. Voin vaikka lyödä vetoa, että tuo lannevyösi on halakazien\ntekemä, ja täällä ei suvaita halakazeja.\"\n\n\"Ellet olisi niin vanha, niin peittoaisinpa sinusta hävyttömyytesi\",\nsanoi Nada koettaen näyttää rohkealta ja vaanien koko ajan\npakotilaisuutta. \"Minulla ei ole sitäpaitsi keppiäkään, tämä keihäs\nvain, ja keihäät ovat sotureita varten eikä tuommoista vanhaa\n_umfagozanaa_.\"\n\nNiin, isäni, niin pitkälle oli eletty, että tyttäreni haukkui minua\n_umfagozanaksi_, orjan arvoiseksi mieheksi.\n\nOlin suuttuvinani ja hyökkäsin häntä kohti nuija koholla, jolloin hän\nrohkeutensa unhottaen pudotti keihäänsä ja huudahti heikosti kohottaen\nkilven kasvojensa eteen. Tartuin häntä käsivarteen ja iskin kilpeen\nnuijallani -- isku olisi tuskin rusentanut kärpästäkään, mutta tämä\nurhoollinen vapisi surkeasti.\n\n\"Missä on nyt miehuutesi, nallikka, joka sanoit minua _umfagozanaksi_?\"\näyhkäisin minä. \"Sinähän itket kuin tyttö ja käsivartesikin on\ntyttömäisen pehmeä?\"\n\nHän ei vastannut mitään, vaan haparoi repaleisen vaippansa tiukemmin\nympärilleen. Hellitin otteeni ja riuhtaisin vaipan hänen yltään, niin\nettä rinta ja olkapäät paljastuivat; sitten päästin hänet ja sanoin\nivallisesti nauraen:\n\n\"Tämmöinenkö tämä soturi onkin, joka sanoi peittoavansa hävyttömyyden\neräästä vanhasta _umfagozanasta_? Sotaan kuin luotu, näen minä! No,\nkaunokaiseni, joka kuljeskelet yöllä miehen asussa, mitä tämä oikein\nmerkitsee? Totuus esiin ja sukkelaan tahi muutenpa joudut päällikkömme\nsaaliiksi! Vanhus kuuluu etsiskelevän uutta vaimoa itselleen.\"\n\nNähdessään, että olin keksinyt hänen salaisuutensa, Nada heitti kilven\nkeihään viereen, kuin esineen, josta ei ollut enää mitään hyötyä, ja\nantoi päänsä vaipua. Mutta uhattuani viedä hänet päällikön luo hän\nheittäytyi maahan ja syleili polviani. Olin sanonut päällikköä\nvanhaksi, joten hän oli varma, etten tarkoittanut Umslopogaasia.\n\n\"Oi, isäni\", rukoili Nada, \"ole armelias, ole armelias! Niin, olen\nnainen, tyttö -- en vaimo -- ja sinulla, joka olet jo vanha, on ehkä\nminun Iaisiani tyttäriä. Rukoilen, sääli minua heidän tähtensä. Olen\nkulkenut pitkän matkan, isäni, ja saanut paljon kärsiä päästäkseni\nveljeni luo, joka on päällikkö, ja nyt näyttää siltä kuin olisin tullut\nharhaan. Suo minulle anteeksi äskeiset sanani; koetin pettää sinua\nsalatakseni olevani nainen, sillä tiedäthän, isäni, ettei nuoren,\nyksinäisen tytön ole hyvä joutua outojen miesten pariin!\"\n\nEn puhunut mitään. Kuullessani Nadan sanovan minua isäkseen, tuntematta\nminua, ja rukoilevan minua polviani syleillen tyttäreni nimessä olin\nminä, jolla ei ollut enää muita lapsia kuin hän, purskahtaa itkuun.\nMutta hän luuli minun vaikenevan sentähden, että olin suuruksissani, ja\naikovan viedä hänet tuon tuntemattoman päällikön luo, minkä tähden hän\nrukoili yhä kiihkeämmin kyyneleitä vuodattaen.\n\n\"Isäni\", sanoi hän, \"älä kohtele minua niin julmasti Anna minun mennä,\nja neuvo minulle tie. Sinä, joka olet niin vanha, ymmärrät kyllä, että\nolen liian kaunis raastettavaksi tuon vanhan päällikkönne suojaan.\nKaikki rakkaani ovat kuolleet, ja minulla on vain tuo veli, jonka luo\npyrin. Jos täytät uhkauksesi, niin kohdatkoon sama kohtalo omaa\ntytärtäsikin! Saakoon hänkin maistaa, miltä orjuudessaolo tuntuu ja\nmitä on rakkaus, jota inhoaa.\" Ja hän vaikeni nyyhkyttäen katkerasti.\n\nKäännyin majaa kohti ja huudahdin: \"Päällikkö, suojelushenkenne on\nteille tänään hyvin suosiollinen, sillä hän on antanut teille tytön,\njoka on yhtä kaunis kuin halakazien Lilja.\" -- Nada hätkähti ja\nkatsahti minuun hätääntyneesti. \"Tulkaahan katsomaan.\"\n\nNada kääntyi ja hypähti sieppaamaan pudottamaansa keihästä. En tiedä,\naikoiko hän surmata minut vai tuon päällikön, jota hän pelkäsi, vai\nitsensä, mutta kuulin hänen suuressa hädässään huudahtavan\nUmslopogaasin nimen. Saatuaan keihään käteensä hän kääntyi ja\nsuoristausi, ja katso, hänen edessään seisoi roteva mies tapparaan\nnojaten. Vanhus, joka oli uhkaillut häntä, oli kadonnut -- pujahtanut\npiiloon lähimmän majan varjoon.\n\nNada katsoi, hieroi silmiään ja katsoi jälleen.\n\n\"Näen varmaankin unta\", virkkoi hän vihdoin. \"Puhelin juuri erään\nvanhuksen kanssa, ja nyt seisoo hänen paikallaan mies, joka on aivan\nkaipaamani veljen näköinen.\"\n\n\"Olin kuulevinani, tyttö, että erään Nadan ääni kutsui erästä\nUmslopogaasia\", sanoi tapparaan nojaava.\n\n\"Niin, häntä juuri kutsuin, mutta mihin joutui tuo vanhus, joka kohteli\nminua niin ilkeästi? Mutta mitäpä siitä -- olkoon hän, missä haluaa.\nTapparastasi ja koostasi päättäen lienet varmasti veljeni Umslopogaas.\nKasvojasi en oikein erota, mutta tapparasi tunnen, sillä se suhahti\nkerran aivan silmieni editse.\"\n\nHän puheli näin voittaakseen aikaa tarkastellen koko ajan\nUmslopogaasia, kunnes hän oli varma, että mies oli Umslopogaas eikä\nkukaan muu, jolloin hän vaikeni ja lennähti Umslopogaasin kaulaan\nsuudellen häntä.\n\n\"Toivonpa Zinitan nukkuvan hyvin\", mutisi Umslopogaas muistaen samassa,\nettei Nada ollutkaan hänen sisarensa, niinkuin luuli.\n\n\"Käy sisälle, sisareni\", sanoi hän siitä huolimatta tarttuen Nadan\nkäteen. \"Maailman kaikista tytöistä olet tänne tervetullein, sillä\ntiedä, että minä luulin sinun jo menehtyneen matkalle.\"\n\nMinä pujahdin majaan Nadan edellä ja istuin tulen ääressä hänen\nastuessaan sisään.\n\n\"Kas tuossa hän on, veljeni\", huudahti Nada osoittaen minua sormellaan,\n\"tuo vanha _umfagozana_, joka aivan äsken, ellen ole nähnyt unta,\nkohteli minua kovin julkeasti ja hävyttömästi. Iskipä hän minua,\navutonta tyttöä, nuijallaankin, kun uhkasin tappaa hänet hänen\nhävyttömyytensä tähden. Ja mikä vielä pahempaa, hän sanoi raastavansa\nminut jonkun vanhan päällikkönsä luo tämän vaimoksi ja aikoi juuri\ntäyttää uhkauksensa, kun sinä tulit. Sallitko näin meneteltävän\nrankaisematta, veljeni?\"\n\nUmslopogaas hymyili julmasti ja minä vastasin: \"Miksi sinä sanoitkaan\nminua äsken, Nada, kun rukoilit minua suojelemaan sinua? Isäksesi, eikö\nniin?\" Ja minä käännyin tuleen päin, niin että valo lankesi\nkasvoilleni.\n\n\"Niin, sanoin sinua isäkseni, vanhus. Eikö olekin omituista, että\nkoditon kulkuri löytää isiä kaikkialla -- ei mutta -- voisiko se olla\nmahdollista -- niin muuttunut -- ja tuo valkoinen käsi? Ken olet, oi,\nken olet? Oli kerran Mopo-niminen mies, jolla oli pieni Nada-niminen\ntytär -- oi, isäni, isäni, nyt tunnen sinut!\"\n\n\"Tunsin sinut heti, Nada, miehen asusta huolimatta tunsin sinut heti,\nvaikka siitä on niin pitkä aika, kun sinut viimeksi näin.\"\n\nNada heittäytyi syliini ja nyyhkytti povellani, ja minä muistelen myös\nitkeneeni.\n\nKun Nada oli kyynelin keventänyt sydäntään, joka oli ilosta\npakahtumaisillaan, toi Umslopogaas hänelle ruokaa. Hän joi hiukan\nmaitoa, mutta e: välittänyt puurosta sanoen olevansa niin väsynyt.\n\nSitten hän kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut halakazien\nvarustuksesta paettuaan, mutta hänen kertomuksensa oli niin pitkä,\netten voi sitä tässä toistaa. Sanon vain, että Nada oli joutunut\nryövärien kynsiin, jotka pitivät häntä kauan aikaa nuorukaisena. Mutta\nlopulta he huomasivat asian oikean laidan, ja olisivat naittaneet hänet\nväkisellä päällikölleen, ellei hän olisi vietellyt heitä tappamaan tuon\npäällikön ja valitsemaan hänet hallitsijakseen. He olivat niin Nadan\nlumoissa, että he tekivät mitä ikinä hän tahtoi, sillä Nada hallitsi\nheitä niinkuin hän oli hallinnut halakazeja. He rakastivat häntä\nkaikki, ja hän oli luvannut ottaa vahvimman heistä miehekseen, mikä\naiheutti ensin kiihkeän riidan, joka päättyi pian hurjaan tappeluun.\nNujakan kestäessä, jossa moni sai surmansa -- kaikkialla oli kuolema\nNadan liittolainen -- Nada pakeni sanoen, ettei hän tahtonut nähdä\nverenvuodatusta, vaan odotti ratkaisua jossakin rauhallisemmassa\npaikassa.\n\nHän joutui senjälkeen vielä moneen seikkailuun, mutta vihdoin hän\nkohtasi erään vanhan vaimon, joka opasti hänet Kummitusvuoren tielle.\nEi saatu milloinkaan selville, kuka tuo vaimovanhus oli, mutta Galazi\nväitti, että se oli ollut vuoren kivinen velhotar, joka itse oli vanhan\nnaisen haahmossa opastanut Nadaa Umslopogaasin luo ja kirveskansan sekä\niloksi että murheiksi. Minä en tiedä, oliko hän oikeassa, mutta minusta\ntuntuu, ettei tuo vanha noita olisi välittänyt herätä eloon niin pienen\nasian takia.\n\nNadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat\nolivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli\nluovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan\nkuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun\nUmslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka\nhän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan.\nUmslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen\nkohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin\njoutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.\n\n\"Ah, veljeni!\" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, \"olisi\nparempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta.\"\n\n\"Eihän se mitään hyödyttäisi\", vastasi Umslopogaas. \"Dingaan ei lepy\nenää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada: _minä en ole sinun\nveljesi_!\"\n\nKuullessaan nuo sanat Nada kavahti luokseni hellittäen Umslopogaasin\nkäden.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" kysyi hän. \"Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa\nolemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka\nhän on sitten, isä?\"\n\n\"Serkkusi, Nada.\"\n\n\"Ah, niinkö\", vastasi Nada, \"sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen\npahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan\nvieras\", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. \"Mutta\nkerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?\"\n\nIlmaisin hänelle Umslopogaasin syntymän salaisuuden, sillä luotin\nhäneen.\n\n\"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas\", virkkoi hän\nlopetettuani. \"En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen\npoika.\"\n\n\"Huonoja uutisia\", sanoi Umslopogaas, \"sillä tiedä, Nada, että nyt\ntahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen -- tahdon,\nettä tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!\"\n\nNadan suloiset kasvot muuttuivat surullisiksi ja äskeinen tuskin\nhuomattava leikillisyys häipyi samassa olemattomiin, sillä Nada ei\npitänyt leikistä, kun oli tosi kysymyksessä.\n\n\"Ollessamme halakazien luolassa mainitsit eräästä Zinitasta,\nUmslopogaas, joka on sinun vaimosi ja kirveskansan _inkosikasi_?\"\n\nUmslopogaasin otsalle kohosi synkkä pilvi. \"Mitäpä Zinitasta?\" sanoi\nhän. \"Hän on kylläkin puolisoni, mutta eikö miehellä ole oikeus ottaa\nuseampaa kuin yksi vaimo?\"\n\n\"Eiköhän\", vastasi Nada hymyillen, \"muutenpa te miesraukat saisitte\nolla kovin kauan naimattomina. Kukapa tyttö huolisi teistä siinä\ntapauksessa saadakseen sitten raataa yksin kaiken ikänsä? Mutta,\nUmslopogaas, vaikka vaimoja olisi parikymmentäkin, täytyy yhden olla\nensimmäinen. Minun laitani on ollut tähän saakka siten, että missä\nhyvänsä minä olen ollut, on minua aina pidetty ensimmäisenä -- ja\nniinhän voi vieläkin käydä -- kuinka sitten, Umslopogaas?\"\n\n\"Anna hedelmän kypsyä, ennenkuin noukit sen, sanotaan\", vastasi\nUmslopogaas. \"Jos rakastat minua ja tahdot mennä kanssani naimisiin,\nniin muusta ei väliä, Nada.\"\n\n\"Jospa niin olisikin\", vastasi Nada ojentaen kätensä Umslopogaasille.\n\"Kuule, Umslopogaas, kysy isältäni, mitä sanoin hänelle kerran kauan\nsitten, ollessani vielä melkein lapsi, kun minä ja äitisi Macropha\nlähdimme hänen luotaan Swazi-maahan. Vannoin hänelle sinun jouduttua\nleijonan hampaisiin, että eläisin naimattomana kaiken ikäni, koska\nrakastan sinua, joka olit kuollut. Isäni nuhteli minua sanoen, ettei\nsopinut puhua siten veljestään, mutta minä en voinut hillitä sydämeni\nääntä, ja sydämeni puhui totta, sillä, näetkös, Umslopogaas, sinähän et\nolekaan veljeni! Valani olen pitänyt. Kuinka monet ovatkaan kosineet\nminua naiseksi vartuttuani, Umslopogaas! Voin sanoa sinulle, että niitä\non kuin lehtiä puussa. Kenestäkään en ole kuitenkaan huolinut ja\nminulla on ollut aina se hyvä onni, ettei minua ole pakotettu. Nyt olen\nsaanut palkinnon, sillä olen löytänyt hänet jälleen, jonka kerran\nmenetin, ja vain hänelle minä annan rakkauteni. Mutta ole varuillasi,\nUmslopogaas! Niitä, jotka ovat minua rakastaneet, on kohdannut aina\njoku onnettomuus samoinkuin niitäkin, jotka ovat tahtoneet vain nähdä\nminut.\"\n\n\"Minä en pelkää, Nada\", vastasi Umslopogaas ja suuteli Nadaa painaen\ntytön hellästi leveätä rintaansa vasten. Nada irroittautui samassa\nhänen syleilystään ja pyysi häntä poistumaan, sanoen olevansa väsynyt.\nJa Umslopogaas meni.\n\n\n\n\nX.\n\nNAISTEN SOTA.\n\n\nSeuraavana aamuna päivän sarastaessa saapui Galazi luoksemme jätettyään\nsutensa Kummitusvuorelle.\n\nMajani edessä hän näki Nadan ja tervehti, sillä molemmat muistivat\ntoisensa hyvin. Sitten hän tuli neuvottelupaikalle ja virkkoi minulle:\n\n\"Kuolontähti on siis koittanut kirveskansalle, Mopo. Hänenkö tulonsa\ntähden harmaa väkeni ulvoi niin oudosti viime yönä? En tiedä, mutta kun\ntuo tähti oli ensimmäinen, jonka näin portista sisään astuessani,\nmerkitsee se kuolemaani. Niin, hän on kyllin kaunis aiheuttamaan monen\nkuoleman, Mopo\", ja hän naurahti poistuen luotani nuijaansa heiluttaen.\nMutta hänen sanansa eivät antaneet minulle rauhaa, vaikka niissä ei\nollutkaan mitään järkeä, sillä minä en voinut muistaa muuta, kuin että\nmissä Nadan kauneus oli hurmannut miehet, siellä oli kuolema aina sadon\nkorjannut.\n\nSitten menin hakemaan Nadaa neuvottelupaikalle ja tapasin hänet minua\nodottamassa. Hänellä oli nyt yllään naisen puku, jonka olin tuonut\nhänelle, kihara tukka aaltoili valtoimenaan olkapäille, kaulaa,\nranteita ja pohkeita koristivat norsunluiset koristeet, ja kädessä\nhänellä oli lumpeenkukka, jonka hän oli taittanut uimassa käydessään.\nHän oli tehnyt sen ehkä sentähden, että hän toivoi täällä niinkuin\nmuuallakin tulevansa tunnetuksi Liljana, ja zulujen tapanahan on antaa\nnimet sen mukaan mitä kukin muistuttaa. Mutta kukapa ne naisen syyt\ntietää, isäni.\n\nHän pyysi minulta vaippanikin, joka oli basutojen tekemä valkeimmista\nstrutsinsulista ja joka ulottui hänen vyötäisilleen saakka. Nada oli\nollut lapsuudestaan saakka erilainen kuin muut tytöt, joilla ei ollut\nmuuta ruumiinverhoa kuin lannevyönsä; hänellä oli aina jokin nahka\nrinnan ja olkapäiden ympärillä. Tämä johtui ehkä siitä, että hänen\nhipiänsä oli tavallista kauniimpi. Tahi ehkä hän tiesi, että henkilö,\njoka tahtoo salata kauneutensa, näyttää usein muita suloisemmalta. Vai\nolisiko tuossa tarinassa hänen valkoisesta äidinisästään ollut\nsittenkin perää, niin että hänen häveliäisyytensä oli jokin peritty\nominaisuus. Sitä en tiedä, isäni, mutta sellainen hän oli. Otin häntä\nkädestä, ja sitten kävelimme yhdessä aamun viileän ilman hyväillessä\nposkiamme neuvottelupaikalle, ja, ah, hän oli aamuilmaa suloisempi ja\naamuruskoa kauniimpi. Väkeä oli jo paljon koolla, sillä oli päivä,\njolloin päälliköt kokoontuivat kerran kuussa yhteiseen neuvotteluun, ja\nkaikki naisetkin olivat saapuvilla Zinita etunenässä. Tieto, että\ntyttö, jota Bulalio oli lähtenyt halakazeilta ryöstämään, oli saapunut\nkirveskansan luo, oli jo levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä\nhänet.\n\n\"Wow!\" sanoivat miehet, kun Nada kulki heidän ohitseen hymyillen\nkatsomatta oikeaan tahi vasempaan, mutta kuitenkin huomaten kaikki.\n\"Wow, tämä kukkahan onkin ihana! Ihmekös, että halakazit olivat valmiit\nkuolemaan hänen puolestaan!\"\n\nNaiset tarkkasivat häntä myös, mutta eivät virkkaneet sanaakaan hänen\nkauneudestaan; he näyttivät sitä tuskin huomaavankaan.\n\n\"Tuoko se on, jonka tähden niin moni meikäläinen saa nyt levätä\nhautaamattomana?\" sanoi joku.\n\n\"Mistä hän on saanut noin hienon asunkin?\" lisäsi toinen, \"hän, joka\nsaapui eilen repaleissa ja jalat haavoja täynnä?\"\n\n\"Eikä hänelle riitä strutsinsulatkaan, näettekös, hänellä täytyy olla\nkukkiakin. Ne sopivat hänen käteensä varmaankin paremmin kuin\nkuokanvarsi\", säesti kolmas. \"Luulenpa kirveskansan päällikön tavanneen\nnyt erään, jota hän jumaloipi enemmän kuin tapparaa, ja että eräs saa\npian tuta, miltä murhe maistuu\", jatkoi neljäs katsahtaen Zinitaan ja\nBulalion huoneen muihin naisiin.\n\nNiin he puhelivat sinkautellen sanoja kuin keihäitä, ja Nada kuuli\nkaikki ja ymmärsi myös kaikki, mutta ei tauonnut hymyilemästä. Zinita\nei puhunut mitään, vaan katseli Nadaa alta kulmain pidellen lastaan,\nUmslopogaasin pientä tytärtä, kädestä ja hypistellen toisella kädellään\nkaulakoristettaan. Menimme samassa hänen ohitseen ja Nada, joka arvasi\nheti, kuka tuo nainen oli, katsahti häntä suoraan silmiin kohdaten\naivan rauhallisesti Zinitan vihaisen katseen. En tiedä, mikä voima\nNadan katseessa piili, mutta sen tiedän, että Zinita, joka ei juuri\nvähästä säikähtänyt, kävi nyt oudon araksi. Hän painoi katseensa maahan\nja Nada kulki hymyillen edelleen tervehtien Umslopogaasia kevyellä\npäännyökkäyksellä.\n\n\"Terve, Nada!\" lausui Umslopogaas ja kääntyi sitten heimon vanhimpien\npuoleen. \"Tässä on nyt tyttö, jota lähdimme Dingaanille hakemaan. Ou!\nSalaisuus on nyt kaikkien tiedossa: eräs, joka ei lörpöttele enää,\nkertoi sen Umgugundhlovussa. Tyttö rukoili minua, etten veisi häntä\nDingaanin luo. Noudatin hänen pyyntöään, ja kaikki olisi mennyt hyvin,\nellei erästä petturia olisi ollut, sillä minä vein Dingaanille erään\ntoisen. Katsokaa häntä nyt, ystäväni, ja sanokaa, enkö tehnyt hyvin\nsaadessani hänet saaliikseni itselleni vaimoksi, ja kirveskansalle\niloksi -- hänet, Liljankukan, jonka veroista ei ole toista koko\nmaailmassa.\"\n\nPäälliköt vastasivat yhtenä miehenä: \"Hyvin teit, Bulalio\", sillä Nada\noli jo voittanut heidät kaikki ja oli nyt heidän lemmikkinsä niinkuin\nhän oli ollut muidenkin. Galazi ei virkkanut sanaakaan, sillä minkäpä\nsanat kohtalolle mahtavat, pudistipahan vain päätään. Saatuaan\nselville, mitä lähtöä Umslopogaas oikeastaan oli, tiesi Zinita jo,\nettei Nada ollut Umslopogaasin sisar, minkä kaiken sain vasta myöhemmin\ntietää, mutta siitä huolimatta kysyi hän nyt kuullessaan Umslopogaasin\naikovan ottaa Nadan vaimokseen:\n\n\"Kuinka sellainen voisi tulla kysymykseen, mieheni?\"\n\n\"Miksi niin kysyt, Zinita?\" sanoi Umslopogaas. \"Eikö miehellä ole\noikeus ottaa toinenkin vaimo, jos tahtoo?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi Zinita, \"mutta eiväthän miehet voi naida sisariaan.\nTätä Nadaa et luovuttanut Dingaanille sentähden, kerrottiin, että hän\non sisaresi, saattaen siten kirveskansan Dingaanin vihalle alttiiksi,\nvihalle, joka ennen pitkää tuhoaa sen.\"\n\n\"Niin luulin silloin, Zinita\", vastasi Umslopogaas, \"mutta nyt on\ntoisin. Nada on tämän Mopon tytär, joka ei olekaan isäni, vaikka on\naina niin luultu, eikä Nadan äiti ollut minun äitini. Niin on asian\nlaita, miehet.\"\n\nZinita katsahti minuun ja mutisi: \"Sinä kirottu suu; en erehtynyt kun\npelkäsin sinun puoleltasi pahaa.\"\n\nEn ollut kuulevinani sanoja, ja Zinita jatkoi: \"Tässä piilee jotakin,\nBulalio. Ole hyvä ja sano meille, kuka sitten on isäsi?\"\n\n\"Olen isätön\", vastasi Umslopogaas vihan alkaessa kiehua hänen\nsydämessään; \"yllämme kaartuva taivas on isäni. Olen siinnyt tulesta ja\nverestä, ja tämä Nada-lilja tässä on kauneuden lapsi, vaimokseni\nsyntynyt. Ja nyt vaiti, vaimo!\" Hän tuumi hetkisen ja lisäsi sitten:\n\"Jos nyt tahdot niin tarkkaan tietää, oli Indabazimbi Arpin poika, tuo\nkuuluisa taikuri ja kuninkaiden suojelija, minun isäni.\" Tämän\nUmslopogaas sanoi umpimähkään, koska hänen, minut kiellettyään,\ntäytyi jotenkin selittää asia, kun ei tohtinut mainita suurta\nElefantti-vainajaa. Mutta hänen selityksensä meni täydestä, ja joitakin\nvuosia myöhemmin sanottiin yleisesti, että hän oli Indabazimbin poika,\ntaikurin, joka oli paennut maasta jo ammoin sitten. Kun tämä peli oli\nkokonaisuudessaan pelattu loppuun, ei hän tahtonut, että kukaan olisi\ntiennyt hänen olevan Chakan poika, sillä hän ei tahtonut Pandan vihaa\npäällensä. Hän ei silloin enää välittänyt kuninkuudesta.\n\nKuullessaan tämän luulivat läsnäolijat ensin Umslopogaasin tahtovan\nvain pilkata Zinitaa, ja kuitenkin puhui hän totta, kun hän vihoissaan\nsanoi, että \"yllämme kaartuva taivas oli hänen isänsä\", sillä me zulut\nkäytämme kuninkaasta puhuessamme usein sitä nimitystä. Niinhän oli\nIndabazimbikin sanonut Chakasta tuona suuren vainuamisen päivänä. Mutta\nhe eivät ottaneet lausetta siltä kannalta, vaan uskoivat hänen puhuvan\ntotta, kun hän sanoi, että Indabazimbi-taikuri, joka oli paennut\nmaasta, oli hänen isänsä.\n\nNyt kääntyi Nada Zinitaan päin ja lausui lempeästi: \"En ole Bulalion\nsisar, mutta pian olen sinun sisaresi, Zinita, joka olet päällikön\n_inkosikasi_. Etkö voi tyytyä tähän ja tervehtiä minua ystävällisesti\nrauhan suudelmalla, minua, joka olen saapunut kaukaa saadakseni olla\nsisaresi, Zinita?\" ja hän ojensi kätensä Zinitalle. En tiedä, tekikö\nhän sen sydämensä pakottamana vai sentähden, että hän tahtoi kaikkien\nnähden puhdistautua kaikista mahdollisista aikeisiinsa kohdistuneista\nepäluuloista.\n\nMutta Zinita kyräsi häneen kiukkuisesti nykäisten kaulakoristettaan\nniin rajusti, että nauha, johon helmet oli pujoteltu, katkesi, jolloin\nhelmet sinkoilivat sinne tänne kovaksi tallatulle tantereelle.\n\n\"Säästä suutelosi miehellesi, tyttö\", sanoi Zinita töykeästi. \"Niinkuin\nhelmeni ovat sinkoilleet joka taholle, niin sinäkin pirstoat\nkirveskansan.\"\n\nNada kääntyi huoaten poispäin, ja väkijoukosta kuului mutinaa, että\nZinita oli kohdellut häntä kovin halpamaisesti. Sitten hän ojensi\njälleen kätensä ja antoi lumpeenkukan Umslopogaasille sanoen: \"Tämä\nolkoon liittomme merkki, herrani ja mieheni, sillä ei isälläni eikä\nminullakaan, jotka olemme molemmat vain kodittomia kulkureita, ole\nkarjaa myötäjäisiksi luovuttaa; karjasta saa nyt sulhanen pitää huolen.\nSuokoon kohtalo, että tuon rauhan ja onnen majaasi, mieheni!\"\n\nUmslopogaas otti kukan, ja näytti sangen kömpelöltä sitä pidellessään\n-- hän oli tottunut kantamaan tapparaa eikä kukkaa, ja niin oli asia\npäätetty.\n\nNyt sattui niin, että kaikki tämä tapahtui sinä vuodenpäivänä, jolloin\ntapparan haltijan täytyi vanhan tavan mukaan haastaa kaikki kanssaan\nkaksintaisteluun Itkuntekijän omistamisesta ja kirveskansan\npäällikkyydestä. Kun avioliitto oli vahvistettu, nousi Umslopogaas ja\njulisti haasteensa kaikuvalla äänellä uskomatta lainkaan, että ketään\nhalukkaita ilmestyisi, sillä oli jo kulunut monta vuotta kenenkään\ntohtimatta astua hänen eteensä. Mutta nyt astui kolme miestä heti\nesiin, joiden joukossa oli kaksi päällikköäkin, miehiä, joita\nUmslopogaas sekä rakasti että kunnioitti. Hän katsoi heihin\nhämmästyneenä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän lähimmältä mieheltä, joka oli\nilmoittautunut taisteluun.\n\nVastauksen asemasta viittasi mies Nadaan, joka oli lähellä. Silloin\nUmslopogaas ymmärsi, että Nadan kauneus oli hurmannut kaikki niin, että\njokainen tahtoi saada tytön omakseen, ja koska se, joka kykenisi\nvoittamaan tapparan, saisi samalla tytönkin, täytyi Umslopogaasin olla\nvalmis taistelemaan monen kanssa. Niin, hänen täytyi joko taistella\ntahi joutua häpeään.\n\nTaistelusta ei ole paljonkaan sanottavaa. Umslopogaas surmasi kaksi\nvastustajaa melkein ensi iskulla, ja kolmas pelästyi niin, ettei\ntohtinut tulla näkyviinkään enää.\n\n\"Mitä minä sanoin sinulle, Mopo\", virkkoi Galazi ottelua seuratessaan.\n\"Kirous alkaa vaikuttaa. Kuolema seuraa tytärtäsi kaikkialle, vanhus.\"\n\n\"Pelkäänpä niin olevan\", vastasin minä, \"ja kuitenkin on tyttäreni yhtä\nhyvä kuin hän on kaunis ja suloinenkin.\"\n\n\"Ei vaikuta asiaan\", murahti Galazi.\n\nNo niin, Umslopogaas otti siis Nada Liljankukan vaimokseen ja jonkun\najan oli kaikki hyvin. Mutta Umslopogaasissa tapahtui se onneton\nmuutos, että siitä päivästä lähtien, jolloin hän nai Nadan, hän ei\nsietänyt Zinitaa lähelläänkään, eikä muitakaan vaimojaan. Galazi sanoi\nNadan noituneen Umslopogaasin, mutta minä tiesin aivan hyvin, että\nainoat noitakeinot, mitä Nada käytti, olivat hänen syvät silmänsä,\nhänen kauneutensa ja lämmin rakkautensa. Kävipä vielä niinkin, että\nUmslopogaas rakasti vain häntä hänen kuoltuaankin, eikä milloinkaan\nketään toista, mikä on sentään sangen omituista miesten keskuudessa.\n\nKuten voinet arvatakin, isäni, närkästyivät Zinita ja toiset vaimot\naivan peräti. He odottelivat kyllä jonkun ajan toivoen Umslopogaasin\nlemmenhuuman hiukan jäähtyvän, mutta kun niin ei käynyt, alkoivat he\nnapista sekä Umslopogaasille että muillekin, kunnes kaupungissa oli\nvihdoin kaksi puoluetta. Toiset puolsivat Nadaa, toiset Zinitaa.\n\nZinitan puolella olivat kaikki naiset ja muutamia vaimojensa valtikan\norjuuttamia miehiäkin, mutta Nadan puolue oli kaikin puolin suurempi ja\nmahtavampi, sillä siihen kuuluivat kaikki miehet, Umslopogaas\nensimmäisenä. Tämä kahteen leiriin jakautuminen aiheutti paljon riitaa\nja katkeruutta. Mutta Nada ja Umslopogaas eivät siitä paljoakaan\nvälittäneet, niin, tuskinpa ollenkaan, sillä keskinäisen rakkautensa\nonnessa he unhottivat koko maailman.\n\nEräänä aamuna heidän oltuaan naimisissa noin kolme kuukautta, astui\nNada miehensä majasta, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja meni\njoelle uimaan ja peseytymään. Tien oikealla puolella oli päällikön\nlaaja vihannestarha, jossa Zinita ja Umslopogaasin muut vaimot\nparhaillaan työskentelivät. He katsahtivat ylös Nadan kulkiessa ohi ja\njatkoivat sitten kyräten työtään. Hetkisen kuluttua he näkivät Nadan\npalaavan kylvyn virkistämänä, kukkia hiuksissa ja säteilevän kauniina,\nja he kuulivat hänen laulavan kävellessään jotakin lemmenlaulua. Zinita\nhellitti kuokan kädestään.\n\n\"Onko tämä laitaa, sisareni?\" tiuskaisi hän.\n\n\"Ei\", vastasi eräs hänen vierustoverinsa, \"tämä ei käy laatuun. Mitä\nteemme -- karkaammeko hänen kimppuunsa ja tapamme hänet?\"\n\n\"Olisi oikeammin tehty, kun tappaisimme itse Bulalion, meidän\nisäntämme\", vastasi Zinita. \"Hän on sen kyllä ansainnut, mutta Nada on\nvain nainen, joka naisten tavoin anastaa kaikki, mitä hän suinkin voi.\nBulalio on mies ja sitäpaitsi päällikkö, jonka pitäisi tietää, mikä on\noikeus ja kohtuus.\"\n\n\"Nada on lumonnut hänet kauneudellaan. Tappakaamme hänet\", sanoivat\ntoiset naiset.\n\n\"Ei\", vastasi Zinita; \"puhelenpa hänen kanssaan hiukan\", ja hän meni\ntielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.\n\nHuomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:\n\"Huomenta, sisareni.\"\n\nMutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: \"Eihän ole\nsoveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon\nja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan\nterveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen\npuolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän\nsaadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö\ntulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet\ntuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti\nsellaisen.\"\n\nNada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä\nhuolimatta hän vastasi rauhallisesti:\n\n\"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan\nollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole\nsallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta\nnyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on\nkieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla\nhänelle tottelematon.\"\n\n\"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä.\nKatsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, hänen _inkosikasinsa_\n-- minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa -- eikä hän\nole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua,\njoka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni\ntoisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua\nenemmän kuin meitä muita?\"\n\nNada huomasi joutuneensa ansaan, mutta rohkaisi mielensä.\n\n\"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita\", vastasi hän, \"niinkuin\njoku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna\nsiis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä\nja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen\nkuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän\nrakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on\nturhaa sanojen tuhlausta.\"\n\n\"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse\njompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina\nherramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon.\"\n\nNada mietti hetkisen ja vastasi sitten: \"Jos voisin uskoa, että\nrakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti,\nvaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema\nsuosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa\nLiljankukan tarttumatta Tappajaan\", ja Nada pujahti Zinitan ohi\npoistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.\n\nZinita tuijotti hänen jälkeensä kasvoillaan pirullinen ilme. Sitten hän\npalasi toisten luo.\n\n\"Liljankukka uhmaa meitä kaikkia, sisareni\", sanoi hän. \"Nyt ehdotan,\nettä me naiset julistamme pidettäväksi suuren naisten juhlan ensi uuden\nkuun aikana, kaukana jossakin salaisessa paikassa. Juhlaan saapuvat\nkaikki naiset ja lapset, paitsi Nadaa, joka ei poistu lemmittynsä\nluota, ja jos täällä on vielä joku toinen jonkun naisen rakastama mies,\nniin olisi tuolle miehelle parempi, että hän lähtisi jollekin matkalle\nensi uuden kuun aikana, sillä kirveskansan kaupungissa voi tapahtua\nkamalia asioita meidän ollessa juhlaamme viettämässä.\"\n\n\"Mitä sitten, sisareni?\" kysyi joku.\n\n\"Kukapa sen tiennee!\" vastasi Zinita. \"Sanon vain, että mehän tahdomme\nkaikki päästä Nadasta, ja samalla kostaa miehelle, joka on loukannut\nrakkauttamme -- niin, jokaiselle, joka on antanut Nadan kauneuden\nhurmata itsensä. Eikö niin, sisaret?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasivat toiset.\n\n\"Olkaamme siis vaiti ja valmistautukaamme juhlaamme.\"\n\nNada kertoi Umslopogaasille väittelystään Zinitan kanssa, ja\nUmslopogaas kävi sangen vakavaksi. Hän oli niin Nadan lumoissa, että\nhänen oli mahdotonta enää peräytyä, ja hän oli aina Nadan luona\nvälittämättä muista rahtuakaan. Ja kun Zinita tuli hänen luoksensa\npyytämään lupaa juhlan viettoon, myöntyi hän heti ollen iloinen\npäästessään hetkeksi näkemästä Zinitaa ja tämän vihaista katsetta,\nepäilemättä lainkaan mitään salajuonta. Hän sanoi vain, ettei Nada\ntulisi olemaan juhlassa saapuvilla, jolloin molemmat naiset vastasivat\nyhteen ääneen hänen tahtonsa olevan heidänkin tahtonsa, niinkuin\nolikin.\n\nOlin jo pitemmän ajan seurannut levottomuudella, kuinka Umslopogaas,\nminun kasvattipoikani, vaipui yhä syvemmälle rakkauden aiheuttamaan\nhuumaustilaansa, ja vihdoin minä uskoin huoleni Galazillekin sanoen,\nettä meidän täytyy keksiä jokin keino, millä saada hänet hereille\njälleen. Kerroin Galazille kaikki, mitä tiesin Umslopogaasista, mikä ei\nollut suinkaan vähän. Sanoin aikovani saattaa Umslopogaasin\nvaltaistuimelle ja kerroin juurtajaksain, mitä olin jo tehnyt, asiani\nhyväksi ja mitä vielä aioin tehdä, ilmoittaen samalla, että olin\npäättänyt lähteä henkilökohtaisesti tervehtimään useampia mahtavia\npäälliköitä voittaakseni heidät puolelleni.\n\nGalazi kuunteli sanomatta juuri sitä tahi tätä. Omasta puolestaan hän\noli varma, että tytär purkaisi nopeammin kuin isä kykenisi rakentamaan,\nja hän viittasi Nadaan, joka kulki juuri ohitsemme Umslopogaasin\njäljessä.\n\nOlin kuitenkin päättänyt lähteä ja olin tehnyt päätökseni jo päivää\nennen kuin Zinita sai luvan naisten juhlan viettoon. Menin\nUmslopogaasin luo ja puhuin suunnitelmistani, mutta hän kuunteli\nvälinpitämättömästi, sillä hänellä oli ikävä Nadaa, ja keskusteluni\nväsytti häntä.\n\nSanoin hänelle jäähyväiset ja jätin hänet, ja Nadalle heitin myöskin\nhyvästit. Nada suuteli minua, mutta jäähyväisiä lausuessaankin hän\nmainitsi useamman kerran lemmittynsä nimen.\n\n\"Nuo molemmat ovat aivan kuin he olisivat järjiltään\", sanoin\nitsekseni, \"mutta kylläpähän ajanoloon tasaantuvat. Kun tulen takaisin,\novat he jo selvinneet huumauksestaan.\"\n\nEnhän voinut arvatakaan, isäni, että toivomani muutos tulisi olemaan\nniin järkyttävä, kuten piakkoin saat kuulla.\n\n\n\n\nXI.\n\nZINITA KUNINKAAN LUONA.\n\n\nPääkaupungissaan Umgugundhlovussa odotteli Dingaan-kuningas eräänä\npäivänä sotureitaan palaaviksi Income-virran rannoilta, jota nyt\nsanotaan Veriseksi joeksi. Hän oli lähettänyt armeijansa tuhoamaan\nbuurien leirin ja uskoi sen palaavan heti voitonsanoma mukanaan. Hän\nistui majansa edustalla silmäillen laiskasti kuolonkukkulalla\nparveilevia korppikotkia ja hänen ympärillään seisoi yksi rykmentti.\n\n\"Lintuni ovat nälissään\", virkkoi hän eräälle neuvonantajalle.\n\n\"Niillä on epäilemättä pian viljalti ruokaa, oi kuningas\", vastasi\ntämä.\n\nHänen vielä puhuessaan tuli joku sanomaan, että eräällä naisella oli\nkuninkaalle tärkeätä asiaa.\n\n\"Tuo hänet tänne\", vastasi Dingaan. \"Kaipaan uutisia ja ehkäpä hän\ntietää jotakin armeijastani.\"\n\nNainen saapui heti. Hän oli solakka ja kaunis ja talutti kahta\npienokaista kädestä.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi kuningas.\n\n\"Oikeutta, oi kuningas\", vastasi nainen.\n\n\"Vaadi verta, niin saat helpommin, mitä haluat.\"\n\n\"Verta vaadinkin, oi kuningas.\"\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Bulalion, kirveskansan päällikön, sekä Nada Liljankukan ja kaikkien\nhänen puoltajainsa.\"\n\nDingaan kavahti ylös ja vannoi suuren Elefantin nimeen.\n\n\"Mitä?\" ärjäisi hän. \"Onko Liljankukka sittenkin elossa, niinkuin tuo\nsoturi väitti?\"\n\n\"Onpa niinkin, oi kuningas. Hän on nyt Bulalion vaimo ja on\nnoitakeinoillaan syrjäyttänyt minut, Bulalion ensimmäisen vaimon,\nvastoin lakeja ja kaikkia kunniallisia tapoja. Sentähden vaadin kostoa\ntuolle noidalle ja samalla hänellekin, joka oli mieheni.\"\n\n\"Olet kunnollinen vaimo\", sanoi kuningas. \"Valpas suojelushenkeni\npelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin\nkernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni\nrusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo.\nMinulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän,\nmutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin\nsilloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?\"\n\n\"Minun ja Bulalion, joka oli mieheni.\"\n\n\"Siis hänen lapsiaan, jonka henkeä nyt vaadit.\"\n\n\"Niin, kuningas.\"\n\n\"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin\", sanoi Dingaan. \"Olen puhunut --\nmene!\"\n\nMutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle\nLiljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka\noli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa --\nei hetkeäkään.\n\n\"Kuule, oi kuningas\", huudahti hän, \"en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo\nBulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli\nennen neuvonantajasi.\"\n\n\"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota\nvastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta\npidän kyllä huolen.\"\n\n\"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi\n-- häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan\nMopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan,\njoka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta\nitseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio\nvaltaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen\npaikkansa, oi kuningas.\"\n\nDingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän\nkäski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.\n\nDingaanin istuimen takana seisoi kaksi neuvonantajaa, ylimyksiä, joita\nDingaan rakasti ja vain he olivat kuulleet Zinitan sanat. Hän käski\nheidän asettua eteensä korvakuulon ulkopuolelle ja muista erilleen.\nZinita astui lähemmäksi ja kertoi Umslopogaasin syntymän yhteydessä\nolleet seikat ja paljon muitakin tapahtumia, joista Dingaan ymmärsi,\nettä kertomuksen täytyi olla tosi.\n\nKun kaikki oli kerrottu, käski Dingaan ympärillään seisovan rykmentin\nkomentajan luokseen. Tämä oli roteva Faku-niminen mies. Dingaan sanoi\nhänelle tuimasti:\n\n\"Ota kolme komppaniaa ja oppaita mukaasi ja hiivi yöllä kirveskansan\nkaupunkiin, joka on Kummitusvuoren juurella. Polta kaupunki ja tapa\nkaikki sen konnamaiset asukkaat, äläkä missään tapauksessa laske\nkynsistäsi Bulaliota, kirveskansan päällikköä, jota sanotaan myös\nUmslopogaasiksi. Kiduta hänet kuoliaaksi, jos vain voit, ja tuo hänen\npäänsä minulle, ja ota hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä\nLiljankukka, elävänä vangiksi, jos suinkin voit, ja tuo hänet tänne,\nsillä tahdon nähdä hänen kuolevan täällä. Ja ota karja myös mukaasi.\nLähde heti ja kiiruhda, mies. Jos palaat voitettuna tahi laiminlyötyäsi\njonkun kohdan, niin kuolet heti. Tapan teidät kaikki ja voitte olla\nvarmat siitä, että kuolemanne tulee olemaan sangen pitkällinen. Mene!\"\n\nMies tervehti ja kiiruhti soturiensa luo toistaen käskyn. Kolme\nkomppaniaa syöksyi esiin ja kiiruhti hänen jälkeensä Umgugundhlovun\nporttien läpi Kummitusvuorta kohti.\n\nSitten viittasi Dingaan kätyrinsä paikalle ja sanoi ylimyksiä\nosoittaen, jotka olivat kuulleet Zinitan sanat, että noiden kahden\ntäytyi kuolla!\n\nMolemmat tervehtivät ja peittivät sitten kasvonsa, tietäen hyvin, että\nheidän täytyi kuolla, koska he olivat kuulleet liian paljon. Heidät\nsurmattiin, ja sattui niin, että neuvonantaja, joka oli ennustanut\nkorppikotkain saavan pian ruokaa, oli heistä toinen.\n\nSitten käski kuningas riistää Zinitalta lapset ja toimittaa heidätkin\npäiviltä.\n\nMutta kun Zinita kuuli tämän, alkoi hän valittaa surkeasti, sillä hän\nrakasti lapsiaan. Dingaan pilkkasi häntä sanoen:\n\n\"Mitä? Oletko sinä sitten yhtä hassu kuin kunnotonkin? Sanothan, että\nmiehesi, jonka olet nyt saattanut kuolemaan, on erään vainajan\njälkeläinen ja valtaistuimeni perillinen. Sanoit myös, että nämä lapset\novat hänen ja hänen kuoltuaan siis myös valtaistuimeni perillisiä.\nOlisinko niin hullu, että antaisin heidän elää? Vaimo, sinä olet\njoutunut omaan ansaasi. Ottakaa lapset!\"\n\nNyt sai Zinita juoda kalkin, jonka hän oli toisille valmistanut, ja\njoutui aivan pois suunniltaan. Hän vannoi itkien ja käsiään väännellen\nkatuvansa kunnotonta tekoaan ja sanoi lähtevänsä varoittamaan\nUmslopogaasia ja Liljankukkaa uhkaavasta vaarasta. Hän kääntyikin ja\nkiiruhti nopeasti portille, mutta kuningas nauroi ja nyökäytti päätään,\nja pian oli Zinitakin saanut seurata lapsiaan.\n\nNiin, sellainen oli hedelmä, isäni, jonka Zinitan, kasvattipoikani\nUmslopogaasin ensimmäisen vaimon ilkeys kantoi.\n\nNämä olivatkin viimeiset Umgugundhlovussa tehdyt murhat, sillä juuri\nkun Zinitan viimeinen kuolinhuuto oli vaiennut, nähtiin etempänä olevan\nkukkulan rinteellä parveilevan miehiä mustanaan; puvuista päättäen ne\nkuuluivat Dingaanin armeijaan, jonka hän oli lähettänyt buureja\nvastaan.\n\nMutta mihin olivat korskea käytös, moitteeton järjestys, töyhdöt ja\nkilvet joutuneet, ja miksi ei kajahdellut voittokulu? Soturit\nlähestyivät pienissä ryhmissä kuin naiset ja kulkivat päät riipuksissa\nkuin nuhteita pelkäävät lapset.\n\nTotuus ilmeni pian. Armeija oli lyöty perinpohjin Incomen rannalla\nbuurien leirin läheisyydessä. Buurien tuli oli tappanut tuhansia, ja\ntuhansia oli sortunut Incomen aaltoihin, kunnes vesi oli ruvennut\nverestä punoittamaan, ja hukkuneita oli lopulta niin paljon, että\ntoiset pääsivät kuivin jaloin joen poikki ruumiiden yli kulkien.\n\nDingaan tyrmistyi pelosta, sillä pakolaiset sanoivat vielä, että\namaboonat olivat aivan heidän kintereillään.\n\nHän pakeni ja kätkeytyi Umfolozi-joen rannan tiheikköön, ja sinä yönä\nhehkui taivas veripunaisena Umgugundhlovun palosta. Sen muurien\nsisäpuolella ei kuultu enää Elefantin toitahduksia, ja liekkien räiske\nkarkoitti korppikotkatkin kuolon kukkulalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGalazi istui kivisen velhottaren polvella ja tuijotti alhaalla\nleviäville aavikoille, joita kuu vielä kirkkaasti valaisi, vaikka yö\nalkoikin jo kallistua aamuun. Harmaakuono vinkui hiljaa hänen\nvieressään ja Kuolema oli työntänyt kuononsa hänen käteensä. Mutta\nGalazi ei välittänyt heistä, sillä hän mietiskeli parhaillaan\nUmslopogaasin kohtaloa, kuinka tämä oli sortunut naisen veltoksi\norjaksi ja kuinka Nadan tulo oli pirstannut kirveskansan yhtenäisyyden.\nKaikki naiset ja lapset olivat menneet naisten juhlaan, ja viipyisivät\nkauan poissa, ja Galazista oli näyttänyt, että miehiäkin oli paljon\npujahtanut tiehensä ikäänkuin jotakin vaaraa peläten.\n\n\"Ah, Kuolema\", virkahti hän vieressään loikovalle pedolle, \"veljeni on\nsuuresti muuttunut ja vain naisen suudelmain vaikutuksesta. Hänen\nmetsästyksensä on loppunut eikä Itkuntekijä nouse enää, hän ikävöi vain\nnaisen huulia eikä sinun karkean kielesi kosketusta. Hän, miesten\nensimmäinen, hyväilee nyt vain naisen kättä, eikä tapparansa sileätä\nsarvivartta; hän on sortunut velttouteen ja häpeään. Chaka oli kuin\nolikin suuri kuningas kaikessa pahuudessaan, kun hän kielsi soturinsa\nmenemästä naimisiin, sillä avioliitto heikontaa tarmon ja miedontaa\nveren vedeksi.\"\n\nGalazi vaikeni ja tuijotti rävähtämättä kirveskansan kaupunkia kohti ja\nhänestä näytti kuin jotakin olisi välähdellyt Kummitusvuoren luoman\nvarjon reunassa. Oli aivan kuin olisi katsellut neulaa, joka nahkaa\nommeltaessa vuoroin katoaa, vuoroin ilmestyy taas näkyviin.\n\nHän hätkähti ja katsoi tarkemmin. Ah, varjon reunassa näkyi nyt\nuseampia kirkkaita välähdyksiä. Keihäitä, kautta Chakan pään!\n\nGalazi odotti hievahtamatta ja näki soturijoukon, jossa oli noin\nparisataa miestä, rientävän äänettömästi ja juoksujalkaa eteenpäin.\nSoturit, vaikka heillä ei ollutkaan töyhtöjä, olivat sotapolulla, sillä\nhe olivat järjestyneet säännöllisiin ryhmiin ja jokaisella oli keihäs\nja kilpi.\n\nGalazi oli kuullut kerrottavan tuollaisten joukkojen yöllisistä\nmetsästysretkistä, ja hän tiesi aivan hyvin, että alhaalla rientävät\nsoturit olivat kuninkaan koiria, jotka olivat ihmisriistaa\npyydystämässä. Päämaali oli jokin suuri nukkuva kaupunki, sillä muussa\ntapauksessa ei koiria olisi ollut niin paljon. Galazi ihmetteli,\nkenestä nyt mahtoi olla kysymys? Samassa joukko kääntyi kahlaamolle ja\nsilloin hän ymmärsi. Hänen veljensä Umslopogaas ja Nada Liljankukka ja\nkirveskansa olivat riista, jota pyydystettiin. Nuo soturit olivat\nkuninkaan koiria, jotka Zinita oli päästänyt valloilleen. Siitä syystä\nhän oli järjestänyt naisten juhlan ja vienyt lapset mukanaan ja siitä\nsyystä oli niin moni mies poistunut kaupungista, mikä milläkin\ntekosyyllä säästyäkseen verilöylystä.\n\nGalazi hypähti ylös ja tuumi silmänräpäyksen. Mahtoikohan noita\nmetsästäjiä voida metsästää? Eivätkö hänen sutensa voisi tuhota tuota\njoukkoa niinkuin ne olivat kerran ennen tuhonneet erään kuninkaan\nlähettämän soturijoukon? Kyllä, jos hän olisi keksinyt sen hiukan\naikaisemmin. Silloin olisi tuskin yhtään soturia päässyt hengissä\njoelle saakka, sillä hän olisi iskenyt susineen heidän kimppuunsa. Nyt\nse ei käynyt enää päinsä, sillä joukko läheni jo kahlaamoa, ja Galazi\ntiesi, ettei hänen harmaa väkensä metsästänyt kahlaamon toisella\npuolella, sillä suunnalla, syystä, jonka eräs vainaja oli hänelle\nunessa ilmoittanut.\n\nMitä oli siis tehtävä? Hänen täytyi varoittaa Umslopogaasia. Mutta\nmiten? Paikasta, jossa Galazi oli, oli kirveskansan kaupunkiin sen\nverran lyhyempi matka kuin jousessa on jänne kaarta lyhyempi, ja\nsoturit olivat jo melkein kaaren puolivälissä. Mutta hän kykeni heidät\nsivuuttamaan hän, Susi-Galazi, jolla Umslopogaasia lukuunottamatta ei\nollut vertaistaan nopeudessa. Hän tahtoi ainakin yrittää. Ehkä joukko\npysähtyisi kahlaamolle juomaan.\n\nNiin Galazi ajatteli ja oli samassa tuulen vauhdilla vuorenrinnettä\nalas menossa. Hän hyppeli kuin kauris kiveltä toiselle, tunkeutui kuin\nhärkä tiheikköjen läpi ja kiiti pääskysen nopeudella tasaisemmalla\nmaaperällä Vuori oli jo takana, ja edessä hyrskyi tulviva joki\nvaahdossaan, yhtä raivokkaana kuin silloin, kun hän oli mennyt\nkuollutta etsimään. Joustava hyppy lennätti hänet klivaimpaan virtaan,\nhän taisteli hetkisen ja seisoi pian toisella rannalla pudistaen veden\nyltään kuin koira. Samassa kiiti hän jo eteenpäin nopeinta vauhtiaan\njuosten matalana suden tavoin.\n\nKaupunki näkyi edessäpäin. Toinen puoli oli vielä kirkkaassa\nkuutamossa, mutta toista hyväili jo idän taivaalla näkyvä\naamunkajastus. Ah, soturit olivat jo perillä, hän näki murhamiesten\nhiipivän aitauksen luo ja jakautuvan oikealle ja vasemmalle. Kuinka\npäästä perille ennenkuin kuolon rengas oli kokonaan sulkeutunut? Matkaa\noli vielä kuusi keihään heittoa! Ruoho oli pitkää ja ulottui eräässä\nkohden melkein aitauksen puoliväliin. Eteenpäin vain! Mahtaisikohan\nUmslopogaas, hänen veljensä kyetä juoksemaan nopeammin, ihmetteli\nGalazi, kun hän juoksi rientäessään veljeään pelastamaan. Hän oli nyt\npitkässä ruohikossa aitauksen luona, ja murhamiehet lähestyivät\noikealta ja vasemmalta.\n\n\"Wow! Mikä se oli?\" huudahti eräs soturi kumppanilleen samassa kun kehä\nsulkeutui. \"Wow! Jokin suuri ja tumma olento syöksyi aitauksen yli\naivan nenäni edessä.\"\n\n\"Kuulin rusahduksen, veljeni\", vastasi toinen \"mutta en nähnyt mitään.\nEhkä se oli koira, sillä eihän kukaan ihminen voi hypätä niin\nkorkealle.\"\n\n\"Tahi susi\", sanoi toinen. \"Rukoilkaamme joka tapauksessa, ettei se\nollut _Esedowa_ [satu-eläin, jonka sanotaan ahdistaneen zuluja, pannen\nuhrit selässään olevaan reikään], joka tuli pistämään meidät selässään\nolevaan reikään. Palaako tulesi, veljeni? Wow! Kohtapa nuo konnat\nsaavat paistua, merkki annetaan pian.\"\n\nSilloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: \"Herätkää, herätkää,\nvihollinen on portilla!\"\n\n\n\n\nXII.\n\nHARMAAN JA MUSTAN VÄEN VIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nGalazi syöksyi huutoaan huudellen kaupungin läpi ja hänen takanaan\nnousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt\nmissään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan\njumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta\nenää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä\neteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle\nmajalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi\nsisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä\nmelkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti\nNadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea\nvastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara\nItkuntekijä kimalteli hänen vieressään.\n\n\"Herätkää!\" kiljaisi Susi-Galazi.\n\nUmslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi\nunisesti: \"Anna minun nukkua, lepo on suloinen.\"\n\n\"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!\" huohotti\nGalazi. \"Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!\nJoutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!\"\n\nNada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua\nvaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi\noikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään,\nnopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli\nharmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat\nliekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.\n\nUmslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. \"Mihin\nsuuntaan, veljeni?\" kysyi hän.\n\n\"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo\", vastasi\nGalazi. \"Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua.\"\n\n\"Entä kaupunkini asukkaat?\" kysyi Umslopogaas.\n\n\"Naiset ja lapset ovat tiessään, ja miehet olen hätyyttänyt -- he\nselviävät kyllä jotenkuten pälkähästä. Pois täältä, ennenkuin palamme!\"\n\nHe kiiruhtivat ympärysaitausta kohti, ja tiellä liittyi heihin\nkymmenkunta säikähtynyttä ja unenpöpperöistä soturia, aseinaan millä\nkeihäs, millä nuija -- ja kaikki melkein alasti. Joukko kiiruhti\npysähtymättä eteenpäin aitausta kohti, joka paloi jo kauttaaltaan\nilmitulessa, Umslopogaas ja Galazi etunenässä pitäen kumpikin Nadaa\nkädestä. He olivat nyt aivan lähellä ja ulkopuolelta kuului\npiirittäjien huutoja. Nada kavahti kauhistuneena takaisin, mutta\nUmslopogaas ja Galazi eivät hellittäneet otettaan, vaan raahasivat\nhänet mukanaan. Tappara ja nuija heilahtivat, palava aitaus murtui, ja\nhe syöksyivät ulos melkein vahingoittumattomina. Kuumuus oli\nkarkoittanut vihollisen hiukan etemmäksi, mutta vartioiminen oli sitä\nvalppaampaa. Pakenijat huomattiinkin heti ja samassa kajahti huuto:\n\"Bulalio! Bulalio! Tappakaa se konna!\" ja sotureita hyökkäsi heitä\nkohti keihäät koholla. Miehet asettuivat piiriin Nadan ympärille ja\nsitten rynnättiin eteenpäin, Umslopogaas ja Galazi etunenässä.\nItkuntekijä ja Vartija heilahtivat salamannopeasti ja Dingaanin miehet\nhajautuivat kuin tuhka tuuleen, katosivat kuin ruoho kulovalkean\ntieltä.\n\nYksi mies pakenevista kaatui, mutta takana syntyi hillitön melu.\nKaikkialta kaikui huuto, että konnien päällikkö oli paennut vaimonsa\nLiljankukan keralla. Kuullessaan tämän kokosi vihollisjoukon komentaja\nheti väkensä ja lähti ajamaan paenneita takaa, sillä noiden henkilöiden\nsurmaaminenhan oli koko retken päätarkoitus. Hyökkääjiä oli siihen\nkaatunut noin viisikymmentä ja kaupunkilaisia ehkä sata, sillä Galazin\nhuutojen herättäminä olivat kirveskansan miehet tapelleet raivoisasti\nkukin henkensä edestä tietämättä, oliko heidän päällikkönsä paennut vai\nsurmattu nukkuessaan.\n\nSusi-veikot olivat seuralaisineen jo pitkän matkan päässä, ja helppohan\nheidän olikin päästä pakoon, maan nopeimmat juoksijat kun olivat. Mutta\nniinkuin rykmentin täytyy sovittaa vauhtinsa hitaampien soturien mukaan\nniin heidänkin täytyi nyt juosta tavallista hitaammin Nadan tähden.\nNopeus oli kuitenkin riittävä ja he olivat jo joelle johtavan ahtaan\nsolan puolivälissä, kun Dingaanin soturit saapuivat solan suulle. He\npääsivät solan päähän, ja vihollinen läheni nopeasti -- solan\njoenpuoleinen pää on hyvin ahdas, isäni, kuin kapean ruukun kaula.\nGalazi pysähtyi ja sanoi:\n\n\"Seis, miehet. Puhelkaamme hetkinen noiden kanssa, jotka seuraavat\njäljissämme; samalla hengähdämme hiukan. Mutta kiiruhda sinä, veljeni,\njoen yli Liljankukan keralla. Yhdymme teihin metsässä, ja ellei meitä\nsattuisi kuulumaan, niin tiedäthän, mitä sinun pitää tehdä. Sulje\nLiljankukka luolaan ja kutsu harmaa väkemme koolle. Wow! veljeni, minun\ntäytyy päästä luoksesi, jos suinkin voin, sillä jos nuo Dingaanin\nkoirat pitävät metsästyksestä, niin nyt pannaan Kummitusvuorella\ntoimeen sellainen ajo, ettei tuo vanha velhotar ole kuunaan moista\nnähnyt. Kiiruhda nyt, veljeni.\"\n\n\"Eipä ole tapani rientää pois toisten jäädessä tappelemaan\", kiljahti\nUmslopogaas, \"mutta nyt sen ihmeen täytynee tapahtua Nadan tähden.\"\n\n\"Älä välitä minusta, oi rakkaani\", sanoi Nada. \"Olen saattanut sinut\ntähän pulaan -- olen niin väsynyt -- anna minun kuolla. Tapa minut ja\npelasta itsesi!\"\n\nVastauksen asemesta tarttui Umslopogaas hänen käteensä ja syöksyi\njoelle, mutta ennenkuin hän pääsi sinne saakka, alkoi taistelun melske\nkuulua. Takana kajahti Dingaanin soturien sotahuuto heidän iskiessä\nkirveskansan miesten kimppuun ja Susi-Galazin ulvonta, hänen yhtyessä\notteluun -- kuuluipa Vartijan mäjähdyskin iskun sattuessa kohdalleen.\n\n\"Hyvin purtu, Susi!\" huudahti Umslopogaas pysähtyen; \"se mies ei\ntarvitse enempää; oh! jospa voisin\" -- hän katsahti Nadaan ja kiiruhti\njälleen eteenpäin.\n\nHe kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi\nuida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle\nsaavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti.\nMetsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden\nulvahduksen.\n\nHänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuin\nGalazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessa\nvalveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsi\nSusi-veikkoja.\n\nPian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä\nvastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada\noli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli\npaljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.\n\nMutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen\nkoiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin\nmetsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin\nvanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt\nluolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää;\nollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen\nveljensä Bulalion kaupunkia.\n\n\"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani\", sanoi Umslopogaas sudet\nkarkoitettuaan. \"Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan\nmiehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä\nkiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven\nsalaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi\nsysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin\nvahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske\nkiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään\nse pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä\nolet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan,\npaitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne.\nNyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan\nvainoojat yksin sutteni avulla.\"\n\nNada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän\nnäkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi\nUmslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti\nsitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan.\nLuolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään\neräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli\nsisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin\nettä valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti\nvaloa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä\nluolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon\nja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi\nja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin\nolisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi\nsuden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.\n\nHän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului\nulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän\nluuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen\nkimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen\nihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis\ntarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin\nkivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin\npyöreä kivi ahtaan ruukun suun.\n\n\"Nyt olen turvassa susilta\", sanoi Nada. \"Ulkopuolelta ei kiveä hevin\nliikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä\nhievahtamaankaan.\" Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja\nlisäsi: \"Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä\nsiirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa --\nsuljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana.\"\n\nAjatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi\nkorvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt\nkuului raivoisan taistelun melske.\n\nSuljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko\nsusia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen\nsydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös\nsuunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen\nmieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen\naikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala\nulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin --\nGalazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.\n\nUmslopogaas ulvahti vastaan ja kiiruhti vihurina eteenpäin. Galazi\nistui jalkojaan lepuuttaen eräällä suurella kivellä, ja sudet loikkivat\niloissaan hänen ympärillään. Hän näytti hiukan uupuneelta. Rinnassa ja\nkäsivarsissa oli haavoja, pieni kilpi on melkein riekaleina, ja\nVartijassakin saattoi huomata taistelun jättämiä jälkiä. Umslopogaas\nastui hänen luoksensa luoden häneen rakkautta uhkuvan katseen.\n\n\"Kuinka on laitasi, veljeni?\" kysyi hän.\n\n\"Eipä kovinkaan huonosti\", vastasi Galazi, \"mutta kaikki kumppanini\nkaatuivat iskettyämme maahan monta vihollista. Minä yksin lähdin pakoon\nkuin joku pelkuriraukka. Kimppuumme hyökättiin kolme kertaa, mutta me\nseisoimme paikallamme, kunnes arvelimme Liljankukan päässeen turvaan,\nja kun vihdoin kaikki mieheni olivat kaatuneet, lähdin pakoon ja uin\nvirran poikki, sillä minä halusin kuolla täällä omalla alueellani,\nUmslopogaas.\"\n\nMinun täytyy sanoa sinulle, isäni, että Galazi oli taistellut\nverrattomalla urheudella solan suulla, vaikka hän ei itse puhunut siitä\njuuri mitään. Kävin myöhemmin paikalla ja laskin kaatuneet; niitä oli\nniin paljon, ettei noita yhdeksää kirveskansan soturia näkynyt niiden\nalta.\n\n\"Ehkäpä onnistumme tuhoamaan vihollisen, veljeni.\"\n\n\"Ehkäpä. Suuren joukon ainakin tapamme. Minusta tuntuu kuitenkin, että\nveljeytemme lähenee loppuaan, Bulalio, sillä Vartijan kantajan\nlopullinen kohtalo, josta isänikin minulle puhui, on nyt edessäni. Jos\nniin on, niin hyvästi, veljeni. Ystävyytemme on ollut aina vilpitön ja\nhyvä, ja sen loppu on vielä parempi. Se olisi sitäpaitsi voinut jatkua\nvuosia vielä, ellet sinä, veljeni, olisi koettanut tehdä hyvää\nparemmaksi ja täydentää toveruutemme meille suomaa iloa naisen\nrakkaudella. Siitä lähteestä on kaikki tämä paha alkunsa saanut, kuin\njoki pienestä purosta, mutta minkäpä kohtalolle mahtaa. Jos kaadun,\nniin elä sinä vielä kauan ja taistele monessa uljaassa taistelussa\nkuoliaksesi viimein sankarina tappara koholla; toivon, että saat toisen\nystävän, minua urhoollisemman ja rivakamman, ja paremman, Vartijan,\njoka on aina valmis auttamaan sinua hädän hetkellä. Jos sinä kaadut ja\nminä jään eloon, niin minä vannon sinulle tämän valan. Kuolemasi kostan\nviimeiseen verenpisaraani saakka ja suojelen Liljankukkaa, jota\nrakastat. Annan hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen\nhuoletonna; mutta en enempää. Vihollinen on jo lähellä. He kiersivät\nkahlaamon kautta, kun eivät tohtineet uida virran poikki, ja huusivat\nminulle, että he olivat vannoneet surmaavansa meidät tahi kuolevansa,\nkuten Dingaan kuningas oli käskenyt. Tästäpä sukeutuukin verraton\ntaistelu, elleivät he todellakaan aio väistyä suttemme tieltä. Mitä\nsiis käsket, päällikkö, jotta palvelijasi tietää totella?\"\n\nUmslopogaas kuunteli Itkuntekijään nojaten, sutten liikehtiessä\nympärillä, ja itki, sillä Liljankukan ja minun jälkeeni hän rakasti\nGalazia enimmin koko maailmassa. Kun Galazi oli lopettanut, vastasi\nhän:\n\n\"Ellei minulla olisi tuolla ylhäällä erästä heikkoa ja avutonta\nolentoa, niin minä vannoisin sinulle, Susi, että heittäisin henkeni\nsinun ruumistasi syleillen, jos kaadut ennen minua. Ja jos kaadut ja\nminä jään eloon, niin minä vannon, ettei Itkuntekijä lepää, ennenkuin\njokainen noista sotureista on henkensä heittänyt. Se on heiluva\nvuodesta vuoteen, kunnes viimeinen lepää yhtä hiljaa kuin sinä\nkuoltuasi. Ehkä tein väärin, Galazi, kun kuuntelin Zinitan houkutuksia\nja annoin naisten tunkeutua väliimme. Toivokaamme, että löydämme kerran\nmaan, jossa ei ole naisia, sotia vain, sillä siinä maassa me tulemme\nmahtaviksi.\n\n\"Nyt lopetamme toveruutemme hyvin ja komeasti, ja harmaa väkemme saa\ntapella tarpeekseen, ja ellei tuo vanha velhotar, joka istuu tuolla\nylhäällä, ole milloinkaan ennen hymyillyt, niin nyt hän on hymyilevä\ntaisteluamme katsellessaan. Tämä on suunnitelmani; käymme vihollisen\nkimppuun kaksi kertaa. Ensin metsässä, ja jos meidät työnnetään\ntakaisin, niin sitten velhottaren polvilla luolan edustalla, jossa Nada\non. Sanohan Susi, tahtooko harmaa väki tapella?\"\n\n\"Viimeiseen saakka, veljeni, niinkauan kuin joku on niitä johtamassa,\nsitten en tiedä! Mutta niillä on vain hampaat keihäitä vastaan.\nEhdotuksesi on hyvä, Bulalio. Lähtekäämme, olen levännyt.\"\n\nHe nousivat ja kutsuivat laumansa. Kaikki olivat saapuvilla, mutta\nlauma ei ollut hetikään niin suuri kuin muutamia vuosia sitten, jolloin\nSusi-veikot metsästivät ensi kerran Kummitusvuoren rinteillä; monet\nhillittömät hävitysretket olivat harventaneet lukumäärän eikä näille\nsusille syntynyt penikoita. Lauma jakautui kahtia kuten ennenkin;\nnaaraat seurasivat Umslopogaasia ja urokset Galazia.\n\nHe tunkeutuivat metsään ja kätkeytyivät tiheikköön hämärän notkon\nkahdenpuolen. Siinä he odottivat lähestyvää vihollista, jonka askeleet\nalkoivat vihdoin kuulua. Edellä hiipi kaksi tiedustelijaa väijytyksen\nvaralta, ja nuo soturit sattuivat olemaan samat, jotka olivat puhelleet\nkeskenään aamun sarastaessa, kun Galazi loikkasi heidän välistään\naitauksen yli. He puhelivat nytkin sinne tänne kurkistellessaan,\npysähtyen vihdoin notkon suulle toisia odottamaan, ja Umslopogaas\nkuuli, mitä he sanoivat.\n\n\"Mikä kamala paikka tämä onkaan, veljeni\", sanoi toinen; \"paikka, joka\non täynnä aaveita, outoja ääniä, käsiä, jotka tuntuvat työntävän meitä\ntakaisin, ja näkymättömien sutten vinkumista. Kummitusvuoreksihan tätä\nsanotaankin, ja nimi on kylläkin paikallaan. Soisinpa, että kuningas\nolisi antanut meille jonkun muun tehtävän -- nämähän ovat noitia, ja\ntämä paikka on oikein heidän tyyssijansa. Sanopas, veljeni, mikä se\noli, joka loikkasi aamupimeässä aitauksen yli? Noitapa tietenkin! Wow!\nne ovat kaikki noitia. Voisiko kukaan oikea ihminen tehdä sitä, minkä\ntuo Susi-niminen mies teki joelle pyrkiessämme? Olisipa Itkuntekijä\nollut nuijaa tukemassa, niin joukkomme olisi huvennut siihen paikkaan.\"\n\n\"Itkuntekijällä oli nainen vartioitavana\", murahti toinen. \"Mutta olet\noikeassa, tämä paikka on todellakin noitien ja pahojen henkien pesä.\nOlin näkevinäni tuolla puiden pimennossa _esedowanien_ silmien kiiluvan\nja niiden hajukin tuntuu nenääni. Mutta nuo noidat meidän täytyy\nkuitenkin saada hengiltä, sillä jos palaamme Umgugundhlovuun tyhjin\ntoimin, niin pianpa kuumennetaan rautoja, joiden kärkeä me saamme\nmaistaa. Lähdemmekö liikkeelle, veljeni. Joukkomme on jo lähellä.\nSoisinpa, että Faku vaihtaisi tilallemme toiset, sillä tässä tiheikössä\nkävelen mieluimmin viimeisenä kuin ensimmäisenä. Kas, tässähän näkyy\njälkiä -- lukematon joukko sudenjälkiä ja siellä täällä joku\nihmisjälkikin; he ovat ehkä milloin sitä ja milloin tätä -- kukapa sen\ntiennee? Tämä on totisesti aaveiden ja noitien maa.\"\n\nSusi-veikoilla oli ollut täysi työ hillitä väkeänsä soturien tullessa\nnäkösälle, ja raivo kiihtyi joka hetki. Kidoista valui kuola, silmät\nkiiluivat ahnaasti ja äkkiä ponnahti eräs naarassusi korkealle ilmaan\nja iskeytyi ulvahtaen soturin kurkkuun, joka oli viimeksi puhunut.\nMolemmat suistuivat tantereeseen painiskellen raivoisasti, kunnes\nkumpikin oli heittänyt henkensä.\n\n\"_Esedowanit! Esedowanit_ ovat kimpussamme!\" huusi toinen tiedustelija\nlähtien juoksemaan toveriensa luo. Mutta hän ei päässyt milloinkaan\nsinne saakka, sillä nyt syöksähtivät kaikki sudet kätköistään oikealta\nja vasemmalta hänen kimppuunsa, ja parin silmänräpäyksen kuluttua oli\nmiehestä vain keihäs jäljellä.\n\nSoturit päästivät huikean hätähuudon ja toiset kääntyivät rientääkseen\npakoon, mutta Faku, heidän päällikkönsä, joka oli roteva ja urhoollinen\nmies, karjaisi: \"Seisokaa lujina, kuninkaan lapset, seisokaa\nlujina! Edessänne ei ole ainoatakaan esedowania, vaan Susi-veikot\nroskajoukkoineen. Mitä! Pelkäättekö koiria, te, jotka olette nauraneet\nmiesten keihäillekin? Piiriin, lapset, ja seisokaa lujina!\"\n\nSoturit kuulivat päällikkönsä äänen ja tottelivat heti muodostaen\nkaksinkertaisen suljetun kehän. Katsahtaessaan oikealle he näkivät\nBulalion suden hampaat kulmilla hohtaen ja kulunut sudentalja\nolkapäillä liehuen hyökkäävän heitä kohti kuin myrskytuuli Itkuntekijä\nylhäällä punasilmäisen lauman seuratessa kintereillä. He katsahtivat\nvasemmalle -- ah, Vartijan he kyllä tunsivat. He olivat kuulleet sen\niskujen rasahdukset alhaalla joen äyräällä ja tunsivat kyllä\njättiläisen, joka heilutteli sitä kuin sauvaa, sutten kuninkaan, jolla\noli käsivarsissaan kymmenen miehen voima. Wow! Tuossa he tulevat. Katso\ntuota joukkoa, mustaa ja harmaata, kuule sotalaulua, jota se ulvoo!\nKatso kuinka se syöksyy keihäitä vasten kuin veriryöppy kosken\nkallioon, vaahtona iskuhampaiden välke! Kehä on murtunut! Itkuntekijä\non murtanut sen! Haa! Galazi on myöskin murtanut rivit; nyt täytyy\nheidän tapella selkä selkää vasten tahi menehtyä!\n\nKuinkako kauan ottelu kesti? Kukapa sen tiennee? Aika kuluu joutuin,\nkun iskut satelevat tiheästi. Vihdoin täytyi ystävysten peräytyä; he\nmurtautuvat ulos samoinkuin he olivat murtautuneet sisäänkin ja\nkatoavat metsän helmaan jäljellä olevine susineen. Soturijoukosta oli\njäänyt eloon vain kolmasosa; toiset makasivat kuolleina, silvottuina ja\nmuodottomiksi raadeltuina surmansa saaneiden petojen ruumisröykkiöiden\nalla.\n\n\"Olemme joutuneet taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka käyvät\nkimppuumme sutten haahmossa\", sanoi Faku. \"Susi-veikot ovat varmasti\nnoitia, mutta noitia, joista minä pidän; he taistelevat kuin leijonat\nja osaavat taidon. Mutta heidät tapan tahi sitten kuolen itse. Meitä on\ntosin enää hyvin vähän, mutta paljonhan on susiakin kaatunut ja enkäpä\nnoiden konnien käsivarret uupuvat kerran.\"\n\nHän lähti siis kapuamaan vuoren rinnettä ylös jäljellä olevine\nsotureineen, ja koko ajan ahdistivat sudet heitä kaataen miehen siellä\nja toisen täällä, mutta vaikka he kuulivat ja näkivätkin Susi-veikkojen\nrohkaisevan uskollisiaan, eivät Susi-veikot käyneet heidän kimppuunsa,\nsillä he säästivät voimansa viimeiseen ratkaisevaan otteluun.\n\nMatka oli pitkä ja vaivalloinen, eivätkä soturit tunteneet tietä ja\nkummitussudet ahdistivat heitä alituisesti. Oli jo ilta, kun he\nsaapuivat tuon vanhan velhottaren jalkojen juurelle ja alkoivat kavuta\ntasanteelle.\n\n\"Mikä ihmeellinen, pari!\" huudahti iso Faku. \"Taistelisinpa mieluummin\nheidän mukanaan kuin heitä vastaan. Mutta heidän täytyy kuolla!\" Ja hän\nalkoi kiivetä velhottaren polville.\n\nUmslopogaas seisoi ja katseli ylhäällä istujan kasvoja, joita\nilta-aurinko valaisi.\n\n\"Enkö sanonut, että tuo vanha velhotar hymyilisi taistelumme\nnähdessään?\" huudahti hän. \"Katso! Hän hymyilee! Hei, Galazi,\nusuttakaamme loput väestämme vihollista vastaan, ja taistelkaamme tämä\nottelu loppuun mies miestä vastaan antamatta petojen turmella sitä\nkokonaan! Hei, Verenjuoja ja Harmaakuono! Hei, Kuolema ja kaikki te\nmetsän asukkaat, mustat ja harmaat, vihollisen kimppuun, lapseni!\"\n\nSudet kuulivat; ne olivat säälittävässä kunnossa, täynnä haavoja ja\nväsyksissä, ja niitä oli vain pieni ryhmä jäljellä, mutta luontoaan ne\neivät olleet vielä menettäneet. Ulvahtaen ne hyökkäsivät viimeisen\nkerran vihollisen kimppuun, riuhtoillen, repien ja tappaen, kunnes ne\nolivat kaikki saaneet keihäistä surmansa, kaikki paitsi Kuolema, joka\nryömi pahoin haavoittuneena Galazin luo kuollakseen tämän jalkojen\njuureen.\n\n\"Nyt olen päällikkö ilman heimoa\", huudahti Galazi. \"Mutta sellainenhan\non kohtaloni. Niin oli halakazienkin luona ja niin kävi lopulta\nKummitusvuorellakin. Sano, Bulalio, missä tahdot seisoa, oikeallako vai\nvasemmalla?\"\n\nAlhaalta tuleva polku jakautui nimittäin kahtia erään suuren\nkallionlohkareen tähden, joten velhottaren polville päästiin kahta\nkaitaista polkua pitkin, joiden väliä oli noin kymmenen askelta.\nUmslopogaas astui vasemmalle, Galazi oikealle ja siinä he odottivat\nkeihäät varalla. Soturit ilmestyivätkin pian lohkareen takaa ja\nhyökkäsivät tasannetta kohti, toiset toista polkua pitkin ja toiset\ntoista. Ylhäältä singahtaneet keihäät tappoivat kolme, mutta soturit\neivät pysähtyneet, vaan ryntäsivät urhoollisesti eteenpäin. Umslopogaas\nkumartui, hänen pitkä käsivartensa ojentui, tappara välähti ja yksi\nvihollinen vierähti alas.\n\n\"Yksi!\" huudahti Umslopogaas.\n\n\"Yksi, veljeni!\" toisti Galazi heilauttaen nuijaansa uuteen iskuun.\n\nEräs soturi hyökkäsi laulaen kaatuneen toverinsa paikalle ja hypähteli\nsinne tänne Umslopogaasin edessä keihäs valmiina iskemään. Itkuntekijä\nheilahti, mutta mies kavahti samassa takaisin, niin että isku meni\nharhaan.\n\n\"Huonostipa iskit, noita!\" huusi mies syöksähtäen antamaan\nsurmanpiston, mutta, katso, tappara kiertää pientä kehää aivan maan\npinnassa iskien äkkiä ylöspäin ja ennenkuin soturi ehti pistää, oli\nItkuntekijä halaissut hänen päänsä, leuasta aivoihin saakka.\n\n\"Mutta nyt sitä paremmin, sinä houkka!\" sanoi Umslopogaas.\n\n\"Kaksi!\" huudahti Galazi oikealta.\n\n\"Kaksi, veljeni!\" toisti Umslopogaas.\n\nKaksi vihollista syöksyi jälleen esiin yksi kumpaakin vastaan toivoen\nonnistuvansa paremmin. Huuto \"_kolme_!\" kajahti samassa oikealta ja\nvasemmalta ja heti senjälkeen \"_neljä_!\"\n\nFaku käski nyt jäljelläolevien miesten painaa kilvet yhteen ja työntää\nsiten nuo kaksi polkujen päistä kauemmaksi tasanteelle. Temppu\nonnistuikin, mutta neljä soturia kaatui jälleen, ennenkuin Susi-veikot\nväistyivät.\n\n\"Saartakaa ja tappakaa heidät!\" karjaisi Faku.\n\nMutta ken voi saartaa Itkuntekijän, joka välähtelee yht'aikaa joka\ntaholle, Itkuntekijän, joka ei putoile enää raskaasti, vaan nokkii,\nnokkii kuin tikka, eikä kertaakaan turhaan? Ken voi saartaa miehen,\njoka on tasankojen antilooppia nopeampi? Wow! Hän on tässä! Hän on\ntuossa! Hän on noita! Kuolema piilee hänen kädessään, ja kuolema\ntuijottaa hänen silmistään!\n\nGalazi on myöskin vielä hengissä, sillä Vartija nousee ja laskee\nkilpiin kumahdellen, ja hänen käheä huutonsa kajahtaa tämän tästä\nkaatuneiden lukumäärän ilmoittaen. Hän tappelee kuin leijona, vaikka\nhän on haavoja täynnä; tapparan isku on melkein katkaissut hänen\nreitensä, mutta hän riehuu yhä. Hänellä on enää vastassaan vain kaksi\nvihollista, joista toinen pyörähtää äkkiä hänen taaksensa ja haavoittaa\nhäntä selkään. Galazi iskee edessään seisovan soturin tantereeseen ja\nkääntyy sitten toista kohti. Vartija heilahtaa korkealle ja putoaa\nrusentaen miehen kuin munankuoren.\n\nGalazi pyyhkäisi veren kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen. \"Kaikki!\nBulalio\", huudahti hän.\n\n\"Kaikki, paitsi kahta, veljeni\", kajahti vastaan teräksen helähdyksen\nja kilven kumahduksen säestämänä.\n\nSusi-Galazi tahtoi mennä veljeänsä auttamaan, mutta ei voinut, sillä\nhänen voimansa alkoivat pettää; hän oli taistelunsa taistellut.\n\n\"Jää hyvästi, veljeni! Nytpä kelpaakin kuolla; ruumisvuoteelle, jonka\nolen itse valmistanut!\" huusi hän kaikuvalla äänellä.\n\n\"Jää hyvästi! Nuku hyvin, Susi!\" vastattiin. \"Kaikki paitsi _yksi_!\"\n\nGalazi vaipui ruumiskasalle, mutta oli vielä hengissä. \"Kaikki, paitsi\nyksi\", toisti hän. \"Ha! ha! tuon yhden ei ole hyvä olla, kun\nItkuntekijä heiluu vielä. Kannattipa elää, kun saa näin ihanasti\nkuolla! Voitto! Voitto!\" Ja Susi-Galazi nousi horjuen polvilleen\nheiluttaen Vartijaa viimeisen kerran päänsä yläpuolella. Sitten hän\nvaipui maahan jälleen ja heitti henkensä.\n\nUmslopogaas Chakan poika ja Faku Dingaanin soturi katselivat toisiaan.\nVain he kaksi olivat jäljellä, sillä kaikki muut olivat kaatuneet.\nUmslopogaasilla oli paljon haavoja, mutta Faku oli vahingoittumaton, ja\nFaku oli miesten vahvimpia ja osasi käytellä tapparaa, mikä ase\nhänelläkin oli nyt kädessään.\n\nHän nauroi röyhkeästi. \"On siis tultu niin pitkälle, Bulalio\", sanoi\nhän, \"että meidän täytyy nyt kahdenkesken ratkaista, saako kuningas\ntahtonsa perille vai ei. Mutta miten hyvänsä ottelumme päättyneekin, on\nmielestäni suuri onni, että olen saanut nähdä tämän taistelun; olla\ntekemisissä kahden sellaisen soturin kanssa on mitä suurin kunnia.\nLevähdä hetkinen, Bulalio, ennenkuin lopetamme. Veljesi kuoli\nsankarina, ja jos minun on suota voittaa, niin tarinaa hänen\nkuolemastaan kerrotaan pian kaikkialla, sen milloinkaan unhottumatta.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nLILJANKUKAN JÄÄHYVÄISET.\n\n\nUmslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat\nmiellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin\npuheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.\n\n\"Olen valmis, Dingaanin mies\", sanoi hän ja kohotti tapparansa.\n\nHe kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta\niskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja\nUmslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin\nväistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli\nhaava.\n\nKipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui\nItkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku\nkatkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun\nperäytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja\nkolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin\nhikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku\nosui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen\nFakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi\nliikkumattomana makaamaan.\n\n\"Hyvä päivätyö\", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. \"No, Dingaan,\nlähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan\", ja hän kääntyi\nmennäkseen luolaan Nadan luo.\n\nMutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti\nhaavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan\ntapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas\nei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara\nsattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän.\nFaku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös\nkaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana\nmakaamaan.\n\nNada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä,\njoka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen\nkalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun\nriehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan\nkokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat\ntoisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: \"Voitto!\"\nHänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli\nollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta\nsitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.\n\nKaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja\neikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan\nhuutoja -- kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut\nkaikki.\n\nPimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään\nsanomalla itsekseen: \"Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti.\nMurhamiehet on tapettu -- hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä\nsaanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee,\nsillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin\nkaamea.\"\n\nMutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat,\nniin että luola kaikui: \"Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän\nkiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän\nviivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta,\nehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy\nmennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään\nhänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin.\nTuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun,\nmutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti\", ja\nhän nousi ja työnsi kiveä.\n\nMutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän\nmuisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se\noli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään.\nUmslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli\nhädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää\nkiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa.\nHän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet\nvapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi\nvarmasti kuolla.\n\nHän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä.\n\"_Umslopogaas! Umslopogaas_!\" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä\nkaikki.\n\nNiin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui\npäivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen\njärkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen\nkolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: \"Galazi on\nkuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat\nkummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin\nminä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada\nKuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen\naiheuttaneet!\"\n\nNada oli näkevinään puhujan ja kuuli nuo sanat aina tämän tästä.\n\nHoureistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä\nkaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi\nkertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja\nkatosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo\nkuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän\nrakasti, ja se kysyi ontosti: \"Nada! Elätkö vielä, Nada?\"\n\n\"Kyllä\", kuiskasi hän käheästi. \"Vettä, anna minulle vettä!\"\n\nUlkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti\nlaahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä\npienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi\ntuntui polttavan kuin tuli.\n\n\"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?\" sanoi hän. \"Vai oletko\nkuollut, ja minä näen vain unta sinusta?\"\n\n\"Minä se olen Nada\", vastasi ääni. \"Kuule, oletko koskenut kiveen?\"\n\n\"Olen, valitettavasti. Mutta ehkä me saamme sen yhteisvoimin\nsiirtymään.\"\n\n\"Kyllä, jos olisin entisissä voimissani, mutta voimmehan koettaa.\"\n\nHe ponnistivat voimansa äärimmilleen, mutta kivi ei liikahtanutkaan.\n\n\"Herkeä jo, Umslopogaas\", sanoi Nada; \"tuhlaamme vain aikaa, mikä\nminulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme.\"\n\nVastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi\nrintoihinsa luullen hänen kuolleen.\n\nUmslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: \"Emme mahda\nsille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä\ntälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa\nedes nousta jotakin syötävää hakemaan.\"\n\n\"Oletko haavoittunut, Umslopogaas\", kysyi Nada.\n\n\"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta,\njolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin,\nenkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä\nluullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat\novat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka\nrinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja\nja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut\nvihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten\nolisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että\nelän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen\nketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada.\"\n\n\"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas\", vastasi Nada. \"Olenhan nuori ja\nkaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia,\nmutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda.\nVoimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta\nmitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme\nmieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja\nrakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi\nhelähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle\nsalaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella\nsitä, Umslopogaas?\"\n\nUmslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan\npienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan -- loppuun saakka. He\npuhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman\ntilansa -- hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten\nsisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi\nmyös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.\n\n\"Ah!\" sanoi Nada, \"tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua\nniin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin\npuheilla.\"\n\n\"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada\", sanoi\nUmslopogaas, \"päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän\nnyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon\nelää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle -- kostaa\nhirmuisesti.\"\n\n\"Älä puhu kostosta, armaani\", sanoi Nada, \"olen jo lähellä maata, jossa\ntappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa\npimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni\nhelkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen\ntoisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä.\nMutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime\nmatkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina\nkaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä\nlevätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan\nkuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä\nkorkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä\nruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja\nsinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani.\"\n\n\"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän\", vastasi Umslopogaas, \"sillä\npäässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä.\"\n\nNada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja\ntuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää\nLiljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt\nhäneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt\npelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten.\nSuru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä\nvierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:\n\n\"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan\nmuistele, että rakastin sinua hellästi.\"\n\nOltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului\nkatkonaisina huohottavina kuiskauksina:\n\n\"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua\nrakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni.\"\n\nUmslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi\nhänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen\nsormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui\nväriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!\n\nIdässä alkoi taivaanranta vaaleta. Aamu koitti.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMOPON JA HÄNEN KASVATTIPOIKANSA KOSTO.\n\n\nSamana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun\nsarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin,\nsillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea\nminua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja\nkatso, kaupunki oli autio ja tuhkana.\n\n\"Tämä on Dingaanin jälkeä\", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä\nkatsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka\nolivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten\nvihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki,\nmitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut\nonnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He\nvastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle\nSusi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten\nulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä\nvuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän\nkoko päivän vuoren vaiheilla.\n\n\"Menkäämme vuorelle\", sanoin minä.\n\nEnsin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta\nlähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä\narvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle\nvelhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat\ntaistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut\njäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää,\ntohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha\nKuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri\nsusi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita\nauki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut\nylivoimainen.\n\nKatselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en\nnähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut.\nMenimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme\nmaassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi\n>-- se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava\nhaava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja\nkädessään hän piteli pienoista kättä -- jäykistynyttä kättä, joka näkyi\nkiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin -- se oli tyttäreni\nNada Liljankukan pienoinen käsi.\n\nNyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen\nsamalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi\nvielä heikosti ja untuva liikahti.\n\nPyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin\nonnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi\ntyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä\nkuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se\noli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.\n\n\"Kuollut on kuollut\", sanoin; \"huolehtikaamme elävästä.\"\n\nKannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen\nminä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren\nhaavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin\nparantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken\ntaitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain,\nkuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi\nUmslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin\nlähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut,\nminäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen\npäivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan\nluolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme\nhänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme\nhaudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet\nkuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi\nvoinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut\nruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi\nsaanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin\nmyös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat\nmolemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan\nmaailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?\n\nKolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa.\nSitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan\npäälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä\nhän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja\ntuimemmaksi.\n\nSaimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja\nlapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen\nlapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja\nkertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.\n\nUmslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja\njatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.\n\nUmslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää\nsellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei\nhimoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En\nruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä,\nsanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien\nonnistuisimme kyllä.\n\nKertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää?\nLumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon\nsanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin\nhaluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.\n\nKerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet\npelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani\nhäntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania\nvastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan\nmetsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona\nhänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa\nnoudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi\nmetsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine\nväkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa\nkeskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka\nnimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle,\nkuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla\ntiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava\nhenkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat\nyhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain\nsaadakseni kostaa Dingaanille.\n\nOlimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun\nDingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo,\nNongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään\nsanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät\nolleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien\nhuoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi\nItkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes\nsaapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan\nDingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen\nmenetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen\nmeihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa\nsurmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin\nkuninkuus.\n\nMutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan\nkuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis\nbuurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: \"Olemme\npalvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo\nvielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan\ntakaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä\nikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me\ntahdomme kostaa.\"\n\nUngalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: \"Menkää, lapset, ja\nonnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin\nsanoma, että Dingaan on kuollut.\" Ja he antoivat meille joukon\nsotureita mukaamme.\n\nSitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten\nmetsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin\nviidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että\nverikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi\nhänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli\nmukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle\nuskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan,\njossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän\ntarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme\nmukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.\n\nDingaan tunsi meidät heti, ja hänen jalkansa alkoivat vavista pelosta.\nMinä lausuin:\n\n\"Enkö lähettänyt sinulle terveisiä, oi Dingaan, joka et ole enää\nkuningas, että teit sangen pahasti karkoittaessasi minut luotasi,\nminut, joka olin nostanut sinut valtaistuimelle?\"\n\nHän oli vaiti ja minä jatkoin:\n\n\"Niin, minä, Mopo Makedaman poika, nostin sinut valtaistuimelle, oi\nDingaan, joka olit kuningas, ja minä, Mopo, olen syössyt sinut sieltä.\nMutta terveiseni eivät päättyneet siihen. Sanoinhan vielä, että\npäivänä, jolloin jälleen näet kasvoni, kohtaat tuomiosi.\"\n\nHän vaikeni yhä. Silloin sanoi Umslopogaas:\n\n\"Olen Bulalio, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, Bulalio, jota\nmurhaamaan sinä lähetit suuren joukon urhoollisia sotureita. Missä ovat\nnuo soturisi nyt, oi Dingaan?\"\n\n\"Tappakaa minut heti; nyt on teidän hetkenne\", sanoi Dingaan.\n\n\"Eipä hätäillä, oi Senzangaconan poika\", vastasi Umslopogaas;\n\"haudallesi on täältä pitkä matka. Muistatko erään tytön, jonka nimi\noli Nada Liljankukka? Hän oli Mopon tytär ja minun vaimoni. Mutta hän\non kuollut -- nälkään nääntyi poloinen, kärsittyään kolme päivää ja\nkolme yötä. Näytämme sinulle paikan, jossa hän kuoli. Sydämesi, joka on\naina ollut niin hellä, pakahtuu surusta ja säälistä tarinan kuultuasi.\nMuistatko, kun eräs Zinita-niminen nainen tuli luoksesi taluttaen\nkädestä kahta herttaista ja suloista pienokaista? Minä olin noiden\nlasten isä, ja eräs Dingaan murhasi heidät. Mutta heistä saat myös\nvielä kuulla. Nyt tielle, sillä matka on pitkä!\"\n\nParin päivän kuluttua istui Dingaan yksinään ja kahleissa\nKummitusvuoren luolassa. Olimme saaneet hänet työläästi sinne\nraahatuksi, sillä hän oli raskas kuin härkä. Kolme miestä työnsi häntä\ntakaapäin ja kolme kiskoi köydestä, joka oli sidottu hänen\nvyötäisilleen, ja silloin tällöin pysähdyttiin näyttääksemme hänelle\nniiden luita, jotka hän oli lähettänyt meitä surmaamaan. Samalla\nkerroimme myös taistelun vaiheista.\n\nVihdoin olimme luolassa ja minä lähetin pois soturit, sillä me\ntahdoimme olla Dingaanin kanssa yksin. Hän istui luolan permannolle, ja\nminä kerroin hänelle, että hän istui Nadan, jonka hän oli murhannut, ja\nSusi-Galazin haudalla.\n\nSitten väänsimme kiven luolan suulle ja jätimme hänet Galazin ja Nadan\nhenkien pariin.\n\nKolmantena päivänä tulimme aamun sarastaessa häntä katsomaan.\n\n\"Tappakaa minut\", pyysi, hän, \"sillä aaveet ahdistavat minua!\"\n\n\"Etpä ole sitten väkevä enää, oi kuninkaan varjo\", sanoin minä, \"kun\nvapiset kahden uhrisi edessä, sinä, joka olet murhannut tuhansia.\nSanopas siis, miten sinun nyt käy, kun joudut heidän pariinsa\nkokonaan?\"\n\nDingaan alkoi rukoilla armoa.\n\n\"Armoako sinulle, hyeena!\" vastasin minä. \"Rukoiletko sinä armoa, joka\net ole itse milloinkaan ketään armahtanut! Anna minulle takaisin\ntyttäreni! Ja anna tälle miehelle takaisin hänen lapsensa; sitten\nvoimme puhua armahtamisesta. Ulos, heittiö, ja kuole niinkuin konnan\npitääkin!\"\n\nRaastoimme hänet luolasta hänen surkeasti ruikuttaessa vanhan velhon\nrinnassa olevan kuilun reunalle, saman kuilun, jossa Galazi oli nähnyt\nluut, ja odotimme auringon nousua, hetkeä, jolloin Nada oli kuollut.\nSitten huusimme hänen korvaansa Nadan ja Umslopogaasin lasten nimet, ja\ntyrkkäsimme hänet syvyyteen.\n\nNiin kuoli Dingaan, isäni -- Dingaan, jolla oli Chakan julma sydän,\nmutta ei hänen suuruuttaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nMOPO LOPETTAA TARINANSA.\n\n\nSiinä kuulit Nada Liljankukan tarinan, isäni, ja kuinka me kostimme\nhänen kuolemansa. Surullinen kertomus -- hyvin surullinen kertomus,\nisäni, mutta siihen aikaan oli kaikki surullista. Myöhemmin, Pandan\nhallitessa, oli toisin, sillä Panda oli rauhan mies.\n\nPari sanaa vielä. Jätin Zulu-maan, jossa en voinut enää olla kaksi\nkuningasta surmattuani, ja muutin asumaan tänne Nataliin muinaisen\nDuguzan läheisyyteen.\n\nDingaanin kuoleman jälkeen tulin sokeaksi, aivan umpisokeaksi, voimatta\nnähdä aurinkoa enää milloinkaan tahi muutakaan valoa -- en tiedä,\nmiksi; ehkäpä liian paljosta itkemisestä, isäni. Muutin nimenikin,\nettei joku keihäs löytäisi tietään sydämeen, joka oli suunnitellut\nkahden kuninkaan ja yhden prinssin kuoleman -- Chakan, Dingaanin ja\nUmhlanganan.\n\nEräänä yönä saatteli kasvattipoikani Umslopogaas minut salavihkaa rajan\nyli tuoden minut tänne Stangeriin, jossa olen sitten elellyt monta\nvuotta vanhana Zweete-nimisenä taikurina. Olen rikas. Umslopogaas vaati\nPandalta takaisin Dingaanin minulta riistämän karjan, jonka hän ajoi\nsitten tänne. Täällä ei ole enää ketään muinaisen Duguzan asukkaita,\neikä kukaan voisi tuntea vanhassa sokeassa Zweetessä Mopoa, taikuria,\njoka tappoi Chakan, zulujen leijonan. Kukaan ei tiedä sitä enää. Sinä\nvain olet kuullut tarinani, isäni. Älä kerro sitä kenellekään ennen\nkuolemaani.\n\nUmslopogaasko? Hän palasi kirveskansan luo ja hallitsi heimoaan, joka\nei kuitenkaan milloinkaan enää tullut niin voimakkaaksi kuin mitä se\noli ennen halakazien sotaretkeä. Panda antoi hänen olla rauhassa ja\npiti hänestä, sillä Panda ei tiennyt, että Bulalio oli Chakan poika, ja\nUmslopogaas antoi tuon koiran hallita häiritsemättä, sillä Nadan\nkuoleman jälkeen hän oli menettänyt vallanhimonsa. Myöhemmin hänestä\ntuli Nkomabakosin rykmentin päällikkö ja otti hän osaa moneen suureen\ntaisteluun suorittaen paljon mainehikkaita urotöitä. Hän oli mukana\nTugelan verisessä taistelussa, jossa Cetywayo löi veljensä Umbulazin\nPandan pojan.\n\nSen jälkeen hän alkoi vehkeillä Cetywayoa vastaan, jota hän vihasi, ja\nellei eräs valkoinen mies, eräs Macumazana-niminen metsästäjä, sama,\njoka pelastui, kun Retiefin johtama buurijoukko murhattiin, olisi\nauttanut häntä pälkähästä, olisi hänet surmattu. Välistä kävi\nUmslopogaas minuakin katsomassa, sillä hän rakasti minua yhä, mutta nyt\nhän on paennut pohjoiseen, enkä minä saa kuulla hänen ääntään enää\nmilloinkaan. En tiedä varmaan, mikä hänen pakonsa aiheutti, mutta\nminulle on kerrottu, että se tapahtui erään naisen takia. Niin, naiset\novat aina olleet Umslopogaasin turmio. Tapahtuman kyllä kuulin, mutta\nolen sen unhottanut, sillä minä muistan nyt vain tapaukset, jotka\nsattuivat kauan sitten, aikoina ennen tuloani näin vanhaksi.\n\nKatsele tätä oikeata kattiini, isäni! En näe sitä itse, mutta olen\nkuitenkin näkevinäni sen sellaisena kuin minä Mopo Makedaman poika sen\nkerran näin -- punaisena kahden kuninkaan verestä. Katsele sitä ja --\n\nVanhus vaikeni samassa ja hänen päänsä nyökähti kuihtuneelle rinnalle.\nKun valkoinen mies, jolle vanhus oli tarinansa kertonut, kohotti hänen\npäätään, näki hän hänen kuolleen.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]