[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp2YSxiPF4SJ8rx7SL0uWyIO5tZXXRmk25VW4d1-0SIY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2513,"Antonio Bröijer","Ronimus, J. V.",1865,1909,"2513-ronimus-j-v-antonio-broijer","2513__Ronimus_J._V.__Antonio_Bröijer","Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599","romaani",[],[],"fi",1894,null,44238,290229,false,65911,[23],"Historical fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599\" by J. V. Ronimus is a historical novel written in the late 19th century. The story is set against the backdrop of the tumultuous events of 16th-century Europe, focusing on the struggles between Catholic and Protestant factions, particularly the political and military conflicts faced by Sweden and its allies. The narrative likely centers around characters like Pater Laurentius and Mestari Didrik as they navigate the dangers of war and treachery during this period of unrest.  The opening of the novel introduces a stormy September day in 1599 as a ship sails through the treacherous waters of the Finnish archipelago. The captain, Mestari Didrik, is worried about ominous signs in the sky, while his mysterious passenger, Pater Laurentius, is on a critical mission to Viipuri. After a fierce storm ensues, the ship crashes onto Suursaari, and the two men, along with some crew members, must contend with their precarious situation. They are soon confronted by the island’s rugged inhabitants, who take their presence as an opportunity for gain. Their interactions set the stage for impending intrigue and highlight the dangers that both characters must face as they strive to fulfill their urgent mission amidst the chaos of their times. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Historiallinen romaani sijoittuu vuoden 1599 levottomiin aikoihin, jolloin Sigismund-kuningas ja Kaarle-herttua kamppailivat vallasta. Teos kuvaa uskonnollisia ristiriitoja ja poliittisia juonitteluja, kun katolinen kirkko pyrkii palauttamaan asemansa Pohjolassa.","J. V. Ronimuksen 'Antonio Bröijer' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2513. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANTONIO BRÖIJER\n\nHistoriallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599\n\n\nKirj.\n\nJ. V. RONIMUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Merellä.\n 2. Linnassa.\n 3. Mestari Filip Bilangh.\n 4. Luostarin puutarhassa.\n 5. Taisteluja.\n 6. Kaupungin valloitus.\n 7. Pelastus.\n 8. Murroksella.\n 9. Tuomio.\n10. Loppu.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nMerellä.\n\n\nKuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on\nkatolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön,\nMaria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta\nkuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät\ntaistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja\nuskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan\nvirran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi\nHabsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli\nabsolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi\ntukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni\noli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai\nkatolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta\nuskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin\nyhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan\nkaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa\ntapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan\nheinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä,\nopettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina\nedistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli\nkadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava\nRoomaan ja sen opin käsitteisiin.\n\nMyöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen\nmainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos\nkeskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja\nhänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan\ntaistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä\nKaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen\ntaistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua\nRuotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi\nvastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä\ntoimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen\nankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta\nvoittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja\nkykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat\nhänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen\nhengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton\nreaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon\nvaltaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa,\noli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa.\nHän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän\nkuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja\nlevottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten\ntaistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä\nheinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine\nsäineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset\ntuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden\nrantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät\nmeren rikkauksia.\n\nEräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti\nlevitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri\nnäkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät\nSuursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin\nhienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä\ntykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen\nkauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat\ntavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa.\nKaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin\nhyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli\npuhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti\ntapahtuu illan suussa.\n\nEipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata\nauringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se\nvaloisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat,\nsaada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri\nmusteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä\nkatkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti\nsiltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui\nvähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit\nkoettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat\nkimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti,\nkeltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin\nkuului kumeata jyrinää etäältä.\n\nLevottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi\nkapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli\nvanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa,\nverevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja\nkestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään\nantoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy\nilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli\nlopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja\naikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen\nja soinnukas ääni lausui:\n\n-- Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?\n\nKapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän\nvastasi:\n\n-- Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä\non meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on\nollut niin rikas.\n\nKysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen\nolennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään\nkäskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat\nhenkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta\ntahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä\noli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän.\nHänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella\nriippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin\nnäkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut\nkirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa.\nSilti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan\nlaiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja\nleveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.\n\n-- Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi\ntuntematon.\n\n-- Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas\nSigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään\nTeitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja.\nEnemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä,\nsyksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja\nlumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja\nmelkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan\nsaakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään\ntoimeen.\n\nLaivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte\nmatalammalla äänellä:\n\n-- Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon\nminä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella\nvaltakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa\nedesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan\nViipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti\nviet hänet määräpaikkaan.\n\n-- Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan\nRuotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.\n\n-- Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on\nkorvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä\nTeidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat\ntehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.\n\nOmituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi\nviipymättä:\n\n-- Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise\nsalaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.\n\n-- Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon\noikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi\nse uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa\npäätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran\nvoidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä\nasettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen\nkohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee\nhäntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti\npitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys\naina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat\nnimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja\nsuomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen\njäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä\nlinna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa\nnäitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu\nmennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka\nhetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään\nluottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut\nepätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun\nvoimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.\n\nPater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti\nkohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy\nhevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo\nhämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka\nkimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi,\npeittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli\nkoko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita\npater Laurentius äsken oli ilmituonut.\n\n-- Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt\npuhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.\n\n-- Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti?\ntiedusteli pater kärsimättömästi.\n\n-- Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on\nsaapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee\nhänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää\nkaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin\nKoiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko\nhevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta\nkulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden\ntunnin matka.\n\nPater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti\ntäydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.\n\nLaivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli\ntuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja\nväkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.\n\nNuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät\nsuunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun\nsemmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi\nraju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi\nalas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.\n\nKoska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa\nmatkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden\npaljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa\nsen tai ainakin taittaa maston.\n\n-- Reivatkaa purjeet -- kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien\nponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan\nnokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista\nperämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä\nnousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta\nja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen\npeittoon.\n\nLaineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni\nmastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston\nluona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin\nläheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen\nvettä vaatteistaan:\n\n-- Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja\naaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte\nupoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa,\npirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!\n\n-- Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä\nkaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen\nkuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.\n\nLaiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. -- Jos tämmöistä vauhtia\nkestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas\nItämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.\n\nMestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti\nkatseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio,\njoka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva\nomituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.\n\nSinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät\nlaivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää\nkallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana\nkohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot\nhyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden\nkalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi\nkohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja\nmaksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.\n\nValaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi\nilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys\nvallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään\nkallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.\n\n-- Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät\nauttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on\nSuursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä,\nkoettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.\n\nPater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului\nkauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille.\nPohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja\nruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi\nja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä\nesineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.\n\nPater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka,\njossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä\nsyltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka\nei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys\ntekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska\nlaineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä\nja kallioita vastaan.\n\nPater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka\nhän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät\nhänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa\nkalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli\nsiihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria,\njoista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi\nlaine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla\nkäsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi\nniukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen\nylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja -- pelastui.\n\nPater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti\npaikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden\nvaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän\nollut vahingoittunut.\n\nPäästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan\nmyrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä\nsuhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata\nläheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet\nsuloisinta laatua.\n\nTämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja\nhänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo\nherttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli\nsaarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina\ntällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja\npakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties\noli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi\nkunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.\n\nHiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän\nkuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän\nkuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä\njonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta\nvalitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka\npater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana,\nainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki.\nKun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin\nlämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti\noli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä\ntilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset\nsyrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän\nlaivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan\npaikkaan.\n\nHetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.\n\n-- Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä\nhaaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää\nhenkeni. Missä ovat seuralaisemme?\n\n-- Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon\nheidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän\nsielujensa pelastukseksi. -- Olemmeko joutuneet vallan autiolle\nsaarelle, mestari Didrik?\n\n-- Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu\nraaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme\nonnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.\n\nMestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin\nsatakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.\n\nRauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja\nsaavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi\nkaraistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja\nelätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä.\nHarvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka\nporfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista\nkohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on\nnykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä,\njoka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja\nmastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan\nkohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.\n\nKun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa,\nalkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki\npimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.\n\n-- Nyt tulevat rantarosvot, sanoi mestari Didrik matalalla äänellä.\n\nNeljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut\nsauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä,\nmuut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen\nlaivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä\nhaaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet\nmiekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi\njoukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen\nneuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä\nodottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:\n\n-- Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita\naallot nyt ajelevat rantaan?\n\nMestari Didrik astui esiin ja vastasi:\n\n-- Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia\npurjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä\nvetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan,\nmutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja\nainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa\naalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on\nkuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan,\njos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää\nliene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on\npurjehtinut.\n\nSekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater\nLaurentius puheeseen sanoen:\n\n-- Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa.\nMuistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja\nmolemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma.\nJos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.\n\nHämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän\nomalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja\nuudestaan heidän puoleensa:\n\n-- Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät\nrannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua\nsitä noudattamaan.\n\n-- Sen kernaasti lupaamme, ehätti pater sanomaan.\n\n-- Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on\nkolea, sanoi johtaja.\n\nYön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus\nlyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik,\nvanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä\nluikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän\npimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo;\nvaltava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli\nainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton\ntunkeutua.\n\nVanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui,\nodottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän\njälkeensä.\n\nKylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin\njäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.\n\nVanhus, jolta tämä liike ei jäänyt huomaamatta, lausui tyynesti:\n\n-- Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme\nluvanneet suojaa.\n\nTulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä\nnurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli\nauki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja\nkiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman\njykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven\nsuusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita,\nkirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin.\nOrsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.\n\nNoin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden\nääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat\ntoimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset\ntulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.\n\nMuukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat\nlieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin\nnaisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta\nravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan\neli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.\n\n-- Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs\nlaiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli\nsieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.\n\nNäin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja\nmestari Didrik maistoivat kumpikin.\n\n-- Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik\nsanomaan.\n\n-- Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan\nkuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt\nheille kysymyksiä.\n\nAterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja\nvaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa,\nhän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli\nkantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva\nvartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat,\ntiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat\nhänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri\nihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa,\nhuomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen\nluonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.\n\n-- Oletteko syntynyt tällä saarella?\n\n-- Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja\nkaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin\ntälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on\nkulunut muualla.\n\n-- Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?\n\nSuonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät\ntummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja\nvastasi:\n\n-- Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä\nvoisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan\nkuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat\npesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he\nkaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus\nvapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen,\nasuntoja.\n\nHän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka\njänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi\nhän itää kohti.\n\n-- Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä\nhäämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee\nikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin\nperinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja\nniityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla\nkarjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä\narohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja\nkutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä\nvoitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani\nkaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani\nja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta.\nKuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani,\nkalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat\nlinnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä\nnäkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät\nkalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He\nrupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua\nvahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä\nViipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen\nmonta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät.\nKun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta\nkärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon.\nEräänä päivänä -- se oli kirkas pakkaispäivä -- saapui vouti suuren\nratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki\nkirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi\nlyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin,\njoilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin,\nettä kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi\nvouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.\n\n-- Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta,\nkun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.\n\nKahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan\nirtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä\nsaarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat\netsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani.\nKaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on\nmaksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja\nmantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu\nmuukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin\nsiihen osaan saarta, jossa asun.\n\nVanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan\npaperikäärön.\n\n-- Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti\nselvän.\n\nPater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin\nPontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen\njälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn\nuudisasutukseen ja kalaveteen.\n\n-- Se on arvokas paperi. Kuinka olette sen saanut?\n\n-- Voinhan sen kertoa, jollei uupumus vielä paina Teitä.\n\n-- Kertokaa vaan, en vielä tunne levon tarvetta, vastasi pater\nLaurentius.\n\nTuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja\npäreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus\nja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti\nuuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:\n\nSe tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä\nsaarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti\nviljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei\nollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt\nja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova.\nPakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten\nasunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.\n\nEräänä iltana -- se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla\npitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa\nkevään tuloa -- olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala\nkutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa\nparvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan\nväliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.\n\nIllalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me\ntänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.\n\nKun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara\nlumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli\ntuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli\nilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi\nuudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei\nkuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin\nkorjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma\ntuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa\nmatikka pyryä ja pakkasta.\n\nSaalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta,\nkun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin\nja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät\nhuovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut,\nniin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin\nhakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.\n\n-- Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan\nmitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä\nhänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.\n\nHämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta\nseurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina\nuusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen\ntiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon,\nettä suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat\nlakkaamatta pitäen väkeä koossa.\n\nEräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi\nreki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä\nistui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka\nkerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei\nollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus\nherra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia\nlinnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan.\nNyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri\njoukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien\nympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi\nmurretulla suomen kielellä:\n\n-- Kuka sinä olet?\n\nOnnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva.\nPaljastin pääni ja vastasin sentähden:\n\n-- Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta.\nKalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman\ntoverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä\npyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia.\nMinä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.\n\nVastaukseni näkyi tyydyttävän häntä, hän jatkoi pikaisesti:\n\n-- Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla\nkirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry\nja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen\nolemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan\nväsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.\n\n-- Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja\nliian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani\nja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja\ntienosoittajia.\n\nMahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle\nasettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle.\nPontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu\njoukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla,\nja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus\nkääntyi silloin puoleeni:\n\n-- Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle\nsuuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.\n\nSilloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli\nryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan\nja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja\nomistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.\n\nPontus herra kuunteli tarkkaavaisena.\n\n-- Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko\nsaaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha\ntapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun\nyhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan,\njolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.\n\n-- Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje\nminun kädessäni on kultaa.\n\nHymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen\nsommitella asiakirjan.\n\n-- Seuraa lähimpään leiripaikkaan, niin saat toivosi täytetyksi.\n\nVapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien\nsotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken\nvoittokulkuaan.\n\nVanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin\nurkkiakseen hänen ajatuksiaan.\n\nPater Laurentius vastasi verkalleen ja varovasti:\n\n-- Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen\nuskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston\nkasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä\nseurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa\nvaltikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia\nniitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja\njärjestyksen.\n\nTalonpojan huulet vetäytyivät halveksivaan hymyyn.\n\n-- Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän,\nettä Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu\ntänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että\nherttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo\nViipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka\nnousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne\nkärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on\ntullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa\nylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja\nvarten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua\nja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!\n\nTumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta,\nkuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:\n\n-- Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra.\nPäivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.\n\nIsäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi\ntuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja\nläksi myös itse levolle.\n\nMyrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja\nkaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun\npater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa\nulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren,\nmajesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja\nauer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään\npurjehtijaa selällä.\n\n-- Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka\nliepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta\nlähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä\nhetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..\n\n-- Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi\nmerelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.\n\nMolemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater\nryhtyi isännän kanssa keskusteluun.\n\n-- Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?\n\n-- Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään\nmerellistä ja suolattuja hailia.\n\n-- Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?\n\n-- Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa,\nkun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa\neläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.\n\n-- Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?\n\n-- Totta kaiketi.\n\n-- Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin\nKoiviston tienoille?\n\nIsännän silmät loistivat.\n\n-- Paljon saan tehdä työtä ennenkuin ansaitsen niin paljon rahaa.\n\nMyös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne\nolivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet\nja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli\npaterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.\n\nPater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen\nkasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää,\nkolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja\njoka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen\nkaitselmuksen suojeluksessa.\n\nLuja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi.\nSamaten kävi tässäkin.\n\nIsäntä nousi päättäväisesti.\n\n-- Olkoon menneeksi. Varustautukaa matkaan.\n\nMestari Didrik suostui vaieten tuumaan.\n\nMiehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti\nankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik\nsuljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi\nsitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä\nmastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.\n\nSuursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli\najoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä\nvastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei\nmastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen\nharjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi\nkantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti\naluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse,\nja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän\nlaski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater\nLaurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta.\nKiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja\nsitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.\n\nJonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius\notti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta\nmatkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja\nalkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi\nalussa seuraa meren rantaa.\n\nIllan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen\npysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä.\nKun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja\nmuurien reunalle.\n\n-- Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi\nmestari Didrik.\n\nHeti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin\nsaattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin\nraastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät\nhevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen\npuhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja\nlinnaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nLinnassa.\n\n\nHarvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin\nsurkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella,\nkun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa.\nPitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina\nSuomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna\n1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti\nNuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat\nkapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön\nkartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming\nkukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen\nratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat\ntalonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen,\nmissä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat\nhyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid\nStålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen\nsotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa\nPuolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet\nja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin\nirtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa.\nVielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka\näärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina\nriistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.\n\nSamaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan.\nSigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi\nkoko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi\nSigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan,\npuuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä\nominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa.\nProtestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen\nkallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen\nherrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597\nTurun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen\nratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin\navun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna\n1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli\nomiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset\nmielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että\nkuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin,\nmutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun\nSigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan\nuskollisuuteen.\n\nElokuussa vuonna 1599 saapui herttua toisen kerran Suomeen. Hänen\nlaivastonsa valloitti Kastelholman ja hän itse nousi maalle lähellä\nTurkua. Samalla kuin Stålarm muutaman sadan miehen kanssa sulkeutui\nTurun linnaan, vetäytyi Aksel Kurki, Anolan herra, jonka Sigismund oli\nnimittänyt Suomen ylimmäksi sotapäälliköksi, Marttilan pitäjään.\nElokuun 29 p. 1599 syntyi täällä ankara taistelu herttuan ja Suomen\narmeijan kesken. Urhoollisen vastarinnan jälkeen tuli Aksel Kurki\nlyödyksi ja voitetuksi, kuitenkin onnistui hänen sotajoukkonsa\ntähteitten kanssa pelastua Viipuriin. Tänne kokoontuivat nyt kaikki ne\nSuomen aateliset, joilla oli jotakin pelkäämistä herttuan puolelta;\nViipurin lujien muurien takana ja sen vahvassa linnassa koettivat\nSigismundin uskolliset puoluelaiset välttää vihastuneen kostajan kättä.\n\nKaikista silloisista linnoituksista oli Viipuri etevin. Sen leveät,\nsuurista graniittilohkareista rakennetut muurit ja niissä olevat\nlukuisat tornit olivat hyvässä kunnossa. Erik Akselinpoika Tott oli ne\nrakentanut ja Kustaa Vaasa oli niitä parannellut. Tätä varustusta\nvastaan olivat moskovalaisten hyökkäykset monasti voimattomina\nrauenneet.\n\nMuurien suojassa oli Viipurin kaupunki kohonnut, ja jollei voidakaan\nsanoa, että sen kauppa- ja meri-liike olivat kukoistavassa tilassa,\nniin olivat kuitenkin sen tuonti ja vienti suurimmat koko maassa ja\nporvarit, joko ne sitten olivat kotimaista tai saksalaista alkujuurta,\nvarakkaita, jopa rikkaitakin.\n\nKaupunki ei siihen aikaan ollut alaltansa niin avara kuin nyt. Kun\nmuurit sitä ympäröivät kaikilta tahoilta, voidaan sen silloinen avaruus\nja laajuus määrätä muurien suunnan kautta. Rinkiportista linnan sillan\nluona ulottui valli, kuten vielä nykyäänkin, suurena kaarena seuraten\nyhtäsuuntaisesti meren rantaa n.s. Munkkitorniin, joka oli nykyisen\nSuomenkirkon eli entisen luostarikirkon läheisyydessä. Siitä jatkui\nmuuri melkein suorana viivana pyöreään torniin nykyisellä torilla.\nTällä palstalla oli useita torneja, joista Suomenkirkon kellotapuli\nvielä on olemassa. Pyöreästä tornista pitkittyi muuri kalarantaan,\nmissä uudenaikaiset bulevardit selvästi osoittavat entisten muurien\nsuunnan ja aseman. Mahtavissa muureissa löytyi aukkoja eli portteja.\nNäistä mainittakoon etusijassa Karjaportti pyöreän tornin luona siinä,\nmissä Alakatu alkaa, Huokunan portti, jota myöhemmin nimitettiin\nKeisarin portiksi, samannimisen kadun päässä ja Rinkiportti nykyisen\nKatarinakadun ja linnasillan välissä.\n\nAhtaassa salmessa kaupungin ja Linnasaaren välillä [Niin nimitettiin\nennen sitä saarta, jossa nyt ovat St. Annan ja Neitsytniemen\nesikaupungit y.m.] kohosi vähäisellä saarentörmällä Torkel Knutinpojan\nmahtava linna heijastaen uhkeaa graniittia salmen sinertävissä\naalloissa. Tässä linnassa asustivat nuo mahtavat kuninkaalliset\nkäskynhaltijat, joiden ennen muinoin laajaa valtaa Kustaa Vaasa\ntuntuvasti oli vähentänyt. Koska linnassa paitsi huoveja ja sotamiehiä,\njoiden lukumäärä eri aikoina tuntuvasti vaihteli, myöskin oli muitakin\nasukkaita, työmiehiä ja etenkin käsityöläisiä, muodosti se itse teossa\npienen yhteiskunnan, pienen kaupungin itsekseen. Nämä käsityöläiset\ntyöskentelivät linnan työpajoissa, joissa valmistettiin melkein kaikkia\nesineitä, joita vaan jokapäiväisessä elämässä tarvitaan, niin että\ntodellakin täytyy ihmetellä, kuinka niin paljon erikaltaisia laitoksia\nsopi niin vähäiselle alueelle. Vuodesta 1597 oli maan ainoa\nruutitehdaskin Viipurin linnassa. Lukuisia karjataloja, niittyjä ja\nantavia kalastuspaikkoja siellä täällä läänissä kuului linnan alle ja\nrahvas lähiseuduilta oli velvollinen tekemään päivätöitä tahi maksamaan\nveroa linnan päällikön määräyksen mukaan.\n\nMatti Laurinpoika Kruus, Harvialan herra, oli monta vuotta istunut\nlinnanpäällikkönä Viipurissa; mutta Sigismund oli alkanut epäillä\nhänen uskollisuuttaan ja oli ankarasti kieltänyt häntä ryhtymästä\nlinnan asioihin. Ijäkäs Arvid Tavast, Vesunnin herra, joka sekä\nsotapäällikkönä että valtiomiehenä oli tehnyt valtakunnalle monta\ntärkeää palvelusta, oli Sigismundilta saanut toimeksensa puolustaa tätä\nlinnoitusta Kaarlo herttuaa vastaan.\n\nViipurin ja sen avarain linnoitusten puolustamiseksi olisi vaadittu\nvähintäin kuusi tai seitsemän tuhatta miestä. Koko varustusväki, siihen\nluettuna myöskin ne huovit, jotka Aksel Kurki oli tuonut mukanaan\nMarttilan taistelusta, nousi vaan 3000 mieheen. Syyskuun 10 p. saapui\nvihdoinkin se apu, jonka Sigismund niin kauan oli luvannut lähettävänsä\nSuomen herroille. Hänen sota-evestinsä, Georg Farensbach, oli koonnut\n1100 suuruisen joukon, vaikka hän laivojen puutteessa ei voinut\nlähettää kuin osan siitä Suomeen. Kaspar Tiesenhausen ja William\nFarensbach, evestin veli, toivat kolme tai neljä sataa saksalaista ja\nvirolaista ratsumiestä Viipuriin, -- siinä koko se apu, jonka Sigismund\nvoi lähettää uskollisille puoluelaisillensa.\n\nSyyskuun 20 p, iltana, siis samana päivänä, jona pater Laurentius ja\nmestari Didrik olivat nousseet maalle Koivistolla, vallitsi vilkas ja\neloisa liike Viipurin kaupungissa ja sen kaduilla. Oli juuri alkanut\nhämärtää; jälkeen puolenpäivän oli satanut runsaasti ja sakea sumu\nlaskeusi verkalleen yli seudun peittäen kaupungin ja linnan utuiseen\nverhoonsa. Talojen ja linnan ikkunoista välkkyi kirkas valo ja Olavin\ntornin mahtavat piirteet häämöittivät aaveenmoisina hämärässä.\nMuureilla kulki edestakaisin sotamiehiä ja porvareja, jotka\nviimemainitut myöskin toimittivat vartiopalvelusta, vaikka\nväkinäisesti. Porttien vartiojoukot olivat lisätyt kaksinkertaisiksi ja\ntykkimiehet seisoivat uskollisesti tykkiensä ääressä. Puolasta\nsaapuneet ratsumiehet samoin kuin Aksel Kurjen huovit olivat majoitetut\ntaloihin ja saattoivat porvaristolle paljon vastusta ja rasitusta, jos\nkohta niistä oli hyötyäkin. Sillä porvarien pitämät viini- ja\nolutravintolat olivat ahdinkoon saakka täynnä ja naurua ja rähinää\nkuului puoliavointen ovien kautta kauas kadulle.\n\nEräässä linnan kammiossa, joka sijaitsi kaakkoisessa kuverakennuksessa\nja rajoittui pieneen torniin, istui linnan ijäkäs päällikkö Arvid\nTavast. Huoneen kolmesta akkunasta oli ihana näköala kaupunkiin\nTervaniemelle ja kauas selälle, joka saarineen vuorottain laajeni ja\nkapeni Uuraaseen päin. Huone olikin sentähden linnan asukasten\nlempipaikkoja. Suuret ikkunakomerot leveine sivupenkkeineen, jotka\nolivat veralla ja päänaluksilla varustetut, antoivat huoneelle\nomituisen näön. Ikkunakomeroihin oli liitetty suuria, litteitä\nkiviliuskoja, joihin Tottien sukuvaakuna, neljään osaan jaettu kilpi\nlehtikoristeineen, oli hakattu. Seiniä peittivät juovikkaat moniväriset\nvaatteet ja seinään kiinnitetyt penkit olivat samalla veralla verhotut.\nHuonetta valaisi messinkikruunu, jossa paloi neljä vahakynttilää. Oven\nluona olevassa suuressa, kalkkikivestä tehdyssä uunissa leimusi valkea\nja valaisi seiniä, laattiaa, toisinaan myös huoneessa olevien\nhenkilöiden kasvojenpiirteitä. Ainoastaan kolme henkilöä oli tällä\nhetkellä huoneessa. Pöydän ääressä, jossa voutien tiedonantoja ja\nrästiluetteloja kuin myös kirjeitä riippuvine sinettineen oli huiskin\nhaiskin, istui vanha Arvid Tavast. Hän oli paljon vanhentunut siinä\nlyhyessä ajassa, jonka hän oli ollut Viipurin linnan herrana. Harmaat\nhiukset, vahakeltaiset kasvot, huolen ja levottomuuden rypistämät,\ntekivät hänen tässä silmänräpäyksessä vanhemman ja murtuneemman\nnäköiseksi, kuin hän itse teossa oli. Kädellään varjoten luki hän\nkirjettä ja kun hän oli päässyt loppuun, saivat hänen kasvonsa vielä\nsynkemmän ilmeen.\n\n-- Kaikki toiveet pettävät, puhkesi hän viimein sanomaan. Surusanomia\nsaapuu joka päivä, mutta harvoin lohdullisia tietoja. Savon vuoti,\nPentti Hannunpoika, kirjoittaa, että talonpojat röyhkeästi\nniskoittelevat ja kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjänsä. Ei kukaan\ntahdo lähteä avuksemme, tieto Marttilan taistelusta ja herttuan\nvoitosta on kulovalkean tavoin levinnyt ympäri maata ja herttuan\nsalaiset yllyttäjät kiihoittavat kansaa. Sitä hätäveroa, jonka määräsin\nkannettavaksi, on aivan vähän kerääntynyt ja kuitenkin se olisi ollut\nmeille niin tarpeen. Kaupungin porvaristossakin kasvaa uhkamielisyys,\nhe napisevat majoituksesta ja ainoastaan pelko pitää heidät\nnäennäisesti puolellamme. Pormestari Bröijer on vaarallinen mies,\nrohkea ja kunnianhimoinen, en luota häneen, vaan en tällä hetkellä\nmillään tavoin uskalla julkisesti hänen hankkeitansa vastustaa. Huovit\neivät ole saaneet palkkaansa, muonavaroista on puute, kuinka voimme\nkestää pitkällistä piiritystä? Ja tuolla kaukana Varsovassa istuu\nSigismund liehakoitsijain ja hovimiesten ympäröimänä ja lähettää toisen\nkäskyn toisensa jälkeen. Uskollisuutta, uskollisuutta vaatii hän\nlakkaamatta, mutta avun annot jäävät tyhjiin lupauksiin. Mitä auttaa\nmeitä kuninkaallinen armonpaiste, jos se kohtaa meitä vankilan ristikon\ntakana? Mitä hyödyttää sitä ihmistä auringon valo, jonka jalkojen alla\nmaa horjuu ja vetää hänet pohjattomaan, pimeään kuiluun. Maahan lankeaa\njykevä honkakin, jonka juuret eivät maa-emästä ime tuoreutta ja voimaa;\nmekin olemme tämmöisiä honkia, suuria ja mahtavia kaukaa katsoen, vaan\nheikkoja, kun myrsky uhkaa, sillä meiltä puuttuu kansan rakkaus.\n\nRatsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka\nliikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä.\nHänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa,\nolivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli\nhän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:\n\n-- Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden\npuute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai\novatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat\nruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä,\nisäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen.\nNiin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla\non valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat\nkäsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa\nsortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties\nhengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa,\nkuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari,\nvaltionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa\nkuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa\nrikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä\noli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen\nSigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin\nmonet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani\nseurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä\ntäällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme\nniiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan\nSigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla\netenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin\nkanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole\nlinnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on\ntuleva, en sitä pelkää.\n\nJa Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja\ntuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat\nkeskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi\nvastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka\ntähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen.\nVahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot,\njoissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla\nloisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin\npuoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.\n\n-- Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar.\nAina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet\ntulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet\nsen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja\ntulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen\ntunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä,\nsilloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.\n\nOlkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas,\nhän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua\nperintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja\nomaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin\narvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen\naateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin\nherttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä\njälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä\ntapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä,\nkun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt\ntähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni\nteko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt\nsieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät.\nPaljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja\nvälistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta\nja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän\nsortajillemme.\n\nRauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli\nlopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.\n\n-- Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän\nhaudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran\nuudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja\nluuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on\ntehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois\nveripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.\n\n-- Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan\novensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä\nvalaistuun piiriin.\n\n-- Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me\nolemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme\nvähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan\nkäskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta,\njolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui\nViipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin\nkristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on\nScheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit,\njotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan\nmenettele niin julmasti.\n\nJa Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen\njättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.\n\n-- Se on kauhistavaa, puhkesi Arvid Tavast sanomaan.\n\n-- Herttua lähestyy vapaasti, jatkoi Aksel Kurki. Helsingissäkin on\nuseita verituomioita pantu toimeen. Itse tulee hän meritse, Aksel\nByning tuopi ratsumiehet maitse. Kohta voi hän olla täällä. Olen juuri\ntarkastanut porttien varusväkeä ja asettanut tärkeimmille paikoille\nluotettavia huoveja.\n\n-- Hän on tapaava meidät valmiina, vastasi Arvid Tavast. Pois nyt\nkaikki hyödytön mietiskeleminen ja hentomielisyys; väkivalta väkivaltaa\nvastaan, voima voimaa vastaan. Ivar, kutsu tänne arkkimestari ja linnan\nkirjuri.\n\nNämä saapuivat silmänräpäyksessä.\n\n-- Kaikki karja, joka on Linnasaaren karjatalossa, on vielä tänä yönä\najettava linnaan, samoin ovat muonavarastot ja saatavissa oleva rehu\ntuotava tänne. Lähettäkää sana kaikkiin kalastuspaikkoihin, että\nviimepäivien saalis on viipymättä toimitettava tänne. Ratsastava huovi\nlähteköön heti viemään kirjallista käskyäni Lauri Martinpoika\nCreutzille Ykspään kuninkaan kartanoon.\n\nArvid Tavast kirjoitti muutamia sanoja paperille, kiinnitti sinettinsä\nalle ja ojensi sen linnan kirjurille, joka kumartaen otti sen vastaan\nja läksi heti käskyä täyttämään. Sen jälkeen kääntyi hän Aksel Kurjen\npuoleen:\n\n-- Ykspää olisi sangen sopiva herttualle päämajaksi, siellä on suuret\nja tilavat rakennukset ja kaikki hyvässä kunnossa, mutta vielä tänä\niltana on kaikki joutuva liekkien uhriksi.\n\nAksel Kurki nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi. Kohta alkoi linnan\nsilta jymistä raskaiden vankkurien alla, karjan mylvinä sekaantui\nvasaran kalskeeseen, jota kaiken yötä kuului linnan pajasta, jossa\nsulavaa lyijyä ja hehkuvaa rautaa valettiin kuuliksi. Noin tunnin\npäästä valaisi punertava hehku läntistä taivaan rantaa, ja lähiseudun\ntalonpojat näkivät kauhuksensa Ykspään kuninkaankartanon olevan\nilmitulessa. He riensivät sammuttamaan, mutta Sarvilahden herran huovit\nkohentelivat vaan paloa ja estivät kaikki sammutusyritykset. Vaikkei\ntulipalo vielä ollut täydellisesti loppunut, poistui kumminkin Lauri\nCreutz, sillä Arvid Tavast oli illaksi kutsunut linnaan neuvottelun.\n\nLinnan suureen saliin alkoi vähitellen kokoontua sotaväen päällikköjä\nja aatelisia. Siellä nähtiin vanha, 60-vuotias Niilo Olavinpoika\nMeltolan herra ja rohkea, pelkäämätön Jaakko Olavinpoika Bollstadin\nherra, joka viime mainittu oli ratsuväen luutnantti. Kaspar\nTiesenhausen ja William Farensbach, jotka olivat tuoneet Sigismundin\nlähettämät ratsumiehet Viipuriin, seisoivat puhellen keskenään. Heidän\nparvessansa nähtiin muitakin ulkomaalaisia, Jaakkima Greve ja\npuolalainen Adam Janecki, kapteeneja Tiesenhausenin rakuunoissa. Lauri\nCreutz, Sarvilahden herra, joka juuri oli palannut Ykspäältä, käveli\nyksinään salin laattialla ja nähtyään Tavastin ja Kurjen meni hän\nheitä vastaan. Olipa siellä sitäpaitsi muitakin aatelisia, jopa\naatelittomiakin sotapäällikköjä, jotka kaikki Arvid Tavast oli kutsunut\nosaa ottamaan neuvotteluun.\n\nKeskellä salin laattiaa oli suuri, veralla katettu pöytä. Siinä paloi\nvahakynttilöjä, ja läsnäolevat asettuivat istumaan sen ääreen arvonsa\nmukaiseen järjestykseen. Arvid Tavast asettui pöydän päähän ja heti\nhänen viereensä Aksel Kurki. Linnan palvelijat sulkivat ovet, ja hetken\nvallitsi hiljaisuus tuossa suuressa salissa, jonka seiniltä Tottien ja\nSturein vaakunat jylhinä häämöittivät. Nämä samat muurit olivat nähneet\nKaarlo Knuutinpoika Bonden loistavan hovielämän, Knut Possen riemun\nViipurin pamauksen kautta saavutetun voiton johdosta, ne olivat suoneet\nsuojaa Hoyan kreiville, tuolle rohkealle seikkailijalle, ja niiden\nsuojassa oli Kustaa Vaasa majaillut. Nyt katsoivat ne jäykkinä ja\näänettöminä sitä epätoivoista taistelua, johon sen nykyiset asukkaat\nolivat ryhtyneet. Arvid Tavast kohotti päänsä ja antoi väsyneet\nkatseensa harhailla pitkin kokoontuneitten riviä.\n\n-- Ratkaisun hetki lähenee, sanoi hän viimein. Emme voi salata, että\nasiamme aina Marttilan taistelusta alkaen on saanut arveluttavan\nkäänteen. Herttua lähenee nopein askelin, kansa lankeaa joukoittain\nhänen puoleensa. Ne pakenevat huovit, jotka tänne ovat saapuneet,\nkertovat kamalia kansan vihasta ja kostosta. Kaikkialla pyytelevät ja\nsurmailevat talonpojat huovejamme ja meistä itsestämme sepitellään\npilkkarunoja. Ja sitä, jota pilkataan, sitä ei enää pelätä. Valtamme\nvaipuu.\n\n-- Yhden ilosanoman voin kuitenkin ilmoittaa. Laivastomme on\npelastunut, ja Wildeman on onnellisesti purjehtinut Helsingistä\nRääveliin. Eräs pakeneva huovi toi juuri äsken sen tiedon.\n\n-- Sepä mainiota, huudahtivat läsnäolevat. Miten se on tapahtunut?\n\n-- Herttua riensi Marttilan voiton jälkeen Helsinkiin ja tahtoi\näkkiarvaamatta anastaa koko laivastomme. Matkallaan levähti hän Sipoon\npappilassa. Kirkkoherra Anterus lähetti salaa sanan Wildemanille, ja\ntämä purjehti tiehensä. Vaan Anterus herra sai hengellään maksaa\nuskollisen tekonsa, sillä kiireissään unohti Wildeman kirjeen\npöydälleen, ja siten se joutui herttuan käsiin. Kirkkoherra mestattiin\nja muutakin verta on herttua vuodattanut Helsingissä. Jo huomenna voi\nhän olla täällä. On siis tarpeellista, että punnitsemme tarkoin tekomme\nja päätämme, puolustammeko asemaamme viimeiseen, kuten kuninkaamme\nSigismund on käskenyt, vai rupeammeko sovintoon, jos se tie enää\nlieneekään meille avoinna.\n\n-- Kuka meistä voi puhua sovinnosta, huudahti Jaakko Olavinpoika\nBollstadin herra, ja tumma verivirta sai hänen kasvonsa punehtumaan.\nEikö herttua verikoiran tavoin ole ruvennut meitä vastaan raivoamaan?\nTahtoohan hän kaiken tavoin alentaa ja painaa aatelistoa,\nimartelee porvaria ja talonpoikaa. Ennen katketkoon pääni kolmasti\nmestauspölkyllä, ennen kuin etsin herttuan suosiota. Viimeiseen asti\ntahdon taistella ja säilyttää kunniani ja kilpeni tahraamattomina. Ja\ntässä tapauksessa on antautuminen ja sovinto kavallusta. Eikö Stålarm\nja ne Suomen herrat, jotka Turun linnassa istuvat, luota meihin? Jos me\nantaudumme, silloin saatamme me herttuan voiton helpommaksi. Ja kuka\ntakaa meille, että herttua pitää lupauksensa. En luota häneen.\n\nJa onko tilamme todellakin niin toivoton? Ovathan Viipurin muurit\nvahvat ja ovathan ne ennen antaneet suojaa venäläisiä vastaan, jotka\novat olleet kymmenvertaa lukuisammat kuin ne vähäiset joukot, jotka\nKaarlo voi nyt kuljettaa meitä vastaan.\n\n-- Viisasta olisi kenties taipua myrskyn edessä, sanoi Lauri Creutz\nheittäen varovaisen silmäyksen ympäristöönsä. Moni Suomen aatelinen on\nhyljännyt Sigismundin ja liittynyt herttuaan. Jos se voisi nytkin vielä\ntapahtua edullisilla ehdoilla, olisin minä valmis siihen. Ei liene\npaljo toivoa voitosta, sillä meiltä puuttuu sotaväkeä, varoja ja\nkaupungin porvaristoon ei ole luottamista.\n\n-- Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki\npuheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen,\nja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja\nainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan\nsyttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää\nhäntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja\nporvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa.\nJospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi\ntoinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii\nsinulle nimi \"rex crastinus\" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset\novat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.\n\nJa ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin\novi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta,\nhänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.\n\nVaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi\nsalissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui\npater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka\nmatkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat\nkasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen\nterävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi\nkatseensa harhailla ympäri salia.\n\n-- Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa\npronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin\nkautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä.\nSallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin\narvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on\nArvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu\nkäskynhaltija tässä linnassa?\n\nArvid Tavast kohosi puoleksi istuimeltaan ja sanoi:\n\n-- Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun\npuoleeni.\n\n-- Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden\nsyvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän\naikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.\n\nJa pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen,\nhuolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti\nvaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi\nsen Arvid Tavastille ja sanoi:\n\n-- Katsokaa tässä hänen Majestteetinsa omakätisesti allekirjoittama\nkirje!\n\nArvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan\nsinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut\nlukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.\n\n-- Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä\nsuurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä,\nMutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi\nmeille vielä nytkään mitään apua antaa.\n\n-- Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä\nasioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä\nasiaan.\n\nArvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui.\nSitte jatkoi hän:\n\n-- Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se\nlempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan,\non täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja\nsuuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin\nkruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa\nvastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä\nStångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti\nvaltaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on\nruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa\nhäntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin\nvaviskoon.\n\n-- Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater\nLaurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä\nmuutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan\naikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen\nMajesteettinsa aikoo suuria.\n\nKun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan\nlähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole\nvoinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund\nrintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta\nsinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä,\nmutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee\nmaailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle\nilmoittaa aikeensa.\n\nEi ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen\naatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen\npuoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja\nkuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa,\nnousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan.\nTämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.\n\nSyrjäinen ja halpa on tähän saakka ollut Suomen asema. Emintimän tavoin\non Ruotsi sitä kohdellut, Ruotsin aatelisto on tunkenut syrjään\nsuomalaisen, ja ainoastaan taakat ovat olleet tasan jaetut.\n\nLoistavalla tavalla on hänen Majesteettinsa tahtonut palkita Teitä\nja kaikkia kanssaveljiänne, jalosukuiset herrat. Hän aikoo irroittaa\nSuomen Ruotsista ja antaa sille edullisen erikoissijan. Suomi\non kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Menköön Ruotsin\nluopio-aatelisto, heikko ja voimaton, taipukoon vaan Kaarlon\nrauta-ikeen alle, tulkoon porvarien ja talonpoikain kaltaiseksi;\neroittamattomasti yhdistettynä Puolan, Liivin ja Viron kanssa on Suomen\naatelisto kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Ruhtinaitten\nkaltaisiksi voimassa ja loistossa tekee hän teidät, hän varustaa teidät\nuusilla, verrattomilla etuoikeuksilla, semmoisilla, joita Puolan ja\nLitvan aatelisto jo nauttii. Hän tahtoo kiinnittää talonpojat vahvoilla\nsiteillä aateliin ja lannistaa porvarien kasvavan ylpeyden. Maan\nhallituksen heittää hän täydellisesti käsiinne ja vaan kuninkaalliset\netuoikeudet pidättää hän itselleen. Unionin ajat palaavat, ja mahtavana\nistuu aatelinen linnassaan ja kartanossaan.\n\nKun pimeän huoneen ikkunasta uutimet vedetään syrjään, tulvaa\nhäikäisevä valovirta sisään. Samallaisen vaikutuksen teki Laurentius\nEricin puhe läsnäoleviin.\n\n-- Mahdotonta, kaikui sitte monesta suusta, kun he ensin hiukan olivat\ntoipuneet hämmästyksistään.\n\n-- Mahdotonta? sanoi Laurentius Erici kylmästi, ja loi halveksivan\nkatseen läsnäolijoihin.\n\n-- Eroittaahan syvä ja leveä Pohjanlahti Suomen Ruotsista.\nYhdistäväthän luonnolliset ja maaperäiset siteet Suomen Viroon ja\nLiiviin. Puola ja Suomi yhdistettyinä muodostavat mahtavan valtion,\njolla on sekä laajuutta että yhteyttä. Itään kuuluu Suomi\nluonnollisesti, siellä ovat sen juuret.\n\n-- Kuten virvatulet yöllä sumussa ja terhenessä eksyttävät väsynyttä,\nsamoin saattavat puheenne, muukalainen, meidät suunniltamme, sanoi\nArvid Tavast. Me olemme kokoontuneet neuvottelemaan, miten me\nviimeisillä ponnistuksilla voisimme pelastaa henkemme ja kunniamme, ja\nTe luotte silmäimme eteen kangastuksia, lumoavia kuin satumaailmassa.\nVaan kangastuksen linnat ja palatsit hajoavat ensi puhalluksessa, ja\nainoastaan repaleisia pilven hattaroita on jäljellä. Turhaan hautoo aju\ntuulentakaisia, kun turmio on kynnyksen edessä.\n\n-- Kuningas Sigismund aikoo myös aatteensa toteuttaa. Jos vaan nyt se\nhyökylaine, joka uhkaa Suomea, saadaan ehkäistyksi, jos Viipurin vahvat\nmuurit estävät Kaarlon voittokulun ja ratkaisu saadaan lykätyksi\ntoistaiseksi, aikoo Sigismund itse saapua Suomeen suuren sotajoukon\nkanssa. Tämä hetki on tärkeä. Teistä riippuu siis paljon. Jos Viipuri\nmenetetään, jos Turkukin joutuu herttuan haltuun, on paljoa vaikeampi\nkorjata erehdystä, ottaa takaisin menetettyjä, sillä ihmiset tottuvat\nuusiin oloihin ja ajan ratasta on vaikea työntää takaisinpäin.\n\n-- Se on kaikki totta, sanoi Arvid Tavast.\n\n-- Ja ettette luulisi, että minä harhakuvilla Teitä eksyttelen, on\nkuningas Sigismund antanut käsikirjurinsa Jöns Bultin kirjallisesti\ntehdä esityksen Unioniin, josta taannoin puhuin.\n\nJa Laurentius Erici veti poveltansa toisen paperikäärön ja antoi sen\nArvid Tavastille.\n\n-- Se on kevyt, sanoi Arvid Tavast, punniten paperikääröä kädessään,\nvaan ajatuksen vaa'assa painaa se paljon, ja avaamatta laski hän sen\npöydälle.\n\n-- Olisi ollut meille mieluisempaa, jos kuningas Sigismund olisi\nlähettänyt noin 6000 ratsumiestä.\n\n-- Jos hän sen olisi voinut tehdä, ei hän minua olisi tänne\nlähettänytkään, vastasi Laurentius Erici kuivasti.\n\nHetken hiljaisuus syntyi. Sitte kohotti taas Laurentius Erici äänensä:\n\n-- Varmalta taholta on kerrottu, että Kaarlo herttua tällä kertaa aikoo\nSuomen aatelistolle samaa kohtaloa, minkä Kristian tyranni valmisti\nRuotsin ylimyksille. Teillä on, hyvät herrat, valittavana joko\nhäpeällinen antautuminen ja kuitenkin selvä kuolema tai urhoollinen\nvastarinta ja kenties voitto. Ja jos voitatte, niin voitatte paljon.\n\n-- Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,\nBollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.\n\n-- Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut\nvalani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.\n\n-- Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin\nyhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.\n\nRiemun hymyily välkkyi Laurentius Ericin huulilla ja hän sanoi:\n\n-- Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos\nelävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava\nsitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta\ntäänkaltaista uhrausta.\n\n-- Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta\nvalppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach.\nAsettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!\n\nSamassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi\nArvid Tavastin puoleen ja sanoi:\n\n-- Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen\nkalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin\ntapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana\nsuuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi\nankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia,\njotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui\nmerelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille,\nHuomenna ovat he varmaan täällä.\n\nNiin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.\nToivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.\n\n-- Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja\nhaarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.\n\n-- Varustautukaa taisteluun, hyvät herrat! Ja huomenna jo! Pian on hän\njoutunut.\n\n-- Vaan tehkäämme tänä iltana iloiset kemut, huudahti Ivar Tavast.\nTuolla linnan kellareissa on suunnaton määrä vanhaa olutta ja Reinin\nviiniä, jota tuo vanha herkkusuu Matti Laurinpoika (Kruus) on sinne\nvuosien kuluessa koonnut. Hän osasi pitää kemuja, se poika! eikä hän\npaljon huolinut Juhana kuninkaan varoituksista. Tulipa hänelle niin\näkkipikainen lähtö, kun Sigismund joku kuukausi sitte otti häneltä\nlinnanpäällikkyyden, ettei hän 'ennättänyt viinikellarejansa tyhjentää.\nTehkäämme hänelle se palvelus! ja William Fahrensbach ja Adam Janecki\ntervehtivät tätä ehdoitusta riemulla.\n\n-- Tehkää, kuten tahdotte. Säästyyhän ainakin se, mikä on juotu,\nherttualta, vastasi vanha Arvid Tavast.\n\nUseimmat poistuivat salista.\n\n-- Vino pellite curas [karkoittakaa surunne viinillä], sanoo vanha\nroomalainen. Seuratkaamme hänen esimerkkiään, laverteli William\nFahrensbach ja tarttui Ivar Tavastin käsivarteen ja sitte he yksissä\nläksivät kemuja varustamaan.\n\nJa kohta kaikuivat linnan muurit iloisista lauluista ja\nnaurunhohotuksista, palvelijat kulkivat edestakaisin tarjoillen olutta\nja vaahtoavaa viiniä ja yhä kellarista tuoden lisää. Aina aamupuoleen\nyötä kesti juominkia, sitte taukosi hälinä.\n\nKun muut olivat poistuneet salista, jatkoivat Arvid Tavast, Aksel Kurki\nja Laurentius Erici keskusteluaan suuressa salissa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMestari Filip Bilangh.\n\n\nSamaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui\nlinnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät\ntapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat,\neivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka\nääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä\npeittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan\nmolemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan\npuhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo\nkaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen\näärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä\nlasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja\nniidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta\nlasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko,\nmikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi\ntoiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä\ntodistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset,\njoita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh\nniitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka\nhäneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen\nloistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan\nsavupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli\nkullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella\nkunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.\n\nToistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa.\nVuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt \"rehellisen ja taitorikkaan\"\nmestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja\nja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa\noli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa,\nmusta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen\nsukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen\nkuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut;\nsiitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia\neuroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin,\nettä hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos\nasianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi,\nkenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin\ntaitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen\nkenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta.\nTäytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä\nEuroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa,\nvapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun\nnähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita,\njoita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo\npidätti häntä.\n\nNe viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt,\neivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli\ntullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut\nnuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen\nolemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa.\nOlisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat\npiirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi\nosoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.\n\nNyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon\noli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä\nmusta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille\ntikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh\nnyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon\nmyrkyllinen satiiri \"La hestia trionafante\", jossa paaviutta ja paavin\nvaltaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen\nteos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos\nseuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle\nRoomassa.\n\n-- Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä\ntuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki\nvanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa\nseurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä\nmilloinkaan on ollut olemassa.\n\nSamassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan\nmuiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.\n\nSisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään\nnäimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että\nillansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut\nläsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken\ntullutta.\n\nHän kumarsi ja kysyi kohteliaasti:\n\n-- Kenen kanssa on minun kunnia puhua?\n\nPater Laurentius vastasi:\n\n-- Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden\njuoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen\npalvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin,\nrohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina\nvelvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan\nennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla\nvielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua\nTeiltä, arvoisa mestari Bilangh.\n\nÄäni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä,\nse tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi\nhän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä\nniistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka\nBilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:\n\n-- Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari\nBilangh?\n\n-- Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja\nsiitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.\n\n-- Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt\nniin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?\n\n-- Olosuhteet, tottumus, mutisi Bilangh, luoden katseensa muukalaiseen.\n\nIvallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin\nkasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:\n\n-- Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka\njo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa\nja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.\n\n-- Englannissa, sopersi Bilangh ja hänen rauhattomuutensa näkyi\nkasvavan.\n\n-- Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta.\nJa koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties\nsattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan\nkieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen\nkieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater\nLaurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia,\njatkoi latinaksi.\n\n-- Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi\nvuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.\n\n-- Parry, huudahti Bilangh ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi,\n\nVaan Laurentius Erici jatkoi levollisesti:\n\n-- Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi\nmannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa.\nPariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi\nkatolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli,\njoutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater\nBenedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota\nkatoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja\nhyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin,\njonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana\noli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte\nEnglannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja\nluottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli\nhänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen\nHannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya\nkaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui\nParry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin\njesuiittain kollegiossa Pariisissa.\n\n-- Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen,\njota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä\nvastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia\nkohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.\n\nLaurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret\nhikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:\n\n-- Tämä nuori ranskalainen nimeltä -- vaan miksi mainitsisin hänen\nnimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen -- ei ollut\naatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen\nisänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu\nReimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut\nmonta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.\n\nIsältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon\nihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi\nRanskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia\nvastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi\nsuuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen\nomiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen\nvaltaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi\nmaallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän\nParryn kanssa matkalle.\n\nHe saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry\ntekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja\nlupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut\nmatkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi\nhäneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.\n\nParry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James\npuistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka\nParry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti\nThames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa\ntilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori\nranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat\nvallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu,\ntapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.\n\nPariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen,\nWestmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan\nläheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi.\nHän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet,\nvoisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi\nLeicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry\nvangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan\nsaatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa.\nEtenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan\nainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan\nveljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon\nkuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori\nranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin\nkanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä\nnorjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän\nTukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan\nhovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi\nkauhean kuoleman.\n\nLaurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin.\nTämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän\nsuuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua\nhänen kalpeille kasvoilleen.\n\n-- Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän\nviimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole\nkätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat,\nmitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa,\nja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot\ntahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?\n\n-- Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen.\nMinulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun\ntahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on\nsallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla\nei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua\njohonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin\ntuhatvuotisten puiden juuret.\n\n-- Siis perinde ac cadaver [niinkuin ruumis], sanoi mestari Bilangh\nsynkästi.\n\n-- Perinde ac cadaver, toisti Laurentius Erici.\n\nHetken hiljaisuus syntyi.\n\n-- Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi\nBilangh.\n\n-- Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan\nluja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja\nhänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta\nniinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää\nkeskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla\nsiteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät\nkaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän\nhyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän\nkahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.\n\n-- Mitä Claudio Aquaviva minulta vaatii?\n\n-- Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja\nalentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä,\nja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta\nasiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa.\nClaudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja\nhuomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat\ntaas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus\nsopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme\nonnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua,\nmonet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja\nmonelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä\nvoittokulkua.\n\nKoska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle,\njota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me\nvälistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai\nluuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan?\nVahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi\nturhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan\nhallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole\nelävänä täältä ulosmenevä.\n\n-- Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja\nBalthasar Gerardin osaa?\n\n-- Teidät, vastasi Laurentius Erici lyhyesti.\n\n-- Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi\nsuunnitella?\n\n-- Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa\nrakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä\nolemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on\nvallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat\nviittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.\n\n-- Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta\nkenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota\nlaki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?\n\n-- Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että\noleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne\nja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että\nkerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu\nkadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa\nkollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on\noikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja\nettä semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä\nJohannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt\nluentoja, kirjassaan \"De rege\", joka on saavuttanut kenraalimme\nAquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta\nsamaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä,\njotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?\n\nEikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen\npannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö\nkuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö\npaavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko\nmilloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat\ntodellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä\nloistivat vihasta ja innosta.\n\n-- Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne\nmielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman\nmuuttuneet aikojen kuluessa.\n\n-- Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan\nElisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.\n\n-- Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis\ntekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia\nkohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä\nliikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä\nrikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.\n\n-- Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta\nvoi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!\n\n-- Herttua ei luultavasti ole liitossanne, sanoi Bilangh kylmästi.\n\n-- Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin\nhenkeä vastaan.\n\n-- Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan\nhuomata, että olen vallassanne.\n\n-- Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän\ntarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja\nviisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.\n\n-- Kuka takaa minulle, että tämä lupaus pidetään'\n\n-- Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja\nantaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja\nrunsasta eläkettä?\n\n-- Millä tavoin on se tapahtuva? kysäsi Bilangh.\n\n-- Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat\nsaattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari\nja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa\ntyötä.\n\n-- Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut\nliuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja\nvääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava\ntai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!\n\n-- Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin\nsuurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä\nviisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti\npoveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä\nnesteellä.\n\n-- Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka\ntulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat\nhuumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia\nunelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana\nsiellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien\nkokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen,\nmikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka\non nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja\nsuurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset\nvaikutukset.\n\nBilangh kuunteli huomaavaisesti.\n\n-- Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se\npoistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä\nmuutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia,\nvaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun\npiirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei\ntarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki\non tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on\nmeillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.\n\n-- Ihmeellistä, mutisi Bilangh.\n\n-- Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä\nviinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan\nharvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja\nhänen perästään kuljemme me voittokulussa.\n\nVaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle\nkirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja\nkaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa -- ja\npater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.\n\n-- Hyvää yötä!\n\n-- Minä tahdon miettiä asiaa, vastasi Bilangh.\n\nLaurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan\npalvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen\nja nukkui kohta sitkeään uneen.\n\nMutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin\nmietteisiin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nLuostarin puutarhassa.\n\n\nSeuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste,\nvesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma\noli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat\npunaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas\nkaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin,\nporvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen\nalapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa\nkäskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin\nviipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä\nporteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden\nlaivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla\noli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa\njonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari\nsotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään,\nettä ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua\nmillä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli\ntuova mukanansa.\n\nKuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari\nHerman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu,\nsuippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto\noli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla\nmaasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta\naikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä\nsiellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari\noli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli\nahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.\n\nJykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta\njohtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut\nportaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä\npäästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja\njakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen,\njoissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän\nvarallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.\n\nVaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä\nsyystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että\npuolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus.\nHänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki\nolivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin\nkiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota\nhe ajoivat.\n\nPihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon\npuutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa\nosoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä,\njoista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen\nvielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa\nhehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa,\notsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä\noli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan\nherttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme\nvuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja\nsiellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia\nviipyäksensä täällä kauemman aikaa.\n\n-- Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia,\nkaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme\naatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me\nporvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme,\nolemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme\nylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka\ntapauksessa.\n\nAntonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno,\nsuippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli\nmiekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.\n\n-- En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka\nvähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja\nniihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian\npalatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat\nhäämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka\nvähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita\nEuroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin\non kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa\njostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin\ntuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja\nottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin,\nettä taas kohta kotiudun.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi,\najat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin\nyhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei\nainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.\n\nHänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen\npiirteissään.\n\n-- Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan,\non Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi\npainettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri\nvaltakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja\nkuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta\nole niihin suostumustansa antaneet. \"Valtakunnan uskottomina miehinä ja\nisänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat\", jatkoi\npormestari.\n\n-- Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä\nuuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta,\nsillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat,\ntäytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano,\nmitä sinä ajattelet näistä asioista.\n\nAntonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi\nistuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan\nkäteensä, tarkasti sitä ja lausui:\n\n-- Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita\narvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä\nkehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä\npiilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin\nlaajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan\noikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa\novat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän\non kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.\n\nMutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän\npienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla\nminun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä\nettä myös tulevaisuudessa.\n\nKatso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista\nalkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta,\ninkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan\nyliopistossa kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte\nvasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen\nvesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä\ninkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät\nohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin\nvaltikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.\n\nMutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden\nPhoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip,\novatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten\nvapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin\nHollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin\nastunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta\nei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien\nkuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja\nvoimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide\nsulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden\nvalossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava\nkukkaismaailma.\n\nJos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka\netunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme,\nsilloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.\n\nMielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.\n\n-- Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä.\nUseasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota\non kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän\ntavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä\nkimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan\nvoitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.\n\nUseimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat\nsuosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset\npääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja\noikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa\npellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan\nluotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja\nAksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi\nyhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan.\nHyvästi siis!\n\nPormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen,\nesille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman,\nvaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.\n\nKohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan\ntorin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon\nedustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.\n\nTalo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu\neroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja\nlinnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut\npihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta\nja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan\nja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli\nistutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen\nkaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo\ntunkeutua.\n\nMainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer,\npormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi\nsitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva\noli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa\npäivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja\npalatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo\nneljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin\nperehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut\nhänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa\nmerelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat\nlevitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.\n\nMiehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän\npainavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen\ntehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud\nsaapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka,\nsinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden\nterveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan\ntuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja\nheräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki\nse hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut\ntilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille.\nHelliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu\nja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.\n\nPihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin\ntalossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat\ntuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän\nkuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen,\nmistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui\npitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella\nnahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat\nkiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä\nmiekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.\n\n-- Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan\nkykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.\n\nKatarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen\nedessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän\nompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle\nlevitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö,\njonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä\nistui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.\n\nKatarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus\nja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein\nnunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin\nhämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän\nhuudahti:\n\n-- Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan\nvasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.\n\nHän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän\nkatseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:\n\n-- Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin\nrauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka\nmiellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam\nJanecki, kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen\nkuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi,\nsuvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta\nvapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän\non ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.\n\nMuukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki\ntavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot,\njoiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista.\nKapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä\nmiellyttävä.\n\n-- Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan\nsen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan\nteille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat\nTeidät korkeaan arvoon kotimaassanne.\n\nSitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä\nluottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan\nsuurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki\nvastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin\npalvelijoitaan.\n\nSitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi\npoistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa.\nKun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina\nrouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt\nviimeksi tuli.\n\n-- Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja\ntuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä\nmukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän\nTeille.\n\nKatarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio\ntaas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt\nmissään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja\nsanoi hymyillen:\n\n-- Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin\nmihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se\non viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että\ntyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan\nhäntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on\nvakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne\npalata.\n\nAntonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta\nsuuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.\n\nKaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät\ntoisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen.\nEnnen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten\nluostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän\nrauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut\nluostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat\nkaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista,\nalkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät\nyksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu\nprotestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä\njumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät,\nitseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen,\nhumisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta\nistuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin\nääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa\nihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.\n\nPuutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja\nvaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä\ntapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna\nulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän\netsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa\nloistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden\nlehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn\nkukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat\nkellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum\nupeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.\n\nKellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla.\nTämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi\nkatseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui\nvaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä\nvarjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta\naukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan\nhänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää.\nAntonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli\nvaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät\nloistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä\nja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.\n\n-- Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen\ntässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan\npyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä\nAntoniolle.\n\nAntonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi\nhäntä silmiin.\n\n-- Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla\ntulollani, sanoi hän hetken kuluttua.\n\n-- Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä\nnyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.\n\nAntonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä\nmatkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.\n\nHuomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut\nkukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen\nkasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:\n\n-- Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että\nvastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon\nloistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen\nvähäpätöisiltä ja tyhmiltä.\n\nAntonio hymyili surumielisesti.\n\n-- Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan\nannoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle\nulkomaamatkalleni?\n\n-- Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.\n\n-- Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet\nhuvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan\nSuomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan\nosanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle\näkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien,\nsiintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas\npitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä\nlähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine\naina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä\nkumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja\nrusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.\n\n-- Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit\nsen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea\nnelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa\nvedessä.\n\n-- Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku\nlöytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin\nlähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja\nikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun\nsäilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen\ntiehesi.\n\n-- Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden\nluoksi, sanoi Gertrud hymyillen.\n\n-- Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni.\nBolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille\nturvallisemman säilöpaikan.\n\nSamassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen\nmedaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä.\nSen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana,\nvaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud\nkalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.\n\nVaan Antonio jatkoi:\n\n-- Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu\nsisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä\nhaihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa\nja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen\nihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani\nsäilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine\nkuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun\nkuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat\novat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja\nideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan\nvälkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin\najattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan\nkuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset\nja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja\nmyrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi\ntänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin\nkullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät\nmielemme sanomattomalla ihastuksella.\n\nAntonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti,\nja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.\n\n-- Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt\ntoistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä\nmuistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden\nvanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua\nvastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin\ntunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme\nviettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme\nmuistot ovat melkein samankaltaiset.\n\nAntonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.\n\n-- Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me\nkaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä.\nJa jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin\nhartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita,\nmielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee\npilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota\ntarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on\nkaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud,\nettä jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet\neivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni.\nNyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit\nrauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat\nHollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata\ntänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia\nvaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.\n\n-- Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole\ntilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka\nsieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen,\najan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni\nkykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat\nolleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja\nniiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut.\nAlamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä\ntarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän\nole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.\n\nKun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli\ntuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa\nvärisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen\nkasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha\nloisti hänen silmistään.\n\n-- Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja\nnyt se on tullut, -- Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut\naavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin\nkahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät\ntahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia\nja murhetta. -- Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti\nFloriania -- niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa -- - vaan\nsalaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä\nvälittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja\nihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian\nkyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi\ntulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan\nhyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt\nkatkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille.\nJa Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen\nkanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.\n\nMyöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa:\nEi ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja\nnyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi\nvalmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen\nsydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään\nviehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja\nhohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä\nAntonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:\n\n-- Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi.\nLuuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen\nhäilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän\nnaiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa,\njoista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi\nsydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua,\nvähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut\npäivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se\najatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin\noikeastaan minulle kuuluvana.\n\n-- Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön,\nniin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut\nsen ohitse.\n\n-- Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä\nmilloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut\ntunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä\nmilloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.\n\n-- Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.\n\n-- Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona\nminua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä\nkaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud\nvetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.\n\n-- Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on\nmajoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies\npuheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.\n\n-- Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä\nkävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi\njatkoi hän:\n\n-- Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin\ntavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä\nonnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä\nkiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.\n\n-- Merkillistä, mutisi Antonio ja hänenkin kasvonsa muuttuivat\ntotisiksi.\n\n-- Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin\nkummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi\nnoudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on\nhän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin,\njossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä,\nen ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.\n\n-- Uskomatonta!\n\n-- Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin\ntavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa\ntarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin\nhurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista,\nvaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään\nhäntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen\nosunut.\n\n-- Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti\npainaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.\n\n-- Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella\nolisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.\n\n-- Mistä sitte?\n\n'- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista\nasioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin\nviereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi\npuheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.\n\n-- Tuo kavala kettu, huudahti Antonio ja karkasi seisoalleen.\n\n-- Niin, sanoi Gertrud arasti.\n\n-- Mitä täti siihen vastasi?\n\n-- Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin\nodottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin\nulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on\nminusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä\nja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.\n\nAntonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen\nsieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen.\nRauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:\n\n-- Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa\nkohta muuta ajattelemista.\n\n-- Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen\nkasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä\nsitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.\n\n-- Hän tulee ja voittaa, toisti Antonio.\n\n-- Luuletko niin?\n\n-- Hänen täytyy voittaa, jos asia siksi kääntyy, vastasi Antonio.\n\n-- Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud,\nKatarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä,\nmitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.\n\n-- Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat\nselvenevät.\n\nMolemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon\nsivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.\n\nPortilla he ottivat hellät jäähyväiset ja erosivat.\n\nVaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki\nkoko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin\nmietteisiin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nTaisteluja.\n\n\nVerkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen\npäässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni\nJanecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen\nsukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin\nuseasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys\npitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi\nasia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen\nsotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin\nilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät\nsen synkäksi.\n\nKotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti\nmielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli\nisäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita\nselvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio\nmatkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita\nhän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja\nomaisillensa.\n\nHän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla\nkiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan\nkultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat\nharvinaisia.\n\nSiinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista\ntupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni\npakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka\nAntonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita\nlasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä\npientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun\nAntonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.\n\n-- Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva,\nuhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?\n\n-- Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio\nkeskeyttäen hetkeksi toimensa.\n\n-- Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden\nkesken menitte tästä sivuitse?\n\nJa Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta\nloistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan\nnäköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa,\nkoska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä\nseisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt\nkyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.\n\n-- Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne\nnaapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff,\nRuuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin,\nen tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden\nvalmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti\nosoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli\npöydälle.\n\n-- Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni.\nNiitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on\nkotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan\nsuuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi\nvuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta\nmenekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.\n\nAntonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä.\nSiitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä\ntuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne\näidillensä.\n\n-- Sangen makuisa, vakuutti pormestarin rouva.\n\nSamassa pamahti tykinlaukaus ja sitä seurasi useampia.\n\n-- Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen.\nNyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen\nunhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva\npoistui kiiruusti kyökkiinsä.\n\nAntonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki\nmeren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat\nnäköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä\nkuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää\nrantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen\nluoteisessa osassa.\n\nSamassa palasi pormestari kotia.\n\n-- Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.\nTule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.\n\nKaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili\njoukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon\nkellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista\nnäytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio\npysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka\nsuurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.\n\nLinnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta\ntulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja\nKaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs\npuolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti\nmustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat\nauringossa.\n\nNopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä\nmaalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen\nmuutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan\netuvarustuksen.\n\nJo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa\nrakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset\nlaukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa\netunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin\nrakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien\nuskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei\nollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa\nlinnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.\n\nTämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita\nkatsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja\nLaurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet.\nSynkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain\njoukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen\nkasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka\nrohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.\n\n-- Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä,\nmutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin,\njonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa,\nainoastaan välinpitämättömyyttä.\n\n-- Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on\nsiinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä\ntokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan\nvastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.\n\nTomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat\nrakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna\nkupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.\n\n-- Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti\nsatulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs\nherttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani,\nluulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.\n\nJa mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä,\nhaavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin\nkäsivarresta,.\n\nToisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto\nporvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun\nvaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun\nnämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin\ntyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia\nkevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi\nkaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta,\nniillä keinoin se kävisi päinsä.\n\n-- Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan.\nSitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.\n\nVapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja\npoikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen\ntuloksesta, rauhoittui hän vähän.\n\n-- Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi\nhän viimein mieheltään.\n\n-- Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme\nsitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan\npuolista, kohta saapunevat vieraammekin.\n\n-- Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin\nlupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.\n\n-? Hyvä on, vastasi pormestari, se oli viisaasti tehty.\n\n-- Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on\nsinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja\nGertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi\nsinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se\non tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut\ntarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä\nnäkyi kirkas hohde.\n\n-- Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain\ntoivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?\n\n-- Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä\nmuutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs\nrakuunakapteeni, Adam Janecki.\n\n-- Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla\nastuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä\nluontokappaleen arvossa.\n\n-- Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni.\nGertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.\n\n-- Gertrudiako, sehän on mahdotonta, intti pormestari.\n\n-- Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt\nKatarina-tädin puoleen.\n\n-- Mitä syytä Katarinalla olisi suosia puolalaista?\n\n-- Yhteinen uskonto, vastasi Antonio.\n\n-- Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan\nolento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa,\noleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset\nkasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta.\nEihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä\nGertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin\ntunteekaan?\n\n-- Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi\nsaattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys,\nperheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen\nyksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.\n\n-- Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta\nmerkitse täällä mitään.\n\n-- Vaan jos ei niin tapahdu? kysäsi Antonio.\n\n-- Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa\ntoinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä\njouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on\ntoimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme\nsurut ja ottakaamme iloinen muoto.\n\nVieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja,\njotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös\nharjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth,\nStråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja\nkasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta\nsitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina\nStråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut\noppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan\nsaksankieltä.\n\nPormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen.\nSiellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa\nAntonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli\nkapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli \"renskaa\", kuten sitä\nkaupungin murteella nimitettiin.\n\nGertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja\npormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä\ntänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.\n\nAntonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni\noli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös\npäivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista\nlaskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti\nhuomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he\njoko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.\n\nKun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva,\nKatarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa\njäivät vielä pöydän ääreen istumaan.\n\nHetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka\nolivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai\nhuolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:\n\n-- Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat\nmieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei\nole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan,\njoskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä\nmitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja\nnykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta\nonko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa\nlinna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan\nolevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit\nyhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa\nharvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi\nseurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa\nkaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja,\nomaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta\nraakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla\nlinnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja\nasemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on\nsaapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy\nhetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin\nmuukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan\npäällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat\nsiihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan\nsiinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja\nvanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki\npitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä\nenemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä\nsynkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan\nvoitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle\nkuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?\n\nStråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:\n\n-- Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos\npidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan\nverinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen\nhuovit.\n\n-- Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu\nThesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani\nkotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli;\nkatolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai\nhallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä\nmeihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges,\nplectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka\nminä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä\nvarten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.\n\nSamassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että\nalhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria.\nPormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli\nmuukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät,\nja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät,\nkeskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset.\nMuuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän\naloitti heti puhua:\n\n-- Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se\non minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä\nja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe\non minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille\nja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa\nyhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!\n\n-- Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin\nporvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista\noppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen\nSigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa\nhänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla\nlinnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat\nsanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää\ntästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen\nhapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi\notollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä\nvastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä\nhän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.\n\nViimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä,\nja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.\n\nPormestari vastasi:\n\n-- Te puhutte kuin pappi. Herttua on valinnut omituisen lähettilään.\n\n-- Kuka takaa, etten minä ole pappi? Vaan asiaan, minä vaadin\nvastausta.\n\n-- Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja\nluotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:\n\n-- Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin\nporvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan\nkokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He\ntoivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat\nmuukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen\narmonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.\n\n-- Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat\nlempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus\nvaltiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on\nvakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit\nuhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?\n\nPormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat\nvaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:\n\n-- Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse,\nmeidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja\nhuovien vallassa, kätemme ovat sidotut.\n\n-- Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut.\nHänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa\npolttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä\ntämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja\nyksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan\najatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja\nherrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin\njoutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa\nsen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada\ntoimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja\ntarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää\npuhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat\nladot ovat myös sen seurauksia.\n\n-- Vaaditteko nyt ratkaisevan vastauksen?\n\n-- En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan\nenempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus\nsaattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja\nsitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa\nyli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee\ntiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!\n\nEnempää vastausta odottamatta poistui muukalainen.\n\n-- Jäykkä mies, sanoi Antonio, ja hänen puheensa kuin rauta tai teräs.\n\n-- Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa\nleimansa palvelijoihin.\n\n-- Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen\nkuluessa voi paljon tapahtua.\n\n-- Parasta on, että pysymme alallamme ja odotamme, arvelivat kaikki.\n\nJa sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi\ntulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut\npaikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä\nkaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.\n\nSinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät\nseuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.\n\nKun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin\npalvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut\nvalittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä\nja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria\nhankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.\n\n-- Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen\nkeppiinsä ja hattuunsa.\n\n-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa\nraastuvan torin vieressä, selitti porvari.\n\nPormestarin rouva tuli huoneeseen.\n\n-- Johan vieraat ovat menneet! Menetkö sinäkin?\n\n-- Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä\ntänä iltana.\n\n-- Gertrud ja Katarina ovat vielä täällä, voit saattaa heitä kotia.\n\n-- Minä teen seuraa, sanoi Antonio.\n\nUlkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään.\nSade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.\n\nEdellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat\njäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua\n[nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle,\nja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.\n\nSiinä otettiin jäähyväiset.\n\n-- Janecki ei ole kotona, sanoi Katarina-rouva, hänen huoneessaan on\npimeä.\n\n-- Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja\npuristi hellästi Antonion kättä.\n\nPormestari ja Antonio palasivat.\n\n-- Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja\nsitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.\n\nAivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli\nmatala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla\nmaasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän\ntasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi\nsisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä\ntiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin\nnyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita\naatelisia ja varakkaita porvareja varten.\n\nSaksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä\najassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana,\nvalkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui\nlaivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso,\nroteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat\ntyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta\ntinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin\ntervehti hän kohteliaasti.\n\n-- Onko Tiesenhausen täällä? kysäsi pormestari.\n\n-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella,\nvirkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt\nmatalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli\nporstuan.\n\nBorkhardt avasi oven, ja omituinen näky esiintyi tulijoille.\n\nPitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja,\noluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen\naatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte\nWilliam Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski\nynnä muita upseereja.\n\nIvar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa\nJaneckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja\nvälistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi\nsiteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen\npois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa\nverta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri\nhampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.\n\nTässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti\nkuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.\n\n-- Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen,\nkehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.\n\n-- Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.\n\n-- Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset\nkaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa,\nvastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään\npitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.\n\nYleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.\n\nAntonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen\nsilmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen\njäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.\n\n-- Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.\n\nNopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.\n\n-- Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen\nsuurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta,\nherra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit,\nte olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte\nkirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut\nkuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä\nkupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.\n\nJanecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä.\nKaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt\neroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen\naikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen\nyksitoikkoisuuden vaihteluna.\n\nJanecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita\nitalialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan\nkoska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne\nperinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki\nhänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän\nkadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.\n\nKun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä\nvoimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan.\nHäpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi\ntaistelua.\n\nNyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään,\nja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä,\nhikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat\nhänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.\n\n-- Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari,\nsanoi hän viimein epätoivoisesti.\n\nSamassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno\nverivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.\n\n-- Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja\nFahrensbach. Taistelu lakatkoon!\n\nMestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.\n\n-- Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi\nollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren\nmiekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.\n\nTiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.\n\n-- Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?\n\n-- Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman\njohdosta.\n\nJa pormestari selitti asian.\n\n-- Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan\nmeillä on puute varoista ja muonasta.\n\nPormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset\nupseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat\näänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.\n\n-- Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja\nsitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.\n\nJanecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach\nkannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.\n\nEtehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo\ntäytti oven.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kuului hänen äänensä lausuvan.\n\n-- Korkein päällikkö ratkaiskoon asian, huusivat upseerit yhtä suuta.\n\nIvar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun\nKurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.\n\n-- Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne\nenemmän malttia, pormestari.\n\n-- Poikani on viaton, vastasi Antonion isä lyhyesti.\n\n-- Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa\nkeskustelua, kirkuivat upseerit. -- Hän on vangittava!\n\nAntonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki\nhäneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen\nsotkettu.\n\nKurki oli kahdella päällä.\n\n-- Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on\nvietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet\nsinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.\n\nHiukan hoiperellen astui Tavast Antonion luo.\n\n-- Miekkanne, herra tohtori, te käytätte sitä liian hyvin! Seuratkaa\nminua!\n\n-- Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat.\nVaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.\n\nRatisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast\noli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän\njälkeensä.\n\nIvar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään.\nHän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.\n\n-- Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin\npojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.\n\n-- Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna\nhänelle sopiva huone.\n\n-- Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.\n\nVaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä,\nettä kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon\naatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.\n\n-- Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.\n\nVanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa\nsuuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.\n\n-- Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi\nkaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.\n\nSiten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija\nasetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet\nyksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.\n\nLoukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian\nvaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon\nmaattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli\nkaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli\nääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa\nnousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto\nhänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU,\n\nKaupungin valloitus.\n\n\nHerttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä\ntehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin\nitäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin\njalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman\nkaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä,\nsousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen\nmaalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn\nväenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin\npuolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen\nmajoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista\nammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun\nmatkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien\ntien Venäjälle ja Inkeriin.\n\nKaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo\neilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties\npitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin\nvaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa\nvahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista,\nmutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas\nväittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa\nkaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta\ntuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja\nryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta\nvaroa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat\nulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan\nratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä\ntoivoivat he pikaista loppua sodalle.\n\nPormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä\nPantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien\nja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat:\nnyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan\nArvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta\npuolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä.\nTuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta -- sillä tieto\neilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin -- vastasi hän,\nettä Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.\n\nHänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana\npidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä\nhankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa.\nUskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi\nkaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat\ntietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut\nniin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli\nkaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta.\nVaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari\nBröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä\nselväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja\nnyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä\nArvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana\ntahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?\n\nKotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut\ntalossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen\nmies, saapui heti.\n\n-- Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt\nsinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan\nkaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen.\nVoinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?\n\n-- Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin\nsaatte nähdä, että minussa on miestä.\n\n-- Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan\nväkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista\nulos?\n\n-- Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat\nvilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos,\nhuovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä\nlaskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä\njyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden,\nkiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä\nmuurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.\n\n-- No hyvä, sanoi pormestari, sehän kuuluu sangen helpolta, vaan tiedä,\nettä kirjeessä on vaarallisia asioita ja jos se tavataan sinulta, voin\nminä tulla päätä lyhemmäksi.\n\n-- Älkää panko nimeä eikä allekirjoitusta, eiväthän ne sitte voi\ntietää, kenen se on lähettämä, neuvoi Pekko viekkaasti. Sitäpaitsi minä\nen anna ottaa itseäni kiinni.\n\n-- Mene sitte ja laita itsesi valmiiksi, puolen tunnin kuluttua tulee\nsinun lähteä.\n\nPekko meni, ja pormestari alkoi sepittää kirjettä Pietari Stolpelle.\nHän lupasi täsmälleen klo 3 iltapuolella avata Vesiportin herttuan\nväelle, jos Pietari Stolpe kunniasanallansa vakuuttaisi, ettei mitään\nvahinkoa tapahtuisi porvareille ja heidän perheillensä eikä kaupunkia\nryöstettäisi. Jos punainen lippu nostettaisiin Stolpen teltan katolle\nPantsarlahdella, katsoisi pormestari tätä suostumuksen merkiksi ja\nryhtyisi asianomaisiin varustuksiin.\n\nKirjeeseen hän ei pannut nimeänsä, vaan ilmoitti, että sen tuoja oli\nantava tarkempia tietoja lähettäjästä.\n\nKun puolen tuntia oli kulunut, saapui Pekko kirjettä hakemaan. Hän\nkätki sen vaatteittensa alle rinnallensa ja saatuaan vielä varoituksia\npormestarilta läksi hän matkaan.\n\nPormestarista seuraavat hetket olivat sangen tuskallisia, Hän kuvitteli\nmielessään, että kirje oli joutunut huovien käsiin ja että Arvid Tavast\nja Aksel Kurki jo neuvottelivat, miten he pääsisivät sen kirjoittajan\nperille. Eikähän se ollut niin vaikeaa, pormestarin palvelijaltahan\nkirje oli löydetty. Huone-ilma tuntui hänestä liian raskaalta, hän\nläksi ulos ja nousi merenpuoliselle vallille puhellen niiden porvarien\nkanssa, joilla oli vahtivuoro. Ja kun hän sattumalta loi katseensa\nPantsarlahdelle päin, näki hän yhtäkkiä punaisen lipun laahaavan ilmaa\nja itäinen tuuli suuntasi sen kärkeä kaupunkiin päin. Ilon parahdus oli\npäästä hänen huuliltansa, vaan hän hillitsi mielensä ja nopein askelin\npalasi hän kotia.\n\nNyt tuli ryhtyä varustuksiin. Kello oli yksi, siis oli vielä kaksi\ntuntia aikaa määrättyyn hetkeen. Hän lähetti sanan eilisille\nvieraillensa, ja nämä saapuivat uteliaina, arvellen ja miettien, mitä\ntärkeää pormestarilla nyt oli sanottavaa.\n\nPormestari sulki ovet ja selitti lyhyesti, mihin toimenpiteisiin hän\noli ryhtynyt.\n\n-- Nyt tarvitsen kuitenkin apuanne, yksin en voi saattaa asiaa\npäätökseen.\n\nSynkkä hiljaisuus syntyi. Viimein sanoi Stråhlman välttäen pormestarin\nkatsetta:\n\n-- Se on uhkarohkea yritys, keskellä päivää sitäpaitsi. Meidänhän tuli\nodottaa kolme päivää.\n\nPormestarin otsa painui punaiseksi ja hän vastasi kiivaasti:\n\n-- Peräytyminen on mahdotonta. Arpa on langennut. Jollette tahdo auttaa\nminua, pysykää poissa! Jos yritys ei onnistu teidän vastahakoisuutenne\ntähden, pakenen minä herttuan leiriin. Mutta en tahtoisi olla teidän\nsijassanne, kuu herttua kulkee voittajana kaupungin portista sisään, se\ntapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, sillä ei vielä kuulu\nSigismundin apujoukkoja. Jos kaupunki sitte joutuu ryöstön alaiseksi,\nvaimonne ja lapsenne rääkättäviksi, syyttäkää itseänne, minä pesen\nkäteni. Te olette niin tahtoneet.\n\n-- Älä kiivastu, Herman, sanoi taas Stråhlman, ennen tai myöhemmin se\non kuitenkin tapahtuva. Lienet kenties oikeassa. Miten olet asian\nsuunnitellut?\n\n-- Oletteko kaikki samaa mieltä ja lupaatteko apua?\n\n-- Sen lupaamme, kaikui kuin yhdestä suusta.\n\n-- Kuulkaa siis! Aksel Kurki, kuten tiedätte, otti haltuunsa porttien\navaimet. Mutta Vesiporttiin on vielä toisetkin, jotka teetettiin joku\nvuosi sitte, ja ne ovat tässä.\n\nJa pormestari otti kaapista kaksi suurta hiukan ruostunutta avainta ja\nasetti ne pöydälle.\n\n-- Siinä taikakeinot, jotka murtavat linnan herrojen vallan.\n\n-- Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän\nsaapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja\nvoimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä\nkanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten\nportille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut.\nSiellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja.\nNe tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!\n\n-- Minä, sanoi Stråhlman, minä tunnen ne hyvin.\n\n-- Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta\nhiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai\nsidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta\nniin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme,\njääköön se herttuan huovien toimeksi.\n\n-- Siis kello kolme!\n\n-- Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja\nnuoria miehiä.\n\nJa vieraat poistuivat hiljaa kuten olivat tulleetkin.\n\nPormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää,\npisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen\npaksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos\nottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja\nheittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille\nodottamaan määrättyä hetkeä.\n\nKaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan\nhän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut\nlevolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät\najatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän\nsiitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa\ntuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan\nedessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä,\nheidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan\nperästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen\nkumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin\nsaamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen\nrauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos.\nEi näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä\nterältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen.\nEi tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan\ntaivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi\nheikkoja salamanvälähdyksiä.\n\nTämä on ukkosen haudetta, arveli pormestari, sulki akkunan ja läksi\nulos.\n\nSitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli\nvaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan\ntapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä\nedellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei\nhennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui\nnopeasti.\n\nHetki, jonka pormestari melkein sattumalta oli valinnut, oli sopivampi\nkuin edeltäkäsin olisi voinut aavistaakaan. Melkein koko kaupunki\nuinaili. Kaduilla oli vielä painavampi kuin sisällä. Aurinko\nkuumensi rakennuksien seiniä, tiili- ja turvekattoja. Kamomilla\ntuoksui väkevästi pihoissa ja kadunsyrjissä, kärpäset surisivat\nyksitoikkoisesti. Ei tuulenhenkeäkään, joka olisi vähän virkistyttänyt.\nPorvarit nauttivat päivällisunta kotonansa, samaten useimmat upseerit,\nsillä juominkeja oli kestänyt aamupuoleen yötä. Väsyneinä valvomisesta\nja aamupuolella toimitetuista askareista, hakivat he lepoa,\njaksaaksensa yöllä toimittaa vahtipalvelusta. Samaten huovit, ei hekään\nvoineet varoa hyökkäystä keskellä päivää, yöllähän herttua luultavasti\nkoettaisi, jos koettaisi. Borkhardtkin istui unenhorroksissa penkillä\nravintolansa edustalla ja ajeli pois kärpäsiä, jotka sateen edellä\nhäntä kiusasivat, ja kummeksi, mihin se pormestari nyt taas kulkee\ntuommoinen viitta yllään. Huovien hevoset, jotka aukeilla paikoilla\nvallin vieressä olivat laitumella, seisoivat uinaillen korvat\nnorpallaan, välistä epäkehaten haukaten jonkun heinäkorren.\n\nLuultavasti Karjaportinkin huovit nauttivat makeaa päivällislepoa,\nsillä muuten olisi vaikea ymmärtää, miten Pietari Stolpe keskellä\npäivää heidän huomaamattansa voi viedä seitsemän lipullista jalkaväkeä\nVesiportille, kulkien pitkin kapeankapeaa kaistaletta meren ja vallin\nvälillä [nykyinen kalaranta]. Vesiportti oli nimittäin pohjanpuolisessa\nvallissa Rinkiportin ja Karjaportin välillä.\n\nSamaan aikaan kuin Pietari Stolpe nopeasti, vaan hiljaa marssitti\nväkensä Vesiportille, hiipivät ne kymmenen porvaria, jotka olivat\nsitoutuneet tuohon uhkarohkeaan yritykseen, kenenkään huomaamatta eri\ntahoilta samaan suuntaan. Muutamat heistä saapuivat hiukan ennemmin ja\nrupesivat keskusteluun huovien kanssa. Pormestarikin saapui paikalle.\nYhtäkkiä antoi hän sovitun merkin, porvarit hyökkäsivät huovien\nkimppuun, ja ennenkuin nämä ennättivät tehdä vastarintaa, olivat he\nsidottuina.\n\n-- Jos vaan huudatte, olette kuoleman omat, sanoi pormestari.\n\nAinoastaan yksi huovi, joka oli tehnyt tarmokkaasti vastarintaa, sai\nsuuren haavan käsivarteensa, josta runsaasti vuoti verta.\n\nVesiportti oli kuten muutkin portit oikeastaan muurin leveyden pituinen\nholvikäytävä, jonka molemmissa suissa oli raskaat rautaiset ovet.\n\nPormestari pisti avaimen etumaiseen, se avautui ratisten, hän riensi\ntoiselle, sekin ponnahti auki ja sen takana näkyi pitkä jono\njalkaväkeä, joka silmänräpäyksessä hyökkäsi kaupunkiin.\n\nSotaväen rivissä tuli myös Pietari Stolpe.\n\n-- Missä on pormestari Bröijer, sanoi hän, päästyään portista sisään.\n\nPormestari astui esiin.\n\n-- Te olette tehnyt herttualle suuren palveluksen. Paljon tärkeää aikaa\non meiltä säästynyt. Pysykää vierelläni, sillä tässä alkaa kohta kiivas\nkahakka, ja hän ojensi kätensä pormestarille.\n\nLinnan vartijat olivat kuitenkin valppaampia kuin kaupungin. Juuri kuin\nPietari Stolpe väkensä kanssa syöksi avonaisesta portista sisään,\nhuomasi linnan vallilla seisova vartija koko vehkeen. Hän puhalsi\ntorveen ja huusi lähellä seisoville sotamiehille.\n\n-- Kavallusta! vihollinen on kaupungissa.\n\nHeti vietiin sana Arvid Tavastille, ja linnan tykit alkoivat jymistä.\nNäiden paukkina herätti huovitkin horroksista. He tarttuivat aseisiin,\nja alkoivat tehdä vastarintaa. Vaan ainoastaan osa heistä oli aseissa,\nnekin hajallansa siellä täällä valleilla ja porteilla, suurin osa oli\nasunnoissansa lepäämässä tai aterioimassa. Kun tykin laukaukset\npamahtivat, alkoi melkein joka talosta, joka portista, joka sivukadulta\nsyöksyä huoveja, jotka hätääntyneinä etsivät vihollista. Mutta melkein\nkaikki nämä joutuivat surman suuhun, sillä herttuan huovit, jotka\nlukuisina pitivät pääkatuja ja kadun kulmia hallussaan, pistivät ne\nkuoliaaksi. Ainoastaan ne, jotka onnellisesti saapuivat raastuvan\ntorille, johon Aksel Kurki oli asettunut ja johon sotatorven kumea ääni\nkutsui pakenevia, säilyivät ainakin hetkeksi. Varovaisemmat satuloivat\nhevosensa ja läksivät vasta ratsain liikkeelle ja pääsivät siten\nhelpommin yhteiseen kokouspaikkaan.\n\n-- Me olemme petetyt, sanoi Tiesenhausen Aksel Kurjelle ja muille\npäälliköille, jotka neuvottomina seisoivat torilla tai istuivat hevosen\nselässä. Jo eilen aavistin pahaa, kun pormestarin poika vangittiin,\ntässä on vastaus siihen loukkaukseen.\n\n-- Ainoa pelastus on nopea pako linnaan, sanoi Aksel Kurki synkästi.\n\n-- Katsokaa, keskeytti Tiesenhausen, herttuallakin on tieto\nhyökkäyksestä.\n\nAksel Kurki loi silmänsä salmelle ja Tervaniemelle.\n\nKoko Tervaniemen vuoriharju oli mustanaan sotaväkeä, joka tähän asti\noli ollut piilossa kallioiden takana. Ne kiipesivät nopeasti alas,\nasettuivat veneisiin, joita kosolta näkyi olevan varattuna, ja sousivat\nsalmen yli. Toiset taas etsivät suojaa Tervaniemellä olevien talojen\ntakana ja odottivat veneiden palaamista. Niemen takaakin näkyi veneitä,\njotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohti. Herttuan väki nousi\nmaalle, asettui taajoihin joukkoihin Rinkiportin edustalle ja linnaan\nvievän sillan suulle. Linnasta ammuttu luoti sattui veneeseen, joka oli\ntäynnä huoveja, vene upposi ja useimmat hukkuivat, harvat uivat maalle.\n\n-- He sulkevat tien linnaan, sanoi Tiesenhausen, seuratkoon kuka\ntahtoo: Kaupunkia on mahdoton puolustaa, kaikki portit ovat selkosen\nselällään ja joka portista tulvaa vihollisia, Katsokaa tuonne! ja hän\nviittasi itäänpäin. Pitkin Kuningattaren katuakin kulki taaja joukko\nherttuan huoveja, lippu etunenässä ja läheni raastuvan toria.\n\nTiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa\njoukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he\nsyöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä.\nTiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea\nhevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku\nmäärä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa\nsortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat\nsurmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli\nkuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia\nhuoveja.\n\nLinnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne\nsilmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös.\nEikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän\nkantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin\nsamalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.\n\nToimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen\nkatsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.\n\nAinoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla,\npiteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki\nratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja\npuolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät\n\"Klein-Jockum\", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias\nmies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän\nneuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä\nharvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän -- avonaisesta\nRinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä\nsavutorvesta -- nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla\näänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä,\nkoska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:\n\n-- Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on\nvankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa\nselvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka\nherttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne,\njotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.\n\n-- Viimeiseen veripisaraan saakka, huusivat ratsumiehet.\n\n-- Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja\nodottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon\nkadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin\nseitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä,\ntaistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on\nsopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!\n\nRaikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka\nenimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet\nviron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.\n\nGreven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja\nliittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä\njärjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän\nsulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.\n\nJuuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon\nedustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.\n\n-- Greve, huusi hän puolan kielellä, älä jätä minua!\n\n-- Voin odottaa sinua sen ajan, jonka tottunut ratsastaja tarvitsee\npannaksensa satulan hevosen selkään. Kauemman en!\n\n-- Siinä on kylliksi, sanoi Janecki ja poistui akkunasta.\n\nSiirtykäämme hetkeksi Katarina-rouvan taloon.\n\nSamaan aikaan kuin pormestari Bröijer avasi portin herttuan väelle ja\nkaupungissa taisteltiin, oli täälläkin tapahtunut sangen merkillisiä\nseikkoja.\n\nJo varhain aamulla saivat Gertrud ja Katarina-rouva tiedon Antonion\nvangitsemisesta, Antonion äiti kävi itse suruansa valittamassa ja\nkertoi myös syyn kaksintaisteluun, vaikkei täydellisesti.\n\n-- Minun tähteni on hän siis joutunut vankeuteen, arveli Gertrud\naavistaen asian todellista laitaa.\n\nPäivä kului yksitoikkoisesti. Katarina ompeli ahkerasti\nkorko-ompelusta, välistä puoleksi suruvoittoisesti, puoleksi hellästi\nkatsellen Gertrudia, jonka kalpeat piirteet olivat saaneet kärsivän\nilmeen.\n\nJaneckia ei näkynyt. Hän pysyttelihe huoneessaan eikä tullut\npäivällisellekään, vaan aterioitsi yksinään. Aamupuolella kävi mestari\nBilangh hänen luonaan viipyen siellä kauemman aikaa. Gertrudista tuntui\nhelpoitukselta, ettei tarvinnut nähdä puolalaista, jota hän oli alkanut\nvaistomaisesti pelätä.\n\nPäivällisen jälkeen istuutui Gertrud linnanpuoleisen akkunan ääreen ja\najatteli Antoniota. Ainoastaan kiven heitto oli väliä, kapea katu,\nvalli ja salmi, vaan kuitenkin eroittivat ne luoksepääsemättömästi\nmolemmat rakastavat.\n\n-- Missähän huoneessa hän lienee? mietiskeli Gertrud.\n\nJos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä\nvankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä\nonnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja\nkyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.\n\nKatarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja\nsulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat\ntoista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen\näärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa\nKatarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi\nlaskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä\nvasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä\ntasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä,\njoista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea\nmuurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään\nakkunaa.\n\nVaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään,\nolivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja\njoista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan\nkivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt\nniitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon\nei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha\npalvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut,\nsäilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen\nrunsaasti.\n\nTässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi\npujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät\nolivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen\nkrucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti\njonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri\nmustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi\nkaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan\nalla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti\nniitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista\nvoi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja\nhuulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.\n\n-- Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja\nsydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi\nloistaa minun ylitseni!\n\nTämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka\nhyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena\njatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.\n\n-- Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki,\nmitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja\nvääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö\nsiinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?\n\nHän pysähtyi ja loi katseensa maahan.\n\n-- Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta\nkuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella?\nEikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö\nhänellekään?\n\nHän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja\nläähättäin.\n\n-- Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin\nminä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa\ntulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko\nminä erehtynyt?\n\nLinnan tykit paukkuivat, vaan Katarina ei sitä huomannut.\n\n-- -- Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko\nnähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En\njaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä\ntakaisin.\n\n-- Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi\nsitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan\npuolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä\npuolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!\n\nHän taukosi hetkeksi ja kokosi voimia.\n\n-- Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu\nhirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt\nilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei\nminulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei\nneuvoa!\n\nJa väsyneenä antoi hän päänsä vaipua laattialle.\n\nSydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi\nvaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.\n\nSiellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi\nlohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.\n\nKuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut\nvahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän\npysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja\nlaskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan\nääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän\nVesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.\n\nHän ponnahti ylös kuin ukkosen iskemänä.\n\n-- Nyt pelastakoon itsensä, ken voi, huudahti hän puoliääneen.\n\nHän kutsui palvelijansa.\n\n-- Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset,\ntuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt\ntiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties\npelastuksemme.\n\nJanecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti\nmiekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja\ntärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.\n\nAkkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki,\nkuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi.\nRaastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi\nsuunnata kulkuansa sinne.\n\nKun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen\nedessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa\nsen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi\nselittämätöntä iloa ja riemua.\n\nJuuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin\nkauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän\ntänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät\nloistivat vastasyntyneestä toivosta.\n\n-- Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on\npakosalla, sotaevesti vankina.\n\n-- Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä\nosanottavaisuudestanne.\n\n-- Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!\n\nJanecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti\nsäihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran\nnäki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä\nkiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja\njosta hänen tuli paeta.\n\n-- Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt\ntällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään,\nseuratkaa minua.\n\nPelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän\nväistyi askeleen.\n\n-- Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa\nalkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä\nhaavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!\n\nJa unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän\npolvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.\n\n-- Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään\ntavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin\nhovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään.\nMinulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia\nnoroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä\nkauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa!\nMinulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä\nnyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.\n\n-- Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.\n\n-- Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut\nhaavoitti.\n\nGertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi\nakkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.\n\nSitte kääntyi hän taas Gertrudin puoleen.\n\n-- Lähdönhetki on käsissä. Vielä kerran, Gertrud, seuratkaa minua!\n\nGertrud viittasi kieltävästi ja käänsi pois päänsä.\n\n-- Jos tahdot tai ei, kirkasi Janecki intohimoisesti, minun olet\nkuitenkin.\n\nJa ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään\nGertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.\n\nGertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti\nKatarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos\nrukoushuoneestaan.\n\nJanecki huomasi ensiksi Katarinan.\n\n-- Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi\npuolalainen. Nyt vien hänet.\n\n-- Onko se totta? Pelastakaa minut! Pelastakaa! huusi Gertrud.\n\n-- Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili\nKatarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi\nmatkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen\nlitvalaisen täysissä tamineissa.\n\n-- Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.\nKäsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.\n\nSanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin\nkäsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin\nympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi\nsen Gertrudin päähän.\n\n-- Ja nyt matkaan joutuisasti.\n\nPalvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki\nvei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.\n\n-- Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli\nportilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!\n\nUseimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima\nGreve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki\nratsumiehet hevosensa.\n\n-- Eespäin! komensi Greve.\n\nJa kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät,\nsamaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla\nvoimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten\nkavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat\nulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla,\nkoetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen\nleveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.\n\nKun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää.\nGreven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen\npalvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli\nvahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen\ntakanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi\ntarkemmin.\n\n-- Mestari Bilangh, sanoi hän ihmeissään.\n\n-- Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa\neteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan\noli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nPelastus.\n\n\nVaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun\njälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia,\noli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta,\nvarsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi,\njohon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista\nvuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät\nsuomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos\nolisivatkin jotain kuulleet.\n\nKohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja\nalkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin\ntekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin\nsilmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä\nmuuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä\npäästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa,\nvoitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään,\nvoisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun\nhänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta.\nSiis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua\nkohta oli oleva linnan herrana.\n\n-- Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh,\n-- kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani\nParryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä,\nloukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä\nmestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa\nperinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!\n\n-- Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat\npilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja\nkäskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte\nmuuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He\nluulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka\ntottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti\nerehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius\nErici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä\nkaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi\neteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee,\nrehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon.\nViinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa\nastioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja\nsointua.\n\nJa noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti\nmäärää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin\nmatkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua\nja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän\ntoimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron\nseinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän\nvarovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä\nvarten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne\ntiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista\naina vyötäisiin saakka.\n\n-- Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä\nja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti\ntunkeutuu läpi.\n\nMestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun\nsyksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut\nasukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit\nvaljastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan\nkauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari\nBilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä\nkanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut\nkannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana\nkaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui\nporvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän\nasuntoon käski Bilangh viedä kirstut.\n\n-- Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen.\nNämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te\nsäilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?\n\n-- Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin\nhyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne\nolen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin\npaeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä,\nsärkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin\ntahtovat.\n\nMestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita\nkaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa,\noli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen\nverrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt\noli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.\n\n-- Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja\nistuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin\nneljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti\nkirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus\nkuului:\n\n-- Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille,\nkuninkaalliselle pronotariolle.\n\nSitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa,\nkävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen\nBorkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai\nyöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän\nhelposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat,\nei siellä ollut vihollisia.\n\nHyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh\nsatuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun\nensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan\ntorille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki\njoutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat\nkokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.\n\n-- Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari\nkertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.\n\nJa siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari\nBilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.\n\nKun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici\nhuoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan\nakkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata\ntapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat\nkaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin,\nTiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja\nmuukalaisten ratsumiesten paon.\n\nPater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän\nvarsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella\nlinnanisäntää.\n\n-- Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.\n\n-? Kuinka on herttuan väki päässyt kaupunkiin? kysyi pater Laurentius.\n\n-- Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut\nmahdotonta.\n\n-- Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa,\ntehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo.\nVaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns\nBultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka\nLaurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän\nja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi\npalanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin,\njoka anasti suuren osan huoneesta.\n\nHiukan rauhoittuneena sanoi hän Tiesenhausenille:\n\n-- Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä.\nEpätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan\ntuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta\nkuolemaan saattanut.\n\n-- Voitte luottaa kunniasanaani, minä olen kätkevä salaisuuden\nhiiskumatta.\n\nHiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle.\nHän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui\novenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.\n\nHuone näytti hänestä autiolta ja tyhjältä. Hän meni\nlaboratoriohuoneeseen. Täällä oli kaikki huiskin haiskin mitä\nsuurimmassa epäjärjestyksessä. Retortit ja kattilat laattialla,\nseinäkaappien ovet seljällään, vanhoja kirjeiden lehtiä hajallaan\nnurkissa.\n\nPoissa! mihin ja milloin? arveli pater ja omituinen raskas tunne\nvaltasi hänet. Hän palasi etuhuoneeseen ja äkkäsi heti kirjeen, jonka\nmestari Bilangh lähtiessään oli kirjoittanut ja asettanut huomattavalle\npaikalle.\n\n-- Minulle! Tässä lienee arvoituksen selitys, ja pater istuutui\nBilanghin nojatuoliin kirjettä rauhassa lukemaan.\n\nKirje oli näin kuuluva:\n\n    Suurelle tuntemattomalle!\n\n    Kun tämä kirje osuu käsiinne, en minä enää ole linnassa. Tehtävään,\n    johon minua aiotte, en ryhdy. Korjatkoot muut historian juoksua,\n    minulla ei ole siihen halua. Kohtalojen ratas on raskas, se on jo\n    musertanut monta mahtavaa, jotka sen suuntaa ovat tahtoneet ohjata.\n    Minun mielestäni olette Te itse siihen toimeen sopivampi, miks'ette\n    itse käy työhön käsiksi? Nyt on kohta sopiva tilaisuus.\n\n-- Sen olen tekeväkin, mutisi Laurentius Erici, tulen ominenikin\ntoimeen. Vaan mitä on tämä? ja hän jatkoi lukuaan.\n\n    Ennenkuin eroan, tahdon kuitenkin kertoa jotakin, josta voi olla\n    Teille hyötyä, jos se jo ei ole myöhäistä. Herttua ei ole niin\n    typerä, kuin luulette. Hän tuntee vastustajansa ja on varuillansa.\n    Viikko sitten sai hän urkkijoiltansa -- hänellä on semmoisia\n    Varsovassa -- tiedon, että kuningas Sigismund on lähettänyt\n    lähettilään Suomeen. Samalla väittävät urkkijat, että lähettilään\n    puvussa piilee vaarallinen jesuita. Herttua on kauan jo halunnut\n    saada haltuunsa miehen, jolla on juonten pääkerä, voidakseen\n    häneltä saada tietoja Suomen herrojen valtiokavallusta\n    tarkoittavista vehkeistä.\n\n    Jos nämä rivit osuvat käsiinne ennenkuin kaupunki on herttuan\n    hallussa ja linna saarrettu, niin paetkaa. Jos taas myöhemmin,\n    täytyy Teillä todellakin olla ylenluonnollisia voimia\n    käytettävänne pelastuaksenne tästä ansasta, johon olette\n    joutunut.\n\n    Minua taas ei herttua enää saavuta, jesuittain veljeskuntaa ja\n    sen valtaa en pelkää, sillä minulla on mahtavia puolustajia ja\n    toivon, että Tekin, arvoisa isä, tulevaisuudessa, jos taas\n    yhdymme, osoitatte kiitollisuutta varoituksestani. Seuratkaa\n    esimerkkiäni, puhdistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää pohjola,\n    sen ilmanala ei ole terveellinen veljeskunnallenne. Näettehän,\n    minustakin, uskonkiihkoisesta, innokkaasta etelämaalaisesta on\n    tullut kylmä skeptiko, joka välinpitämättömästi katselee asian\n    menoa. Ottakaa vastaan jäähyväistervehdys, jonka lähettää\n\n                                       nöyrin palvelijanne\n                                         _Filip Bilangh_.\n\n-- Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici\nitsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat\njohtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma\nraukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään,\nherttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän\nvälitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on\nkysymys.\n\nJa Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi\navaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja\nkaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja\ntorneihin varusväkeä.\n\nYhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän\neloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin\nyltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa\nja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta\nnahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu,\npater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka\ntakasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän\nlähtee Suomeen.\n\nKirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo\nkellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta\nnykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti\ntarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän\ntarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä\nliikutustaan.\n\n-- Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn\nsalaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja\nsäilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. -- Se on jo tehnyt\ntehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään.\nSitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava\npäällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää\nkatolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.\n\n-- Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten\nnimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti\nluettelon viereensä rahille.\n\nSeuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se\nei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli\ntoisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu:\nSäilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.\n\nLaurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä,\nsitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.\n\nLopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja\npuhkesi sanomaan:\n\n-- Ylistetty ollos, Sinä pyhä Ignatius, joka teit salaisuuksien\nurkkimisen veljeskuntamme tärkeimmäksi tehtäväksi. Todellakin se, joka\nsalaisuuden ilmoittaa veljeskunnallemme, lähettäin siitä kirjallisen\nilmoituksen arkistossa säilytettäväksi, hän tekee enemmän hyötyä, kuin\njoka kääntää kymmenen pakanaa.\n\nKellastunut paperiliuska, joka herätti semmoisia kiitollisuuden\ntunteita pater Laurentiusessa, sisälsi näin kuuluvan latinalaisen\nkirjoituksen:\n\n-- Minä Clemens, halpa dominikaaniveli, joka vuonna 1495 viisi\nkuukautta ennen suurta venäläissotaa ja pyhän Andrean päivänä\ntapahtunutta ihmeellistä kaupungin pelastusta, saavuin Viipuriin\nSuomeen opettamaan luostariveljille ja maan asukkaille puutarhan hoitoa\nja hyödyllisten yrttien käytäntöä ja vuonna 1518 paaston aikana sain\nkäskyn saapua Roomaan kuulusteltavaksi muutamassa tärkeässä\nveljeskuntaamme koskevassa asiassa, tahdon täten, ennenkuin tästä\nelämästä eroan ja muutenkin korkeaan ikääni nähden, ennenkuin muistoni\npettää, ilmoittaa kirjallisesti erään salaisuuden, josta minulla on\ntietoa. Se, joka nämä rivit lukee ja jolle niistä on hyötyä, antakoon\nlukea messuja minun sieluni pelastukseksi. Seuraa siis ja paina\nmieleesi:\n\nKaupungin kuninkaallinen linna sijaitsee pienellä saarella ja sen\nkummallakin puolella on salmet. Ettei kuitenkaan linnan asukkaat, jos\nvihollinen saisi kaupungin haltuunsa tai mikä muu odottamaton tapaus\ntapahtuisi, olisi kokonaan pois suljetut muiden ihmisten yhteydestä, on\nolemassa vedenalainen salainen käytävä, joka johtaa linnasta\nkaupunkiin. Tätä seikkaa pidetään kuitenkin hyvin salassa, ainoastaan\nharvat porvarit, linnan isäntä ja hänen uskottunsa ovat tästä\nosallisiksi tulleet.\n\nKäytävä alkaa eräästä maapinnan alla olevasta huoneesta, joka sijaitsee\nlinnan eteläisessä osassa noin viisitoista kyynärää pienestä tornista.\nSiihen päästään rautaisesta ovesta, jonka avaimet aina ovat linnan\nisännän hallussa.\n\nKäytävä kulkee suoraan itään pienen tornin sisäpuolitse ja painuu\nvähitellen syvemmälle ja syvemmälle maapohjaan päin. Useat portaat\njohtavat alaspäin, ja se on niin korkea, että tavallinen mies voi\nkulkea suorana, Salmen toiselle puolella, juuri siinä missä kaupungin\nmuuri alkaa, johtavat portaat ylöspäin ja rautainen ovi sulkee tien.\nTästä jakautuu käytävä kolmeen eri haaraan. Kun ovi avataan ja\nkuljetaan viisi kyynärää eteenpäin, tekee käytävä jyrkän käännöksen\nvasempaan ja sileä kiviseinä estää suoraan kulkemasta. Vasempaan\nkulkevalla käytävällä on kaksi ulospääsöä, toinen talossa, joka kuuluu\nfranciskaaniveljeskunnalle ja on keskellä Saksalaiskatua [Alakatu]\ntorilta Karjaportille kulkiessa oikealla puolella korkean mäen\ntöyräällä, toinen itse franciskaaniluostarissa Karjaportin vieressä.\nTämä käytävä on se, joka on linnanisännille tunnettu ja jota useammin\nkäytetään. Oikealle s.o. eteläänpäin kulkevasta haarasta ei minulla ole\ntarkempia tietoja, sanotaan sen johtavan veljeskuntamme luostariin\n[nykyinen vanha Suomenkirkko] meren rannalle, vaan sitä epäilen, koska\nväli on pitkä ja maaperä kallioista. En myöskään tiedä, kuinka siihen\nkäytävään päästään. Keskimäinen haara, joka on linnasta tulevan\nkäytävän suorana jatkona, eroaa siitä sileästä kiviseinästä ja johtaa\ntoiseen taloon Saksalaiskadun varrella torilta lukien. Tämä talo kuuluu\nmeidän veljeskunnallemme, kuten useat talot ja maatilkut sekä\nkaupungissa että sen ulkopuolella.\n\nMutta käytävään on vielä toinenkin pääsö itse linnasta. Sinä, jota joko\nhätä tai onnettomuus pakoittavat kulkemaan tätä maanalaista tietä,\nmenettele seuraavaisesti:\n\nVarusta mukaasi noin jalan pituinen ja peukalon leveyden paksuinen\nrautapultti, joka on hiukan suippu kärestä, ja jonkun verran öljyä.\nAstu alas pienen tornin alimmaiseen kerrokseen, jota käytetään\ntavallisesti viinikellarina tai vankikomerona, ja tarkasta ovesta\nastuessasi vasemmanpuolista seinää. Siinä huomaat useita\nkivimöhkäleitä, jotka eroavat muista säännöllisen muotonsa kautta ja\nsitenkin, että niiden ympärillä on vähemmän kalkkisekoitusta. Kahdessa\nniistä on kiveen hakatut ristit, ja niiden kulmassa pieni kolo. Pistä\nrautapultti tähän koloon, paina voimiesi mukaan. Kivet erkanevat ja\naukko syntyy niin suuri, että täysikasvuinen mies voi ryömiä sen läpi\nkäytävään, joka kulkee siitä sivutse. Kulje nopeasti käytävän läpi ja\nsinä saavut salmen tuolla puolella olevalle rautaovelle, josta jo\npuhuin. Siinä on suuri lukko, ja tämänkin oven avaimet ovat linnan\nisännän huostassa. Kun käytävä tehtiin, teetti dominikaani-veljesten\nguardiani, joka oli taitava rautatöissä, nämä ovet ja niissäkin on\nsalaisuus. Keskellä ovea on neljä pientä reikää ilmanvaihdon vuoksi,\nettei ilma käytävässä ummehtuisi ja pilaantuisi. Vuodata keskimmäiseen\nreikään öljyä ja pistä rautapultti siihen. Paina ensin alaspäin ja\nkohota sitte ylöspäin, ja ovi aukenee. Samaten on se suljettava\ntoiselta puolelta.\n\nSileässä kiviseinässä oven toisella puolella huomaat myös pyöreän\nreiän. Pistä tähän rautapultti, ja kivet aukenevat ja päästävät sinut\nkulkemaan. Sulje ne toiselta puolen ja jatka matkaasi pitkin käytävää,\njoka johtaa ensiksi jo mainitsemani talon kellariin. Kellarista vie\nsamalla tavalla avattava rautaovi rakennuksen äärimmäisessä osassa\nolevaan huoneeseen.\n\nVielä yhden salaisuuden tahdon ilmaista. Lähellä portaita, jotka salmen\ntoisella puolella johtavat käytävästä rautaovelle, on myöskin kaksi\nristillä merkittyä kiveä. Niiden välissä alareunassa on kolo, joka on\nkalkkiruukilla täytetty. Jos kalkkisekoitus otetaan pois ja rautapultti\npistetään koloon ja suurella voimalla sitä painetaan, -- sillä kivet\nliittyvät tiukasti toisiinsa ja ovat vedenpitävällä ja kauan\nhautuneella kalkkiruukilla toisiinsa liitetyt -- tulvaavat aallot\nkäytävään ja täyttävät sen. Vaan tähän tarvitaan enemmän kuin yhden\nmiehen voima, ja linnan isäntäkin tuntee sen salaisuuden.\n\nKolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä\nmielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän\nripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu\nRoomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona\npuolipaaston aikana vuonna 1520.\n\n-- Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius,\nluettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa\nkaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.\n\nJa pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja\nkoetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit\nnahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.\n\nHän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja\nsaapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni,\nsen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen\npäin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän\nkahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja\nhuoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet\nolivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan\nsemmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut.\nAivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin\nilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä\nhaavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että\nvoimat olivat jo vähissä.\n\n-- Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta\nsotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.\n\n-- Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä\nmestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi\nkaupungissa ollessaan.\n\nPater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin\nsivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä\nympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli\nvarastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri\nhälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin\nja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia\nja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli\nkannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä\nsärkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin\nsekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen\nvalkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä\nruohostosta.\n\nVähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi\npater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi\nvälistä suuremmalla moukarilla.\n\n-- Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle,\njossa huovit tuskissaan vääntelihivät.\n\n-- Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla\ntulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin\nkirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.\n\n-- Vai niin, missä se oli?\n\n-- Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin\nkolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin.\nMinä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan\nsepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä\nherttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.\n\n-- Luuletko niin?\n\n-- Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En\ntahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä\nhyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne\nnyt helisemässä ovat.\n\nSilloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi\neikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.\n\nPater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla\netsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli\nneuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella\npajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi\nhän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun\nrautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan\npituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös,\nkätki viittansa alle ja poistui verkalleen.\n\n-- Kukahan tuo pitkä mies oli? kysyi vanha seppä.\n\n-- Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui\nVarsovasta. Merrassa se on, sekin.\n\n-- Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater\nLaurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.\n\nMestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon,\njossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri\nympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis\nmatkaan.\n\nPienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka\nlaskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset\nliittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi\noikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen,\nhuomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin\nkellariin johtavien portaiden edustalla.\n\n-- Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan\ntulevan askeleet.\n\n-- Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi\neilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan\nkaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.\n\n-- Uusi este, mutisi pater, ja hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n-- Onko luvallista puhutella vankia?\n\n-- Sitä en tiedä, vaan ratsumestarilta voi saada tiedon siitä.\n\nSamassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen,\nkasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän\nnäytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.\n\n-- Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin\nnälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan\nvangiksi?\n\n-- Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella\neilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?\n\n-- Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa\nhäntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla\nyhdentekevää.\n\nIvar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään\npaterin vangin luo.\n\nKohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater\nvarustautui seuraamaan häntä.\n\n-- Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat\nja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä,\njoissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita\nlupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä\nhetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa,\nja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän\nsaakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla\nherätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua,\njoka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi\ntänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla\nPantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas\nrinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte\nVarsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen\nkykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon.\nVärttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin\nkuin valtaistuin.\n\nPater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja\nilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.\n\nVanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui\netumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä\nmaapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä,\nsuuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä\nhiekkapohjalla.\n\n-- Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut\npateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.\n\n-- Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan\nkestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!\n\nVahtisotamies tuli.\n\n-- Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi\nyksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.\n\n-- Kyllä, herra ratsumestari!\n\n-- Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on\nkääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.\n\nSotamies kokosi ruukut syliinsä ja läksi viemään niitä,\n\n-- Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille\nja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.\n\nVanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi\nruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä\nhiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja\nainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti\ntulijoille tietä.\n\nKellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin,\njohon päästiin puisen, jykevän oven kautta.\n\nAvainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan\navaimen ja ovi aukeni.\n\nUmmehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat\nlaattian, tuntuivat liukkailta.\n\n-- Asettakaa lyhty laattialle ja poistukaa, sanoi pater.\n\nVanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen\nvakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.\n\nSitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa\ninhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku,\njossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.\n\nLyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut\nmakaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.\n\nKun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli\nhän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut\nkaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan\ntodistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän\nluuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi\nhänet vapaaksi.\n\nKun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen\nrohkeutensa vieläkään lannistunut.\n\n-- Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta\nojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija\nlevitti hänen allensa.\n\nVaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti\nhänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen\nolkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin\nhänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat\nhänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä\nryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin\ntodenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.\n\n-- Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa\nkehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko\nmikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio\noli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa\nmuukalaisten valtaa?\n\nNämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa,\nPäästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.\n\nViimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa,\nheittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat\naprikoimiset siksensä.\n\nHän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa\npyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä\nnäki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud\ntuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet\nsilmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi\nuhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa,\nsilloin heräsi hän.\n\nYö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä\npaleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän\nsaavuttaa ruumiinlämpöä.\n\nPäivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että\nArvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut.\nOlivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket,\nhän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli\nkudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä\nlohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli\nsäännöllisistä ja sileimmistä paasista.\n\nPuolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja\ntoista.\n\n-- Missä on ratsumestari Tavast? kysyi hän viimein.\n\n-- Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja\nruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta\nvankien kanssa.\n\n-- No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella\nympärilleni.\n\n-- Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi\nhän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin\nkosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.\n\nKynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat\nesiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.\n\n-- Kiveä ja kalkkisekoitusta, ei mitään muuta, mutisi hän itsekseen.\n\nVasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja\nkahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.\n\n-- Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä\ntarkastuksensa.\n\nNoin kello kolmen aikana kuuli hän jymeää ampumista, Linnan tykit\npaukkuivat, torvet soivat ja kaukaista, hiljaista pauhinaa tunkeutui\nmaanalaiseen luolaan saakka.\n\n-- Nyt taistellaan. Vaan kuka voittaa ja kuka tulee voitetuksi? Onko\nisäni avannut kaupungin portit keskellä päivää? Onko äkillinen rynnäkkö\nonnistunut vai ei?\n\nViimein hiljeni kaikki ja entinen rauha vallitsi. Antonion\nkärsimättömyys eneni hetki hetkeltä. Taas ratisi ovi, vanginvartija\ntuli ja hänen seurassaan pitkä, tuntematon mies. Muukalainen asetti\nlyhdyn Antonion kynttilän viereen, käski vanginvartijan poistua ja\nkatsoi Antoniota, ikäänkuin miettien, millä hän alkaisi puheensa.\n\n-- Tohtori Bröijer, sanoi hän sitte ikäänkuin epäröiden, älkää\nkummastuko, että muukalainen, jota ette tunne, etsii teitä\nvankikomerossa, jossa teitä vastoin lakia ja oikeutta pidetään.\nYhteinen harrastus yhdistää meitä tällä hetkellä, niin kaukana kuin\nmuuten olemmekin toisistamme. Minussa näette kuningas Sigismundin\nlähettilään ja kuninkaallisen pronotarion. Laurentius Erici on nimeni.\n\n-- Ja entisen lakitieteen professorin Ingolstadtin jesuitakollegiossa,\nvastasi Antonio kohoten istualleen. Jo heti, kun aloitte puhua, tuntui\näänenne tutulta ja nyt muistan Teidät selvästi. Minulla oli kerran onni\nkuunnella luentoanne kanoonisesta oikeudesta. Te puhuitte kirkon ja\nvaltion keskinäisestä suhteesta, Luentonne olivat silloin suuressa\nhuudossa.\n\nTumma puna sävähti paterin kasvoille. Hänen piirteensä saivat synkän\nilmeen ja vihaisesti iskivät hänen silmänsä. Kohta malttoi hän\nkuitenkin mielensä, hänen kasvonsa saivat entisen tyynen ulkomuodon ja\nhän vastasi levollisesti:\n\n-- Sitä parempi. Nythän tunnemme toisemme perinpohjin ja voimme\nrauhallisesti keskustella.\n\n-- Mitä on tapahtunut tänään? ehätti Antonio kysymään.\n\n-- Kaupunki on herttuan hallussa. Aksel Kurki vankina, Tiesenhausen\nturvassa linnassa, osa puolalaisia ja virolaisia pääsi pakenemaan.\nMiten herttua saavutti näin äkillisen voiton, sen tiedätte Te kenties\nparemmin kuin minä.\n\nAntonio ei vastannut mitään tähän salavihkaiseen syytökseen, kysäsi\nvaan:\n\n-- Onko nyt kaupungissa kaikki rauhallista?\n\n-- On, niin paljon kuin minä voin huomata. Herttuan väki vallitsee\nkaikki tärkeimmät paikat.\n\nVastustamaton halu syttyi Antoniossa päästä pois tästä ahtaasta\nluolasta kaupunkiin, vapauteen.\n\nPater arvasi Antonion ajatukset. Hänen ohuet huulensa vetäytyivät\nhymyyn ja hän jatkoi seuraten hetken synnyttämää päätöstä:\n\n-- Kappale maailmanhistoriaa näytellään täällä tänään. Me olemme myös\nsiinä näytelmässä osallisia, vaan me kuulumme vastakkaisiin leiriin.\n\nAntonio kuunteli huomaavaisesti tajuamatta, mihin pater aikoi tulla.\n\n-- Te olette nuori, oppinut, teissä on intoa ja tarmoa. Älkää luulko,\nettä Te olette minulle aivan tuntematon, minun virkaani kuuluu pitää\nhuolta ihmisistä ja heidän toimistansa. Te olette opiskellut Bolognassa\nja Alamailla.\n\nAntonion kasvot osoittivat hämmästystä, vaan pater jatkoi levollisesti:\n\n-- Teillä on ne ominaisuudet, joita tarvitaan kohotaksensa arvossa ja\nmahtavuudessa. Vaan siihen tarvitaan vielä muutakin, mahtavaa\nsuojelusta. Ruvetkaa kuningas Sigismundin palvelukseen, ja minä lupaan\nteille nopeaa ylennystä. Me tarvitsemme juuri nuoria voimia. Älkää\nluulko, että taistelu on vielä tähän loppunut. Toisella puolella\nSuomenlahtea sitä jatketaan, ei niin lahjoiteta pois kruunun kalliimpia\nhelmiä.\n\n-- Sigismundin valta on lopussa, sanoi Antonio kuivasti, vankihuoneessa\novat Ruotsin valtaneuvokset, jotka hänen asiaansa ajoivat, enkä\nsitäpaitsi luule mitään onnea hänen hallituksestansa Suomelle koituvan.\nAinoastaan herttua Kaarlo voi tässä maassa palauttaa järjestyksen ja\nestää sitä joutumasta alituiseksi taistelutantereeksi aateliston\nvallanhimon ja Sigismundin käännytyskokeiden tyydyttämiseksi. Minä\ntahdon isänmaani hyvää, enkä voi siitä luopua, te olette muukalainen,\nettekä voi käsittää sitä tunnetta.\n\n-- Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän\nsoinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni\nja tuijotti hetkisen eteensä.\n\nSitte jatkoi hän:\n\n-- Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat\nmeitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se\ntalo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt\nlapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan\nsiitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin\nTukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa\neri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä\nalkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti\nminut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä\nainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon\nhelmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani.\nYliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa\nminua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso\noikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en\nväsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet\nsortuvat, aate elää.\n\n-- Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää,\nvastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa.\nMinun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen\nenkä taivu enää ikeen alle.\n\n-- Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun.\nTiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee?\nSe on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt\non hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja,\njoiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa\nlukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus.\nSekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja\nepätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan\nole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina\nvastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen\nkirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja\ntervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien\naaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä\nja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa\nturvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla\nkannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua.\nLevitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä\noikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat\nsen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.\n\n-- Se aika on kaukana.\n\n-- Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia\nriitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä\nkuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme\nlinnasta.\n\n-- Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua\nminut vapauttaa.\n\n-- Sitä ei minun sovi odottaa, vastasi pater hymyillen.\n\n-- Löytyykö sitte muuta apua?\n\n-- Kyllä, sanoi pater ja alensi äänensä kuiskeeksi. Kuten ennen kalliot\nkorvessa antoivat vettä, samoin on pyhällä kirkolla vielä keinoja,\njoilla se vie uskolliset puoluelaisensa vaikka kallioiden läpi.\nVannokaa, ettette kenellekään ilmoita, mitä tänä päivänä saatte nähdä,\nja minä vien Teidät kaupunkiin, vapauteen muutamassa hetkessä.\n\nAntonio mietti. Voisiko hän luottaa jesuitaan? Tiesikö tämä jonkun\nsalaisen käytävän? Sitte muisti hän äkkiä Gertrudin. Kaikki epäilykset\nhaihtuivat silmänräpäyksessä. Reippaasti ojensi hän kätensä paterille:\n\n-- Kunniasanallani lupaan sen. Siihen voitte luottaa.\n\n-- Hyvä, sanoi pater. Kuulkaa siis. Juuri tästä huoneesta, jossa olette\nviettänyt viime kuluneen vuorokauden, johtaa salainen käytävä\nkaupunkiin.\n\nAntonio oli useasti kuullut puhuttavan semmoisesta käytävästä. Poikana\nollessaan oli hän isältään kysynytkin sitä, vaan saanut kierteleviä\nvastauksia. Kaupungissa oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja, ei kukaan\nkuitenkaan voinut antaa siitä täsmällisiä tietoja. Huhu aina asetti\nkäytävän yhteyteen vanhojen luostarien kanssa.\n\n-- Vielä yksi kysymys. Kuka omistaa toisen talon Saksalaiskadun\nvarrella torilta Karjaportille päin lukien?\n\n-- Tätini Katarina Bröijer, vastasi Antonio.\n\n-- Accipio omen [hyvä enne], vastasi pater, ja hänen piirteensä\nkirkastuivat. Pyhimykset suojelevat minua.\n\n-- Käytävä alkaa vasemmanpuolisesta seinästä, jossa näette sileämpiä\nlohkareita, jatkoi pater ja valaisi lyhdyllään kysymyksessä olevaa\nseinää. Ristit osoittavat käytävän suuta.\n\n-- Minä olen huomannut nuo sirotekoiset ristit, luulin jonkun olevan\nsiinä haudattuna.\n\n-- Kyllä, siinä onkin salaisuus haudattuna! Vaan toimeen! Arvid Tavast\nvoi millä hetkellä hyvänsä lähettää minua hakemaan, hän on kuin häilyvä\nontto ruoko, mikä joka hetki tarvitsee tukevaa kättä.\n\nJa pater kiiruhti ovelle kuuntelemaan, josko vanginvartija palaisi.\nVaan kaikki oli hiljaa, ei mikään häirinnyt yksitoikkoisuutta.\n\nKuten vanha munkki oli neuvonut, pisti pater väkikangen pään pyöreään\nreikään kivien kolossa. Hän painoi kaikin voimin, kivet alkoivat\nirtaantua, hiekkaa ja kalkkisekoitusta karisi maahan, vitkaan, vaan\nnähtävästi liikkuivat sileät lohkareet ruostuneilla, kiveen upotetuilla\nsaranoilla, ja Antonion suureksi hämmästykseksi aukeni ennen\nläpinäkymättömään seinään aukko, josta täysikasvuinen mies voi helposti\nkömpiä läpi.\n\n-- Astukaa ensin, herra tohtori, sanoi Laurentius Erici.\n\nHiukan vitkastellen teki Antonio, kuten hänen oppaansa käski. Häntä\nkammotti astua pimeään, outoon käytävään muukalaisen, tuntemattoman\nmiehen seurassa. Vaan kiihkeä halu tavata Gertrudia saattoi hänet\nkarkoittamaan kaikki epäilykset. Mitä voisi jesuita tehdä hänelle?\nOlihan hän nuorempi ja väkevämpi, ja ajoihan herttuan uhkaava valta\njesuitaa pakenemaan millä tavalla hyvänsä. Ainoa pelättävä oli se, että\njesuita sulkisi hänet käytävään, johon harvoin kukaan ihminen osui,\nvaan sehän voi tapahtua vasta käytävän toisessa päässä ja Antonio\npäätti olla varuillansa, jos jesuitalla ollenkaan olikaan semmoisia\naikeita. Hänen suljetusta, kalpeasta naamastaan oli mahdoton lukea\nhänen ajatuksiaan.\n\nRohkeasti kiipesi Antonio käytävään. Pater seurasi vitkastelematta. Hän\nasetti lyhtynsä käytävän laattialle ja sulki kivet rautapultin avulla.\nJa niin hyvin liittyivät ne toisiinsa, että äkkinäisen oli mahdoton\naavistaa mitään ulospääsöä siinä kohdin.\n\nKostea ja ummehtunut ilma vallitsi käytävässä, seinät, laattia ja pohja\nolivat suurista lohkareista, ja koko käytävä niin korkea, että Antonio\nja pater voivat siinä seisoa päätänsä notkistamatta. Kivet olivat\nlimaiset ja liukkaat, kosteus virtasi kaikkialla, ja täytyi kulkea\nhyvin varovaisesti, ellei tahtonut kompastua. Vaan aukon kohdalla näkyi\nkäytävä jatkuvan linnaan päin.\n\n-- Mihin vie tuo pääkäytävä, kysyi Antonio.\n\n-- Johonkin huoneeseen linnassa. Sitä en tarkemmin tiedä. Rautaovi on\nkäytävän päässä, ja avaimet ovat linnan isännän hallussa.\n\nMolemmat alkoivat varovaisesti kulkea pitkin käytävää kaupunkiin päin.\nSangen lyhyen vaelluksen jälkeen, astuttuansa ensin portaita myöten,\njotka veivät alaspäin, sitte tasaista pohjaa myöten salmen alla,\nsaapuivat he taas portaille, jotka johtivat ylöspäin ja niiden päässä\nsulki musta rautaovi tien.\n\n-- Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy\nkääntyä takaisin.\n\nPater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut.\nSitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti\nkeltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla\npuolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi\nalaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki\nedellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven\nsisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui\nvasemmalle:\n\n-- Me emme voi seurata käytävää. Meidän tulee kulkea suoraan eteenpäin.\n\n-- Eteenpäin? Tässähän on jykevä, sileä kiviseinä.\n\n-- Se avautuu ja laskee meidät kulkemaan.\n\nJa samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa\nirtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin\nja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.\n\n-- Nyt olemme kadun alla, sanoi Antonio.\n\nTaas sulki rautaovi tien.\n\n-- Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu\nkäsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.\n\nVaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin\novessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla\ntavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin\ntilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä\nkudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla\nolevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.\n\n-- Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio\nkurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena\nmonasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.\n\n-- Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä.\nTuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä\nja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.\n\n-- Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi\npaterin luo neuvottelemaan.\n\n-- Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen.\nVaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea\nja portaita.\n\n-- Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen\nepäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.\n\nJa Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä\ntavoin päästäksensä yläilmoille.\n\nKun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin\nrakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana\nhuoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään,\njoka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa\ntilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen\npalvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki\ntöytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan\nkaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti.\nTalo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi\nlaattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus\nryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla\noli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä\npormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen\nedustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi\nedestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas\npertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka'\najoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa\nravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.\n\nJanecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista\nilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan\nhorroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään\nvastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan\nportilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita\nkaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven\njälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.\n\nNyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin\nrusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden\noli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine,\nmitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon\nja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.\n\n-- Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat\nalati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.\n\n-- Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua!\nMinä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa,\nja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä\nmaailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on\nmennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa\nminua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä,\nja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin\nkarkoittaaksensa näitä ajatuksia.\n\n-- Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin\nenglantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta\nturvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja\nuhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma\nharteiltani, sitä en jaksa kestää.\n\nAvuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän\nkasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti\nloisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään\nvälittävän Katarina-rouvan tuskasta.\n\n-- Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia\nihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!\n\nJa yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä\nolisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.\n\nSilloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut.\nTodellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää\nmitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli,\ntarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului\nkauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset.\nraamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi\nlaattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli\nnäiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä\nhuoneeseen.\n\nKatarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin\nsuojaksi eteensä.\n\n-- Täti, älkää peljätkö, kuuli hän sitte tutun äänen lausuvan.\n\nJa hänen suureksi ihmeeksensä astui Antonio esille.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on\nGertrud?\n\n-- Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan.\nAntonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä\nminulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!\n\nMurtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio\nKatarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi,\nsuonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja\nrohkeutta.\n\n-- Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja\nvaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin\ntakaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he\nläksivät?\n\n-- Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan\njuoksustakin. Voi minua poloista!\n\n-- Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä,\nettä sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.\n\nAntonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut\nhuonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt\nMarian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja\nvoittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti\nhänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.\n\n-- Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta.\nHerttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni\nkuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään\nilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!\n\nAntonio mietti hetkisen.\n\n-- Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä\nlupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte\nminun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette\nolemassakaan.\n\nJotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä.\nHetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen\nrautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi:\n\n-- Jos teidän matkanne todellakin vie Teidät Varsovaan, ja suuria\nvaikeuksia ilmestyy tiellenne, sillä minä tunnen Janeckin, hän ei\nhelposti luovu saaliistaan ja hänellä on paljon mahtavia puolustajia,\nniin menkää kuninkaan rippi-isän luo ja antakaa hänelle tämä sormus.\nAsianne on silloin varmoissa käsissä ja hän tekee kaikki, mitä hän\nsuinkin voi.\n\n-- Kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi paterin kättä.\n\nKatarina-rouva oli sillä aikaa ottanut huoneen nurkassa seisovasta\narkusta raskaan säämyskäkukkaron.\n\n-- Tässä, Antonio! Matkalla tarvitaan rahaa ja mitä teen minä\naarteillani, kun Gertrud on poissa.\n\n-- Kultaa! Noh, sitä parempi! Ja nopein askelin poistui Antonio\nhuoneesta.\n\nLaurentius Erici sulki oven hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän\nKatarinan puoleen.\n\n-- Pyhä neitsyt, ahdistettujen suojelijatar, on kuullut Teidän\nrukouksenne. Ihme on tapahtunut'! Hän lähettää luoksenne pyhän kirkon\npapin, joka on valmis kuulemaan Teidän rippinne ja antamaan Teille\nkaikkea sitä lohdutusta, jota ainoastaan kirkko voi tarjota. Tyttäreni,\nole avomielinen ja sinä saat sen rauhan, jota sielusi kaipaa.\n\nNoin tunnin verran kesti kanssapuhetta, ja kun Katarina-rouvan vanha\npalvelijatar palasi kotia, hämmästyi hän nähdessään emäntänsä niin\nrauhallisena ja verrattain tyynenä päivän tuskallisten tapausten\njälkeen. Epäjärjestys rukoushuoneessa korjattiin, alttari pantiin\nkuntoon, kuva ripustettiin entiselle paikalleen ja mustat verkatapetit\npingoitettiin seinille, niin että salaoven aukko täydellisesti peittyi.\nOvet lukittiin tarkasti, ainoastaan rautaovi jätettiin auki, että\nLaurentius Erici, jos keitä vieraita äkkiarvaamatta tulisi taloon,\npääsisi sinne pujahtamaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, saattoi\nKatarina rouva vieraansa runsaasti varustettuun ruokapöytään. Pater söi\nmielihalulla, Katarina sitävastoin ainoastaan maistoi ruokalajia, hänen\najatuksensa liitelivät kauas, hän ajatteli Gertrudia, joka hurjan\nratsun selässä kiiti pois tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja\nAntoniota, joka riensi rakastettunsa jälkeen saattaaksensa hänet\ntakaisin. Oliko hän onnistuva tässä rohkeassa teossa?\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMurroksella.\n\n\nKun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti\nmasentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi\npormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja\nteljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina\nlinnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu\nraivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän\nsitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät\ntaloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos\nherttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut\nvaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä\nsynnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden\nheitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina\nkunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla\noli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät\nkeskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten\nkanssa?\n\nIloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän\nepätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun\nhänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen,\nkasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja\nvoittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen\nreunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.\n\n-- Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun\ntorvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin,\nherttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja\nrauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla\nvoin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän\npalveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin\nelän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas,\ntuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen\nnälkäinen.\n\n-- Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu\nvalmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä\nkaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.\n\nJa pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan.\nOvessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:\n\n-- Oletko kuullut Antoniosta? Eihän ne uskaltane hänelle mitään tehdä?\n\n-- Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo\nytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!\n\nRuokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja\nkeskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka\nherttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti\ntaloustoimissa.\n\n-- Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet\nkelpo mies!\n\n-- Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä.\nJos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.\n\n-- Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä,\nPekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla\npuolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota\ntoissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin\ntämä on juhlallisesti vietettävä.\n\nPormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä\nseinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi\nkuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.\n\nPormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini\nkimalteli viheriäisissä lasissa.\n\n-- No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista\npäivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset\nja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään\npuuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.\n\nPormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia,\njosta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria\nviipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan,\nja istui sitte miettien alallaan.\n\n-- Mitä ajattelet?\n\n-- Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä\nhetkellä?\n\n-- Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai\nnukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen\nlampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.\n\nSamassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen\npukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa\ntuskainen ja kärsivä.\n\n-- Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään.\nNyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!\n\n-- Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi,\njolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään.\nAjaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?\n\n-- Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en\nainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.\n\nOmituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen\nisänsä arvasi oikean laidan.\n\n-- Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei\noma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta\nhenkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.\n\n-- Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja\nvaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?\n\n-- Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti\nsyömisensä.\n\n-- Kuinka suuri oli pakenevien huovien luku, kysyi Antonio.\n\n-- Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti\nKlein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon.\nVaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui\nyhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden\nGertrudin mukanaan.\n\n-- Hän on pelastettava, vaikka millä keinoin, sanoi Antonio.\n\n-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua\nväkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo,\nmenkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen\nsuruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.\n\nPietari Stolpe oli raastuvan torilla, ja hänen ympärillänsä oli paljon\nalapäällikköjä. Yhä tulvasi lisään uusia herttuan joukkoja, jotka\nkaikki olivat majoitettavat.\n\n-- Hyvä että tulitte, sanoi Stolpe, nähtyään pormestarin, voitte olla\nminulle apuna majoitusasiassa, Entiset vieraanne, Sigismundin huovit\nsaavat nyt väistyä mukavista asunnoistaan ja muuttaa hiukan ahtaampiin!\n\n-- Suuri ahdinko ja surkuteltava seikka ajaa minut ja poikani Teidän\nluoksenne, sanoi pormestari viitaten Antonioon.\n\n-- Vai poikanne, sanoi Stolpe heittäen nopean silmäyksen Antonioon.\nMitä on tapahtunut?\n\nPormestari selitti lyhyesti asian.\n\n-- Ainoastaan Te, jalosukuinen herra, voitte meitä auttaa tällä\nhetkellä ja me panemmekin kaiken luottamuksemme Teihin.\n\n-- Mielelläni sen teenkin, sillä olemmehan Teille kiitollisuuden\nvelassa, sillä ilman Teidän ripeää toimintaanne, venyisimme vielä\nleirissämme Pantsarlahdella. Vaan meillä on puute ratsuväestä, Aksel\nRyning ja Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra, jotka tuovat\nratsuväkemme ja aatelislipullisen maata myöten, eivät, merkillistä\nkyllä, vielä ole saapuneet, odotamme heitä joka hetki. Noin\nkolmekymmentä ratsumiestä voin antaa, siinä kaikki! Kaupungissa on\nkyllä joutohevosia, kun monta huovia on kaatunut tai paennut linnaan,\nsotilaistani moni osaa ratsastaa, sillä tavoin teemme jalkamiehistä\nrakuunoita. Poikanne seuraa mukana?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Jonkun matkan päässä kaupungista tapaatte kaksikymmentä ratsumiestä,\njotka tänä aamuna lähetin rakentamaan murrosta sopivaan paikkaan.\nKenties ne voivat antaa Teille jotakin apua tai tietoja. Onnea\nmatkalle!\n\n-- Vielä yksi sana! Kolme päivää voin antaa teille aikaa. Kolmannen\npäivän iltana odotan ratsumiehiäni takaisin, kauemmas en uskalla\nlähettää heitä ilman hänen ruhtinaallisen armonsa suostumusta, ja sitä\nei ole nyt aikaa odottaa, jos mielii saavuttaa jotakin tulosta tällä\npartioretkellä.\n\n-- Siinä on kylliksi, sanoi Antonio synkästi ja otti jäähyväiset\nStolpelta, kiitettyään häntä avusta. Sitte palasi hän kotia, vaan\npormestari jäi torille, ollaksensa avullisena majoitustoimessa.\n\n-- Miksi taas syökset itsesi vaaroihin, vasta yhdestä päästyäsi? sanoi\nAntonion äiti, nähtyään tämän tekevän matkavarustuksia, Kyllähän se oli\nsurkuteltavaa, että tuo muukalainen roisto on vienyt Gertrudin, vaan\nvoivathan ratsumiehetkin ilman sinua tuoda hänet takaisin. Älä lähde\nAntonio, jää kotia! Älä saata meille surua!\n\n-- Mahdotonta, äitiseni, onhan Gertrud morsiameni, täytyyhän minun\nponnistaa kaikki voimani hänen pelastukseksensa.\n\n-- Morsiamesi! ja siitä et ole minulle mitään virkkanut. Milloinka se\non tapahtunut.\n\n-- Nyt vasta kotia tultuani. Tahdoin säästää tämän uutisen hiukan\nrauhallisempiin aikoihin!\n\n-- No mene sitte, vaan ole varovainen, sanoi Antonion äiti hiukan\nhämmästyksestään toinnuttuaan.\n\nAntonio otti samat pistoolit, jotka hänen isällänsä oli ollut päivällä,\npisti ne vyöhönsä ynnä terävän, pitkän tikarin. Pekko oli hankkinut\nvahvan, mustan sotahevosen, joka kuopien odotteli portilla.\n\n-- Päästäkää irti koirani, siitä voi olla hyötyä, sanoi Antonio\nviimeksi otettuaan jäähyväiset äidiltään, joka kyynelsilmin jäi\nseisomaan portaiden yläpäähän pitäen kiinni kaidepuista.\n\nKohta kuului iloista haukuntaa, suuri komea vinttikoira syöksihe esiin\nja osoitti iloaan nähdessään isäntänsä hyppäämällä ylös hänen\nrinnoillensa. Sillä oli pitkä ja solakka ruumis, kapea kuono, leveä,\nvahvaluinen rinta, hoikat korkeat jalat ja kaareva, taaksepäin luisuva\nselkä. Sarasenit käyttivät semmoisia koiria Pohjois-Afrikassa\nantilopimetsästykseen, koska niiden nopeus on erinomainen. Arapialaiset\ntoivat ne mukanansa Sisiliaan ja Etelä-Italiaan ja siellä niitä\naljettiin hyvin suosia metsäkoirina.\n\n-- Niin et ole nähnyt minua moneen päivään, sanoi Antonio silittäen\nkoiransa päätä. Sitte nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti\nraastuvantorille, johon Stolpen lupaamat sotilaat jo olivat\nkokoontuneet. Niitä johdatti nuori ratsuväen luutnantti Yrjö\nNiilonpoika. Antonio tervehti, liittyi seuraan ja pieni joukkue läksi\nliikkeelle.\n\nPorvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan\nsuussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat,\nettä Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka\ntoisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli\nantautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että\nsuunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut\nItämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että\nStolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun\nrientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli\nsulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan\navonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen\nja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän\nviekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt\najamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin\ntäytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää\nhevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon\nonnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän\nhiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät\nja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta\nheidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole\nsiitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo\nvuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä\nsekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin\nosaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet\nonnistumisesta!\n\n-- Kiitoksia! minäkin alan uudestaan toivoa. Eteenpäin siis vaan!\n\nUkkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut\ntaivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin\nkohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja\ntieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin\nyöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset\ntärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja\nnousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä\nkupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa\nvettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja\nkaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja\nkivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan\nvarsinaisessa merkityksessä.\n\n-- Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja\nratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi\nPantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä\nratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä\nmyöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu\ntiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat\nlähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut\nsuuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään\ntarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit\nyli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä\nratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi\nkarata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa\netuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara\nuhkaisi.\n\nNoin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa\ntie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja\nhyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään\nkuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli\nsiinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.\n\nItse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä\nnykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli\nvanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin\nporstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri\nja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen\npihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja,\nvarastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät\nylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä\neli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse\ntöyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä\nkuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien\nkoloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas\nvetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden\npäällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli\nsiinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa.\nSe oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden\nkäännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli\nniitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva\nja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden\nvihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella.\nSitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren\npinnan tasalla.\n\nJa joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa\nkestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän\nveriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan\najoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena\nseurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin\n-- tammikuussa 1592 -- kävivät venäläiset suurella miesvoimalla\nViipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut,\nhävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen\nsaakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka\nasukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien\nturviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen\nhirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen\nolivat rakennetut.\n\nSe, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä\npelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien\nsaaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa\nvallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana\nkuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt,\nettä vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan\ntasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä\nja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.\n\nSuureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun\nmaanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata\nviljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja\nnoin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty\njoki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla\nloiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille\npaikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti\nvoudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja\ntai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista\nratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja\nhänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi\nkorkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä\nliiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta,\nolikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle\nlaskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut,\nsilloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin\npuheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä\nravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti\nhyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen\nhän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.\n\n-- Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista\nlaittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee\nkuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.\n\nJa siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui\nonnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.\n\nKun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten\nvarova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä\nhoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja\nkeskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt\nsota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse\njäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli\nhyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.\n\nLiimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen\nlähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli\npitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat\nkätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen\npiirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly.\nHarva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia\nharmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu\nkarvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten\nriihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin\nriihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden\nkulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.\n\nKun ratsujoukko tuli talonpojan kohdalle, pysähtyi se äkkiä.\n\n-- Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly\nkitkeröittää kulkkua.\n\n-- Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä.\nTalossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta,\nsanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.\n\n-- Hyväähän se kaljakin tekisi, antakaa toki sitä, vastasi huovi.\n\nTalonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli\nlähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa,\nja kappa alkoi kiertää huovien kesken.\n\n-- Olisiko talossa ruokaa? kysyi huovi juotuansa.\n\n-- Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen\nviimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.\n\n-- Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta\nrakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.\n\n-- Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että\nherttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat\nveronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka\nrälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan\nherrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen\nhuulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin\nmuurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.\n\n-- Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla\nme ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi\nne talonpojalle.\n\nTämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä\nsisään.\n\n-- Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on\nkäsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan\nmukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan\npaikan.\n\nSanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti\nniihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun\nhapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui\nistumaan rattaille.\n\n-- Onko teillä kirveitä?\n\n-- Kas peijakas! sanoi huovi, ne ovat unohtuneet!\n\nRenki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit\nratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.\n\nNoin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa\npaikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan,\nkanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset\nkyljet kimaltelivat auringossa.\n\n-- Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa\nkarahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla\nkosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat\nniiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha\nhuovi äkkiä: seis!\n\n-- Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen\ntarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta\noli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin\nkeltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla.\nMaapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa\njalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja\nottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen\nvälissä.\n\nOikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi\nsuuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän\naukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja,\nhyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.\n\n-- Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas\nkompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina\nmäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.\n\nHuovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin\nkiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat\nikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen\ntyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli\nrakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää\nhankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli\nmaantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta\nratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä\npieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat\ntottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin\nsatulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja\nkäsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka\nkaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.\n\n-- Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja.\nEnnätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä\nvasta tarvitaan.\n\nMielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko\nistumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille.\nLeivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien\nkynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.\n\n-- Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi\ntalonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.\n\n-- Ei, kaikki on syöty ja kaupunkiin viety, kuului vastaus.\n\n-- Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen\nhuovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä\nmaksaa siellä kuusi tukaattia.\n\n-- Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi\njoku nureksien.\n\n-- Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä\nPietari Stolpe pitää huolen.\n\nKun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja\nvaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä\nsotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa\noli nähnyt itse kuninkaankin.\n\n-- Vai itse kuninkaan, sanoi Liimatta, no miltä hän näytti?\n\n-- Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta\nmies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat,\non syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan\nystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.\n\nSen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut\nvalveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä\najatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi\nkanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan.\nLiimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili\nmielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua\npääsisi valtaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen\nselkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä\nkaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta,\nkun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt\nja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän\nkotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta\nyhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi,\nkun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut\nrakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa\nsilmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että\nelämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi\nsama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän\ntuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin\nrusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi\nhänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton\nvangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta\njoka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän\npiti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties\nolikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista\nunelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman\nseikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman\npelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa\nkuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä\nkangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.\n\nEnsi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt\nsiitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen\npiti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen\nmuuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut\nloukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa\nhävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle\nsotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän\ntikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja\nsyöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen\nastuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa\nlitvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja\nraivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa\ntilaisuutta ja sitte käyttää asetta.\n\nJa tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan.\nHurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon\npuoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan,\neivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään\nsemmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat\nmurroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka\nlinnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan.\nSitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.\n\n-- Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee.\nIdästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.\n\nLopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän\nenää vitkastellut.\n\n-- Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä,\nvihollinen lähestyy.\n\nSiinä tuokiossa olivat huovit jaloillansa.\n\n-- Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien\nvälissä.\n\n-- Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana.\nKun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne\novat!\n\nTuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun\nensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.\n\n-- Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa\nvieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan\nvallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat\nhevosen kaulalla.\n\nGertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten\nolisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea\npäättää, oliko se nainen vai mies.\n\nMutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja\nalkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven\najatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä\ntajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä\nväijyjätkin. -- Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää!\nainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului\nhänen jymisevä äänensä komentavan.\n\nJa ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta,\nmissä murros ei vielä ollut valmis.\n\nJuuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys\nmetsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa\npamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien\nkorvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.\n\n-- Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa\nvauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen\nulkopuolella.\n\nMyös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka\nhänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan\nnäkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset,\nja luodit vinkuivat korvien ympärillä.\n\n-- Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud.\nTämmöistä ei enää tule!\n\nKooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä\npisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi\nvoinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä\nsitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä\nkainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla\nlitvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti\nhiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän\noli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä.\nKaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin\nettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän\nmetsään päin huutaen:\n\n-- Auttakaa! auttakaa!\n\nJa päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean\nsilmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä\najetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi\nmaantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan\nollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli\nmaantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja\nhaavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.\n\nHuomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden\ntunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte\npurskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia\nalkoi säälittää.\n\n-- No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan\ntutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.\n\nHaavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli\nhyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli\njo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli\nsortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.\n\nVanha huovi sai vangeiltansa kohta urkituksi, miten asiat olivat\nkaupungissa.\n\n-- Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja\nainoastaan linna on enää herrojen hallussa.\n\n-- Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan\nkynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa,\nkysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.\n\n-- Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä\nsuusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.\n\n-- Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen\nmonasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.\n\n-- Vai niin, rikasta väkeä vai miten?\n\n-- Hyvin rikkaita, toisti Liimatan Yrjö.\n\nKuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan,\narpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:\n\n-- Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme\nsaattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan\npäällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on\nmeneteltävä.\n\n-- Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud,\njoka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.\n\n-- Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie\ntäydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja\nratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei\nmeitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos\nmahdollista tuon ruokavaroja mukanani.\n\nHuovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat\nhiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä\naseet.\n\nLiimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien\npäällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte\nlähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti\nheidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.\n\n-- Poiketkaamme meille pitämään sadetta, ehdotteli Liimatta.\n\n-- Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä\nvähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli\npelastunut.\n\nHetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli\nhiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti:\n\n-. Kuulkaa, sanoi hän, hevosien askeleita ja ääniä. Taas pakenevia\nrakuunoita! Nyt suistumme selvään turmioon.\n\n-- Olisiko se mahdollista, sanoi huovi, vakuuttivathan vangit niin\nselvään, ettei ketään enää ole tulossa.\n\n-- Poistukaamme tieltä; sanoi Gertrud päättävästi. Tuossa sakeassa\nmetsikössä voimme olla piilossa siksi kun he ovat ratsastaneet ohitse,\nja hän laskeutui alas rattailta.\n\nYhä selvemmin ja selvemmin kuului hevoskavioiden töminä rapasella\ntiellä, aseiden helinä ja läheneviä ääniä.\n\nNopeasti saatettiin hevonen ja rattaat niin kauas metsään kuin\nmahdollista, ja nuo kolme matkalaista piiloutuivat niiden taakse\ntuuheiden puiden suojaan. Muutama silmänräpäys ja ensimmäiset\nratsumiehet ilmestyivät tien mutkassa. Siinä oli ne sotilaat, jotka\nAntonio oli saanut Stolpelta ajaaksensa Gertrudin ryöstäjiä takaa.\n\nRatsujoukko ajoi kovaa ravia, ja rankkasade ei juuri kehoittanut heitä\nkatselemaan ympärillensä.\n\n-- Omaa väkeä, sanoi huovi iloisesti, he ajavat pakenevia takaa!\n\nJa heiluttaen hattuansa riensi hän ulos metsiköstä.\n\n-- Halloh!\n\n-- Kuka siellä, kysyi Yrjö Niilonpoika, ja ratsujoukko seisahtui kuten\nkäskystä.\n\nHuovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan\nYrjö seisoivat taampana.\n\nSynkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan\nrinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin\nkeskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin\nseisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli\ntemmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat\nepäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan\nsilmät säteilivät iloa ja ihastusta.\n\n-- Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi\nhänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet\nlähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin\nkäsin rakastettunsa luo.\n\nGertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja\nniin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.\n\n-- Sinäkin olet vapaa, Antonio, sanoi viimein Gertrud kuiskaten.\n\n-- Niin, rakastettuni, ja matkalla sinua pelastamaan!\n\n-- Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen.\nAntoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko\npaistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi\nheitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.\n\nSotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen\nilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:\n\n-- Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun\nlähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.\n\n-- Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja\nLiiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva\noli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen\nsisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän,\njälkimmäiselle vähemmän.\n\n-- Olkoon onneksi, huusi huovi täyttä kulkkua. Minä juon\nmenestykseksenne!\n\n-- Matkamme tarkoitus on saavutettu! Me voimine kääntyä takaisin.\n\nYrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas\nrattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon\nkertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin\nkaikki oli selvitetty.\n\nSade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla.\nVahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja\nvallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut\ntulvilleen.\n\n-- Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti\nKatarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin\ntaloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta\nsaapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.\n\n-- Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin\nsyliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer\nKatarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.\n\n-- Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin\nsuojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.\n\nPormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat.\nNythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen\ntärkeänä seikkana.\n\nSinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha\nherttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa\npitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen\nvuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei\nnäkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nTuomio.\n\n\nMyrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä.\nKaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska\njännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin\nja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon\nkykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on\nviritetty.\n\nAamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa\npormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä\nnöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää,\nmikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa,\nkiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa\nrohkeuttansa.\n\n-- Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein\nkärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun\nnuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan\nsavutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari\nBröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella\nkeinoista tämän kaupungin hyväksi.\n\nSitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren\nsaattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä.\nSotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri\ntykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä\npaukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi\nsattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja\nkalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka\nlinnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan\nalakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä\nhävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen\nlaukauksen jälkeen.\n\nOmituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä,\njossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen\netuvarustusta verivainoissa.\n\n-- Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä\nmerkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen\nmerkki, nostettiin muurin reunalle.\n\nLinnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän\nkahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo\nvaltasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset\nvaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli\narvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin\npuolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät\nolivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy\npeljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden,\nvalitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He\nlaskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli\nsalmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta\nonnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.\n\nIvar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja\nruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon\nkuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja\nlähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.\n\nIllan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid\nTavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä\npoissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan\npysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että\npater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka\nTavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli\ntyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin\nihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään\nhyväksyttävää selitystä ei keksitty.\n\nTämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli\nkaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi\njonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.\n\nSarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte\nyöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä,\nuupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän\ntuovan jotakin pelastusta.\n\nLopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä.\nKynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita\nseinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla\nkauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen,\nne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne\nkunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat\nja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli\nkaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi\nkenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne\nsanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on\nmuistanut: turhuus, kaikki on turhuus.\n\n-- Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen\nkatkeruus hyllyi yli äyräiden.\n\nSilloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui\nsisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi\nsen, asetti pöydälle ja sanoi:\n\n-- Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on\nmahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka\nmurheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä\naika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.\n\n-- Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja\nneuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka\nteet minulle.\n\nJa Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva\nalkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja\nlohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja\nyöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen\nkaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas\nosoittaen heidän toivottoman tilansa.\n\nAamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä\nkuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta\nkoetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma\nhuomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat\npaukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku\nja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin\nhuulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.\n\n-- Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin\naukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut\nSigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon\nkuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille\nkarttuu paljonkin vastattavaa.\n\nTiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän\nlähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa.\nHän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.\n\nVihaisin silmäyksin katseli herttua sovinnonhierojaa.\n\n-- Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme\nvalmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla...\n\n-- Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen\nsuustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset\nhuojuvat?\n\n-- Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä\nvaltakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen\nlevollisesti.\n\n-- Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano\nsille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja\nmennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen\nvaroittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut\nsanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan?\nPuhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät\nole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja\nRuotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan.\nSiinä viimeinen sanani!\n\nTiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja\npalasi linnaan.\n\nPelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan\npalaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka\nsiinä ei ollut mitään odottamatonta.\n\nJa sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas\nja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon\nhuoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai\nsalakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin\nluulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon\nsaatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan\nvarusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan\nruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.\n\nSitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin\nlaskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen\ntakanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja,\njotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän\npysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita\nvihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen\nvihaansa lauhduttaa.\n\n-- Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti\nArvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän\nsatulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki\nvangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko\nlinna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa\nArvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.\n\nIltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös\nmurhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut.\nJännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana\ntehtiin varustuksia.\n\nSamassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin\noleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena\nnuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa\nkorkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi\nruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa\noli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle\nherttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka\nsitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo\ntunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden\nprokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo\nherttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo\nherttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte\nkäsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun\nmuassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon\nkiitettiin.\n\nSyksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika\npoistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja\nsytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta\npäästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän\nluo.\n\n-- Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan\nsuureen nojatuoliin pöydän viereen.\n\n-- Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas\nvaltaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni\nhyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet\npelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin\nkostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä.\nKymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava,\nHelsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista\nväkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja\nLinköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran\nnimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä\nisäni verta korvaamaan.\n\nKamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti\npoveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.\n\nOvi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin\nvaltionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa\nkukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin\nkuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska\ntukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät\notsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan,\nkatse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä\nmuistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta\niskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.\n\nHerttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen\npitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka,\njalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.\n\nErik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin\nherralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.\n\n-- Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa\nhiukan epäluuloa sorahti.\n\n-- Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään\noleskelee ulkomailla.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina\nKumlassa Nerikessä.\n\n-- Muistan kuulleeni sen nimen. Missä hän nykyään on?\n\n-- Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi.\nHän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten,\nmaakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan\nesimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta\nhankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on\nlaajalti levinnyt.\n\n-- Vai niin. Sehän kuuluu komealta. No mitä muuta hän kirjoittaa?\n\n-- Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän\nhaluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on\npuhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja\nloi herttuaan väijyvän katseen.\n\n-- Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä,\nannamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme.\nHerttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä\nsuoraan vasten silmiä ja sanoi:\n\n-- Voitto taitaa olla minun, vai mitä?\n\n-- Kyllä, Teidän armonne, nyt on kruunu romahtanut Sigismundin päästä\nja luulen, että se romahdus kuulun Roomaan saakka. Viimeinen aseellinen\nvastustus on murrettu, voitto on Teidän, ja luulen, että Te osaatte\nkäyttää sitä paremmin kuin Hannibal muinoin.\n\nHerttua ei vastannut mitään. Tegel jatkoi hetkisen kuluttua.\n\n-- Kun kreikkalainen puolijumala muinoin tappoi Lernaean lohikäärmeen\nja silpoi siltä päät, niin hän tulikekäleellä poltti jäljet, ettei\nuusia päitä kasvaisi sijaan. Niin on Teidän armonnekin tekevä, arvelen.\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Niin. Teidän armonne vaan jatkaa autuaan isänsä työtä, jota Erik\nkuningas ei kyennyt ja Juhana ei oivaltanut. Vaan koska sallimus ei ole\nTeille suonut niin oivallista auttajaa kuin Kustaa kuninkaalle, niin\ntäytyy Teidän armonne ryhtyä itse toimeen.\n\n-- Kuka oli isäni auttaja?\n\n-- Kristian, jota tyranniksi sanotaan.\n\n-- Ah, sinä puhut rohkeasti.\n\n-- Vaan oikeen. Ei olisi isänne hallinnut ilman Kristian tyrannia.\n\n-- Sinä olet nerokas mies, Erik!\n\n-- Minun neroni on ainoastaan heijastus Teidän nerostanne, vastasi\nTegel ja kumarsi syvään.\n\nErik kuningas ja isäni koettivat hekin taistella lohikäärmettä vastaan,\nvaan sortuivat, ja Juhana kuninkaan aikana ovat päät, joita Kristian\nsilpoi, taas kasvaneet ja pitkillä kielillänsä ne kruunuunkin\ntarttuvat. Sparret, Bielket ja Brahet pitävät itseään paljon parempina\nkuin Vaasasuku.\n\n-- Se on totta, tuhat kertaa totta, kirkasi herttua ja synkkä puna\nnousi hänen kasvoillensa. Vaan minä tahdon käyttää voittoani niin, että\nverivirrat kaiken vastuksen tukehduttavat. Mitä sanoo laki, voimmeko\nsiihen turvautua, vai miten?\n\n-- Laki on puolellamme, ehätti Tegel sanomaan, ja otti pöydältä vahvan,\npergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka kuluneet lehdet todistivat\nhartaasta, jokapäiväisestä käytännöstä. Se oli Kristoffer kuninkaan\naikana annettu maalaki. -- Tämä on isävainajani kirja, sanoi Tegel, hän\non sitä käyttänyt ja minä olen saanut sen perinnöksi.\n\nKaarlo herttua loi omituisen katseen suosikkiinsa, vaan ei sanonut\nmitään.\n\n-- Ensiksi ovat Suomen herrat, sanoi Tegel ja hänen äänensä sai\nomituisen, virallisen kaiun, rikkoneet vasten Söderköpingin ja\nTukholman valtiopäiväin päätöksiä. Toiseksi maalakikin heidät\ntuomitsee. Ovathan he suullisesti ja kirjallisesti Teidän\nruhtinaallisesta armostanne levittäneet juorupuheita ja herjauksia.\nMutta kuninkaankaaressa sanotaan: Jokainen, joka puhuu kuninkaasta tai\nkuninkaan neuvoksista, yhdestä tai useista, semmoista, joka kunniaa tai\narvoa koskee, eikä voi sitä todistaa, tulkoon mestatuksi. He ovat vielä\npäälle päätteeksi kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan, tuoneet\nvierasta sotaväkeä maahan ja yllyttäneet kuningasta laittomuuksiin, ja\nsiten tehneet itsensä syypäiksi suurimpiin lain töihin ansaiten\nrikoksistansa kuoleman. Laki on selvä, sanoi Tegel ja löi kirjansa\nkiinni.\n\n-- Kirjoita syytökset, erikseen jokaista varten, voit kirjoittaa\ntuomiotkin, sanoi herttua verkalleen.\n\n-- Syytökset ovat valmiit, tuolla leirissä joutoaikana ne kirjoitin,\ntässä ne ovat, ja Tegel ojensi tukun paperia.\n\n-- Sinä olet innokas palvelija, sanoi herttua hymyillen kuivasti.\n\nHerttua alkoi selailla paperitukkua. Kotvasen mietittyään otti hän\nyhden paperin pois toisten joukosta.\n\n-- Aksel Kurki viedään Ruotsiin, häneltä voimme saada tärkeitä tietoja\nvangittujen valtaneuvoksien vehkeistä. Ota pois tämä paperi, muut ovat\njärjestyksessä.\n\n-- Vielä eräs asia! Muutama päivä sitte saimme kirjeen, että\nSigismundin lähettiläs, salainen jesuita, oleskelee linnassa, Missä hän\non? Hän on asetettava kidutuspenkille, siksi kunnes hän tunnustaa\nkaikki, mitä hän tietää, ja sitte hirtettävä. Hänen tunnustuksensa ovat\nkirjoitettavat.\n\nOmituinen hymy päilyi Tegelin huulilla.\n\n-' Poissa, teidän ruhtinaallinen armonne. Olen pitänyt tarkkaa\ntutkintoa, vaan turhaan. Vielä eilen puolen päivän aikaan oli hän\nlinnassa, vaan sitte on hän äkkiä kadonnut. Ei vanha Tavast, eikä\nkukaan muu voi antaa hänestä vähintäkään tietoa. Luulen, että kyllä\nhankkisivat hänet käsiimme, jos vaan voisivat.\n\n-- Kummallista! Anna etsiä joka paikka linnassa, se saalis ei saa\nliukahtaa käsistämme.\n\n-- Kyllä, pelkään vaan, ettemme mitään löydä. Myyrillä on myyrän tiet.\n\nTegel kokosi paperinsa ja poistui. Hetkisen kuluttua palasi hän\ntakaisin ilmoittaen, että Viipurin pormestarit ja raati, noudattaen\nhänen ruhtinaallisen armonsa kutsua, olivat saapuneet linnaan.\n\n-- Tulkoot, sanoi herttua ja asettui istumaan pöydän päähän.\n\nPorvarit astuivat sisään ja tervehtivät syvintä nöyryyttä osoittaen.\nKaarlo piti sitte heille seuraavan puheen:\n\n-- Teille lienee, kunnon porvarit, kylliksi tunnettua, minkälaista\nsortoa ja rauhattomuutta tässä maassa ja koko valtakunnassa on ollut.\nTiedätte myöskin, kuinka suuren verenvuodatuksen Suintian Klaus pahaa\nsisuansa tyydyttääkseen pani toimeen Pohjanmaalla. Väärät ja\npahanilkiset neuvonantajat ovat kuningasta yllyttäneet kaikenlaisiin\nlaittomuuksiin, joista varmaan olisi ollut seurauksena puhdistetun opin\nhäviäminen ja talonpoikien orjuus. Ja ellemme me säälien rahvaan\nsurkeaa tilaa olisi hallituksen taakkaa hartioillemme ottaneet, ei\ntässä maassa enää mitään lakia ja järjestystä olisi. Ja kuitenkin,\nminkä palkan olemme siitä saaneet? Pelkkää vaivaa, puuhaa ja harmia ja\nomasta peritystä omaisuudestamme olemme paljon yhteiseksi hyväksi\nantaneet. Ne, joiden etunenässä pitäisi hyvää järjestystä ja oikeutta\nharrastaa, ovat salakavalasti kaikenlaisia esteitä tiellemme\n'rakentaneet, henkeämme väijyneet, muukalaista sotaväkeä maahan\ntuoneet, hyvää nimeämme herjanneet ja häväisseet. Vaan siitä on loppu\ntuleva, emme enää aio sitä kärsiä. Laki ja oikeus vallitkoon, emme me\nvoi enää armoa osoittaa, vaikka sydämemme siihen neuvoisikin. Pyydämme,\nrakkaat miehet, teidän apuanne tässä asiassa. Vaikka minun vallassani\nolisi menetellä vangittujen herrojen kanssa kuten vihollisten kanssa\nainakin, koska he vasta viime hetkessä ovat vastarinnastaan lakanneet\nja melkein ase kädessä vangiksi joutuneet, tahdon kuitenkin pitää\nruhtinaallisen sanani ja asettaa heidät tuomioistuimen eteen, että he\nlakikirjan mukaan tuomituiksi tulisivat. Sillä en minä tahdo olla\nmikään tyranni tai hirmuvaltijas; Jumala tietäköön, etten tee tätä\nkostonhimosta, vaan että minä koko maailman edessä voisin todistaa\nviattomuuteni ja puhdistaa ruhtinaallisen kunniani. Raastuvassa\ntapahtukoon tutkinto ja tuomio, kuten tavallista on. Rikos tutkittakoon\nsiellä, missä se on tapahtunut.\n\nPorvarit kalpenivat kuullessaan tämän. Neuvottomina katsoivat he\ntoisiinsa, Bröijerkin, joka vaaran aikana oli osoittanut suurta\nmalttia, joutui hämille.\n\n-- Teidän ruhtinaallinen armonne punnitkoon tilamme. Tuomittavat ovat\nmahtavia ja suurta sukua; me olemme kelvottomat näin korkeaan asiaan,\njoka oikeastaan kuuluu valtakunnan säädyille. Voisi näyttää ikäänkuin\nme pitäisimme itseämme valtakunnan säätyjä ylempänä.\n\n-- Minä nimitän vielä muitakin jäseniä tuomioistuimeen, aatelisia ja\nsotapäällikköjä. Sitäpaitsi tulee käsikirjurini Erik Yrjönpoika,\nymmärtäväinen ja lakiasioihin perehtynyt mies olemaan teille avullinen\nlakipykälien tulkitsemisessa. Tuomitkaa henkilöön katsomatta!\n\nBröijer ja hänen virkaveljensä huomasivat, että vastusteleminen oli\nturhaa. Herttua olikin osoittanut kärsimättömyyttä viimeistä selitystä\nantaessaan. He vaikenivat.\n\n-- Olen luvannut tosin niille, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia,\nvapaan lähdön. Vaan koska tietooni on tullut että William Fahrenshach,\njoka vierasta sotaväkeä tänne on tuonut, sopimattomilla herjauspuheilla\non ruhtinaallista kunniaani solvaissut, täytyy minun asettaa hänetkin\noikeuden eteen vastaamaan töistänsä. Menetelkää hänen kanssansa lain\nmukaan! Hän on rikoksellansa tehnyt itsensä välipuheesta osattomaksi.\n\nHerttua vaikeni ja antoi merkin, että porvarit saivat poistua.\n\n-- Jos teillä on mitä toivomuksia kaupungin tai kaupankäynnin suhteen,\nlaatikaa ne kirjallisesti ja antakaa ne Erik Yrjönpojalle.\n\nPorvarit kumarsivat syvään ja läksivät. Viime hetkellä viittasi herttua\nBröijerille, että hän jäisi.\n\n-- Olen kuullut Pietari Stolpelta, miten kaupungin valloitus on\ntapahtunut ja mikä ansio sinulla siinä on ollut. Tapani on palkita\nniitä, jotka minua auttavat, enkä nytkään luovu siitä. Jos on jotakin,\nmitä haluat, niin lausu se peittelemättä.\n\nTeidän ruhtinaallinen armonne on liian laupias, minä olen vanha mies\nja minulla on mitä tarvitsen. En siis omaksi hyödykseni tahdo käyttää\nteidän ruhtinaallisen armonne suosiota, vaan minulla on poika, joka\nnykyään on palannut Saksasta, jossa hän on opiskellut useammassa eri\nyliopistossa ja saavuttanut lakitieteen tohtorin arvon. Jos teidän\nruhtinaallinen armonne tahtoo tehdä jotakin hänen hyväksensä, olisin\nhyvin kiitollinen. Hän osaa puhua monta eri kieltä.\n\n-- Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa\nsamankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa\nsaarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista\nhapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät.\n\n-- Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat\npuhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja\nkatolilaiset omassa hahmossaan.\n\n-- No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos\nympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä\nne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati\nolla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella\nhäntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä\nja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä\nasioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen\ntoivonut!\n\nLaupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja\nriemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa\ntakkavalkean ääressä.\n\n-- Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän\nlyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.\n\n-- Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on\nherttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut,\nosoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta\nkuninkaan lähettiläästä?\n\n-- Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan.\nEi kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan\nkatseen Antonioon.\n\n-- Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?\n\n-- Ei.\n\n-- Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä\nliioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa\nlisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.\n\n-- Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut.\nVanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.\n\n-- Huomenna menen siis herttuan puheille.\n\n-- Niin, huomenna hän kutsui sinua tulemaan.\n\n-- Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua\ntuumaa mitättömäksi tee.\n\nJa sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän\ntapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.\n\nJo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet\notettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä\nhän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden\nkanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin\nkysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää\nAntoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin\nmaanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain\nvehkeistä.\n\n-- Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin\novat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas\ntulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.\n\nNiillä sanoilla lopetti hän puheensa ja päästi Antonion menemään.\n\nPuolipäivän jälkeen -- herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja\nillallista klo 4 -- kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta\nraastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista\njalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin\nvangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä\nnähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä,\njotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet\nherttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita\nkuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin\nmahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä\najatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.\n\nVitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa\nalkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven\neteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma\njäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.\n\nRaastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli\npitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina\nmustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin\nsiellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli\nniiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui\nErik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä,\njotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille\nistumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja\nkunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta\npäästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä\nhiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli\npienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen\ntoivottomuutta ja alakuloisuutta.\n\nKun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi\nErik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa.\nSiinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan\nmielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi\nedellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin\nsyytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun\nkanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan\ntuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin\nväkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha\nevesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli\naatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla\nVarsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli\njaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen\nlausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja\nverenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä\nsyytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin\nuskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika,\njoka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen\narmoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan\npalveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan\noven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan\nvahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa,\njoita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista\ntöistä syytettiin.\n\nKun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi\nnöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen\narmonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian\narvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet\nlaillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast\nesille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.\n\n-- Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti,\nheidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä\nkylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen\ntehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja\nvero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen\ntulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on\nhuomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan\nsäädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois\nlahjoittaa.\n\nLisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita\nsyytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että\nherttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.\n\nArvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän\nalkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset\nolivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja\nanteeksiantoa.\n\nOvi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden\nherra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi\nheltyvän.\n\n-- Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi\nherttua.\n\n-- Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja\nverettömiltä huulilta.\n\n-- Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että\ntuomaritkin tekevät samoin.\n\nSitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.\n\nVuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra,\nvanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet\nvaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet\nkasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik\nkuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan\nherra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen\näänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt\nuhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit\nsäpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.\n\n-- Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja\nväkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti\nsalvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa\nsemmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja\noppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis\nmyöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon\npanevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten\nylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä\narmollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen\nkäskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut\nvalani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin\nkuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani\nkuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen\ntehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari\nsitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan\nkuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät\nlaittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä.\nJa keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle,\nmissä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä\nrahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi\ntodistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.\n\nJa miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän\nollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin,\njonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti\npitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista\nkuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.\n\nVaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni\nkaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta\nkokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka\nvääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista\nolet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä\najat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät\nkorkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää\nkuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut\nsilmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja\nminä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan\nveritöistäsi!\n\nLevollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai\nvasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli\ntai pöytä olisi kaatunut kumoon.\n\nLäsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä\nNiilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin\nvuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan\noli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset\nvaltiollisista rikoksista.\n\nHänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä\nalkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että\nhänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä\nmissään johtavassa asemassa.\n\nSilloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos.\nHänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku.\nNyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo\ntottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa\noli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein\naskelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin\nuhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast\nsyöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.\n\n-- Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto,\nuskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin\ntotisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi\npyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan\nsinun kaltaisista miehistä.\n\nSitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa.\nJokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli\nlopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.\n\nSyytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi\nja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan,\nmikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi\nteilattaviksi.\n\nSitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt\npolvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä\nkokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan\nkansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili\narmoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä\noli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin\ntaas vietiin.\n\nSyyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden\netukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja\nuseat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua\nja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen\nsaattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.\n\n-- Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä\nvuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi\nArvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin\nrikoksiin, joista häntä syytettiin.\n\n-- Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra,\nkyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.\n\nKun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä\npappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he\nitsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein\nkaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti\nIvar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin\ntäytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku\neroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen\nisänsäkin veri oli vuotanut.\n\nHerttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa,\npormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä\ntuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja\nkauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui\nmenoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.\n\nMestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat\nolla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti\nlevisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja\ntehden herttuan nimen peljätyksi.\n\nSemmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin\nlupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.\n\nSamaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle,\nistuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen\nkumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.\n\n-- Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on\njotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.\n\n-- Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi\nAntonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan\nkalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden\njuoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja\nyhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.\n\n-- Amen, niin tapahtukoon, toisti Katarina-rouva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä\npitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille,\njoka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen\npelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen\nmieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva\nvahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut\ntaloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä\nja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen\nlämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.\n\nAntoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo\nantoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu,\nsilloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin\nodotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä\nkanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen\nalttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen\nhänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.\n\nKun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni\nLaurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi\ntämä päättävällä äänellä:\n\n-- Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun\nlähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin\nkiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita\najattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan\nruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.\n\nKatarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater\nliikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan\nhänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.\n\nLaurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas\nmuurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun\npäivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana\nkaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui\nonnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.\n\nKuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli\nlevollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.\n\n-- Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte\nsynkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.\n\nVaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä\nneuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli\nsuomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.\n\nSitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä\nPietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt\nkatoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon.\nMitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia\nkertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen\nsuosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä\nveti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt\naiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.\n\nKun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva\nraskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän\nelänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai\ntästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja\nsalaisuus hänen kanssansa.\n\nKolmen päivän kuluttua sai kaupunki taas nähdä uuden todistuksen\nherttuan leppymättömästä mielenlaadusta. Sillä kun herttua oli saanut\ntietää, että Sarvilahden herra oli polttanut Ykspään kuninkaan\nkartanon, ettei herttualla siinä olisi suojaa piirityksen aikana, sai\nhän tehdä seuraa tovereilleen ja tuli mestatuksi samassa paikassa.\nEivät siinä sitte enää auttaneet rukoukset eikä polvistumiset.\n\nMestari Bilanghia ei enää milloinkaan nähty Viipurissa. Vaan Pariisissa\neleli vielä kauan samanniminen lääkäri, ja kun sitte hänen\ntestamenttinsa kuoleman jälkeen avattiin, huomattiin, että hän oli\nlahjoittanut koko suuren omaisuutensa jesuitain veljeskunnalle.\n\nSillä hinnalla oli siis mestari Bilangh ostanut rauhan entisiltä\nystäviltään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nLoppu.\n\n\nLähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista\ntapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun\n10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen\npohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto\nliikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen\nhuokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät\nmetsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta\npaljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo\nlamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia.\nAateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja\ntalonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.\n\nHerttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan.\nKauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin\nkuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka\nvuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa\nyhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita,\ntuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät\nkaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla\nnähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja\ntekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa.\nSaksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja\ntästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.\n\nKatarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä\nsuurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa\nTukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden\nei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan,\nja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.\n\nAntonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä\nkoetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin\nkalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella.\nMyötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi\nmuuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin\nyhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen\nkangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut\nhävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien\nvaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.\n\nAntonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä\noli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla\nala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia\nominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne\nvastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat\nkuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio\nantoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa\ntulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle\nsuotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui\nEuropassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi\nitsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä\nmyös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa\nolivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta\npitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa\nsilmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat\nvähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti\ntapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.\n\nGertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli\ntapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa\nAntonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän\nakkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän\nportista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän\nihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli\nvähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa\nsai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se\noli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan\nvaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja\ntulosta.\n\nVaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet\npunaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja\nkiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin.\nAllit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet\nkaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien\nparvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut\nhohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja\nPohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.\n\nEräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja\nAntonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati.\nTuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui\nmessinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja\ntalikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein\nkoko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua\noli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä\nseisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin\nkirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas\nrinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota\nhopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä\nsiunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause:\n\"Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein\nkalliimmat päärlyt.\" Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia\ntapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin\nihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.\n\nSitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin\nKatarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli\nsiellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti\nviinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.\n\nSeuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti\nomistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan.\nGertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo\nvalmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.\n\nPormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli\nkokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.\n\n-- Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan\nväräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi\nkuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi\nsiunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!\n\n-- Tee hänet onnelliseksi, kuiskasi Antonion äiti kyynelsilmin\nGertrudille.\n\nAnkkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva\nliikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja\nyhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä,\njolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja\npakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan\nainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko\nvalaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet\nlehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako,\nnäkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui\njonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja\nliikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli\nikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon\nhyväilemiseen kylmäkiskoisesti:\n\n-- Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros\nodottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.\n\nLaiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia\ntetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi\nsavupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja\nkuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla\npuolella häämöitti Kiiskilän manner.\n\nGertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään\nturkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis\nilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan.\nAntonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja\nrakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä.\nAinoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli\nmuiden matalampien asuntojen.\n\n-- Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka\noivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.\n\n-- Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio\nja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.\n\n-- Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään\nkuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.\n\nSanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä,\nvalon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin\nkuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä\nhetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa,\nmaa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään\nverhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus,\njoka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua\nyksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä\najatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet\nsaivat totisen ilmeen.\n\nSynkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti\nvastasi hän:\n\n-- Semmoista voi tapahtua, mutta se riippuu ihmisestä itsestään.\n\n-- Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä,\nvanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?\n\n-- Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen,\nmutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne,\njotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on\nihminen itse asetettu.\n\n-- Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut,\nettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän\nkatseen Antonioon.\n\n-- Kyllä, jollei sillä olisi uskollista auttajaa, tukea ja turvaa.\n\n-- Ja mikä se olisi?\n\n-- Se on velvollisuus.\n\n-- Velvollisuus, toisti Gertrud ja hänen piirteensä kävivät\nlevollisiksi.\n\n-- Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin\nkävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä\ntapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on\nlöyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön.\nEtelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa\nrypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä\nretkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja\nkantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.\n\n-- Onko velvollisuus sitten vahva ja murtumaton?\n\n-- On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei\nperustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen,\nijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja\non siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan\nvälttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää,\nmuuten se pysyy.\n\n-- Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän\non velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä\nvelvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. -- Mikä\nihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.\n\n-- Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja\nalennus!\n\n-- Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on\nkadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä\nvelvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.\n\n-- Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi\nAntonio ja suuteli vaimoansa.\n\nSitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita\nvaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli\nvirkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean\nsalmen Tuppuran laajalle selälle.\n\nKaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka\nkohosi yli metsien.\n\n\n\n"]