[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiuPUpPGeMdAA4dBPaCfOZBwzkdjHSr1FGU-rdEFy_WQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2514,"Sateenkaari","Beach, Rex",1877,1949,"2514-beach-rex-sateenkaari","2514__Beach_Rex__Sateenkaari",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1916,1921,85912,554774,false,65523,[24],"Cuba -- History -- Revolution, 1895-1898 -- Fiction",[26,27,28],"Adventure","Historical Novels","Novels","\"Sateenkaari: Romaani\" by Rex Beach is a novel written in the early 20th century. The story seems to revolve around themes of wealth, power dynamics, and the intricacies of love and betrayal within a rich agricultural estate in Cuba. Key characters include don Estevan Varona, who is dealing with the loss of his wife, and his children, who are caught in a web of familial strife influenced by their father's secrets and the societal pressures of their time.  The opening of the novel introduces the setting with a rich description of the Yumuri valley, often referred to as the 'paradise valley.' We learn of don Estevan's tragic loss, as his wife passes away after giving birth to twins, raising questions about inheritance and the future of his family. Tension builds as Estevan grapples with his grief while facing various characters that influence his and his children's lives, setting the stage for unfolding dramas surrounding hidden treasures, social aspirations, and the complexities of human relationships in a colonial context. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Nyman, O. E.",255,"Seikkailuromaani sijoittuu 1890-luvun Kuuban vapaussodan pyörteisiin. Tarina yhdistää historiallisia tapahtumia, aarteenetsintää ja selviytymiskamppailua Yumurin laakson maisemissa, kun päähenkilöt tempautuvat mukaan vallankumouksen dramaattisiin vaiheisiin.","Rex Beachin 'Sateenkaari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2514.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","SATEENKAARI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREX BEACH\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nO. E. N. [O. E. Nyman]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Onnen laakso.\n    II. Espanjan kulta.\n   III. O'Reilly.\n    IV. Pahan palkka.\n     V. Erämaan ääni.\n    VI. Etsintä alkaa.\n   VII. Mies, joka tahtoi oppia tuntemaan elämää.\n  VIII. Espanjalainen kultaraha.\n    IX. Rosvot.\n     X. O'Reilly puhuu \"risakieltä\".\n    XI. Kenraalin käsi.\n   XII. Kahakka.\n  XIII. Pako.\n   XIV. Nainen, jolla oli tehtävä.\n    XV. Salakuljettajat.\n   XVI. Palmujen siimeksessä.\n  XVII. Kerjäläisten kaupunki.\n XVIII. Keskustelua ruoasta.\n   XIX. Odottamaton löytö.\n    XX. Demonion pienokainen.\n   XXI. Aarre.\n  XXII. Trocha.\n XXIII. Kuolon kaupunki.\n  XXIV. Rosa.\n   XXV. Aaveiden puutarha.\n  XXVI. Kun Cobo seisoi päällään.\n XXVII. Morin kalastaja.\nXXVIII. Matkamiehet palaavat.\n  XXIX. Mitä tapahtui auringon laskiessa.\n   XXX. Huuhkaja ja jänis.\n\n\n\n\nI.\n\nONNEN LAAKSO.\n\n\nYumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten\nluostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua\npitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle\nkerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on\ntakananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri\n-- 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo -- todellinen onnen\nlaakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.\n\nLaakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava,\npolveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan\nja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn\nmaljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden\nja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto\nhivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän\nkirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä\nja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion\nkieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset\nsiintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon\nvehreydestä.\n\nMahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden\ntuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden\nsolakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa\nmuovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien\nnäköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko\navarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva\nja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon\npunatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat\nhäipyä kuin unten häilyvät utukuvat -- silloin ovat värit heleimmät\n-- tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut\ntaipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin\nmihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät\nonnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä\nihmissilmä on konsanaan nähnyt.\n\nSolasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön\nluona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on\nmelkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta\ntarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen\nkultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset\nolivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin\nreunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista\njaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä\nkalleimpia aarteita -- sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja\nkäyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on\nvieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet\nmarmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot\nkertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään\nrehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi\nviidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista\nkartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta,\njotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta\norjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli\nkenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.\n\nEspanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien\nsaarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin\nolivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan\nmonenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi.\nNoilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima,\nja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin\nrikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet\nolisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi,\nkävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut\nparempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa\nhänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja\nverellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan\noli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin\ntärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan\nhiukan selostaa noita tapahtumia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDonna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla\nsynnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas\nmies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle\nominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan\nlääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon\nvalaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös\näänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja\ntieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.\n\nDon Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha\nhänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän\ntämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat\nlahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja\nantanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka\nkaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö\nhän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten\nluovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa?\nDon Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen\nkallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän\nneitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa.\nNe olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset -- siis viiden orjan\nhinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua\nneekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan\nkohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja\nhän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.\n\nHän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään\njättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja\nhänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli\nryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat\nlihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla\nkasvoilla kuvastui sanomaton suru.\n\n\"Herra, onko totta, että donna Rosa --\" alkoi hän.\n\n\"Niin, hän on kuollut, Sebastian\", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.\n\nSebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja\nsuuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: \"Hän\noli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet\nparatiisiin.\"\n\n\"Paratiisiin!\" huudahti don Estevan. \"Eikö tämä ole paratiisi?\" ja hän\nkatsoi salamoivin silmin ympärilleen. \"Katso Yumuria tuolla! Luuletko,\nettä taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!\" ja hän viittasi\nsatamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren\nvälkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo\nparinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain\nenglanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko\nSan Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka,\nmikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi\nkatseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.\n\n\"Todellakin paratiisi!\" mutisi hän. \"Minä annoin hänelle kaikki.\nKuolemallaan hän ei voittanut mitään.\"\n\n\"Aivan niin, herra\", sanoi Sebastian vakavasti. \"Hänellä oli kaikki,\nmitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille\nlapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän\njätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin\nkerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä.\nMuistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä\nvartenhan lapset syntyvätkin.\" Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten\nasiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla\nvarpaillaan. \"Herra\", sanoi hän vihdoin hitaasti, \"eräs seikka johtui\nmieleeni. Tahtoisin tietää --\"\n\n\"Mitä sitten?\" keskeytti Estevan lyhyesti.\n\n\"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi\nlääkäreille, tehän ymmärrätte?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?\"\n\n\"Niin, ellet ole lörpötellyt.\"\n\n\"Herra!\" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui\ntodellinen arvokkuus.\n\n\"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä --\nkaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni\ntiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä\nkielen suustasi ja puhkaista silmäsi.\"\n\n\"Tunnette minut, herra\", vastasi musta mies koruttomasti. \"Tiedätte,\nettä olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani\nkovin, herra, ja minä olen ajatellut -- ajat ovat levottomat ja kuolema\ntulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja\nhallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte?\nEntä sitten?\"\n\n\"He ovat kansalaisiani\", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, \"mutta\nsiitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen\nikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia\nheille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme\nasiasta myöhemmin.\"\n\nSebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla\nhän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki\ntarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt\nmelkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän\nkaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi\nkumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten\nomin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt\nVaronan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi-\nja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja\nmuhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta,\nja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.\n\nHämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli\nnuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät\nolivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:\n\n\"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?\"\n\nOrja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi\nkunnioittavasti:\n\n\"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön.\" Rypistäen\nharmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: \"Donna Rosa oli\npyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai\nmitä te luulette?\"\n\n\"Eiköhän\", vastasi Cueto. \"Don Estevan suree häntä suuresti, mutta\ntohdinpa melkein vannoakin, että jonkun ajan kuluttua hän menee uusiin\nnaimisiin. Ja miksi ei hän sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka\nrikas hän on. Kubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen\naarteestansa.\"\n\n\"Mistä aarteesta?\" kysyi Sebastian.\n\nCueton tummat silmät välähtivät harmistuneesti.\n\n\"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen\", sanoi hän sitten nauraen.\n\"Eipä ihme, että hän luottaakin sinuun. Mutta luuletko sinä, ettei\nminulla ole silmiä eikä korvia? Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä\nsalaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan.\nÄlä nyt teeskentele.\"\n\nSebastianin kasvot olivat kuin ebenpuusta veistetyt.\n\n\"Mitä tuohon aarteeseen mahtanee kuulua?\" kysyi hän. \"En ole\nmilloinkaan kuullut siitä puhuttavan.\"\n\n\"Kultaa, jalokiviä, hopeaharkkoja ja kalliita koristeita\", vastasi\nCueto ojentaen päänsä eteenpäin. Hänen sieraimensa värisivät ja hampaat\nloistivat hämärässä. \"Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää.\nEnhän ole hullu. Mihin joutuvat orjatytöistä saadut rahat? Entä\nsokerista ansaitut summat? Aseisiinko kapinallisille ehkä? Eikö mitä.\nDon Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee\nsatumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että\nyhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa\nvapautesi?\"\n\n\"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni\", vastasi\nSebastian koetettuaan pari kertaa keskeyttää Cueton intohimoisen puheen.\n\n\"Niinkö?\" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. \"Sitä en lainkaan\ntiennyt\". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. \"Ja sitten sinä\nvielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet\nkunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen\nsinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi\nEvangelina on viehättävä tyttö\", Cueton kasvojen ilme koveni, \"ja\ntäysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta,\nhänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen\nkaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä\nvoi joku tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unhottaa\nlupauksensa ja -- myy hänet.\"\n\n\"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!\" huudahti Sebastian käheästi, ja\nhänen silmänvalkuaisensa välähtivät hämärässä.\n\n\"Eipä tietenkään\", nauroi Cueto. \"Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän\nvain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös.\nHuomaan kaikesta, että tiedät aarteesta.\"\n\n\"Tiedän vain yhden asian\", sanoi orja hitaasti suoristautuen, \"ja se\non, että olen uskollinen don Estevanille.\" Hän kääntyi ja poistui\nPancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.\n\nVaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan\nkuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän\nei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa,\njotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti\nerottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa\nja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa,\nsillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja\ntunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki\njoko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan\nkannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä\nkartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä.\nOrjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli\nkäynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho\nCueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.\n\nKaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja\nolivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu,\nylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi\ntultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun\nSebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.\n\nEräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna\nIsabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan\nkartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli\nusein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän\noli lakkaamatta ajatellut sitä.\n\nSuuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset\nvirkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät\ntoivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta\nkuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen\naviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän\nhuomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan\nsuurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin\nsaada tietää miehensä kaikki raha-asiat.\n\nDon Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja\nkäynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen\nnaisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta\nkatkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi\naivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti\ntodellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan,\nettä hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti.\nHuomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet\nmitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus -- sarjan\nensimmäinen -- seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai\ntietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan\nvapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa\nja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön\nvallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet\nmoninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys\nsyveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.\n\nHän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta,\nmutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen\najatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin\nhän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa,\nettä tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle\nluonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel\nahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään.\nSivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari,\nsillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia,\nmutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin\nniin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla\ntoisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä\nsanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä\nvihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut\nviekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.\n\nTarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui\nsatujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta\nhuolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka\nteki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian\nvisusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi\nmielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä\nsiitä sopivan tilaisuuden sattuessa.\n\nOli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että\ndonna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan -- don Estevan oli sanonut\nsuoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei\nhän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli\nuhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden\nrajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin\nollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi\nvihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja,\ntuntea hänen kyntensä.\n\nSyy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian\nselvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin\nmahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan.\nSebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven\nmyrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.\n\nOrjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa\nrikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.\n\nDonna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota\nEvangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don\nEstevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti\njyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei\nhän voinut sellaista ajatellakaan.\n\n\"Siinäpä se on\", ivasi donna Isabel. \"Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.\nTaidat olla aivan ra --\"\n\nDon Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. \"Erehdyt\", sanoi hän\njäykästi. \"Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on\nlasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille\näidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan.\"\n\n\"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta\",\nsanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. \"Näen kyllä, mitä\nympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu,\nkun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä --\"\n\n\"_Vaimo_!\" karjaisi don Estevan. \"Hillitse ajoissa myrkyllinen kielesi!\"\n\n\"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!\" kirkui donna Isabel.\n\n\"_Sinunko_ talossasi?\" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon\ndonna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. \"Sinunko\ntalossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?\"\n\n\"Olenhan puolisosi.\"\n\n\"Kirous ja kuolema! Niin -- puolisoni -- uhriinsa imeytynyt iilimato\nsinä olet. Imet vereni kuiviin!\"\n\n\"Veresi?\" nauroi donna Isabel kimeästi. \"Eihän sinussa ole tippaakaan\nverta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!\"\n\n\"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo\nmuuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut\nvain rahojeni tähden!\" ärjyi don Estevan.\n\n\"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar\nolisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti.\"\n\n\"Verenimijä!\"\n\n\"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna\npaksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin,\nmikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta\nnaurakoon vain. Sittenpähän saavat ystäväsi nauraa sinulle ja oikein\nkyllikseen.\"\n\n\"Vaiti!\" karjaisi don Estevan.\n\n\"Myy hänet.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Myy hänet, taikka --\"\n\nUhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi\nsatulaan ja ratsasti täyttä laukkaa Sateenkaari-kaupunkiin, jossa hän\nvietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.\n\nSeuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä\nonnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki\nseuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan\nhän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.\n\nMutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia\närsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mielensä\nainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.\n\n\n\n\nII.\n\nESPANJAN KULTA.\n\n\nKaksoiset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet\nkantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä\nyönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen.\nPikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja\nhäntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien\nviereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten\nkuuntelivat.\n\nDon Mario de Castaño esitti jonkun laulun, jonka sanoja ei kuulunut,\nmutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset\ntunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein\nihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä\nloistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä\nhuolimatta alkoi Rosa nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa\nhäntä, vapisi hänenkin äänensä pelosta.\n\nSiinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului\nkäytävästä kiireisiä askeleita ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi\nEvangelina huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä\nvalkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.\n\n\"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!\" nyyhkytti hän heittäytyen\npolvilleen. \"Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme,\neikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte\npelastaa minut!\" Hän oli aivan suunniltaan ja hänen äänensä oli käheä\nja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen\nja toiseen, painautui suonen vedon tapaisesti sisaruksia vasten ja\nsuuteli näiden vaatteita.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?\" sopertelivat lapset\npelästyksestään huolimatta.\n\n\"Don Pablo Peza\", itki tyttö. \"Isänne on myynyt minut hänelle --\nmenetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja\nAsensio -- oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te\nvoitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi\nminut.\"\n\n\"Odotahan!\" Estevan kiipesi vuoteestaan. \"Älä itke enää; kerron isälle,\nettet pidä don Pablosta.\"\n\n\"Minä tulen mukaasi\", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä.\n\"Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan.\"\n\n\"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?\"\nvalitti orja.\n\n\"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme\", vastasivat lapset luottavasti.\n\"Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon\nsuureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä.\" Ja käsi\nkädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten\nkäytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.\n\nDon Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman\nlaulunsa ja huudahti: \"Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?\"\n\nToiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään\ntupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat\ntoistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan\nräpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja\nheidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.\n\n\"Sanoinhan, että herätät koko talon\", rähisi joku don Mariolle.\n\n\"Kaksi taivaan keruubia\", huudahti toinen.\n\n\"Malja Estevanin suloisille lapsille\", säesti kolmas.\n\nMutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä.\n\n\"Mitä nyt, rakkaani?\" kysyi hän sameasti. \"Kiiruhtakaa takaisin\nvuoteillenne. Täällä ette voi olla.\"\n\n\"Rakastamme Evangelinaa\", sanoivat sisarukset, \"etkä saa antaa don\nPablon viedä häntä.\"\n\n\"Evangelinaako?\"\n\n\"Niin. Pidämme hänestä -- hän leikkii joka päivä kanssamme -- tahdomme\npitää hänet täällä -- hän on meidän.\"\n\nHe olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he\npuhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot\nheidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.\n\n\"Menkää vuoteillenne, rakkaani\", sanoi don Estevan vihdoin lyhyesti.\n\n\"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän\", huusivat lapset itsepäisesti\nyhteen ääneen.\n\n\"Onko asian laita niin?\" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua.\n\"Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle\nsuukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä.\"\n\nMutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja\nhänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät\nepäröiden etemmäksi.\n\n\"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!\" ärjäisi don Estevan hänelle.\n\"Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä.\"\n\n\"Evangelina on meidän\", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta\nsilloin isä julmistui.\n\n\"No perhana!\" huusi hän nousten. \"Uneksinko minä, vai ettekö te\ntodellakaan aio totella? Vuoteillenne ja paikalla!\" Kun lapset vieläkin\nepäröivät, meni hän ovelle ja sanoi: \"Hoi! Isabel; tulehan tänne,\nrakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun\nomin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista!\nSaavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen\nitselleen?\"\n\nÄitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille.\nHe kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel\ntuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, olivat he jo vuoteissaan ja\nnukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut\nvedonlyönnin ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi\nneekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän\nhuoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui.\nHänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he\nrakastivat, että itsensäkin tähden.\n\nSillä aikaa oli don Mario jälleen aloittanut laulunsa.\n\nAamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa\nrappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian-parka, joka oli aivan suunniltaan\nsurusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten\npimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili\nliikuttavasti Evangelinan edestä.\n\n\"_Caramba_!\" kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt. \"Olenpa\ntainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen\npeson arvoinen ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt\nteille vääryyttä, don Estevan.\"\n\n\"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä ja\nsentähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin\nja tyttö on nyt teidän\", vastasi don Estevan kylmästi.\n\n\"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleni\nSalvadorille, joka on vahvin mieheni.\"\n\nSebastian nousi huudahtaen seisoalleen. \"Herra!\" sanoi hän. \"Älkää --\"\n\n\"Vaiti!\" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja\nriidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden\ntähden moninverroin ärsyttävämpi. \"Mitä tämä merkitsee?\" karjui hän.\n\"Mene töihisi!\"\n\nMutta ollen aivan suunniltaan mielikarvaudesta ei Sebastian totellut.\n\"Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan\nteitä --.\"\n\n\"Mitä!\" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin\nsilmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön\npelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta\nselvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan\nraivoon. \"Varoitatko sinä minua? Ja mistä?\" huusi hän.\n\nKukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian\nkohotti kätensä korkealle -- liikkeellään hän ikäänkuin tahtoi\nkutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti\nherraansa palvellut -- mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski\nratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:\n\n\"Alallasi!\"\n\nSebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui\ndon Pablon ranteeseen, ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli\nniin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.\n\nTämä vieraan loukkaus sai don Estevanin silmittömään raivoon.\n\n\"Pancho!\" huusi hän. \"Tänne, Pancho!\" Ja päällysmiehen kiiruhdettua\npaikalle selitti hän: \"Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don\nPablon ja minun kimppuun.\" Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin,\nmutta turhaan. \"Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon\",\nkäski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, \"ja anna\nruoskasi vinkua. Kiiruhda, mies!\"\n\nSebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa\nvastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla\nraskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri\nhänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.\n\nCueton raskas ruoska heilui ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta\nkoko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka\ntyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.\n\nSebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen\nkasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään\niskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat\nuhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko\nolemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea\nruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen\nuskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli\nkääntynyt häntä vastaan -- enempää ei hänen yksinkertainen mielensä\nvoinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava\nvääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen\nsisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa\nvavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.\n\n\"Riittää jo, Cueto!\" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. \"Jätä\nhänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet\nmuistamaan hävyttömyytensä.\"\n\nVieraat lähtivät ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.\n\nSebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko\npaahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja\nmaksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui\nkärpäsiä kuin pilveä.\n\nEnnen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen\ntuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus\npaikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin\nhengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan\nosoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät\npäänsä poispäin.\n\nKello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa,\ntahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään\nlepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja\nsentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan\nnäkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli\nkiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt\nrangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin\nvihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys\nsytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin\nhänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano,\nmutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.\n\nIltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka\nristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan,\nkunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän\noli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi\nkenenkään huomaamatta uhria puhutella.\n\n\"Kärsitkö kovin, Sebastian?\" kysyi hän lempeästi ja säälivästi.\n\n\"Kyllä, rouva\". Puhujan kieli oli kuiva ja turvonnut.\n\n\"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen\nkohtelun alaiseksi?\"\n\n\"Niin, rouva!\"\n\n\"Voinko auttaa sinua?\"\n\nNeekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa\nkärpäset, jotka kiduttivat häntä.\n\n\"Antakaa minulle vettä\", sanoi hän käheästi.\n\n\"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta\nsinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme\ntoisiamme.\"\n\n\"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden\", huohotti vanhus, ja\nnähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi,\nettä mies oli menehtymäisillään.\n\n\"Enemmänkin\", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. \"Käsken\nPancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don\nEstevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin\nauttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta -- voin tehdä elämäsi\nmilloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla\nystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?\" Hänen silmänsä kiiluivat ja\nhänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.\n\n\"Mitä voisin teille sanoa?\"\n\n\"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet\naina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön\nsaituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata\nhäntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan.\" Donna Isabel vaikeni hetkeksi\nja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen\nsaada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. \"Tahdotko?\"\nkysyi hän sitten.\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Sanopas siis minulle -- onko tuo aarre todellakin olemassa, vai --?\"\nDonna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja\nkykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat\nnytkin. \"Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen\nkuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä.\" Tarttuen\nristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.\n\n\"Aarre on olemassa\", vastasi vanhus nyökäyttäen päätään.\n\n\"Jumalani! Oletko nähnyt sen?\" Donna Isabel vapisi kuin horkassa.\n\"Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos\nkerrot minulle kaikki.\"\n\n\"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin\nlippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja\nkulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien\nmäärää en tiedäkään.\" Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen\nja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä\nyläpuolella.\n\n\"Niin! Jatka.\"\n\n\"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin,\nniin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin\nluumut.\"\n\n\"Puhutko totta?\"\n\n\"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä\nja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin.\n_Señora_, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän\nkartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka\nhallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi\nennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan\ntalteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet -- Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?\"\n\n\"Sitä ette voi milloinkaan arvata!\" Sebastianin ääni lujeni. \"Vaikka\nkymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he\neivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan\nja minä.\"\n\n\"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt,\nmihin olet sen kätkenyt.\"\n\n\"Olen kuolemaisillani\", kuiskasi Sebastian rukoilevasta.\n\nDonna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. \"Annan sinulle\nvettä\", sanoi hän, \"mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre\non. Missä -- missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan\nmenehtymäisilläni?\"\n\n\"Vettä!\"\n\n\"Kerro ensin!\"\n\nSebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti\nkäheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna\nIsabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti\nhämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian\nraivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:\n\n\"Sinä -- sinä olet valehdellut!\"\n\n\"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette\nsaa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te\nmyitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne\nheilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella\nminulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh?\nSaatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne --\"\n\n\"Sinä _hullu_!\" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. \"Tämän saat\nmaksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla\nhaavojasi.\"\n\nMutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. \"Ette voi tuottaa minulle\nsuurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti\nkirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva\nelämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit\nkasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön\nteillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin\nkuolette puutteeseen ja kurjuuteen --\".\n\nMutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta\ntukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan\nymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen\npyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen\nsijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin\nmiettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän\nkoetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan.\nVarmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka\ntiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen\nahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein\nSebastianin kärsimysten veroiset.\n\nAurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot\nalkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli,\njos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut\nja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria\nmukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen\nremuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario\nde Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli\ntuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten\nklubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.\n\n\"No, poikaseni\", sanoi hän, \"oletko jo saanut kylliksesi\nniskoittelusta?\"\n\n\"Minkätähden ruoskititte häntä?\" kysyi tuomari.\n\n\"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan\", sanoi don\nEstevan lyhyesti.\n\nSebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja\nsanoi: \"En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette\ntehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on\ntyttäreni?\"\n\n\"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että\nolet vapaa mies.\" Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti\nratsupiiskaansa uhkaavasti. \"Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon,\nenkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don\nPablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta,\ntyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt.\"\n\nKärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon,\nmutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin\nsähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan\nja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä\nja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät.\nTämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski\nratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:\n\n\"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?\"\n\n\"Kirous sinulle ja suvullesi!\" karjui raivostunut orja. \"Kohdatkoon\nkaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi.\nMädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!\" Iskut satelivat nyt\ntiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. \"Nähkööt\nlapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he\n--\" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta\nkäheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän\nväänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.\n\n\"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!\" huohotti orjain omistaja. \"Herran\nkuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!\"\n\nVieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin\njuonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi,\noli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä.\nDon Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan\nkiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille.\nHän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi\nnähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.\n\nSebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa\nkoko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä\nikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot\ntaipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi\nkiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat\nolivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän\noli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat\njotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa\nisäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan\nviidakoissa elänyt villi esi-isänsä.\n\nHänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä\nPancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten\njäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don\nEstevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja don\nEstevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.\n\nToisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza\nsyöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti\npitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri\nkäynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian\niski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa,\nettä don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri\noli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa\nkymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don\nPablon aivot punasivat hänen rystysiään.\n\nKaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat\nolleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan\nhaparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän\nkimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää\nhurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin\nketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.\n\nHevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat\nlevottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät,\nja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin\nhirveämmäksi.\n\nDon Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen\nmurhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti\naikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka\nsattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten\ntuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.\n\nOttelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi\nainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä.\nDon Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli\npahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa,\nkun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin\ntähdätyllä laukauksella.\n\nMelu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä\noli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto\nkäski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he\nsulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.\n\nTieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin eivätkä itku ja\nvalitukset vaienneet sinä yönä Varonan, kartanossa. Kuolleiden ja\nhaavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan\nomiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin.\nHän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai\ntäysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän\nkäsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata.\nMaailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen\nsalaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti\nmyös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa\nkätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät\nkymmenentuhatta vuotta.\n\nTämä haikea ja lohduton suru sai don Estevan-vainajan ystävät\narvelemaan, että leski oli varmaankin rakastanut puolisoaan hyvin\nhellästi. He sanoivat toisilleen, että he olivat väärin häntä\ntuominneet.\n\n\n\n\nIII.\n\nO'REILLY.\n\n\nIkä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias\ndon Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän\noli todellakin niin lihava, että hän käveli kuin pingviini, ja kun\nhän ratsasti, olivat hevoset nääntyä. Tuo kunnon kauppias ei ollut\nmieleltään keveämpi kuin ruumiiltaankaan, sillä hän oli sekä rikas että\nvakava, ja kun rikas ja lihava mies ottaa rikkautensa ja lihavuutensa\nmitä vakavimmalta kannalta, on tulos aina sangen vaikuttava.\n\nLuonteeltaan oli don Mario käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän\nkehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet\nmuihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt oli hän suuresta vatsastaan,\npaksusta niskastaan, helteestä ja hengenahdistuksesta huolimatta aivan\nhurmiotilassa. Don Mario oli rakastunut ja uskoi hellien tunteidensa\nsaavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa\nVarona, hänen entisen ystävänsä tytär, ja ajatellessaankin tyttöä\nhän jo lämpeni -- ainakin hän uskoi niin, vaikka tuo lämpö saattoi\nyhtä hyvin johtua kesän helteestä, joka rasitti häntä kovin. Hänen\nsydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen\nkaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut\nRosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua koulusta Pohjois-Amerikasta,\nmutta se oli ollut kylliksi; hän oli heti päättänyt naida tytön, mikä\noli tälle suuri kunnia.\n\nDon Marion kaltaisen mahtavan henkilön päätös oli ratkaiseva muillekin,\nja koska hän tiesi donna Isabelin, Rosan äitipuolen, elävän tunnetusti\nniukoissa oloissa puolisonsa kuoltua, ei hänen mieleensäkään johtunut,\nettei hänen kosintansa onnistuisi. Ja nyt hän oli matkalla vartavasten\nsopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.\n\nHiki valui virtana jokaisesta huokosesta ja ratsun selkä taipui\naivan kaareksi hänen painonsa alla, mutta siitä huolimatta hän tunsi\nruumiissaan nuoruuden notkeutta ja mielessään poikamaista hilpeyttä.\nHän oli mielestään kuin uljas prinssi, joka ratsastaa noutamaan\nlemmittyään tämän vaatimattomasta majasta.\n\nHänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys ja\nkiiruhtaessaan vierasta vastaan jaksoi hän tuskin hillitä\nuteliaisuuttansa, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään\nvieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli\nvaihdettu, katseli vieras ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti\nhuoaten:\n\n\"Näen paljon muutoksia.\"\n\n\"Epäilemättä\", myönsi leski. \"Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan\nkuoltua.\"\n\n\"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä\", sanoi don\nMario. \"Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin,\nkun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti\nkoko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön\nkohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin\njärkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni.\"\n\n\"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies\njättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta,\nmihin hän oli aarteensa kätkenyt?\"\n\nDonna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui\nkuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.\n\nDon Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:\n\n\"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei\njättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät.\" Hän katui\nheti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin\narin kohta.\n\n\"Minä tiedän, että se on olemassa\", vastasi leski närkästyneemmin\nkuin olisi ollut tarpeellistakaan. \"Mihin joutuivat Estevanin kaikki\nrahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan\nmitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen\nansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan\nyleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten.\nMutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys.\"\n\n\"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se\", huomautti kauppias.\n\"Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin\nhaudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko\ntalon.\"\n\n\"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen\ntoimittanut kaivauksia.\"\n\n\"Enkö ole sitä sanonut? Ei, _señora_, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta\nei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi.\"\n\nJo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet\nkovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen\nsilmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen\nolemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.\n\n\"En pyydä ketään uskomaan tarinaa\", sanoi hän happamesti. \"Ja se on\nkuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta-\nja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä,\nkoristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut.\"\n\n\"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä\",\nmyönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. \"Mutta, donna Isabel --\"\n\n\"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi\", jatkoi leski\nkiihtyneesti, \"vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin.\nVähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata\nenää. Istutukseni --\"\n\n\"Eikö kannata? Mitä sanottekaan?\" ihmetteli vieras.\n\n\"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu\nkullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla.\"\n\n\"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat,\npettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet\ntiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä\naarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin\npuhumaan tytärpuolestanne Rosasta.\"\n\n\"Niinkö?\" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.\n\n\"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin\ntaivaan tähdet.\" Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa\nkohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. \"Niin, hän on todellakin\nmiellyttävä\", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti\npeukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.\n\nDonna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei\nvoinut heti käsittää vieraansa innostusta.\n\n\"Hän on nyt kahdeksantoista\", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, \"ja\nniin kauttaaltaan viehättävä -- mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin\npuheisiin? Olen päättänyt naida hänet.\"\n\nDon Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja\nkuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun\npoikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.\n\n\"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo\", lausui donna Isabel viivytellen.\n\n\"Tietysti, tietysti\", puuttui don Mario puheeseen, \"niinhän me jokainen\nteemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte\nsiis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni\nitselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte?\nOlette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan.\"\n\n\"Kunpa niin olisikin!\" huudahti donna Isabel, \"mutta Estevan ja Rosa\neivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on -- aivan kuin\nisällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat\nkaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he\nolivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme\nja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin\nkissat ja koirat.\"\n\nDon Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin\nkäsinojaan.\n\n\"Anteeksi, _señora_!\" huudahti hän, \"mutta en välitä hituistakaan\nkotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden\nvain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas\nminulle nyt, onko hänellä -- onko hänellä mitään lemmensuhteita?\"\n\n\"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja\nJuan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä.\" Donna Isabel\nlausui espanjalaisten tavoin \"O'Rail-ye.\"\n\n\"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi\ntarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies.\"\n\n\"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt\nsen pidemmälle.\"\n\n\"No, hyvä!\" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin\nratsastuksen jälkeen. \"Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja\nminä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt\nniin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen\npian häntä tervehtimään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen\ntavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa\ntarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään\nmenestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin\nkonttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään\nmaanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla\nmissään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja\nmasentunut.\n\nMutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan\nkiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He\nolivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden\nnäkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat\nrohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa\nja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja\nsamalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he\nvain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet\nO'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi\nlähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut\nkubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa\nensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.\n\nVilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina\nkuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin\noppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo\ntutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän\nsaattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli\naina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden\nselville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia\nselvempi ja moni ylhäinen _señorita_ tunsi varmasti ymmärtävänsä\ntuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille\nvähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin\nkuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen\nmaanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui\nympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona\ntuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen\nmielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.\n\nHän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen\nsyrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan\nRosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti\nkeskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli\nKuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri\nkoko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki,\nkoska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta\nheräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen\nitseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen\ntyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut\nvapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi\nollut oikeus.\n\nO'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta\ntuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi\nollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli\nilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten\npulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen\nlaillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja\ntämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo\nsaattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.\n\nO'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös\nVaronan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli\nkäynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias\noli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään\nguava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna\nIsabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli\nerikoinen syy karttaa tätä.\n\nVaronan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa.\nToisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen,\neikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta\nlaaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen\ntuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka\nkerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet\najattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta\nYumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin\nihme.\n\nMetsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin\nhoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa\nkohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän\nistahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka\nseinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-,\noranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä.\nAukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.\n\nKun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin\nhieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon\nsuloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli\nrohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua,\nkatsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja\nhämmästyksestä.\n\n\"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä\", sanoi\nRosa vakavasti. \"Olen juuri nyt hirveän vihainen.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Isabel -- äitipuoleni -- on aivan mahdoton.\"\n\n\"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua\nriitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan\npiirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua\nhänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen\nvakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava.\"\n\nRosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly\najatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia\nhampaita.\n\n\"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen\", sanoi Rosa. \"Jospa hän\nvain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin --\" Hän nosti\nkätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin\npilviin. \"Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa --\närsyttelen häntä, milloin vain voin.\"\n\n\"Kas niin!\" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. \"Miksi ette\nole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet\ntehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi.\"\n\n\"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään.\" Ja teeskennellysti huoaten Rosa\nlisäsi: \"Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni\nlopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan\nenää.\"\n\nTuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.\n\n\"Olette aivan oikeassa\", sanoi hän, \"sillä mitäpä semmoinen kosto\nhyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei\ntiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää\näitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti,\njos minä muitta mutkitta kosisin häntä.\"\n\nRosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: \"Osaisitteko kosia,\nSeñor?\"\n\n\"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun\nkoetan\", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. \"Hiljaa!\"\nhuudahti hän, kun tyttö vastusteli. \"Otaksukaa nyt olevanne rouva\nVarona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään.\"\n\nRosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. \"Mutta Isabelin\nkäsi ei ole lihava\", sanoi hän, \"vaan laiha ja luiseva. Poskeni\ntietävät sen kyllä.\"\n\n\"Älkää keskeyttäkö\", sanoi O'Reilly.\n\n\"Isabel, pieni lemmittyni --\"\n\n\"'Pieni'. Hi, hi, hi! Hänhän on iso ja ruma kuin kakluuni.\"\n\n\"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille,\nettä olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan\nklubin tanssiaisissa\" -- Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta\nO'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti:\n\"teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin?\nNojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin\nluulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin.\"\n\n\"Puhutteko kaikille naisille noin kauniisti\", sanoi tyttö nuhtelevasti.\n\n\"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja\nhuuleni janoavat suuteloitasi --\"\n\n\"'_Isabel_!'\" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä\nkauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan\nkaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. \"'Isabel?'\" toisti hän\nvielä kerran. \"Mitä maailmassa tarkoitatte?\"\n\n\"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista\nrakkaudentunnustusta, jonka aion tehdä rakastetulle äitipuolellenne\",\nselitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.\n\n\"Niin, _Señor_ O'Reilly uskoo voivansa raivostuttaa Isabelin kosimalla\nhäntä. Hän on aina valmis kujeiluun --.\" Rosa punehtui yhä enemmän\nhuomatessaan veljensä huvitetun katseen. \"Hänen kosintansakin oli\nsangen ontuva.\"\n\n\"Eikö mitä\", sanoi Estevan ojentaen kätensä O'Reillylle. \"Se vähä,\nminkä kuulin, sujui mainiosti.\"\n\nEstevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs\nja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.\n\n\"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä\", sanoi hän miellyttävän\nsuorasti, \"ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme\nepäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään\nsisään, mutta -- tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein\namerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat.\"\n\n\"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kubalaistun niin\nnopeasti kuin ikinä voin?\" ehätti O'Reilly sanomaan.\n\n\"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kubalaisia, sillä hän on, nähkääs,\nespanjalainen\", nauroi poika. \"Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään.\nPyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti ja siitäkös elämä syntyi. Sitä\nsisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä\nsaatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin\nmilloinkaan ennen.\"\n\nO'Reilly oli sanomaisillaan jotakin leikillistä, mutta huomatessaan\nRosan vakavan ilmeen, hän kysyi uteliaasti:\n\n\"Mitä oikein tarkoitatte?\"\n\nSisarukset kiiruhtivat selittämään, että donna Isabel käyttäytyi\nusein hyvin omituisesti, erittäinkin vihastumisen tahi jonkun muun\nkiihtymyksen jälkeen. Hän oli hyvin rauhaton ja käveli usein unissaan.\n\n\"Hänen laitansa ei ole oikein\", lopetti Estevan. \"Luultavasti ei hänen\npaha omatuntonsa suo hänelle mitään rauhaa.\"\n\n\"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona\npuutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen\nkätköpaikalle tahi sieltä tulossa\", jatkoi Rosa. \"He saivat molemmat\nsurmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin\naarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa\nja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se\non hänen rangaistuksensa.\" Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta\nEstevan hymyili.\n\n\"Mitä joutavia!\" huudahti hän. \"Uskon aaveisiin vasta sitten kun\nnäen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen\", lisäsi\nhän ravistaen päätään. \"Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun\nsotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa\netsintöjään.\"\n\nO'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten poikkeuksellisen\nvakavasti: \"Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään\ntyöskentelevän -- kapinallisten hyväksi?\"\n\n\"Aivanko totta? Sitä en lainkaan tiennyt.\"\n\n\"Niin on kuitenkin asian laita.\" O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan\nheikosti. \"Onko väitteessä perää?\"\n\n\"Olen kubalainen.\"\n\n\"Kubalainenko? Mutta vanhempannehan olivat espanjalaisia.\"\n\n\"Aivan oikein. Mutta kukaan espanjalainen ei ole milloinkaan\nkasvattanut täällä espanjalaisia lapsia. Olemme kubalaisia, Rosa ja\nminä.\"\n\n\"Sh!\" kuiskasi Rosa. \"On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin\nlevottomat.\"\n\n\"Mutta O'Reillyhän on hyvä ystävämme\", vastusteli Estevan.\n\n\"Niin olenkin\", myönsi amerikkalainen, \"ja senpätähden puhunkin näistä\nseikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut\nkapinallisten hommiin.\"\n\n\"Siinä kuulet, Estevan!\" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi\nrukoilevasti: \"Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja\nhurjapäinen eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani.\"\n\nEstevan synkistyi. \"Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin\nvanhemmilla ei olisi ollut uskallusta.\"\n\n\"Mitä esimerkiksi?\" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. \"Minulle\nvoitte kyllä kertoa.\"\n\n\"Luulenpa voivani\", myönsi toinen. \"Tunnen kaikki Matanzassa, menen\nminne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja.\nJonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana.\"\n\n\"Eversti Lopezin?\" huudahti O'Reilly.\n\nEstevan nyökäytti päätään.\n\nRosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja kotvan ajan olivat\nkaikki hiljaa. Vihdoin lausui amerikkalainen hitaasti: \"Teidät\nammutaan, jos joudutte kiinni.\"\n\n\"Niin, Jumalan tähden, Estevan, ajattele sitä\", kuiskasi Rosa.\n\n\"Jonkun täytyy uskaltaa\", sanoi nuorukainen lujasti. \"Taistelemme\nsortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma\nosani.\"\n\n\"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni -- entä sitten?\" jatkoi\nO'Reilly.\n\nEstevan kohautti hartioitaan. \"Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan\nmurhe.\"\n\n\"Entä miten Rosan silloin käy?\"\n\nEstevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski\nkätensä hänen käsivarrelleen. \"Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen\nturvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi\", sanoi hän. \"Jos teidän\nkäy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?\" Tyttö loi\nihailijaansa kiitollisen katseen.\n\n\"Te, señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen --\"\n\n\"Mutta olen juuri matkalle lähdössä.\" Seisoen melkein selin Rosaan\nO'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti\nkatseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä\ntytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. \"Tulin\nhyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä --\nenkä tiedä milloin palaan.\"\n\n\"Lähtönne surettaa minua kovin\", sanoi Estevan vilpittömän\nmurheellisesti. \"Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen\nvarma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian\ntakaisin, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos --\" Hän ei lopettanut\nlausettaan.\n\n\"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä\nolette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen.\" Estevan\nnousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset\nsanomaan toisilleen jäähyväiset miten heitä parhaiten miellytti.\n\nMutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti ja nauru oli hävinnyt\nhänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.\n\n\"Sanoitte lähtevänne täältä?\" kysyi Rosa henkeään pidättäen. \"Mutta\nminkätähden?\"\n\n\"Tämän sodan ja -- eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen\nteille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei\nse ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin,\nmutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren\nkoko itäosa ilmitulessa.\"\n\n\"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen\nrinnalla, mitä on tulossa.\"\n\n\"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana\njälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on\nkuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on\njo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta\nlänteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen\nmenestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa\non kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä\nkannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini\nvaativan minut vastuuseen tästä kapinasta.\"\n\n\"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?\"\n\n\"Niin -- ehkä.\"\n\n\"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä --\"\n\nO'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti\nnaurahtaen rikkoa.\n\n\"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat\nsaaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin\nminua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä?\nEttekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin\nyhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen.\"\n\n\"Teitäkö -- sittenhän --!\" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti\nselittämään:\n\n\"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä\npäähänpistoja. Otaksun --\"\n\n\"Lemmitte siis --\"\n\nNuorukainen nyökkäsi innostuneesti. \"Niin teenkin. Lemmin todellakin --\nKuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa\njo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan\npalaisi.\" Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan\ntummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden,\nhän seisoi vaitiollen katsoen maahan. \"Olen iloinen, että ratkaisun\nhetki tuli\", lisäsi hän vihdoin, \"voinhan puhua suuni puhtaaksi.\nToivottavasti ei tyttö välitä minusta\". Ja hetkisen kuluttua hän\nrohkeni jatkaa: \"Vai välittääkö hän -- välitätkö sinä, Rosa?\"\n\n\"Minäkö? Teistäkö?\" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti\nhämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään\nniinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. \"Olette luonnollisesti\nhyvin miellyttävä, mutta -- mutta minä en ehdi teitä enää paljon\najatella, sillä menen pian naimisiin.\"\n\n\"Naimisiin? _Mitä ihmettä_?\" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti\nosaaottavasti:\n\n\"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen.\nTästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan.\"\n\n\"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen.\n_Naimisiin_? Mitä joutavia?\"\n\n\"Aivan totta. Vai olenko mielestänne niin ruma, ettei kukaan huoli\nminusta?\"\n\n\"Hyvä Jumala! Te\" -- O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. \"En tahdo sanoa\nteille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette.\"\n\n\"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana.\"\n\n\"Kuka? Mario de Castañoko?\"\n\n\"Niin.\"\n\nO'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää\nloukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. \"Hän on tosin\nlihava\", myönsi hän, \"ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on\nrikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä.\"\n\n\"Ja minä vihaan\", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen\nkäteen hän sanoi hyvin vakavasti: \"Olen aivan varma, että käsität nyt,\narmas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös.\nTahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?\"\n\n\"Viivytkö kauankin?\"\n\nO'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt\nsanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi\nkätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen\nkuiskaten:\n\n\"Odotan ikuisesti.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nPAHAN PALKKA.\n\n\nVaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho\nCueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut\nvaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta\ndon Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat\nlujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan\nvierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka\nasui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.\n\nSananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli\njo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan\ntullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta,\nsillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen\ntutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän\nherätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset\nja yöpuku kasteen kostuttama.\n\nKului tuskin kuukautta, ettei hän olisi kävellyt unissaan.\n\nCueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty\nsaapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen\nemäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna\nIsabel vaivoin sanotuksi:\n\n\"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin\netten --.\"\n\nPancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat\nkasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin\nja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa:\n\"niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää\nteitä palveluksessani.\"\n\n\"Ajat paranevat\", vastasi Cueto.\n\n\"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja\nkun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä.\nNäännyn köyhyyteen.\"\n\n\"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin\napuni tarpeellinen.\"\n\n\"Ei, ei! Sanon teille, että olen täydellisesti vararikossa.\"\n\n\"Niinkö? No, se seikka on helposti korjattu; myykää osa kartanosta.\"\n\nVaikka tämä ehdotus oli aivan luonnollinen, tyrmistyi donna Isabel\nkokonaan ja hänen väkinäinen hymynsä vääntyi irvistykseksi. Hän\nihmetteli, mahtoiko Cueto aavistaa hänen aikeensa. \"Myydäkö Varonan\nmaita?\" toisti hän hetkisen kuluttua. \"Ei. Silloinhan Estevan nousisi\nhaudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen\nlapsilleen.\"\n\n\"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?\" Cueto nyökäytti hyväksyvästi\npäätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. \"Todellakin\nihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä\nasioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä\ntuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz,\nja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain\nvoisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat\nja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi\ntoimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?\"\n\n\"Varmasti! Mutta -- tahdon itse neuvotella hänen kanssaan.\"\n\nCueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa\nhäivähtäessä hänen kasvoilleen. \"En voi sietää, että antaudutte tuon\nroiston armoille\", sanoi hän sitten hartaasti. \"Ennen menen itse kaiken\nuhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä, _señora_\n--\"\n\nIsabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi\njoutua auttamattomasti tappiolle.\n\n\"Ei konsanaan!\" keskeytti hän päättävästi. \"Alttiuttanne en voi käyttää\nhyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa\ntilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan\nkuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen\npalveluksenne kiitokseksi.\"\n\nPancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti\nlyhyesti ja ravisti päätään.\n\nDonna Isabel oli vähällä pyörtyä, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän\nsanoi: \"Ymmärtäkää minut oikein. Eroamme hyvinä ystävinä huolimatta\nkaikesta, mitä olen teistä kuullut. En usko maailman juoruja, sillä\nteillä on todennäköisesti paljon vihollisia. Ja vaikka kaikki, mitä\nkerrotaan, olisikin totta, tahdon kuitenkin olla teille lempeä\nrakkautenne tähden miesvainajaani kohtaan.\"\n\nCueto nousi vieläkin hymyillen. \"Minä se olen, joka olen ollut lempeä\",\nvirkkoi hän.\n\n\"Mitä? Sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte.\"\n\n\"Varsin kernaasti. Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki\nmaidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin,\nja teidän täytyy myöntää --?\"\n\nDonna Isabel hätkähti kovin. \"Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi?\nKiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?\" Hän kesti urheasti Cueton\nterävän katseen, mutta hän tunsi huultensa vapisevan.\n\nLuopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: \"_Por el amor de\nDios!_ Tämä ilveily loppukoon nyt! Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte\nhakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin,\nmyönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo\nkaksoiset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin\nteillä ei ole mitään oikeutta?\"\n\n\"Olenko menettänyt järkeni?\" huohotti leski. \"Mitään oikeuttako?\"\n\n\"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole\nnäiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot\nomasta taskustani.\"\n\n\"Verot! Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Olen maksanut ne. Kuiteissa on minun nimeni.\"\n\n\"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani\nuskollisin palvelija!\"\n\n\"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi\npalautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani?\nVedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty\nuusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos\nviranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he\nteiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa\npäänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja\nparemman puutteessa.\"\n\nDonna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden\njälkeen hän sanoi kiihkeästi:\n\n\"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne\npettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki,\njoka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan\nsovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin\ntuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan.\"\n\nCueto kohautti olkapäitään. \"Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin\nteille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt\nrauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska\nlaitamme on nyt melkein samoin?\" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan.\n\"Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä\nhyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat\nvaaraan koettamalla anastaa liian paljon?\"\n\n\"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän\nrikastuneen varastuksellanne.\" Isabelin ääni oli alentunut\nhämmästyksestä.\n\n\"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka\ntapauksessa päässyt.\" Cueto hymähti. \"Avomielisyyteni saattaa teidät\nvarmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä\nsiitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen.\"\n\n\"Oletteko aivan tunnoton?\"\n\n\"Oh, _señora_! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan\nhänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei\nhänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja\nannan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt\nvoimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta\nsuhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä\nikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin.\"\n\nSanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun\nvastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.\n\nVarkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja\ntietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi\nsanomattomasti hänen ylpeyttään.\n\nHän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut,\nettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään\nväännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen\nja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi\nkarkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen\nkauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän\nymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli\nlahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja\nsota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle.\nOlisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt\nmitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa\ntäydellisesti Cueton armoilla.\n\nIllan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt\ntaloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen\nhelpolta -- pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi\n-- mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja\nilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi\nkeino.\n\nHän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman\nja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen.\nKokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja\nmenneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat\ntodellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi\nuneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin\ntietoisuus ympäristöstä hämärtyi.\n\nAarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut\nsairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän\nnäki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin\nmiellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä,\nkuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias\nkuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen\nmorsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen\ntenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan\noli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas --\nuusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua,\nkaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen.\nSe oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät\nulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat\ntäynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä,\njotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin\nkuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta.\nHän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut\nmilloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä\nkätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.\n\nSitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään\nhuudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän\ntunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten\nhenkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä\nkuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista\nja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen\npolviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa\noli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän\nkoetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi\nputoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo -- kaikki\npainajaisen ahdistamat tuntevat sen -- mutta siitä huolimatta hänet\nvaltasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti\nliian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista\nmelua, läiskähdys -- kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä -- ja\nsitten pimeni kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEstevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä,\njonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli\nmahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa\nlajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta\nkirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka\noli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen.\nEi hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui\nsikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi\nkuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän\nkuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin\njärjettömän puhelun -- viimeksimainittu valitti ja huudahteli\ntaukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt\nsiitä sen enempää.\n\nLivahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat\nhämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet,\nkukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät\näänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon\naivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo\nammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän\noli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla,\nsillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että\nihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön\nheti seuraavana aamuna.\n\nIstahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja\nvalmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja\noli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja\nhäntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen.\nTulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.\n\n\"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni,\"\nsanoi Estevan ärtyisästi.\n\n\"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua\nlähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaiset.\"\n\n\"Mitä uutta?\"\n\nAsensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. \"Kuuleehan sitä\npaljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa\nClaran luona tapellaan ja Maceo etenee länttä kohti.\"\n\n\"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille\", sanoi Estevan\nottaen taskustaan kirjoittamansa osoittamattoman kirjeen.\n\n\"Pahuksen Lopez!\" murahti neekeri. \"Tänään hän on täällä ja huomenna\ntuolla eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi.\"\n\n\"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin\ntärkeitä uutisia -- niin tärkeitä\" -- Estevan naurahti huolettomasti\n-- \"että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman\nnopeasti. Sen neuvon annan sinulle.\"\n\n\"Painanpa sen mieleeni\", tuumi neekeri, \"sillä tehtävä on kylläkin\nvaarallinen. Pelkään espanjalaisia sotilaita vähemmän kuin noita\nkaikkialla retkeileviä sissijoukkueita, jotka sanovat olevansa\nisänmaansa ystäviä, mutta ovat vain roistoja ja ryöväreitä. Ne --\"\n\nAsensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti\neteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään\npimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka\nnäytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.\n\n\"Mi-mikä tuo on?\" änkytti neekeri alkaen vapista kiireestä kantapäähän\nja huohottaen äänekkäästi. Estevanin täytyi kaikin voimin pidellä häntä\nkiinni, sillä muutoin hän olisi juossut tiehensä. \"_Jesu Cristo_! Se on\nvanha don Estevan, teidän isänne. Sanotaan hänen kuljeskelevan täällä\nkeskiyön hetkellä ja kanniskelevan päätään sylissään.\"\n\n\"Hiljaa!\" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten\nihmeteltävää rohkeutta. \"En usko kummituksiin.\" Mutta sanoistaan\nhuolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin\npelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi\npimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus.\n\"Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan.\"\n\n\"Unissaanko?\" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli\nvielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.\n\n\"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään.\"\n\n\"Tuo ei minua lainkaan miellytä\", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä.\n\"Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä\novat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte,\nettä hän vihaa minua ja Evangelinaa.\"\n\n\"Hän ei näe eikä tiedä mitään --\" Hetkisen katselivat molemmat\nvalkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. \"Hän\nmenee liian lähelle kaivoa.\" Hän syöksähti pari askelta eteenpäin.\n\"Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät\nherätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin --\"\n\nDonna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja\nvaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen\nkoko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella\nhetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.\n\nKun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan\nhiljaa hänen nimensä. \"Donna Isabel!\" Ja sitten kovemmin: \"Donna\nIsabel! Herätkää!\"\n\nNainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän\nkäänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään.\n\"Älkää säikähtykö\", sanoi Estevan rauhoittavasti, \"minähän se olen,\nEstevan -- _donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis_!\" Estevan syöksyi\nesiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan\noli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet\naivan kuilun partaalle.\n\n\"Takaisin! Takaisin!\" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa\nhukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin\nsanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna\nIsabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen\nsaada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat\nhänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein\nEstevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus,\nkivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa\nporeilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan\nkauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei\nAsensio olisi vetänyt häntä syrjään.\n\nPancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin\nhätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden\nluo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin\noli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin,\nettä kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli,\nmikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän\noli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten\nonnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä.\nEnnenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita\nauttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.\n\nNeekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut\nheidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin\nsangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja\nPancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja\nköyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja\nnäyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.\n\nTehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan\nhelppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat\npaksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli\naivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien\ntehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän\noli tavannut kaivon pohjalla.\n\nVanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt\nniinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan\nveriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna\nIsabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen\nkuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut\nhänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli\nviimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan\netsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.\n\nPahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin,\ntiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.\n\n\"Järkyttävä ja omituinen tapaus\", sanoi hän. \"Mikään ei olisi voinut\nminua enemmän hämmästyttää.\"\n\n\"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden.\nVapisen vieläkin kauhusta.\"\n\n\"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Olenhan jo kertonut teille tapauksen.\" Estevanin kärsivällisyys alkoi\nloppua.\n\n\"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin\njoutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä -- varoittaa heitä\nvaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä -- minä en voi\nymmärtää --\"\n\n\"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten\nlähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain\nkiiruhtavan kulkuaan.\" Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan\nelävästi hänen mielessään.\n\n\"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan?\"\n\nEstevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. \"Se -- se on\nminun asiani. Ettehän suinkaan luule --\"\n\n\"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun.\" Päällysmies nyökytteli\nhymyillen päätään.\n\n\"Minulla sattui olemaan tänne hiukan asiaa\", selitti nuorukainen\njäykästi.\n\n\"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!\" Cueto nauroi. \"Eihän\nminun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta\nketään. Onhan aivan selvää --\"\n\n\"Vaiti!\" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. \"Hävyttömyytenne\nmenee jo liian pitkälle.\"\n\n\"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti.\nMutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti\ntietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon\nsatimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyyttää väki nyt\nliikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja\naivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä\njos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista\ndonna Isabelin kanssa?\"\n\nNuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat\nrypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti:\n\"Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä\nole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni\njoitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi\nystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten\nollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan\nkuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei Panchoseni, lennätte\nvälistä liian korkealle. Ja\" -- Estevan oli äkkipikainen ja oli jo\nvuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan --\n\"painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän\npäällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne\nettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne\nolisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä\nhetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan\nkäytellä numeroita.\" Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen\npoistui ylpein askelin.\n\nOikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna\nIsabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset,\nettä kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten\njohdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä\nkaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan\npuutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkun keinon, ja\nhänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.\n\nIstuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä\nonnettomuustapausta Estevanin kertomuksen mukaan, näki hän maassa\nkirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen\nvitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti\nhätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun\nsaakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei\ntarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti\nhäntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan\nraivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko\nomaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen.\nVuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.\n\nEräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño\nhuohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi,\nennenkuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien\nkasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan\nhänen tapaistaan.\n\n\"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella\nkaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän\nlupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, don Mario?\" kysyi tyttö.\n\n\"Älkää turhia teeskennelkö!\" huudahti vieras kärsimättömästi.\n\"Näettehän, että voitte luottaa minuun. Jumalani, miten hulluja ja\nhuimapäisiä nuoret ihmiset ovatkaan! Ettekö voineet antaa vanhempien\nja kokeneempien huolehtia tuosta kapinoimisesta? Vai oliko vehkeily\nmielestänne ehkä aivan viatonta, jotakin huvittavaa --\"\n\n\"Don Mario!\" keskeytti Rosa. \"En tiedä, mistä puhutte.\"\n\n\"Vai ette tiedä!\" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi.\n\"Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään.\" Kun\nnuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: \"Hyvä\nherra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan\nteitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on\nmielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen\nvangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä.\"\n\n\"Mitä?\" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi\ntuskin hengittää. \"Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa\",\nilmoitti pyylevä vieras julmasti. \"Tiedätte, mitä se merkitsee.\nLinnoitukseen viedyt kubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet,\nettä muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja?\nTiedättekö, minkätähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten\nauttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee noiden teidän\nkaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi.\"\n\nRosa huudahti kauhusta.\n\n\"Eversti Fernandez\", jatkoi don Mario mahtipontisesti, \"on ystäväni ja\nsalli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan\nkosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista --\"\n\n\"Todistuksista? Mitä tarkoitatte?\" kysyi Estevan lujasti.\n\n\"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä\nvaroitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja\njossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen\njoukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä\nei voi kukaan pelastaa.\"\n\nSanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys\nkuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin\nräystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: \"Varoitinhan sinua,\nEstevan.\"\n\nEstevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan\npeloissaan. \"En ole vielä heidän kynsissään\", nauroi hän.\n\n\"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?\" Rosa katsoi vieraaseen\ntuskaisesti.\n\n\"Aivan oikein!\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?\" kysyi Estevan närkästyneestä\n\n\"Sen olen myöskin saanut tietää. Ei kukaan muu kuin Pancho Cueto.\"\n\n\"Cueto!\"\n\n\"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat ja kirje on luullakseni\nvain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin\ntiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään\nkovin päteviä todistuksia, epäluulokin ja riittää. Ymmärrätte siis,\nmiksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan,\nmutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan.\nTeidän täytyy selvitä tästä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain\nkallista aikaa seisoessamme tässä suu auki.\"\n\nKun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi\nhän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: \"Olen suuresti\npahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni.\" Ja kauppiaalle: \"Teitte\nhyvin kun tulitte varoittamaan meitä.\"\n\nDon Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. \"Minua ilahduttaa, että\nannatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat!\nMenen Rosan kanssa naimisiin ennenkuin tunti on kulunut ja olenpa\nmelkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan --\"\n\nRosa kääntyi kosijaansa päin ja niiasi syvään. \"En ansaitse niin suurta\nkunniaa\", sanoi hän. \"Näettekös, minä -- minä en rakasta teitä, don\nMario.\"\n\n\"Rakasta!\" huudahti vieras. \"Jumala siunatkoon, eihän rakkaus tähän\nkuulu. Estevanilla on vain kymmenen minuuttia aikaa kiirehtiäkseen\npakoon ja kaikki omaisuutenne takavarikoidaan. Olisihan parempi\nlaittautua valmiiksi ja lähteä heti mukaani.\"\n\nMutta Rosa vain pudisti päätään.\n\n\"Mitä? Mikä teitä riivaa? Mitä sitten aiotte tehdä?\"\n\n\"Seuraan Estevania\", sanoi tyttö.\n\nNuo pari sanaa näyttivät tyrmistyttävän de Castañon. Hän istahti\nraskaasti lähimpään nojatuoliin ja tuijotti ihmeissään tyttöön märkä\nnenäliina kädessään. Silmät olivat pyöreät ja ulkonevat ja hiki vuosi\nohimoilta virtanaan; hän oli kuin jokin vastikään vedestä noussut\nmerihirviö, jonka auringonvalo on hetkeksi sokaissut.\n\n\"Te -- te olette mieletön\", änkytti hän vihdoin. \"Selittäkää hänelle,\nEstevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee.\"\n\nMutta siihen ei Estevan kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään\nhämärintä aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain\nkerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei\nvälittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia\nja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis\nuhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuban puolesta. Sentähden\nhän sanoikin: \"Rosa tehköön, niinkuin hän itse tahtoo. Jos meidän\ntäytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian.\"\n\n\"Sinä hullu!\" riehahti don Mario. \"Silloin on parempi, että heität\nhänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat\nnaiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen\nlaittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä,\nmulatteja -- sanalla sanoen Kuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta\nväestöä.\"\n\n\"Oi, kuulkaa, don Mario\", rukoili tyttö. \"En voi mennä kanssanne\nnaimisiin -- rakastan toista.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu -- ja\nkun hän palaa, menemme naimisiin.\"\n\nDe Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli\npunainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti:\n\"Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut\nteitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken\nomaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä\n-- minä --\" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos\nhöpisten itsekseen.\n\nTunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension ja\nEvangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa.\nOli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät\nlaaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho\nCueton johdolla.\n\n\n\n\nV.\n\nERÄMAAN ÄÄNI.\n\n\nNew York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän\nsaapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa\nja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli\nkiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön\nkonttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren,\nsillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi\nhetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten\ntoimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei\nO'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.\n\nHän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä\nlajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut\npitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut\ntoista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin\nistuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa\nsaanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän\naikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä\nvanhuksen vävypojaksi.\n\nHerra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin\ntaisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää\nmonet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut\nlausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja\nkiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista\nja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on\npurkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt\nilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi\nhiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin\nrisaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja\nsiitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin,\nettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä\nhyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa\nvaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen\ntoiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter\nsaattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista,\nmutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin\ntoinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli\nhartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen\nruumiistaan.\n\nHänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa.\nHän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään\ntuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin,\nja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa,\nja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti\nhissiin.\n\nCarterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban\nedustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan\nmuuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä\ntunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin\nluotetulle yksityissihteerille.\n\nHerra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän\nkätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.\n\n\"Teitä on odotettu\", sanoi hän. \"Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen\nlähtöään Californiaan.\"\n\n\"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa\", vastasi\nO'Reilly synkästi.\n\n\"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo\nkääntyä Amerikan konsulin puoleen.\"\n\n\"Todellakin! En tiennyt olevani niin tärkeä henkilö.\"\n\n\"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte.\" Herra\nSlackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä\nei O'Reilly ollut muita merkillisempi. \"Huonot markkinat, vai?\"\n\n\"Niin. Tavaraa ei ole\", vastasi toinen. \"Liike-elämä on seisauksissa.\nEspanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa,\nkun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban\nasioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin\nHavannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat\nviranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo\nespanjalaiset.\"\n\n\"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä.\" Sihteeri hiipi hiljaa\nyksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja\nliikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä\nkuin vanki, jota viedään mestauslavalle.\n\nSisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti\nhänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti\nhäntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä\nlaita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka\nhuokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen\ntoiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin.\nCarter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen;\nhänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn\nsydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen\nisäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa\nitsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan\nsuunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä\noikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli\nJohnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi.\nVihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: \"No, poikaseni,\nsinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?\" Äänensävy oli melkein\nimarteleva.\n\n\"Kyllä, herra, tein minkä voin\", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.\n\n\"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?\nKäsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään -- tuo järjetön\nvallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.\nToimit olosuhteisiin nähden loistavasti.\"\n\n\"Kapinaan on kyllä syytä -- sorto käy sietämättömäksi.\" O'Reilly mutisi\ntuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin\ntuttavalliseen ystävällisyyteen.\n\n\"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama\", murahti vanhus,\n\"on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja\npolitiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina\nkauan kestä.\"\n\nKeskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei\nollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista\npuheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin\nomituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista\nseikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä\nkoskeviin yksityiskohtiin.\n\n\"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi\", sanoi hän. \"Saaren itäosa\non jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez\nparhaillaan länttä kohti.\"\n\n\"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa.\"\n\n\"Rahaa on\", sanoi O'Reilly painokkaasti. \"Marti sai käytettäväkseen\ntoista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja\nYhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban\nväestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin\nhuonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein\nvoitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa.\"\n\n\"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa,\nkun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä\nnälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä\nmahdottomaksi ja\" -- herra Carter siirsi varovasti mustepullon\nhiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin -- \"lienee\npaikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme.\"\nVanhus rykäisi kuivasti: \"Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle\ntilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman\nennenkuin -- ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla\nkysymykseenkään.\"\n\n\"Niin.\" O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava\nhuolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli\naivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän\nvaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.\n\nHerra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa,\nmutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat\nmolemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa\nodottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:\n\n\"Ikävä --\"\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n\"Sanoitko jotakin?\" kysyi herra Carter.\n\n\"En -- en mitään. Luulin teidän sanoneen --\"\n\n\"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan.\nHm-m!\" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. \"Todellakin\nonni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja\nnainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine.\nMielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut\npäähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä.\nMitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?\" Hän katsahti\nylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa\nmieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. \"Varhaisia avioliittoja en hyväksy,\nmutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin.\nVastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo\nmennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin\nsinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole\nmitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä\nkalkkimme miehuullisesti.\"\n\n\"Eipä -- eipä tietenkään\", änkytti onneton O'Reilly.\n\n\"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta --\" Sytytin\noli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin\nvastoin tahtoaan alttarin eteen. \"Elsa pitää kyllä puolensa, ellen\nerehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen\nsinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen\nmilloinkaan. Muutoin --\" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat\nhehkua vihaisesti.\n\n\"Kuka on -- Ethelbert?\" kysyi O'Reilly heikosti.\n\n\"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon\nparempi kuin maineensa.\"\n\n\"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?\"\n\n\"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En\nluullut, että se koskisi sinuun niin kovasti -- aion antaa sinulle\npaikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos -- mitä? Mitä\nperhanaa sinä oikein tarkoitat?\"\n\nSamuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen\ntyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja\nravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja,\njotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta\npaitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.\n\n\"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?\" kysyi hän.\n\n\"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin\nolen muuttanut mieltäni.\"\n\n\"Mi-mitä ihmettä? Oletko?\"\n\n\"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman\" -- O'Reilly hengähti ja alkoi\nsitten uudestaan, \"kauneimman, suloisimman --\"\n\n\"Älä siinä viserrä -- olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän\nsuinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin\nElsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies,\nminä sanon sinulle, että olet totisesti hullu.\"\n\n\"Niin olen.\"\n\nNäin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria,\njoka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: \"Hm! Tämähän kävi\nparemmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein\nsanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin\ntarpeessa!\"\n\n\"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin.\"\n\n\"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin\navioliittoihin.\"\n\n\"Luottakaa pois vain!\"\n\n\"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin\nhylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä.\nPysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun\npitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin\n-- mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa\nvuorostaan tanssia.\"\n\nO'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle.\nSeuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja\nhän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä\nottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen\nnykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.\n\nKirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli\nnyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla\nkirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä\nvälittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat\nja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin,\nnielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti\nhuonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja\ntuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta.\nHuoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen\nretken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin\nmerkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä\nrakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä\npalkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää\nniin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.\n\nMutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten\nja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon\nlemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin\nsivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen\nja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät\nhäntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden\nvaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis\nseuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli\nrajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi\nmyöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin\nhänen mielestään varsin ihmeellistä -- harvinainen tapaus, jota hän ei\nvoinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki\nmiehet ovat ihmetelleet samaa.\n\nJa niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei\nhänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän\nkirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin\nepävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen\nkärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut\nja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.\n\nSuuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen\npöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli\nkirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin\npostimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta -- olihan kuoressa Rosan\nkäsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen\nensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän\nensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota\nRosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi\nsitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.\n\nKirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa\nmuuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle\nsivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä\nunta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän\nkatsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä\nrätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan,\ntodistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän\npiteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen\nRosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea\ntoistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut\npidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.\n\nKirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle\nkoetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen\njäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen\ntuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen\nlopussa.\n\n\"Rakkaani!\n\n\"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät\nkäytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta.\nMielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman\nvarovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on\nkunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset,\nettä nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.\n\n\"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta\nja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo\nniin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen\nolo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja\nmitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni\nenkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi,\nsillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja,\nja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten\norjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat\nystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa,\nkun jouduimme kodittomiksi.\n\n\"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa\non varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja\ntotisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan\nkäynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa\npuhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan.\nAsensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen\npenikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut\njollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle\nvihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka\nemme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.\n\n\"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille -- luen rukouksen\nlähettäessäni sen matkalle -- niin mitä sitten? En tohdi ajatella\nsitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä\nmahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan\nenää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa\nitsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin\ntäytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin\nahdistettu metsän eläin.\"\n\nO'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut\nhetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut\narvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen\nsävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi\nO'Reillyn rakkauteen.\n\nHän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet\ntapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui\naivan mahdottomalta.\n\n\"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo\", jatkui kirje.\n\"Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman\nvähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat\nvillieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa\nvaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä;\nturvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme\nolla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen\nkatto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani\npaljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla,\nja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun\ntahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi\ntottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni\npidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.\n\n\"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain\nepäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä\nsota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eli\n_guerillero_. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on\nmaitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä\nei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee\nkaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä\nkaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja\nviimeinen tuho tulee?\n\n\"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin\nsopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi\nmasentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni.\nKapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez\noli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on\nvain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut\ntaisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua.\nMinulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit\novat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja\npahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää\naikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa\npartiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen\nvihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka\nkonnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on\nniin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.\n\n\"Jospa vain olisit täällä -- oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit\ntäällä -- niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen\nkauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat\nminua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni\ntipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee\nja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni.\n_Tulethan?_ En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet\nmilloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani -- mutta en tahdo\nkertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun\nepäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että\nsinä tulet varmasti minua noutamaan.\n\n\"Välistä leikin Evangelinan kanssa -- ainoata leikkiämme. Kokoilemme\nvillejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka\nonnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni.\nHymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen\nkyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä\noloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.\n\n\"Kun palaat Kubaan -- katso, uskoni on vahva jälleen -- niin vältä\nmenemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä\nkanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta\nminä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui.\nHän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San\nSeverinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt\nloisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen\nvaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?\n\n\"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en\nvoi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun\non tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti\nkuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama\nkuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan,\nmikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti\nLopezilta.\n\n\"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin\nollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin\nnytkin vain sinulle.\n\n\"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on\ntämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin\nnyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen\nauringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen\nmasentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni\npyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä\nsinun tarvitsisi hävetä minua.\n\n\"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava.\nSuokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten.\nToivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä\nkirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta\nnyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension\nmajassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta\nmiehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun\npiirrän nimeni:\n\n\"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.\n\n\"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nETSINTÄ ALKAA.\n\n\nKun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle\narkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. \"Käsialani on hyvin sievä --\"\n\"Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti --\" \"Majassa\non kylmä --\" ... Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä\nrohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen\nkirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen\nkoko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki\nritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei\nhän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. \"Oi,\nJumalani! Tule pian, jos rakastat minua!\" O'Reilly hypähti tuolistaan\nja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.\n\nHerra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen\neteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä\nkäypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä -- mieshän aivan hypähteli;\nääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja\nkylmät.\n\n\"Palkkani ja paikalla\", alkoi Johnnie.\n\nHerra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän\nihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman\nliikeneuvottelun luonne.\n\n\"Hyvä O'Reilly\", sanoi hän. \"Neuvon teitä --.\"\n\n\"En tarvitse neuvoja, vaan rahaa\", tiuskaisi toinen. \"Jätän toimeni.\"\n\n\"Todellakin? Milloin sitten aiotte lähteä?\"\n\n\"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni\nteitä pian henkilökohtaisesti.\"\n\n\"Herra Carter ei olisi milloinkaan --\"\n\n\"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio --\"\nO'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän\ntarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. \"Koetapas nyt joutua,\nvanha hyytelökala!\"\n\nO'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki\nparhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.\n\nJohnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja\nkahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän\najatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta.\nRosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta\nMatanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa,\nmiten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä\ntuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia,\netenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia\nsuurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin\ntakaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa\noli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi\njonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin\njoukkoihin.\n\nO'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban\navustamisyhdistyksen toimistoon.\n\nSiihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota\nKuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin\nvähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta\nja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin\nKuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli\nsijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät,\nettä kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto\nhankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen\nkuljetuksesta kapinallisille.\n\nToimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä\nei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut\nmissään huomattavissa -- sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen\nnäkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja\npettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli\nkysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.\n\nJohnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten\nsaada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen\nhymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin\nvastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin,\nerään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.\n\n\"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?\" kysyi tämä\nhienostuneella äänenpainolla.\n\nO'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut,\nkysyi herra Enriquez:\n\n\"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?\"\n\n\"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle,\nmissä eversti Lopez tätä nykyä majailee.\"\n\nEnriquez silmäili puhujaa terävästi. \"Tuo tieto mahtaisi todellakin\nolla hyvin arvokas\", sanoi hän. \"Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä\ntäällä juuri mitään Kuban tapahtumista -- ainakin paljon vähemmän kuin\nespanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä.\"\n\n\"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?\" lausui Johnnie hymyillen\nvaloisinta hymyään.\n\n\"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää,\nkehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin\nhuolissanne?\"\n\n\"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona.\"\n\n\"Niinkö?\" Enriquez kohautti kulmiaan. \"Ei suinkaan tuon kuuluisan\nVaronan aarteen perijätär?\"\n\n\"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa.\" Sitten oli hetkisen\nhiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä\nreunaan. \"Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli\nasianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta --\" O'Reillyn\nääni sortui. \"Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun.\" Ja\nhän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. \"Tapani\nei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan\nteidät uskomaan, etten ole vakooja.\"\n\nHän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään\ntuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin\nosanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:\n\n\"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun\nlukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla\nurhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset.\"\n\n\"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en\ntohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta\nmaihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti\nLopezin luo.\"\n\nHerra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. \"Mitä äsken teille sanoin,\non aivan totta\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia\nmuukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta -- nytpä\ntiedän.\" Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän:\n\"En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä,\njoten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen.\nMutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon\nvoin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia\nKubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen\nnimensä on Alvarado.\" Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka\nhän antoi O'Reillylle. \"Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama\nkuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään\nkäykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin\nKubassa saisitte ehkä katua sitä.\" Herra Enriquez ojensi hänelle\nkätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. \"Älkää\nminua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta -- pelkään\nteidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen.\"\n\nTohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen,\nodotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä\nasian esitystä.\n\n\"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan\",\nmyönsi hän. \"Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa\nhulluutta; teidät karkoitettaisiin heti -- nuo ystäväinne viholliset\npitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä\nkapinallisten luo --\"\n\n\"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä --\"\n\nTohtori hylkäsi ehdotuksen heti. \"Ettehän suinkaan luule, että\ntämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja\nehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä\nlöydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään\nonnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu,\njoutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan\nystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia,\nherra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta.\nHänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä.\" Hän otti\nsilmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. \"Meitä Alvaradoja\non vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me\ntyöskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta.\nMinä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät.\nOlkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä,\nsillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä -- rakastan\nheitä suuresti.\"\n\n\"Teen kuten sanotte.\"\n\n\"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee\neräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille\npaikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden\nsattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin:\n'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä\npiiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei\ntarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte.\"\n\n\"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä\nkäyttää\", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn\nkasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. \"Teidän ei tarvitse sanoa enempää.\nEi kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran,\nmutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta\nhän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta\nmainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän\ntietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten\nluo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte\nsitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?\"\n\n\"Lähdemme heti tiehemme.\"\n\n\"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin\nsatamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan\nvalvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies.\"\n\n\"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan\nkansalainen --\"\n\n\"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan\", varoitti tohtori.\n\"Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan\nvaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut\nmaat.\"\n\n\"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet\nturvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu.\"\n\nAlvarado nyökäytti hymyillen päätään. \"Jumalani! Miten tämä maailma\nolisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista\nsydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian\njälleen nähdä teidät ja -- vaimonne.\"\n\nO'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen\ntaputti häntä ystävällisesti olkapäälle. \"Tulkaa palattuanne luokseni\nja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea\nmatkalle, toveri.\"\n\n\"Hyvästi, _señor_. Olen teille syvästi kiitollinen.\"\n\nO'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa _Dunham\nCastle_'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana\nmuutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon,\njota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren\naallokossa.\n\nLoppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai _Dunham\nCastle_ taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti\nvasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin\nankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman\nahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän\nnopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita\nJohnnie O'Reilly iloiten hengitti.\n\nHänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku,\nvälttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä\nollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun\nlaivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: \"Halloo!\nKapinallisilleko aseita, vai mitä?\" O'Reilly naurahti. \"Tämä on vain\nvanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin.\"\n\n\"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte\nsen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä.\"\n\n\"Aivanko totta?\"\n\n\"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne.\"\n\nMutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset,\nmutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua\nainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten\nhousujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa\nkangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen\nsisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään\nvasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu\nhuomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja\nmuutti ylleen kevyemmän puvun.\n\nAurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään\nNuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman\nvesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein\npaikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin\nkoko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja\nvehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka\nO'Reilly tunsi.\n\nLähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin\nespanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta\nkuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita\nrannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.\n\nVaikka _Dunham Castle_'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he\nodottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat\nhuolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai\nO'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja\nhalusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen\nvapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa\njoka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja\nlähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä\nkaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat\nvaltiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen\nailahduksen.\n\nMutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen\nalkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli\nJohnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella\nkätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua,\nettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä\nmitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat\nyhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli\ntiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu\naina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään,\njolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen\nkantajalle.\n\nO'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan\nja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi\nkiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä\nyllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.\n\n_El Gran Hotel Europea_ oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen\nvähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli\nNuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä.\nRakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan\nkiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen\ntomun peitossa ja pihalta -- tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta\nkeittiöstä -- levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen\nateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.\n\nSeñor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies,\njoka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti\naivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan,\nmielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan\näkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi\nvain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode,\npesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä\nentisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta.\nKun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän\nepäillä jotakin.\n\n\"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?\" kysyi herra Carbajal vilkuillen\nympärilleen pienillä silmillään.\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Onko vadissa vettä?\" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili\nohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.\n\n\"Kokonainen valtameri.\"\n\n\"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat.\nMutta -- missä ovat muut matkatavaranne?\"\n\n\"Muuta ei olekaan.\"\n\n\"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustaja.\"\n\n\"En ole.\"\n\n\"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka?\nNiin, Kuba on kaunis.\"\n\n\"Kerrassaan ihana, ainakin siitä päättäen, mitä olen nähnyt.\"\n\nHerra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. \"Kas, kas! Tehän\ntunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset.\nTe veitikka!\" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen\nsiten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen\nyrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. \"Niin, te amerikkalaiset olette\nurhoollista väkeä\", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua\nkaikin mokomin vireillä, \"ja haluatte olla aina siellä missä\ntaistellaan.\"\n\n\"En ainakaan minä. Olen rauhan mies.\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. \"Nuevitaksessa\nei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista -- paitsi sota.\"\n\n\"En ole matkailija.\"\n\n\"Vai niin. Sepä merkillistä.\" Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle,\njosta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. \"Ei matkailija eikä\nkauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?\"\n\nO'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen\nmiellyttävät kasvonsa. \"Matkustelen terveyteni tähden\", sanoi hän.\n\n\"Tekö --!\" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa\nheilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. \"Jumalani!\nHa, ha! Olettepa todellakin sukkela!\"\n\n\"Olen sairas\", sanoi O'Reilly ontosti.\n\n\"Mikä tauti teitä vaivaa?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kolotus.\"\n\n\"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan\njäykkyyttä --\"\n\n\"Kas niin! Tiesinhän sen!\" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän\ntarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. \"Annatte\nminulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee\nmuuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo\nhaudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät\nmilloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän\njo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon.\nKiitän teitä, señor.\"\n\n\"Ette ole sairaan näköinen\", mutisi Carbajal. \"Olette aivan erilainen\nkuin tuo toinen amerikkalainen.\"\n\n\"Kuka toinen amerikkalainen?\"\n\n\"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki\nverta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto\nPrincipeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut.\nMinä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis\nmielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain\ntahdotte.\" Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas\npöytiensä ja kärpästensä pariin.\n\nO'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että\nhotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten\nkanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin\npätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta\nkun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän\npäätti turvautua siihen.\n\n\n\n\nVII.\n\nMIES, JOKA TAHTOI OPPIA TUNTEMAAN ELÄMÄÄ.\n\n\nMyöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä\nseurailtiin -- sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti\nkuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi,\nettä hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi\nhän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan\nalainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän\nkuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen \"varjonaan\", oli majoittunut\nviereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa,\nettä hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä\noli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt\noli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä\npistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä\nhyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa,\nniin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse\ntarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta,\nmutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään\neikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui\nherra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.\n\nHerra Carbajal oli heti valmis. _El Gran Hotel Europea_ oli\nensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä\nsisustettaessa. _Señor_ O'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein\nasettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin\nparhain -- ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa\nkylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis -- huoneessa oli\ntällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen\ntunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal\nlupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.\n\nO'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan\navojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja\nkaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia\nvasemmassa kainalossaan.\n\nHän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen\nvaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt.\nHymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon\nohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti,\nsillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa\ntallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa,\njohon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.\n\nSyödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä\naamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin\npalattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita\nmuutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja\nvihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa\nhammassärkyä.\n\nHerra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin,\nettä kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen\nvaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset,\nkuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus\nja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua\ntuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen\nniin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto\nei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto\npitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin\nsaattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin\nkuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai\ntodennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä\nsäännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian\ntarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen\nhampaansa olivat täysin terveet.\n\nO'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta\nonnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta\nveisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki\nuinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen\nposkeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja\nkysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.\n\nHerra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas\nAlvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin\nseuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.\n\nKoska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan\npäivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän\nyksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia\nja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi\nhänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:\n\n\"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte\nhäntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan.\"\n\nPäiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän\nhätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.\n\n\"Ken olette?\" mutisi hän.\n\n\"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää\nsäikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta\nhän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden.\"\n\n\"Mitä tahdotte minusta?\"\n\n\"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin.\"\n\n\"Varjo\" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman\ntyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: \"No hyvä. Lähden puolen tunnin\nkuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä\nvoin tehdä.\" Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.\n\nTohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret\nmaarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä\nolivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli\ntämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui\npaikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän,\nmiten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon\nkiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:\n\n\"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan\nnäin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen\nkummalliset terveiset oikein merkitsevät?\"\n\nTohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan\nkimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi\nsyyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.\n\n\"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja\", sanoi\nAlvarado. \"Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä\nsitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?\"\n\n\"Siinäpä juuri pulma onkin.\"\n\nTohtori oli hetkisen vaiti. \"Teidän on lähdettävä Puerto Principeen\",\nsanoi hän vihdoin. \"Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja\nveljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä\nhänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle\nFelipeltä.\" Hän hymyili. \"Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta\nsitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon,\nmutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja\nvannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole\nlainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se\nhänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle.\nTahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee\nkirjan.\"\n\nO'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten\nperille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan\nvälttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin\nennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.\n\nSeuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan\nlähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen\nlaukussaan ja hänen alituinen \"varjonsa\" ratsasti vaunun vieressä.\n\nPääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban\nmuutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja\ntiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat\nja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat\nmerirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin\nlaadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat\neksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria\nsavimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty\npäivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään.\nKirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen\nvuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen\npäämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta\nkertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen\nja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi,\nettä kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt\neikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella\nei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin.\nJa jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten\nsotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä,\nvartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan.\nNyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi\nsaarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut\nhevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.\n\nKuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja\nhänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo\nharjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet\nkapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla\nnäytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti\ntoivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut\nvielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat\nmetsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat\ntänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi\nsuojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta\nsilloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun\nkaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään\njohdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata\nyleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?\n\nEspanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin\nmahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta\nespanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi\nvihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse\nsodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien\nja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi\nollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa\nperiaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä\nvain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet,\njotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet\nveljeyden liiton.\n\nNäissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa\nmehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin\nmurteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi,\nettä huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä\nja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat\noudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei\nsaanut kukaan selvää.\n\n\"Hei, George!\" huusi hän, \"tuokaa minulle keltaista mehuvettä.\" Sanat\nlausuttiin painokkaasti. \"Ja oikein iso lasi.\"\n\nEdeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen\nhituistakaan hänen puheestaan.\n\n\"Mehuvettä -- vettä ja jäätä. _Jäätä_. JÄÄTÄ!\" toisti mies yhä\nkovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän:\n\"Ettekö tiedä mitä 'jää' on?\" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa\nympärilleen ja värisi. \"Kylmä, palelee!\"\n\nNyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä\nkiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.\n\nO'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. \"Nuevitaksen hotellin isäntä\nsanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette --\"\n\n\"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut\ntäällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan\ntappaa minut, minkä hän melkein tekikin.\" Herra Branchin koko luisevaa\nolemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. \"Mitä\npiditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en\nvälitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston\nmiehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin.\"\n\n\"Sitä minäkin epäilin.\"\n\nHerra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen\neteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen\nja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi hän.\n\nO'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. \"Karvasvettä\", sanoi hän.\n\n\"_Karvasvettä_! Ja minä kun pyysin mehuvettä.\" Branchin ääni aivan\nvapisi. \"Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää\ntuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!\" Sadatteluja, jotka\nhöystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata.\n\"Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin\", ja hän kiristeli\nuhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.\n\nEdeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa\nsamalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän\nosoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.\n\nMiehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly\nolisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: \"_Un vaso de\nagua con hielo_.\" Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen\nanteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.\n\n\"Te siis taidatte kielen\", ihmetteli herra Branch. \"Minä en opi sitä\nmilloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan\ntämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi\nmyrkyttää ihmisen kuoliaaksi.\"\n\nO'Reilly nauroi. \"Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan\nsanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin.\"\n\nHerra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. \"Tulin tänne kapinaliikettä\nseuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät\nsalli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat\nvahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan.\"\n\n\"Lähdettekö kotiin?\"\n\n\"En uskalla.\" Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. \"Keuhkot päin\nhiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä\nteillä on Kubassa tekemistä?\"\n\n\"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden.\" Toinen todellinen sairas\nvain tuijotti. \"Minua vaivaa kolotus.\"\n\n\"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin\nainoa --\" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta --\n\"ainoa työni -- hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä\nyskästä ei voi erehtyä, vai mitä?\" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi:\n\"Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin,\nkävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain\npaljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä.\nTulin tänne parantamaan keuhkojani ja -- tarvitsen apuanne.\"\n\nO'Reilly hämmästyi. \"Miten voisin auttaa teitä?\" kysyi hän.\n\n\"Ottamalla minut mukaanne.\"\n\n\"Mukaani? Ja minne sitten?\"\n\n\"Kapinallisten luo, tietysti.\"\n\nMiehet katselivat hetkisen toisiaan. \"Mitä ajattelettekaan --?\" alkoi\nO'Reilly.\n\n\"Puhumatta paras! Tehtäväänne en luonnollisestikaan tiedä -- olette\nluultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset\novat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita\nnäyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala\nparatkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei\npysty minuun. Luulen teidän voivan auttaa minua -- ottaa minut mukaan,\ntahdottehan?\"\n\n\"Entä yskänne? Miten sen kävisi?\" kysyi Johnnie uteliaasti.\n\nHerra Branch oli hetkisen vaiti. \"Asian laita on siten\", virkkoi\nhän sitten, \"että minä pelkään kuolla näin tuuma tuumalta ja tunti\ntunnilta. Pelkään sanomattomasti.\" Näytti mahdottomalta, että tuon\nsairaan miehen posket olisivat voineet käydä enää valkoisemmiksi, mutta\nnyt hän kalpeni huomattavasti. \"Jumalani! Ette voi kuvitellakaan,\nkuinka käy hermoille, kun näkee itsensä vähitellen kuihtumistaan\nkuihtuvan. Tahtoisin tämän loppuvan äkkiä, näin!\" Hän huudahti\nviimeisen sanan kovasti ja näpsäytti sormiaan. \"Olen jo pari kertaa\nyrittänyt, mutta rohkeutta puuttui. Merkillistä, vai mitä? Sitten\nsanoivat lääkärit, että toinen talvi New Yorkissa saattaisi minut\nehdottomasti ruusupuiseen näytearkkuun, ja silloin minä lähdin\nColoradoon, mutta siellä tautini vain paheni. Sitten päätin lähteä\nKubaan ja yhtyä kapinallisiin ja -- antaa luotien pitää lopusta huolen.\nEspanjalaisia en ole milloinkaan voinut sietää -- heidän ruoanlaittonsa\ninhoittaa minua. Ja sitäpaitsi tahdon niin mielelläni nähdä, missä ja\nmiten luotini kohtaan. Jännitys, tuo 'elämän suola', kuten joku on\nsanonut, houkuttelee vahvasti. Mitä pidätte suunnitelmastani? Pelaan\nmaailman korkeinta peliä.\"\n\n\"Enpä juuri mitään\", tunnusti O'Reilly rehellisesti.\n\n\"Luonteiden erilaisuus. Luulen, että päähänpistoni on sairaalloisuutta,\nmutta olkoon. Olen nyt täällä, mutta nuo kirotut Romeot eivät päästä\nminua kaupungista. Jos olette se, joksi minä teitä luulen, niin\nauttakaa minua. Olen tosin vain mädännyt haaska, mutta tahdon tapella,\njos kubalaiset huolivat minusta.\"\n\n\"Tiedättekö, missä kubalaiset ovat?\"\n\n\"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni,\nniin näytän teille erään kartan, jos haluatte.\"\n\n\"Kiitän\", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\nESPANJALAINEN KULTARAHA.\n\n\nPancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan,\nettä Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän\nsaavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko\nomaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä\nsaakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman\njälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut\njonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta\nkaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja\nkätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan\nepäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.\n\nCueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden\nhän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi\nkartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin\njärjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun\nalue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain\nmuutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei\nmitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien\nasunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän\nkävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri\nperustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta\nLa Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät\nihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja\ntäysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa\nhänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli\nhimoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään\nkaiveli sanomaton katkeruus.\n\nCueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan,\njoille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun\nhän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli\nrikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta,\njoita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.\n\nHän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin\nhyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia\nkohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä\nsitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja\ntilinteon päivä oli kerran koittava.\n\nJa aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja\neräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki\nespanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen\nvaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä,\njohti eräs huimanrohkea poika.\n\nCueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä\nminnekään yksinään ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä\npahoja unia.\n\nEräänä päivänä hävitti tuli Cueton sokeriruokoistutukset ja hänen\ntyömiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien\nratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin\npäin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen\nespanjalaisen joukon päällikkö, tuon innoittavan joukon, joka oli\nmuodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka\nolivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten\nkaltaisia.\n\n\"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta\", murahti Cobo\nkuultuaan Cueton asian. \"Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata\nteitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa.\" Eversti hymyili\nhappamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen,\nettä saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään. Hän\npuhui aina kovalla äänellä ja käyttäytyi mahdollisimman pöyhkeästi, ja\nhänen Santa Claran maakunnassa tekemänsä urotyöt olivat sitä lajia,\nettä niistä puheltiin vain miesten kesken.\n\nCueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen\nluottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkätähden laki kyllä\nsuojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti\nolevan sangen vähäinen. Hänen mielestään vallitsi maassa vain yksi\nlaki, väkevämmän oikeus.\n\n\"Miksi tulette minun luokseni?\" kysyi hän.\n\n\"Tuo poika on vaarallinen\", selitti Pancho. \"Hänet on tuhottava.\"\n\n\"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin.\nMurhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä,\nmutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on\ntyötä yllin kyllin.\"\n\n\"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne\",\nsanoi Pancho hidastellen. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs\nkertomus Cobosta ja hän jatkoi: \"Heitä on kaksi, poika ja tyttö, kuten\ntiedätte.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Voin opastaa teidät Asension majalle, jossa he nyt oleskelevat.\"\n\n\"Vai niin! Hm!\" Cobo kävi miettiväiseksi. \"Kuinka vanha on tyttö?\"\n\n\"Kahdeksantoista.\"\n\n\"Ja ruma kuin alligaattori, vai mitä?\"\n\n\"Ohoh! Hän on Matanzan kaunein tyttö. Kaikki miehet olivat häneen\nhullaantuneet.\" Cueton silmät kiiluivat viekkaasti, sillä hän tiesi\nosuneensa oikeaan Coboon nähden. \"Hän olisi saanut vanhan Castañon\nrahoineen päivineen, jos hän olisi tahtonut, mutta kapinaliike oli\nhurmannut hänet kokonaan. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten\ntiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille.\"\n\n\"Lopezilleko? Olivatko he vakoilijoita?\"\n\n\"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti\nsivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo\nmursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin\nentisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä.\nSellainen tukka ja sellaiset silmät ja iho kuin maito. Ette voisi\nuskoa, että sellaista suloutta on olemassakaan.\"\n\nEversti Cobo, partiojoukon päällikkö, nuolaisi turpeita huuliaan ja\nsiveli suurella kädellään lyhyeksi leikattua tukkaansa. \"Sanoitte\ntietävänne, missä hän -- missä he oleskelevat?\"\n\n\"Tarkalleen. Sinne on tuskin päivän matka, ja teidän ei tarvitse ottaa\nlukuun muita kuin poika.\"\n\n\"Mitä maksatte hänestä?\" kysyi eversti tylysti ja Cueto istahti\ntekemään laskelmia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?\" kysyi Rosa eräänä iltana\nveljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli\nEstevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän. \"Lopezin sanansaattajat menevät suoraan Key\nWestiin.\"\n\n\"Miksi hän ei sitten tule?\"\n\n\"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia\nvaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä.\"\n\nTyttö huokaisi. \"Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu\nminusta aivan kuin hän olisi luonani -- olen tuntevinani hänen\nläsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni.\nKuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä --\"\n\n\"Älä nyt turhia latele!\" huudahti Estevan; \"ikäänkuin hän voisi muita\najatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin\nkertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden?\nHän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä.\" Nuori Varona joutui\naina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti\npuheenaihetta. \"Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla\noli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää\ntuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen\nsille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton\nsatoon on jälleen tuleva aika iso lovi.\"\n\n\"Aiot siis jatkaa hävitystäsi?\" kysyi tyttö.\n\n\"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka\nvalelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta\neivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon\nparemmat.\"\n\n\"Tuo oman alueemme hävitys tuntuu niin hirveältä.\"\n\n\"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?\"\npuuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu\nkääntyi Pancho Cuetoon. \"Hän luulee olevansa turvassa ja hän\nvalmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän\nei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin\nhänkin meidän onnemme tuhosi.\"\n\nRosa pudisti surullisesti päätään. \"Niin, olemme todellakin kaikkea\nvailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme!\nOlimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta\nköyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?\"\n\n\"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt\", mutisi veli vältellen, \"sillä\nsellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle.\"\n\n\"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit\nmyymään sielunsakin.\"\n\n\"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä\nmausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta\nolisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?\"\n\n\"Niinpä niin.\" Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: \"Onkohan Cueto\nmahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin --\"\n\n\"Hän ei ole löytänyt sitä\", sanoi Estevan varmasti, \"ja minä -- minä\nluulen melkein tietäväni, miksi.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Luulen tietäväni, missä aarre on.\"\n\n\"_Estevan_!\" Rosa tuijotti veljeensä suurin silmin.\n\n\"Niin juuri. Siitä saakka kuin --.\"\n\n\"Missä se on?\" kysyi tyttö henkeään pidättäen.\n\nKatseltuaan joka taholle ympärilleen Estevan kuiskasi: \"Vanhassa\nkaivossa.\"\n\n\"Lasket leikkiä.\"\n\n\"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian --\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on\nkokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät,\nvaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä.\nKukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden,\nettä he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia,\nja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla\nvainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko\nkartanon.\"\n\nRosa oli pettyneen näköinen. \"Otaksut siis, että aarre on kaivossa?\"\n\n\"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan\", väitti poika. \"Katsopas\ntätä\", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan,\njonka hän pani Rosan käteen.\n\n\"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha\", sanoi tyttö. \"En\nole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?\"\n\n\"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle -- välistä luulen itsekin\nniin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta.\" Rosa oli\naivan mykistynyt. \"Hän puristi sitä kovasti\", jatkoi Estevan, \"mutta\nkun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa.\nTuntui aivan siltä kuin -- kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle.\nOlin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon\nmitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää\nja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen\nkädessään.\"\n\nRosa kykeni tuskin sanomaan: \"Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo\nennenkuin hän putosi.\"\n\n\"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän\nhaparoi ympärilleen.\"\n\n\"Eihän sitä voi varmaan sanoa. Ehkä --\"\n\n\"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me\nvihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan\najatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen\ntuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin\nkultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän\nsai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki\nkaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan\non täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä\ntutkin paikan ja -- sitten saamme nähdä.\"\n\nRosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. \"Eikö\nse olisi ihanaa?\" huudahti hän. \"Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja\nomistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea\nhyvää -- niin, kaikkea hyvää!\" Hänen huulensa vapisivat. \"Minulla on\nniin nälkä!\"\n\n\"Pieni tyttö-parkani!\"\n\n\"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän.\" Rosa joutui aivan\nhaltioihinsa. \"Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain\ntulee.\"\n\nEstevan hyväili hänen hiuksiaan. \"Hän tulee varmasti, älä ollenkaan\npelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen.\nMinä -- minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni\nen luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla\nkauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa\npelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani -- enkä voi mitenkään\naina olla luonasi.\"\n\n\"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin\nniittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa.\"\n\n\"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi\nnäin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja\najatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten.\"\n\nEstevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli\neräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa\nmausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään\nvihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin\nmenneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen\nisänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho\nCuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli\nantanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi\nottaa huomioon. Nuo neekerit olivat kuumaveristä väkeä ja niin ollen\nhuonoja ampujia, mutta jokaisella oli vyöllään pitkä veitsi, jota he\ntaas osasivat käyttää erinomaisesti. Oltuaan Estevanin johdolla ensin\npienemmillä ryöstöretkillä heillä alkoi olla jonkinlainen käsitys\ntehtävästä, johon he olivat antautuneet, ja oppivat pian ehdottomasti\ntottelemaan päällikkönsä käskyjä.\n\nKuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan\nheidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt\nkaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Maceo\noli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava\nsotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan\nja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuballe myös paljon\nsuuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen\nsankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut\nkansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet\nyhtenä miehenä sortajaa vastaan.\n\nSeuraavana aamuna oli Estevan jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli\nmääräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton\nvainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La\nJoya'an oli pitkä matka vuorten yli.\n\n\"Ole varovainen\", pyyteli Rosa. \"Kuolen pelosta ja huolesta.\"\n\n\"Sinun itsesi tulee olla varovainen\", nauroi Estevan. \"Tähystelkää\ntarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule\nkenenkään teitä häiritsevän, espanjalais-roistot ovat saaneet minulta\njo niin monta kertaa rokkiinsa ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon,\njos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri.\" Estevan suuteli\nhellästi sisartaan ja karkuutti sitten tiehensä risaisen joukkonsa\netunenässä.\n\nRosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat\nviidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa\ntalousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli\nkaikki valmista, menivät he kasvistarhaa perkaamaan.\n\nEvangelinan kiintymys valtijattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt,\nvaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, olisi hän palannut\nrakastamainsa kaksoisten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt\nvastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin ja\nRosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen\nmaatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä\nkaupan mahdolliseksi ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän:\nhänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä\nhänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo\nennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.\n\nEvangelinan iloa saada jälleen hoidella Rosaa, olla hänen seurassaan\njoka päivä, koskea häneen ja palvella häntä, häiritsi vain se, että\ntyttö oli niin syvästi onneton. Hän torui ja pauhasi, kun ei muu\nauttanut, ja teki kaikkensa ilahduttaakseen vierastaan; hän vartioi\ntätä kuin haukka eikä mikään työ Rosan hyväksi ollut hänen mielestään\nliian raskas. Jos joku olisi lähestynyt Rosaa paha mielessä, niin hänen\nolisi käynyt onnettomasti, sillä Evangelina oli vahva ja vikkelä;\nhänellä oli miehen jäntevät kädet ja isänsä, Sebastian-vainajan jäyheä\nluonne.\n\nTämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne\nrauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä kului\ntämäkin päivä tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina\ntyöskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään,\nsamalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara\nvoisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan\nillallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten\nhe istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan\nO'Raill-ye'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti\npitäisi saapua.\n\nAsension majassa ei ollut enää kynttilöitä, ja jos olisi ollutkin, niin\nnaiset eivät olisi tohtineet ottaa tulta. Pimeys on takaa-ajettujen\nystävä; päivällä ovat vaarat lukemattomat.\n\nKun Rosa oli huolissaan veljestään, lohdutti Evangelina häntä kaikin\ntavoin. \"Älkää olko peloissanne, pieni kyyhkyseni\", sanoi hän,\n\"Estevan-herra on suuri soturi. Espanjalaiset voivat todellakin olla\nhyvillään, ettei hän ole kenraali, sillä hän ajaisi heidät Kubasta\ntuossa tuokiossa.\"\n\n\"Hän on niin uhkarohkea.\"\n\n\"Hän tietää kyllä, mitä hän tekee, eikä Asensio sitäpaitsi sallisikaan\nhänelle mitään pahaa tapahtuvan. Sanoinpa vielä Asensiolle, että jos\nhän sallisi Estevanin saada yhden naarmunkaan, niin minä vetäisisin\nhänen mahansa halki hänen omalla puukollaan. Ja Asensio tuntee minut\nkyllä. Nyt alkaa jo tulla liian viileä ja yöilmasta saa kuumeen.\nHiipikää nyt vuoteellenne, kullannuppuseni, ja uneksikaa kauniista\nsulhostanne.\"\n\n\"En, tahdon vartioida kanssasi!\"\n\nEvangelina närkästyi. \"Menkää!\" huudahti hän. \"Miten punaisten\nposkienne käy, ellette nuku? Luuletteko, että tuo amerikkalainen huolii\nvanhasta ryppyisestä akasta? Hän voi olla täällä jo huomenna -- olenpa\nmelkein varma siitä, että hän onkin.\"\n\nRosa totteli, vaikkakin vastahakoisesti. \"Nukun hetkisen\", sanoi hän,\n\"mutta sitten on minun vuoroni valvoa.\"\n\nTietäen hyvin nuorten unen Evangelina suostui ehdotukseen mielihyvällä,\nmutta päivänkoittoon oli vielä pitkältä, kun Rosa ilmestyi majan\novelle ja tuli lupauksensa mukaan vahtivuorolleen pahoitellen, että\noli nukkunut liian kauan. Evangelina vastusteli, vaikka hänen silmänsä\ntahtoivat painua kiinni ja haukotuksista ei ollut parin viimeisen\ntunnin kuluessa tahtonut tulla loppuakaan. Mutta tyttö ei hellittänyt.\n\"En voi enää nukkua\", sanoi hän. \"Miksi täytyy minun maata valveilla\npimeään tuijottaen, kun yhtä hyvin voin antaa sinun levätä.\" Hän\nistahti Evangelinan paikalle ja sipaisten pienet jalat allensa hän\nnojasi leuan käteensä ja alkoi muistella O'Reillyä. Hetki oli kuin\nhaaveilua varten luotu. Viidakosta ei kuulunut risahdustakaan ja yön\ntumma taivas oli täydessä tähdessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jättäkäämme hevoset tähän\", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle\neversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja\nvaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli\ntarpeettomasti pidentänyt.\n\n\"Olemmeko perillä?\" ärjäisi upseeri.\n\n\"Ei aivan, mutta polku on kivinen ja hevosten jalat --\"\n\n\"No voi sun --\" Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten laskeutui\neversti maahan. \"Kuulkaahan, parahin Cueto\", sanoi hän uhkaavasti,\n\"minä vannon, ettette ikinä unhota minua, jos vain kerran vielä eksytte\ntieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö! Musta kuin helvetti.\"\n\n\"Tulee valoisa ennenkuin arvaammekaan\", selitti Cueto hermostuneesti.\n\n\"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt\nminut.\" Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia\nvartioimaan ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin\ntähtien valossa.\n\n\n\n\nIX.\n\nROSVOT.\n\n\nYllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet\ntämmöisiin tehtäviin. Penkillä kyyröttävä Rosa ei nähnyt eikä kuullut\nmitään, ennenkuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen\npukunsa, joka oli kuin fosfori välke tummassa vedessä, ilmaisi hänet\nheti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän\nhuusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja\nhän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.\n\nEvangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä\nsisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu\nja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta\nkuului taistelun melske ja harvat, puunkuorilla päällystetyt seinät\ntaipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen\nkuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat\nylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä\nkurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.\n\nRosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen\neverstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden\nsuultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan.\nHän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä\nhyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään,\nmutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi\ntodellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa\nhuudahti jälleen hänen nimensä ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:\n\n\"Missä poika on? En kuule mitään tuon lutkan rääkkymiseltä.\"\n\nEvangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä ja taistelun melskekin\nloppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen\nsäkeniä vaatteistaan ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa\nkäsipuolesta perässään. Musta nainen, jonka vaatevähät olivat ottelussa\nniin repeytyneet, että hän oli melkein alaston, oli tajuton ja jäi\nmakaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.\n\nRosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään.\nHetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin\nsanovan:\n\n\"Miksi ette vastaa?\" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli\nnyt vain roihuava rovio. \"Missä ovat armas veljenne ja hänen musta\nseuralaisensa?\"\n\nRosa tuijotteli tylsästi eteensä.\n\n\"Näyttää siltä kuin he olisivat päässeet kynsistämme\", sanoi Cueto.\n\n\"Ja vain teidän kirotun hitautenne tähden\", ärjäisi Cobo vimmoissaan.\n\"Herran kuolema! Ei paljon puutu, etten lennätä teitä tuohon rovioon!\"\nHänen huomionsa kiintyi jälleen Rosaan, jonka hän kiskaisi käsipuolesta\neteensä. Nykäys havahdutti tytön täyteen tajuntaan. \"Sanokaa heti,\nmissä he ovat!\" jyrisi eversti.\n\n\"En tiedä -- en tiedä, missä he ovat!\" änkytti Rosa. \"Täällä he eivät\nole.\" Hän katsahti rukoilevasti Cuetoon. \"Pancho, etkö tunne minua?\"\n\n\"No, olemmehan antaneet heille kelpo muistutuksen\", sanoi Cueto katsoen\npelokkaasti Coboon. \"Jotakin olemme kuitenkin saaneet, eikö niin?\"\nHän nyökkäsi Rosaan päin. \"Katsokaapas tyttöä tarkemmin. Eikö hän ole\ntäysin sellainen kuin teille sanoin?\"\n\nEversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti. Hän käänsi tytön\nvalkeaa vasten ja murahti sitten:\n\n\"Onpa niinkin! Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa\npalkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä\ntiedätte veljestänne.\" Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. \"Cueto sanoi,\nettä tapaisin hänet täällä. Kas, kas! Älkäähän nyt turhia pelätkö!\nTiedän kyllä, miten naisia tulee pidellä, ja voin vaikka vannoakin,\nettä olette vielä iloinen saadessanne kertoa minulle kaikki.\" Rosvot\nriitelivät jo niukasta saaliista ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi\nheihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.\n\nKäyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi\nmaassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän\npäälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.\n\nPäivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti\nkun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella\npaluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa\ntukihirsissä ja jäljellejääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä\nheikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.\n\n\"Tule, sydänkäpyseni\", sanoi hän tytölle. \"Tuosta haaskasta pitävät\nkorppikotkat kyllä huolen.\"\n\nRosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi\nkyyneleet silmistään ja huudahti:\n\n\"Menkää matkaanne! Ettekö ole jo kylliksi pahaa tehneet?\"\n\n\"Menen kyllä, mutta te tulette mukaani.\"\n\nTyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi\nvihasta. \"Antakaa minun olla!\" huusi hän. \"Mitä pahaa olen teille\ntehnyt? Älkää --\"\n\n\"_Caramba_! Sitä sisua! Ja voimaa on myös kuten äsken huomasin.\nTäytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai --?\" Eversti Cobo sieppasi\nhänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä\nvähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEstevanin joukkue saapui hyvissä ajoin San Juanin maakuntaan vuorten\ntakana, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat\nperillä La Joya'n alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko\ntiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden\npitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä\npäin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin\nmetsään ja satuloihin kiinnitetyt säkit otettiin mukaan. Säkeissä\noli käärmeitä, joista suurimmat olivat kahdeksankin jalan pituisia.\nNiiden häntään neekerit sitoivat nahkahihnan, johon oli kiinnitetty\npalanen sähkölennätinlankaa. Lennätinlangan päässä oli silmukka,\njohon pujotettiin öljyssä lioitettuja vaateriepuja. Kun nämä\nalkutoimitukset oli saatu valmiiksi, vietiin matelijat eri paikkoihin\nsokeriruokovainioon ja rievut sytytettiin.\n\nSatulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset\nhienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle\nkypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat\nliekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja\nhuojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa.\nLiekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun\nruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia\nhuumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä,\njoka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli\nmahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä\neri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva\nsankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa\nsuuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta\nja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.\n\nEstevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa\nonnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti.\nAuringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan\ntaaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa,\nikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.\n\nOttaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi\npilkallisesti itää kohti.\n\n\"Hyvästi, Pancho Cueto!\" huusi hän. \"Siinä terveiseni kaksoisilta,\njoita niin hellästi rakastat!\"\n\nErään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi\nkerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä.\nNeekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa\npaikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut\nsiihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat\nlevänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti,\nsillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi\nmiesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin\nYumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.\n\n\"Väsyttävä ratsastus\", haukotteli Estevan. \"Nukun viikon tämän jälkeen.\"\n\n\"Niin on\", myönteli Asensio. \"Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt\nraivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan\nsen roiston.\"\n\nEstevan pidätti hevostaan. \"Katsohan!\" sanoi hän; \"näetkö tuota\nvalonkajastusta?\"\n\nAsensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista\nja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.\n\n\"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?\" mutisi hän.\n\n\"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!\" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten\nhuohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat\neteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten\nEstevan huudahti:\n\n\"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme.\" Pelko melkein lamautti\nhänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: \"Ehkä siellä on\ntapahtunut jokin -- onnettomuus.\"\n\nAsensio koetti päästä hänen ohitseen ja jonkun matkaa laukkasivat\nhevoset vieretysten. Kaukaa kajastava valo näkyi nyt selvästi ja\nloimotti kaameasti, kun miesjoukko karahdutti aukeamain poikki sitä\nkohti. Mutta matkaa oli vielä pitkälti ja lännen taivas oli alkanut jo\npunoittaa, ennenkuin kukkulan rinteiden tiheä viidakko harveni.\n\nEstevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen\nviimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän\nsaapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nMajasta oli jäljellä vain tuhkaläjä ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia\ntuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita.\nHeidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.\n\nEstevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri ja hänen\näkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennenkuin\nhe olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille\nja laukaista, oli hän jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset\nalkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain\nmatalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti\nitkien ja kiroten raivoissaan.\n\nMutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa\nkaatui äkkiä luodin lävistämänä ja hän lennähti sen pään yli suin\npäin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti\nloukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltäpäältä punaisen\nsaven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen ja Asensio suhahti\nhänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot,\njotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat\nolivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti\nlaajentuneet, ja ennenkuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio\nsaavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti\npäästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta\njoutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.\n\nToiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen\nrosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen\ntarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat\njoutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto\netunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli\nsivaltanut puukollaan hänen poskensa halki ja säikähdys ja kipu olivat\nlamauttaneet hänet. Valkoiselle takin rintamustalle virtaava veri\nhirvitti häntä, ja kun hän näki miestensä lähtevän pakoon, kiiruhti hän\nheidän jälkeensä. Hän juoksi kasvistarhan läpi painaen haavaa kädellään\nja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.\n\nViidakko oli lähellä ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat rosvot\nkadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asension\nsäikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti\npitkällä puukollaan.\n\nTämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja\nhelposti saavutettu voitto kiihoitti heitä sanomattomasti. Heittäen\nkiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.\n\nRosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja\nnyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä\nparhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan,\nvakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin\nEstevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden\nmukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan\nkiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä\nhirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.\n\nEvangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää\nlujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella\nhoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan,\nmutta sairas ja heikko.\n\nMajan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli\ntyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa\neivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka\ntarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu\nollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.\n\nVain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän\ntiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat\nkostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän\nantaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen\npäästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin\nvainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja\nsiitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä\nsanomattomalla kauhulla.\n\nHän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan\nparasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään\nturvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan\nEvangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä\nkolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän\npientä taakkaa -- hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty\nhiiltyneitä vuodevaatteita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon,\nmutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön\n\"varjo\" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin\nselitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan\näärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen\noli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen.\nHän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta\nepäluuloihin.\n\nOnnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa,\njoten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta.\nMutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli\njokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin\naluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria\npiikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana.\nSitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu,\njoka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen\nlepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi\nsuurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet\nkaton alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän\nlamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja\nhän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan,\njonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti\npoveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan\nmenevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun\nsammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja\nkiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen\npakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän\npudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta\nhän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli\neräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina\nsynkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti\nsitten ripeästi eteenpäin.\n\nAlvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo\nilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly\nlöysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli,\nkuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä\nolijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka\nO'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:\n\n\"Ken olette?\"\n\n\"Ystävä. Älkää pelästykö.\" Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja\notti povestaan kastuneen paketin. \"Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän\npyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän\npalauttaa sen nyt monin kiitoksin.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" Ilmeisesti ei kysyjä ymmärtänyt tästä kaikesta\nrahtuakaan ja hänen äänensä melkein vapisi pelosta. O'Reilly aukaisi\npaperin ja pani kirjan Alvaradon käteen.\n\n\"Katsokaa, olkaa hyvä, ja asia selviää heti. En joutanut koputtamaan\novelle pelosta, että joku seuraisi minua.\"\n\nAlvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän\npyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\nO'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys\nnäytti laukeavan.\n\n\"Nyt käsitän\", sanoi hän hymyillen. \"Mutta kylläpä te pelästytitte\nminut aikalailla. _Caramba_! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina\nomat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään\ntarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla\ntänne. Menkää asuntoonne ja -- antakaahan olla.\" Herra Alvarado mietti\nhetkisen ja jatkoi sitten: \"Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee\nhotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen\nkaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä\ntunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa\nhattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä.\nSeuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa\nilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa.\nTunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa\nkyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennenkuin kukaan\ntulee.\"\n\nO'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen\nhuoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.\n\n\n\n\nX.\n\nO'REILLY PUHUU \"RISAKIELTÄ\".\n\n\nKäyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin\nhuolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin\nasiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää\nolisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä\nnojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko\nkäveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla\njuoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen\nsanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton\nhenkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi\nO'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä\nnäkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen,\nettä Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon\nja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla\nrauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli\nmelkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista\naikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.\n\nVihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa\nkaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi\nkulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua\nhän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti\nmiehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan\nmitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi\nostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman\nkävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi\nnäkynyt missään.\n\nLuomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen\nsuureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle\nhautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti\nedelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei\nketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja\nkuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:\n\n\"Hs! Hs!\"\n\nÄäni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen\nodottamassa. Tämä sanoi nopeasti:\n\n\"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä\npäivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin\nrohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea\nhevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua\npitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne.\nLähellä on pieni linnake --\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden\nkulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä\nportin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät\nkorjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa\nmennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta\njos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä\njompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä\nhänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte\noikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät\ntulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon.\" Mies puristi hymyillen\nO'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.\n\nVihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi\naloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja\nhänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän\noli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä\nsen! \"Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!\" No, viikossahan oli\nvain seitsemän päivää ja sitten -- O'Reilly olisi ollut heti valmis\nantautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.\n\nMutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko\niankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan\nkuumeessa kärsimättömyydestä.\n\nHänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia.\nTämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa\ntautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli\ntodellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt\nhäntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta -- hänen\nalituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla\n-- niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan\nmahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala\nsopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos\nsanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa.\nJokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli\nhänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän\nvälinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään\nkapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään\ntoteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota \"elämän suolaa\", mutta\nkoska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa,\nei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän\npuhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.\n\nTuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin\nManinin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua.\nNeekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi\nvahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla\nilveilemättä hänelle.\n\nMutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä\ntorventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne\nkääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille\npäin.\n\n\"Mitähän tämä merkitsee?\" murahti rohdoskauppias.\n\n\"Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroi maan.\"\n\nO'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike\nkadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin,\nkauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili\nkysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen\ntaholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.\n\n\"Kapinalliset!\" huusi joku.\n\n\"_Dios mio_, ne hyökkäävät kaupunkiin!\"\n\n\"Mahtaisivatkohan sentään rohjeta?\"\n\nKatot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.\n\n\"Jotakin on hullusti\", kuiskasi hän. \"Tuossa metsässä tien varrella\ntapellaan. Meidät on petetty.\"\n\n\"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen\", sanoi O'Reilly. \"Minun täytyy\nlähteä.\"\n\nManin katsoi häneen ihmeissään. \"Ettekö ymmärrä --\"\n\n\"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt.\"\n\nManin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. \"Tehän olette aivan\njärjiltänne\", huohotti hän. \"Ystävämme peräytyvät parhaillaan\nvuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan\nhotelliinne.\"\n\nEnsi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen\namerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli\ntodellakin menettänyt kokonaan malttinsa.\n\n\"Mutta minä menen sittenkin\", huusi hän. \"Kuban kaikki kirotut\nespanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin\nkauan odottanut ja nyt yritän, vaikka --\"\n\n\"Olette totisesti hullu!\" julisti rohdoskauppias. \"Tahdotte siis aivan\ntahallanne tapattaa itsenne?\" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja\nriuhtaisihe irti.\n\n\"Hyvä on sitten\", huudahti Manin, \"mutta ajatteletteko lainkaan meitä,\njotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette\npakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo\npäästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte\nhoukutellut heidät viekkaasti ansaan?\"\n\nNuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme\nlientyi vähitellen.\n\n\"Ei!\" jatkoi Manin. \"Teidän täytyy odottaa, kunnes --\" Hän vaikeni\näkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen\nupseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.\n\nTulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan\nO'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä,\nettä molemmat kuulivat:\n\n\"_Señor_, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän\nteitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista\ntahi luvatonta.\"\n\nO'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. \"Vangitaan? Ja\nminkätähden? Miksi --\"\n\nVieras kohautti hartioitaan. \"En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies,\nvangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa\nvarovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen\njokainen sanansakin kuullaan.\"\n\n\"Miksi ilmoitatte tämän minulle -- te? Oliko -- oliko tämä ehkä jokin\njuoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?\" kysyi O'Reilly. Manin\nkatseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.\n\n\"Ei!\" Upseeri pudisti päätään. \"Olen ystävä -- kubalainen tästä\nunivormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut\nammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän\" -- hänen äänessään oli rukoileva\nsointu -- \"olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en\ntiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta\nvähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat\nlähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt -- ensi\nyönä!\" Upseeri poistui kumartaen.\n\nManin huokaisi helpotuksesta. \"_Caramba_! Kylläpä minä säikähdin.\nLuulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?\"\n\n\"Tuo mies on meidän vakoojiamme!\"\n\n\"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi\ntapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman\nvaralle.\"\n\nNoin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan,\nja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia\nkahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta\noli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa\ntukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki\nkatselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli\nollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi\nhervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti\nylöspäin.\n\nO'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi\npyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui\nhuoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa\ntuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu\nsotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen\nja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen.\nKeskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua\nja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten\nsotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.\n\nJostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen\novensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei\nvoinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan\näkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.\n\n\"Missä perhanassa olet ollut?\" kysyi O'Reilly äkäisesti.\n\n\"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta\n'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin --\"\n\n\"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät\nnitistetään ensi yönä.\"\n\n\"Miksi yöllä?\"\n\n\"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille.\"\n\n\"Mistä meitä syytetään?\"\n\n\"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää\nmeitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?\"\n\n\"Ei -- ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita\npapereita kuin -- kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille.\"\n\nO'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. \"'_Ei muita papereita\nkuin kirje kenraali Gomezille!_'\" toisti hän hillitysti. \"Hyvä Jumala,\nBranch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa.\"\n\nBranch rykäisi kuivasti. \"Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi\nviisainta hävittää tuo kirje?\"\n\n\"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?\"\n\n\"Huoneessani.\"\n\n\"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata\nonnistutko lainkaan.\" O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. \"Mikäli\nolen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, totta kait!\"\n\n\"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?\" sanoi O'Reilly\närtyisesti. \"Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän\nlaimea ja kaikkea vaikutusta vailla.\"\n\n\"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä\nja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän.\"\nBranch oli nähtävästi hyvin hermostunut.\n\n\"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka\nparhaillaan katselee meitä.\"\n\nLeslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli\ntarkoittanut. \"Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä\nminä teen tuolle kirjeelle?\"\n\n\"Sitä juuri mietiskelen\", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset\nnousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.\n\nTultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin\nhän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän\nmielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä\nkoko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja\njuttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti\nolevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että\ntilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan\nolisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin\ntyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen\npaperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin\nmyöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin\nepäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta\nhänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän\ntiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä\neroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun\nliekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen\nmielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa\nalusta jälleen.\n\nPuhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän\noli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan\nymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:\n\n\"Mitä vieraita kieliä osaat?\"\n\n\"Espanjaa ja 'risakieltä'.\"\n\nO'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen \"risakieleen\",\njoka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan,\nja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti\nkumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.\n\nBranch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys.\nTalo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista\ntavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin\nsäännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat\npuolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma\npeitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli\nylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät\nliitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia\npiilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata\npöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi\npaperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.\n\nHe puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly\nviivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella\nmelkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin.\nSitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch\noli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä\nkaton rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen\nolkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja\nmolemmat lähtivät huoneesta.\n\nKun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella\npäälakeaan, ja lausui huolestuneesti: \"Tuhat tulimmaista, kuinka vahva\nolet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta\nluulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa.\"\n\n\"_Papereiden_?\"\n\n\"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don\nJuanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen\nja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen -- tuota noin --\nPawtucketin kreivin poika -- nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että\nIrlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nKENRAALIN KÄSI.\n\n\nO'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen\nruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu\nperinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.\n\nSairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja\nverettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät\nkasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.\n\n\"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?\" huudahti Johnnie ohimennen.\n\n\"Hyvääpä tietenkin!\"\n\nEräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.\n\nSitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen\nhuoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan\nkoolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia\nkasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan\nkiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.\n\nVangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten\nheitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön,\nmutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen.\nHän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina\nkoettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos\nhän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään\neikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä\nkapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.\n\nMutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään\nvaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna,\njolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea\nkatse, nojautui eteenpäin sanoen:\n\n\"Teillä on siis huono terveys, Señor?\"\n\n\"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus.\"\n\n\"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja\nsateessa\", hymähti kenraali.\n\n\"Aivan niin, herra kenraali.\"\n\n\"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen\nkulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko\noikeassa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nKenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä.\n\"Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko\nvaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata\nsellaisen matkan?\"\n\nLeslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly\nkohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. \"Hyvä kenraali\", sanoi hän,\n\"ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö?\nNo, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö\nniin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri\nollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä.\"\n\nKenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen\npistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:\n\n\"Mitäs tästä sanotte?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne.\"\n\n\"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta.\" O'Reilly rypisti ensin\nkulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. \"Se on\nvarmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta\nsitten.\"\n\n\"Mitä? Matanzastako!\" huudahti eräs eversti kiihkeästi. \"Mitä teillä\noli Matanzassa tekemistä?\"\n\nKieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa\nMatanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita\nja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan\nMatanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.\n\nMuutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten\npuuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että\ntuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa\nmitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön.\nJohnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia\ninsinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa\nräjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää\nmahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia\nteknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi\njotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi\nhäneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin\nhuolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi\nkemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo\nkiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä\npienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin\nedessä.\n\n\"Tämä ilveily saa nyt loppua!\" jyrisi hän. \"Mikä vehje tämä on, häh?\"\n\n\"Nenäruisku, mikäli minä tiedän. En ole ikinä semmoista tarvinnut.\"\n\n\"Se on minun\", sanoi Leslie Branch, mutta eversti ei ollut kuulevinaan.\n\n\"Ahaa! Selittäkääs, miten sitä käytetään.\"\n\nJohnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään\nluottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista\neleistä päättäen. \"Siinä kuulette!\" huudahti tämä kääntyen\nesimieheensä. \"Mies valehtelee, niin että nokka heiluu.\"\n\nToiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä\nja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen\nkärkeäkin.\n\n\"Mikä tuo esine sitten oikein on?\" kysyi kenraali. Nyt oli everstin\nsuuri hetki tullut. \"Sanon sen heti\", alkoi hän vilkaisten\nsyrjäkareittain O'Reillyyn. \"Tiedän yhtä ja toista mekaniikan\nalalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita\nvalheita. Tämä\" -- hän loi tovereihinsa leimuavan katseen -- \"tämä\nesine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa\ndynamiittipanoksiin.\" Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit\ntuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.\n\n\"Kuinka sitä käytetään?\" äännähti eräs.\n\n\"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole\nsattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin\ntähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään\ndynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää --\" Kenraali Antunalta pääsi\nhuikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen\ntuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi\noli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö\nsattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin\nkasvoihin.\n\n\"Silmäni! _Dios mio_! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!\" huusi onneton\nkenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina.\nOnnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa\nkuin halvauksen saanut.\n\n\"Lääkäri, sukkelaan!\" karjui joku. \"Jumalani, miten ajattelemattomasti\ntehty.\"\n\n\"Tämä -- tämä on hirmuista\", änkytti toinen. \"Se -- se räjähtää pian.\"\n\nKaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch\nnauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli\nkuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä\nhuulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään\nja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt\nhänen nauravan.\n\n\"Sano -- sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä\", sai Leslie\nvihdoin vaivoin sanotuksi.\n\nKun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut\nsen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka\nsilmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä\nja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla\nkasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli\nkuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen\nvaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.\n\nTämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja\nhuomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti\ntoivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse\njulkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi\nupseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei\nhäntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti\ntäydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa\nEnglannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä\nyhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa\nvaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu\nheti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.\n\nVihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan\nyksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet\",\naloitti kenraali.\n\n\"Olenko siis vapaa?\"\n\n\"Olette.\"\n\n\"Minä kiitän.\"\n\nKenraalin silmät välähtivät. \"En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että\nolette dynamiittimiehiä\", lausui hän. \"Ei, minulla on omat epäluuloni,\njoita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan.\"\n\n\"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?\" Johnnien\nmielenkiinto oli todellakin herännyt.\n\n\"Herra O'Reilly\", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, \"uskon teidän\nolevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä.\nOlette kirjailija.\"\n\nO'Reilly hymyili. \"Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?\"\n\n\"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset\ntunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa\nkiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja\nkaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset\nvalheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme\npäättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio\nsietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä\nmilloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet\nverenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan,\nja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on\ntukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri\nvaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin\nhirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette\npaljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne\nvoi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita\nkuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen\nkumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme\nNuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä\nsaareltamme.\"\n\n\"Ja minun sallitte jäädä?\" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.\n\n\"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta\" -- puhujan\nsilmät välähtivät omituisesti -- \"näin kahden kesken puhuen tahtoisin\nmielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies --\nsitä ei taida kieltää -- ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti\ntutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun\nminun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan -- täällä olonne kävisi\nsangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa,\nettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon\nselvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää,\nettä olen arvannut salaisuutenne?\"\n\nO'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä\nhänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta\nhän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: \"Jos myöntäisin, niin\nvalehtelisin, herra kenraali.\"\n\nKenraali Antuna huokaisi. \"Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain\nikävyyksiä meille molemmille.\"\n\n\"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi.\"\n\n\"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän\nparastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat\nhyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida\nvälttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi\nparhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte\nKubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen\nliikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt\non asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita,\njoista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden\ninnostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä\nampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan\nkäsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään\naamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi\nosuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran\npäällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun\najattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne.\"\n\n\"Huolenpitonne on vallan liikuttava\", sanoi O'Reilly kumartaen\nivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan,\nvaan jatkoi viekasteluaan:\n\n\"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina\npäivänä löydettäisiin hengettömänä.\" Puhujan äänessä kuvastui syvä\ntuska. \"Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?\"\n\n\"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka\", vastasi\nO'Reilly kuivasti.\n\n\"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja\nollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että\njoku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin.\nEmme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden\nolisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin\nkotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he\novat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä\nvarovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen\nsyytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi\njokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti,\nsillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme\njo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen\nteitä kohtaan.\" Kenraali huokaisi. \"Toivoisin, että löytäisitte\ntoisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin\nvierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan\nsaattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi\nhupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla.\" Puhuja vaikeni\ntoivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.\n\nJohnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli\nlyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän\ntiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän\nvaroituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi\njokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu\nvalvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän\nlausui vakavasti:\n\n\"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt\nnoudattaa kehoitustanne ja -- lähteä täältä.\" Kenraali Antunan julmat\nkasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo\nja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä\ntätä. \"Kiitän teitä\", huudahti hän. \"Teette minulle korvaamattoman\npalveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille\njotakin -- hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt\nainakin sikaari -- kas tässä Kuban parhaimpia!\"\n\nHänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että\nO'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.\n\n\"Saatatte minut aivan hämilleni\", Vastasi O'Reilly koettaen kestää\nmiehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei\nhän voinut olla lisäämättä: \"Jos kirottu tautini uusiintuu, niin\nkenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla.\"\n\n\"Sitä hupia en tohdi toivoakaan\", vastasi kenraali nopeasti. \"Mutta\njos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma\nkolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava!\nVain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki.\" Kenraali Antuna hymyili\nniin että hampaat näkyivät. \"On toinenkin parannuskeino, joka ei\nole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun\nmielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa,\njoka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen\nkeino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo\nhuomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri\nvarasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus\non mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua.\"\n\nKehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan,\nkun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun,\njossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten\ntunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja\nvannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää\nivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita\nturhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän\najatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi\nRosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu\nmahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta,\nmutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten\npiirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.\n\nLeslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:\n\n\"Paljonko sinulla on rahaa?\"\n\n\"Ei kymmentä dollaria.\"\n\n\"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö\nhallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta\nvälitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka\nhirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen\nhaudatuksi.\" Ja Branch alkoi rykiä käheästi.\n\n\"Mitä turhia\", lohdutteli O'Reilly. \"Laivassa voi olla jäätäkin.\"\n\n\"Jäätä!\" Branch tuijotti kumppaniinsa suu auki. \"No, tuhat tulimmaista!\"\n\nHelppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta\nvaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti\nNuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset\nsaapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan.\nSotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.\n\nO'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia\ntalorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita,\nja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen\npolttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan\nkorin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja\nheitti sen laidan yli mutisten:\n\n\"Kolotus oli kuin olikin huono tauti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Suuria uutisia!\" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä\nhyppäsi satulasta. \"Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia\nLacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän\non myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa.\nMitäs siitä tuumit?\"\n\n\"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?\" kysyi Rosa kiihkeästi.\n\n\"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen -- hän on parhaillaan\nHavannassa -- pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile.\nHänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan\nmustiin -- oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä\non Weyler -- Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi.\" Estevan nauroi\nylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle\nmitään.\n\n\"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään\", sanoi tyttö.\n\"Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin\nketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät.\"\n\n\"Älä sitä sure\", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla\nhyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina\noli rohkeasti pannut alulle. \"Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä?\nEversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime\nkerralla.\"\n\n\"Cobo!\" kuiskasi tyttö väristen. \"Hän kummittelee aina unissani.\"\n\nEstevan synkistyi. \"Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina\nmahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan\nhänen päättäneen hävittää koko laakson.\"\n\n\"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan.\" Estevan ei kertonut\nsisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään,\nsillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta\nvapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin\nhänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita\n-- heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen\nhillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi\npelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan\ntähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset,\njotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka\nkarkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.\n\nEstevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä.\nSentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi\ntätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan\nraivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia\nkohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden\nvihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen\noma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän\npäättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön\nkimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä\nkaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi\nEstevan ensimmäiseksi uhrikseen.\n\nCobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi\nmuualle, mutta samassa hän havahtui. \"Odotapas! Olin aivan unhottaa.\nKatsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat.\" Hän otti taskustaan\njulistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea.\nJulistus kuului:\n\n\"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien\nalueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava\nkaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät\nnoudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina.\"\n\nJuuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole\nvertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli\ntunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen\n\"Weyler teurastaja\". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet\njulistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan\naivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen\nteurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet,\nnaiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit\nhuolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman\nonnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa\nkolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin\nhedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat\nviljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä\nkuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka.\nJa kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo\n\"Weyler teurastajan\" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.\n\n\"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?\" kysyi Rosa.\n\n\"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!\" huudahti poika.\n\n\"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?\"\n\n\"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka\npelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän\nmeillä on täällä syötävää!\" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti\nmenemään. \"Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet\ntilille konnuuksistaan.\" Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa\nsuuresti.\n\n\n\n\nXII.\n\nKAHAKKA.\n\n\nEstevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko\ntarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia\nja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui\nmiehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.\n\nNyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen\njokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta\nvarovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo\naivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja\nkuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja\nliikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta.\nEstevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi\nsurrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia\nkottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella\npaksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka\neivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.\n\nLa Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea\nomistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista\nulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa\nruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin\npanoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli\nhankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei\nhän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.\n\nEstevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä\nvastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista\nsaapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä\neivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi\nhän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa\nosoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.\n\nEversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut\nvangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta\ntullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista,\njotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta\ntaloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa;\nsanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen\nhyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli\npyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt\njälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.\n\nCueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat\nsokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon\nhienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.\n\nIllallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja\nliköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle.\nKävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön,\njoka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti\nhän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään\nmaitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut\nomiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet\ntäydellisesti.\n\n\"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza\non aivan tulvillaan pakolaisia\", kertoi hän. \"Ne sanovat olevansa\npuolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli\nloppuu.\"\n\n\"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?\"\n\n\"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä\ntämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat\nkeskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet\novat pian poimitut.\" Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä\nja maiskautti huuliaan. \"Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua\nmiellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei\nvaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät\nniitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat.\"\n\nCueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. \"Tietysti\", sanoi hän. \"Tämä\nkapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi\nkukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon\nnuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?\"\n\n\"Unhottanutko?\" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta\narpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja\nkirosi sitten karkeasti. \"On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä.\nEnkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden\nmukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin.\" Cobo nuolaisi\nhuultaan. \"Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten\nlähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei\nkoiraakaan jää henkiin.\"\n\nKun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä\nCueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto\noli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon\nparemmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa,\nettä tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli\naina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.\n\nMutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän\nhavahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla\ntietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet\npaiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta\nkäsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen\nvalossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä\nneekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut,\nja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi\numpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa\nsekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä\nperällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka\nvälähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti\npäästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun\nhuuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.\n\n\"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen\", käski Estevan. \"Joutuin\nnyt!\" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli\nkuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea\nkiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä\nkuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta.\nSamassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen\nhälyytysmerkki.\n\nNuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään,\nvaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he\npakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset\nolivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä\nkäskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat\nilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti,\nettä sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat\njo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki\noli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan\nvaltamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.\n\nLa Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien\npalmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja\nyöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu\nkapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa\nkokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.\n\nSissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan\ntunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen\nhurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat\neivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille\nkubalaisille ominaista.\n\nEstevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät\nCobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan\nryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa\ntie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa\nvauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat\nliian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli\nmelkein kantapäillä.\n\nSolassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua\nolivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta,\nvaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen\npaikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului\nhirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa.\nMiehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa\nryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan.\nMuutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin\njalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan\ntietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta\njääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa\nsyöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien\nvimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot\niskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä\npäin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien\njärjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla\nkivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä\nhyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi\ntaistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista,\nja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa\nsanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.\n\nEstevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä\npaljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta.\nTilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää\ntoivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman\nkalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat\ntäysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan\nja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän\nalkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata\npyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen\nympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin\nmurhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin,\nja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja\nläimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain\ntilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin\nkäsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta --\nhän ei tiennyt, kummasta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli\nkontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta\nhornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat --\nhän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista -- ja hän oli varma, että\nhän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja\nonnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin\nihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut\nymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen\nmiehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet.\nTuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.\n\nVihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon\nnojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen\ntunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti\nrunsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.\n\nHän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan,\nettä Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden\nsokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin\näsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten\nhän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat\nikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan\nCueton.\n\nHervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän\nkiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia\nkäsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli\nkuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen\nkävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus,\nettä Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.\n\nJonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja\nsitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki.\nSallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään\nkuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen\nvettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä\nkauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin\nalkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran\nkuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.\n\nAurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi,\nettä Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui\nniin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta\nturhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja\nmetsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat.\nSitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.\n\nEstevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut\npäiviä -- vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota\nhän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut\nvielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko\npaistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma\noli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen,\nmutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän\nvoimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut\nmaan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään\nsuuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä\nhuristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui\nniinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt\nnuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon\npäällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen\nverran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti\nasiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa\njärjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka\ntapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon\nsuuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.\n\nMutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti\nkolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa\ntuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen.\nTunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja\nhampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi\nRosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan\nmitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi\notteensa heltiävän. Sormet luistivat -- hän tunsi sen selvästi -- ja\nhänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa,\nmutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat,\ntunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään\ntyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi\nmilloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen\nsaakka koettanut päästä hänen luokseen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPAKO.\n\n\nAsensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja\nEvangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden,\nkuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli,\nja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään,\njoten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta\nkuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten\nyli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan\nhän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen\nheikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin\nräikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.\n\nTyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat\njoutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli\npitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta\npäässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon.\nLevähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan\ntiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka.\nEspanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet\npeittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan\nniin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet\nsiunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja\npiilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut\nkertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.\n\nRosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan\nlamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen\ntuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin\nne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko\nolemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen\nkatse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen\nympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin,\njolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan\nkumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön,\nja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.\n\nEvangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän\njärkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva\nvoimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään\nkoviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus,\nmiten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät -- päivät, jolloin\nhän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla.\nJa mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä\nja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet\nlujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin\nhänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa\nja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet\nmilloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat\nsanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli\npäinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli\npuuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa.\nEstevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei\nhän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä\nja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa\nlihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli\npannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät.\nToinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja\noireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen\nlaita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja\ntoisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein\nsangen vaarallista.\n\nRosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei\nvoinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn.\nEspanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän\nottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään,\nvaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat\nja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa\nVaronankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota\nirlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä,\nolivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten\nkovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat\nerämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli\nRosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt\näärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo\nsuuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon\nvireillä ja auttoivat hänet paranemaan.\n\nJa vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi\nkäydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui\nvain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän\nsaattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja\ntuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän\nluuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.\n\nAsensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen\nmuutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut\njälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden\njulmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.\n\nNiihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio\nlaakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja\ntalojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi.\nPakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä\nsanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät\ntavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon\npysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle,\njohon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin\nennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.\n\nAsensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut\nyksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat\nsattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä\nkaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton\nluonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt\nkaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon\nkukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja\nkävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli\nmuitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia\npartiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata\nihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin\nmätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille.\nWeylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa\nkamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat\nhänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa\nkaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he\nvähitellen löysivät.\n\nHarjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia\npiileskeli, oli nimeltään _Pan de Matanza_, kuten jo sanoimme, eli\n\"Leipä-Matanza\", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu\noli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin\nkohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa\nVarona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista\nherkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja\npalmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut\nhyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat\nkuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat\nkylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain\nkatselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja\nnähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan\nkalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn\ntähden.\n\nAjan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän\nnääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas.\nSitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä\nniin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta\nvarmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta\npakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin\nheidät ruokittaisiin toisten mukana.\n\nKukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut\npakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he\nsaivat huolehtia itsestään.\n\nEvangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi\nmilloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet\nvartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut\nneuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.\n\nMutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi\nvalmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa\nväriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän\nkietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli\naivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi,\ntäydensi muutoksen.\n\nLähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi,\nvähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä,\njotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili\nmyöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.\n\n\n\n\nXIV.\n\nNAINEN, JOLLA OLI TEHTÄVÄ\n\n\nSaavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja\nkertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.\n\n\"Sitähän minä pelkäsin\", vastasi tohtori. \"Olipa onni, että\nselviydyitte hengissä jupakasta.\"\n\n\"Mutta minä yritän heti uudestaan.\"\n\n\"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?\"\n\n\"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän\nhuolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä\nsaarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin.\"\n\n\"Hm -- voisihan sitäkin ajatella.\" Alvarado oli hetkisen vaiti ja\njatkoi sitten: \"Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme\nkeskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää\nteidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla\nminua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen\nmielenkiintoinen.\"\n\n\"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?\"\n\n\"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen.\nHän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette\ntuntemaan hänet.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja\nnäissä en oikein ilkeä esiintyä.\"\n\n\"Mitä vaatteista!\" nauroi tohtori. \"Oma pukuvarastoakin on sangen\npuutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki,\nmitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on\nsangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin\nliiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa\nsitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin.\"\n\n\"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika\", sanoi Leslie\nBranch, kun hän kuuli kutsusta. \"Ja saatpa vielä kohdata erään\nhyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän\ntarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!\"\n\n\"Toivon, että sinä tarjoutuisit lainaamaan minulle puhtaan paidan.\"\n\n\"Sepä tietty\", myöntyi toinen heti. \"Puetan sinut ainoaani, mutta\npidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia -- vähinkin varomattomuus\nlihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme.\nYmmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain\nsen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?\" Branch avasi\nmatkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn\njäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista\nrintamusta ja mutisi: \"Kaunis kappale, vai mitä?\" Samassa hänet\ntapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet.\nLevähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: \"Sanon sinulle vielä\nkerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme\nja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun\nturhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta\nonneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on\nyllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja\nkanisterien --\"\n\n\"Kartessien, tarkoittanet?\" nauroi O'Reilly.\n\n\"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen\nkaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää\nnäyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti\ntoisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat\njännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?\"\n\nO'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut\npitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän\nluonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä\noli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset\nuhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti.\nNäytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet\nhänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden\ntorjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa\nkylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt\njoutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään\nmerelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan\ntaukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä:\nhän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta\nvaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus\noli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen\ntarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa\nsanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen\nhartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti\nensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus\nvaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli\nsairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.\n\nO'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa\nsaadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.\n\n\"Olen ollut Enriquezin puheilla\", kertoi hän tohtorille, \"mutta hän\nei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita\nolevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa\non tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla\nkylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien\nyksityisten harrastusten väistyä.\"\n\n\"Niinpä niin\", myönteli tohtori. \"Täällä kerrotaan hirveitä juttuja\nkurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä -- minä\nen voi uskoa huhujen puhuvan totta.\"\n\n\"Totta joka sana\", vastasi O'Reilly kiihkeästi, \"ja sentähden minun\ntäytyy siekailematta palata sinne.\"\n\n\"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta\nEnriqueziin -- muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme\nhyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä.\"\n\n\"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?\"\n\n\"Eräs sairaanhoitajatar vain --\"\n\n\"Sairaanhoitajatar!\" O'Reillyn silmät suurenivat. \"Sairaanhoitajatar,\njolla on _rahoja_. Semmoisia en luullut olevankaan.\"\n\n\"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit\",\nvastasi tohtori Alvarado. \"Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin\nelämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla\non todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi.\"\n\n\"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!\" Johnnie ajatteli hengessään\npakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista\nvierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut\nsen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä\nvastata hänen huomautukseensa.\n\nO'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa,\nelämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut\nheistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että\nnaiset, joilla oli jokin \"elämäntehtävä\", olivat sangen väsyttäviä.\nTämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa,\nettä elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön\ntavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä\noli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää.\nNeiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä\nkuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten\nvalistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko\najan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä\nnuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli\nliian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi\ntekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan\n\"syvien rivien\" hädästä.\n\nTohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti\nmerkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.\n\nEteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja\nhetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle\nnaiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen\nvastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa\nsäihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea,\nja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä\ntäydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli\nmelkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö,\njonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti\nEvansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua,\njota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen\nsähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton\nkuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka\nnäkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä\nhymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa\nuhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei\nO'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä\nesittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut\nmietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori\nAlvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.\n\n\"Tohtori on kertonut minulle kaikki\", sanoi neiti Evans Johnnielle\nolkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. \"Olen\naivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui\nmatkallanne.\"\n\n\"Samoin minäkin\", tunnusti Alvarado. \"Tehän tiedätte, että herra\nO'Reilly on tavannut veljeni.\"\n\n\"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua\nolisikaan. En keskeytä paitsi kun huudan _vivas_ tahi _caramba_ tahi --\nonko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?\"\n\n\"Paljonkin\", lausui Johnnie, \"mutta minä koetan aina käyttää vain\nenglantilaisia voimasanoja.\"\n\nAlvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle.\n\"O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan\nmeistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden.\"\n\n\"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä\", huudahti tyttö.\n\"Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän\ntarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni.\"\n\n\"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset.\"\n\n\"Tuosta nyt ei kannata puhua\", sanoi tyttö kiivaasti. \"Kun se ei ollut\nedes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni,\njos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni\naivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on\nminusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?\"\n\n\"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani\", vastasi Johnnie\nmuistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen\nja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää,\nettä hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan.\nEnsimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen\njakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti\nJohnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut\narvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin\nsilmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta\ntuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän\nolisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin\npaljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja\nse seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta\nkannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin\nhän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori\nnainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja\nterve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli\ntyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää\npalloakin, jos niikseen tuli.\n\nNeiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun\nkertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi\nJohnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön\nmielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin\ntohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly\nhuomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja\nparemminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja\nasiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata\ntyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien\nmielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus,\njoka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin\nasioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli\noikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta\nnäkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä\nsyvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset\nsanattomiksi sanomalla:\n\n\"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla.\"\n\nAlvarado tuijotti häneen hetkisen. \"Mutta parahin --\", alkoi hän.\n\n\"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni\", keskeytti\nNorine. \"Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja --\"\n\n\"Mutta se on aivan mahdotonta\", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi\nhäneen.\n\n\"Havannaan tietysti pääsisitte\", virkkoi viimemainittu, \"mutta mitään\nette saisi nähdä.\"\n\n\"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo.\"\n\n\"_Minun mukanani_!\" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet\nvaltasi. \"Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään.\"\n\n\"Kyllä, jos minä vaadin.\"\n\n\"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?\" kysyi\ntohtori Alvarado huolestuneesti.\n\n\"Se on juuri minun tapaistani\", nauroi tyttö, \"mutta todellisiakin\nsyitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni,\nja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään\nsairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja --\"\n\n\"Teemme minkä voimme niukoilla lääkevaroillamme.\"\n\n\"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston\nkaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää\nnyt turhia vastustelko.\"\n\nO'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta;\nvastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti\nEvans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö,\njoka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.\n\n\"Päätöstänne ette voi pitää\", sanoi O'Reilly vakavasti. \"Matka on\ntehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten\nlastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja\nespanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista.\nJos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä\nmuitakin.\"\n\n\"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja\nehkäpä saamme tapellakin!\"\n\n\"No, otaksutaanpa, että pääsette onnellisesti maihin, entä sitten?\nSaatte asua jossakin mökkirähjässä ilman ruoan muruakaan ja taistella\ntäiden, käärmeiden ja kärsimysten kanssa.\"\n\n\"Nyt en enää arvelekaan. Tohtori Alvarado on jo usein sanonut, että\nsyön liiaksi. Mökkejä ihannoin, ja syöpäläiset eivät ole ennenkään\nvälittäneet minusta.\"\n\nTohtori liikahti levottomasti. \"Mutta tämähän on aivan mieletöntä!\"\nhuudahti hän. \"Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te\nolette -- suokaa minulle anteeksi -- mitä viehättävin nuori nainen, ja\nsiellä joudutte raakojen miesten pariin.\"\n\n\"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja\nonhan herra O'Reilly luonani.\"\n\n\"Omaisenne eivät suostu\", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö\npurskahti nauruun.\n\n\"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö\non ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan\nhetkinen -- järjestän tämän asian minuutissa\", ja hän hypähti\ntuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.\n\n\"Enriquezin numero\", huokaisi tohtori. \"Enriquez ei henno kieltää\nhäneltä mitään.\"\n\n\"En huoli naista mukaani\", kuiskasi O'Reilly kiukkuisesta\n\"Otaksutaanpa, että hän sairastuisi! Suuri Jumala, silloinhan minun\npitäisi _hoitaa_ häntä!\" ja hän pyyhkäisi hien otsaltaan.\n\n\"Sitä ei tarvitse pelätä; hän ei sairastu. Todennäköisesti hoitaa\nhän _teitä_ ja -- ja kaikkia tovereitanne. Pidätte siitä, ja ennen\npitkää te kaikki rakastutte häneen -- niinhän jokaisen käy -- ja\nrupeatte tappelemaan keskenänne. Kas niin! Nyt hän on saanut Enriquezin\nkynsiinsä. No, antaapa kuulua!\"\n\nJohnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa.\n\"Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan\", kuului tämä\nsanovan. \"Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin,\nja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita -- mitä?\n-- lahjomistako? -- no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä\nhuvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitäpaitsi\non herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta.\nEhdotukseni on aivan hurmannut hänet\" -- neiti Evans nauraa hihitti\n-- \"ja sentähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan.\" Sitten\nseurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa\nhuolestuneesti.\n\n\"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä hän sanoo\", mutisi O'Reilly.\n\"Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet.\"\n\n\"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti\", kuului neiti Evans\njatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti\nhuudahdus: \"Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette\nkirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan\ntohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta.\nNiin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti.\" Hän kääntyi\nystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. \"Nyt teillä ei ole enää\nmitään mukisemista. 'Kuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa\nolevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan\npäämajaansa Sierra de' -- kas kun en muista enää paikan nimeä -- 'ja\npitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin\nkauan kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon\nkaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia\nhänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle\nkaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa\nvalkoisella. Juhlikaamme siis!\"\n\nHän hypähti muutamin tanssiaskelin pöydän luo ja huudahti teekuppiaan\nkilistäen: \"Täyttäkää kupit, tohtori Mökötys! Juokaamme Kuban vapauden\nmalja.\"\n\nJohnnie onnistui puristamaan esiin hymyn tapaisen, kun hän kohotti\nkuppinsa.\n\n\"Juokaamme sitten holhoojantoimeni onneksi\", sanoi hän. \"Espanjalaiset\neivät siedä minua, ja nyt saan kubalaisetkin kimppuuni. Tulevaisuus on\ntodellakin lupaava.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nSALAKULJETTAJAT.\n\n\nLeslie Branch nukkui, kun O'Reilly tuli kotiin, mutta heräsi heti\nkuullakseen tämän kiihkeätä kuvausta illallisesta.\n\n\"Olen aivan ymmälläni\", sanoi Johnnie. \"Tuo tyttö tuppautuu väkisellä\nmukaani, enkä minä voi sille mitään.\"\n\n\"Sanot hänen olevan nuori, _kaunis_ ja -- _rikas_?\" Leslie oli sangen\nepäileväinen.\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Hm! Tohtori Alvaradolla näyttää olevan hyvät juomat.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän\nminua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja\nrumia.\"\n\n\"Mutta tämä on nuori ja viehättävä.\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", myönteli Branch rauhoittavasti. \"Menehän nyt\nnukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla\non kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista.\"\nPuhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.\n\n\"Älä ole aasi\", huusi Johnnie kiukkuisesti. \"Mitä ihmettä me tuolla\nnaisella teemme?\"\n\n\"_Me_? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkö _sinä_ teet? Totuushan on\npäivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä\nsitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin\nvoinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka\nnaimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas.\"\n\nO'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran\ntoimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten\nmieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä\nasiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan\nmahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain\nsiitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää\nmitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin\ntarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai\nkuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan\nEnriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin\nilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän\nkokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.\n\n\"Kaikki on reilassa\", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. \"En\nantanut heille mitään rauhaa.\"\n\n\"Olette hyvin varhainen\", sanoi O'Reilly. \"En osannut odottaakaan --\"\n\n\"Sanokaas muuta\", keskeytti Enriquez. \"Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan\ntässä menee pyörälle päästään.\"\n\n\"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä,\nminkätähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon\nkuluttua olemme matkalla.\"\n\n\"Aivanko totta? Aiotteko siis -- lähteä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, että tämä tuli kuin taivaasta pudoten\", puuttui\npuheeseen Enriquez. \"Rahapulamme on autettu, ja --\"\n\n\"Olette molemmat järjiltänne\", keskeytti Johnnie hermostuneesti.\n\"Kuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa\njoutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä\nlukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä,\nja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa.\"\n\nEnriquez kohotti päätään. \"Jokainen kubalainen tietää, kuka neiti Evans\non ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria\nkäsityksiä ritarillisuudestamme, herrani.\"\n\n\"Siinä saitte!\" riemuitsi Norine.\n\n\"Yritys on luonnollisesti vaarallinen\", jatkoi Enriquez, \"sillä\nrannikoita vartioidaan tarkasti, mutta maihin päästyään hän on\nluotettavien ystävien luona. Hän on leirissämme yhtä hyvässä turvassa\nkuin kotonaan konsanaan.\"\n\n\"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut\", sanoi neiti Evans, \"tahi\nminä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa\nnyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette\nmukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa\nilmanalassa välttämättä tarvitaan.\"\n\nNyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn\nkainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista\nja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista,\nmitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.\n\nNeiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä\nkaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman\nmäärän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien\ntarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen\nheidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan\nhänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian\nhäneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan\nkohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen\nkävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit,\nkananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat\ntyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.\n\nNyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin\nlaisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban\nseuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut\nkiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut\nvakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran,\nettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja\nhänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä\nlisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri.\nJohnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain\nlisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli\naivan haudan partaalla.\n\nEräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki\nsynkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey\nCitystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.\n\nOdotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan\nheitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän\naivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi\nkerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.\n\n\"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!\" huudahti hän. \"Nuori jumalatar! Ja\nminä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'.\"\n\nKun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen\nluisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti\nhymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa\ntapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta\nhämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:\n\n\"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä\npuheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen\ntyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi.\"\n\n\"Niin, ja oikein usein\", kerjäsi tämä.\n\nSitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut\njotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli\nvoittanut hänet täydellisesti.\n\nEnriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään\nkubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto\noli uskottu.\n\n\"Tehtäväni loppuu nyt\", lausui Enriquez. \"Majuri Ramos huolehtii\nteistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö\nkysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne\nseurata näitä ohjeita?\"\n\n\"Varmasti en, enkä aio koettaakaan\", vastasi Norine. \"Olen aivan\nräjähtämäisilläni uteliaisuudesta.\"\n\n\"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan.\"\n\n\"Olkaa huoleti\", hymyili majuri.\n\n\"Hyvästi sitten ja onnea matkalle.\" Enriquez puristi jokaisen kättä ja\nsuuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. \"Rukoilen Jumalaa\nvarjelemaan teitä kaikista vaaroista, _señorita_, ja minä olen valvova,\nettä Kuba muistaa velkansa teille.\" Hänen mentyään seurasivat nuo kolme\namerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.\n\nMajuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta\nseurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan\nkuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin\nretken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla,\nmissä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta\nlähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue\noli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin\ntoimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka\nvaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta.\nTämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen\nviekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka\njärkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia,\nWashington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli\nneiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat\nkumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.\n\nMajuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies;\npäinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin\nja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin\nusein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti\ntotella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja\njutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan\nsuunnitelmista. Hän oli tottunut \"skruuvin\" pelaaja ja koetti kaikin\ntavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen\nmukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:\n\n\"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan\nmuut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä\nnäkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman\nkanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan\nlähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä\nmahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki.\"\n\n\"Vakoojiako! Oi, taivas!\" huudahti neiti Evans.\n\n\"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme,\nminkätähden meidän pitää olla varovaiset.\"\n\nHotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein\ntäynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen\nja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui\nhuoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla\nja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean\narvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden\nihailevan katseen maalitauluksi.\n\nKuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat\nO'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan\nomituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat\nnyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat\namerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut.\nViimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta\nhelposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa\nvastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella\ntuttavuutta.\n\nNorine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä\nhuomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun\nO'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta\nmiekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.\n\nKubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa\nvallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat\nsuuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen\nja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin\nsalapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän\njoka hetki.\n\nKaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia\noleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain\nrantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli\npujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oli _Dauntless_\n(\"peloton\"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin\nkuulla, että itse O'Brien, \"dynamiitti-Jonne\", oli komentosillalla,\nkiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat\ntarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton\nmyötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota\nhän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun\ntullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen.\n_Dauntless_ oli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine\noli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan\naivan mahdotonta, että \"dynamiitti-Jonne\" voisi ottaa lastin ja\nmatkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat\nväittivät aivan varmasti tietävänsä, että _Dauntless_ aikoi ajaa\nkutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut\nkerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä\nmihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että\nCharlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen\nristeilijä vaanimassa.\n\nTämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät,\njotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi,\nhermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä\nsalaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin\nsalapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.\n\nO'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut.\nJonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu\nvihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan\nolikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin\nkuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta\nsäilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan\nneiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa\nalakuloisuutta ja jännitystä.\n\nSeuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa\nalkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä\nvalppaat vakoojat tietysti kintereillään.\n\nKun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine:\n\"Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan _Dauntless'illa_; se on\ntäällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan.\"\n\n\"Oletteko aivan varma?\" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.\n\n\"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät\nhuhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän\nluvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että\npidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että\nkaikki käy hyvin.\"\n\nLeslie Branch pudisti synkästi päätään. \"Tehän voitte kyllä iloita,\nmutta minun laitani on toisin\", mutisi hän. \"Retkemme loppuu varmasti\nsiten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut.\nMinun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon\nkosteassa kopissa ja --\"\n\nO'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti\nhäntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: \"Onnittelen! Voit jo paljon\nparemmin.\"\n\n\"Huonommin kuin milloinkaan\", valitti toinen.\n\n\"Mitä joutavia! Kun pääsemme Kubaan, on yskäsi mennyttä.\"\n\nRamos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään\npäin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin\njäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän\njäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä\nsanoen:\n\n\"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.\nKetäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin.\"\n\nToisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty\nkoko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät\nkaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.\n\nIltaa seurasi yö ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin\nkenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin.\nPuoliyön vaiheilla huomasivat valveillaolijat, että juna oli pysähtynyt\nsynkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen\nliikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti:\nmyöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa\nkukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle.\n\nHetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta\npimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian\nkiiti \"huvimatkue\" nopeinta vauhtia parinkymmenen penikulman päässä\nolevaa rannikkoa kohti.\n\n\"Mitäs tästä tuumitte?\" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta\nsuojatiltaan. \"Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he\nhuomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat\nsilmiään kauan ja lujasti.\"\n\nNeiti Evans aivan hypähti innosta ja taputti käsiään.\n\n\"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä\", hymyili\nO'Reilly, ja kubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n\"Semmoiset ovat välttämättömiä\", sanoi hän. \"Kiinnitin aivan\ntarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa\nlaivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain\nmeitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo\nolla kaukana Amerikan rantaviivalta. _Dauntless_ nostaa ankkurinsa\nsuunnilleen yhtäaikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin\ntoivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään.\"\n\nYön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle\nsillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat\nhäämöttivät. _Fair play'n_ (\"reilu peli\") miehistö oli valveilla ja oli\nlaittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen\ntunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.\n\nKun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä\nturvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin\nniin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman\nlevyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten\nkäännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä\nkantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.\n\nYö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt\naaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin\nvaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö,\nheittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille\nja toiset mikä minnekin.\n\nJohnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua.\nHengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban\nkukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen,\nhengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja\nkuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan.\nKuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo\nlukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän\noli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään\nmuualla onnellinen.\n\nMiten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut\njäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut\nsilloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet\nviikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään\nmitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut\nkaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen.\nHänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin,\nmutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään -- ennen hän\nampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.\n\nO'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies -- alakuloisuudestaan\nhuolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen\nkierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa\npäämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi\nhillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui\nilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä\nKuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa\nhenkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa\nsylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen\npaikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.\n\nNorine Evansin hengästynyt huudahdus katkaisi hänen mietteensä.\n\n\"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon,\nniin että voimme taistella, jos niin tarvitaan.\"\n\n\"Ettekö ala nyt toivoa, että olisitte jäänyt kotiin?\" hymyili O'Reilly.\n\n\"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan\nkuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan.\"\n\n\"Hm! Onnistuitte lopultakin. Hän näkyy olevan täysin voitettu.\"\n\n\"Sitä -- sitä minäkin pelkään\", myönsi tyttö naurahtaen. \"Luulisi\nmelkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin --\nkiihkeä.\"\n\n\"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä\nminään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi.\"\n\n\"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli\ntekeillä. Ja minä -- onnistuin.\"\n\n\"Todellakin.\"\n\n\"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En\ntietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle\nteistä -- tahi oikeammin meistä.\"\n\nO'Reilly hämmästyi. \"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi,\nsanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään.\nTunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen -- teihin.\"\nKuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans\nlisäsi nopeasti: \"Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan --\"\n\n\"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain\", änkytti Johnnie.\n\n\"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta\nmitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja\nminä olimme kihloissa.\" Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin\ntyytyväinen itseensä.\n\n\"Kihloissa? Mennäksemme _naimisiin_?\"\n\n\"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen -- mennäkseen\nvaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin,\nsillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut\njärkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa.\"\n\n\"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa\", sanoi nuori mies jäykästi,\n\"mutta minusta ei.\"\n\n\"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita\nkaikella tällä kerrassaan mitään.\" Kujeileva ilme katosi tytön\nkasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: \"Tohtori Alvarado kertoi tarinanne,\njoka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä\nlöytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin\nmuistelitte häntä, eikö niin?\" Johnnie nyökäytti päätään. \"Ettekö --\nettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä -- puhella kanssani hänestä?\"\n\nO'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: \"En tohdi\noikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin\nnuori, suloinen ja kaunis -- ja maassa raivoaa julma sota -- minua\nmelkein kauhistuttaa ajatellakin --\"\n\nNorine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen\nsynkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan\nnyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski\nkätensä O'Reillyn kädelle.\n\n\"Älkää antako surulle valtaa\", sanoi hän lempeästi. \"Jos hänen\nturvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni\nkäytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja\nkärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä\npuutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä\nhöpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi\nkerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nPALMUJEN SIIMEKSESSÄ.\n\n\nYö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja\nvain avomeren fosforihohteessa kykenivät _Fair Play'n_ matkustajat\ntoteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse\nlaiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa\nilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja\nperässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan\nsaanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti,\nsillä vain pari yötä sitten oli _Fair Play_, kaikista varokeinoista\nhuolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai\nkiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.\n\nOli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta\nmaihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen\nvartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi\npimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas _Fair Play_ käänsi\nkokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.\n\nNyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri\nRamos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi\ntaukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi\narveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva\npysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä\nkuului selvästi hiljaisuudessa.\n\n\"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia\", selitti O'Reilly\nkumppanilleen.\n\n\"Olen kuulevinani jotakin pauhua\", huomautti Norine, \"mutta ehkä\nkorvani vain humisevat.\"\n\n\"Niin luultavasti\", sanoi Branch. \"Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en\npidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?\"\n\n\"Viljalti.\"\n\n\"No, onpa edes hyvä, että olen näin laiha\", mutisi Leslie.\n\nMajuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että\noli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä\nriuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa\nloppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä\nohjaten eteenpäin. _Fair Play_ häipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä,\nmutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän\nsoudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa\nairojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat\nlähellä.\n\nTuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat\nmainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta\npienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti,\nja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat\nulottuivat pintaan saakka.\n\nPitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi\nristeillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen\nmiehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista\ntyötä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.\n\nSoudettiin penikulma -- toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut\nkymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen\nvaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin\npaluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan\nlähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen\nsuojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta\nvähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa\nsuoraan laivalle.\n\nHe pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laski _Fair Play_\nvakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa\nalkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve-\nja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja\nkaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan\nlaidan ulkopuolelle, niin että _Fair Piay'n_ pysähtyessä mahdollisimman\nlähelle rantaa kaikki oli valmista.\n\nRetkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä,\nsikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että\nvain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön,\nmutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja\nkomentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.\n\nO'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen\nloivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan\ntietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu\njollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei\nollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja\nkiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa\nnousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta\nkuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan\nyhtä kovassa touhussa.\n\nJohnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli\nehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta\nuseita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja\nmiesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he\ntoivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat\nihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat\nponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja\nsadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen\nuupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes\njaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.\n\nAamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja\npäästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen _Fair Play_ käänsi\nkokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.\n\nO'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansa\nKuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:\n\n\"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin\nolisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja.\"\n\n\"Samoin oli minunkin laitani\", huokaisi Johnnie väsyneesti. \"Nyt meidän\non vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään.\"\n\nAamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin\nerinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa\nsuojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas\nkuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei\noltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä\nkauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat\nalkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä,\nennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten\nhän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.\n\nÄkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi\nsavua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni\njoukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi\nvajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.\n\nNeiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja\naamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut\nenää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin,\nvaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty\npolvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan\nyli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi.\nAina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut\nhänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä\nkohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn\npuoleen sanoen:\n\n\"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan\npyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin\nnoutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin\nettä kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan.\"\n\nO'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:\n\n\"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille.\"\n\n\"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä\", huudahti Norine ja oli todellakin sen\nnäköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.\n\nBranch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko\nkyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään\npäästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta\nrauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun\nespanjalaisten rannikkovartijain kanssa.\n\nMuutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla\nvälttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.\n\n\"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?\" kysyi hän hätääntyneesti.\n\"En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita.\"\n\n\"Siihen täytyy tottua\", sanoi Johnnie. \"Vallankumouksellinen, jolla on\nkaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan.\"\n\n\"Sadehan voi yllättää meidät, vai mitä?\"\n\n\"Melkein varmasti.\"\n\nNorine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. \"Sepä mahtaa tuntua\nhupaiselta\", sanoi hän.\n\nMajuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun\nverran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita,\nmutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä\nvähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat\nsamassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen\nmuodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset\nnauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen\nseurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan\nhäipyessään.\n\nEnsimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli\nsuoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon,\nmutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi\npalmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa\nkasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen\nmaakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi\ntiedustelemaan hevosia ja ruokaa.\n\nPaikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli\nsuurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja\ntilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme,\nerään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien.\nNähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön\nO'Reilly tulkitsi talon isännälle.\n\nMies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että\nneiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli,\nkieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän.\nSensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan\ntavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa\nNorine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja\nvielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin\nneidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.\n\nJohnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään\nvarjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän\ntiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että\nniin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani\nharvoin.\n\n\"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme\ntunkeutuneet kurjat petturit -- taivaan tuli heidät tuhotkoon! -- olisi\nrahan himossaan neuvoneet heille tietä\", selitti isäntä. \"Haluaisinpa\nminäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin\nmutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin\nkaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö\nniin?\"\n\nO'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa\ntosiaankin.\n\n\"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut\",\njatkoi isäntä. \"Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta\nvoitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta\nmilloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren\nespanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä.\" Puhuja kiristeli hampaitaan\nja sähähti raivoisasti: \"Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin\npuukkoni hänen kurkkuunsa!\"\n\nVarjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi\nkuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen\nmies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin\nkiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli\ntuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta\nkäsin.\n\n\"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?\" Johnnie oli samassa\nsilmänräpäyksessä seisoallaan.\n\n\"Ei, ei! Señoritaänne --\", änkytti mies. \"Jumalan rakkauden tähden,\ntulkaa pian!\" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään\npahat aavistukset.\n\nJuostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka\nkeskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty\nmango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään\npuuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää\ntältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli\nkäsiään huutaen kimeästi:\n\n\"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti\nkäydäkin!\"\n\nJohnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös\naivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien\nlasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi O'Reilly hengästyneesti.\n\nNorine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja\nsitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset.\nVihdoin hän sanoi: \"En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat\nyhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt.\"\nSamassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti\nkiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.\n\n\"Kas niin!\" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn \"Siinä nyt näitte! Hän\nei totellut vaimoani, vaan --\"\n\n\"Varoitin häntä kyllä\", valitti vaimo, \"mutta se oli liian myöhäistä.\"\n\n\"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt\", virkkoi\nhuopahattuinen mies.\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?\" sai\nJohnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.\n\n\"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne -- katsokaahan, tämä mango kykenee\ntappamaan vaikka koko armeijan -- hän on syönyt niitä useampia, kuten\nnäette -- kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt.\nKysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä.\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksen\nNorinelle ja ilmoitti vastauksen.\n\n\"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja\nkypsät.\"\n\n\"Niin kauniit ja kypsät!\" toisti isäntä synkästi ja repi tukkaansa.\n\n\"Niin kauniit ja kypsät!\" toisti hänen vaimonsa.\n\n\"Niin kauniit ja kypsät\", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn.\n\"Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin\nturvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni.\"\n\nVaimo laski vapisevan kätensä Norinen käsivarrelle kysyen lempeästi:\n\n\"Miten on laitanne, kyyhkyseni? Huimaako päätä?\"\n\n\"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?\" kysyi kaiken tämän\nhuomion esine. \"Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa.\nEhkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?\"\n\nSamassa O'Reilly ymmärsi kaikki. \"Nytpä tiedän\", sanoi hän.\n\"Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo\ntietää, miten voit.\"\n\n\"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä.\nSano hänelle, että olen vieläkin nälissäni.\"\n\nNyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi\nodottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan\nsiihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan\nhuudahti:\n\n\"Oi, neiti! Nuo hedelmät surmaavat teidät!\"\n\n\"Sitä minä en usko\", vastasi Norine.\n\n\"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?\" Puhuja siveli otsaansa ja\nkumartui odottavasti eteenpäin.\n\n\"En muuta kuin hiukaisevaa nälkää\".\n\nTämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi.\nHeidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui\nratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain\najan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa\nhaki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi\nkaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä\nkantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa\nsaisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun\nNorine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain\njouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian\nlähellä.\n\nKaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta\nO'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän\nuskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin\nvaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla\ntappavampi kuin tuo sekoitus.\n\nItse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen\nkevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen,\nteki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli\nmelkoisen väsynyt. \"He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja\nminua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä\",\nsanoi hän O'Reillylle. \"Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin\nhirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis.\"\n\n\"Voitko nyt todellakin aivan hyvin?\" kysyi O'Reilly.\n\n\"En milloinkaan paremmin.\"\n\nAteria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon\nsäikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän\npistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän\nilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea --\nhengitys heikkenee -- hän on jo menettänyt tajuntansa -- kaikki on pian\nohi -- oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin\nkuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo\nalkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan\nja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen\nverran, että hän kykeni haukkumaan heitä \"vanhoiksi hakoniskoiksi\" ja\nkäskemään heidän laputtaa tiehensä.\n\n\"Hän hourailee\", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä\nrohkaistakseen: \"Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan\nsaakka.\"\n\nAteria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.\nSamassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.\n\n\"Señorita! Tämä on itsemurha!\" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei\nvälittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi,\nmenettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.\n\n\"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat\npäähänpistonsa\", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.\n\nNiin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon\nkubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin\nnuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän\nmielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla\nja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.\n\nMutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että\njatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja\nmyöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen\nmielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei\nsaanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti\nmennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime\nhenkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.\n\nNorine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän\nhuolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja\nkun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja\nihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.\n\nIllalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin\nyöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan\nhyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi\nhuopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:\n\n\"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa\nJumalaa, _señor_! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä\nsemmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen\nuhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset\npähkähulluja.\"\n\nSeurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja\nkuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat.\nKuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari\naivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki\nystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja\neläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa,\nhevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka\nhämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole\nvaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat\novat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta\nniljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut\nkiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin\nkorkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat\nyhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien\nkukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset\nsijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat\nlevähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä\nhoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.\n\nPaikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja\nhallituksen keskus -- maailmassa ei ole ollut toista samanlaista --\nsillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat\nkurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät\nlaitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja\ntuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.\n\nToisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen\npääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti\nretkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö\ntoivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin\nhänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan\nhänestä mitä parhaiten.\n\n\n\n\nXVII.\n\nKERJÄLÄISTEN KAUPUNKI.\n\n\nO'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia.\nKuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään\npuhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli\nvalkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti\nhäntä kohti.\n\n\"Tervetuloa kaupunkiimme!\" huusi tuntematon. \"Minä olen tykistökapteeni\nJudson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö\nniin?\"\n\nO'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:\n\n\"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista\nmango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut\npelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä\noletteko perehtynyt tykkien käyttöön?\"\n\n\"En lainkaan, valitettavasti.\"\n\n\"Sepä ikävää -- meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä\nyhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme.\"\n\n\"En ole tullut tappelemaan\", sanoi Johnnie. \"Olen täällä muissa\nasioissa.\"\n\nKapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta\nhän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin\ntarvittaisiin. \"Oletteko tavannut 'ukon'?\" kysyi hän -- \"kenraali\nGomezin, tarkoitan.\"\n\n\"En, mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä.\"\n\n\"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin,\nniin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa\npäänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen.\"\n\nAurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä\nkattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma\noli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää\nrakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo\ntäytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi\nolevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.\n\nKenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki\nja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli\nnähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja\npirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat\nviiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät\ntavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä\nja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien\nkatse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli\nkotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana\nsissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron\nlannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista\nja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät\nhäneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni\npitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja\nvoittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin\nteki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman\ntunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman\ntaakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo\naikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet\nvalloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi\nikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman\nalueisiin nähden.\n\nHän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut\nKubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään\nolevaa kirjettä sanoen: \"Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä\ntehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette\nole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?\"\n\nKun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali.\n\n\"Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?\"\n\n\"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin.\"\n\n\"Lopezin? Miguel Lopezinko?\" kysyi kenraali nopeasti.\n\n\"Se on luultavasti hänen nimensä -- hän on toiminut Matanzan tienoilla.\nHän tietää jotakin -- ystävistäni.\"\n\n\"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea.\" Hymy kirkasti kenraali\nGomezin päivänpolttamat piirteet. \"Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä\nCubitaksessa.\" Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: \"_Amigo_, vie\nherra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen\npahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä\non miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittä _quintos_'ta,\nvai mitä?\" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen\n_quintos_ -- viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi\nkirjeisiinsä.\n\nHeidän mennessään sanoi Judson:\n\n\"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni\nillalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua,\neikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä,\njosta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä.\"\n\nEversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti\nO'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa\nsynkkeni ja hymy katosi.\n\n\"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly\", sanoi hän. \"Olen kuullut\nteistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme.\"\n\n\"Estevan Varona on puhunut minusta?\"\n\nEversti nyökäytti päätään.\n\n\"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut\nkaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin.\nEspanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat\nsaarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä -- te --\"\nO'Reilly nielaisi pari kertaa -- \"te varmaankin tiedätte, missä Estevan\non? Sanokaa --\"\n\n\"Ettekö ole kuullut mitään?\"\n\n\"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa,\nEstevanin sisar -- olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte --\"\n\n\"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki.\" Kubalaisen vakavuudessa\noli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä\nsuunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:\n\n\"Ovatko he --? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?\"\n\nVastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi\npahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja\nkostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain\nkäheän, katkonaisen kuiskauksen.\n\n\"Sanokaa -- kumpi?\"\n\n\"Molemmat!\"\n\nO'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa\nvavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä\nkantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.\n\nLopez tarttui hänen käsivarteensa. \"Koettakaahan rauhoittua\", sanoi\nhän, \"ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta\neikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi...?\"\nKun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen\nodottavasti, jatkoi eversti huoaten: \"Kuten tahdotte, mutta teidän\ntäytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut\npakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni\" -- Lopezin\nviiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät\n-- \"kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni\njälkeisenä päivänä -- ampuivat -- vanhan miehen. Jumaliste sentään!\nTuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon,\nniin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä\nhellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen\nsyösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä\nkaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka\nteitäkin nyt niin kauhistuttaa -- vanhempamme ja omaisemme murhataan,\nsisaremme ja lemmittymme raiskataan...\"\n\nO'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti\nparahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua\ntorjuakseen.\n\n\"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon.\nEstevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen\npaennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin\nkovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni --\nkukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä.\nSelitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa\noli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän\nmyönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika -- hieno poika, ja\nniin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän\nmuodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon -- ei\nlainkaan hullumpi tuuma -- ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin\nusein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti\nhengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti\nluonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli\nriistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä\nsuoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä.\nMutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon\nvapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä,\nmitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti\nhänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä\ntapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole\nenää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut\nmiehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut\nvallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä -- he\neivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä\nolisi vain kaksi päässyt pakoon.\"\n\n\"Entä Estevan? Saiko hänkin --?\"\n\nEversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. \"Cobo ei ota\nvankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin\nMatanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä\nkoetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin\nrauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei\nollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty.\"\n\n\"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa -- että Rosa --?\"\n\n\"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä --\nminulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs\nEstevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä\nja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta\nvainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai\nette? Hän on pahimmistakin pahin -- peto -- julmuri!\" Puhujan ääni\nvapisi vihasta ja raivosta. \"Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli\nkaunis tyttö, ja...\"\n\n\"Jatkakaa\", kuiskasi O'Reilly.\n\n\"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä.\nHän ja pari neekeriä -- hänen isä-vainajansa entisiä orjia --\nkätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin\nCobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä -- ja murhasivat suuren\njoukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin\nrotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden\ntoimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä\njälkeäkään.\"\n\n\"Ette siis tiedä aivan varmaan, mitä hänelle on tapahtunut?\" kysyi\nO'Reilly.\n\n\"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin\nviimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään.\"\n\n\"Tuo -- Cobo --\" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä\nitseään -- \"toivon kohtaavani hänet jonkun kerran.\"\n\nEversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan\nhämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. \"Niin; juuri niin!\" huudahti\nhän, \"ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen\ntoinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen\nmiehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan\narmoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri --\" kubalainen\nlaski kätensä O'Reillyn olkapäälle -- \"olen pahoillani, että minulla\noli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä -- ja sota on\nsemmoista.\"\n\n\"Ei, ei! Sotaa se ei ole -- vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia\nja raiskata naisia -- sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan.\"\n\n\"Lakeja!\" toisti eversti käheästi. \"Lakejako? Onko helvetissä lakeja?\nSota on vain hävitystä -- vääryyttä -- sortoa -- hulluutta. Se vie\nmiehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista.\nSodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen\nhyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta\npuhumattakaan.\"\n\nSanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi:\n\n\"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta\nsorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja\nurhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta\nte ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja\nhävitystä, joka on pantu siellä toimeen -- kokonaiset maakunnat on\npoltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan.\nTällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä\njärjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on\ntodellakin olemassa -- epäilen sitä välistä -- niin hän ei voi sallia\ntämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen\nkubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet\nperivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos\nsurunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko\nmaailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja\npyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. _Aseita_!\"\n\nKului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:\n\n\"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti eversti. \"Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme\nvarmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa.\nMutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että\nhän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te\nette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän\nteidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään\nhäiritsemättä, eikö niin?\" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi\npimeään.\n\nKukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän\nilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän\npäättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi\nnuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.\n\n\"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin\nikävillä uutisilla\", sanoi hän. \"Sota on surullista ja lohdutonta\nhommaa.\"\n\n\"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa\", vastasi O'Reilly. \"Tahdon\njäädä tänne ja -- ja tapella.\"\n\n\"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen.\" Kenraali nyökäytti\nvalkoista päätään. \"Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset\nsaadessamme teidät joukkoomme.\" Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly\nkiitollisesti puristi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatanzan alue oli \"rauhoitettu\". Niin kuului kenraali Weylerin\npöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki,\nettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin\nsotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain\n\"rauhoittaminen\" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen\nsuurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä --\npaitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet\nvuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli\nlannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin\nkeino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.\n\nKöyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt\noli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan.\nKun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla,\nettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät\nvarakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova,\nelintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin\npian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea\narmeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin\njäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat\naivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön;\nhe kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja\nvavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään\neivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he\nkyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi\nkuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja\npian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja\nkynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla\nkuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat.\nSilmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja\nojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten\nvalitusta ja nälkäisten lasten itkua.\n\nKaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko\nala \"viljelysmaata\", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista,\nlehdistä ja puunkuorista -- kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla\ntuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan\ntuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina\nsanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana\nlohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska\nheillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä\nviljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja\nnälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia,\nperunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä\nespanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää\nvoi kukaan tyhjäksi riistää, mutta \"rauhoitetut\" eivät saaneet poistua\nkaupungin alueelta.\n\nKaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää.\nVahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja\njoka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita,\njotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita\nkaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se\nolikin kaikkein suosituin tapa.\n\nKoirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät\nkokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia\nunhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja\nmelkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet\nsurkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan\nilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja,\njoilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.\n\nKulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa\nlikaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen\nei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä\noli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja\nkivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista,\nniitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset\nnälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada\nkerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen\nväliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät\ntaukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle,\njossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.\n\nLavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi.\nSairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu\nalkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että\nkuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon\nhänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista\nrutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden\njäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla\nheidän parissaan.\n\nNiin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko\nmaakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella\nainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu\nkeskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa,\nHavannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä\nnälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin\ntäydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin\nlannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan\nrukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä,\nmutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San\nAntonion niemeen saakka.\n\nRosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan,\nkerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin\noloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian\nrisaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen\nkauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin\nminkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden\npohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki\nkolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei\nvoinut palata.\n\nAsensio kyhäsi La Cumbren lähelle -- Varonan kartanon rauniot näkyivät\nylhäältä -- jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He\nolivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä\nonnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa\neivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten\nmielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä\nneekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.\n\nAsensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan\nelintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan\nihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän\nvarasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä\nvahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien\nmukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei\nmaksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka\nilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.\n\nOn aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä.\nRosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän\nkanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka,\nsillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet\nruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja\nja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella\nsentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät\naamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi\nja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja\ntoivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä,\nja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön\nnäköala San Severinon tielle, tuolle _via dolorosa'lle_, tuskien\ntielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian\nmolemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että\njonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui\nheidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen\nristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen\npuolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä\nainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.\n\nEro entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen\naihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat\nkerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä\noli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä,\nmutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut\nnyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa\nvihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut\nMatanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen\nvallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja\nniiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa\ntiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään\nvain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli\nleimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi,\njoka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin\nhyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma,\nettä häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä\nanoakseen sitä. _Hänkö_ kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien\njälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan!\nSiten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi\nmieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi\nhänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden,\njoka oli kuin hirveä uni.\n\nHän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön\nja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan,\nkun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi\nymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi,\nja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran.\nDon Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut,\nniin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan\nhevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta\nmitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan\nkurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen\nporttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen\npelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja\nnäissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan\nkukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.\n\nEversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja\njota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen\nratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä\nsiihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen\npienimmästä risahduksestakin.\n\nNäinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut\nisän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli\nasiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen\njohtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen\notaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin\nuskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti\naikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä\nkymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin\nkäteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite.\nAarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri\nEstevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa\nkatsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin\netäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään\nlähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi\nraastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua\nniin tuiki mahdottomalta.\n\nHän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa,\nmutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan\nmaahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän,\nja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään\nonnetarten suosikkina.\n\nHäntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle,\nmutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän\nsaattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension\nkaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia\n-- tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa\nhyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät\nkaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat\njoutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat\nlöytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin\npäästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina\nlähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului\nkaupungin alueeseen.\n\nKäynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki\nääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen,\nja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon\njäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu\njuurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli\njaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät\nkyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään\nraunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus\nei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä\nhuolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset\nroikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut\nolivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat\ntäydentäneet hävitystyön.\n\nKaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa\nhuomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö\nvain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja\nnousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan\nmahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut\nsellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen\nomaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli\nse kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät\nmuistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet\nonnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään\nmyöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja\nsiellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli\nkohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa\noli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän\npalaisi. Ja Rosa oli odottanut.\n\nMutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen\nlemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen\nRosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä\nunikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat\ntodellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina\nriemuiten muistelevansa.\n\nEvangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot\nloistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.\n\n\"Tule, pieni kyyhkyseni\", sanoi Evangelina. \"Menkäämme työhömme, sillä\ntäällä ei ole mitään syötävää.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKESKUSTELUA RUOASTA.\n\n\nHuomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se,\nettä he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja\näkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun\nja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät\njoukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin\nantamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain\nsotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan\nvälttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi\ntulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.\n\nKun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät\neversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he\nsaivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.\n\nPalvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie\nBranch sai maistaa \"elämän suolaa\" suun täydeltä, sillä heidän nuori\neverstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka\ntodellakin halusivat tapella.\n\nEnsin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan\nkenttäpalvelukseen -- hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen\nsaavuttuaan -- mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin\nsotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat\nhäntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa\nvapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut\nsaada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta,\nellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta\nmitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki\noli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän.\nSellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja\npian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle\nsuotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi\nheti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch\nei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin\nhämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset\naivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä\nhuimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli\nvertojaan vailla.\n\nTähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla\nkuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan\nmitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti,\nkun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan -- käytös,\njoka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa.\nTavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja\nhuomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä\nkieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.\n\nOli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen\nkubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi\nihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen\nkuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan\npitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka\nisänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.\n\nVain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa\nhalveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin\nhänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei\nmuuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa\nedelle, joka turmeli hänen elämänsä.\n\nMutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan\ntoivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli\nselvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi\nhän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain\ntarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja\nkärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt\nolivat kylmät ja kaste vahva -- siis mitä epäedullisimmat olosuhteet\nheikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet\nsuuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä\nenemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset\nnäyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä.\nOmituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin\njollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.\n\nBranchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi\nsietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman\ntarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään,\noltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa\nvapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos\nmahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.\n\nLeiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies\nmenivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään,\nja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he\nloikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi\nO'Reilly:\n\n\"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja\nmaalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan\nmasennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi.\"\n\n\"Mikä häntä sitten vaivaa?\" murahti Judson.\n\n\"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on\nsairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa\njutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on\nsentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin\nhyvä onni.\"\n\n\"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?\"\n\n\"Siltä se ainakin näyttää.\"\n\n\"No perhana!\" Judson tuumi hetkisen. \"Etkö voisi ilahduttaa häntä\njotenkin?\"\n\n\"Minäkö?\" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. \"Kun minä koetan\nrohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä\nvälinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän\nminun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa -- sanoo minun potkivan\nmaan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka\n-- vaikka kyykäärmeen kanssa.\"\n\nO'Reillyn nuorekas apulainen, _asistente_, vuovasi parhaillaan\nitselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli\njostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän\nkohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:\n\n\"_Caramba_! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies\nmitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen\n_El Demonio_.\"\n\nO'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. \"Siinä kuulitte. Hän on\nmaineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat\npian ajatella, että hän on noiduttu.\"\n\n\"Eikö mitä\", sanoi kapteeni. \"Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät\nespanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun\npelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon.\"\n\n\"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni\nkäheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet\nuskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle\ntuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian\nnukkuvan miehen ampumisesta -- ja minä osun kyllä, ihan keskelle\nlasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä.\" O'Reilly vaikeni ja puristi\nhuulensa tiukasti yhteen.\n\nPoika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja\ntoisti: \"Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies\nmitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun?\nKun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he\nkiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan\nkuolla naurusta.\"\n\n\"Jacket\" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin\nsoturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä\nkirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn\nkaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.\n\n\"Eversti Miguel sanoo\", jatkoi poika, \"että jos hänellä olisi sata\nsamanlaista sairasta kuin _El Demonio_, niin hän marssisi suoraan\nHavannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!\"\n\nJudson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. \"Olethan\nsinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen\", virkkoi hän\nnaureskellen.\n\n\"Mitä?\" Poika ei ollut oikein varma, ymmärsikö hän sukkeluutta.\n\n\"Tarkoitan, että olet kylläkin hyvä tappelemaan ollaksesi noin\npiskuinen.\"\n\n\"Eikö totta?\" huudahti poika. \"Kyllä minä tapella osaan.\"\n\n\"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja\nsyö sinut suuhunsa\", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti\npäätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi\npitämään siitä.\n\n\"Jacket olisi kovin katkera suupala\", huomautti Judson.\n\nPoika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. \"Sanonpa -- sanonpa, että\nespanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin.\"\n\nTämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä\ntäyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen -- melkeinpä\nlapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli\nkaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja\nmiellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja\nhänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan\nhuolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan\nsuhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.\n\nVallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä\nja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on\njokaisella armeijalla poikansa -- ihmeelliset, rakastetut lapsensa,\njoita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen\nhurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he\nmuodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat\nmielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin\ntoverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia\nurotöitä.\n\nJacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja\nuskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain\njokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja\nsaavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri.\nKaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen\nei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään --\nisänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan\nkohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat,\nseisoi hän vielä pystyssä päin.\n\nOppiakseen paremmin englannin kieltä -- mistä taidosta hän oli\nsanomattoman ylpeä -- hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn\naseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli\nkehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui\neräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten,\nettä vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun\nkuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja\njoskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain\nhousuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän\ntäydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa\nnurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä\npuhettaan:\n\n\"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä\nespanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon\nluona? Enkö?\" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin.\n\"Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!\"\n\n\"Ohoh!\" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi\nnuhtelevasti: \"Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket.\"\n\n\"No, silmäänikin!\" vannoi poika. \"Tapoin vihollisia ainakin tusinan.\nHiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä\nlainkaan, nähkääs. Pthyi!\" Pitkä sylki tirskahti puroon. \"Siinä meni\nmiestä kuin heinää.\"\n\n\"Siinä oli todellakin kuumat paikat\", todisti Judsonkin. \"Joukko\nLuque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon\npoikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon\ntaakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät\npuukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän\ntaakse, ja silloinkos verileikki alkoi -- voit arvata, ettei armoa\nannettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui\nkuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten\nmies, _muy malo_, niinkuin täällä sanotaan.\"\n\nOltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: \"Mutta saman päivän iltana sattui\njotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja\nhän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan --\"\n\nJacket ponnahti seisoalleen. \"Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!\"\nhuudahti hän närkästyneesti.\n\n\"Etkös ulvonut niin, että koko leiri heräsi?\"\n\n\"Minä en pelkää pimeätä\", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta\nhänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi\nmaistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen\nhajamielisesti.\n\n\"Itkitkö sinä?\" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään\nvastahakoisesti.\n\n\"Hänhän hälyytti koko leirin\", sanoi Judson. \"Luulimme vihollisen\nolevan kimpussamme.\"\n\n\"Mikä oli hätänä, Jacket?\"\n\n\"Minä -- minä tuota --\" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot\nkalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. \"Minä en säikähdä _elävää_\nespanjalaista milloinkaan, mutta -- mutta kuollutta minä pelkään.\nNäin kuolleita kaikkialla!\" Poika värisi tahtomattaan. \"Ne ajoivat\nminut kenraali Gomezin turviin ja -- _caramba_, kuinka ukko suuttui,\nmutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei\nminun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan\nja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä\nvahdissa enkä menekään.\"\n\nTuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen\nvastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi\nvähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.\n\n\"Hän on kelpo poika\", sanoi kapteeni Judson miettivästi, \"ja sinua hän\naivan jumaloi.\"\n\nO'Reilly nyökäytti päätään. \"Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee\nsodan jälkeen? Sodan jälkeen!\" toisti hän hiljaa. \"Mahtaakohan tämä\nsota milloinkaan loppua?\"\n\n\"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia\nkenraaleja, niin --?\"\n\n\"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat.\"\n\n\"Tarkoitat --\"\n\n\"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu.\"\n\n\"Aivan oikein!\" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli\nymmärtänyt. \"Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten\nkeskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?\"\n\nJudson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen\nteltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna\nsaapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja\nhänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta\nkysymykseensä.\n\n\"Minun mielestäni hän on aivan verraton\", sanoi O'Reilly.\n\n\"Niinkö sanot!\" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle.\n\"Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen.\" Kapteeni\nvaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.\n\nO'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla\nkäytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt\nhymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi\nheilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen\nnaamansa.\n\nJudsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen,\neversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän\nsaattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli\nhän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman\nedukseen neiti Evansin läsnäollessa.\n\n\"Vai on se _sinuunkin_ tarttunut?\" kysyi hän.\n\n\"Mikä sitten?\" Judson ei kääntänytkään katsettaan.\n\n\"Se.\"\n\n\"Se? Ellet osaa enää englannin kieltä, niin puhu espanjaa.\"\n\nMutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. \"Minun mielestäni\nhänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen\nkuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt\ntyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä\nlaatuun!\"\n\nJudsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä,\nkun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen\nkasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa\nvavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:\n\n\"Ole nyt vaiti! En kärsi, että puhut tytöstä tuolla tavoin.\"\n\n\"Vai et.\" O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. \"Antaisitko\nsisaresi tehdä, mitä hän tekee?\"\n\n\"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin.\"\n\n\"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka\nkellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo\ntietävinään yhtä ja toista.\"\n\n\"Vai niin?\" Judson tuijotti kumppaniinsa. \"Tahtoisinpa kuulla, mitä he\ntietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti.\" Hän puristi\nsuuret kätensä nyrkkiin. \"Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että\nseinät pullistuisivat.\" Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin:\n\"Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen\nhänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta --\" Judson heittäytyi jälleen\npitkäkseen ja lopetti: \"Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle\nen voi olla vihainen.\"\n\n\"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä.\"\n\nToinen pudisti päätään. \"Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen\nhuolivan minusta?\"\n\n\"Ei sitten likikään.\"\n\n\"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan\nminä jonkun toimen hallituksessa, ja --\"\n\n\"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman.\nHänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin\nhoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän\ntäysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin.\"\n\nJudson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti\nvakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.\n\n\"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?\"\nHetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: \"_Branch_ se ei ainakaan\nole; _hän_ ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin\nmelkein --\"\n\nO'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt\nnäkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän\nnäköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.\n\n\"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?\" aloitti hän.\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi kapteeni yksikantaan. \"Ilahduttanut sairaita ja\nhaavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten\ntavallisesti?\"\n\n\"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa,\nkun katselen sinua -- olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen\nkoettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole\nlöytänyt mitään.\"\n\n\"Et mitään?\"\n\n\"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla\ntoimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella\n--\" Branch värisi ja sylkäisi. \"Minulle on syötetty eläimistä semmoisia\npaikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä\nvallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä\npuhumattakaan.\"\n\n\"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?\"\n\n\"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää.\"\n\n\"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä\", huudahti Judson ja huomattuaan\nvaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.\n\nSitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston\nja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja\nvain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä\ntavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet\nsangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä,\noli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti\nEvans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.\n\nKun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli\nsydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: \"Viime\nviikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä\nolivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen\nääreen.\"\n\nNorine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei\nollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa.\nYksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen\nhämmästyttävän edullisesti.\n\n\"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä\", sanoi\nO'Reilly huolestuneesti.\n\n\"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä --\ntuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta\",\nmurahti Branch. \"Saamme jälleen _muhennosta_! MUHENNOSTA! Yksi härkä\nja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä\nlaitaa?\"\n\n\"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?\" kysyi Norine.\n\"Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää,\nsalaattia ja kahvia.\"\n\nNuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson\nliikahti levottomasti.\n\n\"Sitä minä _tahtoisin_, mutta en odotakaan saavani.\"\n\nHuoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: \"Ja minä kun luulin, että\nsanelitte meille käskyn.\"\n\n\"En toki!\" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä\nistumaan maahan hänen ympärilleen. \"Jos te tulette toimeen tarjolla\nolevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette\ntehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin\npeloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen\nollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä\n-- minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon\npuutteessa.\"\n\n\"_Meidän_ haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan\", sanoi\nO'Reilly, \"mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee\nnykyisin vain sankaritöitä.\"\n\nBranch hymähti halveksivasti. \"Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon\nmieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on\nminun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden\nihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt\nvaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä.\"\n\nNorine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: \"Ruokajärjestys sopii\nsinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen.\"\n\nBranch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran\nivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut\nnäyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:\n\n\"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina.\"\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi Norine. \"Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen\nkeksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja\ntilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin\nvoittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja\nojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä\ntietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä\non viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja\nleikkeleitä. Ehkä kylmä kampela --\"\n\n\"Ei kampelaa\", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen\nmielikuvitelmaan. \"Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka\nsivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia\nostereita ja --\"\n\n\"Nyt ei ole osteriaika\", mutisi O'Reilly harvakseen. \"Muuten näyttelet\nhyvin.\"\n\n\"Ostereita\", toisti Branch itsepintaisesti. \"Sitten viipale\nkananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa.\"\n\nJoe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä\nmultakokkareella ja huudahtaen: \"Olet nyt Delmonicossa etkä Battle\nCreekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme\nkaikki sipulilihaa.\"\n\n\"Mutta minä tahdon mansikoita!\" huusi Norine. \"Ne ovat nyt kypsiä.\nMansikoita ja kermaa -- oh! Ajatelkaas!\"\n\nSeurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi\nsanomalla: \"Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se\nensin tuntui.\"\n\n\"Siltä näyttää\", myönsi tyttö. \"Puhelkaamme jostakin muusta.\"\n\n\"Pojat\", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää,\njonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja\nlukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen\nsydämellään.\n\n\"Pojat\" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin\nselvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja\ntarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta\nsodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista\nsinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta\njääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen\nsotasuunnitelmaan -- liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen\naina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja\nkestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja\nkuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.\n\n\"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan\", sanoi hän lopuksi.\n\"Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja\nsaamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen\nsaanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole\ntarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään\n-- varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään\npelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja -- ja minä\nalan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin\naivan uutta ja vierasta.\" Hän huokasi. \"Kuvittelin saavani ihmeitä\naikaan -- voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että\nkaikki miehet jumaloisivat minua.\"\n\n\"Eivätkö ne sitten tee sitä?\" kysyi Judson.\n\n\"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin.\"\n\n\"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille\", selitti O'Reilly.\n\n\"Vaiti, hävytön!\" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti\nja lisäsi: \"Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä\nvalmis milloin hyvänsä.\"\n\n\"Mitä ihmettä, Joe!\" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.\n\n\"Olen aivan tosissani\", vastasi tämä nöyrästi. \"Voinhan keventää\nsydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina\njoukko urkkijoita ja kehittelijöitä.\"\n\n\"Hän tarkoittaa sinua, Leslie\", sanoi O'Reilly. \"Eikö olisi viisainta,\nettä menisit pienelle kävelylle?\"\n\nBranch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa\ntyöntyi hiukan eteenpäin. \"En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut\nvasikannahat, aion minä yrittää.\"\n\n\"Kylläpä te olette hassuja, pojat!\" nauroi Norine. \"Muut vain\nilvehtivät, mutta te --\"\n\n\"Ilvehtivät?\" toisti O'Reilly hymyillen. \"Ei suinkaan. Olen ainoa koko\nleirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla,\nryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä\nolen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä\nsaippualle.\"\n\nJa kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa\npaikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla \"parturissa\"\nkäynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä\nmärkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä\npysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa\nlukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan\nteltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta,\nilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.\n\nViimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he\nolivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin\nsuuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet\nenglannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän\nsilmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku\nmelkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.\n\n\"Olemme tässä puhelleet ruoasta\", sanoi Leslie Lopezille. \"Neiti Evans\nei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden\nhän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä\nhevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan.\"\n\n\"Vai sillä lailla?\" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. \"Olette siis\nnälissänne?\"\n\n\"Niin olen\", myönsi Norine. \"En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa.\"\n\n\"Nytpä tiedän\", huudahti eversti. \"Eräässä talossa, jonne on parin\npenikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Mutta minä en huoli vuohesta!\" huusi Norine. \"Tahtoisin picklestä,\nsokerihilloa, sardiineja ja -- marmelaatia ja -- hammaspulveria!\nOikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä\nhankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa.\"\n\nLopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi\njohonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa\nvilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle\ntovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.\n\nVasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden\nkesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta\nneiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut,\nsanoi O'Reilly:\n\n\"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein\nsoveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi.\"\n\n\"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon\", varoitti\nNorine.\n\n\"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet\njälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en\nherkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin --\"\n\n\"Mutta minähän en ole yksin. Rouva Ruiz on aina mukanani.\"\n\n\"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin\nminäkään.\"\n\n\"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!\" huudahti Norine\nkiukkuisesti. \"Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä.\"\n\n\"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen,\nmutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä\nkubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat\nhyvin helposti, että --\"\n\n\"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat\", sanoi tyttö, \"kun vain\nomatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä.\"\n\nSanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: \"En\npelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein,\nsillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua\nhuolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä\nkokematon, runollinen\" -- Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi\nitsepäisesti -- \"ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde\nvoi kokonaan vallata.\"\n\n\"Mistä olet saanut sen käsityksen, että olen kokematon ja runollinen?\"\n\n\"Muussa tapauksessa et olisi täällä.\"\n\n\"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'?\nMihin sinä oikein pyrit?\"\n\n\"Minä pelkään\" -- O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut\nhäntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta --\n\"että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus --\"\n\nNorine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja\nteeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut,\nlaukesi heti.\n\n\"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista\",\nkiirehti O'Reilly edelleen; \"ja minä olen ihan sairas pelosta, että\nunhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä.\"\n\n\"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!\" vastasi tyttö; \"mutta voit olla\ntäysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen\nsopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan\nsinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä\nryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin\nsiinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin.\"\n\n\"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa\",\ntuumi O'Reilly, \"sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton.\nJuuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että\nottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin.\"\n\n\"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään\", huomautti Norine\nhilpeästi. \"Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?\" kysyi\nhän sitten vakavasti.\n\n\"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun\ntäytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa\nparhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden\njälkiä seuraamaan.\"\n\n\"Toivot siis vielä?\"\n\nO'Reilly nyökäytti päätään. \"Toivottomuudelle en anna valtaa.\"\n\nKun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä\nhymyään. \"Näyttää siltä\", virkkoi hän, \"kuin olisimme sittenkin\nvoittaneet jotakin äskeisellä pelillämme. Satuloi hevosesi kuun\nnoustua!\"\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme\nSan Antonioon -- parisataa miestä -- noutamaan neidillemme picklestä,\nhilloa, marmelaatia ja hammaspulveria.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\nODOTTAMATON LÖYTÖ.\n\n\nKertomuksissa ja selostuksissa Kuban vapaussodasta puhutaan aina\n\"San Antonio de los Banoksen taistelusta\", kuinka tuhatkunta\nvallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun\njälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan\nsaaliin ja peräytyivät viimein, ennenkuin vihollisen apujoukot\nehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla\nkertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä -- ne\neivät ole todenmukaiset.\n\nEnsinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja\nhävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa\nilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta\nkannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin\ntulisella vauhdilla, sitä ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei\nvälitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä\nvallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut\nmaankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun. Koska seikkailulla oli\nkuitenkin suoranainen vaikutus monen tässä kertomuksessa esiintyvän\nhenkilön elämänvaiheisiin, niin lienee paikallaan selostaa tapaus\nkokonaisuudessaan.\n\nSt. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo\nvuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien\nkeskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut\npienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi\nmuihin maaseutukaupunkeihin nähden. Juuri tämä seikka oli houkutellut\ntuon urhoollisen ja ritarillisen eversti Lopezin yritykseen, sillä,\nkuten hän selitti amerikkalaisille ystävilleen, jos Kubassa oli\ntoinen paikka, paitsi Havanna, jossa oli saatavana picklestä, hilloa,\nsardiineja, hammaspulveria, marmelaatia ja muita herkkuja, jotka\nolivat välttämättömät heidän luonaan vierailevan amerikkalaisen neidin\nhyvinvoinnille, niin se oli San Antonio de los Banos. Eversti Lopez\noli toiminnan mies, ja kun hän kerran oli päättänyt täyttää Norine\nEvansin toivomukset, olisi hän tehnyt sen oman henkensä uhallakin; hän\nolisi ampunut viimeisenkin tykinammuksensa San Antonio de los Banoksen\nmuureihin, ennenkuin hän olisi palannut tyhjin toimin retkeltään.\nMutta tykkejä ei nyt tarvittukaan, sillä kaupungin ympärillä ei ollut\nmuureja, vaan jokunen mitätön ampuma-aukoilla varustettu hirsimökki.\n\nKaupungilla ei ollut mitään muuta suurenmoista kuin nimi. Kadut olivat\nviettävät, jyrkät ja kiviset ja pientä pölyistä toria reunustavat\nkauppapuodit oli rakennettu tavalliseen tapaan avoimin etusivuin, niin\nettä ratsastavat maalaiset saattoivat toimittaa ostoksensa satulasta\nlaskeutumatta. Kaupungin laidassa oli pari puulinnaketta, _fortinas_,\njoissa espanjalainen varusväki oli vetelehtinyt jo pari kuukautta.\n\nLopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti\ntehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.\n\n\"Sinä, O'Reilly ja Señor Branch tarkastatte kaupat ja ostatte kaikkea\nmitä luulette neiti Evansin haluavan, ja kapteeni Judson ja majuri\nRamos huolehtivat lääkeaineista -- niitä pitäisi olla täällä suuri\nvarasto -- ja hankkivat tuota hammaspulveria, marmelaatia ja sen\nsemmoista. Minä tyhjennän kadut ja koetan saada jostakin picklestä,\nmutta minä pelkään, Jumala paratkoon, ettei sitä ole muualla kuin\nHavannassa.\"\n\nLeslie Branch, jonka mielialaa pitkä, yöllinen ratsastus ei ollut\nsuinkaan keventänyt, kysyi pilkallisesti:\n\n\"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi ostaa nuo tavarat? Minä puolestani\nolen aivan 'pankki', ja samoin on O'Reillynkin laita.\"\n\n\"Eikö teillä ole rahaa?\" kysyi eversti hämmästyneesti.\n\n\"En ole ansainnut kolikkoakaan sen jälkeen kuin luovuin\nsanomalehtimiehen toimesta. Ja mikä pahinta, minä tarvitsisin yhtä ja\ntoista itseänikin varten.\"\n\n\"Ellette voi vipata meille, eversti, niin me otamme tavarat teidän\nlaskuunne\", lisäsi O'Reilly.\n\n\"_Caramba_!\" murahti Lopez. \"Ja minä kun toivoin saavani lainata\nteiltä, hyvät herrat. No, mitäpä siitä -- pakkoluovutamme, mitä\ntarvitsemme, Kuban tasavallan nimessä.\"\n\nLopezin hyökkäys oli täydellinen yllätys sekä kaupungin asukkaille että\nespanjalaiselle varusväelle. Kuului vain torventoitahdus, ja ennenkuin\nsiellä ja täällä kuljeksivat sotilaat olivat ehtineet paikoilleen\nja kaupunkilaiset turvapaikkoihinsa ja kauppiaat ehtineet sulkea\nmyymälänsä, karahdutti kaduille kaksisataa repaleista ratsumiestä\nkiljuen hirvittävästi.\n\nHyökkäys tehtiin aito kubalaiseen malliin -- kymmenen kiljahdusta\nlaukausta kohti. Säikähtynyttä väestöä kaahattiin kaduilta hirmuisella\nmelulla, ja kaikkialta kuului ammuntaa, hurraahuutoja, kirkumista ja\nvoimakasta manausta linnakkeiden saamattomuuden johdosta.\n\nVarusväki tointui vähitellen hämmästyksestään ja aloitti pian kiivaan\ntulen kaupunkiin, mutta hyökkääjät olivat nyt talojen suojassa, ja kun\nlinnakkeista voitiin ampua vain paria katua pitkin, ei espanjalaisten\ntuli hyödyttänyt mitään. Edeltäpäin annetun määräyksen mukaan laskeutui\nosa Lopezin joukosta satulasta asettuen asemiin mahdollisen hyökkäyksen\nvaralta, niin että toiset saivat rauhassa tyhjennellä kauppapuoteja.\nLaitakaupungilla rätisivät mauserit taukoamatta ja luodit vingahtelivat\nilmassa kuin kiukkuiset ampiaiset.\n\nRatsumiehet ryntäsivät kauppoihin kuin heinäsirkat vihreään laihoon.\nAsukkailla ei ollut aikaa eikä haluakaan asettua vastarintaan,\nja rähinä ja sekasorto olivat korvia huumaavat. Toiset kauppiaat\ntoivottivat tulijat sydämellisesti tervetulleiksi, mutta toiset\npakenivat suin päin jättäen kaikki oman onnensa nojaan.\n\nO'Reilly laski täyttä karkua ensimmäisen kaupan eteen, Branch ja Jacket\nkintereillään. Tavaroita oli runsaasti kaikenlaatuisia, mutta liikkeen\nomistaja, joka oli kaikesta päättäen espanjalainen, ei jäänyt hintoja\nilmoittelemaan, vaan syöksyi ratsumiehet nähtyään suin päin takaovelle\nja häipyi kirkuen näkyvistä. Repaleisten ratsumiesten äkillinen\nilmestyminen, ammunta ja hurja melu olivat nähtävästi säikähdyttäneet\ntuon rauhallisen liikemiehen aivan suunniltaan, ja hän pakeni\nperheineen jonkun naapurin puutarhaan turvaa etsimään.\n\nAikaa ei ollut hukata. Johnnie hyppäsi satulasta ja mennen hyllyjen\nääreen, joille oli pinottu kaikenlaisia ulkomaisia makeisia ja\nherkkutavaroita, hän aloitti valikoimisen Jacketin suosiollisella\navulla. Tuo pieni kubalainen riehui kuin villitty ja tyhjensi hyllyn\ntoisensa jälkeen kiroillen koko ajan aivan syytämällä kuten todellisen\nverenhimoisen ryövärin pitääkin. Pojat ovat jo luonnostaan ryöväreitä,\nja siitä saa olla varma, että Jacket käytti tilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Hei, Leslie! Haepas jotakin, johon voin panna nämä\", huusi\nO'Reilly olkansa yli, mutta kun hän kuuli vain epämääräistä mutinaa\nvastaukseksi, kääntyi hän katsomaan ja näki maanmiehensä siepanneen\nkatosta ainakin pari tusinaa käsittävän nauhan leveälierisiä\nolkihattuja, _sombreroja_, ja koettavan niitä päähänsä.\n\n\"Katsos perhanaa!\" mutisi Branch. \"Nämä ovat kaikki ainakin\nneljänkymmenen dollarin hintaisia, mutta liian pieniä. Siinä on\nvarmasti ollut kävelykepin pää mittana, kun näitä on tehty.\"\n\n\"Ota koko nauha, mutta hae jotakin, johon voimme kääräistä kaikki nämä\npurkit! Joutuin nyt!\"\n\nO'Reillyn äänensävyn ja ulkopuolella ammuttujen laukausten kiiruhtamana\nLeslie katosi myymälän takana oleviin huoneisiin ja ilmestyi hetkisen\nkuluttua syli täynnä vuodevaatteita, jotka hän oli siepannut ilmeisesti\naivan umpimähkään. Vuodetta peittänyt sääskiverkko oli kiireessä\nrepeytynyt irti ja takertunut hänen päähänsä häilyen hänen takanaan\nkuin morsiushuntu.\n\n\"Luulenpa tässä olevan jo tarpeeksi!\" huudahti hän. \"Patja! Tyynyjä! Ja\nsääskiverkkokin! Nukunpa mukavasti tästä lähtien.\"\n\nJostakin aivan läheltä kuuluva pikkulapsen itku todisti parhaiten,\nmiten hillittömän kiireesti kauppias ja hänen vaimonsa olivat\nrientäneet pakoon. Laskettuaan taakkansa lattialle Branch valitsi pari\ntukevaa peitettä, joiden kulmia hän alkoi sitoa yhteen.\n\nHän oli tuskin saanut työnsä valmiiksi, kun Judson karahdutti ovelle\nja huusi O'Reillylle: \"Olemme jo tyhjentäneet apteekin, ja on parasta,\nettä liikutte liukkaasti, sillä pian on lähdettävä. Kuulin vankilassa\nolevan muutamia kubalaisia vankeja, jotka aion ottaa mukaani, jos tulet\nminua auttamaan.\"\n\n\"Varmasti!\" O'Reilly hyppäsi satulaan ja käski Jacketin kuormata\ntavarat hevosensa selkään ja ratsastaa tiehensä. Katsahtaessaan sitten\ntaaksensa hän näki aseenkantajansa lähtevän matkaan, satulan edessä\nja takana valtaiset taakat täynnä ryöstösaalista. Poni parka melkein\nhuojahteli kuormansa alla, mutta paljasjalkainen ratsastaja sai sen\nvihdoin hoputetuksi horjahtelevaan juoksuun. Hetkisen kuluttua ilmestyi\nBranchkin suunnaton hatturykelmä takanaan ja kirjavaan peitteeseen\nkäärityt vuodevaatteet edessään heilahdellen.\n\nHyökkäyksen aiheuttama tavaton meteli oli karkoittanut vankilan\nvartioston kuulumattomiin, joten Lopezin miehet saivat esteettömästi\nmurtautua vankilaan, ja kun O'Reilly saapui paikalle, oli työ täydessä\nkäynnissä. San Antonion vankila oli paksuseinäinen kivirakennus, jonka\novet olivat lujat ja ikkunoissa jykevät rautaristikot, mutta esteet\noli pian murrettu, ja sissit ryntäsivät sisään. Siepaten aseeksi, mitä\nkäteen sattui, Judson ja O'Reilly avasivat kopin toisensa jälkeen,\njättäen toisten huoleksi korjata niiden asukkaat. Tämä vankila\noli kurjimpiakin kurjempi ja tuskin ansaitsi vankilan nimeäkään,\nmutta siitä huolimatta siellä vallitsivat todelliset vankilaolot ja\nmahdollisimman espanjalainen järjestys. Käytävät olivat pimeät ja\nhaisevat ja kopit sanomattoman likaiset, ja kierrellessään ympäriinsä\nO'Reilly ja Judson näkivät, kuulivat ja haistoivat kyllikseen ollakseen\nvarmat, että kaikki vangit, olivatpa ne mitä rikoksentekijöitä hyvänsä,\nolivat jo kärsineet tarpeeksi suuren rangaistuksen.\n\nKaikki kävi nopeasti. Käytävät kajahtelivat huudoista ja miesten\naskelista, ja ulkopuolelta kuuluva säännötön ammunta kiirehti\nvapauttajia rientämään. Sitä mukaa kuin amerikkalaiset särkivät lukot,\nvietiin hämmästyneet vangit kadulle, josta ne otettiin ratsujen selkään\nsatulan taakse.\n\nTyö oli tehty ja peräytymismerkki puhallettiin. Judson ja O'Reilly\nsyöksyivät ulos vankilasta, hyppäsivät satulaan ja tavoittivat pian\ntoverinsa, jotka laskettivat toria kohti.\n\n\"Hohoi!\" huokasi Judson pyyhkien hikeä otsaltaan; \"olipa se urakka.\nMahtoikohan kukaan edes kysyä, minkätähden nuo poloiset olivat\nvankilaan joutuneet?\"\n\n\"Ei ollut tarpeellistakaan\", vastasi Johnnie. \"Virua tuolla kuukausi on\njo kyllin suuri rangaistus murhamiehellekin.\"\n\n\"Apteekkari sanoi, että useimmat ovat valtiollisia vankeja,\njoita espanjalaiset ampuvat pari, kolme joka sunnuntai. Kun ei\nvoida toimeenpanna kukkotaisteluja, on vankien murhaaminen ainoa\nsunnuntaihuvi. Näitkö sitä sairasta poikaa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän näytti olevan aivan nälkään kuolemaisillaan. Miestemme täytyi\nviedä hänet mukanaan kantamalla.\"\n\nEversti Lopez laukoitti heidän luokseen ja kysyi kiihkeästi:\n\"Löysittekö, mitä pyysin?\"\n\n\"Kyllä, herra eversti, ja paljon muutakin.\"\n\n\"Hyvä! Mutta minun kävi huonosti. Kyselin kaikkialla picklestä, mutta,\n_caramba_! semmoisesta ei täällä ole kukaan kuullut puhuttavankaan!\"\n\n\"Menetimmekö monta miestä?\" kysyi Judson.\n\n\"Emme ainoatakaan. Mutta Ramos on pahasti haavoittunut.\"\n\n\"Niinkö? Joutuiko hän sitten käsikähmään jonkun espanjalaisen kanssa?\"\n\n\"Eikö mitä!\" nauroi eversti. \"Hän oli niin hätäinen, että hän rikkoi\nnyrkillään erään näytelaatikon lasit.\"\n\nSissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he\nammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle\nviholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan\ntaistosille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää\nasukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin ettei se tohtinut\nruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta\nsuuresta rohkeudestaan huolimatta varoivat sissit visusti joutumasta\nvihollisen tulelle alttiiksi.\n\nLeslie Branch oli luonnollisesti poikkeus, kuten tavallisesti. Hän\nratsasti huolettomasti keskellä katua kiinnittämättä mitään huomiota\nkaikkialla ympärillä ja aivan hevosen jaloissa maasta pöllähteleviin\npieniin pölypilviin tahi ilmasta äkkiarvaamatta sinkoileviin\nkalkkirappaussiruihin.\n\nHän oli koko ajan tarkastellut noita autioita kauppapuoteja, ja\nsuunnattoman makuuvaatemyttynsä ja hatturykelmänsä lisäksi hän oli\nvielä valikoinut sekalaisen kokoelman kaikenlaista tavaraa, kuten\npakan kalikookangasta, kenkäparin, keittoastioita, päivänvarjon ja\n-- mikä merkillisintä -- suuren kullattupuitteisen kuvastimen. Saada\nnämä esineet eheinä talteen näytti huolettavan häntä enemmän kuin oma\nturvallisuus. Nähdessään O'Reillyn hän huudahti:\n\n\"Kuulehan! Mitä on 'vaatekauppa' espanjaksi? Tarvitsen uuden puvun.\"\n\n\"Oletko sinä hullu?\" ärjyi Johnnie. \"Laittaudu joutuin suojaan!\"\n\nMutta Branch pudisti vain päätään. \"Eiväthän ne mihinkään osu!\" virkkoi\nhän.\n\nSamassa helähti hänen kuvastimensa tuhannen sirpaleiksi ja oli vain\nsuuri ihme, että hän itse pääsi ehein nahoin pälkähästä. Pysähdyttäen\nhevosensa hän tarkasteli hetkisen särkynyttä kalleuttaan, mutta heitti\nsen sitten kirahtaen menemään.\n\n\"Tule pois, Johnnie!\" hoilasi Judson. \"Tapattakoon tuo kirottu hullu\nitsensä rauhassa!\"\n\nMutta O'Reilly oli liian helläsydäminen voidakseen aivan\nvälinpitämättömästi ratsastaa eteenpäin kuten hänen toverinsa teki. Hän\noli niin huolissaan Branchin takia, että tämän mieletön uhkarohkeus\nsuututti hänet aivan silmittömästi, ja pysähdyttäen hevosensa silloin\ntällöin hän piti ystäväänsä tarkoin silmällä.\n\nTämä matkasi eteenpäin yhtä huolettomasti kuin ennenkin katsellen\nkaikesta päättäen, mistä hän voisi täydentää vaatevarastoaan, mikä --\ntotta puhuen -- oli todellakin sen tarpeessa. Mutta useimmat kauppiaat\nolivat jo ehtineet sulkea ikkunansa ja pönkittää ovensa, ja kun Branch\noli sivuuttanut viimeisen puodin, tiesi O'Reilly pahimman olevan ohi ja\nkannusti ratsunsa täyteen laukkaan.\n\nSissit olivat hyökänneet kaupunkiin suoraan ketojen ja viljelysten\npoikki, mutta nyt johti eversti Lopez joukkonsa valtatielle, joka kulki\njonkun matkan jokirantaa pitkin. Eräässä paikassa tämä tie oli aivan\nsuojaton toisen linnakkeen tulelta, mutta sitten se häipyi kunnaiden\ntaakse.\n\nO'Reilly oli viimeisten joukossa, kun tuo vaarallinen paikka\nsivuutettiin, ja hän oli jo hyvillään, että kaikki olivat selvinneet\nonnellisesti seikkailusta, kun hän samassa näki eversti Lopezin\nkarkuuttavan suuren miesjoukon seuraamana erään kunnaan laelle ja\nviittovan kiivaasti kaupunkiin päin.\n\nJohnnie kääntyi katsomaan ja näki Branchin, joka oli jäänyt kauas\njälkeen, laskeutuvan satulasta ja menevän rannalle, jossa oli\nlevitetty paljon vaatteita kiville kuivumaan. Hän oli aivan suojaton,\nja espanjalaisten joka hetki yltyvä tuli osoitti, että he olivat\npäättäneet nitistää tuon uskalikon. Veden pinnasta ponnahteli\nlukemattomia pieniä suihkuja kuin kalaparvi olisi siinä temmeltänyt, ja\nkivistä kaikkiin suuntiin kimpoilevat luodit surisivat ilkeästi.\n\nJohnnien katsellessa näytelmää melkein hengittämättä Branch koppoi\nkäsivarrelleen pari, kolme puuvillapukua ja kapusi rauhallisesti törmän\npäälle, jossa hevonen odotti. Noustuaan satulaan hän ajoi sitten\nkiirehtimättä toveriensa luo, jotka tervehtivät häntä raikuvin hurra\nhuudoin, sillä hänen uhkarohkea seikkailunsa oli juuri omiaan saamaan\nkubalaiset aivan haltioihinsa.\n\n\"_Caramba_! Sai kuin saikin puhtaan paidan! No, siinä on mies!\nEspanjan mehiläisten surina on hänen mielestään maailman ihaninta\nmusiikkia! Hyvä! Hyvä! _Bravissimo_! Kerropas meillekin, mitä säveltä\nluodit korvissasi soittelivat!\" huutelivat miehet tungeskellen hänen\nympärillään ihailevassa piirissä.\n\nVoimatta enää hillitä kiukkuaan O'Reilly puuskahti: \"Sinä helvetin\nhullu! Aioitko tapattaa itsesi aivan tahallasi? Ja vain muutaman paidan\ntähden!\"\n\n\"Älä puhu pötyä!\" ärähti Leslie. \"_Sanoinhan_ sinulle, että tarvitsen\nvaatteita.\"\n\n\"Sinut pitäisi tuomita sotaoikeudessa. Entä mitä aiot tehdä tuolla\npatjamytyllä? Mukanasi et voi sitä raahata.\"\n\n\"Odotahan, niin näet, sanotaan\", vastasi toinen. \"Aion järjestää oloni\n--\" samassa hän vaikeni kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme ja kysyi\nhetkisen kuluttua: \"Kuulitko mitään?\"\n\n\"En. Mitä sitten?\"\n\n\"Eipä juuri mitään.\" He ratsastivat vaieten eteenpäin, ja sitten Leslie\njatkoi: \"Minulle tapahtui jotakin vallan omituista juuri kun nuo\nroomalaiset kiihkeimmin pommittivat minua. Kuulin selvästi pikkulapsen\nitkua.\"\n\n\"Lapsen?\"\n\n\"Niin juuri. Otaksun pesijättären pienokaisen olleen jossakin\nläheisyydessä, johon äiti oli varmaankin sen jättänyt kiirehtiessään\npakoon nähdessään meidän tulevan. Lapsi parkui niin vietävästi.\"\n\nJacket ja toiset tavaroiden kaitsijat, samoinkuin vapautettuja vankeja\nkuljettavat miehet oli lähetetty jo paria tuntia ennen taipaleelle, ja\nhe odottivat nyt kumppaneitaan parin penikulman päässä kaupungista.\nPysähdyspaikalle saavuttaessa O'Reilly aikoi juuri sanoa jotakin\nBranchille, kun samassa alkoi selvästi kuulua pikkulapsen itkua.\n\n\"Olkaapa hiljaa, pojat!\" huudahti hän. \"Mistä maailmasta --?\"\n\n\"Olen kuunnellut tuota jo kauan\", sanoi Branch, \"mutta minä luulin\nkorvani valehtelevan.\"\n\nLähimmät miehet vaikenivat äkkiä ja katselivat toisiaan kysyvästi kuin\nkuuloaan epäillen.\n\nÄäni -- heikko, tukahdutettu valitus -- oli alkanut jälleen kuulua.\nJohnnie katseli hetkisen ympärilleen silmät hämmästyksestä pyöreinä,\nmutta sitten hän hypähti Branchin eteen ja huudahti:\n\n\"Leslie! Se -- se kuuluu sinun _mytystäsi_!\" Hän osoitti suurta\nvuodevaatekääröä, joka heilahteli Branchin satulannupissa.\n\n\"Oletko järjiltäsi!\" Branch hyppäsi maahan ja nosti mytyn tien viereen\nalkaen vapisevin sormin raastaa solmuja auki. \"Mitä sitä joutavia\npuhuu, aika mies\", mutisi hän äreästi. \"Tässä on vain vuodevaatteita,\njotka kahmaisin syliini suoraan --\" lause loppui kimeään kirkaisuun ja\nLeslie kavahti ylös kuin hänen sormensa olisivat sattuneet niljakkaan\nja kylmään käärmeeseen. \"Hyvä Jumala!\" Hän huojui ja oli aivan\nsuunniltaan. \"Johnnie, katso! Se on ihka _elävä_!\"\n\n\"Mikä on elävä? Mitä tarkoitat?\"\n\nRohkaisten mielensä Branch kumartui ja hajoitti mytyn kokonaan, ja\nmiesten hämmästyneiden katseiden eteen ilmestyi hyvin hento, ruskea\nja hyvin pieni rintalapsi, jolla ei ollut sitäpaitsi langankiertämää\nyllään. Lapsi sulki silmänsä jouduttuaan äkkiä kirkkaaseen\nauringonpaisteeseen, ja toinen pikku nyrkki katosi kokonaan suureen\nsuuhun, joka oli vielä aivan hampaaton, kymmenen naurettavan pienen\nvarpaan liikkuessa hämmästyttävän vilkkaasti.\n\n\"Voi, hyvä isä sentään!\" huudahti Branch epätoivoisella äänellä. \"Sehän\non aivan -- aivan vastasyntynyt! Eihän sillä ole vielä silmiäkään!\"\n\nKubalaiset soturit, jotka olivat katselleet kohtausta sanattomina\nhämmästyksestä, purskahtivat nyt hillittömään nauruun, joka houkutteli\nohi ratsastavan eversti Lopezinkin paikalle.\n\n\"Mitäs täällä on tekeillä?\" kysyi hän pakottaen hevosensa tunkeutumaan\n_El Demonio'n_ ja hänen taakkansa ympärille muodostuneen piirin lävitse\nja katsahti maahan. Samassa hän hypähti satulasta ja kysyi:\n\n\"Kenen tuo lapsi on?\"\n\n\"Minä -- minä -- tuota noin -- kyllä se on minun. Minä tarkoitan, minä\n--\" Branch tuijotti pienokaiseen suunniltaan kauhusta ja änkytti ja\nnieleskeli ja väänteli koko ajan hermostuneesti käsiään.\n\n\"Mitä? Mitä ihmettä tämä merkitsee?\" Everstin ääni tuimeni.\n\n\"Se varmaankin nukkui, minä -- minä vain kahmaisin -- ymmärrättehän\n-- minä --\" Branch hätääntyi yhä enemmän. \"Katsokaa!\" huudahti hän\nkäheästi. \"Nyt se alkaa itkeä tahi jotakin sinnepäin.\"\n\nHän oli oikeassa. Lapsi näytti lujasti päättäneen kuuluvasti ilmoittaa\nnärkästyksensä häntä kohdanneen väkivallan johdosta. Käsi irtautui\nsuusta ja puristui nyrkkiin ja kasvot rypistyivät omituisesti.\nLuoden lapsenryöstäjään leimuavan katseen Lopez kääräisi pienokaisen\npeitteeseen ja otti hellävaroin syliinsä, mutta hän ei ehtinyt sanoa\nmitään, ennenkuin itku alkoi.\n\nUutinen levisi nopeasti. Miehet huusivat ja viittoivat tovereitaan\ntulemaan katsomaan _El Demonio'n_ saalista, jonka ympärillä hälisi pian\ntiheä joukko nauraen ja rähisten. Eversti Lopez koetti kaikin keinoin\nsaada lapsen tyyntymään, mutta onnistumatta, ja viimein hän ojensi\ntaakkansa Leslielle.\n\n\"Siinä\", sanoi hän kiukkuisesti. \"Ota omasi!\"\n\nLeslie kavahti takaisin \"En -- en suinkaan. En koskisi häneen\ntuhannesta dollaristakaan!\" huusi hän.\n\nMutta Lopez oli järkähtämätön. Hän sanoi käskevästä: \"Tee, mitä sanon!\nNyt otat hänet! Kerrassaan kauniisti tehty varastella lapsia! Mikä\ntässä nyt neuvoksi tulee? Takaisin emme voi häntä viedä, sillä koko\nkaupunki on raivoissaan. Tästä saan varmasti vielä kuulla.\"\n\nJa Branchin hätääntyneistä vastalauseista ja heikosta vastarinnasta\nhuolimatta eversti pani kirkuvan vieraan hänen syliinsä ja kääntyi\nsitten miehiin päin antaen lähtökäskyn.\n\nBranch jäi seisomaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nHän oli aivan tyrmistynyt. Hän pelkäsi pitää lasta sylissään, mutta\nei tohtinut laskea sitä maahankaan, ja hikoillen tuskasta hän kysyi\nmelkein nyyhkyttäen:\n\n\"Mihin minä onneton tämän kanssa nyt joudun?\"\n\n\"Sen Jumala tiennee\", vastasi eversti. \"Tuumin asiaa, mutta sinä saat\nvastata kaikesta. Tule nyt, meidän täytyy kiirehtiä!\"\n\nLeslie nieleskeli ankarasti, ja hänen kasvoilleen levisi tuskallinen\nkalpeus.\n\n\"Mitä minä teen, kun hänelle -- kun hänelle tulee _nälkä_?\"\n\nLopez ei voinut olla hymyilemättä. \"Sinun olisi pitänyt ottaa kaikki\nnämä seikat huomioon, toveri. No, älähän huoli, leirimme läheisyydessä\non eräässä talossa lehmä; minä lähetän heti aamulla miehen sitä\nhakemaan ja toivon, että omistaja lainaa eläimen meille pariksi\nviikoksi, kunnes olen jollakin tavoin saanut sanan lapsen vanhemmille.\nTahi ehkä\" -- hänen kauniit kasvonsa kovenivat jälleen -- \"tahdot\nmieluummin viedä lapsen takaisin sinne, josta sen otitkin?\"\n\n\"En -- enhän minä -- minut silvottaisiin jäsen jäseneltä.\"\n\n\"No, siitä voit olla varma.\"\n\nBranch katseli ympärilleen epätoivoisesti ja kostutti huuliaan. \"Tämä\non pienin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ehkä se ei olekaan tottunut\nlehmänmaitoon?\"\n\n\"Muuta en voi sille tarjota. Huolehdi siitä hyvin, kunnes olen keksinyt\njonkun keinon ilmoittaa asiasta sen vanhemmille.\"\n\nO'Reilly oli katsellut ystävänsä pulaa vahingoniloisella riemulla,\nmutta käsittäen, että Branch varmasti koettaisi tyrkyttää\npienokaista hänelle, hän pujahti tiehensä ja ratsasti Judsonin luo,\njoka parhaillaan kyhäsi paareja vankilasta vapautettua sairasta\nvarten. O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt ryöstämistään\nvuodevaatteista, Judson hymyili leveästi.\n\n\"Se oli hänelle oikein\", nauroi hän. \"Ehkäpä hänen mielenlaatunsa\nmuuttuu nyt, kun hän saa valvoa öitäkin lasta hoidellessaan.\" Sitten\nhän jatkoi vakavasti: \"Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti.\nPelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille.\"\n\nSeuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon\nmakaavan lähellä olevan guava-pensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat\nsanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja\nkuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen.\nHuulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta\nmuuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.\n\n\"Sanoit hänen olevan nälkään kuolemaisillaan.\" Johnnie laskeutui\nsatulasta ja alkoi auttaa paarien teossa.\n\n\"Ensin luulin niin, mutta sitten näin, että hän on muutenkin sairas.\nHän on luultavasti saanut tuon kirotun vankilakuumeen, poika parka.\"\n\n\"Sitten on parasta, että pidämme itse hänestä huolen. Nuo kubalaiset\novat niin huolimattomia, kuten tiedät. Voimme asettaa paarit hevostemme\nväliin ja --\"\n\nJudson katsahti ylös ja näki, että Johnnie seisoi kuin ukkosen lyömänä,\nsuu auki ja kädet puolivälissä ylhäällä. Sairas puhui nyt kovemmin, ja\nO'Reilly kuunteli noita katkonaisia ja hajanaisia sanoja kasvoillaan\nomituisen hämmästynyt ilme.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Judson.\n\nEnsin ei Johnnie liikahtanutkaan, mutta meni sitten sanaakaan\nvirkkamatta sairaan luo ja kumartui tarkastamaan tämän ylöspäin\nkääntyneitä ilmeettömiä kasvoja. Samassa häneltä pääsi nyyhkytyksen\ntapainen, tukahdutettu huudahdus, ja hän sulki tuon hennon ja ryysyisen\nolennon syliinsä.\n\n\"_Estevan_!\" huudahti hän. \"_Estevan_! Tämä on O'Reilly. O'Rail-ye!\nEtkö tunne minua? O'Reilly, ystäväsi, veljesi. Sano Jumalan tähden,\nmitä ne ovat sinulle tehneet? Katso minuun, Estevan! Katso minuun!\n_Katso minuun_! Voi, _Estevan_!\"\n\nO'Reillyn äänessä kuvastui sellainen hätä, kiitollisuus ja intohimoinen\nsääli, että Judson astui lähemmäksi. Hän huomasi hetkellisen järjen\npilkahduksen sairaan silmissä, mutta sitten ne samenivat jälleen ja\nhourailu jatkui. Hän oli kuullut yhtä ja toista O'Reillystä ja myös\nnimet Rosa ja Estevan, ja sentähden hän seisoi aivan hiljaa kuunnellen\nihmeissään ystävänsä hätäisiä sanoja. O'Reilly puristi poikaa hellästi\nrintaa vasten ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän\nrukoili Estevania puhumaan ja kuulemaan häntä.\n\n\"_Koeta_ kuulla, mitä sanon. _Koeta_!\" Huudahduksessa oli tuimaa\ntuskaa. \"Missä on Rosa?... Rosa?... Olet turvassa nyt... Kerro\nminulle... Olet turvassa O'Reillyn luona... Tulin takaisin... Tulin\ntakaisin sinun ja Rosan luo... Missä hän on?... Onko hän -- onko hän\nkuollut?\"\n\nMiehet kokoontuivat jo riveihin ja joukko oli valmis lähtemään, mutta\nJudson viittasi Lopezia tulemaan paikalle ja kertoi tälle, kuka sairas\noli. Eversti astui ripeästi O'Reillyn luo ja pani kätensä tämän\nolkapäälle.\n\n\"Olit sittenkin oikeassa. Estevan Varona ei ollutkaan kuollut. Oli\nvarmaankin Jumalan tahto, että hyökkäsimme San Antonioon.\"\n\n\"Hän on sairas, _kuoleman sairas_!\" sanoi O'Reilly sortuneella\näänellä. \"Nuo espanjalaisroistot! Katso, miten häntä on kohdeltu!\nTulin taas liian myöhään. Minä tulen aina liian myöhään!\" lisäsi hän\nepätoivoisesti. \"Hän heittää henkensä, ennenkuin ehtii kertoa minulle\n--\"\n\n\"Rauhoituhan, toveri! Teemme kaikkemme pelastaaksemme hänet.\nLähtekäämme nyt tahi muutoin saamme pian koko San Antonion niskaamme.\"\n\nO'Reilly nousi. \"Nostakaa hänet syliini!\" määräsi hän \"Kannan itse\nhänet leiriin.\"\n\nMutta Lopez pudisti päätään ja sanoi lempeästi:\n\n\"Matka on pitkä ja hänen olisi parempi levätä paareilla. Onpa meillä,\nJumalan kiitos, leirissämme armelias enkeli odottamassa, joka kyllä\nosaa hänet parantaa.\"\n\nKun joukko lähti liikkeelle, makasi Estevan Varona heiluvalla\nvuoteella O'Reillyn ja Judsonin hevosten välissä. He kuljettivat\nhäntä mahdollisimman varovasti koko tuon pitkän ja helteisen matkan,\nmutta hän ei tullut kertaakaan tajuihinsa eikä tauonnut hetkeksikään\nhourailemasta.\n\n\n\n\nXX.\n\nEL DEMONION PIENOKAINEN.\n\n\nSeuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista\nsattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kubaan. Paluumatkalla San\nAntoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin\noli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin\nruntelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä\nmusertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli,\nettä noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys\nRosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä\njännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.\n\nMutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti\nNorine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen\ntapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen\ntarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää\nlääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli\nsangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa\nhoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve\nruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi\nO'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten\nrauhallisesti koko yön.\n\nLeslie Branch saapui hiukan myöhemmin, sillä pienokainen oli sangen\nhankala pidellä, eivätkä toverit välittäneet rahtuakaan hänen\navunpyynnöistään. Hänen tekoaan tuomittiin ankarasti ja väittivätpä\ntoiset, että hän oli menettänyt kaikki oikeutensa heidän ystävyyteensä\nja osanottoonsa.\n\nBranch otti kaiken todeksi ja oli aivan epätoivon partaalla leiriin\nsaapuessaan. Toivoen voivansa luovuttaa hankalan taakkansa Norine\nEvansille hän kiiruhti suoraan tämän teltalle, mutta Norine oli kuullut\njutun -- Lopez oli varoittanut häntä -- ja pyörsi hänet takaisin.\n\n\"Älä pyydäkään minua äidiksi varastamallesi lapselle\", sanoi hän.\n\n\"Mutta sinun _täytyy_\", selitti hän hätääntyneesti \"Sinun täytyy!\"\n\n\"Ei puhettakaan\", vastasi Norine. \"Ja sitäpaitsi teltassani on jo yksi\nsairas.\"\n\n\"Mutta ole nyt armelias! Pienokainen pelkää minua. Katsohan! Olen ollut\npudottaa hänet sen seitsemänkin kertaa, ja minä -- minä jätän hänet\nkuitenkin jonnekin.\"\n\nMutta Norine oli järkähtämätön. \"Minun kynnykselleni et saa\nlöytökäistäsi ainakaan jättää! Kun kerran rupesit lapsia varastamaan,\nniin olisit ensin ajatellut, miten voit niistä huolehtia.\" Jaksaen\nvain vaivoin hillitä halunsa ottaa tuo nälkäinen ja itkevä pienokainen\nsyliinsä hän lisäsi: \"Mene nyt matkaasi ja viihdytä turvattiasi miten\nparhaiten taidat, kunnes pojat tuovat lehmän.\"\n\n\"_Viihdytä_!\" huudahti Branch traagillisesti. \"Viihdyttää nälkäistä\nlapsimukulaa! Miten taivaan nimessä se olisi mahdollista?\"\n\n\"Mitenkäkö? Leiki hänen kanssaan, näyttele kelloasi ja konttaa ja\nilveile, mutta älä millään muotoa anna hänen itkeä. Hän voisi silloin\nsairastua.\"\n\nBranch tuijotti puhujaan kiukkuisesti, mutta muutti sitten käytöksensä\nja alkoi suostutella. \"Oi, Norine\", pyysi hän, \"minä en osaa häntä\nhoidella. Se on aivan mahdotonta. Olen kuolemaan saakka väsynyt ja\nsitäpaitsi on kelloni koko leirin ainoa, joka käy oikein. En nukkunut\nsilmän täyttä koko yönä, ja nyt saan valvoa tämänkin yön lapsen kanssa.\nPienokainen on todellakin soma, katsohan, ja on naisellisen hoidon\ntarpeessa --\"\n\nNorine kohotti teltan lievettä ja viittasi sisään, jossa Estevan\nVarona makasi hänen vuoteellaan tuijottaen kattoon ja liikutellen\nhuuliaan. \"Rouva Ruizilla ja minulla on kyllin työtä tuota poika parkaa\nhoidellessamme. Hänellä on luultavasti jokin tarttuva tauti, mikäli me\ntiedämme.\"\n\nBranch oli äärimmäisen häpeämätön, itsekäs ja säälimätön. \"Minä olen\nmyös sairas -- paljon sairaampi kuin hän\", väitti hän. \"Oletko aivan\nsydämetön? Minähän panin henkeni alttiiksi hankkiakseni sinulle jotakin\nhyvää syödäksesi --\"\n\n\"Niin! Naurettavin yritys mitä milloinkaan olen kuullut. Mistä tuo\njärjetön juoni päähäsi pälkähti?\" Norine oli nyt todellakin närkästynyt.\n\n\"Tein sen vain sinun tähtesi, ja minusta tuntuu, että vähin\nvastapalvelus, minkä --\"\n\n\"Ainoa ehdoton velvollisuuteni on koettaa pelastaa tämä miespoloinen\",\nvastasi Norine lujasti. \"Paina jalkoihisi nyt! Ottaisin lapsen, jos\nvoisin, mutta minä en voi.\"\n\n\"Hän kuolee hoidossani\", vastusteli Branch.\n\n\"Mitä turhia! Hänhän on tervein pikku vauva mitä milloinkaan olen\nnähnyt. Odotahan, kun saat hänelle ruokaa, niin saatpas nähdä, kuinka\nhän nauraa sinulle.\" Norine pujahti telttaansa, ja Branch tallusteli\nvastahakoisesti tiehensä.\n\nHän vei pienokaisen ensin Judsonin ja sitten O'Reillyn luo, mutta\nmolemmat kieltäytyivät jyrkästi sekautumasta asiaan, luvaten\nkuitenkin auttaa häntä ruokakysymyksen järjestämisessä. Lasten\nhoidosta ylimalkaan he keskustelivat kyllä mielellään, mutta heidän\nhyväätarkoittavat neuvonsa saivat Branchin vihan vimmoihin, ja hän\npoistui synkästi kiroillen. Eikä hänen mielestään ollut sekään\nmikään ystävyyden osoitus, kun toverukset tulivat illalla katsomaan,\nmiten lypsäminen luonnisti -- yritys, jota kaikki jännityksellä\nodottivat, sillä Branch tiesi lehmistä tarkalleen yhtä paljon kuin\npikkulapsistakin.\n\nLeslie alkoi nyt huomata, että häntä vastaan oli tehty täydellinen\nsalaliitto, ja hän suhtautui tilanteeseen synkällä murjotuksella.\nEspanjan kielen taitamattomuus harmitti häntä kuitenkin syvästi, sillä\nhän olisi mielellään vastannut joka taholta sateleviin kompiin.\n\nMaailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on\ntoisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan\npahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi\nsuuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut\nlujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja\nikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se\nhäntä.\n\nKatselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt\nodottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti\ntottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan\njonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:\n\n\"Nämä kubalaiset eivät tiedä lehmistä enemmän kuin sinäkään.\"\n\nJa O'Reilly lisäsi:\n\n\"Ne ovat kyllä eteviä härkätaistelijoita, mutta eivät osaa lypsää.\"\n\nLeslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. \"Luulette varmaankin\nolevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun\nkustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän\npelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie,\nniin että se pyörtyy.\"\n\nO'Reilly tarttui elukan sarviin ja Judson hoiteli häntää.\n\n\"Vedä lujalle\", tiuskasi Leslie, \"äläkä anna tuumaakaan perään, tahi\nminun käy hullusti.\"\n\nKun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen,\nmutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson\ntiukensivat otettaan.\n\nKumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti -- se oli\nluultavasti niin hämmästynyt -- ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan\nastiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys\nylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien,\nmihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti\nBranchin selälleen.\n\n\"Mitäs tästä sanot!\" huudahti O'Reilly ihaillen. \"Sehän pyyhkäisi sinut\nkumoon kuin höyhenen.\"\n\nJudson oli myös olevinaan suuresti hämmästynyt. \"Useimmat lehmät ovat\nvasenkätisiä\", selitti hän. \"Koetahan toiselta puolelta.\"\n\nBranch kuivasi maidon kasvoiltaan. \"Kylläpä teillä nyt on hauskaa\",\nvirkkoi hän kiukusta vapisevalla äänellä ja valmistautui uuteen\nyritykseen.\n\nKauan aikaa näytti siltä, ettei lypsämisestä tulisi mitään, mutta\nvihdoin oli astia puolillaan maitoa, jonka Branch miedonsi haalealla\nvedellä lähimmän nuotion ääressä. Mutta vaikeudet eivät päättyneet\nvielä. Hän otaksui, että kaikki lapset osaavat juoda, ja meni ainakin\npuoli tuntia, ennenkuin hän huomasi erehdyksensä. Hän ei enää\ntoivonutkaan saavansa muilta apua ja alkoi sentähden muitta mutkitta\nitse kyhätä imetyspulloa, mikä vihdoin onnistuikin käyttämättömän\nsikaari-imukkeen ja puhtaan nenäliinan avulla.\n\nKun hän sitten vihdoin istahti ja alkoi hellävaroin ruokkia\nitkeskelevää pienokaista, muuttui kubalaisten käytös heti. Nauru\nvaikeni ja joka taholta alkoi kuulua ihastuksen mutinaa. Heidän\nsankarinsa, tuo tuittupäinen, omituinen ja hurja _El Demonio_\nruokkimassa pientä, hentoa sylilasta öisen leirinuotion hohteella oli\nnäky, joka täytti heidän sydämensä suurella ilolla ja tyydytyksellä.\n\nO'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa Estevan\nVaronan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.\n\n\"Kuume on hiukan laskeutunut ja hän on saanut hiukan ruokaakin\",\nilmoitti tyttö. \"Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne\nalttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen.\"\n\n\"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?\" kysyi O'Reilly\nkiihkeästi.\n\n\"Ei tänään eikä vielä moneen päiväänkään, pelkään.\"\n\n\"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään\nkuullakseni; mitä hän puhelee\", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. \"Hän\nvoisi virkkaa silloin tällöin jonkun sanan Rosastakin.\"\n\n\"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän\nen tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo,\nettä kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen\nvoi?\"\n\n\"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista.\nLeslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän\nollut nukkunut koko yönä.\"\n\n\"Mies poloinen! Minäpä menen häntä auttamaan\", sanoi Norine.\n\n\"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen\nopetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme\nselittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän\nluulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen\nlaita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San\nAntonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan\nhyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä.\"\n\n\"Eikö se ole kovin vaarallista?\" kysyi Norine. \"Eivätkö espanjalaiset\nhyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?\"\n\n\"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket\ntarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika,\neivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa.\nMeillähän on pienokainen panttina, näetkös.\"\n\nVaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut\nsuinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä\nja erittäinkin sen ruokintaa.\n\nOnneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se\noli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään,\nimeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun\nmiehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli\nluonnollisesti monta, jotka ymmärsivät _El Demonio_'n vaikean tilanteen\neivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka\noli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.\n\nSinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivat _El\nDemonio'n_ ympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen\npienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch\nalkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa.\n\"Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista,\njosta minulla ei ollut ennen aavistustakaan\", sanoi hän O'Reillylle\nillallista syödessä. \"Olen aina luullut, että tämmöiset pienet\nsylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta\nolen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo,\nja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat\nilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?\"\n\n\"Luultavasti hänellä on jo nimi. Sinä siis aiot pitää hänet luonasi?\"\n\n\"Niin, eilen se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta mihinkäpä\nminä hänet nyt panen\", vastasi Branch miettivästi. \"Siinäpä pulma juuri\nonkin. Läheisyydessä olevissa maataloissa on mukuloita enemmän kuin\ntarpeeksi, joten en voi häntä niin vain heittää vieraiden ihmisten\narmoille.\"\n\n\"Kuljetat siis lasta aina mukanasi, minne hyvänsä menemmekin?\" kysyi\nO'Reilly huvitettuna.\n\n\"Mikäs sen estäisi?\"\n\nO'Reilly pudisti päätään. \"En luule sen käyvän niinkään helposti\npäinsä; joukkomme ei ole mikään rauhallinen pitkäpallojoukkue. Entä\nmitä arvelet lapsen äidin nyt ajattelevan?\"\n\n\"Tulimmainen! Oli siinäkin äiti, sanon minä! Hän luultavasti tahtoi\npäästä pienokaisesta, koska hän oli niin valmis karkaamaan tiehensä.\nTuommoiset ihmiset, jotka eivät välitä lapsista sen enempää, eivät\nlainkaan ansaitsisi sellaista suurta siunausta kuin lapset ovat.\nTahtoisin mielelläni kasvattaa tämän pienokaisen omien periaatteideni\nmukaan.\" Branchin kasvot kirkastuivat samassa. \"Nytpä olen keksinyt\nnimen!\"\n\n\"No, minkä?\"\n\n\"Tuli, Sade.\"\n\n\"Kirositko, vai oliko tuo nimi?\"\n\n\"Eikö olisikin sopiva nimi? Uusi ja sisältörikas, vai mitä? 'Tuli,\nSade, Branch!' Mitäs pidät? Sehän sointuu mainiosti.\"\n\n\"Jos otat hänet todellakin ottolapseksesi, niin luonnollisesti voit\nristiä hänet miksi tahdot -- mutta hän on niin kovin tumma. Minä\nepäilen, että hän on -- mulatti!\" sanoi O'Reilly harkitun ilkeästi.\n\nBranch suuttui. \"Hän on yhtä valkoinen kuin sinäkin ja ehkä\nvalkoisempikin!\" tiuskaisi hän. Nähdessään sitten hilpeän välähdyksen\nO'Reillyn silmissä hän kääntyi poispäin vihaisesti mutisten.\n\nLeslien omituinen suunnitelma sai kummallista kyllä paljon kannattajia,\nja monet hänen asekumppaninsa alkoivat puhella, että _El Demonio'n_\npienokainen tuottaisi varmasti onnea, jos se voitaisiin pitää leirissä.\nTyttösen ottolapseksi ottamisesta keskusteltiin sinä iltana aivan\nvakavasti monen nuotion ääressä.\n\nAamiaisen jälkeen seuraavana aamuna pienokainen kylvetettiin, mistä\ntärkeästä tapahtumasta oli tieto levinnyt kaikkialle, ja suuri joukko\ntummia savukeniekkoja seurasi ihaillen ja tarkkaavaisesti Branchin\npuuhailua Norinen tarjous toimittaa tehtävä oli hylätty. Leslie\nkuivaili parhaillaan lapsen pehmoisia jäseniä, kun hänet äkkiarvaamatta\nkeskeytettiin.\n\nJacket oli selvinnyt matkastaan täysin onnellisesti, ja sen sijaan että\nhän olisi tuonut mukanaan sotilaskomennuskunnan, oli hänellä lapsen\nvanhemmat seurassaan, mikä olikin paljon järkevämpää.\n\nKauppias saapui vaimoineen kaikessa hiljaisuudessa varoittamatta ketään\ntulostaan ja tuhlailematta kohteliaisuuksia kotinsa ryöstäjille.\nKuullessaan lemmikkinsä kimeän ja kärsimättömän äänen he syöksyivät\npaikalle kuin kaksi kotkaa taivaan pilvistä. Branch katsahti ylös\nkuullessaan tulijain nopeat askeleet ja näki samassa vento vieraan\nnaisen rientävän ojennetuin käsin ja tuskallisesti parahtaen häntä\nkohti. Nainen sieppasi lapsen sanaakaan sanomatta hänen käsistään ja\npainoi sen ruskealle, täyteläiselle povelleen.\n\nLeslie nousi aikoen panna kiukkuisen vastalauseen vieraan väkivaltaista\nkäytöstä vastaan, mutta joutui juuri paraiksi lapsen raivostuneen\nisän hyökkäykselle alttiiksi. Hän kaatui ehtimättä ajatella mitään ja\nnäki ympärillään vain raivoisasti heiluvia jalkoja ja nyrkkejä, jotka\nkaikki tähtäsivät häntä kohti, häntä potkittiin, lyötiin, revittiin ja\nraastettiin kaikin mahdollisin tavoin, kunnes hänen ystävänsä tulivat\nhätään ja vapauttivat hänet. Noustuaan hän näki edessään pienen,\npyöreän espanjalaisen, joka oli nyt kääntynyt poispäin ja suudella\nmäiskäytti intohimoisesti lapsen selkää ja niskaa, jotka näkyivät äidin\nsylistä.\n\nNorine kuuli myös metelin, joka oli niin äkkiarvaamatta rikkonut\nsunnuntaiaamun rauhan, ja hän kiiruhti katsomaan mitä oli tekeillä.\nKun hän tuli paikalle, selittivät miehet parhaillaan yhteen ääneen\nkauppiaalle ja tämän vaimolle, miten lapsenryöstö oli oikein tapahtunut\nja ettei kukaan ollut tarkoittanut tehdä mitään pahaa heidän\nlemmikilleen. Asia selvisi lopulta kokonaan, mutta lapsen äiti ei\nvoinut olla sittenkään luomatta Lesliehen murhaavia katseita.\n\nIsä oli kuitenkin järkevämpi ja kun hän oli todennut, että lapsi oli\ntäysin terve, ei hänen kiitollisuudellaan ollut mitään rajoja. Hän\nsyleili kaikkia, jotka olivat lähettyvillä. Hän suuteli Norinea,\nO'Reillyä ja Judsonia, yrittipä hän käydä Lesliehenkin käsiksi\nsamassa ystävällisessä tarkoituksessa, mutta tämä ymmärsi väärin ja\npuikki pakoon. Välittämättä rahtuakaan siitä, että nämä samat miehet\nolivat väkivalloin tyhjentäneet hänen puotinsa ja ryöstäneet hänen\nrakkaan lapsensa, hän jakeli heille auliisti kaikki rahansa ja mitä\nhänellä vain sattui taskuissa olemaan. Lyöden rintaansa hän pyysi\nheitä osoittamaan hänelle sen suuren kunnian, että he tulisivat San\nAntonio de los Banokseen ja ottaisivat haltuunsa hänen koko maallisen\nomaisuutensa ja polttaisivat sitten hänen kauppansa.\n\nJacket oli myös suuren huomion esine, ja siitä voi olla varma, että hän\nkehui ja kerskui määrättömästi matkastaan kertoessaan.\n\n\"Tuo kaupunginpäällikkö oli minulle hiton kohtelias\", kertoi Jacket,\n\"ja kaikki ihmiset sanoivat, että minä olen maailman urhoollisin\npoika. Lähtiessäni sain ainakin tuhat sikaria, ja kun ratsastin\nkaupunginpäällikön asunnon ohi, tein minä kunniaa ja huusin minkä\nkurkusta lähti: '_Eläköön vapaa ja itsenäinen Kuba, eläköön!_' Ja\nkaikki nauroivat kuin helvetti. Siellä ei oltu luultavasti milloinkaan\nennen nähty ketään minun laistani.\"\n\nIltapäivällä, kun kauppias ja hänen vaimonsa hankkiutuivat\nkotimatkalle, kokoutui suuri joukko vallankumouksellisen armeijan\nsotureita toivottamaan heille onnellista matkaa ja katsomaan vielä\nkerran pienokaista. Äidin pelko oli jo muuttunut äidin ylpeydeksi\nja hän kuunteli hymyillen kohteliaisuuksia, joita tuhlailtiin hänen\nlemmikilleen, ja vastaili sattuvasti niihin, jotka oli tarkoitettu\nhänelle itselleen. _El Demoniokin_ sai suudella lasta hyvästiksi.\nKauppias oli leiriin saavuttuaan saanut kuulla paljonkin tuosta\nomituisesta amerikkalaisesta, ja pyydellen nyt anteeksi äkkipikaista\nkäytöstään aamulla hän kutsui Branchin vierailemaan luoksensa sodan\nloputtua, kun Kuba oli vapaa, ja huolimatta Leslien vastarinnasta hän\nlopuksi syleili tätä ja suuteli molemmille poskille. Pienokaiselle\nhuudettiin huikea eläköön ja raikuvien hurraahuutojen ja sydämellisten\nonnentoivotusten saattamina vieraat sitten lähtivät kotimatkalle.\n\nLopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän palatessaan\npalmulehtoon ja virkkoi hymyillen:\n\n\"Luulenpa, ettei ystäväsi enää varastele lapsia.\"\n\n\"Minä pelkään päinvastoin, että hän varastaa heti ensimmäisen, jonka\nnäkee. Pienokainen oli vallannut hänen sydämensä kokonaan, ja hän\ntahtoi pitää hänet.\"\n\n\"Niin, niin, hän ei ole ainoa, jonka on niin käynyt. On todellakin\nomituista, kuinka herkkätuntoisia sotilaat voivat olla. Olen useasti\nhuomannut sen. Ollessani Rubin kulmalla ottivat muutamat mieheni vuohen\nelätikseen, ja kun ruokavarat kuluivat vähiin, täytyi eläin teurastaa,\nmutta nuo miehet eivät koskeneetkaan sen lihoihin, vaikka he olivat\nnälissään. Asiasta toiseen, miten nuori Varona voi?\"\n\n\"Samoin kuin ennenkin.\"\n\nLopez rypisti kulmiaan. \"Minun täytyy lähettää hänet huomenna\nCubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle.\"\n\n\"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni.\nTahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houriostaan, ja kuulla,\nmitä hän tietää sisarestaan.\" O'Reillyn ääni oli kiihkeä.\n\nEversti myöntyi heti. \"Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali\nGomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä\nkykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin\nuutisia.\"\n\nO'Reilly puristi kiitollisesti everstin kättä. \"Olette hyvin hyvä\",\nsanoi hän. \"Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä\nBranchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?\"\n\nLopez nauroi iloisesti. \"Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan.\nTämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi\nhyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo\nelää. Saatpas vain nähdä.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nAARRE\n\n\nOli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen\njälkeen Cubitakseen. Vuoristo oli vehmaan vehreä äskeisen sateen\njälkeen, mökkien edessä räiskyivät iloiset nuotiot, joiden savu\nkierteli hiljaa korkealla kaartuvaa sinistä taivasta kohti, tasangoilta\noli juuri saapunut kuormahevosia tuoden ruokavaroja, joita repaleiset\nmiehet parhaillaan purkivat säilöön pantaviksi. Taampaa kuului iloisia\nääniä. Siellä oli joukko lapsia pitkää palloa lyömässä.\n\nPuiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona\nkuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.\n\nJohnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti\nhyvää huomenta ja Norine sanoi: \"Vain yksi tunti eikä ollenkaan\nenemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain\npaljosta puhumisesta.\"\n\n\"Nyt voinkin paremmin\", selitti Estevan. \"Puheleminen tekee hyvää,\nmutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitävastoin --\"\n\n\"Nyt! Nyt teette juuri niinkuin minä määrään. Sairaskäyntini\nkestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia\nseikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna.\nPainakaa se mieleenne.\" Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.\n\nEstevan katsoi hänen jälkeensä kuihtuneilla kasvoillaan kirkas hymy.\n\n\"Hän antaa minulle uuden elämän\", sanoi hän O'Reillylle. \"Hän on niin\nvahva, niin terve ja niin elämänhaluinen, että sen täytyy tarttua\ntoisiinkin. Hän on suorastaan ihmeellinen! Kun ensi kerran näin hänet\nylitseni kumartuneena, luulin näkeväni unta, ja vielä nytkin minä\nvälistä luulen, että hän on vain unikuva. Mutta hänhän on varmasti\nolemassa, eikö niin?\"\n\n\"Varmasti\", hymyili O'Reilly.\n\n\"Tiedän heti, milloin hän on jossakin läheisyydessäni, sillä\ntuskani helpottavat silloin. Se on totta. Entä hänen kätensä --!\nKun hän sivelee otsaani, niin kivistys taukoaa ja kuume katoaa.\nHänen kosketuksensa on jotakin suloisen viileätä ja salaperäisen\nviihdyttävää, joka saa ihmisen elämänhalun virkoamaan. Olet ehkä\nitsekin huomannut samaa?\"\n\n\"En -- enhän minä! Näetkös, hän ei sivele milloinkaan minun otsaani.\nMutta voin sanoa, että olet aivan oikeassa. Kaikki sairaat sanovat\nsamaa.\"\n\nEstevan loi puhujaan nopean silmäyksen, ja hänen kasvonsa synkistyivät.\n\"Hoitaako -- hoitaako hän _muitakin_? Enkö minä olekaan ainoa?\"\n\n\"Tuskinpa.\"\n\nMolemmat olivat hetkisen vaiti. Sitten Estevan muutti asentoaan ja\nsanoi: \"Sanohan, oletko kuullut mitään uutisia?\"\n\n\"En vielä, mutta olen varma, että pian kuulemme.\"\n\n\"Sinun luja uskosi on minulle yhtä kallisarvoinen kuin tuon neidin\nhellä huolenpito. Mutta kun menet pois ja minä jään yksinäni, ja kun\nrupean ajattelemaan --\"\n\n\"Älä ajattele liian paljon, äläkä epäile\", sanoi O'Reilly nopeasti.\n\"Rosa on elossa, uskallan sen vannoakin, ja me löydämme hänet vielä\njostakin. Sinä olit kuullut hänen joutuneen Cobon kynsiin, kun tämä\nriehui Yumurissa, mutta nyt me tiedämme hänen olleen Pan de Matanzassa\nkauan sen jälkeen. Lopez väitti aivan samoin, että sinäkin olit\nkuollut. Kas niin! Siinä näet, kuinka luotettavia huhut ovat. Ei, Rosa\non elossa, ja kenraali Gomez saa pian kuulla hänestä jotain. Sitähän\nminä olen koko ajan odottanutkin, sitä ja mitä sinä mahdoit tietää.\"\n\n\"Nyt tiedät kaikki, mitä minäkin tiesin ja mitä minulle on tapahtunut.\"\n\n\"En tiedä vielä miten jouduit San Antonio de los Banoksen vankiluolaan,\njoka on kahdensadan penikulman päässä paikasta, jossa sinua\nhaavoitettiin.\"\n\n\"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti, _amigo_. Annahan olla: kerroin\nviimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin.\"\n\n\"Aivan niin. Norine tuli silloin eikä antanut sinun jatkaa.\"\n\n\"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen kuin\nolin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen\nminut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He\nolivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes nimisiä, sivistynyt perhe,\njoka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut\nmeikäläiset.\"\n\n\"Notaario Valdesko?\"\n\n\"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti\nheidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia\nlapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua.\nTytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris.\nHe hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen.\nJumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan\nsairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa,\nmutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi,\nkuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös,\nolin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä\nlänteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä\noleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja\nmurhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly.\nKaikki on vain hävitettyä erämaata.\"\n\n\"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta\nen voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä\ntehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli\naivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä\nminä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja.\nHän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon\nkanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan\nmeikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla\" --\nEstevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän\nkääntelehti levottomasti -- \"että Cobo oli hävittänyt Yumurin --\nsisareni oli kadonnut. Jumaliste!\"\n\n\"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän\", sanoi O'Reilly\nlohduttavasti.\n\n\"Miehen kertomus oli todellakin kamala -- murhia, ryöstöjä ja\npöyristyttäviä julmuuksia -- olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki,\nsillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut,\nkuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu\nkatosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin\ntielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden\ntapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas\npelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli\nsynnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja\nkalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän\nasian hyväksi.\"\n\n\"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään\nminusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken\nsanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa.\nKoska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni\nsiellä liikehtiviin joukkoihimme.\"\n\n\"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan\ntietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki\npyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko\nja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi\nkulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain\nsangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen\nja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni\nkorkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat\nminua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta?\nMinä en tiennyt suuntiakaan, missä olin.\"\n\n\"Muistisi palautuu kyllä vähitellen\", sanoi O'Reilly.\n\n\"Epäilemättä.\"\n\nMolemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly\nvaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua.\nSisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin\nmitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli\nitse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden\nsangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät\nmietteensä.\n\nEstevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa\nympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin\nhenkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton\nhänen taidostaan käytellä lääkeaineita -- se oli jumalallinen lahja,\njoka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden\nparantava voima.\n\nEstevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen\nmenestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon\nkuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään\nlääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine\noli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä\nluonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman\nosan hänen huolenpidostaan.\n\n\"Oletko nyt kylliksi kiusannut tätä poika parkaa?\" kysyi Norine\nO'Reillyltä.\n\n\"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista\nasioista\", vastasi tämä.\n\nEstevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: \"Luuletteko\nRosan olevan elossa?\"\n\n\"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja -- melkein terve.\"\n\nItsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta\nmiesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta.\n\"Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille\", virkkoi hän hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Annetaan olla huomiseen\", ehdotti Norine.\n\nMutta Estevan oli itsepäinen. \"Tahdon kertoa sen nyt\", sanoi hän.\n\"Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan -- vanhan espanjalaisen\nkultarahan?\"\n\n\"Taaskin tuo kultaraha!\" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti\nmerkitsevästi O'Reillyyn. \"Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään\nmuusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne.\"\n\nEstevan ojensi kätensä epäluuloisen auliisti.\n\n\"Olit melkein alasti, kun löysimme sinut\", selitti O'Reilly.\n\n\"Niin kait. Muistelenkin hiukan, että joku varasti sen.\"\n\n\"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!\" huudahti Norine.\n\"Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren\naarteesta', puujalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista.\"\n\nEstevan hymyili. \"Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta.\nTuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen.\"\n\n\"Kadonneeseen aarteeseen?\" Norinen harmaat silmät suurenivat. \"Mitä te\noikein puhutte?\"\n\n\"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun\nisäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niinkuin tiedätte, ja\npelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun.\"\n\n\"Olenhan minä sen kuullut kutakuinkin tarkkaan\", murahti Johnnie.\n\nEstevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. \"Luulet, että kaikki on vain\nsatua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Tiedän, missä aarre on. Löysin\nsen!\"\n\nNorine tuijotti puhujaan suu auki, mutta O'Reilly sanoi\ntyynnyttelevästi:\n\n\"Koetahan nyt rauhoittua, kuomaseni; tänään olet jo puhunut liiaksikin.\"\n\n\"Älä nyt turhia!\" Estevan vaipui jälleen tyynyilleen. \"Minulla ei ole\nlainkaan kuumetta. Olen täysin taidollani. Aarre on olemassa ja tuo\nkultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni ja\n_hän_ uskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän\nlopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti\nkotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään.\"\nEstevania nauratti. \"Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä\nkalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu\nkeksiä hänen salaisuutensa.\"\n\n\"Aarre! _Todellinen_ aarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!\" läähätti\nNorine Evans. \"Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie,\nettä hän houraili jostakin kultarahasta --\"\n\n\"Hän hourailee nytkin\", sanoi O'Reilly katsahtaen terävästi ystäväänsä.\n\nTyttö kääntyi lempeästi potilaansa puoleen. \"Uskon teitä, herra Varona.\nKertomukset kätketyistä aarteista olen aina ottanut toden kannalta,\nja kuta suurempi aarre on sitä parempi. Minä suorastaan jumaloin\nmerirosvoja, ja jos olisin mies, niin olisin varmasti merirosvo.\nTiedättekös, minulla on aina ollut suuri halu kätkeä rahani jonnekin ja\nmennä sitten etsimään niitä.\"\n\n\"Nyt kujeilette, eikö niin?\" Estevan katseli kumppaneitaan\nepäluuloisesti.\n\n\"En, en suinkaan!\" Norine oli närkästynyt. \"Tämä Johnnie ei usko\nylimalkaan mitään, mutta hän onkin irlantilainen. Mutta minä uskon\n-- olen aivan hullaantunut tuommoisiin kertomuksiin. Ellette kerro\ntarinaanne, niin minä suutun.\"\n\n\"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta\", alkoi\nEstevan, \"hän oli Kuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja --\"\n\nO'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä\nnuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa\ndon Estevanista ja Sebastian-orjasta.\n\nNuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti,\nettä kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein\nhengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta\nvärisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen\nja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla.\nSelostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly\nollut ennen kuullut ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun\nEstevan lopetti, huokasi Norine syvään.\n\n\"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo\nkalleudet ovat siellä kaivossa nytkin, _juuri tällä minuutilla_! Miten\n_saatoitte_ poistua ja jättää ne?\"\n\n\"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata\nsinne.\"\n\n\"Mutta entäpä jos joku löytää aarteen?\"\n\nNorinen kurkkua aivan ahdisti.\n\n\"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja\ntarinakin on melkein unohtunut.\" Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja\nlisäsi riemuiten: \"Luuletko vieläkin, että hourin?\"\n\nO'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön\nyhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta\nmonella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut\nolemassa ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä,\nniin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina\nVaronan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan\nsalaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin\nkuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.\n\n\"Mielenkiintoinen otaksuma\", myönsi hän. \"Mutta oli miten oli, niin\nsitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti\nkylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki\nedellytykset tehdä samoin sodan loputtua.\"\n\n\"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se\", vastasi Estevan.\n\"Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken.\"\n\n\"_Meidän_? Mikä oikeus _meillä_ olisi siihen?\" kysyi Norine.\n\n\"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minut vankilasta, ja ettekö\nte ole pelastanut minut kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä\nmolempia saan kiittää hengestäni.\"\n\n\"Mitä tyhjää! Minä en ainakaan huoli dollariakaan\", sanoi tyttö. \"Autan\nvain kaivamisessa, ja jos lupaatte minulle sen työn, niin --\"\n\n\"Tietysti, ja te saatte neljäsosan kaikesta.\"\n\n\"Ei, ei.\"\n\n\"Mutta teidän _täytyy_, tahdon niin. Tiedänhän, että sairaanhoito on\nkovin huonopalkkainen ammatti. Ettekö tahtoisi olla rikas?\"\n\n\"Ammatti! Ja huonopalkkainen!\" mutisi Norine vihaisesti. \"Niinkuin\nolisin täällä maksun edestä.\"\n\n\"Niinkuin minä voisin unohtaa suuren palveluksen jonkun kurjan\nkerjäläisen tavoin!\" vastasi Estevan jäykästi.\n\nO'Reilly purskahti nauruun. \"Älkäämme riidelkö saaliista, ennenkuin\nolemme saaneet sen\", sanoi hän. \"Kaikkien aarteenetsijöiden käy\ntavallisesti niin, ja välttääksemme verenvuodatusta, suostun minä\nmyymään osuuteni huutokaupalla. Mitä tarjotaan? Aletaanko dollarista?\nDollari ensimmäinen, dollari toinen ja -- eikö kukaan lisää? -- dollari\nkolmas kerta! Osuuteni Varonan kuuluisaan aarteeseen menee nyt yhdestä\ndollarista!\"\n\n\"Näkeehän sen, ettei hän usko sanaakaan kertomuksestani\", sanoi Estevan\näreästi.\n\n\"Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät edes usko olevansa hengissä, elleivät\nsaa hengittää kuvastimeen\", vastasi Norine kohauttaen hermostuneesti\nolkapäitään. \"Jumalani, kuinka minä vihaan tuommoisia epäuskoisia\nvirnottajia!\"\n\nO'Reilly nousi suojellen toisella kädellään kasvojaan. \"Poistun hyvän\nsään aikana ystävyytemme tähden, sillä muutoin käymme pian toisiimme\nkäsiksi. Olkoot kaikki kätketyt aarteet kirotut!\"\n\nMennessään hän kuuli Norinen sanovan: \"Älkää välittäkö hänestä. Menemme\nkahden ja kaivamme aarteen esiin, emmekä odota sodan loppua.\"\n\nEstevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen\npäät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribbeanin\nhelmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat\nylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen.\nHän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille\nsaapuessaan.\n\n\"Uutisia Matanzasta!\" huohotti hän \"Gomezin tiedustelija on palannut!\"\n\nEstevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä\nylös.\n\n\"Mitä hän sanoi? Missä Rosa?\" huudahti Estevan.\n\n\"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin\nkeralla ennen Cobon hävitysretkeä.\"\n\nEstevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan\nkalpea.\n\n\"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nyt\nMatanzan kaupungissa.\"\n\n\"Kuuletko, Estevan?\" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. \"Hän on\nelossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?\"\n\n\"Elossa! Ja turvassa!\" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä\nkyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä\nO'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä\nposkille. \"Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä\npaljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki\nminusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen\nluokseen.\"\n\n\"_Sinäkö_?\" huudahti Norine. \"Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole\nvielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto!\nMatanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä\nraivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti --\"\n\n\"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan\nRosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia\nolinpaikkoja.\"\n\n\"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä,\njotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa\nsilmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan.\"\nNorinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.\n\nO'Reilly nyökäytti päätään. \"Sinähän olet vielä sairas\", sanoi hän,\n\"eikä meidän molempien tarvitse lähteä.\"\n\nEstevan katsahti ylös. \"Aiot siis --?\"\n\n\"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja\nolen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan\npoikki on päästävä ennenkuin --\"\n\n\"Niin, tuo saarroslinja, _trocha_!\" Estevan kohottautui jälleen\nkyynäspäiden varaan.\n\n\"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä\npiikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että\nleikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille\nvaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni.\nPablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä\nkohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuon _trocha'n_!\"\n\n\"Lemmon _trocha_!\" huudahti O'Reilly. \"Nyt siis saan minäkin tehdä\njotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!\"\n\nEstevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan.\n\"Rosa on myöskin odottanut\", sanoi hän värähtävällä äänellä. \"Me\nVaronat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta,\nennenkuin tulet. Sano hänelle --\"\n\nNorine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt\ntuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt,\nja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän\näänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se\noli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly\noli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka\nhän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi\nja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten\nihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen?\nJohnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli\nvarma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen\nnäytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu\nkaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin\nmuualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä\nolisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli\npaikoista pahin!\n\nSitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita\nkuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko\nO'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa\nolivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn\nojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.\n\n\"Koetathan olla varovainen, koetathan?\" pyyteli hän. \"Ja pysy lujana,\nmitä sulle ikinä tapahtuneekin.\"\n\nO'Reilly nyökkäsi. \"Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä\nniin, ettet näe minua enää.\"\n\n\"Niin, niin!\" Tyttö purskahti itkuun. \"Tarkoitat, ettet -- ettet\ntulekaan takaisin. Voi, Johnnie!\"\n\n\"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina\nkissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New\nYorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme\nolleet hyvät ystävät ja -- minä olen iloinen, että tulit Kubaan.\" Hän\npuristi lujasti tytön molempia käsiä.\n\n\"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan\nestää sinua, mutta --\" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi\nkätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän\nhuulille kuiskaten: \"Tämä Rosalle!\" Sitten hän hellitti kätensä ja\nkatseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti\npalmulehtoon.\n\n\n\n\nXXII.\n\nTROCHA.\n\n\n_Trocha_ -- estelinja tahi juoksuhauta -- oli ehkä kaikista\nomituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban\nitsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen _trocha'n_\nkymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa\nsaari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa\nrajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä\nyhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää\nkaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui\nmyös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi\nrauhoittamiskeinoa, _trocha_ ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman\nlaajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin\nsellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen\njulmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin\nkaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi\nja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei\nespanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui.\nEstelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.\n\nWeylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein\nja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden\nkaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten\nlapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot\nmajailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat\nnuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa\ntyössä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja\npitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan\nrauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista\nvarusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.\n\nYlänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa\nkapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat\nkyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti\nalituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit\nsaaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.\n\nJohnnien lähtiessä Matanzaan oli sota -- sota, jossa ei ollut\ntaisteluja, ei voittoja eikä tappioita -- muuttunut julmaksi\nkestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli\nvielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman\nJucaro-Maron-_trocha'n_ toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä.\nLähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas,\nveti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del\nRion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä\nmerkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin\nluurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.\n\nJucaro-Maron-_trocha'a_, joka oli rakennettu saaren poikki menevän\nrautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja\nvahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita,\njotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille\nsijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu\nmolemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin\noli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin\nolisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina\nliipasimella, ja Jucaro-Maron-_trocha_'lla seurasi seis-käskyä heti\nlaukaus.\n\nO'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista -- aina uskollisen Jacketin,\nerään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa\nkaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan\n_guajiron_, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt\nalueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet _trocha'n_ poikki\nuseamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja\nheidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista\nhuolimatta.\n\nJohnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän\nilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut\nauttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli\nselittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja\nihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään\nniin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli\nluvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin\npäivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti\npoika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi\nseurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi\nvapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä\nvaikka helvettiin -- hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi.\nMutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan\nkäski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti\ntiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas.\nKuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien\naivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty\nja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten\nvaluessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja\nnoitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi\noli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle\nluvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen\npoikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli\näskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.\n\nSaatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin\nja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.\n\nNoin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen\nsaavuttiin _trocha'n_ luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen\nja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario,\ntuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei\npuhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman\nankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että\nkaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan\nvalmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut\nkaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna,\neikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä\njuroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei\ntuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni,\nhermostui Johnnie yhä enemmän.\n\nVaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja\nherpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä\ntaivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin\nse oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään\nvärähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat\nikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen\nkäheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen\nja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui\nviidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan\nkuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta\nkuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi\naina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja\nnoiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata\nsuunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota\nvilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä.\nJacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja\njutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun\nsääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja\nkiroillen jalkaansa.\n\nO'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella,\nja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli\nsentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin\nsankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän\nalkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia\nkuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain\nsynnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat\nolivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän\nrehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut\nhänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi\nepäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten\nvilpittömyyteen -- olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.\n\nKeskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle\nmuutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut\nhuntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn\nennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön\nkuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki\nsavukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat\nripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään,\ntulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion\nkolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien\nheilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.\n\nKun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset\ntulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että\nviidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui\nhiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä\nkuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen -- sirkkojen\nsirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen\nsoitto.\n\nHilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui\nsatulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita,\njoita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät\nyksitellen aukeaman laitaan. _Trocha_ oli heidän edessään.\n\nViidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja\nO'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman,\njoka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka\nulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella\noleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten,\nja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen\nnäkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään\nollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun\nO'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä\npaljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat\nsotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin\nnäyttivät liikkuvan.\n\nO'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan\nhän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.\n\n\"Tulenko mukaan?\" kysyi hän oppaalta.\n\nTämä pudisti päätään. \"Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä\ntietä\", sanoi hän: \"Jos kuulette tahi näette jotakin, niin --\"\n\n\"Sh!\" suhahti Jacket. \"Katsokaa! Tuolla!\" Lyhdyn tapainen kirkas\nvalopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä\nalas.\n\nO'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi\nepäluuloisen terävästi: \"Mitä tuo merkitsee -- hälyytyskö?\"\n\nHetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja\nsitten Antonio kuiskasi naurahtaen: \"Tuliperhonen! _Cucullo_! Ettekö\nole ennen nähnyt _cuculloa_, kun ette tunne sitä?\" Ja varmistettuaan\nvarovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä\noli vyönä.\n\nO'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut\nnoihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli\nusein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt\nkubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.\n\n\"Kylläpä minä säikähdin!\" mutisi hän.\n\nHilario jatkoi: \"Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää\nratsastako tiehenne, ennenkuin --\"\n\n\"Älkää pelätkö. En jätä teitä\", vakuutti O'Reilly.\n\nNuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät\npian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket\nkerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti.\nHetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili\nhermostuneesti.\n\n\"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?\" mutisi poika.\n\n\"Tunnetko nuo miehet?\" kysyi O'Reilly.\n\n\"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten\nhakoniskojen seuraan.\"\n\n\"Toivottavasti he ovat rehellisiä.\"\n\n\"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän,\njos he osoittautuvat pettureiksi.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.\n\n\"_Dios_!\" murahti Hilario. \"Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon\nkieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten\nkubalaisen sakset purevat.\" Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä,\nja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.\n\n\"Onko tie selvä?\" kysyi hän.\n\n\"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin.\nKun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt\nääneti jäljessäni.\" Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti\naukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää\nkysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi\nse kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen\npysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen,\njoka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta.\nKaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset\npeloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta\nHilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia,\njotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin\nratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului\nhiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman\nvarovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat\ntoiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä\npyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät\nnäpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta.\nHe tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut\nlangat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli\nharkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.\n\nÄkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto \"_quin vive_ (kuka siellä)?\"\njota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli\nilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit\ntyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.\n\n\"Taitavat ampua lepakoita\", murahti Hilario.\n\nAntonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti:\n\"Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee\nolinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin,\njoka kutoi tämän verkon.\"\n\nNyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen\npiikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli\nhermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto,\njuoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten\nraskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki\nauttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin\nselvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan\nsähähti hampaidensa välistä.\n\n\"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä\nosaamme!\"\n\nO'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta\nlaukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa\nnäin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten\nsuuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä.\nPyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti\najatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky\ntähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä\npanossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin\nja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien\nraivaamisessa.\n\nVihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa\nsäkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa _trocha'n_\npuolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään\npimeään viidakkoon.\n\nHilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren\nsuustaan sanoen:\n\n\"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut\nparhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä.\"\n\nNyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. \"Ha!\nha!\" nauroi hän. \"Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun\nensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen\nmonta leskeä.\"\n\n\"Eipä niinkään monta, pelkään\", nauroi O'Reilly.\n\n\"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois\", väitti Jacket.\n\"Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan.\" Tämä oli joka\nsana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan,\nkunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.\n\n\"Mikäs on hätänä?\" kysyi Johnnie.\n\n\"No, katsokaa nyt!\" valitti sankari. \"Muhkeista housuistani on toinen\npuoli jäänyt piikkilankatiheikköön!\"\n\nAntonio keikahti satulaan sanoen: \"Meillä on viidenkymmenen penikulman\nmatka edessämme, niin että satulaan, _amigos_. Sota kerkeää loppua, jos\ntässä kauan lörpöttelemme.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKUOLON KAUPUNKI\n\n\nO'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen\nläpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan\nvälttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden\nkanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti\nkaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja\nvaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja\nsalaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet\nmilloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen\ntarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.\n\nSodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet\nolivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot\nja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon\nvaltaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä\nkapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue,\nKuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen\nolivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja\nviljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin,\nsillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden\nuskollisia kannattajia.\n\nElintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy _trocha'n_ poikki.\nMetsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat\nkyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi\nseuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla\nja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli\nluultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta\nmurhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten\nyllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja -- noita suuria ja\ninhoittavia sisiliskoja -- ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään\npahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja\nmureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata,\nkuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä\nhän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän\nkertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet\nlähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen.\nJacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset\nvainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä\nväitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.\n\nHevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista\nkierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi\npian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen\nviljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan\nmäärää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin\narmeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja\neräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon\nkuuluisan kenraalin päämajaan.\n\nKenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja\nkatsahti sitten hymyillen vieraaseen.\n\n\"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en\nolisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet\novat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne --! Joku voisi\nerehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi.\"\n\nO'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan\nyhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan\nhajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku,\njoka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava\nkelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa,\nja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja\nasussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen\nkansallisuutensa.\n\n\"Tässä kirjeessä\", jatkoi kenraali, \"on minulle määräys auttaa teitä\njossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne.\"\n\nJohnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli\nnyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen\nnäköinen.\n\n\"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt\nkaupunkiin. Epäilettekö --\"\n\n\"En suinkaan, herra kenraali.\"\n\n\"Anteeksi -- mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?\"\n\n\"Tulin noutamaan häntä veljensä luo.\"\n\n\"Tässä -- tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona on\nMatanzan kaupungissa -- hän on vanki.\"\n\n\"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea.\"\n\nKenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin.\n\"Hyvä mies!\" huudahti hän. \"Oletteko totisesti hullu?\"\n\n\"Taidanpa olla\", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. \"Luulen, että\nkaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla.\"\n\n\"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin --\nmiten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta -- tuosta aivan\nmahdottomasta yrityksestä?\"\n\n\"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta,\nmihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen\nkaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja\ntuon hänet mukanani.\"\n\n\"Hm!\" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. \"Kaupunkiin pääsette\nvarmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen\nkubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette\nhuomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon\nei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä\nulos.\"\n\n\"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut\", vastasi Johnnie\nhuolettomasti.\n\n\"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!\" huudahti kenraali\nhämmästyen yhä enemmän. \"Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka\nhirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?\" Hänen mieleensä näytti\näkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: \"Sanokaahan, ettehän\nvain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari _El Demonio_? Olen kuullut\nkerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä!\nSanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen\nvoitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä.\"\n\nO'Reilly epäröi hetkisen. \"Ensinnäkin tarvitsen rahaa\", sanoi hän\nsitten viivytellen. \"Minulla -- minulla ei ole nimittäin pesetaakaan.\"\n\n\"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin.\"\n\nJohnnie kiitti sydämellisesti. \"Vielä yksi seikka\", jatkoi hän sitten.\n\"Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani\nkoko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin\nitään?\"\n\n\"Tietysti. Sehän on selvää?\" Kenraali laski ystävällisesti kätensä\nO'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: \"Tuntisin äärettömän suurta\nhelpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä\npelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka\non jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette\nymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte.\"\n\nTämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan,\neikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua\nmielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin\ntietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli\nkoko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat\ntodeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon\nhävitysretkeä.\n\nBetancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt\nvuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt\nkeskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat\nselostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli\nmenettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut,\nja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti\nonnettomuuksiensa aiheuttajan.\n\n\"Elän vain sentähden\", huusi hän käheästi, \"että saisin kohdata tuon\nmiehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja\nlapset.\"\n\nIkävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut\nvalmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista\nmahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja\nilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten\nhän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin\nkorviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket\nsamoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan.\nEnsin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi,\nettä koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. \"Ole\nvaiti!\" sanoi hän pojalle. \"Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä.\"\n\n\"Ette voi jättää minua\", itki Jacket. \"Olette ainoa ystäväni.\"\n\n\"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin\nkaksi joutuisi varmasti kiinni\", selitti O'Reilly.\n\n\"Espanjalaiset tappavat teidät!\" valitti Jacket.\n\n\"Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis parempi jäädä tänne.\"\n\nJacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: \"Ette\n_voi_ jättää minua -- ette _voi_!\"\n\n\"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit,\nja ihmiset kuolevat kaduille.\"\n\n\"Tulen vähällä toimeen.\"\n\nMutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan.\nHän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi\nvalloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset,\nO'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi\nsynkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä\nväliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.\n\n\"Olet sisukas poika\", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt.\n\"Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.\nMutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä\nmetelöimisesi ei hyödytä mitään.\"\n\nJacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella\nkaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli\nkorvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa\nainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja\nvaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä\nkeitään muitakaan -- sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja\nviekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut\nvertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta\nja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen -- hän oikeastaan\nrakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias -- ominaisuus oli\nperinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista\noli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut -- siitä ei\nO'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja\nlihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia\naivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli\netevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut\nmitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton,\nminkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi\nnyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva\nO'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään\nliiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella\nmitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi\nhänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää\nnerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.\n\nJohnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan\nkiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt\nvasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen\npoikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi\nJohnnie kätensä hänen ympärilleen.\n\n\"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket\", sanoi hän, \"mutta sinä et voi tulla.\"\n\nJacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan\npuoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten\nystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja\nvihaisen katseen seuraavan itseään.\n\nKenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen\njäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero\nmahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa\nenää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.\n\nTämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien\nhyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa,\nja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi\nhän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein\nvälinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi\nkuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla \"_Adios_!\"\n\n\"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?\" kysyi tämä loukkaantuneen\nhämmästyneesti.\n\n\"Tietysti!\" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.\n\nJacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja\njonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali\nBetancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän\npahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.\n\nIlma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön\ntaivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt\ntiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.\n\nKun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle\nviettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti\nputelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut\naivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja\nja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut\nkapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä\ntyössä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson\nvehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman\nilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen\nihaniksi.\n\n\"Tuolla on valtatie\", sanoi opas viitaten laaksoon, \"johon tämä polku\npäättyy, ja tuolla\" -- hän kääntyi pohjoista kohti -- \"on Matanza.\nJumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen\nsaastuttama.\" Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut\nympäri ja katosi viidakkoon.\n\nLaskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin\nja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat\nja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä\nlaaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly\ntiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko\nmenestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti\nhän osasi näytellä kurjaa ja avutonta \"rauhoitettua\". Hän tunsi\nmielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.\n\nTie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä,\neikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen\nniin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen\nkilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn\nmasentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.\n\nKeskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie\nmeni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian\ntulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja\nalkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa,\nkun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja\npyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin\nviidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös\nkuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat\nitkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti\nkirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.\n\n\"Jacket!\" huusi O'Reilly. \"Mitä hittoa sinä täällä teet?\"\n\n\"Saanko tulla mukaanne?\" kysyi tungettelija.\n\n\"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli\nsinusta!\" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan\nvähääkään.\n\n\"Katsos nyt\", O'Reilly astui lähemmäksi, \"koeta nyt olla järkevä,\nJacket.\" Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän\nperäytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut\nO'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan\nseipään.\n\n\"Tule tänne!\" käski O'Reilly.\n\nMutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän\nkäski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.\n\n\"Olen sisukas poika\", sanoi hän, \"äläkä rupea kujeilemaan kanssani.\"\n\nSitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei\nhänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta\nkaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi\nlähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka\nsai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui\nMatanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se\nvain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin\nO'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut\nJacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä\nasioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein\nroimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa\ntarkoin silmällä.\n\n\"No hyvä\", sanoi O'Reilly vihdoin. \"Mennään sitten yhdessä.\"\n\nJacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan\nlähemmäksi.\n\n\"Minulla on aina omat keinoni, vai mitä, hitto vie?\" nauroi hän.\n\n\"Onpa tosiaankin.\" O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen\naseenkantajansa hartioille. \"Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen\niloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin -- niin\nyksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän\ntäytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme.\nOlepas vaiti -- sinun oikea nimesihän on Narciso --?\"\n\n\"Narciso Villar.\"\n\n\"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja\ntästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli\nisämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme.\"\n\nLuonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät\nyhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia\nja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja\nlähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti,\nja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista\npitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat\nsalamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat\nhilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.\n\nJacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten\nhän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin,\nmutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se\nonnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen\nystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt\nkun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen\nvelvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää\nyhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.\n\nSade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät\njulmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi\nkipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen\nrintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika.\nEikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua\nseikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli\naina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon\nkumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä\noli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.\n\nSadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan\nkuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset\nyöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin,\nja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan\nnäkyviin.\n\nO'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin.\nEtäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä\nerotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun\ntaas harjanne, jonka takana oli Yumuri -- tuo onnen laakso, joka oli\nhänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan -- näytti\nhymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta\nkertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa\nlemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat\nviivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.\n\nO'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan\nkaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin\nvankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.\n\nElonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja\njonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita,\nja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun\nespanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.\n\nO'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka\nlepuutti uupuneita juhtiaan.\n\n\"Kaupunkiinko matka?\" kysyi ukko. \"Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on\naivan samantekevää, missä nälkään nääntyy.\"\n\nJacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.\n\n\"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?\" kysyi Johnnie.\n\n\"No, mikäs, ettei.\" Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti:\n\"Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen\nlöyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas.\" Hän heilautti\npitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten\nliikkeelle.\n\nAnsaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he\neivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka\nolivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari\nkertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin\nsitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja\nennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin\nlaitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nROSA.\n\n\n\"Katso!\" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten\nympärilleen. \"Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! _Cristo_! Entä nuo\npienet lapset!\" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun,\n\"Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?\"\n\nMutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä\naukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran\nollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset.\nPoissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat,\njoiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa\nkaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen\nhilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut\nolivat rappeutuneet ja _Plaza de la Libertad_ -- mikä julma iva --\noli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana\nmilloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki\npoikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut\nenää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit\nolivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi\nheikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet.\nPieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä,\nmutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne\nolleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei\nollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä\nsääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien\nruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin\nsangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine\nmajoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.\n\nO'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. \"Oi Jumalani!\"\nkuiskasi hän. \"Onko -- onko Rosa yksi noista!\"\n\nKaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista\nolosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka\ntekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi\nkurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin\nsaattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä\nvaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat\nnäissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään\nlikaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja\ntuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa\nvangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin\nkahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen\neteenpäin.\n\n\"Rauhoitetut\" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut\nja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan\npysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa.\nAuringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo\nvarhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko\npäivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa\nei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä\nelintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä\npakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät\nheikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.\n\nKaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä\nnälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin\nrauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä\ntuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen\njunayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä.\nNuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston\nhylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat\nomiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.\n\nNäiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja\nkiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten\nkäskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat\nkristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu\nkansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten\nmurhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä\nkylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban\nkoko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden\nvastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin\ntäydellisesti.\n\nYstävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten\nheidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia\nostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat\netsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.\n\nYö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut\nheihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat\nihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi\njälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat\nja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi\nO'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.\n\n\"Minä en kestä tätä\", sanoi hän. \"En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat\nvierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä --\nminä --\"\n\nJacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen\nkäsivarteensa.\n\n\"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Mitä joutavia! Mehän olemme miehiä. Täällä on naisia ja lapsia --\"\n\nMutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain\nkylmän järjen kannalta. \"Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän\ntuossa suuressa laumassa?\" kysyi hän. \"Jumala on sallinut näin tapahtua\nja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti\nyhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee\nhänkin varmasti ruokaa.\"\n\nO'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. \"Niin, olet oikeassa\",\nsanoi hän, \"rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä -- minä -- minä\nen kestä tätä.\"\n\nHe palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille\npäivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei\ntullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät\nkaduilla.\n\nEtsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava\nkeskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat\nnäkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän\nnäkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä\nkatosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he\nkulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien\nkasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen\nuupuneet ja surusta sairaat.\n\nKun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt\njälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä;\nkasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta\nkävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää\nlainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen,\nosoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut,\neikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea\nsisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.\n\nJacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta\nhän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan.\nJoka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä\npäivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän\nei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti\nhänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten\ntoimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti\nkoko kaupungin laidasta laitaan.\n\nEnsimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava\netsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän\najatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että\nhänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden\nhuomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa\ndon Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli\nvanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat.\nO'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.\n\nHe olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi\näkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa.\nMutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu\nkostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen\ntapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.\n\nHän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle\nkokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta\nsaapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja\nenimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt\nryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että\ntuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään\nkukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla.\nTänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt\nmuuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten\ntulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea\nvapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi.\nMies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa\noli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen\nirvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.\n\nO'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen\nmuutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni\nheti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen \"Cobo\". Hän hätkähti jäykistyen\nsamassa ja katsoi miestä kiinteästi.\n\nHerättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä\nilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi\nja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli\nmennyt, kirosi Jacket karkeasti.\n\n\"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!\" huudahti hän. \"Kiskaisisinpa\niloiten sydämen hänen rinnastaan.\"\n\nO'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen\nhuulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:\n\n\"Mikä roisto! Nuo kasvot --! Oh!\"\n\nHän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä\nselittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti\nkarkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman\nvihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet\nhäneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös\nsai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja\najatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa,\nkauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja\nmajalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta,\nettä hän oli taas tullut liian myöhään.\n\nSaman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle\nkyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet\nvielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän\nyläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden\nkerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös\ntuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle\njäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän\noli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan\nvoinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä\ntuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä\nylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.\n\nMatkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui\nolevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan\nennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt\nhäntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet\nenemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti\nkovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden,\nruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi\nkiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että\noli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.\n\n\"Niin, poikaseni\", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; \"minä\npelkään meidän tulleen liian myöhään.\"\n\nJacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt\ntoivonsa. \"He ovat varmasti kaikki kuolleet\", sanoi hän, \"sillä muussa\ntapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten.\" Kun O'Reilly\nei puhunut mitään, lisäsi hän: \"On jo aika ruveta tuumimaan, miten\npääsemme täältä pois, vai mitä?\"\n\nJohnnie istui pää käsiin vaipuneena. \"Mitenkäs me täältä pääsemme?\"\nkysyi hän asentoaan muuttamatta. \"Matanzaan pääsee kyllä helposti,\nmutta --\" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.\n\nPaikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan\nrinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko\nkaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen\npäässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne\nolivat espanjalaisia vartijoita.\n\nPaon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. \"Tohdinpa vaikka vannoakin\",\nsanoi hän, \"että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset,\njotka eivät uskalla edes koettaakaan. _Caramba_! Muistatko rottia,\njoita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi\nminut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me\nsaamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla.\"\n\nJättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen\nkoko ajan pojan sanoja. \"Rohkeutta koettaa!\" Mihin oli hänen oma\nrohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli\nnähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi.\nAinainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen\npohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä\ntappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä\nlujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli\nasiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä\nhetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi\nvoinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset;\nvahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat\nsairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan.\nMikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako\nkuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin\nulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä\najatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut\npaljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja\nhävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja\nmetsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta\nkuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.\n\nPäästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä\nkumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja\noli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi\ntyötään.\n\nVaronain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja\nalue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana,\noli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä,\nmutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset\nja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi\nnälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat\nO'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia\nkuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton\ntuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä\nliikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa\nsairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän\nvoinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan\nkivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein\nkohdanneet toisensa.\n\nO'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän\nhuomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä -- eräs nainen, joka\noli ilmeisesti samanlainen kurja \"rauhoitettu\" raukka kuin hän itsekin\nja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua\nhäneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.\n\nNainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon,\nmutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja.\nRepaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli\nkäyristynyt kyttyrälle.\n\nPaikka oli melkein entisensä kaltainen -- tuossa oli kivipenkki, jonka\nluona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo --\n\n\"Señor!\" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni\noli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota.\n\n\"Señor! Etsittekö jotakin -- jotakin --?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi hän mietteissään. \"Kyllä, etsin jotakin -- erästä\n--\"\n\n\"Jotakin, jonka olette kadottanut?\"\n\n\"Jotakin, jonka olen kadottanut!\"\n\nKysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti\nO'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin\nmietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas\npala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.\n\nO'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun\nkuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut\n-- siellä oli eloa -- muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista\nläsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki\nsilmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.\n\n\"O'Rail-ye!\"\n\nHän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta\nketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli\nsuoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen\nja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen\nlähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä\nalkoivat hämärtää.\n\nNainen oli laiha -- melkein kuin luuranko -- ja niin hento, että\niltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut\nkasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan\nnaulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:\n\n\"_Rosa_!\"\n\nHän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla\nnuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen\nhyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi\nO'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet\nvierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn\npartaista poskea.\n\nKului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja\nkäsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän\nei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa\nkuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet\nyhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan\nja puhumisen mahdottomaksi.\n\nPelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa\noli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly\nkantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen\nkuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla\näänellä:\n\n\"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni.\"\n\n\"Rosa! Oletko sairas?\"\n\nTytön silmäluomet värähtivät.\n\n\"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye\", kuiskasi hän. \"Odotin vain\nsaadakseni nähdä sinut vielä kerran.\"\n\n\"Ei, ei!\" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.\n\nHennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti\ntämän repaleista pukua. \"Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt\nsinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?\"\n\n\"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?\" Hän helisteli rahoja taskussaan.\n\"Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle\nlääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen.\nRosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan --\" Ääni\nsortui ja hän antoi päänsä vaipua. \"Minä -- minä pelkäsin --\"\n\n\"Odotin niin kauan kuin jaksoin\", sanoi tyttö. \"On vain paha, että\ntulit niin myöhään.\"\n\nHän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly\nhyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään\nhänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi\nkauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.\n\nKuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon\nneekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli\nEvangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat\nsameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa,\nmutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.\n\n\"Te olette tuo amerikkalainen\", sanoi hän. \"Olette Rosan mies.\"\n\n\"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas --\"\n\n\"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään\nsyötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio --! Oh,\nte ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä.\"\n\n\"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?\" Evangelina\nkääntyi kaupunkiin päin. \"Tuolla alhaalla\", sanoi hän. \"Mutta mitä\nse hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita\nvankkureita. Tehän tiedätte, -- noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän\ntahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan.\"\n\nTyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja\nmutisi:\n\n\"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.\nRuumiit ladotaan korkealle --\" Heikko vavahdus värisytti häntä.\n\nO'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti:\n\n\"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,\nRosa, nouse!\"\n\n\"Hän rukoilee puolestanne joka ilta\", sanoi Evangelina. \"Sellainen\nusko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette\npalaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun\nhän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte.\nNiin, kuollut, kuten kaikki muutkin.\"\n\n\"Estevan _ei_ ole kuollut\", vastasi O'Reilly. \"Hän elää. Rosa,\nkuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona,\nja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen.\"\n\n\"Estevanko elossa? Laskette leikkiä.\" Evangelina nyökytteli päätään.\n\"Me tiedämme kyllä.\"\n\n\"Sanon teille, että hän _elää_\", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan\nJacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui,\nselitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa\nilmaista suurta hämmästystään.\n\n\"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo\nuskoa, että Estevan elää. Kerro heille.\"\n\n\"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja\nvapautimme hänet\", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä\nlepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi\npitkään. \"Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän -- minä -- tuota --\nenpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten\nkauneimpia, vai mitä arvelet?\"\n\nEvangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten\ntylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi\nkiihkeän varoittavasti: \"Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä?\nNiin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä\npaikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan\nselkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora -- kyllin suora ja kaunis kenelle\nhyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja\nhänen hiuksensa -- hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä\nmiellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen\npäivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä\nnäköinen hän nyt on, ettehän?\"\n\n\"Rosa parka! Te ihmisraukat!\" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki\nkasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.\n\nSilloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn\nhiuksia.\n\nO'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen\nsujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän\nkyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä\npitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään\nkurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne\nJohnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita\npieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi\nEvangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.\n\nRosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua\n-- he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä\ntunsivat olevansa nälkäiset -- ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät\nsyömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän\nloput Jacketille.\n\nPoika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti\nkieltävästi päätään.\n\n\"En välitä\", sanoi hän välinpitämättömästi. \"Minulla on torilla eräs\ntuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan.\"\n\nO'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: \"Olet hyvä poika. Sinähän\nymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin\njaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?\"\n\n\"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä\nselviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen\nhiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain\noikein koetan.\" Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista\nhyväntekijälleen.\n\nJacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli\nO'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet\nalkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella\nkädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: \"_Cristo_! Kylläpä ottaa\nlujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nAAVEIDEN PUUTARHA\n\n\nRosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin\ntoipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata\ntunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä\nsateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla\nhankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja\nturvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon\nheräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei\ntahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella\nja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten\nhän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:\n\n\"Rakastatko minua?\"\n\nVastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.\n\nRosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan\nilmaistakseen.\n\n\"Näin suurta onnea on vain taivaassa\", kuiskasi hän viimein. \"Välistä\nse aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin\nparatiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo -- en\nvoi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan.\"\n\n\"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin\nparatiisi\", sanoi Johnnie. \"Matanza on helvetti, josta meidän on\npäästävä pian pois.\"\n\n\"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio\ntietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä\npiikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain\nsotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin -- heidät murhattiin\nkaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan.\"\n\n\"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla.\" Nähdessään tytön kysyvän\nkatseen hän lisäsi: \"Rahani ovat menneet -- melkein viimeistä senttiä\nmyöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä.\nJacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu\nvälistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi\ntyötä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä\njaksamme.\"\n\nRosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka\npalautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon --\nhiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi\nlihaa -- ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä\nvoisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.\n\n\"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä\", sanoi hän, \"niin että tuo\nkaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun\nrinnallasi minä kestän vaikka mitä.\"\n\n\"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme\", vastasi Johnnie. \"Jos\nminulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että\npääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat\nmenneet.\" Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti.\n\"Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi.\nRyöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan\nmaantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston\nkauhistumaan.\"\n\n\"Mielestäni olet niin kaunis\", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan\nhän lisäsi: \"Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut\nsäädyllisen käyttäytymisen -- Isabel oli oikeassa sanoessaan, että\nolin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin,\nettä voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun --\nrakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua\nkädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun.\"\n\nPainautuen lähemmäksi Rosa alkoi vakavasti:\n\n\"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun\nentisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis\nvihamiehiäni. Ymmärräthän?\"\n\nRosa vaikeni odottaen vastausta.\n\n\"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani\ntäällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni.\nJa taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan\nkonsulinkaan puheille apua pyytämään -- jos täällä enää onkaan Amerikan\nkonsulia.\"\n\nRosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:\n\n\"Näin viime yönä niin merkillisen unen -- ehkä se oli jokin enne,\nkukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli?\nKirjoitin sinulle --\"\n\n\"Niin, ja Estevan kertoi myös.\"\n\n\"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä\npiileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti\nminulle vanhaa kultarahaa --\"\n\n\"Tiedän\", sanoi O'Reilly nopeasti. \"Hän kertoi minulle koko jutun. Hän\non siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan,\nmutta -- minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole\ntähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan.\"\n\n\"Mutta se oli! Minä näin sen.\"\n\n\"Sitten ei veljesi houraillutkaan?\"\n\n\"Ei suinkaan, se --\" Rosa keskeytti huudahtaen: \"Sinä katsot minuun,\nO'Reilly!\"\n\n\"Mutta sinähän annoit minulle luvan\", puolustelihe Johnnie.\n\n\"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni.\" He katselivat toisiaan\nvaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:\n\"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.\nMerkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?\"\n\n\"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta\nkultarahasta.\"\n\nLujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen\njälleen. \"No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen,\nettä Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme\nkuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka\nisääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto\nuskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat.\"\n\n\"Aivan oikein! Jospa tuo --\" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.\n\nRosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät.\n\"Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,\nO'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain\nkalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!\"\n\n\"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä\",\nhymyili O'Reilly. \"Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein\nsulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme\nvaikka paikalla.\" Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: \"Tahtoisinpa\nmielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti\non, mutta -- kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen,\nkummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen.\" Hän teki\nnopeasti päätöksensä. \"Lähden -- lähden juuri tällä minuutilla.\"\n\nKun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän\nahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut.\nPoika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää,\nohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.\n\n\"Mitäs tästä tuumit?\" kysyi hän ylpeästi. \"Se voi olla hyvään\ntarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä.\"\n\n\"Mistä sinä sait sen?\"\n\n\"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen.\nEihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat\ntehdään tavallisesti hyvästä teräksestä.\"\n\n\"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin\nminullekin?\" kysyi O'Reilly. \"Pari syltä köyttä?\"\n\n\"Köyttä?\" toisti Jacket hämmästyneesti. \"Köyttähän tarvitaan vain\nespanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala,\njosta minä ehkä voin nipun nykäistä.\" Kätkettyään tavaransa Jacket\nnousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua\npalasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin\nkäyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin\nO'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La\nCumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti\nJacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella\nollut enää mitään rajoja.\n\n\"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi\", kysyi Jacket.\n\n\"Totta puhuen en yhtään mitään\", vastasi Johnnie. \"Aion etsiä Varonain\nkätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta.\"\n\n\"Kätkettyä aarretta!\" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli\nystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko\ntarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua.\nHän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään.\n\"_Caramba_, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti\nrahansa menemään?\"\n\n\"Hänellä -- hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän\ntahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta\", selitti\nO'Reilly haluttomasti.\n\n\"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee.\" Semmoinen\nlapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. \"Tämähän on\nkaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin\nettä on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi,\nniinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'.\"\n\nO'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä\nnaurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni\nja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin\nviidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle\nhuohottaen ponnistuksesta.\n\nHän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi\nhenkimenokseen hänet nähtyään.\n\n\"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt\naivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?\" Poika oli sanomattomasti\nhuvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan\nkyykkysillään.\n\nO'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät\nlankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla\nhän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan\nlähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:\n\n\"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?\"\n\nJacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä.\n\"Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan.\"\n\n\"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän.\nLuuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?\"\n\n\"Voinhan koettaa.\"\n\n\"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen\nvaimonsa kuullen.\"\n\nO'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä\nhänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut\nkyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän\nlähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä\nsuorana, solakkana ja suloisena -- hänen unelmiensa Rosa -- mutta oli\nvielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään,\najatteli O'Reilly.\n\n\"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?\" kysyi hän\nepäröiden.\n\nEvangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli\nhymyillen heidän luokseen.\n\n\"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä\nsanoin!\"\n\nRosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän\nhämmästyksen ja ihailun johdosta. \"En olekaan siis niin kovin paljon\nmuuttunut?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi.\nEvangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!\" Hän\nvei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: \"Olin kaivossa.\" Hänen äänessään\nja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen\nkäteensä. \"Ehkä olen väärässä\", jatkoi hän nopeasti, \"ehkä siellä ei\nolekaan mitään -- mutta minä näin kuitenkin jotakin.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana.\" Kun Rosa ei\nnäyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. \"Ensin en nähnyt mitään\ntavatonta. Pohja on melkein kuiva -- täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä\nvierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka\nkaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös\nasti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli\njonkinlainen hirsiseinä -- ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun\nluolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia.\"\n\nRosa risti vavisten kätensä. \"_Olet löytänyt sen_, O'Reilly -- olet\nlöytänyt sen\", kuiskasi hän.\n\n\"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin\nhankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas\ntuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on.\"\n\n\"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa\nsinua.\"\n\n\"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä\nmeillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään\nEvangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion\nostaa pari kynttilää.\"\n\nRosa syleili lemmittyään kiihkeästi. \"Jokin sanoo minulle, että kaikki\non totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki.\"\n\nEvangelina mutisi nurkassaan miehelleen: \"Noita lemmenlintuja! He ovat\nkuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!\"\n\nJacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin\nkolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi\nkuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut.\n\"Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San\nSeverinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä,\nmutta --\"\n\n\"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä\", sanoi O'Reilly.\n\n\"Hauskaa kuulla\", murahti Jacket; \"tuo kepakko oli maksaa minulle\nhenkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto,\njoka omistaa talon -- taivaan tuli hänet murskatkoon -- ajoi minua\ntakaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin\nkääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin\nniin, että keuhkoni olivat haljeta.\"\n\nMajassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille\nja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä\nrahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä.\nMyöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi\nyön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja\nsuuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat\nkaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja\nonneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja,\nkun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta.\nEspanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt\nvartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko\nkaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.\n\nJättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle\nO'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki\npaikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui\nentistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman\nhuolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan,\nja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta\noli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta\nenimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt\nkivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi\nkivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja\ntutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli\nparas alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi\npian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon\nhänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää\nkankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi\nseisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen\nheikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina\nvähän väliä.\n\nRosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä\nkaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden\nkasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.\n\nKun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä\nalkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen\nsuljettu aukko.\n\nRosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. \"Kiiruhda, kultaseni, minä\naivan kuolen jännityksestä.\"\n\nO'Reilly huokasi raskaasti. \"Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä\", sanoi\nhän valittavasti. \"Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että\nkatkaisen vielä kankeni.\"\n\nRosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen\nkaivoon lausuen hymyillen: \"Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni.\"\n\nO'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti,\neikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan,\nettä päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. \"Enhän minä ole vielä\nehtinyt oikein alkaakaan\", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi\nhämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että\nkädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten\ntoisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. \"En -- en ole oikein\nentiselläni\", puolusteli hän -- \"ravinnon puute -- tiedättehän. Mutta\ntästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun.\"\n\n\"Luuletko vieläkin --?\" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri\nhänen huulillaan.\n\n\"Ensi yönä tiedän varmasti\", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna\nkaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät\nsitten tiehensä.\n\nO'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan\nvaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti\njo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja\nvalmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.\n\nYön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly\nihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia.\nHän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti,\nja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän\npunnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin\nepävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma,\nettä Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta\nsaada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän\nkäsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet,\npaon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa\nviipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet,\najatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta\nkannatti pelata, tuumi hän.\n\nSopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta\nkun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki,\ntäytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan\nennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai\nhänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.\n\n\"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!\" huudahti hän.\n\nTyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. \"Niinkö? Mitä muuta näet?\"\n\n\"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella\nlukolla.\"\n\n\"Lukolla? Sitten me _olemme löytäneet_ sen.\" Rosa sulki silmänsä ja\nhänen päätään aivan huimasi. \"Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät\ntietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain\nvoisin auttaa sinua!\"\n\n\"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje,\nmillä murtaa tuo ovi!\" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä\nkaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään,\nsillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa\nyllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.\n\nMutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta\nja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn\niskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä\nsyvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn\ntäytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä\nja väsymyksestä.\n\nPäivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi\nedelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä\ntaukoamaan.\n\nJohnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten\nasetellessa lankut paikoilleen.\n\n\"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Tapat itsesi\", sanoi Jacket.\n\nRosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan\nraollaan.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja\nensi yönä olemme rikkaat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan\nmahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja\ntuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen\npuheilleen.\n\n\"Mitä lorua tämä on?\" kysyi hän vihdoin. \"Totta, joka sana. La\nCumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille.\"\n\n\"Kummittelee? Kuka sitten?\"\n\nAliupseeri -- matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies -- liikahti\nlevottomasti. \"Henget -- pahathenget helvetistä\", sanoi hän. \"Miehet\ntahtoisivat ostaa esirukouksia.\"\n\n\"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen.\"\n\n\"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin\nasiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin.\"\n\nCobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko\nroistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut\najatella jotakin tämmöistä. \"Mitä sinä näit?\" kysyi hän.\n\n\"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään\nsopiva paikka rehelliselle kristitylle.\"\n\nEversti purskahti ivalliseen nauruun. \"Rehelliselle kristitylle, kuten\n_sinulle_! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija\nja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä\nkäsken piiskurin miehineen heti tänne.\"\n\n\"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta\", vastusteli sotilas.\n\"Ruoskittakaa minut, jos tahdotte -- ennen menen piiskurin luo kuin\nyöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?\"\n\n\"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa\nnähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään.\"\n\n\"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa.\"\n\n\"Mitä? Milloin sinä näit tuon -- tuon näyn?\"\n\n\"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä\nkuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen\nkuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet\nnauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä\nolin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa\nkatsomaan.\"\n\n\"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään.\"\n\n\"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät\nloppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren\nvälkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan\nsamalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain\npauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on\nselvä. Mutta kamalaa se vain on.\"\n\n\"Todellakin kummallista\", myönsi Cobo; \"mutta jokin selitys on\nluonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget -- jos\nnyt sellaisia onkaan -- ovat vain tyhjää -- kuin ilmaa; miten siis\nsemmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun\nkurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja\nkuvittelit loput.\"\n\n\"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten\nmutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha\norja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan.\nÄänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen\nvalveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla.\"\n\nCobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että\nse viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan\ntaikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan\nolemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri\nvalehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa\noudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön\nusko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän\nkummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut\njotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa\nhiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo\npäätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden\nraunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen\nläsnäolo -- naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen\nkummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa\nsiitä selvän ja mutisi: \"Tahtoisinpa nähdä tuon hengen.\"\n\nAliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei\nhän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen\ntoteutuminen voisi aiheuttaa. \"Ensi yönähän sopii koettaa\", sanoi hän.\n\n\"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin -- tuota\nnoin -- sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella\nmuotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita.\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKUN COBO SEISOI PÄÄLLÄÄN.\n\n\nRosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat\nnälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa\njännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja\npuhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki\nheidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta\nja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat,\nettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie\nkuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon\npohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei\nvoinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen\nlaella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä.\nToimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja\nkärsimättömäksi.\n\nJacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan\nsaada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen\nveistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki\nsiihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän\nnäytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni\njälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja\nhäilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi\nkaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli\nollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa,\nkummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi,\nettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.\n\nSalaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon\netsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen\nliian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.\n\nPimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille,\nja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He\neivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt\njännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat\nlyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti\nhäntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon\noven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään\njälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin\nkäsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa\nja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty\nlujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän\noli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään\nsyntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.\n\n\"Kaikki valmista!\" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän\nkumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen\nluolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti\nnyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti\nylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti\nhäneen.\n\nO'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen\nkädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.\n\n\"Mitä näet?\" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.\n\n\"Se -- se on täällä! Na-nassakat, lippaat -- kaikki!\"\n\n\"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!\"\n\nRosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän\npyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen\nhaltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin\njokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui\nhuumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut\nsuurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen\ntaaksensa.\n\n\"Hän tarkoitti sen lapsilleen\", nyyhkytti hän, \"ja sallimus pelasti\nsen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly.\nSanohan, mitä nyt näet?\"\n\nO'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja\nkynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle.\nRosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.\n\nDon Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut\nsuurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen\nja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli\nrivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko\nlippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja\nliköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi\nruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.\n\nO'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi\nasettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän\nkumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti\nnostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni.\nHuomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta,\nhän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui\nja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet\nja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan\nmyöten täynnä rahoja -- kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi\nniitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän\nnäki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.\n\nHän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan\nyhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän,\nollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman\nomaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan.\nSiinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja\n-muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei\nvoinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi,\noli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut\naikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan\nhopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi\nvanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.\n\nLippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon,\njonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli\npaksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä.\nKosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja\nkirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri\nnuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset,\njoita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita\nnahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin.\nNiissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista\ntoiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin\nvesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet\ndonna Isabelin kuolemaksi.\n\nO'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi\nluolasta kertomaan Rosalle näkemiään. \"Olemme löytäneet sen! Kultaa on\nkasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon\njalokiviä! Voin -- voin tuskin uskoa silmiäni.\" Hän näytti Rosalle\nkourallisen kultarahoja. \"Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban\nrikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin -- tohdinpa melkein\nsanoa --\" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.\n\n\"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä\", huudahti Rosa.\n\"'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina\nunissaan.\"\n\n\"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti\nsinun.\"\n\nRosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt\nväsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin,\njoka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän\nkavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle,\njolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän\nhuomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle\nyölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä\njähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut,\nja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä,\nkekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi\nkokonaan, oli mielettömän hurja ilme.\n\nRosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta.\nIlmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän\noli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään\nensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä\ntajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen\nriuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely.\nCobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.\n\nKauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni\nonneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän\ntunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.\n\nO'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: \"Mikä on hätänä?\" Hän\nkuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta.\n\"Rosa! Mikä sinua säikähdytti. _Rosa_?\" Hän odotti hetkisen tuskallisen\nvaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen\nja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän\nmatkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon\npohjalle.\n\n\"Rosa!\" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti\nsamassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.\n\nKaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät\nhartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja\nO'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan\nrautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään -- se oli Cobo.\n\nMiehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan\näärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja\nsaadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui\nyhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen\nparemmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton\nmusta ja lihava hämähäkki.\n\n\"Uneksinko minä -- vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?\"\nkysyi hän hetkisen kuluttua.\n\nO'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän\nkostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: \"Rosa\".\n\n\"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!\" Cobon suu vetäytyi\nahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. \"Hyvä, hyvä! Ja te\nolette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha\nha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!\" Hän purskahti nauruun,\nmutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.\n\n\"Mitä olette tehnyt Rosalle --?\"\n\nKuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:\n\n\"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen\n-- oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri:\n'kuninkaallinen'.\"\n\nCobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin\nettä silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan\nhän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli\nhiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän\nnojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" huusi O'Reilly käheästi.\n\nKysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. \"Hullu! Luuletko, että\naion jakaa sen kanssasi?\" kysyi hän.\n\n\"Täällä on kylliksi meille kaikille\", vastusteli O'Reilly heikosti, ja\nkuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: \"Antakaa meidän\nmennä -- maksan hyvin -- teen teistä rikkaan miehen.\" Epätoivoissaan\nhän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti\nlaski varovasti hanan ja sanoi:\n\n\"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään\nmuotoa. _Caramba_! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni\nolisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei!\nEi laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?\"\n\nHän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten\nirroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. \"Ei mitään\nmelua!\" nauraa hykerteli hän. \"Ei millään muotoa mitään melua.\"\n\nO'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan\nkohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että\nmies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti\nympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli\nsuljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän\noli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi\njymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.\n\n\"Ha, ha, ha!\" hirnui hän; \"olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä\ntässä ole kiirettä.\" Hän alkoi irroittaa toista kiveä. \"Jalokiviä!\nLuumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä\nvielä uskoakaan!\" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä\nkauemmaksi. \"Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen\nmiestä helvettiin --\"\n\nO'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten\npainautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa\nhän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä\nvapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi\npaikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly\nkuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää,\nmikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa\nasennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi\nmelu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei\nollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella\nsuonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön\nhämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin\nkääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään\ntuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti\nmuuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää\nnousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran\ntuskallisen raskaasti.\n\n\"Jumalani! Oi Jumalani --\" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti\nrinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja\nhetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja\nhän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä\nvarassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta\nruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili\nensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton\nliharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.\n\nJohnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän\nmelkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä.\nJalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän\nriuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän\nkynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea\nuskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan\nyliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä\nkasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen\nputoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli\naiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen\nvihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi.\nCobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt,\nmutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää,\njossa oli nauhasilmukka.\n\nO'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön\ntummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän\nsilmäparin.\n\nHän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: \"Tuo\nveitsi mukanasi, kun tulet ylös.\"\n\n\"_Sinäkö_!\" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. \"Minä luulin --\" Hän\npani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai\nmitä?\" puheli Jacket. \"Kukahan se mahtaa olla?\"\n\n\"Etkö tiedä? Cobohan se on!\"\n\n\"_Cobo_? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!\" Jacketin täytyi oikein\nhengähtää. \"Tuo siunattu veitsi!\" Poika kumartui niin alas, että hän\noli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. \"Kylläpä sattui hyvin. Ja\najatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin.\"\n\n\"Rosa! Missä on Rosa?\" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.\n\n\"Hän on kyllä tallella\", vastasi Jacket huolettomasti. \"Luulen, että\nhän on pyörtynyt. _Caramba_! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita,\nennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, _toveri_ -- sepäs vasta\noli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan\nvielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun\nihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon\ntappaja.'\" Jacket nauroi menehtyäkseen. \"Luulin -- luulin ensin, että\nhän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon,\nmutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli\nkuin voita, O'Reilly.\"\n\n\"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi.\" Johnnie heitti köyden\npään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt\nkaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten\nnäyttämöksi.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nMORIN KALASTAJA.\n\n\nKun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää\nmitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin\nhän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista,\nmutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut\nkahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt\npaikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli\ntuskin vaarattomampi kuin elävä.\n\n\"Mihin aiot panna hänet?\" kysyi hän.\n\nJacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. \"Meidän täytyy päästä hänestä\njoutuin eroon\", sanoi hän, \"sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä\naletaan kaivata ja etsiä.\"\n\n\"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta\", sanoi O'Reilly\njulmasti hymyillen, \"mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole.\"\n\n\"Mutta mihin kätkemme hänet?\" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn\ntarkoitusta. \"Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei\njaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa.\"\n\n\"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain\npienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on\nloppunut. Vartioikoon Cobo niitä!\"\n\nJacket hyväksyi tuuman heti. \"Sehän on kaikista selvintä!\" huudahti\nhän. \"Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me\nvieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa\nlääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään\niankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla.\"\n\nViime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt\ntäysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta,\nmutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä\nkerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat,\nniin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan\naarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen\nkultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli\nvedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven\npaikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat\npettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen\nhänet pois kaivosta.\n\n\"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon\",\nhuohotti hän.\n\nPoika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua\nalkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa.\nTarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän\nvihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He\nraatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun\nkaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.\n\nLaskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat\nAsension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta\nsiitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn\nryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota\nhän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut\nheitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja\nCobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.\n\nEvangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka\npantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja\nkeitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen\nsöivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat\nhalun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät\nyhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin\nlumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima,\ntoiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia\nkoristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea-\nja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta;\nsmaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan\narvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset\nsäteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset\nhehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli\nhieno kokoelma -- muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati\nvaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista\nkauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa,\npysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet\nolivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja\nloistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit\nkuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta\ntummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.\n\nO'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka\nvertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän\nolivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan\nuskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken\nperijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän\nkäsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja\nalati uhkaavaan vaaraan.\n\nRosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi\nkuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat\nvaanivat heitä yön pimeydessä.\n\nAamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi\nkerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja\nterveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti\nvahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja\nJohnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja\nhiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa\nkiinni.\n\n\"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset\", sanoi hän pojalle.\n\"Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät\nkaikki.\"\n\nJacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti.\n\"Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät\nyhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän\ntäytyy laittautua täältä joutuin tiehemme.\"\n\n\"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut\npelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään\n--\"\n\n\"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista\nhelyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä\nnenääsikään.\"\n\nO'Reillyn muoto synkistyi. \"Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää\nkaikki vaivat, joihin joudumme, jos -- jos lähtisimme täältä?\"\n\n\"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman.\"\n\n\"Niinkö?\" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka\nneuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin\nviimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä\nJacketilla oli ehdotettavana.\n\n\"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta\",\nalkoi Jacket. \"Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen\npoikansa on vuoristossa.\"\n\n\"Meikäläisiäkö?\" kysyi Johnnie hämmästyneesti.\n\n\"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa.\"\n\nHetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen,\nikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: \"Sinä tarkoitat\nsiis, että -- että hän voisi viedä meidät täältä -- aluksessaan?\"\n\n\"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta\nnaisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa.\"\n\n\"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?\"\n\n\"Olemme kuin kaksi varasta.\"\n\nO'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: \"Vie minut hänen luoksensa,\nmutta muista, että olen veljesi Juan.\"\n\nMatanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne.\nOli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan\nsitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät.\nJoukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien\nsyötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä\nviipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut\nkaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen\nnälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain,\nJacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa\nlaivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut\nsekä jaloissa kuitusandaalit.\n\n\"Hyvää päivää, kapteeni\", huusi hän hilpeästi.\n\nEspanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen\nuhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.\n\n\"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi,\nennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!\" Sanat lausuttiin\nvihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi\nespanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja\nsuomuja. \"Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain\nvielä kerran tulet minua kiusaamaan?\"\n\nTämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän\nhymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja.\n\"Missä on minun kalani?\" kysyi hän. \"Niin totta kuin elän minä pelkään,\nettä olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte\nvarmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä\nlainkaan sydäntä?\"\n\n\"_Sinunko_ kalasi!\" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen\npöytäänsä. \"Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja\nkuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta\nkaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? _Sinäkö_? Ha,\nha! Vatsasihan on kuin rumpu!\"\n\n\"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän\nkivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!\"\n\n\"Ei häntääkään!\" huusi mies. \"Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki\nkapinalliset?\"\n\n\"Vain yksi pieni kala\", vinkui Jacket. \"Miguelin tähden, joka taistelee\nurhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle\nisälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien\nvalituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli\nveljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden,\nettä hänellä olisi syötävää?\"\n\n\"Valehtelet!\"\n\n\"Totta joka sana.\"\n\n\"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään.\"\n\n\"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako?\nKysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle\nkalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni\nolevani nälissäni?\"\n\n\"Mikä harminkappale!\" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen\nvakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. \"Siinä! Säästin sen\nsinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin\nviimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja\nlyön suolaa sisääsi.\"\n\n\"Olette _aina_ minun kunnon kapteenini!\" huudahti Jacket riemuiten ja\nsieppasi saaliinsa. \"Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?\"\nKääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä\nriitelyä, hän lisäsi: \"Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta\nolen teille puhunut.\"\n\nMorin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. \"Näyttää siltä,\nettä tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä,\nolikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!\" Hän kumartui lähemmäksi\nja kuiskasi: \"On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa\nkoko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään\nvarma, tunteeko hän Miguelito poikaseni.\"\n\n\"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?\"\n\n\"Niin.\" Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. \"Hän on\nisänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää\nlapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään.\nVälistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti.\"\n\n\"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?\" kysyi Jacket.\n\n\"Jumala varjelkoon!\" Morin nosti kätensä taivasta kohti. \"Olen lain\nkuuliainen kansalainen.\"\n\n\"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja\nyhdymme jälleen Gomezin armeijaan!\" lausui Jacket rauhallisesti.\n\n\"S-sh! Mitä puhetta!\" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että\njoku olisi kuullut sanat. \"Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta!\nMiksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?\"\n\n\"Sanon sen teille\", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan\nkeskustelu kääntyi. \"Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku\nEstevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja\nme tulimme hakemaan häntä.\"\n\n\"Tulitte _tänne_ -- tännekö Matanzaan?\" ihmetteli vanha Morin epäillen\nja kiroili partaansa. \"Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?\"\n\n\"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka.\"\n\n\"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!\"\n\n\"Mutta hän on nyt sairas -- aivan kuolemaisillaan, ja --\"\n\n\"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä\nkerrassaan.\"\n\n\"Me  -- \"O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen\nvarassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. \"Me\ntahdomme saada hänet täältä pois -- meidän _täytyy_ tehdä se, tahi\nmuussa tapauksessa hän kuolee varmasti.\"\n\nEspanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että\nsanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.\n\n\"Miksi sanotte minulle tämän?\" kysyi hän. \"Ettekö pelkää, että annan\nteidät ilmi santarmeille?\"\n\n\"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut\nNarcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Tahdotteko auttaa meitä?\"\n\n\"_Minäkö_? Mutta taivaan nimessä, miten?\"\n\n\"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä.\"\n\n\"Te olette hullu!\" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. \"Olen köyhä\nmies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä,\novat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää\nne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?\"\n\n\"Vaara ei olisi kovinkaan suuri.\"\n\n\"Vai niin? Sen seikan tiedän minä ehkä hiukan paremmin.\"\n\nO'Reilly kumartui lähemmäksi. \"Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan\nhyvin.\"\n\nMorin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä\nnäyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden\nO'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.\n\n\"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?\" kysyi hän silmät suurina.\n\n\"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku\nveljeni ja itseni vapaiksi.\"\n\n\"Onko teillä montakin tuommoista?\"\n\n\"On -- onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta.\"\n\n\"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!\" huudahti Morin\nmulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut\nhänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.\n\n\"Migueliton tähden\", pyyteli Jacket. \"_Caramba_, kuinka kovasydäminen\nisä tuolla pojalla on!\"\n\n\"Vaiti!\" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: \"Menettelette\nväärin kiusatessanne köyhää miestä.\"\n\n\"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen\npoikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne.\"\n\n\"Ehkä! Mutta mitä _te_ maksatte?\"\n\n\"Kymmenen tämmöistä kolikkoa -- kaikki, mitä minulla on.\"\n\n\"Ei riitä.\"\n\nO'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. \"Olen hyvin\npahoillani\", sanoi hän. \"Toivoisin voivani tarjota teille enemmän.\"\n\nKun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän\njälkeensä:\n\n\"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten\nlailla!\"\n\nVillarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana\npäivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat\nespanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja\nollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti\nmuutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja\npaidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon\ntäydellisen pojan puvun.\n\nRosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään\nja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun\nO'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat\nolivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian\nsairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne,\nmissä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen.\nJa Evangelina oli samaa mieltä.\n\nMonien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi.\nEnsin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka\npusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja\näänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.\n\nKun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin\nujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen\npäätään.\n\n\"Kultaseni\", sanoi hän, \"tämä ei käy. Olet aivan liian sievä.\"\n\n\"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin\nnaamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla.\"\n\n\"Ehkä\", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat\nsamassa. \"Nytpä tiedän\", huudahti hän. \"Sinä otat jalokivet.\"\n\n\"Minäkö? Miten?\"\n\n\"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka.\"\n\nRosa taputti iloissaan käsiään \"Sinäpä sen sanoit. Odotahan hiukan.\"\n\nRosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön\n-- Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan\nsisällöstä -- ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan\nsen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan.\nTämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet\naivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle\nsukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin\ntäydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan\nväriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että\nRosa menisi pojasta missä hyvänsä.\n\nEräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle\nja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle\nalueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja\npysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka\noli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi\npaalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten\nliplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja _Penas\nAltas_-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa\nsatama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen\nlyhty vain pilkoitti himmeästi.\n\nPakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan\nMorinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he\nsamassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja\nmatala ääni kuiskasi:\n\n\"Sh! Oletteko siellä?\" Soutaja oli Morin itse.\n\nPian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti\nulapalle kuin nuoli. \"Näkikö teitä kukaan?\" kysyi hän.\n\n\"Ei.\"\n\nHän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: \"Tämmöiset hommat\neivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että\nminäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin --\"\n\n\"Hi, hi!\" nauroi Jacket. \"Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito\nolisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa.\"\n\n\"Milloin lähdette?\" kysyi O'Reilly. \"Aamun sarastaessa, jos\nJumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa\nhengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia\n-- kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein\nuskoakseen puheitani.\"\n\n\"Olette siis enoni?\" kysyi Jacket keulasta. \"Caramba! Tämä on jo\nliikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi,\nmutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi\nveljenpoika on jo liikaa!\" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää\ntuota kunnon kalastajaa. \"Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani\nharvoin\", sanoi hän toivehikkaasti, \"mutta eihän sitä voi milloinkaan\nolla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan\nnuuskijoiden nenän edestä.\"\n\nHän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät\nkannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari\nmiestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat\nseurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä\nvaroitti heitä kaameasti kuiskaten:\n\n\"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin\nryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa --\"\nHän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven\nvisusti.\n\nKajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet\nliikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet.\nAika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan\nhetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti\nheti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa,\nja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen\nolkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.\n\nVaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen\njohdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka\ntaholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin\nmilloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen\nhänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin\nkuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys\nolisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen\nlyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.\n\nHe kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä\nhuomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten\nja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli\nsulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki\noli heidän elämänsä onnellisin.\n\nVälistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan\nvarma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi\nhänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän\nmielestään liiankin pian.\n\nPäivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta\nmutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun\npurjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen\nvalmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin\nlähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle.\nVillarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja\ntiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista\nkanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten\nyritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti\nheidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:\n\n\"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja\nsalakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo\nRomanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin\nlaivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan,\njossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet.\nMitäkö kuljetan?\" Morin purskahti nauruun. \"Senhän kyllä tiedätte\n-- tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla\nkatsomaan?... Eikö?... No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?\"\n\nO'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että\njaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti\nsyrjään.\n\nVieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut\nsuunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin\nhuudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle\npuhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset\npäästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan,\nvaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin\nasianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat\nilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta.\nTodellakin heidän tapaistaan.\n\nYksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli\nvielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen\nrannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä.\nSiitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun\ntuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman\nsuusta aavalle merelle.\n\nMorin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. \"Hei,\nte laiskurit!\" huusi hän. \"Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo\nkiehuvan, ellei nenäni erehdy.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nMATKAMIEHET PALAAVAT.\n\n\nEstevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta\nlähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta\nvain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän\npääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen\nkyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta.\nHän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset,\nnälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken\nelämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun,\nja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti\nkokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa\nsanomme elinvoimaksi.\n\nEstevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen\npahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin\nihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa\nodottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa.\nHänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti\nvallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt\nkuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo\ntäydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut\npimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi\njälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen\nsaakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta\nrakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen\nkannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.\n\nVihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön\nkoettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä\nhilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen\nparantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä\npäätään.\n\n\"Olkaamme rehelliset\", sanoi hän. \"Sinä tiedät ja minä tiedän, että\nheikonnun päivä päivältä.\"\n\nNorine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja\nkeskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:\n\n\"Mitä sinä tuolla tarkoitat?\"\n\n\"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit\nsen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut --\"\n\nNorine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan\notsalle.\n\n\"Älä menetä rohkeuttasi\", sanoi hän vakavasti. \"Muista, että ilmanala\non sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on\nniin kurjaa.\" Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. \"Nuo seikat eivät\nvaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä\nja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua\nkalvaa jokin merkillinen paha, ja -- me vain tuhlaamme aikaa.\"\n\n\"Sinä et yksinkertaisesti _saa_ puhua noin\", huudahti tyttö ja\nnähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. \"Sinä --\nsinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin\nsellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!\"\n\n\"Uskon -- mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi.\"\n\n\"Vien sinut täältä pois\", huudahti tyttö.\n\nEstevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. \"Mahdotonta, Norine.\nOlet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää\n--\" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään,\nkosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. \"Olen jo kauan aikonut\nsanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?\"\n\nNorinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja\nhänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta\nnyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.\n\n\"Ei nyt!\" huudahti hän kalveten hiukan. \"Älä rasita suotta itseäsi.\"\n\n\"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua.\"\n\nNorine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain\nnaisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän\noli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.\n\n\"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää\", sanoi Estevan, \"ja minä\ntiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?\" Norine nyökäytti\npäätään hiukan empien. \"Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua --\nja järjestää kotimatkasi.\"\n\nNorine loi puhujaan omituisen katseen. \"_Tätäkö_ sinä olet niin kauan\naikonut minulle sanoa?\" kysyi hän.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\nEstevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: \"Niin.\nMinähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman\ntaistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme\nole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän\nväliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti\nensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina\njotenkin tervehdyn.\"\n\nVäri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon\nylitse silmät kyynelissä. \"Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua\nenää?\" kysyi hän.\n\nEstevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen\ntoivottoman viheliäisyytensä. \"Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi\ntehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat --\"\nSamassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle,\nhän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille\nhuudahtaen: \"Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani,\nEstevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan,\nkuuletko?\"\n\n\"_Norine_!\" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. \"Sinun\ntäytyy --\"\n\nNorine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. \"Kun et sinä tahtonut\npuhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan\nkultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua\nrakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa.\"\n\n\"Älä, _älä_!\" huusi Estevan vapisevalla äänellä. \"Tämä ei käy laatuun.\nMinä en voi sallia sinun -- sinun laisesi tytön, jolla on kaikki --\"\n\n\"Sh!\" Norine puristi häntä yhä lujemmin. \"Aiot sanoa olevasi köyhä ja\nettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti\nja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja\nihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio\nantaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni\nonnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?\" Estevan kiersi huudahtaen\nkätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä\nkoko lämmöllä. \"Miksi sitten puhut noin? Enhän -- enhän voi jatkaa\nkosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista.\"\n\n\"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät\", virkkoi Estevan hetkisen\nkuluttua. \"Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua.\"\n\n\"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.\nMinä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää.\"\n\n\"Minä -- minä tein väärin, kun annoin myöten.\"\n\n\"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella\nkaikki? Etkö sinä aio kysyä? --\"\n\n\"Kysyä, mitä?\"\n\n\"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti.\"\n\nEstevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja\nsulki silmänsä pudistaen päätään. \"Ei niin\", kuiskasi hän. \"Oi, ei niin\n--\"\n\n\"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä.\"\n\n\"Mikä onnen hetki!\" kuiskasi Estevan. \"Oi, jospa olisin terve -- Mutta\nminä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa.\"\n\nNorine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä.\nHän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin,\nvaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää\nnuorukaista. \"Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin\nhenkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet\njuuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää --\" Hän\nkääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin\nkieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.\n\n\"Señorita\", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat.\n\"Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo\namerikkalainen, _El Demonio_ --\"\n\n\"Herra Branch?\"\n\n\"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta.\"\n\n\"Onko hän sairas vai haavoittunut?\"\n\n\"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti Señoritaamme.\"\n\n\"Tietysti. Tulen heti.\" Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja\npainoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. \"Muista, että sinun\ntäytyy nyt totella minua\", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista\nkujaa pitkin.\n\nBranch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan\nympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön\nlähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.\n\nLeslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas,\nlihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.\n\n\"Halloo, Norine!\" huusi hän. \"Ne osuivat minuun vihdoinkin.\"\n\nNorine pysähtyi hämmästyneenä. \"_Leslie_! Oletko pahoinkin\nhaavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti.\"\n\n\"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne.\"\n\n\"Onko kättäsi hoidettu?\"\n\n\"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He\nolisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin.\"\n\n\"Katsotaanpa, minkä näköinen se on.\"\n\nMutta Leslie kohautti vain olkapäitään. \"Se tuntuu olevan nyt oikein\nhyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut --\"\n\n\"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi --\"\n\n\"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen\", keskeytti Leslie. \"Sinuahan\nkatselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää.\"\n\n\"Entä _sinä_!\" Norine katseli häntä arvostelevasti. \"Olethan kuin\ntoinen mies.\"\n\n\"Varmasti! Kuulepas tätä.\" Hän löi rintaansa. \"Parempia keuhkoja ei ole\nkoko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki.\"\n\n\"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta\nsinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt\nhaavaasi\", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet\nmajaansa.\n\n\"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota\", vakuutti Leslie. \"Se on vain\nvähäpätöinen naarmu.\"\n\n\"Tietysti sanot niin. Istu.\"\n\n\"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta --\"\n\n\"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!\"\n\n\"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain\nkylmänvihat.\"\n\n\"Ole sitten siivolla.\" Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti\nkäden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien\nvastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen\nkäsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun\nviimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.\n\n\"Leslie!\" huudahti hän; \"mitä maailmassa --?\"\n\n\"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?\" mutisi tämä. \"Minähän sanoin\nsinulle, että se oli aivan vähäpätöinen.\" Hän koetti katsoa tyttöä\nsilmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.\n\nMolemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: \"Mitä\ntämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen.\"\n\nBranch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: \"Niin -- niinhän minä\naionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä --\nminä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?\"\n\n\"Minä en oikein ymmärrä --\"\n\n\"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta\nkeinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä\nkoetin kolmesti, mutta en osunut.\"\n\n\"Et osunut? Miten niin?\"\n\nBranch pyyhkäisi hien otsaltaan. \"Suljin silmäni, kun painoin\nliipasinta -- pelkäsin.\"\n\nNorinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman\nnäköiseen puhujaan. \"Pelkäsit! Sinä, _El Demonio_! Ethän sinä pelkää\nmitään.\"\n\n\"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja\nolen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen.\nLääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että\npäätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut\nsietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma\ntuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin\nkoko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain\nnäenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään.\nJumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä\nmenetin malttini kokonaan -- olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt,\nmissä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten\nhurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä.\nOlin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani\nolin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi\nhävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi\njoutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen.\"\n\n\"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin\nluulottelet\", sanoi Norine.\n\n\"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut\nsuuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä.\" Puhuja huokasi\nraskaasti. \"Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta\nkun aloin tervehtyä --\" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja\nmuutti ääntään. \"Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. _Pelko_! Nuo\nkeuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut\nhengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä\nkauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka\nolisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä _ruokahalua_!\nHotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja\nvarastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin\nihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla -- enkä ole oikeastaan\nmilloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani\nkaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka\nuhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä\nruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin\ntyötä -- tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä.\nOlin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin\nmilloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla\njälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni\nkiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän\nmenetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa\nitseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet\n-- tosin aivan luonnollista ylpeyttä -- mutta kun olin yksinäni,\nhäpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin\nkuin käärme koloonsa.\"\n\n\"Kuinka -- hullunkurista!\" huudahti Norine.\n\n\"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!\"\npurskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.\n\n\"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?\"\n\n\"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin\nvalikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta\nihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen.\nAjattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin\nhengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa.\"\n\n\"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen\nlaillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos\nolisit tahtonut.\"\n\nBranch nyökäytti päätään. \"Ajattelin kyllä sitäkin, -- mutta olen\nsaavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä,\näärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua\nsankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa\nlapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut\nja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta.\nMinun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi\nen tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan\n-- ja se on -- _koti_.\" Leslie huokasi raskaasti. \"Olen aivan sairas\nkoti-ikävästä.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Norine lämmöllä. \"Luulen ymmärtäväni, miltä\nsinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet\nsaanut kokea, kuinka ihanaa elämä on.\"\n\n\"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon\nhelpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä -- minä en lähde enää\nmilloinkaan rintamalle -- en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut\nmitään Johnniesta?\"\n\n\"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on\njulma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä -- minä en tahdo\nenää olla täällä.\"\n\nLeslie hymyili surullisesti. \"Täällä olen kuitenkin tervehtynyt,\nmutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin\npestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain\npurjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin\nkonstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut\nkadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua\nsanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin\nsanomattomasti.\"\n\nNorine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan\nsiteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan\nlevottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän\nkysyi pelokkaasti: \"Onko se ajettunut?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut\nverenmyrkytyksen kaiken lisäksi.\"\n\nNorine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:\n\n\"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?\"\n\n\"Mitä? Tietysti.\" Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti:\n\"_Norine! Tarkoitatko täyttä totta_?\"\n\n\"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni.\"\n\n\"Miksi et? Olenhan aivan terve --\"\n\n\"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni.\"\n\nLeslie painautui takaisin tuoliinsa. \"Tohdinpa melkein vannoakin, että\njoku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin\nhyvin.\"\n\n\"Ei kelpaa.\"\n\n\"Kuka täällä sitten menee naimisiin?\"\n\n\"Minä.\"\n\nBranch hypähti seisoalleen suu auki. \"Sinäkö? Mitä joutavia!\" Kun\nNorine nyökäytti päätään, synkistyi hän. \"Kuka hän on? Jokin rasvainen\nkubalainen varmaankin.\"\n\n\"Estevan parkahan se on.\"\n\n\"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä.\nHän kosi sinua vain saadakseen rahasi.\"\n\n\"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on -- kuolemaisillaan, Leslie.\" Norine\nvaikeni ja lisäsi hetken päästä: \"Menen hänen kanssaan naimisiin ja\nvien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi.\"\n\n\"Mitähän O'Reilly sanonee?\"\n\n\"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet\nja nielee pian Estevaninkin -- minun sydämeni aivan pakahtuu -- pelkään\ntätä saarta.\"\n\n\"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?\"\n\nNorine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki\nvastauksen kysymykseensä. \"No niin, asiahan on sitten selvä\", huokasi\nhän. \"Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä\nolen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset\ntoimitukset. Hänet löydämme pian.\"\n\nSattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko\nväliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie\nmenivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin\ntavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä\nmaanmiestä, liikanimeltä _El Demonio_. Oikeusministeri haettiin joutuin\npaikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi\nsanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan\ntoimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean\nnopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui\nhallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla.\nNaiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit\nheiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen\nympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista,\nmutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti\nvilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä\nitketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan\njättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.\n\nNähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. \"Sinäkö armaani? Olen\nmaannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja\nminä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on\n_El Demonio'n_ laita?\"\n\n\"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin -- olen\njärjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä\nvihkimätilaisuudessa.\"\n\nEstevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. \"Mitä sinä olet\noikein järjestänyt?\" kysyi hän tiukasti.\n\n\"Sh-h!\" Norine painoi sormen huulilleen. \"Tasavallan vieras menee\ntänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki\nviranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta\nvarten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä.\nOikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut\nvetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi.\"\n\n\"_Norine_! Oi rakas Norine!\" valitti sairas. \"En voi sallia sinun tehdä\ntätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla --\"\n\n\"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta\nsaapuu.\"\n\nMutta Estevan vastusteli yhä. \"Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle\nantaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi.\"\n\n\"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en\nole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut\ntulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun\nnaisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban\nseuralle ja siten pääsin tänne.\"\n\n\"Et ole siis ammattiammattisairaanhoitajatar?\"\n\n\"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa.\"\n\n\"Miten kummallista!\" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään\nhetkisen kuluttua. \"Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten\ntiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin\nliikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden\nja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?\"\n\n\"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä\ntahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta.\" Norine kietoi kätensä\nhellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. \"Sinun täytyy tulla\nterveeksi -- tahi muutoin kuolen minäkin.\"\n\n\"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä\", huokasi Estevan. \"Mutta kuitenkin,\nmiten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän\nonnen ja jättää Rosan --?\"\n\nTätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata.\nHänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään.\nSensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:\n\n\"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja\npikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?\"\n\nNorine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan\njoutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen\njälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa\nhäntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän\nnäki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse\nluikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja\nvielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä,\nnaisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa.\nTulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät\nhitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.\n\nNorine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan\nuupumuksesta nääntymäisillään olevia \"rauhoitettuja\". Hän näki Branchin\nporhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja\nnäki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista\npisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.\n\n\"Estevan!\" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja\nperäytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään.\n\"Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt\n--.\" Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen\nkielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. \"_Nyt_ ne tulevat! Jumalani!\n_O-O'Reilly_!\"\n\nEstevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. \"_Rosa_!\"\nhuusi hän minkä jaksoi. \"_Rosa_!\"\n\nNorine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja\nEstevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta\notteesta. \"Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa\nminulle, Rosa --?\" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja\nja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja\nkirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä.\nNorinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli\nkäynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.\n\nUlkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan\nvaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla\nkäsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti\nkeskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.\n\nOviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen\nmies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan\nhajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan,\nniin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat\nja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti\nmonesta vaivalloisesta taipaleesta.\n\nTulija oli O'Reilly.\n\nHän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi\nja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat\nmelkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja\nvielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä:\n\"Rosa!\" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen\npoikanen heittäytyi hänen syliinsä.\n\nHämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi\ntuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:\n\n\"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten\nilosta itkien.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nMITÄ TAPAHTUI AURINGON LASKIESSA.\n\n\nUutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen\nkertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään.\nKeskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten\nhoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkoitti O'Reillyn vieraat ja vei\ntämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahdenkesken.\nNorinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja\nseikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä,\nmutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan;\nhe olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat\nhäntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki\nalusta loppuun saakka. Hän kertoi vaarallisesta matkastaan länteen,\ntulosta Matanzaan ja siellä näkemästään sanomattomasta kurjuudesta,\nja kun hän kuvaili, miten hän oli vihdoinkin löytänyt Rosan, olivat\nkuulijain silmät kyynelissä. Kertomusta paosta he kuuntelivat melkein\nhengittämättä.\n\n\"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti\", sanoi hän, \"sillä\nmeillä oli aina hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma,\nettä kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan\nhurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota\npoikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen.\nLahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi\nmeidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä\nMoron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa\nkainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet\npuunkuorta -- ja nyt olemme täällä.\" Johnnie huokasi syvään\nhelpotuksesta.\n\n\"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi\nkapteeneita?\" kysyi Branch: \"Silloin kun tunsin sinut, olit aivan\n'pankki'.\"\n\nEpäröityään hetkisen O'Reilly kuiskasi: \"Löysimme Varonan aarteen.\"\n\nNorine huudahti: \"Don Estevanin aarteenko?\"\n\n\"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin.\"\n\n\"Johnnie! Sinä ilkeä mies!\" huudahti tyttö. \"Sinähän lupasit --\"\n\n\"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa\", nauroi O'Reilly. \"Emme\nvoineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja\nniin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput --\"\n\n\"Odota, _odota_ nyt hiukan, hyvä mies!\" vaikeroi Branch pidellen\npäätään. \"'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin\nvaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi\nkantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt\nvanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini.\nMiltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai --?\"\n\nJohnnie otti taskustaan kourallisen kultarahoja.\n\nBranchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden\nkolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi\nsuuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja\npisti sen hampaidensa väliin ja puri.\n\n\"Se on _oikea_!\" huudahti hän. \"Näytäpäs nyt niitä jalokiviä.\"\n\n\"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät\ntuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen.\"\n\n\"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja\", kuiskasi\nNorine.\n\n\"Se muistuttaa --\" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti\npäätään. \"En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet\nsinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa\nei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos\nminä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin --\"\n\n\"Uskomatontahan se on\", myönteli Johnnie. \"Tuon Aladdinin luolan löysin\njoka tapauksessa, mutta\" -- hän kalpeni ja liikahti levottomasti --\n\"mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä\nkaikkea; olette kuulleet vain puolet.\"\n\nJa toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan\nepäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman\nyön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten\nJacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan\nja iski veitsensä hänen selkäänsä.\n\nKun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten\nNorine lausui värähtelevällä äänellä: \"Sitä poikaa! Sitä siunattua\npoikaa!\"\n\nBranch kuiskasi heikosti: \"Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten\nmenehdyn. Minä -- sinä --\" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja\ntunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja\nhihkaisi: \"No, tuhat tulimmainen!\"\n\n\"Kaikki on todellakin niin satumaista\", hymyili O'Reilly, \"mutta\nkysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään\nhalusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän\nei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä\nhillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista\nvaroituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla\nrauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa\nkassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne.\nOlen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne,\nEstevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä\nhäntä vaivaa?\"\n\n\"Oi, Johnnie!\" alkoi Norine. \"Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen\nedisty enää lainkaan.\" Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn\nkatsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi\nmerkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: \"Niin! Sinähän sanoit,\nJohnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin\nonnellinen ja samalla -- hyvin murheellinen.\"\n\n\"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta\", oikaisi\nLeslie. \"Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan\ntäyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on\nkiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo\npoika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri\nparaiksi estämään ajattelemattoman avioliiton.\"\n\n\"Onko se totta?\" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen\nmolempiin käsiinsä. \"Olen niin iloinen -- niin iloinen.\"\n\nKyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän\nhuudahti: \"Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin --\"\n\nO'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen\nlupauksensa sai tytön tyyntymään.\n\n\"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa\nhe voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille\nsaattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta\nasiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin.\"\n\nKulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan\nmiesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin\nhyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä\nsaamaansa suurta mustaa sikaria.\n\n\"En liioittele ollenkaan\", kuului hän sanovan. \"O'Reilly voi todistaa,\nettä tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja\nkoko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon\nterä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään\nvielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin.\"\nJacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. \"Sano näille kunnon\nmiehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?\"\n\n\"Olipa hyvinkin\", hymyili O'Reilly. \"Niin, Cobo on kuollut.\"\n\nJoukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin\nJacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat\nja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien\nihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen\nkuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:\n\n\"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen\ngladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan.\nMies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin\nkymmenen miestä -- kuin vihainen sonni, mutta minä --! Olin kerrassaan\noivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki,\nkarjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin,\nmutta minä olin _banderillero, picador  ja matadori_, kaikki\nyhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa;\nliikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa.\" Jacket\nsäesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja\ntoiseen. \"Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se\nantoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita\nviattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen\nkimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä\nja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen\nsivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta!\nTässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien\nmurhaamaisi pienokaisten puolesta!'\"\n\nJacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa\nvuoron perään rintaan. \"Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin,\nmutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan\ntulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi\nhuojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten\nkuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet\nnäyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien\nrikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä\nsellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen\nlihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin.\"\n\nJacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen,\nsillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät\ntoisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja\nseikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan\nkauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa\nhuomauttamalla harkitun huolettomasti: \"O'Reilly tuli liian myöhään,\nmutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet\npäälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä\nhän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo\nsurmansa.\"\n\nO'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine\nvei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista\nvaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan\nvaraa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun\nniin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään\nnuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti\ntoisiinsa.\n\nO'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch\nkeskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin\npuheille.\n\nKenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla\nselostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista.\nO'Reilly lopetti sanomalla: \"Olen suorittanut sen, mitä varten tänne\ntulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken\nsen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä\nlainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas.\"\n\nKenraali Gomez nyökäytti päätään. \"Neiti Evans on sanonut, että\nhänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin\ntoimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen\nsisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla.\"\n\n\"Milloin he voivat lähteä?\"\n\n\"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa\non niin säännötön.\"\n\n\"Mutta heidän täytyy päästä heti\", sanoi O'Reilly painokkaasti.\n\"Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän -- Branchin ja\nminun -- viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin.\"\n\n\"Sinäkö myöskin, _El Demonio_?\" kysyi kenraali.\n\n\"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette.\"\n\n\"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja\nsairaan --?\"\n\n\"Selviämme kyllä jotenkuten\", selitti O'Reilly. \"Bahama-saaristoon ei\nole pitkä matka.\"\n\n\"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme -- meidän --\nvedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs\nuskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä.\nHänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme\nkanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii\nedestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän\naina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on\nluvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja\nturvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen\npuoleen.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?\" kysyi Branch kiihkeästi.\n\nKun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:\n\n\"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali.\"\n\nGomez pudisti valkoista päätään. \"Ei\", sanoi hän. \"Tulitte tänne\nlemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes\nolitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan,\nja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat\nolette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä\nmukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman\nja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä.\nHuolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte\nturvautua Jumalan johdatukseen.\"\n\nBranch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn\nkiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan\nhäntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa\ntoivomuksensa.\n\n\"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä\niltana\", jatkoi Gomez. \"Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?\"\n\n\"Ei suinkaan, herra kenraali\", vastasi O'Reilly ripeästi. \"Tahtoisin\ntehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu.\"\n\n\"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta.\nKaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä\nhiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin\nunhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa.\nLuultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään.\"\n\nTuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa\ntuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.\n\nLeirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea,\nja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi\nkukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut\nolivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt\nastuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin\nhurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja\nkesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli\nväsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä\nhuolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot\nsäteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui\npian O'Reillyn lujassa otteessa.\n\nKoko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä,\nmutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä\nEstevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen\nhallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa\nulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan\ntuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko!\nTuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa\nja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja\nnuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta\nrepaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen\nkohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta\nja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat\nansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina,\njoka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken\njäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja\nhyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien\nmorsianten kauneudelle.\n\nMyöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein\ntilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja\nsoitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään\nmaahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli\nmiesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli\nkyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja\nja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista\njuhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki\noli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.\n\nNorinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille\nkorville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen\nasemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen\nhämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi\nkuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun\norkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat\nja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli\nkaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten\nmielestä.\n\nMikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli\nkahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut\naikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin\nottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset\nonnistuneen juhlan johdosta.\n\nRosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja\nherätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä\npuhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja\npainautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka\ntaholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat\nja naiset -- läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää -- olivat\nhänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli\naivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä\nedestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa\nollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä\nsanomattomasti.\n\nBranch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä\nhän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon.\nKun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden\nrehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi\npois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi\nviinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan\nhämmästyttävän pelkuruutensa.\n\nO'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin\nkatketakseen. _El Demonio'n_ sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen\nennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään\nsaattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa\nhullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän\nepäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja\ninnostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia\nesimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta,\njota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja\nkapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän\notsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti\npäättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta\ntaakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään\nnaurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat\nyksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja\nmerkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan.\nHe vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman\nsankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa,\ntervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa\ninnostavaa marssia.\n\nLeslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle,\nmutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn\nhymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli\nosannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.\n\nKun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo\nsiellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi,\nja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti\nmiehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:\n\n\"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna\nhänen kuolla.\"\n\n\n\n\nXXX.\n\nHUUHKAJA JA JÄNIS.\n\n\nMatka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin.\nJännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista,\nmutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia\noli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko\nretkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä\nvointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin\nhyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten\nennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan\nravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla\nleikillisyydellään.\n\nJacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan\nlähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman\nonnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa\nAmerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä\nviimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin\nmennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata\naskeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.\n\nLuottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut\nvoivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin\nolevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin\nmääräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja\nveneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian\nlaho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat\nolivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa\nauringonpaisteessa.\n\nKun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa\ntilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa\nei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten\nhallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei\ntahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja\nJacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat\npäinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia\npenikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle\nmangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He\nseurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin,\nsillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät\neksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä\nhe olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan\nkoko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla\nmenestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo,\njonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva\nespanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota\namerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta\noli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan\nvenettä ollut saatavissa.\n\nO'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei\nEstevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta\nNorinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti hän tuskaisesti. \"Hänen _täytyy_ päästä täältä pois.\nOi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä,\njonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme!\nHän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme\nonnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata\ntakaisin.\"\n\n\"Sitten meidän täytynee onnistua\", hymyili O'Reilly.\n\nEnsi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.\n\n\"Meidän yksinkertaisesti _täytyy_ saada jostakin vene!\" huudahti\nhän. \"Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa\nvoidakseen tervehtyä. Pettymys jo --.\" Ääni värähti, kyyneleet\nkohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. \"Jos hän -- jos\nmenetän hänet, niin kuolen minäkin\", nyyhkytti hän.\n\nO'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään\nvasten.\n\n\"Lupaa, ettemme palaa takaisin\", pyyteli Norine.\n\n\"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka\nlöysimme rannalta --\"\n\n\"Tohdin vaikka mitä.\"\n\n\"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi,\nmutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti\nhyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos\nonni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa --\"\n\nNorine kuivasi silmänsä. \"Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko\nyrittää?\"\n\n\"Luulenpa melkein, mutta --\" myönsi hän hiukan epäröiden.\n\n\"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?\"\n\n\"Ehkä. Riippuu ilmoista.\"\n\n\"Emmekö -- emmekö voisi itse tehdä veneen?\"\n\nO'Reilly pudisti päätään. \"Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi\nkaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman\npäässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti,\nennenkuin he saavat vihiä meistä.\"\n\n\"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele.\"\n\nNiin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien\nkalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän\npelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. \"Älä käänny\ntakaisin\", pyyteli hän. \"En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt\ntäällä niin hirveästi -- että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä\nmuuta, mutta älä takaisin paluuta.\"\n\nSeuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä.\nTulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle\naikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.\n\n\"Mutta me hukumme joka sorkka\", sanoi Leslie.\n\n\"Voit palata Cubitakseen, jos tahdot.\"\n\n\"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että\nminut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen.\"\n\n\"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruuaksi.\"\n\nJacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti.\n\"Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on,\nlaidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja\nminähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan.\"\n\n\"Tuletko mukaamme?\" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.\n\n\"Ky-kyllä-kyllähän minä!\" änkytti Branch, \"mutta on synti ja sääli\nmenettää Rosan kaikki timantit.\"\n\nO'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty\nedellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa\nja nipun galvanoitua teräslankaa.\n\nTeräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät\nsaumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä\nja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi.\nTervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja\ntekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama\nhäränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi\netukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon\npolttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin\nkookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.\n\nMiehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene\nkunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin\nvesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin\npaljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.\n\nO'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch\nhaukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan\nuskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset\nyhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo\nvaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä\nlähtemään.\n\nIllalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät\nsijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode,\njolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja\nniin lähdettiin.\n\nLähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka\noli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli\nmatka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat\nkestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies,\nsangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin,\noliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi\nhän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin\noikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia\npurjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se\noli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin\nvaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen.\nBranch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat\nkiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti\ntäydellisesti heidän puolellaan.\n\nAuringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät\nkauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren\nmahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki\ntaukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti\ntienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan,\ntaivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät\nolevan aivan lähellä.\n\nKun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja\nistahti miehensä viereen.\n\n\"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan\nminua\", sanoi hän. \"Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja\nminä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye.\"\n\n\"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti\", hymyili\nO'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle\nkädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: \"Pois sormet!\nÄlä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet\npysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin.\"\n\nRosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla\nsuudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa\npainautui yhä lähemmäksi. \"Kuinka sinua rakastankaan!\" kuiskasi\nhän. \"Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole\nmilloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa\nrakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?\"\n\n\"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät\nmerelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain\nrahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan\ntyöskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja\nrunollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin.\"\n\n\"En minä ainakaan\", sanoi Rosa väristen. \"Ollessani turvassa ja\nomistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen.\"\n\n\"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa,\ntahi jonkin toisen aivan samanlaisen.\"\n\n\"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat.\"\n\n\"Minä -- minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä.\nAjattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta\nneljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään.\nHe voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja.\"\n\nVeneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan\nonnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari\niltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.\n\nYö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta\nsangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata\nmahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas\nvetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa\nsuhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin\netteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi\noli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen\nhyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja\nnäkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa\ntaivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä\nmatka.\n\nPilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt\nauringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan.\nMutta tilanne ei miellyttänyt häntä.\n\nKymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui\nankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi\nEstevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä\nsaatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli\nkiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten\nmärkinä.\n\nSitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon,\nniin että tienviittana oli vain sateen suunta.\n\nKukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen\nsäälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket\nmelkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran\njäljelle.\n\n\"Uppoammeko?\" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili\nmiehelleen.\n\n\"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista\", sanoi Johnnie\nrauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti\nrohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa\nvoineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo\npelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo\nvoinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he\nolivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa,\njonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten\naaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen\npieni.\n\nPelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs\nvastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan\npuolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat\nvimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä.\nHeidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.\n\nRajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin,\nettä hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia\nkasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja\nsitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen\nkiinni.\n\nRosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten\ntipahdellessa tämän kasvoille.\n\nKuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui\nenglannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja\nhuudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo\ntukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi,\nja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä\nantaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille\nvesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat\nvuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.\n\nJohnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui\nsitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili\nonnellisena.\n\n\"Jumala johdatti meitä\", kuiskasi hän. \"Täytyy vain rukoilla kyllin\nkauan ja väsymättä, niin hän kuulee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän\nhelteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat\nhäikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi\nja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa\nnäkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta\nsaippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään,\nja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä\nluona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot\nkantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin\ntällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat\nrannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää,\nmutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin\npäiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja\nhyönteisten surinan tuudittamana.\n\nO'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli\npuhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää.\nJacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja\nkiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus\noli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat\nolleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat\nkalat.\n\nHe kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten\nläpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin\nkäännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä\npäättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan\njasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.\n\nO'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei\nolisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä\nkilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta\nkätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.\n\n\"Katsopas, Rosa!\" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. \"Meillä oli\nsuurenmoinen kalaonni.\" Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja\nhe näkivät vain toisensa kuulematta mitään.\n\n\"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden\", sanoi Rosa moittien.\n\n\"Oliko sinun jo ikävä?\"\n\n\"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti\", ylpeili\nJacket. \"Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu\nhaaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta.\" Kun tämäkään ei\nherättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään\nja meni tiehensä mutisten: \"_Caramba_! Luulisi heidän aivan sairastuvan\nnoin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun\ntäytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes\njonkun sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja --\nsamanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa.\"\n\nRosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä\nmusliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin ja puseron\nrintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'ReiIly\nkatseli häntä ihaillen.\n\n\"Vahvistut ja kaunistut joka hetki, sydänkäpyseni\", sanoi hän.\n\nRosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. \"Tule nyt sukkelaan\nkatsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut\nsinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt.\" Hän vei miehensä nopeasti\nportaita ylös ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin\nnojaten. \"Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne. _Hän on\nterve_!\"\n\n\"Estevan! Oletko todellakin --?\"\n\nNuorukainen nyökäytti päätään. \"Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin\nkapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme\nongelle.\"\n\n\"Oivallista!\"\n\n\"Seison jo tanakasti kuin kallio.\"\n\nNorine ilmestyi samassa kuistille. \"Hän käytti hyväkseen poissaoloani,\nkun olin postia hakemassa\", huudahti hän, \"ja nyt ei häntä voi hillitä\nkukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New\nYorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa\nsuuren uutisen: Kuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin,\nja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan!\nTehtävä peloittaa häntä sanomattomasti.\"\n\n\"Amerikka tulee apuun! Olisipa se hienoa!\" huudahti Estevan.\n\nO'ReilIy nyökäytti päätään. \"Amerikan on pakko tulla väliin, ja kun\nSam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuba pian vapaa ja itsenäinen.\"\n\nNorine yhtyi häneen. \"Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne\nsateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan.\"\n\nEstevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen.\n\"Olen löytänyt sateenkaareni pään\", sanoi hän.\n\n\"Minä myöskin\", lisäsi O'Reilly. \"Olen löytänyt isänne aarteen ja\nenemmänkin -- olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman\nhelmen.\" Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.\n\nEstevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä ja Norine istahti sen\nkäsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin\nääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut\npäivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:\n\n\"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran.\nOlin päivän sankari ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä\nkenraaliksi, mutta --\"\n\n\n\n"]