[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXdo0soyqI2BG3CLRhgC63aY8WQmwYoYk7dA7k3fLvIg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2515,"Kahden tulen välissä","Gunter, Archibald Clavering",1847,1907,"2515-gunter-archibald-clavering-kahden-tulen-valissaa","2515__Gunter_Archibald_Clavering__Kahden_tulen_välissää","Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta","romaani",[14],"rakkaus",[16],"amerikkalainen","fi",1898,1917,28103,178696,false,65657,[25],"United States -- History -- Civil War, 1861-1865 -- Fiction",[27,28,29],"American Literature","Historical Novels","Romance","\"Kahden tulen välissä: Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta\" by Archibald Clavering Gunter is a historical novel written in the early 20th century. The story is set against the backdrop of the American Civil War, exploring the tensions and conflicts arising from the war, especially through the lens of a romantic relationship between Lawrence Bryant, a Northerner, and Laura Peyton, a devoted Southern girl. The narrative likely delves into themes of love, loyalty, and the challenges posed by the war.  The opening of the novel introduces the immediate emotional turmoil sparked by South Carolina's secession, which raises concerns about the implications for the relationship between Lawrence and Laura. The couple is seen enjoying a dance when the news breaks, highlighting the precariousness of their engagement as they navigate political loyalties and personal affections. Lawrence is portrayed as torn between his feelings for Laura and the escalating conflict that is threatening their love as the threat of war looms over them, with both sides preparing for battle. As the story unfolds, it sets the stage for a dramatic exploration of how love can be tested by the harsh realities of war and division. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Rytkönen, Antti",282,"Historiallinen rakkausromaani sijoittuu Yhdysvaltain kansalaissodan kynnykselle ja sotavuosiin. Pohjoisvaltioiden mies Lawrence Bryant ja etelävaltioiden nainen Laura Peyton vannovat toisilleen uskollisuutta, vaikka syttyvä sota ja poliittiset jännitteet asettavat heidän liittonsa koetukselle vastakkaisilla puolilla.","Archibald Clavering Gunterin 'Kahden tulen välissä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2515. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAHDEN TULEN VÄLISSÄ\n\nRomaani Yhdysvaltain kansalaissodasta\n\n\nKirj.\n\nARCHIBALD CLAVERING GUNTER\n\n\nSuomentanut\n\nAntti Rytkönen\n\n\n\nKariston 50 pennin romaaneja 89\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Laita matkalaukkusi kuntoon!\n   II. Amos Pierson.\n  III. Rakkaus vai velvollisuus.\n   IV. Tyhjä takinhiha.\n    V. Liittolaisten salapoliisi.\n   VI. Alituomari.\n  VII. Saarronmurtaja.\n VIII. Lapio vai kivääri.\n   IX. Yöllinen hyökkäys.\n    X. Hän saapui!\n   XI. Punatukkainen neekeri.\n  XII. Tarmokasta suostuttelua.\n XIII. Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.\n  XIV. Naisia.\n   XV. Pimeässä maassa.\n  XVI. Onkalotien kautta.\n XVII. Rivien läpi.\nXVIII. Kirje, joka merkitsi elämää.\n  XIX. Taistelu sillasta.\n   XX. Missä hän oli.\n  XXI. Kenet minä pelastin.\n\n\n\n\nI\n\nLaita matkalaukkusi kuntoon!\n\n\n-- Laura -- neiti Peyton -- saanko pyytää ensi valssiin?\n\n-- Saat kyllä, -- ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö\ntulekin kanssani heti?\n\nTarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle\nsuurelle parvekkeelle.\n\n-- Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, -- sanoi hän\nvapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.\n\n-- Eihän -- tosiaanko?\n\n-- On, Etelä-Karolina on eronnut!\n\nSuistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden\nlapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä\nvannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista\najatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi\nmeidän liittoamme.\n\n-- Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! --\nhuudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja\nhänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain\ntasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin\nhyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja\nkuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden\nmiehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo\nlisätodistuksia asiaan.\n\nMuutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana\nkansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa\nvierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten\nkiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä\nviiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.]\npäässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.\n\nBelle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten\nunohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen\njälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen\n_Itsenäisyyslaulun_, jota sitten seurasi _Sinilippu_. Tämä vaikutti\nsähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän\netelävaltioiden lauluun.\n\n-- Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, -- oletko menettänyt\näänesi? -- sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni\nja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt\nmeistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.\n\n-- En, -- vastasin minä, -- mutta en osaa tuota laulua.\n\n-- Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, -- jos niin\ntarvitaan, -- jatkoi hän ivallisesti.\n\n-- Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, -- tokaisi\nLaura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.\n\nKilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen,\njonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.\n\n-- Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne,\nLaura-neiti, -- sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja\nkylmyyttä; -- mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia,\njotka ovat kovakouraisempia.\n\n-- Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, --\nhuomautin minä.\n\nSilloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen\nkiivaan keskustelumme.\n\n-- Oletko kuullut uutista, isä? -- kysyi hänen nuori poikansa Arthur;\n-- olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!\n\n-- Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, -- sanoi tuomari\njuhlallisesti.\n\n-- Pelännyt sitä? -- Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!\n\n-- Me teemme kaikin velvollisuutemme, -- sanoi tuomari, -- mutta emme\nole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin\nriemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.\n\nTuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue\nhajautui.\n\n-- Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! -- kuiskasin\nerotessamme.\n\n-- Tiedät, että minä rakastan sinua -- tapahtukoonpa mitä hyvänsä, --\nvastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista\ntietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa\ntaustaa vasten.\n\nVaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä\nkuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti\ntavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen,\nhänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut\nhekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja\nsuora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon\nkadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli\nEtelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen\nvuoksi, että hän oli toisten vastakohta.\n\nKaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni\nkävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa\ntehtävääni -- nimittäin miten voittaisin itselleni tytön\netelävaltiolaiskodista -- luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion\nkansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen\nsukulaistensa kanssa -- ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa\n1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa,\nvalmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui\nEtelä-Karolinan luopumispäivänä.\n\nRatsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet\nryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin\nvarrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että\nkoko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla\nnelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.\n\nYleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus,\norjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka\nkiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana -- joskin hän oli\nmulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin\nhullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton,\nhänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.\n\nIstuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin\nollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että\nkansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan --\nmuulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin\npanttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, --\nmuistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni,\näsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että\nluopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, --\nsilloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi\nja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.\n\nSeuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini,\npukeutuessaan huutaen seinän takaa:\n\n-- Oletko jo laittanut matkalaukkusi kuntoon?\n\n-- En; mitä tarkoitat?\n\n-- No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat\nlaputtaa pohjoisvaltioihin!\n\nTapasimme hieman myöhemmin toisemme aamiaispöydässä, ja Baxter jatkoi:\n\n-- Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme!\nEtelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot\nseuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun\nrynnistely alkaa?\n\n-- Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, -- sanoin minä. -- Viihdyn\ntäällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.\n\n-- Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena\nkuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään\neräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut\noikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen\narvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun\ntäytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, -- sillä tämä\nliike merkitsee _sotaa_, näetkös!\n\n-- _Sotaa?_\n\n-- Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, -- sanoi Baxter ja\nkuiskasi korvaani:\n\n-- Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan --- sotavarustuksia meidän\nnokkamme edessä...\n\nHän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan\nkansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse\nmatkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin\npiiritykseen ja pommitukseen.\n\n-- Se on sotaa, -- jatkoi hän, -- viheliäistä, ilkeää, veristä\nkansalaissotaa. Sinun täytyy valita -- meidän puolellemme tahi toiselle\npuolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!\n\n-- No, minä jään joka tapauksessa kunnes...\n\n-- Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on\netelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies -- Jumala teitä auttakoon.\n\nJa sitten Baxter meni työhönsä rautatiehallitukseen.\n\nIstuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi\nlukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli\nkihlatultani ja kuului seuraavasti:\n\n    \"Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule\n    viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa.\n    Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut\n    pyytämään sinua saapuville viipymättä -- huomenna saattaa olla\n    myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi.\"\n\nMitä oli nyt saattanut tapahtua? Sitä en käsittänyt. Mutta yhdestä\nasiasta minä olin varma: että morsiameni rakasti minua. Ja nuoruuden\ntoivehikkuuden ansiosta minä tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin\npilviä kasaantui tulevaisuuteni taivaalle.\n\nEnnenkuin minä illalla ehdin tuomarin kauniille kesäasunnolle, kohtasin\nneiti Bellen, joka hattu kädessään tuli puistokäytävällä juosten minua\nvastaan.\n\n-- Laura on kertonut kaikkityyni, -- huusi hän suloisella etelämaisella\nmurteellaan.\n\n-- Tosiaanko! -- mutisin hämmästyneenä.\n\n-- Onpa kylläkin -- että te tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan.\nNäettekös, tytön täytyy aina uskoa salaisuutensa jollekulle, ja kun\näiti nyt on kuollut, niin minä saan olla hänen sijaisensa; -- ja minä\nolen kovin iloissani, kun teistä tulee meikäläisiä. Olen aina sanonut,\nettä herra Bryant oli aivan liian hyvä kuuluakseen noihin kauheihin\n_mustiin tasavaltalaisiin_ -- niin juuri sanoin!\n\n-- Minä en ole koskaan kuulunut niihin \"mustiin tasavaltalaisiin\",\njoista te puhutte.\n\n-- On olemassa ainoastaan yksi laji mustia tasavaltalaisia: ne jotka\ntahtovat poistaa orjuuden. Voi, miten minä vihaan heitä! He tahtovat\nsyöstä taloutemme perikatoon ja riistää meiltä palvelijamme, jotka\nmeitä rakastavat. -- Ajatelkaapa, että he tahtoisivat eroittaa vanhan\nChloe-muorin minusta, vaikka hän pitää minusta niin paljon! Minä puhuin\ntuolle raukalle, mitä nuo pohjoisvaltioiden viheliäiset ihmiset\ntahtovat tehdä, ja sitten hän itki koko yön. Mutta tehän olette\nkääntynyt, te -- ja nyt te tietysti tahdotte tavata Lauraa -- tiedän\nhänen teitä odottavan, -- lisäsi tyttö, katseessaan veitikkamainen\nilme. -- Hän on tuolla puutarhassa. Tule tänne, Caesar, ja pidä huoli\nherra Bryantin hevosesta!\n\nNäin valkoisen hatun vilahtavan puutarhassa ja huomasin morsiameni\nistuvan kirje kädessään penkillä ja tuijottavan Columbiaan vievälle\ntielle. Hän ei ollut varmaankaan nähnyt minun tulevan ja odotti\nhermostuneessa jännityksessä.\n\nMies tuntee helposti turhamaisuuttaan hivelevän, kun näkee kauniin\nmorsiamensa; ja niin oli tosiaan minunkin laitani havaitessani Laura\nPeytonin, sillä kauniimpi ilmestys ei ollut koskaan kohdannut\nkatsettani.\n\nIlma oli vielä lämmin, ja tyttö oli kuin kesän kuva istuessaan\nvaaleassa hameessaan, valkoinen hattu vieressään penkillä. Hän oli\netukumarassa ja tähysti tielle, tavoittaen nähdäkseen _minua_ --\nkatseessaan koko kaipauksien maailma.\n\nMutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän\nnäytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin\nkiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan -- suoden\nminulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen -- ja rutisti kirjeen käteensä.\nHän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.\n\nMutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä;\nhän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: \"Lawrence!\" -- ja\nsitte hän lensi syliini.\n\n-- Tiesin sinun tulevan! -- hän sanoi.\n\n-- Miksi olit levoton? -- kysyin minä.\n\n-- Tämä kirje, -- sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin:\n-- Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään\nhuomenna!\n\n-- Amos Pierson, puuvilla-pohatta! -- huudahdin minä hämmästyneenä.\n\n-- Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna\noleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen -- pelkään, että hän on\njotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.\n\n-- Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa\ntyttäreensä sellaisessa tapauksessa?\n\n-- En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen\nylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä\ntulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence,\nminä tunnen hänen luonteensa, -- _kavahda Amos Piersonia!_\n\n\n\n\nII\n\nAmos Pierson.\n\n\n-- Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin\nkilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä\nrakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia\nkosijoitasi -- Harry Waltonia esimerkiksi? -- sanoin minä ja tartuin\nhänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.\n\n-- Siksi että Harry Walton on kunnon mies -- hieman kiivas, mutta aina\nritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin\nkehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii\nselän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa.\nHän pistää sinua vielä selkään!\n\n-- Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos\nPiersonin kuin Harry Waltönin -- viisikymmen-vuotias ei ole\nvaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, -- sanoin minä nauraen,\nhälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut\nsuinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.\n\n-- Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana,\nniin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, -- änkytti\nhän punastuen, -- olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme\nnaimisissa!...\n\nViime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut\ntuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?\n\n-- Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään\ntoivoa?\n\n-- Niin, kerta kaikkiaan!\n\nTullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän\nsanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän\ntervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.\n\n-- Mielenkiintoisia uutisia? -- kysyin minä.\n\n-- Murheellisia uutisia, -- vastasi hän. -- Viranomaiset ovat\nmielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia\nikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin\nmeidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika --\n\nTuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi\nhuoaten: -- Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin.\nHänestä minä olen pahoillani... Jumala yksin tietää, kuinka tämä\nkehittyy koskemaan kotiani!\n\nSe antoi minulle tilaisuuden tokaista:\n\n-- Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti...\n\n-- Ah!\n\n-- Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on\nsuostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.\n\nTuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret\nolimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.\n\n-- Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa _nykyisissä_\nolosuhteissa?\n\n-- Kyllä, niin pian kuin mahdollista, -- vastasin minä. -- Te tunnette,\nmistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan\nperheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen\nelämänurastaan.\n\n-- Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, --\nsanoi tuo vanha kelpo mies, -- mutta se poikkeusasema, jossa te olette\nmeidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä\nsuostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla\nolisin siunannut.\n\n-- Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina\nonkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? -- kysyin niinä kiivaasti.\n\n-- Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni\nkahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat\nkeskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain\nvälillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon\ntäytyy seurata miestään, -- sanoi hän pontevasti. -- Minä luulen, että\ntyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa\nratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen\nmieltymyksen, jota te tunnette toisiinne -- tehän olette sekä nuoria\nettä vilkkaita... Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää\nilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! -- Jos silloin minun\ntyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin --\njollei --\n\n-- Jollei? -- kysyin minä kiihkeästi.\n\n-- Jollei... No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt\nsaatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan\ntyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut,\nkunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun... Jumala tietää, että\nminä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja\nvastaan! -- huudahti hän vaistomaisesti.\n\n-- Ah, te olette siis unioonin miehiä?\n\n-- Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman\nvaltioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni\nkaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun\nsen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja\nsitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla\nolette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun\nyksityinen arvonantoni, herra Bryant, -- sanoi hän lopuksi ja puristi\nkättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja\nonnettomana.\n\n-- Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn\ntyttärenne luona? -- kysyin.\n\n-- Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte _ystävänä_, -- vastasi\ntuomari jatkaen lukemistaan.\n\nEteisessä kohtasin Arthur Peytonin.\n\n-- Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? -- huudahti hän. -- Wade\nHampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot\nkäyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina.\nSilloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi\nWalton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan...\nMutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä,\njollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! -- lisäsi hän\nveitikkamaisesti.\n\n-- No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä\nantanut kieltävän vastauksen? -- kysyi Laura puutarhassa.\n\n-- Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me\nlykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.\n\n--' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän\nsaattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.\n\n-- Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme -- saatatko tehdä\nsen? -- kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.\n\n-- Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! --\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n-- Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.\n\n-- Minulle myöskin! -- kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti\nminut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria,\nkihloihin joutuneita naisia.\n\n-- Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, -- sanoi\nLaura vihdoin ja kalpeni, -- sillä tuo mies on tekevä parhaansa\nestääkseen meidän aiettamme.\n\nTuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan\nylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.\n\nHän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava,\nteräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu\npetollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia,\ntorahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin\nmukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman\nväljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä\noli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori,\nkaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun\nmatkaa isäntänsä jäljessä.\n\nLaura oli mennyt isänsä luokse, mutta Belle kuiskasi minun korvaani:\n\n-- Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen,\nsilloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.\n\nMutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti\nhänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:\n\n-- Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti\nBelle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden\nlurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän\nkurituksen ja kerta kaikkiaan!\n\nTämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse\noli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä;\nmutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen,\njotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä\nkauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja\nverenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan --\njonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt\ntahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että\nuseimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi\npäällysmiehinä -- ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään\nihmissydämen hellempiä tunteita.\n\nPierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja\nnoussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla\nlihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä\npidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden\nseuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin\npohjoisvaltioista.\n\nNeiti Belle vastasi hänelle terävästi:\n\n-- Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat\nolemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian\nasujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta\ntasavaltalainen -- herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.\n\nOlin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä\npuhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.\n\n-- Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa\nmerkillisyydeksi, -- sanoi Pierson irvistäen.\n\n-- Niin, jos todella olisin sitä, -- vastasin minä hieman kiihtyneenä,\nsillä mies suututti minua.\n\n-- Vai niin, te ette siis olekaan kääntynyt?\n\n-- Onpa kylläkin, -- sanoi Belle nauraen, -- Laura on hänet\nkäännyttänyt.\n\n-- Laura? -- sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. -- Mitä Lauralla\non siinä asiassa tekemistä?\n\n-- Sen kai saatte aikanaan nähdä, -- sanoi Belle nauraen. -- Hän tuli\ntänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla\netelävaltioiden asukkaaksi, -- tulla erääksi meikäläisistä, jos...\n\n-- Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat\nsukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä,\nettä uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, -- huomautin minä.\n\n-- Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, -- sanoi\nPierson nauraen ja näytti hampaitaan. -- Hyvä, minä olen valmis\nnielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän\npyhällä eteläisellä maallamme.\n\n-- Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, -- vastasin minä\nkiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka\noikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä\nmiestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.\n\n-- Kaikki käy hyvin, Lawrence, -- sanoi Laura, seuratessaan minua\ntielle. -- Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun\nkuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista\nennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi\nvarsin kauan!\n\n-- Amen, -- sanoin minä ja suutelin häntä jäähyväisiksi.\n\n\n\n\nIII\n\nRakkaus vai velvollisuus?\n\n\nSeuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin\nrasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi -- sillä\nkaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin\nkuitenkin morsiamelleni.\n\nEräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan\nkuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan\njärjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa\nkosketteleva kenraali Beauregardin kirje.\n\nVastasin, etten missään tapauksessa tahtonut liittyä heidän\nsotajoukkoonsa.\n\n-- No, -- sanoi hän, -- sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin\ntoivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta\npanettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt\nottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi\nsaavat ikävyyksiä.\n\n-- Kuka on suositellut minua paikkaan?\n\n-- Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka\noli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, --\nvastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.\n\nAmos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan,\njosta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät\nminulle selkänsä.\n\nSeuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa\nliittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle\nnäyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.\n\n-- Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan\nmieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä\ntoiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, -- sanoi Belle\nnuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta\näänessä.\n\nHuomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun\nrakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin\nvaroituksesta huolimatta.\n\n-- Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä,\nniin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun\nWashingtoniin, kuten minä aion tehdä, -- sanoi hän. -- Mene naimisiin\ntytön kanssa ja ota hänet mukaasi.\n\n-- Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos\nminä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi\nkestääkseni sitä.\n\n-- Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka\ntapauksessa.\n\n-- Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! --\nmutisin minä epävarmana.\n\n-- Niin, _nyt_; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton\nkyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa\nhenkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: -- sinä et voi\nvastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä\npäivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain\ntaistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään\npuolinaisia toimenpiteitä!\n\nBaxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.\n\nLiittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä\npäivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina\nja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa.\nSotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes\nsellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja\nsotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.\n\nVihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura\nvaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen\nja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan\nratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni.\nHänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että\nminä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään\ntervehtänyt minua.\n\nViimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme\nvanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti --\nsuureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä.\nMutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet\nmeidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme\ntoisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut\nvielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan\nvoittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.\n\nBelle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut\nhetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen\nminulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden\nasialle osoittamastani laimeudesta, \"mutta minun kärsivällisyyteni\nalkaa loppua\", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.\n\n-- No, mitä olette tehnyt minun puolestani? -- kysyin muuttaakseni\npuheenaihetta.\n\n-- Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan\nerinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on\nloistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne\nennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin\nurhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö,\netten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän\nvaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, -- lisäsi hän hiukan\nivallisesti.\n\n-- Ja miksi teitte sen _minun_ tähteni, -- ihmisen, joka on melkein\nvihamielisessä suhteessa teihin?\n\n-- Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani,\nja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että\nte ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan\nautan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen\ninnokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!\n\nSilloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä\nolivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei\nsisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen\nmerkitystä.\n\nKun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani\nmorsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi\nkyyneletön nyyhkytys.\n\n-- Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen\ntapahtuvan ainiaaksi, -- sanoi hän vihdoin.\n\n-- Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen\nluonasi. -- Mutta tule kerallani pohjoiseen -- jätä kaikki nämä\nikävyydet!...\n\n-- Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni -- juuri kun he\nisänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat\nminua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!\n\nHän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä\nepätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi,\nmutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.\n\nNäytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi\nkeskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun\nkirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: \"Tärkeä\". Tunsin Waltonin\nkäsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella\näänellä:\n\n-- Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä\ntahdot jättää minut?\n\n-- Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on\ngentlemanni.\n\n-- Mutta sitä ei ole Amos Pierson, -- sanoi hän tuskaisesti. -- Hän\naikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.\n\n-- Hän -- ihminen, jota sinä halveksit?\n\n-- Tästä saat todistuksen, -- sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. --\nAioin näyttää ne sinulle aikaisemmin -- nyt sinun täytyy saada asiasta\nselko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. --\nSaatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua,\n-- joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten\nhoukutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? -- Tahdotko jäädä -- vai\nmatkustatko?\n\n-- Minä jään!\n\n\n\n\nIV\n\nTyhjä takinhiha.\n\n\nHeinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä\nEtelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin\nerakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain\nviettää morsiameni seurassa.\n\nAmos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli\nsen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun\nkenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.\n\nMinä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin\nkerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin\nedellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien\npalveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.\n\nSiten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja\ntappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus\nminun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme\nnaimisiin -- mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi.\nVastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden\nitsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui\nsuuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.\n\nSähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian\nnaiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.\n\nJoulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata\nvieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin -- ainoa ystäväni oli\nnyt enää uskollinen Caucus.\n\nLaura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen\nsisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta\netelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika\nosoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein\nrakkaudentunnustuksiani.\n\nHänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden\nikäisenä, ja Walton majurina -- kuolema vaikutti sen, että ylennykset\nkävivät ripeämmin.\n\nHe eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun\njälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta\nhe eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa\nei ollut hänen nimeään.\n\nTuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin\nyhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan\nsuurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden\nsotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan\npyörtymäisillään.\n\n-- Arthur, Arthur! -- huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:\n\n-- Arthur, missä on käsivartesi?\n\n-- Sen menetin Fredericksburgissa, -- sanoi poika uupuneella äänellä ja\nvaipui tajuttomana isänsä rinnalle.\n\n-- Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, -- änkytti isä, kun taas Laura\nkalmankalpeana nyyhkytti:\n\n-- Raajarikko koko elämänsä ajaksi!\n\nHe kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni\nratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry\nWaltonin -- hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin\nystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.\n\n-- Oletko sinäkin haavoittunut? -- kysyin minä.\n\n-- Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta\nJumala tietää miten Arthurin käy!\n\nSilloin kuulin Lauran huutavan:\n\n-- Nouda heti lääkäri!\n\nJa Belle huusi:\n\n-- Arthur on kuolemaisillaan!\n\nMinä hyppäsin hevosen selkään ja huusin tuomarille:\n\n-- Tuon lääkärin niin nopeasti kuin hevoset jaksavat juosta.\n\nKun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni\nhän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.\n\nBelle tuli minun luokseni ja virkahti oikealla naisen\njohdonmukaisuudella:\n\n-- Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella\nmielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?\n\n-- Hiljaa! -- sanoi Laura astuen väliin. -- Sinä olet kohtuuton, Belle.\nLawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän\non juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä\nkaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.\n\n-- Niin, sinä rakastat häntä, sinä! -- huudahti sisar salamoivin\nsilmin; -- sinä rakastat häntä _vieläkin_; mutta nähdessäsi veljesi\ntyhjän takinhihan -- jos hän tämän jälkeen jää eloon -- olet inhoava\ntuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! -- lisäsi hän\nkääntäen meille selkänsä.\n\n-- Suo anteeksi sisarelleni, -- pyysi Laura. -- Hän on vain lapsi, ja\nhän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.\n\n-- Rakas Laura, -- sanoin minä, -- tunnen aina kunnioitusta sinun\nomaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos\nkaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni -- kun ympärilläni on vain\nvihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi\nystävyyteen.\n\n-- Koetan aina ajatella sitä... jos voin.\n\nSamalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri\ntehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen\npelastaa.\n\n-- Mutta käsivarsi! --- sanoi tuomari melkein itkien; -- käsivarsi!\n\nJa minun sieltä ratsastaessani huusi Belle jälkeeni:\n\n-- Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra\nLawrence Bryant!\n\nHuomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun -- ainoastaan\nyksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.\n\nKäydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle\nminut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin\nhuudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta\nhänen esiintymistapansa oli väkinäinen -- hän ei ollut enää sama\navomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja\nrakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä\nminusta.\n\nTuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa\nistuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi\nmajuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan,\ntiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi\nylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi\ntaistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut\nrakkaan asian vuoksi.\n\nVihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.\n\nOlin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta\nluonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan\nollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti\nottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.\n\n-- Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni\ntyöllä, kun käteni ovat minut pettäneet.\n\n-- Totut kenties vahinkoon, Arthur, -- sanoin minä osaaottavasti.\n\n-- Niin kenties kävisi, -- sanoi Belle, -- jos joku toinen menisi hänen\nsijalleen riveihin. -- Ja sitten hän kuiskasi minulle: -- Majuri Walton\nmenee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen\nkahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!\n\nHän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä\nhämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä\nkertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään\nnoustessaan.\n\nKukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen?\nEdellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena -- nyt\nhän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?\n\nSellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon\nlähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä\nketterälle majurille.\n\nOlen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin\nkorkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa\nkotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi\nesille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia\nvilliä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun\nintohimoisen levottomuuteni.\n\n-- Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään\npäättäen ne olivat hellät jäähyväiset! --- sanoin minä hieman\nkatkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä\nkuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken\nkiihtymyksessä.\n\n-- Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, -- mutisi hän\nkalveten.\n\n-- Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä\nalkaen, kun veljesi tuli kotiin, -- vastasin minä kiihtyneenä.\n\nSilloin väri palasi jälleen hänen poskilleen.\n\n-- Siinä teette oikein, herra Bryant -- että muistutatte minua kotiamme\nkohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! --\nsanoi hän ylpeästi. -- Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin\nsellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan -- että minä\nolen etelävaltioiden tyttö!\n\nTämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin\nmustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:\n\n-- Arvelen majuri Waltonin auttaneen teitä muistamaan sitä asiaa!\n\n-- Niin, sen hän tekikin!\n\n-- Todellakin!\n\n-- Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan\nmaamme puolesta -- Harry Walton samoin kuin toisetkin, -- vastasi hän\nylväästi, mutta lisäsi epäröiden: -- Minä olen rakastanut sinua,\nLawrence -- Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut\nsinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme --\nniin että _minun_ maani tulisi _sinun_ maaksesi -- mutta nyt -- lisäsi\nhän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen,\nikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, -- mutta\nnyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla\nerääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun\nsuvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa\nvihollisen kanssa!\n\n-- Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! --\nhuudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet\nainiaaksi.\n\n-- Todella rakastanut sinua! -- läähätti hän. -- Miksi sitten sanot\nsitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja\nletkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti\npitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole\nalttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden\naikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle\nmaksanut!\n\nNäin sanoen hän veti kihlasormuksen sormestaan.\n\n-- Hyvä Jumala, hylkäätkö minut! -- huudahdin minä.\n\n-- Hylkään! Nyt se on tapahtunut -- Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus\nei kuulu enää minulle...\n\nSormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin,\njoka huusi minulle: -- Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä\npakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te\nyankee!\n\nHän pui minulle nyrkkiä ja oli kuin raivottaren perikuva.\n\nRatsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin\nsaanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden\nverannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta\nlemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa -- ja paikka tuntui minusta\nautiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.\n\n\n\n\nV\n\nLiittolaisten salapoliisi.\n\n\nJos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta,\njonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki\npohjoispuolelta -- hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin\nneljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava\nsaarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta\nmentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku\nrannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava\nHilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä\noli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin\nvaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.\n\nPerusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin\ntietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni\npassin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne\nkiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua\nPohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta\nsalaiselta liitolta.\n\nRyhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi\nepäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin\nkohtasin pari ratsastavaa nuorta naista -- ne olivat Peytonin tyttäret.\nBelle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun\nja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa\nyllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että\nminä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.\n\nLoin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja\npysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä\ntakaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi\nhänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen\nkankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.\n\nJatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti\ntapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan\nkuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut\noli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien\nikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä\nparaansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut\nkantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen\npitänyt minut muistissaan.\n\nTämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni\nCaucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti\npaikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon\nkuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin\nvaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani -- tuhat dollaria -- ja\npanin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen\npäivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja\nsilloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä\npitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan\nsaattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen\njättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen\nmukana -- mutta ei aikaisemmin.\n\nMatkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria,\nrevolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka\nminun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista\nolevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli\nPohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.\n\nHeti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat,\njarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton\nmatkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille\nkaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan.\nMonet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin\nsiviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut,\nrauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat\nvaanimassa karanneita sotilaita.\n\nRautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin\naseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia\njoku määrä kiskorautaa.\n\nNiinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa\nihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät\nrikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen\nolemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan\noli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi,\netten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani\nluopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin\nhänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.\n\nAjatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies,\njoka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:\n\n-- Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman,\nettä saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin\nPeter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla\nsotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun\nhäntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden\nvangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi,\nkuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin\nsähkölennätinpatsaita vasten.\n\nHän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä\ntein, niin mies oli aina kintereilläni.\n\nKuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata\nliikkeitäni, ja päätin koettaa.\n\nTiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten\ntaas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin\nvaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.\n\n-- Miksi livahditte junasta, herra Bryant?-- kysyi hän.\n\n-- Oikoakseni hieman koipiani, --- vastasin minä. -- Juna palaa viiden\nminuutin kuluttua. Mutta miksi _te_ hyppäsitte?\n\n-- Hm, samasta syystä, -- mutisi hän. -- Ymmärsin, että te tunnette\nradan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun\npullostani?\n\n-- Kiitos, en.\n\nJuna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun.\nTiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli\nkäytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.\n\nSuistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme\nCharlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.\nEn odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti\npohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt\nCharlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi\nGrahamissa.\n\nHyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin\nolisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin,\nBassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin\nhämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin\nlasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.\n\nVihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme\niltapäivällä.\n\nSanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt\nviheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle.\nGoodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin\nhänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: \"Illalla!\"\n\nHän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta\ntoista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni\nhotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta\nsovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka\nrullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat,\nmerkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta\ntavata.\n\nVihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä\npelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin\nuseimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki\nsamoin.\n\nPuolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa\nmelua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana\neteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni\nlukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä\nheti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi\nportaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa\nja samalla saapuvan junan vihellyksen -- se oli pohjoiseen menevä\nyöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa\nkuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi\nasemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin\njälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan\ntaakse.\n\nSiitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi\nvihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana\nsiitä, että minä olin mukana.\n\n\n\n\nVI\n\nAlituomari.\n\n\nMuutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti\nhänen vieraanvaraisuudestaan.\n\n-- Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei\nperheeni sitoisi minua paikoilleni, -- sanoi Goodshaw.\n\nSitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko\nCape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä\nsoutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä\nehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana\npohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen\nrannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti\nkuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden\nkanuunaveneitä.\n\nSen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin\nkautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi;\nkerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.\n\nSilloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:\n\n-- Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa\nsen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.\n\nMaksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas\noli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.\n\nJatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli\nonneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut\nerääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle,\nystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan\nostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja\nniinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä\nkieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani\nGoldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi\npiiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla.\nKaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.\n\nOdottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka\nmuutti koko minun matkasuunnitelmani.\n\nTapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja\nmutisi:\n\n-- Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä\nmatkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!\n\n-- Minkä kepposen? -- sanoin minä. -- Te kai pikemmin teitte\nhotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne\nsuorittamatta.\n\n--- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! -- sanoi Bassett tiukasti. --\nMinun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät\nheti paikalla.\n\nAinoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että\nosoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.\n\n-- Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.\nMissä valtuutenne on?\n\n-- Minulla on ainoastaan suullinen määräys, -- vastasi hän.\n\n-- Saattaa olla, -- vastasin minä. -- Mutta te häiritsette minua\ntehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa\nkuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä\npassia!\n\nNähdessään alituomarin passin säpsähti hän.\n\n-- No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin _hallituksen\npuolesta_ tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin\nsaamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!\n\n-- Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; -- mutta minä\nseuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte\nasianne.\n\nJonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.\nSilloin sähköttäjä huusi odotussalissa:\n\n-- Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet\ntakaisin Norfolkiin!\n\nNiinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että\nmatkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja\nvaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos\nlähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä\nmahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.\n\nMinun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan\nlähtiessä _etelään_ minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme\nmatkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.\n\nMenin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti\npoltellen -- selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat\naivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja\nsaarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota\nsanottiin \"kapteeni Samsoniksi\", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain\nnauraessa. Erään niistä muistan vielä.\n\n-- Katsokaas, -- puheli Samson, -- yankee-hallituksen täytyi hankkia\nsellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme\nvastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston\nluutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha\nhajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri -- Eph Starbuck oli\nhänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä _Mary Jane_ nimisellä\nrannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä\nEtelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti\nmennä äskenmainittuun satamaan -- he luulivat hänen löytävän tien. --\nNo, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia.\nSamassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. \"Laiva, ohoi!\"\n\n-- \"Ohoi!\" vastasi Starbuck. -- \"Mikä aluksen nimi on?\" -- \"_Mary\nJane_, viepi Charlestoniin sekatavaraa\", karjaisi Sfarbuck vanhaan\ntapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen,\nkun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin,\nettä puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että\nkaikkityyni, huusi \"merirosvoja\".\n\nAloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita\ntarvitsin päästäkseni Nassauhin -- koska olin ilmoittanut matkustavani\nsinne kiskoraudan hankkimista varten.\n\n-- Tulkaa mukana _Nuoli_-laivalla, -- sanoi Samson. -- Me lähdemme\ntänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että\nsaatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi\njoutumatta kaapatuksi.\n\n-- Ei, minä en ehdi siihen! -- vastasin minä.\n\nMutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin\nmatkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut\nmiettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät\nlaivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta\npoliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut\nlastiruumassa.\n\n-- Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi\nNassauhin, -- kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai\nkauhistumaan.\n\nWilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä\nja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä\nkaikkia matkustajia. -- Bassett ei ollut mukana.\n\nJunan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien\nDuquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli\ntehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla\nsaarroksen murtajalaivaa.\n\nTämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin\nkuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä\ntehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten\ntoiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani\nRichmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista\nsaanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.\n\n-- Miten ostatte raudan Englannista? -- kysyi alituomari.\n\n-- Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston\nkuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.\n\n-- Ahaa, -- sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille.\n-- Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta.\nKolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta\ndollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä\nnaulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa --\nkuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän\nhallituksellanne täytyykin olla -- ja miten paljon saarronmurtajia\ntarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!\n\n-- Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen\nmääräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.\n\n-- Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle -- näettekös,\nhyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, -- lisäsi hän\nhymyillen.\n\n-- Ette siis tahdo antaa minulle passia? -- kysyin minä.\n\n-- Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin\nhuomenna. -- Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. -- Saatattehan katsella\nWilmingtonia niin kauan.\n\nJätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni,\nja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet\nkäsissäni.\n\nIlman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin\nrautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan\nhikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter\nBassett tupakoiden kaikessa rauhassa.\n\nKaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois\npuuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä\nneljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi\nalituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.\n\n\n\n\nVII\n\nSaarronmurtaja.\n\n\nKiiruhtaessaui asemalta oli kello neljännestä vailla kaksi.\n\nTulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen\nlähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi.\nKiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen\nmatkustaa _Nuolen_ mukana, mutta passitta.\n\nJoukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan -- aseita, ampumavaroja ja\nmuita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.\n\nNäin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja\nkannellaan; se oli _Nuoli_. Alus oli selvästi matkavalmis -- viimeisiä\npuuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi\nlaiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta -- hän oli kadottanut\npiippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.\n\n-- Piiloita minut _Nuoleen_, niin saat tämän! -- sanoin minä.\n\n-- Kyllähän minulle raha kelpaisi, massa, mutta se ei käy päinsä.\n\n-- Kyllä, -- sanoin minä hänen toverinsa tultua lisäksi, -- jos\npiiloitatte minut puuvillapaaliin, niin se onnistuu.\n\n-- Hitto vieköön! -- sanoi toinen.\n\n-- Pyhä Mooses! -- huudahti toinen. -- Vaihtakaa raha meille, massa,\nniin teemme sen. Me emme uskaltaisi vaihtaa sataista!\n\nTutkin kiihkeästi lompakkoani ja löysin kaksi viidenkymmenen dollarin\nseteliä, samalla kun he hämmästyttävän nopeasti ratkoivat auki paalin,\nottivat ulos osan sen sisällyksestä ja saatuaan rahat pistivät minut\nsisälle. He sanoivat minulle asettavansa paalin sellaiseen paikkaan,\njossa sitten saattaisin tulla ulos, ja sitten huomasin, että he\nahersivat saadakseen minut laivaan ja heittivät paalin paikoilleen. He\nleikkasivat ennen lähtöänsä myöskin sen ympärillä olevat köytökset, ja\nminä ryömin ulos.\n\nSiinä paikassa, missä olin, oli tuskin jalkaakaan lastin ja yläpuolella\nolevan kannen väliä, ja eräs kansipalkin nurkka oli kyllin suuri\nsuojelemaan minun ruumiini. Sinne neekeri sulloikin minut sanoen\nkauhistuksekseni:\n\n-- Tuo palkki saattaa kenties suojella teitä poliisin seipäistä, mutta\nkun he alkavat savustaa, niin sitten on sääli massaa!\n\nKone alkoi kuitenkin pian työskennellä, ja suureksi ilokseni minä\nhuomasin päässeeni sekä savustuksesta että seivästämisestä.\n\nMutta neljännestunnin kuluttua kuulin kapteenin vastaavan erään\npatrulliveneen huutoon. Kone pysähtyi, ja minä kuulin Samsonin sävyisän\näänen:\n\n-- Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette\nlöytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!\n\nKuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä\nlaivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää\ntaajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät\npaalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman,\nja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin\nmonta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa\ntuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.\n\n-- Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, -- sanoi poliisiluutnantti, --\nja sitten alus saa jatkaa.\n\nKuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli\npimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui\nympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää\nkatkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin\nmiten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä\npäänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin\nuuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin\nkokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin\nsamalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin\nahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli\nontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon\nkohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että\nminua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei\nyksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.\n\nVihdoin kansiluukut jälleen avattiin, ja patrullivene poistui.\n\nKahden tunnin kuluttua _Nuoli_ laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla.\nTiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa\nhiipiä säartolinjan läpi.\n\nMutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua.\nOlikohan _Nuoli_ palaamassa Wilmingtoniin?\n\nHapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli\nviisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko\nsiitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni\nluukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin\nhuomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi\nluulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian\nhuomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja\ntahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.\n\nNousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö\noli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden\nvanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat\nsuorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.\n\nPerämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo,\njoka sanoi: -- Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei\nole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.\n\nMinä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa\nvallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin\nhädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:\n\n-- Vettä!\n\nSain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen\npalasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa\nsaartoalusten oletettiin olevan.\n\nLaivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat\nkoneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.\n\nSilloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi\nhimmeä valo.\n\n-- Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, -- mutisi kapteeni. --\nHeillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei\nmikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.\n\nAjoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului\nsihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.\n\n-- Hitto heidät vieköön, -- sadatti kapteeni. -- Se oli merkinanto, ja\nnyt ne pian parveilevat ympärillemme!\n\nHän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia\nusvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.\n\n-- Hyvä Jumala, usva hälvenee! -- jupisi kapteeni.\n\nLuotsi kalpeni lisäten:\n\n-- On varsin luultavaa, että meidät kaapataan tällä retkellä.\n\n-- Ei, lempo minut korjatkoon, jos minua kaapataan tällä tahi millään\nmuullakaan retkellä! -- sanoi kapteeni.\n\nMutta minä tunsin sydämeni melko lailla keventyneeksi, sillä kaappaus\nmerkitsi minulle vapautta.\n\n-- Miksi näytätte niin hiton iloiselta? -- mutisi perämies astuessaan\nohitseni. Mutta kapteenilla näkyi olevan jokin erikoinen suunnitelma.\n\nAlus jatkoi matkaansa vähentymättömällä vauhdilla. Äkkiä eteemme\nilmaantui harmaa haamu, ja sekä kapteeni että luotsi säpsähtivät.\nHetkisen kuluttua saattoi perämiehen huudahdus minut luomaan katseeni\noikealle puolelle, jossa aluksesta hieman edempänä näkyi toinen harmaa\nmöhkäle.\n\n-- Kaksi helkkarin yankee-risteilijää! -- mutisi kapteeni.\n\nSilloin salama välähti halki usvan, mutta englantilainen kapteeni sanoi\nmyhäillen:\n\n-- Nuo raukat pehmittävät toisiaan, luulen ma. Nyt heillä on itsellään\ntarpeeksi tekemistä, jonka vuoksi he eivät huomaa minun alustani!\n\nHän kuiskasi jotakin koneenkäyttäjälle ja kiersi ruoriratasta, jonka\njälkeen pieni saarroksenmurtaja teki täysikäännöksen ja palasi samaa\ntietä, jota oli tullutkin.\n\n-- Nyt palaan satamaan, -- sanoi kapteeni; -- saamme illalla koettaa\nuudelleen!\n\nSilloin jäi ainoaksi toivokseni, että meidät kaapattaisiin\npaluumatkalla, ja lähestyessämme lippulaivaa minä huusin epätoivon\nrohkeudella:\n\n-- Laiva ohoi! Pysähdyttäkää saarroksenmurtaja!\n\nSilloin lippulaivalla syntyi meteli, ja kiväärinluodit alkoivat vinkua\nilmassa. Kapteenimme hyppi kiukusta komentosillalla ja perämies\nhyökkäsi malspiikki kädessään kimppuuni. Mutta minä huusin vielä\nkerran:\n\n-- Laiva, ohoi! Pysäyttäkää saar...\n\nMutta silloin silmissäni iski tulta ja minä suistuin kannelle.\nViimeinen, mitä näin, oli perämies, joka valmistautui lyömään minua\nvielä toisen kerran.\n\n\n\n\nVIII\n\nLapio vai kivääri?\n\n\n-- Heittäkää ruumis vankkureille, -- huusi joku. Olin tuntevinani\näänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua.\nHe heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.\n\n-- Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! -- jatkoi mies, ja silloin minä\njälleen tunsin Peter Bassettin äänen. -- Olisin melkein halunnut antaa\nhänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, --\njatkoi Bassett, -- mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja\nviedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!\n\nHän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja\nantoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin\nhalkeamaisillaan.\n\n-- Mitä te teette? -- änkytin minä.\n\n-- Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin\nluokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt!\nKapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin\nsuuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen,\njollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.\n\n_Lapio vai kivääri?_\n\nOlin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut\nja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen\najatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.\n\nPaetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt\naloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta\nolin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa\nsuurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei\nenää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi\ntaistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti\njossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan\nvähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta\nsynkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni,\njollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään\nCharlestoniin niin pian kuin mahdollista.\n\n_Charlestoniin!_ Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin\npaennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut\nunohtaa.\n\nLääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun\nmuuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata,\nkuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin\nhelpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista\nvaiheistani.\n\nParin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin\nvielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista\nmääräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli\noikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet\nkyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun\nmahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.\n\n-- Tarkoitatteko sotilasviranomaisia?\n\n-- En, varjelkoon, -- he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin\njoku oikea Richmondin pohatta.\n\n-- Tiedättekö, mikä hänen nimensä on?\n\n-- En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti\nuskoa, että se on joku suur-rehentelijä.\n\nAinoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli\nminut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön\nPierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni\nonnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta\nennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.\n\nKun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme\nkahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja\nsieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan\nrakkauden ja elämän puolesta.\n\nBassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin\nkaakkoisen kaupunginosan vankilassa.\n\nSiihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan\nvankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen\n-- osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan\nkarkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa\nolevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että\nminua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. -- Mutta\nse minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle\nminun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut\ntapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän\nhetkenä.\n\nJa hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän\nnäytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja\noli verenhukasta hieman kalpea.\n\nHän nauroi minun levottomalle ulkomuodolleni ja sanoi leikkisästi:\n\n-- Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari\nviikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin\npian tavannut minua -- en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa\n-- mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. -- Mitä? Haava? --\nsiitä ei kannata puhua; -- mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi\nnyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa\npuolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen,\nkuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, -- ja jollet tahdo noudattaa\nneuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.\n\n-- No, mitä minulle neuvot?\n\n-- Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että\nminulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka\nvapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan\nvarsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella\nyankee-vihollisiamme vastaan.\n\n-- Ja jos kieltäydyn taistelemasta \"yankee-vihollisiamme\" vastaan? --\nkysyin minä.\n\n-- Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin\nmahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina\nluultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa!\nKoetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin -- se on\nparas keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!\n\nPuoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee\nystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa\nsäilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain\noman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja\nkahvia -- kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.\n\n-- Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, -- sanoi Bee seuraavana\naamuna. -- Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa\ntuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut\nseuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta\nvieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme\npian viettää hääsi -- minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi\nsinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja\nvapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina\nsodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua\nkuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen\nvoittaa!\n\nMutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden\nääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa\nvelvollisuuden käskyä.\n\nKuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari\npalautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin\nluokse.\n\nViikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani\nkieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut\nlinnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.\n\n-- Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin\ntarvitsemme ampujia, -- sanoi tuomari lopuksi. -- Te kieltäydyitte\nkantamasta pyssyä, nyt teidän _täytyy_ käyttää lapiota!\n\n\n\n\nIX\n\nYöllinen hyökkäys.\n\n\n-- Oletpa sinä käyttäytynyt hullusti, Bryant, -- puheli Bee käydessään\njälleen minua katsomassa. -- Mutta vielä sinulla on aikaa miettiä. Joku\nvaikutusvaltainen henkilö kantaa sinulle kaunaa. Herran nimessä,\ntottele neuvoani; tarkoitan parastasi!\n\n-- En, minä en millään ehdolla taistele rajan tällä puolella.\n\n-- No, mitä kylvät, sitä saat niittää, -- sanoi hän, puristi kättäni ja\nläksi.\n\nMinut muutettiin jälleen ummehtuneeseen ja kuumaan yläkertaan, minulta\notettiin siviilipukuni ja rahani ja minun täytyi pukeutua vanginasuun;\naterianani oli ohrapuuro, ja minä aloin tuntea kohtaloni katkeran\ntoivottomuuden.\n\nSeuraavana aamuna minut pantiin parin kolmen siviililakia vastaan rumia\nrikoksia tehneen lurjuksen sekä muutamien neekerien keralla\ntyöskentelemään Morris-saaren linnoitushommissa; saarta puolusti\nsilloin Wagner-patteri.\n\nMennessämme hinaajaan -- parilla nurjimmalla oli käsiraudat --\ntodistivat kaupunginasukkaiden halveksivat katseet, että he pitivät\nminua halpamaisena pahantekijänä, ja sama oli vartioidenkin laita. Minä\nhäpesin myöskin, sillä ei ole helppoa näyttää sankarimaiselta\nrangaistusvangin puvussa.\n\nMorris-saari on noin kolmen peninkulman pituinen ja ulottuu\nGreig-patterista pohjoisessa siihen etelässä olevaan salmeen, joka\neroittaa saaren Folly-saaresta. Tämä salmi on leveä ja syvä, eikä sen\nyli saata kahlata; -- hyökkäys saattaa tapahtua ainoastaan aluksissa\nlaivakanuunien turvissa. Saari on leveimmältä kohdaltaan peninkulman\nlevyinen, mutta länsipuoli on soinen ja joukkojen kuljettavaksi\nkelpaamaton. Meren puolella leviää muutamia neljän- ja viidenkymmenen\njalan korkuisia särkkiä -- valkoista, terävää hiekkaa, jotka viidakko\nosittain peittääV Folly-saari on Morris-saaren kaltainen.\n\nMeidän piti luoda vallituksia saaren eteläpuolella, polttavassa\nauringonpaahteessa. Kaikeksi onneksi kylmät yöt tuottivat jotakin\nlievitystä. Mutta kesän pitemmälle mennessä yötkin tulivat kuumiksi, ja\nme olimme siitä päivästä alkaen, jona nousimme maihin, lakkaamattomassa\norjuudessa -- päivisin kannoimme hiekkasäkkejä ja öisin tappelimme\nhietakärpästen kanssa, koettaen turhaan hakea itsellemme unesta\nunhoitusta. Olomme kävi ajan pitkään kauhistavan yksitoikkoiseksi.\n\nUpseereja pakotettiin kiiruhtamaan työtä, koska vihollinen selvästi\nvalmistautui hyökkäykseen Folly-saarta vastaan. He eivät säästäneet\nitseään, miksipä he siis olisivat säästäneet meitä, rikollisia ja\nvankeja?\n\nKesän kuluessa työ tuli yhä kovemmaksi ja ravinto niukemmaksi ja\nyksitoikkoisemmaksi. Morris-saari oli todellinen kiirastuli!\n\nVihdoin tapahtui pohjoisvaltioiden hyökkäys, ja silloin kiirastuli\nmuuttui helvetiksi. He pommittivat Folly-saaren pattereilta, ja\npomminsirpaleiden sateeseen hukkuivat ne veripisarat, jotka ahnailta\nsääskiltä olivat säästyneet.\n\nÖisin tavallisesti lepäsin ajatellen rakastettuani, kunnes\nyksitoikkoisuus ja kurjuus minut aivan tylsistyttivät. Saatoin ajatella\nainoastaan miten voisin pysyä pystyssä, kunnes saisin tilaisuuden\npaeta. Minulla oli tapana heittää kaipaavia katseita Yhdysvaltain\nlippuun, joka liehui sieltä peninkulman päässä -- muutamien satojen\nmetrien päässä hietasärkistä. Ensin oli syvä, viidensadan metrin\nlevyinen salmi, ja jälleen hietasärkkiä lipulle asti. Oli tuhat\nmahdollisuutta yhtä vastaan, että minut ammuttaisiin ennenkuin pääsisin\nsinne; mutta luulen joka tapauksessa, että olisin uskaltanut koettaa,\njollei uuvuttava työ olisi tehnyt minua iltaan aivan saamattomaksi.\nEräänä yönä kuulimme tuhansien kirveiden työskentelevän Folly-saarella,\nja etelävaltioiden pattereista lähtevästä pommituksesta huolimatta\njatkettiin tätä työtä koko yö ja aamu, ja aamulla vastakkaisen rannan\nmetsä oli kuin taikaiskusta kadonnut, paljastaen pohjoisvaltioiden\npitkät patterit, jotka heti alottivat soittonsa.\n\nMolemminpuolista ampumista jatkui kokonainen viikko, jonka lopulla\nneljä mustaa, pitkää alusta kanuunatorneineen ilmaantui salmeen. En\nollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, mutta tiesin niiden olevan\nmonitoreja. Varustukset olivat nyt melkein niin valmiita kuin ne\npohjoisvaltioiden joukkojen ankarasti ampuessa saattoivat tulla, ja\nmeidät vallitusten kaivajat lähetettiin kauemmaksi saaren sisäosaan,\njättääksemme tilaa sotilaille, harmaalle jalkaväelle.\n\nSaapuessamme Fort Wagneriin, jota ei pommitettu, näin monitorien\nhöyryävän eteenpäin ja asettuvan Morris-saaren eteläisen pään\npohjoispuolelle, ja sitten alkoi kauhistuttava pommitus.\n\nPitkiä lotjarivejä, joita joko höyryvenheet tahi airot kuljettivat\neteenpäin, läksi Folly-saarelta tuhansia sotilaita lastinaan, ja\nhuolimatta etelävaltioiden tulesta, joka kynti vakoja sinitakkien\nriveihin, pääsivät nämä maihin ja asettuivat hiekkarannalle.\n\nKanuunatulen jatkuessa meidät vietiin saaren poikki suoraan\nGreig-linnakkeeseen ja siitä edelleen lotjissa, aivan kuin karjaa,\nankaraan Fort Sumteriin työskentelemään sen vallituksilla, jotka olivat\nsuuresti kärsineet pommituksesta.\n\nJuuri saapuessamme linnoitukseen minä loin katseeni Morris-saarelle\npäin. Yhdysvaltain lippu liehui sen eteläpäässä -- niiden patterien\nylipuolella, joilla olin työskennellyt edellisenä päivänä.\n\nPohjoisvaltioiden joukkojen täytyi nyt suorittaa vaikein osa\ntehtävästään -- Fort Wagnerin valtaaminen. Heidän panssarilaivansa\nlähenivät, ja kolmenkymmenen päivän ja yön aikana satoivat suurimmat\nheittokappaleet, mitä siihen; aikaan käytettiin, sekä.Fort Sumteriin\nettä siihen hiekkapatteriin, joka vallitsi Charlestonin satamaa.\n\nSillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti\nFort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja\nmuuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä\naukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen\ntulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin\nentisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta,\nja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä\nkuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me -- rangaistusvangit --\nsaimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat\ntäynnä, niin kutka jäivät suojatta -- niin, luonnollisesti\nrangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa\ninhimillistä jäljelle.\n\nTällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei\netelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua\nnostettiin tähtiIippu -- tiesin silloin, että linnake oli valloitettu,\nja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:\n\n-- Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän\nvuoromme Fort Sumterissa.\n\n-- No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman\nvastaanoton, -- sanoi toinen. -- Miten luulet heidän aikovan koettaa?\n\n-- Veneillä luonnollisesti, -- mutisi toinen ja lisäsi: -- Katsoppa\ntuonne! Siinäpä rumahinen! -- Ja samassa näin miten monitorista tuleva\npommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan\ntyöpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan\nkiviröykkiöiden alla.\n\nHeidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet\nhyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja\npakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos\nhe valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa\nvapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle,\nantoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina\nraunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut\ntoimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta\nturvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja\nmuurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin\nkartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi\nmäärättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä\nasetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle,\njotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu\ngeorgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain\nsuojella Fort Sumteria.\n\nUpseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin\nkoneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että\npatterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren\nkohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin\netuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat\nampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.\n\nSellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu\nepäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan\npohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.\n\nValitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen\noli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta\nmaihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään\nkanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta\nliittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä,\njonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.\n\nPäivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä\nlepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia,\nmutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen.\nSeuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire\nladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien\nympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.\n\nIlta tuli ja yö oli pimeä, ja sitten me kuulimme huutoja sisäsatamasta\nsaapuvista aluksista, joissa vielä tuli avuksi muutamia satoja\njalkamiehiä; ne tulivat linnakkeeseen vapaaehtoisesti tarjoutuvien\nupseerien johtamina. Olin tuntevinani heidän joukossaan Bee ystäväni\näänen, mutta en saattanut asettautua hänen yhteyteensä syystä että\nmeidät, rangaistusvangit ja neekerit, lähetettiin vartioston seuraamina\ntyöskentelemään linnoituksen toiseen osaan.\n\nTämä sai minut vakuutetuksi siitä, että kenraali Beauregard, joka oli\nCharlestonin linnoitusten päällikkö, oli saanut varmuuden siitä, että\nveneillähyökkäyksen piti tapahtua juuri sinä yönä.\n\nHiivin ohi vahdin, jonka huomio oli yksinomaan kiintynyt meren\npuolelle, ja haparoin ylemmä valitsemassani aukossa, sekä tähystelin\nmerelle, jossa näin ainoastaan jonkun höyryaluksen kipinän ja erään\nliittoutuneiden aluksen pitkän rungon, joka verkalleen liukui ohitseni\npysähtyäkseen puolen peninkulman päässä, missä sen kanuunat pitivät\nvallassaan erään kulman linnoituksesta. Jännitys piti minua,\nuupumuksestani huolimatta, valveilla kokonaista kolme tuntia -- mutta\nsitten uni minut yllätti.\n\nHeräsin korviahuumaavaan meluun. Linnoituksessa olevista kevyistä\nkanuunista kuului jyrisevä ukkonen, ja kiväärituli lähetti\nlyijysateensa pimeän läpi veden pinnalle parinsadan metrin päähän\nlinnakkeesta. Silloin äkkiä yksi ainoa raketti lensi korkeuteen, ja\nhetkisen kuluttua koko linnoituksen edusta kietoutui kaikenlaisten\nheittokappaleiden peittoon, mitä nykyinen sota tuntee. Sullivanin\nsaaren eteläiset patterit alottivat tulen, ja niiden keralla Ripleyssä\nja Johnstonissa olevat ynnä panssarilaiva. Meidän pommiholveissamme\nmiehistö oli varmassa turvassa, mutta herra armahtakoon hyökkääviä\naluksia!\n\nHyvinkin monen sadan metrin laajuisella pinnalla granaatit ja luodit\nnostivat veden vaahtoon; ja erään räjähtävän granaatin hohdossa minä\nnäin pohjoisvaltioiden veneiden lähenevän monena osastona. Saavuttuaan\nampumapiiriin vajosivat muutamat, ja miehistön kirkuna sekaantui\nyleiseen meluun. Luotien lävistäminä tahi kanuunalaukauksien repiminä\nmonet veneosastot kuitenkin jatkoivat hurraa-huudoin hyökkäystään, ja\neräs nuoren upseerin johtama osasto saapui suoraan kohti muurinaukkoa,\nmissä minä lepäsin, ja kunnioitti hiekkasäkkejäni laukauksella.\nKäsigraanatteja sinkauteltiin niitä vastaan linnoituksesta. Eräs ensi\nveneessä oleva upseeri huudahti:\n\n-- Tuosta, aukon kohdalta, käy nousu paraiten! Eteenpäin, miehet!\n\nVoimakkaat airon otteet vetivät veneen rantaan, ja heidän hyökätessään\nmaihin musersi muuan Moultriesta tuleva kanuunankuula yhden veneen, kun\ntaas käsigranaatti puhkaisi toisesta pohjan. Minä syöksyin esiin\nyhtyäkseni heihin, jolloin erään upseerin revolverista tuleva luoti\nnaarmutti hiukan kättäni. Hetkisen kuluttua jäljellä olevat veneet\nolivat joko pohjaanammutut tahi pakosalla.\n\nSilloin linnakkeesta tuleva muskettituli alkoi kaataa hänen ympärillään\nolleita merimiehiä ja merisotilaita, ja muut veneet katosivat pimeään.\nNuori upseeri katseli uppoavia veneitään ja huomasi aseman menetetyksi.\nMinun piti juuri pyytää häntä vetäytymään takaisin ja sanoa, että\nkernaasti yhtyisin heihin, mutta silloin hän hämmästyksekseni ja\nkauhukseni ojensi minua kohti miekkansa huudahtaen:\n\n-- Sanokaa joukollenne, että he keskeyttävät tulen. Minut jätettiin\npulaan ja antaudun pelastaakseni väkeäni.\n\nPettymyksestä menehtyneenä näin erään merimiehen viittaavan\nnenäliinalla, samalla kun alukset, joilla he olivat tulleet, upposivat\nlinnoituksen edessä olevaan syvyyteen. Ampuminen lopetettiin, ja\naukossa näkyi eräs ystäväni Been johtama jalkaväkiosasto.\n\n-- Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät\nlinnoitukseen! -- huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia\nvastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi\nylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle\njoukkoineen, sanoi hän Beelle: -- En voi ojentaa teille kalpaani sen\nvuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle\n-- urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta\nolisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin\nolisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!\n\nHeti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse\npalkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli\netelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:\n\n-- Tässä on mies, joka yksin hyökkäsi veneen: miehistöä vastaan.\n\nKuulijat nauroivat hämmästyksissään, ja komendantti sanoi:\n\n-- Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus\non tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen\nyankee-rykmentin!\n\nVaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän\nkuitenkaan minua tuntenut.\n\n-- Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin\nminun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, -- vastasin minä ja\nmenin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja\nrangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi\nminut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat\netelävaltioiden sotilaspukua.\n\nPuolen tunnin kuluttua eräs vartija kosketti minua olalle sanoen:\n\n-- Eversti Bee tahtoo puhella kanssanne.\n\nSeurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa\nväkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän\nveti minut syrjään sanoen:\n\n-- Kävittekö tosiaankin pohjoisvaltioiden merimiesten kimppuun?\nTahdotteko tulla erääksi meikäläisistä? Siinä tapauksessa saatan tehdä\nasiasta raportin ylipäällikölle, ja luulen, että teidät armahdetaan.\n\n-- Vaaditaanko minua siis vannomaan uskollisuudenvala ja liittymään\netelävaltioiden armeijaan?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Silloin minun täytyy kieltäytyä.\n\n-- Ajatelkaa asiaa. Teidän kohtalonne täällä on kova! Tuskin saatoin\ntuntea teitä -- olette kauheasti muuttunut!\n\n-- Teidän ei tarvitse olla levoton minusta, -- sanoin. -- En aio\nliittyä teidän joukkoihinne -- enkä minä myöskään hyökännyt\npohjoisvaltioiden miesten kimppuun. Menin heitä vastaan liittyäkseni\n_heihin_ ja hyökätäkseni _teidän_ kimppuunne, mutta pettymyksekseni he\nantautuivat minulle.\n\nBee hymähti.\n\n-- No, -- sanoi hän lyhyeen, -- jollette tahdo tehdä mitään omaksi\nhyväksenne, niin en voi teitä enempää auttaa.\n\nHän meni taakseen katsomatta veneensä luokse. Huomasin, että jyrkkä\nesiintymistapani ärsytti tuota miestä, joka oli koettanut olla ystäväni\nniin pitkälle kuin olosuhteet myönsivät.\n\nSitten vahti vei minut uudelleen siihen viheliäiseen onkaloon, joka oli\nmeidän rangaistusvankien ja orjien hallussa. Minä heittäydyin maahan\nruumiiltani ja sielultani murtuneena. Tie, jota nyt olin koettanut, oli\nsuljettu. Olin edelleen vanki ja orja etelävaltioiden linnoituksessa.\n\n\n\n\nX\n\nHän saapui!\n\n\nSeuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin\nlinnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä -- ampumisen\nvälttämiseksi -- veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin\nolevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen\neräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan\nvastapäätä kaupunkia.\n\nJatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat\nvesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä,\nmuutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt,\nsaimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja\nlaskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.\n\nAamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin,\npeninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä\nolivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että\npohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin\nvaltaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.\n\nTäällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä\noli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä\npäivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä\npakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen\nedellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä\nkuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden\ntarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin\npattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten,\njoiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.\n\nTerveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa.\nPuitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen.\nVeden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä\nvahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin\ntarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien\nihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä\nkulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni\nyksitoikkoisuudessa.\n\nKerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein\ntyötä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien\nreunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin\naivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen\ntomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been\nnäköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha\ntyhjänä, ja vihdoin _hän!_ Luulin ensin olevani hullu -- luulin kaikkea\nharhanäyksi.\n\nMutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät\ntulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.\n\n-- Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? -- kysyi hän.\n\nSilloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni\nsilmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.\n\nKuulin vahdin sanovan:\n\n-- Tuo poloinen pahus sai auringonpiston. Hän kaatui juuri neidin\ntullessa.\n\nSiihen Laura sanoi:\n\n-- Kantakaa joutuin hänet tuonne lähteelle! Vesi virkistää häntä!\n\nAvasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi\nsuohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä\nvesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän\ntuijotti minuun mutisten: \"mies-parka!\" mutta tuntematta minua. Caucus\nhautoi kasvojani.\n\nSilloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi,\nja hän mutisi:\n\n-- Hyvä Jumala!\n\nJa hetken kuluttua sanoi vartija:\n\n-- Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää!\nNouse ylös!\n\nMutta minä en liikahtanut.\n\n-- Nouse ylös! -- ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura\nolisi tullut väliin.\n\n-- Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän\nrinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? -- sanoi hän seisoessaan vieressäni\nkotikutoisessa hameessaan.\n\n-- Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä,\nettä jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. -- Ylös,\nlaiskiainen!\n\nVahti kohotti kätensä lyödäkseen.\n\n-- Älkää koskeko häneen! -- huudahti tyttö. -- Veljeni, kapteeni\nPeyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee\ntoinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian\nheikko työtä tekemään? -- Menkää toimeenne!\n\n-- Hyvä -- jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle\narestia!\n\n-- Olkaa huoleti!\n\nHeti miehen mentyä tuli Caucus esille silmät pyöreinä ja huusi:\n\n-- Herranen aika, sehän on massa Bryant! -- ja hän suuteli kättäni,\nsamalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:\n\n-- Hyvä Jumala!\n\nHän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani,\njollen minä olisi sitä estänyt sanoen:\n\n-- Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.\n\n-- Siitä en välitä, -- mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani\nkyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:\n\n-- Mitä! -- Oletko sinä _rangaistusvanki?_\n\n-- Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin\nsinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja;\nhänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.\n\n-- Amos Piersonin! -- huudahti hän. -- Hän on vieläkin kerran koettanut\nsaada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että\nsinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka\npohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.\n\n-- Niin juuri, Amos Pierson, -- sanoin minä purren hammastani. -- Mutta\nhänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin\nEtelä-Karolinaan, sinun luoksesi. -- Sinä annoit hänelle hylkäävän\nvastauksen, Laura -- tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista,\nettä sinä vielä -- kaikesta huolimatta... Katselin ympärilleni. Caucus\noli kadonnut. -- Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista\nhuolimatta?\n\nHän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta\nsilloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä\npäivänpaisteessa -- ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän\noli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.\n\nHuolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin\npainanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja\nStuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa\nkasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:\n\n-- Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.\n\nSilloin vahti palasi huutaen:\n\n-- Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä\nminuuttia. Takaisin työhön! -- Heti!\n\nViha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja\nherättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja\nsanonut ankaralla äänellä:\n\n-- Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin\nsaamme hänet sairaalaan, kersantti.\n\n-- Niinkuin eversti käskee, -- sanoi mies tehden kunniaa. -- Hän on\naina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin\nankaralta kannalta.\n\nHän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin\npalaavan hevostensa luo. Olimme yksin.\n\n-- Tunnetko hänet? -- kysyi tyttö.\n\n-- Stuart Been? -- sanoin minä. -- Hän on ollut ainoa ystäväni.\n\n-- Hän on vieläkin sinun ystäväsi, _meidän_ ystävämme, -- huudahti\ntyttö. -- Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen -- hän on\nkaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta,\nja siksi houkutellut minut mukaan.\n\n-- Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! -- Jumala siunatkoon häntä!\n-- huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi\ntavatessamme lausuin; -- mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy\nrientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.\n\nTein sen hänen päästäessään osanoton huokauksia ja kauhunhuudahduksia.\n\n-- Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! --\nsanoi hän vihdoin.\n\n-- Rikkomalla valani ja rupeamalla sotilaaksi etelävaltioiden\npalvelukseen?\n\n-- Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen -- mutta sitä en\nkuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten\nmenettelisit.\n\n-- Miten asia sitten kävisi päinsä?\n\n-- En tiedä vielä -- sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet\ntällaisessa asemassa. Minun _täytyy_ pelastaa sinut jollakin tavalla --\nja minä _pelastan_ sinut.\n\n-- Sinä rakastat minua vielä?\n\n-- Tahdon vain puhua siitä, miten saatan sinut nyt pelastaa.\n\n-- Rakastatko minua? -- toistin minä.\n\n-- Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät\ntäällä!\n\n-- Rakastatko minua? -- huusin minä.\n\n-- Rakastan, -- sanoi hän. -- Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!\n\nTartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä\nvasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.\n\nSilloin kuului Arthurin huudahdus:\n\n-- Missä olet, Laura?\n\nJa tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle\ntielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.\n\nHänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä\nonnettomalla ajalla.\n\nKun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi\nhietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta\ntahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten\nvallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen,\nettä se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin\ntavalla vapauttaa minut.\n\n\n\n\nXI\n\nPunatukkainen neekeri.\n\n\nOdotin kaksi päivää, ja kun meidät kolmannen päivän aamuna komennettiin\ntyöhön, olin minä kuulevinani tutun neekerin äänen.\n\n-- Hohoi, -- huudahti kersantti, -- tässä on neekeri, joka ei tahdo\ntotella! -- Mene tiehesi vain työhön, punatukka lurjus! -- Kyllä minä\nkaristan sinusta laiskuuden, minä!\n\n-- Herra Jumala! Kohdelkaa minua hyvin, massa!\n\nKukaan ei välittänyt tästä välinäytöksestä, sillä paikkakunnan\nistutusten omistajilla oli tapana lähettää tottelemattomia neekereitä\nrangaistukseksi vallitustyöhön; mutta minä aloin toivoa, sillä neekeri\noli Caucus, ja minä arvelin että hänellä oli jotakin sanottavaa\nminulle.\n\nMutta hänet pahaksi onneksi lähetettiin kaukaiselle vallitukselle, niin\netten saanut tavata häntä ennen kuin illalla. Lepäsimme sikin sokin\npitkässä vajassa, ja vahti katsoi ainoastaan, ettei kukaan paennut;\nniinpä minä olin pian punatukkaisen neekerin vieressä, joka aluksi\nnäytti olevan liian murheellinen ruvetakseen minun kanssani\njuttelemaan.\n\n-- Hyvä Jumala, olisinpa vaan tiennyt tämän, niin en olisi koskaan\ntullut tänne! Minun on täytynyt puurtaa henkeni edestä, ja tällaiseen\nruokaan ei sikakaan voi tyytyä!\n\n-- Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?\n\n-- On -- mutta kersantti sanoi pieksättävänsä minut...\n\n-- Sano nyt heti, mitä asiaa sinulla on?\n\n-- Niin, niin -- kun ei vain käsivarsiani ja koipiani niin kauheasti\npakottaisi. Herra Jeesus, miten täytyy raataa! -- Ette kai ole elänyt\npuolta vuotta tällä tavalla, massa Bryant?\n\n-- Juuri sen vuoksi tahdon siitä päästä! -- Mutta sano nyt heti, mitä\nsinun piti tehdä!\n\n-- Ikäänkuin en minäkin tahtoisi siitä päästä! -- Neiti lähettää tämän\nteille.\n\nHän antoi minulle pienen paketin; ja katseltuani varovasti ympärilleni\nluin kirjeen, joka kuului seuraavasti:\n\n    \"Tee mitä Caucus sanoo.\"\n\nMuutoin paketissa oli samat setelit, jotka olin ennen pakoani\nlähettänyt morsiamelleni.\n\n-- Emäntäsi sanoo, että minun on tehtävä kuten sinä sanot, -- kuiskasin\nminä hänelle. -- No, mitä minun piti tehdä?\n\n-- Karata täältä heti. Minulla on vene Stono-virrassa, ja minun on\nnoudettava teidät yankeiden luo.\n\n-- Mutta miten pääsemme _täältä?_\n\n-- Siihen saatte itse keksiä keinon -- jos minä olisin tiennyt\nmillaista täällä on, niin en olisi koskaan tullut tänne. Mutta neiti\npyysi ja rukoili kokonaisen tunnin. -- Mutta teidän kai täytyy lähteä\ntiehenne tänä iltana!\n\nTämä tapahtui nopeasti. Minä en ollut koskaan ennen aikonut karata\nvartiosta, sillä minusta oli tuntunut aivan mahdottomalta ilman rahoja\ntahi auttajia päästä unioonijoukkojen rajoille; mutta kun nyt ajattelin\nasiaa, pisti päähäni toinen tuuma.\n\nYöt olivat kylmenemistään nyt marraskuussa kylmenneet ja suuret\nleiritulet paloivat vartijoiden viihtymykseksi. Tarvittavat puut hankki\nkunakin päivänä määrätty työjoukko, mutta nyt se oli jostakin syystä\nunohtunut. Polttopuut eivät riittäneet yöksi.\n\nJuuri tuumiessani pakoa kuulin kersantin käskevän eräitä vahteja\nottamaan muutamia vankeja mukaansa ja hankkimaan sen mitä tarvittiin;\nja sotilaat herättivät mukavuussyistä niitä, jotka olivat lähinnä ovea.\n\nKuiskasin Caucukselle, että hän tulisi mukaan.\n\n-- En jaksa, olen aivan liiaksi väsynyt... en tahdo ahertaa enää\ntänään.\n\n-- Tule nyt vaan, jos tahdot päästä täältä tänä iitana. Huomenna\nkersantti hinaa sinut hirteen, -- kuiskasin hänelle ja virkistin\nlisäksi häntä voimakkaalla potkulla, sillä hänen välinpitämättömyytensä\nsuututti minua.\n\nHän röhkäisi sekä ilkeydestä että tuskasta, mutta nousi ylös ja seurasi\nminua.\n\nOlimme pian viidakossa, jossa kolme, neljä sotilasta oli vahdissa\nkiväärit ladattuina. Kuiskasin Caucukselle, että hän aina pysyttäytyisi\nläheisyydessäni.\n\nKaikeksi onneksi oli metsä tiheä, ja meitä käskettiin samoamaan sen\nläpi noutaaksemme puita, joita oli aikaisemmin koottu ja kasattu vähän\njoka paikkaan. Sitten meidän kaikkien piti kokoontua niitä hakkaamaan.\nMeidät jaettiin kolmeen patrulliin, joista kutakin vartioi sotilas\nladatuin kiväärein; neljäs, korpraali, odotti kokoontumispaikalla.\n\nYhden ainoan miehen oli vaikea viidakossa ja hämärässä pitää silmällä\nkolmea tai neljää vankia. Minä käytin myöskin hyväkseni tilaisuutta,\nannoin Caucukselle merkin ja hiivin ryömien neekerin seuraamana\nviidakkoon.\n\nOlin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin\njoukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me\npääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.\n\n-- No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? --\nkysyin Caucukselta.\n\nHänen vastauksensa sai minut hämmästymään.\n\n-- Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi\nmatka.\n\n-- Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan\nkiinni?\n\n-- Jeesus! Eivät he kaiketikaan _minua_ ammu?\n\n-- No siitä saat olla varma.\n\n-- Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! -- ja nyt neekerille\ntuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä,\nettä minun oli vaikea pysyä perässä.\n\nViiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se\nollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että\nvankeja oli karannut.\n\nSeurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin,\nWappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille\nolisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita\noletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.\n\nKuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme\npaikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät\nStono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella,\nja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet\nmitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin\nturvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli\njoelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt\nsinne pakoa varten.\n\n\n\n\nXII\n\nTarmokasta suostuttelua.\n\n\nVeneessä oli minulle siviilivaatteet ja hieman yksinkertaista, hyvää\nruokaa -- ensimäinen kunnollinen ruoka mitä olin syönyt moniin\nkuukausiin. Riisuin heti päältäni vangin vaatteet ja pukeuduin toisiin,\nsamalla kun Caucus souti veneen keskelle virtaa. Takintaskusta löysin\nladatun revolverin.\n\n-- Kuka lähetti minulle tämän, Caucus? -- kuiskasin minä.\n\n-- Neiti Laura. Hän on ajatellut teitä ja väännellyt käsiään pari\npäivää. Hänen silmänsä ovat punaiset, massa, -- ylen punaiset, massa\nBryant!\n\nNämä sanat kypsyttivät päätökseni.\n\nCaucus oli kääntänyt veneen virran mukaan ja me lähestyimme\npohjoisvaltioiden kanuunaveneitä, jotka olivat viisi peninkulmaa\nalempana. Olimme nyt muutamia kyynäriä Fort Pembertonin yläpuolella.\n\n-- Missä neitisi on? -- kuiskasin minä.\n\n-- Laura-neiti?\n\n-- Hän juuri.\n\n-- Niin, hän on tuomari Elliottin perheessä, parin peninkulman päässä\njoen ylävarrella. Hänen veljensä on mukana valvomassa lähimpiä\nvallitustöitä. Minä palaan hänelle kertomaan -- vietyäni teidät\nyankeiden luokse.\n\n-- Hyvä, -- sanoin minä. -- Minun täytyy tavata häntä ennen\nmatkustamistamme. Käänny takaisin jokea pitkin.\n\n-- En, massa, minä en souda enää koskaan virtaa ylöspäin!\n\n-- Häh?\n\n-- Minä tarkoitan, että minä saavuttuani yankeiden luo jään heidän\nluokseen ainiaaksi. Aion tulla yhtä vapaaksi kuin te, massa!\n\n-- Et siis aikonut palata emäntäsi luokse?\n\n-- En, massa, minä soudan yankeiden luokse, minä!\n\n-- Käännä heti vene! Tahdon nähdä hänet ennen matkaani. -- Ja minä\ntartuin peräsimeen kääntääkseni aluksen.\n\n-- Tämä vene ei mene vastavirtaa niin kauan kuin minä olen mukana!\nTahdon tulla vapaaksi mieheksi!\n\n-- Kuule nyt, Caucus, -- vastasin minä, -- ei maksa vaivaa puhella noin\ntahi käyttäytyä tuolla tavalla (neekerillä oli airo uhkaavana koholla).\nMinä aion jokea ylös tavatakseni Laura Peytonin, ja sinä seuraat\nmukana.\n\n-- En koskaan!\n\nOjensin revolverin hänen päätään kohti.\n\n-- Ettehän toki aikone surmata minua?\n\n-- En, jos teet kuten sanon; mutta jos juonittelet, niin ammu sinut.\n\nNyt vene oli jo ehtinyt melkein linnakkeen kohdalle.\n\n-- Jos tahdot nousta veneestä, saatat tehdä sen vähän kauempana joella.\nNyt on liian myöhäistä tehdä muulla tavalla, -- kuiskasin minä\nnähdessäni pari patrullivenettä menevän jokea alas linnakkeen toiselta\npuolelta. -- Siinä näet itse, että he ovat huomanneet meidän pakomme.\nEmme pääsisi koskaan heidän ohitsensa.\n\nOlimme kaikeksi onneksi joutuneet rannan varjoon, niin että\npatrulliveneet eivät nähneet meitä. Tuuli oli vastainen, niin että ne\neivät myöskään kuulleet. Revolverini pakotuksesta ja kenties oman\npelkonsa ajamana Caucus käänsi veneen ja souti verkalleen jokea pitkin,\nsekä loittoni kaipaamistaan pohjoisvaltioiden aluksista.\n\n-- Kuulkaas nyt, massa, -- sanoi hän, -- takaisin vetäytyminen tuottaa\nvarman kuoleman. Jos kapinalliset saavat teidät kiinni, niin miten\nsitten käy?\n\n-- Tahdon tavata häntä ennen lähtöäni.\n\n-- Jeesus, -- tehän olette tullut hulluksi, massa! Ette tiedä mitä\nteette; jos he saavat teidät kiinni, niin se on teidän loppunne, ja\nyankee-alukset ovat ainoastaan peninkulman päässä täältä -- niin,\ntuskin sitäkään, massa.\n\n-- Souda edelleen, -- sanoin minä ja viritin hanan; silloin Caucus\nvaikeni ja souti mutisten: \"Jeesus, hän on hullu!\" ja niin edespäin.\n\n-- Souda lujemmin, -- käskin minä ankarasti hänen hiljentäessään\nvauhtia; ja tunnin kuluttua me käännyimme erääseen joen poukamaan,\njosta näin valoa; se tuli selvästi jostakin asunnosta.\n\n-- Tuolla he asuvat, massa.\n\n-- Onko _hän _siellä?\n\n-- On, massa.\n\nVeneen päästyä maihin sanoin:\n\n-- Mene heti sisälle ja sano hänelle että minä olen täällä. Mutta älä\ntee toisia levottomaksi, sillä Elliottit ovat etelävaltiolaisia\nsydämestään ja sielustaan, ja jos he saavat tämän tietää, niin sinut\nhirtetään ja minut vangitaan.\n\n-- Sen kyllä käsitän, massa. Jeesus, miten ankara te olette kelpo\npoikaa kohtaan, joka auttoi teidät pakenemaan!\n\n-- Mene nyt heti sanomaan hänelle, Caucus, ja kun tästä on päästy, niin\nminä laitan, että olet minuun tyytyväinen. Enkö ole ennen ollut hyvä\nsinulle? -- Ole nyt uskollinen, niin olen sinulle jälleen suopea!\n\n-- Se on hyvä, massa, -- sanoi vaihtelevainen musta irvistäen. --\nNähkääs, minä tahdon tällä retkellä tulla vapaaksi mieheksi -- mutta\nainahan minä saatan odottaa pari päivää!\n\nHän hiipi edelleen joen rannalla olevaa polkua puutarhan läpi\nkauniiseen huvilaan, samalla kun minä kärsivällisesti odottelin\nvarjossa sitä olentoa, jonka vuoksi olin uskaltanut niin paljon.\n\nHetkisen kuluttua hän tuli ja sanoi melkein moittien:\n\n-- Herran nimessä, Lawrence! -- nyt et kenties pääse pakosalle! Miksi\net heti paennut?\n\n-- Siksi että rakastan sinua.\n\n-- Niin, mutta ajattele miten saat minut pahoilleni! Jos he saavat\nsinut jälleen kiinni, niin he kenties _surmaavat_ sinut.\n\n-- Minä uskallan kaiken voittaakseni sinut.\n\n-- Mutta eihän niin käy, jos sinä kuolet.\n\n-- Ei, minä tahdon sinut _ennen_ sitä.\n\n-- Ei, matkusta -- Herran tähden, matkusta! Ota vene ja lähde jokea\npitkin!\n\n-- Sitä en enää tee, -- sanoin minä, -- patrulliveneet vartioivat\ntuolla alhaalla! Kaikki vartiot täältä joen suulle asti tietävät meidän\npaenneen, -- lisäsin, -- sillä minä kuulin kauempaa alhaalta\nkanuunalaukauksen.\n\n-- Kyllä, sinä voit paeta ja sinun _täytyy_ paeta!\n\n-- Minä en tahdo. Minä tulen vapaaehtoisesti takaisin.\n\n-- Miksi?\n\n-- Saadakseni sinut!\n\n-- Minut -- mitä tarkoitat?\n\n-- Jos sinä rakastat minua, tahdot myöskin pelastaa henkeni.\n\n-- Sitä en voi, jollet sinä pakene Etelä-Karolinasta!\n\n-- Minä en lähde koskaan Etelä-Karolinasta ennenkuin sinä olet tullut\nvaimokseni -- sen minä päätin jo puoli vuotta sitten, kun minut\npakotettiin palaamaan tänne. Kohtalo lähetti minut takaisin tullakseni\nsinun puolisoksesi.\n\n-- Hullutuksia!\n\n-- Sinun täytyy rakastaa minua, Laura, kun olet tehnyt kaiken tämän\nminun tähteni -- tee nyt myöskin ainoa, mikä antaa minulle halua\npelastaa henkeni -- _tule vaimokseni, nyt heti!_\n\nTyttö hätkähti taaksepäin, mutta epätoivon kiihkossa minä otin hänet\nsyliini ja omistin hänelle kaikki ne suutelot ja hyväilyt, jotka olin\nhänelle säästänyt pitkän eromme aikana.\n\n-- Armahda Herran nimessä minua! Mitä sukulaiseni ja ystäväni\nsanoisivat, jos menisin naimisiin sillä tavoin!\n\n-- Armahda -- minun tähteni! Ajattele miten onnettomaksi minä tulisin,\njos lähtisin matkoihini uskossa että kenties menetän sinut!\n\n-- Mutta emmehän voi mennä naimisiin tänä iltana!\n\n-- Mutta sen täytyy tapahtua ennen kuin lähden Etelä-Karolinasta! --\nmutisin minä varmana, että olin hänet voittanut.\n\n-- Mutta lähde nyt, Herran tähden! Muutoin he ottavat sinut jälleen\nkiinni! Hyvä Jumala, nyt he tulevat!\n\nTyttö tarttui tykyttävin sydämin käteeni. Samassa kuulimme pimeässä\nkavioiden kapsetta ja ratsumiesten miekkojen kalinaa.\n\n-- Piiloudu, minun tähteni! -- pyysi hän.\n\n-- En ennenkuin olet minulle luvannut tulla omakseni!\n\n-- Mutta jos pyydän lykkäystä?\n\n-- Silloin he saavat ottaa minut; en välitä siitä miten minun käy!\n\n-- Oletko hullu?\n\n-- Kyllin hullu tekemään sen!\n\n-- Kiiruhda! Sinä et ehdi! Suo minun piiloittaa sinut!\n\n-- Lupaatko?\n\n-- _Kyllä!_ Mitä hyvänsä pelastaakseni sinut! Tule! Hän riensi polkua,\nja minä seurasin häntä hiljaa.\n\nTiesin että olin voittanut -- että Laura Peytonin lupaus oli hänen\nvalansa!\n\n-- Tätä tietä! -- sanoi hän ja kiiruhti ulkorakennuksen ohi. Tultuamme\nylisille vei hän minut sen perimmäiseen osaan, joka, mikäli pimeässä\nsaatoin huomata, oli täynnä riissi- ja tyhjiä säkkejä.\n\n-- Piiloudu näiden väliin! Lähetän Caucuksen katsomaan sinua.\n\n-- Muista lupauksesi! -- sanoin minä suudellen häntä.\n\nHän irroittautui ja katosi.\n\nSitten minä kuulin sotilaiden kysyvän talonväeltä, olivatko he nähneet\nerästä rangaistusvankia ja punatukkaista neekeriä.\n\nSiihen kuulin Caucuksen vastaavan:\n\n-- Jeesus -- minä kaiketikin olen ainoa punatukkainen neekeri tällä\npaikkakunnalla!\n\n-- Se on kai sitten sinun kaksoisveljesi, -- sanoi upseeri nauraen; --\njos vangitset hänet, niin saat palkinnon.\n\n-- Mitä sitten saan? -- kysyi Caucus.\n\n-- Sata dollaria kenties.\n\n-- Sanokaa tuhat, niin saatte ottaa minut hänen sijastaan, -- sanoi\nCaucus, patrullin ratsastaessa pois.\n\nHetkisen kuluttua taukosi hämmästyneen Elliott-perheen pila, ja\nCaucuksen nauru lakkasi. Kuulin äänistä että siellä oli ainoastaan\nnaisia; Arthur Peyton ja toiset herrat olivat ulkona palveluksessa.\n\nPuolen tunnin kuluttua Caucus tuli murjotellen takaisin mukanaan\npalanen vanhaa ohraleipää ja yksi peruna.\n\n-- Miksi sinulla on mukanasi niin viheliäistä ravintoa?\n\n-- Hitto teidät vieköön! -- vastasi Caucus. -- Luuletteko minulla\nolevan hyvää ruokaa, sitten kun olette pettänyt vapaudentoivoni? Mitä\nminä nyt olen? Orja. Jollei teitä olisi ollut, olisin ollut vapaa mies\n-- kaukaasialainen! Mutta tässä on jotakin muuta, massa!\n\nHän antoi minulle paperilipun.\n\n-- Miten saatan lukea ilman valoa?\n\n-- Seuratkaa minua.\n\nSeurasin siis Caucusta vanhaan tupaan, joka oli muutamien satojen\nkyynärien päässä huvilasta. Se oli joen rannalla siellä mihin vene oli\nvedetty. Neekeri sytytti talikynttilän, ja sen valossa minä luin:\n\n    Rakkaani!\n\n    En uskalla tervehtää sinua nyt, mutta tulen niin pian kuin voin\n    -- heti perheen vuoteelle mentyä, kenties puolen tunnin kuluttua,\n    Etkö menetellyt hieman epäritarillisesti, rakas ystävä,\n    käyttäessäsi hyväksesi sitä, että olin levoton sinun puolestasi?\n    Etkö ymmärrä, että minun sydämeni olisi särkynyt, jos sinua olisi\n    kohdannut jokin onnettomuus? Sen vuoksi minä annoin sinulle\n    lupaukseni; mutta minä pidän sen -- jos sinäkin pidät omasi ja\n    koetat asettautua turvaan.\n\nHienotunteisen neitosen moite saattoi minut huomaamaan, etten ollut\nmenetellyt häntä kohtaan jalomielisesti, mutta iloissani siitä, että\nolin hänet voittanut, unohdin kaiken muun.\n\nEräs neekerin liike herätti minun epäluuloani. Huomasin huonossa\nvalaistuksessa, että hän tuijotti synkeänä minuun. Tiesin ettei hän\nollut unohtanut, että minä olin tuonut hänet jälleen orjuuteen. Jos hän\npetti minut nyt, niin kaikki oli hukassa.\n\n-- Näyttää siltä kuin et pitäisi minusta yhtä paljon kuin tavallisesti,\nCaucus? -- sanoin minä.\n\n-- En hitto vieköön pidäkään!\n\n-- Tästä saat kaksikymmentä dollaria, -- sanoin ottaen rahat\nsetelikimpustani.\n\n-- En tahdo teiltä mitään rahoja, massa Bryant, -- epäsi hän villisti,\nvaikkakin loi ahnaat katseensa seteleihin.\n\n-- Tottahan toki, Caucus, -- jollet muuta varten, niin papin\npalkkaamiseksi.\n\n-- _Papin palkkaamiseksi!_ Miksi niin? Jotta hän hautaisi meidät, kun\nvallankumoukselliset saavat meidät kiinni?\n\n-- Ei, mutta vihkisi minut.\n\n-- Vihkisi teidät? -- Kenen kanssa?\n\n-- Etkö voi arvata sitä, Caucus?\n\n-- Jeesus -- eihän kai Laura-neidin kanssa? Senkö takia te tulitte\ntakaisin?\n\n-- Niin kyllä, -- vastasin minä, -- muutoinhan me nyt olisimme molemmin\nvapaita! Olen tullut takaisin mennäkseni naimisiin sinun neitisi\nkeralla.\n\n-- Siunaa ja varjele! Siksikö te pakotitte minut jälleen tänne? --\nsanoi Caucus, hapan hymy tummilla piirteillään. -- Hyvä, jos neiti\nLaura menee naimisiin kanssanne, niin minä annan teille anteeksi.\nJeesus, kylläpä Peytonin herrasväki julmistuu!\n\nHän nauroi ääneen.\n\n-- No, tulethan siis jälleen ystäväkseni, koska minä menen naimisiin\nsinun neitisi kanssa?\n\n-- Voi heikkari, sepä hauskaa! Te olitte reima mies, te! -- kehui\nneekeri röhötellen riemusta.\n\nMutta miten saisin papin vihkimään meidät -- papin, joka ei tuntisi\nLaura Peytonin perhettä, maassa jossa kansalaissota teki kaikki\nepäluulonalaisiksi?\n\nMiten minulle, pakolaiselle, sellainen onnistuisi?\n\n\n\n\nXIII\n\nKuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.\n\n\nNämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa\nmorsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, -- häntä joka nyt\njälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta\ntulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:\n\n-- Kuunnelkaa!\n\nMe kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki\nvenettä, jota olimme joella käyttäneet.\n\n-- Menen katsomaan, mitä he tekevät! -- kuiskasi Caucus hiipien ulos,\nsamalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se\noli kunnossa.\n\nHuolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä\nampumatarpeita.\n\nPeläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun\nkahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman\nuutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin\njälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni\nkynttilänvalossa.\n\nJuuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja\nkatsoessani taakseni näm erään miehen ovella.\n\nSe oli Peter Bassett, salapoliisi.\n\n-- Mitä ihmettä! -- sanoi hän irvistäen, -- tämähän on yhtä virkistävää\nkuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia\nsitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän\nerikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja\nminä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.\n\n-- Miten saitte minusta selon? -- mutisin minä, ja asetin nallin\nviimeiseen silinteriin.\n\n-- Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä,\nja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea\npitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja\nhuomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa\nkiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut\nteidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!\n\nHän lähestyi.\n\n-- Pysähtykää!\n\n-- Ei, mutta hiidessä...\n\n-- Seisokaa hiljaa!\n\nTähtäsin häneen revolverilla.\n\n-- Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! --\nsanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. -- Mutta tiedättekö, herra Bryant,\n-- jatkoi hän, -- tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette\nmissään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä\nolen siksi suopea -- että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan\ntuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua.\nHitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti\nhyvittää kaiken!\n\nSalapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen.\nMutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett\nsuistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen\npäin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän\npökerryksiin.\n\n-- Löinköhän häneltä pään halki?... Kutsuppa minua sahramitukaksi!\nHitto hänet vieköön! -- ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui\ntajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.\n\nHyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei\ntapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja\nsieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin\nraakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä --\nzulu-soturin kaltainen.\n\n-- Mitä teemme hänelle? -- kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. --\nNiin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.\n\n-- Ei, ei murhaa!\n\n-- Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä.\nHänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin\nloppumme on käsissä!\n\n-- Sen tiedän, mutta en tahdo häntä surmata.\n\n-- Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi\nei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?\n\n-- Totta kylläkin, -- sanoin minä. -- Teemmekin hänet vahingottomaksi;\nsaat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka\nvuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä\ntuntevat -- luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä\nhenkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään\ntapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän\ntaasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet\nkyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.\n\nTein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin\nliinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei\nollut merkitty nimeä.\n\n-- Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana,\nniin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.\n\n-- Se on hyvä, massa Bryant, -- mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen.\n-- Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua\nsahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!\n\nLykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman\nkoristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.\n\n-- Oletteko surmanneet hänet, Lawrence? -- sanoi Laura kauhistuneena.\n\n-- Emme oikein, rakkaani, -- vastasin minä koettaen häntä lohduttaa.\nKerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin\npuolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä\nsuorittamasta.\n\n-- Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, -- sanoi hän; -- mutta olen kuitenkin\niloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin\ntäytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.\n\n-- En ennenkuin olet pitänyt lupauksesi!\n\n-- Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? --\nmutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi\nhieman ja näytti harkitsevan.\n\n-- Tahdotko mennä naimisiin kanssani? -- tiukkasin minä.\n\n-- Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, -- sanoi hän äkkiä varmalla\näänellä. -- Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on\nsäästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten\nhuippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja\nliian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on\nSpartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin\nettä poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on\npieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa -- ei kaukana Jackson\nHiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut\nsiellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä -- yhtä\nvanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko\non kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän\nvaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti\nmatkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin\nhänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi\nminua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. -- Kun\ntapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!\n\n-- Ja menet siellä naimisiin kanssani?\n\n-- Niin! -- vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi\nsitten hieman hymyillen:\n\n-- Se on lähellä \"seitsemättä taivasta\", näetkös; ja onnellisemmissa\nolosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh... kuherruskuukauden\nSinisillä Vuorilla, -- lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa\nvalaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.\n\nHän antoi minulle tarkat tiedot paikan asemasta.\n\n-- Neljän päivän kuluttua olen siellä, -- lopetti hän. -- Saatan\nhelposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja\nsisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten\nsinne pääsen. -- Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: --\nTämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en\nolisi koskaan tahtonut sanoa _sinulle_.\n\n-- Pikku lemmittyni, -- sanoin minä, -- miksi et käyttänyt rahoja,\njotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?\n\nÄänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että\nmorsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat\nkengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän\noli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.\n\n-- Minun oli mahdoton ottaa vastaan _sinun_ rahojasi, kun en luullut,\nettä sinä tulisit miehekseni! -- huudahti hän. -- Oi, miten iloinen\nolen nyt, etten koskenut rahoihin!\n\n-- Se ilahduttaa minuakin! -- sanoin minä; -- on onni, että säästit ne,\nsillä nyt meillä on riittävästi rahaa _koettaaksemme_ tulla\nonnellisiksi.\n\nMinulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa\nvarten.\n\n-- Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, -- sanoi hän. -- Jokainen näistä\ndollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten\nsinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.\n\nNiin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia\nmatkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin\nepäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut\nvoittamaton, jollei -- tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja\nliiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja\nrahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä\nasialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa\nmyöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun\nmääritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.\n\n-- Minun täytyy koettaa tätä passia, -- sanoin minä; -- se on ainoa\nkeino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta\nColumbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa\nkääntyä takaisin noutamaan sinua.\n\nOlimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli\ntuskin aikaa ajatella.\n\nCaucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä\nvaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki\nCharlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen\nasemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin\netuvartioista.\n\nLähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen\nauttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin\nrautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani\nvälttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet\nolivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka\neivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan,\nja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin\nlöytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä\npistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä\nvaunusta, sanoi konduktööri:\n\n-- Voinko saada mällin, herra Bassett?\n\nPistin käden taskuuni ja annoin hänelle tupakkaa.\n\nSitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua\ntuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni\nmatkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin\naamujunalla vuoristoon.\n\nSamana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja\nodotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi\nemäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä\nasuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani\nCampes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä,\navasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja\nkamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän\nvastaani.\n\n-- No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun\npiti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! -- lisäsi hän käsiään\nväännellen.\n\n-- Isä-parkani -- antaakohan hän minulle tätä anteeksi!\n\n-- Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä\nheti.\n\n-- Heti? -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.\n\n-- Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa\nsinulle.\n\n-- Oi, sitä en ajatellut, -- sanoi hän viehättävästi punastuen. --\nVanha herra Huntington -- kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin\npeninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta\narvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen\nja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.\n\nPalasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti\nyllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka\nhän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa\nja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla -- jäännöksiä\nkapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni\nkauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun\nsydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.\n\nVihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin,\njonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille.\nTakanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat\nmeidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat\nkauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä\nkansalaissodan verivirrat vierivät.\n\nTässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat\nihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan\ntoisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut.\nKuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme\nmyöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen\nitselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja\nkauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi\nvoinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät\nvarovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa\nhän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.\n\n\n\n\nXIII\n\nNaisia!\n\n\nPäivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon\nvaltaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme\nrakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan\npyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi\nkaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden\nerämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen\nSinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro\nraivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme\nkohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan\nkorkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.\n\n-- Laura, -- sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin\nhänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, -- muistatko tämän päivän\nkolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana\npäivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?\n\n-- Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu\nkolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan\nkuin voimme -- kaukana sodan kauhuista -- siitä tulee kyllä joka\ntapauksessa varsin lyhyt aika... Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? --\nlisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin,\nsillä me kuulimme jonkun sanovan:\n\n-- Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? -- ja me tunsimme sen naisen\näänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, -- Belle\nPeytonin, Lauran sisaren.\n\nKuulin miten neekerin hampaat kalisivat.\n\n-- Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? -- inisi hän useaan kertaan,\nilmeisesti varoittaakseen meitä.\n\n-- Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! --\nkäski Belle kiihkeästi.\n\nHän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta\npäättäväisenä sisartaan vastaan.\n\nOlen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:\n\n-- Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta\nmainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit\ntänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion\njäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa\nvuoriseudussa. Mutta... ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko\ntäällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? -- sanoi Belle\ntuijottaen minuun leimuavin silmin.\n\n-- Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! --\nvirkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.\n\n-- _Sinun miehesi_? -- huusi Belle. -- Oi, hyvä Jumala, tämä oli\npahempaa kuin luulin!\n\n-- Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota\nsinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.\n\n-- _Sisaruksia_? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa?\nTuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että\nhylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta!\nMitä vanha isä-parkani sanookaan _tästä_?\n\nHän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.\n\n-- Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään,\ntoistaiseksi, -- lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.\n\n-- Minä _sanon_ hänelle, -- hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin\nminäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, _yankeeta!_\n-- Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin\nnimitys.\n\nTyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin\nolisi tahtonut hyökätä kimppuuni.\n\n-- Oi, miten vihaan teitä! -- sihisi hän. -- Teitä, joka olette\nhoukutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään!\nSiinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan,\nvaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet --\nsisareni...\n\nHän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska\npidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta\nvihdoin sanoin:\n\n-- Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti\nmeidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata\najatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää _teitä_\nsisarenaan?\n\n-- _Teidän_ sisarenne! -- huusi hän. -- Kauan en ole teidän sisarenne!\nOlen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi\nkertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun\nkuherruskuukautesi lähenee loppuaan!\n\nTyttö kääntyi horjuen mennäkseen.\n\n-- Mitä aiot tehdä? -- huudahti Laura pidättäen häntä. -- Minne sinä\nmenet?\n\n-- Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen,\njonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa\nhänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja\nsitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän\nhäväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen\nleskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!\n\n-- Sen jätät tekemättä, -- sanoi Laura hyvin levollisesti. -- Sinä olet\nsuunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!\n\n-- Minä en jää hetkeksikään -- älä koetakaan pidättää minua täällä!\nanna minun olla! Miten uskallat...!\n\nLaura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.\n\n-- Velvollisuuteni on, -- sanoi Laura, -- sekä miestäni että itseäsi\nkohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko\nelämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä\nraivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä\nhulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen\nviisastunut.\n\n-- En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on\nalentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten _saatoit_ tehdä sen? Mutta\n_minä_ teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä\nluopio!\n\nMolemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen\ntummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.\n\n-- Lawrence, -- sanoi Laura levollisesti, -- auta minua. Sinun henkesi\non kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!\n\nHuomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni\nkehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman\nhellävaroen Bellen käsivarteen.\n\n-- Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte\nkätenne naiseen, -- kähisi hän. -- Se on yankeen kaltaista!\n\n-- Älä ole hävytön, Belle! -- huudahti Laura, -- kavahda, etten unohda\nolevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! _Heti!_\n\nSillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä\nraivossa.\n\nLauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle\ntaisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa\nolevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat\nneekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin\nerikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun\njätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä\notetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen\nkauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja\nvääntäessämme avaimen lukossa.\n\n-- Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, -- sanoi Laura. -- Nyt olet\nturvassa ainoastaan rajan toisella puolella.\n\n-- Sinun täytyy seurata minua, Laura!\n\n-- Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes\nsinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin\npohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa\n-- ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.\n\nEn koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni.\nOlin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli\n-- se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja\noli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot\nja sotarosvot sitä häiritsivät.\n\nVaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi\nyhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet\nvarmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta.\nHän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.\n\nCaucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.\n\nMinulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.\nLoput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.\n\nKun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni\nkalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa\nliian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni\n-- hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.\n\nKello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri\npanemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin\nseuraavat sanat:\n\n-- Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette\nenää pääse livahtamaan!\n\nKymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua\nrevolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:\n\n-- Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!\n\n-- Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä\nkohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein\nkuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa... Mutta\nteidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän\nsisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja\nnähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään\nollut kaukana -- kädet ylös!\n\nMinä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja\nhuusin nyt nauraen:\n\n-- Niinhän tietysti! -- Iske häntä jälleen, Caucus!\n\nSalapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi\nhäntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille\nrevolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt.\nHän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti,\nniin olin hukassa.\n\n-- Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut\nnykerrytti, sitte yankee nitisti.\n\nHän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt\nkuolettavasti haavoittuneelta.\n\n\n\n\nXV\n\nPimeässä maassa.\n\n\nOlin aikonut kulkea jostakin laaksokäytävästä, joka vie Sinisten\nVuorten ja Alleghany-vuorten kautta Tennesseen valtioon, mutta päätin\nnyt tehdä polvekkeen Rutherfordin piirikunnan kautta, karttaakseni\nmahdollisia vainoojia.\n\nSinne oli ainoastaan muutamien peninkulmien matka; jo puolentoista\ntunnin kuluttua minä olinkin siellä ja jatkoin matkaani Rutherfordin\nkauppalaan, missä lepuutin hevostani, ja pääsin kello kolme aamulla\nGreens Hilliin. Mikään muu ei minua häirinnyt kuin tiellä olevien\nkoirien haukunta. Mutta Greens Hiilissä kuulin kavioiden kopsetta\ntakaani. Kehoitin väsynyttä hevostani, mutta kavioiden kopse läheni ja\nminä ratsastin puiden sekaan antaakseni ratsumiesten kulkea ohitseni ja\nnähdäkseni kuka siellä oli.\n\nSe oli Caucus.\n\n-- Tulkaa mukaan, massa Bryant, Spartanburgista ajetaan teitä takaa --\nne ovat puolen tunnin matkan jälelläpäin minusta. Laura-neiti lähettää\nteille tämän kirjeen. Mutta tulkaa mukaan, heti!\n\nKannustimme hevosia ja käännyimme pohjoista kohti, Caucus edellä.\nEräällä tunturipolulla tuli eteemme pieni joki -- Otter-puro -- hyvin\nrytöisessä seudussa. Hevoset olivat peräti uuvuksissa kolmenkymmenen\npeninkulman ratsastuksesta.\n\nPäivän koittaessa ratsastimme viidakkoon, jossa olimme varmassa\nsuojassa, teimme tulen, söimme aamiaisen, panimme hevoset liekaan ja\nlaskimme levolle.\n\nHeräsin iltapäivällä väsyneenä ja haluttomana, ja neekeri kuorsasi yhä\nvieressäni. Muistin kirjeen, avasin sen ja sain lukeakseni seuraavaa:\n\n                                              Maanantai-iltana.\n\n     Rakas puolisoni!\n\n    Lähetän kaikessa kiireessä nämä rivit ilmoittaakseni sinulle,\n    että eräs patrulli lähetetään sinua ajamaan takaa. Sinun\n    laukauksesi johdosta saapui muutamia ratsumiehiä, ja Bassett\n    saattoi sanoa heille mihin päin sinä olit ratsastanut. Luojan\n    kiitos, ettei Belle ollut osallisena ajamassa näitä verikoiria\n    sinun kintereillesi! Oi, rakas Lawrence, miten sydämellisesti\n    rukoilenkaan tänä yönä puolestasi! Ollessasi poissa tunnen\n    itseni kuin leskeksi -- lesken kyyneleet kostuttavat kirjettä.\n    Pidä vaari elämästäsi, sillä se on myöskin minun elämäni,\n    puolisoni! Jumala suokoon, että me tapaamme jälleen! Se on\n    ainoa rukoukseni, omani, rakastettuni.\n\n    Sinua rakastava, epätoivoinen vaimosi\n\n                                        Laura Peyton Bryant.\n\n    Piirrän uuden nimeni ensi kerran, rakas puolisoni.\n    Oi, suojelkoon sinua Jumala!\n\nOlin monasti ennen nähnyt hänen rakkaan kasialansa, mutta koskaan en\nollut lukenut niin toivotonta kirjettä häneltä -- ensimäistä ja kenties\nviimeistä minkä sain vastaanottaa vaimoltani.\n\nSilmäni kostuivat, ja minä päätin noudattaa kaikkea varovaisuutta\nmatkustaessani tämän sissien ja sotarosvojen pimeän ja verisen maan\nläpi.\n\nHerätin Caucuksen, ja syötyämme jälleen hieman meni hän takaisin\nvuoripolulle tähystämään.\n\n-- He ovat meidän jäljillämme, massa Bryant, -- sanoi hän takaisin\ntullessaan. -- Olen nähnyt tiellä heidän jälkensä.\n\n-- Mistä tiedät niiden olevan _heidän_ jälkiään?\n\n-- Hevoselta, jolla Belle-neiti eilen saapui, oli poikki toinen kenkä.\nEräs miehistä sitten otti eilisiltana hänen hevosensa; ja nyt näkyy\nedempänä olevalla tiellä katkenneen hevosenkengän jälkiä. He ovat\nvarmaankin ratsastaneet Marioniin, järjestääkseen sieltä yleisen ajon.\n\n-- Montako heitä oli?\n\n-- Kolme, massa. Oletan toisten menneen Ashevillen tietä, ottaakseen\nmeidät siellä kiinni siltä varalta, että olisimme ratsastaneet siihen\nsuuntaan. Tämä on ikävä juttu, massa!\n\n-- Niin minustakin, -- myönsin minä ajatellessani, että tie Marionin\nkautta oli katkaistu. -- Tunnetko Ashevillen ja Marionin välillä mitään\nsyrjätietä tai vuoripolkua täältä pohjoiseen päin?\n\n-- Kyllä, massa, Three Forksin luona.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Kahdenkymmenen peninkulman päässä täältä Yanceyn piirikunnan\nrajalla.\n\n-- Tunnetko mitään Tennesseehen vievää vuorisolaa?\n\n-- Kyllä, luullakseni sinne laskee Chuckey-niminen joki.\n\n-- Hyvä, silloin me ratsastamme tänä iltana Three Forksiin ja sitten\nlänttä kohti vuorten ylitse Tennesseehen, Knoxvillen seuduilta.\n\n-- Parempi odottaa hämärää, massa; saattaisimme kohdata patrullin\npaluutiellään.\n\n-- Löydätkö tietä pimeässä?\n\n-- Kyllä, varmasti, massa Bryant.\n\n-- Hyvä, silloin ratsastamme hämärässä.\n\nTeimmekin sen syötyämme illallisen tulta sytyttämättä, koska\nhuolellinen vaimoni oli antanut minulle keitettyä ruokaa moneksi\npäiväksi, ja Caucus oli myöskin varustanut itsensä ennenkuin ratsasti\nminun jälkeeni.\n\nAsetin rakastetun Laurani kallisarvoiset kirjeet mukanani olevien\nharvojen paperien joukkoon. Niihin kuului myöskin Bassettin passi, joka\nsaattoi olla hyvä sille varalle, että kohtaisin vakoojia. Tiesin, että\nlähestyimme seutuja, joita sekä etelä- että pohjoisvaltioiden sotilaat\nvallitsivat ja että sotarosvot kävivät täällä uhkaavammiksi.\n\nTien varrella oleva poltettu tupa, tuhottu lato ja tapa, millä muuan\nvastaantuleva mies livisti metsään, osoittivat meille, että me\nasteettain lähenimme läntisen Pohjois-Karolinan ja itäisen Tennesseen\nrajoja, missä naapuri taisteli naapuria vastaan ja veli surmasi\nveljensä.\n\nKäännyimme pian pohjoiseen, ja Caucus ilahdutti minua ilmoittamalla,\nettä olimme jättäneet sen tien, jota tiedustajapatrullin piti ratsastaa\ntakaisin.\n\nNeuvoin Caucukselle, että me, jos meiltä kysyttäisiin asiaamme,\nsanoisimme matkustavamme ostamaan muuleja etelävaltioita varten, ja\nettä hänen täytyi olla olevinaan minun palvelijani. Kysyin häneltä\nmyös, tiesikö hän paikkakunnalla jotakuta yankeeta, johon saattaisi\nluottaa.\n\n-- Kyllä, massa, vien teidät juuri erään sellaisen luo -- hän asuu\nThree Forksissa, ja häntä sanotaan \"Ukko-yankeeksi\".\n\nAamupuolella Caucus alkoi katsella tarkoin ympärilleen ja mutisi:\n\n-- Olenko nyt saattanut ratsastaa harhaan! -- Mutta äkkiä hän huudahti:\n-- Tiesin kyllä olevani oikeassa, massa Bryant. Tuolla on Ukko-yankeen\npoikkihäntäinen mäyräkoira!\n\nKoira tuli muristen meitä vastaan talonpoikaistalosta, ja muuan tyttö\nmaitopullo kädessä kääntyi takaisin tupaan.\n\nHeti senjälkeen Ukko-yankee itse tuli ulos pyssy kädessä.\n\n-- Tuossa hän itse tulee. Hyvää päivää, mister Yank, pelkäsin että\nolitte kuollut! Muistatteko Caucusta, jolla oli tapana kantaa\nruokasäkkiänne jahtimatkoilla?\n\n-- Enköpähän tuota muistaisi, -- sanoi ukko. -- En unohda sinua\nniinkään pian -- näin unta tukastasi eräänä yönä -- heräsin ja luulin\nladon palavan. No, miksi nyt tulet tänne? Vaikeat ajat matkustamiselle\nnyt, -- sanoi ukko katsellen epäluuloisesti minua.\n\nHeti hänen sanoessaan \"enköpähän tuota muistaisi\" olin vakuutettu\nsiitä, että hän oli pohjoisvaltioissa syntynyt.\n\n-- Teille on annettu täällä vaarallinen nimi, -- sanoin koetellakseni\nhäntä.\n\n-- Kun sanotaan Ukko-yankeeksi? Siksi minua nimitettiin ennen sotaa, ja\nsama saan olla vieläkin -- onko teillä kenties mitään sitä vastaan? --\nkysyi hän luoden merkitsevän katseen pyssyynsä.\n\n-- Ei, -- vastasin minä, -- mutta tahdon hieman jutella kanssanne.\n\nJa minä kerroin totuuden mukaisesti koko pakoselkkaukseni.\n\n-- Tulkaa vaan sisälle; pidän teidän kaltaisestanne miehestä, -- sanoi\nhän puristaen kättäni, vei minut tupaan ja huudahti:\n\n-- Tytöt, laittakaa tälle herralle oikein kelpo aamiainen!\n\nHänen tyttärensä, kolme sinisilmää, solakkaa, mutta voimakasta\nvuoristolaistyttöä, kiiruhti heti täyttämään hänen tahtoaan, sillä\nUkko-yankee oli ilmeisesti itsevaltias tuvassaan.\n\nAamiaisen jälkeen minä selitin hänelle matkasuunnitelmani. Silloin hän\nsanoi:\n\n-- Nyt jäätte tänne huomis-aamuun. Te tarvitsette perinpohjaisen levon\nennen tällaiselle retkelle lähtöänne, sillä siitä tulee ylen vaikea\ntehtävä. Ajattelen hieman sitä asiaa ja annan teille hyvän neuvon.\n\nSuostuin kernaasti siihen, ja hän jatkoi:\n\n-- Useimmille sanoisin: Kääntykää takaisin! mutta teille minä sanon:\nJatkakaa matkaanne, poikani, se on ainoa mahdollisuus! Tämän jälkeen on\nkuitenkin jokainen askel vaarallinen. Mutta, hyvä Jumala, teidän\nkaltaisianne poikia suosii toki onnikin hieman! Nyt autan teitä\nkaikessa missä voin. Teette paraiten, jos ratsastatte aamulla varhain\nTittlen talolle. Se on neljän tunnin matkan päässä täältä Mitchellin\npiirikunnan rajalla. Tervehtikää häntä näin... (hän tarttui minua\nkäteen). Sitten hänen pitää vastata näin... (ja hän puristi jälleen\nkättäni). Ja sitten hän sanoo teille, mitä teidän on tehtävä. -- Älkää\nunohtako kädenpuristusta, poikani; miestä, joka ei osaa siihen vastata,\ntäytyy teidän varoa sekä olla valmis iskemään hänet maahan.\n\nIllallisen jälkeen me kaikki kokoonnuimme takkavalkean ääreen, ja ukko\nhuvitteli meitä kertomalla tarinoita varhaisemmasta elämästään\nvuoristossa. Silloin eräs tytöistä sanoi:\n\n-- No, isä, jos joku kapinallinen tulisi tänä yönä tänne, niin mihin\npanisit herran silloin? Sinä tiedät, etteivät he liikoja pidä sinusta\nennestään, ja minä arvelen, että sinulla pitäisi olla joku suunnitelma\nestääksesi yllätystä keskellä yötä!\n\n-- Niin, -- sanoi Ukko-yankee, -- he nuuskivat täällä melko usein. He\nnäyttävät kantavan kaunaa minuun -- kenties nimen vuoksi; mutta minä\nselviän heistä aina ilman ikävyyksiä. Eräänä yönä heitä saapui puoli\ntusinaa ratsastaen; sanoivat tulleensa noutamaan minua -- minun oli\nmuka lähdettävä armeijaan; mutta minä astuin ainoastaan ovelle ja\nsieppasin pyssyn käteeni, ja tytöntylleröni ymmärsivät mistä oli\nkysymys ja ottivat kaksipiippuiset haulikkonsa, ja sitten minä sanoin\nnoille poikasille, että olin asunut liian kauan tuntureilla antaakseni\nitseäni tuolla tavalla säikyttää. Jos he tahtoivat käydä vieraisilla\ntalossani, olivat he tervetulleet, mutta jos he koskivat kädellään\nminun kaltaiseeni vanhaan mieheen, niin he tekivät sen viimeisen\nkerran, sillä minun tyttäreni tähtäsivät heitä. Silloin eräs heistä\nsanoi, etteivät he tahtoneet rettelöä; halusivat vain hieman\nillallista. Nähkääs, -- sanoi ukko hymyillen, -- he tiesivät varsin\nhyvin, että minä ampuisin, ja minä arvasin, ettei heillä ollut sillä\nhetkellä halua kääntää töppösiään taivasta kohti.\n\nTarjouduin mieluummin heti jatkamaan matkaani kuin saattamaan heitä\nvaaraan, mutta ukko sanoi ankarasti:\n\n-- Jäätte paikoillenne, poikani! Saatan pitää huolen itsestäni ja\nteistäkin! -- Ja hän vei minut vuoteelle, mikä tosiaankin oli hyvätyö\nmetsässä vietetyn yön jälkeen. Caucus laskeutui levolle talliin\nhevosten kanssa. Hän sanoi voivansa juosta metsään helpommin tallista\nkuin tuvasta.\n\n\n\n\nXVI\n\nOnkalotien kautta.\n\n\nAamulla eräs tytöistä tuli kiiruhtaen sisälle ja kuiskasi jotakin\nisälle.\n\n-- Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, -- sanoi ukko, --\nmutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka\nratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä\ntietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran\nmutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon\nvähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.\n\nLäksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen\n-- vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko\npaikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että\nminulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin\nCaucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin,\nkoska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin,\nja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:\n\n-- Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa\nminua vaikka kuudella panoksella, -- vapaus viittoo!\n\nHän seurasikin minua valittamatta kaksi kuukautta.\n\nSaapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi\npohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen\nmiehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin\nlevottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään,\nkuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti,\nettä sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla\nrintamaan.\n\nNeuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten\nTittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska\nympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:\n\n-- Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät\nkuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.\n\nMutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua\nlähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.\n\nMe kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut\npaikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa\nsitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei\nsuurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme\nvaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä\nja viluisina.\n\nAamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira -- oli kylmä ja\nsatoi lunta.\n\nJatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan\nnaisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja\nkertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä\nhänen silmiensä edessä.\n\nLumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me\nsamoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea\nTittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen\nläpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan\ntalonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla,\nmutta ei tiennyt missä.\n\nPuolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni\nkuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme\nlaukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa\nheidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta.\nLähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen\nunivormu.\n\n-- Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! -- huusi nyt Caucus; ja\nkatsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat\nseuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut\npysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni\ntietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja\njatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.\n\nRatsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin\ntehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun\nhevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi\nminua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen\nvastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä\nolisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme\nkadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa\nonkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.\n\nSilloin joku sanoi minun takanani:\n\n-- Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä\npuolustamaan onkalotietä.\n\nHän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme\nhuomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten\nsotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan\nvastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden\nheistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden\nsotilaat vetäytyivät takaisin.\n\n-- Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin\nsaatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! -- huudahti luutnantti; ja me\nkuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme\nlaaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me\nkuljetimme mukanamme.\n\n-- Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, -- sanoi luutnantti\nminulle; -- tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin,\njos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän\nhevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä\nmeidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille.\nKerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.\n\n-- Hyvä, herra Bryant, -- virkkoi luutnantti, -- jos joku saattaa viedä\nteidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!\n\nMe puristimme toistemme kättä -- minä tervehdin häntä Ukko-yankeen\ntavoin, ja vanha Steiner sanoi:\n\n-- Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!\n\nSeutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen\neroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat\nTennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille\noli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin\nvakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri\nerästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton,\nyritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.\n\nEnsimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti\ntulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa\nratsumiestä:\n\n-- Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.\n\n-- Mikä sitten? -- kysyi luutnantti.\n\n-- Säännölliset.\n\n-- Mitä väkeä ne ovat?\n\n-- Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat\nkäsiinsä -- joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän\nmatkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!\n\nLuutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he\nolivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen\nsen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi\nrytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme\nMiddletonin tuvan kello yksitoista illalla.\n\nSiellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän\nmiestä -- siis melkoinen joukko.\n\nMiddleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi\nseudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin\nkahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen\nkarilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten,\njonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.\n\nTuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon\ntuntureilla suorittamia urotöitä.\n\nPuolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:\n\n-- Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.\n\nSeurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme\nkauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi -- ja\njonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen\njälleen pimeässä löytänyt -- pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin\nhiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota -- Zeke sanoi, että\nheidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti\nmatkustaa.\n\nMe olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä\nhuudahti:\n\n-- Pysähtykääpä, miehet!\n\n-- Mistä on kysymys? -- sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.\n\n-- Keitä te olette? -- kysyi Zeke.\n\n-- Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.\n\n-- Kuinka monta?\n\n-- Kaksi vain.\n\n-- Mihin matka? -- kysyi luutnantti.\n\n-- Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio\nrintamaan?\n\n-- Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, --\nsanoi Zeke kärsimättömästi. -- Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme\npian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.\n\nPidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen\nhevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli\nviisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja\ntaustalla puro. Alapuolelle oli laakso.\n\nMolemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme\nvahdit.\n\n-- Tie vapauteen onkin hiton kivinen! -- sanoi uupunut Caucus.\n\nKuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä\nmaantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin,\npettääksemme matkustajia tahi vakoojia.\n\nSitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli\nollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli\njättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman\nmökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä \"unioonilaisiksi\",\nsaavuimme kauniiseen laaksoon -- _siinä näimme ensi kerran kappaleen\nTennesseetä!_\n\nNauttiessamme siitä, että näimme tämän luvatun maan, sanoi Zeke:\n\n-- Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa\njokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan!\nJääkää hyvästi!\n\nJa vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme\nmukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli\npian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan\nkuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet\neräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa\nvasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä\nväijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että\nkukaan ei haavoittunut.\n\n-- Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat\nmeitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, -- sanoi luutnantti.\n\nKuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös\nvuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.\n\nSaavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta\nkimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi\nmetsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan\ntupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.\n\nJim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita\nseitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät\nmeille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi\nperin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni\nolivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut\nhaavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin.\nVaatteet olivat aivan repaleina.\n\n\n\n\nXVII\n\nRivien läpi.\n\n\nSanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille\noppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään\nkorvausta vaivoistaan.\n\nKuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan\nvaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan\nennenkuin luutnantti huudahti:\n\n-- Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy\ntehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka\nmies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!\n\n-- Tulkaa tänne, massa Bryant! -- huusi Caucus, joka oli hiipinyt\npienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa\nkalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan,\nsillä harkitsemisaikaa ei ollut.\n\nJoukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi\nniin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.\n\n-- Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! --\nhuudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.\n\n-- Ampukaa! -- huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien\ntakaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.\n\n-- Tässä on eräs! -- huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan\nCaucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy\nalkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas\nhyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka\ntaisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta\nratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat -- kuudes vieri\nvirran mukana.\n\n-- Reippaasti matkaan nyt, pojat! -- huusi luutnantti. -- Kymmenen\nminuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!\n\nHänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme\nyli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa\nmetsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja\nrupesimme syömään.\n\nYöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä\nkiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea\nnälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.\n\nHän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi\nkorppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.\n\n-- Mitä kummaa! Saitko kaiken tämän dollarilla?\n\n-- Sain, massa.\n\n-- Mitä eukko sitten sanoi?\n\n-- Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin\nhänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.\n\n-- Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, --\nvirkkoi luutnantti nauraen.\n\n-- Minä opettelen, massa luutnantti, -- sanoi Caucus.\n\nHänestä tulikin se muutamia kuukausia myöhemmin.\n\nJatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi\nlevätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä,\njota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen\nkulkevan; -- se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.\n\n-- Luultavasti hän peräytyy, -- arveli luutnantti Hauson; -- mutta\nsiitä saamme piankin varmuuden!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi\netelävaltioiden armeijain vankeina -- taikka myöskin luojamme luona.\nEmme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen\nmäärännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista\npeninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen\npäivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia\nmyöhemmin omiemme luona.\n\nEräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät\nminuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:\n\nLepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme\nei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli\nsiellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi\nluultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada\npuhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren\nmiehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain\nlevottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme,\ntekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me\nolimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä\nhäirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua\nsiunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen\ninhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä\nhenkeään.\n\nKun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin\nminä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle\nmiehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen\nseuraavaa:\n\n\"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä\nerinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä\nja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään\npohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois\netelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen\nkiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla,\nniin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme -- jotta hän ehein\nnahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi\njäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa.\"\n\nKirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä\nsen tarkoin tallessaan koko elämänsä.\n\nSitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella\nolevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.\nTuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.\nMitään miehiä ei näkynyt.\n\nKysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän:\n\n-- Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän\nkoettaessaan mennä yli.\n\nNäimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo\nselitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä\nvartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli\nmyöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut\nliikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. --\nHuomenna tulee varmaankin kuuma päivä, -- lisäsi hän.\n\nTämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet\netenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi\nmatka.\n\nPäätimme niinmuodoin uskaltaa -- kaikki, paitsi kolmea, jotka\nkieltäytyivät -- ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua,\nsoudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle;\nharmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.\n\n\n\n\nXVIII\n\nKirje, joka merkitsi elämää.\n\n\nÄkkiä kuului vastakkaisen rannan pensaista huuto:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! -- kuiskasi luutnantti\nminulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa\nkiväärin luoteja vastaan.\n\nMinä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla\nmeidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin\nkiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.\n\n-- Jeesus, mitä on tehtävä? -- huudahti Caucus.\n\n-- Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä\nrantaan, -- kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän\nkatosi pian pimeässä näkyvistäni.\n\nKuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä\nvirta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin\nonnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.\n\nHeti sen jälkeen pari pajunettia asetettiin rintaani vasten, ja joku\nhuusi:\n\n-- Antaudu tahi kuole!\n\n-- Olen vankinne, -- sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten\nkyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.\n\n-- Olitteko mukana veneessä, jota äsken ammuttiin?\n\n-- Olin; keitä te olette?\n\n-- Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne\nhuolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.\n\n-- Viekää hänet päämajaan, -- käski kersantti, joka oli tullut\njoukkoon.\n\nEversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa\nsaada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.\n\n-- Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada\nteiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin\nennenkuin teistä selviämme!-- Olette kaiketikin vakoilija?\n\n-- Selitän asemani everstille.\n\n-- Hyvä!\n\nHetkisen kuluttua saapui eversti luoden minuun sivumennen katseensa.\n\n-- Oletteko tavannut hänellä mitään papereita?\n\n-- En, herra eversti.\n\n-- Hyvä, viekää vanki sisälle.\n\nMinut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen\nkatsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin\nasialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven\nulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti\nkäheästi nauraen:\n\n-- Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte\nMorris-saaren vallitustöistä?\n\nTunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin.\nHänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin\npronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.\n\n-- Majuri Waltön! -- huudahdin.\n\n-- Eversti, -- keskeytti hän. -- Kuolema on ylentänyt minut viime\ntapaamalta -- sellaista tapahtuu usein täällä!\n\n-- Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?\n\n-- Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?\n\n-- Minulla ei ole.\n\n-- Ei ole passia, -- ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän\nriviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?\n\n-- Minut siirrettiin Stono-virralle.\n\n-- Milloin pääsitte vapaaksi?\n\n-- Minua ei vapautettu.\n\n-- Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean\nhuonolta, -- lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. -- Voisin\nmuitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion\nmukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti\ntehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.\n\n-- Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette\nole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja\nkoulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura\nPeytonia...\n\n-- Vaiti! -- huudahti eversti. -- Älkää koettakokaan vakuuttaa, että\nhän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä\nkukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn\njoka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta.\nLähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä\nkukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä\nepäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!\n\nSilloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella\neverstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän\noli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta\n-- siellä oli kaikki minun paperini.\n\nSilloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea\nnimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.\n\n-- Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! --\nsanoi Caucus teeskennellen ihastusta. -- Kukapa olisi saattanut uskoa\ntapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan\nystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin,\nsanoin minä.\n\n-- Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,\nCaucus, -- sanoi eversti nauraen.\n\n-- Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa -- neekerit ovat aina\nnälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle,\ntarvitsemme häntä todistajana!\n\n-- Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, --\nsanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.\n\n-- Otan ne tutkittavakseni, -- sanoi eversti Caucuksen mentyä ja\nsilmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen\ntyytyväisyyttään. -- Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle\nsuurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä\ntunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette\ntulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!\n\n-- Eversti Walton, -- vastasin minä, -- tämän onnettomuuden olen\ntuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun\nonneni oli, että voitin hänet.\n\n-- Voititte hänet? -- huudahti Walton; -- ei, hän on liian uskollinen\netelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. _Voititte hänet!_\nOlette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!\n\nHän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin\nhengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.\n\nKalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:\n\n-- Onko se totta? Onko Laura -- Laura Peyton teidän -- vaimonne?\n\n-- On, -- vastasin minä, -- minun rakastettu vaimoni!\n\n-- Hyvä Jumala!\n\nHetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:\n\n-- Se on hänen käsialaansa! -- ja luki kirjeen vielä kerran, jonka\njälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten\nja vaipui tuolille.\n\nHuomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä\ntaistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet\nja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.\n\n-- Tarvitseeko minun jäädä tänne, eversti Walton? -- kysyin minä.\n\n-- Ei -- sanokaa vahdille... Menin ovelle.\n\n-- Kyllä -- pysähtykää!\n\nTein sen. Hän tuijotti minuun verestävin silmin.\n\n-- Hyvä Jumala, _rakastiko_ hän tosiaankin teitä?\n\n-- Kyllä, ja hän rakastaa minua vieläkin! -- huudahdin minä ylpeänä.\n\n-- Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen\nkirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää\nvelvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee...\n\nHän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen\nkäsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui\ntuolille ja sanoi:\n\n-- Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät\nsurmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota\nme molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja\nrakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin\npäämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa\nolisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään.\nTeidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen,\nniin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä\n-- Jumala minua auttakoon -- naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran\nsydämen! -- Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne\ntoista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin\nvelvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen\nhänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi _kokonaan_ tehdä\nvelvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän,\nBryant, täytyy tehdä kuten sanon -- siinä on ainoa pelastuskeino. Minä\nja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden\nkitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä.\nTämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi.\nSellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja\ntapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin\nkuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä\npientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen -- niin kuuluu käsky --\ntai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi\npatteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä\npuolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa\nluoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten\nminäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen.\nJääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin\nälkää _muistuttako_ heitä, älkää _näyttäytykö_, ja valitkaa itsellenne\nvarma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen,\njota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän\ntyöstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja\nsilloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla\nkuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.\n\n\n\n\nXIX\n\nTaistelu sillasta.\n\n\nEversti meni horjuen ulos.\n\nHänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja\nkatsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan\nvirkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.\n\nTuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei\nyksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen\nkuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti,\nristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista\nkarkeasti hakatuista lankuista.\n\nVirta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli\nviidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa\nkeskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin.\nVirran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä\nlaitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi\nkersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa\nvieressä.\n\nVastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin\nlähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan\nmetsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä\nsaattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli\nvihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie\nkiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti\nsuojaa.\n\nPitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston\nkuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta\nkuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku\nkanuunankumahdus.\n\nSelvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että\nWalton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan\nvaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.\n\nMutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana.\nKuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä,\nennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta\npäin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut\nhyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä\nuhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen\najutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi\njotakin hänen korvaansa.\n\n-- Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo\nkuitenkin, että pidän puoliani?\n\n-- Niin, kunnes saatte merkin.\n\n-- Kuinka kauan se kestää?\n\n-- Kolme, neljä tuntia.\n\n-- Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! -- mutisi\neversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut.\nEverstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen\nsotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.\n\nSilloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja\nhajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia\nhaavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan\nehtinyt heitä auttaa.\n\n-- Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, -- sanoi\neversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten\nWalton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään\notteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille\nkersanteille.\n\n-- Niin monelle? -- sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi\nlevollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja\nhaavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.\n\n-- Niin, -- sanoi eversti, -- sillä merkkiä annettaessa saattaa\nensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että\nainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, -- lisäsi hän huoaten\nja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.\n\nAsema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen\nsuuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella\npuolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä\nhyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin\nriittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja\ntarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa\nmiestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.\n\nKiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen\nyli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville\nkukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja\nkanuunapatteri.\n\nNyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin\nkuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä\nkartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle\nmarssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin\nkuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon -- sen laukaukset\nsaattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka\nulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.\n\nCaucus hyökkäsi tukka pystyssä tupaan.\n\n-- Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita,\njotka huutavat: _missä olet, missä olet_? en enää kestä kauempaa. --\nJeesus! -- lisäsi hän, kun vielä muuan \"ulvova koje\" repi osan kattoa\nyltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat\nsitä päämajaksi.\n\nViittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme\nsilta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme\nhaavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja\nhorjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia\ntappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan\nprikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin\nkimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi\nrintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille\nharvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen\nsiellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä\nhyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan\npaikallaan ja kuolivat ilman muuta -- kova kohtalo tosiaan.\n\n-- Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! --\nhuudahtikin Caucus.\n\nTaistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden\narmeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen\nsinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja\nlaimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja\npäämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin\npuitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella\nkentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.\n\nEtelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean\ntulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen\nkaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan\ntieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin\njättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.\n\nJa koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus\njuoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat\npatterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta\nsilloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa -- ja\nsinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.\n\nWalton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään\ntähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta.\nViimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.\n\n-- Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? -- sanoi hän. -- En\ntahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, -- ja tuo hyökkäys tekee heistä\nlopun!\n\nHän varjosti kädellään silmiään ja huudahti äkkiä:\n\n-- _Tuolla on merkki!_\n\nNäin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja\neversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset\nkaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat\npikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti\noli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies,\npuolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti\nedessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin\nheidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat\npatterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin\nriveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti\nhyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.\n\nSillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut\nreiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä\nmonta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina\npaikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin\nviimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea\nyhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse\nvavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten\ntulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen\nkestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen\nkapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse\nkoettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat\ntykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. -- Kokonainen\narmeijaosasto oli pelastettu -- koko rykmentti oli melkein tuhottu!\n\nMutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle.\nTuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla\nolimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:\n\n-- Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! -- Sitten hän heittäytyi veteen\nja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta,\nja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui\nrevolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen\nsillalle.\n\nMutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas --\nmuutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen\nrintasuojuksen taakse.\n\nWalton otti sillävälin esille uuden sytyttimen -- se oli hyvin lyhyt,\nmutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja\nlyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin\nsillalla.\n\nKohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki\nkiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä\nsiniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja,\nkiväärinperiä ja nyrkkejä.\n\nHarmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat\ntakaisin kaatuneen päällikkönsä -- joka kaatui sankarina menetetyn\nasian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen\nmenossa.\n\nSinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän\nrintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.\n\n\n\n\nXX\n\nMissä hän oli?\n\n\nAsiaamme ei näyttänyt parantavan se, että olimme tulleet\npohjoisvaltioiden sotarintamaan. Meidät vangittiin etelävaltiolaisina.\n\n-- Massa Bryant, miksi meidät aina vangitaan? -- päivitteli pettynyt\nCaucus. -- Minusta on sama, mille puolelle olisimme jääneet, koska\nmeitä kuitenkin pidetään vankeina!\n\nHuomasin että ainoa keino, millä mitä pikimmin pääsisimme vapaaksi, oli\nse, että saisimme selon luutnantti Hausonista, jos hänelle oli\nonnistunut päästä rykmenttiinsä. Kun minut vietiin kenraalin eteen,\nesitin kysymykseni, ja hetkisen kuluttua saapui luutnantti, jolloin\nminä ja Caucus pääsimme vapaiksi.\n\nEsitettyäni kenraalille yksityiskohtaisen kertomuksen vaiheistani, piti\ntämä ystävällisesti huolen siitä, että meidät siirrettiin pohjoiseen\npäin, ja kahden päivän kuluttua me olimme Nashvillessa ja vielä kahden\nkotonani Illinoisissa. Siellä minulla oli pieni maatila, jonka arvo\npoissa ollessani oli melko lailla kohonnut, koska se oli Chicagon\nlähellä. Kysyin kirjettä, mutta mitään sellaista ei ollut saapunut,\njoskin vaimoni kirjeen olisi jonkun saarronmurtajan mukana pitänyt\naikoja sitten ehtiä perille.\n\nLähetin Lauralle kirjeen Bermudan kautta saamatta kuitenkaan kuuteen\nviikkoon mitään vastausta. Mutta nyt oltiin huhtikuussa 1864, ja monet\nsaarroksen murtajat kaapattiin tahi upotettiin, ja postinkulku oli\nepävarma. Silloin minä ystävien esityksestä huolimatta päätin matkustaa\nNassauhin -- sillä levottomuuteni Lauran vuoksi oli sietämätön.\n\nOtin mukaani Caucuksen, joka näytti pitävän minua velvollisena\nhuolehtimaan jäljellä olevasta elämästään. Saavuttuani Nassauhin\nlähetin vielä yhden kirjeen, jonka tiesin tulleen perille sen vuoksi\nettä saarroksen murtaja tuli eheänä takaisin, ja kapteeni itse oli\npannut sen postiin Wilmingtonissa, mutta vielä kuukaudenkaan kuluttua\nei mitään vastausta ollut saapunut. Olin aivan nääntyä levottomuudesta\nja kirjoitin myöskin kirjeen tuomari Peytonille, Bellelle ja\nArthurille, sekä uuden kirjeen vaimolleni ja yhden eversti Beelle,\nmutta tulos oli yhtä huono.\n\nEräässä saarronmurtajassa tapasin matkustajia, jotka tunsivat Peytonin\nperheen; mutta kaikki mitä sain heiltä tietää oli se, että perheessä\noli ollut sairaudentapauksia.\n\nMinulla oli kiihkeä halu valepuvussa hiipiä takaisin etelävaltioihin,\nsillä en kestänyt enempää -- epävarmuus ja levottomuus olivat\ntärvelleet minun terveyteni ja vahingoittaneet hermostoani; mutta\nsilloin sain kaikeksi onneksi Stuart Beeltä näin kuuluvan kirjeen:\n\n                                  Savannah, Ga., elok. 1 p. 1864.\n\n     Hyvä Bryant!\n\n    Sain vasta eilen kirjeesi, joka ilmaisi minulle että olit mennyt\n    avioliittoon neiti Peytonin kanssa ja kertoi ihmeellisistä\n    seikkailuistasi. Olen ollut jonkun aikaa poissa virka-asioilla.\n    Kaikki mitä tiedän vaimostasi, on se, että Columbiassa olevat\n    ystävät sanovat hänen elävän; mutta minä kirjoitan heti ja\n    pyydän yksityiskohtaisia tietoja siitä nuoresta naisesta, jonka\n     olet ollut kyllin onnellinen voittamaan puolisoksesi.\n\n    Toivon sinun viihtyvän paremmin Nassaussa kuin Morris-saarella.\n\n                                   Vilpitön ystäväsi Stuart Bee.\n\nTämä rauhoitti minua hieman, ja syyskuun puolivälissä sain vielä Beeltä\nnäin kuuluvan kirjeen:\n\n                              Savannah, Ga., syysk. 4 p. 1864.\n\n    Hyvä Bryant!\n\n    Olen juuri saanut Columbiasta vastauksen vaimoasi koskeviin\n    kysymyksiin. Hän on hengissä, mutta pelkään, että sukulaisensa\n    ovat tuottaneet hänelle paljon kärsimyksiä, sen johdosta että\n    hän meni naimisiin kanssasi, ja luulen hänen terveydentilansa\n    antavan paljon toivomisen varaa, joskaan mitään vaarallista\n    sairautta ei ole olemassa -- ei ainakaan mitään sellaista, mistä\n    sinun olisi syytä olla levoton. Kerron yksinkertaiset tosiasiat,\n    sellaisina kuin itse olen ne saanut tietää. Postinkulku on\n    epäsäännöllinen, kuten kaikki muutkin täällä nykyisin, -- muutoin\n    olisin vastannut aikaisemmin. Älä ole niin levoton, että\n    koettaisit päästä tervehtimään häntä, sillä sinulla olisi\n    kauhean pienet toiveet päästä toista kertaa vapaaksi, jos sinut\n    vielä kerran täällä tavattaisiin.\n\n                                                 Sinun Stuart Bee.\n\nOn varsin vähän uskottavaa, että Stuartin varoitukset olisivat tehneet\nminuun mitään vaikutusta. Olin epätoivoinen ja valmis mihin hyvänsä.\n\nOlin jo tilannut matkustajalipun erääseen saarroksenmurtajaan, kun minä\nlokakuun keskivaiheilla sain kirjeen vanhalta toveriltani Baxterilta,\njoka oli upseerina Shermaniu armeijassa. Olin ryhtynyt kirjevaihtoon\nhänen kanssaan.\n\n                                Atlanta, Ga., lokak. 8 p. 1864.\n\n    Rakas Bryant!\n\n    Monet kirjeesi todistavat että levottomuutesi vaimosi johdosta\n    on tullut sinulle aivan taudiksi. Minä puolestani olen\n    vakuutettu, että hän voi hyvin mutta että hänen ystävänsä\n    estävät häntä olemasta kirjevaihdossa kanssasi. Jos tahdot häntä\n    henkilökohtaisesti tavata, on parasta, että liityt meihin.\n    Tiedän erään joukkoliikkeen, joka vie armeijakuntamme hänen\n    lähistöönsä. Enempää minulla ei ole oikeus sanoa -- tämän vain\n    kaikessa luottamuksessa! Tule Atlantaan niin pian kuin voit,\n    niin hankin sinulle toimen, joka tekee sinulle mahdolliseksi\n    seurata armeijan mukana, mutta tule silloin heti, sillä ennen\n    pitkää katkeaa meidän ja muun maailman välinen rautatieyhteys.\n\n                                 Vanha ystäväsi Thomas Baxter.\n\nHarkittuani tätä kirjettä peruutin saarroksenmurtajalle jättämäni\nmatkalupauksen ja läksin kahden päivän kuluttua New Yorkiin, jossa\nkaikessa kiireessä tein muutamia valmisteluja; sen jälkeen matkustin\nrautateitse Nashvilleen, ja sieltä Atlantaan, missä Hood ja Sherman\nolivat vastakkain.\n\nSiellä näyttiin tehtävän kaikkia valmistuksia suurta tappelua varten.\nShermanin osastot tehtiin kaikessa kiireessä täysilukuisiksi; rekryytit\nkiiruhtivat rintamaan, ja kaikki lomaa nauttivat upseerit ja sotilaat\nkutsuttiin takaisin -- heitä oli melkoinen joukko samassa junassa kuin\nminäkin matkalla Atlantaan.\n\nMinun oli hieman vaikea löytää kenraalin esikuntaa, jossa tapasin\nBaxterin. Kun olimme vanhoina toveruksina vaihtaneet luottamusta, sanoi\nhän nauraen:\n\n-- No, onko matkalaukkusi nyt sullottu, veikkoseni?\n\n-- Mihin on lähdettävä?\n\n-- Merille kanssamme. Sinähän tahdot saada tietoja vaimostasi, ja on\nainoastaan yksi keino päästä Etelä-Karolinaan -- nimittäin seurata\ntämän armeijaosaston mukana. Meidän on pian jätettävä asemamme, ja\nherra ties missä ja milloin saamme uuden. Jos tahdot seurata mukana,\nniin sinun täytyy tulla yhdeksi meikäläisistä, ymmärrätkö?\n\n-- Mitä, heittää kivääri olalle?\n\n-- Ei, esikuntatoimi ainoastaan. Tule nyt mukaan. Hän vei minut\nShermanin esikuntaan. Sherman kääntyi heti puoleeni sanoen:\n\n-- Herra Bryant, majuri Baxter sanoo, että te olette insinööri ja\ntunnette hyvin Etelä-Karolinan rautatieradat.\n\n-- Kyllä, -- vastasin minä, -- olin siellä rakentamassa useita ratoja.\n\n-- Siinä tapauksessa saattaisitte repiäkin ne? Te tunnette arimmat\nkohdat -- milloin saattaisi polttaa sillan, räjähdyttää ilmaan\nmaasillan tahi laittaa rantaäyräät tulvimaan. Aiomme tällä\nkertaa hävittää useita ratoja, ja jos haluatte liittyä johonkin\nesikuntaosastoon, niin annan teille valtuuden.\n\nVastasin että tämä oli minun toiveitteni mukaista, ja parin päivän\nkuluttua minä olin kenraalieversti Woodsin ylimääräisenä ajutanttina.\nHän johti Loganin viidennenkymmenennen armeijakunnan ensimäistä\nosastoa, tällä kertaa Osterhausin päällikkyyden alaisena.\n\nMarraskuun kahdentenatoista päivänä läksi viimeinen juna Atlantasta; ja\nsitten me poltimme kaikki pohjoisessa olevat sillat, jotteivät\netelävaltioiden joukot hyötyisi radasta. Tämä esti meiltä kaiken\ntarveainesten ja apujoukkojen saannin -- meillä oli ainoastaan\nkuusikymmentätuhatta veteraaniamme tukenamme; mutta kun he vain saivat\nlihaa ja leipää, niin he kyllä kykenivät mihin hyvänsä.\n\nNeljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman\npieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää\nkohti -- sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva\nSavannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman\npäässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin\nyksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin\nliikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen\ntehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana -- ajatus,\nettä jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.\n\nKuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli\nlauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli\nalinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me\nhävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä\ntärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin\nmarraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.\n\nSillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri  osastoa: ensiksi\nsäännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten\njälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I\nkykenivät ainoastaan \"tappelemaan ruuasta\", kuten Caucus sanoi; ja\nvihdoin tavattoman suuri neekerilauma -- se oli jättänyt\nkotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. --\nVastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.\n\nJoulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun\nMcAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me\nlaivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme\nSavannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä\nminun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, --\nShermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.\n\nTein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää\nmitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet\nkaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista.\nKuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei\nsaanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan\nottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää,\nmutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa\npuuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon\nlähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli\nsiellä -- lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin\nvielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.\n\nTammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään\nSavannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti\nolimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä\nsaattoi kutsua \"lentäviksi rivistöiksi\", saimme ottaa mukaamme\nainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja\nkaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.\n\nGeorgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava\nmaanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja\nponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja\nnäimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja\nEtelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen\nyli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin\nmielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut\nnähnyt neljääntoista kuukauteen.\n\nSeuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen\nyli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän.\nSilloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia\nmukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.\n\nCaucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona\nrehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään\ntakaisin, huutaen:\n\n-- Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin\ntalon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä\nainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että\nteidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.\n\nRatsastin heti päämajaan ja tapasin kenraalin.\n\n-- Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja\nottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? -- sanoin minä.\n\n-- Miksi niin? -- kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä\nmitään.\n\n-- Suojellakseni vaimoani.\n\nKerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti\nmääräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata\nminua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin\nhän vastasi:\n\n-- Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. -- Pojat, nyt seuraamme\nhäntä ripeästi! -- Juoksumarssissa!\n\nKäännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin\nolimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme\nneliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista\nnaista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien\nvallassa.\n\nEn välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan\nLauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen\ntervehdyksensä.\n\nKaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä\neukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että\ntuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan\nhakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.\n\n-- Voivatko he hyvin?\n\n-- Voivat, massa, kaikki voivat hyvin!\n\n-- Jumalan kiitos! -- huudahdin minä päästäen helpotuksen huokauksen.\n\nJäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen,\njoka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin\nsuojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:\n\n-- Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta -- mutta\nnämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.\n\nJollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei\ntotellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt\npaljoa jäljelle.\n\nPalasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria\ntavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet\nlastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli\nmuun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia\npuuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson\nolisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja\nsiviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.\n\nHyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin\ntuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa\netsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana\nseurustella.\n\nKadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet\netelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän\nkiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät\nolivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia\nvoidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan\nsaattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen\nuskaltanut mennä sinä yönä kadulle.\n\nÄkkiä näkyi tulenloimu --- eräs kaupunginosa oli liekeissä. Oli kova\ntuuli, ja juopuneet sotilaat ja neekerit levittivät tulta. --\nMillaiseksi vaimoni kohtalo tuli kaupungissa, joka keskellä yötä oli\ntäynnä juopuneita sotilaita? Nyt minun täytyi saada hänestä selko.\n\nLiekit hulmusivat pahemmin kuin koskaan, kaupungin yleiset rakennukset\npaloivat, tuli tarttui pääkaupungin kaduilla oleviin äärettömän\nlukuisiin pumpulipaalefhin. Syöksyin sokeana puoleen ja toiseen etsien\nvaimoani, ja tapasin Caucuksen.\n\n-- Missä hän on? -- huusin.\n\n-- Luulen hänen olevan eversti Pickensin luona. Nancy Jackson sanoi,\nettä heidän piti mennä sinne!\n\nSyöksyin edelleen. Pickensin talo oli keskellä palavaa korttelia!\n\n\n\n\nXXI\n\nKenet minä pelastin.\n\n\nCaucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden\nsotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi\nsekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha -- tämäkin\ntalo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa\nsen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri\njatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:\n\n-- Herranen aika, katsokaapa lapsukaista!\n\nEräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan --\nvalkoinen lapsi -- huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa,\nkun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.\n\nMinä epäröin hetkisen, mutta syöksyin sitten esille pelastamaan heitä.\n\nPuutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin\nkauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että\nolisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; -- eikä siellä ollut\nminkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka\noksat ulottuivat yli palavan rakennuksen -- sen mehevä vihreys esti\ntulen tarttumasta siihen.\n\nOtin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja\nsitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla\nkiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla\nkatolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin\nlapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja\nojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla\nistui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin\nherpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti.\nKiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta\nCaucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi\nkatkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.\n\nSilloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla\nkadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus\noli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä.\nHeti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat\nkalisten mielenliikutuksesta. -- Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo\npuhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa!\n-- sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: \"Herranen aika,\nmiten hän on isänsä näköinen!\" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi\nniin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.\n\nSilloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut\nsäpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:\n\n-- Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä\nmitä olette tehnyt minun omilleni -- tyttäreni tässä tahtoo myöskin\nkiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.\n\n-- Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, -- sanoi\ntytönääni.\n\nSäpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen,\nlapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan\nlapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan\nminun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.\n\nPainoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt\ntiesin, että sylissäni oli _oma_ vaimoni ja _oma_ lapseni!\n\nToiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta\nvihdoin sanoi tuomari:\n\n-- Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi\npääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!\n\nHän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan.\nLaura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt\nmulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn\ntaloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän\nei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat\nilmiliekissä.\n\nLaura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä\nhermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen\ntietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.\n\nKerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa,\nja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus\nvaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan\nasuntoon.\n\nMatkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein\nkatsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura\nkertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, -- isä ja\nveli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli\nnaimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja\nosoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti\nsynnyttää lapsi.\n\n-- Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua\nsaman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan\nmittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja\nBelle näetkös jumaloi poikaamme.\n\nKenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä\nlinnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat\npaetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän\nkäsiimme. -- Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki\nköyhän miehen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari\nvuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden\ntuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka\nnyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan\nhuomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin\nnauraen:\n\n-- Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia\nvastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä\ndollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.\n\nSeuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen\nsaattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta\ndollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt\ntuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.\n\nHän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria\ntappioita -- viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle\nhymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan\ntuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen\netelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan\nYhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin\nsuljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden\nseteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin\ntuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua\nkaranneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen\nvankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja\npehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta,\nja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan -- en ole\nkoskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!\n\nBelle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti\ntosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut\nvastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut\nsaanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän\noli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin\npankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin\nlähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty\nlunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut\nselvittää sitä.\n\n-- Kysyn tosiaankin Belleltä, -- virkkoi vaimoni äkkiä.\n\n-- No, emme välitä siitä asiasta, -- sanoin minä. Mutta kenties minun\näänensävyni herätti hänen epäilyjään.\n\n-- Et kaiketikaan usko, että Belle olisi sitä tehnyt? -- sanoi hän.\n\n-- En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en\nsiitä välitä, -- vastasin minä.\n\nBelle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti\nhäntä -- niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli\nluokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: \"hyvää huomenta,\nBelle!\" -- joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, -- niin hän\nhuudahti:\n\n-- Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut\nsinulle niin vihamielinen!\n\n-- Ollut? -- sanoin minä.\n\n-- Niin, -- minä annoin sinulle anteeksi, kun pelastit pikku\nsisarenpoikani.\n\n-- Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti\nvaarallinen, -- sanoin minä nauraen.\n\nHän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun -- kaikki meidän\nkirjeemme avaamattomina!\n\n-- Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle\nanteeksi, -- mutisi hän. -- Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että\nsisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta\nansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He\novat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä... Mutta minä\nen mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet\npohjoisvaltiolainen ja voittaja -- sinulla on kaikkea -- ole myöskin\nsääliväinen...\n\nHän itki yhä katkerammin.\n\n-- Miksi et pyydä veljenrakkautta, Belle? -- sanoin minä.\n\n-- Sinulta? -- vastasi hän hämmästyneenä.\n\n-- Niin, -- virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen\nsilmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:\n\n-- En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan -- ja\nkenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä\njalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä\nsisaruksiksi!\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]