[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRUw1BiDqiVcIs2J78VYT1ZP028qepZF0g6qHLiDEUaM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2518,"Intiaain kiitollisuus","Ellis, Edward S.",1840,1916,"2518-ellis-edward-s-intiaanin-kiitollisuus","2518__Ellis_Edward_S.__Intiaanin_kiitollisuus",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1890,1921,52134,347765,false,65764,[25,26],"Frontier and pioneer life -- Juvenile fiction","Kenton, Simon, 1755-1836 -- Juvenile fiction",[28,29,30,31],"Adventure","American Literature","Historical Novels","Novels","\"Intiaanin kiitollisuus: Seikkailuja kaukaisessa lännessä\" by Edward Sylvester Ellis is a historical adventure novel written in the early 20th century. The book centers around the interactions and conflicts between early American settlers and Native Americans, featuring prominent characters such as Simon Kenton, a notable frontiersman, and Mul-keep-mo, a fierce Miami warrior known as 'Calkarokäärme.' The story explores themes of bravery, survival, and the complexity of human relationships in a tumultuous historical context.  At the start of the tale, we are introduced to Simon Kenton, who navigates the beautiful but perilous Ohio wilderness, showcasing his skills and vigilance as a seasoned woodsman. He hears a distant gunshot which prompts him to remain alert as he continues on his journey. The narrative quickly shifts to Mul-keep-mo, who is also making his way through the forest, highlighting the tension between Native Americans and white settlers. As these two characters' paths cross, a climactic battle ensues, demonstrating both the glory and brutality of frontier life. This opening portion sets the stage for an adventure that promises to delve deep into the lives and conflicts that shaped America’s westward expansion. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Nyman, O. E.",250,"Ohion erämaahan sijoittuva seikkailukertomus kuvaa intiaanien piirittämäksi joutuneen uudisasukasperheen selviytymistaistelua. Partioija Brayton Ripley ja miam-intiaani Mul-keep-mo rientävät hätiin pelastaakseen perheen ja puolustaakseen heidän syrjäistä mökkiään.","Edward S. Ellisin 'Intiaanin kiitollisuus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2518. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","INTIAANIN KIITOLLISUUS\n\nSeikkailuja kaukaisessa lännessä\n\n\nKirj.\n\nEDWARD S. ELLIS\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nO. E. N. [O. E. Nyman]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kiriä,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Simon Kenton.\n     II. Mul-Keep-Mo.\n    III. Ottelu.\n     IV. Laupias samarialainen.\n      V. Ripley ja shawneet.\n     VI. Iloinen kohtaus.\n    VII. Ystävällisiä vihollisia.\n   VIII. Tuskaa.\n     IX. Uudistalo.\n      X. Saarroksissa.\n     XI. Scipion seikkailut.\n    XII. Ripley vaarassa.\n   XIII. Mökin lähellä.\n    XIV. Miami ja Shawnee.\n     XV. Piiritys uudistuu.\n    XVI. Uusia vaaroja.\n   XVII. Naisen rohkeus.\n  XVIII. Yllättävä herääminen.\n    XIX. Pöyhkeä Scipio.\n     XX. Onnistumaton yritys.\n    XXI. Pako.\n   XXII. Takaa-ajo.\n  XXIII. Pelastus.\n   XXIV. Piiritettyjen luona.\n    XXV. Apu.\n   XXVI. Rohkea Kenton.\n  XXVII. Scipion pako.\n XXVIII. Mul-keep-mo vaarassa.\n   XXIX. Ovela kepponen.\n    XXX. Pakosuunnitelmia.\n   XXXI. Kotoa lähtö.\n  XXXII. Taistelu.\n XXXIII. Uskollinen Mul-keep-mo.\n  XXXIV. Pettymys.\n   XXXV. Uhkaava tilanne.\n  XXXVI. Alice ja hänen äitinsä.\n XXXVII. Vankina.\nXXXVIII. Pelastus.\n\n\n\n\nI.\n\nSIMON KENTON.\n\n\nLuonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen\nloistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot\nja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa.\nEräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien\naarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin\nkulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.\n\nJokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa,\nja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on\nerottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen\nansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet\nmyöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin\nvanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.\n\nSimon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin\nkertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin\nintiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin\nihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä\nollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja\ntuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin\nrakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä\nkuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.\n\nDaniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten\nuudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä\netevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja\ntuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla\nkysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.\n\nTässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä\nse ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.\n\nTuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli\nmatkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä\nollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä\noli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat,\nlujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen\nja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli\ntällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa\nmetsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne\nerehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä\nvuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu,\nja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi\nVälimeren kiehtova ulappa.\n\nTeidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon\nkunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita\npidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden\nvoimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi\nvoittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.\n\nHän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään\nepäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan\nkuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi.\nHänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan\npudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa\nääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä\npuolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä\nhuomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava\nnarskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat\nkorkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja\njoku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt\nhäneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla\nkostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana\ntuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti\nvallata hänen metsästysmaitaan.\n\nKentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi\nuneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen\npuun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken.\nPuiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton\nhuomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien\nlehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät\npienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että\nnuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat\nmetsässä aivan yhtä äänettömästi.\n\nKenton pysähtyi silloin tällöin ja oli paikallaan yhtä liikkumatonna\nkuin puut hänen ympärillään. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivulle\nja hänen silmänsä tarkastelivat kiinteästi jotakin kohtaa lähellä\nedessäpäin. Tämä oli hänen mieliasentonsa, kun hän tahtoi kuunnella\nmahdollisimman tarkasti, ja sillä hetkellä hän kohdisti kaiken\nvalppautensa kuulonsa herkkyyteen.\n\nVoidakseen välttää joutumasta leppymättömien punaisten vihollistensa\nkynsiin, täytyi ensimmäisten uudisasukasten olla \"aina varuillaan\",\nvaikka sekään ei ollut aina riittävä pelastamaan heitä julmasta\nkohtalosta, kuten lännen aikakirjat kertovat.\n\nOli noin puolivälissä iltapäivää, ja Kenton oli juuri lähtenyt\nliikkeelle sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun hän kuuli luodikon\npaukauksen. Kulkija pysähtyi niin äkkiä kuin olisi kuula sattunut hänen\nomaan rintaansa. Mutta se oli mahdotonta, sillä äänestä päättäen oli\nampuja ainakin penikulman [tarkoittaa engl. penikulmaa = 1,609 metriä]\npäässä, ja tiheässä metsässä oli vaikea nähdä henkilöä sadan kyynärän\npäästä.\n\nNoin minuutin ajan Kenton seisoi liikkumatonna paikallaan ja lähti\nsitten eteenpäin. Laukaus oli kuulunut edestäpäin hiukan vasemmalta.\nHän etsi itselleen metsässä jonkun korkeamman paikan, josta hän voi\ntarkastella tienoota ympärillä, ja hän tunsi paikat niin hyvin, että\nhän oli heti selvillä, mihin päin hänen oli mentävä löytääkseen\nsellaisen kohdan.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän seisoi pyssyynsä nojaten erään\nmetsäisen ja louhikkoisen kukkulan laella ja katseli kauan ja\ntutkivasti sinnepäin, josta pyssynlaukaus oli kuulunut. Tutkiessaan\ntuota kaukaista ilmansuuntaa ei uudisasukas myöskään unhottanut\npiilottaa itseänsä hyvin, sillä läheisyydessä saattoi jokin hiipivä\nvihollinen piileskellä.\n\nHänen tekemänsä huomiot olivat hyvin vähäiset korvatakseen hänen\nvalppautensa. Kerran tahi kaksi hän oli näkevinään kuin heikon savun\nvivahduksen, joka varjomaisen sormen lailla näkyi taivaanrantaa vasten.\nJos hän olisi voinut olla varma, ettei hän ollut erehtynyt, niin hän\nolisi tiennyt nuotiotulen palavan siellä, mutta vaikka asian laita\nolisikin ollut siten, niin se ei olisi merkinnyt paljoakaan.\n\n\"Näyttää aivan silta kuin joukko punanahkoja olisi leiriytynyt tuonne\",\nmutisi valkoinen mies kiinteästi katsellen mainittuun suuntaan, \"ja\nolisipa hyvin kummallista, jos ei joku joukosta olisi lähempänä\ntäälläpäin. Mutta olkoon kuinka tahansa, minun puoleltani heidän ei\ntarvitse pelätä mitään häiriötä, jos he itse pysyvät poissa tieltäni.\"\n\nViivyttyään kukkulan laella lyhyen ajan, jonka kuluessa hän tarkoin\ntutki kaikki näkyvissä olevat kohdat taivaanrannalla, lähti Kenton\njatkamaan matkaansa erästä pientä jokea kohti, jota nimitettiin\nHocking-joeksi. Hänen matkansa suunta oli lounainen. Hän oli ollut\npitempiaikaisella matkalla Ohio-joen itäpuolella olevilla alueilla,\nmutta oli nyt paluumatkalla samannimisen valtion siihen osaan, joka on\nKentuckystä suoraan pohjoiseen. Hän toivoi kohtaavansa Boonen,\nM'Arthurin, Wellsin ynnä muutamia muita, joiden hän tiesi oleskelevan\nsielläpäin. Mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja sentähden hän\nvaelteli niin verkalleen metsien läpi.\n\nTuolla kuuluisalla metsästäjällä ei ollut yhtään koiraa, sillä hänen\nvakaumuksensa mukaan oli siitä eläimestä enemmän vastusta kuin apua,\nkun oli antautunut sellaiseen arkaluontoiseen tehtävään, jolle hän oli\nelämänsä pyhittänyt.\n\nVähän matkan päässä kukkulasta hän huomasi tulleensa heikosti näkyvälle\npolulle, jota hän päätti seurata, sillä se vei oikeaan suuntaan. Tuo\nepäselvä polku ei ilmaissut mitään, koska se oli eläinten tekemä\njuomapaikalle kulkiessaan, joka ei voinut olla kaukana.\n\nHänen otaksumansa oli oikea, sillä kuljettuaan vähän matkaa hän saapui\npienelle purolle, joka katkaisi tien suorakulmaisesti. Vesi oli\nkristallinkirkasta, mutta sitä oli vain jonkun tuuman vahvuudelta\nuoman pohjalla, joka oli niin kaitainen, että kulkija vähäisellä\nponnistuksella hyppäsi toiselle puolelle. Sitten hän kääntyi ympäri ja\nheittäytyen maahan, joi pitkän, virkistävän siemauksen tuota väritöntä,\nmautonta ja hajutonta nestettä, joka on taivaan suloisin lahja\nihmiselle.\n\nHän oli nousemassa ylös, kun melkein kuulumaton risahdus herätti hänen\nhuomionsa. Se kuului hänen takaansa, ja hän oli heti varuillaan.\n\nHän ajatteli ensiksi, että joku intiaanisoturi tahi ehkä useampiakin\nlähestyi samaa paikkaa tietämättä mitään valkoisesta miehestä, mutta\nensimmäisellä katseella ympärilleen hän huomasi erehdyksensä. Suunnaton\nmusta karhu samosi polkua myöten tuota pientä puroa kohti.\n\nKenton oli luonteeltaan leikillinen, kuten useimmat metsämiehet, ja hän\npysytteli piilossa törmän reunan takana, kunnes eläin oli tullut aivan\nlähelle. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös, kuten olette nähneet\nvieteriukon tekevän, kun laatikon kansi päästetään auki.\n\nKarhu pysähtyi heti pärskyen ja puhisten ja katseli tuota outoa\nilmestystä vähän aikaa ikäänkuin todetakseen, mikä se oikein oli, ja\nlähti sitten lönkyttelemään suoraan Kentonia kohti.\n\nKentonille olisi ollut pieni asia kaataa karhu, kuten hän oli tehnytkin\nuseat kerrat, mutta nyt se ei ollut todellakaan tarpeellista. Hänen ei\ntehnyt mieli karhunpaistia ja hänen ampumavaransa olivat kuluneet\nvähiin.\n\n\"Jos sinua haluttaa tulla tänne, niin enpä tiedä, tohdinko jäädä\ntähän\", sanoi Kenton ja painui hyvissä ajoin metsän kätköön.\n\nKarhu pysähtyi jälleen ja katseli tuota nopeasti peräytyvää olentoa.\nHän näytti punnitsevan, kannattiko ajaa takaa tuota miestä, joka oli\nrohjennut säikähdyttää häntä, mutta lopulta näkyi hän tulleen siihen\npäätökseen, ettei se maksanut Vaivaa, sillä hän kääntyi puroa kohti ja\nlähti sammuttamaan janoaan sen kirkkaalla ja kylmällä vedellä.\n\nPalattuaan vielä kerran tielle jatkoi Kenton matkaansa Hocking-jokea\nkohti, jonka hän saavutti puolen tunnin kuluttua ja jonka luona hän\näkkiä joutui vaiherikkaan elämänsä ankarimpaan otteluun.\n\n\n\n\nII.\n\nMUL-KEEP-MO.\n\n\nToinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla\nlännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi,\ntunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.\n\nHän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia\nsotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies.\nHänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita\nhän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli\nollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja\nhänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut\narvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja\nuudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin\namerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia\neli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina\nmetsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.\n\nKalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli\nkaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan\nsuora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän\noli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka\nei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni\npitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa\nesineeksi.\n\nKun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein\nyhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut\nluodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään\nvaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja\nmetsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat\nja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen\ntavanomainen olotilansa.\n\nHänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin\ntuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat\nsilmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin\nhänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät\nliikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja\nhänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen\nja liikkeen.\n\nHän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon,\nja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään.\nHän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt\ntehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.\n\nMiami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten\nmatkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen\nrannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä\nylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien\nkastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin\nsydäntalvella.\n\nMul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän\nsamassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen\npäälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat\nsilmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan\nvoi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä\nsaanut.\n\nMiami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan\nedestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei\nainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin:\nhän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi\nvihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut\nketään puolueettomia.\n\nSamalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras\nsiitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä\nkaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.\n\nSyvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme\nhiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen\njalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike\nsuoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras\nei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi\nkyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen\nmies nähnyt hänet.\n\nKätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen\nliikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että\nhän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen\nylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan\nlanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti\npensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on\nmeikein mahdotonta tässä kuvata.\n\nKalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää\nhänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan\naiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen\nhyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja\nhän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään\nrisahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli\nvain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri\nsamalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada\nselville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä\ntaitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.\n\nHän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän\nei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa.\nVaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen\nryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut\nniin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut\nmääritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.\n\nTörmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä\noksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin\nmuuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin\ntaivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa,\nja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.\n\nKenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen\nsivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt\nkymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan,\njosta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.\n\n\"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle\", ajatteli Kenton ja\npäästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se\noli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen,\nM'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät\nolleet milloinkaan erehtyneet siitä.\n\nMetsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei\nkuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään\nvihollinen.\n\nVaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei\nkumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet\nmetsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin\neskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin\nodottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.\n\nSiitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta\nvähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat\ntoistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian\nvarovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden\ntaitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen\npaljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.\n\nÄkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi\njulma hymy.\n\n\"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä\",\najatteli Kenton.\n\nMuutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta\nlähempää kuin äsken.\n\n\"Hän tulee tännepäin\", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen;\n\"sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa.\"\n\nMutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein\njokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton\npäätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari\neteenpäin.\n\nSamalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja\nvälimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat\nvähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä\nastuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan\nyht'aikaa.\n\nMutta odotus loppui -- Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo\nseisoivat vastakkain.\n\n\n\n\nIII.\n\nOTTELU.\n\n\nMolemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies\npudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät\nvillikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli\nmennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet\nantautuivat silmittömällä raivolla.\n\nHarvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun\ntulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat\nmolemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he\nalkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin\ntilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.\n\nPensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa\noli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja\nperäytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan.\nKentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli\npieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä\nKalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä\nkerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies\ntarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti\naseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni\nhänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen\ntoisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.\n\nKenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin\npakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti\nrautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen\nmiehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä\nvoimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta\nKentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli\nyhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen\nkäden.\n\nNyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa\nsotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat\nolivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet\nhurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia\npaininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa\npantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.\n\nKummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että\njompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla\nuuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he\ntuskin jaksoivat seisoa.\n\nMutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu \"sisu\", ja jälleen\nväännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat\nkaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon\nmolemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian\nkaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa\nhetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa\ntavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he\ntarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.\n\nMutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta\nei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan,\nettä hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon\nkädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen,\njolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei\nollut vielä kyllin varma.\n\nHe olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille\nlahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.\n\nTuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran,\nettä hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä.\nHän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti\ntaistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan\nmenehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi\näkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet\nsellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin\nelonkipinänsä sammuneen.\n\nSeisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa\nvihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat\nhiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.\n\n\"Kas niin!\" murahti Kenton. \"Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin\ntarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita.\"\n\nSitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä\nvihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja\nkääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella\nsuunnalla.\n\n\"Se oli kova ottelu -- oikein merkillinen\", sanoi Kenton kulkiessaan\nnopein askelin eteenpäin. \"Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en\nole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja\nmiehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa\npyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä\npuolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi\nsellaisia pakanallisia tapoja.\"\n\nMutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan\nlopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden\nturvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti\nolevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain\nteeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin\nKalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.\n\nValkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja\nKalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla\nturvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.\n\nMiami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut\nollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset\nolivat hänelle hyvin turmiolliset.\n\nHänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet\nmelkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi\nliikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan\noli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä.\nSitten hän koettaisi päästä jalkeille.\n\nEnsi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan.\nHän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti\nuudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa\noli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän\nkyennyt lähtemään mihinkään.\n\nHänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa\navutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun\näärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen\nsäälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan,\nsiitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.\n\nMutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi\nvoinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä,\nniin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli\nniin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi\nkärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.\n\nKalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon\nkiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut,\nvaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen\njalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa,\nniin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui\nsiltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain\nvoisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä\nvaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän\nkainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.\n\nMutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin\nraskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää\nsen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi\npaneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää,\nettä häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen\ntäytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma\nkuolema.\n\nAmerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja\nkylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli\naivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa.\nNiissä ei näkynyt tuskan värettäkään.\n\nIstuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen\njonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan\ntähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon\nsotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He\neivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän\ntoivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden\nsarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman\nminuutin kuluttua.\n\nTätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan\nhyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.\n\nOdotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän\npäältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin\npiti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.\n\nHänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs\nmies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle.\nKalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että\nhänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä\njonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun\nkuuluvan miehen katseen.\n\n\n\n\nIV.\n\nLAUPIAS SAMARIALAINEN.\n\n\nBrayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt\nnuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla\nmetsien halki.\n\nEdellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita\nedustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa\nuudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä,\nniin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli\nraudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä,\njoissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.\n\nHänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi\npitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa\ntaskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat\ntottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja\nkärsivällisyyttä koettelevaa.\n\nBrayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion\nsuunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän\nmetsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut\nainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja\npunaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset\nhuhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen\nlevottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.\n\nKuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti\nnuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen\nnuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa\nkauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän\ntodennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.\n\nÄkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin\neriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei\nnäkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman\nmielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli\nnaapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi,\nettä läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.\n\n\"Intiaani siellä huutaa\", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään\nääntä kohti; \"mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.\nTämä on aivan käsittämätöntä.\" Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen\ntoistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle.\nHetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti\nkuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna\nrantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.\n\nVasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa\nymmärsi Ripley täysin asian laidan.\n\nKalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan\nmallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan\npäällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja\nmaalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä\nuhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja\nkuolemasta.\n\nHän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.\n\nNuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla\nsyntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä\nvihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin\npetollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään\noleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä,\nvaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin\nsoturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.\n\n\"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi\", sanoi Ripley tuntiessaan\nintiaanin heimomerkit, \"ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono.\"\n\n\"Mikä on hätänä, ukkoseni?\"\n\nKalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan\nmetsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen\nhengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka\nsuuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota\nkaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa,\nettä valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.\n\nHän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi\nmurteellisella englannin kielellä:\n\n\"Käynyt huonosti -- Mul-keep-mo kipeä.\"\n\n\"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?\" kysyi nuorukainen\nperäytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.\n\n\"Minä Kalkkarokäärme\", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä\nilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten\nkeskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa\ntuntiessaan hänet.\n\n\"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa\", sanoi\nRipley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen\npuoleen. \"Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu\nkenelle hyvänsä.\"\n\nJonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman\nMul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että\nvasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi\noli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.\n\n\"Mitäs nyt teemme?\" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin\nylöspäin kääntyneitä kasvoja. \"En ole välskäri enkä voi sitoa\njalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne\nsiellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä\nvihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti.\"\n\nTämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi\nselville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet\nilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun\nvihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän\nvarmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.\n\n\"Hän on suuri soturi\", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen\nkysyvän katseen, \"hän, valkoinen mies -- se Kenton.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään\nylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen.\n\"Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää,\nkuinka hän jätti teidät henkiin.\"\n\n\"Suuri soturi luuli -- Kalkkarokäärme kuollut.\"\n\n\"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari\",\nsanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille\nhäivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. \"Mutta nyt ei ole aikaa\nmuistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se\nmyrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en\nymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän\npaikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami.\"\n\nNäitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen.\nKalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi\ntäydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään\nkaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan\nintiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään\nasiasta parhaimpansa mukaan.\n\nMul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana,\nja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää\nkohti.\n\nTämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei\nollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen\nveljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle,\nkun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen\nhätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja\nkoska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana,\nettä hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin\npäästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.\n\n\"Sitten on asia selvä\", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa.\n\"Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä,\nniin minä kannan teitä.\"\n\nMul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti\nvielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan\npakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei\nhänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä\nja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen\ntajuissaan.\n\n\"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa\", huomautti Ripley, kun\nMiami oli hiukan vironnut. \"Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki\nkäy hyvin.\"\n\nNuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen\nkäsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään\nkäsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien\ntaipeesta tukien häntä siten.\n\nOlen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy\nselville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat\nvieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.\n\nNoustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja\nomansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta\nBrayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia\naseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä\nsuurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.\n\n\n\n\nV.\n\nRIPLEY JA SHAWNEET.\n\n\nBrayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin\nniin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen\nmiehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.\n\nMul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti\neteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin\nnopeasti.\n\n\"On hyvin merkillistä\", ajatteli nuorukainen, \"että koetan auttaa\nsoturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti\nsen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja\nkuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli\npoikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka\npaljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia!\nMutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu.\"\n\nRipley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan\npenikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä\nmurteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.\n\n\"Ei mitään hätää\", vastasi toinen sydämellisesti. \"Kun tunnen\nväsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä\nkulkea jonkun penikulman.\"\n\nBrayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan,\nkunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.\n\nAvuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan\nhuudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin\nkuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.\n\nVastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja\nluulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.\n\n\"Ah!\" huudahti Ripley, \"nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole\ntäältä kaukanakaan.\"\n\nKuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä,\nvaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla\nMiami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.\n\nKoska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen\nonnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli\nluultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.\n\nSentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen\navoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen\nShawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo\njulma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin\nmetsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.\n\nVaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään\nmielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä\nnähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.\n\nEräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli\nheidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan.\nSaavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa\nmaahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta.\nVaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla\nkielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja\npäällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin\nMul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja\njos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta\nminuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään\nkohotettu häntä vastaan.\n\nRipley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi\njonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään\ntekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät\ntapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.\n\nShawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan\nlyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti\npikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli\ntehtävä.\n\nKumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän\nkäsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin\nmerkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka\nkuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja,\nennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.\n\n\"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita\", huomautti Ripley ymmärtäen,\nettä soturi oli saanut hoitoa. \"Tahdon sanoa teille hyvästi,\nMul-keep-mo.\"\n\nHän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä\nkasvoillaan outo ilme.\n\n\"Ei mennä -- pian pimeä -- jäädä tänne -- täällä ruokaa.\"\n\n\"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen\nsoturi ei pelkää yötä.\" Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä\nsydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella\nheilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat\nhäntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.\n\n\"Hyvä on\", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. \"Enpä\ntiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei\nMul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle.\nToiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia\njuuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet\npäinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa\nvähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä.\"\n\n\"Olisi liikaa\", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea\naloitettuun suuntaan, \"toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin\nlopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs\nheistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa,\nkoska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan,\nja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin\nystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja\",\nlisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, \"kuka tietää, jollei hän pistä\npuukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu\nolemaan hänen suopeutensa tarpeessa.\"\n\n\"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin.\nHe eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,\nvaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut\navuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä.\"\n\nTapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin\nkuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi\nusein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran\nkulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos\nshawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää\nheidät jäljiltään.\n\nBrayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus\noli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien\nintiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta\nsotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille\nhävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon\nKenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat\nmetsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä\nolevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin\nhe veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.\n\nVaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä\nainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän\noli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.\n\nSiellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat\nsotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä,\nniin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä\nyhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen,\nmutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs\ntehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti,\nettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut\ntiedusteluretkellä.\n\nYö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla\nvallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon,\nmutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle\nyötä.\n\nSilloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa\nshawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti\nlevähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.\n\nEttä hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään.\nOikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään\nkärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.\n\nPysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen\nmurskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan\nkorkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan\nmaata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva\npiilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.\n\nRipley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut\nitselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy\nvieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin\nolisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman\npäässä.\n\n\n\n\nVI.\n\nILOINEN KOHTAUS.\n\n\nValojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se\ntuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja\npäivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton\nRipley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden\nsiemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli\nhetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: \"Jos Kentuckyssä tahi\nOhiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin\nminulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen\nkimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen\ntehtäväni tänä päivänä.\"\n\nPuron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut\njanonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin\neläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska\npolkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli\ntodennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.\n\nSen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin\nollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli\nerinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen\nmetsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana\nolisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.\n\nOnnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt\nkätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa.\nSe kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti.\nHän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.\n\nParia minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset\nsarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja\noli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue\noli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät\nmetsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin\npeloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä\nnähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle,\ntaivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.\n\nBrayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä,\njolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula\ntappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään\npyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen\nsuureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla\npuolelle, jossa hänkin oli.\n\nJuostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.\n\nBrayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman\nsyystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli\noli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka\nnuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin\nvikkelämpi.\n\n\"Varmaankin joku intiaani\", murahti nuorukainen, \"ja jos aion saada\nitselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!\"\n\nMetsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään,\nilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi\npolkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun\nmetsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin\nseitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen\npukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana\nhänen hartioillaan.\n\nHänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen\nainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan\nhaussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron\nreunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.\n\nTuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka\nsiinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi\nniin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen\nvieressä.\n\nSilloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein\nsotilaallisesti tervehtien:\n\n\"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi.\"\n\nNuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta\nsilmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy\nhänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.\n\n\"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä\nmailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti.\"\n\n\"Kotisi ei siis ole kaukana?\"\n\n\"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?\"\n\n\"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?\"\n\nMerkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin\nvastaukseksi hänen kysymykseensä.\n\n\"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan\npuutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää\nsyötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven\nsamasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista\naamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?\"\n\n\"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun\nviimeksi söin.\"\n\n\"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin\nsinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa.\"\n\nTämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi\nnostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton\nRipleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti\ntietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.\n\nHän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi\nympäri odottamaan seuralaistaan.\n\n\"Noin voisin minäkin tehdä\", sanoi Ripley ihaillen, \"jos minulla ei\nolisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti\nkahlata ylitse.\"\n\nNäin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti\neteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään\nraivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä\nrakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia\nyhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.\n\nSavupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä\nvarhaisesta hetkestä huolimatta.\n\nSiitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut\nouto tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä\nasuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat\nkeski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo\nesitetty.\n\nTuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli\ntapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan,\nmutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus\nvanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?\n\nHe tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään\nolevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.\n\nBrayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän\nesi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä\nasioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana\ntoisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku\nuudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien\nhalki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet\notettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi\nviipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.\n\nOtettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään\nniin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita\nviipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.\n\n\"Missä on Scip?\" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen\nja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.\n\nScipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka\noli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän\npaikkaan.\n\n\"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on\", vastasi mr Sutherland;\n\"hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia\npäiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule\nkotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti\nnäe häntä muutamiin päiviin.\"\n\n\"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?\" kysyi Brayton\nRipley.\n\n\"Mitä pelkäämistä siinä olisi?\"\n\n\"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla.\"\n\n\"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu\", huomautti uudisasukas\nvälinpitämättömästi. \"Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne\nasumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä\nmenemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen.\nSiitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio\nminusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä,\nBrayton?\"\n\nHeidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla\nliikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia,\nettä intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat\nhävitysretkeä rajaseudulle.\n\n\"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?\" kysyi mr Sutherland\npainolla.\n\nBrayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.\n\n\"Mitä näit?\"\n\n\"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän\nmyöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He\nolivat kaikki sotamaalauksessaan.\"\n\n\"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa\npelätä.\"\n\n\"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä\", lisäsi Brayton, \"Kalkkarokäärme ei\nkykene mukaan vähään aikaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nNuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo\ntietää.\n\nKuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet\nhyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan\nrajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että\nhän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle\narmeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.\n\n\"Joka tapauksessa\", sanoi uudisasukas, \"teit kristityn velvollisuuden,\nsillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana\nmeille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma\nsiitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin.\"\n\nKukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.\n\n\n\n\nVII.\n\nYSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.\n\n\nEräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä,\nOhio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan\nsynkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia\npaikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä\nVesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin\npari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan\nlähellä.\n\nKanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa\nharvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani,\nkansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.\nHänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen\nvielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä\nverraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien,\npottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen\nuranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera\nvihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut,\nmutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä\nnuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli\nvuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein\nkuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut\nvelkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut\nintiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista\nmielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo\npunainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään\nhänelle todellisen vastapalveluksen.\n\nKanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki\nkäyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton\nRipley, teille tuttu edellisistä luvuista.\n\n\"Vuosi sitten\", ajatteli hän, \"olin viimeksi Silas Sutherlandin luona.\nSiitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten\nrakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa\", lisäsi\ntuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.\n\nJonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui\nmielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen,\nja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin\nhänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut\nvertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi\nollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa\nvuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.\n\nMutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan\nsyytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää\ntuskaa.\n\n\"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet\nesiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle\nuudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa\nehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu\ntuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja\nsotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden\nihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi\nmuuttuva hävityksen maaksi.\"\n\nIstuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa\nolentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin.\nMiamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten\nvieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa\nleikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat\nja julmat kasvojen piirteet -- roomalainen nenän muoto, ulkonevat\nposkiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat\nyhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.\n\nAmerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset,\nmutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä\nkuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin,\nkäyttääksemme äskeistä vertausta.\n\nHuopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli\nkylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen\nalla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka\nhihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla\nhänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja\nsotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä\nolivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea,\nmikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua\nmetsissä.\n\nBrayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli,\nniin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja\nhänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin\nnykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen\nja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme\noli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä\nshawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja\neränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa\nvaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.\n\nMiami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa\nyläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän\nheilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton\nistui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli\nmelkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin\nkiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti\nmeloessa.\n\nHeidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman\nhartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt\npuunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia\nlukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea\nalaspäin sujui aivan äänettömästi.\n\n\"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin\", jatkoi nuorukainen\nmietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, \"kun kuulin,\nettä melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen\nlähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli\nkiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja\nolemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet\nmuut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän\noli ajoissa huomannut erehdyksensä.\"\n\nSanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin\nilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan\nniin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet\nheitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin\nturvapaikkaan.\n\n\"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin\nluokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani\nhänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet\nheimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän\njohtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad\nAnthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule,\nennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen.\"\n\n\"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi\ntulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman\ntoivoton\", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. \"Sinne on\nlähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja\nmökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit\nlöytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen\nolemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen\nasukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin\npako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet\ntiedon ajoissa!\"\n\nKoettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja\nkuiskasi:\n\n\"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme\nlähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme\nvoi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin\nja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen.\"\n\nEhkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä\nvastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan\nvasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.\n\n\"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani\nmukaan\", muisteli Brayton, \"ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin\nmerkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä\nhän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on\nsotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä\nsuurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä\nsoturiveljiensä raivolta. Mutta\", lisäsi nuori Ripley, \"hän ei ole\nkiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani\nystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan\nSutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni.\nOnpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi\ntoivoa.\"\n\nMiami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan\nrannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt\nkanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi\nja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran\nilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän\nturviin.\n\nHeidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton\nkeskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön.\nVaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat\nsilmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta.\nNuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen\nkertaa lujempi kuin hänen omaansa.\n\nSillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja\nmutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja\nvasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden\nsijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia\npilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa\nvaltiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät\nheikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon\nhedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä\nyössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto\nuhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin\nihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.\n\n\"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin\", sanoi Ripley, \"hän on aina\nvaruillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on\nnähnyt jotakin epäilyttävää!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nTUSKAA.\n\n\nParia sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä\nMiami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja\nintiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle\npäästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa\nliikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.\n\nMutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului\nKalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: \"Hugh!\" josta hänen kumppaninsa\ntiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin,\njoka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen\nkajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa\njoesta.\n\nRautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis\nrusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin\nsamankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi\nkeksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio -- se on\nainoa selitys.\n\n\"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?\" huomautti Brayton\nkysyvään äänensävyyn.\n\n\"Kyllä; siellä intiaaneja -- heillä nuotio\", vastasi Miami\nmurteellisella englannin kielellään.\n\n\"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?\"\n\nIntiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut\nmyöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma --\nsiellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.\n\nRipley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla\nja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti\nkulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut,\nniin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta\nnyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin\nlähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän\nhiljaisuuden vallitessa ympärillä.\n\n\"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään\", sanoi Brayton.\n\"Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä\nvalkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?\"\n\n\"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla\", vastasi Mul-keep-mo;\n\"akoilla aina kiire! -- sotureilla ei milloinkaan.\"\n\n\"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän\", sanoi nuori Ripley,\njoka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. \"Kun Mad Anthony\nmiehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli\nkiire.\"\n\n\"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford,\nkenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat\nniin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää\npäänahan, jollei rientänyt.\"\n\nNuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.\n\nVaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi\nnurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman\npäänsä joka paikassa.\n\nBrayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:\n\"Hugh\", ja intiaani taukosi melomasta.\n\nKanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä\neteläiseltä rannalta.\n\nKuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva\nnuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion\nkohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei\nollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei\nvoinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan\nvoinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle\nkokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja\nulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.\n\nBrayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen\npoikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän\npäässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua\nlähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan\nkaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.\n\n\"Vai niin\", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, \"näettekös mikä se on,\nMiami?\"\n\n\"Kyllä, se on pelästynyt -- sillä kiire.\"\n\nIso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa\nkohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia\nmeloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä\nhuolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän\naikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen\nvaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli\nkylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät\njatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.\n\nPeuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet\neläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut\njokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.\n\n\"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!\" ajatteli nuori Ripley ja\nhänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän\ntyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun\neläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.\n\nJuuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi\njo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi\nkiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.\n\nOjentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen\nkanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä.\nViimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin\nvasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin\nlähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut\nkättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja\nkumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.\n\nPeura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän.\nUudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen\nkiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista\nja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka\non järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.\n\nMikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen\npään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun\nvalossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava\nkanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle\nsaavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.\n\nMul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet\nsanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken\naiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa,\njoka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman\njärjestys oli aivan järkytetty.\n\nÄkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut\nkiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli\nymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että\nMiami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.\n\nBrayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä\nluultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden\npäästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli\nkuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla\nsanomatta:\n\n\"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen\ntapaan.\"\n\nHilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut\nsilmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa\nja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä\nnoiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs\nvalkonaama oli nähnyt hänen nauravan.\n\nMutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia\nhänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi\nnopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin\nlähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa\ntapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa,\nja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin\nkeralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.\n\nBrayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta\nennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden,\nMiami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä\ntakaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan\nhän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:\n\n\"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?\"\n\nHuomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus\nBrayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran\näkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä.\nTavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut\nhiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen\npoikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään\nrannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.\n\nMikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin\nsanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?\n\nValppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin\nperinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät\nominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle\nihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia,\nettä peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle\npudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä\ntakaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut\nvihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.\n\nBrayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa\nvastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän\nvaikeni.\n\nKalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää\ntaaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut\nsinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle,\njolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon\nlyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen\nmuistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla,\nettä rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen\ntarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi\nvoinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä\nerehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.\n\nMiami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti,\njolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton\nliikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan\npuiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti,\nettä heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti\nrannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei\nvirta voinut viedä sitä mukanaan.\n\n\"Ole tässä -- odota -- Mul-keep-mo tulee pian takaisin\", sanoi Miami\nottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle.\nSitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin\näänettömästi ja nopeasti kuin aave.\n\n\"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita\", mutisi nuori\nRipley, \"ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin\nhän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä\nmuuta kuin odottaa.\"\n\nYksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan\nyksinäiselle uudistalolle metsään.\n\n\"Matka sinne ei ole pitkä\", mietti hän, \"ja jos Miami ajattelee jokea\nmyöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan\nmennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka\nOhio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä\nmaitse.\"\n\nNiin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista,\nmutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön\nnuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme\nIoukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin.\nHän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin\ntullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi\nja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa\nkiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta\nmuussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä\nmajaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten\ntuhoamisessa.\n\n\"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi\", päätti Brayton asioita\nharkittuaan. \"Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan\nasukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei\nole.\"\n\nMul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja\npunaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja\nyhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon\nkaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin\nkansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen\nsäälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita\noli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon\nuhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken\ntaitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli\npäättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan\ntuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle\nkerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt\nmitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.\n\n\"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan\", ajatteli vahtiva nuorukainen\nkuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.\n\nMiamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän\nolisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti,\nniin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.\n\nNuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt.\nVaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei\nilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.\n\nJa hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua\nhän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei\nollut milloinkaan ennen nähnyt.\n\n\n\n\nIX\n\nUUDISTALO.\n\n\nTuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia,\nkarkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat,\nsivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen\naarniometsissä.\n\nSe oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän\nkirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan\nperikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen\npalvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri\nnimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran\nuskollisuudella.\n\nSutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä\nvallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen\ntyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn\nsotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita\nintiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit\nmilloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa\nGreenvillen sopimusta.\n\nMutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas\nSutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea\nmuutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain\nsalvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin\nne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani\nei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä\nampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan\nShawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa.\nYksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli\nyöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin\ntammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka\nuudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää\nsen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän\nkummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia\nhurjimpiakin iskuja.\n\nVaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa\nlujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka\nkävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi\nsitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen\nintiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan\nseinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen\nkatto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen\nkauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet\nolivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä\nselityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi\nkäyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli\nvakavinta laatua.\n\nItse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli\nperinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit\nkasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa\nScipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen\nvuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä.\nUudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a\npyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa\nmaanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.\n\nÄidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat\nvaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien\ntoiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi\nuhannut heitä.\n\nSilas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen\nuskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin\nniin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä.\nHeidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat\nuskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: \"Ole työssäsi ripeä,\nhengessäsi palava ja palvele Herraa.\"\n\nKun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä\nkertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias.\nHänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin\nmyönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään\nkaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen\nvelvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän\noli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti\nkaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.\n\nNoin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa\nOhio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen\nlähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman\npäässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa\nyhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta\njoita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien\nonnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja\nvähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen\nkäytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät\nantaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa\nheikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen\nalkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta\ntoiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia.\nSutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta\nautiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään\nsiellä, kunnes myrsky oli asettunut.\n\nAsia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei\naikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän\noli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan\nmajan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi,\nvaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.\n\nHän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut,\nvoinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin,\nkun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden\nolevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle\nhäntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka\nharhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien\ntyö olisi siten mennyt hukkaan?\n\nVihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä\nasiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä\nvaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia\ntietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja\nsaataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien\nsaapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.\n\nScipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä\nmatkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin,\nmutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä\nuudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi\npäiväksi.\n\nKuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän\nkuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen\nvalppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle\nilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen\npoissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja\nylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti\nruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen\nilmestyisi.\n\n\"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi\", murisi tuo vahvaraajainen\nScipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa\nkotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. \"Heidän\nolisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan,\noikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät\njaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta,\nkun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät\nkuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja\nhuomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he.\"\n\nSamana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen\nauringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään\nja lähti sitten etsimään eläintä muristen:\n\n\"Jotakin on hullusti -- tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt\nlehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi.\"\n\nNeekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin\njärkyttävällä tavalla.\n\nAurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun\nuudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen,\njossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin\nhuomauttaa.\n\nÄiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja\nuutisia.\n\n\"On käynyt niin onnettomasti\", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon\nja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli\nValmistanut, \"että olemme odottaneet liian kauan.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi\nhuolestuneena miehensä vakavia kasvoja. \"Kuinka voi olla liian\nmyöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?\"\n\n\"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä\nkanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. -- Missä on Scipio?\" kysyi\nhän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.\n\n\"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä.\"\n\n\"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme\nmyöskään enää näe\", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa\nennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.\n\nIsä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.\n\n\"Olen ollut varuillani koko päivän\", sanoi hän, \"ja tänään iltapäivällä\nnäin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan\nsuuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini\npiilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä\nrantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti\nintiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin\nmetsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon.\nKoolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki\nolivat sotamaalauksessaan.\"\n\n\"Mutta, isä\", sanoi Alice, \"ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle;\nkuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?\"\n\n\"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan\nodottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä\nkuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni\naivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he\nosoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin\nselvästi erottaa taivaanrantaa vasten.\"\n\n\"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja\nluulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan,\njolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että\npunanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata\nmeidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään.\"\n\n\"Miksi viivyttelemme sitten näin?\" kysyi vaimo hypäten tuolilta.\n\"Paetkaamme heti, vielä on aikaa.\"\n\n\"Ja yön pimeys auttaa meitä\", lisäsi Alice nousten; \"lähtekäämme heti.\nMutta kuinka Scipion käy?\" kysyi hän.\n\nMutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos\nikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.\n\n\"Myöhäistä! myöhäistä!\" läähätti hän; \"intiaanit ovat jo täällä!\"\n\n\n\nX.\n\nSAARROKSISSA.\n\n\nUudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa\njännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan\nIiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa\nluona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa\nsuorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti,\nettä intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa\nheräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi\nvaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.\n\nPuolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä\nkatsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään\nrauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa\nmukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin\nsuoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä\nolisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän\ntulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän\nhirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän\nvihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.\n\nHeidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon,\njoka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin.\nNäillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä,\njota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän\npitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat,\nepäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty\nvielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä\neriskummallisimpiin kuvioihin.\n\n\"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita\", kuiskasi uudisasukas vaimolleen\nja tyttärelleen; \"olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa.\"\n\nPerheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli.\nTyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan\npuusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen\nvaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät\nVoineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin\netuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä\nnoiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis\nmökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.\n\nTutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään\npoikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua\nsalamannopeasti.\n\nKuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin\nilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät\nperäkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he\nmuuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin\nsotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme\nrinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti\njoukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli\njoukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen\nhartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin\nharvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka\npeittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot,\njoita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille\nulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että\nsitä on mahdoton kuvata.\n\nSutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset\nrenkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja\nsiellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia\npiirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että\nhän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi\nnäkemällä, kuka hän oli.\n\nHän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs\nShawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin\nintohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista\nrotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin\nyhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut\nasukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut\nsotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen\nkilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli\nuseat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin\nvalkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti\nliikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.\n\nTuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja\ntaitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän\nkimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan\ntaistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan\nkimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin\nulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]\n\n\"Seis!\" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän\npäähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. \"Sanokaa mitä haluatte.\"\n\nKaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma\nHaw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli\neteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.\n\n\"Seis!\" jyrähti portailta, \"tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet\nkäskemättä luokseni?\"\n\nIntiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan\nperäytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen\npakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja\nnoin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta\novesta hän pysähtyi.\n\n\"Kuinka voit, veljeni?\" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin\nkuin muut heikäläiset.\n\n\"Sano mitä tahdot\", koveni Sutherland.\n\n\"Shawnee-soturit väsyneitä -- ovat metsästäneet kauan aikaa -- tahtovat\ntulla veljeni majaan lepäämään -- menevät sitten tiehensä.\"\n\n\"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua\nmetsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?\"\n\nTämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä\nintiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen.\nMikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä\ntavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä\n\"akka\".\n\n\"Shawnee-soturi ei ole akka -- tule antamaan kättä veljellesi.\"\n\n\"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa\nhänelle kättä.\"\n\nTämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että\nkuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki\ntällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän\naikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän\nei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli\nrohjennut evätä hänen pyyntönsä.\n\nNoiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut\naika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat\nkaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta\ntuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin\nnäkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään\nja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin\nsotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa\nkädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa\nmelkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle\nolisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt\nvoittanut uudisasukasta valppaudessa.\n\nTaimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt\npyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja\nsalakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan\ntäyteen vireeseen.\n\nVaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon\nkömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen\nnousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla\npuheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä,\njoka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.\n\nTuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta.\nViritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen\nposkelleen ja laukaista.\n\nHaw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä\nsotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen\nkätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:\n\n\"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan -- valkonaama pian tapettu\n-- muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä\" --\n\nPäällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan\nmyöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että\npäällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut\nollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan\nnähdessään sovitun merkin.\n\nHaw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja\nlausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen\nmaalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi\nlaukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut\njulkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.\n\nSe tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli\nvieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä,\nja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven\nkiinni.\n\n\"Nyt, Polly, salpa paikoilleen\", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy\npamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen\nvaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä,\nmutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen\noikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen\npäähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi\noli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä\nsillä kertaa ulkopuolelle.\n\nOdotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi\nhämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät\nsen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja\nkulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.\n\n\"Tuo tietää taistelua\", sanoi isä, \"ja meidän on koetettava parastamme.\nYstävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa.\"\n\nPuhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon\nääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin\njälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin\nkääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.\n\n\"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä\nhelposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä\", sanoi\ntyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; \"ja kuullessani teidän sanovan,\nettä hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua\nhänet siihen paikkaan.\"\n\n\"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin -- joka tapauksessa ei kukaan\nolisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että\nhillitsit itsesi.\"\n\n\"Niin olen minäkin\", vastasi Alice. \"En milloinkaan ammu ketään,\nvaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin\npelastaakseni ystävääni tahi itseäni.\"\n\n\"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua.\nPelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin\ntiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on\nmuuta tekemistä.\"\n\nNoita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi\nalemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa\noli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen\nkerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan\nvaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi\naivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon\nkuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin\nkauan kuin luukut olivat paikoillaan.\n\nKun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä\nolisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä,\njoka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan\ntarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui\njokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota\nvihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.\n\nUudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu\nja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen\noikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan\nruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa\ntilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka\nviimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat\nturmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin\nsellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa\nsillä kannalla.\n\n\"Olen huolissani Scipion tähden\", sanoi Alice lopetettuaan syömisen.\n\"Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan\nsitten.\"\n\n\"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan\nystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt.\"\n\n\"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen\", sanoi äiti, \"ja minä olen\nmelkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin.\"\n\n\"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään -- olkaa hiljaa!\"\nlisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.\n\nAterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi,\nettä joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli\nniin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan\novea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.\n\n\"Intiaanit ovat palanneet\", sanoi hän matalalla äänellä.\n\nSitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja\nvedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa.\nJoukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien\nsalavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.\n\n\n\n\nXI.\n\nSCIPION SEIKKAILUT.\n\n\nScipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.\n\nHän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin\nsäännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän\nolisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti\nmetsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan\nmajasta Viivyttelemättä.\n\n\"Semmoistahan se aina on\", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland\nei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä\nvaroituksista. \"Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki\nluulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut\naikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään\nrauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet\nkamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se\nlehmän halvattukin on taas joutunut?\" huudahti hän pysähtyen ja katseli\nympärilleen pimenevässä metsässä.\n\nPäästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa\ntietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava\npolku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin\npoikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi\nkokonaan.\n\nScipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän\nitsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä.\nSynkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen\nmahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta\ntahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä\nenemmän.\n\n\"Se harmin kappale\", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä.\n\"Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste\ntällä tavoin.\"\n\nPolun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja\ntyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin\nkäydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen\najovitsa.\n\n\"Kas siinä!\" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen\nsen taskuunsa; \"kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä\nvoitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi\nmenetellä näin halpamaisesti. -- Ohoh!\"\n\nSuoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.\n\n\"Tuossahan se nyt on!\" kuiskasi hän; \"ja ellen erehdy, min se on minuun\ntakaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun.\nSaanenkohan sinut hyppyyseen?\"\n\nNaurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä\neteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli\näänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli\nvihansa esinettä.\n\nHänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa\nmahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin\nlujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman\nhuolimattomuuden.\n\nSe oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja\naavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa\nja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin\nei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi\nhypännyt seisoalleenkin.\n\nTarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä\nsen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.\n\n\"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla\nkotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä\ntemppua.\"\n\nOtaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski\netukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku\nsattunut -- jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut\n-- vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka\nerehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin\nnopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä\nvälittämättä.\n\n\"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!\" läähätti\nhän, \"se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!\" Asian laita oli todellakin\nniin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja\njonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin\nolikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan\naavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.\n\nOlosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa,\nettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri\nmitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä,\njolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja\nhidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.\n\nOlisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään,\ntahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin\nerehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja\nkoetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen\nnelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.\n\nScipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi\nsilloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan\nniin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen\nhän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei\nkukaan ajanut häntä takaa.\n\n\"Olen pahoillani tuon puun tähden\", sanoi hän, \"sillä tiedän, että\npäälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu\nVoinut nähdä minua, kun olen niin musta.\"\n\nHän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa:\nkarhua ei näkynyt eikä kuulunut.\n\nScipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään.\nHän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain\niskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen\nitsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka\nhänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.\n\n\"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman\npäähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä\nniinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta.\"\n\nHänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua.\nKiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle\nuudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja\nkuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa\nmakaavaan lehmään.\n\n\"Nyt et kujeilekaan kanssani!\" huudahti hän hypäten taaksepäin; \"ehkä\noletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua\nlyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka\nkäski!\" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta,\nettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein\nkompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä\nolivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä\nja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta,\njoka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja\noksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.\n\nEdessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä\nkuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli\nhillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.\n\nScipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä.\nHän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan\nsyvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:\n\n\"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla\nlyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta\nmissä ovat intiaanit?\"\n\nHänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä\nhämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa\nja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan\nvieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet\npaikalle tulen houkuttelemina.\n\n\"Mitä kuuluu? mitä kuuluu?\" sanoi toinen maalauksilla koristettu\npunainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.\n\nTervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo\nsäikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.\n\nOli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas\nSutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn\npuoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut\nepäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen\nasukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti\naseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan\nmajasta, mutta joilta se evättiin.\n\n\"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti\", sanoi luhistunut Scipio\nvapisevalla äänellä. \"Miten on väkenne ja ystäväinne laita?\"\n\n\"Mene, mene\", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten\nsuuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin\nmökki oli.\n\n\"Hyvä on\", vastasi Scipio totellen, \"en tiennyt oikein mitä tehdä,\nmutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan.\"\n\nHän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja\nvaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei\nuskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat\nnuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.\n\n\n\n\nXII.\n\nRIPLEY VAARASSA.\n\n\nMuistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa\nMiami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli\nerään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa\nystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä\nhiipivä intiaani olikin vihollinen.\n\nNuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin\naskeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että\nhän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.\n\nHän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta\nsuunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen\nlävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija -- eräs\nshawnee-soturi -- oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa,\nettä saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.\n\nHänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja\nhiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli\nlaitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu\nheimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota\nnimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu\nniin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle\nhaarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli\npujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät\nintiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.\n\nKoska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että\nsäikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan\notaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen\nmenettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura\ntoisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.\n\nEi voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli\nluodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen\nvyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä\ntarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi\nhän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti\nhengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen\nvikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei\nrupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki.\nSeuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa,\nettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.\n\nHän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin\nlähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea\nkädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi\nhalunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän\nkeskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi\nhillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla,\nettä soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.\n\nKiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt\npaikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää\nollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.\n\nMutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli\nrannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin\nMiami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan\nmuutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka\nantaisivat omistajansa ilmi.\n\n\"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen\", ajatteli nuori\nRipley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan\nkimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen\ntilanteeseen.\n\nMutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin\ntaivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen\nShawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää\nvalkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein\nhipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta\nkahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.\n\nHetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen\nhiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme\nilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.\n\n\"Kaksi -- kolme -- neljä Shawnee-soturia ja kaksi -- kolme miamia\nvahdissa\", kuiskasi hän. \"Haluavat saada selville, mikä peuraa\npelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä.\"\n\n\"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?\" kysyi Brayton, jota ystävänsä\nharmittelu huvitti; \"peurahan tuli suoraan meitä kohti.\"\n\n\"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli.\"\n\nOli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä\nja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta\npäättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen\nmolempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea\nkanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin,\nettä tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän\npalveluksen.\n\nMiami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä.\nHe saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän\nläpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin\ntahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle\nrannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.\n\nBrayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan\noma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän\nystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle.\nSitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään\nalkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä\nrannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä\nmolemmilta rannoilta.\n\nKävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen\nalkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja\nVastasi amerikkalaiseen tapaan:\n\n\"Kuka olet, veljeni?\"\n\n\"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?\"\n\n\"Mul-keep-mo\", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi,\njoka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. \"Miksi veljeni on\nrannalla vahdissa?\"\n\n\"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt\ntuota isoa kanoottia?\"\n\n\"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan.\"\n\nNäiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia,\nilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti.\nHänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt\nepäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli\nkaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista\nepäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan\ntaitonsa.\n\nKanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta\nkanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä\nliikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.\n\nToisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän\nloiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne,\ntänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa\nhän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen\nedellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan\nleirinuotion alapuolelle.\n\nMiami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa\nkohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa\nkyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä\nsuurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä\nkohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle\ntaiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän\nsaattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli\nonnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia,\nettä vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi\ntodennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.\n\nNoiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat\nkeskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein\ntukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän\nsanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan\nhämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia\nMiami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti,\nettä jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan\nkimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki\nja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka\nhe aikoivat hävittää asukkaineen.\n\nNoin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle\nhyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet\nuudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen\nkansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen\ntungettelijoille ja maansa anastajille.\n\nVaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat\nuudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi\nselville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa\npoltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa\nonnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että\nhänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen\ntarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin\ntaitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään\nepäiltävää.\n\nKoska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden\nkahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen\nuudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan\nheti vapautua matkustajastaan.\n\nHän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen\nkanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa,\njossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään\ntarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se\nnäytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai\nsen irroitetuksi.\n\nKaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit\nehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun\nMiami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat\nnähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät\nkuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen\nkatoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo\nsanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon\nkevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja\nhyppäsi rannalle, \"Odota Mul-keep-mota aukeaman luona\", kuuluivat\nsanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori\nRipley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei\nkäynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että\nKalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän\noli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.\n\n\"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni\nheistä\", mutisi Brayton iloiten, \"mutta tähän olisin päässyt ilman\nkanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me\nolisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta\nMiami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä\nen sitä käsitä.\"\n\nYksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta\nsykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia,\nettä he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin\nmielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä\nunohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin\najassa.\n\nUsko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen\nhartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä\nkohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä,\nvaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.\n\n\"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa\nparissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla\nse kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan\nhän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin --\" Brayton\nravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton.\nHän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta\nvähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt\nmatkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.\n\n\"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa\", päätteli hän.\n\"Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi\nparempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä.\"\n\nBrayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun\nhän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi\nhäntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut\npimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja\nvähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.\n\nMutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä\nitsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan\nkaksijalkainen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMÖKIN LÄHELLÄ.\n\n\nTuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että\nkulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi\neläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen\nvihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.\n\nAinoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen\nhiipivän \"varjonsa\", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla\nhiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta\nlähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.\n\n\"On parasta selvittää tämä asia heti\", mutisi hän astuen lähimmän puun\ntaakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan\nnäyttäytymistä.\n\nNuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan\nvihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä\nrisahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli\nvarissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys\nniiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen\nlehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen\nverran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä\nintiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.\n\n\"Olet mennyttä miestä\", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja\ntähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.\n\nVälimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään,\nettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun\nedestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli\nhävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.\n\nHiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen\nkuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä\nolonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.\n\n\"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!\" huohotti Brayton\nlaskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen\nilmestyi hänen viereensä.\n\nKamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui\npuukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa\nvastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon\ntukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli\nnyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.\n\nMahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen\nMiami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli\nsama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:\n\n\"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni\nkuulee lehtien kahinan -- nostaa pyssyn ampuakseen.\"\n\n\"Olet oikeassa, Miami\", sanoi Brayton, \"olit sillä hetkellä lähempänä\nkuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan\nlähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit\nseuraamalla minua tällä lailla?\"\n\n\"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän\nkulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan\n-- kuulla kaikki.\"\n\n\"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?\"\n\n\"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva -- melkein kuin miamilla.\"\n\n\"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän\nkohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista\nmiamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa.\"\n\nAmerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo\nlaski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.\n\n\"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei\nWyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä.\"\n\nJulmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa\nkohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan\nsoturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen\nkaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa\nnuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui\nkiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan\npuhunut sanaakaan.\n\nSitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa\nolleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli\nhypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden\nintiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin\nläheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen\nystävänsä puolesta.\n\nKoska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä\npakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan\nmatkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa\nliikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.\n\nSiten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä\nseuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen\nja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä\npani hänet koetukselle.\n\nTähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen\nkertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti.\nTapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli\niloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka\nhänkin oli harjaantunut metsämies.\n\nHe olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja\nsentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen,\nKalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.\n\nMolemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja\nlähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin\ntaitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.\n\nKahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään\nilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut\npuroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että\ntuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli\nryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi.\nViisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia\npiippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki\nseurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka\nsillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia\nintiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset\nhuolehtimaan illallisen valmistuksesta.\n\nJoukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka\nhuomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt\nja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli\nShawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän\nlihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän\nempimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää\nkiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden\nnenään.\n\nBrayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen\nodottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt\nmuita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon\nottama vanki.\n\n\"Miami\", kuiskasi Brayton ystävälleen, \"kun neekeri on saanut ruoan\nvalmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään\npelastaa häntä?\"\n\n\"Hugh!\" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; \"Mul-keep-mo auttaa\nvalkonaamaa -- ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!\"\n\nVaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei\namerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat\nusein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan\nilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja\nkuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut\nliikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.\n\nBrayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja\nsitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun\nSutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.\n\nNuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten\nMul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin\nnoin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he\npysähtyivät neuvottelemaan.\n\nRatkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen\nsuuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä\npitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista\nintiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat\nhävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko\nvähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?\n\nJa miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi\nja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?\n\nViimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa\nusein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä\npuoliaan vihollista vastaan.\n\nKysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli\nodotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli\ntoimittava olosuhteiden mukaan.\n\nVihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että\nneliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän\nkiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon\nsädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa\nvaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin\nsuuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään\ntoivoa menestyksestä.\n\nEräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi\nsalamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja\nKalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan\nja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen\npuiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo\ntuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei\nnuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä\npuhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan\nkuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.\n\nBrayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä\nseikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut\nhänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti\nBraytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin\nliikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin\ntodennäköisesti huomata joka hetki.\n\nPako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton\nperäytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan\nhätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen\nkanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei\nhäntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli\nkiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia\npunaisia miehiä.\n\nSillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa\npuhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien\nlukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit\nliikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla,\nja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin\nkodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen\nei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli\nnäissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan\nsietämättömän osan.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMIAMI JA SHAWNEE.\n\n\nOn helppoa huomata, kuinka monin verroin etevämpi Miami-soturi oli\nvalkonaama veljeään yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet auttaakseen\nvihollisen saartamaa perhettä.\n\nOllen itse intiaani ja valkoihoisia kohtaan osoittamastaan\nvihamielisyydestä kuuluisan heimon jäsen oli hän myös hankkinut\nvalkonaamojen leppymättömän ja mitä julmimman vihollisen maineen.\nVaikka hän oli useamman kerran auttanut nuorukaista, joka oli kerran\ntehnyt hänelle hyvän palveluksen, niin häntä ei ollut milloinkaan.\nsurettanut, mikäli hän itse muisti, uskollisuutensa oman heimonsa\ntapoja kohtaan.\n\nJos tulisi tunnetuksi, että hän oli pelastanut Brayton Ripleyn, niin\nhän saattoi selittää sen olleen vain vastapalveluksen. Nuorukainen oli\nollut hänelle ystävällinen ja auttanut häntä ja oli tuon vihatun rodun\nainoa jäsen, jota vastaan hän ei nostanut sotatapparaansa.\n\nHän tiesi oman kansansa keskuudessa olevan päälliköitä, --\nkumaraharteinen Haw-hu-da oli niistä etevin -- jotka eivät uskoneet\nsellaista naisellista ominaisuutta kuin kiitollisuus löytyvänkään,\nainakaan ei ketään valkonaamaa kohtaan. Hän ja monet muut hänen rotunsa\nedustajat olivat (runolliset ihmiset uskovat päinvastoin) paljon\ninnokkaammat surmaamaan sotakirveellään valkoisen miehen, joka oli\nruokkinut heitä, kuin riistämään päänahan metsästäjältä, joka oli\npolttanut poroksi heidän wigwaminsa ja murhannut heidän vaimonsa ja\npienet lapsensa. Siis on käsitettävissä, ettei Kalkkarokäärmeellä ollut\nmitään hätää, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä tili ystävyydestään\nnuorta Ripleytä kohtaan. Hän saattoi puolustautua kaikkia syytöksiä\nvastaan, hänen maineensa valkoihoisten leppymättömänä vihollisena\njoutumatta vähääkään kärsimään. Valkonaamat olivat tungettelijoita,\njotka tahtoivat anastaa hänen ja hänen kansansa metsästysmaat, ja\nheidän täytyi kuolla.\n\nTässä kertomani tapaus on laatuaan aivan erikoinen, kun Miami-soturi\ntahtoi ulottaa kiitollisuutensa myös sen nuorukaisen ystäviin, joka oli\nosoittanut niin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Ei kenelläkään\nintiaanilla hamasta Amerikan mantereen löydöstä meidän päiviimme\nsaakka ole ollut niin hellää sydäntä, että moinen teko olisi ollut\nmahdollinen. Miami-soturin uskollisinkaan liittolainen ei olisi\nhyväksynyt sitä, että kiitollisuus Brayton Ripleytä kohtaan ja toivo\nsaada auttaa häntä käsitti myös hänen ystävänsä. Semmoinen joustavuus\nkehittäisi asiat niin, että valkonaamarodun kaikki jäsenet kuuluisivat\nystävyyden piiriin.\n\nKalkkarokäärme oli kuitenkin nyt päättänyt menetellä juuri niin, ja\nsaamme nähdä hänen joutuvan sentähden moneen uhkaavaan vaaraan, vaikka\nhänellä oli niin suuria etuja puolellaan, kuten olemme maininneet.\nHänen täytyi välttämättä olla ovelampi ja taitavampi kuin milloinkaan\nennen, sillä jos hänen toimintansa paljastuisi, niin kansalaisten raivo\nkohdistuisi häneen. Petturia kohdannut kosto on parhaiten ansaittu ja\nmyös armottomin.\n\nViimeisten kahdenkymmenen tunnin kuluessa oli Miamin sydämessä herännyt\neräs epäluulo, joka ei ollut juuri omiaan lisäämään hänen mielensä\nrauhaa. Hänen ja tuon pelätyn Shawnee-päällikön, Haw-hu-dan, välillä\noli ollut pitemmän aikaa jonkinlaista kilpailua, jonka olemassaolon,\nvaikka se ei ollut käynyt ilmi teoista eikä mahdollisesti sanoistakaan,\nmolemmat päälliköt ja suuri joukko heitä sotaan seuranneita sotureita\ntiesivät.\n\nKuten olen selittänyt, olivat miamit ja shawneet liittoutuneet\ntehdäkseen sitkeää vastarintaa uudisasukasten asettumiselle\nlänteen, mutta molemmat heimot kadehtivat toisiaan lakkaamatta.\nIntiaanipäällikköjen keskinäinen vihollisuus vaikutti, etteivät heimot\nvoineet kyllin voimakkaasti vastustaa Amerikan asuttamista. Päälliköt\njohtivat punaisia sotureitaan taisteluun toisiansa vastaan monin\nverroin suuremmalla raivolla kuin yhteistä vihollistaan vastaan. Ainoa\njonkinlainen liitto punaisten miesten välillä oli irokeesien liitto\ntahi Viiden Pohjoisen Heimon liitto. Myöhemmin siihen liittyi myös\netelässä asuva Tuscarora-heimo, jolloin sitä nimitettiin Kuuden\nHeimon liitoksi. Tämän voimakkaan liiton historia näyttää, kuinka\nyhteenliittyminen on voimaa semmoisillakin huonoilla edellytyksillä, ja\nse opettaa antamaan arvoa intiaanipäälliköiden ponnistuksille liittää\nyhteen mahdollisimman useita heimoja vastustamaan heidän kaikkien\nyhteisen vihollisen anastuspyyteitä. Semmoisia yrityksiä tekivät\nkuningas Philip Toivon vuorelta, ottawalainen Pontiac ja shawnee\nTecumseh.\n\nMul-keep-mon asemassa oleva henkilö saattoi helposti käydä\nsairaalloisen epäluuloiseksi, mutta aivan varmaa on, että hän uskoi\nHaw-hu-dan (Valveilla Nukkujan) kuulleen jotakin, joka sai hänet\nepäilemään Miami-soturin uskollisuutta. Viimemainittu ei saanut\nkaikella oveluudellaankaan selville, mitä se oli, mutta hän ei\nepäillytkään, ettei jotakin ollut tekeillä häntä vastaan.\n\nNyt sattui niin, että aukeaman laidassa Kalkkarokäärmeen eteen äkkiä\nilmestynyt intiaani, joka säikähdytti Brayton Ripleyn pakosalle, olikin\njuuri Haw-hu-da, henkilö, jota Mul-keep-mo kaikista vähimmän halusi\ntavata.\n\nSivistyneiden valtiomiesten tapaan salasi kumpikin vastenmielisyytensä\nystävällisellä käytöksellä, joka ei kuitenkaan pettänyt kumpaakaan.\nEnnen pitkää kuohuisi alla kiehuva sappi ilmoille.\n\n\"Veljeni Kalkkarokäärme on heimonsa uljaimpia sotureita\", tervehti\nShawnee tuntiessaan Miami-soturin, joka vastasi yhtä teeskentelevästi:\n\n\"En olisi sitä, jos olisin shawnee, sillä itse Tecumseh puhuu hiljaa\nValveilla Nukkujan läsnä ollessa. Kenenkään majaa eivät useammat\npäänahat korista kuin veljeni, ja hänen jalkansa ja kätensä eivät\nmilloinkaan väsy metsästämään 'pitkäpuukkoisia' ja valloittamaan\ntakaisin metsästysmaitamme.\"\n\n\"Veljeni Kalkkarokäärme ei myöskään varoita, kun hän on iskemäisillään,\nkuten käärme tekee, jonka nimeä hän vastaa. Hän on kanootillaan\nsoutanut pitkän matkan voidakseen auttaa veljiään, ja kun soturit\nlähtivät venheestään kiirehtiäkseen aukeamalle, oli Kalkkarokäärmeellä\nniin hoppu, että hän poikkesi tieltä ehtiäkseen perille ennen heitä.\"\n\nLukijan mielestä ei Shawnee-päällikön huomautuksessa ollut mitään sen\ntärkeämpää, mutta sanat olivat yllättävimpiä, mitä Mul-keep-mo oli\nmilloinkaan kuullut. Hän oli toivonut, ettei kukaan ollut huomannut\nhänen poistumistaan maihinnousun jälkeen Ohion puoleisella rannalla,\nmutta kun Haw-hu-da ei ollut siinä joukossa, niin oli joku soturi\nilmeisesti kertonut asian päällikölle. Oli myös selvää, ettei kukaan\nolisi ilmoittanut päällikölle sitä, ellei hän olisi kuulustellut\nsotureita.\n\nVaikka Miami-soturi ei voinutkaan saada asiasta tarkempaa selkoa, niin\nhän ymmärsi kaikesta Haw-hu-dan pitävän häntä tarkemmin silmällä kuin\nennen, ja sehän osoitti Haw-hu-dan epäluulojen Iisäytyneen.\n\nEhkä joku soturi oli seurannut Mul-keep-mota, kuten hän oli seurannut\nBrayton Ripleytä? Hetken tuumittuaan päätteli Miami sen olleen aivan\nmahdotonta.\n\nMul-keep-mon kasvoissa ei ilmekään muuttunut hänen kuullessaan\nHaw-hu-dan huomautuksen ja hän vastasi viivyttelemättä:\n\n\"Mul-keep-molla on aina kiire, kun on toivo saada valkoihoisten\npäänahkoja, mutta nyt hän saapui perille melkein yhtä aikaa kuin hänen\nveljensä, jotka hänen mukanaan lähtivät veden luota. Mutta meidän\nkaikkien edellä oli muutamia, joiden mukana myös Valveilla Nukkuja\noli.\"\n\nKohteliaisuus oli hieno ja sen olisi pitänyt riittää haihduttamaan tuon\näreän Shawnee-päällikön nurjan mielen. Niin paljon se vaikutti, että\nhän seisoi vaiti vähän aikaa. Hän oli ikäänkuin pulassa, sanoisiko\ntoiselle, mitä hänen mielessään liikkui vai eikö, mutta vihdoin hän\nsanoi äkkiä:\n\n\"Nostaako Mul-keep-mo sotatapparansa jokaista valkonaamaa vastaan?\"\n\nKysyjä tiesi painostaa nuo tärkeät sanat niin, ettei kuulija voinut\nymmärtää kysymystä väärin.\n\n\"Monta kuukautta sitten\", sanoi Miami-soturi, \"loukkasi Mul-keep-mo\njalkansa eikä voinut kävellä. Manitou olisi vienyt hänet autuaille\nmetsästysmailleen, ellei eräs valkonaama olisi kantanut häntä Valveilla\nNukkujan ja hänen soturiensa luokse. Siltä 'pitkäpuukkoiselta' ei\nMul-keep-mo ikinä riistä päänahkaa\", sanoi Miami lujasti, joka kaunisti\nhänen miehekästä olemustaan. \"Purkoon Haw-hu-da kättä, joka ojentaa\nhänelle ruokaa, mutta niin ei tee Mul-keep-mo.\"\n\nTämä sattuva nuhtelu kiihoitti Shawnee-päällikön rinnassa kytevää\nvihaa. Nyt oli hänen ainoa himonsa saada iskeä puukkonsa tuon\nMiami-soturin sydämeen, joka oli rohjennut puhutella häntä niin\njulkeasti; mutta Valveilla Nukkuja oli ovela ja ymmärsi pidättää\nilkeytensä.\n\nHän tiesi Mul-keep-molla olevan mahtavia ystäviä heimonsa keskuudessa\nja miamien antama apu shawneille oli siksi tärkeä, ettei ollut\nsoveliasta tehdä mitään, joka olisi voinut karkoittaa miamit.\nMul-keep-mon tappaminen olisi ollut sellainen teko, ettei edes\nverenhimoinen Haw-hu-dakaan olisi voinut selittää sitä tyydyttävästi\nMul-keep-mon heimolle. Hän päätti siis odottaa, kunnes Miami-soturin\npetollisuus voitaisiin todistaa niin selvästi, että hänen oma heimonsa\nvaatisi kaikista ankarimmin hänen kuolemaansa.\n\nMul-keep-mo odotti raivoisaa vastausta päälliköltä, jota hän oli\nuhmannut, mutta viimemainittu näytti päättäneen, että oli viisaampaa\nsalata vihansa, kunnes sopiva tilaisuus iskun antamiselle oli tullut.\n\n\"Haw-hu-da vihaa jokaista valkonaamaa\", sanoi han matalammalla äänellä\nkuin äsken, mutta se ei voinut salata hänen rajatonta vihaansa. \"Hän\nkuolee mieluummin kuin ottaa ruokaa valkonaaman kädestä; mutta jos hän\nolisi tehnyt siten, niin ei hänkään purisi sitä kättä. Jos valkonaama\non hoitanut veljeäni, uljasta Mul-keep-mota, niin olkaa ystäviä.\nHaw-hu-da hyväksyy sen.\"?\n\nJa vastausta odottamatta han poistui rauhallisesti Miamin luota, joka\nseisoi paikallaan hiukan hämmästyneenä Shawneen viimeisistä sanoista,\njoita han ei kuitenkaan uskonut, sillä hänelle oli helppoa ymmärtää\nkilpailijan lausumien sanojen kätketty tarkoitus.\n\nMul-keep-mo oli jälleen yksinään ja karkoitti tuon inhoittavan shawneen\nmielestään ja kohdisti kaiken huomionsa omaan tehtäväänsä.\n\nTilanne oli muuttumaton eikä han ollut keksinyt vielä mitään keinoa,\nmiten auttaa mökin asukkaita. Hän käänsi päätään hiukan sivulle ja\nantoi kuulua tuon heikon sihisevän äänen, jota hän ja Brayton Ripley\nkäyttivät keskenään, kun he olivat lähellä toisiaan ja vihollisen\ntiedettiin olevan likellä.\n\nMerkinantoon ei vastattu, jolloin han uudisti sen. Kun vastausta ei\nnytkään kuulunut, lähti hän sinnepäin, jossa hän tiesi nuoren ystävänsä\nseisoneen muutamia minuutteja sitten. Hän oli mennyt tiehensä\nilmeisesti välttääkseen kohtausta shawneen kanssa; ei sentähden että\nhän pelkäsi tuota intiaania, mutta oli varovaisinta menetellä niin.\n\nMiami oli tyytyväinen, sillä siinä oli taas näyte tuon nuoren miehen\ntaitavuudesta, jota kohtaan hän tunsi erikoista mieltymystä. Hän tunsi,\nettä Braytonin tila oli sama. Kun kerran Miami ei keksinyt mitään\nkeinoa saarrettujen valkoihoisten auttamiseksi, niin ei voi otaksua,\nettä nuori mies olisi ollut onnellisempi.\n\nHiivittyään takaisin aukeaman reunaan tarkasteli Kalkkarokäärme mökkiä\nhuolellisemmin kuin ennen. Kuu oli silloin melkein hänen päänsä\nyläpuolella ja taivaalla harhailevat pilvenhattarat, joista olen\nmuualla maininnut, kulkivat silloin tällöin sen ohitse eriskummaisten\nvarjojen kiitäessä aukeaman yli, mutta muutoin näki melkein yhtä\nselvästi kuin keskipäivällä.\n\nTilanteen melkein vaikuttavin piirre oli kaikkialla vallitseva haudan\nhiljaisuus. Rakennuksesta ei näkynyt valonsädettäkään eikä pieninkään\nliike tahi ääni ilmaissut, että sisällä oli ihmisiä. Ellei hänelle\nolisi kerrottu, että Sutherland vaimonsa ja tyttärensä keralla oli\nsiellä, niin olisi Miami-soturi epäillyt, oliko mökissä ketään\nasukkaita. Äkkiä kajahti luodikon pahaa ennustava paukaus, johon kaiku\nvastasi terävästi aukeamaa ympäröivästä metsästä. Laukaus oli kuulunut\nmökin toiselta puolelta, ja Miami-soturi ei ollut varma, ammuttiinko se\nrakennuksesta vai ulkopuolelta. Hän päätti ottaa siitä selvän, mutta\nhän oli ehtinyt astua vain muutaman askeleen, kun toinen laukaus\nherätti metsän kaiun.\n\nNyt ei voinut erehtyä paikasta, josta laukaus ammuttiin, sillä\nKalkkarokäärme näki tulen leimahtavan rakennuksen toisesta kerroksesta.\nKuula mennä pyyhkäisi viheltäen aivan hänen nenänsä edestä ilmoittaen\nhänelle sen mielenkiintoisen uutisen, että juuri hän oli tuon\nsaarretussa majassa olevan ampujan, miehen tahi naisen, maalitauluna.\n\nKiireessään ja vaaraa ajattelemattakaan oli Miami-soturi poistunut\npuiden suojasta aikoen mennä kohtisuoraan aukeaman poikki. Siten hänet\nvoitiin selvästi nähdä, ja joku mökin valpas vahti ei ollut jaksanut\nvastustaa kiusausta kokeilla pyssyllään.\n\nVoidaan varmuudella sanoa, ettei Mul-keep-mo ollut milloinkaan astunut\nnopeammin kahdentoista askeleen matkaa kuin nyt kiirehtiessään takaisin\npuiden suojaan, josta hän juuri oli lähtenyt. Hän oli epäilemättä\nuljas ja rohkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua olla\nystäviensäkään maalitauluna.\n\nPäästyään varmaan turvaan kurkisti hän oikealle ja vasemmalle\nsaadakseen selville, oliko ketään lähellä. Nähtyään, ettei ketään ollut\nsaapuvilla, naurahti hän vastoinkäymiselleen, sillä olihan hiukan\neriskummallista, että hän niin äkkiä pysähtyi juostessaan aukeaman\npoikki ja kiirehti semmoisella kiihkolla takaisin metsän suojaan.\n\nHän oli tyytyväinen, sillä hänen ei tarvinnut enää epäillä, oliko\nuudisasukas perheineen varuillaan. Vaikka he eivät kykenisikään\npitämään vihollistaan loitommalla pitemmän aikaa, niin kaikesta\npäättäen he aikoivat ainakin koettaa parhaansa tehdäkseen hyökkäyksen\nmahdollisimman vaaralliseksi.\n\nMetsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri,\nkunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin\nlaukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus\nammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen\nselittäisi sen hänelle.\n\nVoimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton\nRipleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko\nvoinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.\n\nTaas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan\njoka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas\ntuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät\ntekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät\nvastanneet tuleen.\n\nAmmuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan\nlaukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on\ntavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista.\nEnsimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen\nniin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan\nkalloonsa ristitulessa.\n\nMiami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli\ntarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin\nmuuta. Se oli nyt aivan selvää.\n\nNoin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan,\njoka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin.\nSe tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia\ntuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin\nMiami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja\nyläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä\nlaukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti\nammuttaisiin mökistä häntä kohti.\n\nJuuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se\nnäytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on\nasian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nPIIRITYS UUDISTUU.\n\n\nSilas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden.\nHän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut\nShawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän\npahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota\nihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä\nmurhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.\n\nNoustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta\ntähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä.\nVihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi\nolevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he\njaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi\nhe olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän\nläsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata\nerehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.\n\nOjentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja\nviritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta,\njonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä\nintiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi\nliipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi\nhiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle\nikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli\nkiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki\nhän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan\nvahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä\nlähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan\nainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla\nnäkynyt enää yhtään vihollista.\n\n\"Lataa pyssysi\", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia\nkämmenelleen. \"Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn\nlataaminen uudelleen.\"\n\nKumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice\ntiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen\nvalkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia\nhiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle\nlyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula\npyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis.\nSaatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.\n\n\"Olen valmis, isä. Mitä käsket?\"\n\n\"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin\nampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla\nkuoliaaksi\", lopetti uudisasukas painavasti.\n\n\"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä\", lisäsi hänen\nvaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja\ntyttärensäkin; \"olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen\nroistojoukollensa.\"\n\n\"Tulemme näinkin hyvin toimeen\", sanoi isä hilpeästi, \"vaikka eihän\nhaittaisi, jos meitä olisi täällä useampia.\"\n\n\"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään\", sanoi äiti.\n\n\"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme\nvoi tehdä kuin -- olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys\nkäy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme\ntarvitse, siis sammutan sen!\"\n\nHän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä\nhenkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa\nkohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski\nkynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että\njokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.\n\n\"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne\npois\", huomautti äiti hymyillen.\n\n\"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon\", sanoi isä\nmiettiväisesti. \"Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman\nhuolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on\nsiellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä.\"\n\nSe oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat\nnähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja\nsulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että\noli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat\nolivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen\nyrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen\nsangen turmiolliseksi.\n\nYläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat.\nNiistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi\ntoiminnan suurempi turvallisuus.\n\nPerhe meni siis ylös. Isä astui harkittuun tapaansa tikapuita myöten\nyläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi\nvanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.\n\n\"Nostanko portaat tänne?\" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni\ntikapuista.\n\n\"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut\nalakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa,\netteivät he sinne pääse.\"\n\nKuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka\nolivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen\njäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään\nohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään\npiirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa\nsaattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.\n\n\"Muista, Alice\", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän\naikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, \"että sinun täytyy intiaania\nampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna\nluodikko minulle.\"\n\n\"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän\", Vastasi\ntytär merkitsevästi.\n\nYläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi\nheikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt\npäinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut\nvihollisen tarkka-ampujien tulta.\n\nMuutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan,\nsaivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa.\nPaettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään\nmuutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli\nsisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan\nuudisasukkaan vaimon läheisyyteen.\n\n\"Se oli sattuma\", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan\nnapsahduksen, \"jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa.\"\n\nSutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan\nkuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin\nnäkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he\nliikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.\n\n\"No paremminpa ei voi käydä\", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään\npyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. \"Tosin en näe oikein\nhyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa.\"\n\nHän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta\nseurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä\nsisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli\ntähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti\ntyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli\ntosiaankin osunut paikalleen.\n\nHiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli\nryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa\nkaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet\nviedään pois, jos se vain käy päinsä.\n\nPuolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti\npiirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti\njoutumasta puolustajien ampumatauluksi.\n\nKukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen\ntilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat\npyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta\nalkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti\nyrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.\n\nÄiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He\nkulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä\nampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan\nyhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.\n\nViimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.\n\n\"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi\", sanoi\nisä.\n\n\"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?\"\n\n\"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että\nvaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on\nmelkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun;\nkunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on.\nKaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti.\" --\n\n\"Alice, tule tänne! sukkelaan!\" kuiskasi hänen äitinsä. \"Katso tuonne!\"\n\nTyttö oli samassa hänen vieressään.\n\n\"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen,\nkuinka paljon hän meistä välittää.\"\n\nTuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän\ntähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli\noikein \"intiaanipanos\".\n\n\"Sivu meni! kuten arvelinkin\", huokaisi äiti pettyneesti.\n\n\"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!\" lisäsi Alice nähdessään\npunanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.\n\nÄiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo\nkuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman\nhenkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo\nkerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.\n\nPuolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman\nyli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien\nsotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä\npensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen\npysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle\nsynkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.\n\n\"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani\",\npäätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen\nkohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman\npiileskelevän.\n\nVaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään\nvahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin\npaksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla\nvirnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei\nyrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän\nlähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti\nonnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen\ntoimeenpanoa.\n\nTällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi:\nintiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!\n\n\n\n\nXVI.\n\nUUSIA VAAROJA.\n\n\n\"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!\" huusi hänen isänsä\njuostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti\nryömivää Shawnee-soturia. \"Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta\nehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun\nladatessa pyssyäni.\"\n\nTytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi\nhän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä.\nLaukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä\nvahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen\nsytytellä tulta.\n\nPudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista\nkasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti\ntuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli\noppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin\nkiehuvasta raudasta pajan ahjossa.\n\nIntiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin\npuolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo\nviitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen\npuolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan\nyhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat\nsaattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta\nvihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua\nseinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.\n\nAmpuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua\nnurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin\npaikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan\nikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta\nvälinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla\nvoinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut\nhirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla\nyläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi\nvakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.\n\nMutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen\nShawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän\nladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo\nmyöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan\nhämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen\nkummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo\noli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen\npuolustajajoukon avuksi.\n\nKiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun\nShawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.\nÄäni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä\nolevan tähystysaukon ääreen.\n\nKoska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin\nhän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta\nuudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon\npaikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä\nkokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli\nhän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista\nvihollista kohti ja tappaa hänet.\n\nYritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään\nääntä kuuluisi -- mitä oli melkein mahdoton välttää -- niin\nShawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan.\nSutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin\nShawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään\ntuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.\n\nEsi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset\nolivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan\nkäytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut\nniinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee\niski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain,\njolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut\nsähköllä kyllästetty.\n\nPunaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa\ntarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen\nnuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä.\nKumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti,\nmutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä\nalkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas\nliekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan\ntaivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan\nhämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen\nvarjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon\nsuojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.\n\nTulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat\nsilmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan\nsotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän\nolisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.\n\nIntiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli\njuuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.\nIntiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin\nJulius Caesar Rooman senaatissa.\n\nAmpuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan\nkykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi\ntuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja\ntähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja\nrinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja\nShawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui\nääntä päästämättä maahan.\n\nTeko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin\nasukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt\nerehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian\nkauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa,\nettä shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään.\nJos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän\nhiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen\noli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja\nMiami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.\n\nLuultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit\nkokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen\nmenestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa\nhirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen\nlaukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta\nmetsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet\ntulen leimauksen luodikosta.\n\nKun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta\nsinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta\nmainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne\nkokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja\ntyhmistynyt kuin toisetkin.\n\nOli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä.\nSiihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että\npuolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen,\nkun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.\n\nMetsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian\ntodellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli\nluonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla\nNukkuja.\n\n\"Sytyttäkää nuotio\", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.\n\nSe oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä\nmetsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat\nvoineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet,\noli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit\nvoineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle\nkokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja\njoukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös\nystävämme Scipio.\n\nKaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn\npäällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla\ntuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin\nukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi\nsiitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen\njulman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän -- vaikka hän ei\nnäyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut\nkuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.\n\nPäällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut\nnoin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi.\nUseimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen,\nsillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään\nhyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti\nmökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään\nkäyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan\nasukkaat tuskin tiesivät mitään.\n\n\"Urhoollisen veljemme\", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa\nhäntä, \"on metsästä ammuttu kuula surmannut.\"\n\n\"Valkonaamat ovat majassa\", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi\neli Huuhkaja; \"kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?\"\n\n\"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?\" kysyi Mul-keep-mo tyynesti\ntuikealla äänellä.\n\n\"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa\",\nvastasi Huuhkaja.\n\n\"Valkonaamoja voi verrata lehtiin\", lisäsi Kalkkarokäärme; \"heitä on\nkaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta\nvettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi\nmahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien\nja shawneitten läheisyydessä?\"\n\nTämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että\nSutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.\n\n\"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?\" kysyi Haw-hu-da\nkatsoen läpitunkevasti Miami-soturia.\n\n\"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä -- hän tietää.\"\n\n\"Mistä hän on sen tiedon saanut?\"\n\n\"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten.\"\n\n\"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?\" jatkoi Shawnee\nsäälimättömästi kuulusteluaan.\n\n\"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata\npuukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä.\"\n\n\"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä\", sanoi\npäällikkö. \"Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta\nhän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on\nvalkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi\nkoettaa, onko se ladattu.\"\n\nMiami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään\nluodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen\nvihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä\nvahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma\nsiitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän\noli joutunut.\n\nMutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen\naavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun\nluota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut\nladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja\njos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut\npelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.\n\nVaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan\nepäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se\nkuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen\nkautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö\nhuomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti?\nSaammehan nähdä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nNAISEN ROHKEUS.\n\n\nAstellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen\ntoisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat\npaikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui\njälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä,\nvaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä.\nToimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut,\nettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut\nhuomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden\ntäytynyt tulla esiin.\n\nKalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla\noveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin\npaljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään\nheidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää\naseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta\nilmeisiin vihollisuuksiin.\n\nKuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan\nBrayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen,\njoka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että\nmetsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka\nei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat\nvaruillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä\nsuojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään,\nuudistalon asukkaita.\n\nMuistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen\nkuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt\nkykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi\njoka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo\nlähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.\n\nSilas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen\nkatsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.\n\n\"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua\", sanoi hän.\n\n\"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan\ntakana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä.\"\n\nUudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli\nsurmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.\n\n\"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme\nelävältä\", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken\nvaaran ilmestyessä.\n\n\"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät\nhyökätä.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen\nnurkassa olevasta saavista.\n\n\"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan\nkerkeää estää minua.\"\n\n\"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi.\"\n\n\"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi\ntakaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven.\"\n\n\"Ja jätän sinut ulkopuolelle?\" kysyi hämmästynyt vaimo.\n\n\"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät.\"\n\n\"Ja siitä ei tule mitään\", sanoi vaimo lujasti. \"Elämme ja kuolemme\nyhdessä.\"\n\n\"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin\nminuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!\"\n\n\"Anna kauha minulle\", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä\ntohtinut vastustaa.\n\nSutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä\nhuomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta\nahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle.\nSaatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön\narviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei\nolisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui\nkokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan\noikeutettua. \"Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla.\"\n\n\"Myönnetään!\" myönnytteli isäntä hyvillään. \"Kuka olisi tullut tuota\najatelleeksikaan?\"\n\n\"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta\nulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?\"\n\n\"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä,\nettä tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma,\nettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos.\"\n\n\"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas\nsivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä.\"\n\n\"Tämän yrityksen saimme raukeamaan\", sanoi Sutherland katsellen ulos\naukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan\nsulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä,\nniin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa,\njosta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.\n\nJos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan\nsäikähtäneet pakanain raivoa.\n\nNäiden jännittävien minuuttien kuluessa pysyi Alice paikallaan\nyläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla\nsilmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä,\nmitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta\njoka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli\nlaskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä\ntoiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.\n\nTytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään.\nHän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä\nkaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta\nkuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli\nensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.\n\n\"Tämä on kummallista\", sanoi hän itsekseen. \"Metsässä on joku ystävä ja\nvoisiko se olla kukaan muu kuin -- Brayton Ripley?\" lisäsi hän heleän\npunan levitessä hänen kasvoilleen.\n\nOn ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä\nmistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota\nkaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan\nläheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli\nhänen äänensä kuuluvilla.\n\nOn aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen\nturvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla\nkumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen.\nMutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani\nhänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää\nkunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan.\nOlisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn\nkaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin\nuskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?\n\n\"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa\", kuiskasi hän katsellen\nympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen\nsalaisuutensa, \"sillä jos hän kuolisi, niin --\"\n\nHän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin\nseuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että\nheidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja\npysähtyessään sen läheisyyteen.\n\nKuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille,\nettä metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän\nintiaanin.\n\n\"Ja minä tiedän, kuka se on\", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi\nvarjossa, joka kätki hänen punastuksensa.\n\n\"Kuka?\" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.\n\n\"Brayton Ripley.\"\n\n\"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?\"\n\n\"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla\", vastasi Alice\nitsepäisesti.\n\n\"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla.\"\n\n\"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma,\njolle olemme olleet ystävällisiä?\" kysyi äiti.\n\n\"Valitettavasti ei\", vastasi isä. \"Tiedäthän, että kahden vuoden\naikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet\nkultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään\ntarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa.\nTämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus\", lisäsi\nuudisasukas. \"Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä\nheidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja\nolen välistä luullut siinä onnistuneeni.\"\n\n\"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan\", lisäsi\nvaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla\ntavalla.\n\n\"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa;\nmutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota\nkenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat\nvihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä\nja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia\nverenhimoisemmat surmataksensa meidät.\"\n\n\"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen\", sanoi Alice, \"ja ellei\nampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli\nvalkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän\nhänen olevan meihin suuresti kiintynyt?\"\n\n\"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, isä?\" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.\n\n\"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat.\"\n\n\"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä\nmyönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen\npuolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita\nalituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland,\nArthur, Brady tahi Wells.\"\n\nMutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu\nkuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi\ntunnustaakaan.\n\nUudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti\nJumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän\nhirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta\nvahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous\nvoi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.\n\nHartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu\nkylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa\npelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja\nolipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien\nmyrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.\n\nJa seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili\nAlice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen\nrakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön\nonni ja turva.\n\nVain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä\nvoinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas\nvahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun\nHaw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe\nhajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman\nhuolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.\n\nKoska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään\nsytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista\nheti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua\ntakaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli\nkäynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella,\nkuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin\nmahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista\nkertaa.\n\nMutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman\nehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin\nhaavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään\ntoisen kuolemaksi.\n\nOli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.\n\nKului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.\n\nOli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka\nvielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä\npuut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle --\n\nAika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan\nkuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti\nhaihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.\n\nVälistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat\nniitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu\npaistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi\nsäteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.\n\nOli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä\nampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen\nvalopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten\nampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut\nlehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit\neivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.\n\nÄkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja\nsaavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti\nkuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan\ntähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli\nhetken ja sammui viimein.\n\nTuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin\nraketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan\nasukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.\n\nJa mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nYLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.\n\n\nKalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan\nitseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran\nkymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä\nvarmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän\nläheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi\ntahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin\npoistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.\n\nSoturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta\nsiitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi\npaikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen\nviivyttelemättä.\n\nShawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo\noli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon\nkeskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä\nsalaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi\njotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan\nMul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään\nvalvottiin.\n\nYstävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä\nvaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä\nhuolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja\nKalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan\nHuuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.\n\nSeisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli\nVarmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei\ntahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä\nsellainen teko olisi ollut turmiollinen.\n\nMiami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi\nhäntä.\n\n\"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa\nystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät.\"\n\n\"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin\",\nhuomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä\ntoisensa selvemmin.\n\n\"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon\nlaskettuakin\", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas\nvälttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän\nepäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; \"sillä\njos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen\nsaakka, johon aurinko vaipuu lepoon.\"\n\n\"Eräs valkonaama on läheisyydessä\", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä\ntäysin vastauksen merkitystä. \"Miamin ja shawneen pitää olla\nVaruillaan.\"\n\n\"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. _Hän juoksee\nsukkelaan tiehensä_.\"\n\nNoiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään\nmerkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen\ntärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi\nkeskustelua valppain korvin ja silmin.\n\nMiamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes\nMul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa\nenglannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.\n\nHuuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas\npuhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan\ntarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä\ntoistaa.\n\nVaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen\ntarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli\naivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa,\nettä niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä\nkertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin\nvastenmielistä.\n\nNuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan\nliittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta\nhän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä\nniin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi\npaikallaan.\n\nTotellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi\nmetsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin\nkertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin\nkiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina\nennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan\npäähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.\n\n\"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään\", päätteli hän.\n\"Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden\nsattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu\nkiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee\nympäristössä kuin mehiläisiä.\"\n\nOli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan\nperheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin\nalkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies\nja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen\nhirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja\nruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.\n\nUlkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja\nkuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään\nvarustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä\nhetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten\nsiltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana\naikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat\nuudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.\n\n\"Mistäpä tänne apua tulisi\", mutisi nuorukainen, \"ja intiaanien\ntarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen\nolla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa\nmuutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin\nkiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna\nehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin.\"\n\nUseamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle.\nHän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti\nja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään.\nYstävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita\nmetsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan\nollenkaan väsymättä.\n\nMutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa\nsieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta\nvastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu\nparikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.\n\n\"Ei se hyödytä mitään\", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein\nkaatuneelle puunrungolle. \"Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin\nvuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja\nhänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa.\nNyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa\nturvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä\nystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani.\"\n\nBrayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman\njokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta\nnuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä\nmajalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.\n\nPuunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän\nnojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei\nsitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen\nminuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän\nvaljetessa.\n\nHän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä\nolkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat\nherätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi\nkuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli\ntehnyt.\n\nEräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että\nhän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania\netsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka\nkaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä\nkuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen\nnuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa\npuuta vasten ja nukkuvan sikeästi.\n\nMikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet\nkirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin\nhän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa\nvihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.\n\nNähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit\neteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen\ntoiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli\nnojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun\ntoinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät\nsäteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.\n\nSaatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he\ntiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.\n\nToinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja\nkohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin.\nHän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.\n\nToinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään\nasioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti\nBraayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.\n\nHän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun\nystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta\nhän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.\n\nHänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin\nluodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee\npitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut\nsaavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.\n\nKäyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet\nhänet \"jyvälle\", ja hän nosti kätensä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nPÖYHKEÄ SCIPIO.\n\n\nEi miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi,\nosannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan\nnyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.\n\nSoturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut\nampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli\nhurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen\nsoturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.\n\nBrayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että\nvastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka\nhän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina,\neikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin\nhän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki\netumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley,\njolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä\npitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota\nvoidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi\nnuorukaisen käytöstä.\n\n\"Tämäpä oli ämmämäistä\", murahti hän katkerasti. \"Jos minut olisi\nvangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun\nnukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista.\"\n\nKulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän\noli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon.\nHeti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän\npuiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi\nheidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei\ntullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta\nylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.\n\nKuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat\nnuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään\nnähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja\nneekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon\nintiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa\nhävittämään.\n\nTämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan\nvalmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla\nScipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana\naamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu\nkaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti\ntunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja.\nLehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä\nkäytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui\npaikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli\njätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä.\nNeekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat\nolivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.\n\nBraytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka\nluokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja\nShawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin\nsaapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella\npuunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt\nBraytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan\nnousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia\npiippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin,\nettä hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt\nvartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja\npuuskutti kuin höyrykone.\n\nLehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät\nylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin,\nmutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.\n\n\"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!\" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän\nnuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä\nja mielihyvästä.\n\n\"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley.\"\n\n\"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani\", vastasi Brayton ojentaen\nkätensä ja katsellen ympärilleen; \"todellakin olisin mieluummin missä\nhyvänsä muualla maailmassa.\"\n\n\"Miksi sitten tulitte?\"\n\n\"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa\nsitä.\"\n\n\"Niinhän se oli -- hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä\nvastarintaa\", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti\njoutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. \"Lähdin\nviime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena.\nNuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua\nhyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin\ntarjoukseen.\"\n\n\"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, -- mr Sutherlandista perheineen?\"\n\n\"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan\ntällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken\ntoimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita\noikein on.\"\n\n\"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?\" kysyi Brayton rohjeten\nistuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi\ntämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he\nolisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin\nkieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä.\"\n\n\"Kuinka menettelette?\" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka\ntilanne olikin hirvittävä.\n\n\"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein\nosaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua\nosaavan aakkoset.\"\n\n\"No kuinka olet itse oppinut?\"\n\n\"Todellakin hyvin.\"\n\n\"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?\"\n\n\"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley\", sanoi Scipio juhlallisesti,\n\"mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua\nhuolestuttaa.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen\nkokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä.\"\n\n\"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan\nmaalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten\nvaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat\nneekereiksi.\"\n\n\"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!\"\n\nJa Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli\nniin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.\n\n\"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin\nristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun\ntapaisiani mustia jalokiviä.\"\n\n\"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly\naatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan\ntyytyväinen täällä, Scipio?\"\n\n\"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä\", vastasi palvelija samaan\nylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.\n\nEmme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus\nseuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan\njoutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman\nmasennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui\njonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio\nhoukan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen\nmetsästäjään.\n\n\"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten\npalvelukseen?\"\n\nNeekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja\nikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.\n\n\"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua\nkohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi\ntahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi\",\nlisäsi hän kiireesti, \"niin minusta tehdään päällikkö.\"\n\n\"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö\", sanoi Brayton nauraen pää kenossa\nniin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä\nihmeissään. \"Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla\nkoristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja\npäänahkoja!\" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.\n\nScipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin\nharmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin\nkäytyä hiukan vakavammaksi sanoi:\n\n\"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin\nmelkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan\nenemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata\nheidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa.\"\n\n\"En ajatellut sitä\", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja\nkäyden vakavaksi. \"Toivon, etten närkästyttänyt heitä.\"\n\n\"Eipä tiedä\", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. \"Luultavasti he eivät\nsiitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan\nasiat.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista.\nOtaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?\"\n\n\"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!\"\n\n\"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin\", sanoi\nScipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin\nBraytonia.\n\n\"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta\npuolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun\nlaillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän --\"\n\n\"Niin on asian laita\", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että\nhänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, \"ja sentähden\nsanon teille, että näytelkää luonnollisesti.\"\n\n\"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt\nluonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen\nolevan?\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään\", sanoi hän omituisesti hymyillen, \"että he\npitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet.\"\n\n\"No sittenhän voin olla rauhallinen.\"\n\nNeekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti\nhän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi.\nHän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.\n\n\"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon\nheille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit\nvihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan\npuita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin.\"\n\n\"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin.\"\n\nBrayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä\nsuurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema\nsilmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.\n\n\"Jos tahdon pelastaa päänahkani\", sanoi hän salavihkaa katsahtaen\ntummia vartijoitaan, \"niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian.\nTahdonpa koettaa.\"\n\n\n\n\nXX.\n\nONNISTUMATON YRITYS.\n\n\nToinen tulinuoli, jonka uudistaloa piirittävät intiaanit ampuivat,\nsattui mökin kattoon ja iskeytyi kiinni. Se oli hyvin tähdätty ja\nsattui juuri harjan alapuolelle, jossa tuo pieni lepattava liekki\nvähitellen läheni kuivia kattomalkoja.\n\nVaikka Silas Sutherland olikin tehnyt turmiollisen erehdyksen\nrakentaessaan talonsa niin, että murhapolttaja saattoi rauhallisesti\nsytyttää tulen sen nurkan juureen, niin hän ei ollut unohtanut muita\nvarovaisuuskeinoja, jotka nyt olivat hyvät olemassa. Harjan lähellä oli\ntuossa raskaista maloista tehdyssä katossa luukku, josta hän juuri\nmahtui ryömimään lävitse tarpeen vaatiessa. Siitä hän saattoi nähdä\nkokonaan kotiansa suojaavan katon.\n\n\"En anna tulen sytyttää kattoa\", sanoi hän asettaen tuolin luukun\nalapuolelle. Noustuaan sen päälle saattoi hän helposti aukaista luukun\npäänsä yläpuolella. Kohottaen luukkua vain pari tuumaa kurkisti hän\nulos ja näki nuolen noin jalan päässä kasvoistaan. Oli hetken työ iskeä\nse vierimään maahan jyrkkää kattoa myöten.\n\nMutta valppaat punaiset miehet huomasivat varjomaisen käden, joka\nnäyttäytyi äkkiä ja katosi samassa, sillä luukku oli tuskin laskettu\npaikoilleen, kun pari kuulaa iski harjasta sälöjä ja lennätti kuoren\nympäriinsä.\n\n\"Onnistuin pudottamaan sen\", sanoi hän seisoen vielä tuolilla ja\nkatsoen vaimoaan ja tytärtään, jotka näkyivät hämärästi alakerran\nliedessä palavan tulen kajastuksessa, \"mutta ne eivät tyydy yhteen\nyritykseen.\"\n\n\"Kuulkaa!\" sanoi Alice, \"nyt tuli toinen.\"\n\nTuttu jysähdys, joka alkoi käydä tavalliseksi, ilmaisi toisen nuolen\nsattuneen kattoon. Vaimo meni katsomaan ampuma-aukosta.\n\n\"Tuolla tulee toisia, ja tuolla vielä yksi!\" huudahti hän.\n\n\"Nousevatko ne samasta paikasta?\" kysyi hänen miehensä.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ehkä voimme säikähdyttää niiden päästäjää\", sanoi hän astuen vaimonsa\nviereen ja pisti pyssynsä lähimpään ampuma-aukkoon.\n\nTähdäten parhaansa mukaan paikkaa kohti, josta tulinuolet sinkosivat\nilmaan, laukaisi uudisasukas. Hän ei voinut varmaan tietää, oliko\nkehenkään sattunut, sillä mitään huutoa ei kuulunut, mutta palavien\nrohtimien heitto taukosi joksikin aikaa alkaakseen jälleen paikasta,\njoka oli niin kaukana, että oli aivan turhaa koettaa osua sinne\nluodikolla.\n\nSillä aikaa oli muutamia ilman halki kiitäneitä nuolia tarttunut mökin\nkattoon, jossa ne paloivat törröttivät pystyssä kuin siilin harjakset.\nNousten tuolille kohotti Sutherland luukkua juuri sen verran, että hän\nsaattoi katsoa ulos näyttämättä itseään ympärillä oleville ampujille,\njotka olivat varuillaan estääkseen häntä sammuttamasta noita heikkoja,\nlepattavia tulia.\n\nNäky oli yllättävä. Eräs nuoli oli niin lähellä hänen kasvojaan, että\nhän tunsi liekin lämmittävän, niin heikko kuin se olikin; toinen oli\nkaton harjalla, mutta niin kaukana, ettei siihen voinut kädellä\nylettyä, ja kolmas piili räystään lähellä. Nämä kolme olivat\niskeytyneet lujaan ja paloivat hyvin.\n\nSutherland ei koettanut irroittaa niitä heti, vaan päätti odottaa vähän\naikaa nähdäkseen, oliko niistä katolle mitään vaaraa. Kuten olemme\nsanoneet, oli katto tehty paksuista maloista ja tiheä, mutta kylläkin\nhelposti syttyvä, sillä se oli kuivanut koko kesän. Palavassa\nrohdintukossa on kuitenkin niin heikko tuli, että se juuri palaa ja\ntuskin kykenee sytyttämään paksua puuta. Uudisasukas alkoi toivoa, että\ntulinuolien tuottama vaara olisi pienempi kuin hän oli ensin otaksunut.\n\nRäystään lähelle tarttunut nuoli paloi kaikista kirkkaimmin, mutta\njuuri kun uudisasukas katseli sitä, paloi se poikki ja yläosa putosi\nmaahan. Tyngässä oli vähän aikaa tuli, mutta se sammui pian ja nuolesta\noli jäljellä vain savuava pätkä, joka ei voinut tehdä mitään vahinkoa.\n\nSamoin kävi häntä lähinnä olevan nuolen. Tuli kulutti sen poikki ja\npalava osa vierähti jyrkkää kattoa vasten maahan. Kolmas nuoli oli\nsammunut jo aikaisemmin.\n\nMutta löydettyään turvallisen paikan alkoivat intiaanit päästellä\nsytyttäjiä entistä kiihkeämmin. Näky oli vaikuttava, kun tulinuolet\nsinkosivat korkealle ilmaat rakettien tavoin ja tehden kauniin kaaren\nputosivat katolle niin raskaasti, että luuli niiden tunkevan sen\nlävitse alla olevien päiden päältä. Ne näyttivät lentoratansa\nkorkeimpaan kohtaan päästyään pysähtyvän hetkeksi ja putosivat sitten\nmaaliaan kohti yhä kasvavalla nopeudella, niin että ne usein sammuivat\nvinhan vauhdin takia.\n\nEnsimmäinen kattoon sattunut sytyttäjä putosi sellaisella vauhdilla,\nettä se kimposi takaisin monta tuumaa ja liukui sitten maahan ehtimättä\nkorventaa kuivaa tammea.\n\nMuutettuaan paikkaa eivät punanahat enää voineet tähdätä kyllin\ntarkkaan. Paristakymmenestä nuolesta oli vain kolme tahi neljä sattunut\nkattoon eikä niistäkään ollut mitään vaaraa. Tämä rohkaisi\nSutherlandia.\n\nMutta hänen toivonsa oli liian aikainen. Sattuuhan usein, että näköjään\naivan vähäpätöiset seikat muuttuvat tärkeimmiksi tekijöiksi. Eräs nuoli\noli tarttunut kiinni aivan räystään alareunaan. Ilman halki kiitäessään\noli nuolessa palava tappuratukko tuskin ehtinyt kunnollisesti syttyä ja\nnäytti nyt sammuvan muutamien sekuntien kuluttua. Sutherland ei\nkiinnittänyt siihen juuri mitään  huomiota, vaan tarkkasi toisia.\nMuutamat lensivät kauas syrjään, toiset putosivat aivan mökin viereen\nja joitakin sattui kattoon tarttuen kiinni.\n\nMutta ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin uudisasukas huomasi räystäässä\nverikoiran lailla riippuvan nuolen, joka näytti aikaansaavan enemmän\nvahinkoa kuin kaikki muut nuolet yhteensä. Siihen oli ehkä pantu\nenemmän palavia rohtimia tahi se oli tehty tulenaremmasta puusta kuin\nmuut. Oli sen laita nyt kuinka hyvänsä, vaara oli ilmeisesti uhkaava,\nsillä nuoli oli jo sytyttänyt katon, ja ellei tulta heti sammutettu,\njoutui talo tuhon omaksi.\n\nOjentaen käsivartensa aivan suoraksi ulottui Sutherland siihen\nluodikollaan, mutta yksistään siitä ei ollut mitään apua.\n\n\"Kasta veteen joku vaate ja sido se pyssyni suuhun\", sanoi hän\nvaimolleen, joka heti päästi esiliinansa ja teki työtä käskettyä.\n\nNyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti\nuudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen\nyrityksensä turhaksi.\n\n\"Silas, ole varovainen\", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin\nvieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi\nAlicekin äitinsä takana.\n\n\"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?\" kysyi hän, mutta\nisällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen\nkysymykseensä.\n\nHän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos\npyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien\nluukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta\nkohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja\nsuuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä\nkasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti\nhänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.\n\nUudisasukas oli suuressa vaarassa -- hän kuuli luotien napsahtelevan\nkattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä\nhellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä\nloppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty\nnykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi\nhän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.\n\n\"Oletko haavoittunut?\" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään\nliikutustaan.\n\n\"En saanut naarmuakaan.\"\n\n\"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus\", huudahti vaimo lämpimästi.\n\n\"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon\nhänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän\nvarjeli minua.\"\n\n\"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme\",\nlisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.\n\nLuukku oli aivan katon harjalla, niin että uudisasukas saattoi nähdä\nhyvin katon toisellekin puolelle. Hän arveli, että tulinuoli, jonka\nhän oli niin suureen vaaraan antautumalla sammuttanut, oli ollut\npoikkeuksellisen vaarallinen, ja hän saattoi hyvällä syyllä uskoa\nsellaisen vaarallisen tehtävän uudistamisen olevan tarpeettoman, jollei\ntulisadetta kestäisi liian kauan.\n\nAina vähän päästä kohotti tuolilla seisova Sutherland luukkua sen\nverran, että hän saattoi kurkistaa ulos. Palavia nuolia oli katolla\nniin lukuisasti, että tuskin voi uskoakaan, mutta yksikään ei näyttänyt\nvaaralliselta. Koettaakseen kaikkia mahdollisia keinoja ampuivat\nintiaanit muutamia sytyttäjiä mökin seiniin; mutta se oli niin ilmeistä\najan ja vaivan tuhlausta, että se taukosi pian.\n\nNuolien ryöppy harveni ajoittaisin, mutta uudistui aina hetken päästä,\nkunnes piirittäjät parin tunnin kuluttua lienevät huomanneet, että\ntäytyi keksiä muita keinoja.\n\nPuoliyön jälkeen huomasivat Alice Sutherlandin tarkat silmät jotakin\nuutta olevan tekeillä metsän reunassa vastapäätä sitä paikkaa,\njosta tulinuolet olivat sinkoilleet ilmaan. Hän katseli eräästä\nampuma-aukosta talon takasivulla ja kutsui vanhempansa paikalle\nottamaan selvää, mitä punanahat puuhasivat.\n\nTyössään häärivät punanahat olivat vielä metsän pimennossa, joten\nkukaan ei Voinut nähdä heidän liikkeitään kyllin selvästi voidakseen\nvastata tuon nuoren neitosen kysymykseen. Mutta kieltämättä oli jotakin\ntärkeätä tekeillä. Metsässä oli liikettä ja silloin tällöin nähtiin\nvarjomaisten olentojen kiirehtivän edestakaisin.\n\nUudisasukas oli laukaisemaisillaan sinnepäin näyttääkseen punanahoille\nolevansa varuillaan ja koettaakseen samalla jos mahdollista\nvahingoittaakin heitä, kun kaksi olentoa ilmestyi samassa hitaasti\nnäkyviin. Heidän jälessään tuli toisia, kunnes aukeamalla oli kymmenen\nintiaania.\n\nHe kulkivat parittain kuin sotamiehet ja kantoivat välissään raskasta\npuunrunkoa, jonka tyvi ulottui noin kuusi jalkaa ensimmäisen parin\neteen. Sitä kannettiin alle kiinnitetyistä poikkipuista, joiden\nkumpaankin päähän soturi oli käynyt kiinni. Puusta oli oksat karsittu\nja kantajat olivat kietoneet päänsä ja rintansa suojaksi peitteitä\njättäen eteen vain pienen aukon, josta he voivat nähdä, minne teidän\npiti kulkea.\n\nSamalla hetkellä kuin joukko huomattiin, kävi heidän tarkoituksensakin\nilmi. He aikoivat murskata oven tuolla raskaalla hirrellä.\n\nHeidän menettelynsä oli hyvin merkillinen. Sensijaan, että he olisivat\ntulleet näkyviin siltä puolelta, jossa mökin väki oli, ilmestyivät he\npäinvastaiselta puolelta. Nyt heidän täytyi kantaa taakkansa mökin\nympäri sen etupuolelle Voidakseen aloittaa hyökkäyksen. Syvän\nhiljaisuuden vallitessa ilmestyivät he jälleen näkyviin. Olisi\nluullut, että intiaanit olisivat jollakin tavalla koettaneet kääntää\npuolustajien huomion todelliselta hyökkäyspaikalta muualle, mutta\nmitään ei kuulunut.\n\nTässä nähtiin Amerikan intiaanin viekkaus. Soturit olivat jo tehneet\neräänlaisen valehyökkäyksen ja tiesivät, että puolustajat ymmärtäisivät\ntarkoituksen, jos se uudistettaisiin. Puolustajat pitivät luultavasti\nsilmällä paikkaa, josta tulinuolia oli ammuttu, ja sen tähden\ntoivottiin tämän yrityksen, josta olen nyt kertonut, pysyvän salassa.\nSitäpaitsi oli miamit ja shawneet panssaroitu samaan tapaan kuin\nsoturi, joka sytytti tulen mökin nurkan juureen.\n\n\"Nyt täytyy jokaisen laukauksen osua maaliinsa\", sanoi uudisasukas\ntyttärelleen. \"Pelkään heidän yläruumiinsa olevan liian hyvästi\npeitossa, mutta heidän jalkansa ovat suojattomat -- halloo!\"\n\nEnnenkuin Alice oli ymmärtänyt saamansa neuvon, tähtäsi hän toista\njohtajaa keskelle rintaa ja laukaisi. Mies hellitti otteensa ja kaatui\npitkälleen nousematta enää milloinkaan.\n\nIsä ampui samassa, ja toinen johtaja nilkutti ulvoen metsän suojaan.\nKuula oli tehnyt pahan haavan hänen reiteensä.\n\nVanhanaikaisen piilukkopyssyn lataamiseen menee kiusallisen pitkä aika\neikä johtajien kaatuminen aiheuttanutkaan pakokauhua toisten\nkeskuudessa, kuten oli odotettu. Isä ja tytär latasivat pyssynsä\nuudelleen mahdollisimman nopeasti, mutta kun heidän pyssynsä olivat\nkäyttövalmiit, saapuivat jäljellä olevat intiaanitkin mökin eteen.\nKääntyen ympäri he peräytyivät sopivan välimatkan päähän ja hyökkäsivät\nsitten ihailtavan kylmäverisesti ovea vastaan.\n\nHirren raskas tyvi jysähti ovea vasten sellaisella voimalla, että koko\nrakennus tärähti ja puolustajien sydämet hypähtivät aivan kurkkuun\nsaakka.\n\n\"Sukkelaan!\" huusi isä; \"nyt ne ovat juuri parhaalla\npyssynkantomatkalla, ja jos oveen sattuu vielä kaksi tahi kolme\ntuommoista iskua, niin se lentää saranoiltaan.\"\n\nMenestys oli kiihoittanut hyökkääjiä, jotka nyt peräytyivät hitaasti ja\nvalmistautuivat vauhtia ottaen uuteen hyökkäykseen rakennuksen vahvaa\novea vastaan, jonka lujuutta nyt koeteltiin ankarasti. Peitteet, joihin\nhe olivat kääriytyneet, heitettiin pois, sillä ne estivät heitä\nvapaasti liikkumasta. Mutta teko oli ollut liian aikainen, mikä\nhuomattiin heti kun puolustajien pyssyt alkoivat paukkua.\n\nKolme soturia kaatui heti, ja toiset hätäytyivät niin, että tuo hyvin\nalkuunpantu yritys loppui aivan nolosti. Jäljelle jääneet hyökkääjät\nkiidättivät \"muurinsärkijänsä\" eteenpäin niin sokeasti, että hirren\ntyvi töytäsi seinään oven viereen. Hirsi putosi raskaasti maahan ja\nkantajat hajautuivat joka taholle niin kiireesti kuin kuolema olisi\nollut heidän kintereillään.\n\nJos Sutherlandin ja Alicen pyssyt olisivat olleet silloin latingissa,\nniin kaksi pakenijaa olisi varmasti jäänyt tantereelle, sillä pakoon\nrientävät punanahat eivät koettaneetkaan suojella itseään peitteillä,\njotka äsken olivat olleet heidän ympärillään. He laahasivat peitteitä\nperässään ja eräs kauhistunut Miami-soturi sotkeutui viittaansa niin,\nettä hän teki täydellisen kuperkeikan, ennenkuin hän pääsi metsän\nreunaan.\n\nPuolustajat olivat ampuneet yhtä aikaa kaksi laukausta, mutta he\nnäkivät kolme vihollista kaatuvan. Alicesta ja hänen isästänsä tuntui\naivan mahdottomalta, että kolmas vihollinen olisi myös saanut surmansa\nheidän laukauksistaan. Siitä he otaksuivat, että heidän salaperäinen\nystävänsä, joka oli jo aikaisemmin samana iltana auttanut heitä, oli\njälleen rohjennut ampua hyvin tähdätyn laukauksen heidän puolestansa.\n\nLienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.\n\n\n\n\nXXI.\n\nPAKO.\n\n\nIstuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton\nRipley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.\n\nMuuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki\nmuutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä\nvartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi\nollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta\nniin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka\nkiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he\nkutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan\npääjoukon luo.\n\nMutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet\narvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli\nlaskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä\nryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän\nei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa,\nmelkoinen taakka.\n\nTuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein\nvankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi\nsilmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti\nväittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.\n\nToiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan\nkysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti\nhuomaisivat heti vangin liikkeet.\n\n\"Heidän puhettaan en ymmärrä\", tuumi Brayton, \"mutta uskallan panna\npääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä,\ntapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa\nkidutettavaksi.\"\n\nMaailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden\npitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta\nviimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun\npyssyn suu on silmäin edessä.\n\n\"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta\nintiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan\",\nlisäsi hän katkerasti, \"ei asemani ole juuri nykyistä parempi.\"\n\nSamassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.\n\n\"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani\", sanoi neekeri, \"mutta hän ei\nmiellytä minua.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty\nlurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa.\"\n\nBrayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten,\nmutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.\n\nTulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan\npäinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan\nomia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista\ntehtävää.\n\nHän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea,\nettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys\noli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja\nymmärsivät täydellisesti.\n\nIlmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä,\nsillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin\nkunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele\nsillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.\n\nMul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja\nastui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan,\nettä Scipion hampaat kalisivat. \"Se aikoo kirvestää meidät molemmat.\nOi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin\nselittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä\ntullut ja etten tahdo palkkaakaan.\"\n\n\"Vaiti!\" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee\ntarpeetonta sanoa.\n\n\"Veljeni on suuri akka\", sanoi Kalkkarokäärme, \"kun punainen mies sai\nhänet vangiksi.\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni\npahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä.\"\n\n\"Nuo haluavat polttaa sinut.\"\n\n\"Minkälainen on päätös?\"\n\n\"He antavat minun lausua tuomion.\"\n\n\"Ja tuomio kuuluu?\"\n\nKalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta.\nHän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki\nviimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä\ntutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.\n\nTuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet\nnoissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on\nluotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät\nvalkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa\nMiami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.\n\n\"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman\nkuolemaa?\"\n\n\"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?\"\n\n\"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä -- intiaanien kielellä --\nniin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin\njaksat.\"\n\n\"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo\", vastasi Brayton; \"mutta\ntiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut\nammutaan.\"\n\n\"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin -- tahi kuolet.\"\n\n\"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami.\" Siepaten veitsen\nvyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi\naikonut iskeä sen vangin rintaan.\n\n\"Tee kuten sanoin -- juokse nopeasti\", sähähti hän hampaittensa\nvälistä.\n\n\"Lupaan sen\", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi\nKalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.\n\nEräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli\notsaansa mutisten:\n\n\"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat\nhirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä\nmilloinkaan on nähty ja kuultu.\"\n\nKoska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät\nvalppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut\ntavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.\n\nMul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi\nhillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien\nintiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki\noli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin\nsilmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes\nHaw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.\n\nHän lupasi hakea heidät pian ja poistui.\n\n\"Nyt, Scipio\", kuiskasi Brayton. \"Olet ystäväni ja haluan, että autat\nminua.\"\n\n\"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?\"\n\n\"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa\npaikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen\nmennyt.\"\n\n\"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt\nkaikenlaista.\"\n\n\"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon\nkäytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt.\"\n\nBrayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla\nkatsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää,\nettä hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain\naskelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.\n\nBraytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen\nvälinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä\nenemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka\nodottaa lähtömerkkiä.\n\nNuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin\näsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja\ntämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian\nloppui itsestään.\n\nBrayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He\nolivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät,\nmutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.\n\nÄkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli\nmuutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista\nhuutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta\nvaarasta.\n\nKaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto\noli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.\n\n\"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan\",\nkuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti,\njonka luona hänen pyssynsä oli.\n\nIntiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden\nkuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt\nhänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen,\nja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.\n\nHän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi\nyrityksessä tahi menettäisi henkensä!\n\nMul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys\nja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa,\nvaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien\ninhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.\n\nBrayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan\nhän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin\nhänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei\nhänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle\nkuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille.\nKohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton\njalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta\nlehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa\nuskaliaan pakoyrityksen.\n\n\n\n\nXXII.\n\nTAKAA-AJO.\n\n\nElämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää\nonnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla\näärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä\nkiitollisuutta.\n\nSamassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti\nShawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut\nhäntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija\nmelkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin\nalhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin\nhänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi\nmyöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.\n\nHän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin\nkadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.\n\nIntiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja\nsyöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen\nkumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan\nnuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista\npoikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.\n\nNopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa\nvangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.\n\nToiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei\nheillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin\nheidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin\nhe eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä\nkäpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi\nvartioimaan Scipibta.\n\nNiin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi\nlähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä\npaikallaan, ja hän totteli.\n\nMul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut\nsellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen\nnäköisenä.\n\n\"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?\" kysyi toinen soturi melkein yhtä\npeloissaan kuin hänkin.\n\n\"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo\nehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa.\nKiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin\nvalkonaamoja.\"\n\n\"Mutta meidän vankimme on karannut\", sanoi soturi.\n\nMiami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan\nvalkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken\nkäyttäytynyt niin uhkaavasti.\n\n\"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut\", ärjäisi hän\nkiukkuisesti. \"Minnepäin valkonaama juoksi?\" Molemmat intiaanit\nviittasivat kädellään. \"Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan,\ntoinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan\nkiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän\nsilmänsä olivat kiinni.\"\n\nMiami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja\nlähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän\npuukkoaan ja sanoi:\n\n\"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä\non vain yksi intiaani: iske hänet maahan -- sieppaa pyssy -- juokse,\njos elää tahdot.\"\n\nSanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio\njäi istumaan käsi poskella.\n\n\"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio\nvai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin\nKalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan\nheti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä\nhäneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on\ntuoretta mäntyä sitkeämpi.\"\n\nSillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi.\nOlemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista\njuoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat\nluultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa\nkyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan\nettä he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.\n\nTämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri\ntahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti,\nkun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.\n\nBrayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi\nyhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei\nhän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.\n\nHän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas\nvainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti\nsilloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden\nintiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin\näsken, mutta kuitenkin näkyvissä.\n\nVarovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka\ntyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan\nOhio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle\ntahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten\nhänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään\njokitörmälle.\n\nHän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein\nnäkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä,\nniin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.\n\nAjattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi\npakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden\nvälistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä\nintiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat\nsivu.\n\nKaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän\npuun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta\nlienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri\njoutuisammin.\n\nIntiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana,\nettä he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä\nsellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen\nvarassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.\n\nTilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti\nvoitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja\nshawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley\nkyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.\n\nHän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi\nsen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he\nvarmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.\n\nEräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia\nseisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi\ntoinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta,\nellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.\n\n\"Juuri mitä odotin\", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla\npuolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne,\nennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.\n\nVihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi\nsivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa,\njolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän\nkoettaisikaan suojella itseään.\n\nKaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa\ntehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se\nonnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit\nhiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa,\njosta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen.\nOli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä\nmitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se\nnäytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia\nsiirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.\n\nKaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä,\njoka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän\npani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella\nintiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää\nonnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä\npetetty niin kouraantuntuvalla tavalla.\n\nBrayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi\nVasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan,\nkun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli\ntaitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin\nhän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa\nladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.\n\nTilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla\nsuoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta.\nVanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti\nsopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin\nhänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.\n\nSopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella\npiileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi\ntavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.\n\nJos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema\nolisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä.\nJos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan\nshawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille.\nToinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.\n\nVasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin\npensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta\nkohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin\naskeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia\nvihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.\n\nSamalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti\nmetsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti\nkiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että\nnäyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nPELASTUS\n\n\nKolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui,\noli Mul-keep-mo.\n\nEnsin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan\ntarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän\nsiirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten\nlähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä\nnuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton\nrupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään\nrauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei\nBrayton tuhlannut sekuntiakaan.\n\nHyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti,\njonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen\ntempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän\nsuistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen\nkädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin\nvalkoinen mieskin.\n\nBrayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään,\nkun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.\n\n\"Miami\", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi\nkätensä, \"se oli miehen työ -- henkeni pelastitte.\"\n\n\"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli\nkuolemaisillaan.\"\n\n\"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että\nhyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo\naikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne.\"\n\n\"Asian laita ei ole niin\", vastasi intiaani yllättävästi; \"kun\nvalkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä\nmilloinkaan korvata.\"\n\n\"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he\nvoisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?\"\n\n\"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt\", keskeytti Miami niin\nterävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa\nmakaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut\nmuihin varusteisiin.\n\n\"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat\", ajatteli hän\npalatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa\nkysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän,\nettä Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento\nosoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi\npaikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä,\nkämmen Braytoniin päin.\n\nBrayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen\nsalamannopeasti ja sanoi:\n\n\"Juokse -- riennä -- kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!\"\n\nMitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen\nkolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten\nmuistettaneen.\n\n\"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet\nselkkauksiin oman väkensä kanssa\", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut\nollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka\ntapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin\ntapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.\n\nNuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan\nlataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta\nkuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen\nsinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan,\njoka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja\nja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on\nelänyt.\n\nIntiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja\nKalkkarokäärme varustautui sen varalle.\n\n\"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään\", kysyi Shawnee pysähtyen\nMiamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä\nluodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan.\nMustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen,\nsaattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään\nkuohuvaa vihaansa.\n\n\"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla\nNukkujakin -- sillä se miellyttää häntä.\"\n\nVastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva,\nmutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään.\nMiami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta\nhuolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän\npäätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely\nollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää\ntarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän\nvälillään tapahtui.\n\n\"Kaksi soturiani makaa maassa\", sanoi Haw-hu-da. \"Kuinka he ovat\nkuolleet?\"\n\nHän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä\nhän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli\nsurmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin\nkahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.\n\n\"He ajoivat takaa valkonaamaa\", sanoi Miami katsahtaen noita\nhengettömiä ruumiita, \"mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä\nolivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat.\"\n\n\"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!\"\nvastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta --\n\"hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin.\"\n\n\"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein\", vastasi\nKalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. \"Valkonaama\non Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi\nesiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin\nKalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen.\"\n\nKynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan\ntuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan\nvoinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista\nanteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän\nolisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan\nja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.\n\nMutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään\nsanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu\nolikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta,\nei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut\nsittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka\ntapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa,\nmutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa\ntekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.\n\n\"Sinä Miami-koira\", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; \"sinä\nvalkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei\nkukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!\"\n\nTuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi\nmetsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti\naivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun\nkuin kaksi suokukkoa.\n\nKumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää\nmetsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he\nhitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä\nkaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he\nsiirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi\nsopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun\nsalamannopealla iskulla.\n\nOn mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt,\njollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja\ntaitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi\niskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja\nMiami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin\nhänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun\naikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään\nkaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua\nKainin merkki otsallaan.\n\nKolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain,\nkissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty.\nMolemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan\nsilmästä silmään.\n\nÄkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen\nolevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään\nhiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri,\nmutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut\nmilloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa\nnyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle\npolvelleen.\n\nSamassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen\nhänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski\nylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten\nhänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla\npuukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.\n\nMiami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin\nhänen päällänsä.\n\n\"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!\" sähisi Shawnee ja hänen\nkasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. \"Hänen ei suotu laulaa edes\nkuolinlauluaan.\"\n\n\"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?\" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin.\n\"Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on\njoutunut hänen armoillensa?\"\n\nMul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka\nsoturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa\nhän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka\nhänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut\npyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki\nmitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen\nvoittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan\nraivoon.\n\nShawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa\nkuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi\nkoettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.\n\n\"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain\npoikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei\nosaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen.\"\n\n\"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen\ntäytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän\ntietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä.\"\n\n\"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista\nMiami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa\ntappaakseen heidät!\"\n\nKulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa\npahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle\nkätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän\nsaattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.\n\n\"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen\nsen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään\nhyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään.\"\n\n\"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?\" murahti hän kärsimättömästi.\n\"Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään\niskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä\nmuualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen\nvaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen.\"\nKaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas\nkatselija, vaan hän tahtoi toimia.\n\nHuulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti\nkulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.\n\n\"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin\njoutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!\"\n\nNuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn.\nMul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa\noli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu.\nTilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän\ntarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.\n\n\"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn\",\najatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun\nvelvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.\n\nMul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle\nystävälleen.\n\n\"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä\nminua kohti, kun vielä latasin pyssyäni.\"\n\n\"Lataa nyt jälleen\", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli\nviivyttelemättä.\n\n\"Ota talteen tuokin pyssy\", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan\npäässä. \"Missä muut pyssyt?\"\n\n\"Kätkin ne jokirantaan.\"\n\n\"Pane tämä samaan paikkaan.\"\n\n\"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen\nasevarasto, oikea arsenaali.\"\n\nMiami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen\nmerkitystä, vaan sanoi:\n\n\"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan.\"\n\n\"En varmastikaan.\"\n\nBrayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli\npiilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti\npyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän\nmatkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä\nhuonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän\nHaw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän\njonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä\nriistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin;\nmutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton\nRipleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.\n\nMiami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä\nluokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nPIIRITETTYJEN LUONA.\n\n\nPalaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen,\netteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään\nmurskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan\nsynnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä\nkiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.\n\nOli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko\nalistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi\nolisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät\nmitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin\nseinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin\nasukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa\ntapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.\n\nJollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli\nMiami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan\nintiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko\nvalkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti\nHaw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön.\nMurhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen\ntoimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin\nasukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä\nsaattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon.\nKoko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön\ntuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut\nhalukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean\ntuhoutumisen.\n\nKetä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään\ntoimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti\nintiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.\n\nPuolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen\nyläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat\npuolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä.\nSutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo\ntuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi\nyläkertaankin näkymättä silti ulos.\n\nHetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten\nalakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että\nhän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois\nja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä,\njohon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla\nkeskeytynyt.\n\nNurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se\nnäytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita\nikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli\nsovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa\nhyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi\nkuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan\nyläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden\naloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.\n\nHeikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja\näidin tulevan alas.\n\n\"Päivä sarastaa\", sanoi isä, \"ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen,\nettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin.\"\n\n\"Intiaaneista on yöaika sopivin\", sanoi hänen vaimonsa.\n\n\"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä\nrohkenevat hyökätä päivälläkin\", huomautti Alice totuuden mukaisesti.\n\n\"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin\nmielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta.\nVaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan\nnotkistettu.\"\n\nLiedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä\nvalollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki\nsieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei\nkaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua\nperheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan\nkasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä\nvarjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala\nsaattoi sen tehdä.\n\nAika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista\njuhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas\nSutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen\nJumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan\nunohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei\nhorjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.\n\n\"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni\", sanoi hän, kun he olivat\nistuneet pöydän ääreen, \"uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä.\"\n\n\"Kuinka ajattelet niin, isä?\"\n\n\"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen\nauringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen\nmaailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen\nnimensä.\"\n\nTämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä\nkallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä\nhellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti\npalvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien\npyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.\n\n\"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin\", sanoi\nhänen vaimonsa. \"Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan\ntäällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten\nlieneekin.\"\n\n\"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä\",\nlisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli\nsamanlainen, kuten muistettaneen. \"Sen puolesta voimme olla täällä\nvaikka pari viikkoa.\"\n\n\"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota\nsaamme varoa.\"\n\n\"Mihin luulet Scipion joutuneen?\"\n\n\"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin.\"\n\n\"Luuletko heidän surmanneen hänet?\" kysyi Alice hiljaa.\n\n\"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä\ntehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva\nja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten\nkun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille\nsellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme\nvoi auttaa häntä.\"\n\nVoidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota\nhän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.\n\n\"Ja nyt\", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli\nkatsahtanut ulos, \"emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis\nparasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu,\nettä meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun\nnukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette\nnäe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten\nvoitte te vuorostanne mennä levolle.\"\n\nEhdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas\njaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.\n\nHän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti\nsikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen\nperheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin\ntehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme\ntoivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein\nvarmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon\nmäärää.\n\nMitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania\nnäyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti\nkadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan\nsuloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi\nensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta\ntoiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja\noli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän\nkohtalonsa ratkaistaisiin pian.\n\nHän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois,\ntodennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli\naterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin\nkaraistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos\naukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.\n\n\"Polly ja Alice raukat!\" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän\nmakuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. \"He saavat nukkua huomiseen\nsaakka ennenkuin herätän heidät.\"\n\nKello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan\nulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi\nihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon\nsuojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn\nnäköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi\njollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.\n\n\"Tuo ei ole Brayton Ripley\", sanoi hämmästynyt uudisasukas. \"Kuka se\nmahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!\" huudahti hän ja hänen äänensä\nvärähti ilosta.\n\n\n\n\nXXV.\n\nAPU.\n\n\nTotellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley\njokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin\ntoisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä\ntarvitsivat.\n\n\"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä\npyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä,\nolisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa\nvihollisena, vaikka hän onkin ystäväni -- halloo!\"\n\nBraytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki\nnäkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin,\nsillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja\nkuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla\nkanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet\nsiihen Kentuckyn puolelta tultuaan.\n\nKanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään\npiilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi\nollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin,\nkun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen\nvenheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla\nvoimakkaasti melottiin rantaa kohti.\n\nNuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua\nmelkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta\nhänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan\ntulon. Hän näki neljä miestä -- jokaista airoa hoiti yksi -- melovan\nlauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti\ntulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.\n\nLautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja,\nja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse\nnäkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli\ntavallista lukuisampi miehistö.\n\nOli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan\nmahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei\nBrayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja\nhän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.\n\nMul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti\npensaat sivulle ja huusi:\n\n\"Halloo siellä!\"\n\nMiehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät\nkatsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen\ntervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona,\nsillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin\ntottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen\nheidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.\n\n\"Keitä olette?\" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen\nkiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden\ntakaa.\n\n\"Olen Brayton Ripley. Mutta -- Simon Kentonhan se on!\"\n\n\"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata\",\nhuudahti toinen naurahtaen. \"Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka\nvieressäsi?\"\n\n\"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä.\"\n\n\"Mutta kuka hän on?\" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen\ntarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös\nkävisi uhkaavaksi. \"Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian\nvarovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?\"\n\n\"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli\nKalkkarokäärme --\"\n\n\"Tunnen miehen\", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin\ntiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. \"Taistelimme kerran\nelämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni\nollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta\nhuolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin\nystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi.\"\n\n\"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?\" kysyi Brayton.\n\n\"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?\"\n\n\"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes.\"\n\n\"Hänen veljensä on mukanani -- selitän kaikki aivan heti\", sanoi\nmetsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.\n\nTämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla\nuudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan\nalkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea\nalas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden\nkauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja\ntavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka\nsuuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien\nintiaaniheimojen taholta.\n\nSiitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko\nalus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli\nkaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-,\nSusquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan\nmissä asennossa hyvänsä myötävirtaa.\n\nKoska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain\ntehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille\npäästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.\n\nAlus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn\nnuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan.\nKahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen\nrannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja\nMiami-soturin kättä.\n\nSimon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja\nrohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.\n\n\"Tämä mies\", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, \"on\nHugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh\nperheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin\nviikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen.\nSaavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä\npenikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.\n\n\"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen\nkuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että\nintiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia\nalhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh\nseuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.\n\n\"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä\nvarustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti\ntapahdu vielä tovin aikaan.\n\n\"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa\nsinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt\nsiellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin,\nolivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja\ntyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt\nmutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja\npäätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon\nasioista.\n\n\"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat\nvalmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua,\nolisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa\nyhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen\npian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla,\netteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli\nmukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä\nkatsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia.\"\n\n\"Todellakin hyviä uutisia\", sanoi Brayton iloissaan, \"sillä\nkiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme\nkertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania\npiiritti mökkiä viime yönä.\"\n\n\"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä\", oikaisi Miami.\n\n\"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti\",\nselitti Ripley, \"ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten\npiirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen.\"\n\n\"Sepä hauskaa\", sanoi Kenton. \"Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme\nselvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin\nurhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää\nvielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan\nnyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua.\"\n\nBrayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka\nlukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti\nhänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja\nhetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta.\nKertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi\nKalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan,\nolivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia,\njoka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien\nkömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta\nmielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän\nseisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin\nsydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.\n\nHän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja\nystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän\nintiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman\nShawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka\nviimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt\nkorvaamattomia palveluksia valkoihoisille.\n\nMiami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen\nansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan\ntuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli\njohtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut\nkiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt\nensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.\n\nTapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja\nKenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori\nRipley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut\nMiami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen\nvoivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi\nedelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten\npuolesta.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nROHKEA KENTON.\n\n\nKuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa\nDaniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka\noli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu,\nosoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.\n\nNaurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän\nnäköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.\n\n\"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa\nen ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin\nhurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon\nGirty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu\nkidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista\nmiestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole\nmilloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä.\"\n\nMiami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas\nmainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.\n\nMainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili\nMiamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin\nitserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa\nkohtaan tuntemaa kunnioitusta.\n\n\"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni\", sanoi Kenton hymyillen,\n\"päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut\nviimeinen otteluni.\"\n\n\"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi\", sanoi Stanwood, eräs\nmetsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.\n\n\"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä\nvoimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa\nkissaeläintä\", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja\nBurrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten\nKalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa\nymmärrettiin antaa hänelle arvoa.\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään\", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä\nmerkitsevästi. \"Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt\nKalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin\najatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi\nsilloin mennyt poikki. -- Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän\ntyön, Miami.\"\n\nPunaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta\nhuolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:\n\n\"Mul-keep-mo rakastaa veljeään -- Mul-keep-mo antaa henkensä hänen\npuolestaan.\"\n\n\"Tiesin sen -- tiesin sen\", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti\nolkapäälle. \"Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä\nen kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään\nja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän\najattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä\nrakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn,\nniin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen,\nettä koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin\ntulipunaisena kasvoiltaan.\n\n\"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?\" jatkoi Kenton.\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä,\nMiami.\"\n\nKentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.\n\n\"Tiesin sen\", sanoi Kenton. \"Asemasi on sellainen, että voit\naikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa\nsinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin\nystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni,\nettä intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit\nparhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien\njoukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä.\"\n\nHuomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti\nKenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi\ntakaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja\nesiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän\nlevittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli\nläheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut\nerehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä.\nHuhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos\nsitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit\nsäikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän\nsuuresta erotuksesta huolimatta.\n\nNyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta\nvalkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman\nintiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan\npakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi\ntaistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot\nolivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot.\nTiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.\n\nSentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla\ntavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin\nerikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija\nmahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan\nselville.\n\nOletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he\nhuomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi\nSutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.\n\nSuunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu\nalkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat\njokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät\nmahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi\noikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti\ntaisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään\nmyötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.\n\nTämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley,\nkaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin\nkylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää\nhyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva\nkuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton\noli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.\n\nOli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä\njotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin\nilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja\nsyöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla\nkalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja\nkuolemasta ratkaista onnellisesti.\n\nMutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?\n\n\"Siinäpä onkin todellakin kysymys\", sanoi Brayton, sillä tehtävän\nvaikeus oli kaikille selvä.\n\n\"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?\" kysyi Luff Johnson, eräs\nretkikunnan hartaimpia jäseniä.\n\n\"Tuskinpa\", vastasi Ripley hymyillen; \"hän viivähti aukeamalla viime\nyönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan\nmökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn\nkantamalle hänet ammutaan.\"\n\n\"Aion yrittää itse\", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Sinäkö?\" kysyi hämmästynyt Ripley. \"Et sinä voi mennä. Heti kun\nnäyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi.\"\n\n\"Voinpahan koettaa\", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen\nkeskustelun. \"En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan\nkuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä\nja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu\nKalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin\ntehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme.\"\n\nSuunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu,\nettä Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja\naloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta.\nSillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli\nturvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja\nsiitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.\n\nMutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä\nsattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi\nKenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin\nvaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen\ntärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.\n\nKun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi\nvaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään\neteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin\nkanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi\nvalkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut\nluultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin\nteroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui\nKenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen\naukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä\nvain ajatella saattoi.\n\nNiin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa\naukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen\nyrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi\nsattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman\ntoiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin\npäivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.\n\nKenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen\nkohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan\nselvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin,\njos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.\n\n\"Kuinkahan kauan minä saan odottaa\", ihmetteli Kenton, kun noin\nneljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi\nnähty tahi tunnettu. \"En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä\npunanahat voisivat huomata minut.\"\n\nKuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti\nhämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä\ntarkkaavaisesti.\n\n\"Niin totta kuin elän, se on Kenton\", sanoi hän vavahtaen ilosta;\n\"mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että\nintiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää,\nkuinka he eivät ole jo nähneet häntä.\"\n\nMetsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi\nmahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään\npuun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä\nhäntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin.\nMutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä\nvaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.\n\n\"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin\", päätteli Sutherland.\n\"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa.\"\n\nSutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän\nnyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu\npuhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli\nKentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla\nsisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja\npäälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä\ntottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta\nSutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.\n\n\"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa\", sanoi hän hetken päästä.\n\"Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata\nluulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä\nnäyttää.\"\n\nIsä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa\ntyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi\nhuoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.\n\nToisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice\nalkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli\nseurannut Kentonin merkkikieltä.\n\nKenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen\nkaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä\nhän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä\nhuuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän \"äänettömän\npuheen\".\n\n\"Hän tahtoo tulla sisään\", sanoi Alice.\n\n\"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin\nymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun\nhuudan, niin käske hänen tulla.\"\n\nKentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän\nsaattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa\nvaarassa.\n\n\"Kaikki reilassa\", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.\n\nPannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä\nkuuli sen hyvin:\n\n\"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella.\"\n\nMetsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin\nnopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle.\nHän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan\nhäntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan\nkuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.\n\nPiirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun,\nmutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nSCIPION PAKO.\n\n\nKertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat\nlukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän\non toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.\n\nMuistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin\nvartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi\nMul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi\npaeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan\nkuin toisetkin.\n\n\"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty\nminua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa,\njos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani\nvielä kaksi.\"\n\nIstuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut\nRipleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia\nVartijoitaan salavihkaa.\n\n\"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista\",\nsuunnitteli hän. \"Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen,\nniin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin\nkauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä\nmenemään.\"\n\nMietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän\nsuunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.\n\n\"Pelkäänpä, ettei se onnistu\", päätteli hän. \"Mistähän minä saisin\ntukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät\nmyöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy\nkasvavan tarkoitukseen sopivia puita.\"\n\nNäiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat\nvahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä\nkääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä\nviemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli\ntapahtunut.\n\nSiten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin\näkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.\n\n\"No nyt, Scipio\", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän\nyrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi\nrauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta\nkohentaakseen.\n\nIntiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia,\nsillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin,\njonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.\n\nScipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut\nuskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio\nkahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta\nkuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.\n\nHän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan\nsellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä\nkiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi\nkertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin\nankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä\ntahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä;\nmutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta\nhuomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt\najoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat\nkaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui\nilmoille äänekäs voihkaus.\n\nIntiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan\nnoustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän\nsaaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa\nvesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua\nneekerin rautaisesta otteesta.\n\nSiihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen\npyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi\nsotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen\nneekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta\nhän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.\n\nPysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet\nmaahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän\nsammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa\non liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta\njonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.\n\n\"Siinä sait\", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella\nylpeydellä. \"Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että\nvoit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen\nmukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään.\nSitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi\npuukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani.\"\n\nRiistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän\nollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka\ntodennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli\nlähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää\nmitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän\njoutuisi vielä heidän kynsiinsä.\n\n\"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut\nlöytävätkin\", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille\nilmansuunnille. \"Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja\nkätkeä siten jälkeni.\"\n\nHän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän\nriensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on\nnähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien\nhuonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.\n\nScipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin,\nmutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan\nkaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta\ntietä joelle.\n\nVihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja\nkatsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut\nyhtään vihollista.\n\n\"Luulenpa olevani perillä\", sanoi hän, \"ja jos olen yhtä viisas kuin\ntavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä.\"\n\nHän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen\njäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla\nrauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla\ntehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.\n\n\"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni\nvedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He\nhuomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko\nhommaan ja lähtevät kotiin.\"\n\nScipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan\nlähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin,\nhuomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien\nalla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla\nvaanivan vihollisen katseilta.\n\nMiehellämme oli sinä päivänä tavattoman hyvä onni, sillä kahlatessaan\nvarovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut\nrannan pensaisiin.\n\n\"Mainiota!\" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; \"näyttää\nsiltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan.\"\n\nPäästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä\ntoiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.\n\nPitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut,\njos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.\n\nNeekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä\noppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu\ntaitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta\nnousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa\nvarovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton\nRipley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.\n\n\"Koska minulla nyt on venhe\", ajatteli Scipio, \"niin mikä estää minua\nmelomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa\nintiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa\nVaivaa.\" Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän\njoutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen\nmielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen\npäätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä\npuuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli\njuuri äsken poistunut.\n\n\"Ihme ja kumma!\" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman\ntodellakin olevan hiukan nurinkurisen. \"Mistä tuo venhe mahtaa olla\nkotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko\nintiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia.\"\n\nScipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti\nuskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin\nkasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi\nhuutaa: \"halloo!\"\n\nHän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän\nmeloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän\nhuomasi pian sen olevan aivan tyhjän.\n\n\"Sinua en enää tarvitse\", sanoi hän katsellen kanoottiaan. \"Saat\nmennä.\" Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.\n\nScipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja\nhän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas\ntekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko\nvalkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä\nmitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.\n\n\"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää.\"\n\nJa ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja\nnukkui pian sikeästi.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nMUL-KEEP-MO VAARASSA.\n\n\nMiami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja\nhänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään\nintiaanijoukkoon.\n\nHän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin\ntehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän\nteeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla\nsatumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian\ntodellisen laidan tulematta ilmi.\n\nMiami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli\ntodellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain\nkaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten\nselitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle\njuuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.\n\nHän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja\nvilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan\nvakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei\nollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei\nvoitu enää kuulla.\n\nLähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet\nheti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä\nvoinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.\n\nJuuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja\noli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli\nsolminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin\nja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen\nmustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa\nerottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat\ntapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä\nkohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla\nvähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio\npakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin\nintiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella\nvangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä\nluoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä\nsuurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli\ntulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.\n\nErottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi\nkulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty\nKalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt\nennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään\nnuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi\nsalamannopeasti ympäri.\n\nHän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan,\nlähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen\nsuunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta\nnyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä\nhänet vaarattomaksi.\n\nMul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme\nsoturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin\nkaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo\nuhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän\najatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä\nmiestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan\nja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania\nvaikenivat synkästi.\n\nEi voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita\nsotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat\nmaassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja\nhaudattaisiin juhlallisesti.\n\nHyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli\nvahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan.\nKaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten\nmökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.\n\nPiiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin\näänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat\nehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin\nsyvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä,\nkunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti\njoutuisi heidän kynsiinsä.\n\nMutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin\nhidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin\nvarmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.\n\n\"Metsässä on paljon valkonaamoja\", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön\nkeskustelu näytti keskittyvän häneen.\n\nTämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma\nmökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.\n\n\"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät\nmetsässä?\"\n\nKysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä\nkylmästi silmiin.\n\n\"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä\non tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja,\njotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida\nsurmata soturimme.\"\n\n\"Montako he ovat ampuneet?\" kysyi Huuhkaja.\n\n\"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän\nlatasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi\nlähellä suuren joen rantaa.\"\n\nKalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen\nilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he\ntienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin,\nmistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.\n\n\"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme\nlähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat\nsaaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit\nolisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta\ntoiset valkonaamat tulivat ja --\"\n\nMiamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa\ntukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?\n\nLiike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi\nsen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän\nkuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat\ntappaneet hänet.\n\nVähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko\njoukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin\ntuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä\nkuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan\nmaineensa vihollistensa keskuudessa.\n\nMiami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään\nikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta\nhänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja\nmolemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen\ntiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin\ntehnyt.\n\nVoidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta.\n\nHuuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret\nrinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen\nkasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja\nvoimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan\nsamaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli\nollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.\n\nHuuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli\nkiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen\nilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei\nantanut hänelle rauhaa.\n\nSamalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen.\nSeisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan\nmokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta\nhän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan\nsilmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa.\nSiinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli\nepäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt\nnäkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.\n\nEi pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan\nolisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään\nmetsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.\n\nMutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia,\njoissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt\ntarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut\nvalkonaamojen eduksi.\n\nItse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka\nMul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt\nuudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme\nselviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin\nloppu olisi onneton.\n\nIntiaanit kostaisivat julmasti petturille.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nOVELA KEPPONEN.\n\n\nMiami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt\nsurukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä\nliioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.\n\nLyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja\nkatsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta\ntullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.\n\n\"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme\", sanoi\nMul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, \"mutta\nmeillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja\nsotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja\nsopivampi päälliköksi kuin hän?\"\n\nTämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan\nAmerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi\nisänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi\nHuuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.\n\nYllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti\nhuomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että\nuseilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:\n\n\"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit\novat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja\nhe ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat\nmetsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille\nsaakka.\n\n\"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan\nheimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme\nkoko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja\nmeidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja.\nKuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat\nuudisasukkaat majoissaan.\"\n\nTämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä\nluultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet,\nmutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille\nominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi\nollut täysin paikallaan.\n\nHuuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta\nkunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta\nepäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu\nehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.\n\nKaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon\njohtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat\nkunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo\nolikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli\nmelkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut\nomaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli\ntodellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta\nkäyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.\n\nSitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei\nollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä\ntähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa\nvertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.\n\n\"Veljet\", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen\nkuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan.\n\"Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin\ntultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan\npäälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä,\nniin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?\"\n\nViekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien\nnyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa,\nettä hän oli osunut oikeaan.\n\n\"Veljet\", sanoi hän, \"Huuhkaja on sotaretkemme johtaja.\"\n\nHovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä\nhymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen\npäällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin\nhänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta\npaikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:\n\n\"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei\nole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi\nparemmin päälliköksenne --\"\n\n\"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä\", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen\npäätään. \"Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme.\"\n\nHyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata\nmielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin\nsiirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta\nnyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että\nehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä\neikä päätöstä voitu enää purkaa.\n\nJos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin\nHuuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme\ntiesi hyvin.\n\n\"Veljet\", lisäsi uusi päällikkö, \"Huuhkaja on nyt johtajanne, koska\nolette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja\nhän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme\nsotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on\ntehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas\nMul-keep-mo?\"\n\nHuomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä\ntuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä\ntäydellisesti.\n\nTilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan\nmestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli\nliian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia\ntarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa\nkohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään\nleimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta\nhuolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä\noli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen\njyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.\n\n\"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä\ntalon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni\nsiitä sanovat?\"\n\nNuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan\nulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.\n\n\"Mutta, veljeni\", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen\nkasvoillaan, \"meidän pitää olla viisaita.\"\n\nHän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa\nosoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen.\nUhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa\nantautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia\nkaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.\n\nUusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla\ntoimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän\nmuurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä\nvaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta,\nniin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.\n\nHuuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän\nvapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin\npuolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.\n\nMutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen,\nettä koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos\njohtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin\nhän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa?\nHänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka\ntodennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua\ntaisteluun.\n\nKuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi\nja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme\njatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin\nmuuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että\nräjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka\noli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.\n\nKalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen,\nettä pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.\n\nEhdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin\nhäntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty.\nHuuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen,\nolisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka\nvaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla\nolevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti,\nammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.\n\nKukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan.\nHe käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät\nmaassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin\nlyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he\nolisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät\nhyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari\nkolme soturia sortuisi vielä.\n\nJoku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien\nympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi\nneuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin\nmerkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän.\nSiten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.\n\nPimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat\nsilloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa\nauringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä,\nkäydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.\n\nNyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa\nmenettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää\nmuita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.\n\nKalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti\nlopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.\n\nOli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään\nhyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva\nhyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan\nmukaista.\n\n\"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä\", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän\ntaitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa\njäsenet. \"Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että\n'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit\nonnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää.\"\n\nOli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi\nsaattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli\nratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja\novela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.\n\nSitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?\n\nSe oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn\npuolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet\nlukumäärästä oli vielä siellä.\n\nNämä olivat jääneet sinne siitä yksinkertaisesta syystä, että Haw-hu-da\nei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen\nkeralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja\nasukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä\nmenettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki\nuhmaili vieläkin piirittäjiä.\n\nKentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon\ntarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion\npuolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.\n\nTämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä\nonneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei\nhuomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta\nsen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.\n\nAmerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja\nmetsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään\nkaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa\nlojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin\nvain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska\nnoustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän\npakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin\njättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen\nannoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä.\nVillissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman\näkillisen syömisen olla turmiollista.\n\nOn ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut\npunaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin\nsotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka\nOhio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä\npohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin\nei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.\n\nOlisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään\ntilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla\non oma sananlennättimensä.\n\nKun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä\nei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan\nalhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat\nhitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.\n\nNuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä,\njoiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn\ntyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.\n\nNeljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät\nsitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli\nnäytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle,\njolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti\ntaivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.\n\nTemppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat\nkuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan\nmetsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset\nvasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.\n\nTällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä\npäin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus\ntuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä \"kauhun ja\nveren maan\" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin\nkylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä\napujoukko saapuisi.\n\nNyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi\npakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää\nyrittääkään.\n\nTällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja\nleiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan,\nkuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi\nhuomannut savumerkit.\n\nMutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa\najattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän\npääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän\nnähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä\nhiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!\n\n\n\n\nXXX.\n\nPAKOSUUNNITELMIA.\n\n\nIntiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille\nMiami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan\nneuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään\nhuomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon\novelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se\nolisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään\npunanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä\novelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes\nsuvaittiin laskea sisään.\n\nVoidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin\ntervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti\ntervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi\nryhmään.\n\n\"Kun viimeksi kävin luonanne\", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista\nerikseen, \"niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan\nauki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja\nPolly?\"\n\n\"Emme voi sanoin kuvata iloamme\", vastasi uudisasukas, jonka mielestä\nkaikki oli kuin unennäköä. \"Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani\nsinut metsän reunassa.\"\n\n\"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja\nluulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä.\"\n\n\"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?\"\n\n\"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle\npuolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan.\"\n\n\"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?\" sanoi Sutherlandin\nvarovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.\n\nMutta Kenton viittasi hänet takaisin.\n\n\"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan,\nmutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan.\"\n\nVieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen\nhehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa.\nKenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli\nvihollisten saartama.\n\n\"Juuri äsken erosin nuorukaisesta\", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi\nAliceen, \"jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa.\nAinakin hän on kovin huolissaan tähtesi.\"\n\n\"Kuinka, mitä tarkoitatte?\" kysyi tyttö teeskennellen\nvälinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.\n\n\"Kas, kas; mitäkö tarkoitan\", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä\nja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. \"Brayton oli surra itsensä\nkuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla\ntuulella.\"\n\nKenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja\nselitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen\nperheensä pelastukseksi.\n\nUudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja\nhänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin\nmonta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan\nihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.\n\nTuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli\nluultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe\ntunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen\nystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet\nkuoliaaksi viime yönä.\n\n\"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!\" sanoi hän huokaisten\nhelpotuksesta toisten nauraessa.\n\n\"Huono ampuja et ole\", huomautti isä, \"mutta sinä satuit laukaisemaan\nhiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia\nvähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme.\"\n\n\"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?\" kysyi mrs Sutherland\ntuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.\n\n\"Sitä ei tarvitse epäilläkään\", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. \"Vuosi\nsitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten\nhäntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän,\nminkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan\nsaavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä.\"\n\n\"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan\nBraytonin ansio?\" huomautti uudisasukas.\n\n\"Osuit oikeaan. Ohoh\", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin\näkkiä, että toiset hätkähtivät, \"olinpa unohtaa jotakin!\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi säikähtynyt Alice.\n\n\"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen\nerehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä.\"\n\nNuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä,\nrupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut\nvielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät\näänettöminä.\n\nPerheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa\noli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas\nja sanoi luvun loputtua hartaasti: \"Amen.\" Tämä kuuluisa metsästäjä\n(jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras\nuskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä,\njotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa,\njoita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan\nalkupuolella.\n\nMrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja\nkiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.\n\n\"No mitä näit?\" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui\npaikalleen pöydän ääreen.\n\n\"En mitään mainittavampaa.\"\n\n\"Tiesinhän sen\", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun\nkimppuun. \"Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona\naiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä\nja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat\nhyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja\nriennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa,\nmutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin\nkerran, jottei kukaan sitä unohtaisi.\"\n\n\"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?\" kysyi\nemäntä.\n\n\"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan\nturvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin\nja otamme osaa konserttiin.\"\n\n\"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet\", sanoi\nSutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. \"Vaikka se onkin paras\npelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen\nvähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin\nmitäs sitten?\"\n\n\"Mitäkö sitten?\" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä.\n\"He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan\nenää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan,\nlähtevät meitä takaa-ajamaan.\"\n\n\"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä,\nniin takaisin emme voi tulla.\"\n\n\"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?\" kysyi Alice.\n\n\"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa\npalata tänne seinien suojaan.\"\n\n\"Voin luvata sinulle\", lisäsi äiti, \"ettemme palaa takaisin, ellei se\nole viimeinen keino henkemme pelastukseksi.\"\n\n\"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa\", lisäsi Kenton, joka\nlopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli\nkuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. \"Teidän täytyy\nmuistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian\nkiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut\nnäkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen.\"\n\n\"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä\", sanoi\nisäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.\n\n\"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli.\nEihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he\ntietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon.\"\n\n\"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?\" kysyi\nAlice.\n\n\"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni\nmahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä\nhetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa\nolemme teidän ja punanahkojen välissä.\"\n\nHuomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt\npeloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella\npuolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.\n\n\"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa\", huomautti\nmrs Sutherland.\n\n\"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti\nvoitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis.\"\n\nValmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen\nminuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi\ntapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan\nnaiset pääsisivät venheelle.\n\n\"Nyt\", sanoi Kenton astuen ovelle, \"ei meillä ole yläkerrassa mitään\ntekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin\nsysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa\nulos.\"\n\n\"Minä katson täältä\", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon\nsuojaluukkua jonkun tuuman sivulle.\n\n\"Ellen pahasti erehdy\", sanoi Kenton katsottuaan ulos, \"niin nyt on\naika meidän lähteä täältä ja sukkelaan.\"\n\nHän oli oikeassa.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nKOTOA LÄHTÖ.\n\n\nYhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli\nKalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien\nantamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että\nmerkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin\ntunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli\nratkaistava.\n\nKentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan\ntoinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta\nMiami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.\n\nSimon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He\nnäkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta\neivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran,\nettä häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan\nvarma.\n\nSavumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme\nkatsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä,\nmutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan\ntavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan\nepäluuloa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta,\njosta hän katseli aukeamaa. \"Tuopa näyttää kummalliselta.\"\n\nEräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman\nvälissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi\ntarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin\nyllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.\n\n\"Kalkkarokäärmehän se on\", huudahti Kenton -- \"Alice ja Polly, tulkaa\ntänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus.\"\n\nKenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta\nsoturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland\nsalli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.\n\nSellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin\npitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin\nliikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.\n\nHänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten,\nvasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää\nluodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi\nasetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta.\nMokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine\nhiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja\nmaalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä\nmilloinkaan on nähty.\n\nSeisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen\nsanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan\nparistakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt\nlähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.\n\nTämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut\nmelkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.\n\nÄkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja\nnäytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää\nmikään voinut hillitä.\n\n\"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!\" huusi hän\nukkosen tapaisella äänellä. \"Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään\nvalkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan\nsuuren suolaisen meren rannoille!\"\n\nJa ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja\nlaukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama\nmies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.\n\nLaukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös\nolevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.\n\n\"Merkki on annettu!\" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä.\n\"Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen\nsotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!\"\n\nSanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää\npauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot\nsäestivät.\n\n\"Oletteko valmiit?\" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.\n\n\"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä\", vastasi Alice hilliten\nvoimallisesti kiihkoaan.\n\n\"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta\näärimmäisessä hädässä.\"\n\nKääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt\nikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:\n\n\"Aukaise ovi, Silas.\"\n\nUudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin\nhiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää\nvasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty,\ntarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.\n\nMetsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen\nsekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka\noli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon\nedessä tapahtui.\n\nSilloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka\nolivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he\nkatosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.\n\n\"Tuotahan minä pelkäsin\", sanoi Kenton. \"Ne pakanat pyrkivät joelle,\njonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset;\ntien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle\npysyäksenne loitolla intiaaneista.\"\n\nSilas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli\nkumpaistakin kuiskaten: \"Jumala teitä varjelkoon!\" Sitten aukaisi\nKenton oven ja naiset astuivat ulos.\n\nIlma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut\nmitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia\nja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta\nKenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.\n\nHe olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa,\njaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut\nmyssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä\nseuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta\nhänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.\n\nAlicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi.\nHän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton\nja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.\n\n\"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden\nlaukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä\", huudahti metsästäjä. \"Jos\nsinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin\noletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa\npelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun\nsuurelle venheelleni.\"\n\nPakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan,\netteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta\ntapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän\nja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa\nmäärätystä suunnasta.\n\nTämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen\nperäytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset,\nniin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut\nluultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin\nlehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä\noli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.\n\nTäytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön\nhyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta\njoelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland\nperheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein\nkaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton\nja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä\nliian aikaista erota toisistaan.\n\nVaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että\njoku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet\nkaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla\naukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin\nettä joku punanahka ampuisi heitäkin.\n\nTämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat\nmiamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset\nmiehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton\noli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin\nseurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.\n\n\"Hiukan enemmän vasemmalle\", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään\nmetsän suojaan. \"Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on\njuostava minkä jaloista pääsette.\"\n\nToivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he\nkiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina,\npääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin\nvarjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.\n\nAlice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina\nvähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi\nkiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä,\nvaikka hänkään ei juossut hitaasti.\n\nLähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät\nhuomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta\nsuunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.\n\n\"Arvelen olevamme kyllin etäällä\", sanoi Kenton, kun oli juostu\nneljännes matkasta joelle. \"Meidän täytyy palata poikia auttamaan.\"\n\nUudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat\ntaaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät\nymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat\nmetsään.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nTAISTELU.\n\n\nSimon Kenton ja hänen kumppaninsa halusivat kiihkeästi päästä auttamaan\nystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon\nasukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu\nollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä\npakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville\nvalkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua,\nkokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli\nmetsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.\n\nSaamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen\navuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat\nolivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.\n\n\"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?\"\nhuomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen\neroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.\n\n\"Ei se hyödyttäisi mitään\", vastasi hänen toverinsa. \"He tuntevat\nmetsän yhtä hyvin kuin me -- ja luultavasti paremmin kuin minä.\nSitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja\nrähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin.\nRientäkäämme!\"\n\nSimon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta\nhän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi\nhän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin\njoelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu\nkävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti\nkuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.\n\nToinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen\nvälissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka\ntapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton\nhuomauttikin.\n\nMetsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa\nkintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta\nkuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat\ntaistelupaikalle.\n\nSutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin\nseisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja\ntähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan\nseisoi aivan näkyvissä.\n\nPysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi\nintiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.\n\n\"Hyvin ammuttu!\" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. \"Lataa pyssysi ja\nammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain\nkäy laatuun!\"\n\nValkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat\npiiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman\nnopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset\nmiehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea\nerottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten\npyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa\njälkeä.\n\nKenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He\nryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi\nvaikutus kuin voitiin otaksuakaan.\n\n\"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!\" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin\nkuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.\n\n\"Ole varuillasi, Kenton!\" karjaisi Sutherland huomatessaan erään\njäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän\ntakaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata\npyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti\nVaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään\näkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen\nkahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa,\njoka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.\n\nHeittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta\nvastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.\n\nYhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa\nvälähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat,\nettä katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu\nnäytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.\n\nIntiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös\nkaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen\nruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.\n\n\"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!\" huusi Kenton näyttäen\nesimerkkiä. \"Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!\"\n\nKäskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.\n\nUudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä\njohtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka\nhuomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat\ntaistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin\nettä valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.\n\nTämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän\ntulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan\nja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä\noli sopivan hetken tullessa selvä.\n\nSutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin\nvalmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän\nnäki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli\nensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan\nvihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen\nsijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli\nhän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi\nhän ollut paraatissa.\n\nKaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita\neteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten\nhän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.\n\nKaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin\nluodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan.\nIntiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät\nsamoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin\nvielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita\nyht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.\n\nHän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta,\nmutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan\nhänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja\njuoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies\nitse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.\n\nMutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse\nmilloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli\ntoisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.\n\nMetsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen\nperäytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi.\nMikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.\n\nNähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja\nhuudahti ystävilleen:\n\n\"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!\"\n\nPyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja\nkumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies\nkääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä\nhänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten\npojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli\nkantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.\n\n\"Hurraa!\" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan\npiteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan.\n\"Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi --\"\n\nKenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi.\nKenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi\nnytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli\nkuin salaman iskusta.\n\nHänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi\nkyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa\nluokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.\n\n\"Niin\", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, \"Jim on\ntaistonsa taistellut.\"\n\nKiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun\ntakaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät\nValkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.\n\nSutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen\nnimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä,\njoka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät\ntoisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei\nsallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen\ntervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.\n\nSilas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän\nhuomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa\nammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten\nainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän\nhuolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun\nhän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:\n\n\"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice\nampui häntä.\"\n\nHän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän\nkerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.\n\nAmpuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö,\nsen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin\nmiehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon\nhänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä\nja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä\nhyvänsä toisia kohtaan.\n\nHetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä\nsai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa\nverrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin\nlaukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian\nvaromaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi\nosunut maaliinsa.\n\nMutta valkoinen mies ei vahingoittunut.\n\n\"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi\", päätteli Sutherland lausuen\nsamassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta.\nVaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he\nkuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten\nsoturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti\ntarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?\n\nKalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen\nmetsästäjä -- Luff Johnson nimeltään -- kaatui kahden kuulan\nlävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun\nmuistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.\n\nTaistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta\nsaapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden\nniin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen\nmieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut\nintiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä\npiileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet\nsananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa\nperusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet\nolla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle\nKentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.\n\nTämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli\nvakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien\nja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja,\nmutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei\nollut mitään syytä jatkaa taistelua.\n\nHeidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä\nmissään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin\nsiellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli\nniin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat\nsen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä\npuolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat\nsiitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley\njoutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän\nläheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he\nolivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen\njalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli\npari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he\nkeskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.\n\n\"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä\", sanoi Corwin, joka seurasi\nkiinteästi taistelun kulkua.\n\nSamassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien\npuiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat\npaikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa.\nHeidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että\nkaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.\n\nRipley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen\nystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli\njuuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.\n\n\"Mihin sattui?\" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen\npuoleensa.\n\n\"Pahasti kävi\", kuului vastaus. \"Luulen olevani mennyttä. Älä\nviivyttele, kiiruhda joelle!\"\n\n\"En jätä sinua. Mihin se kävi?\"\n\n\"Reiteen. En voi seisoa.\"\n\n\"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että\nvoit kävellä sinne, kun autan sinua.\"\n\nPyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut\nhuusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.\n\nYstävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja\nnousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien\nhänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.\n\n\"Hyvinhän se kävi\", lohdutteli Brayton hilpeästi. \"Kova kovaa vastaan;\nsinun ei tarvitse pitkältä kävellä.\"\n\nMies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja\ntuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.\n\nKun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin\nheille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat\nvihollisen hiukan takaisin.\n\n\"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen\", sanoi Kenton,\n\"sillä nyt on meidän pakko lähteä.\"\n\nMetsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten\nlukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen\npiti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin\nennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka\nkäänne oli toisille aivan selittämätön.\n\nTietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen\nnäiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja\npalannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.\n\nTämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet\nerehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.\n\n\"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!\" huusi\nKentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti\nhaavoittunutta ystäväänsä. \"Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa.\"\n\nÄkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään.\nEnsin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että\nhän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan\nhartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään\nriensi hän jokea kohti.\n\nHänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden\nvälkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti\nkäyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta\nhe olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon\ntörmän alle.\n\nVenhe oli samassa paikassa.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nUSKOLLINEN MUL-KEEP-MO.\n\n\nVoidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa\ntaistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus\nsattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli\nMiami-soturi Mul-keep-mo.\n\nTaistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin\nhänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen,\njota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.\n\nMutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole\nmikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia,\njoka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ\nhoukuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli\ntaivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen\npuolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman\nystävänpalveluksen koko joukollekin.\n\nSimon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa\npuolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä\npidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun\ntuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei\nhän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.\n\nVaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun\naikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja\nkiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli\nnähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.\n\n\"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä\", päätteli Mul-keep-mo.\n\"Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi\nkertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt,\nniin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla.\"\n\nLuonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua\njoukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin\nse saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.\n\nHän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan\nHuuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen\nasentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja\nintiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä\nhuomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen\nantautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi\nselvittelemistä entisissäkin.\n\nUseamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten\ntähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea\nkohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta\nolemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit\nkokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan\nperäytymään.\n\nMul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan,\nmutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän\nhuonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että\nuudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä\nvartioimaan.\n\nVaroitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja\nkymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.\n\nVälimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos\nperhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen\nja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta\nasukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas\nHuuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua\nnäkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka\nvalkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten\nSutherlandin väki pyssyjä käytteli.\n\n\"Veljet, älkää olko liian rohkeita\", varoitteli Kalkkarokäärme peläten,\nettä käytäisiin heti hyökkäämään. \"Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas\nja tarkkaan.\"\n\nHuuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi\nhän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän\nlienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla\nperääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.\n\nMul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun\nKentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin,\nettä valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.\n\nPääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan\napujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän\nniinmuodoin sitä ajatellutkaan.\n\nHuuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen\nmetsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään\nnäkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat\nhetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla\nilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat\npyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.\n\nHuuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja\nviittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme\ntuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.\n\nPäällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen\nhänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö\nsen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa\nolevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse.\nPuolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.\n\nKun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen\notsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä\npihamaalle mökin eteen.\n\n\"Soturit\", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, \"koira\non tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei\nviekastele.\n\n\"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka\nsaattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt\nsytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien\nkorventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä\nsurmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.\n\n\"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin\nhe olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei\npetturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.\n\n\"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän\nlöi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta\nlähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui\nHaw-hu-dan kuoliaaksi.\n\n\"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia\npitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta\nrakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He\novat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös\ntaistelussa omia soturiveljiään.\n\n\"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja\nWath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista.\"\n\nHuuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei\nkiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä\ntuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti\nhirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa\nympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli\ntaistellut viimeisen taistelunsa.\n\nMutta Kalkkarokäärmeenkin viimeinen hetki oli lyönyt. Raivostuneet\nsoturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin\nverrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa\nolevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun\npuolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota\nvastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nPETTYMYS.\n\n\nBrayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi\njokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun\noli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.\n\n\"Nyt olemme täällä!\" sanoi Brayton hilpeästi. \"Annapas nyt minun nostaa\nsinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin.\"\n\n\"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?\"\n\n\"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua\nkäsitellä\", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen\nystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala,\nettä hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin\nsanoin henkensä pelastajaa.\n\nOlen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella,\njota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä\nnukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.\n\nirroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli\nBrayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi\naivan lähellä intiaanikanootin. \"Tuota voidaan vielä tarvitakin\",\najatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri\nirroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän\npitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää\nalusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli\nsauvointa heti ja irtautui rannasta.\n\nHän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä\nmetsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri,\njonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut\npyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen\nkätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha\nja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta\nnuorukainen ei sallinut sitä.\n\nKoska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran\nmukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki\nolivat saapuneet.\n\nMetsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset\nsaapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet\nvenheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi\nmetsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli\nhaavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.\n\nUseimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja\nja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin,\nerittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.\n\n\"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?\" kysyi Sutherland katsoen\nsäikähtyneenä ympärilleen.\n\n\"Hytissä luultavasti\", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta\najatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi\nlevottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.\n\nUudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen\noven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui\nhän sisään.\n\n\"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?\"\n\n\"Kuka siellä?\" vastasi hyvin tuttu ääni.\n\n\"Sinäkö siellä, Scipio?\" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän\nvaloon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen\nosastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä\nkeskijoelle. \"Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa\", vastasi\nhän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.\n\n\"Missä ovat vaimoni ja Alice?\" kysyi Sutherland ollen jo siksi\nhuolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen\nhullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.\n\n\"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin,\njäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin,\nmitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää\nolemassakaan.\"\n\n\"Mitähän tämä oikein merkitsee?\" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin\npäin, joka oli melkein yhtä levoton.\n\n\"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä\", sanoi Brayton niellen kurkkuun\nnousseen karvaan palan.\n\n\"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole\nvoineet mennä harhaan.\"\n\n\"Heille on sattunut joku este\", sanoi Kenton.\n\n\"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?\" ihmetteli Sutherland niin\nsuruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.\n\n\"Muuta ei ole voinut sattua kuin että -- intiaanit ovat yllättäneet\nheidät\", vastasi Kenton.\n\n\"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!\"\n\nJa isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.\n\n\"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin\nolisi toista.\"\n\n\"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä.\"\n\n\"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät\nsaapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina\nja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he\najattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät\nniinmuodoin toisaalle.\"\n\nSelityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja\nperheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan\nhälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet\npitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo\nnäytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli\ntoimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle\nja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta\nkiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain\nvaarasta toiseen.\n\nMiesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan\nnuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman\nonnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.\n\nMutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat\nkuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun,\njolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos\nhe eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja\nystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun\nei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa\nheille apua.\n\nKentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä\nolla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä\ntoivoa heidän voivan hyvin.\n\n\"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten\nnaiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä.\"\n\n\"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit\nolivat ympärillämme?\"\n\n\"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme,\nvaikka siltä näytti\", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata\ntuohon kysymykseen. \"Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen\nsattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota\nhän kyllä osaa käyttää.\"\n\n\"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden\nlaukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö\nraukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?\"\n\n\"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi\npaljoakaan.\"\n\n\"Jos nyt jätämme heidät\", jatkoi isä, \"niin he ovat mennyttä. Tiedämme\nheidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme.\"\n\n\"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa\nniin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä.\nIltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille,\nettä siirrymme pois tästä paikasta.\"\n\nSureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies\nsaattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen\nrakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa\nheidän tiedettiin olevan.\n\nBrayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin\nmenettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli\nnoita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin\nhitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa\nennen pimeän tuloa.\n\nHän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista,\nmutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.\n\nHän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista\nKenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten\noli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä\npitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta\npitkän matkan päässä.\n\nEdellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice\nolleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat\nsattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja\nosasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin\nuhatessa.\n\nMetsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät\npelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen\ntilanteeseen joutuneita, missä he olivat.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nUHKAAVA TILANNE.\n\n\nKun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion\npuoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nKaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että\noli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa -- vaikka lukija\nlienee saanut toisenlaisen käsityksen -- että taistelu metsässä kesti\nvain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön\nrannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.\n\nPyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia\npunanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei\nvieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit\nlopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän\npahinta jälkeä.\n\nValkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan\nkuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat\noikeaa kuulasadetta.\n\n\"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle\", sanoi\nKenton, \"ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on\nasian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme.\"\n\n\"Niin kai --\"\n\n\"Alas!\" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden\nheiluvan hyvin tutulla tavalla.\n\nAinoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian\nhidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni\nasia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin\nkuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri\nlähteneet.\n\nKentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan\nsuojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.\n\n\"Annoin punanahalle viimeisen tuomion\", lausahti metsästäjä kylmästi ja\nryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja\ntutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta\nampua jonkun vihollisen.\n\n\"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin\", sanoi Brayton. \"Kuula\npyyhkäisi hyvin läheltä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Scipio, \"koska se pahus sattui minuun.\"\n\n\"Sinuunko? Mihin?\"\n\n\"Päähän\", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä\nlakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän\nnaarmun tapaista haavaa. \"Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt\nniin ollen vahingoittamaan enää toisia.\"\n\nScipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka\nuskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen\ntaitavimpia miehiä suuressa lännessä.\n\nOhion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen\nyritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin\nripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia\nvihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä\nrannasta.\n\n\"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua\",\nhuomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta\nilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.\n\nSiinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti\nselittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi\nolleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun\ntarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen\nsanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin\nmitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen\nuranuurtajat.\n\nJokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat\nintiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa,\nsivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta\näkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren\nvenheen rinnalle.\n\nOnhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja\nurhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen\nmiehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi\nollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta\nmetsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät\nperäytymään.\n\nMutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi \"pitkäpuukkoiset\", kuten\nintiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä\nvenheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat\neivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa\nuivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa\nsuurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin,\nettä tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö.\nOn tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten\nlukumäärä todellakin oli.\n\n\"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa\", huomautti Kenton\nkatsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla\nlastattua kanoottia.\n\n\"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua\",\nsanoi Sutherland.\n\n\"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä\", lisäsi Kenton, \"mutta\nmuutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta.\"\n\nIntiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten\nsoturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa\nrannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi\nmiestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin\naseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.\n\nNuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki\nmelojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään,\ntutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin\nlähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä\nsotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.\n\nMetsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen\nvihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen\nkimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja\nmolemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan,\npaitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja\nliikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.\n\nJuuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin\nkanoottien kääntyvän hieman vasemmalle -- eli valkoisia kohti.\n\n\"Olkaa varuillanne\", kuiskasi Kenton. \"Näyttää siltä kuin he aikoisivat\nyrittää.\"\n\nIntiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä\nja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja\nvakavasti kuin ennenkin.\n\nValkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen\nnimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli\nolisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei\nollut halua aloittaa ottelua.\n\nIntiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti\nmyötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei\nyhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.\n\nTavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun,\nsaivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet\nliian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos\nnuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle\ntaistelun aikana.\n\nSeisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden\nreunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin,\nmutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät,\nmissä sen piti olla.\n\n\"Tuolla sen pitäisi olla\", sanoi Sutherland ojentaen kätensä\nitäpohjoiseen, \"juuri tuon matalan kukkulan takana.\"\n\n\"Sieltä näkyy savua\", lisäsi Scipio.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Brayton Ripley. \"Leirinuotiokin oli\nsammunut, joten savu ei voi nousta siitä.\"\n\n\"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio\", vastasi Sutherland\nmerkitsevästi.\n\n\"Niin on\", lisäsi Kenton. \"Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä.\"\n\nSitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa\npetetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita\nhe eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin\nkoko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt\nraskaasti ja kauan.\n\n\"Minä kiitän Jumalaa\", sanoi hän hartaasti, \"ettei sitä poltettu viime\nyönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa.\"\n\n\"Peloittavan lähellä oli kuitenkin\", huomautti Kenton ravistaen\npäätään, \"etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin.\"\n\n\"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt\", huokaisi uudisasukas voimatta\nhetkeksikään unohtaa poissaolevia, \"kuinka kiitollinen ja onnellinen\nolisinkaan!\"\n\n\"Älähän hätäile\", sanoi Kenton. \"Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi,\nkun taas näet molemmat.\"\n\nSutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli\ntosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies\nleikittelemään toisen tunteilla.\n\n\"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi\", sanoi Sutherland,\n\"vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella\nsoturilla täytyy aina olla joku varma syy.\"\n\n\"En aio salata sinulta mitään\", vastasi Kenton, \"ja minä arvelen näin:\nOlen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan\nitsestään, kunnes voimme auttaa heitä.\"\n\n\"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen.\"\n\n\"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta\npäättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin\ntietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan\nlotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta -- siinä kaikki.\nKoska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este.\nTyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää\nsen kyllä\", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka\npunastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.\n\n\"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka\ntapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta.\"\n\n\"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut\ntaistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta.\"\n\n\"Mitä ajattelet heidän tehneen?\"\n\n\"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä\nvenhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he\nolivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta.\"\n\n\"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?\"\n\n\"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen\npalattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja\npäästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni\nkuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä\nrinnallamme.\"\n\nKentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan\nsydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi\nsuruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili\npitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.\n\n\"Jos Polly ja Alice ovat vapaina\", tuumi hän itsekseen, \"niin heidän\npitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He\ntuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää\nhuomiomme.\"\n\nBrayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan\nhytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru,\nkun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten\npiileskelevän.\n\nHän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun.\nHän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa\nmiettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten\nkäydä päinsä.\n\n\"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa\", ajatteli nuorukainen kuultuaan\nmetsästäjän viimeisen huomautuksen, \"ehkä hän on oikeassa -- mitä minä\nen kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä\npelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme\ntiehemme heidät hyläten.\"\n\nJoku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion\nvieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet\nkuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.\n\n\"Mitä kuuluu, Scipio?\" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät\nmietteensä.\n\n\"Olen pahoillani tähtenne.\"\n\n\"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä.\"\n\n\"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä\", jatkoi neekeri täysin\ntosissaan. \"Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan\npahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan,\nettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa.\"\n\n\"Mitä sinä puhut?\" kysyi hämmästynyt Ripley.\n\n\"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä\nhaastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen\nkilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt.\nMutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin\ntulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne.\"\n\nSynkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen\nnauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota\ntarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan\nmurheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen\nseikka aikaansaa mielenmuutoksen.\n\nScipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja\nhuomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään\nmetsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.\n\nIlta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen\ntaakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei\nsitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen\nKalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen\nkauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa,\ntahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.\n\nBrayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen\nrannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut,\nettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.\n\nIlta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen\nsidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia\nkyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin\npysähtyi.\n\n\"Nyt, pojat\", sanoi Kenton, \"menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä\nnaisten hyväksi.\"\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.\n\n\nAlice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin\nluottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin\nkuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.\n\nHeitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy\nkädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin\ntällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu\nkiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan\nharkintaansa.\n\nVaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä\nsuoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa\nvasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he\nnähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien\nsuurta venhettä.\n\nAstuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti\njoka taholle.\n\n\"Ei näy\", kuiskasi hän.\n\n\"Sen täytyy olla jossakin lähellä\", vastasi äiti yhtä hiljaa.\n\n\"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä\nvai alhaalta päin.\"\n\n\"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta.\"\n\nMutta Alice ravisti päätään.\n\n\"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä.\"\n\n\"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti\nnäkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle.\"\n\nMutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota\ntoisistaan.\n\n\"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät.\"\n\n\"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet.\"\n\nTyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien\nhuudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää,\nmillä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.\n\n\"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.\nTule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän.\"\n\nNuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata\nkyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle\nsuunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen\nluku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.\n\nNoin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas\nepäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa\nlopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.\n\n\"Olemme menneet harhaan\", sanoi hän huokaisten hiljaa, \"ja olemme\ntuhlanneet kallista aikaa.\"\n\n\"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä.\"\n\n\"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin\ntakaisin.\"\n\nHänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt\nkulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa\njärjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja\njokainen minuutti oli tärkeä.\n\nHe olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin\nkymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen,\nettä Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.\n\nAlice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet\nkasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara\nuhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice\nviittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti\ntytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.\n\nHän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka\nvastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.\n\nAlice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja\nomituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat\nolivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he\njuuri olivat paenneet.\n\nÄänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat\nselin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat\ntäysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja\nkuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut\nKentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.\n\nTaistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt\nnoita lähellä olevia sotureita.\n\nÄidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin\nonnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.\n\nHe eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä.\nMiten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä\nvaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat\ntoisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon\nmerkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen\näänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin\nläheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen\nheidän kimppuunsa.\n\nAlicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun\nhe peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit\npysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti\nkiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen\nja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään.\nKumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat\npäässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.\n\nAlice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt,\nsuunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran\nläheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian\npäästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli\nepäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta\npyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta\npäästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.\n\nTässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin\nkujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet\nshawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli\nkaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.\n\nAlice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he\nnoin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.\n\n\"Nyt menemme vielä vähän matkaa\", kuiskasi hän, \"kunnes olemme päässeet\nnoiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle.\"\n\n\"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle.\"\n\n\"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!\"\n\n\"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä,\nniin sinullahan on ladattu pyssy.\"\n\n\"Yhtä minä en pelkää\", sanoi tyttö uhkaavasti, \"mutta kun olen\nlaukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?\"\n\n\"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin.\"\n\n\"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä\", vastasi Alice totuuden\nmukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui\näärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.\n\nJos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet\npaikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli\nkyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän\nsydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen\nhengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä\nrintaäänellä lausuttu: \"Hugh!\" He kääntyivät katsomaan ja -- samat\nintiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen\nheidän vieressään.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nVANKINA.\n\n\nHeidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti\nheidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen\nShawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet\nvälttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat\näänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.\n\nViimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä\ntovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat\njälleen sattuneet naisten tielle.\n\n\"Emme mahda mitään\", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, \"ja älkäämme tehkö\nvastarintaa.\"\n\n\"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua\nvangiksi\", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään\nmuuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.\n\nNuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi\nkovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat\nvääntyneet leveään irvistykseen.\n\nToinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui\nmuutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi\nylväästi ja kieltäytyi kunniasta.\n\nKiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen\ntytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta\noli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen\nhänen kädestään.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä\nseuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen\nintiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin\nmentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja\nnaisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.\n\nAlice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli\nnoudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä\nseurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut\nsyyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti\nhäntä kuitenkin katkerasti.\n\nHän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan\nettä he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He\nkulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän\npäässä siitä.\n\nVangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet\nkäsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli\nmahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta\nerillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa\nheidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan\nintiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he\ntahtoivat välttää.\n\nTämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär\neivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään\nauttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva\nvartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.\n\nKun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä\nmäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice\nuskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen.\nKulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.\n\nOltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen\ntyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi\ntyynesti \"Vetten isän\" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin\nkuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen\nlukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli\nniin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään\nkolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista\nkiivaammin.\n\nMitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla\nilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä\npelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä\njotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri\nkatsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä\nluokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät\nvoineet enää nähdä ystäviään.\n\n\"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin\", kuiskasi Alice\näidilleen hiukan myöhemmin. \"Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle\nvoidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet.\"\n\n\"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti\nkuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan.\"\n\n\"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat\nvapauttaa meidät.\"\n\n\"Miksi he ovat hylänneet meidät?\"\n\n\"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he\nmene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen\nlähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää\ntarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää\npuolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin\nvartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!\"\n\n\"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei\nole mitään toivoa.\"\n\n\"Synkältä näyttää todellakin, mutta älkäämme joutuko epätoivoon.\"\n\nPimenevä iltakin saattoi mielet alakuloisiksi ja tuo surullinen kulkue\njatkoi vaieten matkaansa.\n\nEdellä kulkeva intiaani pysähtyi äkkiä ja virkkoi jotakin\nkumppanilleen, joka alkoi heti koota kuivia oksia ja lehtiä kasaten ne\nerään puun juurelle. Taulan ja piikiven avulla oli tuli pian sytytetty\nja räiskyvä nuotio valaisi pimeää metsää.\n\nNaiset olivat hiukan ennen olleet kuulevinaan juoksevan veden solinaa\nja nyt he näkivät,että oli pysähdytty pienelle purolle, joka juoksi\netelään päin, Ohio-virtaa kohti.\n\nPuro välkehti tulen valossa ja näytti olevan niin syvä, että siinä\nsaattoi liikkua kanootilla, minkä taidon molemmat naiset osasivat.\n\nSytytettyään nuotion istuutuivat shawneet tulen ääreen, ottivat esille\ntupakkavehkeensä ja alkoivat poltella piippujaan niin rauhallisesti\nkuin ei heillä olisi ollut aikomustakaan lähteä liikkeelle ennen\naamunkoittoa. Surulliset ja alakuloiset vangit seurasivat esimerkkiä.\nÄiti levitti heidän allensa kostealle ruohikolle villaisen vaippansa ja\nnojasi sitten päänsä rakkaan lapsensa syliin. Samassa pääsi Alicelta\nläpitunkeva hätähuuto ja hän hyppäsi ylös. Hän oli nähnyt lähellään\nkiemuralle kiertyneen kalkkarokäärmeen, joka valmistautui iskemään, ja\nsamassa kuin hän hypähti ylös, vilahti käärmeenkin pieni ja latuskainen\npää salamannopeasti eteenpäin. Myrkkyhampaat eivät ulottuneet äitiin\nsaakka, joka istui Alicen toisella puolen, mutta käärme vetäytyi heti\nkiemuralle jälleen iskeäkseen uudestaan.\n\nMutta ennenkuin seuraava isku tuli, oli äitikin jo turvassa, ja samassa\nkuului kepin suhahdus, kun toinen intiaani löi matelijan kuoliaaksi.\n\nTämä henkistä väsymystä seurannut säikähdys lamautti hetkeksi Alicen\nmielenrohkeuden. Oli naiselliselle sukupuolelle hyvin ominaista, että\ntuo urhoollinen tyttö, joka oli niin ihailtavan uljaasti pitänyt\npuoliaan jo toista vuorokautta, itki nyt rajusti äitinsä povella, äidin\nkoettaessa parhaimpansa mukaan tyynnyttää häntä.\n\nTuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin\nvastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse\nsallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nPELASTUS.\n\n\nMetsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen\nkyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja\nnuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe\nkiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan\npensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja\nRipley olivat menettää tasapainonsa.\n\n\"No niin, täällä olemme nyt!\" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, \"ja\nolen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja\nmiten.\"\n\nPuheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut\nmetsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei\nollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.\n\n\"Ehkä olen väärässä\", vastasi Kenton, \"mutta minun johtopäätökseni on\ntämä: -- Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me\netsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin\nolinpaikastaan.\"\n\n\"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?\"\n\n\"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan\nYhdysvaltojen! --.\"\n\nJuuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän\npäästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä\nmyrkkyhampaillaan.\n\nHuuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein\nsuunniltaan.\n\n\"Se oli Alice\", sanoi isä; \"eteenpäin, Simon!\"\n\nMutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko\nmatkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen\nja tarttunut hänen käsivarteensa.\n\n\"Äläpäs hätäile, poikaseni!\" sanoi hän tuimasti. \"Voit pilata koko\nhomman.\"\n\n\"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!\" huudahti\nnuorukainen kiihkeästi.\n\n\"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.\nHiljaa nyt!\"\n\nNuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä\nmuistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.\n\n\"Halloo\", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. \"Näen tulen vilkkuvan\npuiden välistä.\"\n\nKaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi\nBrayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin.\nViimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin\nsanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen\nrinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.\n\nMatka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.\n\nNaiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea\nvastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku\ntyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen\npari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.\n\nEnsimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta\ntähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.\n\n\"Kaikki käy hyvin!\" kuiskasi hän. \"Intiaaneja on vain kaksi meitä\nkolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen\nveroiset. Erittäinkin tytär -- vai mitä, Brayton?\"\n\n\"Näpsähdytänkö toisen?\" kysyi Sutherland.\n\n\"Näetkös\", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan\nvieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, \"en häikäile surmata\npunanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin\ntarpeetonta.\"\n\n\"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he\nkirveillään vangit kuoliaaksi\", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi\nenää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.\n\n\"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän\nkimpussaan. Älähän hätäile!\"\n\nLieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo\nkaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän\npimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä.\nEi voi sanoin kuvata näiden pelästystä.\n\n\"Iltaa, naiset\", sanoi Kenton; \"älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako\nkäsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan\nnäitä ilkiöitä.\"\n\nKääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten\nkielellä:\n\n\"Jos veljeni pysyvät rauhallisina, niin heille ei tehdä mitään pahaa;\nvalkonaama on ystävällisempi kuin punainen mies. Otan vain heidän\naseensa ja menkööt he rauhassa matkoihinsa.\"\n\nJa Kenton astui arvokkaasti kuin Gottfrid, Bouillonin herra, intiaanien\nluokse ja otti kummaltakin luodikon, sotatapparan ja puukon. Hän ei\nmyöskään unohtanut Alice Sutherlandin pyssyä, joka oli toisen intiaanin\nhallussa.\n\nKun molemmat oli tehty vaarattomiksi, ilmoitti Kenton heille, että he\nolivat vapaat menemään minne mieli teki. Hän sanoi juhlallisin elein\njäähyväiset intiaaneille, jotka seisottuaan hetken tyhmistyneinä\npaikoillaan poistuivat nuotiolta ja häipyivät pian pimeään metsään.\n\nUudisasukas syleili vaimoaan ja tytärtään, ja Alice ojensi punastuvin\nposkin Brayton Ripleylle kätensä kiittäen kaikesta, mitä nuorukainen\noli uskaltanut hänen puolestaan. Nuori Ripley koetti sanoa jotakin\nkaunista, kuinka onnellinen hän olisi, jos hänen aina suotaisiin\ntilaisuuden sattuessa tarjota palveluksiaan, mutta hän onnistui\nsopertamaan vain muutamia sekavia sanoja. Poika parka hämmentyi aivan\npahasti, kuten usein tiedetään tapahtuvan, kun nuoret miehet\nauttamattomasti ja korviaan myöten rakastuvat.\n\nMutta venhe odotti virralla eikä ollut mitään syytä viipyä pimeässä\nmetsässä kauemmin. Kenton lähti edellä paluumatkalle jokirantaan, hänen\nperässään tuli Sutherland käsitysten vaimonsa kanssa ja viimeisenä\nkulki Alice Brayton Ripleyn suojeluksessa. Pimeys ja tietoisuus alati\nuhkaavista vaaroista saattoi nuoret tavallista lähemmäksi toisiaan, ja\nvaikka matka synkän metsän läpi olisi ollut viittä kertaa pitempi,\neivät rakastavaiset olisi tunteneet vähintäkään väsymystä.\n\nKun oli kuljettu muutamia penikulmia Ohio-jokea alaspäin, laskettiin\nvenhe maihin. Koska yleinen intiaanisota oli todellakin puhjennut ja\nniinmuodoin oli mahdotonta nousta venheellä virtaa ylös, nousi\nretkikunta maihin ja lähti liikkeelle linnoitusta kohti, joka oli\nidässä päin noin viidenkymmenen penikulman päässä.\n\nKentonin ohjatessa ja kiertoteitä kulkien pääsi tuo pieni joukko\nperille näkemättä intiaaneja vilahdukseltakaan.\n\nRauha palasi vihdoin rajaseuduille. Taistelua ja uhrauksia oli sen\npalauttaminen vaatinut eikä kukaan ollut toiminut ansiokkaammin sen\nturvaamiseksi kuin Brayton Ripley. Hän koetti aina tunnollisesti\ntäyttää velvollisuutensa ja hän niittikin kylvönsä mukaisen sadon.\nOhio-valtion arvokkaimpia kansalaisia ovat vielä nytkin Brayton Ripleyn\nja hänen vaimonsa, tuon urhoollisen ja suloisen Alice Sutherlandin\njälkeläiset.\n\n\n\n"]