[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3nlD2NWx8Dqq9qz2s_sYKiE96jVV3Dcr83vLQNtd62Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},252,"Dityrambeja","Kouta, Aarni",1884,1924,"252-kouta-aarni-dityrambeja","252__Kouta_Aarni__Dityrambeja",null,"runous",[],[15],"saksalainen","fi",1907,3485,21202,false,18303,[23],"Poetry",[25,26,23],"German Literature","Philosophy & Ethics","\"Dityrambeja\" by Aarni Kouta and Friedrich Wilhelm Nietzsche is a poetic work published in the early 20th century. This book consists of a series of lyrical pieces that explore themes of existence, struggle, and the human condition in a manner reminiscent of German Romanticism. The text reflects philosophical ideas and emotional depth, combining Kouta's Finnish poetic form with Nietzsche’s existential philosophy.  The collection contains powerful verses that express a range of human emotions, from anguish and conflict to the beauty of nature and the significance of life. It evokes imagery through its exploration of the natural world, the cyclical aspects of life and death, and the quest for truth and meaning. Central to its message is an intricate relationship between humanity and the divine, as well as the struggles individuals face against societal norms and expectations. The poems often depict grand themes, such as heroism, freedom, and the transformative power of love and creation, leaving readers with profound reflections on their own lives. (This is an automatically generated summary.)",[],363,"Nietzscheläisestä filosofiasta vaikutteita saanut runokokoelma kuvaa yksilön voimaa, sankarillisuutta ja henkistä nousua. Tekstit on kirjoitettu lennokkaalla tyylillä, jossa toistuvat vapauden jano ja perinteisten arvojen hylkääminen.","Aarni Koutan 'Diturambeja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 252.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nLönnrot.","DITYRAMBEJA\n\nKirj.\n\nAarni Kouta\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1907.\n\n\n\n\n\n\nDITYRAMBEJA\n\n\n\n\nVERIVALA.\n\n\nVerivalani vannonut oon.\nEn tahdosta isien, ystävien\nkuin Hannibal muinen,\nen suitsussa jumalain alttarien.\nMinä valani vannoin\nkun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,\nkun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,\nvihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,\nmin alla purjehti pilvet.\n\nVerivalani vannonut oon.\nEn kostoa vierahan, vennon heimon,\nmi omaani uhkaa,\nen vuorille nousta ja laaksoihin laskea,\nmiss' aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,\nen polkea peltoja, tallata tarhoja\nvainoojan maan.\n\nMinä vannoin laaksoista vuorille nousta,\nheimoni hyljätä, ystävät heittää,\njumalien suitsuvat alttarit jättää,\nyksin taistella, kamppailla, nousta,\nkuiluja, kulkea, tuskia tuntea,\nkorkeella kangastushuippuja nähdä,\njoille aurinko purppurahehkun\nkirkkaimman heittää,\njoilla humisee raikkaammat tuulet.\n\nAlla syvimmät, synkimmät kuilut,\nyllä hopea-kangastus huiput.\n\n\n\n\nHUIPUILLA\n\n\nTaivas yllä, manner alla,\nympärillä hyiset huiput,\ntalven kirkkahat kinokset.\n\nAlla uhkuvi elämä,\npuhkeavi puihin pihka,\nsihisevi mannun mahla,\ntuulet ilman tuoksutäydet.\n\nTäällä talvi, viima vinha,\nsilmä siinnossa lumien,\nkatse kentillä kiteiden,\nsydän surmien ilossa,\nmieli häissä Hallatarten.\n\nKevät keikkuen tulevi,\nmielet innosta ilona,\nveret valta-valkeana,\ntulet Helka-helluntaiset,\nrukoukset, riemu soipi,\nsydän inehmon herkkä, hellä.\n\nTääll' ei riemuita, rukoilla,\ntääll' ei liesku luojan liekit,\nsydän ei säälistä sykähdä,\naatos lemmestä avarru,\ntääll' ei syytä, syyttömyyttä.\nTunnon jää on ainut lämpö,\nmielen halla hyyrrelamppu,\njoka säihkyen säkenöi,\nkuumottavi keskiyössä.\n\nVeljenkättä kaikki lyövät.\nKirpoavi kahle, muurit\nmurtuu raudan, roudan luomat.\nVapahina vangit valjut!\nKajastavi toivo kirkas,\nunet, uskot uudet luopi.\n\nTääll' ei vankeja, vapaita,\nveljeyttä, vertaisuutta,\ntääll' ei uskoja, unia,\ntääll' ei toivoa, totuutta,\nylin yks' on käsky kylmä:\nkorkealla aina kierrä,\nniinkuin tähti talvitaivon,\npyhä, puhdas, koskematon,\nkiillä, konsa ei kimalla\npäivän kirkas kultakehrä,\nitse pakkasen purema\nmuille tuhlaten tulesi\nnäytä oudot ilmanrannat\nyösen synkät umpiukset,\nvaivan ylpeän ylängöt.\n\n\n\n\nSANKARIT SOTII.\n\n\nPois katsojajoukot,\npois aseita, kalpoja kantavat joukot,\nnyt sankarit sotia käyvät!\n\nSäilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,\nei paisu julmina käsien jänteet,\nvihan vasamat silmissä yksin säihkyy,\nlyö aivoissa säkenöivät salamat oudot,\nyö synkkänä yllä ja alla lepää.\n\nPois katsojalaumat, kun sankarit sotii!\n\nYö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa\ntaivaita, maita ja meriä, joita\ntuhannet tuulet pilvihin nostaa,\nkuiluihin viskaa.\nYö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.\n\nSankarit sotii, sankarit sotii,\ntuskat tuimimmat rintoja polttaa,\nsydämiä leikkaa.\nKuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,\nkuiluista nousevat tuhannet taasen,\nnousevat, sotivat, häipyvät yöhön,\nmi mykkänä lepää.\n\nSankarit sotii,\netäältä himmeä rusko vain hohtaa\nkerran nousevan päivän, mi takaa\nvuorien synkkien säteitä heittää\nharvoja, valjuja taistojen teille.\n\n\n\n\nMITÄ VUOTATTE?\n\n\nMitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot?\n\nMe seisomme yössä. Henkemme soihtu\nsuurena palaa, kun sammuvi tulet\ntaivaan ja maan. Kun pimeys saartaa\nvuorisen, louhisen, jylhän tienoon.\nMitä vuotatte meiltä?\n\nMe emme seuraanne konsana liity,\nemme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo,\nemme vajoo kuin pisara vajoo\nhyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.\n\nMe yksin seisomme vartiona yössä.\nMitä vuotatte meiltä?\n\nEi leimua soihtumme teidän vuoksi,\nei valaise teitänne, matkaanne johda.\nEri matka on teillä ja toinen on määrä.\nOma tiemme on kallein, määrämme korkein,\netäisin, suurin.\n\n                  Erotkohon tiemme!\n\nTe pyrkikää tulienne pienien ääreen,\nmajojenne rauhaan tai taistonne teille.\nMe synkkiä polkuja taivallamme,\nlouhia kuljemme, kuiluja käymme.\n\nMe sytytämme soihtumme suurehen liekkiin,\nmi valaisevi etäisintä, oudointa mailmaa,\njonne ei silmänne, aatteenne kanna.\n\nMe seisomme yksin. Teitä on tuhansia,\nmitä vuotatte vielä?\n\n\n\n\nKANSAN SANKARI.\n\n\nSa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,\nniin ällös puhuko, vaan sammalla,\nja hosianna huutaa he, jos saavut\nsa ratsastaen -- aasintammalla.\n\n\n\n\nKUSTAA III.\n\n(1792)\n\n\n\n\n1.\n\nMUSTAT NAAMIAISET.\n\n\nValomerenä välkkyvi valtiaan linna,\nrusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,\ntulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,\ntuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,\nkäy maljoissa veripuna-viinien kuohu,\nhovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,\nyli kaikkien valtias vaieten katsoo,\nmaan aurinko, nousevan aamun koi.\n\nMitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,\nvälikappaleita käsissä luovan ne vain!\nHän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa\ntuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.\nMitä miljonista hän, joka huipuilla elää,\nne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.\nOma voima ja valta on määränsä korkein\nyli herkkien tunteiden, säälinnän.\n\nTe polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,\nkun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,\nhän kovimmista kovin on, vahana vaipuu\nken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,\nte taivutte, uudesti-luojanne taltta\nkun raivoten marmorinne pintahan lyö,\nte vapisette, luovat ovat ankaria aina,\nja murtaminen aina on ankaran työ!\n\n\n\n\n2.\n\nVALTIAS MIETTII.\n\n\nTe vaaditte vapautta, meluavat joukot!\n\nEi vapautta teille! Kultainen koru\non vapaus, jolla voi leikkiä yksin\nankarat, suuret ja käskevät henget.\nEi vapautta teille! Ei helmiä heitetä\nsikojen eteen, ei timantteja kylvetä\ntielle, min pintaa\npolkevi räyhäävä, roskainen rahvas!\n\nEi vapautta teille, on onnenne totella\nja käskystä ankarien verihin otella,\nkun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.\nEi vapautta teille!\n\nVain suuria henkiä varten on vapaus.\nSe öinen on taivas, min korkea kansi\nkultana säihkyvi outoja tulia,\nse rusko on uusien päiväin, mi uinuu\nhelmassa taivasta kantavain vuorten,\nse synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy\ntuhansia vasamia ylpeän vaivan,\nse suurin on salama, se mustin on yö,\nmi raivosta nauraen tultansa lyö.\n\nEi vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,\nei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,\nei leikkienne tantere kultainen kenttä\nöisien tulten.\nOn onnenne käskyä ankarien kuulla.\n\nOn vapaus käskeviä henkiä varten.\nHe tanssivat soidessa salamien säilän,\nhe huippuja kulkevat, allansa kuilut,\nelämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.\nHe uhraavat itsensä, uhraavat toiset,\nhe huoli ei onnesta vaistot kun johtaa\npolkuja taistojen, voittojen heitä.\nHe kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,\njylhintä vuorta, min kylkehen kylmään\nväkevimmät vasamansa iskeä saavat,\nhe etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,\nvuottaen salamoiden suurinta soittoa,\nhe uhraavat itsensä, uhraavat toiset,\nkun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,\nhe herroja ovat, te kuulijoita käskyn,\nmi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.\nEi vapautta teille!\n\n\n\n\n3.\n\nTULI VALLOILLA ON.\n\n\n\"Tuli valloilla on!\" kävi myrskyisä huuto.\n\nTuli valloilla on, väkijoukko kuin meri\ntuulien ruoskima pauhaten kuohuu.\nTuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,\ntallattu maahan on jumalien asunto,\nmarmori jaloin\nsärjetty, pirstottu karkehin käsin!\n\nOn valtias kaatunut, purppurarusko\nriutunut Pohjolan pakkastaivaan,\naurinko kirkkain varjojen helmaan\nvaipunut, kullaten köyhän ja kylmän\nviluisen tienoon, siunaten sammunut\nluojista suurin.\n                     Väki roskainen voittanut?\n\nEi, kolmasti ei! Oli liiaksi kova\nse timantti, min pintahan tuhoterän iski\nvoimaton viha,\nvoittaen timanteista säihkyvin murtui.\n\n\"Tuli valloilla on!\" kävi myrskyisä huuto\nkun sankari sortui.\nTuli valloilla on, joka paisuen kasvaa\nja kulona kulkien valtiaat, vallat\nsyöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.\nTuli valloilla on, ja Europa leiri\njoka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!\n\n\n\n\nTASA-ARVOISUUS.[1]\n\n\nVerihuurut ne peittävi Ranskan,\ntuli roihuvi valloillaan,\nviha vihreenä lieskana loimuu,\npunahurmeella huuhtovi maan,\nse allensa tallaa ja ruhjoo,\nmitä vuossadat suurinta loi,\nse pirstoo ja syöksevi surmaan,\ntuhokellot kun turmion soi.\n\nNyt kostohon käynyt on kurja\nroskarahvas ja mellastajat,\ngiljotiinit ne yötä ja päivää\nverivirtoja purskuttavat,\nnyt poistetaan juopa, min luoneet\ntuhatvuosien arvot on --\ntuligloria säihkyen pettää\nvoi jalotkin hurmiohon.\n\nMitä koskevi meihin tuo ilve,\nverivirrat ja julmuus sen,\nken huipuilta katsoo, hän nauraa\nsurunäytöstä laaksojen,\nsuku tänään jos sortuvi toinen,\nniin huomenna nousee jo uus,\nvain yksi on hengelle myrkky:\ntasa-arvo ja vertaisuus!\n\nVerihuuruista nousevi Ranska\nväki roskainen pöyhkeilee:\nEi herroja, orjia enää,\nnyt oikeus hallitsee!\n\"Eri suuria ihmiset ovat,\n-- se oppi on oikeuden, --\nsama oikeus vertaisille,\neri oikeus toisillen!\"\n\n[1] Eräs Ranskan vallankumouksen \"totuuksista\".\n\n\n\n\nMARCIUS CORIOLANUS.\n\n\n\n\n1.\n\nPATRIISI PUHUU.\n\n\nPyhä Rooma on herjattu, orjien suku\nalhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.\nPyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat\nräyhäten kulkee\nkatuja ikuisen kaupungin, joka\näänetön sankaritemppeli muinen\nsuurien, ylhäisten henkien oli,\nnyt alhaisen rahvaan\nkilpojen, taistojen kiehuva kenttä.\n\nPyhä Rooma on herjattu, curian ovet\naukeevat käskystä joukkion joudon,\nikuinen istuin\nlakien, tuomion tahrattu ompi,\nnöyränä taipuu\nsenaatti tahtohon huutavan heimon.\n\nEi huudoilla hallita ikuista Roomaa!\nYlhäinen, äänetön sankarirotu,\nmin jänteissä vangittu, vellova voima\nmykkänä piilee, mut iskee kuin öinen\nsynkeä pilvi, kun taistelun hetki\nkorkea koittaa,\nylhäinen, ankara, äänetön heimo\non valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas!\n\nPyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma\nalhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.\n\n\n\n\n2.\n\nMIEKKA PUHUU.\n\n\nEi Rooma kuunnellut sankarin ääntä,\nnyt laulua kalpojen kuulla se saapi!\n\nPois valkeatogaiset patriisit ylpeet,\npois temppeli koruja kantavat papit,\nei pyyntönne auta,\nse kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel\nkolkkohon yöhön,\nyö saartavi Roomaa ja verinen vimma\ntuomiosäilänsä säihkyvän nostaa.\n\nEi Rooma kuunnellut sankarin ääntä,\nnyt laulua kalpojen kuulla se saapi.\n\nTalot tuhkana ompi ja poljettu pellot,\njoilla kultainen, keinuva vilja\nvalmiina vartos,\ntalot tuhkana ompi ja lyötynä joukko\nmaailman vallan, mi vavisten vuottaa\niskua sankarin raivoisan säilän.\n\nVapise Rooma, nyt laulavi kalpa\nlaulua ylpeän, ylhäisen vihan,\nvapise valtio, vallasta sotii\nkuoleman äänetön, uhmaava joukko,\nvapise Rooma, sa sankarin ääntä\nkuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.\n\n\n\n\n3.\n\nHAAMU.\n\n\nOn sankari sortunut, ylpeä liian\nmiekkansa oli\niskemään isien nostamaa pyhää\nikuista valtaa, mi kirkkahin koru\naikojen kultaisen kruunun ompi.\n\nOn sankari sortunut, joukkonsa toivo\npettynyt tuonelle uhrasi urhon\nylpeän, suuren,\non sankari sortunut, ikuinen Rooma\nvapaana jälleen, ja pauhaten kaikuu\nkaduilta, toreilta rahvahan riemu.\n\nOn sankari poissa, mut henkensä ylpee\najasta aikahan ylpeenä katsoo\nhuipuilta kulkua räyhäävän rahvaan,\non sankari poissa, mut ylenkatse\nylhäinen yllä kaupungin lepää,\nmi halvaksi luki\nesikoiskruununsa kansojen kesken,\nmi valtansa ikuisen aatelin antoi\nkoruksi pöyhkeän barbarilauman.\n\nOn sankari poissa, mut huipuilta henki\nylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo.\n\n\n\n\nCATILINA PUHUU.\n\n\nEi ees, ei taakse, yllä uhkaa yö\nja eessä tasavallan joukot taajat!\nSoi kalske kaukainen ja tähtivyö\ntaivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,\nnyt koston, vainon vaikein hetki lyö,\nmaat oudot, kansat etäiset ja laajat\non vallassamme kohta, loppuun työ\nnyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa\nsua Rooma, voimat kammottavat käyvät\nvastaasi, maahan sorru nyt tai voita!\n\nJo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää\nhurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,\nmin takaa tuhon veritähdet kiiltää,\njo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee,\nmi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,\njo säilät salamoi, päin määrää suurta,\ntienviitta vihan vihree virvasoihtu,\nraivaaja radan syämen synkkä loihtu,\nsoi säilät, aukee vallan vaskiukset,\nkimaltain kaartuu öiset kangastukset.\n\nSoi, salama, yön pilvi iske tulta,\nlyö maahan valta, määriinsä mi turtuu,\nhelmassa tulevan on kirkkain kulta,\nmi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu,\nleimahda lieska vihan, kaikki hautaa,\nmi synnyttää ei uutta enää voi,\nken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa\nja elojuhlaa suurta karkeloi.\n\nYö hälvenee ja taiston aallot raukee,\non sammunut jo mielen hurja uhka,\non voitto tasavallan, hauta aukee\nnyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,\nmi maassa lepää, mutta tulta yhä\nsalassa vaalii, helmahansa sulkee\nsen kipinän, mi lieskan uuden siittää,\nlyö kerran hetki, voimakas ja pyhä,\njolloinka kohti määrää uutta kulkee\ntaas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää,\nlait ihmisille laatii, ohjat ottaa\nkäskystä valtiaan, mi nousee kerran\nja astinlaudaksensa lyöpi maan.\n\n\n\n\nJULIUS CAESAR.\n\n\n\n\n1.\n\nÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.\n\n\nYö saapuu, tummuu iltataivaan syli\nmaan hetkeksi mi sulki kultavaloon,\nyö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon\ntuhansin lieskoin, mutta kaiken yli\nloistossa miljonien tulten seisoo\nmies yksinäinen, jumalien juurta,\nvuorella jumalten. Yöt päivät kutoo\nhenkensä sallimuksen vaippaa suurta\nkansoille, maille. Milloinkaan ei putoo\nkädestään voimakkaasta vaskiparta,\nmi unen toteen, toden uneen liittää\nharsoksi säihkyväksi, joka sulkee\nhelmaansa hengen ihanimman runon.\nEi tyynny tahdon hyrskyävä virta,\nmi uutta uraa raunioihin raivaa\nmaailman vanhan, joka jälleen kulkee\nkuin karkeloiden ikuisuuden työhön.\nEi uuvu voima, joka hautaa kaivaa\nhyveille, jotka lailla iltaruskon\nkultaavat vielä maita, uuden uskon\nsyttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön.\n\nOi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa\nsua vuorellansa, vaskiukset aukee\nJanuksen temppelin, uus' astuu luoja\npyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja,\nmin valta milloinkaan ei maahan raukee,\nmi omaan voimaansa vain yksin luottaa,\noi terve, Rooma, uhraa uhri parhain\nnyt luojallesi, kautta palmutarhain\nikuinen soikoon kuoro: terve Caesar\nsua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät!\n\nYö tumma, uinuu Rooma suurta unta,\nmies yksinäinen valvoo kukkuloilla,\nmut kohta nouseva on valtakunta,\nmaan kirkastaa mi uuden aamun koilla.\n\n\n\n\n2.\n\nLEGIOONAIN LAULU.\n\n\nTerve Caesar,\nsallimuksen valtakannel kaikuu,\nterve, terve Caesar!\nTerve Caesar,\ntaiston teräskellot kutsuu\nkuolon purppuraiseen juhlaan meitä,\nterve Caesar,\nterve valtias, nyt arpa lankee,\nterve, joukkosi on tuonen tuttu,\nterve, tuhannesti terve, suuri Caesar!\n\nTerve Caesar!\nElo kypsynyt on leikkaajalleen,\nvilja tuleentunut viikatteelle,\nterve Caesar,\nraskaat, täyteläiset tähkät nuokkuu\nvuottain sirppiäsi, jonka terä\nkultasalamana kaikkeen iskee,\nmikä valmiina on vainiollaan,\nterve Caesar,\nterve elojuhlija, min kenttä\nmaasta maahan, merten yli yltää,\nterve Caesar,\nikuinen on elonkorjuuaikas!\n\nTerve Caesar,\nkohtalosta kohtalohon johtaa\nolemuksen ikivoima meitä\nniinkuin tulenpatsas korven yössä,\ntuhatkimaltava taivaankaari\nkangastusten etäisestä maasta.\nTerve Caesar,\nvaltas ikiruno kiehtoin käskee,\nterve Caesar,\nvoimas lannistava pakko säätää\ntuskan, vaivan vaikeata tietä\nkäymään miljonat ja myrskyn lailla\nlaulaa voiton korkeata virttä,\nterve Caesar,\nterve sankari, nyt kultakotkin\ntervehdimme sua käyden kylmään kuoloon!\n\n\n\n\n3.\n\nARPA LANGENNUT ON.\n\n\nArpa langennut on, rajan kielletyn yli\nsotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa.\n\nArpa ankara langennut, ikuinen Rooma\nvavisten herraansa suurinta vuottaa,\nmin kultaiset kotkat\nseudusta seutuhun myrskyten lentää,\narpa ankara langennut, pauhaten kuohuu\nvoittojen voimakas, vyöryvä koski\nmaan kukkivan yli, mi iskutta miekan\nvaltahan sankarin saapuvan taipuu.\n\nArpa langennut on, rikos ihanin tehty,\nmi tähtihin saakka\nmaineensa säihkyvän glorian nostaa\nyli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin.\nRikos ihanin tehty, min suuruutta saata\nei tahrata siveyslakien mitta,\nmi orjia varten\non alussa aikojen muinaisten luotu,\noma lakinsa sankarin toimilla, töillä,\nmin timanttikova\nkohtalo korkeille hengille säätää.\nRikos ihanin tehty, mi suurin on hyve\nkädessä sankarin, salliman suoman\nkäskijäksi kansojen, luojaksi aikain,\njoittenka valta\nkirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu\nmenneiden polvien tahto ja tarmo.\n\nArpa langennut on, tulenlieskoina lentää\nsankarin säihkyvät, kultaiset kotkat\nseudusta seutuun ja päätyvät Roomaan,\nmin marmoriportit\nsalpansa valtiaan käskystä avaa.\n\nPyhä Rooma on vallattu, jällehen aika,\nkorkea, ankara urhojen aika,\nvaltikan ottaa.\nJälleen sankariseppele vehree\nkulmilla ihmisten suurien kukkii,\njälleen pilvihin nousevi maine\nRooman, mi maailman kohtalot ohjaa\nvaltiaan alla, min voittojen tähti\nkirkkainna säihkyvi aikojen yössä.\n\n\n\n\n4.\n\nPOMPEJUKSEN CURIASSA.\n\n(Maaliskuun iduspäivänä.)\n\n\nPylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin\nihminen sortunut, säihkyvin helmi\nsammunut luomisen kirkkahan kruunun,\nsammunut, heittänyt purppurahehkun\nviimeisen, hellän\nmaailman ylle, mi värjyen vaipuu\nmustien varjojen outohon yöhön.\n\nImperaattori surmattu! Tyhjä on maineen\nkultainen istuin,\ntahrattu verin on ikuinen Rooma,\nverin, min jälkiä puhtaaksi pese\nkoskaan ei aika, ei umpehen painu\nmilloinkaan haavat,\njotka on iskenyt alhainen vietti\nalhaisten henkien, alhaisen koston.\n\nRikollinen Rooma!\nSa helmassas hoivasit kavalia kyitä,\njotka armolla valtiaan kerran\nnousivat, iskivät ystävän, miehen\nuhriksi kuoleman keskellä työtä\nkorkeinta, pyhää.\nRikollinen Rooma,\najasta aikaan on tuomio soiva:\netsikkoaikaas et älynnyt kerran!\n\nOn valtias poissa, mut voittojensa kulku\naaveena vyöryvi aikojen halki,\non valtias poissa, mut iäti seisoo\nse huone, min kätensä voimakas kerran\nvuorille vuoli,\non valtias poissa, mut henkensä yhä\nhuipuilta hyisiltä kansoja ohjaa,\non valtias poissa, mut auki on rata,\nmin tarmonsa rasti,\non valtias poissa, mut voittojensa vaunut\nsäihkyen vyöryvät aikojen yössä.\n\n\n\n\nVOITTAJA PUHUU.\n\n\nMa voitin. Mitä ompi voitosta,\npäämäärä taistellessa vain on pyhä.\nKen yläpuolla ei oo voittoaan,\nhän kahlehissa orjuuden on yhä!\n\n\n\n\nSOTA.\n\n\nOn sota niinkuin tammi taivas-latva,\njot' ase hirveinkään ei maahan lyö,\nsen pirstoo vasta salamoista suurin,\nmin synnyttävi synkin, oudoin yö.\n\n\n\n\nLUOMINEN.\n\n\n\n\nAlussa maa oli autio ja tyhjä,\npimeys lepäili syvyyksien päällä,\nmäärättä hyrskyen mustimmat laineet\nkulkivat, kiersivät mitatonta merta,\nvaahdoten valkeana tuolla ja täällä\nkiehuivat muodotta muodostuvat aineet\netsien toisia yhtyäkseen kerta.\n\nAlussa maa oli autio ja tyhjä.\n\nKuohahti äkkiä synkimmät aineet,\nväkevänä jylisten pauhasi myrsky,\nhälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä\nhehkuen hulmusi tulipuna tähti\nkeskellä avaruuden ääretöntä kantta.\nSyvyyden kultana keinuvaa pintaa\nElämä kulki.\n\nAaltojen harjalta harjalle aallon\nmyrskysi luovista voimista suurin,\nhalkesi kahtia vellovat vyörteet\nvuorina vierien outoihin ääriin,\nvaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,\nsijansa heittäen karkelokentäksi\nluomisen työlle.\n\nLieskoina leimusi avaruuden tähti\ntimantteja, kultia kylväen maille,\nraskaina ilmoihin harmajat huurut\nhyisistä, himmeistä notkoista nousi,\nkaaoksen kylmähän rintahan henki\nhehkuvaa tultansa luojista suurin.\n\nHälveni häivät, kiehuen iti\nmaa, joka jäisenä lepäsi äsken.\nKuohuen aukeni vehreä helma\nkätkien hehkuunsa hersyvät voimat,\nsiittäen sihisevät, pursuvat mahlat,\ntyöntäen taivaille uhkaavat huiput.\nPoltteesta kohtunsa kuumimman vaivan\nsynnytti viimeksi syvimmän synnyn,\nhuippuja kulkevan ihmisen suuren.\n\nVuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,\najat ne aikoihin tanssien yhtyy,\nei loppunut työ.\nVäristen vuottavi päivät ja yöt\nluomisen levotonta, suurinta juhlaa\nmaailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,\nluonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.\nMilloinka salamoista synkehin lyö,\nkirkastava, säihkyvä, uudesti-luova,\nmilloinka työhönsä ankaraan ryhtyy\nmestarin suurimman raivoisa palja,\nmilloinka miljonat kuiluihin syöksyy\nverissä luomisen kiehtova malja?\n\nVavisten luojaansa vuottavi maa.\nMilloinka salama sen leimahtaa?\n\n\n\n\nUUSI JUMALA.\n\n\nHän vuorilla viipyy, allansa kansa\npauhaten juhlivi maalia vailla\nkuin korvessa Siinain Israel muinen.\nHän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin\nkatsovi Elämän ankaraa Herraa,\nmin ikuiset käskyt\npiirtävi pintahan kylmän ja karmaan\nkalliopaaden.\n\nHän vuorilla viipyy, allansa joukko\njuhlivi huoleton, tanssivi eessä\nkuvien kultaisten, kangastuskaarten,\njumalien outoin.\nHän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo\ntanhua, riemua joukkion joudon.\n\nHän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,\nmin mustassa helmassa tulipuna turman\nhehkuvi liesi,\nhän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka,\nmin kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,\nhän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran\nsalamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa\njuhlivi määrättä räyhäävä rahvas.\n\nHän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,\ntärisevi manner ja kiehuvi meri,\nmin raivoista pintaa\nmyrskyjen valkeat valjakot lentää.\n\nHän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena\nkeskelle karkelon keinuvan entää,\nhän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat\npirstovi, syöksevi marmori-ylväät\njumalien alttarit maahan, mi ompi\njalkainsa ainainen astinlauta.\nHän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy\npurppuraruskona taivaalla, jonka\nkaukainen kansi\nhehkuvi autuutta maallisen riemun.\nHän saapuvi, valtansa rastivi radan\nihmisten kulkea kunne hän tahtoo,\nhän mennehen valtaa, hän tulevan luopi,\nhän ohjaa suuret ja pienet virrat,\nhän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat,\nhän, kansojen käskijä, ihmisten herra,\nmi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.\n\n\n\n\nTOTUUS.\n\n\nTe etsitte, tahdotte totuutta te\nsurumieliset sankarit hurskaat.\n\nSen alttarille henkenne tuskan te tuotte,\nsen uhriksi voimanne parhaat te suotte,\nsen kangastuskaaria kultahan luotte,\nse elämänne huippu ja elämänne määrä,\nse näyttää mi tekonne oikea, mi väärä,\nte etsitte, tahdotte totuutta vain\nyli kaunihin valheenkin!\n\nMikä valhetta sitten?\nOma etsintänne,\nvirvojen välkkyvä, väikkyvä harha!\nMikä puhtainta totta?\nVain elämänne,\nvaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,\nei totuutta muuta,\nei hyvien, pahojen tietojen puuta!\nOn elämä ainoa puu, joka kukkii,\nse todet ja totuudet helmaansa kätkee,\nse tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,\nse tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,\nse kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,\nse kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,\nja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa,\nsen oksilla ainainen soittelo soi,\nelo ainoa totuus on, oi!\n\nTe ette tahdo elämää, vaan etsitte totta!\n\nMikä totuutenne sitten, te sankarit valjut?\nSe elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä,\nliikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen\nkuoleman varjo.\nMitä etsitte vielä?\n\nRajojen ulkona kalvas on maa,\nhiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,\ntotuuden kehto,\näänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,\nmissä ei halujen kiehuvaa maljaa,\nmissä ei säveliä, tanssia, naljaa,\nmiksi vielä viivytte, totuus on siellä,\njohon te tahdotte, jota te etsitte,\nlemmitte yli\nelämän kauniiden valheitten?\n\n\n\n\nLAKI.\n\n\nKun elon kahlehtia tahdoitte,\nniin lain te loitte,\nvain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä.\nNyt viattomiksi tulkaa uudelleen --\njos enää voitte.\n\n\n\n\nLEMPI.\n\n\nOlkohon lempemme niinkuin lähde\nlaella tunturin korkean, jylhän,\nraikas ja selkee,\nkalvolla auringon kirkkahin kulta,\npohjalla vellovan elämän suoni,\nmi väkevänä, kiihkeänä tykkii.\n\n\n\n\nNAINEN.\n\n\nOn nainen Suuri-mahdollisuus yhä:\nhän synnyttää voi lailla syksy-yön\nkirkkaimman tähden, taikka marraspilven,\nmi tuhoo ihanimpain tulten työn.\n\n\n\n\nSYKSY.\n\n\nSyksy saapuu.\nMyrskyn jylhät kellot kaikuu,\nkuolinkellot,\nkylmät, jäiset kellot,\njoilla sääliä ei, armahdusta,\njotka katoa ja kalmaa laulaa.\nSyksy, syksy saapuu,\nsoivat tuonen suuret, kaameet kellot.\n\nSyksy saapuu.\nHeelmät kypsyy, putoo puista\nkesän riemuinneista, heilineistä,\nkonsa elo kuohui, kiehui,\ntäytti nesteillänsä syämet, juuret,\nheelmiin kypsytti ja heitti\nkylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.\nSaapuu syksy, surmaa, jäätää --\nHeelmät jäävät.\n\nSyksy saapuu.\nPuhkee viime hehkuun luonto,\nviini huumaava sen suonet täyttää,\nleimaa elon purppuraisen kiihkon\nkalvenneihin kasvoihin ja soittaa\nkalman virttä kelloin kumajavin.\n\nSyksy saapuu.\nTerve aika,\nkylmä, ankara ja säälimätön,\nterve kuolon viime huumauksen aika!\nLietso veriin hengen hurjin hehku,\nsuihki suoniin kiihkon kuumin viini,\nheelmät kypsytä ja sitten surmaa,\nlyhyiksi elon hetket leikkaa,\njolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,\nhetki oleva vain kirkkain, korkein,\njohda suuriin, sanattomiin töihin,\ntöihin vaivan ylpeän ja vaikeen,\nsyksy, syksy,\ntuskan, hehkun, tuonen tuima aika,\nkonsa hornan julmat kellot kaikuu.\n\n\n\n\nFRIEDRICH NIETZSCHEN\nRUNOJA\n\n\n\n\nECCE HOMO.\n\n\nSukuni ma tiedän juuren!\nLailla leimuliekin suuren\nhehkun, tuhoon itseni.\nMihin tartun, syttyy valo,\nminkä jätän, hiiltyy palo:\nliekki olen varmasti!\n\n\n\n\nYSTÄVYYDELLE.\n\n\nTerve, ystävyys!\nEns' aamurusko\nmun toiveheni korkeimman!\nOi usein tuntui\nkuin loputon ois tie ja yö,\nja elo inha,\nvailla maalia!\nKaks kertaa elää tahdon,\nkun silmässäsi voiton\nja huomenhohteen näin,\nsa rakkain jumalatar!\n\n\n\n\nVENEZIA.\n\n\nYössä ruskeessa\nsillalla seisoin ma.\nLaulu kaukaa soi:\nkumpusi kultana\npois yli värjyväin vetten vyön.\nValot, soitto ja gondolit --\nhämyn helmahan kaikki ui juopuen pois...\nKädet oudot sieluni soittimeen\nkävi silloin, gondolilaulun ma\nsalaperäisen lauloin ja vapisin\nhämykirjavaa autuutta.\n-- Mua kuuliko kenkään, oi?...\n\n\n\n\nAURINKO LASKEE.\n\n\n1.\n\nSydän polttava,\nei kauan sun janota tarvitse enää!\nOn lupaus ilmassa,\nsitä huhuuvat oudot huulet mulle\n-- saapuvi suuri viileys...\n\nPaahtoi polttaen ylläni päivä:\nterve, te äkkiä tulevat tuulet,\nterve, te iltaiset viileät henget!\n\nHumisee oudon raikkaana ilma.\nYö eiköhän vietellen katsele mua?...\nPysy lujana, urhea sydämeni, oi!\nÄlä utele: miksi?\n\n\n2.\n\nEloni päivä!\nAurinko laskee.\nJo virta kultana kimmeltää.\nMiks huokuvi paasi,\nsen kiireellä onni\nuinuiko päivällä untansa?\nSe onnesta välkkyvi vihreenä vielä\npovella ruskean jyrkänteen.\n\nEloni päivä!\nJo iltasi joutuu!\nJo hehkuvi silmäsi\nsammuen verkkaan,\njo vyöryvi kasteesi\nkyynelhelmet,\njo lipuvi valkeita meriä hiljaa\nsun lempesi purppurahehku,\nsun autuutes viipyvä, viimeinen...\n\n\n3.\n\nJoudu, kirkkaus kultainen!\nSa kuoleman\nsalaisin, suloisin tunne!\n-- Ma kuljinko tietäni nopeasti liian?\nNyt vasta kun jalkani uupuu,\nma katseesi kohtaan,\nminut onnesi saavuttaa.\n\nYlt'ympäri soittoa, aaltoja vaan\nMi ennen ol' raskasta,\nvaipui sinervään unhoon,\nnyt venheeni keinuvi jouten,\nMyrskyn ja retken -- oon unhoittanut!\nHukkuivat toivo ja toiveet,\nnyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.\n\nSeitsemäs yksinäisyys!\nEn tuntenut koskaan\nsulovarmuutta lähellä niin,\nniin kuumaks' en auringon kehrää. --\nViel' eikö jäisinä hehku mun kukkulani?\nHopean kevyenä nyt\npurteni aavalle ui...\n\n\n\n"]