[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKc8d60LBRCGmMlUbB6_y4RzQTYsjFD6E42ehRbpFWZM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2520,"Mathias Aleksanteri Castrén","Tallgren, Anna-Maria",1886,1949,"2520-tallgren-anna-maria-mathias-aleksanteri-castren","2520__Tallgren_Anna-Maria__Mathias_Aleksanteri_Castrén",null,"muistelmat",[],[],"fi",1913,22761,159014,false,65649,[22],"Castrén, M. Alexander (Matthias Alexander), 1813-1852",[24,25,26],"Archaeology & Anthropology","Biographies","Language & Communication","\"Mathias Aleksanteri Castrén\" by Anna-Maria Tallgren is a biographical account written in the early 20th century. The work delves into the life of Mathias Aleksanteri Castrén, a prominent Finnish linguist and explorer known for his contributions to Finnish culture and sciences. The book explores his childhood, education, and significant travels, particularly his studies of languages and cultures in the regions surrounding Finland and Siberia.  At the start of the narrative, Tallgren reflects on the historical context of Castrén's life, emphasizing the stark contrast between the early 19th century and contemporary Finland. The opening details Castrén's origins in a clergyman's family, his early experiences growing up in northern Finland, and his educational journey that led him to Helsinki University. The text highlights the societal changes during Castrén's youth, the intellectual environment he was part of, and introduces his early aspirations and ambitions in the fields of linguistics and ethnography. Through an exploration of his formative years, the foundation is laid for Castrén's later adventures and scholarly contributions, which are likely to be elaborated upon in the subsequent chapters. (This is an automatically generated summary.)",[],209,"Elämäkerta kuvaa kielitieteilijä ja tutkimusmatkailija M. A. Castrénin elämänvaiheita ja tieteellistä uraa. Teos seuraa Castrénin polkua lapsuudesta ja opiskeluvuosista aina vaarallisiin tutkimusmatkoihin Lappiin ja Siperiaan, joilla hän loi pohjaa suomalais-ugrilaiselle kielitieteelle.","Anna-Maria Tallgrenin 'Mathias Aleksanteri Castrén' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2520. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN\n\nKirj.\n\nA. M. Tallgren\n\n\n\nKansanvalistusseuran Elämäkertoja 18.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nRaittiuskansan Kirjapainossa,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nM.A. Castrén\n  Ympäristö ja lapsuus.\n  Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.\n  Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.\n  Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.\n  Samojedien parissa.\n  Kotimaassa 8 kuukautta.\n  Toisen kerran Siperiaan.\n  Elämän viime vuodet. Kuolema.\n  Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.\n\n\n\n\nAlkusanat.\n\n\nJoulukuun 2 p. tänä vuonna on kulunut 100 vuotta mainion\nkielitieteilijän ja tutkimusmatkailijan Mathias Aleksanteri Castrénin\nsyntymästä. On luonnollista, että hänen satavuotispäivänään verestetään\nmahdollisimman laajoihin piireihin tuon uhrautuvan ja nerokkaan\nmiehen muistoa; 60-vuotisesta haudastaan astuu esiin hänen haamunsa\nkehottavana ja innostavana.\n\nSaattaa tuntua oudolta ajatella, että suurellekin yleisölle voi olla\nmielenkiintoista tutustua \"kielioppien tekijän\" elämään. Mutta tämä\nelämä on niin vaihteleva, vaaroista, seikkailuista ja yllätyksistä\nrikas, että se jo semmoisenaan tarjoaa mitä viehättävintä lukemista.\nJa kun me vielä tiedämme, että tämä henkilö on ollut kerrassaan\nihmeellinen kielinero ja maansa siihen asti kuuluisin tiedemies,\njoka on monessa suhteessa viittonut tieteelle uusia latuja ja uurtanut\nuria ennen tuntemattomille aloille, on meillä pienen kansan jäseninä\nylpeyden ja rakkauden velvoitus ja oikeutus tutustua suuren\nkansalaisemme elämään ja saavutuksiin.\n\nSeuraava esitys ei ole mikään itsenäinen tutkielma. Käytettävänäni\noleva lyhyt aika ei ole sitä tehnyt mahdolliseksi, ja sen\nlisäksi annettiin minulle tehtäväksi nimenomaan kuvata tiedemies,\ntutkimusretkeilijä ja ihminen Castrén suurelle yleisölle, ilman\ntieteellistä erikoisarviointia. Sen mukaan olen koettanut kirjasen\nkirjoittaa. Herättäköön se rakkautta heimomme kaukaisiin vaipuviin\nsirpaleihin, herättäköön se halua työhön, joka on yhtä vapaa\nitsekkyydestä ja samalla lailla suurten aatteiden palveluksessa kuin\nMathias Aleksanteri Castrénin työ oli!\n\nLähteinä tähän kirjaseen on etupäässä käytetty Castrénin omia\nteoksia, jotka ovat kootut 6-osaiseen sarjaan \"Nordiska resor och\nforskningar\". Mainittuun sarjaan on myös otettu _J.V. Snellmanin_\nlyhyt, mutta oivallinen Castrénin elämäkerta. Niin ikään olen\nhyödykseni käyttänyt _Gabriel Geitlinin_ Muistopuhetta Suomen\nTiedeseurassa v. 1853, _C.G. Borgin_ Castrénin elämäkertaa, _K.F.\nKarjalaisen_ kirjoitusta Omassa Maassa, _J.R. Aspelinin_ ja _Otto\nDonnerin_ kirjoituksia Valvojassa 1881 ja 1882, _E.N. Setälän_ lyhyttä\nmuistokirjoitusta Finnisch-Ugrische Forschungen'issa ja Valvojassa\nv. 1901 sekä _O.F. Edlundin_ lämminhenkistä kirjasta M.A. Castrénin\nelämä ja matkat, mikä suurimmaksi osaksi on lyhennellen suomennettu\nCastrénin matkakertomuksista, ynnä vihdoin _A.J. Sjögrenin_ kirjoitusta\nSuomi-kirjassa 1854 M.A. Castrénista. -- Runsaasti hyötyä on minulla\nmyös ollut muitten viime vuosisadan suurmiestemme elämäkerroista,\n_Th. Reinin_ Snellmanista, _W. Söderhjelmin_ ja _J.E. Strömborgin_\nRunebergista, _E. Nervanderin_ Fredrik Cygnaeuksesta, _Eliel Aspelinin_\nLauri Stenbäckistä, _E. Westin_ Topeliuksesta, _Kn. Tallqvistin_\nY.A. Wallinista, _Lönnrot_ biografioista sekä _Oskar Ranckenin_ J.R.\nBergstadin kuvauksesta ja eräistä pikku kirjoituksista Joukahaisissa,\nVirittäjässä, Suomen Museossa y.m.\n\nErikoiset kiitokset pyydän lopuksi saada lausua niille arvoisille\nhenkilöille, jotka ovat minua avustaneet kirjasta kokoonpannessani,\nerikoisesti professori _J.R. Aspelinille_, joka on Castrénin\nmuinaistieteellisen perinnön tallettaja ja kartuttaja. Kuvitukseen\nnähden olen suuressa kiitollisuuden velassa tohtoreille _U.T.\nSireliukselle_ ja _A.O. Heikelille_ sekä maisteri _K.R. Donnerille_,\njotka ovat antaneet auliisti käytettäväkseni tutkimusmatkoillaan\nottamiaan valokuvia.\n\nHelsingissä 1 p. syysk. 1913.\n\nA.M.T.\n\n\n\n\nM. A. Castrén.\n\nYmpäristö. Lapsuus.\n\n\n100 vuotta sitten! Kun ajattelee, millaisissa olosuhteissa silloin\nkasvava ihminen kehittyi ja minkälaisten vaikutteiden alainen hän oli,\ntuntuu ikäänkuin joutuisi toiseen maailmaan, jossa sivistyksellisen\nja taloudellisen elämän pohja oli toinen kuin nykyään. Yhtenä silmiin\npistävimmistä eroavaisuuksista sen ja oman aikamme välillä täytyy\npitää kaupunkilaisasutuksen suunnattomasti kasvanutta lukumäärää\nja merkitystä viime vuosisadan kuluessa, mistä monista erikoisista\nseikoista se johtuneekaan. Ehkä yleensäkin, mutta ainakin meidän\nsyrjäisessä maassamme, lähentyminen ja keskittyminen joka alalla on\nhuomattavimpia sivistysvirtauksia 1800-luvun kuluessa. Niinpä on\nmeidän syytä muistaa, että sivistyksellisesti maakunnat ovat monessa\nsuhteessa menettäneet eristetyn merkityksensä, sikäli että niiden\nvirkamies- ja porvarissuvut, jotka ennen ovat omalla alueellaan\nvaikuttaneet, ovat hajonneet pitkin maata, ja että niissä kertyneet\npääomat ovat muuttaneet muotoa ja niinikään virranneet toisille\ntahoille kuin ennen. Suurimpana tekijänä tässä kumoustyössä ovat olleet\nkulkutiet. Maanteitä, joita koko maassa v. 1800 oli yhteenlaskettuina\nn. 10,000 km, on nyt kylätietkin lukuun otettuina 4-5 kertaa se\nmäärä, samalla kun kanavat, rautatiet ja höyrylaivalinjat kaikki ovat\nviime sadan vuoden keksintöä. Kun tiedämme, että n. 100 v. sitten\nkulettiin esim. Kemin ja Helsingin väliä tavallisesti hevosella ajaen\nvähintäin viikko, ja että sama matka nyt suoritetaan vuorokaudessa,\nja kun ymmärtää, että 100 vuotta sitten tuo matka tuli monta vertaa\nkalliimmaksi kuin nyt, oivaltaa, miten erilaiset olosuhteet ja\nulkoapäin saatavat vaikutteet olivat kuin nyt. Tähän tulee vielä se\nseikka, että kirjallisuus silloin oli kokonaan toisenlaatuista kuin\nnyt, että -- edelleen pysyäksemme meidän maamme oloissa -- Suomessa\nv. 1813 ilmestyi vain yksi sanomalehti, sekin ainoastaan 152 kertaa\nvuodessa, että mikään puhelin tai sähkölennätin ei ollut tietoja\nlevittämässä ja että osanotosta valtiolliseen elämään ei voinut paljoa\npuhuakaan. Kun vielä muistamme, että suomalaista kirjakieltä ei ollut\neikä siis suomalaista sivistyskieltäkään, jos kohta se lienee ollut\nyleisenä puhekielenä maaseutujen pappiloissa ja useimpien kaupunkien\nporvarisperheissä, lienee jossain määrin käsitettävää, miten erilainen\noli ympäristö sillä henkilöllä, joka 100 vuotta sitten oli nuori, ja\nsillä, jonka kehitysvuodet sattuvat kahdennenkymmenennen vuosisadan\nalkupuolelle Suomessa -- olkoonpa sen pohjoisemmissa tai eteläisemmissä\nosissa, sillä seikallahan ei enää ole ratkaisevaa merkitystä.\n\nJoulukuun 2. päivänä v. 1813 syntyi Tervolan kappelin\nkappalaistalossa Mathias Aleksanteri Castrén, joka sittemmin oli\nkohoava Suomen mainehikkaimmaksi tiedemieheksi. Sekä isän että äidin\npuolelta kuuluu hän pohjalaisiin pappissukuihin, jotka ovat antaneet\nuseita huomattavia miehiä Suomen sivistyselämälle. Niistä kumpikin on\nvaikuttanut etupäässä Pohjois-Pohjanmaan seurakunnissa ja muistettava\non, että pappilat 100 vuotta sitten olivat keskuksia, joissa hoidettiin\nTurun akatemian perintöjä ja siellä saatuja harrastuksia. Melkein\nyksinomaan oli laita tällainen Pohjanmaalla, jossa ei suuren reduktsion\njälkeen, Kaarle XI:n ajoilta asti ollut aatelia eikä herraskartanoita\nopillista sivistystä vaalimassa.\n\nCastrén-suku on alkuansa hämäläinen. Sen ensimäinen tunnettu jäsen\non _Olaus Castrénius_, s. 1666 Hollolassa Linnan ratsutilalla;\njosta suvun nimi on muodostettu (linna = lat. castrum). Hän kuoli\nsittemmin pappina Pälkäneellä, mutta jo hänen poikansa muutti\nPohjois-Pohjanmaalle, jossa suku siitä asti toimi kaikkiaan toista\nsataa vuotta. Olaus Castréniuksen jälkeläinen neljännessä polvessa\noli Mathias Aleksanterin isä, Rovaniemen kirkkoherrana kuollut\n_Kristian Castrén_, rovasti _Eerikki Castrénin_ ja tämän ensimäisen\npuolison _Katarina Elisabet Keckmanin_ yhdeksäs lapsi, syntynyt\nPudasjärvellä 17/1 1779. Hän meni v. 1806 naimisiin _Susanna Sofia\nFellmanin_, rovasti _Esaias Fellmanin_ ja _Katarina Gisselkorsin_\ntyttären kanssa, ja heidän 13 lapsestaan oli _Mathias Aleksanteri_\nkuudes. Sekä isän että äidin suvussa oli ollut opillisia harrastuksia,\nisä ja äidinisä olivat kumpikin maistereita Turun yliopistosta, isänisä\noli julaissut tutkimuksen Pudasjärven pitäjästä, äidinisä Rovaniemen\npitäjästä, ja äidin isoisä kertomuksen Kemin Lapin pitäjistä; äidin\nnuorin veli taas oli kuuluisa Lapin tuntija ja tutkija, muinaistutkija\nja luonnontutkija _Jaakko Fellman_, ja yksi isän veljistä oli kuuluisa\nKemin rovasti _Mathias Castrén_, luonnontutkija ja tiedemies hänkin.\nOli siis selvää, ettei Mathias Aleksanterin koti ollut vieras\nmoninaisille sivistysharrastuksille.\n\nMathias Aleksanterin lapsuusvuodet kuluivat Keminjoen varrella. Hänen\nsyntyessään oli isä Tervolan kappalainen, mutta 9 vuotta myöhemmin\nmuutti hän 4 penik. pohjoisempana olevaan Rovaniemeen kirkkoherraksi\nappensa jälkeen, jonka äidin -- Gisselkorsien suvussa paikka kauvan\noli ollut. Täällä Ounasvaaran juurella ja valtavan, koskirikkaan ja\nkauniin Keminjoen varrella, syrjässä ihmishyörinästä kasvoi ja kehittyi\nnuori poika. Jo lapsena tottui hän kulkemaan suksilla ja porolla,\njo lapsena tottui hän samoamaan pitkiä matkoja lumisten aukeiden yli,\njo lapsena tottui hän metsästämään ja kalastamaan ja saamaan ravintonsa\netupäässä jokien ja metsien antimista -- kaikki tottumuksia ja\ntaitoja, jotka tulivat hänelle korvaamattomaksi hyödyksi hänen\nmyöhemmillä tutkijamatkoillaan, joten hänen myöhempi elämänsä Siperian\ntundroilla tuli olemaan jatkoa hänen nuoruuselämälleen, eroten siitä\nvain vaivojen ja kieltäymysten suuruuden, ei laadun puolesta, kuten\nSnellman kirjoittaa.\n\nVaikka Castrén kuului vanhaan pappissukuun, emme silti suinkaan saa\notaksua, että hänen tiensä olisi ollut tasoitettu ja että hän olisi\nvoinut kulkea sitä suuremmitta ponnistuksitta. Päinvastoin. Siihen\naikaan ei säätyero suinkaan ollut niin suuri, kuin valitettavasti usein\non nykyään. Castrénin koti oli maalaiskoti aivan samoin kuin ympäristön\nasujamien, eikä siinä suinkaan ollut kertyneenä suuria pääomia,\njoiden turvissa lasten kasvatusta olisi ollut helppo toteuttaa ja\ntulevaisuutta suunnitella. Isällä oli suuri velkataakka kannettavanaan,\nja kun hän kuoli v. 1825, jäivät nämä velat kodille perinnöksi. Totta\nkyllä, että eräät sukulaiset antoivat anteeksi saatavansa, mutta\nsittekin oli perheen toimeentulo sangen niukka, kun rouva Castrén\narmovuosien päätyttyä muutti lapsijoukkoineen Ouluun, jossa hänen oli\nkouluutettava poikansa. Jo pienenä sai niin muodoin nuori Mathias\ntotuttautua kieltäytymään nautinnoista, ja varmaa on, että tämä seikka\noli omiaan karaisemaan hänen sekä ruumistaan että vallankin sieluaan.\nHänessä kehittyi täten voimakas vastuullisuuden tunne, jota ilman\nmikään nuori henkilö ei voi kasvaa kunnon ihmiseksi eikä kansalaiseksi.\n\nEnsimäisen opetuksensa sai Mathias kotonaan, ensin isältä, sitte\neräältä kotiopettajalta. Mutta kuten juuri mainittu, hän joutui isän\nkuoleman jälkeen Oulun kouluun, n.s. trivialikouluun. Nämät koulut\nolivat yleensä 8 vuosikurssiset ja valmistivat ylioppilaita. Oppikurssi\noli monipuolinen, käsittäen useita kouluissamme nyt unhoon jääneitä\naineita. Mathias Castrénin tulevaa elämäntyötä silmällä pitäen on\ntärkeä etenkin muistaa, miten lujan pohjan kieliopinnot latinan\nkieliopin tarkan oppimisen kautta koulussa saivat, ja Castrén oli usein\nheikompilahjaisten toveriensa ohjaajana. Muita kieliä olivat kreikka,\nsaksa, venäjä ja mahdollisesti vapaaehtoisena ranska. Oppiaineina\nsen sijaan eivät lainkaan olleet koulun opetuskieli, ruotsi, ei\nmyös oppilasten äidin- ja seurustelukieli, suomi. Ei myöskään\nluonnontieteitä löytynyt lukujärjestyksessä, mutta tunnettua on, että\nnuori Castrén jo varhain suurella hartaudella oli oppinut enonsa Jaakko\nFellmanin johdolla tutkimaan kasveja ja niin omaksunut itselleen\nosuuden edellisen vuosisadan suuresta luonnontieteellisestä perinnöstä.\n\nTällaisesta koulusta, varattomasta, mutta sivistyneestä kodista\nkaukaa taipaleiden takaa Pohjanmaalta lähti Castrén, lahjakkaan suvun\njäsen, v. 1830 keväällä Helsinkiin suorittamaan vasta pääkaupunkiin\nmuutetussa yliopistossa ylioppilastutkintoaan. Suuret eivät olleet\nnuoren miehen rahavarat. Äiti voi antaa lämpimien kotikutoisten\nvaatteitten ja muitten matkavarustusten lisäksi ainoastaan 5\nhopearuplaa, mutta eräs eno lisäsi matkakassaan 18 ruplaa, ja niin\nlähti nuorukainen hevoskyydillä toveriensa kanssa avaraan maailmaan.\nYlioppilastutkinto 26 p. tammik. 1830 sujui 16-vuotiaalta hyvin, ja\nniin oli Mathias Aleksanteri Castrén liber studiosus, arvosanalla\nlaudatur, natione Ostrobothniensis, pohjalainen ylioppilas ja vast'edes\nosakuntansa loistavimpia ja kuuluisimpia nimiä.\n\n\n\n\nYlioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.\n\nElämäntehtävän valinta.\n\n\nSe aika, jolloin Castrén oli tullut ylioppilaaksi, on maamme\nhistoriassa ulkonaisesti hiljaista ja kuollutta, mutta silloin\ntapahtui se sisäinen herätystyö ja kylvettiin se innostuksen siemen,\njoka seuraavina vuosikymmeninä vaikutti niin suuria, että 1830-luku\ntodella muodostui uusimman suomalaisen historian nuoruusvuosiksi.\nValtiollisen suomenmielisyyden kärsittyä ensimäiset kovat tappionsa\nluotiin 1830-luvulla pohja koko vastaiselle kultuurielämällemme.\n1830-luvulla muodostui myöskin suomen kirjakieli, silloin perustettiin\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, julaistiin kansanrunouden aarteita --\nkaikki maan parhaimmistossa heränneen kansallishengen tuotteita, jotka\nvuorostaan pian innostuttivat uusia voimia, nimenomaan ylioppilaita,\ntyöhön, jollaista ei tässä maassa ennen ollut sellaisella voimalla\ntehty. Kansallis- ja siihen aluksi eroamattomasti yhtynyt isänmaantunne\npuhkesi ennen pitkää ohjelmiksi, valtiollisiksi, yhteiskunnallisiksi\nja sivistyksellisiksi, ja se onkin aivan luonnollista, koska työ vain\nnäin muodoin saatiin järjestelmällistä ja tuloksellista, mutta tuo\nisänmaan tietoisuus ei elänyt vain ohjelmissa ja suunnitelmissa, se\noli vallannut koko ilmapiirin ja nostanut hehkuvan innostuksen niissä\nherkissä nuorukaissydämissä, jotka olivat ajan johtavan aatteen\nomaksuneet. _Maan ja kansan kohottaminen_ -- se oli ylioppilasten\ntunnussana, ei ainoastaan koreana puheenpartena, vaan voimakkaana\nsisäisenä vaatimuksena.\n\nOlihan isänmaanrakkauden henki, korkea, suuripiirteinen ja kuulakka,\nrakkaus kansallisuuteen, ei vielä niin paljo sen sosialiseen kuin\nsivistyselämään, lähestyvän uuden ajan hapuilevan ja etsivän\nhengen sisältönä ulkona Europassakin. Siellä se ennen pitkää johti\nepätoivoisiin valtiollisen sorron poistamisyrityksiin ja kansallisiin\nvirtauksiin Puolassa, Italiassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa.\nMutta näissäkin maissa tietoisuus kansallisuudesta aluksi omaksui\nenemmän halun etsiä kansan henkistä erikoisuutta, halun tutkia kansaa\nja sen yksilöllisyyttä, pyrkimyksen syventyä oman kansan muistoihin\nja hengen saavutuksiin. Tuo ajansuunta on silloisen n.s. romanttisen\nhengen ilmaus tai ainakin sen tulos. Mutta tuosta haavemielisestä ja\nepäkäytännöllisestä pyrkimyksestä kehittyi kuitenkin ennen pitkää\ntodellinen, voimakas kansallispyrkimys, tuo liike ja voima, joka painaa\nleimansa Europan kansojen sisäiseen ja ulkonaiseen elämään viime\nvuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla.\n\nTuo kansallinen tuulahdus oli tullut Suomessakin tutuksi jo Turun\nakatemian loppuaikoina. Siitä kehittyi nyt juuri 1830-luvulla täälläkin\nse aluksi epämääräinen rakkaus kansaan, maahan ja rotuun, josta äsken\nmainittiin, ja jossa -- vaikkakin harvinaisen vähässä määrin -- oli\nhavaittavissa romantiikan epätodellisuushaaveiluja. Ja niin muodostui\nsiitä kultuuria, jolle voi jotain rakentaa, syntyi se pohja, joka kesti\nja tulee kestämään aikojen loppuun asti.\n\nKun ilmassa on joku suuri kuningasajatus, hallitsee se viileällä\nja kumminkin lämmittävällä voimallaan jokaista, jossa vähänkään\non kaikupohjaa sille, mikä häntä ympäröi. Meidän maassamme\n_ylioppilasnuoriso_ kulki ja on myöhemminkin usein kulkenut ensimäisenä\nomaksumassa sitä, mikä ajassa liikkuu. Että näin kävi 1830-luvulla,\nse on silloisille ylioppilaille mitä suurimmaksi kunniaksi. Eihän\nollut olemassa enää ketään suurta vanhaa tunnustettua johtajaa ja\ntien neuvojaa. Poissa ne olivat, mikä tuonen tuvilla, mikä kaukana\nsyrjäseudulla tai muissa maissa, Porthan, Lencqvist, Ganander,\nFranzén, Arvidsson, Calonius, eikä ollut kukaan jaksanut nousta\ntyhjiksi jääneille henkisten johtajain paikoille. Ja kumminkin lähti\nsilloisten ylioppilasten piireistä ilman kasvattajia näihin aikoihin\nsellaisia vuossataisneroja tai ainakin vuossataisvoimia, kuin\nLönnrot, Runeberg, Snellman, Rein, Akiander, Nordström, ja ennen pitkää\nnäiden kasvattamat Topelius, Stenbäck, Wallin ja Castrén. Täytyi\ntodella olla jotain suurta ilmassa ja täytyi tietysti olla jotain\nsuurta noitten miesten sydämissä, ei ainoastaan päässä.\n\nEi niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet\nkansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä.\nSanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston\nTurussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin\nei koskaan kuultu \"sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka\nkehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi,\nentisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi\". Juhlien täytteenä\nolivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset,\njuomingit ja tappelut -- niissä ylioppilaselämän epävirallinen\npuoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen\nja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään\nedelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu\nyhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella\nse, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli\nkehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo\nv. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä\nennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta\nja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana.\n\nMeidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset,\nsaadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava\nja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet\nriippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä,\njoka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä\nvarsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat\nnäet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä.\n\nNuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän\nkansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä.\nTaloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden\ntaloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden\njälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa,\nja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona\nUskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun.\n\nSikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi\nruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan\nkielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan\nnähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi\nja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla\ntaloudellisista huolista.\n\nYliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi\nottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi\nRunebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä\nnuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä\nmiksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen\nkehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten\nja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella\nkirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors\nMorgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä\nkirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen\nrakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset.\nTietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin\nrunoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan\nluennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän\nperusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, -- millä\nseikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin\ntutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen\npsykologiasta.\n\nRunebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan\nja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden\nyhdistyksen, \"Lauantaiseuran\", kokouksissa, joissa hän sai\nherätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja\nmaan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen\nelinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä.\n\nSuuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti\nCastréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen\nikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat\ntoistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin\nkuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring,\nsuomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän\nnuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä\nmyös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan.\nSnellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä\nnerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu\noivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka\nyleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja\nvilkkaasti osaa keskusteluihin.\n\nRinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti\nCastréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet\nalkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin\nlatinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös\nruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti\npuolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista\ntai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia\nolivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee\nsuomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa\noli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834\nesittämä kysymys: \"onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta\npakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen\nsitä sivistykseen?\" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten\ntarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen.\nMielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli\nhuomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista,\njos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan\npuuttunut.\n\nV. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen\nesityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: \"Jobin kirjan aatteesta\".\nOsakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys \"todisti suurta\nasiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä\nkuunneltiin\".\n\nYlioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä\nse kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia\nvapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman\ntaantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain\npuolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja\nja kaikkea, \"mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi\".\nTunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G.\nHällströmin kehotus ylioppilaille: \"juoskaa, hyvät herrat, juoskaa,\nmilloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen\".\n\n1830-luvun alkuvuosina oli tapahtunut viranomaisten ja ylioppilasten\nvälillä pieniä rettelöitä, joilla aluksi näytti olevan hyvin vakavat\nseuraukset, mitkä kumminkin onneksi torjuttiin. Mielet olivat kuitenkin\nmolemmin puolin ärtyneet ja nimenomaan väitettiin akatemisten isien\nvainoavan ylioppilasten luottamusmiehiä ja eritoten heikäläisiä kykyjä\nja suosivan pelkästään keskitasoja. Niinpä sattui syksyllä 1834, että\neräs nuorten mielestä huomatuimpia nuoria kykyjä, A.A. Laurell, oli\njulaissut dogmaatisen väitöskirjan, jota jumaluusopillisen tiedekunnan\nenemmistö ei ehdottanut hyväksyttäväksi. Tämä pani mielet kuohuksiin,\nja nimettömillä lipuilla kutsuttiin ylioppilaita vastalausekokoukseen\nyliopistolle. Ylioppilaita kokoontui, puheenjohtajaksi valittiin\nYrjö Aukusti Wallin, ja läsnä oleva Castrén kehotti tätä esittämään\npohdittavaksi kysymystä Laurellin asiasta. Tarkotus näyttää olleen\nsaada aikaan mielihyvälausunto Laurell'ille ja paheksumislausunto\njumaluusopilliselle tiedekunnalle, mutta asiapa ei tullutkaan\nkokouksessa esille, vaan ryhtyivät osanottajat pohtimaan erästä\ntoista kysymystä. Ennen pitkää saivat viranomaiset kuitenkin\nselville kokouksen alkuperäisen tarkotuksen, asia ilmoitettiin\nkurinpitolautakunnalle, ja seuraus oli että 7 ylioppilasta, joukossa\nuseita myöhemmin mainehikkaita miehiä, erotettiin puoleksi vuodeksi\nyliopistosta. Niiden joukossa oli Lauri Stenbäck, jonka elämälle tämä\nerotus antoi uuden käänteen, ja myös M.A. Castrén, joka erottamisen\njohdosta myös menetti nauttimansa pienen yliopistollisen apurahan.\n\nYliopistosta karkotettuna oleskeli Castrén Lohjan pitäjässä\njatkaen kandidaatilukujaan ja nimenomaan tutkien itämaisia kieliä,\npersiaa ja turkkia. Hänen poissa ollessaan vietti osakunta 17 p.\nhelmik. 1835 vuosijuhlaansa, jossa m.m. C.R. Ehrström esitti\nkarkotettujen toverien maljan ja Topelius luki Snellmanin kehotuksesta\nkirjoittamansa runon samasta asiasta. Näkee siis kenen puolella\nnuorison ja toverien mielet olivat. Sen näkee ehkä vielä selvemmin\nsiitä pöytäkirjasta, jota olisi tullut pitää kokouksessa, missä\nosakunnalle ilmoitettiin erottamisasia. Pöytäkirja mainitsee\nainoastaan: \"kokous oli sen laatuinen, että siitä ei mitään\npöytäkirjaa voi pitää\". --\n\nRistiriidan aiheet akateemisen opettajakunnan ja ylioppilasnuorison\nvälillä eivät kuitenkaan vielä suinkaan loppuneet. Tiedetäänhän\npäinvastoin, miten ne kärjistyneistään kärjistyivät nimenomaan\npohjalaisten keskuudessa. Yliopiston viranomaiset pitivät pohjalaista\nosakuntaa levottomuuden pesänä ja päättivät jakaa sen kahtia, vaikka\ntiedettiin, miten vastenmielinen tällainen ajatus ylioppilaista oli ja\nvaikk'ei heille annettu tilaisuutta asiasta edes keskustella. Mielet\nolivat kuitenkin tavattomasti kiihdyksissä. Kun jakoasia osakunnalle\nilmoitettiin, kysyi M.A. Castrén ainoana puheenvuoron käyttäjänä\ninspehtorilta, joka oli ollut jakopäätöstä tekemässä, luuliko tämä\npäästävän pitkällekin \"hallitse jakamalla\" periaatteellaan. Mitenkä\nmonellaisiin ja pitkällisiin riitaisuuksiin yliopiston konsistorin\nonneton jakopäätös sittemmin antoi aihetta, nähdään Reinin suuresta\nSnellmanin elämäkerrasta.\n\nYksi huomattava ylioppilasrettelö 1830-luvulla ansaitsee vielä ajan\nkuvauksena tulla mainituksi, varsinkin sen vuoksi, että Castrénilla\noli siinä osuutensa. Pohjalainen osakunta oli päättänyt toimeenpanna\nv. 1839 yhteisen ylioppilasjuhlan marraskuun 9 p:nä, H.G. Porthanin\nsadantena syntymäpäivänä. Juhlan viettämisen kielsi kuitenkin\nyliopiston silloinen varakansleri, kenraalikuvernöörin apulainen A.A.\nThesleff. Lisäksi kutsuttiin pohjalaisten kuraatori Fredrik Cygnaeus\nhänen puheilleen, ja häntä uhattiin ankaralla vastuulla, jos juhla\nkumminkin pidettäisiin. Kun tämä tieto tuli pohjalaisten korviin,\npitivät he kohta ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin 18-henkinen\nlähetystö ilmoittamaan varakanslerille, että koko osakunta oli\nyksimielinen kuraatorinsa kanssa. Lähetystön hommaajana oli ja sen\npuheenjohtajaksi valittiin silloin jo sangen huomattu Castrén.\n\nKun lähetystön puheenjohtajan piti varakanslerille esittää lähetystön\ntarkotus ja hän alotti esityksensä sanoilla: \"sen johdosta että\nylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi\",\nkeskeytti hänet varakansleri kiivaasti: \"minä sanon herroille, että ei\nkäy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja; hänen\nmajesteettinsa ei sitä tahdo. Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa\nkanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja ivata\nja pilkata opettajiaan.\" Castrén koetti puolestaan vastata ja\nkeskustelun kuluessa selitti Porthanin merkitystä ja asemaa maan\nsivistyselämässä, jolloin varakansleri kysyä tokasi: \"No, tuntevatko\nherrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä?\" Kun selitettiin,\nettä hän oli syntynyt 100 vuotta sitten ja aikoja sitten kuollut,\nsanoi varakansleri Topeliuksen muistelmien mukaan: \"mitä herrat siis\nhänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät, vaan isoisät\novat hänet nähneet. Hän eli toisissa olosuhteissa ja herroilla on\npaljo julkisempia aikajaksoja juhlittavana\". Mitenkä olikaan, lupaa\nyleiseen ylioppilasjuhlaan ei saatu, mutta sen sijaan pidettiin\nkuuluisat ja innostuneet pohjalaiset ylioppilasjuhlat, jollaisia\nosakunta on vuosittain pitänyt Porthanin päivänä. Mitään suurempaa\nmerkitystä ei ylläkuvatulla estely-yrityksellä myös tullut olemaan,\nmutta se kuitenkin kaikitenkin kuvaa yleistä asemaa ja kuvaa myös\ntoverien luottamusta Castréniin ja hänen osanottoansa osakunnan\nyhteisiin harrastuksiin. Mitenkä suurta luottamusta Castrén muutenkin\ntoverien keskuudessa nautti, selviää m.m. siitä, että hän 1835 toimitti\nosakunnan lehteä ja että kun syksyllä 1837 oli valittava 10 sensoria\nosakuntalaisten elämätä valvomaan, Castrén sai enimmät äänet, ja\nettä hän talvella 1836, kun osakunta kuraatorikseen oli valinnut\nJ.L. Runebergin, oli yksi niistä 4:stä edustajasta, jonka tuli käydä\nRunebergin luona hänen suostumustaan pyytämässä. -- V. 1840 ja 1841 hän\nvihdoin toimi valittuna pohjoispohjalaisten kuraatorina.\n\nLienee syytä tässä yhteydessä johtaa mieliin Castrénin harrastusta\nvarsinaisti suomenkielen asiaan. Kuten mainittu ei siihen aikaan vielä\nollut varsinaista suomenkirjakieltä, ja tunnettuahan on, että etenkin\nvirkamiessivistyneistä kodeista lähteneet osasivat suomen kieltä\njoko hyvin puutteellisesti tahi eivät lainkaan. Mitään virallista\npakkoa osata suomea ei ollut. Tämä seikka sai C.R. Erhströmin 1 p.\ntoukok. 1834 esittämään pohjalaisosakunnassa keskusteltavaksi\nehdotuksen: koska virallisesti ei vaadita taitoa suomenkielessä,\nkysytään, eikö jotain voitaisi voittaa sellaisen sopimuksen kautta\nylioppilasten kesken että kukaan ei saisi erotodistusta osakunnastaan,\nell'ei hän ole suorittanut koetta suomenkielessä. Ehdotusta yleisesti\nkannatettiin ja listalle, niihin saisivat merkitä nimensä ne, jotka\nsitoutuivat tutkinnon suomenkielessä suorittamaan, kerääntyi koko\njoukko nimiä. Toisena niistä on Mathias Aleksanteri Castrénin nimi,\nhänen, josta sitten tuli ensimäinen suomenkielen professorin viran\nhoitaja Suomen yliopistossa. Teko ei hänelle enempää kuin kellekään\nmuullekaan merkinnyt mitään valtiollista mielenosotusta. Se oli\npuhtaasti elävän innostuksen ja nuoren mielen isänmaanrakkauden\nilmaisu, todistus ylioppilasten kangastelevista tulevaisuuden\ntehtävistä.\n\nOlemme edellisessä seuranneet sitä osuutta, joka Castrénilla oli\nosakuntansa ja toveripiirinsä harrastuksissa ja toiminnassa. Me näemme,\nmitenkä hänen harrastuksensa suuntautuivat eri aloille ja miten hänen\nkykyänsä käytettiin toverien kokouksissa. Mutta kaiken tämän ohella\noli hän jatkanut varsinaisia tutkintolukujansa sillä menestyksellä,\nettä hän 2 p. toukokuuta v. 1836 suoritti kandidaattitutkintonsa,\njoka siihen aikaan käsitti lukuisia aineita. Castrénilla oli\narvosanat latinassa, kreikassa, itämaisissa kielissä, historiassa,\nkirjallisuudenhistoriassa, filosofiassa, matematikassa, fysikassa,\nkemiassa, kasvi- ja eläintieteessä. Näistä oli hänellä perinpohjaiset\ntiedot filosofiassa ja kielissä, joissa hänen tuntemuksensa oli paljoa\nlaajempi kuin tutkintoa varten olisi ollut tarpeen. Hänen ahkeruutensa\nkuvauksena mainittakoon, että kun hänen ja hänen huonetoverinsa oli\nmäärä jouluiltana v. 1832 saapua Runebergin luo klo 7, ja kun heitä ei\nvielä klo 8:kaan näkynyt, niin Runeberg meni heitä hakemaan ja palasi\nilmoittaen nauraen: \"he lukevat kreikkaa!\"\n\nCastrén oli aikaisemmin, luovuttuaan aikomuksestaan ruveta papiksi,\nsuunnitellut omistautuvansa itämaisten kielten tutkimukseen. Hän olisi\nluultavasti päässyt näitten kielten dosentiksi, mikä toimi kyllä olisi\nollut palkaton, vaan kumminkin olisi antanut jotain epämääräisiä\ntulevaisuuden toiveita. Mutta Kalevalan ilmestyttyä suunnitteli\nhän omistautumista Suomen kansanrunoudelle, muinaisuskonnolle ja\nkansantieteelle.\n\nYhtä varmaan kuin Snellman, joka tähän aikaan oli osakuntansa johtava\nsielu, vaikutti näet Elias Lönnrotin elämäntyö ratkaisevasti\nCastrénin elämänuran valintaan. Lönnrothan oli keksinyt ne\nvaatimattomat kultuurimuistot, lahjoittanut kansalle sen kansanrunouden\naartehiston, joka kenties voimakkaammin kuin mikään muu pystyi\ntai olisi pystynyt näyttämään, että Suomen kansan henkisiin kykyihin\nja mahdollisuuksiin kävi uskominen, että se ei ollut vain \"ihmiskunnan\npuunrungosta karsittu hengetön ja kuivettunut oksa\", joka jo oli\ntehtävänsä tehnyt raivattuaan viljelyskelpoisiksi Pohjolan karut ja\nhallanarat maat. Mutta jos kerran, tai sanokaamme: kun kerran asia oli\ntämä ja kun lisäksi ajanhenki kehotti tutustumaan kansallishenkeen,\neikö silloin ollut suuri isänmaallinen tehtävä koettaa etsiä tämän\nkansan sielua ja muinaisuutta, sen sukulaisia ja heimoa sen kielen ja\nkielellisten muistomerkkien avulla? Eikö isänmaa nimenomaan tarvinnut\ntuollaisen työn tekijää, joka olisi välikappaleena antamassa sille sitä\nuskoa itseensä ja tehtäväänsä, jota aina tuo mukanaan tietoisuus siitä,\nettä on tehnyt jotain, että on ammoin hävinneitten ajanjaksojen\nvaiheissa kansana suorittanut oman osuutensa ja siis on oikeutettu\nja velvoitettu elämään vast'edeskin? On jo itsessään luonnollista,\nettä tällaiset ajatukset epäselvinä tai tarkkapiirteisempinä\nkajastivat Castrénin tapaisen runollisen miehen mielessä tuossa\nsuurten ajatusten innostuttamassa, isänmaanrakkauden elähyttämässä\nnuorisopolvessa, ja me tiedämme sen Castrénin omista teoista ja\nkirjoituksistakin. Mutta varsinaisen suunnan hänen elämälleen antoi\nkumminkin Kalevalan ilmestyminen. Kirjoituksessaan Kalevalasta\nHelsingfors Morgonbladissa v. 1836 sanoo hän m.m.: \"Millä tavoin\nilmenee kiintymyksemme siihen suuripiirteisyyteen ja jalouteen, joka\npiilee isänmaamme kultuurin hämärissä, ellei sellaisten muistomerkkien\npelastamisessa kuin Kalevalan?\" Ja vielä v. 1851, muutamia kuukausia\nennen kuolemaansa, jolloin hän yliopistossa luennoi Kalevalasta, hän\nsanoi tunteneensa tarvista taas palata \"tähän ihanaan lauluun, joka\nminun sielussani sytytti ensimäisen liekin isänmaan kieleen ja\nkirjallisuuteen\".\n\nTuon harrastuksen tuloksina syntyivät muutamat lyhyet esitykset\nKalevalasta, joissa hän tutustutti nuoria tovereitaan monelle ehkä\nvaikeasti ymmärrettävään Kalevalaan, ja sen tulos oli v. 1841\nilmestynyt ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 500 ruplalla\npalkitsema oivallinen Kalevalan ruotsinnos, joka kauvan aikaa sekä\nkoti- että ulkomailla välitti Kalevalan tuntemusta. Castrénin\noivallinen suomen- ja ruotsinkielen taito ja hänen syvä runollinen\nvaistonsa tekivät hänen käännöksensä mestarilliseksi. Mutta niin\nolikin Castrén sitä mieltä, kuten hänen eräs kirjoituksensa v:lta 1838:\n\"yleiskatsaus suomalaisten jumalaisoppiin ja taikuuteen pakanuuden\naikana\" todistaa, että \"Kalevala ei vain isänmaallisista syistä,\nvaan kirjallisella arvollaankin oli hankkinut Suomelle sijan Europan\nkirjallisuudessa\".\n\nKalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan\nkevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut\nhänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän\naikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella\narvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On\nmuistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista\nesiintymistä \"Saimassa\" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista\nerimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin\nCastrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa\ntuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja\nruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: \"He ovat tehneet meidät\nosallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat\nrakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme.\nMutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista;\nhe eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia,\njotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin\nkoettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan\nolemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat\nsiten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme\nja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi\nehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä\nsivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä\nkehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan\nsivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme.\nMutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet\nmeihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen\non arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa.\" Mutta kun nyt kaiken\ntulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän\n\"ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä\nheistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan\nkehittyäkseen.\" Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä\ntapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli\nsuomen kansassa, \"sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen\nyhteisen todistuksen mukaan.\" Sen oli todistanut Kalevala. Se siis\nantoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota\npiti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin\nluennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta\npohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä\nisänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen\nohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän\naikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille\nkirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta,\njossa oli puute kirjoituksista: \"Suomi olisi pelastettava;\nisänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen\nisänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen\nedistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa.\nSen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä\nmeihin.\"\n\nCastrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen\n\"fennomaani\"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena\nsortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian\nCollan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William\nNylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin\nmuistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia \"Castrénin ajaksi\",\nsiihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä\noli.\n\nCastrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin\nhänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin\nKalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan\nsuomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset\ntutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain\nkansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän\ntutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen\nsuomenkielestä.\n\n\n\n\nTulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.\n\n\nMeidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla\nsuomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat.\nTuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys.\nPorthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat\nmiehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan\nugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa\ntanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen\nvaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus,\njoka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä.\nJuuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja,\nRenvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas\nja uuttera _A.J. Sjögren_, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi\nniihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin\ntutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli\njatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista\nainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin\nkehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi\nRumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan\nosottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen,\nja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan\ntutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja\nmuinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa\nottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi\nVenäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa\ntähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän\nmaassa.\n\nSjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan\nosanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin\nkuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka\npersonallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska\ntämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska\nhän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén\notti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa\nmaassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri\nniihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä\nhartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään\nsille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille\nkirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902.\nViitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi\nsaada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: \"Asiain näin ollen, ja kun\nmatkani _Thuleen_ on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi\nmitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa\nVenäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen.\n-- -- Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat\npettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko\nSiperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen\nsuomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito\nitämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina.\n-- -- Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin\nonnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten,\nkohtalon sallimaksi.\" Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei\naijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi\nse epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén\nkäyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen\nlähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen\njumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä\nkestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan\nrajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös\nainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet\nCastrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli\npakottanut hänet työn keskeyttämään.\n\nTämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan\nollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä\nkesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet\noli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä\nja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka\nsuoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan,\non Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä\nseuraavassa esityksessä käytämme.\n\nMatka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka\nCastrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä\nsiis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen\nkielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta\nsemmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa\noli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään\nkerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan\nkielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa.\n\nLapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja\nCastrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri\nBlank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä\npapin toimiin Inarin Lapissa.\n\nMatka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa\npitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin\nveneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka\nsujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén\noli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen\nsaada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän\nnäet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä\nkäyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen\npäätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös\nriittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja\nsuureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä\nlappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea.\n\nAika kumminkin kului, ja 16 p. heinäkuuta oli matkaa jatkettava\nedelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu\nretkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön\nja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja\nvihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille\nleikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä\napulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten\nveneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa\nvenettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli\nvedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli.\nVaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui\nillalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle\nja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja\nsitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina\nsaavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli\njatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen\nvastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet,\nkyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen\nsitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli\n2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua\npaloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin\nInariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin,\njossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut.\nSe ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli\nylioppilaslakki ja lasisilmät!\n\nInarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen\nlappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene\nminään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee\njokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan:\n\n\"Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää\nnähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia,\nmädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan\nmyrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä\ntässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä\nsietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko\nihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy\nnähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus\nvaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat\nmatkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen\ntoimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein\nsäännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa\nkeisari, piispa, maaherra?\" -- Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen\nlappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu.\n\nOlemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen\nkylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan\nniillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa\ntekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa\nelämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä\nvelvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja\nonnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu\ntietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale\ntäyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan.\n\nInarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden\npoikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa\nhe viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa.\nTälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta\nsauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin,\njossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa\neräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen\nveneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka\nmonin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin\nvihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin\nKemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla\npohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen\nvaltavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, \"jotka monasti\nolivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon\", kuten Castrén\nsanoo. \"Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä\nkiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa.\nUsein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada\nminua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He\njuhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun\npäättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä.\nMutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut\nuhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin\nohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina\nsaapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui.\"\n\nCastrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin\nsaanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin\nrunsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä\ntehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja\nennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin.\n\nKauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle,\ntällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo\nhänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen\ntulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset\nJ.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu.\n\nLähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén\ntovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta\nKajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä\nsauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa\nCastrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä\nmatka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se\noli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi,\nymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän\nhuonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten\nl. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset\nmuotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa.\nM.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän\nruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi.\nCastrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän\nlähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan\nkylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs\ntilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista.\nMutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada\nvankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin,\nsillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan\ntarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut\nsiihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat.\nTästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi\nvirkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit.\n\nMiinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin,\nAkonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja\nOuluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia\ntarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut\nVenäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat\npukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton\nmäärä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta,\nmerkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja;\nLatvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan\nArhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja,\nVuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan\nkuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää.\nRikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa.\n\nEttei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään\nkieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli\ntehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On\nmuistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys\nmuinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen\nja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin\nmitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut\nkäsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja\ntietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja\nkuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän\nnimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten\npyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi\nolla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa,\nettä ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa,\njoita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen\nkeränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa,\nja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin.\nHän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin\nrannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten\nasukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu,\nmutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana\nnähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat\nSiperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa\nmuinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle\nniiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa\nkeskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä\nlähes kahdeksi vuosikymmeneksi.\n\nKun Castrén syksyllä 1839 palasi Helsinkiin, oli hänen taloudellisen\ntoimeentulonsa vuoksi taas pakko turvautua ansioihin. Hän hankki\nniitä samalla tapaa kuin ennenkin: uutteran yksityisopetuksen ja\nsanomalehtikirjoitusten kautta. Hänellä voi olla 10 tuntia opetusta\npäivässä, ja samaan aikaan otti hän osaa Morgonbladetin toimittamiseen.\nMutta näiden rasittavien leipätöiden ohessa jatkoi hän osanottoaan\ntoverielämään -- mainitsemamme Porthan-juhlahan vietettiin juuri\nsyksyllä 1839 ja hänen kuraattoriaikansa sattuu niinikään tälle\najanjaksolle ja jatkoi innolla omia opintojaan. Niiden esineenä oli yhä\nedelleen suomalainen kansanrunous ja vertaileva kielitiede. Castrén\noli näinä vuosina erikoisesti harrastanut itämaisia kieliä, etenkin\nturkkia, jota siihen aikaan pidettiin suomen sukukielenä. Näihin\naikoihin myös valmistui hänen dosenttiväitöskirjansa, latinalainen\nteos: De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et\nLapponica -- vertaileva kieliopillinen tutkimus Lapin, Suomen ja\nViron kielten alalta, jossa hän muotojen yhtäläisyyden nojalla täysin\ntieteellisesti käsittelee noiden kielten sukulaissuhteita. Se oli\ntulos edellisen vuoden Lapin matkasta ja se hankki tekijälleen oikeuden\nluennoida yliopistossa. Minne päin hänen ajatuksensa kuitenkin tähän\naikaan kulkivat, näkyy kirjeestä, jonka hän lähetti ystävälleen C.R.\nEhrström'ille valmistuneen teoksensa mukana. Hän lausuu: \"Meidän\nkesken sanottuna en puoleen vuoteen ole ajatellut muuta kuin saada\njatkaa tutkimuksiani tällä alalla, eli toisin sanoen: voida toimittaa\nkieliopin erityisistä suomen murteista, siperialaisiakaan pois\njättämättä. Heikko toivo siintää minulle tässä suhteessa. Seura\n(= Suomal. Kirjall. Seura) aikoo toimittaa suomalaisen sanakirjan\nosakkeiden avulla. Lönnrot tulisi toimittamaan suomalaista puolta;\nRein ja Aminoff ovat jo edeltäpäin kuulustelleet, tahtoisinko\nminä pitää huolta vertailevasta puolesta. Ne lähettäisivät minut\nmatkalle osakevaroillansa. Mutta en luota paljo maanmiesteni\nharrastukseen semmoista yritystä kohtaan. Sen vuoksi olen päättänyt\naluksi tehdä työtä kaikin voimin, jotta sitten yhden tai toisen teoksen\navulla voisi nykäistä pietarilaisia. Viimeistään ensi syksynä tulee\nKalevalan käännös pantavaksi painoon. Aion julkaista sen omalla\nkustannuksellani. Uskaltaisiko ryhtyä yritykseen? -- Hymyilet minulle\nja suunnitelmilleni; mahdollisesti pysähtyvät kaikki kultaiset unelmani\nkäytännölliseen toimeen Helsingin trivialikoulussa, ja on minulla\ntoivo päästä konrehtoriksi siihen. Se ei juuri ole huonointa -- 1,000\nruplaa vuodessa ja neljä vapaata päivää viikossa on hyvin hyvä asia\nhelsinkiläiselle kirjailijalle. Mutta kirjallinen toiminta-alani tulee\nHelsingissä liian ahtaaksi. Mutta ohjatkoon Jumala!\" Kirje on päivätty\nHelsingissä 2 p. helmikuuta v. 1840.\n\nTässä kirjeessä mainituista suunnitelmista ei kumpikaan tullut\ntoteutuneeksi, ja vähällä oli, ettei Castrénin toivehikas\nelämä loppunut tähän. Huolimatta reippaasta ja karkaisevasta\nnuoruudenajasta ei hänen terveytensä suinkaan ollut kehuttava.\nHän sairastui seuraavana talvena ankaraan vatsakuumeeseen, joka\noli viedä häneltä hengen. Mutta tuskin oli hän tautivuoteelta\nnoussut, ennenkuin hänellä oli suunnitelmia taas. Eräässä 17 p. kesäk.\n1841 päivätyssä kirjeessään kirjoittaa hän näet jo mainitulle\nEhrströmille: \"Tuskin olin päässyt jaloilleni taas, kun jo pyörii\npääkopassani matkasuunnitelma Norjan, Suomen ja Venäjän Lappiin,\nArkangeliin, Vologdaan j.n.e. Lönnrot on minua kehoittanut siihen;\nmeistä tulee matkakumppaneita. Minä teen työtä _in grammaticis_\n(= tutkin kieltä), hän ajattelee vertailevaa sanakirjaansa. Me voisimme\n_conjunctis viribus_ (= yhdistetyin voimin) saada aikaan jotakin, jos\nminun terveyteni sen myöntää. Kuitenkin se, joka kaatuu taistelussa, on\nainakin koettanut voimiaan, ja kuka tahansa laskee sydänveren, niin\nkuitenkin taatto taivahinen suuntaa nuolen. Siis me kaksi -- Lönnrot\nja minä -- suunnannemme ensi syksynä s.o. talven tullen Torniosta\nAlteniin.\" [Norjan Lapissa Altenissa asui etevä Lapin tutkija, pastori\nStockfleth.]\n\nSe suunnitelma, jonka Castrén tässä kirjeessä ystävälleen ilmoittaa,\ntoteutuikin, ja tuli saamaan uuden käänteen sekä lopullisesti\nratkaisemaan Castrénin kohtalon.\n\n\n\n\nMatka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.\n\n\nCastrénin tuli omien sanojensa mukaan sillä matkalla, jonka hän\nteki Lönnrotin kanssa ja osaksi tämän kustannuksella, toimia _in\ngrammaticis_. Itse asiassa keräsi hän aineksia jumalaisoppia varten,\nkunnes hän matkan kestäessä sai tiedon siitä, että hän voi jatkaa\nmatkaansa \"unelmiensa maahan\", Siperiaan, jolloin hän kokonaan antautui\nkielitieteellisiin opintoihin.\n\nLönnrot ja Castrén kohtasivat toisensa marraskuussa 1841 Kemin\nkirkolla, ja sieltä he matkansa alottivat saman kuun 13 p. Matkan oli\nmäärä käsittää Lappi ja osa Arkangelin lääniä. Tarkoitus oli lähteä\nensin Venäjän Lappiin, ja sen vuoksi lähtivät tutkimusmatkailijat\nkulkemaan Kemistä itäänpäin ja saapuivat huonolla talvikelillä\nKuolajärvelle. Mutta täältäpä eivät he saaneet kyytiä lähimpään\nlappalaiskylään Venäjän puolella, kun talonpojat vaativat suunnattoman\nkyytipalkan, he kun laskivat, että matkailijain olisi pakko tyytyä\nheidän ehtoihinsa. Nämä odottivat jonkun päivän, kunnes kylään tuli\nlappalaisia siitä kylästä, jonne he aikoivat, toivoen pääsevänsä\nniiden mukana, mutta talonpojat uskottelivat lappalaisille, että\nmatkailijat olivat liikkeellä vihamielisessä tarkoituksessa, ja\nlappalaiset lähtivät salaa takaisin omaan kyläänsä. Nyt suuttuivat\nLönnrot ja Castrén ja lähtivät talonpoikain kiusaksi pohjoiseen\npäin muuttaen matkasuunnitelmansa. He lähtivät sen vuoksi pulkalla\npyrkimään Sodankylän pohjoisimman kylän Korvasen liepeitse Inariin. He\nkulkivat aluksi tulvaveden peittämää jokijäätä pitkin, jossa pulkka oli\nikäänkuin veneenä aina silloin tällöin tullen täyteen vettä. Kaatuipa\nCastrénin pulkka kerran kokonaan veteen. Matka kuitenkin edistyi.\nKorvasessa saivat he 12 vuorokautta odottaa ankaran lumimyrskyn\ntaukoamista asuen huoneessa, jossa oli avoin takka eikä mitään\npeltiä, niin että lämmityksen jälkeen aina oli pakko kiivetä katolle\nsulkemaan savuaukko heinätukolla. Täältä lähtivät he liikkeelle\njouluaaton aattona ja viettivät joulupäivän autiossa lappalaiskodassa\ntunturilla, syöden lihasoppaa ja juoden teetä kirkkaiden tähtien\nkiiluessa kotaan puoliavoimen katon läpi.\n\nInarissa saivat matkailijat ilokseen kuulla, että kuuluisa\nnorjalainen Lapin tuntija, lähetyssaarnaaja Stockfleth, jota he\nolivat aikoneet käydä tapaamassa Altenissa, olikin tilapäisesti paljo\nlähempänä, Karasjoella, vain 16 pk. Inarista. He lähtivät ilomielin\ntunturien yli poroillaan ajamaan. Matkalla eräässä kohden kaatui\nCastrénin pulkka ja hänen kätensä, joka piti ajonuorasta kiinni, jäi\npulkan alle. Saadakseen kätensä pois oli hänen laskettava ohjas\nkädestään, mutta samassa lähti poro liikkeelle ja laahasi häntä\nmukanaan pitkin tunturia, kunnes hän heittihe irti ja jäi yksin\ntunturille. Onneksi oli tyyni ilma, ja puolen tunnin kuluttua toverit\nkaipasivat Castrénia ja löysivät hänet palattuaan häntä hakemaan.\n\nSeuraavana päivänä Castrénin pulkka vinhassa ajossa törmäsi koivua\nvastaan, että veri pursusi matkustajan suusta ja nenästä, ja hän luuli\njo nenänsä menneen, kunnes lääkäri Lönnrot lohdutti häntä ja sanoi,\nettä nenä oli pelastettavissa.\n\nKarasjoen pappilassa viipyivät retkeilijät 10 päivää pastori\nStockflethin luona suureksi hyödykseen ja palasivat sitte Inariin.\nMatkalla viettivät he 18 p. tammikuuta juhlaa auringon näkymisen\nkunniaksi, ja silloin karkasivat kaikki heidän poronsa, jotka saatiin\nkiinni vasta toisella tunturilla. Inarissa Castrén ilokseen sai\nSjögreniltä Pietarista kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että kauvan\nsuunnitellusta retkikunnasta Siperiaan vuoden kuluttua tulisi tosi,\nja että Castrén nyt pääsisi mukaan. Kumminkaan hänen ei olisi syytä\nkeskeyttää nykyistä matkaansa, vaan sopi jatkaa se loppuun. Täynnä iloa\nsuostui Castrén tähän suunnitelmaan.\n\nEnnenkuin Inarissa oli omaa pappia, oli Utsjoen papin tapa suurina\njuhlina käydä Inarissa saarnaamassa, ja silloin kerääntyi lappalaisia\nkaukaa kirkolle, minkä lähettyvillä pidettiin markkinoita, joilla\niloliemi virtanaan vuosi. Tähän aikaan olivat jo olosuhteet muuttuneet\nniin yhdessä kuin toisessakin suhteessa, mutta määrättyinä aikoina\nkokoontui vielä väkeä Inarin kirkolle. Niin oli laita nyt helmikuussa,\nja markkinoilta palaavien lappalaisten mukana päättivät Lönnrot ja\nCastrén lähteä Venäjän puolelle, lähinnä Kuolan kaupunkiin. Jälelle\njäävien lappalaisten sydämellisesti tervehtiessä ja onnitellessa\nlähtivät he tuntemattomia, ennen tutkijan jalan käymättömiä seutuja\nkohti.\n\nEnsimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli\nnimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin\nyksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei\nmikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi\nkova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei\nuhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa\nlepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä\nse enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja\nhauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn\nsoitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka,\njoka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut.\n\nPitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja\nlappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja\nuskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä\nkuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että\nVenäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen\nlappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista\nhartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät\nlainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä\neivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin\nainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli\nkerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa\noleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan\nsilmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä.\n\nSynjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin.\nMatkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti\nsammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen\nuuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota\njärven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka\nsujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri\nkierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta\nkas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas,\nniin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten\nympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi\npenkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli\nkyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään,\njaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa\nsuunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja\nCastrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä\nkatsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä!\n\nMutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien\nkainalossa. Sen valtavain kirkkojen -- joista yksi Pietari Suuren\naikuinen -- kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen\ntunturin huippu. -- Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui\nolemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja\nperinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin\nLönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa\nmäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken\nikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa.\n\nKuolaa olivat retkeilijämme ensin aikoneet pitää päämajanaan,\nmutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan\nCastrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja\nsamojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy\nharjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen\nmyöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen\najoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he\nkuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin\nkautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s.\nmuurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät\nmaalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä\nryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät\nkaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä\ntieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava\nminkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin\nkaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja\nCastrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat\ntiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan.\n\nVanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia\npakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa\nVienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin\nluostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan\nja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät\nhe Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli\ntarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät\nsaaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko\naikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen\nsijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan\nsamojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen\nretkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt\nalkava.\n\nCastrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan\nLappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata\najatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla\nsuomentamatta seuraavaa kohtaa: \"Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun\ntaivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin\nsilmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista\nvähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on\nkuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin\nhuippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka\nikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta\nvuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja\nkatoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen.\nSanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa,\nkunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä\nennakkomielipiteittensä nojalla.\"\n\nKuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta\nsyksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin\nvuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita\nKuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä\nheikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän\nkuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä\nnousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet\nTri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella\nvoi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei\nollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman\nvuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään,\nmutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta\nlaivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja\nkoettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä\nvanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä\naluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan\nrannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi\nja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli\nhirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria\najautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan\njoen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja\nmiehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan,\njättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan\nkokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria\nvastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin\nlaiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus\nuseampia vuorokausia ankkurissa -- joka oli saatu lainaksi toisesta\nlaivasta -- ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi\nvälttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut,\nennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin\ntukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä\nlaivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet\nkuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se\noli 12 p. heinäkuuta.\n\nSaavuttuaan kylään, jonne hänen kalastajain epäystävällisyyden vuoksi\noli pakko lähteä rannikolta omin voimin pyrkimään ja kantaa itse vähät\ntavaransakin, Castrén sairastui toden teolla ja makasi 3 vuorokautta\nmelkein tiedotonna. Hänen oli välttämättä päästävä lähimpään kylään,\njonne oli matkaa 22 virstaa, mutta talonpojat eivät suostuneet häntä\nkulettamaan vähemmästä kuin 100 ruplasta. Tullitarkastusta pitämään\nsaapuneitten sotilasten avulla pääsi hän kumminkin vihdoin pois ja\nsaapui lopuksi Arkangeliin hukkaan menneen kuukauden jälkeen. Hänen\ntilansa ei suinkaan ollut kehuttava, sillä hänen terveytensä oli\nheikko, ja matkakassansa oli vain 15 hopearuplaa. Hän asettui sen\nvuoksi asumaan pieneen kylään Arkangelin eteläpuolelle erään samojedin\nkanssa, joka oli hänen kielimestarinaan.\n\nTilapäistä apurahaa hän täällä hartaasti odotti. Jo edellisenä syksynä\noli hän hakenut erästä avointa suurehkoa yliopistollista stipendiä,\nmutta sen sai sillä kertaa toinen hakija, Y.A. Wallin. Castrénille\nolivat kumminkin konsistorissa antaneet äänensä professorit Linsén,\nSchultén, J.J. Tengström ja Hällström, ja äänestyksen tapahduttua\noli G. Rein professorien Ilmonin, Lillen ja Grotin kannattamana\nehdottanut Castrénille ylimääräistä apurahaa. Myöhemmin oli Sjögren\nsuositellut Castrénille valtiolta apurahaa, ja ihastuksekseen\nsai Castrén tänne Vienan varrelle tiedon, että hän oli Suomen\nvaltiovaroista saanut 1,000 ruplan suuruisen apurahan tutkiakseen\nEuropan puoleisia samojedeja sen vuoden kuluessa. Seuraavaa vuotta\nvartenhan oli hänellä luvassa apuraha Venäjän Tiedeakatemialta.\nSuuresti huolistaan vapautuneena muutti hän uudelleen Arkangeliin,\njosta hän marraskuun lopulla alkoi retkensä itäänpäin.\n\nEnnenkuin hän kumminkaan joutui varsinaiselle samojedialueelle,\nmatkusti hän venäläisten asuman kauniin, joskin kolkon alueen\nläpi Vienajoen vesistön varrella. Hän purjehti ohi Kholmogoryn\nkauppalan, 70 virstaa Arkangelista etelään, paikan, jossa hän\notaksui olleen bjarmien kuuluisan \"Jomalin\" temppelin. Hän ei kesällä\nvarojen puutteessa ollut voinut täällä suorittaa kaivauksia, ja nyt\ntalvella oli maa jäässä. Hän keräsi niin muodoin vain taruja paikan\nvarhemmasta väestöstä, valkosilmäisistä tshuudeista, ja jatkoi\nmatkaansa edelleen pieneen Pinegan piirikaupunkiin. Pinegassa oli hän\nsikäläisen polisimestarin rouvan ystävällisessä hoivassa. Mainittu\nrouva oli syntyjään suomalainen, Hedvig Sofia Lencqvist, Oriveden\nlahjakkaan kirkkoherran Erik Lencqvist-vainaan tytär. Tämä auttoi\nCastrénia kaikella tapaa, ja Castrén erosi hänestä kiitollisin mielin.\n\nSe matka, jonka Castrén nyt oli suorittanut, ei jäänyt tieteellisittä\ntuloksitta sekään. Castrénin mieltä kiinnitti tällä alueella nimenomaan\nsen aikaisemmat asutussuhteet. Hän tuli siihen tulokseen, että\nsen asujamet, Venäjän aikakirjojen Savolotsheskaja Tshudj, olivat\nolleet suomalaisia, lähinnä karjalaisia. Johtopäätöksensä, joka\nluultavasti on oikea, perusti hän tarinoihin ja muistotietoihin sekä\netenkin kielellisiin omituisuuksiin ja paikannimiin, joissa hän\nnäkee paljo suomalaista. Tutkimuksensa tuloksen julkaisi hän v. 1844\nSuomi-kirjassa, vieläkin arvokkaaksi katsottavassa kirjoituksessaan\nsavolokilais-tshuudeista, noista kansantarujen taitavista, suunnattoman\nrikkaista tshuudeista, jotka venäläisillä ovat saaneet melkein\nsamantapaisen hämäräperäisen värityksen kuin meillä jättiläiset ja\nmunkkilaiset.\n\nMe olemme asian laadusta ja tämän kirjasen luonteesta riippuen\nCastrénin tähän astisiin matkoihin nähden kiinnittäneet huomiota\nenimmäkseen niiden ulkonaiseen kulkuun ja syrjäyttäneet niiden\ntieteellisen tuloksen ja tarkotuksen. Lienee kumminkin syytä tässä\npainostaa, että ne eivät suinkaan olleet huvimatkoiksi vain ja\nseikkailuretkiksi muodostuneet. Castrén keräsi niillä aineksia,\ntavattoman monipuolisia ja laajoja, joita hän suurimmaksi osaksi\non käyttänyt myöhemmin ilmestyneessä mytologiassaan ja Suomen\nkieliopissaan. Pienempiä kirjoituksia näiltä aloilta ilmestyi näiden\nvuosien kuluessa Suomi-kirjassa, m.m. historiallisesti tärkeitä\notteita Solovetskoin luostarin kronikasta ja sangen arvokas kirjoitus\nkoron vaikutuksesta Lapin kielessä (Om accentens inflytande i Lappska\nspråket), kuten vielä tuonnempana tulee puheeksi.\n\n\n\n\nSamojedien parissa.\n\n\nKuten tiettyä, on itäinen ja pohjoinen osa Europan Venäjää ja suuret\nalueet Venäjän Aasiaa n.s. vierasheimoisten kansojen asumaa,\nkansojen, jotka kuuluvat eri rotuihin ja puhuvat monta eri kieltä.\nEnnen vanhaan asuivat nämä rodut suuria yhtenäisiä alueita, joiden\nkeskuksia olivat jokien vesistöt. Slaavilaisten kansojen asuma-ala\nkäsitti silloin vain nykyisen Venäjän valtakunnan läntisimmän tai\nlänsilounaisimman osan. Muussa osassa nykyistä Venäjää oli aika\najoittain mahtavia kauppavaltoja, mutta suurimmaksi osaksi asui siellä\nkiertelevän kalastaja- ja metsästäjä-sivistyksen asteella olevia\nkansanheimoja. Mikä noiden kansojen historia oli ollut, minkälaisissa\nheimolaissuhteissa ne olivat toinen toisiinsa, mitä rotua ne edes\nolivat, kaikesta tästä olivat käsitykset satakunta vuotta sitten vielä\nhyvin epäselvät. Näin oli nimenomaan Europan Venäjän pohjoisimpia ja\nSiperian kansoja koskevien tietojen laita. Sen sijaan olivat monista\nlähemmistä, osaksi jo sukupuuttoon kuolleista kansoista tietoja\nkeränneet ja antaneet moniaat nerokkaat venäläiset tutkijat, ja viime\nvuosisadalla ennen Castrénia myös kuuluisa maamiehemme, edellisessä\nusein mainittu akatemikko A.J. Sjögren. Viitattu myös on jo, mikä suuri\nosuus Venäjän akatemialla on ollut noiden kansasirpaleiden kielten,\nhistorian, muinaisuuden ja kultuurin valaisemisessa.\n\nJonkinlaisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi on meidän syytä mainita,\nmissä ne kansakunnat asuvat, jotka nyt lähinnä tulevat kysymykseen. Me\nsaamme tällöin syrjäyttää aroseudut etelässä Kijowan--Samarah seutujen\neteläpuolella ja lounaisessa Siperiassa. Myöskään ei meillä ole\nsyytä puhua Itämeren suomalaisista, koska voinee edellyttää yleisesti\ntunnetuksi näiden seutujen kansallisuusolot.\n\nPohjois-Venäjällä on meillä niin muodoin ensinnä\nsamojedilaiskansanlahko, jonka Europan puolella olevaa osaa sanotaan\njurak-samojedeiksi. Ne asuvat tundravyöhykettä Jäämeren rannalla\nMesenin kaupungista lännessä Uralin vuorten toiselle puolelle. Alueen\nEuropan puolisen osan jakaa melkein kahtia Petshorajoki, jonka\nitäpuolista osaa kutsutaan Boljshesemeliksi ja läntistä Vähiksi\nTundroiksi. Vähillä tundroilla erotetaan Kaninin niemimaan ja Timanin\ntundrojen samojedit. Tästä alueesta länteen on muinoinen Savolotshje\neli Bjarmia entisine suomalaisasutuksineen.\n\nPetshoran latvoilta Vytshegdaan lännessä ja Uralille idässä asuu\nsyrjäänien muinen mahtava suomensukuinen kauppiaskansa metsäseuduilla.\nNiihin luetaan kielellisestikin lähisukuiset, mutta ylen vähälukuiset\npermjakit Vjatkajoen latvoilla. Alempana pitkin Vjatkaa ja Kamaa asuvat\nvotjakit, ja Vjatkan ja Vetlugan varsilla aina Volgan pohjoisrannalle\nasti tsheremissit. Niistä etelään nykyisen Kasanin läänin länsi- ja\nlounaisosissa asuvat muinaisen Hopea-Bolgaryn perilliset tshuvassit,\nja niiden ja venäläisten kesken hajallaan tatarit. Näistä vielä\nkauvemmaksi etelään on hajallaan venäläisten joukossa mordvalaisten\nmonilukuinen kansa. -- Kamasta itään taas pitkin Bjelaja-jokea Ufan\nläänissä asuu tatareja ja bashkireja sekä tsheremissejä.\n\nKun sitte siirrymme Uralin vuorista itään, on meillä Ob-joen varsilla\nostjakkilaiskansa, jonka etelä- ja länsipuolella asuu vogulien\nvähälukuinen heimo. Pitkin jäämeren rantaa tundroilla aina\nKhatanga-joelle asti asuu Aasian samojedeja. Etelämpänä Siperiassa\nasuvista erinomaisen monilukuisista kansanheimoista saamme tuonnempana\nerikseen puhua.\n\nKuten mainittu, oli Castrénin tarkotus syksyn ja talven kuluessa\nv. 1842 tutkia Europan puolisia samojedeja. Hän lähti siis ensinnä\nPinegasta, jonne hänet viimeksi jätimme polisimestarin rouvan hoiviin,\nkauvemmaksi itään, Mesenin piirikaupunkiin, Pinegasta 143 virstan\npäähän. Tämä paikka on hänen omien sanojensa mukaan sivistyneen\nmaailman äärimmäinen tukikohta koillisessa, sillä siitä alkaa\npakanallisten samojedien asumatanner, ja jo Mesenissä sai Castrén\ntehdä heidän tuttavuuttaan. Hän yritti täällä saada jotakuta heistä\npalvelukseensa kielimestariksi, mutta se yritys osottautui mitä\nvaikeimmaksi. Hän asettui sen vuoksi asumaan muutaman kymmenkunta\nvirstaa kauvemmaksi samojedilaiseen Somshan kylään, mutta täältäkään\nsaadut kokemukset eivät osottauneet kovin rohkaiseviksi. Samojedit\nolivat auttamattomasti juoppouteen vajonneita, ja raittiinkin heistä,\njonka Castrén yritti ottaa palvelukseensa, oli sellainen patajuoppo,\nettä hänet oli erotettava. Samoin kävi samojedinaisen, jota Castrén\nyritti kielimestarikseen ja tulkikseen, ja kun muu ei auttanut,\nturvautui Castrén ministeriöstä ja pyhältä synodilta saamiinsa\nsuosituksiin, kutsutti luokseen kapakasta kaikki samojedit, luki\nheille paperiensa sisällön ja vaati heitä toimittamaan hänelle\nraittiin, kunnollisen ja järkevän tulkin. Samojedit pelästyivät ja\ntoimittivat tulkiksi erään samana päivänä paikalle saapuneen miehen,\njoka aluksi osottautui hyväksi, mutta jo muutaman tunnin kuluttua\ntekeytyi sairaaksi, ajettiin tiehensä ja makasi kohta sen jälkeen\ntäyshumalassa kapakan edustalla.\n\nEttä se kokemus, jonka Castrén oli saanut niistä samojedeistä, jotka\nhäntä olivat palvelleet, oli yleistettävissä koko tämän paikkakunnan\nsamojedeihin, sen sai hän nähdä mennessään sikäläisen kapakan\nlähettyville. Sen ympäristö oli kauttaaltaan kaatuneiden urosten ja\nvaimoväen peittämää, ja tuosta Bakkuksen temppelistä sisältä kuului\nhirveä meteli. Aina silloin tällöin tuli sieltä joku puolihumalainen\nulos kahvipannu kädessä, kulki etsiskellen maassa makaavien kesken,\nkunnes löysi etsimänsä, käänsi tämän varovasti seljälleen ja kaatoi\nkahvipannusta voimanestettä suuhun. Sitte palasi hän uudelleen vielä\npystyssä olevien tovereidensa luo.\n\nSomshassa Castrén viipyi jonkun aikaa, näki samojediläistelttoja ja\ntutustui rajuilmaan aukeilla tundroilla. Ennen pitkää halusi hän täältä\nkuitenkin edemmäksi ja joutui nyt seuduille, joissa ei ainoakaan\nsivistynyt ennen häntä ollut käynyt. 19 p. joulukuuta v. 1842 lähti\nhän uudelleen liikkeelle Mesenistä, jossa hän oli pistäynyt, kahden\nhevosen vetämässä \"kibitkassa\", lähimpänä päämääränä Nesin kirkonkylä\nKaninin niemimaan rajalla. Eivät ymmärtäneet asujamet, miksi hän\nvapaaehtoisesti tuommoiselle matkalle lähti. Toiset arvelivat, että\nhänet oli Siperiaan karkotettu, mutta toisista oli selvä, että hän meni\netsimään kultaa.\n\nTundra, jonne Castrénin nyt oli määrä mennä, on kolkkoa ja autiota\nmaata, joka on vain hiukan meren pintaa korkeammalla. Se kyllä ei ole\naivan tasaista, mutta kohopaikat ja notkot ovat pitkiä ja loivia,\nja talvella, milloin lumi peittää tundran, on sitä vaikea erottaa\nmeren selästä. Siinä ei kasva juuri mitään. Siellä täällä olevista\nvaivaisista puu- ja pensasaloista voi melkein varmuudella päättää,\nettä ne reunustivat jonkin tundrajoen uomaa.\n\nKun maa on näin kolkkoa ja autiota, voi ymmärtää, että se on aivan\naltis Jäämeren kireille pakkastuulille ja että maanviljelyksestä tai\nkarjanhoidosta semmoisilla aloilla ei voi olla puhettakaan. Metsästys\nja kalastus ovat samojedien ainoina elinkeinoina; siellä täällä\nheidän alueellaan on jokunen kauppaa tai kapakkaliikettä harjoittava\nvenäläinen tai syrjääni, jotka kohtelevat samojedejä sangen julmasti.\n\n1830-luvulla lähetettiin samojedein luo lähetyssaarnaajia ja\nrakennettiin heidän alueilleen 3 kirkkoa, yksi Kaninin tundroja varten\nMesiin, yksi Timanin tundroille Pjoshaan ja yksi Boljshesemelin\ntundroille Pustoserskin kauppalaan Petshora-joen suulle. Kussakin\npaikassa oli venäläinen pappi, mutta siitä huolimatta olivat samojedit\nsuurimmaksi osaksi pakanoita. Heillä oli jonkinlainen ylin\njumaluus Num, mutta tavallisesti palveltiin kahdellaisia rinnakkaisia\njumalaisolentoja, kotijumaloita (hahe) ja haltijoita (tadebtsho).\nEdelliset ovat n.s. fetishejä, puisia tai kivisiä, joskus\ntilapäisesti lumisia jumalolentoja, jollaisia jokaisella samojedillä\non useita, ja niitä säilytetään erikoisessa re'essä. Niiden mukaan\nvannotaan valat, joita pidetään tavattoman pyhinä, eikä esim. varas\nkernaasti vanno puhdistusvalaansa, jos sellainen vaaditaan, vaan\nennemmin tunnustaa.\n\nTavallaan merkillisempiä kuin hahet ovat tadebtshot, joita voi lähestyä\nvain erikoinen velho eli taikuri. Hän noitarummun avulla tiedustelee\nhaltialta varastetusta tavarasta, parantaa tauteja ja ennustaa tulevia\nasioita. Tavallisesti ovat taikurit jokseenkin taitamattomia ihmisiä,\npäinvastoin kuin muitten kansojen kesken on laita, mutta heilläpä\ntaikurin arvo meneekin perintönä eikä vaadita mitään kouluutusta\nsaavuttaakseen tämän arvon. Taikurit -- tadibit -- lankeavat loveen,\nlentävät ilmassa, uivat veden alla ja matkustavat manalaan. Tietäjän\ntoimitustaan tehdessään laulavat he yksitoikkoista säveltään\nyksinkertaisin sanoin.\n\nSe kansa, minkä uskonnollisia käsityksiä edelliset rivit kuvaavat,\nasuu muutettavissa teltoissa, jotka ulkoa ovat peitetyt poronnahoilla\nja muodoltaan ovat pyöreät tai soikeat. Ne ovat tavallisissa oloissa\naivan pimeät, ell'ei keskellä oleva risuvalkea ole sytytettynä, ja\nniissä täytyy olla hyvin vaatetettuna pakkasta vastaan. Pukuna\non peurannahkainen paita, karvat sisälle päin ja säärten verhona\nporonnahkaiset säärykset, jota paitsi pukuun tavallisesti kuuluu useita\nmuita nahkavarustuksia.\n\nTämän kansan keskuuteen oli Castrén nyt lähtenyt tutkimaan kieltä,\ntapoja ja uskonnollisia käsityksiä. Me olemmekin tavallaan rientäneet\nohi kertomuksemme, sillä nekin tiedot samojedeista, joita ylempänä\nesitettiin, ovat Castrénin hankkimat ja hänen kauttaan tunnetuiksi\ntulleet.\n\nSaavuttuaan Mesenistä jo edellisestä tuttuun Somshan kylään jätti\nCastrén sinne hevosensa ja jatkoi matkaansa neljän poron vetämässä\nreessä. Edessä kulki opas omassa reessään, pitäen kiinni Castrénin\nporojen ohjaksesta. Ajettua jonkun matkaa tultiin oppaan vanhempien\nteltalle, jossa Castrén astui sisään pimeään tupaan, sytytti\nvalkean ja näki sen loimossa teltin nurkkaan paenneen samojeditytön,\njoka villin ilmein söi raakaa ja veristä lihaa. Tyttö pian ihastui\nCastrénin nuuskarasiaan ja sitten sormukseen, ja keskustelu pääsi\nalkuun. Matkustajamme tarjosi viinaa isännälle ja tämän silloiselle\nvaimolle -- Castrénille selvisi, että moniavioisuus oli luvallista\nsamojedien kesken -- sekä oppaalleen. Vihdoin antoivat nämä hänelle\nlevänneitä poroja edelleen matkustamista varten, ja hän saapui Nesiin,\njonne hän toistaiseksi asettui. Ikäväkseen hän havaitsi, ettei\nsiellä ollut samojedeja juuri lainkaan, sen jälkeen kun kapakka oli\nmuutettu Somshaan, ja vaikka Castrénille oitis luvattiin samojedi\nkielimestariksi, ei lupauksen täyttämisestä tahtonut tulla mitään.\nKaikeksi onnettomuudeksi oli pappi matkoilla, joten Castrén joutui\nasumaan jonkun iki-itaran leipäkauppiaan luo, joka ei antanut hänelle\nmuuta ruokaa kuin leipää ja joka päivä säännöllisesti yhden mädänneen\nkalan, joka aamulla paistettiin ja sitte syötiin päivän kuluessa.\nKun ruoka joulupäivänäkin oli samallaista, suuttui Castrén,\nviskasi happamen kalan paistinpannuineen nurkkaan ja läksytti tuota\n\"ihanteellista\" saituri-isäntäänsä niin perin pohjin, että tämä siksi\nkerraksi toi hänelle voimakasta jauhovelliä. Mutta kun tavallinen\nruokajärjestys sen jälkeen taas uusiintui ja kun Castrén yrityksistään\nhuolimatta ei pyssylläkään saanut ruuan arvoista syötävää, päätti hän\nmuuttaa majaa ja mennä asumaan papin rouvan luo. Täällä otettiin hänet\nerinomaisella sydämellisyydellä ja ystävyydellä vastaan, ja siellä\nvietti hän sitte iloisen venäläisen joulujuhlan.\n\nVihdoinkin oli Castrén onnistunut saamaan kunnollisen ja oman arvonsa\ntuntevan samojedin opettajakseen, ja hän teki voitavansa saadakseen\ntämän pysymään luonaan. Itse kertoo hän siitä näin: \"Minä puhelin\nhänen kanssaan ystävällisesti, maksoin hänelle hyvästi, annoin hänelle\nviinaa joka päivä, enkä koskaan häntä kieltänyt juomasta itseään\nhumalaan, milloin hänelle tuli halu. Kuitenkin rupesi hän ikävöimään\nja haluamaan päästä tundralle. -- 'Sinä elät minun kanssani ystävänä\nja sen tähden minä sinua rakastan', sanoi hän minulle yhtenä päivänä,\n'mutta minä en voi asua huoneessa. Ole sen tähden armollinen ja vapauta\nminut.' Minä lisäsin nyt hänelle päiväpalkkaa, annoin hänelle enemmän\nviinaa, lähetin hakemaan hänen vaimonsa ja lapsensa, annoin viinaa\nvaimollekin ja koettelin jos jollakin tavalla huvittaa samojedin\nsurullista mieltä. Tällä tavalla sain hänen vielä jäämään muutamaksi\npäiväksi. Minun kamarini lattialla istuivat nyt kuten teltassaan mies,\nvaimo ja lapset, peurannahkain, sääripeitteiden, veitsien, vakkojen ja\nmuiden kapistuksien keskellä. Mies oli kokonaan minun käytettävänäni;\nvaimo ompeli samojedilaisia vaatteita ja auttoi väliin miestään\nkäännöksissä. Usein kuulin hänen huokaavaan syvään, ja kun kerran\nkysyin syytä hänen murheeseensa, purskahti hän itkuun ja sanoi\nsurevansa miehensä takia, kun tämän täytyy elää kamariin sulettuna.\n'Eihän miehelläsi', vastasin minä, 'ole suurempaa hätää kuin sinulla\nitselläsikään; miltä sinusta itsestäsi tuntuu?' 'Minä en ajattele\nitseäni, suren vaan mieheni puolesta', sanoi hän yksinkertaisesti. Nyt\nalkoivat mies ja vaimo niin hartaasti rukoilla vapauttamistaan, että\nen kauemmin hennonnut heitä vastustaa.\"\n\nSe samojedi, jonka Castrén sitten sai palvelukseensa, oli kehno ja\ntyhmä, niin että hän useammin kuin kerran hermostui kielimestariinsa.\nSen vuoksi hän ilomielin yhtyi papinrouvan ehdotukseen, että he\nmenisivät katsomaan samojedilaista hääjuhlallisuutta lähistöllä. He\nmenivätkin sinne, ja Castrén on matkakertomuksessaan antanut vilkkaan\nja eloisan kuvauksen tuosta merkillisestä tilaisuudesta.\n\nCastrén oli jo kuitenkin oppinut Nesissä, mitä siellä opittavaa oli,\nja hänen tuli sen vuoksi matkata edelleen, lähinnä Pjoshaan ja sieltä\nPustoserskiin. Alkumatkan sai hän kulkea melkein autioiden seutujen\nkautta, sillä samojedit olivat menneet talviostoksille Meseniin ja\nSomshaan. Hän sai myös kokea samojedein epäluotettavuutta, sillä\nPjoshassa sai hän 10 päivää turhaan odottaa miestä, jonka kanssa hän\noli sopinut kielimestarin toimesta. Sen sijaan huvittelihe hän täällä\nkerrankin taas metsäseudulle tultuaan nuoruutensa ihanalla\nhiihtourheilulla.\n\nMatka Pjoshasta pohjoiseen pitkin Tsheskin lahden rantaa ja yli\nveden jakajan Indigajoelle oli loppua Castrénille hyvin tuhoisasti.\nNukuttuaan yön ystävällisten samojedein teltassa lähti hän 3\nsamojedin opastamana matkaansa jatkamaan, koska ilma näytti suopealta.\nMutta matkalla nousi hirmumyrsky, kovin, missä Castrén oli ollut.\nPäivällisaikaan ei lumentuprakassa enää voinut erottaa poroja\nreen edessä. Tuuli tempasi katoksen Castrénin reestä ja hän kastui\nennen pitkää läpimäräksi, kun ei voinut saada suuruutensa vuoksi ylleen\nsitä poronvaatetakkia, jonka eräs samojedeista ystävällisesti hänelle\ntarjosi. Lumi peitti aika ajoin koko hänen rekensäkin, että se oli\nlapioitava ilmoille. Pahinta oli, että pyryssä oli eksytty oikealta\ntieltä, ja kun pitkän ajan kuluttua löydettiin tuttu joki, eksyi toinen\nsamojedi seurueesta, hänen toverinsa läksi häntä hakemaan ja Castrén\nistui yksin ainakin pari tuntia autiolla tundralla, peläten, että\nhänen saattajansa pelosta olivat karanneet. Voi ymmärtää, mimmoinen\nhänen tilansa oli! Vaatteet olivat läpimärät, ja kun pakkanen yön\ntullen koveni, alkoi häntä ankarasti viluttaa. Hän uskoi jo saavansa\nmatkustaa toisiin maailmoihin, mutta silloin palasivatkin seuralaiset\nja matkaa jatkettiin, kuitenkin vielä useamman kertaa eksyen. Kun sitte\nvihdoin päästiin samojedileiriin, polvistui toinen oppaista Castrénin\npulkan juureen, ylistäen jumalaa, sillä \"hän on pelastanut meidät tänä\nyönä, enkä minä\". Ennenkuin Castrén saapui Pustoserskiin oli hän\ntutustunut muutamaan samojedilaisylimykseen ja kokenut vaihtelevia\nseikkailuja, mutta meidän on kaikkien niiden ohi riennettävä ja\npysähdyttävä \"aution järven\" kolkkoon ja yksinäiseen pikku kaupunkiin\nPetshoran suulle, Pustoserskiin, samojedilaisalueen pääpaikkaan, johon\nheidän on tapana lännestä ja idästä kokoontua. Se oli siis oikea\npaikka Castrénille hänen tutkimuksissaan, vaikka sen kolkko ympäristö\nei voinut olla tuntumatta kamalalta hänen mielessään. Seutu on niin\nhirveätä ja autiota, että se sikäläisen papiston sanojen mukaan ei\nvoi olla luomisessa luotua, vaan on syntynyt vasta vedenpaisumuksen\njälkeen.\n\nMiltä tuollaisella seudulla myrskyt ja tuulet voivat tuntua, sen sai\nCastrén pian huomata. Hänen oli tapansa tehdä joka aamu pieni kävely\nulkona, mutta eräänä aamuna häntä myrskyn takia varotettiin menemästä\nulos. Hän meni kumminkin, mutta oli ottanut vain yhden askeleen\nportailta, kun hän huomasi, että myrsky oli häntä voimakkaampi, ja hän\ntarttui portaaseen kiinni. \"Nyt oli minun taisteltava kova taistelu\nilman näkymättömiä henkiä vastaan. Oli otettava vain yksi askel,\nmutta tämä yksi askel vaati kaikki voimani. Epätoivoisen ponnistuksen\njälkeen sain kyllä tuulesta voiton, mutta kun palasin kamariini, olivat\nvoimani niin tyystin uupuneet, että en voinut nousta vuoteelleni, vaan\nvoimatonna ja melkein tainnoksissa vaivuin lattialle.\"\n\nTässä paikassa viipyi Castrén kaksi kuukautta tutkimuksiaan\nvarten. Yksikään samojedi ei kyllä ollut kyllin raitis hänen\nvakituisesti käytettäväkseen, mutta hän käytti apunaan tilapäisesti\nkerjurisamojedeja sekä erästä samojedilais-uutisasukasta, joka asui\nlähistöllä ja oli hänelle suureksi hyödyksi.\n\nKun samojedit Pustoserskin seudulta siirtyivät etäämmäksi, lähti\nCastrénkin sieltä mennäkseen 250 virstaa etelämpänä olevaan venäläiseen\nsiirtolaiskaupunkiin, _Usttsylmaan_, jossa myös sanottiin samojedeja\nliikkuvan. Usttsylmassa asui hurjia, raakoja ja intohimoisia\nraskoljnikejä, jotka arvelivat Castrénia pahanhengen kätyriksi,\nkaivojen myrkyttäjäksi, vuodentulon tuhoojaksi y.m., ja pari kertaa\nhe olivat Castrénin tappaa, kun tämä oli kaupungilla kävelemässä.\nKun Castrén ei kumminkaan tahtonut juuri noin kurjaa kuolemaa, lähti\nhän nopeasti siitä kaupungista ja noiden hurjistuneiden asukasten\nkeskuudesta Petshoran latvoille, _Izhemskin_ kylään, joka on\nsyrjääniläinen. Täälläkin kohdeltiin Castrénia suurella epäluulolla,\nsillä maine hänestä oli Usttsylmasta levinnyt tänne ja häntä epäiltiin\nnoidaksi ja velhoksi. Häiritsemättä sai hän kuitenkin jatkaa\nopinnoitaan täällä kelirikon ajan ja tutkia sikäläistä samojedimurretta\nja syrjäänien oloa, elämää, tapoja ja luonnetta. Näiden tutkimusten\ntuloksina kertyi runsas kansatieteellinen ainehisto ja syntyi sen\nsyrjääniläiskieliopin runko, joka kirjoitettiin samana kesänä Kolwassa\nja painettiin pari vuotta myöhemmin Helsingissä, kuten kohta saamme\nnähdä.\n\nSanoimme Castrénin kesällä olleen _Kolwassa_. Se on pieni kaupunki\nsamojedialueella, 400 virstaa Izhemskista, ja sinne kulki Castrén 15\nvuorokaudessa veneellä Ishmaja Petshora-jokia pitkin.\n\nNoiden pohjoisten jokien rannat ovat hyvin luonnonkauniita. Ne ovat\nkorkeaäyräiset, valkeata tai punertavaa kiveä, ja niiden päällä\nkasvaa jylhää ja ihanaa metsää, joiden äärettömyys, yksinäisyys,\nmajesteettisuus antaa puoleksi alakuloisen värityksen maisemille.\nPetshora-joki nimenomaan on leveä ja mahtava ja saaririkas, siihen\nyhtyy aina vähä väliä vuolaita jokia Uralilta, ja sen rannoilta hohtaa\naina silloin tällöin huikaisevan kirkas lumihuippu.\n\nTämä ihana matka oli kuitenkin rasittava hyttysten ja auringon paahteen\nvuoksi, eikä sen miellyttävyyttä erikoisesti lisännyt se sattuma,\nettä veneen masto kerran kaatui ollen vähällä halkaista Castrénin\npääkallon.\n\nKolwassa viipyi Castrén pari kuukautta asuen kurjassa asunnossa,\nhän, syöpäläisten ja kirkuvien lapsien vaivaamana, kirjoittaen\nsyrjääniläistä kielioppiaan maanalaisessa kellarissa ja jatkaen\nsamojeditutkimuksiaan yhteisessä tuvassa uupumatta ja reippaasti.\nTiedemiehen into ei luopunut hänestä, sillä nyt hän tiesi olevansa\nomalla alallaan ja työnsä oli hänelle jumalanpalvelusta.\n\nMutta jo lähestyi vähitellen se aika, jolloin hänen oli lähdettävä\nSiperiata kohti. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä suuresti muuttunut.\nKauvan puuhatusta siperialaisesta retkikunnasta ei lopuksikaan tullut\nmitään ja Castrénin tuli tehdä matkansa yksin. Mutta matkan varat\nantoi kuitenkin Venäjän Tiedeakatemia, ja itse asiassa oli Castrénin\ntieteellisille töille ehkä edullisinta, että hän nyt sai suunnitella\nmatkansa vapaasti ja riippumattomasti. Ja niin läksi hän syyskuun 16\np. kulkemaan retkeänsä Aasiata kohti, päämääränä Obdorskin kaupunki\nOb-joen suussa.\n\nCastrénin omien sanojen mukaan oli tämä hänen kaksikuukautinen\nmatkansa vaivaloisin, mitä hän tähän asti oli tehnyt tai vast'edeskään\ntuli tekemään. Alku tuntui kyllä hyvin edulliselta, sillä matka tehtiin\nylöspäin pitkin Petshora-jokea veneellä, n.s. kajukilla, joka oli\nleveäkeulainen, taaksepäin kapeneva purjealus. Veneessä kulki joukkue\nsyrjäänejä sekä pari samojedia, joiden kaikkien tarkotus oli mennä\nObdorskiin talvimarkkinoille. Tämä kajuk oli paras saatavissa oleva ja\njotenkin hyväkulkuinen. Vahinko vain, että ruoka oli pilaantunutta ja\nettä välikansi vuoti; Castrén oli sen alle pystyttänyt teltan sateen\nsuojaksi. Kolme muutakin telttaa oli kannen alla, ja yhdessä niissä\nasui samojeditar, jonka Castrén kerran matkalla yllätti noitatempuilla\nlepyttämästä tuulten ja sään jumalia. Kohtaus oli sangen lystikäs,\nja hämmästyneeltä taikuriakalta sai Castrén nyt kuulla suuret määrät\nsamojedilaisia käsityksiä ja tietoja, joita hän myöhemmin käytti\njumalaistarullisissa ja kansatieteellisissä julkaisuissaan.\n\nSanoimme, että tuo noita-akka koetti lepytellä ilman jumalia. Aluksi\nei se kumminkaan ollut tarpeen, sillä mitä paras myötätuuli kuletti\nheitä virtaa ylöspäin. Ohitse kiitivät vehmaat niityt ja metsät, joiden\ntakana häämötti aukeita nevoja, ja lähestyttiin yhä tundramaisempia,\nautioita, kasvuttomia seutuja. Missä joki polvitteli enemmän etelään ja\nitään, näkyi taas suomaita ja niillä liikkui aina jokunen karhu ja\nnäkyi lintuja, korkealla liitelevä kotka y.m.s.\n\nMilloin Castrén ei levännyt tuli- ja hietakivistä tehdyllä\nvuoteellaan, jatkoi hän tieteellisiä töitään ja havainnoltaan, otti\nselkoa tundrojen kansan elinehtojen huononemisesta ja syrjäänien\nja samojedien välisistä suhteista, joissa hän pääasiassa asettuu\njälkimäisten puolelle. Hän ei ainoastaan ollut oppinut tuntemaan\ntieteellistä myötätuntoa tuota erinomaisen alhaisella sivistysasteella\nolevaa kansaa kohtaan, hän lisäksi suunnittelee toimenpiteitä,\njoiden avulla sen elämä voisi jatkua ja joiden kautta se voisi kohota\naineellisesti ja henkisesti.\n\nSyyskuun lopulla saapui retkikunta erääseen autiomajaan Uralin\nlänsipuolelle, Uusa-joen latvoille, ja siellä päätettiin odottaa\ntalven tuloa, ennenkuin matkaa jatkettiin. Castrén kyllä, kauhistuen\nodotuskuukautta, halusi lähteä jo kohta jalan, mutta syrjäänit\neivät antaneet hänelle seuralaista ja hänen oli pysyttävä heidän\nmukanaan. Kuukauden kesti odotusta ja se oli raskas aika. Castrén ei\nvoinut mitään tehdä omia töitään, sillä paitsi häntä asui majassa\n14 muuta henkeä, ja savu, häkä, kuumuus ja huono ilma olivat siinä\nniin hirveät, että syrjäänitkään, jotka kumminkin olivat tottuneet\nvähä kuhunkin, eivät voineet päivällä majassa oleksia, vaikka ulkona\nmelkein lakkaamatta satoi. Pahimmaksi tuli olo, kun syrjäänit rupesivat\nkovasti juomaan aamusta iltaan, ja helpotuksella ja ihastuksella\nCastrén vihdoin lokakuun lopulla otti vastaan sanoman, että matkaa\njatkettaisiin. Se ei tosin tapahtunut millään ylenpalttisella\nkiireellä, kaukana siitä, mutta saavuttiinpahan kuitenkin vihdoin\nUralin juurelle, ajaen aina 15 rekeä peräkkäin, jälkimmäisen poro aina\netumaiseen sidottuna ja 3-4 poron vetämä ajomiehen pulkka kaikkein\nensimäisenä.\n\nVoi kuvitella, millaiset tunteet Castrénissa liikkuivat kun hän nyt\nvihdoin oli Uralin juurella. Edessä olivat nuo huimaavan korkeat\nhuiput, joista korkeimpia samojedit kutsuvat \"Uralin ruhtinaiksi\",\nja ne leimusivat ja kumottivat etäisen auringon valossa illalla, ja\nyöllä taas lukemattomien tähtien ympäröimänä; vuorten takana olisi\nAasia, kansojen kehto ja Suomen suvun syrjäinen asumatanner, satujen\nja muistotietojen salainen ja pyhä maa, se kuningaskunta, jonka salatut\nkätköt ja vaiheet Castrénin oli määrä vetää uudelleen esiin. Kahden\nmaanosan rajavuoret, jotka ulottuivat pilviin, ja niiden juurella\nhän, vanhojen permalaisten ja Suur-Juugrian asujanten kaukainen ja\nmyöhäsyntyinen jälkeläinen! Kukapa ei tahtoisi olla hänen sijassaan,\nkukapa ajattelisi vastuksia ja kärsimyksiä!\n\nMatka vuoriketjun läpi solapaikasta meni yhdessä vuorokaudessa\nonnellisesti kauniin sään vallitessa, mutta seuraavana päivänä nousi\nhirmuinen länsimyrsky, joka vuoren itärinteelläkin tuntui ankarana.\nSellaisen sään vallitessa ei vuoren poikki kulkeminen olisi ollut\nleikintekoa! Aasian puolella nyt kumminkin oltiin, pian näkyi\njalkojen edessä leveä, suunnaton Ob-joki, ja ostjakkilaisvene kuletti\nväsyneen tutkimusretkeilijämme sen suistolla olevaan Obdorskiin.\nVihdoin saisi hän hiukan lepoa, saisi vapautua kauheasta raa'an lihan\nja kalan syönnistä ja asua jonkun verran mukavammin kuin ennen. Tarpeen\nse jo olikin, sillä terveys alkoi taas suuresti horjua. Suomen suvun\nkeskellä hän nyt oli, \"sai hengittää ilmaa, joka oli luonut ensimmäisen\nhengen kipinän esi-isäin rintaan ja jota vieläkin monet heidän\nsurkuteltavat jälkeläisensä hengittivät\", ja hän toivoi parantuvansa\ntäällä, \"unelmiensa maassa\", kuten hän sanoi, \"kansojen luona, jotka\netäämpää tai lähempää polveutuvat Kalevaäidistä\".\n\n_Obdorsk_ oli pienellainen kaupunki, jonka varsinainen asujamisto\noli venäläisiä ja syrjääniä, tunnottomia seikkailijoita, jotka\ntahtoivat kaikin tavoin rikastua ympäristön samojedien ja ostjakkien\nkustannuksella. Nämä olivat joutuneet säälittävän riippuvaisiksi\nnoista kauppamiehistä, ottamalla velaksi heiltä tavaraa, niin että\nheidän aina oli pakko myydä vuotuiset antimensa samalle kauppiaalle,\njoka sai maksaa tavarasta niin pienen hinnan kuin ikinä viitsi. Nämä\nherratpa ne luonnollisesti suurella epäluulolla katselivat Castrénin\nseurustelua noiden kehnojen alkuasukasten kanssa, sillä kuka ties,\nmikä tarkotus hänellä oli kerätessään historiallisia, tilastollisia,\nkansatieteellisiä ja kielellisiä tietojaan! Suureksi avuksi Castrénille\nsen sijaan oli eräs nuori oppinut venäläinen virkamies, joka\ntilapäisesti oli Obdorskiin saapunut ja myös keräsi käytännöllistä\ntarkotusta varten tietoja alkuasukkaista ja heidän olostaan.\n\nKuten mainittu, asuu Obin varsilla ostjakkien suomensukuinen kansa.\nCastrénin antamien tietojen mukaan vallitsivat siinä tähän aikaan\npatriarkalliset olot, niin että kansa oli jakaantunut sukuihin,\njoilla oli yhteiset jumalat ja johtajat. Koko kansan etunenässä\noli 2 ruhtinasta. Asukasten kesken vallitsi tavallaan omaisuuden\nyhteys, ainakin yhteisavuliaisuus. Heidän taikurinsa olivat etupäässä\nmanaajia, heidän jumalansa puu- ja kivitekeleitä, joita uhreilla\nlepytettiin. Usein oli jumalkuvia suuri joukko yhdessä, ja niiden\nympäristöllä uhreina kallisarvoisia nahkoja, sarvia y.m., mitä\nmetsästäjä- ja kalastajakansalla, sellaisella kuin ostjakeilla, parasta\noli. Varsinaisia jumalanpalvelusmenoja ei ollut, mutta valaa pidettiin\npyhänä toimituksena.\n\nMitä muuten tuohon kansaan tulee, oli sillä pohjoisen kalastajaväestön\nyleiset paheet: velttous, haluttomuus ja suuri viinan himo.\nMyöskin naisen asema oli huono. Nainen ei koskaan perinyt mitään,\nnaimiskaupassa hänellä ei ollut mitään sananvaltaa ja miehellä oli\noikeus pitää useita vaimoja. Kansan hyvinä puolina taas oli mainittava\nsen auttavaisuus, rehellisyys ja hyväluontoisuus.\n\nCastrén oli aikonut jonkun aikaa Obdorskissa oltuaan lähteä vielä\nidemmäksi jäämeren rantaa pitkin, tutkiakseen Aasian puolisia\nsamojedeja Jenisein suupuolessa. Mutta toisin oli käyvä. Hänen\nterveytensä ei ottanut parantuakseen, vaan kuume ja rintatauti\npakottivat hänet lähtemään Obia eteläänpäin pieneen Beresowan\nkaupunkiin, jossa oli lääkäri ja apteekki. Siellä viipyi hän kuukauden,\nmutta lääkäripä käski hänen henkensä pelastimeksi toistaiseksi\nluopumaan kaikista enemmistä tutkimusmatkoista ja palaamaan\nkotimaahansa. Castrén lopuksi päättikin tehdä niin, sillä vaikka\nlääkäri ei sitä suoraan sanonut, ymmärsi hän että lääkäri oli todennut\nhänessä keuhkotaudin. Vielä tallella olevissa Castrénin kirjeissä\nSjögrenille hän kirjoittaa masentuneena: \"Niin on siis tuomioni\nlangetettu nuoruuteni keväimessä, ja hauta se päämäärä, jonka mukaan\nminun tästälähin tulee suunnitelmani tehdä -- -- Sen vuoksi riennän\nminä nyt ainaiseksi jättämään sen maan, jolle olen rakentanut elämäni\nliian aikaisin rauenneet suunnitelmat.\" Heikkona lähtikin Castrén\nSiperiasta, saapuen nopean matkan jälkeen Verhoturjen, Vologdan ja\nPetrosavodskin kautta Helsinkiin toukokuussa 1844, oltuaan sieltä\npoissa yhtämittaa 30 kuukautta Jäämeren rantamilla.\n\n\n\n\nKotimaassa 8 kuukautta.\n\n\nKotimaassa oli siis taas Castrén, mutta oleskelu siellä ei tullut\npitkäaikaiseksi. Palavalla innolla halusi hän päästä rakkaita\ntutkimuksiaan jatkamaan, eikä hän kotimaassakaan suinkaan ollut\ntoimetonna niitä kahdeksaa kuukautta, jotka hän nyt täällä vietti.\nLääkärin hoidossa ja säännöllisissä oloissa, m.m. kesän Uskelassa\ntoht. Bonsdorffin luona, hänen terveytensä ennen pitkää parani niin\nhyväksi, että hän sen vuoksi voi turvallisena katsoa tulevaisuuteen.\nNytpä hän myös suoritti muutamat yliopistolliset tutkintonsa.\nKuukauden perästä kotimaahan tulostansa hän suoritti filosofian\nlisensiaattitutkinnon ja vihittiin 21 p. kesäkuuta tohtoriksi.\nLatinankielinen väitöskirja, jonka vastaväittäjänä oli E. Lönnrot,\nkäsitteli syrjäänin kielen nimisanojen taivutusta. Samana vuonna\nilmestyi vielä hänen syrjäänin kielioppinsa, jonka ainekset hän oli\nIzhemskissa koonnut ja jonka hän oli Kolwan maanalaisessa kellarissa\nkirjoittanut, kuten ylempänä on mainittu.\n\nHelsingissä olevan venäläisen sotaväen keskuudessa Castrén tapasi\ntsheremissin. Tätä hän Helsingissä ollessaan käytti kielimestarinaan\nsillä menestyksellä, että hän pani kokoon tsheremissin kieliopin, joka\nsitte seuraavan talven kuluessa painatettiin. Hän oli vähitellen\ntottunut työskentelemään sillä lailla, että hän sai nuo hitaat ja\ntällaiseen työhön tuiki tottumattomat muukalaiset käyttämään sanoja,\nmuotoja ja lauseparsia, joita hän itse tahtoi, ja niiden nojalla pani\nhän kielivaistollaan kokoon kieliopin. On huomautettu, että nämä\nhänen tähänastiset julkaisunsa, lapin, suomen, viron, syrjäänien,\ntsheremissien ja ostjakkien kielioppinsa tietysti eivät ole niin\netevät, kuin hänen myöhemmät teoksensa, mutta hänhän olikin vielä\ntöittensä alussa.\n\nEttä Castrénin teoksille nyt jo annettiin erinomaisen suuri tunnustus,\nnäkyy kumminkin siitä luottamuksesta, jota hänelle osotettiin. Hänen\nsyrjäänin kielioppinsa palkitsi Venäjän Tiedeakatemia Sjögrenin\nesityksestä puolella n.s. Demidowin palkintoa eli 700 ruplalla ja\nantoi lisäksi hänelle 280 ruplaa painatusavuksi, mutta Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura katsoi kunniakseen saada sen omiin julkaisuihinsa,\nja lunasti sen Castrénilta maksamalla sen painatuksen kokonaan. Lisäksi\nantoi yliopisto hänelle n.s. Aleksanterin stipendin, joka tekee n. 900\nrpl., ja Venäjän Tiedeakatemia otti hänet edelleen palvelukseensa,\nmääräten hänelle vuotuisen 1,000 ruplan suuruisen avustuksen Siperiaan\ntehtävää tutkimusmatkaa varten. Tästä näkee, miten suuria toiveita\nCastréniin kiinnitettiin ja miten korkea arvo annettiin hänen\ntieteelliselle työlleen, tunnollisuudelleen ja lahjoilleen.\n\nNe runsaat apurahat, mitkä Castrénin osaksi tulivat, poistivat myös\ntoistaiseksi kokonaan hänen hartioiltaan sen raskaan taloudellisten\nhuolten taakan, joka tähän asti oli häntä rasittanut. Huoletonna,\nterveenä, hyvin varustettuna ja valmistuneena oli hän niin muodoin v.\n1845 alussa valmis lähtemään elämänsä tärkeimmälle matkalle Siperiaan,\njossa hän tuli viipymään 4 vuotta. Hän oli kyllä aikonut ennen matkalle\nlähtöään käydä Torniossa vanhoja sukulaisiaan tervehtimässä, mutta\nhalu kiirehtiä velvollisuutensa mukaan Siperiaan pidätti häntä sitä\naikomustaan täyttämästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä aikana, jonka Castrén oli ollut poissa Suomesta, oli täällä\ntapahtunut joltisiakin muutoksia. Tärkein ehkä oli Snellmanin julkinen\nesiintyminen. \"Saima\" oli alkanut ilmestyä ja siinä Snellman oli\ntäällä ennen tuntemattomalla tarmolla ja rohkeudella esittänyt\nkansallisuus- ja kieliohjelmansa. Suomen sivistyneistö oli herätetty\nkuin unestaan, ja korkeina kävivät ajatusten mainingit ajattelevain\nhenkilöiden mielissä.\n\nMikä Castrénin käsitys oli maan asujamien velvollisuuksista\nsuomen kieltä kohtaan, siihen olemme tutustuneet ylempänä hänen\nKalevala-luentojensa yhteydessä. Mutta Snellmanin taistelutapaan hän ei\nollut tyytyväinen. Hänen luonteensa oli toisellainen kuin Snellmanin,\nja hänen kokemuksensa tundrojen kansojen parissa olivat olleet\ntoiset kuin Snellmanin Skandinaviassa ja Saksassa. Se ilmenee siinä\nmerkillisessä kirjeessä, jonka hän lähetti Snellmanille Helsingistä\nvastaukseksi erääseen Snellmanin kirjeeseen, jonka sisältö melkein\nkokonaan oli koskenut tätä kysymystä. Castrénin kirje on päivätty 18 p.\nlokakuuta 1844.\n\nKirje koski oikeastaan Snellmanin toimintaa Saima-lehdessä, ja\nCastrén oli varoittanut ystäväänsä olemasta liika raju, jotta\nlehteä ei lakkautettaisi, jolloin Snellman menettäisi välikappaleen\nherätystyölleen. Mutta tuo herätystyöhän edellytti vastustushengen\nkasvattamista, ja kun valtiollista vastustushenkeä silloisissa oloissa\nei ollut ajateltavissa, oli se siis suunnattava sivistyselämän\nalalle, lähinnä siis germanisuutta tai oikeammin ruotsinkielistä\nsivistystä vastaan Suomessa. Sellainen vastustushenki oli Castrénista\nvastaisuudessa oikeutettu, kun oli omintakeinen sivistys pantavissa\nvieraan sivistyksen sijalle. Mutta ei vielä. \"Pääasia nykyisessä\nasemassamme oli kehittää ja ylläpitää vasta herännyttä rakkautta tähän\nsuomaahan. -- -- Mutta nykypolvi on jätettävä sikseen. Nuorissa ovat\nisänmaalliset harrastukset heränneet; niitä on pidettävä hengissä ja\nestettävä mätänemästä. Mutta siihen tarvitaan vähemmän lakia kuin\nevankeliumia, vähempi epätoivoa kuin rohkeutta, toivoa ja luottamusta.\nSuomalainen osaa kyllä joutua epätoivoon, mutta hän rohkenee\nharvoin toivoa ja siinä on onnettomuutemme. Jokahinen, nuori ja\nvanha tietää, että täällä haisee palaneelta, mutta vanhat ajattelevat:\npalakoon, ja nuoret tuumivat: me emme voi tulta sammuttaa. Sano heille,\nettä he pystyvät siihen, ja pojat saavat rohkeutta ja pelastavat\ntalon melkein itsestään. Lapsia tulee meidän saada, kirjoja tulee\nmeidän kirjoittaa, isänmaanrakkautta tulee meidän hoitaa ja suojata;\nmeidän tulee jokaisen työskennellä omassa asemassaan parhaan kykynsä\nmukaan, ja Jumala ei ole meitä hylkäävä. Mutta ennen kaikkea tulee\nmeidän pelastaa kieli, kansallisuutemme elinehto. -- -- Meidän tulee\ntehdä työtä ja viljellä kieltämme, että sitä kerran voidaan käyttää\nkomeana valtakunnankielenä. Kaikella on ja tulee olla historiallinen\nkehityksensä.\" Ja tämän kirjeen alussa ovat nuo kauniit ja tuliset\nsanat, joilla Castrén selittää, mikä hänen mielestään on hänen\nelämäntyönsä: \"On vain yksi asia, joka syvästi ja mahtavasti on minut\nvallannut, vain tätä varten voin minä elää, kaikki muu on minulle\nsyrjäseikkana. Minä olen päättänyt näyttää Suomen kansalle, että me\nemme ole mikään maailmasta ja maailman historiasta irti temmattu\nsuokansa, vaan että me olemme heimolaissuhteissa ainakin ihmiskunnan\nkuudennen osan kanssa. Kieliopit eivät ole pääasiallisin tarkotukseni,\nmutta ilman kielioppeja ei päämäärää saavuteta. -- Jos suomalaista\nkansallisuutta tämän avulla jossain määrin voidaan edistää, on se\nhyvä; muuta en minä voi tehdä, enkä tietysti tätäkään viedä perille,\nvain panna alkuun.\"\n\nEttä Castrén ei suinkaan tahtonut jättää oloja olevalle luonnottomalle\nkannalle, se on kylläkin tunnettu. Hänen käytännöllinen kantansa,\nsanokaamme positiivinen ohjelmansa ilmenee m.m. niissä luennoissa,\njoita hän piti tänä lyhyenä kotimaassa olo aikanaan Suomen\nkieliopista. On tunnettu, että ne vaikuttivat sytyttävästi, ehkä\nsytyttävämmin pienessä piirissään kuin Snellmanin kirjoitukset.\nAug. Schauman muistelmissaan kuvaa tuota vaikutusta, joka m.m.\nvaikutti sen, että eräät ylimyskotien lapset lähtivät suomen kieltä\noppimaan sisämaahan. Ja todella! Kuinka mahtoivatkaan tuollaisen\ntutkimusmatkailijan suusta vaikuttaa sanat, sellaiset kuin hänen\nluentojensa alku- ja loppusanat, joista suomennan eräitä otteita.\n\"Meidän isämme kuolivat kuin lapset kehdossa, ja se voi olla hyvää ja\nkaunista, mutta vähän kunniakasta ja ihmiskunnalle hyödytöntä. Ne\nvähäiset rippeet, mitä vielä on jälellä tästä muinen suuresta ja\nmahtavasta kansasta, nekin kuolevat ja lasketaan hautaan, sillä he\nkieltävät isänsä, ja onhan kirjoitettu: kunnioita isääsi ja äitiäsi,\nettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä sitte tahdomme me,\ntämän ikivanhan heimon pojat? Elää vaiko kuolla? Kuollaksemme ja\nasiallisesti päästäksemme hautaan on meidän tarvis kulkea vain\nvanhaa uraamme, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä\ntulevaisuutta, kykyämme hyviin töihin ja tuloksiin, olla tekemättä\nmitään pelosta että emme mitään taida, painaa maahan kaikki suuret\najatukset ja ihanteet, joita ajan mahtava henki sieluumme nostaa,\nlyhyesti, elää täydessä henkisessä laimeudessa ja harrastaa vain omaa\nparastamme, omia huvejamme ja nautintojamme.\" -- -- \"Nykyhetkenä ei\nmikään uhraus saa olla liika suuri, kun kysymyksessä on äidinkielemme\nja kansallisuutemme säilyttäminen. -- -- Silloin ei pääkallon tutkijain\nmuutamien vuosisatojen kuluttua ole pakko kaivaa esiin pääkallojamme\nniiden avulla määritelläkseen, mitä kansaa me olemme. Jumalan avulla me\nolemme jättäneet silloin kauniimpia muistoja itsestämme kuin irvistävät\nluurankomme.\" -- Mutta eikö toiselta puolen ole vaarallista puhua\nisänmaasta ja tehtävistä, ja nostaa tunteet kuohuksiin? Jos \"tunteemme\nkumminkin vain ovat silmänräpäyksen tuotteita, jotka seuraavana\nhetkenä haipuvat, miksi silloin heittää näkyville virvatulia, jotka\njohtavat harhaan ja ehkä vahingoittavat meitä itseämme? Tunne voi\nvalehdella; miksi siis levittää valheita ja niin turhaan houkutella\nrakastettua isänmaata? Ja eihän isänmaa tarvitse tunteitamme, se\nvaatii toimintaa. Mutta onhan tunne toiminnan vaikutin, -- -- eikä\ninnostuksen, joka tahtoo todella toimia isänmaan hyväksi, ole tarvis\nkätkeytyä teeskentelyn kehnon naamarin taakse.\" Ja mikä se \"tunne\"\noli, joka oli oleva innostuksen vaikutin ja joka oli kiihottava nuoria\ntyöhön, se selviää siitä juhlallisesta puheesta, jonka Castrén piti\nv. 1851 astuessaan hoitamaan uutta virkaansa suomen kielen\nprofessorina, puheesta, jota käsikirjoituksena säilytetään Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran arkistossa. Sen ajatus on edelleen sama kuin\nse, jota Castrén Kalevala-luennoissaan oli esittänyt, vaikka hän nyt\nlausui sen entistä selvemmin. Sen pääajatus on, että me suomalaiset\nolimme tähän asti aina vaan ottaneet vastaan, mutta emme koskaan\nantaneet mitään. Ja kumminkin oli meillä jotain, oli oma kieli ja oma\nrunous. Meidän tuli sen vuoksi uskoa, että me yksilöinäkin voimme\njotain saada aikaan, koska me kansanakin voimme, ja kansana meidän\noli osotettava, että me voimme muillekin antaa. Ja sen vuoksi tulee\nmeidän tahtoa, että Suomen nimi sen kansasta nousseiden europpalaisesti\ntunnustettujen kykyjen kautta valloittaa itselleen aseman muitten\nkansojen ja maitten henkisessä tietoisuudessa. Silloin on meillä pohja,\nherää itseluottamus ja tulevaisuuden usko.\n\nKohtalo oli määrännyt Castrénin itsensä olemaan ensimäinen uskon\ntukipylväs, ensimäinen suomalainen, jolle Europpa tunnusti olevansa\nkiitollisuuden velassa.\n\n\n\n\nToisen kerran Siperiaan.\n\n\nSe Sjögrenin tekemä ohjesääntö, jonka Venäjän Tiedeakatemia oli\nCastrénin matkaa varten valmistanut, sisälsi pääasiassa seuraavaa:\nPääasiallisin tutkimustehtävä olisi ottaa selkoa samojedien\nasuma-alueen laajuudesta ja itse samojedikansasta joka suhteessa,\nmutta kun samojedien aluetta pitkin matkaa rajoittaa ja osaksi\nsen keskuuteenkin ulottuu ostjakkien kansanheimo, oli Castrénin\nmahdollisimman tarkkaan perehdyttävä myöskin ostjakkeihin. Sen\nlisäksi tuli hänen ottaa selkoa n.s. jenisei-ostjakeista ja muista\nniihin luetuista kansoista Jenisein keskijuoksun varsilla ja latvoilla.\nSen sijaan ei hänen olisi tarvis syventyä Jenisein itäpuolella olevan\nlukuisan tunguusikansan tutkimiseen.\n\nSillä tutkimusalueella, joka tämän ohjesäännön mukaan tuli Castrénin\ntutkittavaksi, oli hänen viivyttävä 3 vuotta. Jos kohta hän etupäässä\nja perinpohjin tutkisi sikäläisiä kieliä ja niiden eri murteita,\noli hänen myös kerättävä kansanlauluja ja tarinoita, sananlaskuja,\npaikkainnimiä, satuja ja pitämyksiä; hänen tuli kerätä maantieteellisiä\nja tilastollisia tietoja, tutkia ja merkitä muistiin kiinteitä\nmuinaisjäännöksiä, kuten hautoja, kalliokirjoituksia ja -maalauksia\nsekä akatemian museota varten hankkia muinaistieteellisiä ja\nkansantieteellisiä esineitä.\n\nNiinkuin näkyy, oli annettu ohjesääntö monipuolinen ja tarkka, ja\nsiitä, että sen toteuttaminen jätettiin Castrénille, näkee, miten\nsuurta luottamusta hänelle osotettiin ja miten paljo toiveita\nhäneen kiinnitettiin. Aasian kansallisolot olivat hyvin sekavat ja\nniiden selville saaminen oli tieteellisesti tavattoman tärkeä\nseikka. Siellä oli kyllä matkustellut ennen Castrénia eräitä\nansiokkaita tutkimusmatkailijoita, mutta näillä oli ollut vain vähän\naikaa käytettävänään ja heidän antamansa tiedot olivat monessa kohden\nristiriitaiset.\n\nNiin vaikeata kuin onkin antaa lyhyttä yleiskatsausta Siperiassa\nasuvien kansakuntien maantieteellisestäkään asemasta, on meidän\nkumminkin luotava yleissilmäys niihin seutuihin, joihin Castrénin nyt\noli matkustettava, koska ne ja niiden kansakunnat useimmille\nsuomalaisille ovat aivan vieraat. Tarkemmin perehdymme niihin\ntuonnempana Castrénin matkoja seuratessamme.\n\nLäntinen Siperia on suurta alankoa, jota kaakossa rajoittavat korkeat\nreunavuoret, Alatau, Altai ja kauvinna idässä Sajaniset vuoret.\nNäiltä vuorilta saa alkunsa joukko runsasvetisiä ja kalarikkaita\njokia, jotka laskevat Jäämereen, leikaten syvät uomat Länsi-Siperian\nalankoon, mihin niiden väliin paikoitellen jää suunnattomia\nnevoja. Etelässä nämä aavikot muodostuvat suuriksi suola-aroiksi\nAral-järven ympärillä ja pohjoisinna ne muodostavat kylmiä, hyisiä\ntundroja. Näillä tundroilla asuu, kuten jo on mainittu, Uralilta\nlännessä Khatangaan idässä samojedien kansa, jota idässä ulottuu\njakuutien asuma-alueelle asti. Niiden eteläpuolella idässä Jenisein\nvarrella on mandshulainen tunguusikansa ja lännessä Jenisein varrella\nn.s. jenisei-ostjakit ja heistä länteen varsinaiset ostjakit,\nsuomalais-ugrilainen kansa. Ostjakkien eteläpuolella Obin ja Uralin\nvälissä asuvat vogulit ja heistä etelään venäläiset, jotka yleensä\nvallitsevat muualla Siperiassa vain jokilaaksoissa, rautatievartta\npitkin ja kaupungeissa. Suola-aroilla asuu kirgisejä. Irtyshin\nyläjuoksun varrella asuu tatareja, Obin keski- ja alajuoksun varrella\nsamojedeja ja vihdoin Jenisein latvoilla tatareja, sojotteja,\nkaragassia, venäläisiä y.m. Heistä itään Baikaljärven kahden puolen\non mongolilaisten burjattien kotimaa -- mainitaksemme näistä kansoista\nvain lukuisimmat ja kansatieteellisesti selvimmät.\n\nMaantieteellisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi mainittakoon\nvielä, että Itä-Siperian länsiosan pääpaikka on Irkutsk Baikaljärven\nlänsirannalla, että Jenisein latvoilla on aroseudun pääpaikka\nMinusinsk, siitä ylöspäin saman joen varrella kultaseudun keskus\nKrasnojarsk ja vielä pohjoisempana hallinnollinen keskus Jeniseisk.\nYlisen Jenisein tärkein kaupunki taas on kaupunki-pahanen Turukhansk.\n-- Ob-joen latvoilla -- sillä meidän on kulettava joittain, ne kun\novat luonnolliset yhdyselimet -- on yliopistokaupunki Tomsk ja sen\nsuistolla jo aikaisemmin puheena ollut Obdorsk. Irtyshin keskijuoksun\nvarrella on Tobolsk ja sen latvoilla Omskin kaupunki, kun taas\nkeskisellä Uralilla on sikäläisen kaivosseudun keskus, Permin lääniin\nluettava Jekaterinenburg, ja Siperian rajakaupunki Tjumen.\n\nKun me nyt lähdemme seuraamaan Castrénia tuonne yhä vieläkin\nloistavalta, salaperäiseltä ja kirjavalta tuntuvaan Aasiaan, on\nmeidän pudistettava yltämme koko nykyisyys. Meikäläinen, joka nyt\nmatkustaa Siperiaan, tekee matkansa mukavassa rautatievaunussa, jos\nkohta hän sieltä syrjäseuduille päästäkseen saa tyytyä kulkemaan\nhevosella, laivalla, veneellä, porolla, jalankin. Castrénin aikanahan\nei vielä ollut rautateitä. Välimatkat, jotka nyt tuntuvat mitättömiltä\nja kuletaan muutamassa päivässä, vaativat matkailijalta silloin\nkuukauden; ja sen verraten suuren mukavuuden asemasta, joka nyt on\nhänen käytettävänään, sai hän silloin valmistautua mitä suurimpiin\npuutteisiin ja vastuksiin. Itse asiassa lienee meidän ylen vaikeata\nsaada mielikuvitukseemme eläväksi sitä tavatonta eroa, joka tässä\nkohden oli silloisen ja nykyisen tilan välillä.\n\nKun Castrén lähti Helsingistä pitkälle matkalleen, seurasi häntä\njoukko tovereita Henriksdalin kestikievariin, jossa laulettiin\nBellmanin lauluja ja vietettiin erojaisia. Toiset seurasivat vieläkin\nkauvemmaksi, Porvoon lähistölle.\n\nTälle matkalleen oli Castrén kustantanut toverin mukaansa ja oli\nvalinnut siksi nuoren hämäläisen kandidaatin, _J.R. Bergstadin_. Hän\noli ajatellut toisiakin tovereitaan, W. Nylanderia ja Oskar Ranckenia\nsekä C.A. Alceniusta. Hänelle oli ehdotettu myös D.E.D. Europaeusta ja\nH.A. Reinholmia sekä unkarilaista Regulyä, mutta syystä tai toisesta ei\nkukaan näistä matkalle joutunut.\n\nCastrén viipyi jonkun aikaa Pietarissa matkavalmistuksissa, etupäässä\nhenkisissä, mutta aineellisissakin. Hän osteli kaikellaisia varustuksia\nja eväitä, jollaisia siperialainen retkikunta luonnollisesti aina ostaa\nkaupungeista matkan varrella maaseudulla käytettäväksi.\n\nMaaliskuun 24 p. lähti Castrén kovassa pyryilmassa liikkeelle\nPietarista itää kohti. Matka kulki Moskovan kautta Kasaniin, jonne\nsaavuttiin 16 vuorokauden kuluttua. Nykyisillä kulkuneuvoilla\nkulkee saman matkan kahdessa päivässä. Viivyttyään Kasanissa\nkuukauden päivät kelirikon takia ja täydentäen tsheremissin\nkielioppiaan Castrén ajoi rattailla Vjatkan läänin kautta Permiin,\nsieltä Jekaterinenburg'iin ja edelleen Tjumeniin. Tästä matkasta on hän\nkirjoittanut hauskat, sukkelat ja leikilliset matkakirjeet, kuvaten\noloja ja elämää. Me emme nyt kumminkaan niihin enemmälti kajoa, vaan\nlähdemme retkeilijäin mukana itse Siperiaan. He ajoivat yksitoikkoisen\nalangon läpi Tobolskiin, ja siellä Castrénin oli tehtävä varsinainen\nmatkasuunnitelma. Tiedeakatemiahan oli hänen varsinaiseksi työalakseen\nosottanut samojedit, ja Castrén aikoikin lähteä suoraan heidän\nluokseen, jatkaakseen edellisellä kerralla keskeynyttä matkaansa\nObdorskista itään. Mutta moninaiset seikat panivat hänet luopumaan\ntästä aikomuksesta, ennenkaikkea se, että hän arveli osan luultuja\nsamojedejä ehkä ostjakkilaistuneen, ja silloin ei tutkimusmatka heidän\nalueellaan antaisi täysiä tuloksia ostjakkia perusteellisesti\ntaitamattomalle. Niinpä päätti Castrén käyttää kesänsä \"ostjakkeja\noppiakseen\". Hiukan Tobolskin pohjoispuolella hän senvuoksi astui\nveneeseen kulkeakseen Irtyshia alaspäin ostjakkialueelle.\n\nCastrén oli onnellinen päästessään taas veneellä vesiä viiltämään,\nelvyttämään lapsuusvuosiensa hauskimpia muistoja. Mielihyvää lisäsi\nvielä maisemien vaihtelevaisuus ja kauneus, sillä Irtysh-joen rannat\novat pohjolan kauneimpia. Joen juoksu on vuolas mutta tasainen,\nsiinä on lukematon joukko saaria, niemiä ja lahdelmia, rannat ovat\nmilloin korkeita, milloin loivia niittymaita, joita vihanta ja upea\nkasvullisuus verhoo.\n\nMatkustajat pysähtyivät toistaiseksi pieneen Tsingalinskin kylään,\njoka oli puhdas ostjakkikylä. He viipyivät siellä n. kolme viikkoa\nja nauttivat ystävällistä kohtelua, vaikka heidän aluksi näytti olevan\nmelkein mahdotonta saada tulkkia ja kielimestaria. Ostjakit samoin kuin\nmonet muut luonnonkansat, joiden kanssa Castrén tuli tekemisiin, olivat\nnäet epäluuloisia, kun joku tutki heidän kieltään, sillä kukapa takasi,\neikö sitte painettaisi kirjoja heidän kielellään, joita heidän lastensa\nolisi pakko opetella lukemaan!\n\nTsingalinskista Castrén jatkoi matkaansa Siljarskoihin, joka on lähellä\nIrtyshin ja Obin yhtymäkohtaa, mutta kumminkin jo Obin varrella. Siellä\nvenäläisessä kylässä pidettiin näet vuosittain suuria markkinoita,\njoille samojedien ja ostjakkien oli tapana kokoontua, ja Castrén\ntahtoi halusta olla mukana. Sinä vuonna ei kuitenkaan markkinoista\ntullut mitään, sillä tulvavesi peitti silmänkantamattomiin koko seudun\nja oli tehnyt metsästyksen mahdottomaksi.\n\nCastrén jatkoi siis matkaansa tulvivaa Obia ylöspäin. Nuo kevättulvien\npaisuttamat venäläiset ja siperialaiset joet tarjoovat omituisen\nnäyn. Ne näyttävät silloin aavalta meren selältä, josta siellä täällä\nkohoaa näkyviin jokunen lehtevä kumpusaareke tai kyläpahanen, ja\noudon komealta näyttää iltasin sellaisella \"joella\" vastaan tuleva\ntulilaiva välkkyvine valkeineen. Sellaisia laivoja Castrén tietysti ei\ntavannut, näkihän vaan silloin tällöin jonkun ostjakkilaisveneen,\nkunnes saavuttiin ylemmäksi jokivartta, jolloin näkyivät joen\nmolemmat rannat mataloina, paksun jokimudan peitossa. Mitenkä\ntoisellainen olikaan siis näky kuin Irtyshillä! Kaikkialla vallitsi\nääretön autius, rannat olivat asumattomia tai ylen harvaan asuttuja\nja siellä täällä näkyi suon keskellä jokunen autioksi heitetty\nostjakkilaisjurtta. Ostjakit asuivat näet varsinaisesti Obin pienten\nsyrjäjokien varsilla -- niin ainakin Castrénin aikana.\n\nCastrén ei muuten tällä matkalla tavannut vain ostjakkeja.\nYllätyksekseen ja ilokseen tapasi hän myös 8-henkisen samojediheimon\njätteet, jonka murretta hän tutki parin viikon kuluessa. Se oli hänelle\nhauska löytö, ja hän lähetti ihastustaan todistavia kirjeitä\nkotimaahan. Hän katsoi nyt samojedilais-suomalaisen kieliheimolaisuuden\nmelkein todistetuksi ja arveli voivansa seurata tuon heimon jälkiä\nmilt'ei keskeymättä Itämereltä Altaille.\n\nSurgutin kasakkakaupungista oli Castrén aikonut lähteä nevojen poikki\nJenisein jokilaaksoon, mutta luopui tästä aikeestaan ja lähtikin Obia\npitkin vielä kauvemmaksi ylöspäin. Matka suoritettiin tälläkin kertaa\nveneellä, josta eräs Surgutin porvari väitti, \"että niin hyvää\nasuntoa ei ollut Diogeneelläkään\". Ja miks'ei! Aluksessa oli kajuutta,\njonka ovesta pääsi vain ryömimällä sisään ja jossa voi oleskella\nvain pitkällään ja jonne päivänvaloa hiukan kiilui maston kohdalta.\nKajuutta oli mm. tehty laivan keskikohdalle ja noin pieneksi sen\nvuoksi, että sen ulkopuolella olisi tilaa miehille, m.m. ostjakille,\njoka olisi retkikunnan tulkkina, palvelijana, kokkina, kyyditsijänä\nja kurissapitäjänä sekä matkapassina! Mutta kajuutta, niin \"pimeyden\nasunto\" kuin olikin, oli oivallinen suoja ilmoja vastaan eikä ollut\nhulluimpia työhuoneeksikaan.\n\nMatkan varrella noustiin aina siellä täällä maihin tutkimuksia tekemään\nostjakkien keskuudessa. Kerran kokoontui niitä pyytämättäkin hänen\nyöpymisasemalleen valittelemaan papistaan, joka tahtoi opettaa\nheidän lapsiaan koulussa ja joka pakotti heitä työhön ja antoi heille\nmuka liika laihaa ruokaa, väittäen olevan paastonajan! Castrénin oli\npakko lähteä jatkamaan matkaansa yön selkään vapautuakseen\n\"ystävistään\".\n\nNoista ostjakeista, joiden alueen läpitse Castrén kulki, on hän\nmatkakertomuksessaan antanut monenlaisia hauskoja tietoja, hän kun\noli heidän parissaan talviasumuksissa, tuohisissa kesäjurtissa,\nmyrskysäällä ja juhlissa. Hän kehuu heidän ystävyyttään ja\navuliaisuuttaan, mutta manaa heidän hirveätä laiskuuttaan ja\njuoppouttaan, samoja ominaisuuksia, jotka vieläkin ovat tuon kansan\nkirous ja varmasti vievät sen sukupuuttoon ja kuolemaan. Juoppous\nyleensäkin on noiden luonnonkansojen surma. Samojedeistä näillä\nsamoilla seuduin Tomskin läänissä puhuessaan Castrén kertoo, että\nmuutaman kylän ja sen köyhän ja harvaan asutun ympäristön kapakka\nyhtenä ainoana päivänä paaston edellisellä viikolla korjasi tuloja\n1,800 ruplaa. Niinpä juoppoutta ei pidetäkään häpeänä. Nuoret tytötkin\nvoivat ottaa juhlahumalan, joskaan eivät kernaasti saa tehdä sitä\njokapäiväisessä elämässä. Vaimot sen sijaan juovat melkein jokainen,\nkuten Castrén eräässä Suomeen lähettämässään kirjeessä kertoo.\n\nMutta sitä mukaa kuin Obin yksitoikkoiset rannat väistyivät taappäin\nCastrénin niitä veneestään katsellessa, sitä mukaa lähestyi\nSiperian talvi. Satoi muutamia päiviä aivan lakkaamatta, niinkuin\nvedenpaisumuksen aikana. Jäämeren tuulet ulvoivat kilpaa susien\nkanssa autioilla aroilla, ilma peittyi yön sumuun, savensekaiset\nsadepurot kohisivat liuonneella maalla. Castrénille muistui monasti\nkauhistuksella mieleen talvi Kolwan--Obdorskin välillä ja sellaista ei\nhän millään hinnalla enää tahtonut viettää. Onneksi hän saapui 7 p.\nlokakuuta veneellä Narymin kauppalaan. Pari päivää sen jälkeen oli joki\njäässä ja talvi alkanut.\n\nNarymin ja Tomskin välisellä 470 virstan taipaleella viipyi Castrén\ntutkimuksiaan tehdäkseen n. kolme kuukautta. Ei sekään mikään\nhuvimatka ollut, sillä Herramme tahto on ollut -- Castrénin sanoja\nkäyttääksemme -- että samojediheimojen tulee elää ja asua ihmiskunnan\nviheliäisimmillä ja kurjimmilla syrjämailla. Täällä täyttävät alueen\nmyrkkyhöyryiset Barabanin arot, joiden asukkaat ovat inhoittavia,\nmelkein raakalaisia.\n\nEivät kuitenkaan kaikki. Joulunsa saivat Castrén ja Bergstadi viettää\nkoko lystin, puheliaan ja näppärän samojedin kanssa. Mies oli\nrakennusmestari ja muurari, nuolien valmistaja, jumalankuvien tekijä\nja kieliniekka, sillä hän puhui neljää niistä 77 kielestä, joita hän\nväitti maailmassa puhuttavan. Osasipa hän lääketiedettäkin, sillä hän\ntiesi katajan ja taulan arvon ja ymmärsi, että lääkkeitä nautitessa\noli kartettava karhun lihaa. Eipä hän liioin turhista välittänyt,\neli sovussa papin kanssa, vaikka ei kuoleman jälkeiseen elämään\nuskonutkaan, ja vaimonsa kanssa, jota hän harvoin pieksi, jolta hän ei\ntupakkaa kieltänyt ja jonka hän aina antoi olla kesteissä mukana, kun\nhän humalan otti.\n\nRetkikunnan jokapäiväisestä elämästä Irtyshin ja Obin varsilla\nantaa Bergstadi tietoja päiväkirjassaan. Syyskuun 22 p. esittää hän\nkokonaisen päiväjärjestyksen: vuoteelta tavallisesti klo 6-7, jolloin\nkohta kumpikin juo useita lasillisia raitista vettä ja kävelee jonkun\nkerran edestakaisin huoneessa virkistyäkseen, jonka ohessa toinen\nvalmistelee kahvia. Nyt on työaika klo 12 asti, kirjoitustyötä, mikä\nterveydellisistä syistä tavallisesti tapahtuu seisovassa asennossa.\nTyöskentelyn keskeyttää kumpikin silloin tällöin kulkeakseen\nhuoneessa ja juodakseen vettä tai syödäkseen voileivän. Klo 12-2 on\nkävelyaika, sen jälkeen päivällinen ja 15-20 minuutin päivällislepo,\njonka jälkeen työskentely äänettömyyden vallitessa jatkui klo 6:een.\n6-7 on taas kävelyaika, sitte juodaan teetä ja työskennellään klo\n10:een, jolloin valmistaudutaan yölevolle. -- Kävelyretkillä, joita\nBergstadi sanoo Castrénin yleislääkkeiksi tauteja vastaan, sopivana\nvuoden aikana säännöllisesti uitiin.\n\nNo niin, loppuipa sekin lysti. Castrén siirsi raihnaan tomumajansa\n1,000 virstaa etäämmäksi ja alkoi valmistautua matkansa vaivaloisinta\nosaa varten, Jeniseitä ylöspäin Turukhanskiin ja ehkä vieläkin\nkauvemmaksi. Pelolla ja vavistuksella hän tuota matkaa oli ajatellut.\nJo Narymista kirjoittaa hän ystävälleen Rabbelle, että se matka oli\noleva hänelle oikea koetuskivi, jota hän -- häpeä tunnustaakseen --\nkauhulla ajatteli. \"Jos Jumala minut kerran onnellisesti palauttaa\nTurukhanskista, pääsen minä ainaiseksi Siperian pohjolasta, joka jo\ntuntuu minusta sietämättömältä\"; ja kuukautta kahta myöhemmin hän\nkirjoittaa samasta asiasta: \"ellei tämä työ minua surmaa, on minulla\ntoivoa vielä kerran elävänä palata Siperiasta, sillä Baikalin rannalla\"\n-- jonne Castrén Turukhanskista aikoi -- \"olisi häpeällistä\nkuolla\". Ja kun sitte matka todella on edessä, saapi Snellman, joka\noli Castrénia kirjeellään ilahuttanut, kirjeen, että Castrén nyt\nlähtisi \"Turkhanin maan sumuiseen ilmastoon. Jumala suokoon, että\nsiltä maikalta tulisin onnellisesti takaisin! Matka on oikea Pohjolan\nmatka, jota varten on varustauduttava Lemminkäisen miehuullisella\nlohdutuksella: yks on surma miehen surma!\" -- \"Sanotaan, ett'ei\nyksikään tulokas Turukhanskissa tule pitkäaikaiseksi. Semmoiset\npelontunteet lienevät kumminkin harvoin pidättäneet tieteellistä\nmatkustajaa menemästä sinne, minne tutkimus vaatii\", ja niin, lähti\nrohkea Castrén tovereineen tuonne vaaralliselle matkalle. Alku näytti\nkumminkin hankalalta, sillä joku toinen \"virkamies\" ottikin hänen\ntilaamansa hevoset, viinalla lahjottuaan maistraatin jäsenet, ja\nCastrén sai uudet vasta, kun oli ollut \"kiukkuinen kuin hämähäkki\" ja\noikein kaiken kansan läsnäollessa kurittanut staarostaa eli kaupungin\npormestaria torilla tämän hävyttömyydestä.\n\nHyvällä tuulella Castrén kuitenkin matkakirjeistään päättäen\nlähdettäissä oli, vaikkakin häntä laivarannassa oli saattamassa\nja siunaamassa vain yksi henkilö, maanpakoon lähetetty tarttolainen\nleipuri. Hän pyytää tohtori Rabbea Suomesta lähettämään hänelle jonkun\nteologisen väitöskirjan, josta hän hyödykseen voisi oppia, millä Noan\narkki oli ollut suojattu kosteutta vastaan! Oli toukokuun 30 p. ja\nkevät juuri alkanut. Jäät seisoivat rantoja pitkin suurina tornimaisina\nroukkioina, ja niiden takana oli moninpaikoin kultahuuhtomoita,\nsillä Jenisein aallot kulettavat kultahietaa Sajanin vuorilta.\nRannat olivat ylipäänsä kauniit, mutta hyvin yksitoikkoiset, ja\nniiden varsilla oli kullanhuuhtojina jos minkä kansan jäseniä. Mitä\nkauvemmaksi pohjoiseen päin tultiin, sitä harvinaisemmiksi kävivät\nhuuhtomot ja ihmiset, joen rannat madaltuivat, niityt hävisivät ja\nmetsät muuttuivat silmänkantamattomiksi soiksi. Harva asujamisto\noli nyt vain alkuasukkaita, ostjakkeja, tunguuseja ja samojedeja.\nPienessä leirissä Sym-joen suulla tavattiin niin muodoin kaksi\nruhtinastakin, tunguusi ja ostjakki, jotka olivat tulleet veron\nmaksoon, ja Castrén seuralaisineen laski tässä maihin. Ne olivat\nmelkolailla erilaiset, nuo kaksi ruhtinasta, samoinkuin heidän\nheimonsakin, joiden kesken ei vallinnut mikään erikoinen ystävyys.\nOstjakki oli tanakka, hyväntahtoinen, leveä mies, puettuna\nnahkatakkiin, joka oli vaatteella päällystetty, vaikka selkämys oli\npois kulunut; tunguusi taas pitempi ja komeampi, tatuerattu, omasta\narvostaan tietoisempi. Hän, kuten hänen miehensäkin, oli puettu\nahtaaseen peurannahkaiseen hännystakkiin ja polvihousuihin, niskassa\noli vahvasti helmillä koristettu palmikko eli hiuspiiska ja muutenkin\noli koruina ja vaatetuksissa runsaasti helmiä.\n\nKumpikin ruhtinaista kohteli retkeläisiä hyvin ystävällisesti ja\nkestitsi ja huvitti heitä telteissään, jotka niin ruhtinasten asuntoja\nkuin olivatkin, olivat tavallisia poronnahkatelttoja, liedensija\nkivistä keskellä telttaa maassa. Ostjakkiteltassa tapasivat he\nostjakkiruhtinattarenkin, yksinkertaisen vaimon, joka oli puettu vain\nkirjavaan, jalkoihin ulottuvaan liinapaitaan.\n\nKaksi päivää viipyi retkikunta markkinapaikalla, jonka jälkeen matkaa\njatkettiin Turukhanskiin. Matkan varrella oli hyvin vaikea saada\nasuntoja, sillä seutu, josta ennen oli saatu paljo turkiksia, oli hyvin\nköyhtynyt, ja kaikki harvat \"kylät\" rannoilla olivat rappiolla. Mikä\nilo siis saapua Turukhanskiin! Ei matkailijoille kuitenkaan heidän\nsitä lähestyessään jokea pitkin loistanut vastaan mikään kullattu\nkirkonkatto tai palatsikaupunki, vaikka kirkas kesäilta kyllä näytti\nheille kaupungin koko komeudessaan. Sinne saavuttuaan huomasivat he,\nettä siinä oli kaksi katua, että kaduilla ja \"torilla\" porot söivät\nheinää ja että taloja vartioivat julmat ajokoirat. Castrén kirjoitti\nLönnrotille, että Turukhanskin rinnalla olisi hänen Kajaaninsa\npääkaupunki, ja että Turukhanskissa oli 305 asukasta, niistä \"viisi\nporvaria ja joitakuita kasakkoja, mutta ei yhtään kauppiasta\", ja 4\nasunnoksi kelpaavaa rakennusta! Ja kumminkin sai Castrén myöhempien\nkokemustensa nojalla pitää sitä piankin ikävöitävänä kaupunkina!\nHän asui v.t. nimismiehen luona, joka ystävällisesti oli ohjannut\nhänet asuntoonsa, puettuna pitkään takkiin ja punaisiin kenkiin,\nviheriäiset lasisilmät päässä. Sääli vaan, että asunnon alla oli\nilkeätä suovettä suurena lätäkkönä, jota ei millään saanut kuivumaan.\n\nTurukhanskissa vietettiin tähän aikaan markkinoita, ja juuri tämäpä\nseikka oli Castrénin sinne houkutellut, sillä hän tiesi ympäristön\nalkuasujanten silloin saapuvan kaupunkiin ostoksille ja maksamaan\nveroa, minkä viimemainitun kansansa puolesta tekevät ruhtinaat, jotka\njo aikaisemmin ovat keränneet alamaisiltaan verot. Nuo ruhtinaat\nkävivät miehissä Castrénia tervehtimässä, lähettivät terveisiä\nkeisarille ja suosittelivat itseään kaikin tavoin. Yksi heistä, muuan\nostjakki, kumminkin alkoi epäillä, että Castrén ei olisikaan kolmas,\nehk'ei viideskään mies keisarista, ja kun hän siitä tuli lopulta\nvakuutetuksi, olisi hän vaatinut, että Castrén olisi suudellut häntä\nkädelle, mutta asia sovittiin sentään ryypyllä.\n\nKaupungissa viipyi Castrén seuralaisineen lähes kaksi kuukautta, jona\naikana suuret sääsket ja hirveä helle vaikeuttivat työtä. Myöskin\ntyperät samojedit joskus raivostuttaa häntä, niin että hän kerran\nkiukuissaan viskasi lasin vettä eräälle kielimestarilleen vasten\nkasvoja. Lepyttääkseen häntä antoi hän sitte samojedille kirveen, ja\nse lahja oli miehestä niin suuri, että hän ei tiennyt miten kiittää,\nvaan polvilleen heittäytyneenä risti lukemattomia kertoja silmiään\nCastrénin edessä, kuten pyhänkuvan ainakin!\n\nVaikkakin talvi oli tulossa -- Turukhanskissa voi toisena päivänä olla\n+30°, toisena sataa lunta -- päätti Castrén pyrkiä Jeniseitä pitkin\naina Jäämeren rannalle, Tolstoi-Nosin kalastusasemalle, perehtyäkseen\nniin täydellisesti ja monipuolisesti kuin mahdollista samojedeihin,\nsillä sehän oli hänen päätarkotuksensa. Retkeläiset astuivat siis taas\nveneeseen, joka kyllä oli katettu, mutta ainainen sade, kosteus ja\npohjatuulet tekivät kuitenkin matkan, joka sujui hyvin hitaasti, sangen\nrasittavaksi. Paikoitellen oli pakko vauhdin lisäämiseksi kiinnittää\nmastoon pitkä nuora, jonka toinen pää sitte kiinnitettiin rannalla\nolevaan koiravaljakkoon.\n\nEnsimäinen kolmiviikkoinen pysäys tehtiin Plakhinan talviasemalla,\njossa tutkijain asunnossa katto oli läpikuultava, niin että alituisten\nrankkasateitten aikana siellä oli melkein kuin paljaan taivaan alla ja\npaperit oli pantava laatikkoihin suojaan. Ikkuna oli paperista ja noin\nkorttelin korkuinen, ja palavan kynttilän aina lekottava liekki teki\nsilmille pahaa. Ei silmiä liioin parantanut ainainen savu, joka takasta\nlevisi huoneeseen. Paljo parempi asunto oli luontonsakin puolesta\nkauniissa Kantaikassa, joka oli retkeläisten seuraava 8 päiväinen\npysäyspaikka.\n\nElokuun lopulla saavuttiin Dudinkan kylään, 567 virstaa Turukhanskista,\nja siellä työskenteli Castrén 3 kuukautta. Hän asui ruoka-aitassa,\n\"joka saven, uunin ja 19 pyhäinkuvan avulla oli korotettu\nkamarin arvoon ja kunniaan\". \"Kamari\" oli niin hatara, ettei\nlämpö paraimmallakaan lämmityksellä lattian tasalla noussut +5° C\nkorkeammalle, kun se kirjoituspöydän kohdalla usein oli 26° C. Ihmekö,\nettä retkeläiset sairastuivat, Bergstadi niin, että hän ei voinut\nenää matkustaa pohjoisemmaksi, vaan ennen pitkää terveydeltään\nmurtuneena sai palata kotimaahan kuolemaan. Kuolemata likellä oli\nCastrénkin. Eräänä lokakuun päivänä hän tunsi, mitenkä jaloissa\ntavallinen kylmyys yht'äkkiä levisi yli koko ruumiin. Hän luuli, että\nse oli ohimenevää, mutta tunnin kuluttua oli hänen tilansa niin huono,\nettä hän yht'äkkiä kaatui lattialle ja makasi tajutonna 4 tuntia.\nHerätessään hän tunsi hirveitä tuskia, hengitys oli melkein salpautunut\nja koko sivukuntaa poltti. Kaikki luulivat, että hänen hetkensä oli\ntullut, mutta kumminkin hän vielä toipui sillä kertaa. Toisen kerran\nhän oli jäädä lumipyryyn tundralla Dudinkan ulkopuolella, jossa hän oli\nkävelemässä välttääkseen sillä lailla keripukkia.\n\nMutta ei vielä oltu määrän päässä. Marraskuun 28 p. alkoi vihdoin matka\nTolstoi-Nosiin, jonka asema Jäämeren rannalla näkyy kartasta. Castrén\nmatkusti nyt ilman toveriaan, sullottuna ruumisarkun tapaiseen\npeurannahkoilla päällystettyyn arkkuun. Tukala siinä oli olla, mutta\ntuiki tarpeellista se oli, sillä kun hän erään taipaleen oli\ntavallisessa reessä, palellutti hän kätensä, jalkansa, poskensa ja\nnenänsä.\n\nMatkan varrella hän joutui silloin tällöin tekemisiin samojedein\nkanssa, ollen aina ystävällisissä suhteissa, ennen kaikkea viinan,\n\"Siperian taika-avaimen\", avulla. Kun pullon sisus kerran oli jäätynyt,\nsulatti muudan samojedi sen, vyöryttämällä pulloa paljaan, rasvasta\nkiiltävän vatsansa päällä! Luultavasti otti Castrén myös varteen\nsamojedien valitukset heitä vastaan tehdystä sorrosta. Ainakin Europan\nsamojedein luota hän v. 1844 oli kirjoittanut prof. Grotille, pyytäen\ntoimenpiteitä samojedein hyväksi, kuten olikin tapahtunut.\n\nTolstoi-Nos, 70:llä leveys-asteella, oli 4:n kurjan tuvan muodostama\nkyläasema. Minkälainen Castrénin asunto oli, siitä on hän itse\nkirjoittanut kuvauksessaan näin: \"Asuinhuoneet ovat niin kehnot,\nettä vesi väliin valuu seiniä pitkin, väliin taas muuttuu härmäksi.\nJäätävä tuuli puhaltaa sisään seinänraoista ja lahonneiden\nlattiapalkkien alta. Huonetta lämmitettäissä, mikä tapahtuu öisin, on\nvaarassa tukehtua savuun ja avoimesta ovesta tulvivaan hönkään. -- --\nNäin elän nyt ahtaassa tuvassani alituisessa pimeydessä ja vietän\nmuinaissuomalaisten tapaan suuren osan päivääni lämpimän lieden\nääressä.\"\n\nPari viikkoa Tolstoi-Nosissa oltuaan Castrén lähti eteläänpäin, yhtyi\nDudinkassa uudelleen Bergstadiin ja saapui ensinnä Kantaikaan. Mutta\ntuo suvella ihanallainen paikka oli talvella hirveä. Asunnossa oli\nniin kylmä ja kostea, että seinälle asetetut niinimatot ja vaatteet\njäätyivät ja lähtivät irti vain riekaleina. Siellä kului uusivuosi,\njonka yön Castrén hään ja savun ulosajamana sai kuljeksia hangilla.\n\nNyt oli kuitenkin tieteellinen työ tundroilla loppumassa. Matka\nalkoi kohti Turukhanskia, vaikka se oli tulvivalla Jeniseillä loppua\nonnettomasti kesken, mutta perille sentään retkikunta tuli, Castrén\n16 koiran vetämässä reessä. Kaupungissa viipyi hän vaan 3 päivää,\nniin raihnas ja heikoissa voimissa kuin olikin. Sen sijaan jatkoi hän\neteläänpäin Jenisseiskiin, välillä taas yhä tutkien Jenisei-ostjakkeja,\nasuen milloin missäkin, joskus teltassa, jossa lämpömittari aamuisin\nsäännöllisesti osotti 5-7 pakkasastetta. Tämä asunto oli hänen\nsanojensa mukaan vielä kurjempi kuin se, missä hän oli asunut\nTolstoi-Nosissa. \"Olisipa edes kahvitippa jäätyneitten jäsentensä\nlämmittämiseksi, mutta -- pro dolor! -- matkallani varastettiin minulta\nkoko kahvi- ja sokeri- y.m. varastoni.\"\n\nMaaliskuun lopulla v. 1847 oli Castrén vihdoin Jenisseiskissä, vaikka\nhän hengitti \"huononpuoleisesti\", kuten hän kirjoitti. Täältä aikoi hän\nlähteä aroille, Jeniseijoen latvoille, lukemattomain entisten kansain\nasuinsijoille, muistojen maahan, ilmastollisesti ja luonnoltaankin\nkauniiseen seutuun, n.s. \"Siperian Italiaan\" Atshinskin ja Minussinskin\npiiriin. Täynnä riemua kirjoitti hän Suomeen Rabbelle: \"Nyt lähden\nrientävää vauhtia Minusinskiin, ihaniin laaksoihin, valtaville\nvuorille, kuohuville joille, lukemattomien kansojen temmellyskentälle,\nkansojen, jotka ovat piirtäneet puumerkkinsä jyrkkiin kallioihin ja\njotka ovat pystyttäneet hautakumpuja, korkeita kuin tornit. Mitenkä\nsiellä tulenkaan säälimään sinua. joka oleksit viluisessa Helsingissä,\nkun taas minä itse istun seetripuun varjossa tai vilvoittelen\nruumistani Abakanin aalloissa!\"\n\nTodellakin on se seutu, jonne Castrén nyt lähti, aivan tulvillaan\nentisyyden muistoja, häviäviä, sukupuuttoon kuolleita tai kuolevia\nkansansirpaleita, kalliomaalauksia tai -kirjoituksia, kirjokiviä,\näärettömiä määriä hautakumpuja. Summaton ja hämmästyttävä on sieltä\nkerätty muinaiskalusto, kirjava, komea ja ihmeellinen. Sen haudat,\njotka silmänkantamattomiin kohoavat milt'ei ainoina epätasaisuuksina\nyhtätasaisesta arosta, ovat muistoja merkillisen, hävinneen\nkultuurin tai sanokaamme kultuurien, sillä nuo muistomerkit ovat\nhyvin monelta ajalta ja eri kansallisuuksien jätteitä. Suureksi\nosaksi on kiitettävä Castrénin harrastusta ja tutkimuksia siitä,\nettä noissa haudoissa erotetaan ainakin 2 eri ryhmää: arohaudat,\njotka kalustosta päättäen ovat pronssikautiset ja jotka ovat\nnelikulmaiset, pystyn kiviaidan rajoittamat, keskellä aroja, tarinan\nmukaan tshuudien hautoja, ja myöhemmät, rautakautiset kummut ja\nkiviroukkiot, jotka ainakin osaksi ovat kirgisikansan peruja. Castrén\nsuoritti tutkimuksia parissakymmenessä haudassa, ja eräs myöhempi\nvenäläinen muinaistutkija antaa hänestä muinaistutkijana sen\nkauniin tunnustuksen, että hän on ensimäinen tieteellinen tutkija\nSiperiassa ja ett'ei kenkään samalla huolella kuin hän ollut sikäläisiä\nmuinaisjäännöksiä tutkinut ja tarkastanut. Haudoista löysi Castrén\ntavallisesti useita luurankoja. Pääpuolella oli saviastioita ja\nruumiiden mukana pieniä esineitä, mitkä Castrén kaikki lähetti Venäjän\nTiedeakatemialle.\n\nNoiden hämmästyttävien hautojen levenemisalue on Obin lähdejoen Ijusin\nlatvus ja Jenisein yläjuoksun lisäjokien ympäristö, nimenomaan Uibatin,\nAbakanin, Askysin, osaksi itäisen Tubajoenkin laaksot. Samoilla\nseuduilla on noita kummallisia kalliokuvia ja -kirjoituksia, joista\nCastrén niinikään teki jäljennöksiä ja lähetti Pietariin.\n\nNäille ikävöimilleen aroille päästäkseen Castrén oli ajanut aika\nvauhtia Jenisseiskista Atshinskiin ja risteillyt sitte seutua pitkin\nja poikki. \"Kun kalasoppa yhdessä talonpoikaiskylässä alkoi inhoittaa,\nmatkustin minä toiseen koetellakseni sen vesivelliä\", kuten hän\nRabbelle kirjoitti. Pääkortterinaan piti hän vähäpätöistä Minusinskin\nkaupunkia, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi museostaan.\nPaikkakunnan asujamisto oli etupäässä tatareja tai tatarilaistuneita\nalkuasukkaita, samojedejä ja ostjakkeja. Siellä olivat Jenisein\nlänsipuolella kisiltsit, katshintsit, sagaitsit ja koibalit, joista\nviimemainitut olivat hyvillään, kun heidän kieltään tutkittiin,\nsillä olihan se todistus siitä, että tsaari eli valkea khaani piti\nheitä suuremmassa arvossa kuin muita tatareja! Castrénia yleensä\nkohdeltiin hyvin hyvästi ja usein sai hän ilmaisen asunnon tässä\ntavattoman kalliissa seudussa. Hän sai olla mukana tatarien häissä\nja hautajaisissa ja muuan tatarilainen miljoonanomistaja, jolla m.m.\noli n. 6,000 hevosta, tahtoi käyttää häntä asiamiehenään hallituksen\nluona. Castrénin matkakertomus on täynnään viehättäviä kuvauksia\nnoiden tatarien elämästä, muistoista ja vaiheista.\n\nKierreltyään Jenisein itärannalla Tuba- ja Amyljokien tatarilaisen\nja venäläisen asujamiston keskellä ihastuttavassa vuoriseudussa\npäätti Castrén pistäytyä Kiinan puolella rajaa Sajanin vuorten\ntoisella puolella, saadakseen jonkinlaisen käsityksen siellä olevain\nsojoottien kielestä ja kansallisuudesta. Kun hänen \"venäläisenä\nvirkamiehenä\" ei ollut hyvä esiintyä \"Taivaan valtakunnassa\", pukeutui\nhän tavalliseen kameelinkarvoista tehtyyn kirgisiläiseen kauhtanaan,\nhevosen jouhista tehtyyn huntuun ja pyöreään leveälieriseen\ntatarilaiseen hattuun ja lähti kullankaivajana kaikellaisten ihmisten\nkanssa kiipeämään hevosen selässä vuorten yli. Se oli hauska ja\njännittävä, mutta samalla vaarallinen matka, sillä tienä oli kapea\npolku, joten kaikkien oli ratsastettava peräkkäin veteläliejuista tietä\npitkin, jonka molemmin puolin kasvavat puut usein kolhivat ja olivat\nruhjoa ratsastajan sääret ja hartiat ja päänkin. Yövyttiin taivasalle\nsyöden, juoden ja lauluja laulaen, satoipa rankasti tai heloittipa\nheleä valo. Myöhemmin tuli taival aivan tiettömäksi, ja kerran eksyi\nCastrén niin, että vain hevosensa vaisto hänet jälleen saattoi toverien\nluo. Kumminkin saapui hän vuorten yli parin kasakan seurassa, ja palasi\nparin päivän kuluttua takaisin \"kiinalaisesta taivaasta\" tehtävänsä\nsuoritettuaan. Hän oli saanut todettua, että ainakin osa sojooteista\noli tatarilaistuneita samojedeja.\n\nPalattuaan Minusinskiin alkoi Castrén vähitellen suunnata kulkuansa\nIrkutskia kohden pysähtyen aluksi Kanskin piiriin Krasnojarskista\nitään. Hän tutki siellä kamasintseja ja karagasseja, kahta\nkansallisuusryhmää, joista jälkimmäiset olivat tatareja, edelliset\ntaas puhuivat osaksi samojedia, osaksi venäjää, osaksi kottin\nkieltä. Viimemainittua kieltä, joka oli Jenisei-ostjakin sukua,\noli jo pidetty ammoin sukupuuttoon kuolleena. Castrén tapasi 4 tai\noikeastaan 6 vanhusta, jotka vielä osasivat tätä kieltä, niin että hän\ntuli todella viimeisessä hetkessä tehdäkseen sanaluettelon tästä\nmieltäkiinnittävästä kielestä ja kerätäkseen aineksia sen kielioppiin.\nTämän tärkeän työn vuoksi asui hän kolmisen kuukautta huonossa\ntatarilaistuvassa, syöden aamuksi, päivälliseksi ja illalliseksi\nperunoita ja vuohenlihaa!\n\nSaatuaan, selville että kottit ja koibalin, karagassin ja sojootien\nentiset samojedilais- ja ostjakkilaisheimot olivat tatarilaistuneet,\nkatsoi Castrén velvollisuudekseen perehtyä vielä burjattien\nmongolilaiseen kieleen, saadakseen selkoa, missä määrin se\nvälillisesti tai välittömästi oli vaikuttanut hänen tutkimiinsa\nkieliin. Burjattia kansankielenä ei milloinkaan oltu tutkittu, joten\nCastrén sai taas tehdä työtä aivan uutten uhkain.\n\nKaikessa tässä kului vuosi 1847 loppuun, ja samassa sairastui\nCastrén taas ankarasti, liikuttuaan ulkona yötä päivää kireässä\ntalvipakkasessa. Hän oli jo aijemminkin tuntenut usein tuskia,\nmutta nyt oli hänen heittäydyttävä vuoteelle, kelvottoman välskärin\nhoitoon, joka tahtoi parantaa häntä piimällä ja happamilla\nsotilaslimpuilla. Niinpä kirjoittikin hän ystävälleen Rabbelle, että\ntämän kirjeet luultavasti saisivat odottaa häntä tuomiopäivään, \"ellei\nsitä ennen saada järjestettyä postinkulkua taivaaseen\".\n\nToipuipa Castrén sentään tuostakin taudista, sillä yksi on surma miehen\nsurma! Hän lähti Irkutskiin, jonka ympäristöllä hän tutki erästä\nsojoottiheimoa ja koetti Irkutskin kaupungissa parantaa sairauttaan,\nyskää, kurkunpolttoa ja pakotusta. Saatuaan pyyntönsä mukaan\nTiedeakatemialta määrärahan vielä puolivuotista Siperiassa oleskelua\nvarten, sillä alkuperäinen määräaika, 3 vuotta, oli nyt umpeen kulunut,\nlähti hän talvisydännä Irkutskista jylhärantaisen jäätyneen Baikalin\nyli Selengaan ja sieltä Kiinan rajan yli Kiahtaan ja vihdoin itään\nNertshinskin kaupunkiin. Näillä matkoilla tutki hän burjattien\nja tunguusien kieliä, suoritti muinaistieteellisiä kaivauksia,\nperehtyi Buddhan oppiin ja hänen pappeihinsa sekä keräsi kaikellaista\nkansantieteellistä ainesta. Nertshinskissä vihdoin oli hän matkansa\npäättävä ja nyt oli alkava paluu kotimaahan kesäkuussa 1848. Suomeen\noli matkaa 10,000 virstaa.\n\nJo olikin Castrénin aika ajatella kotiutumista, sillä Nertshinskissä\nhän oli uudelleen sairastunut ja tauti uhkasi tulla niin kovaksi,\nettä kysymys näytti vain olevan, ehtisikö hän kotimaahan kuollakseen.\nHänet oli eräässä kurjassa kasakkakylässä yllättänyt vilutauti, joka\nhirveästi ahdisti häntä, milloin joka päivä, milloin joka toinen.\nKohtausten aikana hänen oli pakko maata yhdessä kohden, olipa sitte\nvaikka taivasalla. Kohtausten väliaikana jatkoi hän matkaansa\npäästäkseen edes apteekin ja lääkärien ulettuville. Ennenpitkää\nsairastui hän vielä punatautiin ja alkavaan keripukkiin. Melkein\ntunnotonna saapui hän Baikalin etelärannalle, josta hän myrskyisenä\nyönä pääsi laivalla järven yli ja sitte loput 60 virstaa maamatkaa\nhuonoilla rattailla Irkutskiin, minne hän saapui hirveitä tuskia\nkärsien. Hänen ainoa lohdutuksensa oli tieto, että joka askel, minkä\nhän tämän jälkeen otti, oli askel Suomea kohti, ja hän toivoi vaan\nehtivänsä Suomeen kuolemaan, sillä \"toivon, että itse kuoleman sydän\nsiellä on lempeämpi, kuin jaloimmankaan miehen Siperian maassa\".\n\nIrkutskista tahtoi Castrén kuitenkin kaikesta huolimatta lähteä\nliikkeelle niin pian kuin hänen terveytensä suinkin sallisi\nehtiäkseen Omskiin, missä elämä oli halvempaa ja missä hän saisi\ntilaisuuden jatkaa tutkimuksiaan. Vaikkakin tietäen, että rattailla\nkulkeminen Siperian teillä olisi hänen heikolle rinnalleen hyvin\nturmiollista, lähti hän siis Irkutskista muutaman viikon kuluttua,\nlähimpänä päämääränä Krasnojarsk. Tämä matka oli tulla hänen\nviimeisekseen. Itse kirjoittaa hän siitä kirjeessä akatemikko\nSjögrenille:\n\n\"Matkallani Irkutskista Krasnojarskiin saavuin eräänä myöhäisenä\nelokuun iltana Balain kylään Kanskin piirissä, n. 80 virstaa\nKrasnojarskista. Päätin yöpyä kylään, en oikeastaan levon tarpeesta,\nvaan koska odotin vilutaudin kohtausta, joka Irkutskista lähdettyäni\nyhä on minua joka toinen päivä vaivannut. Vastoin luuloani ei\ntaudin puuskaa nyt tullutkaan, ja minä paneuduin ilomielin levolle\ntoivoen seuraavana päivänä pääseväni Krasnojarskiin. Estääkseni\nvilutaudin puhkeamista yöllä otin ennen nukkumistani erään kuuluisan\nirkutskilaisen lääkärin minulle määräämää lääkettä. Vaikkakin\nlääkettä sanottiin aivan viattomaksi, olin huomannut sen aiheuttavan\nminussa rykimistä ja pistoksia rinnassani sekä sen vuoksi lakannut\nlääkettä käyttämästä, kunnes Balaissa taas johtui mieleeni käyttää\nsitä viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin sain nytkin hirmuisen\nyskäkohtauksen, jota tällä kertaa seurasi verensylky, niin voimakas,\nettä sekä itse että läsnäolijat luulimme viimeisen hetkeni tulleen.\nTietäen, että tällaisissa tapauksissa suonen isku on välttämätöntä,\nkoetin viimeisin voimin saada jonkun suoneni avatuksi, mutta kohta\nhuomasin verensylyn tästä yhä yltyvän. Uskoin sen vuoksi kohtaloni\nHerran huomaan, mutta minun tietämättäni lähetti kylän vanhin sanan\ntilastani Krasnojarskiin, pyytäen kuvernööriltä pikaista lääkärinapua.\n\n\"Yön kuluessa verensylky uusiintui yhtä voimakkaana. Sen jälkeen\nvaivuin sikeään uneen, jota kesti lähes 20 tuntia ja olisi kestänyt\nenempikin luultavasti, elleivät muutamat piirikunnan oikeuspalvelijat\nolisi minua herättäneet. Heitä oli viisi miestä ja heidän puhemiehenään\noleva kirjuri luki piiripäällikön valtuuden noille viidelle miehelle\nkirjoittamaan luettelon omaisuudestani ja leikkaamaan kuolleen\nruumiini. Paremmin muistaakseni sisällön luettiin valtuus minulle\nkolmasti, ja sinä aikana lähetit hyvin halukkaasti tarkastelivat\nkelloani ja muita irtaimia kapineitani. Kun kirjurin ääni vihdoin oli\nvaiennut, puuttuivat oikeudenpalvelijat puheeseen, sanoen aikovansa\npaikalla ryhtyä omaisuuteni luettelemiseen. Ruumiin leikkaus\ntahdottiin luonnollisesti jättää siksi, kunnes olisin kuollut, mutta\nellei kuolema tulisi vuorokauden kuluessa, tahtoivat oikeudenpalvelijat\npalata päämiehensä luo, ja antaa kuolleen ruumiini käsittelyn kylän\nvanhimman tehtäväksi. Minä arvelin, että sama mies voisi huolehtia\nmuustakin omaisuudestani, mutta oikeudenpalvelijat tahtoivat itse\nhuolehtia tuosta mielestään edullisemmasta tehtävästä.\n\n\"Tästä keskustellessamme saapui toinen lähetystö, jonka luultavasti\noli lähettänyt arvoisa kirkkoneuvosto, kumminkin ilman valtuutusta.\nLähetystön puhetta johti muuan vanhus, joka suurella kaunopuheisuudella\nesitteli ihmisen kuolevaisuutta ja kaiken katoovaisuutta. Tämä\nmies koetti koettamasta päästyään taivuttaa minua kutsumaan pappia\nripittämään itseäni. Hän ohimennen antoi minun ymmärtää, että kuoleva\nsellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti muistaa kirkkoa ja sen\npalvelijoita lehmillä ja muilla hyvyyksillä.\n\n\"Tämä puhuja oli tuskin puhettaan lopettanut, kun ulkoa kuului\naisakellon ääni ja korirattaitten kolina, mikä lakkasi minun porttini\nulkopuolella. Samassa astui huoneeseeni kolme miestä, joista\nensimmäinen esittihe lääkäriksi, toinen haavuriksi ja kolmas\nvirkaatekeväksi kruununvoudiksi. Virkainnoissaan oli Krasnojarskin\nkuvernööri käskenyt näiden herrojen lähtemään Balaihin minusta\nhuolehtimaan. Lääkäri, joka tällaisessa tapauksessa oli kaikki\nkaikessa, isketti heti suontani ja määräsi erilaisia lääkkeitä\nulkoisesti ja sisäisesti käytettäväksi, mutta hänkään ei voinut estää\nkolmatta verensyöksyä, joka kohtasi minut samana päivänä ja hetkenä\nkuin tavallinen vilutautikohtaus yleensä. Nyt iskettiin uudelleen\nsuonta, ja seuraus oli, että verensyöksy hetken kuluttua lakkasi.\"\n\nNyt kuletettiin Castrén kahdessa vuorokaudessa Krasnojarskiin,\njossa hän 14:ssä vuorokaudessa oli voittanut kuoleman vaaran.\nRohkeampana kirjoittaa hän Rabbelle, antaessaan tälle kaiken varalta\nviimeisen tahtonsa tiettäväksi ja määräten kuoleman sattuessa\nomaisuutensa käytettäväksi samojeditutkimusten jatkamiseksi, m.m.:\n\"Krasnojarskissa väittävät, että minä juon ja että tautini johtuu\njuopottelusta, mutta sinä tiedät, että tämä on panettelua. Niinä 4-5\nvuonna, jotka olen Siperiassa ollut, olen korkeintaan juonut muutaman\nlasin viiniä, enkä maistanut koskaan muita väkeviä. Vaikka en olekaan\nMowitz, voi siis minustakin sanoa: -- -- keuhkotautisi vie sinut\nhautaan.\" (Viittaus ruotsalaisen runoilijan C.M. Bellmanin tunnettuihin\nsanoihin: \"Mowitz, din lungsot den för dig i graven\".)\n\nTalvikelillä joulukuun alussa voi Castrén jättää Krasnojarskin ja\nlähteä pikakyydillä länteen. Kahdessatoista päivässä ajoi hän 1,000\nvirstaa Omskiin, jossa viipyi muutamia tunteja ja kirjoitti Rabbelle\nterveydestään m.m., että hänen vasemmassa keuhkossaan \"polttaa,\nsurisee ja pärisee\", joten hän matkusti valmiina veren iskoksiin,\nvaikkakin lähin matka, n. 1,000 virstaa autioita aroja, tuntui\nkauhistavalta. Matka kuitenkin päättyi elämään, ja Castrén saapui\nSlatoustin kautta, vaikka arveluttavan huonossa tilassa, vuoden\nviimeisenä päivänä Ufaan ja jatkoi matkaansa, uskaltamatta raivoavan\nkoleran takia pysähtyä pitemmäksi aikaa minnekään. 25 p. tammikuuta\n1849 saapui hän viimein Pietariin muiden ja ehkä enimmin omaksi\nihmeekseen.\n\nPietarissa hänen terveytensä alkoi parata, ja viipyi hän siellä\nmuutaman viikon. Helmikuun lopulla hän vihdoin ystäväin ja kansalaisten\niloksi ja ihastukseksi saapui Helsinkiin, josta hän oli ollut poissa\nneljä pitkää vuotta. Ystävät järjestivät hänelle lämpöisän\ntervetuliaisjuhlan akateemisten juhliemme muistorikkaassa\nKaisaniemessä, jossa toverien puolesta puhui maan paras kaunopuhuja\nja Castrénin personallinen ystävä Fredrik Cygnaeus.\n\n\n\n\nElämän viime vuodet. Kuolema.\n\n\nCastrén oli uudelleen kotimaassa. Pitkän pitkät tutkimusmatkat olivat\nlopussa jos kohta terveyden kustannuksella. Mutta velvollisuus itseä,\nisänmaata ja tiedettä kohtaan oli täytetty ja nyt oli vaan jälellä\nkerättyjen ainesten muokkaaminen ja kelvolliseksi tekeminen.\n\nKun Castrén joutui lääkärien hoitoon, niin hänen tilansa heti parani,\nmutta kohta voitiin myös todeta, että hän sairasti vaarallista\ntuberkkelitautia. Se oli ehkä alkuaan perinnöllinenkin, mutta oli\npäässyt varsinaisesti kehittymään sillä sanomattoman rasittavalla\nmatkalla, jonka hän v. 1843 oli tehnyt Kolwasta Obdorskiin. Joksikin\naikaa paranneena oli tauti alkanut hävitystyönsä uudelleen Jenisein\nmatkalla, kuluttaen milloin rintaa milloin vatsaonteloa ja sen\nelimiä. Vielä saatiin kuitenkin lopullinen tuho toistaiseksi lykätyksi,\nmistä on kiitettävä paitsi pietarilaisia lääkäreitä, sitä harrasta\nja huolellista hoitoa, jota Castrénille hänen Helsinkiin palattuaan\nantoivat hänen entinen oppilaansa, lääketieteen tohtori K.F. v.\nWillebrand ja professori E.A. Ingman. Hoidon tulokset näyttäytyivät\naluksi erinomaisilta, vaikka Ingman kohta oli selvillä, ettei mikään\nmaallinen mahti voinut estää kuolemaa läheisessä tulevaisuudessa.\n\nMiten onnelliselta ja terveeltä Castrén levättyään suunnattomista\nponnistuksistaan tähän aikaan näytti, siitä on Snellman antanut meille\nkuvauksen. Hän näki Castrénin kesällä 1849 yksitoista vuotisen\nväliajan jälkeen. \"Castrén oli miehuutensa täydessä voimassa, hänen\nterveytensä oli vakiintunut. Solakka nuorukaisvartalo oli voimistunut\nja vain tuskin huomattava kumaruus todisti, että rintakehä oli\nenemmän sisään painunut, kuin täysin terveillä ihmisillä. Koko hänen\nesiintymisensä todisti sitä hiljaista tyytyväisyyttä, jota hän tunsi,\njouduttuaan kestämiensä myrskyjen jälkeen levon satamaan. Runsas\nainehisto pitkänkin elämän ajaksi tieteellistä työskentelyä varten\nja ainakin toistaiseksi vapaus toimeentulon huolista tekivät, että\nhän voi iloisena katsella tulevaisuutta, ja hänen huulillaan leikki\nmelkein aina hymy. Katse oli eloisa, samaten harrastus ihanteihin, ja\najatuksenjuoksu ja esitystapa vilkas. Hän kertoi kernaasti ja hyvin ja\nlausui mielipiteensä puheena olevista asioista, mutta ei kernaasti\nryhtynyt väittelyihin.\"\n\nSnellman esityksessään sanoo Castrénin olleen ainakin toistaiseksi\nvapaan elatushuolista. Ansio siitä ei kuitenkaan ollut isänmaan.\nMitään virkaa ja täyden toimeentulon mahdollisuutta ei Suomi\nvoinut mainiolle pojalleen tarjota. Kehotettiinpa häntä hakemaan\nlehtorinpaikkaa Porvoossa ja kirkkoherranpaikkaa, mutta Castrén\nsanoi mieluummin elävänsä kylmässä yliskamarissa kuin uhraavansa\ntieteensä kolmestakymmenestä hopeapenningistä. Mutta silloin Venäjän\nTiedeakatemia auliisti ja suuremmoisesti otti hänet apujäsenekseen 3\nvuodeksi, antaen hänelle 600 ruplaa vuodessa ja oikeuttaen hänet sinä\naikana asumaan missä tahansa, jotta hän voisi ryhtyä tieteellisten\nkeräystensä muokkaamiseen. Ansio tästä huomaavaisuudesta tulee\nsuureksi osaksi Sjögrenille, ja hänen kauttaan sai Suomikin\nsiis jotain tehdä suurimmalle tiedemiehelleen. Mutta katoamattoman\nkiitollisuutemme ansaitsee silti Venäjän Tiedeakatemia, ja meidän\non se avoimesti tunnustettava. Tarjottiinpa vielä Castrénille\nvakinaisenkin akatemikon paikka, jolloin hän olisi elämänsä loppuun\nsaanut nauttia säännöllisiä tuloja ja voinut täysin riippumattomana\nelää vaan tieteelleen. Mutta tointa olisi seurannut velvollisuus asua\nPietarissa, ja siihen ei Castrén tahtonut suostua. Sama valtava\nrakkaus omaan maahan, joka kaikesta syrjäytyksestä huolimatta jaksoi\npitää Snellmanin Pohjanlahden tällä puolella, 'pakotti Castréninkin\nvaikuttamaan syntymämaassa. Tuo hänen kieltäytymisensä kunniavirasta\nPietarissa juuri todistaakin, että mitenkä voimakas hänen rakkautensa\ntieteeseen olikaan, se kuitenkaan ei ollut hänen suurin rakkautensa.\nSuomenhan vuoksi hän oli toiminut, sen syrjäisen kansan ja sen\nkaukaisten, halveksittujen ja unohdettujen sukukansojen kunniaksi ja\nvoimistuttamiseksi, ja kumminkin, lisättäköön se uudelleen,\nvailla poliittisia tarkotuksia vain kansallistunnon ja kultuurin\nlujittamiseksi.\n\nCastrén tahtoi hienotunteisuudesta Venäjän Tiedeakatemiaa ja\nsuosijaansa Sjögreniä kohtaan pian saada jotain käsistään, todisteeksi\nahkeruudestaan ja töistään. Hän senvuoksi valmisti painokuntoon\nostjakkilaisen kieliopin ja sanaluettelon, joka ilmestyi v. 1849, ja\neräitä pienempiä kirjoitelmia. Mutta innokkaimmin kävi hän kuitenkin\nkäsiksi samojedilaisaineksiinsa, sillä samojedeja oli hän kauimmin\nja perinpohjaisimmin tutkinut ja sen kielioppinsa tahtoi hän saada\nparhaimmaksi, mitä hän voi, tahtoi tehdä sen elämänsä päätyöksi.\nVaikkakaan hänellä ei ollut mitään virallista velvollisuutta, olisi\nhän tahtonut niiden kolmen vuoden kuluessa, jolloin hän oli Venäjän\nTiedeakatemian palveluksessa, saada tämän kypsimmän työnsä valmiiksi.\nNiin ei kuitenkaan käynyt. 63 arkkia oli käsikirjoitusta valmiina\nsilloin, kuin kynä ainiaaksi kirposi tutkijan kädestä.\n\nSe että Castrén ei ehtinyt lopettaa tätä työtään, riippui siitä,\nettä näinä vuosina oli hänelle tullut useita uusia velvollisuuksia ja\nhänen elämänsä puitteet olivat saaneet uuden muodon. Maaliskuun 14\np. 1851 oli hän saanut valtakirjan vastaperustettuun suomenkielen ja\nkirjallisuuden professorinvirkaan ja sitä varten oli hänen ollut pakko\njulaista väitöskirja ja sen jälkeen pitää säännölliset yliopistolliset\nluennot ja ottaa osaa paljotöisiin konsistorinistuntoihin.\n\nSuomenkielen professorinviran perustaminen oli merkkitapaus\nmaan historiassa. Yliopistossa oli kyllä v:sta 1826 alkaen ollut\nlehtorinvirka suomenkielessä, mutta mitään tieteellistä oppituolia ei\nsiinä ollut. Se kyllä ei ollut niin oudoksuttavaa, sillä samallainen\noli kansalliskielen laita ollut Europan muissakin maissa milt'ei\nsamoihin aikoihin asti. Mutta sittekin! Kymmenkunta vuotta aikaisemmin\ntuskin kukaan meillä olisi kuvitellutkaan tällaista mahdolliseksi.\nV. 1843 oli kyllä konsistorissa prof. Ilmoni tehnyt ehdotuksen\nsuomenkielen ylimääräisen professorinviran perustamiseksi, mutta\nasia ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Rabbe kirjoitti usein\nCastrénille Siperiaan tästä virasta, jota hän toivoi Castrénille,\nmutta näihin aikoihin oli koko suomenkielen harrastusta ruvettu\nkatsomaan uudelta kannalta, sitä pidettiin kansanyllytyksenä, ja\nkun kuuluisan vapaustaistelujen vuoden 1848 jälkeen taantumus\nkaikkialla nosti päätään, annettiin meidänkin maassa tuo surullinen\nsäädös suomenkielestä, että sillä saisi painaa vain uskonnollista\nja taloudellista laatua olevia kirjoituksia. Tunnettua on, että\ntarkotus oli näin estää \"vaarallisten\" aatteiden tunkeutuminen\nkansan keskuuteen, ja että asetusta semmoisenaan ei tähdätty\nsuomenhieltä vastaan. Mutta kumminkin mahtoi tuntua oudolta, kun tuli\ntunnetuksi, että juuri tähän aikaan perustettiin professorinvirka\nsamaisessa kielessä. Totta kyllä, että virasta ei tehty tavallista\nvirkaa, johon annetaan valtakirja, suomenkielen professorille annettiin\nainoastaan virkavahvistus, jotta voitaisiin, jos tarpeellista\nolisi, virka lakkauttaa ja erottaa sen haltija, jos hän käyttäytyisi\nvahingollisesti, mutta yhtäkaikki muodostui itse virka vakinaiseksi\nja säännölliseksi yliopistonopettajaviraksi. -- Castrénin kuuluisa\ntieteellinen toiminta tietysti suurimmassa määrin vaikutti tähän\nonnelliseen ratkaisuun, ja niin oli meidän maalla onni palkita poikansa\nuhrautuvaisuus ja yliopistolla kunnia kiinnittää nerokkain tiedemies\npalvelukseensa. Professorinviran hakijana oli ollut myös suomenkielen\nlehtori C.A. Gottlund, mutta useista syistä katsottiin päteväksi\nvain Castrén, \"joka ei ainoastaan tavallisilla yliopiston asetusten\nmääräämillä opinnäytteillä, vaan myös useammilla julkaisemillaan\nteoksilla, joilla oli suuri tieteellinen arvo, oli erinomaisella\ntavalla osoittanut pätevyytensä puheenalaiseen professuuriin.\"\n\nItse nimitys muodostui harvinaisen juhlalliseksi, sillä yliopiston\nkansleri, perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, joka oli\nsaapunut Helsinkiin, läsnäolevien yliopiston opettajain ja oppilasten\njoukosta \"kutsutti erityisesti esiin suomen ja muinaispohjoismaisten\nkielten dosentin, tohtori M.A. Castrénin, ja suvaitsi hänelle\narmossa antaa Hänen Keisarillisen Korkeutensa samana päivänä\n(14/3 1851) allekirjoittaman virkavahvistuskirjan olla professorina\nsuomenkielessä tässä yliopistossa\".\n\nProfessorinviran saamista varten oli Castrén julaissut latinaisen\nväitöskirjan, \"Altailaisten kielten suffikseista\", joka oli ensimmäinen\ntieteellinen teos, millä koetettiin todistaa kielten omalla\navulla altailaisten, suomalais-ugrilaisten ja samojedilaiskielten\nsukulaisuutta, ydinkohtaa Castrénin tieteellisestä työssä, josta\npuhumme kohta tuonnempana. Tätä ainetta ei Castrén kuitenkaan voinut\nkäyttää luennoissaan, ja sen vuoksi oli hänen niitä varten\nvalmistettava eri sarjat. Sellaisia piti hän yhden keväällä 1851\ntoukokuussa, toisen seuraavana syyslukukautena. Kolmatta lukukautta\nei hänen enää ollut sallittu terveenä elää. Ensimmäinen luentokurssi\nkäsitti altailaisten kansojen etnologiaa, toinen suomalaista\nmytologiaa. Edellinen käsittelee tunguuseja, mongoleja, turkkilaisia,\nsamojedeja, jenisei-ostjakkeja, ostjakkeja, voguleja, unkarilaisia,\ntsheremissejä, mordvalaisia, permalaisia, syrjäänejä, votjakkeja\nja Itämeren suomalaisia. Jälkimmäinen käsittelee niin ikään suomen\nheimokansoja, ja siinäpä Castrénin suuri merkitys tällä alalla\nonkin, että hän laajensi suomalaisen jumalaisopillisen tutkimuksen\nsuomalais-ugrilaiseksi, antaen sille siten oikean pohjan, jos kohta\nmonet Castrénin mielipiteistä tällä alalla eivät enää pidäkään\npaikkaansa.\n\nCastrénin luentoja, jotka hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin\npainosta, lukee vieläkin lämmöllä ja myötätunnolla. Minkä vaikutuksen\nne tekivät hänen kuulijoihinsa ylioppilaisiin, siitä kirjoittaa\nhänen ystävänsä C.G. Borg Pohjalaisen osakunnan \"Joukahaisessa\":\n\"Elähyttävästi hän vaikutti koko ylioppilasnuorisoon sillä lämpimällä\nharrastuksella, jota hän osotti kaikkeen nuorelle mielelle kalliiseen\nja pyhään. Hänen suojaamanaan ja kehottamanaan vähemmänkin kyvykäs\ntunsi itsensä voimakkaaksi kantamaan kortensa isänmaan alttarille, ja\nylioppilaalle teki hyvää nähdä, miten Castrénin jalo henkilöllisyys\nja suuret tieteelliset ansiot voivat herättää arvonantoa hänen\najamaansa asiaa kohtaan niissäkin, jotka olivat tottuneet katsomaan\nsitä epäsuopein silmin, ja jotka jäätävällä kylmyydellä olivat\nhalveksuen katselleet jokaista isänmaallista yritystä.\"\n\nNiin lyhytaikainen kuin Castrénin yliopistollinen toiminta olikin,\njätti se syvät jäljet ylioppilaisiin ja heidän henkiseen toimintaansa\nvastaisuudessa. Hänen luennoissaan ei ollut elähyttävänä voimana\nvain tieteellisyys, vaan myös miehuullinen isänmaallinen henki,\nkuten kuvastuu jo niistä otteista, joita ylempänä olemme esittäneet,\nKalevalaa ja Suomen kielioppia koskevista jaksoista.\n\nMainitsin Kalevalan. Tämä Castrénin henkinen herättäjä oli hänen\nharrastustensa ja toimiensa esineenä 1850:kin vaiheessa. Olihan v.\n1849 ilmestynyt Kalevalan toinen, uudistettu laitos, josta Castrén\nkirjoitti laajan selostuksen ulkomaalaisille, ja hänen välityksellään\ntunnollinen ja lämminsydäminen akatemikko Schiefner Pietarissa kohta\nryhtyi Kalevalaa saksaksi toimittamaan, sama Schiefner, joka sittemmin\nsellaisella uutteruudella ja uhraavaisuudella otti toimittaakseen\nCastrénin käsikirjoitukset ja muistiinpanot painokuntoon hänen\nkuolemansa jälkeen. Syksyllä 1851 luennoi Castrén myöskin Kalevalasta,\nja luentojensa myöhemmin painetussa johdannossa sanoo hän m.m., että\nviimeisten kymmenen vuoden kuluessa hänen mielipiteensä monessa kohden\nolivat muuttuneet ja moni seikka, mikä aikaisemmin oli herättänyt\ninnostusta, oli nyt vierasta ja vähäpätöistä. \"Mutta näissä ajatusten,\nmielipiteiden, aikomusten ja harrastusten vaihteluissa on jotakin\nkuitenkin jäänyt muuttumattoman yhdellaiseksi. Sellaista, jota aina\nolen rakastanut yhdellaisella lämmöllä ja innostuksella, on suomalainen\nmuinaisrunous ja etusijassa Kalevala.\"\n\nMutta Castrén ei kuitenkaan näinä vuosina ollut yksinomaan\ntieteellisissä toimissa, vaikkakin tiede hänelle epäilemättä oli ylin\nja vaikka hän mieluimmin käänsi keskustelun sille alalle. Myöskin kodin\nja yhteiskunnan elämään otti hän osaa.\n\nSanoin kodin. Castrénin kelpo ja hellä äiti, jota hän ei ollut\nnähnyt sitte v. 1839, oli kuollut v. 1848, ja Castrén oli saanut\nkuolemansanoman Siperiaan, jossa hän juuri oli huonona sairaana. Mutta\nkun tuo sanoma hänet saavutti, silloin: \"tuntui sydämen ympärillä\nlämpenevän, vilutautipuuska paikalla lakkasi, eikä sittemmin enää ole\nuusiintunut\", kuten hän Tshitasta kirjoitti Rabbelle heinäkuussa\nv. 1848.\n\nLapsuudenkodin hävittyä oli Castrén Helsingissä perustanut syksyllä\n1850 itselleen oman kodin. Hän oli valinnut puolisokseen 19 vuotiaan\nSofia Natalia Tengströmin, filosofian professorin J.J. Tengströmin ja\ntämän puolison, syntyisin af Tengström, tyttären, jota hän kirjeensä\nmukaan Sjögrenille puoli vuotta oli omakseen toivonut, ja sai nyt\nhellän ja rauhallisen kodin. [Häätilaisuuteen, joka oli riemukas ja\nonnellinen, oli Snellman sepittänyt humoristisen onnittelurunon \"ukko\nCastrénille, joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja ikävyyksien\nkeskellä oli kirjoittanut 14 kielioppia, ja joka nyt oli ehtinyt 15:een\nkielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhuttiin: rakkauden, ja\njolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensoria ja\nkateederia.\"]\n\n\"Puutteiden, vaivain, taistelun ja kamppailun perästä sai hän nyt\nrauhallisen elämän ja tyynen sataman ja saattoi nauttia hedelmiä\nväsymättömästä työstänsä. Nyt eli hän onnellisimpia päiviänsä.\nYstävyys ja rakkaus ojensivat hänelle kättä, maanmiesten ja\nulkomaalaisten kunnioitus seurasi häntä, köyhyys pakeni häntä\nensikerran hänen elämässään ja oppineen maineet tulivat hänen\nosakseen\", kuten jo mainittu C.G. Borg kirjoittaa.\n\nSeurapiiri, jossa Castrén tähän aikaan liikkui, oli verraten pieni.\nSiihen kuuluivat Tengströmin perheet, J.W. Snellman, E.A. Ingman,\nH. Kellgren, F. Collan ja jokunen muu, kuten Runeberg Helsingissä\nollessaan. R. oli m.m. ollut mukana Castrénin professorin\nväittäjäisillatsussa. Väliin esiintyi hän julkisemminkin, kuten\nv. 1849, jolloin hän n.s. kirjallisissa illanvietoissa Porthanin\npäivänä piti luentonsa \"Suomen suvun alkukodista\". Castrén oli pienessä\nseurassa mainio, satirinen, täynnä huumoria, suuremmassa, piirissä\noli hän vieras ja jäykempi, aristokraati, kuten Aug. Schauman sanoo\nmuistelmissaan.\n\nNiinä vuosina, jolloin Castrén oli ollut tutkimusmatkoillaan, oli\nkotona ja Europassa tapahtunut yhtä ja toista, joista hänen ystävänsä\nsäännöllisesti olivat kirjoittaneet, toht. Rabbe kahdesti kuukaudessa\nkoko ajan. Europassa kävivät levottomuusvuoden 1848 mainingit\nvielä korkealla. Suomessa oli Snellmanin taisteluhuuto herättänyt\nliikkeelle ystävät ja vastustajat, Se korkea innostus, joka oli\nsyttynyt 1830-luvulla, oli kyllä vielä voimassa: isänmaa ylinnä, mutta\nkeinoista oltiin eri mieltä. Me tiedämme edellisestä, että Castrén ei\nollut niihin nähden Snellmanin kannalla. Hän oli matkustellut kansojen\nkeskuudessa, jossa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa\nei ollut ajateltavissakaan, ja hän arvosteli jossain määrin oman\nmaan oloja samalla lailla. Hänen mielestään oli tehtävä hiljaista\nuutteraa työtä tulevaisuutta varten, eikä puhuttava, pauhattava ja\ninnostutettava, jotta henkilö, \"menetettyään innostuksensa kauneimmat\nkuvittelut, ei seisoisi alastomana kuin Aadam paratiisissa häveten,\ntietämättä, millä peittäisi alastomuutensa\". Erikoisesti suomen\nkieleen nähden hän pelkäsi, että \"ruotsin kielen ja ruotsinkielisen\nsivistyksen sortuminen aikana, jolloin suomi ei läheskään ollut\nniin kehittynyttä, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi, saisi\nseurauksekseen kolmannen kielen asettamisen hallitsevaan asemaan\".\nMutta isänmaan hyväksi oli toimittava, isänmaan ja suomen kielen, että\nse kerran voisi valloittaa sijansa \"komeana valtion kielenä\".\n\nCastrénin hehkuva henki oli kuitenkin jo aikansa vaikuttanut. Sen\nväsynyt kuori oli palamassa loppuun. Tammikuussa 1852 laskeutui hän\nvuoteelle, jolta ei enää noussut. Kolkko tuberkkelitauti oli uudella\nvoimalla kuluttamassa hänen ruumistaan. Häntä odotettiin Pietariin,\nmutta huolestuneet ystävät saivat tyytyä kirjeisiin, lopuksi hänen\nvaimonsa kirjoittamiin sanelun mukaan, kirjeisiin, joihin hän tuskin\noli jaksanut vapisevin käsin kirjoittaa nimensä alle. Ja kumminkin\ntoivoi hän vielä voivansa pelastua, kuten hän toivorikkaasti\nkirjoitti Sjögrenille Pietariin 2 p. maaliskuuta. Koko ajan teki hän\ntyötä, viimeistellen kuumeisesti samojedikielioppiaan, kirjoitellen\nsitä lopuksi lyijykynällä. Mutta sillä välin tuskat vain kovenivat.\nHirmuiset vatsanpoltot kalvoivat elimistöä.\n\nValkeni toukokuun seitsemäs. Kun hänen vuodettaan aamulla korjattiin,\nsanoi hän tietävänsä, että se nyt oli viimeinen kerta. Kello 1\npäivällä sumenivat silmät ja katosi puhekyky, ja kun kello osotti\npuoli neljää, sammui tutkijan heikkona tuikkiva elonkipinä. Kuolo\noli korjannut ihanimman saaliin ja Suomi menettänyt tunnetuimman ja\nyhden tunnollisimmista pojistaan. Ja vainaja, suomenkielen ensimäinen\nprofessori ja vertailevan ural-altailaisen kielitieteen perustaja,\nmies, joka hallitsi noin 40 mitä erilaisinta kieltä, oli vasta 38\nvuotias.\n\nSurren ja masennuksissa seisoivat isänmaanystävät toukokuun 12\np. Castrénin avatun haudan ääressä Helsingin luterilaisella\nkirkkomaalla. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa, jonne ylioppilaat\nkantoivat arkun. Paarien ääressä puhui F. Cygnaeus, ja ylioppilaslaulun\nkaiuttua vietiin ruumis lepopaikkaansa suuren, äänettömän kansajoukon\nseuraamana. Haudalla piti Snellman puheen, joka kuvaa sitä masennusta\nja toivottomuutta, joka oli mielet vallannut, ja ylioppilaat lauloivat\nZ. Topeliuksen ja A. Oksasen sepittämät kuolinlaulut. Jälkimmäinen oli\nsuomenkielinen ja sen loppusanat kuuluvat:\n\n    \"Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,\n    Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,\n    Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,\n    Ystävän uljaan.\n\n    Veljet, pois on johtaja meiltä mennyt,\n    Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,\n    Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,\n    Voittomme varma.\n\n    Hälle patsaan nostamme, kun lupaamme:\n    Miehuudella lempiä synnyinmaata,\n    Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,\n    Kuin teki Castrén.\"\n\nIhanammin ja runollisemmin tulkitsi Castrénin merkityksen romantikko\nTopelius, jonka herkkä muistoruno suomennettuna kuuluu:\n\n    Uinuos maassasi, siunattu miesi,\n    Valtava henki, mi suuntasit tiesi\n    Ääriltä jäämeren rantamaan\n    Suomelle satoa korjaamaan.\n\n    Suomi löys sukunsa kätketyn juuren,\n    Unhosta nousevan heimon suuren.\n    Kuolevain kielten äänteet toit\n    Säilyyn, -- ne polville uusille soit.\n\n    Kaaduit; pois sait sauvasi siirtää.\n    Suomesi surren ijäksi piirtää\n    Nimesi kallihin aarteekseen\n    Lehdille tarunsa selvinneen.\n\nJa kukapa olisi voimakkaampi kannustaja itsekkyyden ja velttouden\nhoukuttelevia ääniä vastaan kuin se, joka elämällään oli näyttänyt,\nettä on mahdollista noudattaa kehotusta:\n\n    Vakaasti kautta elonties\n    päin määrää astu, matkamies,\n    se mittaa, -- älä vaivojas,\n    äläkä vaarojasi\n\nMikä Castrénin suuri, pilviä tavoitteleva elämän sisältö ja\njohtolanka oli, sen on hänen ystävänsä Snellman hautapuheessaan\nselvästi ja suuripiirteisesti sanonut: \"Tieto Suomen suvun kielestä ja\nkohtaloista ei enää ollut hänen tutkimuksensa päämäärä, tämän tiedon\nesittäminen maailmalle ei enää hänen lopullisin tarkotuksensa. Hän\ntahtoi käyttää tuota tietoa välikappaleena, poistaakseen perityt\nväärät mielipiteet yleensä kielitieteessä ja historiassa. Hän ei niin\nmuodoin tahtonut ainoastaan antaa Suomen suvulle sen oikeaa asemaa\nkansojen suuressa perheessä, vaan myös ensi kerran antaa suomalaiselle\nnimelle itsenäisen sijan kansojen historiassa.\" Ja niinpä voi\nSnellman avoimen haudan ääressä sanoa, että Suomessa ei ollut ennen\nollut eikä silloin elävissäkään ollut ketään, jonka kuolema oli tai\nolisi ollut yhtäläinen tappio ja menetys kuin Castrénin. Ja todella\noli ehkä Snellman oikeassa, sillä Castrénin kuningasajatus oli rakkaus\nSuomen kansatieteelliseen elimistöön, sen rotuun, sen korottaminen\nkelpoiseksi _eo ipso_ kansojen ja ihmiskunnan sivistystyössä. Ennen\nhäntä ei kukaan ollut tuollaista sytyttävää ajatusta ajatellut,\nharva rohkealla itsetietoisuudella hänen kuolemansa jälkeenkään.\nSillä \"epätoivoon joutumisen taidon osaa kyllä suomalainen\", ja\nhiipivä epäily kysyy: oliko Castrénin kuningasaate vain haave, onko\nsuomalais-ugrilaisuus semmoisenaan pystyvä itsenäiseen luomistyöhön?\n\nCastrénin haudalle pystytettiin yleisellä rahainkeräyksellä\nmuistomerkki, joka paljastettiin 20 p. toukokuuta 1858. Kuva siitä on\ntähän jäljennetty. Sen etusivulla on kullatuin kirjaimin M.A. Castrén\nja vastakkaisella puolella:\n\n    Maansa rakastajalle\n    surevilta suomalaisilta.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun jätettiin Castrénin\nmarmorinen rintakuva, ja yliopiston luentosaliin tilattiin hänen\nöljymaalattu muotokuvansa. Toinen sellainen, aikaisemmilta ajoilta,\nmaalari Budkowskin tekemä, on pohjalaisen osakunnan hallussa. Ja nyt\nvihdoin, Castrénin syntymän sadanneksi vuosipäiväksi valmistuu\nCastrénin muistopatsas, joka pystytetään Suomen uuden Kansallismuseon\nja pohjalaisten osakuntain talon väliin Suomen kansan kiitollisuuden\ntodistajaksi sille miehelle, joka on antanut tälle kansalle heimon\nja suvun, ja avaimen sen menneisyyden valaisemiseksi. Mitä siitä, onko\nheimo suuri vai pieni, kunhan vaan on juurta? Eräässä kirjeessään\nSiperiasta Rabbelle Castrén itse tästä asiasta oli kirjoittanut\nhumoristisesti: \"Minä puolestani en tunne mitään kunnioitusta\nkorkeita esi-isiä kohtaan, vaan pidän enempi semmoisista jätkistä,\njoiden isät ovat olleet mylläreitä, kivenhakkaajia, sukankutojia y.m.s.\nOnhan sitäpaitsi pienempi vaara olla suutarin kuin senaatorin poika.\nJos meistä tulee ihmisiä -- sitä suurempi kunnia! Torppareina voimme\nlohduttaa itseämme sillä, että isämmekin olivat torppareita.\"\n\n\n\n\nJälkimuisto. Tieteellinen merkitys.\n\n\n\"Kuka voi siinä kuolinpesässä suorittaa pesäkirjoituksen\", sanotaan\nRunebergin kysyneen silmällä pitäen Castrénin käsikirjoituksia ja\ntieteellisiä muistiinpanoja, saadessaan sanan Castrénin kuolemasta.\nJa se työ ei todellakaan ollut vähäinen eikä helpoimpia, sillä\nmatkoillaan oli Castrén kerännyt valtavat ainehistot, joita hän ei\nollut vielä ehtinyt muokata eikä painokuntoon valmistaa, ja kumminkin\noli niillä tavaton arvonsa, joten ne tuli yrittää pelastaa tieteelle.\nPaitsi Kalevala-käännöstä, matkakertomuksiaan, kolmea väitöskirjaansa\nja lukuisia pienempiä kirjoituksia oli Castrén itse eläessään\nehtinyt julaista vain syrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Samojedin\nkielioppi oli myös suurimmaksi osaksi valmiina, ja luentonsa oli hän\nmyös kirjoittanut, vaikkakaan ei ollut pitänyt niitä painokelpoisina.\nNämä kaikki kuitenkin painatettiin, saksaksi Castrénin ystävän, jo\nmainitun Schiefnerin toimesta Venäjän Tiedeakatemian kustannuksella\nja ruotsiksi amanuenssi B.O. Schaumanin ja maisteri C.G. Borgin\navulla suureksi osaksi yliopiston kustantamana erikoisena sarjana,\njonka nimi Castrénin oman valinnan mukaan oli \"Nordiska resor\noch forskningar\". (Pohjoismaisia matkoja ja tutkimuksia). Mutta\ntutkijan rikkaissa kirjallisissa peruissa oli kuitenkin niin paljo\nmuitakin aineksia, että väsymätön Schiefner niiden nojalla Castrénin\nnimissä voi julaista tunguusin, burjatin, koibalin, karagassin,\njenisei-ostjakin ja kottin kieliopit saksan kielellä. Myöhemmin\nlöydettyjen päiväkirjamuistiinpanojen nojalla on vielä julaistu hänen\nkertomuksensa hautatutkimuksista Minusinskin piirissä Siperiassa.\n\nJos nyt kysymme Castrénin tieteellisen työn laatua ja kestävyyttä,\non meidän muistettava ensinnäkin, miten lyhyt aika hänen oli suotu\nelää ja miten ylen tukalissa olosuhteissa hänen oli työskenneltävä;\nlisäksi, että hän elämänsä lopulla työskenteli kuumeisella\njoutuisuudella saadakseen työnsä valmiiksi ja että sittekin suurin osa\nhänen julkaisuistaan jäi häneltä itseltään viimeistelemättä. Ja vihdoin\non muistettava, että vertaileva kielitiede tällöin vielä oli nuori ja\nettä se on romanttisen ajan lapsi, joka toivoi voivansa ratkaista\nsuuria ja vaikeita kysymyksiä. Ja vihdoin, kun me tiedämme kaiken\ntämän, on meidän muistettava, minkälaisia kieliä Castrén todella\ntutki. Hän tuli Siperiassa tutustumaan kieliin ja kansoihin, joista\nuseat tuskin nimeksikään olivat tunnetut, hän tunkeutui niiden kielten\nolemukseen ja antoi kullekin sijan ennen tunnettujen kielten\njoukossa. Hän sai luoda tyhjästä. Siperian tatarilaiskansoista ei\nmikään ollut kielitieteellisesti tunnettu, jenisei-ostjakeista ei ennen\nhäntä ollut mitään tietoa, ja muista hänen tutkimistaan kielikunnista\nkuuluivat toiset mongolilaiseen, toiset aivan eroaviin mandshulaisiin\nkieliryhmiin.\n\nCastrénin käsitys oli se, että samojedit, jotka puhuivat useita eri\nkieliä ja murteita ja nyt pääasiassa asuivat pitkin Jäämeren rantaa,\nennen olivat asuneet Jenisein latvoilla likellä Sajaanisten vuorten\njuuria. Ja kun hän kielellisesti katsoi todistaneensa suomalaisten\nja samojedilaisten kielten heimolaisuuden, ja näiden kielten\nsukulaisuuden altailaisen kieliryhmän kanssa, arveli hän voivansa\npuhua ural-altailaisesta kielikunnasta, jossa hän erotti 5 eri\nkansakuntaa: tunguusit, mongolit, turkkilais-tatarilaiset, samojedit\nja suomalais-ugrilaiset, hahmoittelipa hän indoeuroppalaistenkin\nsukulaisuutta mongolien kanssa, kuten hänen eräs sangen merkillinen\nkirjeensä Snellmanille Siperiasta talvella 1846 esittää.\nTurkkilais-tatarilaisten alkukodiksi otaksui hän Altain vuoret, ja\nkun kerran suomalais-ugrilaisilla kansoilla kielensä, tapojensa,\ntarujensa ja laulujensa puolesta on paljon yhteistä samojedein ja\nturkkilais-tatarien kanssa, on näiden kansojen aikanaan ollut asuttava\nlähekkäin, niiden alkukoti on siis ollut Keski-Aasiassa Obin ja\nJenisein yläjuoksun varrella. Tuo Castrénin otaksuma, että Altain\nseutu on ollut Suomen suvun alkukotina, on meille melkein syöpynyt\nveriin Suonion \"tarinan\", Oksasen \"sadun\", Koskisen historian ja J.R.\nAspelinin muinaistutkimusten kautta. Otaksumaansa perusteli Castrén\nmonella eri tavalla (ks. esim. hänen kirjoitustaan: \"Missä oli suomen\nkansan kehto?\"), mutta nykyinen tutkimus on tuosta käsityksestä\nluopunut sekä kieli- että muinaistieteen perustuksella. Suomen kielen\nheimolaisuus ainakaan altailaisten kanssa ei ole todistettu, joskin\nkyllä samojedilais-kielten kanssa ja Suomen suvun alkukotia etsitään\nnyt Itä-Venäjältä Uralin ja Volgan välimailta suurten metsien, vuorten\nja jokien maantieteelliseltä alueelta.\n\nMutta jos kohta tämä Castrénin suuri isänmaallis-romanttinen\najatus jäänee erehdykseksi, ei se vähennä sitä suurta kansallista\nmerkitystä, joka tuolla aatteella meidän maassa oli siihen aikaan, kun\nnimenomaan tarvittiin jotain, mikä pystyisi antamaan työkykyä ja\nuskoa tulevaisuuteen. Ja Castrénin tieteellisiä ansioita se ei muuta.\nJokainen ihminenhän on aikansa lapsi, tiedemieskin, ja Castrén korotti\njoka tapauksessa suomalais-ugrilaisen vertailevan kielitieteen yhtä\nkorkealle, kuin oli uudenaikainen vertaileva kielitutkimus ulkomaiden\nnerokkaimpain tiedemiesten teoksissa.\n\nAnsaitsee lopuksi erikoisesti muistaa, mitä Castrénista Siperiaan\nnähden Sjögren kirjoitti Venäjän Maantieteellisen seuran\njulkaisuissa. Kirjoitus on lyhennellen otettu Suomi-sarjaan 1854.\n\"Kuten Jermak pienen kasakkalauman avulla pani varman pohjan\nVenäjän Siperian vallalle, niin oli samoin Castrénin suotu huolimatta\nheikosta ja horjuvasta terveydestään harvinaisten sielun ja\njärjenlahjojensa avulla ikuisiksi ajoiksi valloittaa tieteelle läntinen\nja keskinen Siperia.\"\n\nCastrénin raivaamalla työmaalla versoo nyt rikas laiho. Suomen ja\nsuomalais-ugrilaisten kansojen entisyyden ja nykyisyyden tutkimus\non edistynyt pitkälle ja edistyy yhä. Castrénin perintöä\nhoitavat Suomalais-Ugrilainen Seura, jonka vuosipäivänä on\nCastrénin syntymäpäivä, ja Suomen Muinaismuistoyhdistys, joka\nvuosipäivänään viettää Castrénin kuolinpäivää. Ja Suomen kansallismuseo\nja Suomen yliopiston suomalaisten kielitieteitten edustajat kasvattavat\nyhä uusia tutkijapolvia kartuttamaan sen entisyyden selvittelyä, jonka\nensimäisenä suurena tietoniekkana Mathias Aleksanteri Castrén uhrasi\nnuoren ja hehkuvan henkensä.\n\nJa meille kaikille kaikuu yhä vielä Castrénin voimakas usko elämisen\narvoon hänen sanoissaan työn ylistykseksi. \"Jos tahdomme elää, niin\nhyvä, rakastakaamme isänmaatamme, voimakkain käsivarsin johtaen ja\nedistäen sen kehitystä. Ei auta itsepintaisesti pitää kiinni vanhasta;\nuuteen ja vakavaan on meidän ryhdyttävä käsiksi. Ennen kaikkea on\nmeidän päätettävä surmata itsekkyys sydämissämme ja päätettävä elää\njonkun aatteen puolesta ja sitte horjumatta taisteltava sen hyväksi\nniin kauan kuin meissä henkeä on. Yksilöhän ehtii niin vähän.\nElämä on lyhyt -- sitä paremmin sitä on käytettävä -- jakamatta,\nepäitsekkäästi sen asian hyväksi, jonka puolesta taistelee. Sitä paitsi\nei kukaan voi palvella kahta herraa, yleistä aatetta ja yksityistä\nvoittoaan; Valitkaamme toinen, mutta valitkaamme parempi, vaikkapa\nse johtaisi meitä vaivojen ja uhrautumisten ohdakkeiselle tielle.\n-- -- Jos ihmisen kerran on vallannut elävä aate; silloin omistaa hän\nsuurimman autuuden, mitä suruinen maa voi tarjota. Silloin voi hän\nmyös omalla tavallaan levollisena ja turvallisena nauttia elämän muista\nhyvyyksistä, ja hänen nautintonsa on silloin korkeampaa, jalompaa,\npuhtaampaa ja parempaa, kuin vain aistillisia nautintoja ihailevan\nitsekkään ihmisen.\"\n\n\n\n"]