[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0PU3HAfP_ERtFuEnPZX-uxl_GF9kZ0By7wVQ_0ojfsk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2522,"Paul Verlaine","Tallgren, Anna-Maria",1886,1949,"2522-tallgren-anna-maria-paul-verlaine","2522__Tallgren_Anna-Maria__Paul_Verlaine","Hänen elämänsä ja runoutensa","muistelmat",[],[15],"ranskalainen","fi",1922,null,28000,189922,false,65678,[24],"Verlaine, Paul, 1844-1896",[26,27,28],"Biographies","French Literature","Poetry","\"Paul Verlaine: Hänen elämänsä ja runoutensa\" by Anna-Maria Tallgren is a biographical account written in the early 20th century. The book delves into the life and poetry of the renowned French poet Paul Verlaine, exploring his complex character, tumultuous relationships, and the influence of his experiences on his work. It sets the stage for understanding Verlaine's dual nature as a passionate artist and a troubled individual.  At the start of the text, the author reflects on Verlaine's contrasting persona, depicting him as a gifted poet whose life was riddled with struggles, including alcoholism and tumultuous love affairs. The opening introduces Verlaine's early life, highlighting his childhood in Metz, his idealistic memories, and the sense of loss he felt after moving to Paris. Tallgren sets a poignant tone as she discusses the profound impact of his relationships, particularly with women and fellow artists, and how these experiences shaped his lyrical creations, suggesting that Verlaine's life experiences were essential to the emotional depth found in his poetry. (This is an automatically generated summary.)",[],208,"Teos on elämäkerta ja tutkimus ranskalaisesta runoilijasta Paul Verlainesta. Se kuvaa runoilijan elämänvaiheita lapsuudesta ja nuoruudesta aina myöhempiin vuosiin saakka, käsitellen samalla hänen tuotantoaan ja suhdettaan Arthur Rimbaudiin. Kirjoittaja on omistanut teoksen edesmenneelle ystävälleen Juhani Siljolle.","Anna-Maria Tallgrenin 'Paul Verlaine' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2522. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PAUL VERLAINE\n\nHänen elämänsä ja runoutensa\n\n\nKirj.\n\nANNA-MARIA TALLGREN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJuhani Siljo (omistus)\nAlkusanat.\n\n  I. Lapsuus ja nuoruus. Ensimmäiset runokokoelmat.\n II. Mathilde Mauté ja \"Bonne Chanson\".\nIII. Arthur Rimbaud ja yhteiset vaellusvuodet.\n     \"Romances sans paroles\".\n IV. Verlaine, kristitty.\n  V. \"Lélian parka\".\n VI. Paul Verlaine.\n\n\n\n\nJUHANI SILJO.\n\n\nMuutamia viikkoja Sinun kuolemasi jälkeen kysyi sisaresi minulta,\nhaluaisinko jonkun Sinun kirjasi muistoksi Sinusta: pyysin silloin,\nettä saisin pitää omanani Verlaine'in runot, \"Choix de poésies\", jonka\neläessäsi olit minulle lainannut ja jota Sinä paljon rakastit.\n\nJoka kerta, kun näen hyllylläni tämän keltakantisen kirjan tai\npidän sitä kädessäni, muistan sitä iltaa, jolloin me iloisin mielin\nsuunnittelimme erästä yhteistyötä. Minä olin kertonut Sinulle,\nettä aioin kirjoittaa tutkielman Verlaine'ista,jota minä rakastin\nyhtä paljon kuin Sinä, ja silloin ehdotit -- puol'leikkisästi,\npuol'tosissasi, joka oli Sinulle ominaista, että kääntäisit sikermän\nVerlaine'in runoja kirjani \"kuvitukseksi\". Mutta muutamia kuukausia\nsen jälkeen puhkesi vapaussotamme, jota varten Sinä olit kasvanut ja\nkypsynyt, ja meidän pieni yhteistyömme raukesi samoin kuin ne monet,\nmonet kirjalliset teot, jotka elämäsi viime aikoina täyttivät mielesi.\n\n_Minun_ suunnitelmani toteutuminen jäi vuosikausiksi, ja olisi kai yhä\njäänyt, ellei \"Choix de poésies\" olisi ollut jokapäiväisenä seuranani,\nja myös muistuttajanani. Mutta nyt olen suorittanut osuuteni; se\nkehys on valmis, jonka tuli sisältää Sinun runosuomennoksesi. Sanon\nsitä kehykseksi juuri sen vuoksi, että tunnen kuinka kuollut ja\ntyhjä se on, verratessani sitä alkuperäiseen suunnitelmaamme. Olen\nkirjoittanut sen Sinua ajatellen, ja sen vuoksi tahdon omistaa sen\nSinulle: se on yksinkertainen kiitos kaikista niistä herätteistä\nja kauneusvaikutelmista, joita keskustelut Sinun kanssasi minulle\nvälittivät, ja se on kiitos vilpittömästä ja hyvästä ystävyydestäsi,\njoka yhä vielä on minulle elävä voima.\n\nMaaria, 6 p, heinäkuuta 1922.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nAnatole France on eräässä novellissaan kertonut \"huonosta ihmisestä,\nnimeltä Gestas, joka teki maailman ihanimpia lauluja\" ja joka, niin\nsyvälle kuin olikin vaipunut kaikkinaisiin paheisiin, oli säilyttänyt\nnaiivin lapsenmielensä. Väliin saattoi tämä vanha juomari olla sangen\napea ja surullinen; hän katui ja häpesi elämäänsä ja antoi itselleen\nkaikkinaisia alentavia nimityksiä, ja kun hän sellaisessa mielentilassa\nnäki avoimen kirkon, kiiruhti hän sisään ripittäytymään ja rukoilemaan\n\"valkeata pukua ja siipiä sielulleen\".\n\nTämän runoilijaluoman esikuvana on ollut Paul Verlaine.\n\nVerlaine'in erikoisuutta ei vielä luonnehdita sillä, että huomauttaa\nhänen paheellisuudestaan ja taas hänen puhtaasta lapsenmielestään,\nmutta joka tapauksessa on moinen vastakohtaisuus hänen kaikkein\noleellisimpia ominaisuuksiaan. Sillä tämä alkoholin ja naisten\nturmelema elostelija, jonka elämäntaipaleella kapakat, vankilat\nja sairaalat olivat merkittäviä virstapatsaita, on kirjoittanut\nehkä hartaimmat, kristillistä nöyryyttä kumpuavimmat säkeet koko\nRanskan laulurunoudessa, sekä kuullut aineettomampia sointuja kuin\nmitä kuolevaisen korvan usein on sallittu kuulla. Tuskin kukaan\nranskalainen lyyrikko on kirjoittanut niin julkean irstaita ylistyksiä\naistillisuudelle kuin hän, ja taas palvonut Neitsyttä koko tämän\nhuikaisevassa taivaallisessa kirkkaudessa, joka on vielä valkeampaa sen\nvuoksi, että jumalainen ilmestymä on nähty läpi enkeliparvien \"siipien\nhavinan\".\n5\nNämä äkkinäiset ylimenot ja vastakohtaisuudet juontavat juurensa\nVerlaine'in temperamentista; hän oli herkkä ja vilpitön, mutta\nsamalla heikko ja määrätietoisuutta vailla. Hänen elämässään ei\nole muuta synteesiä kuin sen täydellinen synteesittömyys. Hän oli\nyhteiskunnallisesti epäyhteiskunnallinen ihminen, boheemi, joka ei\ntiennyt mitään syyntakeellisuudesta ja joka moraalisessa mielessä\nei tunnustanut mitään kokemusta; luonteena tyypillinen tunne- ja\ntunnelmaihminen, impressionisti, jonka alkuaankin heikko tahto ei ollut\npäässyt kehittymään. Hän oli niitä, joita eräs ranskalainen runoilija\non tarkoittanut puhuessaan tyypillisistä lyyrikoista: \"Quand ils ne\nsont pas très gais, ils sont très tristes\" -- kun he eivät ole hyvin\niloisia, ovat he hyvin surullisia. Verlaine on itse luonnehtinut\nitseään sekä runoilijana että ihmisenä sanoessaan sydämestään: \"Un\ncoeur à tous vents\"; hän oli tuulikantele, kaikille tuulille altis,\npuhaltivatpa ne miltä suunnalta tahansa ja olivatpa ne hyviä tai\npahoja.\n\nOn sanottu, että paperi on huono äänenvälittäjä, ja että sydämen\npohjalla asuva tuskainen nyyhkytys muuttuu vain huokaukseksi, niin\npian kuin se on paperille painettu. Verlaine'in nähden ei tämä\nvanha, tunnettu totuus pidä paikkaansa, niinkuin melkein kaikkiin\ntoisiin laulajoihin nähden. Sillä Verlaine'in runo on huokaus itse,\nnyyhkytys itse; se on itku ja hymy, se on tuska ja riemu, eikä vain\nnäiden käsitteiden heijastuma. Hänen runonsa ei ole minkään prosessin\ntulos, se ei kaipaa paperin tai painomusteen välitystä 'ollakseen\nolemassa'. Sitä ei ajattele painettuna sanana, yhtä vähän kuin lauluja\nkuunnellessa ajattelee nuottipintaa ja tempomerkintöjä. Verlaine oli\ntyypillisimpiä _lyyrillisiä_ lyyrikolta; hänen rajoituksensa -- joka\nsamalla oli hänen rikkautensa -- oli se, että hän oli laulaja luontonsa\narmosta, eikä luonteensa pakosta: hänellä oli tuskin tarvetta kasvaa\nja syventyä, tai rakentaa omaa eetostaan runoutensa avulla. Tästä\nominaisuudesta johtuu myös, että usein silloin kun inspiratsioni\nja vaisto hänet pettää, luhistuvat hänen säkeensä ilman ajatuksen\nkiinteää rakennetta pelkäksi ontoksi sanahelinäksi. Mutta onnellisena\nimprovisoijana on hän maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia, ja\nkaikkein nerokkaimpia; hän on jotakin mystillistä tietä osannut elää\nja tulkita hetken vaihtuvat mielialat ja sielun miltei tiedottoman,\nalitajunnallisen liikunnan. Ja tähän improvisatsionilahjaan yhtyy\nhänellä näinä onnellisina hetkinä äärettömän herkkä runollinen\nvaisto ja varma korva, joka panee hänet valitsemaan kielen\nkaikkein vivahdusrikkaimmat ja samalla täsmällisimmät sanat. Hänen\nkeskeisimmissä runokirjoissaan ihailee yhtä paljon niiden jumalaisia\nvokaalisointuja, joiden vertaisia kukaan aikaisemmin ei ollut Ranskan\nlyriikassa luonut, ja taas niiden välitöntä innoitusta ja raikasta\nlaulamisen iloa: ne ovat tavallaan luonnonrunoilijan käsialaa, mutta\nluonnonrunoilijan, joka näinä onnellisimpina hetkinään on myös\ntaiteilijana aikakautensa kaikkein suurimpia.\n\n\"Ils vivront dans tout coeur vivant\",(Ne tulevat elämään jokaisessa\nelävässä sydämessä.) on Verlaine kerran kirjoittanut, runoistaan\npuhuen. Tämä ylpeä väite on oikeutettu: Verlaine'in parhailla runoilla\non juuri se oikea lyyrillinen hermo, joka antaa niiden elää -- elää\njokaisen sydämessä, joka on mahdollinen ottamaan vastaan Runon lahjaa.\n\n\n\n\nLAPSUUS JA NUORUUS. ENSIMMÄISET RUNOKOKOELMAT.\n\n\nVerlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.\n\nPaul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa,\njosta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa\npuolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa\nVerlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti\n-- \"oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!\" -- puhuen kaipauksella\nsen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista\nääriviivoista ja \"ensimmäisestä rakkaudestaan\", vaaleakutrisesta\nmetziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla\nkuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee\nhän, oli \"kunniakkaasti ja traagillisesti\" langennut vihollisen\nkäsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia\nodottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin \"me\nolemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!\"\n\n    -- -- nous serons mille contre mille\n    non plus un contre cent, bientôt!\n\nOleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe\netelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta\nennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni\nVerlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi\nParisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri\npettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä\nolivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän\nodotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen\nBagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta\nnäkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa\nlapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos\nMetz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan,\naukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja\ntavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään\neräässä runossaan \"Un conte\", Satu, sanoo hän olevansa \"tympeä\nparisilainen\", \"teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien,\nlokaviemäreiden ja sauhun\" rotua: tässä runossa on paljon totta. \"Vous\nsentez et vous souffrez Paris\", Parisi on teille tunne ja kärsimys,\nkirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että\nhänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli \"Nocturne Parisien\" --\neräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä \"ilmaston ja\nveden spleen'iä\", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on\nniin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle.\nVerlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka\nVillon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja\nlakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen\nkasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla\nkuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit,\nkukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen\nyllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja\nhuumaavat absinttitunnit -- kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut\nheitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän\nsäkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen\nläheisessä kosketuksessa myös maaseutuun -- jo kouluvuosinaan vietti\nhän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri\nluonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa -- mutta Parisi oli joka\ntapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin\nlopulta hänen kohtalokseen.\n\nVerlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat\nanna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa\nsoturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas,\nsilmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen\ntavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää\nhuolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä,\nniinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. _Confessions_-kirjasessaan\n(\"Tunnustuksia\") -- jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän\nkaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään --\nmainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina\noli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka\nvietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei\nisä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan\njotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen\nsijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan,\npuhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä\nVerlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt\nselvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus\nollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan\nflanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin\nkapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko\nhänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta\nkoskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta,\nsäilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko\nolemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin\ntraditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri\nhänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta\nPaulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista,\njoita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen\nhellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon\nmuuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut\nja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset\nväliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa.\nVerlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen\nporvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä\nloppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella\nhellyydellä. \"Certes oui pauvre maman était bien trop bonne\" -- niin,\näitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei\nkyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän \"Tunnustuksissaan\",\nettä äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon\nvälittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. \"Hän elää, äiti, minun\nsielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää\nhänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan\neikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan -- tai\noikeammin heikkoudessaan -- tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa.\"\nÄidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä\nsurua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin\nvankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein\nkäymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, \"älä millään ehdolla kerro\nhänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!\"\n\nToinen hänen lapsuusaikansa valo-olento, jonka lempeä kuva väliin\nhäämöttää hänen lyriikassaan, oli serkku Elise, Paulia kahdeksan\nvuotta vanhempi neitonen. Hän oli samalla kertaa sisar, uskottu ja\nystävä, jolle Paul saattoi kertoa huolensa ja tulevaisuudenhaaveensa.\nKun nuori runoilija kulki ensimmäiset runot taskussaan, uneksien\nmainetta ja menestystä, mutta vailla varoja tai vaikutusvaltaisia\nsuhteita niiden painattamiseksi, tarjosi Elise serkulleen säästämänsä\nkäsirahat, joiden avulla \"Saturnolaiset runot\", _Poèmes saturniens_,\nsaatiin julkaistuiksi. Ja kun Elise, joka pitkin elämäänsä oli\nollut heikko ja kivulloinen, vähän sen jälkeen kuoli, oli Paul\njonkin ajan kuin tuskasta hervoton: kahtena ensimmäisenä päivänä\nkieltäytyi hän ottamasta pienintäkään ravintoa, mutta sen sijaan joi\nhän aamusta iltaan ja illasta aamuun huumatakseen suruaan. \"Les deux\njours qui suivirent, je ne mangeai pas, je bus\", kertoo hän itse\n\"Tunnustuksissaan\", ja tämä sanonnan lakonisuus, joka Verlaine'ille\non ominaista vain silloin kun hän on syvästi liikutettu, todistaa\nhänen kaipauksensa vilpittömyyttä. Paljon myöhemmin, eräässä _Amour_\n(\"Rakkaus\")-nimisen kokoelmansa runossa, jossa hän muistelee kaikkia\nniitä, jotka ovat menneet pois ennen häntä ja jättäneet hänet niin\npeloittavan yksin, omistaa hän juuri Elise-ystävälleen helliä, syvän\nkaipauksen värittämiä sanoja.\n\nNautittuaan alkeisopetusta eräässä pienessä koulupahasessa\nRue Hélène'in varrella, siirtyi Verlaine L'Institution\nLandry-oppilaitokseen, joka ylpeili siitä, että se oli saanut lukea\noppilaikseen m.m. suuren Sainte-Beuve'in. Hänen ensimmäiset\nkokemuksensa kouluelämästä olivat varsin surulliset. Hemmoiteltu lapsi\nvieroi siinä määrin sen säännönmukaisuutta ja kuria, että hän\nhillittömän ikävän pakottamana karkaa suin päin kotiin ja rukoilee,\nettei häntä enää koskaan lähetettäisi kouluun takaisin! Myöhemmissä\nmuisteluissaan nimittääkin hän L'Institution Landry'ta \"ensimmäiseksi\nvankilakseen\". Ainoana lohdutuksena on toverielämä: muutamien\nsamanluokkalaisten kanssa solmiikin nuori Paul ennen pitkää\nystävyyssuhteita, joista varsinkin eräs, Lepelletier'n kanssa solmittu,\nsäilyi yhtä läheisenä Verlaine'in kuolemaan asti. Kirjallistutkimus on\nmuutoin suuressa kiitollisuudenvelassa samaiselle Lepelletier'lle, joka\non julkaissut laajan ja asiallisen, lukuisien kirjeiden valaiseman\nelämäkerran ystävästään, ulottaen henkilökohtaisiin muistoihin\nperustuvan kuvauksensa hamasta Verlaine'in varhaisesta nuoruudesta\nhänen viimeisiin vaiheisiinsa saakka. Hänen kertomuksensa Paulin\nkouluvuosista ei kylläkään ole täysin sopusoinnussa Verlaine'in omien\npuheitten kanssa: muun muassa väittää Lepelletier, ettei toveri\nsuinkaan ollut mikään \"mahdoton oppilas\", niinkuin tämä itse on\nuskotellut jälkimaailmalle. Paul-Marie, sanoo hän, ei kylläkään ollut\nmikään kouluvalo tai mallioppilas, mutta esim. ainekirjoituksessa\nja latinassa hän kunnostautui, ja hänen päästötodistuksensa oli\nkernaammin hyvä kuin huono. Tämä tapahtui v. 1862, jolloin Lycée\nBonaparte'in rehtori allekirjoitti seitsentoistavuotiaan Paul\nVerlaine'in akateemisen valtakirjan.\n\nVerlaine oli siis \"bachelier ès lettres\" ja näin ollen kypsä\naloittamaan elämänsä omin päin. Mutta isän tahto, joka jyrkästi\noli leipäopintojen puolella, ja oma halu, joka veti nuorukaista\nvapaaseen taiteilijaelämään, törmäsivät varsin lujaan vastakkain.\nAluksi osoittautui isä voimakkaammaksi, nuorukainen kirjoittautui\nparemman puutteessa lakitieteelliseen tiedekuntaan, ja äiti alkoi jo\nhaaveilla tulevia korkeita virkoja ja ministerinsalkkuja... Paul itse\nei tuntenut vähintäkään kutsumusta lakialalle, mutta koska kerran\njotakin oli valittava, tuntui tämä hänestä helpoimmalta. Suoritettuaan\njonkun pienen oikeustutkinnon -- ja siinä sivussa kirjanpitokurssin!\n-- sai hän isänsä välityksellä paikan eräässä vakuutuslaitoksessa.\nVerlaine vanhemman taloudellinen asema, joka aikaisemmin oli ollut\nvarsin vakavarainen, oli epäonnistuneiden rahansijoitusten takia\nkäynyt horjuvaksi, ja Paulin täytyi saada ansiotyötä mistä hyvänsä.\nIsän kunnianhimo kärsi kuitenkin siitä, että hänen poikansa oli vain\nhalpa konttoristi, ja niin panikin hän liikkeelle kaiken mahdollisen\nvaikutusvaltansa, jonka tuloksena oli pienitöinen virka Hôtel de\nVille'issä, kaupunginhallinnossa.\n\nUudessa ympäristössään viihtyy Verlaine varsin hyvin, sillä Parisin\nraatihuone sattui näinä vuosina olemaan kirjallisten henkilöitten\ntyyssijana: siellä palvelivat nuoret runoilijat Leon Valade, Albert\nMerat, Henri Rochefort, monta muuta, mikä kirjurina, mikä notaarina,\njotka tietysti pitivät itse virkaa välttämättömänä pahana ja\nsivuseikkana. Verlaine liittyy kannattamaan samaa maailmankatsomusta;\njotenkuten kulutettuaan aamupäivätunnit virastossa heittäytyy\nhän ahmien nauttimaan kaikkia pääkaupungin tarjoamia etuja\nsamanhenkisten seurassa. Tällä ei suinkaan tarkoiteta yksinomaan\nelostelua ja ilonpitoa, jos kohta silläkin oli tärkeä sijansa:\nVerlaine'in intellektuaalinen uteliaisuus oli paljon suurempi hänen\nnuoruusvuosinaan, kuin mitä hänen myöhemmän elämänsä vaiheista\nsaattaisi mennä päättämään. Jo koulupoikana luki hän paljon, varsinkin\nloma-aikoina, ja maalla ollessaan saattoi hän tuhkatiheään pommittaa\nlähimpiä tovereitaan kirjeillä ja vaatia heitä lähettämään uutisia\nkirjallisesta maailmasta, koska, kuten hän lausuu, \"minulla on ankara\nkirjallisuuden jano\". Niinikään vaihtaa hän ahkerasti samaisten\ntoveriensa -- etupäässä Lepelletier'n -- kanssa mielipiteitä luetuista\nteoksista. Sen ajan nuorien kirjallisuusintoilijoiden käsissä\nkuluivat ennen kaikkea Gautier'n \"Emaux et camées\", Emaljeita ja\nkameoita, Banville'in \"Cariatides\", Karyatidit, Leconte de Lisle'in\n\"Poèmes antiques\", Antiikkisia runoelmia, sekä tietysti Victor Hugo,\njoka jonkinlaisena jumaluutena vallitsi kaikkien mielikuvitusta ja\njolle jokainen alkava runoilija vapisevin polvin ja käsin jätti\nesikoiskokoelmansa, ikäänkuin jumalalle kuuluvana uhrilahjana ainakin.\nVerlaine puolestaan voi tuskin ajatella mitään suurenmoisempaa\nproosateosta kuin \"Les Miserables\", Kurjat, jonka \"kristillinen\nlaupeus\" hurmaa häntä, ja \"Les Contemplations\", Mietiskelyjä, oli\nhänen nuoruusvuosiensa raamattu, jota hän uudelleen ja uudelleen\nluki. Sattuvasti sanookin Lepelletier, että sen ajan nuoret vannoivat\nvain Hugon nimeen. Että Verlaine -- ja monet muut hänen kanssaan --\nmyöhemmin tarkisti kantansa juuri Hugon suhteen, käy varsin räikeästi\nilmi niistä kiihkeistä kirjoituksista, joissa Verlaine sittemmin\nhyökkää varhaisnuoruutensa ihannetta vastaan: hänestä oli Hugo silloin\nensi sijassa kirjallinen keikari, joka kylvi ympärilleen heliseviä\nloppusointuja ja ennen kaikkea ajatteli sitä vaikutusta, minkä hän\ntekisi lukijaan.\n\nMutta Verlaine'in kirjallinen innostus ei rajoittunut vain\nsiihen, mitä hän luki ja mistä hän puhui; hänen omat kirjalliset\nsuunnitelmansa alkoivat yhä tietoisemmin hänessä kypsyä. Noin\nviisitoista-kuusitoistavuotiaasta voi laskea hänen luomiskautensa\nalkaneen, mutta nämä hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa\ntuotteet olivat kuitenkin kaikesta päättäen taiteellisesti varsin\nala-arvoisia. Useimmat näistä hänen runoistaan ovat menneet kaiken\nmaailman tietä, mutta Verlaine on itse kertonut, kuinka täysin\nmahdottomia ne olivat, romanttis-fantastisia aina naurettavuuteen\nsaakka, paisutettuja ja liioiteltuja. Lähin esimerkki oli jumaloitu\nVictor Hugo ja varsinkin tämän romanttis-historialliset draamat, jotka\neivät antaneet nuoren Verlaine'in mielikuvitukselle mitään rauhaa.\nLepelletier tietää kertoa monista draamasuunnitelmista, joita Verlaine\nnäinä aikaisempina nuoruusvuosinaan hautoi mielessään ja joista hän\nmielellään puhui lähemmille ystävilleen: yhden tuli käsitellä Englannin\nja Ranskan välistä satavuotista sotaa, toisen Ludvig viidettätoista,\nkolmannen Kaarle yhdeksännen rakastajatarta. Kaikki jäivät pelkiksi\nluonnoksiksi -- erinäisiä kohtauksia, vuorosanoja ja yksityisiä\nrunokatkelmia pidemmälle eivät ne koskaan joutuneet. Mutta näiden\nenemmän tai vähemmän romanttisten kuvitelmain ohessa viljeli Verlaine\ntoisenlaistakin alaa, realistista ja irvokasta pilailua, joka muutoin\nei ollut hänelle vierasta hänen myöhäisempänäkään kehityskautenaan.\nMissään tapauksessa ei tämäkään runoudenlaatu kehittynyt Verlaine'illä\nkoulupoika-astetta edemmäs: hän ei kerta kaikkiaan ollut mikään\nArthur Rimbaud'n tapainen ihmelapsi ja varhaiskypsä nero, vaan hänen\nkirjallinen kehityksensä tapahtui täysin normaalisti ja vähittäin.\n\nErinomaisen paljon merkitsi muutoin tälle hänen kirjalliselle\nkypsymiselleen se toveripiiri, johon hän näinä ensimmäisinä\nylioppilas- ja virkamiesvuosinaan liittyi. Useiden nimillä oli jo\nsilloin kaiku, kun taas toiset näyttelivät myöhemmin huomattavaa\nosaa Ranskan kirjallisessa elämässä. Kuningas oli Leconte de Lisle,\njonka lauantai-vastaanotot olivat yleisenä puheenaiheena; hänen\nkanssaan ei kuitenkaan seurusteltu toverillisesti, vaan suhtauduttiin\nhäneen ihailulla ja kunnioituksella. Läheisempi, vaikka iältään\nvanhempi oli taas Villiers de l'Isle-Adam, jonka omituinen ja lumoava\npersoonallisuus synnytti kokonaisen legendakirjallisuuden hänen\nympärilleen, ja Sully Prudhomme, jonka raskasmielinen ja kaunis\nvakavuus antoi iloiselle toveripiirille aivan erikoisen taustan.\nNiinikään solmi Verlaine ystävyyssuhteita esim. J.-M. de Hérédian\nkanssa, joka sittemmin kirjoitti monet Ranskan lyriikan kauneimmista\nsoneteista; Anatole Franceen, François Coppéen, joka hänen haudallaan\npiti järkyttävän kauniin muistopuheensa, Catulle Mendès'in, jonka\nliehuvat vaaleat kiharat tovereiden mielestä tekivät hänet todellisen\nlaulajan ja lyyrikon näköiseksi, L.-X. de Ricard'in, \"L'Art\"-lehden\ntoimittajan, joka oli tämän tuttavapiirin rahakkain jäsen, ja vielä\nmuutamien muiden, joiden marsalkansauvat kuitenkin loppujen lopuksi\nosoittautuivat väärennetyiksi tai murenivat vähitellen. Kun aamupäivä\noli saatu kulumaan, kokoutui tämä toveripiiri jossakin Montmartre'inn\nkahvilassa, taikka myös de Ricard'in luona, jonka äidillä joka\nperjantai oli kirjallinen salonkinsa. Illat olivat vilkkaat ja\nhenkevät: nuoret lukivat omia runojaan tai lausuivat Hugota, pohtivat\nkirjallisia ongelmia, taidekysymyksiä ja politiikkaa. Vieläkin\nvilkkaampi oli sävy nuoren ja rikkaan Nina de Calliasin salongissa,\njonne seura myöhäisiltana siirtyi. Tänne kauniiseen taiteilijakotiin\noli tervetullut kuka tahansa, joka osasi käyttää sivellintä, kynää\ntai talttaa: kaikki muodostivat jonkinlaisen suuren yhteisen perheen,\nvapaamuurarikunnan, jonka jokaisella jäsenellä oli samat oikeudet.\nLepelletier antaa näistä iltaseuroista seikkaperäisen kuvauksen,\nkertoen kuinka pöydät olivat katetut miltei aamusta iltaan ja illasta\naamuun, ja kuinka pehmeät leposohvat ja patjat oli varattu niitä usein\ntuntemattomiakin vieraita varten, jotka tahtoivat aloittaa aikaisin\nja hennoivat lopettaa vasta myöhään yöllä. Vaikka olisin lähtenyt\ntästä merkillisen vieraanvaraisesta talosta mihinkä vuorokaudenaikaan\nhyvänsä, vakuuttaa kertoja, en milloinkaan ollut viimeinen lähtijä!\nJa samaa todistavat toiset. Mutta kaunis Nina Callias ei ollut\nvain vieraanvarainen emäntä; hän oli samalla hyvä pianisti ja\nhyvä seuranäyttelijätär, ja senvuoksi ei ollut ihmeteltävää, että\nVerlaine'in ystäväparvi illasta iltaan istui hänen silkkitapettisessa\nseurusteluhuoneessaan.\n\nMutta se intellektuaalinen sähkö, jolla näiden kirjallisten iltojen\nilmapiiri oli ladattu, ei aikaa myöten tyytynyt purkautumaan vain\nhenkevässä pakinassa, seurustelussa ja arvoitusten keksimisessä,\nvaan vaati itselleen toisenlaistakin purkautumismahdollisuutta.\nLuonnollisesti houkutteli myöskin julkisuus ja uneksittu maine näitä\nnuoria, joista kukin nuorien lailla luuli, että maailma oli etupäässä\nluotu juuri häntä varten. Kuinka hyvänsä, näin syntyi \"Parnasse\ncontemporain\", Nykyajan Parnasso, jossa nämä runoilijanuorukaiset\nsaivat ensimmäiset säkeensä julkaistuksi -- se ei ollut minkään\nerikoisen koulukunnan puhetorvi, yhtymän, jolla olisi ollut määrätty\nuskontunnustuksensa ja sääntönsä; se oli aivan yksinkertaisesti\nkirjallinen aikakauslehti, jonka nuorekas innostus loi. Pitkäaikaiseksi\nei \"Parnasson\" ikä kylläkään tullut -- viikkojulkaisu ilmestyi tähän\nmenoon vain muutamia kuukausia -- mutta joka tapauksessa ehti se\nherättää jonkinlaista huomiota, niin että lukevan yleisön mieli\nkiintyi erinäisiin uusiin nimiin. Tämä kävi sitäkin helpommin, kun\n\"Parnasson\" nuorekkaan kantajoukon onnistui saada kyltikseen muutamia\nsuuria, kaikkien kunnioittamia nimiä: niinpä julkaistiin esim.\nensimmäisessä vihossa pari Gautier'n ennen painamatonta runoa, ja\nBanville ja Baudelaire, joiden päätä jo tällöin viersi kuuluisuuden\nkunniakehä, kuuluivat avustajain joukkoon. Vähäiseksi ei ole myös\narvioitava sitä reklaamia -- vaikka se tapahtuikin pistopuheiden ja\nivan merkeissä -- jota runoilija Barbey d'Aurevilly teki \"Parnasson\"\nhyväksi julkaistessaan kolmekymmentäseitsemän 'medaljonkia' käsittävän\nmuotokuvasarjansa huomattavimmista parnassolaisista, m.m. juuri\nVerlaine'istä. Kuten tunnettua, on pilkka muutoin vaikuttavimpia\ntekijöitä lujan yhteenkuuluvaisuustunteen herättämiseksi: tuskin\nkoskaan olivat rouva Calliasin iltaseurat niin vilkkaita ja sähköisiä\nkuin näinä aikoina, ja Lemerre'in, lehden kustantajan ja runoilijain\nystävän, pieni puotipahanen oli aina tulvillaan runoja lausuvia,\npitkätukkaisia, filosofiaa pohtivia ja tulevaisuuteen uskovia\nnuorukaisia.\n\nKaiken tämän jälkeen oli askel verrattain lyhyt ensimmäiseen omaan\nrunovihkoon: François Coppée, L.-X. de Ricard ja Paul Verlaine ottivat\naskeleen samana vuonna, 1866.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAiheetonta olisi kuitenkin varustaa tätä vuosilukua kolmella tähdellä\ntai pitää Verlaine'in ensimmäisen runokokoelman ilmestymistä\n\"merkkitapahtumana\" Ranskan kirjallisuuden historiassa.\n\nSillä \"Poèmes saturniens\" -- tämä oli Verlaine'in esikoiskokoelman\npaljon sanova ja hyvinkeksitty nimi -- ei ratkaisevasti merkitse\nminkään 'uuden' tuloa: se olisi melkein yhtä hyvin voinut ilmestyä\n1850-luvun alussa kuin 1860-luvun lopulla. Barbey d'Aurevilly ei ollut\nniinkään väärässä, eritellessään Verlaine'in runouden alkutekijöitä\nja viitatessaan Baudelaire'in, Musset'n ja Hugon vaikutukseen:\ntämä vaikutus oli ilmeinen, huolimatta siitä väärentämättömän\npersoonallisesta äänensävystä, joka kannattaa kokoelman muutamia runoja\n-- ja josta d'Aurevilly ilkeämielisessä tinkimishalussaan ei ollut\ntietääkseenkään. Taikka tarkemmin sanoen, Verlaine'in esikoiskokoelma\noli lähinnä vallalla olevan makuihanteen synnyttämä, paljon enemmän\nkuin valmiin, määrätyn runoilijayksilön manifestatsioni. Näin ollen se\nkokonaiskuva, mikä meillä on Verlaine'istä, ei oleelliselta osaltaan\nmuuttuisi, vaikka me hänen tuotannostaan silpoisimme koko Saturnolaisen\nryhmän, mutta sen sijaan kadottaisimme tärkeän kirjallishistoriallisen\ntodistuskappaleen ja ajankuvan -- ja kieltämättä monta ihanaa runoa!\n\nJa mikä oli tämä vallalla oleva kirjallinen ihanne ja makusuunta?\n\nVerlaine'in syntymähetkellä seisoivat romantiikan hengettäret\nvartiossa. Ilmassa humisivat vielä vallankumouksen ja romantiikan\nsuuret tuulet: Hugon loimuavat \"Itämaiset\"-runonäyt puunsivat\ntaivaanrannalla, Musset järkytti nuorten mieliä \"Vuosisadan lapsen\ntunnustuksillaan\", kun taas toiset seurasivat Alfred de Vignytä\ntämän suureen ja tähditettyyn yksinäisyyteen. Mutta korkein laine\noli ehtinyt vyöryä ohi; monet merkit viittasivat jo tällöin siihen,\nettä virtausta oli seuraamassa vastavirtaus. Kuka ei muistaisi\nesim. Gautier'n esiintymistä sinä iltana, jota pidetään romantiikan\nriemupäivänä -- Hugon \"Hernanin\" ensiesityksessä v. 1830 -- jolloin hän\npunaisissa liiveissään oli kuin ruumiillistunut vallankumous! Mutta\nniin oikeauskoinen, niin intomielinen romantikko kuin hän nuoruudessaan\nolikin, alkoi hän vähitellen, puolittain vaistomaisesti, puolittain\ntietoisesti siitä irtautua: hän saa jollakin tavoin tarpeekseen\nsen liioittelusta ja suhdattomuudesta, sen epämääräisyydestä ja\ntunnekuohusta. Antiikin maailma ja maailmankatsomus, jota vastaan\nromanttinen pyrkimys alkuaan oli suuntautunut, rupeaa näkymään hänelle\nyhä läheisempänä; käyntinsä jälkeen Atenassa ja Partenonin liepeillä\ntunnustaa hän täysin helleenistä uskontoaan. Runo \"L'art\", Taide,\nmarmorisine ja määrätietoisine kauneusihanteineen on jo penikulmien\nmatkan päässä romanttisesta.\n\nGautier ei kuitenkaan koskaan muodostanut mitään koulukuntaa; hänen\nkääntymisensä, jos näin suurta ja jyrkkää nimeä on käytettävä,\nosoitti, että jotakin uutta oli tulossa, mutta hän ei ratkaisevasti\nvaikuttanut tämän uuden tuloon. Hän oli välittäjä uuden ja vanhan\nvälillä: varsinaisen aktiivisen reaktsionin aloittivat miehet sellaiset\nkuin Leconte de Lisle -- lyriikassa --, ja Flaubert suorasanaisessa\ntuotannossa.\n\nLähtökohta oli molemmille sama. \"Que de sentiment, que de sentiment,\nque de tendresses, que de larmes!\", kuinka paljon tunnetta, hempeyttä,\nkyyneleitä, huudahtaa Flaubert sydämensä yltäkylläisyydestä --\nhäntä väsyttää ja miltei inhottaa se hekumallinen ja kyynelöivä\nitserääkkäys sekä se tunnepaljastusten häikäilemättömyys, johon\nromantikot niin suuressa määrin tekivät itsensä syypääksi. Kauneus\n(jonka sanan hän aina kirjoittaa isolla alkukirjaimella) oli hänelle\nsananmukaisesti liian pyhää hukkumaan kyyneliin, kaunopuheisuuteen\nja paatokseen, samoin kuin taide oli liian suurta tulkitsemaan\nainoastaan joitakin \"sydämen elämyksiä\". Sen vuoksi vaatii hän,\nettä taiteen ensimmäiseksi ja viimeiseksi on palveltava yksinomaan\nKauneutta eikä mitään muuta -- Kauneutta, sanan epäpersoonallisessa,\nobjektiivisessa mielessä. Tämä uusi, Flaubert'in ja de Lisle'in\nedustama suunta, ei turhaan ollutkaan käynyt tieteellisen positivismin\nkoulua ja kasvanut sen käsitystavan myötä, että ihminen oli vain\nvähäpätöinen rengas kehityksen äärettömässä ketjussa, ja että luonto\nsinänsä on samojen järkkymättömien lakien alainen: eikö näin ollen\nyksilön hillittömässä tuskanpurkauksessa ollut jotakin pientä,\nraukkamaista ja vastenmielistä? \"Epäpersoonallisuus on taiteessa voiman\nmerkki\", julistaakin Flaubert tinkimättömällä johdonmukaisuudella.\nJa tähän ylimykselliseen _impassibilité_-vaatimukseen yhdistää\nhän vielä tieteellisyyden vaatimuksen: taiteen tukena täytyy olla\nyksityiskohtainen tietäminen ja tutkistelu, niinkuin myös tarkka\nulkokohtainen havaitsemiskyky. Ja yhtä järkähtämättä vaati Leconte\nde Lisle lyriikalta määrätietoista hillintää, objektiivisuutta,\nkauneutta sen oman itsensä vuoksi: kaikki tarkoitusperäisyys tai\nmoraalinäkökohdat olivat hänelle tykkänään vieraat. Se säkeistö, joka\non kirjoitettu yksinomaan luomisen riemun itsensä vuoksi, on korkeinta\nrunoutta. Gautier'n puhe siitä \"ikuisesta epätoivosta\", joka täyttää\nihmisen, tämän huomatessa voimattomuutensa toteuttaa täydellistä\nkauneutta, voisi olla hänen suustaan: esim, runossaan \"Hypatie\"\ntunnustaa hän suoraan, että maan päällä ei ole muuta iankaikkista kuin\nKauneus. Sen vuoksi merkitsee hänelle muoto -- niinkuin tämän uuden\nsuunnan edustajille yleensä -- äärettömän paljon; paradoksi siitä, että\nmuoto synnyttää aatesisällyksen, ei ollut pelkkä paradoksi hänelle ja\nhänen hengenheimolaisilleen. Täydellisyyden pyrkimys alkaa olla heille\ntodellinen kultti, uskonto; jokainen sana ja välimerkki on heille pyhä,\noikean rytmin tapaaminen askarruttaa heitä viikkokausia. Ja samalla,\nkoska Kauneus on heille ainoa positiivinen arvo, on kaikki muu heille\nturhuuden turhuutta: heidän pessimisminsä ei tunne mitään rajoja eikä\nääriä. Vigny oli suuri yksinäinen, mutta sellaista olemattomuuden ja\ntyhjyyden kuilua, kuin Leconte de Lisle ja Baudelaire -- ajan toinen\nsuuri nimi lyriikassa -- avarsivat säkeissään, ei kukaan ennen heitä\nollut tuntenut. Se ei ollut yksilön tuskaa elämän mielettömyyden\nedessä, se oli ihmiskunnan ja maailman tuska, tahtimitoilla mitattuna,\nkaikkeuden kammo kuoleman ja hävityksen edessä.\n\nMutta niin tietoinen kuin parnassolaisten -- tämän nimen on\nkirjallisuushistoria näille miehille antanut -- reaktsioni olikin\nennen vallinnutta makusuuntaa vastaan, ei se kuitenkaan ollut\nsiitä täysin irrallinen. Kaiken runouden oleellisimpana tekijänä\non kerta kaikkiaan se, jota on totuttu pitämään romantiikalle\nerikoistunnusmerkillisenä: _kaipuu_. Ilman sitä ei mitään todellista\nrunoa synny, ja marmorikin on kuollutta tekijänsä kädessä, ellei\nsitä nostata kauneuden kaipuu, ikävöinti, _au delà_-tunne. _Siinä_\nmielessä olivat vannoutuneimmatkin parnassolaiset romantikkoja, niin\nsuuresti kuin he vieroivatkin kaikkea subjektiivista tunteilemista.\nSillä mikä muu kuin kaipaus saattoi Baudelaire'iä etsimään eksoottisia\nmaisemiaan ja tummahipiäisiä Venuksia, tai viipymään aivojen luomissa\n\"keinotekoisissa paratiiseissa\" -- hänen veressään asui poltto, joka\najoi häntä pyytämään kaikkea epätavallista ja kaukaista, tuolla\npuolen olevaa ja näkyväistä maailmaa. Taikka Leconte de Lisle:\nmikään pelkkä kansatieteellinen mielenkiinto ei suinkaan pakottanut\nhäntä kokoamaan polttoaineksiansa aina pohjoismaista mytologiaa,\nkondorikotkan piirittämiä Andien lumihuippuja ja Ganges-virran\nlootuskukkia myöten. Tuskin kukaan parnassolaisista on siinä määrin\ntoteuttanut parnassolaisuuden impassibilité-ihannetta kuin hän, ja\nkuitenkin samalla osoittanut, että objektiivisinkin runous _quand même_\nrakentuu romantiikalle, sanan laajimmassa ja epäkoulukunnallisessa\nmerkityksessä. Vaikka hänen ylpeytenään oli se, että tiede ja taide\nhänen lyriikassaan yhdistyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi, ja vielä\nenemmän se, että hänen säkeensä eivät näytä hänen omia kasvojaan,\npaljastavat ne joka tapauksessa hänen kapinoivan, ylpeän ikävöintinsä\nja hänen leppymättömän vihansa kaikkeen pieneen ja tavalliseen.\nEttä taas Baudelaire, Leconte de Lisle, de Hérédia ja monet muut\nkäsittelevät näitä heidän kaipauksensa kokoamia eksoottisia aineksia\n_tieteellisemmin_ kuin vuosisadan alkupuolen romanttiset hurmioitsijat,\njoiden pyhiinvaellusmatkat Itämaille tapahtuivat etupäässä\nkoloristisessa tarkoituksessa, käy parhaiten ilmi, kun lukee esim. pari\nVictor Hugon runoa ja kohta sen jälkeen Leconte de Lisle'iä: silloin\ntajuaa sen \"uutuuden värähdyksen\", minkä parnassolaiset toivat Ranskan\nlyriikkaan.\n\nVerlaine'in ja hänen ikätovereittensa runous oli alussa rakennettu\nnäiden parnassolaisten teoriojen mukaisesti: \"Me teemme liikuttavia\nsäkeitä sangen kylmäkiskoisin mielin\", sanoo Verlaine siinä\nohjelmanluonteisessa loppurunossaan, jolla \"Poèmes saturniens\"\npäättyy. Verlaine'kin oli ensimmäisellä kehityskaudellaan ennen\nkaikkea ulkopuolinen _näkijä_, silmäihminen ja kuvailija, ja\nParoksen marmori oli hänelle yhtä tuttua kuin Leconte de Lisle'ille.\nHän haaveksi runosta, joka \"puhtaan veistokuvan\" hahmossa vihdoin\npaljastuisi kivestä, taltan ja yksityiskohtaisen työn avulla:\nnäistäkin sanoista päättäen oli nuoren Verlaine'in _tietoinen_\nihanne veistoksellista laatua. Ainoastaan silloin kun hän, kaikista\nteorioista vapaana, jonakin hiljaisena hetkenä jää kuuntelemaan omaa\nsydäntään, soinnahtaa hänen runostaan omituisen arka, hopeinen,\nlaulava sävel, joka täysisointuisena ja ihanana lumoaa meidät hänen\nmyöhemmissä kokoelmissaan. Tämä aines, epämääräinen, aavisteleva,\naaltoileva -- \"crepusculaire\", hämyinen, kuten eräs ranskalainen\nkirjallishistorioitsija kauniisti sanoo -- on se 'oma', jonka Verlaine\nesikoisrunoissaan antaa: ajatelkaamme vain selloäänistä Syyslaulua,\n\"Chanson d'automne\", jota s-äänteet hyväillen tuudittavat, tai\nikikirkasta runonäkyä \"Kotoinen unelma\", jossa runoilija yhdistää,\npuolittain unena, puolittain todellisuutena, menneen ja tulevan, ja\nkuvittelee kuulevansa ääniä, jotka aikoja ovat sammuneet. \"Soleils\ncouchants\", Laskevat auringot, taas on rakennettu melkein aistillisen\nja hekumallisen sulosoinnun varaan, joka suggeroiden huumaa lukijan.\nNäissä runoissa on musiikkia ja rytmiä; ne edustavat sitä puhdasta\nlaulua, joka Verlaine'in lyriikalle on niin tunnusmerkillistä.\n\nMutta yleensä, suurissa piirtein katsoen, ei Verlaine näissä\nensirunoissaan vielä ole löytänyt omaa itseään. Hän käyttää ensinnäkin\nvoimakkaampia värejä kuin myöhemmin, ilman vivahduksia, hiukan\nsovinnaisesti -- \"l'azur des yeux\", silmien sini, siihen tapaan\n--; hän tarvitsee paljon aineksia kutakin runoaan varten, kuvia,\nvärikkäitä adjektiiveja, kultaa, onyksiä, mytologisia nimiä; hänen\nsanansa ovat komeita, täsmällisiä, hiukan raskaasti maalailevia,\ntiukasti ja ilmattomasti toisissaan kiinni. \"Çavitri\" esimerkiksi on\nkuin mustasta marmorivuoresta louhittu, kylmä ja kiinteä. \"Poèmes\nbarbares\"-kokoelmasta voisivat olla nämäkin säkeet:\n\n    -- Que nous cerne l'Oubli, noir et morne assassin,\n    ou que l'Envie aux traits amers nous ait pour cibles,\n    ainsi que Çavitri faisons-nous impassibles.\n\n    Saartakoon meidät Unho, tuo musta ja kaamea murhamies,\n    tai ottakoon katkerapiirteinen Kateus meidät maalitauluikseen,\n    olkaamme järkkymättömiä niinkuin Çavitri.\n\nSamaan sikermään kuuluvat vielä \"César Borgia\", \"Philippe II\":\nVerlaine'in ylpeytenä tuntuu olevan, ettei hänen omaa ääntänsä kuuluisi\nrunon säkeitten alta. Mutta tämä epäpersoonallisuuden tavoittelu\nvaikuttaa usein asenteelta, miksei liikanuorekkuudeltakin -- on kuin\nVerlaine olisi pitänyt runoilija-arvolleen alentavana milloinkaan\nosoittaa naiivia tunnetta, vielä vähemmän vetää suutaan hymyyn.\n\"Elkäämme toki ottako lähtökohdaksemme kunnon Baudelaire-parkaa\",\nsanookin kriitikko Sainte-Beuve isällisen viisaassa kirjeessään,\njossa hän huomauttaa runojen jyrkkyydestä ja liikamustuudesta,\nsamalla vaistoten, että tämä kanta oli runoilijalle luonnonvastainen\nja ottamalla otettu. Ja kun niitä vertaa Verlaine'in myöhempiin,\nparhaisiin tuotteisiin, huomaa, että ne ennen kaikkea ovat jollakin\ntavoin liian 'valmiit' ja täydelliset: on kuin ne eivät antaisi\nmielikuvitukselle enää mitään täytettävää, mitään liikkuma-alaa. Ajan\nsuunnalle uskollisena ei myöskään runoilija näissä esikoisrunoissaan\ntahdo mitään; hän luo tilanteita, objektiivisia kuvia, jotka\nitse saavat puhua puolestaan. Sangen tyypillinen tälle hänen\nkehityskaudelleen -- ja parnassolaisuudelle sinänsä -- on esim. runo\n\"Femme et chatte\", Nainen ja kissa, joka on kuin parnassolaisten\nantologiasta:\n\n    -- --\n    Et dans le boudoir où, sonore,\n    tintait son rire aérien,\n    brillaient quatre points de phosphore.\n\n    Ja budoaarissa, jossa helisi\n    sointuvana hänen ilmava naurunsa,\n    säihkyi neljä fosforipistettä.\n\nBaudelaire olisi varmasti hyväksynyt runon, myös tekotavalliselta\nkannalta: juuri tuo loppurivi, joka avartaa näköalat ja kokoaa\nsyntetisoiden runon tunnelman, on luonteenomaista 1850-luvun\nrunoihanteelle. Ja samaten on se makusuunta, joka Saturnolaisissa\nrunoissa paljastuu, oikeauskoisesti parnassolainen. Esim. runossa\n\"L'angoisse\", Tuska, tunnustaa Verlaine, ettei luonnossa mikään häntä\nliikuta, ettei taide merkitse hänelle mitään; Jumala, rakkaus, ihmisyys\n-- yhdentekevää! Mutta Verlaine'in suussa ei tämä uskontunnustus\nvakuuta, niinkuin esim. Leconte de Lisle'illä; edellisellä se oli\njollakin tavoin opittua ja ulkonaista, kun taas jälkimmäisen pessimismi\noli koko hänen eetoksensa perustana.\n\nVerlaine'in esikoisteoksen kaikkein kauneimpia ja syvällisimpiä runoja\non muutoin itse nimi, joka samalla on kuin itserippi ja intuitiivisesti\nvaistottu tulevaisuudenennustus. Mahdollisesti on Verlaine'in mielessä\nsoinut Baudelaire'in kehoitus lukijalleen: pyytäähän Baudelaire\nrunossaan \"Epigraphe pour un livre condamné\", Motto tuomittuun kirjaan,\nlukijaa heittämään luotaan tuon \"saturnolaisen kirjan\", (tarkoittaen\nkokoelmaansa \"Fleurs du mal\"), koska lukija ei kuitenkaan sitä ymmärrä,\nellei hän ole opiskellut retoriikkaa itsensä Saatanan johdolla. Mutta\nsiitä huolimatta pitäisin luultavana, että \"Poèmes saturniens\" olisi\nsaanut nimensä, vaikka Baudelaire ei olisi ollut sen kummina. Sillä\nVerlaine tunsi kerta kaikkiaan itsensä 'merkityksi', ensimmäisestä\nnuoruudestaan alkaen; syntyneensä sen onnettomuutta tuottavan tähden\nalla, joka antaa omilleen väkevän mielikuvituksen ja suuren herkkyyden,\nmutta tuhoaa heissä kylmän, selkeän järjen, jonka avulla elämä\nvoitetaan. Heidän verensä on jo syntymässä myrkytettyä, ja siksi ei\nheidän kohtalonsa voi olla muu kuin kärsimys:\n\n    Tels les Saturniens doivent souftrir et tels\n    mourir.  -- --\n\n    Sellaisina on saturnolaisten kärsittävä ja\n    sellaisina kuoltava.\n\nJa vielä toista vuosikymmentä esikoisrunojensa ilmestymisen jälkeen\nmuistelee Verlaine nimeen kätkeytynyttä ja todeksi käynyttä ennustusta:\n\"Olin siis todella saturnolaiseksi syntynyt\", lausuu hän. Hänen\nesikoiskirjansa nimi voisikin näin harvinaisen hyvällä syyllä olla\nhänen kokonaistuotantonsa yhteisenä.\n\nPaljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa\nrunokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä _Fêtes galantes_-\n(\"Lemmenleikkien juhla\") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa\n-- varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä \"Colloque\nsentimental\" -- joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin\naavistus tulevasta onnettomuudesta. \"Fêtes galantes\" on muutoin\nulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan \"Poèmes saturniens\",\nsillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo\nminäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan\npaljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen\nesikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä\nollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään;\nLemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön,\nvaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa,\nettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu\nnaamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa\nensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit,\nkorkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on\nkirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain\nvieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät\nKieltämättä on \"Fêtes galantes\"-kokoelmalla jossakin määrin\nkirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa\nrokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa\nnäyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima\non hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo\nsubjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen\nvuosisataan, jonka olemus -- suuremmassa määrin kuin minkään toisen\nvuosisadan -- oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran\nkirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden\ntuloksena \"Lemmenleikkien juhla\" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa\nesim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa,\njoka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia,\nsekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä,\njotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka\nensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä\nriitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt\ntuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka\nmuodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne\ntäyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus,\neli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee\nrokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut\noman kaipauksensa ja polttavat halunsa \"Fêtes galantes\"-kirjasen\narmaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen\nankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän\nsanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta\nihanuudesta. Ja kerran \"kotiutuneena\" tähän maailmaan, jonka hän\nsukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio:\nhäntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet\nkuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista\nvirtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja\npaimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset\nrunot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin,\nettä tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua -- esim. runo\napinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin\nkipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on\nvain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se\nkärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan\nja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, -- ja\nrunoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu\nmyös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat\nraskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja,\njotka panevat mielen oudosti värähtämään.\n\nEnimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden\nyhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä\nja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas\nrakentuvat musikaalisille arvoille -- esim. siro \"Mandoline\" tai\ntuoksuava barkaroli \"A Clymene\", jotka suorastaan viittaavat\n\"Sanattomiin romansseihin\". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita\nkokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin -- on\nmelkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme\nhänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, \"Colloque sentimental\",\nAlakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn\nperspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo\nkaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn\npellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt\nolemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin\nelämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä\nminne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys --\nvoitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.\n\n    Syyskylmässä vanhan puistikon\n    kaks varjoa esiin astunut on.\n\n    On kuollut ja sammunut katsehensa.\n    He hiljaa kuiskivat toisillensa.\n\n    Syyskylmässä tuuli suhisee,\n    kaks varjoa menneitä muistelee.\n\n    -- Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa?\n    -- Mitä hyvää entisen muistelossa?\n\n    -- Sinä lausuit nimeni punastuen!\n    Mun vieläkö unessa näätkö? -- En.\n\n    -- Ah, aikaa ihanaa, onnellista,\n    kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.\n\n    -- Oli seesteinen taivas, ja toivova syön.\n    -- On toivo jo sammunut helmaan yön.\n\n    He kulkevat vanhan puiston teitä\n    ja yö vain on kuunnellut heitä.\n\n               (V.A. Koskenniemen suomennos.)\n\n[Tämä, kuten \"Spleen\"-runon suomennos edempänä, on\ntekijän ystävällisellä suostumuksella lainattu \"Lyyra ja\npaimen-huilu\"-kokoelmasta.]\n\n-- \"Colloque sentimemal\" on samalla Verlaine'in mestarinäyte\nrunoilijana -- se todistaa, että oppivuodet ovat ohi, ja että Verlaine\non kypsymässä luomaan elämänsä pääteokset: kokoelmat \"Bonne chanson\",\n\"Romances sans paroles\" ja \"Sagesse\".\n\n\n\n\nII.\n\nMATHILDE MAUTÉ JA \"BONNE CHANSON\".\n\n\nEräs suuri sisäinen elämys jouduttaa tätä kypsymistä ja määrää sen\nluonteen: tämä uusi vaihe on siksi käänteentekevä sekä ihmiselle että\nrunoilijalle, luo siksi kauaskantavia seurauksia, että meidän on syytä\nsyventyä siihen yksityiskohtaisemmin.\n\nElämyksen nimenä on Mathilde Mauté.\n\nEn tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe _sinänsä_ oli\nniin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi\npaljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui\nhänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä\nporvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin\nsyvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta\nkysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää\nelämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta\ntämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä,\nniin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen\nlyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin\nentinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa\nomien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä\nvarmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen\nelämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä\nolisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei\nehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta\nonnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi\n\"Bonne chanson'in\", jälkimmäinen \"Romances sans paroles\"-kokoelman\nja \"Sagesse'in\". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme\nkirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde\nMauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in\nkuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman\nvihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan\nerikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa\ntuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus,\njota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on\nsuoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.\n\nJa sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté\nsattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun\nrunoilijan aika oli täytetty.\n\nVerlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut\nmyös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen\nimpulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:\n\n    J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou.\n    N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.\n\n    Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna.\n    Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.\n\nJa sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän\nmolempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä\ntekijänä, ja huudahtaa lopuksi:\n\n    \"Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral.\n    Depuis la fille amère au souris sépulcral\n    jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!\"\n\n    Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä.\n    Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä\n    hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.\n\nTämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine _tarvitsi_\nrakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen\ntäytyi saada _rakastaa_, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin\nuhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on\neräässä runossaan sanonut \"jättäneensä monille kiittämättömille\njotakin itsestään, verta ja lihaa\". Nämä sanat ovat enemmän\nkuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä\nkiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän\njaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se\nennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä\nilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin\nkuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla\nhänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän\nkiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur\nRimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta\ntuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja\nmäärättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti\neroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi\ntodistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen\nitse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä\norjuudesta. \"Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen\", valittaakin\nhän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän,\nkyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille:\nminä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen\nsaanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä\nuskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja\nihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!\n\n    -- -- la femme m'a repris tout entier!\n\n    J'allais priant le Dieu de mon enfance\n    (aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux),\n    j'étais plein de foi, de blanche espérance,\n    de charité sainte aux purs feux si doux.\n\n    Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!\n\nJ.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa \"rakastaja\",\n\"sanan täydellisimmässä mielessä\", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia\nmyöten.\n\nMutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan\nehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli\npaljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon\nlasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä\nei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä\nolisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän\ninhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa --\ntai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi\nsijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä,\npovea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta\noli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä\nkyynillisen julkeat laulut _Chansons pour Elle_, \"Lauluja Hänelle\" ja\nmonet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana \"chair\", lihallisuus, mutta\nhän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen,\nja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan\nedessä.\n\nKuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine\nsittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta\nvuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen\nainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin,\nettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi\njo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat,\njoissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset.\nMutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja\nhalpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut\nsanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis'\nja vain odotti aikaansa -- haaveksiihan hän jo ensimmäisessä\nrunokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa\nrunoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja\nolemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei\nhän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine\noli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa;\nhän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi,\nainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan\nseurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.\n\nMutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä\nCharles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän\nkuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna\nkuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma\non \"Bonne chanson'in\" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi\nkertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä --\nsiis todellinen ranskalainen _coup de foudre_! Tähän asti oli Paul\naina tuntenut olevansa kuin \"ruma ankanpoika\", poikkeusasemassa ja\nerilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava\nnuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen\nkanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti,\nvaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti --\"Minä pidän paljon\nrunoilijoista, monsieur\", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat,\njotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta\nmyöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan,\nlausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat\nsentään jonkun verran liian \"voimakkaita\" hänelle, vastaa Verlaine\nprofeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt \"Bonne\nchanson'in\" valmiina edessään: \"Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka\nTeitä varmasti enemmän miellyttää.\"\n\nVerlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka\nM:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta\nja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin,\nvakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi\nkuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde\noli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan\npuhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies\nhaaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten\nhän \"Confessions\"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu\n\"järjestää elämä\", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä\nmukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen\njälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut\nainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso,\nvaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään\nja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien\nja irtonaisten parissa mitä hän itse oli -- kapakassa. Ja vaikka hän\nmyöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä\nja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa\näänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista:\nniin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen\nainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen\npysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana.\nTuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in\nmyöhemmässä lyriikassa, varsinkin \"Sanattomissa romansseissa\" ja\n\"Rakkaus\"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi\nnäkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen\nviheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.\n\n    Simple elle était comme au temps de ma cour\n    en robe grise et verte. --\n\n    Hän oli koruton kuin kosintani aikana,\n    harmaassa ja vihreissä puvussa.\n\nUseimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne\ntäynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista\nkokoonpantu on ihana sikermä \"Birds in the night\", Lintuja yössä,\njossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain\nleikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan,\nvuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan.\nSurumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö:\n\n    Vous n'avez pas eu toute patience,\n    cela ce comprend par malheur, du reste.\n    Vous êtes si jeune! et l'insouciance\n    c'est le lot amer de ll'âge celeste!\n\n    Teillä ei ollut kaikkea kärsivällisyyttä,\n    senhän, surullista kyllä, ymmärtää.\n    Olette niin nuori! ja huolettomuus\n    on taivaisen iän katkera osuus.\n\nSamassa vireessä on toinen runo, \"Child wife\", Puolisolapsi, täynnä\nsurua mutta samalla anteeksiantoa. Vaimon muisto on niin ikään\ninspiroinut ne hellyyttä uhkuvat säkeet \"Amour\"-kokoelmassa, joille hän\non antanut nimen \"Leski puhuu\", Un veuf parle: hän kuvittelee näkevänsä\nkaukana merellä venheen, jossa \"aivan nuori nainen\" ja poikanen\nistuvat, ja joka on hukkumaisillaan ankaran pyörrevihurin kourissa.\nOi, elkää pelätkö, kuiskaa runoilija, tuo meri on minun kyynelteni\nmeri, ja ne kaksi hyvää enkeliä, jotka asettavat kuohut, ovat minun\nanteeksiantoa loistavat silmäni!\n\n    Et paix au groupe sur la mer,\n    sur cette mer de bonnes larmes!\n    Mes yeux joyeux dans le ciel clair,\n    par cette nuit sans plus d'alarmes\n    sont deux bons anges sur la mer.\n\n    Rauha olkoon merelliselle ryhmälle!\n    Noille hyvien kyynelten merellä soutaville.\n    Minun iloiset silmäni taivaan kirkkaudessa\n    siintävät tänä yönä, jossa myrsky on vaimentunut,\n    kuin kaksi hyvää enkeliä yli meren.\n\nToisella kertaa tunnustaa hän -- keskiaikaisesti arkaisoidussa\nballadissaan -- uneksineensa rakastetustaan, mutta, lisää hän\nkatkerasti:\n\n    J'ai revé d'elle et pas elle de moi.\n\n    Olen uneksinut hänestä eikä hän minusta.\n\nRuno on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta lopullisen eron jälkeen\n--. Ja yhä -- jatkaaksemme esimerkkisarjaa -- kertomuksessaan Pierre\nDuchâtelet'sta antaa hän päähenkilön läpikäydä jotenkin samat\nulkonaiset elämänvaiheet kuin Paul Verlaine, aina avioeroa ja vihlovaa\nyksinäisyyden tunnetta myöten: lopuksi riutuu Pierre, ikävästä ja\nmielenkarmeudesta, \"tué par l'idée d'une femme,\" naisen muiston\nsurmaamana. \"Louise Leclercq\" vihdoin tuntuu olevan kirjoitettu\npääasiassa sen vuoksi, että tekijä saisi tilaisuuden viivähtää menneen\navio-onnen muisteluissa ja loihtia esiin niitä, sekä myös siksi, että\nhän voisi kuvitella, kuinka ihanaa hänenkin elämänsä olisi voinut olla.\nLouiseille antaa hän kaikki ne hyveet, joita hän ensi kohtaamisesta\nasti runoili Mathilde Mautélle -- Louise on samalla kertaa puoliso ja\nrakastajatar, terve ja voimakas nainen, mainio äiti ja hyvä kristitty.\nNiin, me voisimme yhä jatkaa esimerkkisarjaa ja osoittaa, kuinka\nratkaisevasti Mathilde Mauté ensi näkemältä valloitti sijan runoilijan\nelämässä ja runoudessa, mutta ylläesitetyt riittänevät. Varmasti, jos\nPaul Verlaine olisi elänyt keskiajalla, olisi ennen pitkää alettu\nkuiskata noitajuomasta, jota kaunis neito oli hänelle antanut!\n\nMutta elkäämme menkö ajassa eteenpäin tai kuvitelko, kuinka\nolisi voinut olla! Toistaiseksi on Paul Verlaine meille\nviidenkolmattavuotias, ja hän on ensi kertaa nähnyt sydämensä valitun.\nTämän kohtalokkaan ensi tapaamisen jälkeen valtaa Verlaine'in kuitenkin\neräänlainen mieletön, vaistomainen pelko, ja hän kysyy itseltään,\nkuinka voisi olla mahdollista, että ihastuttava Mathilde saattaisi\nrakastaa häntä, Paul Verlaine'iä, rumaa, merkillistä olentoa? Ja\nniin lähteekin hän, impulsiivisen luonteensa pakottamana, suin\npäin karkuun -- tulevia kärsimyksiä pakooni -- maalle, josta hän\nkuitenkin kirjoittaa viikon perästä virallisen kosimakirjeen de\nSivryn perheelle! Hän saa ensin hiukan pidättyvän vastauksen, jossa\nhänelle toki vakuutetaan, että hän \"saattaa toivoa\", ja jonkun päivän\nperästä tuo velipuoli itse muodollisen suostumuksen: herra Verlaine\non hyväksytty neiti Mautén tulevaksi puolisoksi! Yhdentekevää on,\nvaikuttiko tähän myöntymykseen, kuten esim. Verlaine'in ystävä ja\nelämäkerran kirjoittaja Lepelletier huomauttaa, se että Verlaine oli\nheti ensimmäisessä kirjeessään sanonut tahtovansa Mathilde'in sinänsä,\nilman myötäjäisiä: kuten tunnettua, on juuri myötäjäiskysymys varsin\ntärkeä Ranskan keskiluokalle. Eikä Verlaine toiselta puolen ollut\nniinkään huono vävy, sovinnaisesti katsoen, sillä vaikka hän olikin\nrunoilija, oli hän samalla kaikeksi onneksi vakituista palkkaa nauttiva\nvirkamies, joka akateemisen oppiarvonsa nojalla saattoi paljonkin\nnousta arvoasteikossa. Kuten sanottu, tämä ei liikuta meitä; pääasiaksi\njää, että Verlaine oli lähellä päämaaliaan ja että tytön vanhemmat\nolivat antaneet siunauksensa. \"Rêve familier\" oli muodostumassa unesta\ntodellisuudeksi.\n\nKirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että\nMathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin\naikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä\nja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de\nSivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja\ntunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen,\n-- jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran -- ovat\nmaailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja\nrakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden\nolemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman\nminuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein\nsanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä.\nSillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja\nkyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin\ntaas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä \"suloista tuskaa\",\njota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä\noikein oma itsensä -- hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen\ntuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää\nliikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää\nitseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on\nmiltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä\naina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen\nihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla\npelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa\nhäntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena\nsiitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen\nvalaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja\noikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata\nsanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan.\nHereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii\nihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka\nsäteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka\npesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden\nkuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, \"et son reflet dans l'eau\nsurvit à son passage\"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän\nhyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se\non niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa!\nJa kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään\ntämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo\npainunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä\nkeskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot\neivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan.\nHän tuntee \"raivoa ja vihaa\" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka\nerottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun\nlempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat\nsuljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen.\nMutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään\nrakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan\nole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje\non kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä\nhetkellä, ehkä hän on \"hyvin onnellinen ja unohtaa\"! Kuvat vaihtuvat\n-- helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä,\nja \"kuun venhe\" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin.\nRanskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta\nja hereää runoa kuin tämä \"La lune blanche\"-laulelma! Ja kuin sinistä\nvaloa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa\nlopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla,\njoka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan\nläikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä -- silloin ei mikään paha\nenää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset\nhäntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai\npäivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo\nkilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.\n\nNäistä aineksista on \"Bonne chanson'in\" lemmenlyriikka ja sen\nparikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu\n-- Charles Morice -- valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies\ntarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin\nolisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä\ntuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat,\non kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat\nsamalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä,\njotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan\nihminen kirjoita kuin kerran elämässään.\n\nAivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi,\nettä se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän\nitsetunnustuksissaan -- \"Confessions\" -- saattaakin puhua melkoisen\narmottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain\nhellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen\npuhuttelee. Tämä \"cher petit bouquin\", \"pauvre cher recueil\", rakas\npikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen\nkaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten\nhän suoraan tunnustaakin: -- -- \"ce que j'aime encore le mieux dans\ncette mienne pauvre oeuvre!\" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että\nhänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset\navaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa\nyössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta meidän on aika solmia yhteen katkenneen kertomuksen lanka ja\npalata runoilijamme luo, jonka jätimme kesken kukkeinta idylliä.\n\n_Bonne chanson_, \"Hyvä laulu\", Verlaine'in valoisin runokirja,\nilmestyi v. 1870: verisenä vuotena siis, jolloin ulkonainen ja\nsisäinen sota runtelivat maata, ja jolloin parisilaisilla oli\nkestettävänään piiritystilan kaikki kauhut. Täydellä syyllä saattoikin\nvanha Victor Hugo, joka varsinkin elämänsä loppuaikoina kärjisti\nmielellään sanottavansa lyhyiksi ja painaviksi mietelauseiksi, lausua\nettä se oli kuin kukkanen kranaatissa, \"une fleur dans un obus\".\nNäillä ulkonaisilla olosuhteilla tuli muutoin alusta alkaen olemaan\nerinomaisen suuri ja onneton vaikutus Verlaine'in yksityiselämässä.\nOlipa lähellä, etteivät ne tykkänään ehkäisseet hänen kaivatun\navio-onnensa täyttymystä -- pari kolme päivää ennen neiti Mathilde'in\nja Paul Verlaine'in häitä komennettiin aseisiin myös sen ikäluokan\nnaimattomat miehet, johon Verlaine kuului. Ripeällä toiminnallaan sai\nkuitenkin Verlaine tämän vaaran vältetyksi ja häät vietettiin; mutta\nmyöhemmin, tovereitten esimerkin innostamana ilmoittautui Verlaine\nvapaaehtoisesti kansalliskaartin riveihin, jossa hänet määrättiin\nvartiopalvelukseen. Tämä ensimmäinen innostus, alussa hyvinkin suuri\nja vilpitön, laimeni kuitenkin verrattain pian: ystäviensä parissa\ntyhjensi hän kyllä lukemattomia maljoja isänmaalle ja huusi äänensä\nkäheäksi hurratessaan Tasavaltaa, mutta säännölliset vahtivuorot eivät\nolleet omiaan kiinnittämään hänen mieltään. Paljon ennemmin olisi hän\nistunut ylistämänsä \"höyryävän iltateen\" äärellä kotona, tai ehkä\nvielä mieluummin (sillä olihan hän päässyt toivomaansa päämaaliin!)\niloisessa iltaseurassa sen viheriän myrkyn parissa, josta Mathilde\njoksikin ajaksi, Verlaine'in ystävien suureksi hämmästykseksi,\noli voinut hänet vieroittaa. Luontaista laiskuuttaan seuraten\nalkaakin hän silloin tällöin ilman syytä \"jäädä pois\" virastaan;\nsaa varoituksia, vieläpä kaksi vuorokautta vankeuttakin, kunnes hän\nvihdoin lääkärintodistuksen nojalla vapautetaan tästä vastenmieliseksi\nkäyneestä asevelvollisuudesta, joten hän kevennetyin mielin saattaa\nantautua seurusteluun ystäviensä kanssa. Luonnollisesti ei kaikki\ntämä ole omiaan ilahduttamaan säädyllisiin tapoihin tottunutta nuorta\naviovaimoa, joka ei voi olla tekemättä oikeutettuja vertailujaan\nrakastuneen ja palvovan kosijan ja ajoittain melko raakatapaisen\naviomiehen välillä. Tuskin oli \"Hyvän laulun\" muste ehtinyt kuivua,\nsanookin eräs Verlaine'in elämäkerran kirjoittajista, kun jo epäsopu ja\nitku kuuluivat päiväjärjestykseen nuoressa kodissa. Vielä pahemmaksi\nmuuttuu tilanne, kun Verlaine, osittain periaatteellisista syistä\n-- \"jo alusta alkaen rakastin ja ymmärsin tätä vallankumousta\",\nsanoo hän \"Tunnustuksissaan\" -- mutta luultavasti yhtä paljon\ntaipumuksestaan mukavuuteen, jää Parisiin silloin kun hallitukselle\nuskolliset virkamiehet seuraavat Versailles'iin paennutta Thiers'iä.\nMikään opinkiihkoinen kommunardi Verlaine tuskin oli, vasemmalle\nkäyvistä mielipiteistään ja erinäisistä persoonallisista suhteistaan\nhuolimatta -- hän oli m.m. melko läheisessä kosketuksessa erääseen\nkommuunin johtohenkilöön, Raoul Rigault'hon, ja hänen ystävänsä\nLepelletier toimitti \"Tribun du peuple\"-lehteä --, mutta hänestä\ntuntui helpoimmalta jollakin tavoin pysyä syrjässä asioiden kulusta\nja olla jyrkästi alleviivaamatta aktiivista ja määrättyä kantaa, jota\nhänellä ei ollut. Jatkuvaisuuden lakia seuraten jääkin hän työhönsä\nKaupunginhallituksessa, vaikkakin uuden isännistön ylivalvonnan\nalaisena. Kommuunihallitus, joka luonnollisesti mobilisoi kaikki\nkäytettävissä olevat voimat, määrää tällöin herra Verlaine'in\nsanomalehtiosaston virkailijaksi, jossa toimessa runoilijan on\nleikeltävä, järjestettävä ja numeroitava kaikki lehdissä olevat,\nkommuunille suopeamieliset kirjoitukset. Mutta kun sitten eräänä\nkauniina päivänä leviää tieto siitä, että Thiers'in joukot ovat\nmarssimassa kaupunkiin ja että kiväärien pauketta kuuluu Champs\nElysées'ltä, valtaa Verlaine'in mieletön pelko: hän oli avustanut\nkapinallisia, hänen päivänsä olivat luetut, amen! Uskaltamatta ottaa\npienintäkään aloitetta jääkin Verlaine tylsästi istumaan tuolilleen,\nja kun Kaupungintalon, Tuileries- ja Louvre-palatsien ja muiden\njulkisten rakennusten loimuavat tulipatsaat kommunardien kammottavana\nilotulituksena viittaavat Thiers'in joukoille tietä, pesiytyy Verlaine\nkotinsa pimeimpään soppeen. Hän kieltäytyy raukkamaisesti seuraamasta\nvaimoaan, joka säikkyy vanhempiensa kohtaloa, ja suostuu jättämään\nturvapaikkansa vasta kun toverit miltei väkipakolla houkuttelevat\nhäntä. Epäilemättä pelkää Verlaine herättävänsä viranomaisten huomiota\n-- turha pelko muutoin, sillä näillä oli totisesti muuta tekemistä\nkuin ottaa selkoa pikkuvirkailijoittensa mielenlaadusta! Ainoa\nvoimainponnistus, johon hän kykenee, on sangen negatiivista laatua:\npeläten vangitsemista jättää hän kotinsa ja muuttaa niine hyvineen\nappivanhempiensa luo, vähääkään välittämättä vaimon yhä enenevästä\ntyytymättömyydestä. Mutta nainen, ja varsinkin nuori nainen, joka\ntahtoo nähdä miehessä ennen kaikkea sankarin ja puoltajan, ei halveksi\nmitään ominaisuutta niin syvästi kuin heikkoutta: kaiken totuuden\nnimessä on myönnettävä, että rouva Verlaine'in kylmeneminen on\npuolustettavissa miehen harvinaisen raukkamaisuuden vuoksi. Ja taas,\nmyöskin runoilija saattoi olla oikeassa, kun hän myöhemmin sanoo\nsurumielisen kauniissa romanssissa, muistellessaan särkynyttä onneaan,\nettei vaimolla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Sillä\neikö olisi ajateltavissa, että Verlaine, kaikista kulkurivaistoistaan\nhuolimatta, olisi ollut \"kesytettävissä\": hän oli vaikutuksille ja\nohjauksille altis kuin lapsi, yhtä mahdollinen hyvään kuin pahaan.\nHän oli pohjimmaltaan ihmisten parhaita, siitä olivat hänen toverinsa\nyksimieliset, herkkä, hienotunteinen, helläsydäminen. Vasta alkoholi\ntoi päivänvaloon hänen huonommat ominaisuutensa ja tehosti niitä, niin\nettä hän sen vaikutuksesta esiintyi raakana ja riitaisena. Mutta niin\nsuuresti hän jumaloi vaimoaan, että tämä ehkä olisi saattanut pitää\nhäntä lempeässä kurissa, ainakin jossain määrin, jos vaimolla olisi\nollut enemmän sitä kärsivällisyyttä, jonka puutteesta Verlaine häntä\nmyöhemmin syyttää. Rouva Verlaine-parka oli kuitenkin liian nuori,\nmiltei lapsenkamarin kynnyksellä itse, joten häneltä olisi väärin\nvaatia viisasta taktiikkaa -- hän tuli toivottomaksi ensimmäisten\nepäonnistuneitten yritysten jälkeen, koettamattakaan sen koommin tukea\nja koota yhä enemmän rappeutuvaa miestään. Ja kaikesta tästä onkin\nseurauksena, että puolisoiden vasta niin koreasti kukitettu aviollinen\nhuvipursi on joutumassa vaarallisesti karille. Arkeen ehdittäessä\nlakastui \"Bonne chanson\" kuten hääkukat ainakin.\n\nVaikeata on kuitenkin sanoa, kuinka kaikki lopullisesti olisi käynyt,\nsillä Ranskan porvarillisen keskiluokan maailmankatsomukselle on\navioero joka tapauksessa sangen arveluttava asia. Mutta kohtalo\noli varannut Verlaine'ille uuden elämyksen ja kärjistää sen kautta\ndraaman kehitystä: hänen tietään ristii Arthur Rimbaud, jossa useimmat\nrunoilijan elämäkerran kirjoittajat näkevät hänen \"pahan henkensä\".\n\"Romances sans paroles\" ja \"Sagesse\" odottivat täyttymystään.\n\n\n\n\nIII.\n\nARTHUR RIMBAUD JA YHTEISET VAELLUSVUODET. \"ROMANCES SANS PAROLES\".\n\n\nKuka ja mikä oli pohjimmaltaan tämä Arthur Rimbaud, josta kokonainen\nlegendakirjallisuus on olemassa, mutta josta itse asiassa tiedetään\nniin merkillisen vähän?\n\n\"Shakespeare enfant!\" oli vanha Victor Hugo, puol'tosissaan,\npuol'ironisena huudahtanut, kun Verlaine kävelytti hänen luokseen tuon\nseitsentoistavuotiaan koulupojan, jonka painamattomat runot näinä\naikoina kiertelivät kädestä käteen Parisin taiteilijamaailmassa.\nRimbaud'n ensi-esiintyminen olikin loistavimpia ja lupaavimpia mitä\nvoidaan ajatella: hän oli todella ainoastaan seitsentoistavuotias\nluodessaan \"Le bateau ivre\"-runon, Juopuneen venheen, jonka hänen\nvastustajansakin lukevat maailmanlyriikan saavutuksiin. Sitten\nseuraa muutamia vaihe- ja seikkailurikkaita vuosia, enimmäkseen\nVerlaine'in seurassa, sekä erinäisiä runoja, jotka koottuina mahtuvat\nyhteen tavalliseen niteeseen. Myöhemmin kirjoittaa hän laajemman\nproosarunoelman \"Une Saison en Enfer\", Kausi Helvetissä, jossa hän\nlausuu \"päivätyönsä päättäneenä\" jättävänsä Europan: hän antaa tämän\nteoksensa painatettavaksi -- hänen runonsa taas julkaistiin toisten\ntoimesta --, mutta hävittää kohta miltei koko painoksen, niin että\nainoastaan pari kolme ystäville annettua kappaletta pelastuu yleisestä\nperikadosta. Toimitus vaikuttaa miltei vertauskuvalliselta: on kuin\nRimbaud sen kautta tahtoisi vapaaehtoisesti hävittää runoilija\nRimbaud'n, tai osoittaa, että tämän päivätyö todella oli päättynyt. Sen\njälkeen ei hän siedä, että kukaan puhuu hänelle hänen kirjallisesta\ntuotannostaan. \"Naurettavaa -- inhoittavaa\", sanoo hän lyhyeen ja\nvie keskustelun muille aloille. Ja muutamia vuosia myöhemmin, tuskin\nkahdenkymmenenviiden ikäisenä, katoaa hän lopullisesti kirjallisesta\nmaailmasta, yhtä äkkiä, yhtä yllätyksellisesti kuin hän oli siihen\nilmaantunut; katoaa jäljettömiin, salaperäisesti, ottamatta jäähyväisiä\nja koskaan palaamatta. Siitä pitäen häipyvät hänen jälkensä; hänestä ei\ntiedetä paljon muuta kuin että hän sittemmin vaelsi maasta toiseen ja\nmaanosasta toiseen, toimien sirkuskiertueen johtajana Skandinaviassa,\nkameelinkuljettajana Etiopiassa, kauppamiehenä Javassa, Sumatralla,\nAbessiniassa ja Arabiassa, merimiehenä milloin siellä, milloin täällä,\nlöytömatkailijana ja kaivostutkijana, harrastaen mitä erilaatuisimpia\ntieteitä ja asioita, mineralogiaa, kieliä ja rakennustekniikkaa,\ntilaten väliin laatikoittain kirjoja Europasta, mutta koskaan\nkirjoittamatta riviäkään \"kirjallisuutta\". Eräs muutamien kynäilijöiden\ntoistama huhu on tehnyt hänestä vieläpä salaisen orjakaupan kätyrin,\ntoiset taas väittävät hänen perustaneen tai ainakin koettaneen perustaa\nuuden uskonlahkon, asettuen itse sen profeetaksi. Mitään todisteita ei\nole näiden huhujen puolesta tai vastaan, mutta Rimbaud'n suhteen ei\nmikään ole mahdotonta: hänessä oli yllinkyllin villiä seikkailunhalua,\nkylmää ja laskevaa kyynillisyyttä ja kaiken epäsovinnaisen tavoittelua;\nhän oli levoton ja juureton olento, jonka elämään mahtuivat mitä\nräikeimmät vastakohdat. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt vain yhtä\nasiaa maailmassa, harmautta ja yksitoikkoisuutta, ja niinkuin hän\nvaihtelua ja jännitystä saavuttaakseen olisi ollut valmis myymään\nvaikka sielunsa autuuden. Mutta sellaiset temperamentit kuluvat pian\nloppuun, ja kyllästys seuraa vääjäämättömästi tyydytetyn jännityksen\njälkiä. Jos jo seitsentoistavuotias oli ollut pohjattoman väsynyt ja\ntoivotellut \"mustaa ja kylmää lammikkoa\" minne hukkua, ja sanonut\n\"tarpeeksi olleensa, tarpeeksi nähneensä ja tarpeeksi tunteneensa\",\nkuinka loppuun palaneena mahtoikaan hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin\nkuolla, eräässä Marseilleen merimiessairaalassa! Ainoastaan sisar\non hänen luonaan viime hetkellä, ja hänet haudataan ilman mitään\nkunnianosoituksia kirjallisen maailman taholta: se oli miltei unohtanut\nhänen olemassaolonsa, jo vuosikymmen sitten.\n\nArthur Rimbaud'n lahjakkuus oli tyypillisintä neron lahjakkuutta:\nhänessä ei ollut 'talangin' eli kyvyn säännöllistä ja säännösteltyä\nsäteilyä ja tervettä luomisvoimaa. Hänen fantasiansa liikkui terävissä\nja oikukkaissa äkkikäänteissä, loi perspektiivejä ja näkyjä, jotka\nhuimasivat ja huikaisivat, taikka hurjia mielikuvia, jotka väliin\nhipoivat hulluutta. Hänen inspiratsionilähteensä ei ollut 'sydän'\ntai 'järki', se oli yksinomaan _temperamentti_, sairas ehkä, mutta\nmonisärmäisyydessään ihmeellisen lumoava. Ei niin, ettei hän olisi\nkirjoittanut sellaisiakin runoja, jotka jättävät lukijan aivan\nkylmäksi outoudellaan ja teennäisyydellään, taikka sellaisia, jotka\nlingvistisessä uhkeudessaan särkyvät omaan rikkauteensa; hän on joka\ntapauksessa kirjoittanut säkeitä, jotka ovat Ranskan kirjallisuuden\nnerokkaimpia. Ennen kaikkea \"Bateau ivre'in\", Juopuneen venheen, jota\nVerlaine nimittää \"Voiman valtakunnaksi\": en tunne mitään runoa, joka\nyhtä aikaa olisi niin polttavan kuuma ja jäätävän kylmä kuin se. Siinä\nasuu sellainen vuolaus ja ryöppyävä vauhti, sellainen eksoottisten\nmielikuvien ja näkemysten rikkaus, sellainen metaforien rohkeus ja\nhurma, että lukija miltei vavisten, fyysillisessä hekumassa, antautuu\nsen raivoisten konsonanttiyhtymien kuljetettavaksi. Mutta siitä puhuu\nsamalla niin suuri elämän tuntemus, niin pohjaton tuska ja kyllästys,\nettä tuntuu arvoitukselliselta, kuinka 17-vuotias on intuitiivisesti\nvoinut eläytyä sellaisen runon tunnelmaan. Miten valtava on kohta\nensimmäinen säkeistö, jossa venhe liukuu virtaa alas: \"kirkuvat\npunanahat\" olivat valinneet laivamiehet maalitauluikseen, ja sen vuoksi\nei yksikään käsi ole ohjaamassa peräsintä. Kymmeneen yöhön ei mikään\nlyhty ole vilkuttanut \"haltioituneelle venheelle\" silmää. Ah, mutta\nse on tuntenut nautintoa, jota tuskin lapset tuntevat \"nauttiessaan\nhapanta omenaa\": viheriä vesi on huuhtonut siitä pois kaikki\nihmisten rumat tahrat ja viinipilkut, se on kylpenyt tähditetyssä\nja fosforivälkkeisessä meressä, uinut yli syvyyksien, jonne joskus\njoku \"hukkunut ihastuneena, mietteissään laskeutuu\". Ja säkeissä,\njotka yhä kasvavat ja paisuvat niinkuin meressä hyökyaallot, kuvaa\nvenhe näkemyksiään, myrskyjä, salamoita, viheriöitä öitä, Floridan\nrantoja ja jäämeren ankeutta -- niissä ei ole mitään \"luonnonkuvia\"\ntai kirjallista topografiaa, runoilija aivan kuin raastaa, kuumin\nkäsin, symboleja ja nimiä sieltä täältä, saadakseen sanottua sen\nmikä hänen mieltään polttaa, mutta myös verhotakseen sen niin, ettei\njokainen lukija näkisi hänen sielunsa hätää. Ja laskelmaa tai ei, miten\nintensiivinen onkaan tämän ryöppyävän runon hiljainen loppu, niin\nhiljainen, että se on kuin kuiskaus:\n\n    Mais, vrai, j'ai trop pleuré! Les aubes sont navrantes,\n    toute lune est atroce et tout soleil amer.\n    L'âcre amour m'a gonflé des torpeurs enivrantes.\n    O que ma quille éclate! O que j'aille à la mer!\n\n    Si je désire une eau d'Europe, c'est la flache\n    noire et froide où, vers le crépuscule embaumé,\n    un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche\n    un bateau fréle comme un papillon de mai.\n\n    Mutta totisesti olen liiaksi itkenyt! Aamunkoitot viiltävät, joka\n    kuu on julma ja joka aurinko katkera.\n    Karvas rakkaus on turruttanut minut kuin tylsään päihtymykseen.\n    Ah jospa emäpuuni pirstoutuisi! Ah jospa vajoaisin mereen!\n\n    Jos ikävöin jotakin Europan vettä, on se vain musta ja kylmä\n    lammikko, jonka reunalle jokin lapsi haikein mielin\n    kyyristyy tuoksuvassa hämärässä, laskien vesille\n    venheen, hennon kuin toukokuun perhonen.\n\nKun ajattelee Arthur Rimbaud'n elämää ja kohtaloa, saa tämä\nmajesteettinen runo vieläkin valtavammat mittasuhteet, samalla kuin se\nvaikuttaa miltei profeetallisena ennustuksena.\n\nTässä yhteydessä emme voi yksityiskohtaisemmin viipyä hänen\nrunoudessaan, sillä sellainen selostus veisi liian pitkälle. Sille on\nläpeensä oleellista jonkinlainen haltioitunut näkeminen, joka ei enää\nole tästä maailmasta: täydellä oikeutuksella onkin Rimbaud itse sanonut\njoskus nähneensä sellaista, jota ihminen luulee näkevänsä -- \"j'ai\nvu quelquefois ce que l'homme a cru voir\". Hän on luonut itselleen\nkokonaan uuden sanaston (hän ei turhaan olekaan puhunut verbin\nalkemiasta!), jossa hän vokaalisointujen tai konsonanttipatoutumien\navulla on koettanut tulkita eri aistimusvaikutelmia ja niiden\nkeskenäistä sukulaisuutta. \"Les Assis\", Ne jotka istuvat, \"Paris\nse repeuple\", Parisi kansoittuu taas, monet muut: ne edustavat\n\"symbolistista runoutta\" jo aikoja ennen kuin symbolismin varsinaiset\nsyntysanat oli sanottu, ja viittaavat ratkaisevasti johonkin uuteen\nRanskan lyriikassa.\n\nJa Rimbaud ihmisenä? Kieltämättä oli hän psykopatologinen ilmestymä,\nja sellaisena arvoitus, joka ei ole matemaattisesti ratkaistavissa.\nHänen nimensä tulee aina herättämään vastakkaisia mielipiteitä, kuten\ntähän asti; toiset näkevät hänessä varhaiskypsän neron, joka on luonut\nmuutamia Ranskan kirjallisuuden suurenmoisimpia runoja, toiset tuskin\nmuuta kuin kyynillisen seikkailijan, joka samalla oli jonkinlainen\nrunollinen medio, elämänsä onnellisimpina hetkinä. Ja totta on,\nettä Rimbaud itse tuntuu tehneen voitavansa, saattaakseen kaikki\ntähän jälkimmäiseen käsitykseen. Hänellä oli erikoinen taito työntää\nihmiset luotaan ja paeta yksinäisyytensä erämaahan, niin paljon kuin\nhän tästä yksinäisyydestä kärsikin, sen vuoksi että hän yli kaiken\n_halveksi_ ihmistä, eikä salannut halveksintaansa. Vaikeaa on kuitenkin\nsanoa, mikä kulloinkin oli Rimbaud'ta itseään, s.o., mikä hän oli,\ntai miksi hän teki itsensä, ja millaisena hän tahtoi näkyä ulospäin.\nSillä samalla kuin dualismi oli Rimbaud'n kaikkein oleellisimpia\nominaisuuksia, hän tahallisesti liioitteli tätä dualismiaan, viljellen\nsitä jonkinlaisella kylmällä nautinnolla. Kuvaavasti kyllä saattoi\nhän esim. aloittaa kirjeensä sanomalla: \"Je et un autre\", minä ja\nmuudan toinen, tarkoittaen tällä toisella minänsä kahtiajakoa. Syyttä\nei Verlaine eräässä hänelle omistamassaan runossa huudahda: \"Rimbaud,\nange et diable\", enkeli ja paholainen, varmemmaksi vakuudeksi vielä\nharventaen _ja_ sanan! Hänen olemuksensa perille on mahdotonta päästä\njuuri siksi, että hän itse on tehnyt voitavansa sulkeakseen tien sinne\nmuilta. Silloinkin kun hän vaikuttaa rehellisimmältä ja \"parhaalta\",\non hänessä paljon perverssiä ja sairasta asenteentavoittelua ja\ntaas mittaamatonta ylpeyttä -- nuorena myös verrattain vaaratonta\nporvarillisuuden härnäilyhalua ja nulikkamaista häikäilemättömyyttä\n-- joka luo eristävän muurin hänen ympärilleen. Häntä kohtaan on\naluksi miltei mahdotonta saada mitään sympatiaa. Mutta kun lukee hänen\nhuohottavia itsetunnustuksiaan proosarunoelmassa \"Une Saison en Enfer\"\ntai ennen kaikkea hänen viimeisiä kirjeitään sisarelleen, joissa hänen\nsielunsa värisee sairaana, turvattomana ja rikkiraadeltuna, aivan kuin\nverinahkalle kuluneena, mykistyvät vastaväitteet. Lukija ymmärtää,\nettä tätä ihmistä ei voida mitata tavallisin mitoin, sen vuoksi, että\nhän oli onnettomampi kuin muut, ja kykeni kärsimään intensiivisemmin\nkuin muut. Ja saman vaikutelman välittävät ne kuvat, joita hänestä\non olemassa. Hän oli tavallaan demonisen kaunis, mutta yhtä hyvin\nvastenmielisen näköinen kylmine, julkeine silmineen ja kapeine\nkasvoineen, joiden vihertävä kalpeus silminnäkijöiden kertomusten\nmukaan aivan kuin hohti sisältäpäin valaistuna. \"Olisi voinut uskoa\nhänen karanneen jostakin rikollisten kasvatuslaitoksesta\", sanoo\nhänestä eräs Verlaine'in ystävä. Mutta ennen kaikkea muistuttaa hän\njotakin romanttisen kauhutarinan salaperäistä \"mustaa henkeä\", joka\nitse onnettomana aiheuttaa perikatoa ja onnettomuutta jokaiselle, joka\nsattuu hänen tielleen.\n\nSe, joka tuntee Verlaine'in impulsiivisen, kaikelle romanttiselle\nalttiin luonteen, saattaa käsittää, että Rimbaud teki häneen\nmitä syvimmän vaikutuksen. Epäilemättä oli muutoin tyydytetyllä\nitserakkaudellakin pienoinen osansa tämän kuuluisan ystävyyssuhteen\nsyntymisessä. Verlaine oli nimittäin eräs niitä ylen harvoja\nrunoilijoita, jotka olivat löytäneet armon tuon itsekylläisen\nseitsentoistavuotiaan silmissä, ja poikanen kirjoittaa \"Saturnolaisten\nrunojen\" luojalle tulkiten korkeaa mielisuosiotaan ja lähettäen\nmuutamia runojaan. Helposti liikutettu Verlaine avaa sydämensä ja\nkotinsa ovet seposelälleen, ja nimittäen tuntematonta ystäväänsä\n\"chère grande âme\", rakas suuri sielu, pyytää hän tätä luokseen, eli\noikeammin appivanhempiensa luo. Rimbaud, joka jo vuotta aikaisemmin on\ntehnyt kotikaupungistaan Charleville'istä lyhyen ja sangen fantastisen,\nmutta rahapulan lyhentämän pikamatkan Parisiin, noudattaakin suoraa\npäätä kutsua. Tämän jälkeen ovat Verlaine ja Rimbaud eroamattomat;\nVerlaine kuljettaa uutta hengenheimolaistaan kirjallisten ystäviensä\nluona, iltaseuroissa ja ravintoloissa, kaiuttaen superlatiiveissa\nnuoren runoilijan kunniaa. Mutta Verlaine'in toverit, aluksi uteliaina\nja odottavina, eivät suinkaan yhdy ystävänsä ihastukseen; heti ensi\nnäkemältä tuntevat he vastenmielisyyttä Rimbaud'n omituista, samalla\nkertaa tunkeilevaa ja passiivista olemusta kohtaan. Sillä Rimbaud,\njossa elivät monet yli-ihmisen vaistot, ehkä ei aina sanan parhaassa\nmerkityksessä, ei edes piitannut kätkeä halveksuntaansa: hän istui\nmykkänä ja välinpitämättömänä seuroissa, tuskin viitsien vastata\ntehtyihin kysymyksiin, syöden ja varsinkin juoden määrättömästi --\nuseimmiten toisten kustannuksella! -- ikävystynyt, ironinen hymynkierre\nkapeilla ja epäluotettavilla huulillaan. Tilanne kärjistyy sen\njälkeen kuin Rimbaud eräässä iltaseurassa, alkoholin kiihoittamana,\nlangettaa pari pilkallista sanaa eräästä läsnäolevasta runoilijasta.\nSuoranainen käsikähmä aiheutuu, ja Verlaine'ille annetaan tiukka\nuhkavaatimus \"joko -- tai\", Rimbaud tai he: vast'edes eivät mitkään\novet olisi avoimina Rimbaud'lle! Rettelö kypsyttää Verlaine'issä jo\naikaisemmin syntynyttä mielihalua -- hänen kotoinen idyllinsä on\nalkanut päivä päivältä käydä yhä kuluneemmaksi, huolimatta siitä että\nGeorges Verlaine hiljan oli nähnyt päivänvalon, ja runoilija kaipaa\nuutta ja toista ympäristöä. Varsinkin on Rimbaud'n läsnäolo ainaisten\nkohtausten aiheena, sillä rouva Verlaine ja hänen vanhempansa pitävät\nRimbaud'ta aivan kirjaimellisesti nuoren aviomiehen pahana henkenä,\nsamalla kuin he, ja luonnollisesti kylläkin, eivät suinkaan katsele\nlempein silmin tuon käenpoikasen rehentelemistä ja määräämishalua\nvieraassa pesässä. Verlaine'in elämäntapa oli säännöttömästä käynyt\nsuorastaan mahdottomaksi; Rimbaud'n fysiikka tuntui sietävän\nmillaisia yövalvomisia ja hurjia juominkeja hyvänsä, eikä vanhempi\nystävä tietysti tahtonut olla häntä huonompi. Ja vielä, Verlaine'in\nappivanhemmat olivat vakuutettuja siitä, että Verlaine'in kiintymys\nRimbaud'hon oli suorastaan luonnonvastainen, ja senkin vuoksi he\nvain yllyttivät tytärtään, jonka ainoana puheenaiheena aviomiehen\nkanssa alkoi olla avioero ja siihen liittyvät seikat. Kaikkien\nnäiden tekijöiden yhteenlaskettu summa olikin se, että Verlaine ja\nRimbaud eräänä kauniina heinäkuun päivänä istuvat rautatievaunussa,\npäämääränään Belgia, sittemmin Englanti. Matka oli kuitenkin päättyä\nlyhyeen, sillä Arras'n aseman ravintolahuoneessa alkavat toverukset,\njuomien ja matkahalun riehaamina, jutella kaikenkarvaisia mahdollisia\nja mahdottomia juttuja, joissa he muka olivat näytelleet pääosia:\nhe keskustelevat pöyristyneiden matkailijoiden kuullen murhista,\nraiskauksista ja muista konnantöistä. Poliisipsykologia, joka suinkaan\nei osannut aavistaa, että ystävykset tahtoivat näytellä \"valkonahkoja\"\nalkuasukkaitten joukossa, vainuaa kammottavia rikollisia, ja nuo\nmarkkinaveitikat, katupojat tai karanneet alaluokkalaiset -- sillä\nsellaisina esiintyivät ja sellaisia olivat nuo iloiset kumppanukset!\n-- kuljetetaan suorinta tietä putkaan. Asia oli saada vakavankin\nkäänteen, kunnes vihdoin Verlaine'in paperit selvittävät tilanteen, ja\nystävykset saatetaan, poliisin ylivalvonnan alaisina, ensimmäiselle\nParisiin menevälle junalle. Olihan herra Verlaine papereittensa mukaan\nrunoilija, mutta kaikissa tapauksissa myös räyhääjä ja merkillinen\nolento, ja sen vuoksi oli suunniteltu ulkomaanmatka viranomaisten\nmielestä yhtä aiheeton kuin arveluttava. Sanomattakin on taas selvää,\nettä Verlaine ja Rimbaud ennen pitkää muuttivat päinvastaista suuntaa\nkulkevaan junaan, ja niin saapuivat he ilman enempiä vaikeuksia\nBelgiaan, mistä he myöhemmin jatkoivat matkaansa Lontooseen.\n\nOn omituista ajatella, että juuri Lontoo joutui olemaan sinä\nympäristönä ja sinä ilmapiirinä, jossa useimmat \"Romances sans\nparoles\"-kokoelman kappaleet ovat syntyneet -- nämä 'sanattomat\nromanssit', jotka ovat runouden herkimpiä ja aineettomimpia. Ja\nennen kaikkea _hiljaisimpia_: ne eivät edes laula, ne ovat vain\nmelodista kuiskausta, lempeää ja arkaa hyräilyä, kauttaaltaan\nsordiinon vaimentamaa. Mutta vaikkakin ensi silmänräpäykseltä tuntuu\nkäsittämättömältä, että suurkaupungin moniääninen humu on säestänyt\nniitä niiden syntymähetkellä, ei ole unohdettava, että ulkonaiset\nolosuhteet tavallaan olivat mitä edullisimmat. Sillä näinä ensi\naikoina nauttii runoilija intensiivisesti siitä vapautuksen ja\nkevennyksen tunteesta, joka hänet valtaa kaiken kotoisen ikävän\njälkeen; hän hengittää jälleen, on jälleen oma itsensä. Iloisissa,\nmiltei poikamaisen vallattomissa kirjeissä purkaa hän hyvää mieltään\nparisilaisille ystävilleen, kertoo, pakinoi, ripittäytyy, puhuu\nrunoistaan. Haltioituneena kertoo hän elämänsä olevan \"tykkänään\nälyllistä\" (sanaa ei kyllä ole otettava kirjaimellisesti, sillä\nRimbaud piti kyllä huolen siitä, että Verlaine'istä ennen pitkää\nkehittyi Lontoon juomatavaroiden ja -paikkojen erikoistuntija), ja\njatkaa: \"Milloinkaan en ole työskennellyt niinkuin nyt. Minulle ei ole\nolemassa muuta kuin runoja -- me voici tout aux vers\". Pidemmässä\ntutkielmassa ansaitsisivat muutoin Verlaine'in kirjeet miltei oman\nerikoisen lukunsa, siksi hauskoja ja kirjoittajalleen kuvaavia ne\novat. Verlaine paljastaa niissä kaikki viehättävän pintapuoliset\npakinoitsijaominaisuutensa, jotka pohjautuvat hyvään huomiokykyyn,\neloisaan huumoriin ja kehittyneeseen itseironiaan. Hänen kirjeensä\novat vilkkaita ja antautuvia, jos kohta hiukan liioitellun puheliaita\nja monisanaisia, joissa kevyesti kosketellaan mitä erilaatuisimpia\nasioita ja joissa mielijohteet ja päähänpistot raketteina sinkoavat.\nSamanluonteisia ovat myös hänen pakina- ja matkakuvaussarjansa, joita\nhän myöhemmin julkaisi, sellaiset kuin \"Mémoires d'un veuf\", Lesken\nmuistelmia, tai \"Quinze jours en Hollande\", Kaksi viikkoa Hollannissa.\nLisäviehätystä antavat vielä kirjeiden syrjiin piirustetut pilakuvat.\nVerlaine olikin sangen näppärä piirustelija, joka merkillisen suurella\nnautinnolla ikuisti varsinkin omaa rumaa itseään, liioitellen silmien\ntihruista viivaa, takaraivon ulkonevaa kaarta ja asun arveluttavaa\n\"jätkämäisyyttä\". Hän tiesi kerta kaikkiaan olevansa ruma ankanpoika,\nmutta tahtoi aina ja joka paikassa osoittaa olevansa siitä itse\ntietoinen, saaden näin naurajat puolelleen.\n\nMutta kaikkein mieluimmin viipyy Verlaine näissä Lontoon-kirjeissään\nsiinä runokokoelmassa, joka vähitellen kasvoi hänen työpöydällään,\nsekä selostaa uusia taideihanteitaan, jotka tietoisesti eroavat\nparnassolaisesta. Jos jo \"Bonne chanson\" osoitti, että Verlaine oli\netäytynyt penikulmien päähän siitä entisestä minästään, jonka mielestä\naineen tuli olla marmoria, norsunluuta tai jalokiveä, rakentaa\nhän \"Sanattomat romanssinsa\" ratkaisevasti musiikin varaan. Tämän\nrunokokoelman ohjelmarunona voisi olla kuuluisa \"L'art poétique\",\njonka hän julkaisee vuosia myöhemmin, _Jadis et naguère_, \"Ennen\nja nyt\"-kokoelmassa, ja jossa runossa hän ennen kaikkea vaatii\nlyriikalta musiikkia, sointuja, puoliääniä, himmeitä ja kalpeita\nvärejä, pehmeyttä ja viivaherkkyyttä. Hänen ihanteensa on jo tällöin\nse \"chanson grise\", jonka mainioimpana edustajana hänet on mainittava\nmaailmanlyriikassa -- eikö esim. sadelaulu \"Il pleut dans la ville\"\nyksitoikkoisesti putoavine pisaroineen ole kuin ruumiillistunutta,\ntai oikeammin, runoksi tullutta lempeää harmautta? Että tämä hänen\npyrkimyksensä, niin välitöntä ja sisäisen luomispakon aiheuttamaa kuin\nse olikin, samalla oli täysin määrätietoista, käy selvästi ilmi hänen\ntovereilleen kirjoittamissaan kirjeissä. \"Säkeiden on noudatettava\nmusikaalista systeemiä\", sanoo hän kerrankin, \"mutta ne eivät saa\nvaikuttaa lapsellisilta.\" Hän koettaa tulla siihen, että lukija, runoa\nlukiessaan, ei johtuisi ajattelemaan sen syntymäprosessia ja siihen\npantua ponnistusta: sen tulisi tehota helppoudellaan ja vaikuttaa\n'itsestään syntyneeltä'. Mutta tämä taiturimaisuuden tavoittelu ei\nvielä tällöin tukahduta taiteilijaa hänessä, päinvastoin lausuu hän,\nettä ulkonainen vuolaus voi muodostua runoilijalle vaaralliseksi,\nkuten se esimerkiksi oli osoittautunut Glatignylle -- sointuvan ja\nkauniin, mutta hiukan helppohintaisen \"Les vignes folles\"-kokoelman\nkirjoittajalle --, banalisoiden tämän liian helposti syntyneet säkeet.\nAh, montakaan vuotta ei kulunut, ennenkuin sama, vaikka ankarampi\ntuomio oli sanottava hänen omista runoistaan!\n\nMutta kuka ajattelisi teorioja ja ohjesääntöjä \"Sanattomien\nromanssien\" yhteydessä -- yhtä vähän kuin se, joka nauttii pehmeästi\nputoavasta kastepisarasta tai iltaruskosta, nauttiessaan ajattelee\npisaran tai ruskotuksen kemiallista kaavaa, yhtä vähän haluaa\nlukija eritellen silpoa näiden runojen rakennetta. Eri ainekset\nsulautuvat niissä lumoavaksi kokonaisuudeksi, ne ovat ironisia\nja tunteilevia, veikeitä ja tuskantäytteisiä. Väliin ne kertovat\ntai maalailevat -- esim. sikermä \"Paysages belges\", Belgialaisia\nmaisemia -- mutta impressionistisesti, oikukkaasti, runoilija vetoaa\nniissä lukijan mielikuvitukseen aivan toisin kuin \"Saturnolaisissa\nrunoissaan\", jotka olivat kiinteät ja 'valmiit'. Juuri tämä ilmava,\nviittauksellinen tekotapa saattaa ne niin ihmeellisen kevyiksi; ne\novat aineettomimpia mitä ranskankielellä on kirjoitettu -- ja sillä on\nsentään kirjoitettu Lamartine'in hopeanhohtoiset mietelmät! -- vailla\nkaikkea käsinpideltävää, kaikkea varsinaista runkoa. Mutta sentään\neivät ne ole sanahelinää sanahelinän itsensä vuoksi, kuten monet\nVerlaine'in myöhemmistä runoista, ne ovat olemassa äärettömän herkän\nja äärettömän varman runoilijaintuitsionin varassa, joka valaa niihin\njotakin pyhää ja koskematonta. Näin on niidenkin runojen laita, joiden\nsanonta on tavallista puhe-ääntä lähellä -- esim. sisäkuva \"Le piano\nque baise une main frêle\", Piano jota hento käsi koskettaa --: ne\neivät kodikkuudessaankaan ole arkipäiväisiä ja banaaleja kuten esim.\nmonet Coppéen samantapaiset säkeet, sillä niitäkin valaisee jokin\nmystillinen, sisäinen valo, joka ei ole tästä maailmasta.\n\nVerlaine on myöhemmin puhunut paljon pahaa loppusoinnusta sinänsä ja\nsanonut, että olisi vaikeata luetella kaikkia niitä rikoksia, joihin\nse on tehnyt itsensä syypääksi. Tämä tuomio tuntuu ensi näkemältä\nhiukan omituiselta kun ajattelee, ettei hän itse milloinkaan luopunut\nriimistä, vaikkakin hän, musikaalisen korostuksen vaatimuksia\nsilmälläpitäen, vaimensi sen yksinvaltiasaseman ja iskeväisyyden, näin\nlöyhentäen niitä siteitä, joihin ei paljon oltu uskallettu koskea\nsitten Ronsard'in päivien. Itse asiassa merkitsi hänelle loppusointu,\nkuten soinnillisuus yleensä, äärettömän paljon, vieläpä enemmän kuin\nuseimmille hänen edeltäjilleen. Victor Hugo on lausunut sanasta, että\nse on \"un être vivant\", elävä olento; Verlaine olisi voinut sanoa\nsamaa kirjaimesta. Ennen kaikkea vokaalista: onkohan yleensäkään monta\nrunoilijaa, joka olisi rakastanut o- tai a- tai i-vokaaleja kuin hän!\nJo \"Poèmes saturniens\"-kokoelmassa alkaa syyslaulu tällä säeparilla:\n\"Les sanglots longs de violon de l'automne\" -- paremmin kuin näillä\nviipyvillä, kullanhohtavilla o-ääntiöillä voisi tuskin luonnehtia\n\"syksyn viulua\", joka nyyhkyttää ja värisee.\n\n\"Sanattomissa romansseissaan\" kehittää hän edelleen näitä arvoja.\nErikoismieltymyksellä tuntuu hän viljelevän samaan säkeeseen kätkettyä\nkaksoisriimiä, sellaisia kuin: \"Il pl_eu_re dans mon co_eu_r -- --\nO br_ui_t doux de la pl_ui_e\" -- ja niin poispäin. Viimeisenä\nkehityskautenaan johtui hän tämän menettelytavan tähden mauttomiin\nliioitteluihinkin -- esim. \"Amour\"-kokoelman XXV:ssä runossa lukija\nsuorastaan kompastuu alituisiin kaksois- ja kolmisointuihin ja\nlaskelmallisiin alliteratsioneihin. Täydellä syyllä tekee hän kerran\nitse pilkkaa tästä taipumuksestaan, kirjoittaen parodian \"À la maniere\nde Paul Verlaine\" (kokoelmassa \"Rinnakkain\", _Parallèlement_), joka\nalkaa tällä säkeistöllä:\n\n    C'est à cause du clair de lune\n    que j'assume ce masque nocturne\n    et de Saturne penchant son urne\n    et de ces lunes l'une après l'une.\n\n[Olen jättänyt suomentamatta tämän runon, koska sen ainoa kärki\nsisältyy muotoon ja loppusointuihin.]\n\n\"Romances sans paroles\"-kokoelman päivinä valvoi kuitenkin hänen\ntaiteellinen silmänsä ja varma suhteellisuus vaistonsa. Hän ei\ntehnyt riimistä yksinvaltiasta, vaan alisti sen palvelemaan salaisia\naivoituksiaan, ja sai sen näin houkuttelemaan esiin kauneusarvoja,\njotka tähän asti olivat olleet kätkössä. Kuinka hyvin saattaakaan\nmuutoin ymmärtää, että ranskalaiset säveltäjät, kuten Albert Doyen,\nDebussy, Fauré, monet muut, ovat niin suuresti rakastaneet juuri näitä\nrunoja! \"C'est l'extase langoureuse\", \"Un grand sommeil noir\", \"C'est\nl'heure exquise\", \"O triste, triste était mon âme\", ovat ihanassa\nkaikupuhtaudessaan ennen muuta _sävellettyä sanaa_. Sen lähemmäs\nmusiikin sisäisintä olemusta on ihmiskieli tuskin missään maassa\npäässyt.\n\nMutta \"Romances sans paroles\" on niin rikas, että puhe \"sävelletystä\nsanasta\" voi yksipuolisesti käsitettynä viedä harhaan: se on samalla\n'kuvakirja', hereimpiä ja värikkäimpiä mitä voi ajatella. Turhaan\nei erään sen sikermän nimenä ole \"Aquarelles\" -- suoranaisia\nmaalauksia ovat monet näistä hänen \"belgialaisista maisemistaan\",\nimpressionistisine, näennäisesti sinne tänne viskottuine\nväriläikkineen.\n\nEsimerkiksi eräs sen runoista, \"Green\"! Runoilija saapuu\naamukävelyltään rakastettunsa luo ja tarjoaa tälle syliin \"hedelmiä,\nkukkia, lehtiä ja oksia\", sanoen olevansa aivan kastehelmien\npeittämä, jotka aamutuuli on jäähdyttänyt hänen otsalleen: ainakaan\nnäiden rivien kirjoittaja ei voisi mainita monta runoa, joissa\nmaalauksellinen näkemys olisi niin mestarillinen kuin tässä. Lukija\nsuorastaan näkee, kuinka laulelman \"minä\" harhailee vilppaassa aamussa\nsinne tänne, puistikon teitä, kurotetuin käsin poimien lehväksiä,\njoista hopeiset kastehelmet kimmeltäen satavat hänen hiuksilleen,\notsalleen, käsilleen. Tämän runon tahtoisi kernaasti kokonaisuudessaan\nlainata, mutta suorasanainen käännös ei voisi tyydyttävästi välittää\nsen kauneusarvoja. Sen asemesta saakoon tässä sijansa eräs toinen\n\"akvarelli\", _Spleen_ -- V. A. Koskenniemen käännöksenä --: se ei\ntosin ole aikaisemmin mainitun veroinen, mutta joka tapauksessa sangen\nkuvaava sekin Verlaine'in laulajalaadulle:\n\n    Niin hehkuen ruusut palaa\n    ja muratti on tumma kuin yö.\n\n    Suru vanha mun valtaa salaa\n    ja sydän kaivaten lyö.\n\n    Oli liian kirkasta silloin\n    yli maan, meren aaltoilun.\n\n    Minä peljäten odotan, milloin\n    olet julmasti pettävä mun.\n\n    Olen väsynyt loistehesen\n    mä metsäin, merien\n\n    ja tyhjään lakeutehen\n    ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!\n\nNäkemyksellisessä tuoreudessa ei näiden \"Akvarellien\" rinnalle voi\nasettaa monta runoa edes Verlaine'in omasta tuotannosta, niin raikkaita\nkuin useat niistä ovatkin. Lähinnä on ehkä \"Viisaus\"-kokoelman\nhurmaavan kaunis sonetti toivosta, joka \"loistaa kuin oljenkorsi\"\n-- tähän runoon saamme toisessa yhteydessä palata --, tai \"Bonne\nchanson'in\" neljäs laulu, jossa runoilija seuraa silmillään junaikkunan\nohi liitäviä maisemia, kehystäen niillä omia mielialojaan. Juuri näissä\nrunoissa huomaa muutoin, kuinka nerokasta Verlaine'in intuitisioni\nsaattaa olla, ja kuinka hän parilla ohitemmatulla sanalla saa esiin\nkaiken sen, mikä on olennaisinta kullekin tunnelmalle tai näkemykselle,\nsatuttaen näin itse ydinhermoon. Esim. \"Nevermore\"-sonetissaan panee\nhän armaansa kulkemaan unelmoiden, hiukset ja ajatukset tuulessa, \"les\ncheveux et la pensée au vent\", ja jo nämä muutamat sanat riittävät\nloihtimaan esiin tuulisen syyspäivän ja rauhattomina harhailevat\najatukset.\n\nKaikkein nerokkaimpana ilmenee tämä Verlaine'in runoilijavaisto hänen\nyksityisissä runokuvissaan. Jo hänen ensimmäisestä kokoelmastaan voisi\npoimia niitä melkein kuinka paljon hyvänsä, ja tätä ihanaa valikoimaa\nlisäävät sekä \"Bonne chanson\", \"Fêtes galantes\", \"Romances sans\nparoles\" -- varsinkin se! -- että pari hänen myöhempää runokirjaansa.\nSonetissaan \"À une femme\", Eräälle naiselle, vertaa hän näin armaansa\nhuolia pääskysiin syyskesän taivaalla:\n\n    Et les soucis que vous pouvez avoir sont comme\n    des hirondelles sur un ciel d'après-midi,\n    -- chère, -- par un beau jour de septembre attiédi.\n\n    Ja huolet, joita teillä saattaa olla, ovat kuin\n    pääskyset iltapäivän taivaalla,\n    rakkaani, kauniina, lauhana syyskuun hetkenä.\n\nVoiko enää kauniimmin kuvata nuoren ja onnellisen naisen surujen\nkeveyttä, ja niiden hymyilevää ohimenoa: missä on niin paljon\nhuoletonta liikuntaa kuin tornipääskysten suihkinnassa edestakaisin,\nlauhana ja kultaisena suvi-iltana! Ja muistoista käyttää hän taas\neräässä toisessa runossaan seuraavaa suurenmoista vertausta:\n\n    Comme un voi criard d'oiseaux en émoi,\n    tous mes souvenirs s'abattent sur moi.\n\n    Niinkuin lentoon pyrähtäneitten lintujen parvi,\n    niin syöksyvät päälleni muistot.\n\nNeitsyt Maarian taivaallista kirkkautta ovat tuskin\nvarhais-italialaiset mestarit kuvanneet hartaammin kuin Verlaine\nyhdellä ainoalla rivillään:\n\n    Vous, blanche à travers les battements d'ailes des anges...\n\n    Te, ikivalkea havisevien enkelinsiipien takana.\n\nLapsuusaikainen mielikuva paratiisista ei ollut huikaisevampi kuin\ntämän säkeen esilleloihtima näkemys. Ja vihdoin, väliin yhdistää\nVerlaine eri aistimukset, samalla tavoin kuin Baudelaire, niin että\nplastillinen näkemys sulautuu musikaaliseen. Erikoisen tyypillinen\nVerlaine'ille on esim. seuraava säkeistö \"Sanattomissa romansseissa\":\n\n    Je devine, à travers un murmure,\n    le contour subtil des voix anciennes\n    et dans les lueurs musiciennes,\n    amour pâle, une aurore future.\n\n    Minä aavistan, kautta hyminän,\n    menneitten äänien hienon hienot ääriviivat,\n    ja musikaalisessa kajossa,\n    oi kalpea rakkaus, koittavan aamuruskon.\n\nJuuri tämäntapaiset runot todistavat muutoin, miten paljon uutta\nkauneutta \"Romances sans paroles\" toi Ranskan lyriikkaan, ja mitä se\nsille merkitsee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennen kuin tämä kokoelma näki päivänvalon -- joka tapahtui v.\n1874 -- oli Verlaine'in koettava monet traagilliset vaiheet.\n\nSe vapaa ja huoleton taiteilijaelämä, jota Verlaine ja Rimbaud\nalussa olivat viettäneet, alkoi ennen pitkää kadottaa viehätystänsä.\nVerlaine'iä näännyttää koti-ikävä, hän tuntee juurettomuutensa ja\nyksinäisyytensä, samalla kuin vaimon ja pojan ja menneen onnen muisto\nei anna hänelle rauhaa. Tämä tunne kasvaa vihdoin sietämättömäksi\nkammoksi ja peloksi, kun hän äkkiä jää yksin. Levoton ja oikukas\nRimbaud, joka kuitenkin oli elänyt Verlaine'in kassan varoissa,\njättää hänet muitta mutkitta, ja matkustaa takaisin Charleville'iin.\nVähää ennen on Verlaine'ille lähetetty se syytöskirjelmä, jossa\nhänen vaimonsa, taikka oikeammin hänen appivanhempansa, perustelevat\navioero-pyyntöä. Verlaine tiesi hyvin oman suuren syyllisyytensä, ja\nkatui vikojaan syvästi ja vilpittömästi kuten tunneherkät luonteet\nainakin, mutta häntä kuohuttivat ne epäjalot ja epäoikeutetut moitteet,\njoita tässä kirjelmässä kasattiin hänen hartioilleen ja joita\nhänen ei edes sallittu torjua. Erikoisesti haavoittaa häntä se yhä\nuudelleen ja uudelleen esitetty syytös, että hän muka oli rikollisessa\nsuhteessa Rimbaud'hon. Hän kirjoittaa Parisiin ja lupaa vaikka alistua\nlääketieteellisen tutkimuksen alaiseksi -- turhaan, hänen pyyntöjään\nja rukouksiaan ei oteta varteen, ja vihdoin vuodattaakin Verlaine\nkatkerassa kirjeessä sydämensä Lepelletier-ystävälleen ja lausuu, että\ntämä liioiteltu herjaustulva kokonaan on muuttanut ja jähmettänyt hänen\nsielunsa. Näinä aikoina kypsyy hänen mielessään myös päätös, että hän,\nkuten tapahtuikin, omistaisi tekeillä olevan runokirjansa (\"Romances\nsans paroles\") Arthur Rimbaud'lle: hän tahtoi tällä menettelyllään\nsuunnata iskun tekopyhää yhteiskuntaa ja valheellista farisealaisuutta\nvastaan!\n\nKaiken lisäksi onneton runoilijaparka sairastuu, ja nyt alkavat\nkuolemakuvitelmat leikkiä yksinäisen aivoissa. Sielunsa hädässä\nsähköttää hän vaimolleen, äidilleen ja Rimbaud'lle, rukoillen näitä\nsaapumaan hänen \"kuolinvuoteelleen\". Kaksi jälkimmäistä noudattaakin\nkiireesti kutsua, vaimo ei. On kuin Verlaine olisi odottanut ihmettä,\neläytynyt siihen varmuuteen, että ihme todella tapahtuisi, että kaikki\nvielä muuttuisi hyväksi: kun näin ei käy, vaipuu hän kokoon, mikään\nei enää merkitse hänelle mitään, ja äidin on helppoa vallita hänet\ntahdollaan ja viedä hänet muassaan Kanaalin yli Belgiaan. Täällä,\nrauhaisessa maaelämässä, erään hyväntahtoisen sukulaisen turvissa,\nalkaa runoilijan ruumis ja hermosto vähitellen parantua. Kirjalliset\nsuunnitelmat alkavat jälleen orastaa hänen mielessään, ja hän odottaa\njännityksellä niiden ponnistusten tulosta, joihin hyvä Lepelletier\non ryhtynyt löytääkseen kustantajaa \"Sanattomille romansseille\".\nItse asiassa ilmestyy tämä kokoelma vasta runoilijan vankila-aikana,\nLepelletier'n avustuksella: Verlaine'in maine tai oikeammin huono\nmaine porvarillisessa elämässä merkitsi hyvin paljon kustantajille!\nMutta vaeltajahalu muodostuu vielä kerran Verlaine'in onnettomuudeksi\n-- hänellä ei koskaan ole hyvä olla siellä missä hän on, vaan hän\nkuvittelee aina paratiisin muuanne. Keväällä 1873 tapaammekin hänet\nuudelleen Lontoossa, jälleen Arthur Rimbaud'n seurassa. Tässä\ntutussa ympäristössä kertaa Verlaine kaikki ne mielenliikkeet, jotka\nahdistivat häntä hänen sairautensa aikana. Ja uudelleen syttyy toivo\nhänen rinnassaan, hän on kuin jonkinlaisen _idée fixe'in_ lumoissa,\nvarmana siitä että vaimo palaa hänen luokseen! Epäkäytännöllisenä\nidealistina päättää hän nyt panna kaikki yhden ainoan kortin varaan,\ntahtoen vapaaehtoisesti luopumalla Rimbaud'sta todistaa epäluuloiselle\nvaimolleen viattomuutensa. Hän lähteekin päistikkaa Lontoosta,\nmiltei karkaa, täydelliseksi yllätykseksi Rimbaud'lle, ja sähköttää\nAntwerpenistä vaimolleen pyytäen keskustelua tämän kanssa. Mutta\nvielä kerran pettää toivo hänet, sillä vaimo on ja pysyy mykkänä. Nyt\nturvautuu Verlaine, sydänjuuriaan myöten loukattuna, uhitteluun, ja\nlähettää sähkösanoman toiseen suuntaan, Rimbaud'lle, pyytäen tätä\nluokseen. Mutta Rimbaud taas ei suinkaan ollut niitä, joita jätetään\nja jälleen otetaan armoihin ilman muuta; hän oli liian ylpeä ja\nvallanhimoinen alistuakseen toisen tahdon alle. Hän kyllä noudattaa\nVerlaine'in kutsua, mutta ainoastaan voidakseen poimia tältä viimeiset\nvarat. Turhaan Verlaine pyytää häntä jäämään, rukoilee, kiihtyy,\nuhkaa; turhaan koettaa Verlaine'in saapuvilla oleva äiti sovittaa\nystävyksiä; Rimbaud seisoo taipumattomana ja kylmänä oven suussa,\ntoistaen yksitoikkoisella, puolittain laulavalla äänellä: \"Minä --\nlähden, ra-haa, ra-haa!\" Vihdoin tekee Rimbaud menoa, ja silloin valtaa\nVerlaine'in, kuten hän itse on kertonut, sokea raivo, hänestä tuntuu\nkuin tuo toinen olisi vienyt muassaan hänen aivonsa ja sydämensä\nja samalla koko hänen elämänsä, ja niin ojentaa hän nopeaan kuin\najatus revolverinsa ja ampuu pari laukausta Rimbaud'ta päin. Vain\ntoinen kuulista osuu, haavoittaen Rimbaud'n kättä; Verlaine syöksyy\nitkien ystävänsä jalkoihin ja sopertelee anteeksipyyntöjä. Onneton\nrouva Verlaine, järkytettynä sielun pohjaa myöten, koettaa rauhoittaa\nmolempia, hän sitoo haavan, tarjoaa Rimbaud'lle kipurahoja ja saa\ntämän taivutetuksi lähtemään vielä samana iltana Charleville'iin.\nKatuva Verlaine pyrkii saattajaksi rautatieasemalle, mutta kadulla\ntapahtuu tämän tragedian toinen näytös, jonka kulusta on olemassa\nsangen ristiriitaisia tietoja. Rimbaud on itse selittänyt asian siten\n-- ja toistanut sanansa oikeuden edessä -- että Verlaine, pimeälle\nkadulle tultuaan, alkoi uudelleen kopeloida revolveria taskusta;\nVerlaine'in ystävät taas ovat varmat siitä, että Rimbaud oli keksinyt\npirullisen juonen kostaakseen Verlaine'ille ja syöstäkseen tämän\nonnettomuuteen. Kuinka hyvänsä, kadulla alkaa Rimbaud yhtäkkiä huutaa:\n\"Murhaaja, murhaaja, auttakaa!\" ja syöksyy täyttä karkua lähimmän\npoliisin turviin, pelästynyt ja ällistynyt Verlaine kintereillään.\nTietysti pidätetään \"murhamies\", hänen taskustaan löydetään revolveri,\nRimbaud'n käsi havaitaan veriseksi, ja Verlaine viedään suorinta tietä\npoliisiasemalle.\n\nKävisi liian pitkäksi selostaa niitä laajoja tutkimuksia ja\nkuulusteluja, joihin asia antoi aihetta. Rouva Verlaine vanhempi\nteki voitavansa, Verlaine kirjoitti epätoivoissaan Victor Hugolle ja\npyysi tämän puoltolausetta, joka saapuikin, vaikka hieman armollisena\n-- kaiken yhteenlasketuksi summaksi jäi, että Verlaine tuomittiin\n\"murhayrityksestä\" koppivankeuteen kahdeksi vuodeksi: luonnottoman\nankara rangaistus siis! Kirjallishistorialliselta kannalta merkitsee\ntämä kausi ennen kaikkea kirkastunutta \"Sagesse\"-kokoelmaa, mutta ehkä\nmyös, epäsuorasti, hänen kyynillisiä \"Chansons pour Elle\"-laulujaan:\ntämä pitkä eristysaika ja yhteiskunnan halveksunta ruokkii hänen\nepäyhteiskunnallisia vaistojaan, katkaisee häneltä kaikki siteet\nentisyyteen, ja miltei sysää hänet kadulle.\n\nSillä sielun on sallittu kohota huipuille, mutta ei asua niillä.\n\n\n\n\nIV.\n\nVERLAINE, KRISTITTY.\n\n\nMutta laaksoissa on kaunista ajatella niitä näköaloja, jotka\nvuorenhuipuilta avartuivat, ja elää uudestaan se tunnelma, joka silloin\ntäytti mielen.\n\nVerlaine'in elämän parhaiksi muistoiksi jäi hänen oleskeluaikansa\nvankilassa. Eräässä runossaan -- kokoelmassa \"Amour\" -- sanoo hän\nkaivaten muistavansa niitä kahta hiljaista vuotta, jotka hän oli\nsaanut asua \"linnoista parhaimmassa\"; totisesti, se joka Verlaine'in\nelämäkertaa tuntematta joutuu lukemaan tämän runon, luulee varmasti\nrunoilijan tarkoittavan kaikkea muuta kuin rangaistusvankilaa! Hänen\näänenpainonsa on miltei hyväilevän hellä, hän kuvailee hiljaista,\ntarkoin lukittua huonetta, joka oli niin pieni, että sinne tuskin\nmahtui pöytä, tuoli sekä \"hyvin kapea ja hyvin kova vuode\", ja jossa\nhänen päivänsä kuluivat viihdyttävästi askartelussa, rukouksessa\nja lukemisessa. Tästä runosta huomaa, että se sisäinen rauha, mikä\nVerlaine'ille kirkastui näinä vuosina, todella oli niin ihmeellinen\nja suuri lahja hänelle, että se kykeni valamaan hohdettaan koko hänen\nsilloiseen ympäristöönsä, ja muutti vankilan onnen tyyssijaksi.\n\nSekä psykologisesti että inhimillisesti mielenkiintoista on seurata\nsitä sielullista prosessia, jonka kautta vaellusvuosien Paul Verlaine,\nboheemi, oli edes hetkeksi löytänyt tällaisen tasapainon.\n\nHänen ensimmäinen aikansa vankilassa oli vaikea; Verlaine tunsi tilansa\nkoko moraalisen alennuksen, ja kärsi siitä miltei fyysillisesti.\nKaikki tuotti hänelle tuskaa, eristys, vapauden menettäminen,\nepävarmuuden tunne, tulevaisuuden kammo, kaikki. Verlaine, joka oli\ntottunut hukuttamaan omantunnonvaivat -- milloin hän niitä tunsi --\npäivän humuun ja menoon, oli nyt pakotettu jatkuvaan, armottomaan\nkahdenkeskiseen oleskeluun oman itsensä kanssa, ja tämä oli luultavasti\nsuurin kärsimys, mitä hänen tapaiselleen luonteelle voi kuvitella.\nTilinteon ankea hetki koittaa hänelle; hän elää uudestaan kaiken sen,\nmikä kerran oli, ja myös sen mikä ei koskaan palaa. Äänet syyttävät\nhäntä siitä, että hän turhaan on kuluttanut nuoruusvuotensa. Eräässä\n\"Sagesse\"-kokoelman kaikkein kauneimmassa runossa asuu juuri tämä\ntunnelma -- hän tuijottaa eteensä, korviin kantautuvat kaukaiset äänet\nkaduilta vankilanmuurien ulkopuolella, ja hän puhkeaa nyyhkytykseen:\n\n    Qu'as-tu fait, ô toi que voilà\n    pleurant sans cesse --?\n    Dis, qu'as-tu fait, toi que voilà\n    de ta jeunesse?\n\n    Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä,\n    joka itket herkeämättä --?\n    Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä,\n    mitä olet tehnyt nuoruudestasi?\n\nEnnen kaikkea seuraa häntä kuitenkin kadotetun avio-onnen muisto ja\nkalvava pelko siitä, ettei rikkinäistä enää saisi eheäksi. Mutta\nsittenkään ei hän ollut valmistunut pahimpaan; hänen sielunsa\nsalatuimmissa uumenissa eli sentään toivo, tiedottomana ehkä, että\nvaimo vielä palaisi hänen luokseen. Järisyttävä on sen vuoksi tieto,\njonka vankilanjohtaja hänelle eräänä aamuna tuo, ja jonka mukaan\nlopullinen avioero on julistettu hänen ja hänen vaimonsa välillä.\nKaikesta päättäen on Verlaine tähän saakka toivonut jonkinlaista\nihmettä, tietämättä mistä se saattaisi tulla, mutta varmana siitä, että\nsen täytyisi jostakin tulla. Juuri tuo toivo oli ollut kuin kilpenä\nhänen ja elämisen tuskan välillä; kun se häneltä riistetään, haparoi\nhän kauhistuneena ja umpimähkään kuin pimeänpelkoinen lapsi. Hän tuntee\nnyt, ettei mikään muu merkitse hänelle mitään, perspektiivit kutistuvat\nhänen ympärillään ja värit sammuvat. Sillä niin kauhea kidutus kuin\nodotus voikin olla, liittyy siihen kuitenkin elävää voimaa: olkoon,\nettä päivän muodostaa kuinka monta tyhjää tuntia hyvänsä, niiden takana\novat taas uudet, koskemattomat tunnit, loputtomiin, joiden aikana\njotakin _voi_ tapahtua! Mutta kun kerta toivo on sammunut, ei näitä\nuusia mahdollisuuden tunteja enää ole olemassa, ei mitään muuta kuin\ntäydellinen, lakkaamaton, mykkä ja armoton tyhjyys. Näin oli myös\nVerlaine'in laita. Ja sen lisäksi liittyi ehkä tähän tuskaan vielä\npelko siitä, että hän tämän jälkeen tulisi pysähtymään kehityksessään,\nettä jotakin parasta hänessä jäisi käyttämättä sytyttävän kipinän ja\nelähdyttävän voiman puutteessa. Mieletön hätä täyttää hänen sielunsa.\n\nSilloin alkaa hän rukoilla.\n\nEnsiksi ei hän tunne mitään viihdytystä. Turhaan käy vankilan\nkunnianarvoisa apotti, Mgr. Gaume hänen kopissaan ja keskustelee\npitkiä hetkiä hänen kanssaan Jumalan olemassaolosta ja sielun\nkuolemattomuudesta; turhaan lukee vanki katkismustaan -- tympeä\nilottomuus ei ota väistyäkseen. Mutta sitten neuvoo pappi\nrunoilijaparkaa sivuuttamaan kaikki dogmaattiset ongelmat: ehkä uudet\nnäköalat avartuisivat hänelle uskon ja ihmeen tietä. Ja katso, eräänä\npäivänä -- kuten Verlaine itse on kertonut -- tuntee hän vuoteella\nlevätessään, että jokin on nostavinaan häntä; hän heittäytyy kyynelissä\nsen pienen vähäpätöisen ristiinnaulitun kuvan jalkoihin, joka riippuu\nhänen alastoman koppinsa seinällä, ja tuntee merkillisen autuuden\ntulvivan jäseniinsä. Suunniltaan riemusta pyytää hän vanginvartijaa\nkutsumaan pappia. Tämän ennustama ihme oli tapahtunut, äskeinen hätä on\nväistynyt, ja hän tuntee mystillistä yhteyttä jumaluuden kanssa!\n\nNyt koittaa Verlaine'ille täydellinen hurmion aika. Hän jättää\nkaikki maalliset askartelunsa -- ikävää tappaakseen on hän\nvankilassa m.m. opiskellut lisää englanninkieltä ja lukenut ihailtua\nShakespeare'iään, kunnes hän miltei osasi runoilijan ulkoa, -- ja\nsyventyy latinankielisiin pyhimysten elämäkertoihin, joita pappi\nhänelle lainaa. Eräässä \"Mes Prisons\"-kirjasen haltioituneessa luvussa\nkertoo hän, miten hän näinä alkuaikoina vain rukoili, rukoili kyyneleet\nposkilla, rukoili hymy huulilla, polvistuneena, kädet rukoukseen\nkohotettuina, \"kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikin\nvoimin\". Ja ihana hyvänolon tunne täyttää hänen olemuksensa; hänestä\non kuin hän \"lakkaamatta olisi ollut puettuna uusiin ja puhtaisiin\nliinavaatteisiin\", kuten hän itse niin kuvaavasti on sanonut.\n\nTässä mielentilassa on \"Viisaus\", _Sagesse_ syntynyt.\n\nJa sen vuoksi on tavallaan harhaanjohtavaa, jos me ennen kaikkea\npidämme tätä runovihkoa kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, joka\nennusti 90-luvun suurta \"kääntymyskautta\". Totta kyllä, että uusi\nuskonnollinen virtaus vähitellen alkoi olla havaittavissa, ilmeten\nosittain elävänä voimana, osittain taas väsymyksenä ja uskon\ntarpeena; totta, että positivismin voittokulku oli pysähtymässä ja\nettä tunne jälleen alkoi vaatia itselleen sen puhevallan, minkä\n'tieteen viimeiset saavutukset' olivat siltä riistäneet. Mutta\nmonet merkit tuntuvat kuitenkin viittaavan siihen, että \"Sagesse\"\non paljon yksinäisempi kuin mitä ollaan taipuvaisia luulemaan, ja\nettä Verlaine'in yksilölliset elämykset merkitsivät sen syntymisessä\nmonta vertaa enemmän kuin se uskonnollinen virtaus, joka erikoisesti\nRanskassa alkoi voittaa alaa. Ja vaikka tuskin on olemassa mitään\nhenkistä ilmiötä, joka todistetusti olisi täysin ajasta ja paikasta\nriippumaton, luulen sittenkin, että \"Sagesse\" olisi saattanut ilmestyä\nmyös päänaturalisti Zolan voitokkaimpina päivinä -- ja tätä ei taas\nvoisi väittää esim. Paul Claudelin tai Charles Péguyn tuotteista.\nSillä Verlaine'in kääntymyksessä puhuu vain tunne, vain vaisto ja\nveri, niin yksinomaisesti, niin ratkaisevasti kuin harvoilla muilla.\nHänen suhteessaan Jumalaan ei ole mitään dogmaattista, jos kohta se on\nkatolilaisen palavaa ja oikeauskoista, ei mitään teoreettista ja järjen\nkonstruoimaa. Siinä hän eroaa täydellisesti esim. Bourget'sta, joka\nnäkee juuri kristinopissa Ranskan ainoan pelastuksen, sekä moraalisessa\nettä yhteiskunnallisessa merkityksessä, ja myös Brunetière'istä, joka\njärkisyillä perustelee kansalaisille antamaansa kehoitusta palata\nkatolisen kirkon helmaan. Yhtä kaukana on Verlaine toiselta puolen myös\nHuysmansista, jolle uskonto ennen kaikkea oli tuskallisen sairasta\nhekumointia. Verlaine'in uskonto oli lapsen harrasta ja naiivia,\ntahtoisi miltei sanoa _tervettä_ avuntarvetta. Kun kerran kaikki on\nhäntä väistynyt, kun kerran pimeä häntä piirittää, kun kerran hän\non yksin ja kuilun partaalla, alkaa häntä kammottaa, ja hän ojentaa\nnyyhkien kätensä: miten ihana on hänen silloin tuntea, että tähän\nojennettuun käteen tartutaan, ja että pehmeä syli ottaa hänet vastaan!\nHänen kääntymyksensä aiheutui näin orpoudesta ja pelosta, ehkä myös\n-- niin epäsympaattiselta kuin se saattaakin kuulostaa -- myös siitä\npelkuruudesta, joka oli eräs Verlaine'in ominaisimpia puolia, ja joka\nesim. kommuunin päivinä tuli niin räikeästi ilmi. Uskonto oli hänelle,\nehkei tietoisesti valittuna vaan vaiston viittomana, tavallaan helpoin\npelastus; se saattoi juuri sinä hetkenä tuottaa hänelle korvausta\nkaikesta, mitä hän oli kadottanut, ja antaa hänen elämälleen uutta,\npersoonallista sisältöä. Ja ehkä juuri siksi, että se oli ollut niin\nhelppoa saavuttaa, ja että se ennen kaikkea oli tunnelmaa, niin syvää\nja aitoa ja harrasta kuin olikin, ei se saattanut kestää elämässä.\nSillä vaikka Verlaine vielä aivan viimeisinäkin vuosinaan saattoi\nkirjoittaa runoja, jotka sangen läheltä hipovat \"Sagesse'in\" ajatus-\nja tunnemaailmaa, huomaa helposti, että uskonto on lakannut olemasta\nhänelle elävä ja luova voima, joka olisi kasvanut hänen kerallaan ja\njonka turvissa hän itse olisi kasvanut. Mutta olkoon, että Verlaine\nennen pitkää kadottaa uskonsa; hän ei silti kadota kaipaustaan siihen.\nHän kyllä vaistoo eläneensä loppuun silloisen tunnelmansa, mutta hän\nkalpaa sitä, sen kauneutta, sen harmoniaa, sen rauhaa. Uudestaan\nhavaitsemme näin Verlaine'issä sen älyllisen passiivisuuden, josta jo\ntoisessa yhteydessä on huomautettu: hän oli jollakin tavoin liian\nheikko ja veltto jaksaakseen tehdä tästä uskonnollisuudestaan mitään\nenempää, karaista sitä ja jalostaa sitä. Hän vain toteaa, väliin\nsurumielisesti, väliin kyynillisesti, että kaikki ratkaisevasti on ohi.\nEsim. \"Epigrammeja\"-kokoelmassaan (Épigrammes), kolmetoista vuotta\n\"Viisauden\" ilmestymisen jälkeen, huokaisee hän kevyesti kuin\nohimennen:\n\n    J'étais naguère catholique\n    et je le serais bien encore...\n    Mais ce doute mélancolique!\n\n    Olin ennen katolilainen,\n    ja olisin vieläkin...\n    Mutta tuo surumielinen epäilys!\n\nPaljon sanova on myös se tunnustus, jonka Verlaine muutamia vuosia\nennen kuolemaansa tekee eräälle haastattelijalle: hän puhuu entisestä\nonnellisesta ajasta, jolloin hän vielä uskoi, ja nykyisestä\nolotilastaan, jonka rumuudesta hän oli tietoinen. Juuri tämäkin\ntunnustus todistaa, että uskon kaipuu seurasi Verlaine'iä hänen\nelämänsä ajan, sen tunnelman kaipuu, joka kerran oli tehnyt Monsin\nvankilan hänelle paratiisin esikartanoksi.\n\nMutta vaikka se tunne, jonka pohjalta \"Sagesse\" nousee, näin\nosoittautuikin kestämättömäksi Verlaine'in myöhäisempänä\nkehityskautena, ei sen syvyyttä ja aitoutta kukaan saata epäillä, jolla\non vähänkään korvaa erottaa äänenpainoa kirjoitettujen sanojen takaa.\n\"Sagesse\" on kerta kaikkiaan persoonallisen jumalyhteyden kirkkaimpia\nja ihanimpia ilmestymiä koko maailmanlyriikassa. Sen naiivi ja palava\nhartaus on mitä läheisintä sukua sille uskonnolliselle tunteelle,\njoka keskiajan taiteessa on luonut nuo nöyrät, ujot ja siveänkauniit\njumaläidit, jotka omaan kirkkauteensa vajonneina ja samalla sitä\nujostellen palvovat pyhää lasta helmassaan, tai sille mystilliselle\nhurmiolle, joka on luonut goottilaiset suippokaaret ja monikirjavina\njalokivinä kimmeltävät lasimaalaukset. Mikään kirjallinen \"geste\"\nei suinkaan ole, että Verlaine näissä säkeissään suoraan kääntyy\n\"omituisen ja herkän\" Keskiajan puoleen -- \"ce Moyen-Âge, étrange et\ndélicat\", kuten hänen sanansa kuuluivat -- ja aivan kuin etsii turvaa\nsiltä: nykyaika tuntuu hänen lapsenmielelleen liian käsitteelliseltä ja\njärkiperäiseltä, liian kylmältä ja täysikasvaneelta. \"Sagesse\" on näin,\ntavallaan, kuin viimeinen pyhä legenda, rengas samassa ketjussa, jonka\ntoisia renkaita ovat esim. Assisilaisen aurinkolaulu tai kertomukset\npyhäin miesten ihmetöistä: se perustuu _uskoon_, yhtä ratkaisevasti\nkuin ne.\n\nKokoelman balladimainen alkuruno vie lukijan suoraa päätä oikeaan\ntunnelmaan. Ritari Onnettomuus on keihäällään puhkaissut runoilijan\nsairaan ja vanhan sydämen, josta veri on vuotamassa kuiviin. Silloin\nlähestyy ritari haavoittunutta, tunkee \"rautahansikoidun sormensa\"\nhaavaan ja katso, tästä kosketuksesta syntyy toisen rintaan uusi ja\nylpeä sydän! Runoilija vapisee, hurmioituneena, epäuskoisena vielä,\nmutta kuitenkin kuin jumalaisen näyn edessä. Ritari nousee jälleen\nhevosensa selkään, nyökkää päätään ja sanoo: \"Joka tapauksessa, olkaa\nvarovainen! Kerraksi se tekee hyvää\" -- \"Au moins, prudence! c'est\nbonne pour une fois.\"\n\nNämä säkeet luovat omituisen herkän kaikupohjan niille runoille, joiden\nvaraan \"Sagesse\" rakentuu, kertomukselle siitä, millä tavoin Jumala\nveti paatuneen syntisen puoleensa. Niitä voi lukea yhä uudelleen ja\nuudelleen, huomaamatta niissä ainoatakaan epäsointua tai teennäistä\näänenpainoa; niissä paljastuu ihmissielu, alastomana, avonaisena,\nväristen tuskaa ja taas riemua. Ihana on kohta ensimmäinen runo, jossa\nJumala ilmestyy -- tämä sikermä on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon\nJumalan ja syntisen välillä -- ja näyttää sydäntään, joka \"säteilee\nja vuotaa verta\". Mutta tämä säteily miltei kauhistaa syntistä, hän\nei ole kelvollinen sitä näkemään, yhtä vähän kuin hän tuntee olevansa\nkelvollinen rakastamaan ristiinnaulittua. Miltei änkyttäen, miltei\ntuskaisessa pelossa vastaa hän Jumalalle, joka on kehoittanut häntä\nlapsen tavoin tulemaan luokseen ja lapsena häntä rakastamaan:\n\n    \"Seigneur, c'est trop! Vraiment je n'ose. Aimer qui? Vous?\n    Oh! non! Je tremble et n'ose. Oh, vous aimer, je n'ose,\n    Je ne veux pas! Je suis indigne. -- --\"\n\n    \"Herra, se on liikaa! En todellakaan uskalla. Ketä rakastaisin?\n    Sinua? Ah, ei! Minä vapisen, minä en uskalla. Sinua rakastaa,\n    ah en uskalla, en tahdo! Olen arvoton.\"\n\nMutta kun Jumala uudelleen pyytää hänen rakkauttaan, sanoen tietävänsä\nkuinka ansioton syntinen on sitä saamaan, mutta kuinka se juuri siksi\nhänelle kuuluu, lankeaa ensimmäinen, värähtelevä toivon säde rukoilijan\nsieluun, vaikka se samalla on outoa pelkoa ja ihmeen aavistelua\ntäynnä. \"Herra, minä pelkään\", kuiskaa hän. \"Minun sieluni vapisee\nminussa. Minä näen, minä tunnen, että minun täytyy Sinua rakastaa.\nMutta miten?\" \"Poikani\", vastaa Jumala, \"se on sinulle mahdotonta, jos\nsinä koetat sitä ansaita. Tule sellaisena kuin olet, lähesty minua ja\nminun kirkkoani kuin mettiäinen, joka lentää liljan terään, juo pyhää\nviiniäni ja usko rakkauteni mysteeriin!\" -- Huikaistuna vie syntinen\nkädet silmilleen: oliko kaikki todellakin niin yksinkertaista, niin\nihanaa ja suurta? \"Herra, mikä minun on?\" änkyttää hän. \"Kas, minun\nsilmäni tulvivat kyyneleitä ihmeellisestä ilosta: on kuin Sinun äänesi\ntekisi minulle samalla kertaa hyvää ja pahaa, ja tämä paha ja hyvä ovat\nmolemmat yhtä ihania.\"\n\n    \"Je ris, je pleure, et c'est comme un appel aux armes\n    d'un clairon pour des champs de bataille où je vois\n    des anges bleus et blancs portés sur des pavois,\n    et ce clairon m'enlève en de fièvres alarmes.\n    J'ai l'extase et j'ai la terreur d'être choisi.\n    Je suis indigne, mais je sais votre clémence.\"\n\n    Minä nauran, itken, ja on kuin merkkitorvi kutsuisi aseisiin\n    taistelukentille, joilla näen siniseen ja valkeaan verhotut\n    enkelit kunniakilvillä kannettuina, ja tämä torven\n    ääni vie minut kuumeiseen kamppailuun.\n    Tunnen hurmiota ja kammoa, että olen valittu.\n     Olen arvoton, mutta tiedän laupeutesi.\n\nOnko edes Fra Giovanni kuvannut syntisen pelastusta hartaammin ja\nhurskaammin kuin nämä säkeet, jotka hohtavat ultramariinia, valkoista\nja kultaa? Näin likellä ei Keskiaika, se mikä siinä oli syvintä,\nkoskaan ole ollut yhdeksättätoista vuosisataa.\n\nTämä sikermä, jonka alkuperäisestä kauneudesta summittainen ja\nlyhyt selostus tietysti välittää vain heikon aavistuksen, muodostaa\n\"Sagesse'in\" goottilaiskaarisen rakenteen. Mutta värin ja tuoksun\ntälle kokoelmalle antavat sen monet lyyrilliset säkeet, yhtä\naineettomat ja kuulaat kuin konsanaan hänen sanattomat romanssinsa;\nne ovat väliin kirkkaat, väliin kyyneltyvät, usein pelkkiä sointuja\nvain, luonnonääniä ja sielun herkintä aavistelua. Runoilijasta\ntuntuu että \"suuri musta uni\" lankeaa yli hänen elämänsä: kaikki\non mennyt, hän ei enää näe mitään, toivo mitään, usko mitään, ja\nkaikki äänet hänen ympärillään ovat kuolleet (\"Un grand sommeil noir\n--\"). Taikka seisoo hän vankilansa ikkunassa ja katselee huojuvia\npuitten latvoja: yhtäkkiä valtaa hänen mielensä ääretön kaipaus, ja\nhän, kulttuuri-ihminen ja nautintojen etsijä, ymmärtää äkkiä, että\nelämän suurin ja raffinoiduin onni viihtyy juuri yksinkertaisissa\nja alkeellisissa muodoissa, kaikessa siinä, minkä hän on hukannut,\nja mikä ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla (\"Le ciel est, par\ndessus le toit --\"). Taikka muistelee hän niitä \"rakkaita, pieniä,\nkauniita käsiä\", jotka kerran olivat hänen omansa, ja hän siunaa niitä\nkyyneleet silmissä. \"Oi kädet, kädet, joita minä kunnioitan\", kuiskaa\nhän, \"tehkää anteeksiannon merkki!\" (\"Les chères mains --\"). Ja koko\nmaailmanlyriikassa ei ole monta runoa, jotka voisi rinnastaa Gaspard\nHauserin laulun kanssa. Se kohtalontunne, joka siitä puhuu, pohjautuu\nkyllä runoilijan oman sydämen elämyksiin, mutta se avartuu samalla\nihanasti epäpersoonalliseksi ja suureksi. Intuitsionilla, joka koskaan\nei horjahda, yhdistää Verlaine tässä runossaan vanhan, puolittain\nkansanlaulun tapaisen balladisävyn ja taas modernin laulurunouden --\njuuri tämä yhdistelmä antaa sille oudon, tumman kauneuden. Naiivin\nkoruttomasti kuin jokin keskiaikainen runoilija uskoo Gaspard\nHauser kuulijoilleen, ettei hänellä koskaan elämässään ole ollut\nmyötäkäymistä: hän toteaa, mutta ilman katkeruutta, ihailleensa\nkauniita naisia, jotka puolestaan pitivät häntä rumana, ja etsineensä\n-- vaikkakaan hänellä ei koskaan ole ollut Isänmaata tai Kuningasta\n-- kuolemaa sodassa, joka kuitenkin on häntä hylkinyt. Liikuttavan\nhiljaisena nyyhkyttää loppusäkeistö. Hän tuntee, ettei hänellä\nole paikkaa missään, ja pyytää, että laupiaat henget rukoilisivat\n\"Gaspard-raukan\" puolesta.\n\n    Suis-je né trop tôt ou trop tard?\n    Qu' est-ce que je fais en ce monde?\n    O vous tous, ma peine est profonde:\n    Priez pour le pauvre Gaspard!\n\n    Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?\n    Mitä teen minä tässä maailmassa?\n    Oi te kaikki, vaivani on syvä:\n    rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!\n\nMyöskin näkemykselhsessä suhteessa sisältää \"Sagesse\" monta Verlaine'in\nkauneinta runoa. Sellainen on esim. komea muistojen sonetti, jonka\nsäkeet palavat ja hehkuvat. Runoilija näkee menneiden onnenpäiviensä\npuuntavan taivaanrannalla kaikissa auringonlaskun ja myrskypäivän\nväreissä, ja hänen sielunsa värisee kuin apua etsien -- hänen täytyy\nvapautua menneen onnen muistoista, sillä muutoin lankeaa niistä ikuinen\nvarjo hänen huomispäiviensä ylle! (\"Les faux beaux jours...\") Ja\nvihdoin kohtaamme tässä kokoelmassa sen sonetin, joka tuskin puuttuu\nainoastakaan ranskalaisesta runoantologiasta, ja joka alkaa tuolla\nkultakimmelteisellä, tuhannesti siteeratulla rivillä onnesta:\n\n    L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable,\n\n    Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.\n\nja loppuu tähän yhtä tuhannesti lainattuun riviin:\n\n    Ah, quand refleuriront les roses de septembre!\n\n    Ah, koska puhkeavat syyskuun ruusut uudelleen!\n\nTämä sonetti on kauttaaltaan tuore kuin inspiratsionin ensi\njäljiltä, niin että sen yhteydessä on suorastaan mahdotonta ajatella\nlatomakoneita: kun me luemme sitä, saamme samalla olla mukana itse\nRunon syntymähetkellä, aina ensimmäisestä, alitajunnassa heränneestä\nmielijohteesta kiteytymishetkeen saakka. Sen haihtuvia ja vaihtuvia\ntunnelmia ei kuitenkaan ole syytä lähemmin selostaa; runon aurinkoista\nkultapölyä on mahdoton vangita.\n\n-- Ja tämä kokoelma, joka kokonaisuudessaan on lyriikan ikuisimpia, sai\nosakseen jäätävän kylmän vastaanoton. Ei sillä hyvä, että kustantajat,\ntoinen toisensa jälkeen, kieltäytyivät sitä painattamasta -- kuka\nolisi ostanut sellaisen miehen runoja, jonka tyyssija vasta oli ollut\nrangaistusvankila? -- kunnes eräs vähäpätöinen, kirjallisiin piireihin\nkuulumaton katolilainen kustannusliike vihdoin suostui huolehtimaan sen\npainatuksesta, koska kerran tekijä oli intomielinen, vastakääntynyt\nuskovainen, jota oli suositeltu juuri kirkolliselta taholta. Mutta\nkirjallinen yleisö, sanomalehdet ja arvostelijat, eivät edes olleet\ntietääkseen, että moinen teos oli nähnyt päivänvalon. \"Sagesse\" saa\nnäin osakseen \"Sanattomien romanssien\" kohtalon: kuinkahan monta\nkirjettä vankiparka kirjoittikaan lähimmille ystävilleen, pyytäen heitä\nhankkimaan \"kaikki ne sanomalehtileikkeleet\", joissa hänen rakkaista\nromansseistaan puhuttiin -- ja sai lopullisesti odottaa turhaan,\nkoska mitkään sakset eivät kyenneet löytämään ainoatakaan sellaista\nleikkelettä. \"Sagesse\" vihdoin ilmestyessään -- sen painovuosi on 1881\n-- \"hirtetään\" tässä samassa, täydellisessä äänettömyydessä, joka\njo Voltaire'in mielestä oli kauheinta, mikä jonkun teoksen osaksi\nsaattoi tulla. Kustantaja, joka huomaa tehneensä huonot kaupat,\nkannattaa harmistuneena kaikki \"Sagesse'in\" kappaleet ylisille ja\nvannoo kustantaneensa \"runoutta\" viimeisen kerran! Kaikessa tässä oli\ntarpeeksi; Verlaine huomaa olevansa kuollut mies, ja se tekee hänen\neristyksensä ja yksinäisyytensä täydelliseksi, samalla kuin se määrää\nhänen kohtalonsa.\n\nYksi ystävä pysyy kuitenkin kaikissa vaiheissa hänen sivullaan: äiti.\nKun vankilanovet tammikuussa 1875 avautuvat Paul Verlaine'ille --\nvankila-aika lyheni muutamia kuukausia sen vuoksi, että Verlaine\nvapaaehtoisesti valitsi sen ankarimman muodon, koppivankeuden --\nodottaa äiti häntä viedäkseen hänet mukanaan. Viimeiseen asti tahtoo\nkuitenkin virkavalta näyttää mahtiaan ja nöyryyttää rikoksentekijää.\nVerlaine saa tehdä matkansa erikoisvaunussa, ankaran sotilaallisen\nvalvonnan alaisena, aivan kuin kaikkein vaarallisin murhamies. Hänen\non helppo huomata, että yhteiskunta ratkaisevasti on työntänyt\nhänet yhteydestään ja sulkenut ovensa häneltä. Millaiseksi oli\nhänen elämänsä siis muodostuva? Äidin luona Batignolles'issa odotti\nhäntä varma tyyssija, mutta jos kerta elämää oli pidemmältä mitattu\nhänen kohdalleen, olisi hänen mahdotonta jäädä toimettomaksi ja\nkuluttaa äidin muutoinkin huvenneita korkovaroja. Parisiin, vapaaksi\nkirjailijaksi? Mutta Parisi oli jo kyllin selvään osoittanut, ettei\nsillä ollut sijaa hänelle -- kuka antaisi entiselle vangille mitään\ntyötä? Paul on kuitenkin täynnä hyviä päätöksiä; hän _tahtoo_ näyttää\näidilleen ja koko maailmalle täydellisen mielenmuutoksensa, nöyrtyä,\njos niin vaadittiin, mutta ansaita leipänsä kunniallisella työllä.\nNiinkuin sotapäällikkö tarkastelee rintamaa nähdäkseen, mihin se\nkelpaa ja mitä siltä voidaan vaatia, niin pitää Paul voimiensa\nja mahdollisuuksiensa yleiskatselmuksen. Tulos on se, että hän\nkielitaitoonsa luottaen, jota hän sitäpaitsi on vankilassa ollessaan\nkartuttanut, muitta mutkitta panee ilmoituksen pariin englantilaiseen\nlehteen ja tarjoutuu opettajaksi, ja niin tapaammekin hänet parin\nkuukauden jälkeen Stickneyssä kotiopettajana.\n\nAluksi seuraa muutamia ihania kuukausia. Verlaine tuntee \"Ixionin\nrattaan\" kerrankin pysähtyneen, halujen ja himojen päästäneen\notteensa. Hän ei _tahdo_ mitään, ei pyydä mitään, ei toivo mitään;\nhäntä eivät paina menneen muistot, eivätkä tulevaisuuden toivot. Hänen\nvegetatiivinen olotilansa on täynnä pysähdyksen onnea, hän on vielä\ntoistaiseksi jollakin tavoin sielullisesti turtunut vankilaeristyksen\njälkeen, niin ettei ihmisjano tai 'tapahtumien' ikävöinti häntä\nriuduta. Hän vain \"on\", suorittaa opetusvelvollisuutensa, tekee pitkiä\nkävelymatkoja vehmaissa puistoissa ja kentillä, jotka ympäröivät hänen\ntilapäistä kotiaan, kirjoittelee tuttavallisia ja tasaisia kirjeitä\nLepelletier'lle ja äidilleen eikä ajattele tulevaisuutta.\n\nMutta Verlaine'in tapaiselle temperamentille on vegetatiivinen\nolo ajan pitkään mahdoton; hänenlaisensa luonteet tarvitsevat\nkiihdykettä pysyäkseen vireissä, ulkonaista tai sisäistä. Toistaiseksi\nriittää hänelle kuitenkin vain olopaikan vaihto. Oleskeltuaan\nparisen vuotta Englannissa tapaamme hänet v. 1877 Rethelissä --\neräässä pienessä kaupungissa Ardennein liepeillä --, jossa hänen\ntehtävänsä on opettaa kirjallisuutta, historiaa, maantiedettä ja\nenglanninkieltä Notre-Dame'in laitoksen sisäopistolaisille. Täällä\nelää hän uudelleen Stickneyn alkutunnelman. Maailma on kadonnut\nhäneltä, ja hän maailmalta, ja hän nauttii intensiivisesti siitä,\nettä hänen opettajatoverinsa, jotka etupäässä olivat vaatimattomia\nmaalaispappeja, eivät tunteneet edes hänen nimeään, eivät tietäneet\nhänen porvarillisesta haaksirikostaan eivätkä hänen kirjallisesta\nkunniastaan. Hän alkaa itsekin unohtaa molemmat.\n\nMutta \"saturnolaisten\" kohtaloon ei kuulu pidempiaikainen sielun\ntasapaino.\n\nSe \"fureur d'aimer\", kiihkoinen tarve rakastaa, jota Verlaine\nitse pitää psyykelleen tunnusmerkillisenä, määrää vielä kerran\nhänen elämänsä juoksun. Kauniin Mathilde'in ja Arthur Rimbaud'n\niskemät haavat eivät vielä olleet ehtineet arpeutua, kun hän\nuudestaan syttyy: rakkauden esineenä on nyt hänen nuori oppilaansa,\nkahdeksantoistavuotias Lucien Létinois. Kuten aina, on hänen tunteensa\nnytkin ääriä ja määrää vailla, mystillinen ja aistillinen samalla\nkertaa; hän ajattelee poikaansa, josta hän on iäksi erotettu, ja\nkiittää Jumalaa siitä, että tämä korvaukseksi on lähettänyt Lucienin\nhänen tielleen. Hänen isällinen, palvova hurmansa on niin suuri, että\nkun hän mielikuvituksessaan etsii puolisoa 'pojalleen', ei kukaan maan\ntyttäristä tunnu kyllin arvokkaalta siihen kunniaan. Hän on olemassa\nvain uutta ystäväänsä varten, tai oikeammin, hän on olemassa vain\nLucienin kautta. Hetkeäkään arvelematta jättää hän lempeän tyyssijansa\nRethelissä, niin pian kuin Lucien on suorittanut oppikurssinsa, ja\non valmis seuraamaan poikasta minne hyvänsä. Jos Lucien olisi ollut\nRimbaud'n tapainen, olisi Verlaine epäilemättä ilomielin seurannut\nhäntä vaikka maapallon ympäri; kun nuorukainen sen sijaan sattuu\nolemaan hiljainen, nöyrä, hurskas, intellektuaalisesti kehittymätön\nmaalaispoikanen -- \"viaton paimen jostakin koomillisesta oopperasta\",\nkuten Lepelletier hiukan ilkeästi sanoo --, on luonnollista, että\nVerlaine olosuhteiden mukaan haaveksii rauhallista maalaisidylliä.\nAsiat kehittyvät niin pitkälle, että Verlaine'in äiti, jolla ei\nole mitään sitä vastaan, että Paul pysyisi syrjässä suurkaupungin\nviettelyksistä, saapuu avuksi ja ostaa pojalleen pienen tilan, jonne\nystävykset asettuvat asumaan, vietettyään ensin muutamia kuukausia isä\nLétinois'n maatalossa.\n\nMutta uneksittu idylli osoittautui pian kestämättömäksi. Vaikka\nVerlaine aina oli ihannoinut maalaiselämää ja usein kaivannut jotakin\n\"pysyväistä jalansijaa\", ja vielä, vaikka hänellä oli esi-isiltään\nperittyinä maalaiselämän vaistot, oli hän käytännössä mahdottomin\nmaanviljelijä mitä saattaa ajatella. Tuoreen heinän tuoksu hurmasi\nhäntä, mutta ainoastaan esteettisesti; heinäsuovat olivat hänen\nmielestään olemassa vain pieluksina, joille oli ihanaa heittäytyä\nselälleen ja joilta saattoi riimeillä kehystää taivaan kultapilviä.\nSateen ääni tuuditti hänen sielunsa omituiseen rauhaan, mutta\nmilloinkaan ei hänen mieleensä johtunut surra tai iloita siitä\nviljelysten kannalta: pisarat kimmelsivät kauniisti ruohonkorsilla tai\nsoivat rytmillisenä musiikkina hänen korvassaan, mutta eivät turmelleet\ntai elvyttäneet hänen laihojaan. Mikään ihme ei sen vuoksi ollutkaan,\nettä ojat kasvoivat umpeen ja rikkaruohot rehoittivat yhä upeampina\nvastaostetulla maatilalla, sekä että käyttörahat osoittivat merkillistä\ntaipumusta ehtyä. \"Notre essai de culture eut une triste fin\", meidän\nviljelyskokeilumme loppui surullisesti, valittaakin Verlaine, sillä\nkertaa täysin ymmärtämättä asian koomillista puolta. Ja kun äiti\nVerlaine, loukkautuneena siitä että poika niin täydellisesti oli\nkiintynyt uuteen ystäväänsä ja muisti emoaan vain rahapulan hetkinä,\nkieltäytyy jatkuvasti näyttelemästä pelastavan enkelin osaa, myy\nVerlaine pienen maatilansa ja -- matkustaa Létinois'n kanssa suinpäin\nLontooseen! Että oleskelu täällä muodostuu verrattain lyhyeksi,\njohtuu ystävysten epäkäytännöllisyydestä ja rahavarojen niukkuudesta.\nEnnen pitkää kolkuttaakin Verlaine uskollisen äitinsä ovea ja asettuu\nystävineen asumaan hänen luokseen -- Boulogne-sur-Seine'iin --,\naivan kuin hän muutamia vuosia aikaisemmin oli pesiytynyt perheineen\nappivanhempiensa kotiin, vieläpä tuonut sinne Rimbaud'nkin.\n\nMutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia\npäiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.\n\nIsku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä\nsillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni,\njoka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja\nniinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine\nei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai\njaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi\noppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta -- Muusille kiitos! -- elämää\nja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen\nkadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin\nrunoilijana takaisin.\n\nKokoelma _Amour_, \"Rakkaus\", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja\nsuuren surun jalostama.\n\nKokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja.\nVaikka hän \"Sagesse\"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja\nuhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin\noli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet\nlähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. _Nyt_ on hän yksinomaan\nväsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja\nhurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta\njossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on\ntullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja\njuuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. \"L'horreur de\nrester solitaire\", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä\nvarassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan.\nKaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän\ntuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen\nsiten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin,\njoka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä _on_ olevaista. \"Sillä\ntotisesti olen minä paljon kärsinyt\", kuiskaa hän itsekseen. \"Joku osa\nminun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen\napua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun.\" Hän muistelee\nentisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta\nLucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee \"hyvänä enkelinään\".\n\"Oh mes morts tristement nombreux\", oi te surullisen lukuisat\nvainajani, huokaa hän kipein sydämin.\n\nKuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus\ntoistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut\nLucien Létinois'lle, \"pojalleen\". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa,\nhän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa\npäivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa\nhän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut\nhänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen -- se oli Jumalan oikeus,\nja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien\nedessä.\n\nEllei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä\nkunnioittaa:\n\n    Seigneur, j'adore vos desseins,\n    mais comme ils sont impenetrables!\n    Je les adore, vos desseins,\n    mais comme ils sont impenetrables!\n\n    Herra, minä ihailen aivoituksiasi,\n    mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!\n    Ihailen niitä, aivoituksiasi,\n    mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!\n\nEhkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista\nruno, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen\nlohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt\nkoskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa \"sangen\npuhtaana\" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää,\nmitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi -- ehkä Nainen\nolisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut\nliiaksi kärsiä...\n\nOvatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja\nantavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys\nperustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat\naikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on\ntuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai\ntoiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka\nhyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu\nrakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen\nsielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai\nepäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa.\nNiistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä\njohonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri,\njonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis\nkaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo,\nmiten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet,\nsiksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa\nsijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, \"Onni\", _Bonheur_,\nsanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä\nja äidillistä. \"Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa\": näissä\nsanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on\nkaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy\nliikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui\nhevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli\n\"hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö\", vilkas ja notkea. Hän näkee\nedessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt\niltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän\nyhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä\nalistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis\nsyyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan\npoikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut\nvain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi\n-- ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun\nhän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen\nsydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman\nkäsittämättömyyden edessä:\n\n    Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!\n\n    Mutta ah sinä, miten kauheata olikaan seurata valkeata\n    saattoasi!\n\nTällä runollisella ekspansionilla ei kuitenkaan ollut vastinetta\nVerlaine'in jokapäiväisessä elämässä: Létinois'n kuolema on murtanut\nhänet ja riistänyt hänen toimintakykynsä. Hän koettaa kyllä\nnäennäisesti työskennellä entiseen tapaansa -- m.m. kirjoittaa hän\nnäinä aikoina pariin lehteen pakinoita ja kirjallisia esseitä, jotka\npaljon myöhemmin ilmestyivät kirjoina: \"Mémoires d'un veuf\", \"Les\npoètes maudits.\" Niinikään solmii hän uudelleen suhteita Parisin\nkirjallisen maailman kanssa, vieläpä tekee uusia tuttavuuksiakin.\nMutta kaikki tapahtuu omituisen hervottomasti; hän on mukana vain\nnäennäisesti, samalla kuin hänen todellinen minänsä itkee kuolleen\nystävän haudalla. Hänen olotilansa on iloton ja harmaa, hän on kuin\nkone, jonka kaikki osat ovat 'kunnossa', mutta joka ei voi käydä\nsytyttävän kipinän puutteessa. Huolestunut äiti tulee vielä kerran\nhänen avukseen ja hankkii itselleen ja pojalleen uuden pienen\nmaapaikan, toivoen että luonto voisi lääkitä kipeät sydänhaavat.\nMutta maalla vajoaa Paul täydelliseen apatiaan, jaksamatta ajatella\neteenpäin, tai välittämättä tehdä työtä -- ainoastaan läheinen\nkyläkapakka antimineen ja raakoine juomaveikkoineen kiinnittää hänen\nmieltään, mutta myös verottaa liiaksi äidin muutoinkin ohennutta\nkukkaroa. Äidin ja pojan välille syntyy kaunaa, ja vihdoin kasvaa\nkahnaus niin pahaksi, että rouva Verlaine, naapurien neuvosta, jättää\nparantumattoman tuhlaajapoikansa ja asettuu asumaan läheiseen taloon.\nTämä toimenpide kärjistää kuitenkin liiaksi tilannetta ja aiheuttaa\nteon, jota Verlaine itse on sanonut elämänsä mustimmaksi muistoksi:\njuovuspäissään, äärimmäisessä kiihtymystilassa, saapuu hän äidin\nluo vaatiakseen tätä tilille, ja -- uhkaa puukolla. Eräs tilapäinen\nsilminnäkijä saattaa asian oikeuden tietoon, ja vaikka äiti tekee\nvoitavansa suojellakseen poikaansa, tuomitaan hänet kuukaudeksi\nkuritushuoneeseen.\n\nRahattomana, murtuneena ruumiiltaan ja sielultaan, matkustaa hän\nrangaistuksen kärsittyään Parisiin. Hänen elämänsä viimeinen,\nmonivaiheinen ja samalla yksitoikkoinen taival on alkamassa, se, jota\nAnatole France lähinnä tarkoittaa \"Gestas\"-kertomuksellaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\"LÉLIAN PARKA\".\n\n\nKirjallisessa esseekokoelmassaan _Poètes maudits_, \"Kirottuja\nrunoilijoita\", jossa Verlaine hahmottelee erinäisiä, enemmän tai\nvähemmän unohdettuja tai tunnustuksetta jääneitä kirjailijatovereitaan,\non hän omistanut myös \"Lélian paralle\" muutamia sivuja.\n\n\"Lélian parka\" oli Paul Verlaine itse.\n\nTämä nimi tulee vaistomaisesti mieleen, kun ajattelee Verlaine'in\nviimeistä kautta Parisissa, jota kesti alun toistakymmentä vuotta. Ei\nsiksi, että hän elämänsä viimeisinä aikoina olisi jäänyt kirjallisesti\nunhoon: pikemminkin oli hän silloin \"kuuluisuus\", kun taas hänen useat\naikaisemmat runokokoelmansa, \"Saturnolaisesta\" alkaen, menivät ohi\narvostelijain huomiota herättämättä. Vasta elämänsä iltapuolella tuli\nVerlaine kirjallisesti muotiin, kuten sanontatapa kuuluu; hänen uudet\nteoksensa alkoivat olla tapahtumia, joista puhuttiin ja kirjoitettiin,\nvieläpä enimmäkseen kunnioittavassa äänilajissa. Ja silloin oli\nhänellä niinikään oma vakituinen kustantajansa, Vanier, joka painatti\nkaiken mitä hän suinkin tuotti (palkkiot olivat kyllä uskomattoman\nalhaiset, mutta ne olivat toki varmat). Varsinkin kun muistaa kaikkia\nhyvän Lepelletier'n jalkavaivoja \"Sagesse'in\" ja \"Romances sans\nparoles\"-käsikirjoitusten päivinä ja Verlaine'in omia aikaisempia\njuoksuja, huomaa että tilanteessa oli tapahtunut melkoinen kehitys\nparempaan päin.\n\nMutta tuo Verlaine'in itsensä käyttämä adjektiivi tulee mieleen ennen\nkaikkea siksi, että hän ihmisenä oli niin yksinäinen ja hyljätty\nnäinä viime vuosinaan. Hänellä oli kyllä viljalti juomaveikkoja,\nvieläpä kirjallistakin seuraa -- aika ajoin oli hänellä esim. omat\nkuuluisat vastaanotto-iltansa eräässä Montparnasse'in kahvilassa --,\nmutta yhteiskunnallisessa ja sentimentaalisessa mielessä hän oli\ntäysin yksin. Hänen vaimonsa oli toisissa naimisissa, hänen uskollinen\näitinsä, joka Paulin muutettua Parisiin asettui asumaan aivan hänen\nläheisyyteensä, oli kuollut talvella 1886. Ja Paul oli kerta kaikkiaan\nlapsi, herkkä ja tunteellinen, joka ei tullut toimeen omin neuvoin.\nEllei hän aina tuntenut toisen, itseään väkevämmän tukea, oli hän\nkirjaimellisesti kuin irtonainen, kaikkien tuulien kuljettelema lehti.\nSydäntä särkevä on eräskin _Bonheur_-kokoelman runo, jossa hän valittaa\nsielunsa hätää Jumalalle ja vertaa koettelemuksiaan Jobin vaivoihin.\nMuudan säkeistö päättyy tähän koruttomaan, mutta syvältä kumpuavaan\nvaikerrukseen:\n\n    L'ami me meurt, aussi la Mère,\n    une rancune plus qu'amère\n    me piétine en ce dur moment\n    et me cantonne en la misère,\n    dans la littérale misère,\n    du froid, et du délaissement!\n\n    Minulta kuolee ystävä, myös äiti.\n    Katkeraakin katkerampi vihankauna\n    paaduttaa minut tänä ankeana hetkenä\n    ja majoittaa minut kurjuuteen,\n    kirjaimelliseen kurjuuteen,\n    kylmään ja avuttomuuteen.\n\nTämä \"kylmyys ja avuttomuus\" painoi häntä muutoin sitäkin enemmän, kun\nhänen oma terveytensä alkoi olla täysin murtunut. Eritoten vaivasi\nhäntä paha polvireumatismi, josta hänen onnahteleva käyntinsä johtui,\nja joka suinkaan ei ottanut parantuakseen niissä viheliäisissä\nkellari- ja ullakkokopeissa, joissa hän kassansa takia oli pakotettu\nmajailemaan. Niinpä asui hän pitkät ajat eräässä viinikaupan takaisessa\nkamaripahasessa, jonka ilma oli raakaa ja kosteata ja jonka lattiana\noli pelkkä maa.\n\nVäliin, kun kurjuus kävi liian suureksi, haki hän suojaa ja hoitoa\nkaupungin yleisiltä sairaaloilta, saattaen oleskella niissä\nviikkoja, vieläpä kuukausiakin yhteen menoon. Näitä lyhyempiä ja\npidempiä vierailujaan on hän kuvannut humoristisen eloisassa _Mes\nHôpitaux_-kirjassaan. Jo tämä nimi, \"Sairaalani\", osoittaa muutoin,\nettä Verlaine kaikissa vaiheissaan säilytti itseironiansa ja huumorinsa\n-- kuka toinen käyttäisi niin reippaasti suffiksia, aivan kuin olisi\nkysymys jostakin paremmasta omaisuudesta! Hänen vierailunsa näissä\nlaitoksissa sattuivat aika ajoin niin tiheään, että Verlaine'in ystävät\ntervehtivät toisiaan kysymyksellä: \"Missähän sairaalassa mahtaa\nVerlaine tätä nykyä olla?\" Lopulta on hänen itsensäkin vaikeata pitää\nluvussa kaikkia niitä eri kertoja, mitä hän moisissa parannuspaikoissa\non oleskellut. Katkeran leikkisästi viittaa hän tähän asiantilaan\neräässäkin runossaan:\n\n    J'étais á l'hôpital, lequel? Vraiment le sais-je,\n    étant si coutumier et du fait et du lieu!\n    J'étais á l'hôpital. Dire lequel? Qu'en sais-je?\n\n    Olin sairaalassa, missä? Todellakaan en sitä tiedä,\n    sillä olen niin tottunut tähän tapahtumaan ja paikkaan.\n    Olin sairaalassa. Missäkö? Mistä sen tietäisin?\n\nEpäilemättä olisi hän voinut viettää aikansa pahemmissakin paikoissa,\nja sen on hän itse ensimmäisenä valmis tunnustamaan: moinen järjestynyt\nja säännönmukainen elämä teki hyvää hänen pilaantuneelle hermostolleen,\nsamalla kuin se varasi hänelle tilaisuutta kirjalliseen työskentelyyn.\n\"Täällä ei minulta todellakaan puutu mitään\", sanookin hän eräässä,\nsairaalassa kirjoittamassaan runossa: \"ja totisesti viipyisin täällä\nkoko elämäni, ilman suuria kadehtijoita, toivoakseni, ja ainakin\nitse kadehtimatta ketään, ellei minulla, parannuttuani -- nimittäin\njos paranen, sillä kaikki voi olla mahdollista -- olisi tehtävänä\njotakin, jota Jumala tahtoo.\" Alussa kauhistaa häntä kyllä se kuoleman\nperspektiivi, joka avartuu sairaaloissa: hän ei voi unohtaa vanhaa\nmiestä, jonka hän ensimmäiseksi näki kuolevan, ja niitä \"Äiti --\näiti\"-huutoja, jotka olivat purkautuneet vanhuksen huulilta. Mutta\nsittemmin tottuu hän näihin alituisesti uusiutuviin tapahtumiin. \"On\ns'y fait\", siihen tottuu, kirjoittaa hän lyhyesti eräälle ystävälleen.\nKerran saapuu hän ottaakseen haltuunsa luvatun numeroidun yösijansa,\nmutta saa odottaa niin kauan kunnes vastakylmennyt ruumis on nostettu\nsiltä pois. Pieni fyysillinen kammonväristys puistattaa häntä, mutta\nse menee ohi ja hän laskeutuu tyynesti tyhjälle vuoteelle, joka,\nkuten hän itse kertoo, uhoaa kylmää ruumiin jäljiltä... Miltei\nhuvitettuna seuraa hän muutoin osatovereittensa kohtaloa, ja päivän\npikkutapahtumat aterioineen, lääkärinkäynteineen ja vierailuhetkineen\ntekevät hänen verensä omituisen tyyneksi. Sillä ihminen, viettäköön\nhän minkälaista juuretonta boheemielämää hyvänsä, on kuitenkin\nvaistomaisesti myös yhteiskunnallinen olio: hänen täytyy, ainakin\nvanhuuden lähestyessä, tuntea olevansa osana jostakin, jollakin tavoin\nkuulua elävään elimistöön ja turvautua siihen. Niin myös Verlaine. On\nkuin se yksinäisyyden ja eristyksen paine, josta hän näinä aikoina\nniin suuresti kärsi, olisi hiukan lientynyt sairaaloissa: sama kohtalo\nmuitten kanssa luo yhteenkuuluvaisuustunteen, ja tämä tunne rauhoittaa\nja viihdyttää häntä. -- Ja muutenkin oli hänellä suhteellisen hyvä olla\nnäissä laitoksissa; hän ei enää ollut \"entinen vanki\", vaan kuuluisa,\nvaikka hieman omituinen runoilija, jonka vierailut tavallaan olivat\nasianomaiselle sairaalalle kunniaksi, ja siksi kohdeltiinkin häntä\nerikoisella huomaavaisuudella ja arvonannolla. Kuitenkin on kuvaavaa,\nettä hän elämänsä viime päivinä usein ilmitoi ilonsa sen johdosta, että\nhän saisi kuolla 'kotona', eikä missään numeroidussa vuoteessa.\n\n\"Koti\" oli Eugénie Krantzin ullakkohuone.\n\nMathilde Mauté pysyi Verlaine'in ainoana rakkautena; siitä huolimatta\n-- vai juuri siksi? -- vajosi hän viime vuosinaan eetillis-eroottisesti\ntavallaan niin alas kuin ihminen voi vajota. Hänen monilukuisista\nsuhteistaan on vähitellen kasvanut legendoja, hän solmi lyhyempi- tai\npidempiaikaisia suhteita kadun kuluneimpien ja sivistymättömimpien\nyökulkijain kanssa, kirjoittaen heille rivoja runoja ja maleksien\nheidän kanssaan kapakasta kapakkaan. Herättyään huumauksesta saattaa\ntämä elämä kammottaa ja inhoittaa häntä, ja muiston tuskan polttamana\najattelee hän sitä aikaa, jolloin hän suuteli \"Hänen kättään\" eikä\n\"Heidän poveaan.\" Mutta toisin ajoin tuntuu hän miltei nauttivan\ntästä alennuksestaan. \"Sinä et ole mikään oppinut nainen\", sanoo hän\neräässäkin runossaan, \"ja siitä minä sinua sydämestäni onnittelen ja\nylistän. Tuntuu niinkuin sinä et ymmärtäisi säkeitä, joita sinulle\nhuokailen: olkoon, mutta sinä innoitat minua niitä kirjoittamaan!\"\nKuten tästäkin puolileikkisästä runosta kuultaa, oli Verlaine'in\ntunteella osittain sama pohja kuin Goethen kiintymyksellä Christiane\nVulpiukseen: viehättihän neito runoilijaa juuri sillä, että hän\nantautui ilman intellektuaalista kiintymystä, \"rakastetun nimeäkään\ntuntematta\", saati sitten runoilijamainetta. Mutta samoin kuin\nEugénie Krantz ja hänenlaisensa olivat Christianea moraalisesti\nja yhteiskunnallisesti monta porrasaskelmaa alempana, samoin oli\nVerlaine'in eroottinen kiintymys jollakin tavoin eetillisesti\n'alempiarvoista' kuin Goethen, jonkinlaisen häpeäntunteen ja myös\nporvarien härnäilyhalun ja uhman värittämää. Hänelle tuotti hekumaa se\najatus, etteivät nuo naiset, joilla hän itsensä ympäröi, ymmärtäneet\nhänen runoistaan muuta kuin niiden rahanarvon, ja taas tyydytystä se\ntietoisuus, että hän, alentuessaan heidän tasolleen, osoitti olevansa\nvapaa kaikesta omahyveisyyden ja ylpeyden synnistä. Ja kuta enemmän\nhänen elämänsä herätti pahennusta, sitä korskeammin kantoi hän päätään,\nsitä kunnioittavammin ja silmäänpistävämmin kohteli hän noita naisia\nvertaisinaan, runoili heille tunteita ja vaistoja, joista heillä\nei ollut aavistustakaan, ja vannoi ritarillisesti heille ikuista\nrakkautta. Asennetta? Kieltämättä, mutta samalla vilpittömyyttä: jos\nkerran hän oli yhteiskunnan hylkiö, tahtoi hän myös näyttää, että ellei\nse kysynyt häntä, saattoi hänkin erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman\nsitä, niiden parissa, joilta se oli sulkenut ovensa kuten häneltäkin.\nMutta osittain yhtyi tähän tunteeseen myös inhimillisyyttä, joka läheni\nsääliä. Verlaine tahtoi saattaa nuo raukat unohtamaan alennustilansa,\nja sen vuoksi, koska hän ei jaksanut heitä nostaa, tahtoi hän painua\nheidän tasolleen ja ravita itseään samalla tavalla kuin hekin. On kuin\nsanaa syyntakeellisuus ei olisi löytynyt Paul Verlaine'in sanakirjassa\n-- ihminen oli hänelle vain 'onnellinen' tai 'onneton', tuskin muuta,\nmutta onnellinen tai onneton Sallimuksen viisaan tahdon jälkeen.\nJa juuri siksi, kuta onnettomampi, kuta syvemmälle vajonnut jokin\nihminen oli, sitä enemmän oli hän Verlaine'in mielestä rajattoman\nsäälin ja rajattoman rakkauden arvoinen. Niinkuin Raskolnikow nöyrästi\nsuuteli Sonjan kättä, palvoen tässä pienessä katutytössä Jumalan\npyhää, vaikka tahrittua kuvaa, niin oli Verlaine'inkin kiintymyksessä\nEugénie Krantziin jotakin kristillis-mystillistä, kaikesta\naistillisuudesta huolimatta. Ja näin lankeaa hänen loppuelämänsä ylle\njonkinlainen kaksoisvalaistus, faunimaisen ja irvokkaan komedian, ja\ntaas pyhimyslegendan. Edellinen piirre on räikeästi esillä niissä\npilakuvissa, joita Verlaine näinä aikoina piirteli itsestään,\njälkimmäinen ruumiillistuu siinä maalauksessa, jossa Carrière on\nikuistanut vanhenevan Paul Verlaine'in. Carrière tuntuu jollakin tavoin\neliminoineen pois kaiken sen, mitä hän ei tahtonut Verlaine'issä\nnähdä, tämän henkisen ja ruumiillisen rappiotilan; taiteilija tahtoo\nesittää Verlaine'in sielua, tai sen mikä oli kauneinta ja oleellisinta\nsiinä. Runoilija muistuttaakin lähinnä jotakin patriarkkaa --\nslaavilaista ehkä? -- joka pitkän elämänsä kuluessa on kaikki nähnyt\nja kaikki kokenut, mutta jolle elämä vihdoin on kirkastunut: hienoa\nleikillisyyttä ja nöyrää, vakavaa viisautta pilkoittaa katseesta, jonka\nmahtava otsakupoli puolittain kätkee.\n\nMutta, pysyäksemme vielä runoilijan itsellensä antamassa nimessä,\nPaul Verlaine oli \"Lélian parka\" myös siksi, että hän runoilijana\nvajosi vuosi vuodelta alaspäin ja että hän itse oli tietoinen tästä\nliikuntansa suuntaviivasta. Kuinka hyvin tunteekaan, että monet, monet\nniistä runoista, jotka lisäävät \"Elegiojen\" tai \"Lauluja Hänelle\" tai\nmonien myöhempien kokoelmien sivulukua, ovat syntyneet sitä tietä, että\nEsther tai Eugénie tai Philomèle tai jokin muu on sulkenut runoilijan\nhuoneen oven ja odottanut, että tämä kirjoittaisi mahdollisimman monta\nsonettia à 5 fr. -- Vanier'n säätämä taksa -- jotka rahat taas samana\niltana saataisiin vaihtaa absinttiin! Sille, jonka inspiratsioni\naikoinaan pulppusi paratiisin esikartanoiden lähteistä, mahtoi\nalennustila väliin tuntua suorastaan kammottavalta. Oli kuitenkin onni,\nettei syvempi itsetutkistelu kuulunut Lélian paran erikoisheikkouksiin.\n\nKaikella tällä en suinkaan tahdo väittää, että Verlaine viimeisen\nvankilakautensa jälkeen ei olisi tuottanut mitään runoilijamaineensa\narvoista: kieltämättä saattoi hän vielä tällöin kirjoittaa\nmonta yksityistä ihanaa runoa, mutta _yleinen_ suuntaviiva vei\nalaspäin. Ne runokokoelmat taas, jotka on mainittava Verlaine'in\nhuomattavimpien yhteydessä ja jotka ilmestyivät painosta hänen\nlopullisen Parisin-muuttonsa jälkeen -- _Jadis et naguère_, \"Ennen ja\nnyt\", _Amour_, \"Rakkaus\" -- ovat pääasiallisesti olleet aikaisemmin\nkäsikirjoituksina valmiit, joten niistä tuleva kunnia tuskin kuuluu\nLélian paralle. Kuten jo ennen on osoitettu, ovat \"Amour\"-kokoelman\nrunot enimmäkseen Lucien Létinois'lle omistettuja ja juontavat\njuurensa tältä ajalta, vaikkakin kirja sinänsä ilmestyi vasta v.\n1888. \"Jadis et naguère\" ilmestyi neljää vuotta ennen, mutta nimikin\nviittaa, että sen sisällys osittain on poimittu vanhoista kätköistä,\nkun taas sen uusi aines on yleensä enemmän tai vähemmän tilapäistä\nlaatua. Joka tapauksessa käsittää tämä kokoelma erään Verlaine'in\nkaikkein kuuluisimpia runoja, \"ohjelmajulistuksen\" \"L'art poétique\",\nmutta siihen saamme toisessa yhteydessä palata: voimme silloin\nsamalla huomata, ettei se niin paljon ole käsitettävä teoretisoivaksi\nohjesäännöksi ja \"runousopiksi\", vaan että se selittää miksi Verlaine\nsisäisestä pakosta kirjoitti runonsa juuri niin kuin hän kirjoitti,\neikä toisin.\n\nErään Verlaine'in myöhemmän runokokoelman nimenä oli _Parallèlement_,\n\"Rinnakkain\", ja se voisi oikeastaan olla hänen myöhemmän tuotantonsa\nyhteisnimenä. Hänen inspiratsioninsa kulki, vielä ehdottomammin kuin\nennen, kahta rinnakkaista viivaa, aistillista ja yliaistillista.\n_Parallèlement, Chansons pour Elle_, \"Lauluja Hänelle\", _Odes en son\nhonneur_, \"Oodeja hänen kunniakseen\", Élégies, \"Elegioja\", _Dans les\nLimbes_, \"Limbuksissa\", _Chair_, \"Lihallisuus\": nämä kokoelmat ovat\nVenus Vulgivagalle omistettuja, kyynillisiä ja ilottomia, joissa\nrunoilija tuttavallisen julkeasti erittelee rakkauden fysiologisia\nilmiöitä ja levittelee yleisön nähtäväksi kaikki alkovinsa salaisuudet,\nolivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Mutta väliin soinnahtaa niissä vihlova\nkatkeruus, joka osoittaa, että Verlaine ajoittain tuntee alennustilansa\nkoko nöyryytyksen. Sellainen on esim. \"Rinnakkain\"-kokoelman alkuruno,\njonka runoilija omistaa jollekin \"kypsälle kokotille\" ja jonka\nnäennäinen leikillisyys on itkua tuskaisempi. Esim. viimeinen säkeistö\npuhuu selvää kieltä:\n\n    C'est bien fâcheux: me voici, lamentable\n    épave éparse à tous les flots du vice,\n    vous voici, toi, coquine détestable,\n    et ceci fallait que je l'écrivisse!\n\n    Tämä on aika harmillista: kas tässä minä, viheliäinen,\n    särkynyt hylky kaikkien paheitten aalloilla,\n    ja siinä te, sinä, inhoittava lunttu,\n    ja näin piti olla, jotta minä tämän kirjoittaisin!\n\n_Bonheur_, \"Onni\", ja _Liturgies intimes_, \"Hiljaista liturgiaa\",\njoiden ilmapiiriin hän välillä siirtyy, ilman vähintäkään ylimenoa,\nnousevat sen sijaan samalta pohjalta kuin _Sagesse_, \"Viisaus\":\nPaul Verlaine puhuu niissä \"uskonnosta ainoana totuutena\" ja\nvetoaa Jumalan armahtavaan laupeuteen. Kuin innokas vastakääntynyt\ntunnustaa hän uskovansa \"roomalaiseen Kirkkoon, katoliseen ja\napostoliseen\". Monet näistä runoista muistuttavat suorastaan jotakin\nrunomittaista katkismusta -- ne ovat opinkaavaisia selostuksia Pyhästä\nHengestä, synninpäästöstä, sakramenttien siunauksesta, seitsemästä\nkuolemansynnistä ja niin poispäin. Mutta vain ani harvoin kumpuaa\nniissä uskonnollinen tunne välittömänä, polttavana ja kaikkivoittavana\nniinkuin Monsin päivinä -- \"Kyrie Eleison\" Liturgioissa olisi kuitenkin\nvoinut olla kirjoitettu vankilassa --; niistä ei avarru mitään uusia\nnäköaloja eteenpäin, jotka välittäisivät lukijalle sen vaikutuksen,\nettä nämä runot olisivat elävän, kasvavan voiman synnyttämiä. Runoilija\nvoi vielä hetkeksi runoilla itsensä samaan tunnelmaan, missä hän oli\n\"Sagesse'issa\", mutta on kuin hän itse vaistoaisi, että tunnelma on\nohimenevää laatua. Hän koettaa epätoivoisena tehdä siitä uudelleen\nnykyhetkeä itselleen, sillä hän kaipaa sen rauhaa ja kauneutta, mutta\nsen riemukas elinhermo on poissa. Ja kun hän itkien ojentaa kätensä\n\"Pikku Jeesuksen\" puoleen, vertailee lukija vaistomaisesti näitä\nrukouksia niiden kanssa, joita Verlaine nyyhkytti Monsin kivilattialla\nristiinnaulitun kuvan edessä: kuinka äärettömän paljon suurempi oli se\nsisäinen paine, joka aikoinaan pakotti esiin nämä jälkimmäiset!\n\nTuskinpa onkaan syytä, ainakaan näin suppean esityksen puitteissa,\nlähemmin selostaa tätä Verlaine'in myöhempää tuotantoa. Sen valossa\nvoimme sangen yksityiskohtaisesti seurata hänen jokapäiväisiä\nelämänvaiheitaan ja mielialojaan, mutta mitään uusia piirteitä ei se\nliitä tekijänsä kuvaan. Runokokoelmassa \"Rinnakkain\" sanoo Verlaine,\nettä nämä säkeet oli kirjoitettava, koska \"tämä tunnustus oli\nvälttämätön\"; hänellä oli kerta kaikkiaan väsymätön ripittäytymisen\nja \"kirjaanviemisen\" tarve, koskipa se sitten synnintuskaa tai\nrakastajattarien yöpukuja, ja niin syntyivät nämä monet runokokoelmat,\njotka taiteellisesti antavat sitä vähemmän, kuta pidemmälle aika kuluu.\n\"Rinnakkain\"-kokoelmassa oli vielä siroutta, armautta ja eleganssia,\nkaikesta julkeudestaan huolimatta, mutta toisissa on rivon leikkisä\nsananokkeluus silmäänpistävin ominaisuus. Ja samaa viivaa jatkavat\nmyös ne toiset runovihkot, joiden nimiä vielä ei ole mainittu --\n_Epigrammes_, \"Epigrammeja\", _Dédicaces_, \"Omistuksia\", _Invectives_,\n\"Solvaisuja\" -- ne ovat tyypillisiä, enimmäkseen humoristisia\ntilapäärunoja, joista monet ovat syntyneet jonkun ystävän tai\nvihamiehen merkkipäivän johdosta, tai sen vuoksi, että runoilijalta on\npyydetty \"muutama rivi\" johonkin albumiin tai muistokirjaan.\n\nNiinikään voimme vain mainiten sivuuttaa ne suorasanaiset teokset,\njotka Verlaine näinä vuosina julkaisi -- muutamista on sitäpaitsi\nollut puhe jo aikaisemmin, toisessa yhteydessä --: ne ovat\nenimmäkseen pelkkää 'journalismia', keveätä ja vaivatonta kylläkin,\nmutta tuskin mitään taiteellisia muistomerkkejä. _Confessions_,\njohon tässä elämäkerrassa usein on viitattu, on kai avomielisimpiä\ntunnustuskirjoja mitä yleensä on olemassa -- piirre ei suinkaan ole\nyksinomaan sympaattinen! -- ja avartaa intiimejä näköaloja tekijänsä\najatus- ja varsinkin aistimaailmaan. _Mes Prisons_, \"Vankilani\",\nja _Mes Hôpitaux_, \"Sairaalani\", kuuluvat samaan sarjaan. _Quinze\njours en Hollande_, \"Kaksi viikkoa Hollannissa\", on pirteä pakina siitä\nesitelmä- ja lausuntomatkasta, jonka Verlaine v.1892 teki Hollantiin,\nja muotokuvasarja _Les hommes d'aujourd'hui_, \"Päivän miehiä\", tarjoaa\npersoonallisesti väritettyjä arviointeja Verlaine'in aikalaisista.\nHänen draamalliset kokeilunsa, _Madame Aubin_, \"Rouva Aubin\", ja\naikaisemmin julkaistu _Les uns et les autres_, \"Yhdet jos toisetkin\",\novat sukkelasanaisia kuten kaikki, mikä on vuotanut Verlaine'in\nkynästä, mutta edellinen olisi huoleti voinut jäädä mustepulloon.\n\nNäin nouseekin mieleen kysymys: mikä oli pohjimmaisena syynä siihen\nilmeiseen kutistumiseen ja pienuuteen, joka suurin piirtein katsoen oli\nominainen Verlaine'in koko myöhemmälle tuotannolle?\n\nEräs Verlaine'in oleellisimpia ominaisuuksia, melko varhaisesta\nnuoruudesta alkaen, oli jonkinlainen henkinen indolenssi ja\nliikkumattomuus: hän ei tuntenut sitä älyllistä intohimoa tai sitä\neetillistä kasvamisen tarvetta, joka tietoisesti olisi laajentanut\nhänen maailmankuvaansa. Jos on totta, kuten eräs suuri runoilija on\nsanonut, että elämä on koulu, jossa jokaisen on näytettävä kypsyyttään\nja edistystään \"päästäkseen luokalta\", jäi Lélian parka vuosi\nvuodelta \"laiskanläksylle\", istuen liikkumatta samalla paikallaan,\noppimatta mitään todella uutta, ja näin tylstymistään tylstyen vanhan\nkertauskurssin toistuessa. Se häpeäntunne, jonka tämä tila hänessä\najoittain synnytti, ei ollut siksi voimakas tai ainakaan siksi\njatkuva, että se olisi saanut hänet oikein perinjuurin hereille. Ja\nVerlaine'illä ei edes nuoruutensa ja voimiensa päivinä -- sen huomaa\nkaikesta mitä hän on kirjoittanut -- ollut mitään metafyysillisen\najattelun tarvetta ja \"äärettömyyden ikävöintiä\": hänen tuskansa\nja hurmionsa oli aina vaistomaista, eikä hän edes välittänyt nähdä\n_hetken_ tuolle puolen. Mikään ei tunnu hänelle niin luontaiselta kuin\nvegetatiivinen olotila. Ehkä selvimmin käy kaikki tämä ilmi hänen\nsuhteessaan uskontoon, kuten jo edellä olemme nähneet. Hänen uskonsa\noli jollakin tavoin \"valmiina\" saatua, eikä sen vuoksi vuosien mukana\nkehittynyt sen syvemmäksi -- hän tahtoi nauttia sen suomaa lepoa, mutta\nei koettanutkaan karaista sitä elämää varten.\n\nEn tarkoita, että moinen vaistorunous olisi arvoltaan alempaa laatua\nkuin mietiskelyn synnyttämä lyriikka. Kuka voi punnita vastakkain\njotakin Sanattomien romanssien alatajunnassa syntynyttä nyyhkytystä\nja \"ihanaa itkua\", ja esim. Alfred de Vignyn kosmillista näkemystä\ntai Sully Prudhomme'in kipeää ja syvää mieterunoa! Mutta lyyrillinen,\nvastaanottava vaisto kuuluu kerta kaikkiaan niihin ominaisuuksiin,\njotka tuskin yksinään riittävät kannattamaan kokonaista runollista\ntuotantoa: se tylstyy ja heikentyy vuosien mukana, sillä se ei ole\ntarpeeksi lujaa ainesta. Näin kävi Verlaine'in. Runous tulee hänelle\nvuosien mittaan enemmän tai vähemmän pelkäksi rutiiniksi, osaamiseksi,\nja sen vuoksi käy se yhä ontommaksi. Hänen herkät ja varmat vaistonsa\nolivat aikoinaan keränneet hänelle suuren \"aineiston\"; kun hän on\nkäyttänyt sen loppuun, ei hän enää voi sitä uusia, sen vuoksi että\nainoa tie uuteen kävi hänelle vaistojen, eikä ajattelun kautta. Myöskin\nVerlaine on näin, omalla tavallaan, todistus siitä, että ihminen usein\nennen lopullista kuolemaansa on jo aikoja oikeastaan kuollut.\n\nEpäilemättä oli Verlaine täysin tietoinen tästä kulumisprosessista.\nMelko paljon katkeraa itseironiaa on siinä ulkonaisesti niin\nleikkisässä sonetissa, jossa hän ivailee \"Paul Verlaine'in tapaa\":\nse on kauttaaltaan rakennettu sulosoinnin ja runsaasti esiintyvien,\nvaikeiden kaksoisriimien varaan, mutta siinä ei sisäisessä mielessä\n_ole_ yhtään mitään. Väliin taas tuntuu tämä pelkkä ulkonainen\nosaaminen käyvän hänelle siinä määrin vastenmieliseksi, että hän\nmelkein uhmaten, puoliraivossa, tekee syntiä hyvää muotoaistia vastaan,\naivan kuin osoittaakseen, ettei hänelle runoilijana ole enää mikään\npyhää. Yhä useammin toistuvat esim. hänen soneteissaan kahtiahakatut\nsanat, joiden alkuvartalosta on saatu sopiva loppusointu, samalla kuin\n\"kelpaamaton\" osa muitta mutkitta on liitetty seuraavan rivin alkuun.\n\"Chair\"-kokoelman prologissa on esim, tämäntapainen säkeistö:\n\n    -- -- poussant un sombre hou-hou!\n    Soudain le voilà roucou-\n    lant ramier gonflant son cou.\n\n[Olen jättänyt kääntämättä tämän runon, koska siinä sisällys on aivan\nsivuasia.]\n\nJa sonetissa Raoul Ponchonille on tertsiini, joka viiltää silmää ja\nkorvaa:\n\n    Voyez de Banville, et voyez Lecon-\n    te de Lisle, et tôt pratiquons leur con-\n    duite et soyons, tels ces deux preux, nature.\n\n[Jätetty kääntämättä samasta syystä kuin edellinen.]\n\nLukemattomia muita samantapaisia esimerkkejä voisi mainita -- olen\nmerkinnyt niitä muistiin miten paljon hyvänsä -- mutta nämä kaksi\nriittäkööt. Jo Pascal on sanonut, että ankarin kritiikki sivuuttaa\nja on vaiti; Verlaine'in tämäntapaiset runot sivuuttaa mieluimmin\näänettömänä.\n\nMiltei järkyttävän vaikutuksen tekevät sen sijaan ne Verlaine'in\nrunot, joissa hän jättää moiset halpahintaisuudet ja jotka sydämestä\npulpunneina nyyhkyttävät alennuksen tuntoa. Erikoisesti jää mieleen\neräs hänen epigrammeistaan, jossa hän kutsuu kuolemaa ainoaksi\nuskollisekseen ja vertaa sitä elämään, joka mairittelee ja samalla\npettää. \"Vite au charnier, vieille charogne!\", pian kuoppaan, vanha\nhaaska, purkautuu kuin parahduksena hänen huuliltaan. \"Mieux vaut\nn'avoir jamais connu la vie\", olisi parempi ettei milloinkaan olisi\ntuntenut elämää, huokaisee hän kerran, ja tämä huokaisu oli varmasti\nmuuta kuin pelkkiä sanoja. Viimeinen runo, jonka hän kirjoitti, oli\nKuolemalle sinänsä omistettu: aavistiko Verlaine jotakin, kun hän\nantoi sille tämän nimen? Ilman fyysillistä ahdistusta ja sääliä ei\nmyöskään saata lukea esim. sellaisia kappaleita kuin \"Sites urbains\"\ntai \"Clochi-Clocha\", joissa hän piirtää kuvan silloisesta elämästään ja\nsen köyhyydestä. Minä lohduttelen itseäni, sanoo hän, sellaisella mikä\non kätteni ulottuvilla eikä paljoa maksa. Tällainen varoja kysymätön\nlohdutus on hänelle muun muassa pitkä katuperspektiivi, joka avartuu\nhänen ullakkohuoneensa ikkunasta, täytetty piippu sekä ennen kaikkea\nöiset unet -- sillä unessa, kertoo hän, kirjoitan ihania runoja, paljon\nparempia kuin ne joita par'aikaa teen: pateettisia, syviä, kirkkaita.\nMutta ah, jatkaa hän, herättyäni en muista niistä ainoatakaan sanaa!\n\"Clochi-Clocha\"-runossa säestävät Parisin kirkonkellot runoilijan\nalakuloista alistumista: eihän hänellä enää ole mitään odotettavaa, ei\nsuuria murheita eikä suurta onnea. Omituisen kauniisti hauras on taas\nruno \"Impressions de printemps\", Kevättunnelmia, jossa hän lapsen\nnaiivilla hartaudella ottaa vastaan uuden kevään viestin ja ikäänkuin\naukeaa sille, rukoillen taivasta ettei hänen koskaan täytyisi kadottaa\nmoisia ihania hetkiä. Siinä on satyyrin ivanauru poissa, ja kärsinyt,\nherkkä ihmissielu itkee ja riemuitsee sen säkeissä.\n\nVerlaine'in pelastus -- sanalle ei tietysti saa antaa teologista\nväritystä! -- olikin kaikessa hänen alennuksessaan se, että hän\nelämänsä loppuun säilytti lapsenmielensä. Kaikki se loka, jonka läpi\nhän oli vaeltanut, ei ollut voinut hävittää hänen sydämensä vilpitöntä\nhyvyyttä, tahtoisi miltei sanoa sen puhtautta. Se huumorintaju,\njoka seurasi häntä vielä kuolinvuoteelle, oli kotoisin juuri tästä\nsamasta naiivista lapsenmielestä, jota kyllä kokemus ei ollut\nkaraissut, mutta jota se ei myöskään ollut kovettanut ja tehnyt\ntunteettomaksi. Kuinka paljon Verlaine'iä oli esimerkiksi siinä\npäähänpistossa, joka saattoi ontuvan, sillä kertaa nälkää näkevän\nrunoilijan eräänä aamuna sivelemään vanhalla kultavärillä kaikki\nasumuksessa olevat pikkukalut, maljakot, kynttiläjalat, kehykset,\nvieläpä kynänsäkin: oli kuin hän olisi tahtonut loihtia esiin sen\najan, jolloin hän itse oli runon Kuningas Midas! Tyyliin sopii\nhyvin, että Eugénie möi nämä runoilijan kaipuun kultaamat kalut,\nniin että ne menivät kaiken maailman tietä. Hänen toverinsa ovat\nmuutoin säilyttäneet muistossa monia pikkupiirteitä tästä Verlaine'in\nleikillisyydestä, jota traagillisimmatkaan elämykset eivät voineet\ntehdä olemattomaksi. Kujeillen saattoi hän ravintoloissa istuessaan\nkoota kaikki vadit tovereittensa pikarien alta [Parisin kahviloissa\ntuodaan pikarit teevadilla, jonka laitaan on merkitty annoksen hinta:\nnäiden teevatien mukaan tekevät tarjoilijat lopputilityksensä], ja\nläjätä ne eteensä, nauraen hilpeästi kuin lapsi ohikulkijoille, jotka\nmittelivät hämmästyneinä teevati-pinomuksen korkeutta ja tekivät sen\nmukaan päätelmiään hänen juomakykynsä pohjattomuudesta. Kuinka monta\nvallattoman hupaisaa hetkeä vietettiinkään Boul' Mich'in varrella\nolevassa François I:er-kahvilassa, Café Procope'issa tai myös Musset'n\naikuisten traditsionien pyhittämässä \"L'Académie'ssa\", joka oli\nsiitä merkillinen, että sitä aikoinaan oli koristanut neljäkymmentä\nrunoilijoille pyhitettyä viinitynnyriä, jotka asianomaisen kuoltua\n'pantiin vuotamaan' ja kiedottiin suruharsoihin... Verlaine'in aikoina\noli jäljellä vain puolet: näitten symbolisten viinitynnyrien äärellä\noli hänellä oivallinen tilaisuus päästää koko hirteishuumorinsa\nvalloilleen. Hänen leikillisyytensä ei muutoin jättänyt häntä\nsairaudenkaan vaikeina aikoina -- kun toverit saapuivat tapaamaan häntä\nsairaaloihin, jolloin hän usein kärsi suuriakin ruumiillisia tuskia,\nlöysivät he hänet aina pilapuhe huulilla. Täydellä oikeutuksella\nsaattoikin hän sanoa itsestään -- \"Amour\"-kokoelmassa -- että hänen\n\"kunniapaikkansa on paraitten naurajain ensi rivissä\".\n\nEpäilemättä oli tässä hänen hilpeydessään myöskin asennetta, tai\nsuorastaan naamioimistaitoa: onhan hän eräässä \"Chair\"-kokoelman\nrunossa tunnustanut, kuinka hän koettaa olla \"hullu ja iloinen\",\ntai ainakin näyttää siltä, maksoi mitä maksoi. Juuri tuo ylpeä halu\nnäyttää maailmalle iloista naurajan naamaria, vaikka mieli olisi\nollut miten masentunut hyvänsä, on muutoin Verlaine'in kauneimpia\nluonteenpiirteitä; siinä suhteessa olivat hänen mittasuhteensa\ntavallisia suuremmat. Aivan varmaa on niinikään, että hänen intohimonsa\nalkoholiin sai jonkinlaista moraalista tukea tästä samaisesta halusta.\nHän ei juonut juodakseen, vaan juopuakseen ja _unohtaakseen_ --\nsamoin kuin Baudelaire, joka sanoo juovansa voidakseen unohtaa \"Ajan\nhirvittävää painoa\". Molemmat ovatkin haltioituneina ylistäneet\nsitä jumalien lahjaa, alkoholia, joka heidän mielestään yksin voi\nvapauttaa tuskaisista ajatuksista. Baudelaire karautti \"viiniratsunsa\nselässä\", suitsitta ja kannuksitta, kohti \"sadunheleää taivasta\",\nja Verlaine uneksi hymy huulillaan, että maailmahan olikin varsin\nihana, kun vain osasi huomata sen kauneuden. Mutta tämä ei toiselta\npuolen estänyt molempia näkemästä aineen turmiollisuutta: nimittäähän\nVerlaine absinttiaan \"kaiken hulluuden ja rikollisuuden, typeryyden ja\nhäpeän\" lähteeksi, sanoen juomahimoaan eli \"juomaraivoaan\" \"ainoaksi\ntodelliseksi paheekseen\". Mutta, lisää hän fatalistisesti, \"qui a bu,\nboira\", kuka on alkanut juoda, juo edelleen --, hän ei edes tahtonut\ntai koettanut vapautua, sillä \"saturnolaiseksi syntyneen\" yleiseen\ntyyliin kuului hänen mielestään kerta kaikkiaan hävitys ja turmio.\n\nMutta moinen elämä ei voinut loputtomiin jatkua. Verlaine alkoi\nrappeutua yhä enemmän, myös ulkonaiselta olemukseltaan -- leikkisästi\npuhuu hän eräässäkin runossa pudonneista napeistaan! -- samalla kuin\nhänen monenlaiset tautinsa yhä useammin muistuttivat olemassaolostaan.\nHänen vaatimuksensa elämän suhteen kävivät sitä mukaa pienemmiksi.\nKaikkinainen persoonallinen onni oli \"ylellisyyttä\", johon hän ei\nenää kurkottanutkaan -- hän ei pyytänyt paljon muuta kuin rauhallista\nsoppea, jossa kukaan ei häntä häiritsisi. Hän oli fyysillisesti ja\npsyykillisesti niin kulunut, että yksinäisyys, joka vielä hiljan\nhäntä kammotti, yhä enemmän alkoi näkyä hänelle \"ainoan uskollisen\"\nhahmossa. Kerran pilaileekin hän ystäviensä parissa ja uhkaa\npainattaa nimikorttiinsa \"arvokseen\" sanan _fou_, hullu -- ainakaan\nsilloin ei kenelläkään olisi hänelle asiaa! Suurin vaiva oli hänellä\nrakastajattaristaan, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Niin pian\nkuin he vainusivat pienintäkin rahansaantimahdollisuutta, tulivat he\nperäkkäin ja poimivat runoilijalta tämän kolikot. Myöskin tämäntapaiset\ntilanteet on Verlaine pariin erään vienyt kirjaan, runoissaan.\nKaiken yhteenlaskettuna summana ymmärtääkin hyvin, ettei Lélianilla\nenää voinut olla halua ruveta \"uudestirakentamaan elämäänsä\",\nreedifier la vie: \"mitä se nyt enää kannattaisi\", hymähtää hän\ntovereittensa hyväntahtoisille tai huolekkaille esityksille. Myöskin\nmatkustusintohimo, joka hänellä oli niin erikoisen silmiinpistävä\nhamasta varhaisnuoruudesta, on hänen viime kautenaan miltei tykkänään\nsammuksissa. Luentoretki Hollantiin, v. 1892, on miltei ainoana\npoikkeuksena tässä suhteessa, ja sekin tapahtui pääasiallisesti\ntaloudellisen tilanteen takia. Sitä oli muutoin toivotonta parsia\nedes tilapäisesti, sillä Verlaine oli kerta kaikkiaan auttamaton\nsangviinikko -- niin pian kuin hänellä oli muutamiakin satasia\nlompakossa, piti hän itseään \"ruhtinaallisen rikkaana\" ja tahtoi\njakaa hyväänsä koko maailmalle, niin että hän hetkeä myöhemmin oli\nyhtä köyhä kuin ennen. Verrattain merkityksettömiksi jäivät näin\nollen myös ne toimenpiteet, joihin Verlaine'in ystävät pariin erään\nryhtyivät hänen avustamisekseen: keväällä 1891 esitettiin tilapäisin\ntaiteilijavoimin hänen yksinäytöksisensä \"Yhdet jos toisetkin\", ja\nparia vuotta myöhemmin näyteltiin \"Rouva Aubin\" Procope-kahvilassa.\nEnsimmäinen tilaisuus ei tuottanut monta penniä puhdasta tuloa, kun\ntaas jälkimmäisen sadat frangit hupenivat kädenkäänteessä pariin\njuomarikkaaseen illatsuun \"parhaitten ystävien\" parissa!\n\nErään suuren ilon varasi elämä kuitenkin Lélian paralle hänen\nviime vuosinaan: hän sai monenlaisia todistuksia siitä ihailevasta\nkunnioituksesta, jolla nuoret lyyrikot suhtautuivat hänen runouteensa.\nNäkyvimpänä esimerkkinä oli hänen valintansa \"runoilijaruhtinaaksi\",\njollaiseksi yleinen, runoilijoitten keskuudessa suoritettu äänestys\naikaisemmin oli kohottanut Leconte de Lisle'in. \"Vaalit\" toimitettiin\nv. 1894; Verlaine sai 189:stä äänestä 77, kun taas de Hérédia, Mallarmé\n-- joka Verlaine'in kuoltua peri valtaistuimen -- Coppée, Prudhomme\nja muutamat muut saivat haja-ääniä. Äänestäjien joukossa tapaamme\nmonta Nuoren Ranskan parasta kirjailijanimeä -- heitä oli Henri de\nRégnier, Charles Guérin, Stuart Merrill, monta muuta, jotka myöhemmin\novat kunniakkaasti jatkaneet Verlaine'in lyyrillisiä traditsioneja. On\nvarmaa, että Verlaine osasi antaa arvoa sellaiselta taholta tulleelle\ntunnustukselle, ja että se teki hänelle hyvää. Jos kukaan, oli hän\nystävyydelle herkkä.\n\nMutta kuinka hämmästynyt hän kuitenkin olisi ollut, jos hän olisi\nvoinut aavistaa, _miten_ suurta ja vilpitöntä surua hänen poismenonsa\nherätti Parisin kirjallisessa maailmassa! Tämä suru oli sitäkin\nsuurempi, kun hänen kuolemansa tuli niin odottamatta: hänen alituisiin\nsairauskohtauksiinsa oli siinä määrin totuttu, ettei kukaan pannut\nmerkille hänen tyhjää sijaansa Montparnasse'in ja Boul' Mich'in\nkapakoissa. Mutta eräänä aamuna -- tammikuun 8 p:nä -- saa pari\nVerlaine'in lähintä ystävää huonolla käsialalla kirjoitetun kirjelapun,\njossa ilmoitetaan, että runoilija on kuolemaisillaan ja haluaa heitä\ntavata. Kun he järkytettyinä kiiruhtavat seuraamaan kutsua, löytävät\nhe runoilijan kylmenneen ruumiin: hän oli kuollut jo muutamia tunteja\naikaisemmin, hiljaa ja rauhallisesti, Eugénie Krantzin ja tämän\nnaapureitten läsnäollessa, ristiinnaulitun kuva rinnallaan.\n\nParisilaisessa jutelmakokoelmassaan \"Lesken muistelmia\" on Verlaine\npiirtänyt erään pienoisen tunnelmakuvan, jossa hän panee itsensä\nseuraamaan köyhää ruumissaattuetta katseellaan: kirstu on halvinta\nlajia, kaikki muu sen mukaan, ainoakaan ystävä ei kulje arkun perässä.\nKuka voi olla _niin_ köyhät miettii hän, rikosvanki, itsemurhaaja,\nrunoilija ehkä? Ah, ehkä juuri runoilija -- ja Verlaine jää yhtäkkiä\najattelemaan omia hautajaisiaan: noin viedään häntä ehkä kerran,\nharmaahiuksinen pää on epämukavassa asennossa, arkku on liian ahdas, ja\nvastaantulijat, jotka puolittain säälien, puolittain välinpitämättöminä\npanevat merkille, ettei kukaan ole saattamassa viime matkalle menijää,\nmietiskelevät ohimennen: Kukahan lienee tuo kuollut?\n\nTämä ennustuksellinen mielikuva ei kuitenkaan toteutunut, sillä\nVerlaine'in kuolema ja hautajaissaatto askarrutti paljon hyvien\nparisilaisten mieliä. Niin pian kuin sanomalehdet olivat ehtineet\nlevittää tiedon siitä, että runoilija Paul-Marie Verlaine oli\nkuollut 51 vuoden ikäisenä, täyttyi Eugénie Krantzin huone kukin ja\nseppelein, joilla vainajan ihailijat tai henkilökohtaiset ystävät\ntahtoivat tulkita suruaan. Ja ennen kaikkea todistivat Verlaine'in\nmaahanpanijaiset ja hänen haudallaan pidetyt puheet, että Lélian\nparka oli yleisessä tietoisuudessa väistynyt suuren runoilijan Paul\nVerlaine'in tieltä -- se mikä oli epäoleellista ja toisarvoista hänen\ntuotannossaan karisi siitä pois, ja jäljelle jäivät ne arvot, jotka\nolivat kuolemattomia. Nämä puheet tahtoisi mielellään liittää tämän\nhänen elämäkertansa loppuun, elleivät ne ottaisi liiaksi tilaa. Mutta\nen voi olla lainaamatta eräitä kohtia François Coppéen, Verlaine'in\nvanhan nuoruudenystävän jäähyväistervehdyksestä: niin syvällisiä ja\nkauniita kuin olivatkin esim. Maurice Barrèsin, Mallarmén, Mendèsin\nja monien muiden sanat, sai Coppée parhaiten esiin sen mitä Verlaine\npohjimmalta oli -- kaunis ihmissielu, kaikista erehdyksistä huolimatta,\nsuuri lyyrikko, joka on luonut uuden runouden.\n\n\"Onnellinen runoilija! uskallan toistaa sen, vaikka muistankin,\nkuinka paljon Paul Verlaine on kärsinyt sairaassa ruumiissaan ja\ntuskantäyteisessä sydämessään. Hän oli kuin lapsi, ilman turvaa, ja\nelämä on häntä usein ja julmasti haavoittanut. Mutta kärsimys on\nnerouden hinta: tämän sanan voi lausua, kun on kysymys Verlaine'istä,\nsillä hänen nimensä on aina johtava mieliin runouden, joka on\nehdottoman uusi ja joka Ranskan kirjallisuudessa on tullut merkitsemään\nlöytöä.\n\n\"Niin, Verlaine on luonut runouden, joka on yksinomaan hänen; jonka\ninspiratsioni on samalla kertaa naiivi ja ylevä, joka on pelkkää\nvivahteina, joka uusii mielissä hermojen hienoimmat värähdykset,\nsydänten kauimpaakin kantautuvat äänet; runouden, joka samalla on\ntäysin luonnollinen, pulputen lähteestä sinänsä, väliin milteipä\nkansanlaulun hetteistä, runouden, jonka poljennot, vapaana ja\nirrotettuina, säilyttävät ihanan sopusointunsa; jonka säkeistöt\nleikkivät ja laulavat kuin lapset piirissä; jonka säkeet, silti jääden\nrunoksi -- ja vieläpä ihanimmaksi -- jo ovat musiikkia. Ja tässä\nrunoudessa, jota ei voida jäljitellä, on hän tunnustanut meille kaiken\nkuumeensa, kaiken hellyytensä, kaikki unelmansa, näyttäen meille\nsielunsa, joka samentuneenakin oli niin lapsellisen puhdas.\"\n\nAnatole France lopettaa \"Gestas\"-novellinsa vanhan kärsimyshistorian\nsanoilla -- jotka myös ovat kertomuksen mottona --: \"Gestas, dixt li\nSignor, entrez en paradis\", Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. Nämä\nsanat tulivat varmaan monen mieleen Paul Verlaine'in haudalla.\n\n\n\n\nPAUL VERLAINE.\n\n\nErästä ranskalaista kirjallisuustutkijaa on huvittanut laatia\n\"kahdennenkymmenennen vuosisadan lyriikan kartta\": muutamista\nsuurista kirjallisista kantapisteistä, sellaisista kuin Chateaubriand\nja Goethe, on hän piirtänyt suoria viivoja myöhempiin, pienempiin\n'pisteisiin', koettaen näin havainnollistaa eri kirjallisten tuotteiden\nyhteenkuuluvaisuutta ja sukuhistoriaa. Että moiseen karttaan tulee\npaljon, hyvin paljon mielivaltaista, on sanomattakin selvää, sillä\nlyriikan kehitys ei kerta kaikkiaan liiku mittausopillisesti. Mutta\nmuutamat yhdysviivat ovat joka tapauksessa siksi ilmeisiä, että ne\novat piirtämättäkin olemassa: eihän kukaan voisi kieltää esim. sitä\nylen läheistä sukulaisuutta, missä Baudelaire ja Albert Samain ovat\ntoisiinsa.\n\nVerlaine'in suora viiva voidaan piirtää ennen kaikkea neljän pisteen\nkautta: hänen lähimmät hengenheimolaisensa Ranskan lyriikassa ovat\nVillon, Musset, M:me Desbordes-Valmore ja Baudelaire.\n\nUlkonaiset sukulaispiirteet ovat ilmeisimmät Villonin, tämän 1400-luvun\nkatutrubaduurin ja Ranskan ensimmäisen subjektiivisen lyyrikon kanssa.\nMolemmat epäyhteiskunnallisia, yksilöllistä vapauttaan palvovia\nboheemeja, molemmat vaeltavia laulajia, jotka elivät auringonvalosta\nja ylistivät sitä, milloin sitä heille tarjottiin, ja uskoivat\nhuomispäivänsä hyvän Jumalan huomaan. Molemmat ilopaikkavieraita ja\nvankilatuttuja -- joskin Villonin omallatunnolla oli toisentapaisia\nja \"keskiaikaisempia\" rikoksia kuin Verlaine'in, murhia, ryöstöjä\navoimella maantiellä ja muuta samaan tapaan -- mutta molempien\nsieluissa säilyi, kaikissa vaiheissa ja hirtehishuumorin alla, jotakin\nlapsenpuhdasta ja koskematonta. Villon tunnusti rahojensa menneen\njoko \"kapakkaan tai naisille\", ajatellen lähinnä suurläänistä,\njuopottelevaa Margot'taan; kuten olemme nähneet, olisi Verlaine\nviimeisinä aikoinaan voinut tehdä samantapaisen tunnustuksen. Molemmat\nhalveksivat ja vihasivat parempina hetkinään syntistä minäänsä,\ntekivät hyviä päätöksiä ja ripittäytyivät hehkuvin mielin: Villon\nkirjoitti balladinsa Pyhälle Neitsyelle, Verlaine vuoropuhelunsa\nJumalan ja katuvan rikollisen välillä. Heidän elämänsä oli suurelta\nosaltaan kokoonpantu traagillisista aineksista, mutta ulospäin\nsaattoivat he usein näkyä koomillisina. Itse olivat he tietoisia\ntästä kaksinaisuudestaan ja siitä kaksoisvalaistuksesta, missä he\nesiintyivät: heille oli kevytmielinen antaa-mennä-asenne yhtä aitoa\nkuin kyllästys, itseinho ja epätoivo. Sanomattakin on selvää,\nettä Verlaine'in sielunelämä oli modernisen monisäikeisempää,\nrikkaampaa ja kultivoidumpaa kuin hänen oppimattoman keskiaikaisen\nkulkijaveljensä, mutta laatu oli suurin piirtein sama. Molemmat\nsaattoivat he virnistellen pilkata pyhiä asioita, Villon viinituoppi,\nVerlaine absinttipikari kädessään, ja olla julkeita ja rivoja, samalla\nkuin heidän sielunsa saattoi väristä arkana ja avuttomana, peläten että\ntyly maailma näkisi, kuinka aseettoman heikkoja he oikeastaan,\npohjimmalta, olivat. \"Je riz en pleurs\", sanoo Villon itsestään;\nah, tämän \"kyyneleisen naurun\" tunsi Verlaine yhtä hyvin kuin hän!\nVillon ja Verlaine: kuumaverisiä ja impulsiivisia, ja sen vuoksi\nvarhain kuluneita; avomielisiä ja herkkiä, joilla oli tarve antautua\nrunoissaan; varmavaistoisia improvisoijia, joiden sielu miltei\nkirjaimellisesti oli heidän kynänsä kärjessä. Temperamentiltaan onkin\nVerlaine lähempänä Villonia kuin ehkä ketään toista ranskalaista\nlyyrikkoa, vaikka vuosisatojen välimatka kauttaaltaan tuntuukin heidän\ntuotannossaan.\n\nMusset'hen yhdistää Verlaine'iä subjektiivinen tunneromantiikka. \"Le\ncoeur seul est poète\", vain sydän on runoilija, on Musset sanonut, ja\n\"Sanattomien romanssien\" luoja on käytännössä osoittanut yhtyvänsä\ntähän Musset'n määritelmään, niin paljon pilkallista kuin hän onkin\npuhunut sekä \"Rollasta\" että Musset'n muista runoista. Molemmat, Musset\nja Verlaine, ovat ratkaisevasti sydämen laulajia, jos sanalta riistää\nsen feministisesti äitelän sivumaun. Mutta tätä rinnakkaisasettelua\nei kuitenkaan ole syytä liioitella. Musset, siinäkin missä hän\nvilpittömimmin ripittäytyy, muistaa aina puhuvansa nyyhkyttävien\naikalaistensa tai syvästi liikutetun jälkimaailman edessä -- siitä\nhänen kaunopuheinen paatoksensa ja moitteeton asenteensa. Hän puhuu\naina käsi sydämellään, ja kun hän hautaa rakkaimman muistonsa, on\nkuin näkisimme kasvoilla ikuistettavaksi tarkoitetun ilmeen. Verlaine\ntaas tekee vastaavan toimituksen täysin arkisessa asussa, antautuen\nsurulleen liian hillittömänä, jotta muistaisi ympäristöään. Siinä missä\nMusset pitää pitkiä puheita ja pyytää että hän armosta saisi unohtaa --\n\"ôte-moi, mémoire importune, ôte-moi les yeux que je vois toujours!\"\n-- siinä Verlaine vain vaikeroi kuin itsekseen: \"Souvenir, souvenir,\nque me veux-tu?\" Ja vielä enemmän (saman rinnakkaisasettelun on Chr.\nRimestad tehnyt oivallisessa tutkielmassaan), siinä missä Musset'n\nrunotar juhlallisesti deklamoiden kysyy:\n\n    Qu'as-tu fait de ta vie et de ta liberté?\n    Qu'as-tu fait, mon amant, des jours de ta jeunesse?\n\n    Mitä olet sinä tehnyt elämästäsi ja vapaudestasi?\n    Mitä olet tehnyt, rakastettuni, nuoruutesi päivistä?\n\nkuiskaa Verlaine sydämensä syvyydestä Monsin vankilakopissa, silmissään\nhuojuvat puunlatvat ikkunoiden ulkopuolella ja alakuloinen iltahämärä\nympärillään:\n\n    Qu'as-tu fait, ô toi que voilà\n    pleurant sans cesse,\n    dis, qu'as-tu fait, toi que voilà\n    de ta jeunesse?\n\n    Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä,\n    joka itket herkeämättä --?\n    Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä,\n    mitä olet tehnyt nuoruudestasi?\n\nJa kun Musset \"Rollassaan\" julistaa kuolemattomuuden fonografin edessä,\nvuosisadan lapsen tuska sielussaan:\n\n    Je suis venu trop tard dans un monde trop vieux,\n\n    Olen liian myöhään tullut liian vanhaan maailmaan.\n\nantaa Verlaine Gaspard Hauserinsa yksinkertaisesti kysyä sydämeltään,\nminkä vuoksi hän aina ja kauttaaltaan on epäonnistunut elämänsä\njokaisessa vaiheessa:\n\n    Suis-je né trop tôt ou trop tard?\n    Qu' est-ce que je fais en ce monde?\n    O vous tous, ma peine est profonde:\n    Priez pour le pauvre Gaspard!\n\n    Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?\n    Mitä teen minä tässä maailmassa?\n    Oi te kaikki, vaivani on syvä:\n    rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!\n\nMusset ja Verlaine olivat näin, ratkaisevasti, sydämen runoilijoita\nkumpikin, mutta tämä \"sydän\" oli monessa oleellisessa suhteessa\nerilainen: Musset'n oli aristokraattisempi, sanoisiko latinalaisempi,\nälyllisempi, kun taas Verlaine'in oli avuttomampi, vilpittömämpi ja\nnaiivimpi.\n\nSydämen sukulaisuus yhdistää Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in,\ntuon herkän, sävelvuolaan naissielun, joka Verlaine'in omien sanojen\nmukaan suuressa määrin on vaikuttanut \"Sanattomiin romansseihin\".\nVerlaine pysyi kauan, kuten olemme saaneet nähdä, parnassolaisten\nylimyksellisen ja kylmän taideihanteen lumoissa, kapinoiden kuitenkin\nalitajunnassaan sitä vastaan: ratkaisevana murroskautena tutustuttaa\neräs Rimbaud'n artikkeli hänet tähän Musset'n aikaiseen, miltei\ntykkänään unohdettuun laulajattareen. Rimbaud'n lainaamat otteet\nvaikuttavat häneen miltei ilmestyksenä; niiden valossa ymmärtää hän\nparemmin oman itsensä. Ja niinkuin hänen tunteensa aina liikkuivat\nsuperlatiiveissa, koroittaa hän nyt M:me Desbordes-Valmore'in\n(varsinkin muotokuvasarjassaan \"Kirottuja runoilijoita\") miltei\npuoli jumalattareksi, sanoen häntä George Sandin ohessa aikakauden\nainoaksi naisneroksi ja kunnioittaen häntä Pyhän Teresan ja Sapphon\nmyöhäissyntyisenä jälkeläisenä.\n\nJa tämän ihastuksen saattaa hyvin ymmärtää, eikä vähimmän Verlaine'in\nkannalta: M:me Desbordes-Valmore oli epäilemättä lyyrikoista\nrikkaan aikakautensa suurimpia, ja syyttä unhoon joutunut. Yksin\nBarbey d'Aurevilly, jonka mielestä kaikki kirjoittavat naiset\nolivat vastenmielisiä ilmiöitä ja sinisukkia -- M:me de Staël ei\nlöytänyt armoa hänen silmissään! -- sanoi M:me Desbordes-Valmore'ia\n\"todelliseksi runoilijaksi\", huomauttaen hänen merkillisestä\nherkkyydestään ja luontevuudestaan. Nämä ominaisuudet olivatkin\nrunoilijattaren silmiinpistävimmät, hänen säkeissään on ennen kaikkea\nsitä rehellisyyttä ja itse-elämyksen tuntoa, jota Verlaine tarkoittaa\ntaidemääritelmässään: \"L'art tout d'abord doit être et paraître\nsincère.\" (Taiteen tulee ennen kaikkea sekä olla että näyttää olevan\nvilpitöntä.) Totisesti, kun selailee noita pieniä, kapeita runovihkoja\nhiukan hentoine nimineen, \"Pauvres fleurs!\", \"Pleurs\", \"Bouquets et\nprières\", (Kukka raukkoja, Kyyneleitä, Kukkavihkoja ja rukouksia),\nsaattaa asettua nuoren Paul Verlaine'in kannalle, jonka aivoissa vielä\nkummittelivat marmorilohkareet ja kuvanveistokset, mutta jonka korviin\njo silloin kantautui ääniä henkimaailmasta ja sielun alitajunnallisia\naavisteluja. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikassa löysi hän vihdoin sen\nläheisemmän ja lämpimämmän, jota hän lyriikalta oli kaivannut; löysi\nhaltioitunutta antaumusta, tunteiden määrättömyyttä ja sydämen naiivia\nnöyryyttä. Ja hän löysi tämän kaiken sellaisena, kuin se oli tuossa\nherkässä naissielussa asunut, ilman juhlallisia pukuja ja helyjä,\nraikkaana, alkuperäisenä, vielä kosteana vuodatettujen kyynelien\njäljiltä tai kimaltaen onnea. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka teki\nhänelle täysin tajuttavaksi, että yksinkertaisin arkipäivän elämys voi\nolla yhtä järkyttävän, traagillinen ja suuri kuin vuosisatojen takaa\nhahmottavat maailmanhistorialliset tapahtumat.\n\nJa vielä, M:me Desbordes-Valmore'in vaatimattomissa runoissa\npaljastui hänelle sanamusiikin tai oikeammin musikaalisen rytmin\ntenho. Miten hekumoiden mahtoikaan hänen sielunsa tuudittautua\nesim. \"Berceuse\"-laulun säveliin: rinnastamalla sen ja esim. \"Un\ngrand sommeil noir\"-laulun ymmärtää parhaiten Verlaine'in ja M:me\nDesbordes-Valmore'in veriheimolaisuuden.\n\nMutta tämän ihastuttavan runoilijattaren asteikko oli kuitenkin\nnaisellisesti suppeampi kuin Verlaine'in. Vaikka Verlaine olikin\nensi sijassa sydämen laulaja, mahtui hänen sydämeensä muutakin\nkuin rakkautta, sen riemua ja tuskaa -- ja M:me Desbordes-Valmore\nei tuntenut mitään muuta. Verlaine oli sairaampi, rikkinäisempi,\nsanoisiko harvinaisempi kuin hänen lyyrillinen sisarsielunsa: M:me\nDesbordes-Valmore'in lyriikka herätti hänet, mutta ei häntä ravinnut.\n\nSitä enemmän Charles Baudelaire'in.\n\n'Suhde' näiden kahden runoilijan välillä oli aluksi hyvinkin\nulkokohtainen. Jo kouluvuosinaan oli Verlaine tutustunut Baudelaire'in\ntuotantoon, mutta ettei hän sen erikoisuudesta suuriakaan ymmärtänyt,\nselviää jo siitä, että hän pitkät ajat luulee \"Fleurs du mal\"-kokoelman\nnimen kuuluvan -- \"Fleurs du mai\", Toukokuun kukkia! Mutta kun hän\nvihdoin löytää Baudelaire'in, avautuu hänen eteensä maailma, jonka\nhän kiihkeästi omaksuu kaikilla vaistoillaan, samalla kuin hän tuntee\nmiltei kohtalokasta sukulaisuutta sen luojan ja itsensä välillä.\n\nMyöhäissyntyiselle syrjästäkatsojalle ilmenee tämä sukulaisuus\nensiksikin siinä romantiikan ja realismin yhdistelmässä, joka\nkummankin lyriikalle oli niin ominaista. Realismin: kuka on niin\nyksityiskohtaisen kylmäverisesti analysoinut aineksiaan kuin\nBaudelaire, kuka niin tieteellisen tarkasti seurannut erinäisiä,\nalitajunnassa asuvia aistimusyhdistelmiä, ja taas kuvannut niitä siinä\nmäärin todenmukaisesti, kaikkia kiertoteitä ja verhoja karttamalla kuin\nhän välittömässä tuoreudessa sekä siinä, että lukija helposti pääsee sen\nyksinkertaisen, terveen näkemyksen perille, johon niin paljon hänen\nrunoudessaan pohjautuu.\n\nKuvaava hänen runolliselle luomistavalleen on esim. se\n\"Sagesse\"-kokoelman kuuluisimmista soneteista, josta jo toisessa\nyhteydessä on ollut puhe ja joka alkaa rivillä:\n\n    L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable.\n\n    Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.\n\nRunokuva saattaa alussa oudostuttaa ja tuntua omituisen kaukaa\nhaetulta. Mutta kun ajattelee Verlaine'iä kulkemassa puolihämyistä\nkylänviertä ja vihdoin mietteissään seisahtuvan jonkun mökkipahasen tai\nvanhan navetan luo, jonka pimeydessä kullankarvaiset oljet paistavat\nhänen silmiinsä, ymmärtää hyvin, kuinka \"itsestään\" moinen vertaus on\nhänen aivoissaan syntynyt, ja myös, että ne aivot eivät suinkaan olleet\nrakennetut yksinomaisesti romanttisia kuvitelmia varten.\n\nJa taas, yhtä oleellista kuin realistinen näkemys oli näille molemmille\nrunoilijoille, yhtä ratkaisevasti on molempien runous romanttisen\n_kaipuun_ ruokkimaa. Verlaine'inkin lyriikasta henkii usein sama\nikävä, jota Baudelaire tarkoittaa huokauksellaan \"Anywhere, anywhere,\nout of the World\", jonnekin, jonnekin, maailmasta pois! Mutta\nBaudelaire'ille oli tämä pako tai pakenemisen tarve paljon sairaampaa,\npaljon tuskaisempaa kuin Verlaine'ille: Verlaine loi kaipauksestaan\nsirot watteaumaiset miniatyyrimaisemansa, jotka heijastavat kaikkia\nsateenkaaren ja unen värejä; Baudelaire'in \"pois-maailmasta\" on ankaran\nrajaton imperium, joka hipoo jäisen olemattomuuden rantaa. Hän kaipasi,\nkuten hän itse eräässä runossaan on sanonut, vain tyhjyyden autiutta;\nhän rakasti enimmän \"tähdetöntä yötä\", koska kaikkinaiset valot vielä\npuhuvat _jotakin_ tuttua kieltä.\n\nJo tässä huomaa muutoin sen mittasuhteiden erilaisuuden, joka\nkauttaaltaan tulee esiin Baudelaire'in ja Verlaine'in runoutta\nrinnastettaessa. Baudelaire'illä avautuvat aina näköalat\nmetafyysilliseen maailmankaikkeuteen; häntä jäytää tietämisen kiduttava\nnälkä aivan toisin kuin Verlaine'iä, jolle sielun vegetatiivinen\nolotila usein oli runouden kannalta hedelmällisintä.\n\nHeidän dualisminsa tarjoaa tältä kannalta mitä mielenkiintoisimman\naineiston: se näyttää, miten lähellä he olivat toisiaan, ja taas heidän\nsuuret eroavaisuutensa. Itse ulkonaiset piirteet ovat hämmästyttävässä\nmäärässä samanlaiset. Molemmat olivat Ranskan lyriikan väkivähäisimpiä\nja häikäilemättömimpiä sensualisteja; siitä heidän runoutensa hehku ja\nsen näennäisesti jyrkkä kaksinaisuus. Baudelaire on jälkeenjättämissään\npapereissa sanonut, että jokaisessa ihmisessä on kaksi vastakkaista\npyrkimystä, \"toinen Jumalan, toinen Saatanan puoleen\", ja hänen\nrunoutensa osoittaa ensimmäiseltä riviltä viimeiselle, kuinka\nväkivaltaista tämä taistelu oli. Samaa todistavat ne nimet, joita hän\non runoilleen valinnut, ja joista varsinkin eräs -- \"Spleen et Idéal\"\n-- voisi olla hänen kokonaistuotantonsa mottona. Ja mitä on Verlaine'in\nlyriikka muuta kuin herpaumatonta taistelua samojen voimien kesken?\nMolemmat, sekä Baudelaire että Verlaine, ovat nyyhkyttäneet Madonnan\njalkojen juuressa, kaivaten omaa menetettyä puhtauttaan, ja molemmat\novat tuskaisina herjanneet lihanhimoaan, tietoisina sen kammottavasta\norjuutuksesta. Baudelaire'in huulilta on purkautunut kiihkeä\nrukous, että Herra antaisi hänelle voimia katsoa omaa ruumistaan\nilman vastenmielisyyttä: rukous on järisyttävä intohimoisessa\nintensiivisyydessään. Ja juuri siksi, että hän on valinnut kielen\nkaikkein leppymättömimmät sanat kuvatakseen ja häväistäkseen Eroksen\nvaltaa, ymmärtää miten pääsemättömästi hän itse oli sen lumoissa.\nVerlaine vuorostaan huokaa, että Jumala armosta tappaisi hänen\nväkivaltaiset himonsa -- \"Ah, tuez mon esprit, et mon coeur, et mes\nsens!\" -- sanoen että juuri \"aistillinen rakkaus, tuo kauhea\" (cette\nchose cruelle) erottaa hänet Jumalasta. Eräässä toisessa kohdin purkaa\nhän ryöppyävänä sanakoskena koko itseinhonsa Naisen yli: hän on tuskin\nenää tietoinen sanoista, jotka tulvivat hänen huulilleen, hän tuntee\nvain tarvetta solvata, alentaa, syyttää:\n\n    Gueuse inepte, lâche bourreau,\n    horrible, horrible, horrible femme!\n\n    Kelvoton hutsu, kurja pyöveli,\n    inhoittava, inhoittava, inhoittava nainen!\n\nJa mikä oli siis oleellinen eroavaisuus Baudelaire'in ja Verlaine'in\ndualismissa? Sama mittasuhteiden ero, mikä oli huomattavissa niiden\nmaailmojen välillä, jotka Baudelaire'in ja Verlaine'in romanttinen\nmaailmastapois-kaipaus nostatti. Baudelaire'in 'lihan himo' on paljon\nhirvittävämpää, tahtoisi sanoa helvetissä syntynyttä, kun taas Verlaine\nvilpittömästi kamppailee fyysillisiä viettejään vastaan. Baudelaire\nhalveksii naista intellektuaalisesti ja eetillisesti alempivaistoisena\nolentona, miltei eläimenä -- samaten kuin esim. Alfred de Vigny,\nmyöhemmin Albert Samain; -- joten hänestä sukupuolinen yhtyminen\nsinänsä, objektiivisesti, on jotakin häpeällistä. Verlaine sen sijaan\ntoteaa, omien yksilöllisten kokemustensa perusteella, että nainen\nhänelle itselleen on perikato ja turmio, ja sen vuoksi ponnistelee\nhän vapautuakseen. Hänen epätoivonsa ei kasva omien yksilöllisten\nmittasuhteitten yli kuten Baudelaire'in. Myös katumuspukuihin puettuina\nerottaa heidät helposti toisistaan. Verlaine'in katumuksessa on\nantaumusta ja luottamusta: Baudelaire ei milloinkaan tunne olevansa\nlapsen suhteessa jumaluuteen -- muuta kuin ehkä koristeellisessa\nmielessä -- niin väkivaltaisesti kuin hänen kätensä hapuilevatkin\nPyhän Äidin viitanpoimuja. Syyttä ei Anatole France olekaan sanonut\nBaudelaire'istä, että jos hän oli kerran kristitty, oli hän erinomaisen\n_huono_ kristitty.\n\nJa edelleen, niin suuresti kuin Verlaine ihaili Baudeialre'in\n\"keinotekoisia paratiiseja\" ja tunsi niihin kuuluvansa, niin ilmeisiä\ndekadentteja kuin molemmat olivatkin -- vaikka Baudelaire'in aikoina\ntämä nimitys ei vielä ollut käytännössä -- voimme tässäkin nähdä\nheidän erilaisuutensa. Verlaine sanoo kyllä kaiken \"terveen ja\ntavallisen\" olevan itselleen vastenmielistä, eikä suinkaan vähimmän\nrunoudessa, mutta tämä terveen vierominen ei pohjaudu hänellä siihen\nmiltei epäinhimilliseen ylpeyteen, joka Baudelaire'ille oli ominaista\nja joka pani hänet tuntemaan oman eristetyn poikkeusasemansa, ja\nnauttimaan siitä. Verlaine vaatii runoilijalle oikeutta liikutella \"les\nchoses funèbres\", kammottavia asioita, kevytmielisestikin, ja olla\ntuttavallinen sen suuren \"Pince-sans-rire'in\" kanssa, jota kammoksi\nnimitetään. Hänen kauhunkuvitelmissaan on aina jotakin leikkisää, jota\nturhaan etsii jylhältä Baudelaire'iltä. Kuinka toisista maailmoista\novatkaan kotoisin esim. Baudelaire'in \"Une Martyre\", Marttyyri, jossa\nhän kuvaa hirvittävää himomurhaa, ja taas Verlaine'in \"La Grâce\",\nArmo, kokoelmassa \"Jadis et naguère\"! Verlaine antaa pienen armaan\nkreivittären pitää pitkiä puheita omantuntonsa kanssa, murhatun\nmiehensä pää kädessään, mutta lukijasta tuntuu koko ajan, että tuo\nkaamea järjestely on _huvittanut_ runoilijaa. Näissä molemmissa\nrunoissa on paljon samoja sanoja ja kuvia, mutta näiden sanojen ja\nkuvien tunnearvot eivät ole vastaavia.\n\nEräs sana toistuu muutoin usein sekä Baudelaire'in että Verlaine'in\nlyriikassa, mutta kumpikin on antanut sille oman persoonallisen\ntunnesävyn: _spleen_. Baudelaire'in spleen, eli _l'ennui_,\njota nimitystä hän vuorotellen käyttää, ei enää ole tästä\nmaailmasta, vaan saa \"iäisyyden mittasuhteet\"; Verlaine'in ikävä on\nepämääräistä riutumista, tahtoisi sanoa kaihoa, elleivät meikäläiset\nkuutamorunoilijat olisi hyvää sanaa pilanneet. Myöskin niin mutkattoman\nyksinkertainen substantiivi kuin _la pluie_, sade -- varsinkin syyssade\n-- on jo sointiarvoltaan heille erilainen. Molemmat rakastavat sitä;\nBaudelaire'in sanat, että hän on \"sateisten maitten ruhtinas\", voisi\nsoveltaa heihin kumpaankin. Mutta Baudelaire'in sateessa on\nhekumallisuutta ja myrkyttävää ikävää; se välittää hänelle -- ja\nlukijalle -- viestin jostakin suuren olemattomuuden ja tyhjyyden\nmailta; Verlaine'illä taas sade itkee ja soi, tuoden muassaan outoa,\nlempeätä viihdytystä. Baudelaire'in \"pluie\" oli miltei filosofinen\nilmiö, Verlainehile se oli -- lyriikkaa.\n\nJa näin olemme jälleen kehämme alkupisteessä: siinä missä\nBaudelaire'illä avartuvat metafyysilliset näköalat, on Verlaine\n\"uniquement poète\", vain runoilija. Baudelaire'ille oli runous\nkauttaaltaan kuin iäisten probleemien matemaattista asettelemista,\nVerlaine'ille taas oli se helppoa ja siunattua, se oli osa hänen\nverenkiertoaan, hänen hengitystään. L'art poétique-runossaan hän on\nsanonut, että kaiken lyriikan tulee olla kuin sattumoisin syntynyttä\ntai 'ihanaa seikkailua'; muutoin, huomauttaa hän, on se pelkkää\n\"kirjallisuutta\", ja kirjallisuus ei enää ole lyriikkaa. Baudelaire'in\nparnassolainen kauneusihanne taas oli plastillista laatua: eräässä\nkuuluisassa sonetissaan antaa hän Kauneuden sanoa vihaavansa \"liikettä,\njoka saattaa linjat epäjärjestykseen\" -- sellainen ihanne tuomitsee\n_a priori_ kaiken sattumoisin syntyneen!\n\nOn muutoin vahinko, ettei Verlaine'in kuuluisaa ohjelmarunoa ole\nolemassa suomenkielisenä, sillä se selittää paremmin kuin pitkät\nteoreettiset esitykset, mitä Verlaine vaati itseltään, minkä tapaisen\nrunouden hän asetti yläpuolelle muiden, sekä miksi hän kirjoitti\njuuri niin kuin hän kirjoitti. Minään varsinaisena opinjulistuksena\nei sitä kuitenkaan ole pidettävä: sellaiseksi on sillä liian suuressa\nmäärin itseripin luonne. Ja vielä, Verlaine oli kerta kaikkiaan liian\nimpressionistinen, tahtoakseen asettua jonkin koulukunnan perustajaksi\nja johtajaksi. Haastattelijoille, jotka pyrkivät tiedustelemaan\nhänen \"oppiaan\", pudistikin hän aina hymähtäen päätään: \"Sellaista\nei minulla ole\", vastasi hän vain, \"minun ainoa sääntöni on hetken\nvaikutelma.\" Mutta taas, hetken vaikutelmistakin, silloin kun ne\njatkuvat samanlaisina, voi kiteytyä jotakin yhtenäistä ja synteettistä.\nMe olemme jo \"Sanattomien romanssien\" yhteydessä nähneet, että\nmusiikki kuului hänen mielestään runouden olemukseen. Varsinkin tässä\nsuhteessa asettuu Verlaine, ja hänen kanssaan 1880-luvun lyriikka\nyleensä, tietoisesti parnassolaisten ihannoimaa veistokuvallisuutta\nvastaan. Jo monet runokokoelmain nimet viittaavat siihen läheiseen\nyhteyteen, jossa runous ja säveltaide näinä aikoina olivat toisiinsa,\nesim. sellaiset kuin Verlaine'in \"Sanattomat romanssit\" ja Moréas'in\n\"Laulut\" (Cantilènes), mainitaksemme muutamia esimerkkejä. \"L'art\npoétique\" esittääkin vaatimuksen runon musikaalisuudesta ensimmäisenä\nja tärkeimpänä:\n\n    De la musique avant toute chose,\n    et pour cela préfère l'Impair\n    plus vague et plus soluble dans l'air,\n    sans rien en lui qui pèse ou qui pose.\n    -- --\n    -- --\n    De la musique encore et toujours!\n    Que ton vers soit la chose envolèe\n    qu'on sent qui fuit d'une âme en allée\n    vers d'autres cieux à d'autres amours.\n\n    Musiikkia ennen kaikkea,\n    ja niinpä valitse Pariton,\n    epämääräisempi, ilmaan haihtuvampi,\n    jossa ei mikään paina eikä pöyhkeile.\n\n    Musiikkia yhä ja aina!\n    Olkoon runosi kuin lentoonlehahdus,\n    jonka tuntee kohoavan sielusta,\n    kun se suuntaa matkansa toisia\n    taivaita ja toisia rakkauksia kohti.\n\nMusikaalisuuden vaatimukseen liittyy Verlaine'illä välittömästi\nkaiken keveän ja epämääräisen ihannointi: hän asettaa vastakkain\nvärin ja vivahduksen, tuomiten jyrkästi edellisen. Väri sinänsä on\nliian aineellista ja raakaa, se ei salli mitään haipuvia ylimenoja\nja pehmeitä puoliääniä kuten vivahdus, eikä osaa tulkita sisäisen\nnäkemyksen tai oikeammin aavistelun eri asteita. Samasta syystä\ntuomitsee hän myös loppusoinnut, vaikka olemmekin nähneet, ettei hän\nitse puolestaan niistä milloinkaan luopunut, koska ne hänen mielestään\nrajoittavat liiaksi runoa. \"Kuka kuuro lapsi tai hullu neekeri on\ntekaissut meille tuon viidenpennin helyni\" kysyy hän edempänä samassa\nrunossaan. Että hän kuitenkin myöhemmin tarkisti kantansa tässä\nsuhteessa, käy ilmi eräästä hänen epigrammistaan, jossa hän sanoo\n-- valittaen kylläkin -- että loppusointu kerta kaikkiaan kuuluu\nranskalaiseen runouteen, koska tämä muutoin kuulostaa kaiuttomalta.\nKuvaava on vihdoin se \"L'art poétique'in\" loppusäkeistö, jossa hän\ntuomitsee kaiken valmiin ja tietoisesti luodun runoudessa:\n\n    Que ton vers soit la bonne aventure\n    éparse au vent crispé du matin,\n    qui va fleurant la menthe et le thym...\n    Et tout le reste est littérature.\n\n    Olkoon runosi suotuisa seikkailu,\n    aamutuulen virissä ilmoille lehahtava,\n    mintulta ja timjamilta tuoksuava...\n    Ja kaikki muu on kirjallisuutta.\n\nJos olisi yhdellä sanalla luonnehdittava sitä ihannetta, jonka \"L'art\npoétique\" näin asettaa runoudelle, olisi se kai aivan yksinkertaisesti\nlaulu, tai ehkä tarkemmin määriteltynä \"harmaa laulu\": ei mitään\npaatosta, ei deklamoivaa kaunopuheisuutta, ei heliseviä riimejä, ei\nmuotokiinteyttä -- sointuja vain, vivahtelua, tuoksua, ilmavuutta,\n\"sanattomia romansseja\". Eli toisin sanoen, tämä ihanne on kauttaaltaan\nvastakkainen sille, jonka Gautier määrittelee \"L'art\"-runossaan --\nja joka oikeastaan sisältää kappaleen parnassolaisten ohjelmaa --:\nsiinä missä Verlaine ylistää runouden korkeimpana muotona onnellista,\ntuoksuavan aamutuulen myötä syntynyttä improvisointia, siinä ylistää\nGautier heltiämätöntä, tietoista työtä, kiinteyttä ja viivaselkeyttä.\n\"Oui, l'oeuvre sort plus belle\", sanoo hän kohta runonsa alkusäkeessä,\n\"d'une forme au travail rebelle -- vers, marbre, onyx, email.\" [Niin,\ntaideteos nousee ihanampana muodosta, joka uhmaa työtä -- oli se sitten\nruno, marmori, onyksi, emalji.] Ja edempänä:\n\n    Lutte avec le carrare,\n    avec le paros dur\n    et rare,\n    gardiens du contour pur.\n    -- --\n    D'une main délicate\n    poursuis dans un filon\n    d'agate\n    le profil d'Apollon.\n    -- --\n    Sculpte, lime, cisele;\n    que ton rêve flottant\n    se scelle\n    dans le bloc resistant!\n\n    Kamppaile kera Carraran marmorin,\n    kera kovan ja harvinaisen Paroksen,\n    puhtaan ääriviivan vartijain.\n\n    Tavoittele herkin käsin\n    agaattisuonessa Apollon profiilia.\n\n    Veistä, hio, siselöi;\n    kiinnittäköön kestävä harkko\n    aineettoman unelmasi.\n\nMutta meidän ei edes tarvitse mennä Gautier'hen saakka etsiäksemme sitä\ntaustaa, jota vastaan \"L'art poétique\" on nähtävä: Verlaine'in oma runo\n\"Épilogue\" (kokoelmassa \"Poèmes saturniens\") esittää sen täydellisen\nvastakohdan. Tästä runosta on ollut puhe jo toisessa yhteydessä, joten\nvoimme sen sivuuttaa lainaamalla vain loppusäkeistön, mistä runon\nsynteesi käy ilmi:\n\n    Nous donc, sculptons avec le ciseau des Pensées\n    le bloc vierge du Beau, Paros immaculé,\n    et faisons-en surgir sous nos mains empressées\n    quelque pure statue au péplos étoilé.\n\n    Veistäkäämme siis ajatuksen taltalla\n    Kauniin neitseellistä kiveä, tahratonta Parosta,\n    ja kohotkoon innokkaissa käsissämme\n    jokin puhdas tähtiviitta veistos.\n\nJa jos nämä molemmat runot, \"L'art poétique\" ja \"Épilogue\",\nluonnehtivat sitä kehityskulkua mikä Verlaine'in omassa runoudessa\ntapahtui, jännittyy niiden varaan myös Ranskan koko silloinen --\nja osittain myös yleismaailmallinen -- lyriikka. \"L'art poétique\"\noli lähtökohta, osviitta: sitä tietä, jonka Verlaine tässä runossa\non viitannut, on Ranskan myöhempi runous kulkenut. Verlaine'in\nitsensä sanotaan kerran huudahtaneen, kun oli puhe parnassolaisuuden\nihanteesta: \"Du bois, du bois et encore du bois!\", tarkoittaen sillä\nsitä kuivakiskoista ja puisevaa, sitä asiallisen kouriintuntuvaa,\njonka objektiivisuuden ja tieteellisyyden tavoittelu usein saattoi\ntuoda parnassolaisten lyriikkaan. Tämän kouriintuntuvan vastakohdaksi\nasetti myöhempi runous symbolin: sen edustajia ei enää tyydyttänyt\nparnassolaisten ulkokohtainen kuvailu tai tieteellis-filosofinen\nmietiskely, vaan he pyrkivät runoudelleen valloittamaan uusia\nmaa-aloja, näkyväisen ilmiömaailman tuolla puolen. Mutta he eivät\ntahtoneet \"määritellä\" ja rajoittaa näitä uusia maa-aloja tai kuvailla\nniitä kuvailun itsensä vuoksi; he etsivät ennemmin kaiken oleellisen\nsielua, _l'esprit des choses_, elämän vaihtuvien ja haihtuvien\nilmiöiden ja pintaliikunnan alta. Romantikkoja? tavallaan kyllä, sillä\nkoskaan ei runoilijan personallista näkemystä ole pidetty niin pyhänä\nkuin nyt, mutta he eivät 'anna' itseään samalla tavoin kuin esim.\nMusset: he pukevat sieluntilansa symboleiksi, projisioivat kaipauksensa\ntai riemunsa maisemakuviin tai musikaalisiin sointuyhtymiin, ja\nsuggeroivat sitä tietä lukijan, herättäen hänessä saman tunnelman ja\naistimusvaikutelman mikä hallitsi heitä itseään luomisen hetkellä.\n\nKaikkein parhaimmin ymmärtää tämän 'uuden', jota symbolistit pyrkivät\ntaiteessaan välittämään, kun vertailee toisiinsa esim. Leconte de\nLisle'in ja Henri de Régnier'n runoa. Myöskin edellinen käytti viljalti\nkuvia: suurissa, komeissa, plastillisen konkreettisissa näyissään\ntulkitsi hän ikuisia totuuksia, Ihmisen ääretöntä yksinäisyyttä ja\nvoimattomuutta ja toisaalta Luonnon leppymättömyyttä, jota mitkään\nrukoukset eivät saa heltymään. Mutta tämä Leconte de Lisle'in\n\"symbolismi\" on ajattelijan aivokuvia tai tauluja, joita ulkomaailma\nvälittää hänen silmänsä verkkokalvolle; Régnier ja 1890-luvun nuoret\neivät niin paljon _ajattele_, he uneksivat, ja heidän symbolinsa ovat\nunelmain ja mielikuvain epämääräisen kalpeita ja täysin abstraktisia\nkiteytymiä. Edellisen polven käyttämillä symboleilla oli oma säädetty\n\"merkityksensä\", Régnier'n kuvat tulkitsee lukija oman yksilöllisen\ntemperamenttinsa mukaan. Ja siinä missä Leconte de Lisle'in \"symboli\"\nvetoaa pääasiallisesti lukijan älyyn ja plastilliseen vaistoon, siinä\nvetoaa Régnier'n runous kaikkiin aistimuksiimme.\n\nAivan vaistomaisesti etsii kaikki 'uusi' itselleen uusia\nilmenemismuotoja. Niin myös symbolismi, luodessaan itselleen uuden,\nväljemmän, yksilöllisemmän runopuvun. Miltei halveksien tai ainakin\nyliolkaisesti suhtautuu Verlaine'iä seurannut polvi esim. Leconte\nde Lisle'iin, aikaisemman polven epäjumalaan -- nuorista oli hän\n\"klassikko\", ja sellaisena tuomittava, kunnioitusta ansaitseva,\nmutta aikansa elänyt runoilija, joka käytti ikäviä ja kaavamaisia\naleksandriineja. Minkä vuoksi täytyi runon olla sidottuna määrättyihin\nmuotoihin, kysyivät he, sonetteihin tai aleksandriineihin, joiden\nmäärätyt loppusoinnut kerta kaikkiaan, jo etukäteen, kahlehtivat\najatuksen: miksei ennemmin noudattaisi kulloinkin _sisäistä_ rytmiä,\nja luoda lakkaamatta myös muodossa jotakin yksilöllistä ja omaa?\nEnsimmäinen askel olikin \"puoliriimien\" yhä runsaampi käyttö --\nsen pidemmälle ei esim. Verlaine itse milloinkaan mennyt --: ei\n\"riimattu\" enää silmää varten, kuten parnassolaiset olivat vaatineet,\nvaan yksinomaan _korvaa_ varten. Toisena ja varsin luonnollisena\naskeleena oli runon täydellinen 'vapauttaminen'. Miksei jokainen saanut\nkirjoittaa oman päänsä ja yksilöllisen runousoppinsa mukaisesti,\nrytmillistä proosaa, musiikkia, loppusoinnutonta runoutta, pahimmassa\ntapauksessa, mutta vain silloin, sonettejakin, jos se, ihme kyllä,\nsattuisi jotakuta miellyttämään? \"Si le rythme est beau\", sanoo de\nRégnier, \"peu importe le nombre du vers\", jos rytmi on kaunis, vähätpä\nsäkeitten lukumäärästä. Väittipä eräs -- Mallarmé -- ettei \"proosaa\"\nedes ollut olemassa, ja että kaikki on rytmiä ja runoa, kun vain korva\noppii kyllin herkäksi!\n\nLuonnollista on, että moiset runouden lait usein johtivat in absurdum.\nSymbolistinen runous on useinkin pelkkää hekumointia värivivahduksissa,\nsamalla kuin \"piirustus\" -- ajatuksen kiinteä struktuuri -- kokonaan\non syrjäytetty. Varsinkin ensimmäisessä hurmiossa tehtiin hyvin paljon\nsyntiä hyvää makua, vieläpä järkeäkin vastaan. Muka individualismin\nja yksilöllisen vapauden pyhässä nimessä koettivat nämä nuoret\n'voittaa' omansa ja tovereittensa saavutukset keksimällä yhä oudompia\naistivaikutelmia, yhä merkillisempiä sana- ja sointuyhdistelmiä ja\nlauseopillisia harvinaisuuksia. Ja juuri siksi, että he ulkonaisesti\neivät voineet nojautua mihinkään tuttuun, varmaan, valmiiksi viljeltyyn\nja turvalliseen, aleksandriiniin tai sonettiin, kärsivät vähemmän\nlahjakkaat ja omaperäiset heidän joukossaan ennen pitkää auttamattoman\nhaaksirikon, sillä vapaan runomitan käyttäjältä vaaditaan tavallaan\nvieläkin herkempää runollista tahtia ja taidevaistoa kuin siltä,\njonka taideihanne lähentelee klassillista. Monet oikeauskoisimmat\nsymbolistit ja vapaan riimin palvojat taas tarkistivat aikaa voittaen\nkantansa. Esim. Moréas, joka kuumaverisimmin esitti nuoren koulukunnan\naatteita 1880-luvun lopulla ja 1890-luvun alkupuoliskolla, on sittemmin\nkirjoittanut klassillisen selkeätä ja viivapuhdasta aleksandriinia.\nToiset vihdoin -- sillä symbolistit eivät suinkaan muodostaneet mitään\nsuljettua, yhtenäistä koulukuntaa -- eivät alun alkaenkaan kallistaneet\nkorvaansa äärimmäisyyssuunnan houkutuksille. Esim. Samain, joka on kai\nsymbolismin suurimpia nimiä, ei koskaan luopunut aleksandriinistaan,\nja de Régnier, toinen suuri mestari, karttoi varman vaistonsa tukemana\nkaikkea sitä irtonaista, kuritonta ja epäloogillista, johon monet\nhurmahenget -- varsinkin Gustave Kahn -- niin helposti eksyivät\ntavoitellessaan uutta ja yksilöllistä.\n\nJa Verlaine'in suhde tähän nuoreen polveen, joka kunnioitti häntä\nmestarinaan ja jonka edustajat tulivat esikoisineen hänen luokseen,\nsamalla tavoin kuin aikaisemman polven nuoret olivat uhranneet\nLeconte de Lisle'ille ja Verlaine'in itsensä ikätoverit Victor\nHugolle? Yltiöpäisimmistä vapaan riimin palvojista hymähtää hän kyllä\nleikillisesti eräässä runossaan: \"Leur cas est fou, mais leur âge est\nsuperbe\", heidän asiansa on mieletön, mutta heidän ikänsä on mainio,\nvaikkakin hän sanoo, että heidän vakaville ponnisteluilleen ei henno\nnauraa. Mutta hän ei voinut olla tuntematta henkistä sukulaisuutta\nnäiden nuorien kanssa. Heidän tapansa suhtautua eri ilmiöihin, heidän\nnäkemyksensä laatu, heidän taideihanteensa oli hänelle läheinen ja\nrakas. Heidän palava Baudelaire-jumalointinsa sekä se hartaus, jolla\nhe iltaseuroissaan lausuivat Arthur Rimbaud'n rytmillistä proosaa,\noli tietysti omiaan yhä lujittamaan tätä sukulaisuuden tunnetta.\nSe ilmeinen kiintymys, joka monilla näistä nuorista oli kaikkeen\nyölliseen, epätavalliseen ja riutuvan hekumalliseen -- siitä heidän\nnimityksensä \"Dekadentit\" -- saavutti niinikään vastakaikua siinä\nrunoilijassa, joka niin kaunopuheisesti oli puoltanut runon oikeutta\nottaa käsiteltäväkseen juuri sielunelämän yöpuolia. Lainaamalla nimensä\nnäitten Symbolistien tai Dekadenttien lukemattomiin julkaisuihin\n(vivahduseroon ryhmien välillä ei meillä ole syytä yksityiskohtaisemmin\npuuttua), ja painattamalla runojaan niissä, tahtoikin Verlaine\nosoittaa myös ulospäin yhteenkuuluvaisuuttaan ja yksimielisyyttään\nheidän kanssaan: esim. \"La Vogue\"-lehdessä nähtiin usein hänen\nkynänsä tuotteita, ja \"La Cravache\" julkaisi palstoillaan miltei koko\n\"Parallèlement\"-kokoelman. Mutta, kuten sanottu, kun haastattelijat\nkääntyivät hänen puoleensa ja pyysivät häntä selostamaan koulukuntaansa\nja sen opinkaavoja, torjui hän poikkeuksetta heidät luotaan: hän ei\ntahtonut puhua muuta kuin omissa nimissään, eikä koskaan esiintynyt\nminään \"johtajana\" -- muuta kuin tietysti iloisissa iltaseuroissa,\njoissa nämä nuoret lukivat hänen runojaan ja taputtivat niille\nkäsiään! Ja niinikään oli hän aina valmis huomauttamaan niille,\njotka haltioituneina puhuivat \"uudesta taiteesta\", että hän ja hänen\nystävänsä monessa suhteessa olivat vain edelleenkehittäjiä. Vaikka\nesim. Baudelaire'in \"Petits poèmes en prose\" ovat näennäisesti\nkirjoitetut suorasanaiseen muotoon, on runoilija niissä tavannut juuri\nsen sisäisen rytmin, johon vapaan runomuodon palvojat pyrkivät, ja\nRimbaud'n \"Le bateau ivre\" edustaa juuri sitä symbolistista runoutta,\njonka he itse yhä vielä asettivat kaikkein korkeimmalle.\n\nBaudelaire ja Rimbaud olivat kuitenkin yksityisiä ilmiöitä: olemmehan\nnähneet, että yleinen makuihanne ennen \"Sanattomia romansseja\"\nja \"Viisautta\" puolsi marmorista liikkumattomuutta. Ja kuka oli\naikaisemmin ranskankielellä nähnyt sellaista haaveellista ja ihanaa,\nja kuitenkin todellisuuteen pohjautuvaa unta kuin esim. Henri de\nRégnier, Viélé-Griffin, nuorena kuollut Ephraim Mikhaël, monia\nmuita mainitsematta? Verlaine'ille ja 1890-luvun symbolisteille on\nnäin annettava se ehdoton tunnustus, että he, avartamalla Runon\nvaltakuntaa näkyväisen ilmiömaailman toiselle puolen, ovat musikaalisen\nherkistetyissä säkeissään luoneet uusia kauneusarvoja, joita\nranskalainen lyriikka ei ole ennen tuntenut, ja joita ilman se --\nkaikessa rikkaudessaankin -- olisi paljon köyhempi.\n\nMusset on kerran, sonetissaan \"Tristesse\", tunnustanut, että ainoa\nhyvä, minkä elämä on hänelle jättänyt, on muisto joskus vuodatetuista\nkyynelistä: on kuin hän juuri surussaan, itkiessään omaa kohtaloaan,\nolisi rehellisimmin ja täysimmin ollut oma itsensä, sekä runoilijana\nettä ihmisenä. Tätä tunnustusta ajatellen huomaa vielä kerran sen\nläheisen veriheimolaisuuden, joka yhdistää toisiinsa \"Rollan\" ja\n\"Öiden\" runoilijan ja taas \"Sanattomien romanssien\" laulajan. Sillä\neikö myös Paul Verlaine'in runo, silloin kun se parasta ja aidointa on,\nole ennen muuta \"ihanaa itkua\" -- tiedotonta ja salattuihin vaistoihin\npohjautuvaa, kipeässä subjektiivisuudessaan inhimillisen yleispätevää\nja epäpersoonallista, ja sen vuoksi yhtä kuolematonta kuin ihmislasten\npolvi polvelta uusiutuva murhe?\n\n\n\n\nKÄYTETTYÄ LÄHDEKIRJALLISUUTTA.\n\n\n Berrichon, P.: J.-A. Rimbaud. Paris 1912.\n Bonnet, G.: Paul Verlaine et ses contemporains. Paris 1897.\n\n Carez, F.: Auteurs contemporains. Liege 1897.\n Cazals, F.-A, et Le Rouge, Gustave: Les demiers jours de Paul\n     Verlaine. Paris 1911.\n\n Donos, Charles: Verlaine intime. Paris 1898.\n Dupuy, Ernest: Paul Verlaine et ses contemporains. Paris 1897.\n\n Gourmont, R. de: Promenades littéraires, I. Paris 1904.\n Gregh, F.: Etude sur Victor Hugo, suivie de pages sur Verlaine.\n    Paris 1905.\n Jørgensen, Johannes: Essays. København 1906.\n\n Kahn, Gustave: Symbolistes et decadents. Paris 1902.\n\n Lehtonen, J.V.: Tutkimuksia Theophile Gautier'n runoaiheista.\n    Helsinki 1913.\n Lepelletier, Edmond: Paul Verlaine, sa vie, son oeuvre. Paris 1907.\n\n Morice, Charles: La littérature de tout à l'heure. Paris 1889.\n\n Pacheu: De Dantea Verlaine. Paris 1897.\n Pellissier, G.: Etudes de littérature contemporaine, I. Paris 1904.\n\n Rimestad, Chr.: Fransk poesi i det nittende aarhundrede.\n    København 1905.\n\n Seche, A., et Bertaut, J.: Paul Verlaine. (Sarjassa La vie anecdoti\n    que et pittoresque des grands écrivains.) Paris.\n\n Tournoux, G.A.: Bibliographie Verlainienne. Leipzig 1912.\n\n Verlaine, Paul: OEuvres completes I-V. Paris 1900.\n Verlaine, Paul: OEuvres posthumes. Paris 1903.\n\n Zilliacus, Emil: Den nyare franska poesin och antiken.\n    Helsingfors 1905.\n Zweig, Stefan: Paul Verlaine. Berlin 1905.\n\nLisäksi lukuisia kirjoitelmia ja tutkielmia eri aikakauslehdissä,\netupäässä ranskalaisissa.\n\n\n\n"]