[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSlRx4EdkWDfu1YLDWmwNPTD4Jevc2IAppsrdgrH5y-E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2524,"Erään perheen tarina","Collins, Wilkie",1824,1889,"2524-collins-wilkie-eraan-perheen-tarina","2524__Collins_Wilkie__Erään_perheen_tarina",null,"romaani",[],[],"fi",1858,1914,14632,93926,false,66642,[23,24,25],"Detective and mystery stories","Household employees -- Fiction","Husband and wife -- Fiction",[27],"Novels","\"Erään perheen tarina\" by Wilkie Collins is a novel written in the early 20th century. The narrative introduces us to a complex tale unfolding around the character of James Smith and his wife, who faces betrayal and turmoil due to his questionable actions and relationships. The story centers on themes of love, loyalty, and deception within the context of familial dynamics, setting the stage for a gripping exploration of human relationships.  The beginning of the novel establishes a layered atmosphere, revealing the protagonist Bill, a loyal servant who recounts the story of his employer, Mr. James Smith, and his wife, Mrs. Norcross. The narrative delves into the troubled marriage strained by Mr. Smith's turbulent behavior, his love for the sea, and the influence of the charming yet contentious Mrs. Norcross. The tension escalates when Mr. Smith abruptly leaves for a sailing trip, leading to rumors and whispers of infidelity. As chaos ensues with the arrival of an ominous anonymous letter suggesting Mr. Smith's unfaithfulness, the characters' personalities and relationships become increasingly complicated, setting the stage for the dramatic events that follow. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Alpi, Eero",197,"Palvelija Williamin kertoma jännitystarina sijoittuu englantilaiseen kartanoon, jossa leskeksi jäänyt rouva Norcross solmii uuden avioliiton salaperäisen James Smithin kanssa. Isännän kadottua verisissä olosuhteissa William ja rouva joutuvat syytetyiksi murhasta tässä perhesalaisuuksia ja juonittelua sisältävässä mysteerissä.","Wilkie Collinsin 'Erään perheen tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2524. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄÄN PERHEEN TARINA\n\nKirj.\n\nWilkie Collins\n\n\nSuomentanut\n\nEero Alpi\n\n\n\nKariston 50 p:n romaaneja N:o 28\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Herra James Smith\n  II. Nimetön kirje.\n III. Etsiskelyretki.\n  IV. Lyhyt vierailu.\n   V. Syytettynä murhasta.\n  VI. Odottamaton todistaja.\n\n\n\n\nI\n\nHerra James Smith.\n\n\nEnsimäinen palveluspaikkani, joka minulla oli elämässäni, ei ansioon\nkatsoen ollut erittäin edullinen. Hyvä puoli siinä oli, että opin\nammattini perin pohjin, mutta palkkaani en saanut säännöllisesti.\nIsäntäni eleli taloudellisesti ahtaissa oloissa, ja hänen palvelijansa,\nsamoin kuin hänen muutkin velkojansa, saivat kärsivällisesti odottaa.\n\nMutta toinen palveluspaikkani korvasi kaiken, mitä edellisessä oli\npuuttunut. Minulle oli onni todellakin myötäinen päästessäni\npalvelemaan herra ja rouva Norcrossia. Tämä isäntäni oli hyvin rikas\nmies. Hän omisti suuren Darrock Hall-nimisen maatilan Cumberlannissa,\nsamoin toisen maatilan Yorkshiressä ja sitäpaitsi hänellä oli\nJamaikassa suuria omaisuuksia, jotka tuottivat melkoista voittoa.\nLänsi-Intiassa oli hän tullut tuntemaan erään kauniin nuoren naisen,\njoka oli kotiopettajattarena eräässä englantilaisessa perheessä; hän\nrakastui tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka olikin tuota\nneitosta kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi. Häiden jälkeen\nmatkustivat he Europaan, ja juuri silloin pääsin minä heidän\npalvelijakseen.\n\nMinä palvelin uutta isäntääni kolme vuotta, hänen kuolemaansa saakka.\nHän ei jättänyt jälkeensä yhtään lapsia. Hän kyllä arvasi, että hänen\nnuori vaimonsa menisi uusiin naimisiin, mutta hän testamenteerasi\nkuitenkin hänelle kaiken omaisuutensa, jonka myöhemmin tulisi siirtyä\nrouvan toisissa naimisissa syntyville lapsille; ellei lapsia syntyisi,\nlankeisi omaisuus nimitetyille sukulaisille ja ystäville.\n\nIsäntäni kuoleman jälkeen en kuitenkaan joutunut puille paljaille,\nsillä leski piti minut edelleen palveluksessaan. Minä olin hoitanut\nherraani koko hänen sairautensa ajan ja osoittanut siinä niin suurta\nhuolellisuutta, että olin saavuttanut lesken täydellisen suosion.\nPaitsi minua piti hän edelleenkin palveluksessaan kamarineitsyensä\nJosephinen, jonka vanhemmista toinen oli ollut mulatti, toinen\nvalkoihoinen, ja jonka hän oli ottanut mukaansa Länsi-Intiasta. Jo heti\nalussa teki minuun hyvin vastahakoisen vaikutuksen tuon naisen\nmielistelevä ja liehakoiva käytös sekä hänen rumat, ruskeat kasvonsa,\nja minua kummastutti suuresti emäntäni kiintyminen häneen. Aika sitten\nosottikin, että kamarineitsyeeseen kohdistuneet epäluuloni eivät\nolleetkaan perusteettomat. Siitä saan puhua kauempana kertomuksessani.\n\nKaikkein ensin on minun nyt mainittava, että emäntäni lakkautti oman\ntalouden Englannissa ja lähti matkalle mannermaalle, ottaen mukaansa\nminut ja kamarineitsyensä.\n\nMe kävimme m.m. Pariisissa, Genuassa, Venetsiassa, Florensissa,\nRoomassa ja Neapelissa ja viivyimme muutamissa paikoissa moniaita\nkuukausia. Huhu kertoi emäntäni rikkauksista, ja hänen ympärillään\nvilisi herroja, niin englantilaisia kuin ulkomaalaisia, jotka koettivat\npäästä hänen suosioonsa ja tekivät hänelle naimatarjouksia. Mutta\nkenenkään ei onnistunut tehdä häneen voimakkaampaa ja pysyväisempää\nvaikutusta; ja kun me sitten runsaamman kuin kahden vuoden oleskeluajan\njälkeen ulkomailla taas saavuimme kotiin, oli emäntäni edelleenkin\nleski, eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta muuttamaan elintapojaan.\n\nMe matkustimme ensin Yorkshiressä olevalle maatilalle, mutta emäntäni\nei pitänyt muutamista siellä olevista naapureista, jonkavuoksi me\nmuutimme Darrock Halliin, mistä oli sopiva tilaisuus silloin tällöin\ntehdä retkeilyjä sisäjärville. Eräällä sellaisella matkalla esitettiin\nemännälleni muuan vieras herra, jolla oli tuo tavallinen ja melkein\nepämieluisaksi käynyt nimi James Smith.\n\nHän oli nuori, jokseenkin kaunis mies. Hänellä oli tumma tukka, jonka\nhän oli antanut kasvaa tavallista pitemmäksi, ja hänen musta\nleukapartansa oli mallikelpoisin mitä koskaan olen nähnyt.\n\nHän näytti olevan kevytluonteinen, iloinen mies, ja liukkaan\npuhekykynsä vuoksi näytteli hän huomattavaa osaa seurueessamme. Hyvin\nköyhä hän oli -- sen kuulin hänen palvelijaltaan -- mutta hänen oli\nonnistunut tehdä muutamia edullisia sitoumuksia. Sitäpaitsi hän oli\ngentlemanni kiireestä kantapäähän saakka, huolimatta vapaasta,\nhuolettomasta luonteestaan.\n\nMitä kiehtovia puolia emäntäni hänessä löysi, sitä en voi käsittää;\nmutta kun hän kutsui muutamia ystäviään joksikin aikaa vierailulle\nDarrock Halliin, ei hän myöskään unohtanut pyytää mukaan herra James\nSmithiä. Darrockissa vietettiin sitten vähän aikaa hyvin iloista\nelämää, ja herra Smith kotiutui siellä mainiosti, käyttäytyen niin,\nkuin olisi tuo tila ollut hänen omansa. Minua ihmetytti, kuinka rouva\nNorcross saattoi kärsiä sellaista, mutta vielä suuremmaksi nousi\nkummastukseni, kuullessani, että herra Smith ja emäntäni aikoivat mennä\nnaimisiin. Viimemainittuhan oli antanut rukkasia monille rikkaille ja\npaljon huomatuimmissa yhteiskunnallisissa asemissa oleville kosijoille\nkuin tämä. Meni kerrassaan yli ymmärryksen, että hän uskoi itsensä niin\nkevytmielisen ja köyhän miehen huostaan kuin herra James Smith.\n\nMutta avioliittoon he joka tapauksessa menivät ja vietettyään\nkuherruskuukautensa ulkomailla, palasivat he Darrock Halliin.\n\nMinä tulin pian huomaamaan, että uudella herrallani on sangen\nvaihteleva luonne. Oli päiviä, jolloin hän oli niin hyvä ja\nystävällinen palvelijoita kohtaan kuin pyytää saattaa; väliin taas\ntuntui siltä, kuin joku paha henki olisi häntä riivannut. Hän sai\nkiivaita suuttumiskohtauksia, hänen päähänsä pälkähti mitä\nmerkillisimpiä tuumia, eikä hän tahtonut kuulla mitään esityksiä eikä\nvastaväitteitä. Minua todellakin ihmetytti, että hän, niin\nhuvinhaluinen ja vaihteluun tottunut kuin oli, saattoi tyytyä Darrock\nHallissa vallitsevaan yksitoikkoiseen elämään. Mutta syyt siihen\nnäyttäytyivät pian. Herra James Smith oli oikeastaan tuskin mikään\nurheilija, ei ainakaan maalla; eivät häntä myöskään huvittaneet\nsellaiset hommat kuin lukeminen tai musiikin harjottaminen; yhtä vähän\noli hänellä halua päästä valtiopäiville edustamaan vaalipiiriä. Ainoa\nmistä hän piti oli purjehtiminen. Darrock sijaitsi parin penikulman\npäässä merenrannasta, jossa oli mainio satama, ja tätä asemaansa oli\nmaatilamme kiittäminen siitä, että herra James Smith suvaitsi pitää\nsitä majapaikkanaan.\n\nHän nautti tavattomasti oleskelusta merellä, ja hänen mieluisimmat\nmuistonsa keskittyivät kokonaan niihin tapauksiin, jolloin hän sai olla\nmukana purjehdusmatkoilla ystäviensä kanssa heidän huvialuksillaan,\nniin että minä melkein luulen hänen menneen naimisiin emäntäni kanssa\nyksinomaan hänen rahojensa tähden, saadakseen kerran itselleen oman\nhuvijahdin. Olkoon sen asian laita miten tahansa, niin sai hän joka\ntapauksessa, heidän vähän aikaa oltuaan naimisissa, emäntäni\nlahjoittamaan hänelle kauniin kuunarin, joka tuotiin Cowesista meidän\nrantakaupunkiimme, ja joka aina pidettiin satamassa purjehdusvalmiina\nhäntä varten.\n\nHänen täytyi kuitenkin hiukan käyttää kieltään, ennenkuin emäntäni\nlahjoitti hänelle aluksen. Emäntäni ei itse saattanut seurata häntä\npurjehdusmatkoille, sillä hän tuli helposti merikipeäksi; mutta koska\nhän hellästi rakasti miestään, ei hän voinut kieltää häneltä tuota\nnautintoa. James Smith osasi muuten mainiosti käyttää vaikutusvaltaansa\nhäneen; hän sanoi, ettei hän koskaan lähtisi purjehtimaan ilman\nvaimonsa myöntymystä ja lupasi olla viipymättä poissa kotoa kauempaa\nkuin seitsemän tai kymmenen päivää kerrallaan. Seurauksena sitten\nolikin, että emäntäni lahjoitti hänelle huvialuksen.\n\nNiinä aikoina kuin herrani harhaili merellä oli emännälläni kotona\nhyvin ikävä. Seudun ainoat säätyhenkilöt asuivat jokseenkin kaukana\nDarrockista ja saapuivat sinne vähäksi aikaa vain silloin, kun heidät\nkutsuttiin. Lähimmässä kylässä oli yksi ainoa henkilö, jonka emäntäni\nsaattoi kutsua luokseen, ja se oli pappi.\n\nHänen nimensä oli Meeke. Hän oli nuori mies ja aivan yksinään\nmaailmassa. Hänen kasvonsa olivat lempeät, kelmeät ja uneksivat, ja hän\noli arka ja ujo kuin pieni tyttö; sanalla sanoen saattoi häntä,\npuhumatta hänestä pahaa tai väärin, kutsua pieneksi, heikoksi raukaksi,\nja hän oli ehdottomasti huonoin saarnamies mitä koskaan olen kuullut.\nMutta yhden asian suoritti hän erinomaisen hyvin, nim. soitti viulua;\nsen sain kuulla omin korvin. Hän rakasti musiikkia niin suuresti, että\nhän usein otti viulun mukaansa kävelyretkillekin. Tämä hänen taitonsa\nteki hänet hyvin mieluisaksi emännälleni, joka itse soitti mainiosti\npianoa, ja hän oli iloinen, kun sai soitella jonkun kanssa duettoa.\nSitäpaitsi näytti hän tuntevan Meekeä kohtaan sääliä hänen\nyksinäisyytensä vuoksi; emäntänihän itse tiesi niin hyvin, miten ikävää\non olla yksinään.\n\nHra Meeke taas puolestaan tunsi, senjälkeen kuin hän oli voittanut\nensi arkuutensa, itsensä suuresti iloiseksi siitä, että sai joskus\nvaihtaa yksinkertaisen pappilansa Darrock Hallin komeaan musiikkisaliin\nja nauttia kauniin, jaloluontoisen naisen seurasta, joka nainen sen\nlisäksi antoi arvoa hänen soittotaidolleen. Seurauksena olikin, että\naina kun herrani oli ulkona purjehtimassa, soittelivat emäntäni ja\nherra Meeke duettoja niin ahkeraan, kuin olisi se ollut heidän\nleipäansiotaan. Viattominta suhdetta kuin näiden kahden ei maailmassa\nvoi ajatella; ja kuitenkin muodostui siitä syy niihin moniin\nonnettomuuksiin, jotka pian jälkeenpäin tapahtuivat.\n\nHerrani tapa kohdella pastori Meekeä oli aivan päinvastainen kuin\nemäntäni. Levoton, meluava ja riitelevä James Smith halveksi suuresti\ntuota naisellista, viulua-soittavaa pappia, ja, mikä pahinta, ei\nvälittänyt sitä peittääkään. Siksi kävikin herra Meeke, joka kovasti\npelkäsi isäntäni raakaa ja ilkeätä puhetapaa, meillä ainoastaan\nsilloin, kun emäntäni oli yksin kotona. Ja koska emännälläni ei ollut\nmitään syytä pahaan omaantuntoon, ei hän välittänyt lähettää herra\nMeekeä kotiin silloinkaan, kun hän odotteli miestään kotiin ratsastus-\ntai purjehdusmatkalta. Sattuikin senvuoksi usein, että kun isäntäni\npalasi kotiin, tapasi hän pastori Meeken vierailulla Darrockissa.\n\nAluksi hän vain nauroi ja laski raakaa leikkiä vaimonsa ja vieraan\nkustannuksella. Mutta pian hän kuitenkin muutti karvaa. Hän kävi\nhappameksi, vihaiseksi ja vaiteliaaksi ja osotti lopulta suurta\nmustasukkaisuutta. Ollen liian ylpeä käyttämään sanoja, näytti hän\nkäytöksellään vaimolleen mielentilansa laadun. Emäntäni oli sellainen\nnaisluonne, että se, jolle hän antoi arvoa, sai hänet helposti\ntaipumaan mihin tahansa; mutta jos hän huomasi, että häntä tahdottiin\ntunnottomasti vallita, heräsi hänessä pian ehkä liiankin voimakas\nvastustamisen tunne. Jo pelkkä se seikka, että hänen miehensä häntä\nepäili, saattoi hänet tuleen ja leimuun, ja hän valitsi kaikkein\nonnettomimman tavan, millä nainen voi osottaa suuttumustaan. Sillä jota\nepäkohteliaammin herra Smith kohteli pastori Meekeä, sitä suurempaa\nhuomaavaisuutta osotti emäntäni häntä kohtaan. Tämä seikka johti\nkiivaaseen sanasotaan ja lopuksi ankaraan riitaan. Minä en voi sille\nmitään, että jouduin kuulemaan siitä vähäsen, sillä riiteleminen\ntapahtui puutarhassa ruokasalin ikkunan alla, missä minä sisällä\nparhaillaan katoin pöytää.\n\nToistamatta heidän sanojaan -- johon minulla ei ole oikeuttakaan, koska\njouduin kuulemaan heidän puheensa sattumalta -- tahdon vain mainita\nniin paljon, että emäntäni syytti miestään siitä, että tämä oli mennyt\nhänen kanssaan naimisiin vain omanvoiton pyynnöstä, että tämä oli hänen\nluotaan poissa niin paljon kuin mahdollista, sekä että tämä oli\nloukannut häntä sellaisella syytöksellä, jota oli vaikeata koskaan\nantaa anteeksi ja unohtaa. Isäntäni vastasi yhtä kiivain sanoin ja\nkielsi vaimoaan seurustelemasta herra Meeken kanssa. Mutta emäntäni\nselitti, ettei hän koskaan taipuisi loukkaamaan pappia ja gentlemannia,\ntyydyttääkseen tyrannimaisen miehen oikkua. Silloin isäntäni kirosi\nkarkeasti ja käski heti satuloimaan hevosen, sanoen, ettei hän tahtonut\nolla enää silmänräpäystäkään saman katon alla sellaisen naisen kanssa,\njoka oli uhmaillut häntä. Ja hän lupasi palata heti kuin kuulisi, että\nherra Meeke astuisi Darrockin kynnyksen yli ja uhkasi silloin hänen\npapinkauluksestaan huolimatta antaa hänelle kelpo selkäsaunan.\n\nTämän sanottuaan hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti kaupunkiin,\nmissä hänen aluksensa oli satamassa. Emäntäni säilytti levollisuutensa\nsiksi, kunnes herra Smith katosi näköpiiristä; sitten sai hän ankaran\nitkunkohtauksen, jonka jälkeen hän heikkoni niin, että hänet oli\nkannettava vuoteeseen, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan.\n\nSamana iltana toi muuan mies takaisin isäntäni hevosen sekä minulle\nosotetun kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:\n\n    \"Kootkaa vaatteeni ja antakaa matkalaukku tämän kirjeen tuojalle.\n    Sanokaa vaimolleni, että minä lähden tänä iltana purjehdusmatkalle\n    Ruotsiin. Lähettäkää minulle saapunut posti Tukholmaan, poste\n    restante.\"\n\nMinä noudatin annettua määräystä, kuitenkin jättäen sen täyttämättä\nsiinä kohden, etten ilmoittanut mitään emännälleni. Oli lähetetty\nnoutamaan lääkäriä, ja hän oli vielä talossa. Minä tiedustelin häneltä,\noliko soveliasta kertoa kirjeen sisällöstä emännälleni, mutta hän\nkielsi sen, ottaen omaan haltuunsa minulle lähetetyn paperinlapun. Jos\nemäntäni voimistuisi, näyttäisi hän sen hänelle.\n\nNoin tuntia jälkeen kuin kirjeentuoja oli lähtenyt, saapui Darrockiin\nherra Meeken taloudenhoitaja tuoden emännälleni pinkan nuotteja. Minä\nkerroin hänelle herra Smithin äkillisestä lähdöstä sekä että emäntäni\nluokse oli haettu lääkäri. Tämä tieto sai herra Meeken kiireesti\nsaapumaan meille persoonallisesti.\n\nMinä olin hyvin suutuksissani hänelle senvuoksi, että hän oli saanut\naikaan moisen riidan, ja mennen yli velvollisuuksieni rajain, kerroin\nminä hänelle koristelematta koko tapauksen. Ja tuo heikko, lapsellinen\nolento, hän punastui korviaan myöten, vaipui tuolille ja itki, -- niin,\nihan sanan todellisessa merkityksessä hän itki.\n\n\"Voi, William\", lausui hän, väännellen hentoja, valkoisia käsiään,\n\"mitä me nyt teemme?\"\n\n\"Koska te kerran teette minulle sen kysymyksen, sir\", vastasin minä,\n\"niin minä toivon teidän antavan anteeksi, että, vaikka olenkin\npalvelija, sanon suoraan ajatukseni. Minä tunnen kyllä liiankin hyvin\nasemani, tietääkseni, että jo olen mennyt liian pitkälle siinä, mitä\ntähänkin saakka olen sanonut. Mutta minä olen valmis\", virkoin minä ja\ntunsin toisen silmäni kyyneltyvän, \"menemään vaikka kuolemaan emäntäni\ntähden. Hänellä ei ole täällä ketään sukulaista, joka voisi puhua\nkanssanne, ja siksi on parempi, että palvelija rohkenee olla\ntungettelevainen, ennenkuin ehtii tapahtua joku korjaamaton onnettomuus\nsenvuoksi, ettei ole ajoissa käytetty parannuskeinoa. Minä teidän\nsijassanne, sir, kirjoittaisin heti herra James Smithille ja\nselittäisin, etten minä pappina tahtoisi panna kovaa kovaa vastaan,\nvaan kerta kaikkiaan lopettamalla käyntini Darrock Hallissa tahtoisin\nnäyttää, kuinka väärät hänet epäluulonsa olivat, sekä painostain, etten\nminä mitenkään tahtoisi aiheuttaa riitaa hänen ja rouvansa välillä. Jos\nte tahdotte olla hyvä ja kirjoittaa kirjeen valmiiksi puolen tunnin\nkuluessa, niin minä otan tallista kaikkein nopeimman hevosen, noudan\nteiltä kirjeen ja lennätän sen itse herra Smithille, ennenkuin hän\nennättää lähteä satamasta. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin pyytää\nnöyrimmästi anteeksi, että minä halvan arvoni unohtaen olen puhunut\nkanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta kuin vertaiseni kanssa.\"\n\nSe tunnustus on herra Meekelle annettava, että hänellä oli sydän,\njoskin se mahtoi olla hyvin pieni. Hän pudisti kättäni ja sanoi, että\nhän vastaanotti minun neuvoni kuin ystävän neuvon ja lähti sitten\npappilaansa kirjoittamaan kirjettä. Puolen tunnin kuluttua ratsastin\nminä pappilaan noutamaan sitä, mutta se ei ollut vielä valmis. Herra\nMeeke tahtoi saada kirjeen niin viimeistellyksi kuin mahdollista. Minä\nhuomasin, että hänen kirjoituspöydällään oli levällään useita\nkonsepteja, ja hän oli kuumeessa koettaessaan hioa emäntääni koskevat\nlauseet niin hienoiksi kuin mahdollista. Koska jokainen minuutti oli\nkallis, hoputin minä häntä parhaani mukaan ilman vähintäkään\nkursailemista. Ponnistuksistani huolimatta kesti kuitenkin vielä puoli\ntuntia, ennenkuin kirje lopuksikin oli valmis. Minä nousin ratsaille ja\nkiirehdin täyttä laukkaa kaupunkiin.\n\nSaapuessani satamaan löi kello yksitoista, eikä siellä näkynyt yhtäkään\nalusta. Isäntäni alus oli juuri ennättänyt lähteä rannasta. Minä olisin\nottanut veneen ja soutanut aluksen jälkeen, mutta rannalla olevat\nmerimiehet nauroivat minulle, sillä kuunarilla oli kelpo myötäinen\ntuuli, ja sitäpaitsi lisäsi myötävirta sen vauhtia.\n\nMinä palasin kotiin raskain sydämin. Ainoa minkä voin tehdä, oli\nlähettää kirje Tukholmaan, poste restante.\n\nSeuraavana päivänä näytti lääkäri emännälleni sen kirjelipun, jonka\nminä olin hänen mieheltään saanut, ja pari tuntia myöhemmin sai rouva\nitse kirjeen, jonka päällekirjoitus oli herra Meeken käsialaa. Tämä\nselitti, miksi häntä ei enää nähtäisi Darrockissa ja ylisti minua\nymmärtäväiseksi ja uskolliseksi palvelijaksi, joka oikealla hetkellä\nolin antanut hänelle hyvän neuvon.\n\nTieto miehensä matkustamisesta ei tehnyt emäntääni ollenkaan sellaista\nvaikutusta kuin tohtori oli kuvitellut. Sensijaan että hän olisi\njoutunut murheen valtaan, tuli hän pahatuuliseksi ja äkäiseksi;\nnähtävästi loukkasi se hänen itsetuntoaan, että hänen miehensä pienellä\nkirjelipulla ilmotti matkastaan ainoastaan palvelijalle.\n\nSen lisäksi teki häneen kiusallisen vaikutuksen myöskin herra Meeken\nkirje. Hän vaati itsepintaisesti saada nousta vuoteesta, ja kun hän oli\npukeutunut ja tullut alas, syytti hän minua kiivaasti siitä, että olin\nsekaantunut minua yläpuolella olevain henkilöiden asioihin ja sanoi,\nettä hänellä oli hyvä halu ajaa minut pois talosta. Minä en millään\ntavoin puolustautunut, sillä minä otin huomioon hänen huolensa ja\nsurunsa ja siitä johtuneen ärtyneen mielenlaadun, ja sitäpaitsi tunsin\nminä hänen sydämensä hyvyyden siksi hyvin, että tiesin hänen varmasti\npyytävän anteeksi kovia sanojaan heti kun hän rauhoittuisi. Ja oikeassa\nminä olinkin. Sillä vielä samana iltana kutsutti hän minut luokseen ja\npyysi liikuttavalla tavalla anteeksi pikaisuudessa lausumiaan\nloukkaavia sanoja. Hän puhui niin rakastettavasta, että se olisi\nsulattanut kuinka kovan sydämen tahansa. Viikot kuluivat toisensa\nperästä, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja.\n\nTämä seikka näytti emäntääni enemmän suututtavan kuin surettavan, ja\nhän matkusti Lontooseen, neuvotellakseen asiasta muutamien lähempien\nsukulaistensa kanssa; hän otti mukaansa minut ja kamarineitsyensä.\nMatkalla käski hän pysäyttää vaunut pappilan edustalla ja meni sisään\n-- ehkä hieman kiusalla, arvelin -- sanoakseen jäähyväiset herra\nMeekelle. Emäntäni oli vastannut hänen kirjeeseensä, saanut hra\nMeekeltä useampia kirjeitä ja vastannut niihinkin. Hän oli nähnyt tuon\nnuorukaisen joka sunnuntai kirkossa ja oli aina pysähtynyt\npuhuttelemaan häntä jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta nyt hän meni\nensimäisen kerran hänen kotiinsa. Kun vaunut pysähtyivät, riensi\npastori kiireesti veräjälle häntä vastaan.\n\n\"Älkää pelästykö, herra Meeke\", virkkoi emäntäni. \"Vaikkakin te olette\ntehnyt päätöksen olla astumatta jalallanne Darrockiin, en minä ole\nlupautunut olla tulematta tänne pappilaan.\"\n\nSitten he menivät sisään. Josephine ja minä jäimme vaunun\ntakaistuimelle, ja silloin kun emäntäni pastorin seurassa astui sisään\npappilan ovesta, huomasin minä irvistävän sävyn tuon ruskeahipiäisen\ntytön kasvoilla. Koska emäntäni ja herra Meeke olivat syyttömiä, tuntui\nminusta ilkeältä, että ensimainitun oma kamarineitsyt epäili häntä. Se\nei ollut mikään hyvä merkki.\n\nPuolen tunnin perästä olimme me jälleen matkalla. Emäntäni viipyi\nLontoossa kaksi kuukautta. Koko sinä aikana ei hän saanut ainoatakaan\nkirjettä mieheltään.\n\n\n\n\nII.\n\nNimetön kirje.\n\n\nMuutamien kuukausien kuluttua palasimme me takaisin Darrock Halliin.\nSielläkään ei kukaan ollut saanut mitään tietoja James Smithistä.\n\nKului vielä kuusi viikkoa ja sinä aikana tapahtui Darrockissa yksi\nainoa tapaus, joka jonkun verran aiheutti vaihtelua yksitoikkoisessa\nelämässämme siellä. Eräänä aamuna tuli Josephine alas, autettuaan\nemäntäämme pukeutumisessa, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat,\nlukuunottamatta pientä punaista merkkiä toisessa poskessa. Minä satuin\nsilloin olemaan keittiössä ja kysyin Josephineltä, mikä häntä vaivasi.\n\n\"Miten on laitasi?\" kysyin minä.\n\n\"Käyttäkää silmiänne ja katsokaa poskeani. Olettehan te ollut niin\nkauvan palveluksessa täällä, että teidän pitäisi tuntea emäntänne käden\njäljen!\"\n\nMinä en käsittänyt, mitä hän tarkotti, mutta hän selitti sen pian.\nEmäntäni, jonka luonteenlaatu viimeaikoina oli surullisen paljon\nkehittynyt pahaan päin, oli sinä aamuna herännyt tavallista huonommalla\ntuulella, ja kamarineitsyensä kysymykseen, miten hän oli viettänyt\nyönsä, oli hän vastannut harvinaisen kiukkuisesti ja alkanut puhella\nikävästä ja yksitoikkoisesta elämästään. Ilahuttaakseen häntä oli\nJosephine, hyvin sopimatonta kyllä, leikillisesti viitannut herra\nMeekeen, mistä seikasta emäntäni suuttui niin, että antoi Josephinelle,\noikeata sanaa käyttääkseni, kelpo korvatillikan. Josephine myönsi\nkyllä, että heti tämän jälkeen emäntämme näytti katkerasti katuvan\ntekoansa. Hän pyysi anteeksi ja lahjoitti Josephinelle puolen tusinaa\nhienosti kirjailtuja nenäliinoja. Minun ymmärtääkseni ei Josephinen\nsenjälkeen olisi pitänyt kantaa kaunaa emäntääni kohtaan, varsinkin kun\nhän oli palvellut häntä siitä saakka kuin emäntämme vielä oli ollut\npieni tyttö. Siitä minä mainitsinkin Josephinelle.\n\n\"Minäkö olisin vihainen hänelle?\" huudahti Josephine terävästi. \"Jos\nemäntäni lyö minua toiselle poskelleni, niin käännän minä hänelle\ntoisen. Voi, emäntämme on niin hyvä ja rakastettava! Minä en koskaan\nvoisi suuttua hänelle. Te olette tyhmä ihminen, kun sellaista\najattelettekin. Hyi! Oikein minä häpeän puolestanne.\"\n\nHän heitti minuun silmäyksen -- ilkeimmän silmäyksen mitä koskaan olen\nnähnyt -- ja purskahti nauruun -- epämiellyttävimpään ja terävimpään\nnauruun, mitä koskaan olen kuullut naisen huulilta. Senjälkeen hän\nkäänsi minulle selkänsä eikä koskaan sen enempää asiasta maininnut.\n\nMutta siitä saakka minä huomasin muutosta Josephinessa. Ei siten, että\nhän olisi laiminlyönyt tehtäviään -- ne hän suoritti yhtä hyvin ja\ntäsmällisesti kuin ennenkin -- mutta hänen olennossaan esiintyi jotain\neriskummaista. Hän tuli hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi ja vietti\nkaikki lomahetkensä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla ei ollut\nmitään syytä, joka olisi oikeuttanut minut varottamaan häntä, mutta\nkaikesta huolimatta tunsin, että emäntäni sijassa olisin minä antanut\nhänelle paitsi nenäliinoja kuukauden palkan kouraan ja ajanut hänet\npois talosta.\n\nTätä pientä tapausta lukuunottamatta, joka ensin näytti hyvin\nvähäpätöiseltä, mutta jolla jälkeenpäin oli erittäin vakavat\nseuraukset, ei Darrockissa sanottujen kuuden viikon aikana sattunut\nmitään mainittavaa. Mutta seitsemännellä viikolla tapahtui todellakin\njotain.\n\nEräänä aamuna toi postinkuljettaja emännälleni kirjeen. Viedessäni sen\nsisään tarjottimella, vilkaisin minä päällekirjoitusta. Se ei ollut\nisäntäni, eikä minun käsitykseni mukaan kenenkään muunkaan sivistyneen\nihmisen käsialaa. Kirjekuorikin oli harvinaisen likainen. \"Sen täytyy\nolla joku kerjuukirje\", ajattelin, ojentaissani sen emännälleni.\n\nEnnenkuin hän avasi kirjeen, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä oli\njotain käskettävää, jonkavuoksi minä jäin huoneeseen. Senjälkeen repäsi\nhän kirjeen auki ja alkoi lukea. Tuskin oli hän ehtinyt lukea muutamia\nrivejä, kun hän kävi kalman kalpeaksi ja hänen kätensä alkoivat\nvavista. Sitten hän luki kirjeen loppuun ja kalpeus vaihtui\nvoimakkaaksi punaksi; hän nousi tuolilta, rypisti kirjettä suonenvedon\ntapaisesta ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, nähtävästi\nmuistamatta minun läsnäoloani.\n\n\"Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!\" kuulin minä hänen kerran\ntoisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui\näkkiä: \"Voiko se todellakin olla totta?\" Silloin huomasi hän minut\novella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras\nhenkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun\nmennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen\nvarma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään.\n\nPalattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta\nojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra\nMeekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli\nhuomautus \"tärkeä\", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle\nasianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin\nsukulaisiinsa.\n\nMinä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin\nkuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä\nneljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä\nsaapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat\ntoisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden\ntunnin ajan.\n\n\"Istukaa, William\", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. \"Minä\nluotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja\nsentähden olen minä tämän herran -- hän on eräs minun läheisimpiä\nsukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani -- täydellä suostumuksella\npäättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen\npyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein\nriippuu elämä ja kuolema.\"\n\nRouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat\nhänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt,\nmille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle\nvieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja\nennätti ennen häntä.\n\n\"Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi\", virkkoi hän. \"Minä kerron\nhänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua.\"\n\nEmäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa\nsilmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi\npuoleeni ja virkkoi:\n\n\"Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja\naivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole\nsaanut mitään suoranaisia tietoja hänestä.\"\n\nMinä kumarsin ja myönsin.\n\n\"Kuten muistanette\", jatkoi hän, \"saapui emännällenne viisi päivää\nsitten muuan kirje.\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin minä, \"kirje, jonka johdosta hän suuresti\npelästyi ja tuli liikutetuksi.\"\n\n\"Ennenkuin jatkamme, luen teille kirjeen\", sanoi asianajaja. \"Voin\nteille etukäteen sanoa, että se sisältää hirveän syytöksen herraanne\nvastaan, joskaan kirjeen sisältöä ei vahvista mikään allekirjoitus.\nOlen jo huomauttanut emännällenne, ettei hänen pidä sokeasti uskoa\nnimetöntä ilmiantoa, ja sen minä toistan vieläkin.\"\n\nSenjälkeen otti hän pöydältä kirjeen ja luki sen ääneensä. Minä sain\nsitten siitä jäljennöksen ja luin sen niin moneen kertaan, että muistan\nsen sanasta sanaan. Se kuului:\n\n    \"Rouva!\n\n    Minä en voi hyvällä omallatunnolla jättää teitä tietämättömäksi\n    miehenne teitä kohtaan tekemästä hirveästä rikoksesta. Jos olette\n    joskus surrut hänen poissaoloaan, niin ei teidän tarvitse tehdä\n    sitä enään. Parempi olisi ollut, ettette koskaan olisi tavannut\n    toisianne. Minulla ei ole aikaa tämän paremmin valmistaa teitä\n    vastaanottamaan sitä tietoa, minkä nyt teille ilmotan. Syvästi\n    surren teidän onnettomuuttanne, katson olevani velvollinen\n    kertomaan teille, että miehenne on ottanut itselleen toisen\n    vaimon.\n\n    En uskalla sanoa, kuka olen, sillä jos James Smith saisi tietää\n    minun teille tästä asiasta kirjoittaneen, niin hän ei varmaankaan\n    jättäisi kostamatta. Myöskään minulla ei ole aikaa selostaa\n    tapahtuman yksityiskohtia. Olen tahtonut ainoastaan kertoa teille\n    asiasta ja jätän omaan valtaanne, mihin toimenpiteisiin katsotte\n    sopivaksi ryhtyä. Mahdollisesti ette usko tätä kirjettä, koska\n    tämä on nimetön. Siinä tapauksessa neuvon teitä, jos herra James\n    Smith joskus vielä saapuu luoksenne, kysymään häneltä äkkiä,\n    missä on hänen toinen vaimonsa, jolloin te varmasti tulette\n    huomaamaan, että olen puhunut totta.\n\n                                     Muuan tuntematon ystävä.\"\n\nNiin huonot ajatukset kuin minulla isännästäni yleensä olikin, en\nkuitenkaan saattanut uskoa, että hän olisi voinut tehdä sellaisen\nkonnantyön kuin kirjeessä kerrottiin.\n\n\"Voi, herra\", huudahdin minä, \"tämä on varmaan hävytöntä petosta!\nSellainen ei voi olla totta.\"\n\n\"Sitä minäkin olen vakuuttanut emännällenne\", virkkoi asianajaja \"mutta\nhän sanoo...\"\n\n\"Että minä tunnen sen olevan totta\", keskeytti hänet emäntäni heikolla,\ntukahtuneella äänellä.\n\n\"Tarpeetonta on nyt vielä ratkaista kysymystä\", lausui asianajaja.\n\"Meidän täytyy nyt saada selville asian oikea laita. Se täytyy tapahtua\npian. Olen kirjoittanut eräälle apulaiselleni, joka on tottunut\nsuorittamaan arkaluontoisia tutkimuksia, ja käskenyt hänen viipymättä\nsaapua tänne. Hän on täydellisesti luotettava ja alkaa heti\ntutkimuksensa. On ehdottomasti välttämätöntä erehdysten välttämiseksi,\nettä häntä seuraa joku henkilö, joka hyvin tuntee James Smithin\nulkomuodolta sekä hänen elintapansa, ja emäntänne on valinnut teidät\nsiksi henkilöksi. Kuinka viisaasti tutkimukset toimitetaankin, voivat\nne koitua vaikeiksi ja pitkäaikaisiksi, ja myöskin vaaroja voi olla\ntarjona. Oletteko\", virkkoi lakimies ja katsoi minuun terävästi,\n\"valmis uhrautumaan emäntänne hyväksi?\"\n\n\"Kaiken mihin kykenen, olen valmis tekemään\", vastasin minä. \"Pelkään\nainoastaan, etten ole tarpeeksi sukkela voidakseni olla hyödyksi. Mutta\nmitä vaaroihin tulee, niitä en pelkää.\"\n\nEmäntäni otti nenäliinan kasvoiltaan, katseli minua kyyneleisillä\nsilmillään ja ojensi minulle kätensä. Minä en voi käsittää, kuinka\nsaatoin niin unohtaa alhaisen asemani, mutta minä rohkenin tarttua\nhänen käteensä ja suudella sitä; silmänräpäys senjälkeen minä tunsin\nolevani hyvin nolo.\n\n\"Te olette oikea mies\", lausui asianajaja ja nyökkäsi päätään. \"Älkää\npelätkö kykenemättömyyttänne, sillä minun apulaisellani on järkeä\nkahdellekin. Kuitenkin vielä pari sanaa. Muistakaa, että tämä asia on\npidettävä tarkoin salassa. Lukuunottamatta meitä kolmea ja seurakunnan\npastoria, jolle emäntänne on kirjeellisesti muutamin sanoin ilmottanut\ntapahtumasta, ei kukaan muu tiedä asiasta. Apulaisenikin tulee\nnoudattamaan ehdotonta vaiteliaisuutta.\"\n\nAsianajajan apulainen ei antanut kauvan odottaa itseään; hän saapui\nLontoosta ensi tilaisuudessa.\n\nMinä olin kuvitellut häntä vakavaksi, hiljaiseksi mieheksi, jonka\nsilmissä huomasi hieman sukkeluuden vilahtelua. Sensijaan olikin hän\nminun suureksi ihmeekseni lyhyt, lihava, reipas ja iloinen mies, jolla\noli mustat silmät ja suuri paloviinanenä. Hänellä oli musta puku,\nhieman hutiloimalla solmittu kaulanauha, hän pisti silloin tällöin\nnokkaansa annoksen nuuskaa, käveli kädet selän takana ja näytti enemmän\nelämänhaluiselta patruunalta kuin asianajajan kirjurilta.\n\n\"Mitäs kuuluu?\" virkkoi hän, kun minä avasin hänelle oven.\n\n\"Minä olen se mies Lontoosta, jota täällä odotetaan -- olkaa hyvä ja\nilmottakaa, että hra Dark on täällä. Minä istun täällä odottamassa niin\nkauan. Ja, nuori mies, jos tässä talossa on mitään oluen tapaista, niin\nen ollenkaan kursaile sanoa, että minä juon sellaista sangen\nmielelläni.\"\n\nMinä menin hakemaan hänelle olutta ennenkuin ilmotin hänen\nsaapumisestaan. Viedessään lasin huulilleen tirkisteli hän minua\nuteliaana.\n\n\"Maljanne!\" sanoi hän. \"Minä pidän teistä, älkää unohtako, että nimeni\non Dark. Ja olkaa hyvä ja jättäkää oluttuoppi pöydälle, sillä voi olla\nmahdollista, että esimieheni antaa minun odottaa.\"\n\nMinä ilmotin hänen tulostaan ja minut käskettiin johdattaa hänet\nkirjastohuoneeseen.\n\nPalattuani takaisin etuhuoneeseen huomasin, että oluttuoppi oli tyhjä\nja että herra Dark virkisti itseään nuuskalla, jonka johdosta hän\naivasteli kuin valaskala. Hän oli juonut kelpo määrän kaikkein\nväkevintä olutta, mitä meillä oli talossa, ja se ei näkynyt tehneen\nhäneen sen enempää vaikutusta kuin olisi hän juonut pelkkää vettä.\n\nJohdattaessani häntä käytävän kautta kirjastohuoneeseen, kulki\nJosephine ohitsemme. Herra Dark kumarsi hänelle syvään.\n\n\"Nähtävästi kamarineiti\", kuulin hänen lausuvan itsekseen. \"Nätti\ntyttö, mutta hemmetin vaikeata olisi tulla toimeen hänen kanssaan.\"\n\nMinä katsahdin häneen melkein vihaisena, sillä hän oli niinkin\nosoittavan rauhallinen; ja avatessani hänelle oven heitin minä häneen\ntutkivan silmäyksen, mutta hän silmäsi minuun samalla tavalla.\n\n\"Hyvä\", virkkoi hän \"tulenhan jo toimeen yksinkin.\"\n\nSenjälkeen naputti hän ovelle, avasi sen ja astui sisään, naama\nhyvinvoivan loistavana.\n\nPuolen tunnin perästä soitettiin minua. Hra Dark istui emäntäni\nja asianajajan välissä, joista edellämainittu silmäili häntä\nhämmästyneesti, jälkimäinen taas sangen suosiollisesti. Asianajajalla\noli polvillaan avattu salkku ja kynä kädessään. Herra Darkiin ei James\nSmithiä koskeva salaisuus näyttänyt tehneen mitään vaikutusta.\n\n\"Olen saanut luvan tehdä teille erään kysymyksen\", virkkoi herra Dark\nheti sisään astuttuani. \"Nähdessänne herranne aluksen purjehtivan ulos\nmerelle, kuulitteko, mihin suuntaan sen piti mennä, Skotlantiako kohti?\nHä? Sano tietosi, miekkonen!\"\n\n\"Aivan oikein, sinne päin\", vastasin minä, \"merimiehet satamassa\nkertoivat sen minulle.\"\n\n\"Vaikka hän sanoikin aikovansa Ruotsiin\", virkkoi herra Dark, kääntyen\nasianajajan puoleen, \"niin luulen minä hänen kuitenkin lähteneen\nSkotlantiin. Arvelen nyt olevani selvillä asiasta.\"\n\nAsianajaja nyökkäsi ja katsoi emäntääni, joka myös teki samoin.\nSenjälkeen virkkoi hra Dark minulle:\n\n\"Laittakaa heti matkalaukkunne kuntoon ja toimittakaa, että pääsemme\nvaunuilla lähimpään kaupunkiin, mistä voimme saada kyydin. Silmät auki,\nnuori mies, silmät auki!\"\n\n\"Ja mitä tapahtuneekin\", lisäsi emäntäni, ja hänen ystävällinen äänensä\nvärisi hieman, \"niin olkaa varma, William, minä en koskaan unohda sitä\npalvelusta, minkä nyt minulle teette. Onhan ainakin lohdullista\najatella, että voin tässä kauheassa koettelussa luottaa teidän\nuskollisuuteenne sekä herra Darkin erinomaiseen älyyn ja kokemukseen.\"\n\nHerra Dark ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tuota hienoa\nkohteliaisuutta; hän näkyi kirjoittavan jollekin lapulle jotain.\n\nPuolen tuntia myöhemmin, kun olin käskenyt valjastaa vaunut ja mennyt\netuhuoneeseen matkalaukku kädessäni, oli herra Dark jo siellä minua\nodottamassa. Hän istui samalla tuolilla kuin silloinkin, kun hän\nsaapui, ja hänellä oli pöydällä edessään samaa väkevää olutta kuin\näsken.\n\n\"Onko teillä onkia talossa?\" kysyi hän, minun laskiessani matkalaukkuni\nlattialle.\n\n\"On kyllä\", vastasin minä hämmästyneenä hänen kysymyksestään. \"Mitä te\nniillä teette?\"\n\n\"Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan pari kappaletta\", virkkoi herra Dark,\n\"sekä koukkuja, siimaa ja tekokärpäsiä. Ja vetäkää nahkaanne lasillinen\nolutta ennenkuin lähdemme, William, älkääkä seisoko siinä ja\ntöllistelkö. Minä sitten juttelen teille jotain selventävää, kunhan\npääsemme matkaan. No, kiirehtikää hakemaan onkia! Minä tahdon olla\nmatkalla viiden minuutin kuluttua.\"\n\nPalattuani, mukanani mainitut tarpeet, istui herra Dark jo vaunuissa.\n\n\"Rahat, matkalaukut, kalastustarpeet, matkasuunnitelma, jäljennös\nnimettömästä kirjeestä, kartta\", luetteli hän, siten kerraten\nmuistissaan tarvittavat tavarat. \"Hyvä on. Antakaa mennä!\"\n\nMinä tartuin ohjaksiin ja niin sitä mentiin. Lähtiessämme näin emäntäni\nja Josephinen katselevan meitä kumpikin ikkunastaan. Muisto näistä\nkahdesta kasvoista, joista toiset olivat vaaleat ja ystävälliset,\ntoiset keltaiset ja pahansuovat, seurasi minua lakkaamatta monta\npäivää jälkeenpäin.\n\n\"Nyt, William\", virkkoi herra Dark, kun olimme ajaneet läpi puistikon\nveräjän \"tahdon ennen kaikkea sanoa teille, että teidän on tästä\nhetkestä alkaen lakattava olemasta oma itsenne. Te olette\npankkivirkailija samoinkuin minäkin. Me olemme saaneet tavallisen\nlomamme, joka tulee meille joka vuosi yhtä varmasti kuin joulu, ja nyt\nme teemme pienen matkan Skotlantiin, missä aiomme hengittää meri-ilmaa\nja hieman kalastella, jos siihen tarjoutuu tilaisuutta. Minä olen paksu\nkasööri, joka hoitelen suuria kultavarastoja; te olette laskija, joka\nistutte kirjoinenne minun takanani. Skotlanti on ihana maa William.\nSanokaa, osaatteko laittaa viskytoteja? Minäpä osaan, ja mikä vielä\nihmeellisempää, myöskin juoda niitä.\"\n\n\"Skotlantiin!\" huudahdin minä. \"Mitä me siellä teemme?\"\n\n\"Kysymys kysymykseen\", vastasi herra Dark, \"mitä varten me olemme\nmatkalla?\"\n\n\"Saadaksemme selvää isännästäni ja tietoa siitä, onko häntä koskeva\nkirjeen sisältö totta.\"\n\n\"Aivan oikein. Entä millä keinoin me teidän mielestänne pääsisimme\ntuohon selvyyteen, hä?\"\n\n\"Minä matkustaisin Ruotsiin Tukholmaan, jonne hän käski osottaa\nkirjeensä ja etsisin häntä sieltä.\"\n\n\"Niinkö te todella tekisitte?\" sanoi herra Dark. \"Jos me olisimme\nlammaspaimenia ja kadottaisimme yhden lampaan Cumberlannissa, niin\nryhtyisimmekö me etsimään sitä Lands Endistä, tai haeskelisimmeko ehkä\nhiukan lähempää?\"\n\n\"Nyt te teette pilaa minusta\", virkoin minä.\n\n\"Enpä niinkään\", vastasi herra Dark, \"minä vaan hiukan valaisen teidän\njärkeänne. Herra James Smith aikoi matkustaa Ruotsiin, mutta\npoikkesikin ensin Skotlannin rannoille. Tulee muistaa, että hän\npurjehti huvialuksella. Sopiiko sellaisiin elävää karjaa ja\nteurastajia, hä? Entä pysyvätkö lihapaistit tuoreina koko matkan\nCumberlannista Ruotsiin? Ei. Mutta elävätkö herrasmiehet mielellään\npaljaasta suolasta? Eivät. Minkä johtopäätöksen nyt siis voimme vetää\nnäistä kolmesta seikasta? Kas sen, että herra James Smithin on täytynyt\nmatkallaan Ruotsiin poiketa jonnekin uudistamaan eväsvarastoaan. Minne\nhänen siinä tapauksessa on sopinut poiketa? Onhan selvää, että jonnekin\nSkotlannissa. Mutta minne? Mannermaan pohjoispuolelleko, vai joillekin\nläntisille saarille?\"\n\n\"Luultavimmin mannermaalle, sillä siellä ovat suurimmat merikaupungit,\njoista hän varmemmin saa kaikkia mitä tarvitsee. Mitä meidän\nnyt siis on lähinnä tehtävä? Ei muuta kuin matkata suoraa päätä\npohjois-Skotlantiin. Mitä te nyt sanotte tästä kaikesta, William?\nOnkohan minun suunnitelmani oikea, vai onko teidän väkevä oluenne\nsekottanut järkeni?\"\n\nOlihan selvää, ettei olut ollut siihen asiaan mitään vaikuttanut, ja\nsen minä hänelle myönsinkin. Hän nauroi ja tirkisteli minuun\nveitikkamaisesti, virkistäen itseään silloin tällöin nuuska-annoksella.\nHän lupasi vielä kerran käydä aivoissaan läpi suunnitelmansa.\n\nKun me sitten saavuimme kaupunkiin, oli hän suorittanut tuon\nsielunponnistuksen ja näytti olevan hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli\nheti valmis vertaamaan paikkakunnan ravintolan olutta siihen, mitä oli\nsaanut meillä. Me tilasimme hiukan leipää, vähäsen bologna-makkaraa ja\nkaksi pulloa sherryä vaununlaatikkoon. Sitten me lähdimme tärkeälle\nmatkallemme.\n\n\"Vielä muuan ystävällinen neuvo\", virkkoi herra Dark ja asettui\nmukavaan asentoon vaunun nurkassa. \"Nukkukaa niin usein, William, kuin\nsuinkin mahdollista, sillä te ette saa kunnollisesti maata sängyssä\nennenkuin Glasgovissa.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nEtsiskelyretki.\n\n\nVaikkakin ne tapaukset, joista tässä kerron, sattuivat jo monta vuotta\nsitten, tahdon kuitenkin varoa mainita niiden paikkojen nimiä, joissa\nherra Dark ja minä kävimme tekemässä etsiskelyjämme. Onhan tarpeeksi\nsiinä kun kerron, mitä me ylipäänsä saimme aikaan.\n\nSaavuttuamme Glasgoviin kävi herra Dark vielä kerran läpi\nsuunnitelmansa. Siitä oli tuloksena, että hän luopui alkuperäisestä\naikomuksestaan lähteä suoraan päätä pohjois-Skotlantiin, koska hän piti\nparaimpana ensin päästä selville siitä, mihin suuntaan herra Smith\npurjehti, sivuuttaessaan läntisen rannikon.\n\nTämän suunnitelman toteuttamiseksi täytyi meidän alinomaa poiketa\nsuoralta väylältä, joten matkamme edistyi hyvin hitaasti. Kaksi kertaa\njouduimme väärien tiedonantojen perusteella turhanpäiten Hebrideille,\nja samoin kaksi kertaa seurasimme me mannernaalle päin paria herraa,\njoiden tuntomerkit saamiemme tietojen mukaan olivat hyvin James Smithin\nkaltaiset, vaan jotka kuitenkin, heidät nähtyämme, olivat vallan\nvieraita henkilöitä. Kaikki tällaiset turhat matkat ottivat\ntavattomasti aikaa. Vasta kaksi kuukautta lähtömme jälkeen Darrock\nHallista saavuimme erääseen suurehkoon kaupunkiin Skotlannin\npohjoisimmalla rannikolla. Tähän saakka ei toimintamme ollut johtanut\nmihinkään tuloksiin, ja minä aloin pelätä, että me kokonaan\nepäonnistuisimme. Mitä taas herra Darkiin tulee, ei hän kadottanut\nhetkeksikään hyvää tuultaan ja ihmeteltävää rauhallisuuttaan.\n\n\"Teillä ei ole kärsivällisyyttä, William\", oli hänellä tapana sanoa,\nkun minä valitin huonoa onneamme.\n\nMe ajoimme kaupunkiin pienissä vaunuissa ja asetuimme asumaan, kuten\ntavallista, kaikkein vaatimattomimpaan hotelliin.\n\n\"Meidän täytyy yrittää altapäin\", tapasi hra Dark sanoa. \"Me emme kuulu\nensiluokkaisten ravintolain hienoston joukkoon, vaan meidän paikkamme\non vaatimattomissa kapakoissa alhaisen väen keskuudessa.\"\n\nJa hänen sanansa osottautuivatkin tosiksi. En ole nähnyt kenenkään niin\nnopeasti solmivan tuttavuuksia kuin hänen. Niin juroja ja varovaisia\nkuin skotlantilaiset ovatkin, osasi hän ikäänkuin kietoa heidät\nsormiensa ympäri. Hän taisi taitavasti käyttää erilaisia keinoja eri\nhenkilöitä kohtaan, mutta erityisesti käytti hän kolmea eri tapaa.\nEnsiksikin piti hän näköalaa Arthur Scatilta Edinburgin yli maailman\nkauneimpana. Toiseksi oli visky hänen mielestään kaikkein terveellisin\njuoma. Ja kolmanneksi kertoi hän äiti-vainajansa olleen ihmisistä\nparhaimman ja rakastettavimman. Mainita myös sopii, että hän aina\nsamalla huomautti hänen tyttönimensä olleen Mackleod [skotlantilainen\nsana.].\n\nNo niin, me asetuimme asumaan erääseen vaatimattomaan hotelliin. Minä\nolin matkasta hyvin väsynyt ja panin heti levolle. Herra Dark, joka ei\nkoskaan näyttänyt tuntevan väsymystä, jätti minut ja meni juomaan totia\nja polttamaan piippua toisten hotellin vieraiden seuraan.\n\nEn tiedä, miten kauan lienen maannut, mutta äkkiä tunsin, että joku\nkosketti minua olkapäähän. Huoneessa oli aivan pimeä, joten minä en\nnähnyt mitään; sensijaan tunsin, että käsi laskettiin suulleni. Sitten\nminä haistoin väkevää viskyn ja tupakan hajua ja minun korvaani\nkuiskattiin:\n\n\"William, me olemme saavuttaneet päämaalimme.\"\n\n\"Tekö se olettekin, herra Dark?\" sammalsin minä. \"Mitä jumalan nimessä\nte tarkotatte?\"\n\n\"Alus saapui tähän satamaan ja teidän heittiö herranne tuli täällä\nmaihin.\"\n\n\"Voi, herra Dark\", keskeytin minä, \"älkää vaan sanoko, että tuon\nkirjeen sisältö oli totta.\"\n\n\"Totta sanasta sanaan\", vastasi hän. \"Hän meni täällä naimisiin ja\npurjehti sitten Välimerelle vaimonsa n:o 2:n kanssa täsmälleen kolme\nviikkoa senjälkeen kuin me lähdimme Darrock Hallista. Vaiti, älkää\nlausuko sanaakaan! Nukkukaa jälleen tai sytyttäkää kynttilä ja lukekaa\njotain, jos se huvittaa teitä paremmin. Tehkää yleensä mitä tahdotte,\nmutta älkää seuratko minua. Minä koetan nyt päästä selville kaikista\nasian yksityiskohdista kenenkään huomaamatta tarkotustani. Teillä on\nkaikin puolin mukiinmenevä naama, William, mutta se on niin hiton\nrehellinen, etten minä rohkene viedä teitä mukaani alas kapakkaan.\nHieron parhaillaan ystävyyttä muutaman skotlantilaisen kanssa. He\ntietävät minun mielipiteeni Arthur Scatista, he näkevät miten paljon\nminä pidän viskystä, eikä kestä kauan ennenkuin he saavat kuulla, että\nminun äitini tyttönimi oli Mackleod.\"\n\nTämän sanottuaan hiipi hän ulos huoneesta, jättäen minut yksinäni\npimeään.\n\nMinä olin kuulemastani liian liikutettu voidakseni nukkua; senvuoksi\nsytytin kynttilän ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla erästä vanhaa\nsanomalehteä, joka oli joutunut matkatavaroittemme joukkoon. Kello oli\nlähes kymmenen. Kaksi tuntia senjälkeen kuin kapakka suljettiin tuli\nherra Dark ylös säteilevin silmin.\n\n\"Minulla on nyt kaikki täällä\", virkkoi hän ja löi otsaansa -- \"koko\nasia on minulle yhtä selvä kuin oikeuden pöytäkirjassa. Teidän\nisäntänne, William, ei anna pikkuasioiden pelottaa itseään. Minun\nymmärtääkseni ei emäntänne ettekä te ole nähneet häntä viimeistä\nkertaa.\"\n\nSenjälkeen kuin herra Dark oli huolellisesti lukinnut oven ja asettunut\nmukavasti vuoteeseensa kertoi hän minulle kaikki, mitä oli kuullut\nkapakkasalissa. Se kuului suunnilleen näin:\n\nAluksella oli ollut hyvä tuuli aina Cape Wrathiin asti, mutta tämän\nniemen luona alkoivat luonnonvoimat niskotella ja aluksen oli täytynyt\nluovia tähän satamakaupunkiin, missä sen piti ottaa ruokavaroja ja\nodottaa suotuisampaa säätä.\n\nHerra James Smith nousi maihin ja lähti valitsemaan hotellia, missä hän\nvoisi viettää muutamia päiviä. Kävellessään kaupungilla herätti hänen\nhuomiotaan muuan hauskan näköinen talo, missä oli huoneita\nvuokrattavana, ja jossa erään ikkunan luona muuan hyvin kaunis tyttö\nistui ja ompeli. Hänen kasvonsa tekivät herra Smithiin niin syvän\nvaikutuksen, että hän lopuksi koetti päästä hänen tuttavuuteensa siten,\nettä pyysi saada nähdä huoneita.\n\nNe näytti hänelle tytön äiti, joka oli hyvin kunnioitusta herättävä\nnainen, sekä, kuten herra Smith sai tietää, erään merikapteenin vaimo,\njonka puoliso parhaillaan oli ulkona merellä. Herra Smith sai puhutuksi\nsiten, että pääsi myöskin siihen huoneeseen, missä tyttö ompeli ja\nsaattoi vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Tytön ääni ja\nkäyttäytyminen olivat yhtä miellyttävät kuin hänen kasvonsakin. Herra\nJames Smith rakastui häneen korviaan myöten ja epäilemättä\nsilmänräpäystäkään vuokrasi huoneet yhdeksi kuukaudeksi.\n\nEi kai tarvinne mainita, että hänen aikomuksensa tytön suhteen olivat\nmitä häpeällisimmät, sillä hän uskotteli hänelle sekä äidille olevansa\nnaimaton. Hän arveli rahojensa, yhteiskunnallisen asemansa ja edullisen\nulkomuotonsa vuoksi helposti saavansa tyttären satimeen, mutta\nhuomasikin pian, ettei se ollut niinkään helppoa.\n\nHän ei voinut väistää äidin valvovaa silmää, eikä tyttökään ollut\nniin vaan otettavissa. Hän kyllä ihaili herra James Smithin\nkomeata ulkomuotoa ja hienoa leukapartaa; hän hymyili hänen\nkohteliaisuuksilleen ja punastui aina, nähdessään hänet; mutta mahtoiko\nse sitten riippua viekkaudesta tai lapsellisuudesta, ei hän voinut\nkäsittää tuon herran imarteluja muuksi kuin täysin rehellisiksi. Kun\nherra James Smith käyttäytyi hiukankaan sopimattomasti, vetäytyi hän\npois suuresti hämmästyneenä. Herra Smith ei ollut osannut aavistaa\nsellaista vastarintaa eikä hän löytänyt mitään keinoa voittaakseen\ntyttöä pauloihinsa. Viikot kuluivat ja koko se kuukausikin, joksi\najaksi hän oli huoneet vuokrannut, eikä hän ollut päässyt tyttöä\naskeltakaan lähemmäksi.\n\nViime päivinä lienee hän tehnyt jonkun uuden keksimänsä yrityksen,\nmistä aiheutui hyvin kylmä suhde heidän välillään; sillä sensijaan,\nettä hän olisi vuokrannut huoneet vielä joksikin aikaa, meni hän\nalukselleen ja nukkui siellä kaksi yötä. Tuuli oli nyt suotuisa,\nruokavarat oli tuotu laivaan, mutta hän ei antanut laivurilleen käskyä\nnostaa ankkuria. Kolmantena päivänä näkyi tuo kylmä suhde, mistä se\nlienee aiheutunutkin, muuttuneen, sillä herra Smith palasi maihin.\nMuutamat terävänäköiset henkilöt kaupungissa huomasivat heti, että hän\nnäytti hiukan levottomalta ja huolestuneelta. Kaikesta päättäen tuli\nhänen nyt päättää, luopuako tytöstä ainaiseksi, vai tehdäkö se\nhävyttömyys, että mennä naimisiin hänen kanssaan.\n\nNiin heittiö kuin hän miehekseen onkin, epäili hän kuitenkin -- ehkä\nteon rikollisuuden vuoksi. Kulkiessaan näissä ajatuksissaan tapahtui,\nettä tytön isä saapui kotiin, ja se saattoi herra James Smithin\nlopuksikin tekemään päätöksensä.\n\nKun hän oli päättänyt toteuttaa rikoksellisen aikeensa, toimi hän\nmahdollisimman kylmästi ja viekkaasti, estääkseen tulemasta ilmi, että\nhän jo ennestään oli naimisissa.\n\nHän meni alukselleen ja ilmotti luopuneensa suunnitelmastaan matkustaa\nRuotsiin ja päättäneensä sensijaan tehdä pitkiä kalastusmatkoja\nSkotlannissa. Senvuoksi antoi hän määräyksen, että alus oli jätettävä\nsatamaan; hän antoi kapteenille lomaa, niin että hän pääsi lähtemään\nperheensä luokse Cowesiin ja maksoi koko laivamiehistölle palkan,\nperämiehestä kokkipoikaan saakka. Siten pääsi hän kaikista niistä\nhenkilöistä, jotka tunsivat hänet tässä kaupungissa. Hänet voitiin nyt\nilman vaaraa kuuluttaa uuteen avioliittoonsa; hänen hyvin tavallinen\nnimensä suojeli häntä siitäkin, ettei uutinen herättänyt erityisempää\nuteliaisuutta; kaikki hänen ystävänsä ja tuttavansa, vieläpä hänen oma\nvaimonsakin saattoivat lukea uutisen hänen kihlautumisestaan siihen sen\nenempää merkitystä panematta.\n\nViikkoa jälkeen kuin hänen laivamiehistönsä oli matkustanut pois\nkaupungista meni hän naimisiin mainitun kapteenin tyttären kanssa.\nTytön isä oli yleisesti tunnettu itsekkääksi, itaraksi mieheksi, joka\noli hyvin halukas saamaan rikkaan vävyn, ja senvuoksi hänellä ei ollut\nmitään vastaan, että häitä kiirehdittiin. Vihkiäisissä olivat läsnä\nmorsiamen vanhemmat sekä muutamat läheiset sukulaiset ja ystävät, ja\nnuori pari lähti heti häämatkalle ylämaan järville.\n\nMutta parin päivän perästä palasivat he takaisin aivan odottamatta.\nNuori aviomies -- joka nähtävästi katsoi varmemmaksi oleskella\nkauempana Englannista -- oli niin houkuttelevalla tavalla kuvaillut\narmaalleen etelän ihanuuksia, että tämä alkoi tuntea vastustamatonta\nhalua nähdä Espanjan ja Italian. Hän oli purjehtinut isänsä mukana, ja\noli siis hyvin tottunut merielämään sekä ehdotti matkaa Välimerelle.\nHänen rakastettava miehensä ei tietysti voinut muuta kuin suostua\nsuloisen vaimonsa pyyntöön, ja siksi he palasivat varustamaan\nhuvialusta valmiiksi lähtöä varten.\n\nEihän tämä käänne mitenkään herättänyt appivanhempien epäluuloja. Äiti\npiti herra James Smithiä kerrassaan miehen esikuvana. Isä taas kykeni\nmitä nopeimmin laittamaan aluksen purjehduskuntoon ja pestaamaan siihen\ntarvittavan miehistön. Ja niin lähti herra James Smith tuota pikaa\nmatkalle Välimerelle sen onnettoman naisen kanssa, joka luuli olevansa\nhänen vaimonsa. Tälle matkalle lähdettiin ennenkuin herra Dark ja minä\nolimme jättäneet Darrock Hallin.\n\nNäin kuului todenmukainen kertomus isäntäni kurjasta menettelystä\nSkotlannissa. Kun herra Dark lopetti kertomuksensa, antoi hän minun\nymmärtää, että hänellä olisi vielä jotain lisättävää, vaan että hän oli\nliian uninen kertoakseen sen sinä iltana. Mutta heti kun heräsimme\nseuraavana aamuna, otti hän asian puheeksi uudelleen.\n\n\"Enhän minä kai eilen illalla vielä ehtinyt jutella kaikkea?\" alkoi\nhän.\n\n\"Te kerroitte jo valitettavasti aivan tarpeeksi todistaaksenne, että\ntuon nimettömän kirjeen sisältö on totta\", vastasin minä.\n\n\"Niinpä kyllä, mutta mainitsinko jo siitä, kuka tuon kirjeen on\nkirjoittanut\", kysyi herra Dark.\n\n\"Ettehän kai tarkota, että olette mahdollisesti saaneet selvän\nsiitäkin?\" kysyin minä.\n\n\"Hm\", virkahti herra Dark ja näytti perin rauhalliselta. \"Kuultuani,\nettä teidän erinomainen isäntänne oli erottanut koko laivamiehistönsä,\npainoin minä sen mieleeni, koska siitä tiedosta mahdollisesti voisi\nolla hyötyä. Ja oikeassa minä olinkin. Minä nimittäin kysäsin eräältä\nmerimieheltä siellä alhaalla, että sitten kun herra Smith oli maksanut\npalkat miehilleen, niin lähtivätkö he kaikki heti kotiinsa, vai\njäivätkö mahdollisesti tänne ryypiskelemään. Merimies vastasi, että\nkaikki matkustivat paitsi yksi, joka ilmestyi täällä näkyviin vähän\nsenjälkeen kuin herra Smith oli lähtenyt Välimerelle. -- 'Ehkä hän oli\nnoudattanut isäntänsä esimerkkiä ja ottanut myöskin itselleen vaimon?'\nkysäsin minä. -- 'Se ei ole ollenkaan mahdotonta', vastasi merimies.\n'Mutta lähemmin minä en siitä tiedä, sillä hän lähti sitten äkkiä\nmatkalle etelään'. -- Siinä oli minulle kylliksi. Eikö totta, William,\nonhan päivän selvää, että hän oli nähnyt kaikki ja ilmotti sitten siitä\nemännällenne. Me saamme hänet kyllä käsiimme Cowesissa, jos tahdomme,\nja pastorinkansliasta täältä saadaan tarpeen tullen todistus herra\nJames Smithin naimisesta. Nyt ei meillä ole muuta tehtävää kuin palata\nemäntänne luokse kuulemaan, miten hän katsoo parhaimmaksi menetellä. --\nTämä on muuten aika soma juttu, William, aika soma juttu!\"\n\nMe palasimme Darrock Halliin niin nopeasti kuin kulkuneuvoilla\npääsimme.\n\nKoska emäntäni jo alunpitäen oli ollut varma siitä, että tuon\nnimettömän kirjeen sisältö oli totta, otti hän vastaan huonot uutisemme\njotenkin levollisesti -- ainakin näytti ulkoapäin siltä. Hän\nhämmästytti herra Darkia suuresti sillä ilmotuksella, ettei hän\nryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin, vaan että koko tapaus saisi\nhiljaisuudessa hautautua. Nyt näin arvoisan matkatoverini ensi kerran\nnolona; ja vaikka hän sai tehtävänsä suorittamisesta aika hyvän\npalkkion, lähti hän meiltä jotenkin tyytymättömänä.\n\n\"Sellainen soma juttu, William, sellainen soma juttu, on kerrassaan\nsynti heittää se kesken!\" virkkoi hän melkein surullisena, kun jätimme\nhyvästit toisillemme.\n\n\"Te ette tunne, miten ylpeä ja hienotunteinen minun emäntäni on\",\nsanoin minä. \"Hän mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisesti\ntuomioistuimen edessä vain saadakseen kostaa miehelleen.\"\n\n\"Te viaton sielu!\" huudahti herra Dark. \"Luuletteko todellakin, että\ntällainen tapaus voi pysyä salassa?\"\n\n\"Miksikä ei, jos me vaan olemme vaiti\", vastasin minä.\n\n\"Hitto soikoon!\" huudahti herra Dark. \"Jolleivät muut, niin ainakin\nherra Smith itse saattaa sen julkisuuteen.\"\n\n\"Herra Smith?\" toistin minä hämmästyneenä.\n\n\"Aivan niin. Minulla, nähkääs, on hieman kokemusta tällaisissa\nasioissa, ja siksi vakuutan teille, että te ette ole nähnyt isäntäänne\nviimeistä kertaa. Muistakaa minun sanani, William: herra James Smith\ntulee vielä takaisin.\"\n\nTämän ennustuksen lausuttuaan pyrähytti herra Dark kelpo annoksen\nnuuskaa sieramiinsa ja matkusti päämiehensä luo Lontooseen. Kului\nsenjälkeen useita viikkoja ennenkuin minä herkesin pelästymästä joka\nkerta, kun portin kelloa soitettiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nLyhyt vierailu.\n\n\nElämämme Darrock Hallissa sai pian entisen yksitoikkoisen leimansa.\nLontoolainen asianajaja kirjoitti emännälleni ja kehotti häntä\nsaapumaan joksikin aikaa vierailulle rouvansa luo. Mutta emäntäni\nkieltäytyi noudattamasta kutsua, sillä hän ei halunnut mitään seuraa\nkaiken sen perästä, mitä oli tapahtunut. Vaikkakin hän koetti kaikin\ntavoin salata mielentilaansa niiltä, jotka olivat häntä lähellä,\nsaatoin ainakin minä huomata, että hän oli syvästi järkytetty häntä\nkohdanneesta loukkauksesta. Miksi hänen mielentilansa vastaisuudessa\nmuuttuisi, sitä en uskaltanut ajatellakaan.\n\nKaikeksi onneksi pälkähti hänen päähänsä kutsua jälleen herra Meeke\nluokseen soittamaan. Emäntäni sanoi hänelle -- ja hän oli mielestäni\naivan oikeassa -- että olipa hän luvannut herra James Smithille mitä\ntahansa, niin ei sellaisilla lupauksilla ollut enää mitään arvoa sen\nperästä, kun hänen miehensä oli häntä niin törkeästi loukannut.\nAnnettuaan tämän selvityksen jätti hän herra Meeken ratkaistavaksi,\nvoisivatko he jälleen jatkaa viatonta seurusteluaan. Senjälkeen kuin\ntuo vaatimaton ja avuton pastori oli jonkun aikaa miettinyt asiaa,\nsaapui kuin saapuikin hän vielä kerran viulu kainalossaan Darrock\nHalliin. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene näyttänyt oikein hyvältä\nmaailman silmissä; mutta minun mielestäni ei siinä ollut mitään pahaa.\nHerra Meeken soitto ja viaton seurustelu emäntäni kanssa oli omiaan\npaljon virkistämään häntä.\n\nHänen siis onnistui herra Meeken seurassa kuluttaa pitkää, ikävää\naikaansa. Tuli sitten talvi ja kevätkin, mutta herra James Smithiltä ei\nsaapunut mitään tietoja. Talvi oli ollut luminen ja ankara, sekä kevät\nmyöhästynyt ja sateinen. Vasta maaliskuun neljästoista oli todella\nkaunis keväinen päivä.\n\nMinä mainitsen tämän päivän siksi, että se on unohtumattomasti painunut\nmieleeni; minä muistan sen aina niin kauan kuin elän.\n\nPäivä alkoi muuten hyvin huonolla enteellä. Emäntäni pysyttelihe sinä\naamuna kauan huoneessaan, kuluttaen aikaansa järjestämällä vaatteitaan\nparissa piironginlaatikossa, joita hän ei ollut avannut pitkiin\naikoihin. Vähän ennen aamiaista soitti hän kiivaasti kelloa. Minä\nkiiruhdin heti ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja samoin teki\nJosephinekin. Hän ehti sisään ennen minua; minä seurasin häntä\nkintereillä.\n\n\"Minulta on varastettu!\" sanoi emäntäni kiivaasti. \"En tiedä milloin ja\nmiten, mutta joka tapauksessa on poissa kaksi rannerengasta, kolme\nsormusta ja joukko pitsinenäliinoja.\"\n\n\"Jos teillä on jotain epäluuloja\", virkkoi Josephine tavalliseen\nterävään tapaansa, \"niin olkaa hyvä ja sanokaa, ketä te epäilette.\nAinakin saatte, milloin vaan haluatte, tutkia minun laatikkoni.\"\n\n\"Kuka on maininnut teidän laatikoistanne?\" virkkoi emäntäni\nvihastuneena. \"Olkaa hyvä ja ajatelkaa toisten paremmin, ennenkuin\navaatte suunne.\"\n\nSenjälkeen kääntyi hän minun puoleeni ja selitti, miten hän oli\nkeksinyt varkauden. Minä ehdotin, että me ensin hyvin huolellisesti\netsisimme tavaroita, ja ellei siitä olisi mitään tulosta, niin\nilmottaisimme asiasta viranomaisille.\n\nEmäntäni hyväksyi ehdotukseni ja me aloimme hakea. Me jatkoimme\netsiskelyämme päivällisaikaan saakka, mutta tuloksetta. Minä pyysin\nsaada mennä tekemään tapahtumasta ilmotuksen, mutta emäntäni sanoi,\nettä se oli jo myöhäistä sinä päivänä, sekä käski minun tarjoilla\npöydässä kuten tavallisesti ja ilmottaa asiasta vasta seuraavana\naamuna. Hän odotti sinä iltana herra Meekeä, ja minä ymmärsin, ettei\nhän tahtonut minkään poliisikuulustelun keskeyttävän soittelemisen\nnautintoa.\n\nPäivällisen jälkeen saapui pastori, ja he soittivat kappaleen toisensa\nperään. Kello kahdeksan vein minä sisään viiniä, soodavettä ja\nleivoksia. Parhaillaan avatessani soodapulloa kuului ulkoa vaunujen\nratinaa ja heti senjälkeen soitettiin portin kelloa.\n\nOlin juuri irrottamassa korkkia, joten en heti siinä silmänräpäyksessä\nehtinyt rientää portille, jonkavuoksi sen teki eräs naispalvelijoista.\nSenjälkeen minä kuulin jotain huudon tapaista ja askeleita, jotka\nkuulostivat minusta tutuilta.\n\nEmäntäni, joka istui pianon ääressä, katsoi minuun terävästi ja\nvirkkoi:\n\n\"William, tunnetteko nuo askeleet?\"\n\nEnnenkuin ehdin vastata, aukeni ovi ja sisään astui herra James Smith.\n\nHänellä oli hattu päässään. Hänen pitkä tukkansa oli riipuksissa takin\nkaulusta vastaan, ja hänen mustat silmänsä katselivat ensin emäntääni\nja sitten herra Meekeä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja vetäisi kädellään\nkiukkuisesti leukapartaansa.\n\n\"Oletteko te taaskin täällä?\" lausui hän, astuen lähemmäs pientä\npappia, joka oli vaipunut istumaan ja piti viulua kädessään kuin pientä\nlasta.\n\nKun emäntäni huomasi hänen lähenevän hra Meekeä, nousi hän ja astui\nhänkin lähemmäs.\n\n\"Sinä katala nainen! Voitko katsoa minua kasvoihin tuon kurjan miehen\nläsnäollessa?\" huudahti herrani ja osotti herra Meekeä.\n\nEmäntäni kasvoilla ei näkynyt värettäkään, kun hänen miehensä kääntyi\nhänen puoleensa. Kaikkein vähiten huomasi hänessä pelkoa, kun he\nseisoivat siinä, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin, yhtä vähän\nkuin huomasi emännässäni pienintäkään vihan ilmettä. Tunne siitä\nloukkauksesta ja vääryydestä, jonka uhriksi hän oli joutunut, ja\ntietoisuus miehensä rikollisesta menettelystä antoi emännälleni voimaa\nsiihen suureen itsensähillitsemiseen, jota hän tällä hetkellä osotti.\n\n\"Minä kysyn sinulta vielä kerran\", toisti hra Smith, kun hän ei ollut\nsaanut mitään vastausta, \"kuinka sinä rohkenet katsoa minua silmästä\nsilmään tuon miehen läsnäollessa?\"\n\nEmäntäni vilkasi hänen hattuunsa, joka yhä edelleen oli hänen päässään.\n\n\"Kuka on opettanut sinut tulemaan sisään huoneeseen ja puhuttelemaan\nnaista hattu päässä?\" kysyi hän halveksivasti, mutta levollisesti.\n\"Kärsiikö sellaisia tapoja sinun _uusi vaimosi_?\"\n\nMinä katsahdin herra Smithiin juuri sillä hetkellä. Hänen luonnostaan\ntumma hipiänsä muuttui nyt ensin tuhkan harmaaksi ja sitten vaalean\nkeltaiseksi; hän tarttui erään tuolin selkänojaan ja vaipui raskaasti\nistumaan.\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkotat\", virkkoi hän hetken perästä ja\nkatseli epävarmasti ympärilleen.\n\n\"Ymmärrät kyllä\", vastasi hänen vaimonsa. \"Sinun kielesi valehtelee,\nmutta sinun katseesi puhuu totta.\"\n\nEpätoivoisella ponnistuksella ja kooten kaikki voimansa ja julkeutensa\npäästi hän karkean kirouksen.\n\nVähän sitä ennen olin minä kuullut hameen kahinaa oven ulkopuolella,\nmikä seikka saattoi minut ajattelemaan, että joku palvelustytöistä oli\nseissyt siellä kuuntelemassa. Aioin juuri mennä katsomaan, mutta\nisäntäni esti minut.\n\n\"Laittakaa vuode kuntoon punaisessa huoneessa ja sytyttäkää tuli\ntakkaan\", käski herra Smith vihaisen näköisenä ja karskilla äänellä.\n\"Ja sitten kun soitan, tuokaa sisään kuumaa vettä ja konjakkia. Ja te\",\nlisäsi hän, kääntyen herra Meeken puoleen, joka vielä istui paikallaan\nviulu sylissään, \"te jätätte tämän talon, ja ellette sitä tee, niin\ntietäkää, ettei papinkauluksenne ole teille minkäänlaisena\nsuojelusvälineenä.\"\n\nKun emäntäni kuuli nämä loukkaavat sanat, nousi puna hänen poskilleen;\nmutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, korotti James Smith äänensä.\n\n\"Minä en tahdo kuulla sanaakaan!\" huusi hän röyhkeästi. \"Sinä olet\npuhunut mielipuolen tavoin. Sinä olet mielipuoli. Sinä et ole\njärjissäsi. Niin totta kuin jumala elää annan minä huomenna lääkärin\ntutkia sinut... Mitä hemmettiä sinä siinä töllistelet?\" karjasi hän\nsamassa minulle. \"Etkö ymmärrä totella käskyäni?\"\n\nMinä katsoin emäntääni. Jos hän sillä hetkellä olisi käskenyt minun\nhyökätä herra Smithin kimppuun, niin luulenpa, vaikka hän olikin roteva\nja voimakas, että olisin voittanut hänet.\n\n\"Totelkaa häntä, William\", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa,\nkuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. \"Se on hänen\nviimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän\ntäyttämään.\"\n\n\"Uhkailetko sinä minua, senkin hullu...?\"\n\nHän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa.\n\n\"Minä sanon sinulle\", virkkoi emäntäni herra Smithille, \"että sinä olet\nloukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan\ntoiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana.\"\n\nSenjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja\nkäveli hiljaa toiseen huoneeseen.\n\nMinuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja\nlivahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea\nkohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla,\nikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa\nraivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle\nennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke\njatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka\njohtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja\nherra James Smith jäi yksinään.\n\nMinä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle\neteisen oven.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoin minä, \"mutta näittekö tullessanne ketään\nmusiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?\"\n\n\"Näin, William\", vastasi hän. \"Minä luulen, että se oli Josephine,\nmutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta.\"\n\nOliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa\nsalaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan\ntakkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan\nkuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain\nriidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin\nJosephine oli ehtinyt ovelle.\n\nKun takkavalkea oli sytytetty ja vuode laitettu kuntoon, menin minä\nmusiikkisalonkiin ilmottamaan herra James Smithille, että hänen\nkäskynsä olivat täytetyt. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin, hattu\nvielä päässään. Hän seurasi minua punaiseen huoneeseen sanomatta\nsanaakaan.\n\nKymmenen minuutin perästä soitti hän ja pyysi lämmintä vettä ja\nkonjakkia. Kun minä vein ne hänelle, tyhjensi hän parhaillaan pientä\nmatkalaukkuaan, joka oli ainoa tavara, mitä hänellä oli mukana. Hän oli\nedelleenkin vaiti, eikä näyttänyt panevan minuun mitään huomiota. Minä\npoistuin huoneesta heti.\n\nKului yö.\n\nAamulla kerrottiin minulle, että emäntäni oli niin hermosairas, ettei\nhän voinut nousta ylös. Se ei minua ollenkaan ihmetyttänyt, kun\nmuistelin edellisen illan tapahtumaa.\n\nKello yhdeksän vein lämmintä parranajovettä punaiseen huoneeseen.\nKoputettuani ovelle turhaan kolme kertaa, koetin minä ovea, ja koska\nhuomasin sen olevan auki, astuin sisään.\n\nMinä katsoin vuoteeseen ja katselin ympäri huonetta, mutta herra James\nSmithistä ei näkynyt jälkeäkään.\n\nVuodetta oli kyllä käytetty. Hänen yöpaitansa oli heitetty jalkopäähän.\nKun minä tartuin siihen ja aioin kääriä sen kokoon, huomasin minä siinä\nmuutamia veritäpliä.\n\n\n\n\nV.\n\nSyytettyinä murhasta.\n\n\nMinä sekä hämmästyin että pelästyin tavattomasti. Ajattelematta mitään\nenempää juoksin alas keittiöön ja huusin, että herrallemme oli\ntapahtunut jotain.\n\nKoko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden\nmukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin\nhyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli\npaitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat\naivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti\nmielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden\nilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan.\nMinä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta\ntämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat\nmieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan\nväärät.\n\nSaatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden\npoistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen.\n\nPunaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli\nalakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut\nolivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään\npystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan\nsitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu\npuolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin\nmuissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai\nkamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme\nvoineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.\n\nPalattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia\nemännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä\nsiihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut,\nlainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista,\njoka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai\npyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli\nluonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia\nmääräyksiä.\n\nMinä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon,\nettä hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi\nmeneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää\nhäneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine\noli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin\nhäntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli\nhäntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa\nolleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli\nsilloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme\ntätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä\ntoimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa.\nPahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän\noli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä\nasiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä\ntahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään\nkirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan\ntapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle\njonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia.\n\nMinä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän\nkiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin\nehdottanut.\n\nMinä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen\nainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut\nDarrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka\nvaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin\ntoimittamaan kirjettä perille.\n\nMinä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan\npäässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli\nvanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli\nleski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia\nja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon\nhyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen\nveljensä Philip Nicholson.\n\nMinulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää\ntämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle.\nVaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua\nhenkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta.\nKun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja\nalakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas\nja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua\nkahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra\nPhilipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun\ntaas toinen jäi vaunujen luokse.\n\n\"Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan\neräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta\", sanoin minä, osottaen\nhänelle tuolia.\n\n\"Minä tiedän mitä tarkotatte\", keskeytti hra Philip minut kiivaasti,\n\"ja minä pyydän teitä, ettette lausui minulle sanaakaan, ennenkuin\nolette kuullut, mitä minulla on teille sanottavaa. Asia, jonka johdosta\nolen tullut tänne, on hyvin vakava ja järkyttävä, ja se koskee lähinnä\nemäntäänne ja teitä.\"\n\nHänen kasvonsa ennustivat melkein pahempaa kuin hänen sanansa. Minun\nsydämeni alkoi lyödä rajusti ja minä tunsin vaalenevani.\n\n\"Teidän isäntänne, herra James Smith, saapui tänne odottamatta eilen\naamulla ja vietti täällä yönsä. Ennenkuin hän meni levolle oli hänellä\nkiivas sananvaihto vaimonsa kanssa, joka päättyi siihen, että\nviimemainittu lausui herra Smithille uhkauksen. He nukkuivat eri\nhuoneissa. Kun te tänä aamuna menitte herranne huoneeseen, oli tämä\nhävinnyt jäljettömiin. Te löysitte ainoastaan hänen yöpaitansa, jossa\noli veritäpliä.\"\n\n\"Se on totta, herra\", vastasin minä.\n\n\"Tarkotukseni ei ole pitää mitään tutkintoa\", virkkoi herra Philip,\n\"sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä\nerästä asiaa, jonka totuudenmukaisuuden te voitte veljelleni joko\nmyöntää tai kieltää.\"\n\n\"Teidän veljellenne!\" toistin minä. \"Epäilläänkö minua siis jostain?\"\n\n\"Epäillään, että herra James Smith on murhattu.\"\n\nMinä tunsin kylmien väreiden karmivan selkäpiitäni.\n\n\"Sitä on kyllä ikävä sanoa\", jatkoi herra Philip, \"mutta epäluulot\nkohdistuvat ensi sijassa emäntäänne ja toisessa teihin.\"\n\nEn tahdo koettaa kuvaillakaan, mitä sillä hetkellä tunsin. Sitä ei\nkykenisi kuvaamaan kukaan. En tiedä, mitä muut olisivat tehneet minun\nsijassani. Minä ainakin vain seisoin ja tuijotin herra Philipiin\nsanaakaan sanomatta, liikkumattomana, melkeinpä hengittämättä. Jos hän\ntai joku muu olisi minua sillä hetkellä lyönyt, niin minä en\nluultavastikaan olisi sitä tuntenut.\n\n\"Sekä veljeni että minä\", sanoi herra Philip, \"kunnioitamme emäntäänne\nniin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä\nuskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden\nhirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon\nkuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden\nmukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama\nvangitsemismääräys...\"\n\n\"Vangitsemismääräys!\" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni\n\"Ettäkö emäntäni vangittaisiin?\"\n\n\"Sekä hän että te\", vastasi herra Philip. \"Muuan todistaja on vannonut,\nettä rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen\nkanssarikollisensa.\"\n\n\"Kuka on se todistaja?\"\n\n\"Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki\nasianomaisen valan.\"\n\n\"Se todistus on väärä!\" huudahdin minä kiivaasti, \"se on väärä sekä\nemäntääni että minuun nähden.\"\n\n\"Minä toivon -- niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin\non asian laita\", virkkoi herra Philip. \"Mutta täytyy tietysti tulla\ntodistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä\ntavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen\nseuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi\nodottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä\ntänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä\ntilassaan siirtää täältä pois.\"\n\n\"Voi emäntä raukkaani!\" huudahdin minä. \"Tästä koituu hänen\nkuolemansa.\"\n\n\"Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan\nniin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä\nvarten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen\nmurheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin\nhäntä kantamaan tätä kuormaa.\"\n\nKuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli\nensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä\noli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli\ntehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä\ntehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta\nodottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi\nhuomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä\nviivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen\nkehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli\naivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen\nminulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin.\nEteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois\n-- vankina ensi kerran elämässäni.\n\nMatkalla rauhantuomarin luo käytin minä kaiken jälelläolevan\najatuskykyni keksiäkseni syyn Josephinen uskottomaan vilppiin ja\nvalheeseen.\n\nMinun mieleeni palasi nyt hämärästi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä\nsinä onnettomana päivänä, jolloin emäntäni oli siinä määrässä unohtanut\nitsensä, että oli lyönyt häntä, ja minä tulin siihen johtopäätökseen,\nettä se oli ainakin osaksi aiheena Josephinen katalaan menettelyyn.\nMutta oliko se ainoa syy hänen kostoonsa emännälleni? Ja vaikka\nolisikin, niin mitä pahaa minä olin tehnyt häntä vastaan? Miksi\nminutkin sekotettiin vyyhteen? Minun oli mahdotonta löytää vastausta\nnäihin kysymyksiin, vaikka kuinka aivojani ponnistin.\n\nMinut vietiin vielä samana päivänä rauhantuomarin eteen, ja Josephinea,\ntuota katalaa olentoa, kuulusteltiin minun läsnäollessani. Heti kun\nnäin hänen syntisen levolliset ja ivansävyiset kasvonsa, tunsin minä\nsellaista inhoa, etten senjälkeen katsahtanut häneen enää kertaakaan\nkoko kuulustelun aikana. Ne vastaukset, jotka hän nyt antoi, olivat\nvain hänen jo aikaisemmin valallaan vahvistaman kertomuksen kertausta.\nMinä kuuntelin hänen sanojaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, enkä\nvoinut olla suuresti ihmettelemättä, miten uskomattoman taitavasti hän\nosasi sekottaa valhetta ja totta syytökseensä emäntääni vastaan.\n\nHän esiintoi pääasiallisesti seuraavaa: Kerrottuaan herra James Smithin\nsaapumisesta Darrock Halliin tunnusti todistaja, Josephine Durand,\nhiipineensä kuuntelemaan musiikkisalin oven luo, kuultuaan sieltä\nkiivaita sanoja; ja sitten toisti hän todenmukaisesti emäntäni ja hänen\nmiehensä välisen riidan lopun. Kun hän sitten niiden vihaisten sanojen\nvuoksi, joita puolisot olivat vaihtaneet keskenään, pelkäsi, että\njotain tapahtuisi, oli hän valvonut huoneessaan, joka oli samassa\nkerroksessa kuin emäntäni makuukamari. Hän oli kuullut kello yhden ja\nkahden välillä aamulla emäntäni huoneen oven hiljaa avattavan -- oli\nseurannut emäntääni, jolla oli pieni lamppu kädessään, alas rappusia ja\nsitten käytävää pitkin, missä hän, todistaja, piiloutui erääseen\nnurkkaan -- oli nähnyt emäntäni ottavan tikarin käytävässä olevasta\nvanhojen aseiden kokoelmasta -- oli seurannut häntä jälleen ja nähnyt\nhänen menevän sisään punaiseen huoneeseen -- oli kuullut hra James\nSmithin hengittävän raskaasti ja siitä päättänyt, että hän nukkui --\noli hiipinyt punaisen huoneen vieressä olevaan asumattomaan huoneeseen\nja odottanut siellä noin neljännestuntia, kunnes emäntäni tuli ulos\ntikari kädessä -- oli jälleen seurannut emäntääni ja nähnyt hänen\nasettavan tikarin entiselle paikalleen -- oli nähnyt emäntäni kääntyvän\neräälle sivukäytävälle, joka johti minun huoneeseeni -- oli kuullut\nhänen naputtavan minun ovelleni ja minun vastaavan sekä aukaisevan oven\n-- oli jälleen lymynyt käytävässä -- oli nähnyt emäntäni ja minun\nmenevän punaiseen huoneeseen, mutta peläten, että hänet huomattaisiin\nja mahdollisesti murhattaisiin, hiipinyt takaisin huoneeseensa ja\nviettänyt siellä lopun yötä.\n\nVahvistettuaan valallaan nämä kamalat valheet selitti hän olevansa\nvarma siitä, että emäntäni oli murhannut herra James Smithin ja että\nminä olin hänen kanssarikollisensa, vakuutti Josephine vielä lisäksi,\nettä herra Meeke oli rouva Smithin rakastaja, jota herra Smith oli\nkieltänyt käymästä talossa, mutta että joka kuitenkin ei tätä kieltoa\nnoudattanut, vaan sattui sinäkin iltana, kun herra Smith saapui kotiin,\nolemaan kahdenkesken emäntäni kanssa. Siinäkin oli vähän totta, mutta\nsiihenkin sekotetun valheen jyväsen osasi hän peittää hyvin viekkaasti.\n\nNyt kysyttiin, mitä minulla oli sanottavaa edellisen johdosta.\n\nMinä vastasin, että olin syytön, mutta että tahdoin odottaa\nlainopillista avustajaa, ennenkuin halusin esittää puolustukseni.\nTuomari ilmotti, että minua edelleenkin pidettäisiin vangittuna, ja\nsiihen päättyi kuulustelu. Kolmen päivän perästä kuulusteltiin\nonnetonta emäntääni. Minun ei annettu häntä puhutella. Ainoa minkä\ntiesin oli, että asianajaja Lontoosta oli saapunut häntä puolustamaan.\nHänet sain tavata saman päivän iltana. Kysyessäni, miten oli emäntäni\nlaita, pudisti hän surullisesti päätään.\n\n\"Minä pelkään\", sanoi hän, \"että tämä kauhea tilanne, johon tuo kurja\nnainen oli hänet saattanut, tuottaisi hänelle enemmän tuskaa kuin hän\nsaattoi kestää. Jo entisistä onnettomista tapauksista suuresti\nheikontuneena oli tämä viimeinen isku, niin varovaisesti kuin herra\nPhilip Nicholson olikin koettanut häntä siihen valmistaa, hänet\nmusertanut kokonaan. Kuulustelussa osotti hän merkillistä\ntunteettomuutta. Hän vastasi kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin\nselvästi, mutta aivan koneellisesti, kertaakaan muuttamatta ääntä tai\nkasvojen väriä. Silloin on laita hyvin hullusti, William, kun naiset\neivät voi itkulla purkaa tunteitaan, ja teidän emäntänne ei Darrock\nHallista lähdettyään ole vuodattanut ainoatakaan kyyneltä.\"\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"ellei kuulustelu minun kanssani ole osottanut,\nettä Josephine on todistanut väärin, niin eikö edes emäntäni vastaukset\nole sitä näyttäneet toteen?\"\n\n\"Sitä ei voida millään muulla näyttää toteen\", vastasi asianajaja,\n\"kuin että herra James Smith saadaan tuoduksi tänne tai ainakin voidaan\nlaillisesti todistaa, että hän on elossa. Minä olen varma siitä, että\nrauhantuomarikin on vakuutettu Josephinen tehneen väärän valan ja että\nhän uskoo siihen emäntänne vakuutukseen, että se uhkaus, minkä hän\nonnettomuudekseen tuli miestään vastaan lausuneeksi, tarkotti\nainoastaan sitä, että hän aikoi seuraavana aamuna matkustaa teidän\nkanssanne minun luokseni Lontooseen saadakseen itsensä laillisesti\nsuojatuksi miehensä tunnotonta käytöstä vastaan. Herra Nicholson\nuskoo niinkuin minäkin, että herra James Smith hiipi tiehensä\nDarrock Hallista yöllä, peläten, että häntä tultaisiin syyttämään\nkaksoisnaimisesta. Mutta ellen minä saa käsiini herra Smithiä, ellen\nminä voi selittää veripilkkuja yöpaidassa, niin asia jää huonolle\nkannalle. Emäntänne kiivaat sanat, puolisoiden huono väli sekä se\nseikka, että emäntänne jatkoi seurustelua herra Meeken kanssa, kaikki\nne asianhaarat puhuvat meitä vastaan. Tuomari ei voi tehdä muuta kuin\nlykätä jutun käsittelyä lisätodisteiden hankkimista varten ja pitää\nteitä molempia vangittuina.\"\n\n\"Mutta miten ihmeessä sitten voidaan näyttää toteen meidän\nviattomuutemme?\" kysyin minä.\n\n\"Ei muuten, kuin että löydämme herra James Smithin ja saamme hänet\npakotetuksi saapumaan tänne.\"\n\n\"Luuletteko, että hän, jos hänet tavataan, kieltäytyy tulemasta, kun\nsaa kuulla, mistä kauheasta rikoksesta hänen vaimoaan syytetään. Hän on\nkyllä kurja heittiö, sen tiedän, mutta...\"\n\n\"Minä luulen, ettei hän kuitenkaan ole niin häpeämätön, että kieltäytyy\ntulemasta, jos hän ei joudu vaaralle alttiiksi. Mutta muistakaa, että\nhän on kaksoisnaimisissa ja pelkää, että emäntänne panee hänet siitä\nsyytteeseen.\"\n\nMinä olin sen seikan unohtanut; minun toivoni laski, enkä minä enää\nlausunut sanaakaan.\n\n\"Sotii melkein maan lakeja vastaan selvittää emäntänne ja hänen\npuolisonsa väli yksityistä tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme\nherra James Smithistä on meidän velvollisuutemme rehellisinä\nkansalaisina antaa viranomaisille sellaiset tiedot hänestä, että hän\nasetetaan syytteeseen menettelystään. Minä sanon teille, että ellen\nminä olisi emäntänne sukulainen, epäilisin suuresti antautua ajamaan\nkoko asiaa. Mutta minun on nyt täytynyt ryhtyä sellaisiin\ntoimenpiteisiin, että herra James Smith saadaan vakuutetuksi siitä,\nettei häntä, jos hän saapuu rauhantuomarin luo, kohdella ansion mukaan.\nKun hän kuulee asian laidan, luulen, että hän meitä uskoo -- tietysti\nyhä ainoastaan edellyttäen, että saamme hänet käsiimme. Kaikki\netsiskelyt tällä paikkakunnalla ovat olleet tuloksettomia. Olen tämän\npäivän postissa lähettänyt herra Darkille toimintamääräykset sekä\nsamalla laatinut erinäisiin lehtiin erääseen vissiin muotoon laaditut\nilmotukset. Voitte luottaa siihen, että kaikki mahdolliset keinot\nkäytetään hänen olinpaikkansa ilmisaamiseksi. Minulla on kuitenkin\ntehtävä teille muuan tärkeä, Josephineä koskeva kysymys. Ehkä hän\ntietää enemmän kuin me luulemmekaan; ehkä hän tuntee salaisuuden herra\nSmithin kaksoisnaimisesta, ja säästää sen tietonsa hätävaraksi meitä\nvastaan. Jos niin on laita, niin täytyy minun käyttää jotain muutakin\nkeinoa kuin syyttää häntä väärästä valasta. Mikähän oikeastaan on\naiheuttanut hänet tekemään näin katalan teon, William?\"\n\n\"Että mitäkö hänellä on minua vastaan?\"\n\n\"En tarkota sitä. Minä ymmärrän varsin hyvin, että hänen täytyy syyttää\nteitäkin, saadakseen ilmiantonsa todenmukaisemmaksi. Hän tarkottaa,\nettä te olette auttanut emäntäänne ruumiin kätkemisessä. Mutta jokin\nerityinen seikka täytyy olla asian alkujuuri. Onko sattunut jotain\nriitaa emäntänne ja Josephinen välillä?\"\n\nMinä kerroin hänelle tapauksen, jolloin emäntäni tuli lyöneeksi\nJosephinea, ja minä kuvailin, minkälainen oli hänen kasvojensa ilme\nsilloin kuin hän näytti minulle merkkiä poskessaan.\n\n\"Siinä on tarpeeksi syytä kostonhaluun sellaisessa ilkeäluontoisessa\nnaisessa kuin Josephine\", virkkoi asianajaja. \"Mutta onko siinä kaikki?\nOliko emännällänne jotain erityistä Josephinea vastaan? Hyödyttäisikö\nse, että emäntänne tulisi tuomituksi, jollain tavoin Josephinea\npersoonallisesti? Ajatelkaa tarkoin, William! Onko mahdollisesti\nsattunut joku tapaus, mikä olisi saattanut Josephinen edellyttämään,\nettä emäntänne olisi hänelle vihainen?\"\n\nMinä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen.\nMinä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin\nemäntäni oli huomannut varkauden.\n\n\"Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?\" kysyi\nasianajaja kiihkeästi.\n\n\"Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi\nJosephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että\nhän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa.\"\n\nAsianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi\nminua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi.\n\n\"No jumalan kiitos\", huudahti hän, \"vihdoinkin meillä on yksi valtti\ntuota pirullista naista vastaan!\"\n\nMinä katselin häntä hämmästyneenä.\n\n\"Hyvä ystävä\", jatkoi asianajaja, \"ettekö käsitä, miten asian laita on?\nJosephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte\nsiinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan\nainoastaan siksi, että saisi kostaa, -- se on myös parhain keino, millä\nhän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt\nhyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä\nnuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko\npitsinenäliinoja. Eikö niin?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja\nsitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William!\nSäilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu\noikeaan paikkaansa -- syytettyjen penkille.\"\n\nTämän sanottuaan hän lähti.\n\nKului monta päivää ennenkuin näin hänet jälleen. Se tapahtui vasta\nsilloin kun juttumme oli uudelleen käsiteltävänä. Emäntääni\nkuulusteltiin nyt samalla kertaa kuin minuakin. Minä aivan pelästyin\nnähdessäni hänet, sillä niin murtuneelta hän näytti. Hänen kasvonsa\nolivat melkein kokonaan muuttuneet; ne olivat kapeat ja sisäänpainuneet\nkuin vanhan vaimon. Hänen hiljaista, melkein tajutonta käytöstään oli\nliikuttavaa katsella. Hän kääntyi minun puoleeni ja kuiskasi heikosti\nhymyillen: \"Minä olen pahoillani, William, että tekin saatte kärsiä,\nminä olen siitä suuresti pahoillani.\" Mutta heti senjälkeen saivat\nhänen kasvonsa entisen ilmeensä: jäykän, toivottoman. Hän oli muuttunut\nsiinä määrässä, että tuskin olisivat hänen läheisimmätkään ystävänsä\ntunteneet häntä.\n\nMeidän kuulustelemisemme oli ainoastaan muodollinen. Ei esitetty mitään\nuusia todisteita meidän puolestamme eikä meitä vastaan.\n\nMinä kysyin yksityisesti, oliko toivoa herra Smithin löytämisestä. Hän\nkatsahti minuun salaperäisesti ja virkkoi:\n\n\"Toivon parasta.\"\n\nKysäsin vielä, oltiinko onnistuttu millään tavoin pääsemään perille\nJosephinen syyllisyydestä varkauteen.\n\n\"Minä en koskaan kerskaile\", vastasi hän, \"mutta niin viekas kuin hän\nonkin, niin ihmettelenpä, ellemme herra Dark ja minä ole sentään häntä\ntaitavampia.\"\n\nHerra Dark! Siinä nimessä oli jotain, mikä saattoi minut rauhallisesti\nkatsomaan tulevaisuuteen. Ja ellen alituiseen olisi muistanut\nonnettoman emäntä raukkani surullisesti muuttuneita kasvoja, täytyy\nminun tunnustaa, etten olisi ollut toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin\nvälisenä aikana erityisen alakuloinen.\n\n\n\n\nVI.\n\nOdottamaton todistaja.\n\n\nKolmannessa kuulustelussa näin minä sellaisia todistajia, jotka eivät\nolleet ennen läsnä. Suureksi ihmeekseni oli salissa nyt kolme\npalvelijaa Darrock Hallista sekä kolme tai neljä tilan vuokraajaa,\njotka asuivat lähinnä kartanoa. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä\nrauhantuomarin toisella puolen. Heitä vastapäätä, aivan oven vieressä\nseisoi vanha ystäväni herra Dark nuuskarasioineen, iloisine naamoineen\nja siristävine silmineen. Hän nyökkäsi minulle niin huolettomasti kuin\ntämä tapaaminen olisi sattunut jossain iloisessa tilaisuudessa.\nKamarineiti Josephine istui todistajain puolella, kuitenkin jotenkin\nlähellä emäntääni, jonka ulkomuoto ei ainakaan ollut muuttunut\nparempaan päin. Hänen vieressään oli asianajajamme, ja minä seisoin\nemäntäni tuolin takana.\n\nKun me sitten kaikki näin olimme paikoillamme astui sisään\nrauhantuomari, herra Robert Nicholson. Ehkä se oli vain kuvittelua,\nmutta minä olin hänen silmistään lukevinani, että jotain tärkeätä oli\ntapahtunut sitten edellisen kuulustelun.\n\nNotario luki Josephinen todistuksen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä\nsiihen mitään lisättävää. Hän vastasi kieltävästi. Senjälkeen kysyi\ntuomari asianajajaltamme, tahtoiko hän kuulusteltavaksi ketään uusia\ntodistajia.\n\n\"Minulla on muuan todistaja, jonka läsnäolo oikeuttaa minut vaatimaan,\nettä syytetyt vapautetaan.\"\n\n\"Missä on se todistaja?\" kysyi tuomari, katsoen samalla tarkkaan\nJosephinea.\n\nAsianajajan viittauksesta poistui herra Dark, mutta palasi heti\ntakaisin seurassaan todistaja. Minun sydämeni alkoi sykkiä niin, että\nse oli vähällä puhkaista rintani. Silloin siinä seisoi herra James\nSmith. Hänen pitkä tukkansa oli leikattu ja leukaparta ajeltu pois.\nMutta hän oli terve ja reipas kuten aina.\n\nJosephinen raudankovat kasvot kestivät merkillisen hyvin herra Smithin\nilmaantumisen. Tosin kyllä pusertuivat hänen ohuet huulensa tiiviisti\nyhteen ja hänen kaulalihaksensa värähtivät, mutta hän ei lausunut\nsanaakaan, ei tehnyt pienintäkään merkkiä. Vieläpä säilytti värinsä\nhänen keltainen hipiänsäkin.\n\n\"On tarpeetonta\", sanoi asianajaja, \"että tuhlaan sanoja selvittääkseni\nsen väärän syytöksen kataluutta, mikä on tehty niitä henkilöitä\nvastaan, joiden asiaa olen ajamassa; tämän herran läsnäolo on kylläksi\nvapauttamaan heidät kaikesta edesvastuusta. Hän on herra James Smith,\njoka on väitetty tulleen murhatuksi Darrock Hallissa.\"\n\n\"Se ei ole hän!\" huusi Josephine kimakasti. \"Tuo mies on petturi. Minä\nväitän, ettei hän ole herra James Smith.\"\n\n\"Luonnollisesti te niin väitätte\", virkkoi asianajajamme, \"mutta meidän\naikomuksemme on todistaa, että hän on herra James Smith.\"\n\nEnsimäinen todistaja oli herra Philip Nicholson. Hän otti valalleen\nnähneensä ja puhuneensa herra Smithin kanssa ainakin kymmenen kertaa,\nja se henkilö, joka nyt seisoi hänen edessään, oli sama herra Smith,\njoskin hänen tukkansa oli leikattu ja parta oli ajeltu pois.\n\n\"He ovat kaikki yhdessä juonessa!\" kähisi Josephine.\n\n\"Ellette ole vaiti\", virkkoi tuomari, \"niin teidät viedään ulos. On\nehkä soveliasta\", jatkoi hän, asianajajan puoleen kääntyen, \"että te\nnyt annatte toistenkin todistajain tunnustella herra Smithiä.\"\n\nSenjälkeen sai todistaa muuan palvelija Darrock Hallista.\n\nHänen herransa ulkomuoto näytti häntä hämmästyttävän aika lailla. Mutta\nei siinä yksin, sillä herra Smithin kasvojen muoto ja käytöstapakin\nolivat muuttuneet. Niin katala mies kuin herra James Smith olikin,\ntäytyy minun tunnustaa, että nähdessään onnettoman vaimonsa, osotti hän\nsekä säikähdystä että häpeäntunnetta. Palvelija, joka oli tottunut\nsaamaan häneltä tyrannimaisia silmäyksiä sekä kuulemaan tuimia käskyjä,\nepäili ja sammalteli, kun häneltä kysyttiin, ottaako hän valalleen,\nettä esitetty henkilö oli hänen isäntänsä herra James Smith.\n\n\"Minä en voi sanoa sitä varmuudella\", virkkoi mies ja näytti aivan\nhämmentyneeltä. \"Hän on kyllä toiselta puolen isäntäni näköinen, mutta\ntoiselta puolen ei. Jos hänellä olisi pitkä tukka ja leukaparta, ja jos\nhän olisi, niin sanoakseni, käytökseltään hieman raaka ja komentava,\nniin voisin kyllä vannoa, että se on hän.\"\n\nOnneksi tapahtui nyt, että herra James Smith, joka alussa oli näyttänyt\nhämmästyneeltä ja nololta, äkkiä suutahti siitä, että joku palvelija\nhäntä tuolla tapaa katsahteli ja arvosteli, vieläpä kehtasi epäillä,\noliko hän hänen isäntänsä.\n\n\"Etkö sinä, senkin tyhmyri, voi sanoa suoraan, tunnetko minut vai\netkö!\" karjasi hän kiivastuneena.\n\n\"Se on hänen äänensä\", vakuutti palvelija nyt. \"Niin\", lisäsi hän,\n\"olkoon hänellä leukaparta tai ei, mutta kyllä minä nyt todellakin voin\nvarmasti sanoa, että se on hän.\"\n\n\"Ja jos yhä edelleen epäillään, onko hän herra James Smith\", virkkoi\nherra Dark veikeästi, astuen esiin, \"niin on minulla tässä mukanani\npieni paketti, jonka sisältö varmasti auttaa asiaa eteenpäin.\"\n\nSenjälkeen avasi hän paketin ja otti sieltä esiin hiustukon, painaen\nsen herra Smithin päälaelle.\n\n\"Sopii mainiosti, eikö niin\", jatkoi herra Dark. \"Mutta herra Smithin\non tietysti hauskempaa pitää päänsä vilpoisena. Leukaparta on minulla\nmyöskin mukanani, mutta vaikeata on sitä enää paikalleen kiinnittää.\"\n\n\"Valhetta! Valhetta! Valhetta!\" kirkui Josephine, joka nyt oli kokonaan\nmenettänyt itsehillitsemiskykynsä.\n\nTuomari antoi kahdelle oikeudenpalvelijalle merkin viedä hänet pois, ja\nhänet saatettiin viereiseen huoneeseen.\n\nNyt sai todistaa eräs toinen palvelija Darrock Hallista sekä hänen\njälkeensä tilan vuokraajat. He ottivat valalleen, että kyseessäoleva\nhenkilö oli herra James Smith.\n\n\"On tarpeetonta kuulustella enää useampia todistajia\", lausui tuomari.\n\"Kaikki muodollisuudet on suoritettu ja tehty syytös raukeaa. Minulle\non todellakin suuri ilo laskea syytetyt heti vapaiksi sekä ilmottaa,\nettä he lähtevät täältä henkilöinä, joiden nimi eikä kunnia ole\nvähimmälläkään tavalla tahrattu.\"\n\nSenjälkeen kumarsi hän syvään emännälleni ja hetken vaiti oltuaan\nlausui herra James Smithin puoleen kääntyen.\n\n\"Olen tähän saakka pidättynyt koskettelemasta asioihin, jotka eivät ole\nsuoranaisessa tekemisessä tämän jutun kanssa\", lausui hän. \"Mutta nyt\nkun olen täyttänyt velvollisuuteni tuomarina, en voi olla lausumatta\nherra James Smithille syvintä paheksumistani hänen menettelynsä\njohdosta. Mitä syitä hänellä lienee ollutkin, on hän joka tapauksessa\nantanut aihetta hirvittävään syytökseen turvatonta naista sekä\nalemmalla arvonasteella olevaa kansalaista vastaan, joiden kunniaa ja\nhyvää nimeä ei kukaan ole hetkeäkään epäillyt. Herra Smithin vallassa\non joko selittää tai olla selittämättä salaperäinen katoamisensa\nDarrock Hallista sekä syyn siihen, miksi hän on katsonut sopivaksi\ntehdä itsensä mahdollisimman vieraan näköiseksi. Häntä vastaan ei ole\nmitään laillista syytettä, mutta siveelliseltä kannalta katsoen\npitäisin itseäni arvottomana tuomarina, ellen lausuisi mielipiteenäni,\nettä hänen menettelynsä on ollut suuressa määrin ajattelematonta,\nsydämetöntä ja petoksellista.\"\n\nTähän ankaraan moitteeseen vastasi herra James Smith -- jota oli\nnähtävästi etukäteen neuvottu, mitä hänen tulisi sanoa -- että\nsaapuessaan rauhantuomarin luo, tahtoi hän ainoastaan täyttää\nvelvollisuutensa ja tarkalleen noudattaa lain määräystä. Mikään\nmuu seikka ei olisi saanut häntä pakotetuksi tulemaan. Tämän\nvelvollisuutensa täytettyään jätti hän mieluummin tuomarin moitteen\nvastausta vaille kuin rupesi paljastamaan arkoja perhesalaisuuksia.\nTämä oli kaikki mitä hän halusi sanoa ja toivoi nyt vain saada lähteä\nmatkoihinsa.\n\nSiihen suostuttiinkin. Käännyttyään ja mennessään huoneen yli, pysähtyi\nhän emäntäni luo, lausuen hänelle pidätetyllä, matalalla äänellä:\n\n\"Ehkä olen jossain suhteessa menetellyt väärin sinua kohtaan, mutta se\nei koskaan ole ollut tarkotukseni. Minua tämä kaikki suuresti pahottäa.\nOnko sinulla minulle jotain sanottavaa ennenkuin poistun?\"\n\nEmäntäni nyyhkytti ja peitti kasvonsa. Hra Smith odotti, mutta kun ei\nhän saanut mitään vastausta, kumarsi hän kohteliaasti ja lähti. Tuskin\nsaatoin silloin aavistaa, että se oli heidän viimeinen tapaamisensa.\n\nKun hän oli mennyt, kääntyi asianajaja rauhantuomarin puoleen ja pyysi\nsaada mainita jotain Josephine Durandia koskevaa.\n\nKun tämä nimi mainittiin, kuiskasi emäntäni asianajajalle kiireisesti\njotain; tämä katsahti hra Philip Nicholsoniin, joka heti nousi ja\ntarjosi emännälleni käsivartensa. Minä aioin seurata heitä, mutta herra\nDark pysäytti minut, pyytäen minun jäämään saliin vielä pariksi\nminuutiksi, että saisin ilon kuulla \"jutun lopun\".\n\nSillä aikaa oli tuomari käskenyt tuoda sisään Josephine Durandin.\n\n\"Te tietysti vaaditte hänelle edesvastuuta väärästä valasta?\" virkkoi\ntuomari, kääntyen asianajajan puoleen.\n\n\"Väärästä valastako?\" kysyi Josephine ilkeästi hymyillen.\n\n\"No niin, hyvä on! Mutta minullapa on vielä pari seikkaa mainitsematta.\nLuulette kai, että minä nyt olen kokonaan voitettu, niinkö? Kuitenkin\nosaan minä teidät vielä kelpo lailla kuumentaa!\"\n\n\"Hänellä on tiedossa, että herra Smith on tehnyt itsensä syypääksi\nkaksoisnaimiseen\", kuiskasi herra Dark minulle.\n\nNiin olikin asianlaita. Hän oli nähtävästi kuunnellut oven takana\nkauvemmin kuin olin luullutkaan ja kuullut sanat \"sinun uusi vaimosi\".\nEhkä hän myöskin oli nähnyt, minkä vaikutuksen se teki herra Smithiin.\n\n\"Me emme nyt tällä kertaa vaadi hänelle edesvastuuta väärästä valasta\",\nvirkkoi asianajaja, \"vaan eräästä toisesta rikoksesta, jota pyydämme\nkäsittelemään heti, että omistaja saisi takaisin varastetun\nomaisuutensa. Minä nimittäin syytän, että hän palvellessaan Darrock\nHallissa varasti emännältään kaksi rannerengasta, kolme sormusta sekä\npuolentusinaa pitsinenäliinoja. Mainitut tavarat löydettiin tänä aamuna\nhänen vuoteestaan patjojen välistä, ja oli siellä myöskin kirje, joka\nselvästi osottaa, että hän oli ilmottanut tavarat omikseen ja koettanut\nmyydä ne Lontooseen.\"\n\nSamassa otti herra Dark esiin koristeet, nenäliinan ja kirjeen, jotka\nhän antoi tuomarille.\n\nVihdoinkin näytti Josephine masentuvan. Kuultuaan syytteen puristi hän\nsuonenvedontapaisesti kätensä nyrkkiin, puri yhteen teräviä valkoisia\nhampaitaan ja päästi sitten suustaan sanatulvan vieraalla kielellä,\njota minä en ymmärtänyt, enkä siis voi sitä tässä toistaa.\n\n\"Luulenpa että neitokainen vihdoinkin on täydellisesti voitettu\",\nkuiskasi herra Dark minulle ja hymyili.\n\n\"Menkää nyt kotiin Darrock Halliin, William, ja päästäkää tuoppi\ntäyteen sitä mainiota väkevää oluttanne. Minä tulen perässä viiden\nminuutin kuluttua.\"\n\nKun minä sitten olin paluumatkalla Darrock Halliin, oli minun melkein\nvaikea käsittää, että nyt olin vapaa mies.\n\nVähän ajan päästä saapui herra Dark ja nautti minun onnekseni ja\nterveydekseni senkin seitsemän kulausta. Hän nyökäytti päätään ja\nnaureskeli hiljaa, niin että minun oikein täytyi kysyä, miksi hän oli\nniin hyvällä tuulella.\n\n\"Se on tuon jutun vuoksi, William, sen ihmeellisen selvyyden vuoksi,\nmihin siinä lopultakin päästiin. Oh, on sentään suuri onni saada olla\nmukana tällaisissa asioissa!\" huudahti hra Dark ja hykerteli lihavia\nkäsiään.\n\nMinä olin kyllä aivan toista mieltä; minä olin liiaksi utelias saamaan\nkuulla, millä tavoin herra James Smith oli löydetty ja pakotettu\nsaapumaan oikeuteen, antautuakseni puhelemaan mistään muusta. Herra\nDark arvasi ajatusjuoksuni, ja pyytäen minua istuutumaan kertoi hän\nminulle hyväntahtoisesti kaikki mitä halusin tietää.\n\n\"Saatuani toimintaohjeeni ja tultuani tuntemaan jutun kaikki\nyksityiskohdat\", alkoi hän, \"ei minua ollenkaan kummastuttanut, että\nherra Smith oli palannut takaisin; mainitsinhan minä siitä teillekin\nerotessamme. Kuitenkin kummastutti minua suuresti se käänne, minkä asia\noli saanut, ja minun täytyy myöntää, ettei minulla ollut paljon toivoa\nsaada käsiini tuota miestä. Minä noudatin päämieheni kehotusta ja panin\nlehtiin hyvin varovaisesti laaditun ilmotuksen. Ilmotus oli osotettu\nherra James Smithille. Kaksi päivää senjälkeen kuin ilmotus oli ollut\nlehdissä saapui konttoriimme naisen käsialalla kirjoitettu kirje. Minun\ntehtävänäni oli avata kaikki kirjeet, ja niinpä minä siis avasin\nsenkin. Kirje oli hyvin lyhyt ja varovainen; sen kirjoittajatar oli\nlukenut ilmotuksen ja pyysi, että joku konttorimme henkilöistä saapui\nkello kahden ja neljän välillä siihen paikkaan, mikä osote kirjeessä\nilmotettiin. Tietystikin lähdin sinne minä. En juuri paljon toivonut,\nsillä Lontoossahan on kovin paljon James Smith nimisiä henkilöitä.\nSaavuttuani perille vietiin minut erääseen huoneeseen, missä\nleposohvalla makasi aamupuvussaan tavattoman kaunis nuori nainen, joka\nnähtävästi hiljakkoin oli toipunut jostain taudista. Hänellä oli\nvieressään sanomalehti ja hän meni heti suoraa asiaan. 'Minun mieheni\nnimi on James Smith', virkkoi hän, 'ja minulla on syytä saada tietää,\nonko hän se, jota etsitte.' Minä kuvailin hänelle hra James Smithin\nDarrock Hallista Cumberlannista. 'Minä en tunne ketään sellaista\nmiestä', sanoi nainen...\"\n\n\"Se ei siis ollut hänen rouvansa n:o 2\", keskeytin minä.\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi herra Dark. \"Minä mainitsin nyt herra Smithin\nhuvialuksen nimen, ja silloin nainen nousi äkkiä sohvalta, 'luulenpa\nteidän menneen naimisiin Skotlannissa', virkoin minä. Hän tuli kuoleman\nkalpeaksi ja sanoi: 'Se on minun mieheni! Hyvä herra, mitä on\ntapahtunut? Mitä te hänestä tahdotte? Onko hänellä velkoja?' Minä\ntuumin silmänräpäyksen ja päätin sitten kertoa hänelle totuuden, sillä\nminä pidin asialle hyödyllisenä pelottaa häntä. Voitte arvata,\nWilliam, että siitä tuli hauska hetki, kun hän sai kuulla miehensä\nkaksoisnaimisesta. Hän huusi ja pyörtyi ja itki ja moitti minua --\nikäänkuin minussa olisi ollut jotain moitittavaa. Sitten saapui herra\nJames Smith kotiin. Käsitätte kai, ettei se ollenkaan parantanut asiaa.\nHän löysi minut hoitamassa rouvaansa vesivaleluilla ja hajusuolalla; ja\nminä olen varma, että hän olisi hetimiten heittänyt minut ovesta ulos,\nellen minä olisi oitis astunut hänen eteensä ja masentanut hänet sillä\nilmotuksella, että hänen vaimoaan syytetään murhasta. Se sai hänet\nhillitsemään itsensä. Hän pyysi minun menemään viereiseen huoneeseen ja\nsanoi tulevansa itse kohta perässä.\"\n\n\"Ja te menitte?\"\n\n\"Luonnollisesti\", virkkoi herra Dark. \"Minä tiesin, ettei hän päässyt\nulos salin ovesta ja että minä voin häntä hyvin vartioida; hän siis jäi\nkahden rouvansa kanssa, joka ei suinkaan häntä säästänyt, sen kuulin\nviereiseen huoneeseen. Mutta kaikki kiivaatkin kohtaukset maailmassa\nloppuvat sentään aina joskus, ja mies, joka ei ole vallan järin tyhmä,\nvoi menetellä sellaisen naisen kanssa, joka häntä rakastaa, miten vaan\ntahtoo. Niinpä kuulin minäkin pian tuon naisen itkien suutelevan herra\nSmithiä.\n\n\"'Minä en voi palata kotiin', virkkoi nuori rouva. 'Sinä olet\nkäyttäytynyt minua kohtaan kurjasti ja häpeällisesti, -- mutta voi,\nminä en voi kuitenkaan luovuttaa sinua toiselle. Älä palaa vaimosi\nluokse! Älä palaa, älä palaa!' -- 'Sitä sinun ei tarvitse pelätä',\nvirkkoi herra Smith. 'Minun vaimoni ei huolisi minusta, vaikka hänen\nluokseen menisinkin.' Senjälkeen kuulin, että ovi avattiin, minä lähdin\nhuoneesta ja tapasin hänet eteisessä. Huomattuaan minut alkoi hän\nkiroilla, ikäänkuin se olisi jotain auttanut. 'Asiat ensin, jos saan\nluvan, hyvä herra', sanoin minä, 'sitten voitte huvitella itseänne\nkiroilemisella niin paljon kuin haluatte.' Minä mainitsin hänelle\nehtomme ja pyysin häntä vaihtelun vuoksi tekemään minulle seuraa\nmatkatoverina Cumberlantiin. Hän näytti ensin hyvin epäluuloiselta,\nmutta minä lupasin laatia laillisen asiapaperin -- roskapaperi ilman\nmuuta merkitystä kuin että se rauhoitti häntä -- joka takaisi hänelle,\nettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa oikeudessa. Sitäpaitsi kuvailin\nminä hänelle, missä suuressa vaarassa hänen vaimonsa oli.\"\n\n\"Eikö rouva n:o 2 ollut hänen lähtemistään vastaan?\" kysyin minä.\n\n\"Ei ollenkaan\", vastasi herra Dark.\n\n\"Minä kerroin asian niinkuin se todellisuudessa oli, ja vakuutin, ettei\nherra James Smith'ille tapahtuisi mitään pahaa. Kuultuaan kaiken\nkehotti hän miestään tekemään velvollisuutensa ja valitti emäntänne\nsurullista kohtaloa. Kun tuo nainen oli näin ryhtynyt minua auttamaan,\nen enää pelännyt, ettei herra Smith olisi seurannut minua. Varmuuden\nvuoksi annoin minä kuitenkin vartioida koko seuraavan yön ja kun\naamulla saavuin hänen luokseen, oli hän valmis matkalle, ja niin me\nlähdimme. Herra Smith ja minä tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa,\nikäänkin olisimme olleet vanhoja ystäviä. Minä kerroin hänelle, miten\nme olimme saaneet hänestä tiedon pohjois-Skotlannissa ja hän taas\npuolestaan selvitteli minulle pakonsa Darrock Hallista. Se on aika\nlysti juttu, William, tahdotteko kuulla sen?\"\n\nSanoin herra Darkille, että olin juuri sitä aikonut kysyä.\n\n\"No, niin\", virkkoi hän, \"se tapahtui seuraavalla tavalla. Alkaakseni\nalusta niin lähti hra Smith vaimonsa n:o 2:n kanssa Skotlannista\nVälimerelle; hän purjehti ensin pitkin Espanjan rannikkoa ja pysähtyi\nviimein Cannesissa, joka on satamakaupunki Ranskassa. Siellä hän\nhuomasi erään talon, joka oli myytävä, ja joka oli erittäin sopiva\npiilopaikka hänelle ja hänen vaimolleen n:o 2. Siihen tarvittiin\nainoastaan rahoja ja siksi herra James Smith päätti lähteä kiristämään\nniitä ensimäiseltä vaimoltaan. Vaimo n:o 2 ei kuitenkaan tahtonut jäädä\nyksinään Cannesiin vaan seurasi häntä aina Lontooseen saakka. Siellä\nhän valehteli vaimolleen menevänsä nostamaan erään maa-alueensa\nvuokrarahoja ja lähti suoraa päätä Darrock Halliin. Hänen aikomuksensa\noli saada emäntänne taipumaan suosiolla antamaan hänelle rahaa, mutta\nkuten tiedätte, esiintyi hän heti alussa sangen epäonnistuneesti...\"\n\n\"Niin niin, sen historian minä tunnen täydellisesti\", sanoin minä kun\nhuomasin herra Darkin aikovan ruveta kuvailemaan herra Smithin riitaa\nemäntäni kanssa. \"Kertokaa minulle sensijaan mitä hän teki senjälkeen\nkuin oli jäänyt yksinään punaiseen huoneeseen.\"\n\n\"Mitäkö hän teki?\" virkkoi herra Dark. \"Mitäpähän muuta kuin laskeutui\nvuoteeseen tietoisena siitä epämiellyttävästä asiasta, että teidän\nemäntänne oli saanut selvän hänen toisesta naimisestaan, eikä hänellä\nollut muuta lohdutusta kuin konjakkipullo. Viruessaan sängyssä tuli\nhän siihen johtopäätökseen, että emäntänne aikoi syyttää häntä\nkaksoisnaimisesta. Hän päätti senvuoksi, niinkauvan kun vielä oli\naikaa, paeta lain kouraa. Kun hän arveli, että ehkä oli luvattu joku\npalkinto hänen kiinniottamisestaan, päätti hän tehdä ne muutokset\nulkomuotoonsa, mitkä oikeudessa antoivat todistajille niin paljon\npäänvaivaa. Hän leikkasi tukkansa ja ajeli pois leukapartansa. Hänellä\nei ollut käytettävänään lämmintä vettä, joten hänen täytyi laittaa\nkylmää vaahtoa, ja osaksi siksi, ja osaksi myös senvuoksi, että oli\nhyvin hermostunut veti hän pienen haavan leukaansa...\"\n\n\"Ja pyyhkäsi veren yöpaidallaan\", sanoin minä.\n\n\"Aivan niin\", myönsi herra Dark. \"Ja nyt seuraa paras kaikista. Kun hän\noli leikannut tukkansa ja ajellut partansa, ei hän löytänyt sopivaa\npaikkaa, mihin kätkeä nuo jäännökset. Kamiinissa ei ollut tulta, eikä\nhänellä ollut tulitikkuja, joten hän ei voinut niitä polttaa.\nIlmitulemisen pelosta ei hän uskaltanut heittää niitä mihinkään talon\nläheisyyteen. Senvuoksi kääri hän ne paperiin, pisti paketin taskuunsa,\nja ajatellen heittää sen pois sittenkun oli päässyt jonkun matkan\npäähän Darrockista, tarttui matkalaukkuunsa, hyppäsi ulos ikkunasta,\nsulki sen hiljaa jälkeensä ja riensi tiehensä niin nopeaan kuin\npitkillä koivillaan suinkin pääsi. Lontoossa sattui hänelle uusi\nonnettomuus: vaimo n:o 2 oli sairastunut. Herra James Smith löysi hänet\nvuoteesta ja tohtori kielsi kiven kovaan sairasta matkustamasta. Ei\nsiis jäänyt muuta neuvoksi kuin pysähtyä Lontooseen siksi kuin nuori\nrouva paranisi. Onneksi se ei tapahtunut varsin pian, joten emäntänne\nvoi hyvän nimensä ja kunniansa takaisin saamisesta kiittää etupäässä\njuuri tuota naista.\"\n\n\"Suokaa minun kysyä, mistä saitte käsiinne hänen leikatun tukkansa?\"\nvirkoin minä.\n\n\"Siitäkin on meidän kiittäminen vaimoa n:o 2:ta\", vastasi herra Dark;\n\"puhuessani hänen kanssaan ennen mainitusta sanomalehti-ilmotuksesta,\notin minä vapauden kysyä, miten hän tuli ajatelleeksi, että hänen\nmiehensä ja se hra James Smith, jota me haimme, mahdollisesti oli sama\nhenkilö. Sitä ei aiheuttanut sen ihmeellisempi seikka, vastasi hän,\nmutta kun hän palasi kotiin tukka leikattuna, parta ajettuna, rupesin\nminä ajattelemaan, että hänelle mahdollisesti oli tapahtunut jotain ja\nteidän ilmoituksenne vahvisti epäluuloni. Minäkin tulin sitten\nottaneeksi huomioon että häntä ehkä olisi vaikea tuntea oikeudessa,\njonka vuoksi minä kysyin herra Smithiltä ennenkuin lähdimme Lontoosta,\nminne hän oli pannut tukkansa ja partansa. Hän oli unohtanut paketin\nmatkatakkinsa taskuun ja luonnollisesti minä otin sen heti haltuuni.\nNiin, tämä on ollut kerrassaan kaunis juttu! Ammattinäkökannalta\nkatsoen olemme me hoitaneet asian loistavasti. Me olimme saaneet hänet\nkäsiimme oikeaan aikaan ja oikeaan aikaan olemme myöskin päässeet\nhänestä. Ja tänä iltana on hän matkalla vaimonsa n:o 2:n kanssa\nulkomaille, eikä hän ikänä astu jalallaan Englannin manterelle, vaikka\nhän eläisi vanhaksi kuin Metusalem.\"\n\nMinä tunsin todellista kevennystä kuullessani kaiken tämän, ja\ntyytyväisyyttäni lisäsi sekin herra Darkin vakuutus ettei emäntäni\nkoskaan enään tarvitsisi pelätä Josephinenkaan konnan kujeita.\n\n\"Lyhyesti sanoen\", virkkoi herra Dark ja nousi lausuakseen jäähyväiset,\n\"on emäntänne kamarineiti nyt täydellisesti voitettu. Hänet lähetetään\nsellaiseen paikkaan mistä hänen paha tahtonsa ei pääse tekemään mitään\ntekoja. Hän kyllä menetteli varsin ymmärtäväisesti siinä, että hankki\nitselleen asunnon kylässä sekä saapui säännöllisesti oikeuden\nistunnoihin. Se näytti varsin viattomalta ja kunnioittavalta. Mutta\nkätkeä varastetut tavarat patjojen väliin -- ensimäinen paikka, mistä\njokainen järkevä ihminen niitä hakisi -- se oli jotain hämmästyttävän\ntyhmää, eikä sitä voi selittää muuten kuin että se vaikea juoni, jonka\nhän oli ottanut ajaakseen perille, vaivasi aivan liikaa hänen aivojaan.\nPyydän että lausutte emännällenne kunnioittavammat terveiseni. Sanokaa\nhänelle etteivät herra James Smith ja Josephine Durand koskaan enää\ntule häiritsemään hänen rauhaansa. Hänen täytyy nyt vain virkistyä ja\nkoettaa etsiä onnea. Emäntänne malja! Teidän maljanne, William! Ja\npohjasakka minun omaksi kunniakseni!\"\n\nHerra Dark laski tuopin pöydälle, pirahutti nokkaansa aika annoksen\nnuuskaa ja lähti vihellellen Darrock Hallista. Sen perästä emme ole\ntoisiamme tavanneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä muutama sana emännästäni sekä muista päähenkilöistä tässä\nkertomuksessa.\n\nMitä tulee emäntäparkaani pelkäsimme me, hänen sukulaisensa, ystäväni\nja minä itse, useiden kuukausien aikana pahinta. Oli vaikeata uskoa,\nettä niin tunteellinen luonne kuin hänen, saattoi kestää nämä kovat\niskut. Mutta ihmisen kyky kantaa kaikkia niitä taakkoja, jotka hänen\nharteilleen sälytetään, on minun kokemukseni mukaan paljon suurempi\nkuin hän itse luuleekaan. Olen nähnyt monen parantuvan sairaudesta\njonka varmasti on luultu tuottavan pikaisen kuoleman -- ja minä olen\nnähnyt emäntäni virkistyvän sen surun ja säikähdyksen jälkeen, jonka\nluultiin musertavan hänet kokonaan.\n\nViipyi kauvan ennenkuin hän jälleen kulki pää pystyssä, mutta hellä\nhuolenpito, ystävällinen kohtelu, aika ja elämänvaihtelu vaikuttivat\nlopultakin häneen. Hän ei kuitenkaan ole eikä tule koskaan olemaan sama\nnainen kuin ennen; hänen käytöstapansa on muuttunut ja hän näyttää\nmonta vuotta vanhemmalta kuin hän todellisuudessa on. Mutta hänen\nterveydentilansa ei enää huolestuta meitä, hänen mielenlaatunsa on\nrauhallinen ja tasainen, ja minä toivon saavani palvella vielä monta\nvuotta. Minä itse olen mennyt naimisiin tänä pitkänä aikana, josta nyt\nvain näin ohimennen mainitsen. Ei olisi kai syytä koskea siihen\nseikkaan muun vuoksi kuin siksi, että minun kaksi pientä lastani ovat\nhänen suuria suosikkejaan, joihin hän on kohdistanut suurta\nmielenkiintoa, ja minä luulen että nuo pikku palleroiset saavat hänet\nunohtamaan monta ikävää muistoa ja ajatusta. Mitä kertomuksen muihin\nhenkilöihin tulee, niin mainitsen ensinnäkin Josephinen. Herra Darkin\narvelu, että hänen tyhmyytensä varastetun tavaran kätkemisessä johtui\nsiitä, että hän kantoi aivoissaan paljon tärkeämpää asiaa, osottautui\ntäysin todeksi. Kun hänet oli tuomittu varkaudesta seitsemäksi vuodeksi\nkarkotettavaksi, antoi kaikkein korkein tuomioistuin hänelle vielä\nsuuremman rangaistuksen: Hän tuli hulluksi vielä ollessaan piirikunnan\nvankilassa. Hänen tilansa selitettiin toivottomaksi, hänet vietiin\nsairaalaan, ja siellä hän saa olla elämänsä loppuun saakka.\n\nHerra James Smith, joka minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan olisi\npitänyt laillisesti tuomita hirtettäväksi tai olisi hän ainakin saanut\nkuolla tapaturmaisesti, eleli rauhallisesti skotlantilaisen vaimonsa\nkanssa ulkomailla noin kaksi vuotta, jonka jälkeen hän kuoli sangen\nmukavasti, nimittäin vuoteessa lyhyen sairauden jälkeen. Hänen loppunsa\nkuvattiin minulle jotenkin merkilliseksi, hän kun vähän ennen kuin\nummisti silmänsä ikuisesti, sanoi antavansa anteeksi emännälleni, joten\nhän siis piti, että hän heistä kahdesta oli kärsinyt vääryyttä. Siksi\ntäytyy minun rohjeta uskoa, että hän oli kuollessaan yhtä suuri lurjus\nkuin eläissäänkin. Hänen skotlantilainen leskensä on mennyt uusiin\nnaimisiin ja asuu nyt Lontoossa. Minä toivon että hän nyt on saanut\nmiehen, joka on yksinomaan hänen.\n\nMyöskään ei saa unohtaa herra Meekeä, joskaan hänen nimeään ei ole\nmainittu kertomukseni loppupuolella, siitä syystä, ettei hän\nsekaantunut millään tavoin niihin kauheisiin tapahtumiin, jotka\nseurasivat Josephinen väärästä ilmiannosta. Muuttaessamme pois\npaikkakunnalta emme silloisessa hämmennyksessä ja kaikista ikävyyksistä\nmasentuneena tulleet ollenkaan muistaneeksi häntä. Myöhemmin saimme\nkuulla, että vietettyään vielä jonkun aikaa yksitoikkoista elämäänsä\nautiossa pappilassa, sai hän jonkunlaisen apulaissaarnaajan paikan\neräässä englantilaisessa seurakunnassa ulkomaalla. Hän tiedustelee\nemäntäni vointia pari kertaa vuodessa ja emäntäni vastaa hänen\nkirjeisiinsä. Se on ainoa yhdysside, mikä heillä tulee olemaan\ntoistensa kanssa. Ne sävelet, joita he kerran yhdessä soittivat, eivät\nhelähdä enää koskaan. Niiden viimeinen kaiku on kuollut jo aikoja\nsitten -- samoinkuin kuolevat tämänkin kertomuksen viimeiset sanat\nkertojansa huulilla.\n\n\n\n"]