Lappalaisista joikauksista

LAPPALAISISTA JOIKAUKSISTA.[1]

Kirj.

Väinö Salminen

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1906.

Lappalaisilla on aivan erikoinen laululaji, jota nimitetään
joikaamiseksi, lapiksi iueikat.[2] Kaikkein yksinkertaisimmiksi,
nähtävästi juuri joiun alkumuodoksi, on katsottava niitä joikuja,
joissa ei ole muita sanoja, kuin joku luonnon, etenkin eläinten
ääntä matkiva sana ja jonka koko sävelmässä ei olo kuin kolme,
neljä yhä uudelleen ja uudelleen toistuvaa perusääntä. Luultavasti
tavataan melkein kaikilla luonnonkansoilla tällaisia sävelmiä, joita
on pidettävä: mitä alkuperäisimpinä, ne kun ovat esiinpuhjenneet
ihmissuusta juuri luonnon imitationin kautta. Primitivinen joiku, jossa
matkitaan esim. linnun ääntä; on kehittynyt siten, että matkimiseen,
lisätään linnusta joku epiteetti, kuten sen väristä, lentotavasta,
muodosta j.n.e., mutta sävelmotiivi perustuu vielä silloinkin tuon
linnun lauluun. Tällaisia joikauksiä kuulee vielä nykyäänkin useasti,
joskin ne vähitellen alkavat väistyä: kehittyneempien tieltä.
Jälkimäisissä on sävel jo hieman mutkikkaampi ja sanoina muutakin
kuin matkittuja luonnon ääniä. Kehkeintyneimmänkään joiun sanoissa ei
kumminkaan ole havaittavissa minkäänlaista runomitan tavottelua. Sanat
lauletaan perätysten, milloin missäkin järjestyksessä, runomitasta
kun ei ole väliä. Jolleivät ne muuten sovellu säveleeseen pannaan
täytteeksi epämääräisiä ääniä, kuten: lele, läi, valla, vallaa, nee,
ne, nuun, nun, lul, luul, lalaa y.m., joita toistetaan moneen kertaan
joiun alussa, keskellä ja lopussa.

Sävelmä tuntuu useimmiten vieraasta yksitoikkoiselta. Kuultuaan parisen
joikua tuskin saattaa sekottaa lappalaista joikua ja laulua toisensa.
Edellisissä sama lyhyt motiivi toistuu, kuten linnun viserryksessä,
uudelleen ja uudelleen melkein erottamattoman pienin poikkeuksin, jotka
monasti ovat vain epäselviä väliääniä.

Vaikka joikaaminen todennäköisesti on ikivanha lappalainen laulutapa,
ei löytyne montakaan joikua, jotka aivan kuin stereotypeerattuina
olisivat periytyneet polvelta toiselle, joka joiun lyhyyden vuoksi
olisi hyvin helppoa. Syynä vaihtelevaisuuteen ovat aiheet, joista
joikuja tehdään. Merkillisimmille tuntureille, eläimille, joille,
järville ja henkilöille sepitetään omat joikunsa. Niinikään on poroista
koko joukko "nuotteja", mutta kaikkein suurin osa on tehty elävistä
henkilöistä, joiden ominaisuuksia, sekä hyviä että huonoja, niissä
kuvataan. Luulisi esim. jostakin tunturista tehdyn "nuotin" olevan
pysyväisen, mutta niin ei ole. Jokainen tahtoo joikuun liittää omat tai
sukunsa mielikuvat tuosta tunturista ja saa sen siten toisenlaiseksi
kuin muut, jotka porolaumoineen kuljeskellessaan tulevat saman tunturin
kanssa tekemisiin. Mistään tarumaisista menneisistä tapauksista, jotka
paikkoihin liittyisivät, ei niissä puhuta. Henkilöille omistetut joiut
taas unohtuvat pian senjälkeen kun he ovat menneet manalle. Tytär tai
poika saattaa kyllä yksinäisyydessä poroja paimentaessaan ajan kuluksi
kaihomielin joikata kuolleen isän tai äidin "nuottia", mutta heidän
lapsensa eivät tuota "nuottia" opi eivätkä tietysti haluakaan oppia,
jollei heidän tajuntaansa liity lauletusta henkilöstä samoja muistoja
kuin isällä on. Yleensä saattaa ainoastaan itse tuntemistaan paikoista,
tapauksista ja henkilöistä joko tehdä joikauksen tai ennen tehtyä
laulella. Jo pienestä lapsestaan voi äiti keksiä joiun. Hän tekee sen
ennestään korvissaan soivien "nuottien" malliin, mutta kumminkin niin,
että jokainen voi sen ennen kuulluista erottaa. Jos hän esimerkiksi
tahtoo siihen liittää kuvittelun, että poikalapsesta pitää tulla isän
kaltainen, on sävelmä monasti isän joikuun vivahtava – jos isästä
on kiitettävä sellainen. Jos huomataan että jollakin on samanlaisia
huonoja taipumuksia kuin hänen isävainajallaan, ei lappalainen tarvitse
muuta kun hyräillä tämän nuottia, niin asianomainen kyllä ymmärtää
että tahdotaan sillä sanoa: ei omena kauas puusta putoo.

Omista tunteistaan sopii kyllin laulella, mutta ei ominaisuuksistaan.
Niinpä kuuluu eräs pilkkajoiku: "Nihki poronvaras, itsensä joikaaja";
viimemainittua epiteettiä pidettiin miltei edellistä moitittavampana.

Omituinen on joikausten esitys- ja kuvaustapa. Ainoastaan parilla
sanalla saattaa lappalainen iskeä asian ytimeen. Esimerkiksi henkilöitä
ei kuvata pikkupiirtosin, vaan sanotaan, useasti kuvannollisesti
se ominaisuus, joka räikeimmin pistää esiin tai muuten on hänen
luonteelleen erikoista. Tämä tehdään monasti tavalla, joka osottaa
hyvää huomiokykyä. Ymmärretäänpä väliin koko "nuotille" antaa sukkela
ironinen väritys. Mutta, joka ei ole perehtynyt lappalaisten
luonteeseen ja oloihin, ymmärtää tuskin rahtuistakaan sitä ajätusta
ja mielikuvitusta, joka joiun harvojen iskusanojen takana piilee.
Ottakaamme näytteitä käännöksineen[3] ja selityksineen:

1.

    Maari Jounna h'ärekadsha
    choarevet skaadshuudit alemme.

    Maarin Jouunän härkäin sarvet
    ylettyvät taivaaseen.

Tällä tahdotaan sanoa: Maarin Jounna, köyhä lappalainen, on kova
kehuskelemaan. Kun hän ei voi kehuskella porojensa paljoudesta, hänellä
niitä on vain muutama, kehuu hän niiden suuruutta – sarvet taivasta
puhkovat miehen kaikissa puheissa.[4]

2.

    Tuorra-Tommosa tah iuhka
    ia vuedda, taah le pontta, tuuh le
    iuhkii, laulu ja tallarahta ia
    iueikaa ia ciirru.

    Tuorra-Tommosa on juomari
    ja ajaa, se on rikas, (vaikka) on
    juomari, laulaa ja rallattaa ja
    joikaa ja itkee.

Tuollaisessa hysteerisessä tilassa näkee lappalaisia väliin selvällä
päälläkin.

3.

    Kierka Antta ii murdil ii
    tuonke iige taanke ia kouhtaahche.

    Kjerkan Antti ei pelkää sitä
    eikä tätä ja on kaksi-isäinen.

= K.A. on rohkea poika, joka ei ketään pelkää, eikä kukaan myös
häntä; s.o. hän on erittäin leikkisä nuorimies, eikä kumma, kun hänen
alkuperänsäkln on koko lystikäs: hän on kahden isän lapsi.

4.

    Jaakko Pietta stuora ridaht
    nuppe kierran rihtapeilli, nuppe
    kierran neieta – härknauti.

    Jaakon Pietta iso käpsä, toisessa
    kädessä (poron) "riipipuoli",
    toisessa kädessä tyttö – härkäsusi.

= J.P. oli nuorena miehenä aika virkku. Toisessa kädessään piti
nyljettyä poron kylkeä, toisella halaili tyttöä, – oli yhtä käpsä
poronvaras kuin hukka.

5.

    Stuora Tommas Saarevuomi choarvi.

    Iso Tomma Saarenvuoman sarvi.

Tätä joikua pidettiin mitä suurenmoisempana ylistyksenä. Sillä
tahdottiin sanoa: Niinkuin "Saarenvuoman sarvi", terävä tunturihuippu
on maiseman korkein, on Tomma lappalaisista ylin. "On kuin kynttilä
lappalaisten keskellä, rikas, viisas, mahtava", kuten laulaja selitti.

6.

    Orposa stuora kaahta ia
    pahaa-seuvvi, ii suovvalaei,
    nuppi i peieve iga paiehtik.

    Orposa, iso ilkeä ja pahansuova,
    ei soisi toiselle ei päivää
    ei paistetta.

Ahneutta voidaan kuvata esim. tällaisin sanoin: Hyppysensä syöjä, = on
niin ahne, että söisi omat hyppysensä, tai "itsensä nielee" = niin ahne
että itsensä nielisi, jos taitaisi.

7.

    Peivah Pierra Stalu haapmi
    outapeillie, selkepeilli olmu haapmi
    – alleh keicha enneht seellakai.

    Päivän Pierra Staalun haahmo
    etupuoleltansa, selkäpuoli ihmisenhaahmo
    – älä katso enempää kuin selkäpuolta.

Olin tilaisuudessa näkemään tämän Pierran ja myöntää täytyy, että
miehen kasvot olivat yhtä elottoman kolkot kuin "Staallun kuvissa".

8. Rikkaan tyttären nuotti:

    Aina mannaa, kolleruoaiht ieenieeht,
    stuora vuosahk viinidik;
    nuppi nummar luokte paiaas,
    nuppi nummar chaska vuulus.

    Ainoa tytär, kultarahain emäntä,
    suuret härät hienoksi tekevät;
    toinen numero kohottaa ylös,
    toinen numero lyö alas.

Merkitsee: Kyseessä oleva lappalaistyttö on isänsä ainoa, hän on
upporikas, mutta ruma. Suuret porolaumat saavat kumminkin hänen monen
pojan silmissä näyttämään hienolta. Kosija on kuin tasapainoista
huiskuvan vaa'an ääressä, tytön rumuus on se numero, joka "lyö ylös",
kultarahat taas painavat alas.

Väliin saa joikaaja aikaan hilpeyttä tekemällään lystikkäällä
loppukäännöksellä. Hän mm. laulaa totisena moneen kertaan:

9.

    tevalkka messui vuoiaatit

    :: lähen kirkkoon ajamaan ::

ja lisää lopuksi yht'äkkiä:

    – iuhkaatit, iuhkaatit vinnie!

    :: – juomaan viinaa! ::

Porot ovat tietysti antaneet aihetta monen monituisiin joikauksiin.
Muutama esimerkki:

10.

    Poohcule silkki-naavvi, koollekuolka,
    tah tolvu manka vikihis
    sielu aelveig.

    Poro, silkkikarva, kaulakarva
    kultakarva, se vie monta viatonta
    sielua helvettiin.

Toisin sanoin: lappalaisen silmissä on toisen poro monasti
kultakarvaisen kaunis ja houkutteleva; häneen iskee suopunkallaan,
huolimatta siitä, että sielu papin opetuksen mukaan "menee helvettiin".

11. "Kaiken poron yhteinen nuotti":

    Chappon'unno iunas silkkinaavvit
    nollekeda mannaa ialechaska kachait
    aetnam aetname.

    Kaunis pikkukarva silkkikarva
    lähtee laukkomaan, lyöpi
    koparoitaan maahan.

12. Vasikan nuotti:

    Tedaht miesaas ruokkada nuhahk (nuoleaak)
    kullu(da) rasta vuomiit.

    Vasikka huutaa (keväällä)
    emäänsä, että kuuluu poikki vuoman.

13. Vasikan vaatimen (emäporon) nuotti:

    Altu pankkah ahku raenttu
    chaska iagis-iahkai tahle pormus
    pànkku saamelocan.

    Vaa'in, joka korkoa lyö
    vuos vuodelta, on kuin
    lappalaisen pankki.

Laulaja selitti, että niinkuin herroille yhdestä kruunusta pankissa
pian tulee kaksi ilman vaivatta, samoin emäporo "lyö renttua vuos
vuodelta", se on lappalaisen pankki.

14. Härän nuotti:

    h'aerkaast paalkadi nu manai ah
    eetnan (tarkkisti) talai,
    aliermus varrechokkie.

    Härkä, laukkoo kuumassa, niin
    menee että maa tärisee korkeim-
    man vaaran lakeella.

15. Ketun laulu:

    K'ätke kovta puohcu ciepha
    iakkarta kaska iah tuolovu oaivvi
    m'ehcaei ia ciehka muohteekit siisa
    ia paihka nolo kosuole ciehkan.

    Kettu tappaa poron kaulasta
    syöpi poikki ja vie pään metsään,
    kätkee lumeen, paskantaa
    vielä päälle, (siihen paikkaan)
    mihin on sen pannut.

16.

    K'ätki iueikan:
    spriedcho ruahta.

    Ahman joiku:
    Laukkoo kun lyömällä.

Sellaiset kuin: yhteisen poron, vasikan, härän ja vaatimen nuotti
ovat siksi tyypillisiä ja yleisesti tunnettuja piireisään; että esim.
Norjassa voitiin tuntea, kun fonografistani kuultiin karessuvantolaisia
porojoikuja, sanoa, minkä piirin nuottia ne olivat. Jokaisella piirillä
onkin tavallisesti muista eroavia poronnuotteja, jotka jokainen piirin
poropaimen hyvin tuntee.

Kun poropaimen yksinään seisoo jollakin tunturinvierustalla paimenessa,
tekee hän usein siitäkin joiun, jollei muusta, niin tilapäisistä
havainnoistaan. Esim.:

17.

    Eetni vaari m'esi roukkasit
    teebmi, olmu ruihkàs, peitna
    n'uhkas, karia runkkas.

    Eetnivaaralta kuuluu vasikan
    parku, ihmisen huikkoos, koiran
    haukku, variksen vaakku.

Saattaapa niin uudenaikainen ilmiö kuin höyrylaivakin antaa aihetta
joikaajalle:

18.

    Damppa mannaa nuo cahce-purhon
    – voinnehis haergi mannaa
    nuo caahciguldul.

    Höyrylaiva menee että vesi tuiskuna
    – hengetön härkä menee että
    pyry perseessä.

Joiuilla on oleva suomalais-ugrilaisten kansain primitivistä runoutta
tutkittaessa merkityksensä. Viime, aikoihin asti on niitä pidetty
aivan mitättöminä, sanattomina laverteluina, luullakseni siksi,
etteivät tutkijat ole ollenkaan syventyneet tähän laulutapaan, jossa
esitys on niin outo. Kun porolappalainen paimenessa aikansa kuluksi
tekee joiun, ei hän sitä aijo kaikkien laulettavaksi, hän sovelluttaa
nuotin ja sanat niin, että ainoastaan lähimmät täysin oivaltavat mitä
mielikuvia on aijottu tuolla "nuotilla" herättää. Tarkotuksena ei ole
luoda mitään uusia kuvia, joiulla tahdotaan vain herättää tajunnassa
ja muistissa jo ennen piilevät. Tutkijat eivät ole tunteneet lähemmin
joikaajaa eikä joiutettavaa, senpävuoksi ovatkin outo sävel ja
lakooniset iskusanat tehneet heihin epämiellyttävän vaikutuksen, heissä
ei ole syntynyt sen johdosta mitään mielikuvia. Lappalainen sen itsekin
hyvin tietää; sain usein vastaukseksi kun joikaamaan kehotin: Ethän
sinä tunne minun tuttaviani, eikä sinulle edes Lappi ole ophas (tuttu).

Sitäpaitsi on minusta joikujen tunteminen tärkeätä sille, joka tahtoo
tietää minkälainen käsitys lappalaisilla on heitä ympäröivästä
luonnosta ja omista luonteistansa.

Helsinki.

Viitteet:

[1] Perustuu kirjottajän kesinä 1904 ja 1905, Suomen, Ruotsin ja Norjaa
Lapissa tekemiin havaintöihin.

[2] Ruotsin ja Norjan suomalaiset käyttivät verb.: joikaan, joikata,
joikun, joikua, subst. joiku, joikun, joikaus. Minulle selitettiin
nimityksen johtuvan siitä, että kaukaa kuullen, luulisi lappalaisen
huutelevan vain: joi joi, joi joi. Väliin onkin lap. sanalla: juihkaa
sama merkitys kuin suom. huikkaa.

[3] Käännökset ovat lappalaisten itsensä tekemät.

[4] Että kehuskeleminen oli Jounnan arin kohta sain kokea. Poikkesin
hänen kotaansa ja kysyin oliko hän taitava laulaja. Jounna oli heti
valmis kehahtamaan kuinka monia joikuja hän nuorempana oli keksinyt.
Kun vedin esille fonografin ja kirjotusneuvöt saalista korjatakseni,
olikin hän ne unohtanut; äänikin oli vastoin omia ylistelyjä kovin
soriseva.