Lappalaisista joikauksista

LAPPALAISISTA JOIKAUKSISTA.[1]

Kirj.

Väinö Salminen

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1906.

Lappalaisilla on aivan erikoinen laululaji, jota nimitetään joikaamiseksi, lapiksi iueikat.[2] Kaikkein yksinkertaisimmiksi, nähtävästi juuri joiun alkumuodoksi, on katsottava niitä joikuja, joissa ei ole muita sanoja, kuin joku luonnon, etenkin eläinten ääntä matkiva sana ja jonka koko sävelmässä ei olo kuin kolme, neljä yhä uudelleen ja uudelleen toistuvaa perusääntä. Luultavasti tavataan melkein kaikilla luonnonkansoilla tällaisia sävelmiä, joita on pidettävä: mitä alkuperäisimpinä, ne kun ovat esiinpuhjenneet ihmissuusta juuri luonnon imitationin kautta. Primitivinen joiku, jossa matkitaan esim. linnun ääntä; on kehittynyt siten, että matkimiseen, lisätään linnusta joku epiteetti, kuten sen väristä, lentotavasta, muodosta j.n.e., mutta sävelmotiivi perustuu vielä silloinkin tuon linnun lauluun. Tällaisia joikauksiä kuulee vielä nykyäänkin useasti, joskin ne vähitellen alkavat väistyä: kehittyneempien tieltä. Jälkimäisissä on sävel jo hieman mutkikkaampi ja sanoina muutakin kuin matkittuja luonnon ääniä. Kehkeintyneimmänkään joiun sanoissa ei kumminkaan ole havaittavissa minkäänlaista runomitan tavottelua. Sanat lauletaan perätysten, milloin missäkin järjestyksessä, runomitasta kun ei ole väliä. Jolleivät ne muuten sovellu säveleeseen pannaan täytteeksi epämääräisiä ääniä, kuten: lele, läi, valla, vallaa, nee, ne, nuun, nun, lul, luul, lalaa y.m., joita toistetaan moneen kertaan joiun alussa, keskellä ja lopussa.

Sävelmä tuntuu useimmiten vieraasta yksitoikkoiselta. Kuultuaan parisen joikua tuskin saattaa sekottaa lappalaista joikua ja laulua toisensa. Edellisissä sama lyhyt motiivi toistuu, kuten linnun viserryksessä, uudelleen ja uudelleen melkein erottamattoman pienin poikkeuksin, jotka monasti ovat vain epäselviä väliääniä.

Vaikka joikaaminen todennäköisesti on ikivanha lappalainen laulutapa, ei löytyne montakaan joikua, jotka aivan kuin stereotypeerattuina olisivat periytyneet polvelta toiselle, joka joiun lyhyyden vuoksi olisi hyvin helppoa. Syynä vaihtelevaisuuteen ovat aiheet, joista joikuja tehdään. Merkillisimmille tuntureille, eläimille, joille, järville ja henkilöille sepitetään omat joikunsa. Niinikään on poroista koko joukko "nuotteja", mutta kaikkein suurin osa on tehty elävistä henkilöistä, joiden ominaisuuksia, sekä hyviä että huonoja, niissä kuvataan. Luulisi esim. jostakin tunturista tehdyn "nuotin" olevan pysyväisen, mutta niin ei ole. Jokainen tahtoo joikuun liittää omat tai sukunsa mielikuvat tuosta tunturista ja saa sen siten toisenlaiseksi kuin muut, jotka porolaumoineen kuljeskellessaan tulevat saman tunturin kanssa tekemisiin. Mistään tarumaisista menneisistä tapauksista, jotka paikkoihin liittyisivät, ei niissä puhuta. Henkilöille omistetut joiut taas unohtuvat pian senjälkeen kun he ovat menneet manalle. Tytär tai poika saattaa kyllä yksinäisyydessä poroja paimentaessaan ajan kuluksi kaihomielin joikata kuolleen isän tai äidin "nuottia", mutta heidän lapsensa eivät tuota "nuottia" opi eivätkä tietysti haluakaan oppia, jollei heidän tajuntaansa liity lauletusta henkilöstä samoja muistoja kuin isällä on. Yleensä saattaa ainoastaan itse tuntemistaan paikoista, tapauksista ja henkilöistä joko tehdä joikauksen tai ennen tehtyä laulella. Jo pienestä lapsestaan voi äiti keksiä joiun. Hän tekee sen ennestään korvissaan soivien "nuottien" malliin, mutta kumminkin niin, että jokainen voi sen ennen kuulluista erottaa. Jos hän esimerkiksi tahtoo siihen liittää kuvittelun, että poikalapsesta pitää tulla isän kaltainen, on sävelmä monasti isän joikuun vivahtava – jos isästä on kiitettävä sellainen. Jos huomataan että jollakin on samanlaisia huonoja taipumuksia kuin hänen isävainajallaan, ei lappalainen tarvitse muuta kun hyräillä tämän nuottia, niin asianomainen kyllä ymmärtää että tahdotaan sillä sanoa: ei omena kauas puusta putoo.

Omista tunteistaan sopii kyllin laulella, mutta ei ominaisuuksistaan. Niinpä kuuluu eräs pilkkajoiku: "Nihki poronvaras, itsensä joikaaja"; viimemainittua epiteettiä pidettiin miltei edellistä moitittavampana.

Omituinen on joikausten esitys- ja kuvaustapa. Ainoastaan parilla sanalla saattaa lappalainen iskeä asian ytimeen. Esimerkiksi henkilöitä ei kuvata pikkupiirtosin, vaan sanotaan, useasti kuvannollisesti se ominaisuus, joka räikeimmin pistää esiin tai muuten on hänen luonteelleen erikoista. Tämä tehdään monasti tavalla, joka osottaa hyvää huomiokykyä. Ymmärretäänpä väliin koko "nuotille" antaa sukkela ironinen väritys. Mutta, joka ei ole perehtynyt lappalaisten luonteeseen ja oloihin, ymmärtää tuskin rahtuistakaan sitä ajätusta ja mielikuvitusta, joka joiun harvojen iskusanojen takana piilee. Ottakaamme näytteitä käännöksineen[3] ja selityksineen:

1.

    Maari Jounna h'ärekadsha
    choarevet skaadshuudit alemme.

    Maarin Jouunän härkäin sarvet
    ylettyvät taivaaseen.

Tällä tahdotaan sanoa: Maarin Jounna, köyhä lappalainen, on kova kehuskelemaan. Kun hän ei voi kehuskella porojensa paljoudesta, hänellä niitä on vain muutama, kehuu hän niiden suuruutta – sarvet taivasta puhkovat miehen kaikissa puheissa.[4]

2.

    Tuorra-Tommosa tah iuhka
    ia vuedda, taah le pontta, tuuh le
    iuhkii, laulu ja tallarahta ia
    iueikaa ia ciirru.

    Tuorra-Tommosa on juomari
    ja ajaa, se on rikas, (vaikka) on
    juomari, laulaa ja rallattaa ja
    joikaa ja itkee.

Tuollaisessa hysteerisessä tilassa näkee lappalaisia väliin selvällä päälläkin.

3.

    Kierka Antta ii murdil ii
    tuonke iige taanke ia kouhtaahche.

    Kjerkan Antti ei pelkää sitä
    eikä tätä ja on kaksi-isäinen.

= K.A. on rohkea poika, joka ei ketään pelkää, eikä kukaan myös häntä; s.o. hän on erittäin leikkisä nuorimies, eikä kumma, kun hänen alkuperänsäkln on koko lystikäs: hän on kahden isän lapsi.

4.

    Jaakko Pietta stuora ridaht
    nuppe kierran rihtapeilli, nuppe
    kierran neieta – härknauti.

    Jaakon Pietta iso käpsä, toisessa
    kädessä (poron) "riipipuoli",
    toisessa kädessä tyttö – härkäsusi.

= J.P. oli nuorena miehenä aika virkku. Toisessa kädessään piti nyljettyä poron kylkeä, toisella halaili tyttöä, – oli yhtä käpsä poronvaras kuin hukka.

5.

    Stuora Tommas Saarevuomi choarvi.

    Iso Tomma Saarenvuoman sarvi.

Tätä joikua pidettiin mitä suurenmoisempana ylistyksenä. Sillä tahdottiin sanoa: Niinkuin "Saarenvuoman sarvi", terävä tunturihuippu on maiseman korkein, on Tomma lappalaisista ylin. "On kuin kynttilä lappalaisten keskellä, rikas, viisas, mahtava", kuten laulaja selitti.

6.

    Orposa stuora kaahta ia
    pahaa-seuvvi, ii suovvalaei,
    nuppi i peieve iga paiehtik.

    Orposa, iso ilkeä ja pahansuova,
    ei soisi toiselle ei päivää
    ei paistetta.

Ahneutta voidaan kuvata esim. tällaisin sanoin: Hyppysensä syöjä, = on niin ahne, että söisi omat hyppysensä, tai "itsensä nielee" = niin ahne että itsensä nielisi, jos taitaisi.

7.

    Peivah Pierra Stalu haapmi
    outapeillie, selkepeilli olmu haapmi
    – alleh keicha enneht seellakai.

    Päivän Pierra Staalun haahmo
    etupuoleltansa, selkäpuoli ihmisenhaahmo
    – älä katso enempää kuin selkäpuolta.

Olin tilaisuudessa näkemään tämän Pierran ja myöntää täytyy, että miehen kasvot olivat yhtä elottoman kolkot kuin "Staallun kuvissa".

8. Rikkaan tyttären nuotti:

    Aina mannaa, kolleruoaiht ieenieeht,
    stuora vuosahk viinidik;
    nuppi nummar luokte paiaas,
    nuppi nummar chaska vuulus.

    Ainoa tytär, kultarahain emäntä,
    suuret härät hienoksi tekevät;
    toinen numero kohottaa ylös,
    toinen numero lyö alas.

Merkitsee: Kyseessä oleva lappalaistyttö on isänsä ainoa, hän on upporikas, mutta ruma. Suuret porolaumat saavat kumminkin hänen monen pojan silmissä näyttämään hienolta. Kosija on kuin tasapainoista huiskuvan vaa'an ääressä, tytön rumuus on se numero, joka "lyö ylös", kultarahat taas painavat alas.

Väliin saa joikaaja aikaan hilpeyttä tekemällään lystikkäällä loppukäännöksellä. Hän mm. laulaa totisena moneen kertaan:

9.

    tevalkka messui vuoiaatit

    :: lähen kirkkoon ajamaan ::

ja lisää lopuksi yht'äkkiä:

    – iuhkaatit, iuhkaatit vinnie!

    :: – juomaan viinaa! ::

Porot ovat tietysti antaneet aihetta monen monituisiin joikauksiin. Muutama esimerkki:

10.

    Poohcule silkki-naavvi, koollekuolka,
    tah tolvu manka vikihis
    sielu aelveig.

    Poro, silkkikarva, kaulakarva
    kultakarva, se vie monta viatonta
    sielua helvettiin.

Toisin sanoin: lappalaisen silmissä on toisen poro monasti kultakarvaisen kaunis ja houkutteleva; häneen iskee suopunkallaan, huolimatta siitä, että sielu papin opetuksen mukaan "menee helvettiin".

11. "Kaiken poron yhteinen nuotti":

    Chappon'unno iunas silkkinaavvit
    nollekeda mannaa ialechaska kachait
    aetnam aetname.

    Kaunis pikkukarva silkkikarva
    lähtee laukkomaan, lyöpi
    koparoitaan maahan.

12. Vasikan nuotti:

    Tedaht miesaas ruokkada nuhahk (nuoleaak)
    kullu(da) rasta vuomiit.

    Vasikka huutaa (keväällä)
    emäänsä, että kuuluu poikki vuoman.

13. Vasikan vaatimen (emäporon) nuotti:

    Altu pankkah ahku raenttu
    chaska iagis-iahkai tahle pormus
    pànkku saamelocan.

    Vaa'in, joka korkoa lyö
    vuos vuodelta, on kuin
    lappalaisen pankki.

Laulaja selitti, että niinkuin herroille yhdestä kruunusta pankissa pian tulee kaksi ilman vaivatta, samoin emäporo "lyö renttua vuos vuodelta", se on lappalaisen pankki.

14. Härän nuotti:

    h'aerkaast paalkadi nu manai ah
    eetnan (tarkkisti) talai,
    aliermus varrechokkie.

    Härkä, laukkoo kuumassa, niin
    menee että maa tärisee korkeim-
    man vaaran lakeella.

15. Ketun laulu:

    K'ätke kovta puohcu ciepha
    iakkarta kaska iah tuolovu oaivvi
    m'ehcaei ia ciehka muohteekit siisa
    ia paihka nolo kosuole ciehkan.

    Kettu tappaa poron kaulasta
    syöpi poikki ja vie pään metsään,
    kätkee lumeen, paskantaa
    vielä päälle, (siihen paikkaan)
    mihin on sen pannut.

16.

    K'ätki iueikan:
    spriedcho ruahta.

    Ahman joiku:
    Laukkoo kun lyömällä.

Sellaiset kuin: yhteisen poron, vasikan, härän ja vaatimen nuotti ovat siksi tyypillisiä ja yleisesti tunnettuja piireisään; että esim. Norjassa voitiin tuntea, kun fonografistani kuultiin karessuvantolaisia porojoikuja, sanoa, minkä piirin nuottia ne olivat. Jokaisella piirillä onkin tavallisesti muista eroavia poronnuotteja, jotka jokainen piirin poropaimen hyvin tuntee.

Kun poropaimen yksinään seisoo jollakin tunturinvierustalla paimenessa, tekee hän usein siitäkin joiun, jollei muusta, niin tilapäisistä havainnoistaan. Esim.:

17.

    Eetni vaari m'esi roukkasit
    teebmi, olmu ruihkàs, peitna
    n'uhkas, karia runkkas.

    Eetnivaaralta kuuluu vasikan
    parku, ihmisen huikkoos, koiran
    haukku, variksen vaakku.

Saattaapa niin uudenaikainen ilmiö kuin höyrylaivakin antaa aihetta joikaajalle:

18.

    Damppa mannaa nuo cahce-purhon
    – voinnehis haergi mannaa
    nuo caahciguldul.

    Höyrylaiva menee että vesi tuiskuna
    – hengetön härkä menee että
    pyry perseessä.

Joiuilla on oleva suomalais-ugrilaisten kansain primitivistä runoutta tutkittaessa merkityksensä. Viime, aikoihin asti on niitä pidetty aivan mitättöminä, sanattomina laverteluina, luullakseni siksi, etteivät tutkijat ole ollenkaan syventyneet tähän laulutapaan, jossa esitys on niin outo. Kun porolappalainen paimenessa aikansa kuluksi tekee joiun, ei hän sitä aijo kaikkien laulettavaksi, hän sovelluttaa nuotin ja sanat niin, että ainoastaan lähimmät täysin oivaltavat mitä mielikuvia on aijottu tuolla "nuotilla" herättää. Tarkotuksena ei ole luoda mitään uusia kuvia, joiulla tahdotaan vain herättää tajunnassa ja muistissa jo ennen piilevät. Tutkijat eivät ole tunteneet lähemmin joikaajaa eikä joiutettavaa, senpävuoksi ovatkin outo sävel ja lakooniset iskusanat tehneet heihin epämiellyttävän vaikutuksen, heissä ei ole syntynyt sen johdosta mitään mielikuvia. Lappalainen sen itsekin hyvin tietää; sain usein vastaukseksi kun joikaamaan kehotin: Ethän sinä tunne minun tuttaviani, eikä sinulle edes Lappi ole ophas (tuttu).

Sitäpaitsi on minusta joikujen tunteminen tärkeätä sille, joka tahtoo tietää minkälainen käsitys lappalaisilla on heitä ympäröivästä luonnosta ja omista luonteistansa.

Helsinki.

Viitteet:

[1] Perustuu kirjottajän kesinä 1904 ja 1905, Suomen, Ruotsin ja Norjaa Lapissa tekemiin havaintöihin.

[2] Ruotsin ja Norjan suomalaiset käyttivät verb.: joikaan, joikata, joikun, joikua, subst. joiku, joikun, joikaus. Minulle selitettiin nimityksen johtuvan siitä, että kaukaa kuullen, luulisi lappalaisen huutelevan vain: joi joi, joi joi. Väliin onkin lap. sanalla: juihkaa sama merkitys kuin suom. huikkaa.

[3] Käännökset ovat lappalaisten itsensä tekemät.

[4] Että kehuskeleminen oli Jounnan arin kohta sain kokea. Poikkesin hänen kotaansa ja kysyin oliko hän taitava laulaja. Jounna oli heti valmis kehahtamaan kuinka monia joikuja hän nuorempana oli keksinyt. Kun vedin esille fonografin ja kirjotusneuvöt saalista korjatakseni, olikin hän ne unohtanut; äänikin oli vastoin omia ylistelyjä kovin soriseva.