[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBziZKDOGFcCYWoNdoAKQNi7mh9-Rd_kMzUNDr69g4Co":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2525,"Lappalaisista joikauksista","Salminen, Väinö",1880,1947,"2525-salminen-vaino-lappalaisista-joikauksista","2525__Salminen_Väinö__Lappalaisista_joikauksista",null,"tietokirja",[],[],"fi",1906,1638,10524,false,[],[],[],"Kansanrunoudentutkijan esitys lappalaisesta joikuperinteestä, sen synnystä ja kehityksestä. Tekstissä tarkastellaan joiun luonnonääntä matkivaa alkumuotoa, sävelmotiiveja sekä joiun käyttöä henkilöiden ja paikkojen kuvaamisessa.","Väinö Salmisen 'Lappalaisista joikauksista' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2526. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LAPPALAISISTA JOIKAUKSISTA.[1]\n\nKirj.\n\nVäinö Salminen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nLappalaisilla on aivan erikoinen laululaji, jota nimitetään\njoikaamiseksi, lapiksi _iueikat_.[2] Kaikkein yksinkertaisimmiksi,\nnähtävästi juuri joiun alkumuodoksi, on katsottava niitä joikuja,\njoissa ei ole muita sanoja, kuin joku luonnon, etenkin eläinten\nääntä matkiva sana ja jonka koko sävelmässä ei olo kuin kolme,\nneljä yhä uudelleen ja uudelleen toistuvaa perusääntä. Luultavasti\ntavataan melkein kaikilla luonnonkansoilla tällaisia sävelmiä, joita\non pidettävä: mitä alkuperäisimpinä, ne kun ovat esiinpuhjenneet\nihmissuusta juuri luonnon imitationin kautta. Primitivinen joiku, jossa\nmatkitaan esim. linnun ääntä; on kehittynyt siten, että matkimiseen,\nlisätään linnusta joku epiteetti, kuten sen väristä, lentotavasta,\nmuodosta j.n.e., mutta sävelmotiivi perustuu vielä silloinkin tuon\nlinnun lauluun. Tällaisia joikauksiä kuulee vielä nykyäänkin useasti,\njoskin ne vähitellen alkavat väistyä: kehittyneempien tieltä.\nJälkimäisissä on sävel jo hieman mutkikkaampi ja sanoina muutakin\nkuin matkittuja luonnon ääniä. Kehkeintyneimmänkään joiun sanoissa ei\nkumminkaan ole havaittavissa minkäänlaista runomitan tavottelua. Sanat\nlauletaan perätysten, milloin missäkin järjestyksessä, runomitasta\nkun ei ole väliä. Jolleivät ne muuten sovellu säveleeseen pannaan\ntäytteeksi epämääräisiä ääniä, kuten: _lele, läi, valla, vallaa, nee,\nne, nuun, nun, lul, luul, lalaa_ y.m., joita toistetaan moneen kertaan\njoiun alussa, keskellä ja lopussa.\n\nSävelmä tuntuu useimmiten vieraasta yksitoikkoiselta. Kuultuaan parisen\njoikua tuskin saattaa sekottaa lappalaista joikua ja laulua toisensa.\nEdellisissä sama lyhyt motiivi toistuu, kuten linnun viserryksessä,\nuudelleen ja uudelleen melkein erottamattoman pienin poikkeuksin, jotka\nmonasti ovat vain epäselviä väliääniä.\n\nVaikka joikaaminen todennäköisesti on ikivanha lappalainen laulutapa,\nei löytyne montakaan joikua, jotka aivan kuin stereotypeerattuina\nolisivat periytyneet polvelta toiselle, joka joiun lyhyyden vuoksi\nolisi hyvin helppoa. Syynä vaihtelevaisuuteen ovat aiheet, joista\njoikuja tehdään. Merkillisimmille tuntureille, eläimille, joille,\njärville ja henkilöille sepitetään omat joikunsa. Niinikään on poroista\nkoko joukko \"nuotteja\", mutta kaikkein suurin osa on tehty elävistä\nhenkilöistä, joiden ominaisuuksia, sekä hyviä että huonoja, niissä\nkuvataan. Luulisi esim. jostakin tunturista tehdyn \"nuotin\" olevan\npysyväisen, mutta niin ei ole. Jokainen tahtoo joikuun liittää omat tai\nsukunsa mielikuvat tuosta tunturista ja saa sen siten toisenlaiseksi\nkuin muut, jotka porolaumoineen kuljeskellessaan tulevat saman tunturin\nkanssa tekemisiin. Mistään tarumaisista menneisistä tapauksista, jotka\npaikkoihin liittyisivät, ei niissä puhuta. Henkilöille omistetut joiut\ntaas unohtuvat pian senjälkeen kun he ovat menneet manalle. Tytär tai\npoika saattaa kyllä yksinäisyydessä poroja paimentaessaan ajan kuluksi\nkaihomielin joikata kuolleen isän tai äidin \"nuottia\", mutta heidän\nlapsensa eivät tuota \"nuottia\" opi eivätkä tietysti haluakaan oppia,\njollei heidän tajuntaansa liity lauletusta henkilöstä samoja muistoja\nkuin isällä on. Yleensä saattaa ainoastaan itse tuntemistaan paikoista,\ntapauksista ja henkilöistä joko tehdä joikauksen tai ennen tehtyä\nlaulella. Jo pienestä lapsestaan voi äiti keksiä joiun. Hän tekee sen\nennestään korvissaan soivien \"nuottien\" malliin, mutta kumminkin niin,\nettä jokainen voi sen ennen kuulluista erottaa. Jos hän esimerkiksi\ntahtoo siihen liittää kuvittelun, että poikalapsesta pitää tulla isän\nkaltainen, on sävelmä monasti isän joikuun vivahtava -- jos isästä\non kiitettävä sellainen. Jos huomataan että jollakin on samanlaisia\nhuonoja taipumuksia kuin hänen isävainajallaan, ei lappalainen tarvitse\nmuuta kun hyräillä tämän nuottia, niin asianomainen kyllä ymmärtää\nettä tahdotaan sillä sanoa: ei omena kauas puusta putoo.\n\nOmista tunteistaan sopii kyllin laulella, mutta ei ominaisuuksistaan.\nNiinpä kuuluu eräs pilkkajoiku: \"Nihki poronvaras, itsensä joikaaja\";\nviimemainittua epiteettiä pidettiin miltei edellistä moitittavampana.\n\nOmituinen on joikausten esitys- ja kuvaustapa. Ainoastaan parilla\nsanalla saattaa lappalainen iskeä asian ytimeen. Esimerkiksi henkilöitä\nei kuvata pikkupiirtosin, vaan sanotaan, useasti kuvannollisesti\nse ominaisuus, joka räikeimmin pistää esiin tai muuten on hänen\nluonteelleen erikoista. Tämä tehdään monasti tavalla, joka osottaa\nhyvää huomiokykyä. Ymmärretäänpä väliin koko \"nuotille\" antaa sukkela\nironinen väritys. Mutta, joka ei ole perehtynyt lappalaisten\nluonteeseen ja oloihin, ymmärtää tuskin rahtuistakaan sitä ajätusta\nja mielikuvitusta, joka joiun harvojen iskusanojen takana piilee.\nOttakaamme näytteitä käännöksineen[3] ja selityksineen:\n\n1.\n\n    Maari Jounna h'ärekadsha\n    choarevet skaadshuudit alemme.\n\n    Maarin Jouunän härkäin sarvet\n    ylettyvät taivaaseen.\n\nTällä tahdotaan sanoa: Maarin Jounna, köyhä lappalainen, on kova\nkehuskelemaan. Kun hän ei voi kehuskella porojensa paljoudesta, hänellä\nniitä on vain muutama, kehuu hän niiden suuruutta -- sarvet taivasta\npuhkovat miehen kaikissa puheissa.[4]\n\n2.\n\n    Tuorra-Tommosa tah iuhka\n    ia vuedda, taah le pontta, tuuh le\n    iuhkii, laulu ja tallarahta ia\n    iueikaa ia ciirru.\n\n    Tuorra-Tommosa on juomari\n    ja ajaa, se on rikas, (vaikka) on\n    juomari, laulaa ja rallattaa ja\n    joikaa ja itkee.\n\nTuollaisessa hysteerisessä tilassa näkee lappalaisia väliin selvällä\npäälläkin.\n\n3.\n\n    Kierka Antta ii murdil ii\n    tuonke iige taanke ia kouhtaahche.\n\n    Kjerkan Antti ei pelkää sitä\n    eikä tätä ja on kaksi-isäinen.\n\n= K.A. on rohkea poika, joka ei ketään pelkää, eikä kukaan myös\nhäntä; s.o. hän on erittäin leikkisä nuorimies, eikä kumma, kun hänen\nalkuperänsäkln on koko lystikäs: hän on kahden isän lapsi.\n\n4.\n\n    Jaakko Pietta stuora ridaht\n    nuppe kierran rihtapeilli, nuppe\n    kierran neieta -- härknauti.\n\n    Jaakon Pietta iso käpsä, toisessa\n    kädessä (poron) \"riipipuoli\",\n    toisessa kädessä tyttö -- härkäsusi.\n\n= J.P. oli nuorena miehenä aika virkku. Toisessa kädessään piti\nnyljettyä poron kylkeä, toisella halaili tyttöä, -- oli yhtä käpsä\nporonvaras kuin hukka.\n\n5.\n\n    Stuora Tommas Saarevuomi choarvi.\n\n    Iso Tomma Saarenvuoman sarvi.\n\nTätä joikua pidettiin mitä suurenmoisempana ylistyksenä. Sillä\ntahdottiin sanoa: Niinkuin \"Saarenvuoman sarvi\", terävä tunturihuippu\non maiseman korkein, on Tomma lappalaisista ylin. \"On kuin kynttilä\nlappalaisten keskellä, rikas, viisas, mahtava\", kuten laulaja selitti.\n\n6.\n\n    Orposa stuora kaahta ia\n    pahaa-seuvvi, ii suovvalaei,\n    nuppi i peieve iga paiehtik.\n\n    Orposa, iso ilkeä ja pahansuova,\n    ei soisi toiselle ei päivää\n    ei paistetta.\n\nAhneutta voidaan kuvata esim. tällaisin sanoin: Hyppysensä syöjä, = on\nniin ahne, että söisi omat hyppysensä, tai \"itsensä nielee\" = niin ahne\nettä itsensä nielisi, jos taitaisi.\n\n7.\n\n    Peivah Pierra Stalu haapmi\n    outapeillie, selkepeilli olmu haapmi\n    -- alleh keicha enneht seellakai.\n\n    Päivän Pierra Staalun haahmo\n    etupuoleltansa, selkäpuoli ihmisenhaahmo\n    -- älä katso enempää kuin selkäpuolta.\n\nOlin tilaisuudessa näkemään tämän Pierran ja myöntää täytyy, että\nmiehen kasvot olivat yhtä elottoman kolkot kuin \"Staallun kuvissa\".\n\n8. Rikkaan tyttären nuotti:\n\n    Aina mannaa, kolleruoaiht ieenieeht,\n    stuora vuosahk viinidik;\n    nuppi nummar luokte paiaas,\n    nuppi nummar chaska vuulus.\n\n    Ainoa tytär, kultarahain emäntä,\n    suuret härät hienoksi tekevät;\n    toinen numero kohottaa ylös,\n    toinen numero lyö alas.\n\nMerkitsee: Kyseessä oleva lappalaistyttö on isänsä ainoa, hän on\nupporikas, mutta ruma. Suuret porolaumat saavat kumminkin hänen monen\npojan silmissä näyttämään hienolta. Kosija on kuin tasapainoista\nhuiskuvan vaa'an ääressä, tytön rumuus on se numero, joka \"lyö ylös\",\nkultarahat taas painavat alas.\n\nVäliin saa joikaaja aikaan hilpeyttä tekemällään lystikkäällä\nloppukäännöksellä. Hän mm. laulaa totisena moneen kertaan:\n\n9.\n\n    tevalkka messui vuoiaatit\n\n    :: lähen kirkkoon ajamaan ::\n\nja lisää lopuksi yht'äkkiä:\n\n    -- iuhkaatit, iuhkaatit vinnie!\n\n    :: -- juomaan viinaa! ::\n\nPorot ovat tietysti antaneet aihetta monen monituisiin joikauksiin.\nMuutama esimerkki:\n\n10.\n\n    Poohcule silkki-naavvi, koollekuolka,\n    tah tolvu manka vikihis\n    sielu aelveig.\n\n    Poro, silkkikarva, kaulakarva\n    kultakarva, se vie monta viatonta\n    sielua helvettiin.\n\nToisin sanoin: lappalaisen silmissä on toisen poro monasti\nkultakarvaisen kaunis ja houkutteleva; häneen iskee suopunkallaan,\nhuolimatta siitä, että sielu papin opetuksen mukaan \"menee helvettiin\".\n\n11. \"Kaiken poron yhteinen nuotti\":\n\n    Chappon'unno iunas silkkinaavvit\n    nollekeda mannaa ialechaska kachait\n    aetnam aetname.\n\n    Kaunis pikkukarva silkkikarva\n    lähtee laukkomaan, lyöpi\n    koparoitaan maahan.\n\n12. Vasikan nuotti:\n\n    Tedaht miesaas ruokkada nuhahk (nuoleaak)\n    kullu(da) rasta vuomiit.\n\n    Vasikka huutaa (keväällä)\n    emäänsä, että kuuluu poikki vuoman.\n\n13. Vasikan vaatimen (emäporon) nuotti:\n\n    Altu pankkah ahku raenttu\n    chaska iagis-iahkai tahle pormus\n    pànkku saamelocan.\n\n    Vaa'in, joka korkoa lyö\n    vuos vuodelta, on kuin\n    lappalaisen pankki.\n\nLaulaja selitti, että niinkuin herroille yhdestä kruunusta pankissa\npian tulee kaksi ilman vaivatta, samoin emäporo \"lyö renttua vuos\nvuodelta\", se on lappalaisen pankki.\n\n14. Härän nuotti:\n\n    h'aerkaast paalkadi nu manai ah\n    eetnan (tarkkisti) talai,\n    aliermus varrechokkie.\n\n    Härkä, laukkoo kuumassa, niin\n    menee että maa tärisee korkeim-\n    man vaaran lakeella.\n\n15. Ketun laulu:\n\n    K'ätke kovta puohcu ciepha\n    iakkarta kaska iah tuolovu oaivvi\n    m'ehcaei ia ciehka muohteekit siisa\n    ia paihka nolo kosuole ciehkan.\n\n    Kettu tappaa poron kaulasta\n    syöpi poikki ja vie pään metsään,\n    kätkee lumeen, paskantaa\n    vielä päälle, (siihen paikkaan)\n    mihin on sen pannut.\n\n16.\n\n    K'ätki iueikan:\n    spriedcho ruahta.\n\n    Ahman joiku:\n    Laukkoo kun lyömällä.\n\nSellaiset kuin: yhteisen poron, vasikan, härän ja vaatimen nuotti\novat siksi tyypillisiä ja yleisesti tunnettuja piireisään; että esim.\nNorjassa voitiin tuntea, kun fonografistani kuultiin karessuvantolaisia\nporojoikuja, sanoa, minkä piirin nuottia ne olivat. Jokaisella piirillä\nonkin tavallisesti muista eroavia poronnuotteja, jotka jokainen piirin\nporopaimen hyvin tuntee.\n\nKun poropaimen yksinään seisoo jollakin tunturinvierustalla paimenessa,\ntekee hän usein siitäkin joiun, jollei muusta, niin tilapäisistä\nhavainnoistaan. Esim.:\n\n17.\n\n    Eetni vaari m'esi roukkasit\n    teebmi, olmu ruihkàs, peitna\n    n'uhkas, karia runkkas.\n\n    Eetnivaaralta kuuluu vasikan\n    parku, ihmisen huikkoos, koiran\n    haukku, variksen vaakku.\n\nSaattaapa niin uudenaikainen ilmiö kuin höyrylaivakin antaa aihetta\njoikaajalle:\n\n18.\n\n    Damppa mannaa nuo cahce-purhon\n    -- voinnehis haergi mannaa\n    nuo caahciguldul.\n\n    Höyrylaiva menee että vesi tuiskuna\n    -- hengetön härkä menee että\n    pyry perseessä.\n\nJoiuilla on oleva suomalais-ugrilaisten kansain primitivistä runoutta\ntutkittaessa merkityksensä. Viime, aikoihin asti on niitä pidetty\naivan mitättöminä, sanattomina laverteluina, luullakseni siksi,\netteivät tutkijat ole ollenkaan syventyneet tähän laulutapaan, jossa\nesitys on niin outo. Kun porolappalainen paimenessa aikansa kuluksi\ntekee joiun, ei hän sitä aijo kaikkien laulettavaksi, hän sovelluttaa\nnuotin ja sanat niin, että ainoastaan lähimmät täysin oivaltavat mitä\nmielikuvia on aijottu tuolla \"nuotilla\" herättää. Tarkotuksena ei ole\nluoda mitään uusia kuvia, joiulla tahdotaan vain herättää tajunnassa\nja muistissa jo ennen piilevät. Tutkijat eivät ole tunteneet lähemmin\njoikaajaa eikä joiutettavaa, senpävuoksi ovatkin outo sävel ja\nlakooniset iskusanat tehneet heihin epämiellyttävän vaikutuksen, heissä\nei ole syntynyt sen johdosta mitään mielikuvia. Lappalainen sen itsekin\nhyvin tietää; sain usein vastaukseksi kun joikaamaan kehotin: Ethän\nsinä tunne minun tuttaviani, eikä sinulle edes Lappi ole ophas (tuttu).\n\nSitäpaitsi on minusta joikujen tunteminen tärkeätä sille, joka tahtoo\ntietää minkälainen käsitys lappalaisilla on heitä ympäröivästä\nluonnosta ja omista luonteistansa.\n\nHelsinki.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Perustuu kirjottajän kesinä 1904 ja 1905, Suomen, Ruotsin ja Norjaa\nLapissa tekemiin havaintöihin.\n\n[2] Ruotsin ja Norjan suomalaiset käyttivät verb.: _joikaan, joikata,\njoikun, joikua_, subst. _joiku, joikun, joikaus_. Minulle selitettiin\nnimityksen johtuvan siitä, että kaukaa kuullen, luulisi lappalaisen\nhuutelevan vain: joi joi, joi joi. Väliin onkin lap. sanalla: _juihkaa_\nsama merkitys kuin suom. _huikkaa_.\n\n[3] Käännökset ovat lappalaisten itsensä tekemät.\n\n[4] Että kehuskeleminen oli Jounnan arin kohta sain kokea. Poikkesin\nhänen kotaansa ja kysyin oliko hän taitava laulaja. Jounna oli heti\nvalmis kehahtamaan kuinka monia joikuja hän nuorempana oli keksinyt.\nKun vedin esille fonografin ja kirjotusneuvöt saalista korjatakseni,\nolikin hän ne unohtanut; äänikin oli vastoin omia ylistelyjä kovin\nsoriseva.\n\n\n\n"]