[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgD6j4IImlbJggQg5cYc_jysiop8MNaqSKRhuEfH2UUM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2527,"Kesäkausi Jäämere ja Vienanmeren rannoilla","Ailio, Julius",1872,1933,"2527-ailio-julius-kesakausi-jaameren-ja-vienanmeren-rannoilla","2527__Ailio_Julius__Kesäkausi_Jäämeren_ja_Vienanmeren_rannoilla","Matkamuistelma","tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1899,null,11007,77177,false,65814,[24,25],"Arctic regions -- Description and travel","White Sea Region (Russia) -- Description and travel",[27,28],"Adventure","Travel Writing","\"Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla: Matkamuistelma\" by Julius Edvard Ailio is a travel memoir written in the late 19th century. This work chronicles the author's expedition to the regions surrounding the Arctic Ocean and the White Sea, primarily exploring the landscapes, peoples, and natural phenomena encountered along the way. The memoir likely reflects a personal journey intertwined with a sense of adventure and discovery in the lesser-known northern territories.  The opening of the memoir introduces readers to the author's motivations for embarking on the journey, describing the allure of Lapland and the opportunity to study the region's geography and culture. Through vivid descriptions, Ailio expresses the beauty of the landscapes from the winter auroras to the summer solstice, setting the scene for his upcoming explorations with a scientific expedition team. Ailio also shares historical and geographical insights about the locations visited, revealing a deep engagement with the natural world while hinting at the difficulties faced during travel in such an extreme environment. The narrative paints a rich picture of the Scandinavian natural setting and hints at the social dynamics with local populations, establishing a compelling foundation for the rest of the memoir. (This is an automatically generated summary.)",[],257,"Matkamuistelma kuvaa Suomen Maantieteellisen Seuran tutkimusretkeä Kuolan niemimaalle, Jäämeren rannikolle ja Vienanmerelle vuonna 1897. Teos esittelee pohjoista luontoa sekä alueella asuvien lappalaisten ja suomalaisten elämää ja olosuhteita.","Julius Ailion 'Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2527. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KESÄKAUSI JÄÄMEREN JA VIENANMEREN RANNOILLA\n\nMatkamuistelma\n\n\nKirj.\n\nJulius Ailio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1899.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nMatka Jäämeren rannikolle.\nKuolanvuonosta Kalasaarelle.\nKalasaarella ja Muurmannin rannikolla.\nMolemmin puolin napapiiriä.\nVienan rannoilla.\nLyhyt luku Venäjän lappalaisista.\n\n\n\n\nAlkusanat.\n\nSeuraava matkakuvailu on osittain ilmestynyt jo ennen \"Kyläkirjaston\nkuvalehden B-sarjassa\". Muodoltaan muuttuneena ja viimeisellä,\nVenäjän lappalaisia käsittelevällä luvulla lisättynä astuu se nyt eri\npainoksena näkyville, pyytäen ensi sijassa päästä nuorisomme suosioon.\nJos se voi antaa edes osapuilleen tyydyttävän kuvauksen tai vain\noikaista joitakin vanhentuneita käsitteitä pohjoisen maankolkkamme\npohjoisimmasta luonnosta, jos se voi hiukankin kiinnittää nuortemme\nmieliä Jäämeren rantamilla ponnistelevain suomalaisveljiemme ja\nlappdlaisheimolaistemme eloon ja oloon, on kertojan tarkotus täysin\nvoitettu.\n\n\n\n\nMatka Jäämeren rannikolle.\n\n\nKenpä ei olisi joskus unelmoinnut näkevänsä Lappia, maata Maanselän ja\nJäämeren välillä, jonka talviset revontulet niin loistaen loimuavat,ja\njonka-kesäinen aurinko ei hetkeksikään väsähdä valaisemasta sen vakavia\nvaaroja, sen jylhiä tuntureita ja rajattomia rämeitä! Ja kun lisäksi\ntarjoutuu, kuten tämän kirjoittajalle, tilaisuus saada vapaa matka,\nsekä ainoana ehtona on samaisen maan luonnon ja kansan tutkiminen, ei\nsuinkaan ole vaikea päätöksen teentä. Silloin eivät paina vaa'assa\ntaloudelliset näkökohdat, arvottomilta tuntuvat matkan vaarat ja vielä\nvähäpätöisemmiltä Lapin-maan sääsket ynnä muut maanvaivat.\n\nLupauduin siis osanottajaksi siihen retkikuntaan, jonka Suomen\nMaantieteellinen Seura keväällä 1897 varusti tutkimaan Venäjän Lapin\nvuoren- ja maanmuodostuksia. Toiset osanottajat olivat maisteri\nG. Bergroth ja retken päämies, professori W. Ramsay.\n\nVenäjän Lappi eli Kuolan niemimaa on, kuten silmäys Euroopan kartalla\nosottaa, jatkoa Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapille ja pistäytyy se\nkauvas kaakkoon Jäämeren ja Vienanmeren väliin. Viime aikoihin asti\non tämä niemimaa ollut melkein ainoa paljas pilkku Euroopan kartalla,\ntuntematon ja avara erämaa, jonka mannerta vallankin sisämaassa tuskin\nkukaan muu oli polkenut kuin talviseen aikaan täällä porolaumoineen\nasustava Lapin mies. Luonnonsuhteiden, eläin- ja kasvimaailman puolesta\nkuuluu se kuitenkin Skandinavian luonnonhistorialliseen alaan, jonka\nvuoksi tiedemiehet ovat pitäneet tärkeänä tämänkin maankolkan tarkkaa\ntuntemista. Ja erityisesti tärkeänä jopa kunnianasiana ovat sitä\nsuomalaiset pitäneet, koskapa Kuolan niemimaa lähinnä rajoittaa heidän\nmaataan, ja sen tutkimisesta riippuu moni Suomeakin koskeva kysymys.\nTämän tähden varustettiin Suomesta kesällä 1887 kahdeksanhenkinen\nretkikunta kaikin puolin tutkimaan mainittua niemimaata, ja yksi tämän\nretkikunnan osasto oli ensimäinen tieteellinen matkue, joka ikinä on\nkulkenut halki koko tuon laajan niemimaan lännestä itään. Sen jälkeen\non muita vähempiä retkikuntia käynyt jatkamassa ja täydentämässä\nedellisten työtä ja samassa tarkoituksessa läksimme liikkeelle mekin.\n\nTehtävänämme oli pääasiassa paitsi vuoriperän tutkimista koettaa\nsaada selville niitä vaiheita, joiden alaisena Kuolan niemimaa oli\njääkaudella, s.o. ajalla, jolloin miltei koko pohjois-Eurooppa oli\näärettömän vahvan mannermaanjään alle haudattuna, kuin myös sitä\nseuraavilla myöhäisimmillä geoloogisilla aikakausilla, jolloin, maa\noli vuoroin satojakin jalkoja vajonneena meren alle, vuoroin taas\nkohonneena sen yläpuolelle.\n\nTutkimustemme tuli alkaa Kuolanvuonossa Jäämeren rannikolla ja jatkua\nsieltä ensin pitkin Muurmannin rantaa ja sitte ympäri koko niemimaan.\n\nNiille, jotka matkustavat Suomesta Jäämeren rannalle, on kolme\ntietä tarjolla. Lyhin mutta hankalin käy Oulun ja Kuusamon kautta\nKannanlahteen, sekä sieltä poikki Kuolan niemimaan osaksi jalan, osaksi\nveneillä Imandraa y.m. järviä myöten. Toinen kulkutie käy Nevaa,\nLaatokka, Syväriä ja Äänistä myöten Vienanmerelle ja Arkangeliin\nsekä sieltä ylös Muurmannin rannalle. Molempia mainittuja teitä ei\nkuitenkaan voi käyttää ennenkuin kesäkuun alkupuolissa, jolloin jäät\neivät enää ole estämässä vene- ja laivakulkua. Meidän lähtömme tapahtui\ntoukokuun lopussa ja saimme sen vuoksi käyttää kolmatta, pisintä\ntietä poikki Skandinaavian sekä ympäri Norjan. Mutta tämä on samalla\nhauskin tie, sillä jo rautatiematka poikki pohjois-Ruotsin ja Norjan,\nmutta vielä enempi laivamatka pitkin viimemainitun maan rantoja kuuluu\nhauskimpiin, niitä olla saattaa.\n\nEnsimäinen havainto, jonka tekee keväällä tultuaan Vaasasta poikki\nPohjanlahden Ruotsin puolelle on se, että suven tulo viimemainitussa\npaikassa on paljon, ehkä pari viikkoa myöhäisempi. Vaasassa olivat\npuut kaupungin monissa puistoissa ja lehtokaduilla melkein täydessä\nlehdessä, kun ne Ruotsin puolella samalla kohdalla olivat tuskin\npaljoa enempää kuin hiirenkorvalla. Ja samoin oli muun luonnon laita.\nSelityksen tähän saa siitä seikasta, että Ruotsin puoli on hyvin\nkorkeata verrattuna Pohjanmaan melkein merentasaisiin lakeuksiin.\n\nMitä tulee maanluonteseen, niin onhan Jämtlanti kuulua kauneudestaan.\nVähän väliä vilahtaa siellä näköaloja, jotka kilpailevat toinen\ntoistensa kanssa kiinnittääkseen matkustajan huomiota puoleensa.\nMe kuljemme läpi komeimman kuusikkometsän, korviamme hivelee\nnoiden solakkavartaloisten, terävähuippuisten puiden surumielinen\nsuhina, kunnes se yhtäkkiä sulautuu kumeaan kohinaan, joka syntyy\nvaahtoavien koskien syöksyessä vinhaa vauhtia kallionrotkojen\nylitse, tai taukoaa kokonaan siniselkäisen järven avautuessa eteen.\nTämä pohjoisen aarniokorven antama tunnelma haihtuu kuitenkin\npian toiseen valtavampaan, kun taivaanrannalta kohoaa kymmeniä\nlumipeitteisiä vuorenhuippuja ja vastaamme puhaltavat puhtaanraikkaat\ntunturituulahdukset. Silmä etsii ja löytääkin vihertävistä notkelmista\noikeita säter-kartanoita karjoineen ja -- säter-tyttöineen.\nYlpeimmilleen ylenee luonto Åren seudussa, jossa Storsjön\nkauniin järven äärellä kohoaa vielä kauniimpana valtava Åreskuta\npuolentoistatuhannen metrin korkeuteen. -- Meillä oli hyvä halu tehdä\nlyhyt vaellus tälle tunturille, sillä kyllä maksaa vaivan nähdä sieltä\ntarjouva suurenmoinen ja vaihteleva näköala. Ja vallankin hauskaksi käy\nsellainen retki vuorientutkijalle, sillä Åreskuta tietää kertoa, kuten\nruotsalaisten tutkimukset ovat osottaneet, tarun omasta synnystään,\nsaman tarun kuin Alpit monine huippuineen, Kaukasus, Uraalinvuoret\ny.m. Emme voi tässä siitä mainita muuta kuin että se tietää valtavista\nkokoonpuristuksista, jotka ovat kohottaneet maankuoren paikoittain ylös\nvuorijaksoiksi, ja laajoista uudismuodostuksista sekä hävitysilmiöistä,\njotka ovat luoneet sen lopullisen muodon. Mutta ajasta, jolloin\ntämä kaikki olisi tapahtunut, se ei tiedä, vaan saattaa olettamaan\ngeoloogisia aikakausia niin pitkän pitkiä, että aatosta huimaa\nkoettaessaan niitä käsittää, ja n.s. historiallinen aika niihin\nverrattuna tuntuu olevan sekunti vain.\n\nMalttamatta kuitenkaan tehdä poikkeusta suunnitelmassamme jatkoimme\nedelleen matkaa yli Köölin vuorten. Näistä vuorista, jotka erottavat\nRuotsia ja Norjaa, on jokaisella tavallisesti se väärä käsitys, että ne\nmuodostavat yhtenäisen vuorijonon, joka kohoaa ympäröivää maata paljon\nkorkeammalle! Mutta niin ei ole laita. Ne ovat oikeastaan laajaa,\nuseammista ylänteistä muodostunutta, korkeata vuoritasankoa, joka,\nverrattain hiljalleen laskeutuu itäänpäin ja äkimpää länttä kohti,\nmutta mitään erityistä vuoriharjannetta ei siinä ole.\n\nPoikki Köölin käyvistä solakäytävistä on suurin se, jota myöten\nSundsvallin--Trondjemin rautatie kulkee. Tämä on ollut ammoisaikuinen\nkulkureitti, ja sitä käytti maamiehemme Armfeltkin, kun hän Kaarle\nXII:n kaaduttua peräytyi Trondjemista. On epäilemättä useimmille\ntunnettua, mikä hurja retki se oli keskitalvella sotajoukon keralla,\nja miten surkeasti se päättyi. Uudenvuoden päivänä v. 1719 yllätti\nankara lumimyrsky tuon suomalaisjoukon ja heti ensi yönä paleltui\nsuuri joukko kuoliaaksi. Sitte joutui se harhaan ja kuljeskeli useita\npäiviä sinne tänne autioilla tuntureilla, joten kaikkiaan 3,000 miestä\npaleltui, nälistyi tai muulla lailla sai surmansa. Vielä pitkien\naikain takaa nähtiin näillä tienoilla vainajain vaalistuneita luita\nvuorien vierillä, ja eräälle kohdalle rautatien varrella on myöhemmin\npystytetty kivipatsas, joka on matkustajalle muistuttamassa näistä\nIsonvihan surullisista sotauhreista.\n\nNorjan rajalla on rautatien korkein kohta, ja siitä pitäen menee juna\nhyvää vauhtia alaspäin. Matka käy milloin syvällä vuorien välissä\nolevaa laaksoa pitkin, jonka pohjalla mitä ihanimmat niityt ja vainiot\ntäydessä vihannuudessaan ovat räikeänä vastakohtana noille enimmäkseen\nhuononnäköisille norjalaistaloille, milloin taas ammottavan kuilun\nrinteitä myöten tai jyrkkärinteisen rotkon pohjalla, josta erottaa vaan\nkapean vyöhykkeen taivasta, ja jonka kummaltakin kupeelta syöksähtää\nesiin vuolaita vuoripuroja, hakien tietä itselleen johonkin suurempaan\nvirtaan, vihdoin tyynesti laskeakseen valtameren aaltojen helmaan. Pari\nkertaa sukeltaa juna lyhyeen tunneliin, ja vihdoin aukeaa silmien eteen\nTrondjemin kaunis ja laaja vuono ja sen äärellä oleva samanniminen\nkaupunki.\n\nTrondjemi eli entinen Nidaros on tuhatvuotinen kaupunki, ja sillä onkin\nvanhoja historiallisia muistomerkkiä näytettävänä enemmän kuin millään\nmuulla Norjan kaupungilla, ennen kaikkia sen tuomiokirkko, kaunein\npohjolassa, ainakin sitte kun ne suurensuuntaiset ja sanomattomia\nsummia kysyvät uudistustyöt, jotka par'aikaa ovat tekeillä, on ehditty\nloppuun suorittaa.\n\nMeidän oli aikomuksemme Trondjemissa ehtiä nopeakulkuiseen\nmatkailijalaivaan, jolla olisimme kahdessa ja puolessa päivässä\npäässeet ylös Hammerfestiin. Harmiksemme saimme kuitenkin kaupunkiin\nsaavuttuamme kuulla, että laiva oli saman päivän aamuna lähtenyt.\nVasta parin päivän päästä oli lähtevä eräs posti- ja rahtilaiva\n\"Olaf Tryggvesson\", joka lisäksi oli viipyvä samalla matkalla toisen\nverran enemmän aikaa, koska sen piti poiketa joka toiseen vuonoon\nja postiasemaan. Ikäväähän se oli, mutta ovathan tällaiset sattumat\nmatkoilla niin tavallisia, ja me kun olimme lähteissämme yhteisesti\npäättäneet, ett'emme mitään koskaan kadu, otimme tuon viivästymisen\niloiselta kannalta.\n\n\"Olaf Trygvesson\" oli joltisenkin suuri laiva, ja nimellään johdatti\nse heti mieleen Norjan loistavan sankariajan. Elävänä esiytyi\nmielikuvituksessa se Olaf Trygven poika, joka v. 1000 vaiheilla joutui\nloukatun Sigrid Neuvokkaan juonien kautta suunnitellun äkkiylläkön\nalaiseksi ja urheasti otteli komealla \"Käärme\" laivallaan kunnes tämä\noli täysi vihollisia ja syöksyi sitte aaltoihin -- eikä näkynyt ikinä\nenää.\n\nParin ensimäisen päivän matka \"Olaf Trygvessonilla\" ei tarjonnut\njuuri mitään nähtävyyksiä, jollen ota lukuun sellaista näkyä, kuin\njuuri edellisenä päivänä poroksi palaneen pienen Namsos kaupungin\nrauniot. Se oli surullinen näky savuavine tuhkaläjineen, mahdottomine\nrautakasoineen, joista selvästi näki elävänsä oikeassa rauta-ajassa,\nja törröttävine savupiippuineen. Yhtä surullista oli nähdä noita\näänettömiä ihmisparvia, jotka siellä täällä etsiskelivät tuhasta\njoitakin arvoesineitä. Ojolleen kaatunut kirkontorni, pirstautunut\napteekkikalusto ja monet kissanraadot puiden juurilla todistivat\nliekkien nopeasta hävitystyöstä, mutta nopeasti näyttiin ryhtyvän\nuudisrakennuksiinkin, sillä jo meidän laivallamme saapui kaupunkiin\nkirvesmiehiä, lankkuja ja lautoja.\n\nLuonto oli Trondjemista ylöspäin ikävään asti yksitoikkoista,\nsiliytyneitä ja pyöristyneitä anialastomia kallioita vain yhtä mittaa.\nIhmisasuntoja oli harvassa, joko jonkun saaren suojassa tai pienemmän\nmutkan perällä, ja nekin näyttivät kuni nukkekojuilta matkan päästä\nkatsellen ja verrattuina harmajaan vuoren röykkiöön, jonka juurella ne\nsijaitsivat. Vain joskus näyttäytyi viehättävä ja silloin kerrassaan\nidyllinen kuvaelma, kun laiva kääntyi äkisti johonkin vuonoon, jonka\nrannalta ilmeni pikkuruinen, vihannan nurmen ja metsikön ympäröimä\nkylä. Siellä oli vuorien suojassa tyyntä ja päiväpaisteista, kun sen\nsijaan tuolla ulkopuolella Atlantin aallot pitivät pauhinaa.\n\nNyt ne olivat sen sijaan rauhaisia, ja hyvillä toiveilla saatoimme\nkohdata edessäpäin alkavia kauniita maisemaseutuja.\n\nKuljemme ohi Torghättan, joka on nähtävimpiä, merkillisimpiä paikkoja\nmatkalla. Se on tunturi, jonka yläosassa on suuri aukko tai käytävä\nläpi koko vuoren, ikäänkuin louhimalla puhaistu tunneli. Satu kertookin\nlemmenkateen jättiläisen keihäällään puhaisseen sen, koettaessaan\ntavoittaa toista jättiläistä, joka riensi pois ryöstämänsä immen\nkeralla. Mutta geoloogit selittävät sen muodostuneen siten, että\ntunturissa on ammoin sitte tapahtunut n.s. syrjäytys eli luisuminen\nalaspäin siihen syntynyttä kulmikasta halkeamaa myöten, joten tunturi\non ikäänkuin avautunut keskeltä.\n\nNyt sivuutamme taas \"Seitsemän sisarusta\" -- yhtä monta toisistaan eri\npitkän matkan päässä olevaa vuorenhuippua. Ja jokaisen matkustajan\nvastattavaksi pannaan kysymys, joka tässä asetettakoon lukijallekin:\nMinkä sisarusten väli on suurin? (Tietysti äärimmäisten).\n\nMuuten alkavat vuoret nyt muuttua teräväpiirteisiksi, äkkiseinäisiksi,\nalppimaisiksi muodoltaan. Niiden keskikorkeus on 800-1,000 metriä\nyli meren pinnan ja usein ne kohottavat huippunsa läpi pilvien.\nErittäin somaa on nähdä suuren pilvenlonkaleen leijuvan yksinäistä\ntunturia ympäröivänä renkaana, ja vielä somempaa, kun se ikäänkuin\nmyssy varoellen verhoaa tunturin lakea, mukautuen tämän muodon\nmukaan. Usein kulkee laiva kapeista salmista, joiden kummallakin\npuolella tunturit kohoavat huimaavaan korkeuteen, tai varsin läheltä\nrantaa, etsien turvallista väylää jyrkän tunturin juuritse. Tällöin\ntäyttää mielen outo tunnelma, sillä ihan voisi kättä ojentaa noille\nylpeänjuhlallisille, kolkonkauniille vuoriritareille, jotka siinä\nseisovat rannanvahteina Atlantia ja Jäämertä vastaan. Kun taas näet\nne loitompaa lahdelta ilta- tai yöauringon heikenneessä valossa, niin\nnäyttävät ne niin pehmeäpiirteisiltä, niin sulavan viehkeiltä, jotta\nluulisi joutuneensa ihanaan ihmemaahan.\n\nEräs kohta, jota matkalla oikein odottamalla odotetaan, on napapiiri.\nMutta tämähän on vain viiva, joka ajatellaan vedetyksi 60° 30'\nvaiheilla pohjoista: leveyttä, eikä siinä siis ole mitään nähtävää. Sen\npaikkaa tiedustelevalle onkin tapana näyttää jännitettyä hiuskarvaa!\nIhan tietämättämme soluu laiva tämän merkillisen viivan ylitse, ja me\nolemme Jäämeren hyisillä aalloilla, ikuisen vilun valtakunnassa.\n\nItse asiassa ei tietysti mitään muutosta ole huomattavissa. Mitä\nkauneimman sään vallitessa, tuulen vain hiljalleen liikutellessa\nlaineita, joilla toisinaan näyttäytyy delfiinejä pyörien seuraten\nlaivaamme, lähenemme me matkan kauneinta kohtaa -- Lofotenin\nsaariryhmää.\n\nTaaksemme jäävät mannermaan alppimaiset tunturirannat, edessämme\nvälähtävät taivaan rannalta häikäisevän valkeat lumihuiput, ja\nvähitellen sukeltautuu esille kokonainen sarja hurjankauniita\nvillinnäköisiä tuntureita, jotka ihan taivaisiin tavoittavat. Vasta\ntäällä saa käsityksen Norjan luonnosta, sen kauneuden vallasta,\nvasta täällä, napapiirin yläpuolella esiytyy pohjola kaikessa\nherruudessaan, ei petollisena kangastuksena, ei ohivilahtavana\nunikuvana, mutta tarumaisen kuvallisena panoraamana, mikä hellyttää\nmielen ihan hurmoksiin. Yngvar Nielsen mainitsee käsikirjassaan\nmatkaa Vestfjordin yli Lofotenille \"ehdottomasti yhdeksi maailman\nkauneimmista merimatkoista\" eikä hän siinä taitane liioitella. Enkä\nminä enään ihmettele Saksan keisarin tiheitä laivaretkiä pitkin Norjan\nrannikkoa ylöspäin, sillä nähtyä kerran tämän valtavan kuvaelman,\ntahtoo sen nähdä toisenkin kerran, tahtoo nähdä eri säällä, eri\nvalaistuksessa, eri aikoina. Mutta jo lähenemme rantaa ja nyt näemme\nvasta yksityispiirteittäin noiden tummain tunturien rikkiset ruhot,\nniiden pistävän terävät huiput, niiden vimmatun hajajärjestyksen. Ja\nsivuitse synkkävarjoisen tunturin seinän pyörähtää laiva satamaan, joka\nsekä muodoltaan että kauneudeltaan on ympäristönsä verranvastainen.\n\nJäämeri oli ollut leppoisa vain niin kauvan kuin se oli ehtinyt näyttää\nihanimman helmensä, mutta nyt se alkoi vyöryttää ilkeän vihaisia\närjyjä suoraan pohjasta. Niin kauvan ei ollut hätää kun vielä kuljimme\nsaariston suojassa, mutta Tromssan kaupungin jätettyämme joutui\nlaivamme suoraan tuulen turjuteltavaksi, ja pian tulivat vaikutuksetkin\nnäkyviin. Matkustajain naamat venyivat pitemmiksi, yksi ja toinen\nkatosi hyttiinsä, ruokapöytä harveni harvenemistaan. Niin näin minäkin\nparhaaksi vilttiini peittäytyen paeta hyttiin potemaan. Oli ihan\niankaikkista heilumista ylös alas, laivan rautaseinät ratisivat,\nkyökissä kalskahtelivat posliinit yhtenään, ja silloin tällöin kuului\nkova kolahdus jonkun raskaamman esineen kaatuessa tai pudotessa.\nSiinä ja siinä oli, että itse pysyi kunnialla vuoteellaan tai\nkyyrysillään sohvansa nurkassa, välinpitämättömänä kaikelle -- ei juuri\npahoinvoivana, mutta kuitenkin heikkona ja omituisessa horrostilassa.\nKannelle ei ollut menemistä, sillä siellä tuskin pystyssä pysyi. Ja\nmitäpä siellä tekemistä, sillä maisemat eivät suinkaan viehättäneet\ntässä tilassa ja tällaisella säällä. Mustana mylleröi Jäämeri,\ntumma oli taivas ja pimeä päivä noiden sakeain ja hyyhmiäisten\npilvenmöhkäleiden takia, joista ihan rentonaan valui lumiräntää,\nlaskeutuen lianharmaana peitteenä kaikkialle. Ja tuuli tai myrsky se\nmylvi, ulvoi ja vinkui, ja säestystä suorittivat miljoonat merilinnut\nkamalasti kirkuen. -- -- --\n\nHammerfest!\n\nHauska värähdys tuntui koko ruumiissa kuullessaan tämän maailman\npohjoisimman kaupungin nimen ja huomatessaan heti oltavan sen satamassa\n-- suojassa äkäisen Jäämeren pahimmilta puuskilta.\n\nNiin napaseutuiseksi kuin konsanaan voi kuvitella Hammerfestin\nympäristöineen, ei kuitenkaan mielikuva likimaillekaan lähene sitä\ntodellista kuvaa, joka nyt avautui eteen. Ei ole jälkeäkään noista\nmaireista maisemista, joita pari päivää sitte oli nähnyt; ja joista\nsilmä ei ensinkään olisi hennonnut luopua, sillä puut ja pensaat ovat\nuupuneet jo etelämmille aloille ja alaston harmaa on vallitseva väri\nkaikkialla. Ei ole haahmoakaan Lofotenin lumoavista, tuntureista, vaan\njäykkinä, raskaina, ankaroina kohoavat kalliot täällä merestä. Synkeän\nvärinen on meri satamassa, näyttäen sitä synkemmältä nyt vallitsevassa\npilvihämärässä ja vaalean lumirännän kattaessa rakennuksia sen\nrannalla. Suuria lumikinoksia huomaa vuorten rotkoissa, ja kaupungin\näärellä olevalla tunturilla, jonne olemme nähneet vaivan nousta, kohtaa\nmeitä miltei täysi talvi -- kesäkuun alussa -- ajaen meidät hetimiten\nalas.\n\nHammerfestissä on 2,500 asukasta, jotka elävät jäämerenpyynnillä.\nKaupunki on muuten rakennuksiltaan hyvin hauskan, jopa kauniin\nnäköinen, sillä se on suurimmaksi osaksi uudestaan rakennettu v.\n1891 sattuneen tulipalon jälkeen. On siis täälläkin hyvinvointia\nsekä epäilemättä myöskin viihtymystä! Ja että täälläkin eletään muun\nmaailman muassa, todisti korkean silkkihatun näkeminen, jonka kantajan\nleikillä ristimme \"sivistyksen etuvartijaksi pohjolan pimeyttä\nvastaan.\"\n\nKaupungilla on tietysti myös ravintola, jossa me suomalaiset -- paitsi\nmeitä oli yhdessä matkassa kolme metsäherraa ja eräs kasvientutkija,\njotka aikoivat Suomen Lappiin -- vietimme mitä rattoisimman illan,\nmuistiksi siitä piirtäen nimemme matkailijakirjaan. Sitä selaillessa\nsattui silmiin Nanseninkin nimi, jonka hän oli kirjoittanut palattuaan\nkuululta retkeltään. Ei se olisi muuten tainnut löytyäkään, mutta\nerääseen sarekkeeseen, jonka yllä oli kysymys \"mistä koleeran\nsaastuttamasta paikasta matkustaja tulee\", ja joka muuten oli\ntypötyhjä, oli Nansen piloillaan kirjoittanut: 86° 14' pohj. lev.\n\nItään päin Hammerfestistä on taas jonkun verran saaristoreittiä\nkuljettavana, m.m. Magerön saaren eteläpuolitse, mutta sitte aukeaa\nJäämeren ulappa ihan kahleettomana, leviten silmänkantamattomiin kohti\nkolkkoja ikijään seutuja. Myrskyä kesti vieläkin, mutta nyt oli jo\nsen verran tottunut merenkäyntiin, jotta vahvasti vaatetettuna ja\npuolipaastoa pitäen saattoi vähin liikkua kannella. Ja kannattikin\nnähdä tätä suurenmoista mutta koleata merikuvaelmaa. Aallokko oli\nvieläkin niin ankaraa, että kaksi aaltoa tai oikeammin aaltovuorta,\njo riittivät täyttämään näköpiirin. Ja nuo vyöryt vasta olivat\nsäännöllisen suoria, terävän harjakkaita, sekä synkän mustia, vain\nkärjissään vivahtaen vihreään, joka kuitenkin melkein yhtenään\nsekaantui valkeaan vaahdon väriin.\n\nRannat ovat täällä tasauneet, vuoret eivät enään muodosta huippuja,\nvaan verkalleen nousevat ne jotenkin mataliksi tasangoiksi. Kööli, tuo\nSkandinaavian selkäranka, Pohjois-Europan suojamuuri Jäämerta vastaan,\nse laskeutuu nim. Hammerfestissä mereen, ja laakeana, tasaisena leviää\nnyt maa, käyden sitä alhaisemmaksi, mitä kauvemmas itään etenemme.\nVain muutamin kohdin on jyrkästi mereen laskeutuvia vuorenseinämiä,\nkuten Nordkynin, Euroopan mantereen pohjoisimman kärjen, ja sen lähellä\nolevain Lintutunturien kohdalla. -- Viimemainitut, samoin kuin useat\nmuut samannimiset vuoret, ovat saaneet nimensä siitä, että lukemattomat\nlintulaumat, enimmäkseen kolmivarpaisia lokkeja, kaakkureita, alkoja\ny.m., ovat valinneet kaikki niiden kolot ja raumat tyyssijoikseen.\nNämä värittävät tumman tunturiseinän vallan valkeaksi, ja levottomina\nleijailee niitä sadoittain sen edustallakin. Laivan sivuuttaessa\ntällaista lintuvuorta pyrähtää siltä kuten myrskypilvi koko legioona\nlentoon, peittäen auringon valonkin, ja silloin syntyy kirkuna ja\nrääkynä niin kimakka, että korvia särkee, ja vain hiljalleen taukoaa\ntämä laivan jättäessä vuoren kauvas taaksensa.\n\nLukuisissa jäämerenvuonoissa, joista suurimmat ovat Porsanger-, Lohi-\nja Tenovuono, on lukuisia, Jäämerelle niin kuvaavia kalastajakyliä eli\n\"fiskeværejä\", kuten niitä norjaksi nimitetään. Muistan aina niin\nhyvin ensimmäisen näkemäni fiskeværin, jonka edustalla me synkkänä\nyönseutuna jonkin aikaa odotimme meren hiukan tyyntyvän. -- Matalalla\nharmaalla kalliorannalla on pieni mutka, ja sen perukassa joukko\nmitättömän näköisiä rakennuksia, harmaita ja punasia. Lähinnä merta on\nrivi kalamakasiineja ja niiltä lähteviä puulaitureita, joiden päässä\naina on suuri väkipyörä kalojen nostoa varten. Puhtaudesta ei ole\nylimalkaan puhettakaan sillä kalain jätteitä on joka paikassa levittäen\nilkeätä hajuaan ja turmellen ilmaa. Ja kylän ympärillä on taajalta\ntelineitä, pukkien päällä lepääviä orsia, joille turskat ripustetaan\nkuivamaan tuulessa ja päivänpaisteessa. Mikä erityisesti oli kylälle\nkuvaavaa, oli sen edustalle ankkuroinut valaanpyyntilaiva, joka juuri\noli saanut harppuunilla pyydetyksi kaksi valaskalaa. Valkeat, uurteiset\nvatsapuolet ylöskääntyneinä kelluivat ne merenpinnalla, ja touveilla\nlaivanperään kytkettyinä näyttivät ne mahdottoman suurilta proomuilta.\n\nSamoin kuin kaikki kylät Jäämeren rannalla ovat niin tyypillisiä\nkalastajakyliä, ovat kaikki kaupungitkin luonteeltaan oikeita\nkalastuskaupunkeja. Sellainen oli Vardöökin, Norjan koillisin kaupunki,\npieni ja viheliäinen kylä, jossa löyhkä, mikä läksi kalain jätteistä ja\nkalanmaksaöljytehtaista, oli niin ilkeä ja sietämätön, että mieluummin\nvetäytyi huoneeseensa sitä edes vähän paetakseen.\n\nVardöössä vasta näin minä ensikerran tuon niin odotetun keskiyön\nauringon. Se oli ihan suorassa pohjassa, parin kolmen kirnunmännän\nkorkeudella taivaanrannasta, mutta ikävästi olin pettynyt, kun se\nainakin tällä kerralla näyttäytyi olevan vallan tavallinen aurinko.\nEi mitään outoa punertavaa hohdetta, ei mitään värileikkejä, kuten\netelässä eläjät sille kuvittelevat. Taivas olikin ihan selkeä ja\nmuuten oli kuin iltapäivällä etelä-Suomessa, eikä ilman kelloa olisi\naavistanutkaan olevan puolenyön ajan.\n\nParin päivän odotuksen jälkeen saapui Arkangelista venäläinen\nhöyrylaiva, jolla jatkoimme matkaa Kuolanvuonoon. Kovan keikunnan\njälkeen pääsimme Katariinan satamaan, joka on Venäjän tuleva, aina\njäätymätön ja mitä suojaisin sotasatama, sekä aijottu Venäjän Lapin\npääkaupunki.\n\nKaksiviikkoisen matkan jälkeen olimme siis perillä. Tästä ajasta olimme\nolleet kymmenen päivää merellä ja siitä enemmän kuin puolet ankaran\naallokon alaisia. Sanomattakin saattaa kuvailla niitä tunteita, jotka\nmeidät vakasivat astuessamme vihdoinkin jalallamme päämaalinamme olleen\nmantereen maaperälle.\n\n\n\n\nKuolanvuonosta Kalasaarelle.\n\n\n\"Täysi kesä on tullut\", kirjoitettiin meille Kuolan Keskivuonosta jo\nmuutama viikko ennen saapumistamme. Saimme kuitenkin havaita, että tämä\ntiedonanto oli käsitettävä jäämeriläisten tavalla, sillä kesäntulo\nsiellä merkitsee vain maan paljastumista lumen alta. Nurmella oli,\njos tätä sanaa voi ollenkaan käyttää, kalpea kevään väri, matala\nkoivuviidakko oli nähtävästi vastikään ehtinyt lehdelle kehittyä, ja\nilma oli tuoretta, viilakkata huhtikuun ilmaa.\n\nKirjoittaja oli suomalainen kapteeni D.J. Sjöstrand, osanottaja\nennen mainittuun suureen Kuolan retkeen, mies, joka monien kirjavien\nelämänvaiheitten jälkeen on häätynyt Jäämeren rannalle kauppaa ja\nkalastusta harjoittamaan. Hänen piti auttaa meitä matkavarustuksissa\naikomaamme purjehdusmatkaa varten Kalasaarelle ja pitkin Muurmannin\nrannikkoa, ja pysähdyimme siis joksikin ajaksi hänen luokseen.\n\nTällä ajalla teimme me, retkikunnan nuorin jäsen ja minä, matkan\nKuolanvuonon perukkaan rantamuodostumain tutkimista varten ja\nkäydäksemme katsomassa Kuolaa, tuota kuolevaa kaupunkia, joka\nmahtisanan voimasta saa väistyä paremmin luonnon suosiman Katariinan\nsataman tieltä, mihin nyt jo on siirretty kaikki Venäjän Lapin\noikeus- ja hallinnolliset virastot.\n\nPurjehdimme hiljalleen ohi verraten hempeiden vuorirantain, joiden\nkupeita verhoaa alussa hentouttaan kainosteleva, mutta etempänä yhä\nvarttuva koivumetsä, minkä vihannuudessa silmä mielellään viivähtää\npitkän aikaa oltuaan sitä näkemättä. Yläälle ei kuitenkaan metsä jaksa\ntäällä nousta, sillä jo 100 metrin korkeudella kyyristyy se kokoon,\njättäen tunturin vain jäkälän peittämänä kohoamaan yläilmoihin.\n\nVain siellä täällä pistäytyy Kuolanvuonon partaalla metsikön povesta\nesille kurjannäköinen turvemaja, n.s. \"gammi\", jota ympäristöstä\nerottaa ainoastaan majan katosta nouseva savupatsas. Onpa kuitenkin\neräällä pienellä saarella kokonainen kyläkin, s.o. neljän lappalaisen\nperhekunnan kesäsiirtola. Perheistä asui kolme lankuista salvetuissa,\nmitättömän pienissä tuvissa, \"pyrt\", ja neljäs maakodassa -- muita\nrakennuksia ei koko kylässä ollut.\n\nAstukaamme sisään tuohon maakotaan! Matalasta ovesta kyyristäytyen\njoudumme outoon, pari syltää kumpaannekin olevaan kotukseen. Katossa\non räppänä, josta näemme hyvän kappaleen taivasta, ja räppänän\nalapuolella liesikivet. Ainoan ja paraan istumapaikan tarjoavat\noikeassa ovinurkassa olevat puunpilkkeet. Vasemmalla puolella kotaa\non nim. emännän ja lasten yhteinen sänky eli \"krovat\", s.o. muutamia\nmaan päällä olevia laudan pätkiä ja oikealla on isännän vuode, paljas\nporontalja. Kodan peräosassa on pöytä, \"tylj\", s.o. parin rinnakkain\nmaassa lepäävän puun, \"polt'in\", päällä oleva irtain lauta, ynnä pari\npikku tynnyriä leipomista varten sekä jumalankuva matalalla hyllyllä.\nAlakuloiselta ja ahtaalta tuntuu tämä maja, mutta suruttomilta,\navomielisiltä ja ystävällisiltä sen likaiset asujat.\n\nKesätoimenaan harjoittavat ne kalastusta, ja vähän väliä vilkaiseekin\nisäntämme, kodan seinämään jätetyistä kurkistusreijistä, eikö rantaan\nlasketun verkon polot ilmoittaisi jonkun lohen joutuneen pyydykseen.\nSen varalle on verkon päistä johdettu köydet kurkistusreikäin kautta\nkotaan, jotta hän heti voisi vetää verkon lähemmäs rantaa ja sitte\nkiirevilkkaa juosta sitä vetämään maalle.\n\nKun olimme iltasella päässeet perille Kuolanvuonon perukkaan ja ollen\nlevähtäneitä miehiä, lähdimme heti vaeltamaan vaarojen rinteille.\nTunti vierähti toisensa jälkeen, ja yhä olimme me vaan hommassa, sillä\npimeätä eli yötä ei kuulunut ensinkään. Täällä ei tosiaankaan olla\nriippuvaisia tavallisesta porvarillisesta ajanjaosta, vaan lähdetään\nliikkeelle kun halutaan, tullaan perille kun päästään ja tehdään työtä\nkun tarvitaan olipa sitte kello 12 päivällä tai yöllä. Saattaapa\n\"puolenyön\" tienoissa suorittaa esim. mitä suurinta tarkkuutta vaativia\nmittauksia yhtä hyvin kuin konsanaan päivällä. Myöhemmin ilmain käytyä\nlämpimämmiksi, käänsimmekin usein päivät öiksi, jolloin eivät kuumuus\nja sääsket vallan pahasti rasittaneet.\n\nKello oli kolmen korvissa aamulla kun meitä alkoi ahdistaa sekä nälkä\nettä väsymys, jonka vuoksi suuntasimme kulkumme lähellä olevaa Kuolan\nkaupunkia kohti. Päädyimme sen itäpuolelle, jossa meitä oli leveä\nKuolan virta erottamassa kaupungista. Ihmisiä kyllä oli vastarannalla\nliikkeellä, mutta eivätkö liene kuulleet ehätyshuutojamme vai vaivasiko\ntylyys heitä, mutta mitään venettä ei kuulunut. Kärsimättöminä jätimme\nlopulta kaupungin ja käännyimme takaisin veneellemme. Mutta silläkin\ntaholla oli tie pystyssä. Se oli pakovesi, joka oli paljastanut\nlietteisen rannan niin pitkälle, ettei ollut mahdollista mitenkään\npäästä veneellemme ennen nousuvettä.\n\nSiihen olimme nyt viskatut asumattomalle rannalle uupuneina ja\nhiukaisevin vatsoin, johtuen väkisin mietiskelemään elämän kolkkoutta.\nMutta älähän, jonkun matkaa käytyämme ilmautui eteemme pikkuruinen\nkalastajamaja. Vieläpä oli sattuma asettanut niin, että sen asuja oli\nmuuan Kuolanvuonon suomalaisista siirtolaisista, joka kuultuaan meidän\nolevan Suomesta, otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan, tuoden heti\nesille tuoreimman lohen minkä oli apajastaan saanut. Se siroiteltiin\nsuolalla ja paistettiin majassa olevan kamiinin rautalevyllä. Ja\nmaukkaampaa ateriaa emme kumpikaan muistaneet ikinä nauttineemme kuin\ntämä varhainen aamiaisemme, vaikkei siihen kuulunutkaan muuta kuin\nleipää ja kalaa; mutta kalapa olikin tuota maankuulua jäämerenlohta.\nOlemuksestamme nauttien heittäysimme hetkeksi ruohikkoon majan\nedustalla. -- Sanomattoman ihana oli aamu ja kerrassaan haaveellisena\nesiytyi pohjolan luonto. Nurmikossa päilyivät kastepisarat,\nkoivut lahden partahilla suhisivat toisilleen öisiä unelmiaan,\nja pienoinen puro riensi solisten sukeltautumaan vuonon veteen.\nEtäämmällä välkkyivät vaarain laet hattarain halkeamista tunkevien\nvalonsäteiden syleilyssä, mutta metsikössä niiden liepeillä\nviipyivät vielä tummat varjot. Koko luonto tuntui niin ihastuttavalta\nhiljaisessa, kirkastuneessa loisteessaan, ettei kynä sitä kykene\nkuvaamaan. Mutta tähän ihastukseen yhtyi kuitenkin yksinäisyyden\njopa kolkkouden tunne, melkein samoin kuin jänöseen, joka varovasti\ntulla lyypäköi edessämme olevalle nurmikolle, mutta vainuten meidän\nepäystävällisiä aikeitamme katosi saman tien pensaston peittoon.\n\nMainitsin pakoveden estäneen meidän pääsyämme veneellemme. Tämän kuun\nvetovoimasta riippuvan säännöllisen meriveden nousun ja laskun eli\nvuoksen ja luoteen erotus täällä on sangen tuntuva: noin 3-4 metriä. Se\non paljon verrattuna siihen, että se Suomenlahdessa ei ole enempää kuin\ndesimetri, mutta vähän siihen nähden esim. kuin Bristolin kanavassa\nvuoksen ja luoteen erotus on 15 metriä. Sekä nousu että lasku vaihtelee\nihan säännöllisesti kuusituntisilla väliajoilla, ja missä rannat ovat\nmatalat, siellä paljastuvat ne pakoveden aikana virstottain ulohtaalle\npäin, kuten esim. Vienanmeren pohjoisrannalla, josta meidän kuvamme on\notettu osottamaan kuivalle jäänyttä kalarantaa. Tätä luonnonsuhdetta\nosaavat sikäläiset asukkaat käyttää hyväkseen kalastuksessa. Niinpä\nharjoitti meidän vasta mainittu maamiehemme Kuolanvuonossa oikeata\n\"kuivalla kalastusta\", joka tapahtuu siten että pakoveden aikana\nkuivuneeseen vuonon pohjaan on syvistä verkoista laadittu meidän\nkatiskaimme tapaisia sokkeloja, \"tainik'eja\", ja niihin eksyvät\nnousuveden muassa vuonoon pyrkivät lohet. Seuraavan pakoveden aikana\nkäydään sitte kokemassa pyydyksiä, joten saaliin voi korjata melkein\njalkojaan kastamatta.\n\nTältä ensi retkeltämme palattuamme oli jouduttava pitkälle\npurjehdusretkellemme Kalasaarelle ja Muurmannin rannikolle. Kapteeni\nSjöstrandilta vuokrasimme turskan pyynnissä käytetyn n.s. vämpöörin\n(fembörding), joka oli pituuttaan 50 ja leveyttään 10 jalkaa sekä\nkantoi kahta suur- ynnä yhtä kokkapurjetta. Se joutui ensinnä tarkan\npuhdistuksen alaiseksi, jonka jälkeen siihen sijoiteltiin paraan mukaan\nmatkakapineet ja eväsvarat.\n\nViimemainittuina oli erilaisia säilykkeitä, herneitä, perunoita,\nryynejä, siankinkkuja, kieltä, juustoa, margariinia, merikorppuja,\nkahvia, teetä, kaakaota, sokeria, tiivistettyä maitoa, y.m. Ja\noikein Porvoon mitalla niitä olikin matkassa, sillä olimme laskeneet\npurjehdusretkemme kestävän vähintään kuukauden päivät ja palkattuamme\nmukaamme venemiehiksi Parfentji nimisen lappalaisukon ja nuoren ynnä\nnäppärän suomalaisen nimeltä Konrad Ittelin, oli meitä viisi miestä.\n\nAsuintilamme veneessä oli jaettu siten, että retkikunnan makuu-, työ-\nja keittohuoneena oli perässä oleva hellakamiinilla varustettu ahdas\n\"ruffi\" ja miehiä varten laadittiin taas keskiveneeseen \"pressulla\"\npäällystetty lautainen makuusuoja.\n\nKesäkuun 16 päivänä nostimme purjeet jätettyämme hyvästit kapteeni\nSjöstrandin vieraanvaraiselle talolle. Merimiehen lipputervehdys,\npyssynlaukaukset ynnä hurraahuudot rannalta saattoivat meitä matkalle,\nja hilpeinä sekä luottoisina lyöttäydyimme me purjehtimaan yön selkään.\n\nHiukan levähdettyä saimme seuraavana päivänä ryhtyä luovimaan ylös\nKuolanvuonon suulle. Oli ankaraa heiluntaa veneessä ja ensimäinen\npäivälliskeittomme tapahtui suurella puuhalla tuontuostakin kokkia\nvaihdellen, mutta sillä lopputuloksella, että piispa pääsi pataan.\nPurjehtimista jatkettiin koko päivä, ja vieläpä sitä yritettiin\nseuraavan yön iltahämärässäkin aika mainingeissa, joita vyöryili\nsuoraan navalta. Peräsintä hoidimme kukin vuoromme jälkeen, toisten\nunia vedellessä, mutta suurestikaan emme edistyneet.\n\nOn juuri minun vuoroni olla ylhäällä. Laineilla keikkuva purtemme on\nkuin satujen unilaiva. Ja koko luonto tuntuu nukkuvan, niin valtavan\nvakaata, niin kuolonhiljaista on kaikkialla. Totisina ja jylhinä\nhäämöittävät hämärässä kaljut kalliorannat. Merellä ei näy purjetta, ei\nlintua, ei muuta eloa kuin pyöriäisiä, joista joku huvikseen pulikoi\nihan veneen vierelläkin. Ja kaukana ulappaan päin tanssii valaita\nsynkän mustien maininkein seassa, ruiskuttaen suihkusäteitään taivasta\nkohti ja loiskien pyrstöllään korkealle ilmaan. Tämä vasta tuntuu\nmatkalta\n\n    pimeässä Pohjolassa\n    summassa Sariolassa.\n\nSeuraavana aamuna saimme loistavan myötätuulen, joka kohisten kiidätti\nvenettämme aijottuun satamaan, Titovskajan mutkaan.\n\nLähdimme täältä heti tunturivaellukselle, joka vallankin eräässä\nsuhteessa tuli kyllin opettavaksi. Emme nim. osanneet oikein arvostella\nsellaisen taipaleen pituutta, ja lähdimme ilman eväitä liikkeelle.\nSiitä koitui kuitenkin 8-9 tuntinen mitä vaivalloisin kiipeäminen\ntunturilta toiselle, jotta sai toisinaan pitää kielen lujastikin\nsuussaan. Ja kun emme olleet edellisenäkään päivänä suurin mitään\nnauttineet, uuvutti ja kiusotti tuo taivallus mitä suurimmassa\nmäärässä.\n\nVähät kuitenkaan sellaisista! Olimmehan nähneet kappaleen napaseutuista\nluontoa. Harmaita louhuisia tuntureita oli ollut yksi toisensa takana,\nja niiden notkelmissa lumikinoksia sekä tunturilampeja, joiden lävitse\nvihaisina virtaili vuolaita puroja. Kaikkialla oli alastonta ja\nkuollutta. Kivitaskun raksutus ja tunturin kielekkeeltä kuuluva riekon\nvihellys tuntuivat kuni valitusvirsiltä tässä koleassa maankolkassa.\n\nVielä päiväkauden viivyimme mainitulla seudulla ja Kutovajan\nmutkassa vedimme taasen purjeita puuhun ja saavuimme pian Kalasaarelle,\njossa oli tuleva pidempi pysähdys.\n\n\n\n\nKalasaarella ja Muurmannin rannikolla,\n\n\nKalasaari, osa siitä alueesta, joka aikoinaan luvattiin Suomelle\nkorvaukseksi Rajajoen kivääritehdasta varten luovutetusta\nmaakappaleesta, ja väestöltään melkein suomalainen saari, on\nluonteeltaan tasaista tundraseutua. Sisäosa on kivierämaata soineen\nja jänkineen, joissa niukalta viihtyy kasvillisuutta, mutta sitä\nviljemmältä pesii merilintuja. Vain syksyin harhailee täällä lappi tai\nuudisasukas villiytyneitä porojaan etsien, muuten on se maailmalle\ntuntematon maa. Rannikko taas on paikoin hyvinkin laajalta aukeata\nruohotannerta, ja täällä näkee kulkija satalukuisina lainehtivia\nporolaumoja, jotka kesän tultua itsestään rientävät vilkkaaseen\nmeri-ilmaan sääskiä paetakseen.\n\nSeuraavalla sivulla oleva kuvamme esittää rannikkomaisemaa Kervanon\nkylän läheltä. Eikö se tunnu autiolta ja surumieliseltä? Tuo eloisa\nja viehättävä vesiputous sen keskellä näyttää joutuneen vieraaseen\nympäristöön.\n\nAutio ja kolkko on luonto Muurmanninkin rannalla, kuten sivulla 20\noleva, professori Ramsayn valokuvan mukaan tehty kuva niin oivallisesti\nosottaa, mutta kumminkin eroaa tämä maisema peräti edellä mainitusta.\nSyynä siihen on erilainen vuoriperä, joka viimemainitulla seudulla\non kaikkein vanhinta alkuvuorta (graniittia ja gneissiä eli samaa\nkuin meilläkin), mutta Kalasaarella muodostuu paljon myöhäisemmistä\nliuskevuorilajeista (syntyneet veteen laskeuneista miljoonista\nhietamuruista, jotka ovat tiivistyneet vuoriksi ja kohonneet kuiville).\nOltuaan alkuaan varmaankin villiä tunturia, on Kalasaari jääajalla\nhöyläytynyt sileäksi tasangoksi, kun sen sijaan laadultaan kovempi\nalkuvuori mannermaalla on paremmin kyennyt vastustamaan jääjoukkojen\nkulutusta ja jäänyt muodoltaan koluiseksi ja pyöristyneeksi.\n\nMutta ei ainoastaan jää vaan myös meren aallot ovat olleet osallisena\nmaan tasotustyössä, ja viimemainittujen toiminnasta tavataan jälkiä\nKalasaarella runsaasti. Ijänaikuisia rantatöyräitä esiintyy aina 100\nmetriä ylempänä merenpintaa, ja kauniin aaltomaisissa sarjoissa ulottuu\nnäitä usein nyky rantaan asti. Ne ovat syntyneet siten, että maa on\nmuinoin ollut niin paljon syvemmälle vajonneena ja sen jälkeen kohonnut\nylös Ahtolan aalloista.\n\nMuuan huvittava seikka, joka myös saa selityksensä viimemainitusta\nasianhaarasta on hohkakiven löytyminen ylhäältä meren pinnasta\nsekä Kalasaarella että Muurmannin rannikolla kuin myös Inarin\njärven tienoilla ja Ruijassa. Hohka- eli pimsikiveä, joka on äkisti\njäähtynyttä tulivuoren laavaa, ei nimittäin esiydy lähimaillakaan, vaan\non se viitatun \"vedenpaisumuksen\" aikana uiskennellut tänne merivirtain\nmuassa. Se on tullut joko Islannista tai mahdollisesti on se tehnyt\nvielä pidemmän purjehduksen länsi-Indiasta taikka napameren poikki\nAmerikan länsirannalta asti.\n\nIlmasto täällä ylhäällä on tylyä, ja talvi tuima. Tosin ulottaa\nGolfvirta tännekin lämmintään, ja sen ihmeellisestä vaikutuksesta on\nkukin niin paljon kuullut ja lukenut, että on varsin taipuvainen sitä\nuskomaankin. Mutta ettei se täällä enää paljoa mahda, selvenee kaiken\npuukasvillisuuden puutteesta niin Kalasaarella kuin koko Muurmannin\nrannikollakin. Metsä on yläpohjolan lapsukaisille yhtä hämärä käsite\nkuin Egyptin korpi meikäläisille, sillä vain jossakin notkelmassa\nnäyttäikse koivu mutta sekin melkein kuin maahan piiloutuneena\npensaana.\n\nHyyn ja hallan lomassa elävät Kalasaaren asukkaat uhmaillen Jäämeren\naaltoja ja taistellen niiden kanssa niukan leipäpalasen takia.\nAsuntoina on hirsistä salvettuja tupia tai vain turpeista kyhättyjä\n\"gammeja\", ja polttoaineena on suoturve, jota kuivatetaan pitkän talven\nvaralle. Useimmiten ovat nämät siirtolaiset kotoisin Kuusamosta,\nKemistä ja Rovaniemeltä, mutta noihin reippaisiin pohjalaisiin on\nJäämeren ankara luonto syvään lyönyt leimansa. Huoli ja aineellinen\nmurhe kuvastuu ahavan puremilla parrakkailla kasvoilla, mutta poissa\npysyvät niiltä ilon väreet, kauvas ovat kaihtineet ylevämmät ilmeet, ja\nniiden sijaan on astunut raukea tylsyys.\n\nEi ihmekään, sillä koulun ja kirkon sivistävän vaikutuksen puute on\ntehnyt asukkaiden olon henkisesti kuolleeksi. Kieli on kyllä suomea,\nmutta sivistyssanat, kaikkein tavallisimmatkin, ovat lainattuja\nharvalukuisilta saarella asuvilta norjalaisilta. Lukutaito on niin\nja näin, ja sielunhoidosta ei ole juuri puhettakaan. Vain silloin\ntällöin saapuu tänne pappi tärkeimpiä kirkollisia toimia tekemään.\nPitkään aikaan ei siellä ollut kuitenkaan ketään käynyt, joten kaipuu\nsen johdosta oli suuri. Ensimmäinen kysymys mikä meille joka paikassa\ntehtiin, koskikin papin tuloa näille maille. Ja kahta alakuloisemmaksi\nkävi aina kysyjä, kun emme voineet antaa minkäänlaista tietoa siitä.\n\nTäkäläisiä oloja kuvaa elävästi eräs pikku kertomus, jonka matkallani\nkuulin. Papin viime kerralla käydessä oli nimittäin m.m. vihittävä\nmuuan pari, joka kauan aikaa oli asunut yhdessä, ja samassa\ntilaisuudessa oli myös kastettava neljä tämän parikunnan lasta.\nToimitukset kyllä kävivät muitta mutkitta, mutta kun poistuttiin\ntoimitushuoneesta, sattui yksi lapsista unohtumaan sinne!\n\nSuomalaisia asui Ryssän rannalla, s.o. Kuolan vuonon ja Norjan rajan\nvälisellä alueella, v. 1882 Ervastin mukaan yli 700 henkeä, ja\nluterilaisia lappalaisia yli 60, joten täällä olisi Suomella oikea\nlähetysala tarjolla. Ja se olisi mitä kiitollisin työmaa, sillä täällä\nmeitä tarvitaan, täällä meitä kaivataan, enemmän kuin Afrikassa ja --\nJaapanissa. Mitä iloa saattaisivatkaan näille kirkkomme eksyneille\nlampaille edes pienet kirjalahjat, mitä siunausta tuottaisi papin tai\nkoulunopettajan taikka vain katekeetan toiminta heidän keskuudessaan,\nja kuinka tärkeä olisi mitättöminkin kirkkorakennus kohottamaan\nuskonnollista hartautta suomalaisraukoissamme ylhäällä Pohjan perillä.\n\nOli juhannuksen aika meidän oleskellessamme Kalasaarella. Ilmat, jotka\nkoko kesäkuun ajan olivat kylmiä, sateisia ja tuulisia, yltyivät\ntällöin vihaisimmilleen. Koleimmat muistot matkalta liittyvätkin sen\nvuoksi Kalasaareen.\n\nNiinpä jouduimme viettämään juhannusyön tundralla rankkasateessa ja\nvilussa, mutta vielä tukalammaksi oli tulla eräs toinen vaellus pari\npäivää myöhemmin.\n\nMe olimme ehtineet saaren kaakkoiseen kulmaan, ja siellä erosi näiden\nrivien kirjoittaja muusta matkueesta, tehdäkseen pidemmän kiertomatkan\nsaarella. Lähdin liikkeelle kymmenen korvissa iltasella, kahden muun\nretkikunnan jäsenen lähtiessä toiselle taholle tutkimuksilleen.\nAijoin lähinnä Tsypnavolokin kylään, jonne oli autiota taivalta\nkolmisenkymmentä virstaa. Ilkeä sade ja vihainen vastatuuli pakoittivat\nminun kuitenkin pian kääntymään takaisin. Mutta sillä välin oli tuuli\nkiihtynyt sellaiseksi myrskyksi, että pikkuruuhella oli mahdoton päästä\nlahdelle ankkuroineelle purrellemme. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin\nlähteä uudestaan aikomalleni taipaleelle.\n\nSade oli hiukan tauonnut, mutta vähän matkaa käytyäni alkoi se jälleen\nja kesti kaiken yötä ja aamua. Myrsky ei aluksi tuntunut niinkään\nvaaralliselta. Vasta kun ehdin tundralakeuksille, sain havaita, että\noli ihan täysi työ ponnistella tuulenpainoa vastaan. Vallankin kysyi\nylösmäkeä kiipeäminen ankarinta voimain koetusta. Tuiskuna tullut\nsade pieksi sen lisäksi kädet ja kasvot pöhötyksiin sekä kasteli pian\nlikomäräksi.\n\nEn ollut vielä puolimatkassakaan, kun jo aloin tuntea uupuvani. Etsin\nkallion rotkoja levätäkseni ja suojaa saadakseni, mutta vilu ja\nnukahtamisen pelko saattoivat minun kiireen kautta hypähtämään taas\nliikkeelle.\n\nTaival ei vain tuntunut kuluvan. Alakuloisena, raukeana, märkänä ja\nviluisena laahustelin eteenpäin poikki notkojen, yli tunturien\n-- -- --. Olin jo vähällä menettää kaiken luottamuksen perille\npääsööni, kun yht'äkkiä sain aatoksen, joka antoi uutta vahviketta.\nKahden kolmanneksen matkan vaiheille oli nim. karttaan merkitty muuan\nkylä, ja vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aution, en sitä nyt\nsaattanut uskoa, vaan toivossa päästä ihmisiin tein jonkun virstan\npoikkeuksen sivulle päin.\n\nAstuskelin jonkun matkaa, kapuilin kallioita, kahlailin puroja ja\nsain kylän näkyviin. Jo voin erottaa rakennuksiakin, mutta ne olivat\nsurullisia asumusrivejä, luhistuneine kattoineen ja ammottavine\nikkunanaukkoineen. Edempänä näkyi suurellainen tehdaslaitos ja\nasuinrakennus, suuntasin kulkuni sinne, mutta ne olivat molemmat --\nlukittuina ja kylmillään. Tämä oli epätoivon ja toivon tuottama haikea\npettymys ja kahta suurempi mielenmasennus. Tutkistelin kuitenkin\nulkohuoneitakin, ja satuin lopuksi saunaan. Uunissa oli lämmin\nhiillos, ja aijoin nyt valmistaa hyvän pesävalkean itselleni. Mutta\nakkunalaudat, ainoat, mitä voi irti saada, olivat vallan märkiä,\nvirikkeitä ei löytynyt mistään ja tulitikutkaan eivät ottaneet\nsyttyäkseen. Puuhatessani huomasin eräässä loukossa pari tyhjää\nkonservilaatikkoa, ihan samanlaisia kuin itselläni! Matkatoverini\nolivatkin siis joutuneet tänne päin, lämmitelleet ja ruokailleet\ntäällä, ja arvelin heidän nyt suunnanneen matkansa samaan kylään, johon\nminäkin aijoin. Toivo päästä heidän lämpimilleen kiihotti minua, ja\nsateesta huolimatta, joka kävi rankkaa rankemmaksi, sekä väsymykseni\nvoittaen joudutin matkaani.\n\nPääsin jo kylän alle, mutta siinä oli taas leveä virta vastassa. Astuin\nvähän matkaa ylöspäin ja hain karipaikkoja, päästäkseni kahlaamasta\nvirran yli, mutta turhaan. Ei auttanut muu kuin loiskis viluun veteen,\nja pian pääsin lämpimän lieden ääreen -- koko yötisen vaelluksen\njälkeen. Tovereitani en tavannut, sillä, kuten jälkeenpäin kuulin, he\nolivat palanneet saman tien takaisin. Heidän tilansa oli ollut miltei\nvielä tukalampi, ja saavuttuaan takaisin rannalle, eivät he myrskyltä\nvoineet päästä purrelle ennenkuin 20-tuntisen odotuksen jälkeen, pitäen\nsillä välin juoksemalla lämpiminä sateesta ja vilusta kohmettuneita\njäseniään.\n\nTsypnavolokissa viivyin pari kolme päivää, nauttien mitä paraimpia\npäiviä ja suurinta vierasvaraisuutta norjalaisen majakanhoitajan\nMartinin perheessä. Olihan minulla kuitenkin täälläkin muuan seikkailu,\njoka olisi saattanut käydä kylläkin vaaralliseksi. Heti toisena\npäivänä saapumisestani läksin nimittäin isäntäni kanssa eräälle\npitkälle kallioniemekkeelle meren jatkuvaa raivoa katselemaan. Niemeke\noli ehkä toistakymmentä metriä korkea ja ihan sen tasalle nostivat\ntyrskyt harjojaan, jonkin verran roiskien korkeammallekin. Olimme jo\npoismenossa, kun rantaa läheni oikea jättiläisvyöry, korkea kuin vuori,\nviheriä ja vihainen. \"Se käy ylitsemme -- -- -- ei käy -- -- -- käy\nsittenkin\", huudahti majakanhoitaja, ja samalla näin hänen kätkeytyvän\nsuuren kiven suojaan. Minä en enää ehtinyt muuta kuin kääntää selkäni,\nja kumartua noja-asentoon molemmat kädet polvia vastassa. Aivan samassa\nsilmänräpäyksessä syöksähti tyrsky päälleni -- ihan keskelle selkää\nniin kuin ammeesta kaataen. Oli onneni, että aalto oli kiertynyt\nviistoon, joten pahin ryöppy ei joutunut meidän kohdallemme, sillä\nsilloin olisi ehkä pahemminkin käynyt kuin nyt, jolloin pääsin\npälkähästä kylmällä 6°:lla kylvyllä. -- Tämän tapaisia vaiheita ja\nmuita vaivannäköjä sattui matkalla useinkin. Koettuina olivat ne kyllä\ntukalia, mutta muisteltuina hauskoja.\n\nKalasaarelta siirryin minä laivalla Muurmannin rannikolle, jossa taasen\nyhdyin toisiin matkalaisiin Gavrilovan kylässä. Tämä on yksi noita\nkalastuspaikkoja, joita sijaitsee siellä täällä jokien suilla tuolla\naukealla, epäkodikkaalla ja Jäämeren myrskyille alttiilla rannalla,\nahtautuneina synkkäin, haaveellisesti pirstautuneiden rantakallioiden\nlomiin. Talvisin asuu niissä vain harvalukuisia venäläisiä\nsiirtolaisia, mutta varsinaisen kalastuskauden kestäessä (Maariasta\nPerttuliin) on väestö monin verroin lukuisampi, sillä silloin saapuu\npohjois-Venäjältä tuhansittain ihmisiä kalastamaan turskaa ja saidaa\n(erästä turskalajia). Vilkas on se näky, minkä tällainen kalastuskylä\ntarjoaa. Ihmisiä vilisee kaikkialla ja satamassa värjyy mastoja\nmonimääriä. Ja kun myötäinen nousee, silloin näet pyyntiveneitä\nkymmenittäin suuntaavan kulkuansa pohjoiseen. On kerrassaan kaunis näky\nnähdä näiden purjehtijain pitkässä jonossa häviävän taivaan rantaa\nkohti.\n\nSisämaasta saapuu lappalaisia kesäajoiksi ikivanhan oikeutensa\nnojalla harjoittamaan lohenkalastusta jokiloissa. Mutta he pysähtyvät\ntavallisesti jonkun matkan päähän merenrannasta, ja siellä näkee\npieniä asumuskihermiä tai jonkun yksinäisen väsähtäneen kodan ryömivän\naukealla hiekkarannalla.\n\nPurjehdusmatkamme pitkin Muurmannin rannikkoa oli aina sovitettava\nmyötäisen merivirran mukaan, mikä taas riippuu nousu- ja pakovedestä.\nEi se muuten tarjonnut juuri mitään vaihtelua, niin yksitoikkoista oli\nse alusta loppuun. Päivät seurasivat toisiaan tai oikeastaan tunnit,\nsillä ajanjakoa oli usein vaikea seurata, ja vain harvoja muistoja jäi\nmieleen, mutta muistiinpano-kirjat täyttyivät yksi toisensa perästä.\nMaisemat vaihtuivat, mutta aina olivat ne samanlaisia ja kaikissa puhui\nyksinäisyyden tunne niin valtavaa kieltään.\n\nVarsinon kylässä heinäkuun puolivaiheilla päättyi Muurmanninmatkamme,\nja siellä erosin minä kaipauksella tovereistani, joiden kanssa oli\ntuulet ja tyynet nähty. He jatkoivat tutkimuksiaan itäänpäin, minun\noli siirryttävä Arkangelin kautta Vienan meren pohjoisrannikolle, ja\nvenemiehemme kääntyivät purjehtimaan takaisin Kuolanvuonoon.\n\n\n\n\nMolemmin puolin napapiiriä.\n\n\nPuoli kesää olin viettänyt napapiirin yläpuolella ja nähnyt vain\nkaljua kalliorantaa, jota ei mikään saaristo suojannut, sekä synkkää\nmerta, joka ei juuri milloinkaan ollut levossa, vaan tavallisesti joko\nmaininkeina tai lakkapäinä laineina vyöryili.\n\nNyt olin jättävä nämät seudut, ja odotin vain laivan tuloa. Odotin\nkoko kesäisen yön ja sain vielä kerran nähdä Jäämeren luonnon kesäyön\nauringon valossa.\n\nTäyskultaisena kellui päivän ja yön ruhtinas pohjoisella taivaalla,\ntoisinaan peittyen pilviin, ja muodostaen keskustan mahtavalle\nsädeglorialle, joka viuhkoili joka puolelle. Mutta alaspäin heitti se\nkoko valovoimansa merenpinnalle, mikä välähteli ihan kuni tulessa. Ja\ntäältä heijastui vuorien huipuille pronssivärinen hohde, riittipä vielä\nniiden rinteillekin heikkovarjoinen valaistus.\n\nPuoliyö oli pian ohitse, taivas kävi sumeaan pilveen ja meri harmajaan\naaltoiluun. Poissa oli tuo kaunis kultaus, ja kolkko vuoriranta oli\ntaas entisen kaltainen. Ja päiväkauden sitä vielä laivalta katseltua\nkatosivat sen piirteet taivaanranteen taakse. -- -- --\n\nOlin nukkunut yön, ja kun herättyäni katsahdin ulos laivanikkunasta\nnäin vihreätä nurmea ja puita. Syöksähdin kummissani kannelle, ja aivan\noikein: me kuljimme leveässä virrassa, jonka molemmin puolin oli\nlaajoja niittyjä, ja jonka rantoja reunusti kaunis koivikko. Kaikki oli\nvihantaa, hymyilevää, lämmintä. Lintujen liverrystä, lehmiä laitumella,\nniittomiehiä nurmella, tätä en ennakolta osannut odottaakaan. Eikä\nmissään harmaita, alastomia, kuolleita kallioita, eikä aaltoista\nvaltamerta. Olin päässyt äkkipäätä Jäämereltä Vienaan, syksystä\nkeskelle kesää, ja se täytti mielen selittämättömällä sulotunnelmalla.\n\nLähenimme Arkangelin esikaupunkia, ja jo tulee höyrysahoja näkyviin\ntoinen toisensa perästä, suuria ja komeita, kaikkiaan ehkä kymmenkunta.\nJa laivoja on melkein kylki kyljetysten, skandinaavilaisia,\nenglantilaisia ja ranskalaisia, kaikki puutavaran haussa, mikä jo\nlähtövalmiina, mikä kiireesti lastaten, mikä vasta saapuneena.\nArkangeli onkin paljon suurempi puutavarain vientipaikka kuin mikään\nmeidän kaupungeistamme, ja sen tervahovi, joka tässä on kuvattuna,\nlienee suurin maailmassa.\n\nKaupungilla on hyvä satama, mutta kun se suuremman osan vuotta on\njäässä ja muita kulkuneuvoja ei ole ollut olemassa,. kun lisäksi\nelinkeinot pohjois-Venäjällä ovat kehittymättömiä ja vilja kallista,\non Arkangelin kauppa viimeaikoina mennyt alaspäin. Tätä auttaakseen\nja samalla koko pohjois-Venäjää uudestaan synnyttääkseen on Venäjän\nhallitus ryhtynyt moneen suurensuuntaiseen toimenpiteeseen.\n\nNiinpä on Vologdan--Arkangelin rautatie viime vuoden kuluessa\nvalmistunut ja liikenteelle avattu. Mitä vastuksia on ollut sitä\nrakennettaessa, ja minkälaisten tundrain ja nevain lävitse se kulkee,\nsiitä antanee tässä oleva kuva jonkinlaisen käsityksen. -- Vuodesta\n1896 on ollut tekeillä toinenkin rautatie, nim. Permistä Vjatkaan ja\nKotlasiin (Suhonan ja Vytegran yhtymäkohdalle). Tämä tulee yhdistämään\nKaarnan, Volgan ja Vienan vesistöt toisiinsa, ja sillä on epäilemättä\noleva suuri merkitys ei ainoastaan pohjois- vaan myös itä-Venäjän ja\nlänsi-Siperian kehitykselle.\n\nJa säännöllisen höyrylaivaliikkeen aikaansaamiseksi Vienanmerellä,\nJäämerellä ja vieläpä Petshoralla on hallitus myöntänyt tuntuvia\napurahoja Arkangeli--Muurmannin höyrylaivaosakeyhtiölle. Kun mainittu\nyhtiö täten oli tilaisuudessa pari vuotta sitte hankkimaan kuusi suurta\nja komeata höyrylaivaa Englannista, on nykyään jokaikinen suurempi\nkylä Vienanmeren ja Muurmannin rannikolla kesäaikana säännöllisessä\nliikeyhteydessä muun maailman kanssa kerran viikossa.\n\nKun vielä lisätään sähkölangan laittaminen Muurmannin rannikolle,\nNorjaan ja Petshoran äärille asti, sekä muistetaan Katariinan sataman\nperustaminen, niin huomataan etteivät Pohjan peräläiset ole jääneet\naivan osattomiksi hallituksen huolenpidosta.\n\nMutta jopa näkyy varsinainen ylienkelin (s.o. Arkangelin) kaupunki!\nEnsinnä siintävät silmiimme useiden kirkkojen kullatut kupoolit ja\nvalkeavälkkeiset muurit, sitte suuremmat rakennukset -- m.m. valtavan\nlaaja tullitalo -- ja viheriät puistot sekä vihdoin sadat purjealukset\nrannan äärellä ja lopuksi laiturit. Saavumme uudenaikaiseen, melkeinpä\nlänsieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka vilkkaus ja komeus on niin\nhäikäisevänä vastakohtana sille heikkoudelle, jonka piirissä vielä\npäivä sitten liikuimme. Siellä oli lisäksi seuranamme luonnonkannalla\nelelevät lappalaiset, täällä on taas vastassa hieno maailma, josta\nensinnä muistuttivat heleän väriset päivänvarjot, hatut ja\nhansikkaat!\n\nArkangelin asukasluku lähenee kahtakymmentä tuhatta, ja siitä on suuri\nosa ulkomaalaisia. Sen vuoksi kaupungilla on länsimainen leimansa, ja\nvasta sen laiteilla astuu venäläisyys esille, josta myös muistuttavat\nrannalla olevat basaarit, \"rynok\" eli kauppakojuilla varustettu tori\nja \"traktiirit\" eli anniskelut, vaikkakin näiden kylttejä kultaa\nepävenäläinen kirjoitus \"Ystävysten tapaaminen\", \"Kultainen leijona\"\nj.n.e. Juopuneita tapaa niillä tienoin runsaasti -- ainakin yksi ilmiö,\njoka on yhteinen napapiirin kummallakin puolella, niin Lapin kuin\netelänkin asukkailla.\n\n\n\n\nVienan rannoilla.\n\n\nVienan meri, hyisen Jäämeren lahti, on suureksi osaksi tämän\nluontoinen. Kuitenkin on meren raivo täällä lauhtunut, tuulen leyhkä\nlämminnyt ja rannikkojen kolkkous kadonnut. Viheriä kasvillisuus\nverhoaa kauttaaltaan Vienan rantoja, jos kohtakin kuusi kääntää oksansa\nmantereelle päin ja mänty karttelee kallistuen tuulen voimaa. Mutta\nlahtien perukoissa ottaa luonto hymyilevän muodon, rannikot aukeavat\nvihanniksi vainioiksi ja leppeänä notkistaa siellä riippakoivu lehviään\nveden kalvoon.\n\nTämmöinen on luonto esim. Vienanjoen suulla, jossa Arkangelin\nkaupunki sijaitsee laajalla suistomuodostumalla. Olin kuvitellut\nArkangelia mitättömäksi puukyläksi keskellä alastonta tundraseutua,\nmutta edellisestä selvenee, miten suuri oli kummastukseni saapuessani\nkaupunkiin, joka oli yhtä kodikas ja komea, kuin sen asema mainitun\njoen varrella ja reheväin ruohoaavikoiden äärellä oli viehättävä.\n\nOlin päiväkauden oleskellut kaupungissa, nähnyt sen merkillisyydet ja\nväsähtäneenä istuin iltasella huoneessani avoimen akkunan ääressä.\nAnnoin katseeni liidellä Vienan vienoilla laineilla, seurata milloin\nsoutuvenettä, milloin purjetta kunnes ne katosivat näkyvistä. Aurinko\nalkoi vähitellen vaipua, ja ihana iltarusko seurasi sen jälissä.\nEn ollut nähnyt Jäämeren rannoilla viipyessäni pariin kuukauteen\nauringonlaskua, siellä kun koko kesäkauden paistaa lakkaamatta, ja\nsanomattoman suloiselta tuntui sen vuoksi tämä luonnon ilmiö. Tuskin\nmaltoin silmiäni irrottaa noista kultapilvistä, jotka reunustivat\nlännessä Vienan varsia, Perman avaroita aavikoita. Mielikuvitus johti\nminut tuhat vuotta taaksepäin aikaan, jolloin sama aurinko laskiessaan\nkultaili kukoistavan Perman vallan asuinsijoja, sen pyhää kalmistoa\nrikkaine jumalankuvineen, ja mieleeni muistuivat Karlin ja Thorer\nHundin ryöstöretket, syttyvät riitaisuudet Novgorodin kanssa j.n.e.\n\nSamassa, havahduin unelmistani, sillä tuuli kantoi korviini venäläisen\nkansanlaulun sävelet:\n\n    \"Äiti, äiti, älä soimaa,\n    että häntä lemmin näin,\n    eihän ole mulla voimaa\n    irti päästä lemmestäin,\n    enkä tiedä, miten lienee\n    tunkenut se rintahain.\n    Mihin se mun viimein vienee,\n    sit' en tiedä, lemmin vain.\"\n\nTähän taukosi kaunis laulu, joka oli kuulunut ylempänä olevasta\nkerroksesta, ja kun hetkisen päästä puutarhaan ilmautui punaposkinen\nja suloinen talontytär, Marfa Adamova, arvasin, että se oli ollut hän,\njoka äsken tunteitaan vuodatteli. Mutta iloiset liikkeet ja myhäilevät\nhuulet näyttivät lemmentuskain väleen väistyneen.\n\nPitkä ei ollut pysähdykseni kaupungissa, sillä ensi laivalla oli minun\njatkettava matkaani takaisin Lapin raukoille rajoille, tällä kerralla\nVienanmeren luoteisiin seutuihin.\n\nMatkalla sain poiketa m.m. Solovjetskoin kuuluisaan luostariin,\njoka sijaitsee samannimisellä saarella Vienan meren länsiosassa ja\njohtaa päiviään 1400-luvun alulta, jolloin kahden valamolaisen munkin\nsanotaan se perustaneen. Näiden miesten pyhitetyt jäännökset lepäävät\nluostarin tuomiokirkossa ja vetävät joka kesä tuhansia pyhiinvaeltajia\nSolovjetskoihin kaikilta Karjalan, Lapin ja Vienan ääriltä. Käydessäni\nkirkossa oli siellä mitä monilukuisin rukoilijajoukko, joka\nkilvalla kiiruhti ostamaan siunattuja vahakynttilöitä sytyttääkseen\nniitä pyhimysten alttarille. Ja ikäänkuin palkkioksi sai jokainen\nvuoronsa perään suudella pyhimysten kuvaa ja tulla suitsutetuksi\npyhällä savulla, joka täytti kirkon korkean kupuholvin. Tuntui niin\nkeskiaikaiselta, taiantapaiselta tämä katoolisen pyhän toimituksen\nmuodossa harjoitettu anekauppa, mutta peräti mieltä ylentävää oli tuo\nuskonnollinen hartaus, joka valtasi pyhiinvaeltajajoukon.\n\nValamoon verrattuna jää Solovjetskoin luostari paljo jälelle\nsekä maineeseen että ainakin hienouteen nähden. Eikä ihme, sillä\nedellinenhän sijaitsee melkein Pietarin porteilla, toinen kaukaisen\nVienan meren keskellä. Mutta kirkon ja sivistyksen historiassa\non Solovjetskoilla kyllä arvokas sijansa venäläisen pohjolan\nkäännytyksessä, ja ettei sen työ ole tapahtunut ilman sitkeätä\nvastustusta, ilman taistoa ja tappeluita, siitä todistavat luostarin\njykevät harmaakiviset suojamuurit.\n\nKannanlahdessa, Vienan meren luoteisimmassa vuonossa oli ensimmäinen\npidempi pysähdys tapahtuva matkallani. Tämä seutu on epäilemättä\nVienanmeren kaunein. Nouse vain kylän itäpuolelle kohoavalle 300\nmetriä korkealle Ristivaaralle, niin näet mitä ihanimman taulun, jonka\nkeskustana on parikymmentä virstaa pitkä Kannanlahti satoine saarineen\nja luotoineen, mitkä näyttävät siellä alhaalla pelästyksissään\nhajauneelta lintuparvelta. Ja itse kylä kolmen kirkkonsa ympärillä\nnäyttää niin pieneltä, niin somalta kauniin vihantain \"peltojensa\"\nkeskellä [Niin nimittävät asukkaat ylpeydellä nurmitilkkujaan, sillä\nmitään peltoa ei heillä ole, eikä mikään viljalaji menesty täällä.\nAinoat elinkeinot ovat kalastus ja vähässä määrässä harjoitettu\nkarjanhoito.], vuolaan Nivajoen kummallakin rannalla. Joka puolella\nympärillä kohoaa taas tuntureita toinen toistensa takana, kaikki\njykeväharteisia jättiläisiä, joista äärimmäiset häämöttävät sinervässä\nautereessa.\n\nTaikka käyös tuonne lahdelle soutamaan, kun sää on tyyni, niin\nnäköpiirisi on tosin saarrettu, mutta sitä kauniimmilta näyttävät nuo\nterävähampaiset kuusikkosaaret ja rantoja vartioivat silopiirteiset\ntunturit, jotka heittävät tumman varjonsa syvälle juurellaan päilyvään\nvuonon veteen. Iäti unohtumaton ja rauhaisa on tämä kuvaelma, mutta\nmiksikä? Siksi, ettei sitä paina liika suuremmoisuus, ei hento vienous,\nse ei ole jylhä eikä hymyilevä, toisin sanoen, siksi että täällä\ntuntuu pohja ja etelä, tunturi-Lappi ja saaristoluonto ojentavan kättä\ntoisilleen, syleilevän ja sulautuvan toisiinsa.\n\nVienan meren koko pohjois- ja länsirannikolla ovat asukkaat\n\"pommerilaisia\", s.o. venäläisiä ranta-asukkaita, mutta heti vähän\nmatkan päässä sisämaahan päin on väestö puhtaasti lappalaista\ntai karjalaista. Pommerilaiset ovat vanhaa, puhtaasti venäläistä\nsiirtokuntaa, kuten todistaa m.m. niiden fyysillinen yleisluonne:\nvaalea veri, siniset silmät, melkoinen pituus, hyvä parrankasvu sekä\nuseat perityt muistotarinat. Muutamissa kylissä pohjoisrannalla, esim.\nKusrjekaassa tuli väkisinkin ajatelleeksi venäläistyneitä lappalaisia\nnähdessään lyhyttä, leveänaamaista ja hidasliikkeistä väkeä.\nLappalaiset talvipukineet, peskit y.m.s. vaatekappaleet pommerilaisilla\nnäyttäisivät viittaavan samaan, mutta rakennusten puhdaspiirteinen\nvenäläisyys taas puhuu vastakkaista kieltä.\n\nNiemellä, jolla Jumalanäidinkirkko Kannanlahdessa sijaitsee, näytettiin\nminulle noin kuutiometrin suuruista kiveä, jonka sileän päällipinnan\nreunaan oli hakattu useita korttelin pituisia koroja. Kiveen liittyi\ntaru, jonka mukaan paikalla on ennen ollut luostari, ja kun viholliset\nhävittivät tämän, kätkivät muka munkit rahansa kiven alle, piirtäen\nsiihen yhtä monta koroa kuin rahoja oli tuhatluvuin.\n\nMiten lieneekään tuon aarrejutun laita, saattaa luostarinhävityksessä\nolla kuitenkin jotakin perää, ja ehkäpä se on tapahtunut kuningas\nJuhanan aikuisen Venäjän sodan aikana, jolloin Pohjanmaan talonpojat\nJuho Vesaisen johdolla ryöstivät m.m. Kannanlahden silloisen kaupungin\nja levittivät tulta ja vainoa aina Jäämeren kaukaisille rannikoille\nasti.\n\nMatkaohjelmaani kuului paitsi Vienan meren pohjoisrannan tutkimista,\nmyöskin käynti Imandralla. Lähdin sinne lappalaisten saattajain\nkerällä, joita oli kaksi miestä ja yksi nainen. Näiden oli soudettava\nminua järvien ja suvantojen yli ja jalkataipaleilla autettava\nvalokuvauskoneen y.m. kapineiden kannossa. Ei ollut juuri joutuisaa\nkulku heidän seurassaan, sillä ainakin joka puolen tunnin kuluttua\npiti levätä, ja silloin tällöin tshaijutkin keitettämän. Kummastustani\nherätti kun tuo nainen eli oikeammin tyttö vähän väliä kiersi\npalturitupakan itselleen kehuskellen sitä niin perin \"makeaksi\", että\nminunkin oli vähällä vesi kielelle herahtaa, vallankin kun olin tupakan\njättänyt pois matkaeväistä.\n\nImandran järvellä havaitsin pian, etteivät lappalaiset ainakaan mitään\nmerimiehiä ole. Jos vähänkin vene kallisteli tai laine roiskautti vettä\nsisään, niin vapisi ja siunaili vallankin akkaväki, istuen veneen\npohjalla ja pidellen molemmin käsin laidoista kiinni.\n\nMatkustajia varten on Imandran--Kuolan väliselle kulkureitille laitettu\nasemia eli majapaikkoja, ja yhtä semmoista Imandran rannalta esittää\nseuraavalla sivulla oleva kuvamme. Eivät ne ole vallan hääviä, ja\njotkut ovat siksi hataria, että päivä paistaa raoista ja nurkista\nsisään. Erääseen sellaiseen satuin minä Jaakonpäivän yöksi, ja kun\nsattui olemaan pohjatuuli, en voinut vilulta saada hetkeksikään unta,\nvaikka olin täysissä ja päällepäätteeksi jotenkin vahvoissa vaatteissa.\n\nKorkeat tunturit reunustavat Imandran rantoja, ja niistä on vallankin\nitärannalla kohoava, 1,200 metrin korkuinen Umptek kuulu sekä\nvuorilajistaan -- se muodostaa suurimman nefeliinisyeniittialueen\nmaailmassa -- että luonnonkauneudestaan. Suurenmoisena, mielikuvitteen\ntapaisena, melkeinpä hurjana esiytyy se silmiisi terävine rotkoineen\nja keilamaisine huippuineen, jotka sen niin selkeästi erottavat\nmuista pyöreäharteisista tuntureista. Alempana sen hurjuus lievenee,\nmuodot pehmiävät ja juurellaan, missä tummanvihreä metsä kattaa sen\nkupeita, alkaa se käydä viehkeäksi luonteeltaan, vallankin noissa\npyöreäuomaisissa jokilaaksoissa, joiden pohjalla kristallikirkkaat\ntunturipurot hyppelehtien kiiruhtavat kulkuaan. Umptekilla on\nalppiseutujen kasvullisuus suureksi osaksi edustettuna. Ylinnä,\njossa paikoin ikuinen lumi peittää vuorta, ei tietysti ole mitään\nelollisuutta, mutta alempana alkaa hopeanharmaa jäkälä, vienosti\nvälähdellen auringon paisteessa, ja siellä ovat parin kolmen tuuman\npituinen tunturipaju y.m. napaseutukasvit kaivautuneet sammaleen\nsuojaan. Vielä alempana kasvisto tietysti rikastuu ja monistuu,\nmuuttuen yhä tutummaksi; yhä vankemmaksi metsäksi.\n\nJos Umptek on Imandran helmi, on Imandra vuonoineen, saarineen,\nsalmineen ja tunturirantoineen koko Lapinmaan helmi. On varmaa, että\nVenäjän Jäämerenrata kerran valmistuneena tulee synnyttämään suuren\nmatkailijatulvan tänne, missä sisä-Lappi ihanimpana näyttäikse.\n\nEnsimmäinen kylä Kannanlahdesta itäänpäin on 90 virstan päässä\nsijaitseva Porjeguba, jollen nim. ota lukuun puolivälillä olevaa\nviisiperheistä karjalaista siirtokuntaa Kolvitsgubassa. Erämaisempaa ja\njylhempää seutua kuin Porjeguba en minä ole koskaan missään tavannut,\nse kun sijaitsee saarien sulkeman vuonon etäisessä perukassa, korpien\nkeskellä. Vastakohtaisen vaikutuksen teki suurehkon höyrylaivamme\npoikkeaminen tänne ilman mitään muuta asiaa kuin heittää minut\nsattumalta ohikulkevan akan veneeseen, siinä päästäkseni parin\nvirstan päässä olevaan kylään. Ja kummoiseen kylään? Ehkä kymmenkunta\nmitä rähjäisintä, puutetta ja kieltäymystä todistavaa talopahaista\nmuodostivat koko kyläkunnan. Lisäksi olivat asukkaat ainakin entisiä\nstarovertsia eli vanhauskoisia, jotka karttelevat \"pakanain\" käyttämiä\nastioita, eivät polta tupakkaa, sekä kirkollisissa menoissa eroavat\nvaltionuskonnosta. [Mitä tulee ensin mainittuun seikkaan, niin noudatti\nsitä minun edempänä mainittu oppaani ankarimmalla tavalla. Hän ei\ntahtonut juoda teetä minun \"saastaisesta\" kupistani, vaan hörppi\nsitä suoraan kattilastamme, joka sen jälkeen oli pestävä oikein\nhiekan keralla. Muuten kuuluu starovertsien uskonnollisiin menoihin\nankara paastoaminen lapsuudesta asti, pitkät hartauden harjoitukset\nomain kirjain ja pappien johdolla, sekä ristinmerkin tekeminen\npikkusormella, nimettömällä ja peukalolla -- oikeauskoiset tekevät\nsen peukalolla, etu- ja keskisormella. -- Kuten tiettyä, syntyi\nstarovertsien uskonlahko patriarkka Nikonin v. 1666 toimittaman uuden\nraamatunkäännöksen ja kirkonmenojen parannuksen johdosta.] Olin\nniinmuodoin joutunut oikeaan erakkoseutuun ja kun iltasella yksin\nvalvoskelin ja järjestelin tutkimustuloksiani, kun ulkona oli pimeä,\nsade pieksi ikkunoita ja tuuli ulvoi nurkissa, silloin tunsin omituista\nahdistusta, sanoin kuvaamatonta kaihoa täällä maailman yksinäisimmässä\nsopukassa.\n\nPorjegubassa olin saanut vihiä tärkeästä jonkun peninkulman päässä\nveteläin soiden takana olevasta geoloogisesta muodostumasta. Palkkasin\nluotettavan mutta kalliin oppaan, varasin eväitä muutamaksi päiväksi\nja niin lähdin oikealle erämaanvaellukselle.\n\nLöysin täten suurenmoisen ja kauniin vierinkivimuodostuman, äärimmäisen\njatkon meidän Salpausselällemme, tuolle jääkautiselle päätemoreenille\njoka on kerrostunut maajään reunalle jäätiköiden ja jäävirtain\nalaskuljettamasta sorasta, ja jonka alkupää on tavattavissa Norjan\netelärannalla, mistä se jatkuu poikki keski-Ruotsin ja Suomen Venäjän\nKarjalaan.\n\nTähän otetut kaksi kuvaamme esittävät kohtia tästä soraselästä\nVenäjän Lapissa, jossa se esiytyy niin viehättävänä rämeiden ja\nkorpien keskeisenä kankaana. Toisessa kuvassa näkyy sitä paitsi\nnuotiovalkeamme, jonka paisteessa me vietimme yömme, ja jonka savu oli\naijottu karkoittamaan sääskiä. Nämä ovat täällä oikea maanvaiva, ja\nmonet ovat keinot niitä vastaan. Päivin käytetään hyttysmyssyjä pään\nympärillä, ja naama on vähän väliä voideltava lavendeli- tai\npikiöljyllä tai lysoolilla. Yöllä taasen on harsolla suojeltava kasvot\nja kädet, ja suloiselta tuntuu sen verhossa kuunnella hyttysten\nynisevää soittoa ympärillään. Ryömivää mäkäräistä ja pientä polttiaista\nvastaan on kuitenkin ihan avuton, ja vallankin edellisen pistos on niin\nmyrkyllinen, että siitä saa ihossaan kantaa merkkiä monta kuukautta\njälkeenpäin.\n\nPorjeguban jätettyäni siirryin minä kylästä kylään venekyydillä, joka\non järjestetty venäläisten virkamiesten matkoja varten, ja jonka\nsaannin aivan mitätöntä kyytipalkkaa vastaan teki minulle mahdolliseksi\nArkangelin kuvernööriltä saamani kyytipiletti. Tämän näyttäminen teki\naina tehokkaan vaikutuksen, ja sitä vielä lisäsi tutustumiseni piirin\nstanovoihin (nimismieheen), joka ennakolta oli ilmottanut tulostani.\nNiinpä kuulin, että eräässä kylässä olivat kyytimiehet odottaneet\nviikkokauden saapumistani uskaltamatta poistua heinänkorjuullekaan,\njoka juuri par'aikaa tapahtui.\n\nElokuun 11 p:nä saavuin Kusomenin kylään, johon tutkimusten! piti\npäättyä. Mainittu kylä, jonka 140 talosta suuri osa vuosi sitten paloi\nporoksi, sietää tulla mainituksi sen vaaran takia, joka lakkaamatta\nlupailee sille häviötä. Kylä sijaitsee nimittäin äärettömän suuren\nlentohietakentän keskellä, ja tämän tuiskuaminen uhkaa vähitellen\nhaudata koko kylän alleen. Syynä hiedan lennäntään on nähtävästi metsän\nhävitys. Kerrottiinkin lähemmäs sata vuotta sitten olleen halkometsää\nparin virstan päässä kylästä, kun sitä samoinkuin laidunmaatakaan\nei nykyään ole peninkulmaa lähempänä. Muuan 55 vuotias mies kertoi\npoikana uineensa kylän länsipuolella olevassa järvessä, joka oli noin\nvirstan pituinen ja parin sylen syvyinen. Nyt oli syvänne ihan kuiva,\nhiukan notkolla vain. Kylän seitsemän vuotta sitte rakennettua kirkkoa\nympäröivät ainakin puolentoista sylen korkuiset hietavallit, vaikka\nkirkon sanottiin alkujaan tehdyn aivan sileälle paikalle. Ja joka\nvuosi täytyy useita taloja repiä alas ja rakentaa uudelleen ylemmälle\npaikalle, kun jo ovat joutuneet niin hiedan valtoihin.\n\nKusomenin kylässä piti minun yhtyä toisiin matkatovereihini, ja niiden\nkanssa palata Vienanmeren, Äänisen, Syvärin, Laatokan ja Nevan tietä\ntakaisin kotimaahan. He olivat kuitenkin jo lähteneet viikkoa varemmin,\nja yksin sain sen vuoksi astua laivaan, jolla pian jätin taakseni\nKusomenin tyrskyisän hiekkarannan ja suruiset Turjan tunturit.\n\n\n\n\nLyhyt luku Venäjän lappalaisista.[1]\n\n\nVajanainen ja hämärä on yleensä käsityksemme Lapista ja kenties vielä\nenempi sen asukkaista. Tiedämme, että Lappi sijaitsee siellä, missä\n\"rurjat palavat\", ja että siellä asustaa autioilla tuntureilla ja\nlaajoilla lakeuksilla poroineen kiertelevä kansakunta, jonka elo\nmeidän mielestämme on paljasta ponnistelua, taukoamatonta taistelua\nkehdosta hautaan asti. Tyly ilmasto, karu luonto ja alituinen\nmuutteleminen tekevät meidän mielestämme elämän työlääksi ja kolkoksi,\nriistävät siltä kaiken viihtymyksen ja ilonpidon. Eikä meistä näytä\nikuisilla kehityslaeilla olevan lappalaisiin nähden mitään merkitystä,\nvaan oletamme tavallisesti Lapin kansan sitte vuosituhansien\npysyneen samalla alkukannalla, jäykistyneen yhtä muuttumattomiin ja\nyksitoikkoisiin muotoihin kuin se ylhäispohjöinen luonto, joka sitä\nympäröi.\n\nNäin ei ole kuitenkaan laita. Jos kysymme lappalaiselta itseltä hänen\nolojaan, niin saamme kuulla, miten tyytyväinen hän on kohtaloonsa,\nmiten kiintynyt liikkuvaan elintapaansa, miten lämpimästi hän rakastaa\nmaataan, sen villiä tuntureita, synkkiä saloja ja vuolaita virtoja.\nLappalainen ei hylkäisi hinnasta mistään näitä elonmaitaan, vaikkeivät\nne hänelle tarjoakaan mitään huolettomia päiviä. Eikä ihmekään,\nsillä kenpä on kerrankin liikkunut tuossa suuremmoisessa luonnossa,\nnähnyt noita jylhärantaisia tunturijärviä tai uinunut synkkävarjoisen\nsalolammin partailla, hän kyllä älyää, miten mieli voi kiintyä tähän\nluontoon katkomattomilla kahleilla. Ja voimme olla vakuutettuja, ettei\nlappalaisen elämä ole vallan vailla suloakaan. Ahdas turvekota on\nlappalaiselle mieluinen ja kelpo koti, joka suojaa tarpeeksi häntä ja\nhänen rakastettujaan riehuvilta tuulilta ja lumimyrskyiltä. Järvet\nja joet antavat hänelle tarpeeksi kalaa, ja porolaumoistaan saa hän\nmitä muuta tarvitseekin. Kun lisäksi ulkonaiset olosuhteet ovat\nsuotuisat, niinkuin esim. kesällä, on hänen tyytyväisyytensä rajaton,\nmielialansa niin hilpeä, huoleton ja kadehdittava kuin se saattaa\nolla vain lapsilla ja nuorekkailla kansoilla. Tämän kirjoittaja näki\neräässä lappalaisjuhlassa Jäämeren rannalla, kuinka huvitettuja kylän\nnaiset olivat pallonlyönnistä, jossa he yksin olivat osanottajina.\nParaillaan paistava keskiyönaurinko teki jo ajankin oudoksi, mutta\nmuutenkin tuntui niin kummalta ja samalla kuitenkin hupaiselta nähdä\ntätä täysikäisten leikkiä, elämän valekuvaa, jossa ihminen luulettelee\npiilevän sen vakavuutta ja nauttii tästä sen pakkoa tuntematta.\nIkäänkuin ei elo Jäämeren rannoilla sisältäisi tarpeeksi vakavuutta,\ntarpeeksi taistelua!\n\nMitä tulee lappalaisten _elinkeinoihin_, eivät ne suinkaan ole\nijäti yhtäläiset, aivan samat tänään kuin ajanlaskumme alussa, vaan\non niissäkin huomattavissa kehitystä, jos kohta sen kulku täällä\non hidasta, sen aikaansaamat edistykset meidän mittapuumme mukaan\nmitättömiä. Vallankin Venäjän Lapissa ovat ajan vaikuttamat muutokset\nverrattain valtavia, elintavat melkoisesti mullistuneita.\n\nKuolan lappalaiset eli _skoltit_, kuten heitä kreikkalaiskatoolisen\nuskontonsa takia nimitetään, eivät enää ole vapaasti liikkuvia\nporopaimenia, he eivät ole todellisia tunturieläjiä, jotka telteissä\nasuen myötäänsä kuljeskelisivat porolaumainsa keralla laajoilla\nmaa-aloilla. Lappalaisten etevin luonteenominaisuus, taipumus\npaimentolaiselämään, on heistä melkein kokonaan kadonnut, skoltit\novat tottuneet pois poronhoidosta, asettuneet useimmiten hirsistä\nsalvettuihin tupiin asumaan ja ryhtyneet harjoittamaan kalastusta\npääelinkeinonaan. Entinen elintapa on enään jälellä vain kuihtuneessa\nmuodossa, nim. visseinä vuodenaikoina tapahtuvassa muuttelussa\nkalastussijoilta toisille.\n\nPoroja, joita pidetään vain ajamista varten sekä lihan ja nahan\ntähden, ei skolttilaisperheellä ole tavallisesti 50-200 enempää,\nmikä summa riittää tyydyttämään välttämättömät tarpeet kylmimpäin\ntalvikuukausien aikana. Ne käyvät kesän vapaina laitamillaan tai\nmerenrannoilla ja kootaan Mikon päivän tienoissa yhteen. Tällä\nvälin elättää kukin perhe itseänsä kalastuksella joko jokien suilla\ntai suurien sisäjärvien äärellä, jotka ikivanhoista ajoista ovat\njotenkin tarkkaan rajoitettuja kullekin kyläkunnalle, ja missä joka\nperheellä on oma määrätty alueensa. Pyyntikaloja ovat etupäässä lohi\nja kampela meren lähistöllä sekä siikalajit, lohi, harjus ja hauki\nsisävesistöissä. Kun kesäkalastus tavallisesti elokuussa lakkaa\nantamasta, muutetaan syyspaikoille pienempiin sisävesiin, joissa paitsi\nkalastusta harjoitetaan metsästystäkin, nim. riekkojen ja vesilintujen\npyyntiä ynnä viime mainittujen munain keräämistä. Syyspaikoilla myös\npaimennetaan poroja, kunnes Joulun seuduissa on satanut rekikeliksi\nlunta, jolloin muutetaan talvipaikkoihin eli n.s. pogosteihin.\nTavallisesti valitaan talvipaikoiksi seutu, jossa jäkälää ja\npolttopuuta on viljalta saatavissa. Useimmat talvikylistä sijaitsevat\nhavupuun rajalla, s.o. lähellä viivaa, joka vedettäköön jotenkin\nniemimaan halki luoteesta kaakkoon. Talvikylissä ovat asunnot paremmat,\nja muuten on se skoltin rauhallisin ja suloisin vuodenaika, jolloin hän\nmelkein työttömänä nauttii kesäisten vaivojensa hedelmistä. Kun talven\nselkä on katkennut, hankitaan taas muuttoa. Ainakin ennen on skoltilla\nollut erityinen kevätkalastuspaikka, jonne siirrytään pääsiäisen\nvaiheilla, mutta nykyään muutetaan kuitenkin useimmin talvipaikasta\nsuoraan kesäkylään, mikä tapahtuu viimeisillä ajokeleillä.\n\nVenäjän lappalaisten _asunnot_ ovat, kuten muidenkin lappalaisten,\nyleensä yksinkertaisia, mutta niissäkin on huomattavana perättäistä\nkehitystä, säännöllisesti esiytyviä perusmuotoja, jotka ovat kuvaavia\ntämän maakolkan rakennuksille. Vanhin asumus on teltta, jota käytetään\nmatkoilla muutettaessa sekä metsästys- ja kalastusretkillä. Sen\nrungon muodostaa kolme koukkupäistä kannateseivästä, jotka ylhäältä\nsidotaan nuoralla yhteen (vrt. sivulla 42 olevassa kuvassa nähtävää\nkuivaustelineen puoliskoa). Näiden nojalle asetetaan yhdeksän muuta\npuuta, ja ympärille kiinnitetään nuorilla telttavaate (ennen muinoin\nporontaljoja), jättäen yläosan avoimeksi savun poistumista varten.\nTeltan pohjapiirros on ympyrä, ja keskellä sitä on tulisija, jonka\nyläpuolella riippuu kattila haahloista.\n\nSellaisen välimuodon kautta, jonka runko on juuri viitatussa kuvassa\nnähtävän koko telineen tapainen, johtuisimme sivulla 39 kuvattuun\nkotamuotoon. Kuten sen yhteydessä olevasta rungonkuvasta ilmenee,\nosottaa tämä harjapuulla ja useilla tuilla varustettu kotamuoto\nsuurta kehitystä, nähtävää vankkuutta seisoakseen vakavana tuulissa\nja tuiskuissa. Räppänä on siinä parantunut, ja tila kodassa tullut\navarammaksi. Rungon nojalle asetetaan irtonaisia puita, ja niiden\npäälle petäjän tai kuusenkuoria y.m. tai suorastaan turpeita,\nruohopuoli alaspäin. Katolla on painona kiviä, ettei tuuli pääse\nturpeita repimään, ja räppänän reunalla on toisinaan tuulen puolella\nkivilaakoja estämässä savua tunkeutumasta takaisin kotaan. Ovi on joko\npuusta, saranoissa kääntyvä, tai vain purjekankaasta.\n\nJuuri kuvailtu kotamuoto on pohjapiirrokseltaan tavallisesti soikea,\nosottaen taipumusta kehittymään kulmikkaaksi, kuten alempana olevat\nkuvat esittävät. Niistä on kolmas otettu sivulla 39 kuvatusta kodasta,\njossa sisäpuolella oli haljispuolikkaista laadittu yksinkertainen\nkehys. -- Mitä muuten tulee turvekodan sisustukseen, ovat siinä\nliesikivet keskustana, ja niiden kummallakin puolella on tavallisesti\nyksi puu maassa. Ensimmäisessä pohjapiirroksessa on sitä paitsi\nmaantasainen sänkylava. Peräosa, n.s. _aarnesija_, ennen aikaan pyhä\npaikka ja tavallinen noitarummun säilytyssija, on joskus kuusenoksilla\npeitetty, sivupuolet taas tuoreilla koivunvitsoilla.\n\nOnko seuraavalla sivulla kuvattu, kahdenkertaisella hirsialustalla\nvarustettu ja pohjapiirrokseltaan (ks. viimeistä kuvaa tällä sivulla)\nnelikulmainen kota kehittynyt edellisestä vai eikö, jätän tässä\nsanomatta. Varmaa kuitenkin lienee, että se johtuu verraten myöhäiseltä\najalta, jolloin jo metalliaseita oli käytännössä. Selvittämättä jääköön\nsen nimikin \"saamegoatte\" (lapinkota), joksi sitä sen käyttäjät\nmainitsevat. Paitsi tässä kuvattua lapinkotaa Varsinskin kylästä on\nmuista samallaisista tietoja vain Genetzillä Lumbovskin syyskylästä.\nGenetzin ilmotuksen mukaan on kodan alalta turve poistettu, jopa\nmaatakin vähän kaivettu, muuten on kodan runko ja rakenne samallainen\nkuin Varsinskissa. Huomioon otettava seikka on Genetzin mainitsema,\nvielä 1850-luvulla tällaisessa kodassa tavattava pyhä peräuksi, josta\nmetsämies kävi ulos ja sisään, jonka kautta veres liha tuotiin sisään\nja josta vaimot eivät saaneet kulkea.\n\nKota ei ole Venäjän Lapissa enään ainoa, eikä edes tavallinenkaan\nasumus. Niinkuin telttaa käytetään vain satunnaisissa tiloissa,\nmatkalla y.m., käytetään kotaa enimmäkseen vain hätätilassa, s.o.\nköyhyyden painamissa olosuhteissa, ja siellä missä oleskelu ei ole\naivan pitkäaikainen niinkuin esim. syyspaikoilla, sekä toisinaan\nmyös kesäaikanakin. Varakkaammat skoltit ovat melkein kaikkialla\nvarustaneet itselleen kesä- ja talvikyliin hirsistä salvetun _tuvan_\ntai _pirtin_, ja niin käy kota yhä harvinaisemmaksi muistoksi menneiltä\najoilta, tuo entinen rakastettu turvesuojus muuttuu vain kovaosaisen\nkodiksi, säilyen vain jäännösmuotona kaukaisiin aikoihin todistamaan\ntuleville polville heidän esi-isäinsä alkuperäisistä olosuhteista.\nMainitussa Varsinskin kesäkylässä asui 18 perheestä vain 2 kodassa,\nja samannimisessä talvikylässä oli v. 1889 Kihlmanin mukaan 20\nhirsiasumusta ja 1 kota, kun siinä 1850-luvulla sen sijaan ei ollut\nuseampaa kuin 2 hirsiasumusta. Muutto kodasta tupaan tai pirttiin\nnäyttää siis tapahtuneen verrattain myöhään, mutta sangen väleen.\n\nTuvat ja pirtit ovat pohjoisessa vahvoista lankuista, metsäseudussa\npälhimättömistä hirsistä salvettuja vähäisiä rakennuksia, leveydeltään\npari syltä, pituudeltaan ehkä hiukan enempi. Vesikatto on joko\nyksivietteinen (vrt. sivulla 33 kuvattua majataloa, joka on\nlappalaistyötä) tai hyvin useasti harjakaskin. Välikatto, jos se on\nolemassa, on joskus taitettu, joskus tasainen. Permantona oli eräässä\nKuolan vuonossa näkemässäni tuvassa vain risuja, kaikissa muissa oli\nse laudoista laadittu. Yhteen tai useampaan seinään on hakattu pieni,\nnelikulmainen akkuna. Tulensijana on joko leveäpesäinen takka, jolloin\nhuonetta sanotaan tuvaksi, tai paistinuuni, joka huoneesta tekee\npirtin.\n\nTuvat ovat nähtävästi Suomen puolelta saatua lainaa, sillä ne ovat\nihan yleisiä läntisessä osassa Kuolan niemimaata ulottuen lähes\nitäpäähän asti, jossa Genetzin mukaan vasta Jokonskin talvikylässä\ntavataan ensimmäiset pirtit. Pohjoissuunnassa on esim. Rasnavolokissa\nImandran järven yläpäässä 9 tupaa ja 3 pirttiä sekä Varsinskissa\nMuurmannin rannalla 9 tupaa ja 7 pirttiä. Että pirtit ovat syntyneet\nvenäläisestä vaikutuksesta, todistaa uunin asema, joka on sama\nkuin yleensä Venäjällä, nim. uunin suu perälle päin kääntyneenä.\nMitä muuten tulee asunnon sisustukseen, ei siihen kuulu muuta kuin\npenkin korkuinen lavitsa pitkin sivuseinää ja joskus toinen lyhyempi\nperänurkassa sekä pöytä. Viimemainittu näyttää kuitenkin olevan\nvain näkönä, sillä tavastaan istua permannolla jalat ristissä ja\naterioida -- kodassa käytetyltä pöytälaudalta ei lappalainen ole\npäässyt tupaankaan muuttaessaan. -- Asunnot kylissä ovat toisinaan\nrakennetut hajajärjestykseen, toisinaan taas kahteen riviin\nkummallekin puolen raittia. Vähäinen kirkko tai pikkuruinen kappeli\non useimmissa kylissä olemassa.\n\n_Fyysillisiin ominaisuuksiin_ nähden ovat skoltit Jokonskin ja\nVarsinskin lappalaisten joukossa tekemäini havaintojen mukaan\nlyhyitä, 1,5-1,6 m. pituisia, naiset sitäkin pienempiä, pää on\nleveäkalloinen, poskipäät ulkonevia, otsa laaja, nenä lyhyt, juurelta\nleveä, tylppäpäinen, suuaukko suuri, silmien väri ehkä tavallisimmin\nruskeahko, usein harmaansininen, tukka tummallainen, usein kuitenkin\nvaaleahko, parrankasvu on yleensä huono, sillä tapaa yli 30 olevia\nmiehiä, joilla ei ole haiventakaan naamassa. Jalat ovat hiukan\nlenkosääriä, mikä seurannee siitä, ettei kapaloiminen ole tapana ja\nvaikuttaa sen, että käynti on vaappuvaa vallankin naisilla. Muuten\non naisissa lappalaistyyppi harvemmin selvään huomattavissa, tapaapa\nniiden joukossa joskus sievänlaisiakin.\n\nKihlmanin havaintojen mukaan saattaa rodun ulkomuoto olettamaan\nlujaa vierasta sekaumista vielä nykyäänkin vallankin kauvemman aikaa\nmerenrannalla sijainneissa kyläkunnissa. Lisättäköön tähän samaa\nvalaiseva seikka yleisen Kannanlahdesta Jäämeren rannikolle käyvän\nkulkutien, eli \"traktin\" varrelta. Vaikka nim. lappalaiset yleensä\novat lyhyitä, näki siellä ainakin Sasheihan, Akkalan, Rasnavolokin ja\nMaanselän lappalaisten seassa miehiä ja naisia, jotka olivat tavattoman\npitkiä ja vaaleanverisiä mutta kasvonpiirteiltään epäilemättömästi\nlappalaisia.\n\nLappalaisten _vaatetuksesta_ laulaa Peder Dass:\n\n    Oudot on vaattehet kansan sen\n    ja kuori on kumma ja muinainen,\n    mutt' koskaan se ei sitä hylkää.\n\nSkoltit sen kuitenkin ovat melkein kokonaan hyljänneet ja pukevat\nitsensä useimmiten Venäjältä ostettuihin, käytettyihin, nykyaikaisiin\nvaatteisiin. Varsinskin kylässä näin minä ennen mainitussa\nlappalaisjuhlassa miehillä pitkiä käyntitakkeja, lakeijanpukuja\nkiiltävine nauhoineen ja nappeineen, raitaisia housuja, venäläisiä\ntasapesäisiä ynnä kaikenlaisia vormulakkeja, patiinia, puolikenkiä\nja saappaita, kirjavia paitoja, jopa oli eräällä herrastelijalla\nsilkkihuivi kaulassa ja toisella kokokalossit jalassa kesäisen\njuhlapäivän kunniaksi.\n\nNaisilla oli kaikenlaisia heleitä mutta myös tummia värejä\nvaatetuksessaan, jona oli joko aitovenäläinen sarafaani esiliinan\nkerällä tai hame ja löysä röijy sekä uusinta muotia olevat kengät. --\nKansallisia vaatekappaleita olivat lappalaiset \"ruohokengät\" (niissä\nkäytetään heiniä sukkien sijasta) poronnahkaisine varsineen. Näitä näin\npojilla, mutta sangen yleiseen käyttävät niitä muutkin jokapäiväisissä\noloissa. Niinikään oli naisten päähine enimmäkseen muinaislappalainen\n\"veslin\", joka näytti olevan Karjalan naisten \"harakan\" kaltainen,\neroten siitä vain koristustavan ja otsakappaleesta kaarenmuotoisena\nulkonevan lipun kautta. Tyttöjen päähine oli päältä avonainen\nkehys ilman mitään niskalle solmittavia nauhoja. Talvella käytetyt\nporontaljasta valmistetut päällysvaatteet ovat vielä lisättävät näihin\nlappalaisten muinaisesta kuoresta säilyneihin reliikkeihin.\n\nMuuten ovat ainakin Varsinakin ja Jokonskin lappalaiset haluttomia\nmuuhun toimeen kuin kalastukseen, he ovat verukkeita hakevia ja\nkiskomiseen taipuvaisia. Minulta vaadittiin Varsinskissa 6 ruplaa\nmuutaman km pituisesta venematkasta, ja kun siihen en myöntynyt, ei\nluvattu kyytiä mistään hinnasta. Samoin oli varsin vaikeata saada\nopasta tuntureille, mutta niin sen kuin venekyydinkin hankintaan oli\nasukkaita suorastaan pakotettava korkeiden suosituskirjaini avulla. Ja\nkorvaukseksi olisivat tyhjät konservilaatikot, veitset ja muut kapineet\nkelvanneet paljon paremmin kuin raha, jolla ei täällä ole sanottavaa\narvoa.\n\nLappalaisten _kieli_, itsessään jo suuresti eroava Ruijan ja Suomen\nlapista, on Kuolan niemimaalla jakautunut useihin murteisiin, joiden\neroavaisuutta yhäti edistää se hajanaisuus ja vähäinen yhteys,\njoka vallitsee alkuasukkaiden kesken. Sitä paitsi on venäjänkielen\nvaikutus lappiin ollut mitä mahtavin, se on tunkenut alhaisintakin\nhengenviljelystä osottavia sanoja tieltään, ja se on jo osittain tullut\nlappalaisten omaisuudeksikin, sillä venäjää solkkaa kaikkialla ainakin\nmiehinen väestö. Ja missä lappalaiset ovat tulleet lähempään yhteyteen\nvenäläisten kanssa, siellä on lapinkieli lakannut kokonaan kaikumasta,\nsiellä on lapin kansallisuus kadonnut tuon mahtavamman elementin\nhyökyaaltojen alle. Niin on ainakin laita Ponoissa Kuolan niemimaan\nitäpäässä.\n\n_Joikumista_ eli lappalaislaulua kuuli kirjoittaja kerran kulkiessaan\nImandralla kyytiveneellä, jossa soutajina oli m.m. pari lappalaista.\nLaulaja oli nuori ja sievä tyttö, joka aikansa ratoksi hyvän\npurjetuulen puhaltaessa itsestään alkoi \"joikumaan\". Sanoista ei saanut\nselvää, mutta sävel oli matalaa, vaihdellen vain muutamissa harvoissa\näänissä ja parissa tahtilajissa, jotka viimemainitut päinvastoin\nsuomalaisia kansanlauluja olivat epätasaisia. Luonteeltaan oli laulu\nperin yksitoikkoista, läpeensä samankaltaista hyräilyä, jota ei voi\nsanoa kaihomieliseksi eikä pehmeäksi vaan pikemmin oudon vakavaksi,\nkuten on Lapin luontokin.\n\n_Hautaustavoista_ kerrottiin, että ruumis haudataan siihen syvyyteen,\njonka mittana on haudattavan pituus olkapäiltä tai toisen ilmoituksen\nmukaan vain vyötäreeltä jalkoihin, jossa viimemainitussa tapauksessa\nlasten haudat esim. eivät ole paljoakaan 3 korttelia syvempiä. Täten\nluullaan kai vainajan jäävän maan päälle. Kun on talvinen aika ja maa\njäässä, poltetaan paikalla roviota, jotta routa pehmiää, ja hiilet\nynnä kekäleet kootaan sitte kaikki haudan päälle. Pää sanottiin\nasetettavan länteen päin, mutta 46 sivulla kuvatulla hautuumaalla näkyi\nmaanpäällisistä arkuista päättäen pää olleen asetettuna luoteen ja\nluodepohjosen väliin ja parissa vanhemmassa sekä parissa myöhemmässäkin\nihan länteen.\n\nRuumis asetetaan tasapäälliseen arkkuun, kädet ristiin rinnalle,\nvasempaan käteen \"Strashnij sud\" (Viimeinen tuomio) niminen kirja tai\nsen lehti tai ei mitään, ja oikea käsi pannaan kuten ristinmerkkiä\ntehdessä. Otsalla on kulta- tai väripaperista kyhätty seppele.\n\nKirves, jota hautaa kaivettaessa on käytetty, kerrottiin jätettävän\nruumiin viereen, ja lapio vietävän kotiin. Mittakeppi, jonka sijasta\nnyöriäkin käytetään, sanottiin heitettävän kuhun sattuu. Mainitulla\nhautuumaalla näkyi kuitenkin erään edellisenä talvena tulleen haudan\npinnalla kirves, terä jalkapuoleen, ja lapio, pesä pääpuoleen päin\nasetettuna. Toisella hiukan vanhemmalla, maanpäällistä arkkua vailla\nolevalla haudalla oli niinikään lapio samassa asemassa, vaikka niitä\nmuuten näkyi makailevan maassakin.\n\nMillaiselta lappalainen kalmisto näyttää, selvennee paraiten\nkuvastamme, joka on otettu Mogiljnij ostrov (Kuolionsaari) nimisellä\nImandran saarella. Se on pieni ja kumpuinen, mitä luonnonihanin saari,\njota hautuumaanaan käyttävät Rasnavolokin, Bjelaguban ja Jokostrovan\nlappalaiset. Norjalainen Friis, jolla myös on kalmisto kuvattuna,\nei voi löytää tarpeeksi sanoja kuvaillakseen sitä huolettomuutta ja\nvälinpitämättömyyttä, joka hautuumaanhoidossa muka ilmenee. Onko hän\nkatsellut asioita toisilla silmillä, vai ovatko olot silloin (v.\n1867) olleet huonommat, en osaa sanoa, mutta minä en samaa havainnut.\nVain saaren solakka havumetsä näkyy niistä ajoin suuresti harvenneen\narvatenkin hautojen kartunnan kautta.\n\nMeikäläiselle ovat outoja nuo maanpäälliset arkkusalvokset, joita\nvenäläisellä nimellä kutsutaan \"grobnitsoiksi\". Niiden perusajatuksena\nlienee olla kattona edesmenneen ikiasunnolle tai mahdollisesti\nkuvaannollisena kotina vainajan sielulle. Pääpuolessa on useimmiten\npieni aukko, kulmikas tai pyöreä, joka nähtävästi kuvannee akkunaa.\nJalkapäässä on taas kreikkalainen Andreaan risti tai vain keppi\neli puikko, ja siinä toisinaan jumalankuva. Joskus on \"grobnitsa\"\nhuolehikkaasti maalattu punaisille ja sinisille kolmioille ja\nleikkauskoristeilla somisteltu. Salvos on juureltaan kivillä tuettu, ja\nsitäpaitsi kuulutaan pään taakse asetettavan muuan suurempi kivi, sekä\nkeskiruumista hiukan alemman paikan kohdalle salvoksen sisään toinen --\ntaikoja, joiden merkitystä minulle ei uskottu.\n\nVarsinaisista hautuumenoista mainittakoon pyhän savun suitsuttaminen,\njoka tapahtuu sekä arkkuunpanemisen että haudan peittämisen ja\n\"grobnitsan\" laatimisen jälkeen. Tätä varten tuodaan puisella maljalla,\nruukulla tai puisella valinkauhalla hiiliä kotoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallan valoisa ei ole lappalaisista antamamme kuva, mutta syy ei ole\nkirjoittajan, joka vaan on kertonut näkemiään ja kuulemiaan, vaan syy\non itse aineen. Varjopilvet peittävät Lapin kansan menneisyyttä ja\nuhkaavat synkkinä sen tulevaisuuttakin.\n\nVielä puolivälissä tätä vuosisataa eleli lappalaisia Paanajärven\nja Koutajärven tienoilla pohjoisessa Venäjän Karjalassa, vielä\nhistoriallisella ajalla on niitä asunut keski-Suomessa ja\nkeski-Savossa, ja Kristuksen syntymän aikana vieläkin etelämmillä\naloilla. Heikompina ovat he saaneet väistyä etäälle pohjolaan etelästä\ntunkeuvan maanviljelyksen tieltä. Mutta täälläkään he eivät ole saaneet\nolla rauhassa, tännekin on uutisasutus ja siirtolaisuus seurannut\nheidän kintereillään ja vieras vaikutus päässyt muuntelemaan heidän\nolojaan. Lappalaiset ovat vallankin Kuolan niemimaalla alentuneet\nporolappalaisista kalastajiksi ja jääneet monessa suhteessa takapajulle\npaimentavista heimolaisistaan Norjassa ja Ruotsissa. Ja kuitenkin\non tämä meidän silmillämme nähtynä vain viljelykehitystä, sillä\nonhan se muutosta liikkuvasta elämästä vakinaisempiin asuntoihin.\nTosiasia on lisäksi, että väestön lukumäärä Venäjän Lapissa on\nvähenemään päin, osaksi syntymistä suuremman kuolevaisuuden, osaksi\nvenäläistymisen takia. Suruvoittoiselta näyttää niinmuodoin Kuolan\nlappalaisen tulevaisuus verrattuna hänen Skandinaavian tuntureilla\nelävään veljeensä, joka uskollisena porolleen on epäilemättä säilyvä\nrauhassa kaukaisiin aikoihin jäännöksenä kadonneilta ajoilta,\nmuinaishistoriallisena kummituksena, jonka aluetta saartavat\nsivistyksen rajamaat.\n\n\n\n[1] Käytettyjä lähteitä:\n\n\nA. Osw. Kihlman: Bericht einer naturwissenschaftlichen Reise durch\nRussisch Lappland im Jahre 1889. Fennia, III, N:o 6.\n\nG(enetz), A(rvid): Matkamuistelmia Venäjän Lapista. Suomen Kuvalehti\n18778 ja 9.\n\nJ.A. Friis: En sommar i Finnmarken, Ryska Lappland och Nordkarelen.\nTukholma 1872.\n\nM.A. Castrèn: Nordiska resor och forskningar. Första bandet. Helsinki\n1870.\n\n\n\n"]