[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3KoznDdPoXIKYJjOE-2_v4L0TgyCd3RKGIRsyJVmc7U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2529,"Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I","Ursin, N. R. af",1854,1936,"2529-ursin-n-r-af-muistelmia-matkoilta-pohjoiseen-ja-etelaan-i","2529__Ursin_N._R._af__Muistelmia_matkoilta_pohjoiseen_ja_etelään_I",null,"tietokirja",[],[],"fi",1904,26641,181419,false,65852,[22],"Ursin, N. R. af (Nils Robert), 1854-1936 -- Travel",[24],"Travel Writing","\"Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I\" by N. R. af Ursin is a travel memoir written in the early 20th century. This work recounts the author's various journeys, primarily through Nordic and southern regions, detailing the sights, experiences, and reflections encountered along the way. The memoir likely offers insights into the author's personal anecdotes and observations about the landscapes, cultures, and travel conditions of those time periods.  At the start of the memoir, the author describes his trip to Fokstuen, Norway, a prominent sanatorium located in the Dovre mountains. He outlines his journey from Turku to Stockholm, then through Kristiania (Oslo) to reach the sanatorium, where he engages with the breathtaking mountain scenery and personal interactions with the hospitable staff. The vivid descriptions highlight the unique blend of nature’s beauty, local culture, and the author's emotions, particularly as he notes the restorative atmosphere of the region, encouraging others to seek health and solace in such majestic surroundings. The opening segment sets the tone for a reflective journey, celebrating the landscapes while also emphasizing personal connections and experiences along the travel route. (This is an automatically generated summary.)",[],209,"N. R. af Ursinin matkakirja sisältää havaintoja ja muistelmia matkoilta eri puolille Eurooppaa. Teos kuvaa muun muassa Norjan tuntureita ja parantoloita sekä Italian ja Ranskan historiallisia kaupunkeja ja taidekohteita tarjoten ajankuvaa vuosisadan vaihteen matkailusta.","N. R. af Ursinin 'Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2529. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA MATKOILTA POHJOSEEN ja ETELÄÄN I\n\n\nYstäviänsä varten julaissut\n\nN. R. af URSIN\n\n\n\n\n\nVaasassa,\nAntti Hautalan Kirjapainossa,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.\nVedi Napoli e poi muori.\nAix-Les-Bains -- Mont-Blanc.\n\n\n\n\n\n\n\nPohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.\n\n\n[Nykyään (V. 1904) löytyy toinen hiukan korkeampi sanatorio Norjassa,\njota en tarkemmin tunne.]\n\n\nI.\n\n                             Fokstuen 25/8 98. Dovren vuoristossa.\n\nMatkustin laivalla Turusta Tukholmaan. Siellä ostin kierto-piletin\nKristianian kautta Otta'n asemalle eli niin pitkälle kuin nykyään\npääsee Norjan pohjoisradan läntisellä osalla. Piletin hinta oli koko\n872 kilometrin matkasta edes ja samasta verrasta takasin 79 kruunua 80\näyriä toisessa luokassa -- joka oli sangen kohtuullista. Jos lähtee\nTukholmasta klo 7 esim. perjantai-iltana, voi jo lauvantaina myöhään,\nellei poikkea Kristianiaan, olla Ottan asemalla. Täällä söin vaan\npäivällisen ja kiiruhdin nuo jälellä olevat 61 kilom. määräpaikalleni\ntavallisella hevoskyydillä. Norjan tiet ovat erinomaiset, mutta\nhevoset kulkevat hitaasti alasmäkiäkin ja kyytihinta on kallis, noin\n2 mk. 40 p. 10:stä kilometristä. Oltuani yötä yhdessä noista Norjan\nyleensä sangen komeista ja hyvistä kestikievareista tulin seuraavana\npäivänä klo 1 tienoissa eli vähää ennen päivällistä tänne Fokstuenin\nSanatorioon, joka on 991 metriä eli noin 3,200 jalkaa merenpinnan yli.\nTie kulki tasaisesti ylöspäin Ottasta pitkin Gudbrandin ylistettyä\nlaaksoa, mutta 10 kilom. ennen kuin tulee perille nousee se melkein\näkkijyrkästi pystyyn; Dovren ylänkö alkaa.\n\nFokstuenin sanatorio sijaitsee Dovren vuoristossa eräällä tasangolla;\nyltympäri, varsinkin länsi- ja pohjoispuolella kohoavat Norjan\ntunturimaailman jättiläiset kaikessa loistossaan taivasta kohti:\nkorkeimpien tunturien huiput ja osaksi laidatkin ovat alati valkoisen\nlumen ja jään peitossa. Näköala Sanatoriosta on sen tähden erinomaisen\nsuuremmoinen, suuremmoisempi kuin mistään muusta Norjan lukuisista\nparantoloista. Ennen kaikkea vaikuttaa Dovren kaunotar, sen korkein\nhuippu, Snöhättan, mahtavasti katsojaan. Ja kun aurinko iltasin\nluopi säteensä pilvien läpi tähän maisemaan, syntyy ihmeen kauniita\nvärivaihteluja.\n\nPäättäen Fokstuenin korkeasta asemasta voisi luulla, että ilmanala\ntäällä on sangen kylmää ja koleata. Tosin voi lämpö-mittari illalla,\nkun päivä on laskenut, joskus osoittaa + 4° C, vieläpä sen allakin,\nmutta tämä on yleensä poikkeus, sillä tavallisesti on + 15° C ja\nmonasti paljoa enemmänkin. Tänäkin yleensä kylmänä kesänä on ollut,\netenkin loppupuolella, monta hyvinkin lämmintä ja herttaista päivää --\nniin herttaisia, ettei parempaa voi toivoakaan. Skodde'a eli taage'a\n(sumua) on näillä seuduin hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin esim.\nGausdalin kuuluisalla sanatoriolla. Merkillinen on muuten luonnon\nvaihteleva ulkomuoto. Sadan askeleen päässä Fokstuenin portista tapaat\nmonen sylen korkuisen kinoksen ikuista lunta; sen laitoja myöten\njuoksee Foksan joki ja toisella puolen rantaa rehoittaa kasvullisuus\nja koivut levittävät siellä viheriät oksansa! Sille, joka täältä hakee\nterveyttä, varsinkin hermostuneelle, ei liiallinen auringonpaiste\nolekaan hyvä; hiukan kylmempi ilma tuon intensiivisemman valon ja\nkepeältä tuntuvassa ilmassa löytyvän ozonin kanssa vaikuttaa häneen\nterveellisemmin.\n\nFokstuenin parantola käsittää neljä päärakennusta. Vanhin niistä\non n.s. Platourakennus, joka on saanut nimensä, professori Platoun\nmukaan; tämä on nimittäin paikkakunnan merkillisin henkilö: hän,\nhänen sisarensa ja perheensä pitävät ystävällistä huolta siitä ja\nsen vieraista. Toinen pienempi rakennus on \"Palmehuset\". jossa\nei kuitenkaan ole mitään palmuja, mutta on nimitetty Fokstuenin\nensimmäisen vieraan, erään ruotsalaisen kansakoulunopettajattaren\nmukaan. Sitä paitse löytyy kaksi suurta rakennusta, joista toinen\nalakerrassa käsittää ruokasalit, toinen seurusteluhuoneet.\nValtion telefooni yhdistää kohta Fokstuenin muun maailman kanssa,\nsähkölennätinasema on peninkulman päässä. Vierashuoneisiin mahtuu yli\n100 vierasta. Hinta _kaikesta_ (paitse pesusta) on yhteensä 3 kruunua\n(= 4 m. 20 p.) vuorokaudessa eli noin puolet siitä, mitä saapi maksaa\nesim. Gausdalissa. Ruoka on ravitsevaa ja hyvään uneen tuudittaa\nsinua, iltasin ohi juoksevan Foksajoen kohina, jonka selvään kuulee\nmakuuhuoneeseensa. Ja, vihdoin ei saa unohtaa talon isäntää, hra Anton\nSohlbergia! Hän on erittäin ystävällinen ja kohtelias ja koettaa saada\njokaiselle täällä olon niin miellyttäväksi kuin suinkin. Olkoon tässä\nvaan yksi esimerkki hänen ystävällisestä menettelystänsä. Aikomukseni,\noli ensin mennä Storlieniin Ruotsissa enkä sen tähden voinut antaa\ntietoja olopaikastani perheelleni Suomessa niin pian kuin suotava olisi\nollut. Pahaksi onneksi joutui vielä vaimoni ensimmäinen kirje matkalla\nhukkaan. Kävin tästä levottomaksi ja lähetin sähkösanoman varhain\neräänä aamuna. Mutta samana päivänä ei tähänkään tullut vastausta.\nKun seuraavana päivänä tapasin isännän, kyselin sähkösanomaa: hän\nilmoitti silloin, että semmoista ei vielä ollut tullut, mutta omalla\nkustannuksellaan oli hän minun tietämättäni lähettänyt peninkulman\npäähän hevosen ja pojan vartomaan, kunnes sähkösanoma tulisi, koska,\nkuten hän sanoi: \"minä huomasin, että siitä olitte jotenkin levoton\".\n\nJos muuten aika uhkaa käydä pitkäksi ja sinä olet metsästäjä, niin\nheitä pyssy olallesi ja mene ampumaan vesilintuja, joita on hyvin\npaljon läheisyydessä. Peuroja ja vasta 25 p:stä elok. metsä-lintuja\nvoit myös metsästää. Suuri lauma villejä peuroja nähtiin äsken\nläheisessä vuoristossa ja toispäivänä lähti täältä nuori Platou niitä\ntakaa ajamaan. -- Tahi tee useampien muitten seurassa huviretki 4\nkilom. pitkälle Våla järvelle ja kalasta harr- ja örekaloja; kahvi\nja ruoka maistuvat erittäin hyvin sen rannalla. Jos olet kasvien\nkokeilija, niin löydät täältä jotenkin paljon (noin 60-70 lajia)\nharvinaisimpia tunturikasveja: täällä kasvaa maailman pienin puu,\ntuumanpituinen Salix herbacea ja nuo sinisilmäiset Gentiana nivalis\nja Veronica saxatilis katsovat sinuun niin viehättävän kauniisti, kun\nkuljeskelet tuntureilla. Voit myöskin retkeillä johonkin Sätern'iin\nja juoda nuorta maitoa siellä tahi kävellä Foksajoen \"paratiisiin\" ja\nheittäytyä pitkäksesi sen koivistossa, jos vaan tuuli käypi, sillä\nmuuten eivät hyttyset jätä sinua rauhaan. Mutta ennen kaikkea nouse\nympärillä oleville vuorille (Smörbollen, Gråhö, Blåhö) ja katsele\nniiden huipuilta maailman kauneutta! Tahi vielä paremmin älä huoli\nnäistä pienokaisista, vaan tee tuttavuutta suorastaan Dovren kauniimman\nnaisen, Snöhättan kanssa, et unhoita sitä ikipäivinäsi!\n\nSatuin tutustumaan erääseen norjalaiseen tukkukauppiaaseen ja hänen\nrouvaansa, jotka huviksensa matkustelivat ympäri. Päätimme yhdessä\nlähteä Snöhättalle. Ei se ole aivan pieni matka. Täytyy ensin\nvaunuissa ajaa 21 kilom. Hjerkin nimiseen taloon, jota myöskin\nkäytetään sanatooriona; siellä astuimme hevosen selkään, jossa sai\nistua kokonaista 6 tuntia. Kello 4 1/4 lähdimme Hjerkin'istä, tie\noli ensimäisen tunnin kuluessa Trondhjemiin vievää maantietä, mutta\nsitte kävi se yksinomaan kangasta myöten tullen yhä huonommaksi,\nmonasti oli se ilman oppaan avutta melkein näkymättömässä, seutu kävi\nyhä autiommaksi. 1/2 8 tienoilla tulimme pienoiseen, matalaan ja\nkivistä rakennettuun Sätern'iin, Snöhätta näytti olevan aivan lähellä\nja kuitenkin oli sinne vielä parin tunnin matka. Sangen tavallinen\nnäköhäiriö, kun kulkee tuntureilla! Hämärä rupesi laskeutumaan\nseudulle, mitä kauemmas kuljimme; maassa ei näkynyt muuta kuin kiviä,\nsoraa, peuranjäkäliä ja joku katajapensas; taustassa häämöitti\nSnöhättan loistava lumipeite ja valaisi meidän yksinäistä kulkuamme.\nTähdet tuikkivat taivaan laella, täydellinen haudan hiljaisuus\nvallitsi tuossa kuolleessa luonnossa; ainoastaan Svonjoen kohina\nmuistutti meitä siitä, että eloa oli ympärillämme. Tie kävi leveitten\nkristallikirkkaitten purojen ja lumikenttien yli, vihdoin katosi se\nkiviroukkioihin ja illan pimeyteen. Kaikki tämä tekee matkustajaan\nsanomattoman vaikutuksen, joka ei milloinkaan lähde elävän muistista.\nVihdoin viimeinkin oli tie lopussa: olimme saapuneet Reinheim'iin\n(peurojen kotiin), pieneen sievään rakennukseen, joka suurella vaivalla\nja suurilla kustannuksilla (10,000 kr.) oli tehty Snöhättan juurelle.\nYksinäinen, ystävällinen mies asuu siinä kesän aikaan, herätimme\nhänet unesta, hän, valmisti meille aterian ja vuoteet. Kylmyys --\ntoista huonetta, jossa minä makasin, ei voitu lämmittää -- ja illan\nomituinen kauneus eivät sallineet minun maata. Nukahdin kuitenkin\npariksi tunniksi, ja kun kello 5 aamulla heräsin, oli aurinko noussut\ntaivaan rannalle kaikessa komeudessaan. En voinut olla kirjoittamatta\nReinheimin vieraskirjaan (Vitaliksen mukaan) seuraavat säkeet:\n\n    Står jag om morgon på fjällets topp,\n    Af den blånande himmelen krönt,\n    Och ser solen i guld och purpur gå opp,\n    Jag tänker, hvad lifvet är skönt.\n\nKello 6 rupeamme nousemaan Snöhättan huipulle, rouva piti matkaa\nliian vaivaloisena, kun ensin oli noin neljännestunnin voimiansa\nkoettanut. 2 1/2 tuntia kuljimme me, tukkukauppias ja minä ylöspäin\ntäydellisessä kiviroukkiossa (Ur'issa, kuten norjalainen sitä pimittää)\n-- kasvullisuutta ei ollut muuta, kuin jäkälät ja muutama Ranunculus\nglacialis ja Arabis alpina. Kun matka tuntui liian vaivaloiselta,\npanimme jollekulle paadelle lepäämään, otimme evästä esille, ja joimme\nraitista vettä, jota kuulimme lirisevän kivien välistä, mutta jota\noli vaikea saada käsiinsä. Vihdoin loppui tuo suunnaton kiviroukhio,\ntulimme ikuiselle lumilakealle ja puolessa tunnissa pääsimme nyt\nsitä myöten huipulle. Ja tuolla huipulla (2,300 metrin korkeudessa)\nmikä äärettömän suuremmoinen näkö! Yltympäri komeita; valkopäisiä\ntunturihuippuja meidän _allamme_. Snöhätta oli kuin mahtava ruhtinatar,\njoita nuo suuret jättiläiset kaikessa nöyryydessä palvelivat! Norjan\nsuuremmoinen luonto astui koko ylevyydessään silmiemme eteen! Vuorien\njuurella oli sininen lampi (\"kedelen\"-kattila), sen toista puolta\nreunustaa autio musta maa ja toista taas kiiltävä suunnattoman suuri\nlumikenttä, joka nousee Snöhättan tuonpuolista rinnettä myöten\nylöspäin. Pilvet kulkevat lammen yli ja heijastuvat sen siintävään\npintaan:\n\n    -- -- \"jag ser på molnens tåg,\n    hur ledda af en, osedd Rand,\n    de växla i din våg\".\n\nKaikki on niin sanomattoman kaunista! Kaikki näkyy niin selvästi,\nainoastaan muutamat korkeat huiput eivät tahtoneet, kuin ihanat, kainot\nimmet ainakin, näyttäytyä koko alastomassa kauneudessaan, vaan loivat\nympärilleen hienon, läpikuultavan kooilaisen hunnun!\n\nTuuli oli huipulla läpitunkeva. -- puolen tunnin perästä astuimme\nalaspäin. Ei ole meneminen liian lähelle reunaa: ehkä joku lumikappale\nlohkeaisi ja veisi rohkean yrittelijän, kuten kerran Göteborgs\nRandelstidningenin toimittajan pojan, kapteeni Hedlundin, syvyyteen\nikuiseen lepoon! Kello 9 olimme tulleet huipulle, kello 11 olimme taas\nReinheimissä: ääniämme oli kauan kuultu, mutta mahdotonta eroittaa\nmeidät kivimöhkäleitten välistä.\n\nKun tulimme Hjerkiniin, valokuvattiin meidät hevosen selässä ja siinä\npuvussa, jossa olimme nousseet vuorelle. Se on hauska muisto tältä\nmatkalta, mutta verrattomat ovat ne kuvat, jotka hautaan asti ovat\nmieleeni painuneet tästä matkasta.\n\nTämmöinen voi eläminen olla Pohjoismaiden korkeimmassa parantolassa.\nJokainen viepi sieltä kotiinsa koko sylillisen terveyttä ja --\nunohtumattomia, haihtumattomia muistoja.\n\n\nII.\n\n                                            Fokstuen kesällä 1902.\n\nVäsyneenä useampien vuosien ponnistuksista ja työstä päätin lähteä\nuudelle virkistysmatkalle Fokstueniin pienen kuudenvuotiaan poikani\nkanssa. Eräänä lauvantai-iltana kello 10 j.p.p. lähdimme Turun\nyläsatamasta ja junan saavuttua kello 11 kävi matka ala-satamasta\nlänttä kohti. Meidän piti saapua päivällisaikana Ruotsin pääkaupunkiin.\nMutta sallimus oli toisin määrännyt. Jo kello 4 vaiheilla aamulla\nseisahtui laiva -- merimatkojen vanha vihollinen, sumu, oli meidät\nyllättänyt. Seitsemän tuntia seisoimme hiljaa, silloin loppui\nnähtävästi kapteenin kärsivällisyys. Ensimmäinen perämies lähti parin\nmiehen kanssa veneellä tiedustelemaan seutua, tuli hyvällä mielellä\ntakasin, kaikki oli muka selvällä: voimme hyvin lähteä liikkeelle.\nMatkustavaiset olivat hekin hyvällä mielellä, kun pääsimme pälkähästä.\nKuljimme noin 10 minuuttia, seisoin poikani kanssa aivan etukannella\nja tähystelin sumun läpi -- silloin tuntui kauhea sysäys koko laivassa\nja etupuoli alkoi arveluttavasti kallistua toiselle kyljelle. Olimme\nsattuneet karille. Kiiruhdin toiselle puolelle, peläten, että laiva\nlaskisi täydelleen vasemmalle puolelle veteen. Poikani oli aivan\nihastuksissaan, mutta muut sangen totiset: oli niitäkin, jotka olivat\nolleet Bore I haaksirikossa ja ennustivat samaa kohtaloa. Mutta\nmiehet tulivat kohta ylös ruumasta ja ilmottivat, että plootut olivat\neheät. Rautainen emäpuu oli vaan kolahtanut kalliota vastaan, siinä\nkaikki. Kauan seisottuamme pääsimme arvion mukaan 1/2 tunnin päähän\nSöderhamnin majakasta, kun taas sumu kävi niin paksuksi, että täytyi\nlakata kulkemasta: mutta kun ei ankkuri saavuttanut pohjaa lähti\naluksemme, koneen seisahduttua, tuulen ajeltavaksi Itämerelle etelää\nkohti. Vihellettiin joka viides minuutti, ettemme törmäisi yhteen\njonkun toisen laivan kanssa -- pari kiitikin ohitsemme, kuten tuo\nlentävä hollantilainen ennustaen pahaa. Mutta kun vinha tuuli myöhään\nsunnuntai-iltana haihdutti sumun, huomasimme, että olimme joutuneet\nmelkoisen matkan etelään väylän aukosta, ei aivan pitkälle eräästä\nsuuresta laivasta, joka kahdeksan päivää ennen sumussa oli joutunut\nkarille hylyksi. Kello 2 vaiheilla yöllä saavuimme vihdoin Tukholmaan\niloisina siitä, että olimme päässeet suuttuneen merijumalan käsistä.\n\nSeuraavana päivänä lähdin pohjoista kohti; ensin keski-Ruotsin\nviljavien vainioitten ja suurten kartanoiden ohi, sitte muuttui seutu\njylhemmäksi ja autiommaksi, kunnes Jemtlandin lumivuoret tulivat\nnäkyviin ynnä Åren ja Storlienin sanatooriot.\n\nJuna ähki eteenpäin Störelveniä myöten Trondhjemlahtea kohti,\njossa rauhotettu ejderlintu uiskenteli rannikolla ja lukemattomia\nlohiverkkoja oli näkyvissä. Luonto oli suuremmoinen ja ylentävä;\nsillä Trondhjemlahti on sekä laaja että mahtava muodostuksiltaan.\nTrondhjemin kaupungin varsinaisena vetovoimana on ja tulee aina olemaan\nsen ihana tuomiokirkko, joka aikoinaan oli Pohjoismaiden komein ja\nsuurin kätedraalikirkko ja vieläkin on ihmeen kaunis. Viisi kertaa on\ntuli maan tahi taivaan puolelta hävittänyt tätä mahtavaa temppeliä,\njonka pituus, kun se oli valmiina ja eheänä (vv. 1248-1328) oli 324\njalkaa ja leveys 124 j.; siinä oli 316 ikkunaa, 3,360 pilaria, 40\nkorkeata veistokuvaa ja 343 pienempää, alttaria oli ainakin 25. Se on\nenimmäkseen tehty vuolukivestä (klebersten, engl. soapstone) ja tämä,\nkun on suhteellisesti pehmeätä, on tehnyt mahdolliseksi koristaa\nkirkkoa erinomaisen runsaasti. Alkuperäinen yksinkertaisempi kirkko oli\nromaanilaista tyyliä, mutta kun kirkko v. 1152 muuttui arkkipiispan\nkirkoksi ja ponteva Eystein tuli v. 1160 hiippakunnan hoitajaksi,\nrakennutti hän sen uudestaan osaksi vanhalle perustukselle kauniiseen\ngootilaiseen malliin, joka silloin tunkeutui Ranskan maalta Englantiin\nja täältä Norjaan.\n\nTrondhjemin kirkkoa on ruvettu uudistamaan vuodesta 1869; Trondhjemin\nkunta ja valtio uhraa siihen noin 80-100,000 kruunua vuosittain ja\neräs \"premielotterie\" on tuottanut 1/2 miljoonaa. Rahoja siihen\ntarvitaankin, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja taidokkaasti\ntehtyjä kaikki pienet koristukset ovat olleet, joita nyt löydettyjen\nkappalten mukaan uudestaan muovaillaan. Korkeakuori ja sen alapuoli\nynnä poikkilaiva ovat jotenkin kunnossa, mutta tuon suuren temppelin\nlänsiosa eli varsinainen pitkälaiva, joka kuitenkin kaikesta päättäen\noli sen komein osa, on vielä aivan keskeneräinen. Kun kaikki on\nvalmista, on varmaankin Trondhjemin entinen katedraali Euroopan\nkauneimpia temppeliä; nytkin se tekee katsojaan mahtavan vaikutuksen.\nLäksin Trondhjemista sillä tunteella, että olin nähnyt jotain, joka ei\nhevin mielestä haihdu.\n\nOlisin voinut ehtoolla lähteä Trondhjemistä Kristiansundiin ja Moldeen,\nmutta silloin olisi paljon jäänyt yön kuluessa näkemättä. Matkustin sen\ntakia sieltä varhain aamusella ja ihailin Norjan mahtavia kalliorantoja\nja Atlantin merta. Poikkesin Kristiansundissa alkuperäisestä\nmatkasuunnitelmastani, lähdin Battefjordin perukkaan ja sieltä\nhevosella Fanefjordiin, jonka rantaa pitkin tie kulkee 2 peninkulmaa.\nTämä rantatie on kerrassaan ihana; Hjelsetista asti on se kokonaan\nmolemmin puolin istutettu komeilla, hienoilla puilla ja toisella puolen\nrantaa on pitkä jono lumisia jäävuoria. Erinomainen kontrasti! Vihdoin\ntulee Molden pieneen kaupunkiin. Sieltä on kolmen tunnin matka yli\nvuonon ja vuonoon: suunnattoman korkeita, kohtisuoria rantavuoria: --\ntulemme sitte pieneen rantakylään Veblungsnäs'iin. Ja nyt samaa luontoa\nedelleen: tie luikertelee syvän syvässä laaksossa Raumajoen rantaa\nmyöten, silmä tuskin kantaa ylös molemmin puolisten vuorien huipuille.\nVaengetinderna, Troldtinderna, Romsdalshorn, kaikki seisovat ne tuolla\nkoko majesteettisuudessaan -- ihminen on niin pieni näitten luonnon\njättiläisten vieressä. Ja sitte nuo ihmeen ihanat kosket, kuten esim.\nSlettafosen ja, jos mahdollista, vielä ihanammat vedenputoukset aina\nvuorien huipuilta saakka, Mongefosen, Brudeslöret (= morsiushuntu),\nkun vesi sulaa tuntureilla ja heittäytyy uhkarohkeasti alas niiden\nhuipuilta sillä seurauksella, että se hajoaa hienoihin vesipisaroihin,\njotka useimmiten, kuten viime mainittu, tosiaan ovat morsiushunnun\nkaltaisia. Tuskin voi nähdä mitään kauniimpaa kuin näitä vesihuuruja,\nkun ne kimmeltelevät auringon paisteessa! Matka määräpaikalle on pitkä,\nmutta tämmöisen suuremmoisen luonnon helmassä se tuntuu lyhyeltä:\nelämän jokapäiväisyys haihtuu, tuntuu ihan kuin olisi puoleksi jumalien\nseurassa.\n\nTulemme vihdoin Domasiin, jossa usein tapaa monta suomalaista.\nMutta siellä on vielä liian alhaista viipyäksemme kauemmin. Pyrimme\nkorkeammalle; tie nousee melkein pystyyn; neljän kilometrin kuluessa\nnouset 350 metrin korkeuteen, ja vähän lisää, niin olet Pohjoismaitten\nkorkeimmassa sanatooriossa, Fokstuenissa.\n\nMoni pysähtyy alemmalla laaksoissa, lukemattomissa parantoloissa, mutta\nse, joka tahtoo tosiaan raitista tunturi-ilmaa, hän pyrkii, kuten minä,\ntänne, jossa ikuisen lumen peittämät vuoret ympäröivät Dovren ylänköä.\nIlman eron huomaa silloin, kun Domasestakin nousee tänne. Meidän\nlääkärimme pelottavat kyllä joskus pyrkimästä näin korkealle, mutta ken\non näistä pelottamisista huolimatta noussut nauttimaan Dovrefjeldin\nläpipuhdasta, kirkasta ilmaa yhdeksi kesäksi, hän ei sitä kadu\nikinä. Ja hän saapukoon tänne samaa tietä kuin minäkin; ei hän tule\nsitäkään katumaan. Luonto palkitsee häntä pitemmästä matkasta ylevällä\nkauneudellaan.\n\nOlen lyhyesti kertonut nämä matkamuistelmani sillä nimenomaisella\ntarkotuksella, että ne houkuttelisivat yhä enemmän kansalaisia\nhakemaan terveyttä Fokstuenin suurenmoisesta luonnosta ja mielen\nylennystä Norjan korkeilta tuntureilta, mahtavilta koskilta ja syviltä,\nviheriöiviltä laaksoilta.\n\n\n\n\nVedi Napoli e poi muori.\n\n\nI.\n\n                                               Venezia 20/6 03.\n\nTuo italialainen sananparsi; \"näe Neaappeli ja kuole sitte\" oli\njo vuosikausia, kaikunut korvissani, mutta turhaan olin odottanut\ntilaisuutta voidakseni muuttaa tämän unelmani todellisuudeksi.\nHain sitä varten erityistä matkarahaa; pyyntö hylättiin. Hain taas\nkasvatusopillista matkarahaa, sain kouluhallituksen yksimielinen\nsuosituksen, mutta, senaatti katsoi minut sittenkin ansaitsemattomaksi.\nNo niin -- mene sittenkin, kuului sisällinen ääni ja minä läksin\nmatkalle.\n\nAsia oli sitä paitsi siten, että matka ei ollut missään tapauksessa\ntarkotettu yksinomaan huvitukseksi. Roomassa alkaa kesäkuun 22 p.\narkeolooginen kurssi, joka myös ulottuu Pompeijiin. Kukaties ei\nsemmoista tilaisuutta enää tarjoudu sinulle, ajattelin minä -- ja\nseurassa on aina hauskempi ja hyödyllisempi tutkia muinaisjäännöksiä,\nvarsinkin kun oli johtamassa eteviä tiedemiehiä, muun muassa entinen\nstudiokumppalini Mommsenin seminaarista vv. 1880 ja 1881, prof. Chr.\nHülsen.\n\nKesäkuun 6 p:nä otti meidät -- erään suomalaisen maisterin ja\nminut -- \"Per Brahe\", vastaan viedäksensä meidät Itämeren aaltojen\nyli Lybeckiim. Tämä reitti on parempi kuin toinen Tukholman ja\nTrelleborg--Sassnitzin kautta, koska tämä viimemainittu tulee melkoista\nkalliimmaksi. Meno- ja paluumatka Turusta Lybeckiin toisessa luokassa,\netuhytissä, ei koko kesäpurjehduksen aikana maksa enempää, kuin 52\nmarkkaa 50 p. -- joka tosiaan on tavattoman halpaa.[Nykyään (1904) on\nhinta korkeampi.]\n\nKun k:lo 6 paikoilla i.p. saavuimme Hankoniemen satamaan, ilmoitettiin\nmeille, että me kyllä saisimme olla maalla kolmanteen laivasoittoon\nsaakka, mutta jos toisen soiton perästä menisimme laivaan, emme enää\nsaisi palata maihin. Tämä, pikku seikka ei kuitenkaan millään tavalla\nhäirinnyt niitä juhlallisia tunteita, jotka valtasivat meidät, kun\njätimme oman maamme rannikon ja yöpuolella \"Hangon silmän\" tuikkiessa\nja suojellessa meitä lähdimme Itämeren aavalle ulapalle, jota me\njo Bellevuen ravintolasta olimme koko majesteettisuudessaan ja\nmahtavuudessaan ihailleet.\n\nIlma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki\nhelposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen\nperheen; Aika kuluikin hauskasti -- silloin tällöin valtasi minut\nkuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja\nlaiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs\navonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta\nkohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa\npurtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten\nkuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.\n\nLybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin\nviipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme.\nMutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa\nolin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan\nminulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta\nGeneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme\nsatamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt\nkiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian\npaikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta.\nEi muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin.\nMutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä\nsuurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja\nse oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini,\njoka oli osotettu \"Lybecker Privat-bank'ille\". Kun minun asiani oli\ntoimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi\nrahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet\npois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan\nmarkkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin,\npelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes\nkassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme\nasiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme\nilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen\npankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme\nsärkeneet rahat jossakin tavallisessa \"Wechslergeschäftissä\", olisi\nluultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi \"muistettu\";\nmuistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet\nkokea -- se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.\n\nIkävä oli, että olimme luvanneet ottaa vastaan Berliinissä ja ohjata\nasuntoon pari turkulaista tyttöä, jotka olivat saksan kieltä melkein\ntaitamattomia ja ensikertalaisia Saksassa. Emme olleet päättäneet\nlähteä Hamburgiin ennen kuin erosimme niistä, emmekä enää niistä\nselkoa saaneet. Hamburgin kaupunki oli siinä osassa, missä me\nkuljimme, tavattoman kaunis: komeat rakennukset seisoivat keskellä\npuistoja, niiden edessä on erittäin ihania kukkais-laitteita, aivan\nkuin Göteborgin ylimystökortteleissa. Menimme pienellä höyrylaivalla\nAlsterin yli Hamburgin komeimpaan ulko-ravintolaan, luonnonihanaan\nFärhaus'iin, jossa usein on soittoa, ja jonka ympäri tätä kuulemaan\nkokoontuu suunnaton joukko pieniä veneitä, täynnä iloista kansaa.\n\nVielä samana päivänä, oltuamme vaan muutamia tuntia Hamburgissa,\njatkoimme matkaamme Berliiniin. Matkan varrelta en muista mitään\nerityistä paitsi Bismarckin mausoleumin Friedrichruhe'n tilan\nkohdalla: se oli rakennettu maalaiskirkon ulkomuotoon eikä tarjonnut\nmitään kauneutta ohikiitävälle silmälle; näytti yhtä kylmältä kuin itse\nrautakansleri eläissään. Paljon hauskemman näön tuottivat silmälle nuo\näärettömät viljavat lakeat ja rehevät pyökkimetsät.\n\nBerliinin kaupunki oli meille vanha tuttu -- olinhan minä siellä\nennen elänyt yhteensä noin 2 1/2 vuotta -- emmekä sentähden sielläkään\nviipyneet. Kävin hommaamassa saksalaista painosta \"Työväenkysymyksestä\nSuomessa\", jonka eräs saksalainen oli ottanut kustantaaksensa, sekä\nsemmoista katsomassa, joka 20 vuoden kuluessa oli lisää tullut.\nSiinä suhteessa mainitsen ensin uuden suuren \"Gewerkschaftshaus'en\",\njossa on 48 ammattikunnan kokoushuonetta, 5 suurempaa salia, (yksi\n1,500 hengelle) ja useampia \"Herbergiä\", joissa työkansa saapi,\nkuten hotellissa, huoneita 25 p. -- 1:50 p. maksusta. Sitä paitsi\non kylpylaitos, kirjastohuoneita y.m. Koko laitos on maksanut\nnoin pari miljoonaa Saksan markkaa, mutta tuntui kuitenkin siltä\nkuin olisi \"Folkets hus\" Tukholmassa ollut sievempi ja siistimpi.\nGewerkschaftshausissa tutustuin persoonallisesti Saksan yleisen\nammattilaisten lehden päätoimittajaan, P. Umbreitiin, jonka kanssa\nolin ollut ahkerasti kirjevaihdossa ja joka oli pienenläntä, mutta\nälykkäännäköinen mies, sekä muutamiin muihin järjestyneen työväestön\nluottamusmiehiin. Ravintolassa söin hyvää ja maukasta hanhipaistia\npäivälliseksi. Mielihyvällä kävimme myös tuossa komeassa pergamolaisten\nkuvien museossa, jota ei vielä viime kerran Berliinissä käydessäni\nollut, vaan nuo etevät taideteokset olivat \"vanhan museon\" lattialla ja\nainoastaan n.s. Zeus ja Ateena ryhmät olivat pystyssä \"Rotundassa\". Nyt\nolivat ne saaneet arvokkaan tyyssijan jäljitellyn \"ara maximan\" ympäri\nynnä muut löydöt Pergamon klassillisesta maasta. Miten paljon enemmän\nylevää kauneudentuntoa valuukaan noista rikkonaisista taidemurusista\nkuin koko Wilhelm suuren mahtavasta monumentista jalopeuroineen ja\nkanuunoineen joka nurkassa, vaikka se onkin Begas'en tekemä!\n\nEn voinut olla käymättä katsomassa \"Nationalgalleriassa\", vaikka\naikaakin oli vähän, tuon suuren luonnontulkitsijan Arn. Böcklinin\ntauluja, joita siellä on useampia (Selbstporträt, Die Insel der\nSeligen, Frühlingstag, Pietà, Qvellennymph, An Meeresbrandung, Eremit)\nsekä mainion Ad. Menzelin osaksi jo ennestään tunnettuja maalauksia\n(Tafelrunde, Flötenkonsert, Walswerk y.m.) monesta muusta puhumatta.\nAivan uusia taideteoksia oli siellä myös useampia, esim. ruotsalaisen\nZorninkin heleävärinen, silmiä melkein häikäisevä \"Maja\", oikea\n\"puhuva\" todistus luministien erinomaisesta taidosta \"maalata\" eikä\nvaan piirustaa värillisesti.\n\nUseampia rutontapauksia oli Berliinissä juuri meidän siellä ollessamme\neikä sekään meitä siellä juuri pidättänyt. Menimme jo seuraavana\npäivänä toisen vanhan tuttavan luo, Dresdenin taidekaupunkiin;\nKumppalini kehotuksesta rupesimme asumaan n.s. Hospiziin\nZihzendorfstrassen varrella ja siellä oli meillä erittäin hyvä olo\n2:50 Saks. markasta huonetta kohti. Pistäydyimme Albertiniumissa,\njossa tarkemmin tutkimme antiikin originaaliteoksia (mainitsen vaan\nkauniin herkulaanumilaisen naisen, lemniläisen Ateenan ja sievät\nterrakottakuvat Tanagrasta jä Myrinasta). Emme myöskään voineet\nolla pistäytymättä Zwingerin suureen taulukokoelmaan, vaikka sen\njo ennestään tunsimme, ihaillaksemme maailman suurimpien mestarien\nkuuluisimpia teoksia, varsinkin sixtiinilaisen madonnan taivaallisen\nihania kasvoja ja viattomia enkeleitä. Brühlsche Strasse'lla oli\nparaikaa suuri, lähes 600 numeroa käsittävä saksilainen taidenäyttely;\njohon möi pilettiä elävä sixtiiniläinen madonna, suloisesti hymyilevä,\nkauniin nainen, minkä minä pitkään aikaan olen nähnyt. Hän olisi\nepäilemättä ansainnut tulla oven sisäpuolelle marmoriin veistettynä\nPrellin Afroditen ja Seffnerin Evan viereen, tuo mustakutrinen Evan\ntytär!\n\nKävisi lukijalle pitkäksi kuulla pelkkiä nimiä kaikista noista\nkauneuden ilmiöistä, jotka astuivat silmieni eteen. Ehtoolla olimme\noopperassa kuulemassa Luciaa ja Donizettin kauniita säveleitä. Sangen\nomituisen vaikutuksen teki minuun tämä ooppera Dresdenissä, jossa\nGironin ja Louisen rakkauden draama vähän aikaa takaperin näyteltiin\nniin surullisella loppukohtauksella sekin. Hauskemmalle tuulelle\ntuli taas, kun sai nähdä suruhäytelmän loputtua suuren \"Tanzidyllin\"\njaapanilaisen teehuoneen edessä. Seuraavana päivänä läksimme Dresdenin\nkodikkaasta kaupungista; juna kiiti kohta Sächsische Schweizin\nkauniitten seutujen läpi basalttimuodostuksineen, viheriöitsevine\nkukkuloineen ja keskiaikaisine linnoituksineen, jotka, kuten usein\ntämmöiset \"Raubburgit\" riippuvat vuorien rinteillä, niinkuin jotkut\nryöstölintujen pesät kallioitten rotkoissa. Paikottain rientää junamme\nvähä väliin tunnelien läpi, jotka kuuluvat olevan erittäin sopivia, kun\ntahtoo rankaisematta suudella kaunista vastapäätä tahi vieressä istuvaa\ntyttöä. Tätä tilaisuutta ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt naimaton\nmatkakumppalini, vaikka minä kyllä asiasta huomatin, hän kun koko ajan\nnäyttäytyi yhtä vakavaksi tässä suhteessa kun Jooseppi Potifaarin\nvaimon edessä.\n\nJa sitte me muutamien tuntien perästä saavuimme tuohon monessa\nsuhteessa niin merkilliseen Pragiin, jossa vanhaa ja uutta sekaantuu\nyhteen kummallisessa sekasotkussa. Läksimme kulkemaan noita\nmutkaisia katuja myöten, kävimme Teinkirkossa, jossa Tyko Brahe\nlepää ja Wallensteinin vanhemmat (hautakivi on tsekin kielellä!) ja\nkäännymme kuuluisaa juutalaista kaupunginosaa kohti. Likaisuus ja\nepäsäännöllisyys, jotka yleensä ovat Pragissa vallalla, kävi täällä\naivan silmiin pistäväksi. Saavuimme sokkeloiseen katujärjestöön --\nmuutamat kadut olivat sangen kapeat, yksi, jolla kuljimme, ei ollut\nleveämpi kuin sateenvarjostimeni pituus. Sieltä ulostultuamme tarjoutui\neräs mies ystävällisesti oppaaksi; emme heti häntä ajaneet tiehensä,\nolin niinkin kohtelias, että maksoin hänen edestänsä limonaadilasinkin,\nkoska hän hankki minulle tilaisuuden ensi kerran puhua italian kieltä\nerään akan kanssa. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä\nkohta huomattiin, että mies olikin veijari ja nyt olimme pälkähässä.\nYleensä en ole missään tavannut niin tungettelevia oppaita kuin juuri\nPragissa -- tuskin he löytävät vertaistansa Italiassakaan. Kohtelias\ntervehdys ja jos siihen vastaa, on niistä pääsemättömässä. Täytyi\nvihdoin hosua tuo äsken mainittu mies melkein väkisin luotamme. Mutta\ntämä taas teki, ettemme sinä iltana, perjantaina, tulleet juutalaisten\nkuuluisalle hautausmaalle, koska oli varma, että tuo mies meitä\nsiellä vaanisi, emmekä tahtoneet olla missään tekemisissä enää hänen\nkanssansa. Ja siitä johtui sitte eräs toinenkin seikkailu, vieläpä\nvaarallinenkin; josta kerron tuonnempana. Läksimme nyt tallustamaan\nKarlbrücken yli, jolla kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset\nja Pragin ylioppilaat taistelivat ja josta pyhä Nepomuk syöstiin alas\nMoldaun jokeen, koska tarun mukaan hän ei tahtonut ilmaista kuningas\nVenzeslawille, mitä hänen puolisonsa hänelle, rippi-isälle, oli\nuskonut. Sen toisessa päässä tapasimme koko jonon nuoria katolilaisia\npappeja, joiden tylsissä katseissa selvästi oli luettava uskonkiihkoa\nja henkistä orjuuden tuntoa. Muuten huomasimme monessa paikassa,\nettä nyt olimme katolilaisessa maassa, varsinkin alituisesta\nristinmerkin tekemisestä, kun käytiin noitten lukemattomien \"pyhien\"\nkuvien ohitse. Illempänä nousimme Laurenzbergille, suurimmaksi osaksi\nhammasradan avulla, ja katselimme 385 metriä meren yli kohoavasta\nPentzin tornista Pragia ja sen ympäristöä, muun muassa \"valkoista\nvuorta\", jossa tuo suuri tappelu kolmikymmenvuotisen sodan alussa\nsuoritettiin. Sangen ystävällinen torninvartija selitti meille kaikki,\nmitä tahdoimme tietää. -- Seuraavana päivänä kuljimme kaupunkia\nkatsomassa, olimme Strahowin premonstratenser luostarissa silmäilemässä\n\"hakkapeliittien\" suuren vastustajan Pappenheimin hautaa, mutta Dürerin\nkuuluisaa \"Rosenkransfestiä\" emme saaneet nähdä (vasta Wienissä\nsiitä jäljennöksen) koska priori oli kaupungille lähtenyt ja ottanut\navaimet mukanansa. Soitimme myöskin kolme kertaa päästäksemme suureen\nkirjastoon, mutta pater, kirjastonhoitaja, oli kai nukkunut, -- sillä\nkotona hän oli -- tahi oli hän ehkä viinikellarissaan maistamassa\nrypäleen \"jumalallista\" nestettä kuten Grützner niin mainiosti on\nkuvannut -- ei hän ainakaan meille aukaissut. Yhtä turhaan kävimme\ntaidekokoelmahuoneustoon Rudolfinumiin -- siinä korjailtiin ja\nse oli sen takia suljettu. Parempi onni oli Rathhausissa, jonka\nseinän ulkopuolella on melkein samallainen kello kuin Lybeckin\nMarian-kirkossa: vissillä kellonlyönnillä tulevat apostolit esille ja\nkumartavat, jonka ohessa vielä kukkokin kiekuu.\n\nHradshinin kaupunginosassa katselimme korjauksen alaista goottilaista\ndoomia ja linnassa oli vielä se huone entisessä kunnossaan, josta nuo\nkaksi kuuluisaa raatiherraa heitettiin ulos ikkunasta -- ensimmäinen\naihe kolmikymmenvuotiseen sotaan. Täältä saavuimme erittäin hupaiseen\npaikkaan, tuon kuuluisan Wallensteinin (oikeastaan Waldsteinin)\npalatsiin, jossa vielä hänen jälkeläisensä asuvat. Siellä huvitti minua\nerittäin eräs luola jäljitellyineen stalaktiittipylväineen katossa,\njossa Wallenstein kylpi -- ammeen rikkoivat kuitenkin ruotsalaiset\nsoturit -- ja josta johti käytävä yläkerrokseen vastaanottohuoneeseen.\nTämän yläpuolella taas oli ennen se tähtitorni, jossa tuo taikauskoinen\nsotaherra Senin avulla tutki tähtien ennustuksia. Hauska oli myös\ntoisessa huoneessa nähdä täytettynä Wallensteinin sotahepo, joka\nammuttiin hänen altansa Lützenin tappelussa ja kuva hänen ihmeen\nihanasta tyttärestään, Max Piccolominin morsiamesta, tuosta \"kauniista\nTheklasta\", kuten Schiller häntä nimittää.\n\nKäytyämme loistavassa Nicholaskirkossa ja Nostiz'in taulukokoelmassa,\njossa on Dürerin, Rubensin ja Rembrandtin tauluja pistäydyimme\ntavattoman komeaan museorakennukseen, jossa muun muassa on Gustaf\nAadolfin miekka ja suuri, kaunis kuvakokoelma, (myös useampia\nmeteorikiviä). -- Illalla ajoimme Pragin haute volée'n kokouspaikkaan\nBaumgarten'in kauniiseen puistoon, jossa on korsoajoa ja soittoa\nmelkein joka päivä. Sieltä koetimme vihdoin päästä tuolle ylempänä\nmainitsemalleni juutalaiselle hautausmaalle. Sen läheisyydessä jo\ntuli meitä vastaan koko joukko juutalaisnulikoita, jotka tarjosivat\npalvelustansa ja huusivat niin, ettei voinut kuulla, mitä ne oikeastaan\nsanoivat, kun toinen kiljui yhtaikaa kuin toinenkin. Hosuimme ne\nluotamme ja kävimme lähemmäksi. Vastaan tuli eräs juutalainen,\nilmotuksensa mukaan hautausmaan kaitsija, joka ilmoitti, ettei voi\nkatsoa sitä lauantaina, koska on juutalaisten sabatti. Sen tiesimme\njo ennenkin. Mutta olimme kuitenkin lähteneet sinne siinä luulossa,\nettä voisimme jollain tavalla saada sitä edes kaukaa katsoa. Pyysin\naukaisemaan porttia, kun korkea aitaus esti mitään näkemästä. Mutta\nsiihenkään ei kaitsija suostunut, ehdotti, vaan; että me astuisimme\nläheisen rakennuksen ylikertaan, josta voisimme nähdä edes jotain.\nArkailematta menimmekin sinne, vaikka ainakaan minä en ole tottunut\nluottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Katsoimme vähän aikaa ja kun\naloin palata, ilmestyi eteemme vieras mies, joka vei meitä rappusia\nmyöten alas. Kaitsija alkoi myös kulkea samoja rappusia. Mutta vähän\nkulettuamme huomasin, että olimme joutuneet aivan toiseen käytävään,\njoka yhä vaan -- pimeni! Silmänräpäyksessä kiiruhdimme samaa tietä\nylös, asetuin jyrkästi käskevällä äänellä kaitsijan eteen ja huusin:\n\"ulos\", muuten olin valmis hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta alas.\nHän pyysi anteeksi -- ei muka tuntenut taloa, viereinen naapuri, vaikka\noli tervehtinyt tuttavallisesti asukkaita ja heidän kanssansa vaihtanut\nkatseita. Mutta minä olin vakuutettu, että olimme päässeet melkoisesta\nvaarasta ja nähtyäni uloskäytävän, laskin helpotuksen hengähdyksen.\nEn tullut pitkään aikaan oikein entiselleni. Iltasella joimme teetä\neräällä kauniilla saarella Moldauin keskellä.\n\nSunnuntaiaamuna menimme matkalle Wieniä kohti. Prag on jotenkin\ntäydellisesti tsekkiläinen kaupunki, paljon suuremmassa määrässä kuin\nHelsinki on suomalainen. Raitiovaunujen osotteet ja katujen nimet\novat yksinomaan tsekinkielisiä -- seikka, joka suuresti kaupungin\nmutkikkaisuuden kanssa yhteydessä vaikeuttaa vieraan kulkua. Mutta\nsaksankielellä pääsee kaikkialle; alempi kansa puhuu kuitenkin monasti\nhyvin virheellistä saksankieltä.\n\nMatkamme Wieniin kulki viheriöitsevien vuoriseutujen läpi. Tiellä\nnäki kivihiilikaivoksia ja tiilitehtaita sangen paljon. Brünnin\nseudulla oli kymmenkunta noita tunneleita, jotka minuun vaikuttavat\nmelkein yhtä ikävästi kuin Zolaan. Vihdoin suuria lakeuksia (m.m.\nWagramin, jossa tuo suuri tappelu oli) ja Wien häämöttää jo edessämme\n\"an der schönen blauen Donau\". Vesi Donaussa huomattiin kohta aivan\ntoisenlaiseksi kuin siniseksi, mutta tuo iloinen kaupunki oli tosiaan\n\"schön\", paljon kauniimpi kuin Berlin, Dresden ja Prag, sen huomasimme\nkyllä, kun kuljimme illempana katsomassa sitä Opernringin, Burgringin,\nFranzensringin ja Schottenringin kohdalla. Mikä joukko komeita\npalatseja ja kirkkoja, Ferstelin, Schmidtin y.m. taideluomia! Ja sitte\nnuo kauniit Rathauspark, Volksgarten ja Stadtpark, muista puhumatta.\nViime mainitussa tapasimme joukon hienosti veistettyjä patsaita, kuten\nSchubertin ja Makartin, tuoksuvia ruusutarhoja ja sievän lammen,\njossa uiskenteli joutsenia majesteettisessa rauhassa; rannalla seisoi\nedessämme haikara, joka nähtävästi sen toimista päättäen ei ollut\npienin filosoofi lintumaailmassa. Oli tosiaan hauska istua siinä ja\nnauttia luonnon kauneutta sekä seurata eläinten moninaista elämää!\n\nJa Prateria ei saa unohtaa, kun on kysymys iloisesta Wienistä. Asuimme\njuuri sen edustalla ja astuimme sen takia jo samana iltana, kun tulimme\nWieniin, sitä katsomaan. Prateri on suuri, komea puisto, Berliinin\nThiergarteniin verrattava; sen \"hienommassa\" osassa käypi Wienin\nylimystö itseänsä ja hevosiansa näyttelemässä, toisessa osassa näkyy\nmelkein yksinomaan \"kansaa\" -- tämä on n.s. Wurstelprater. Kävimme\nsielläkin, otimme osaa kansan huvituksiin ajamalla hirveän lohikäärmeen\nvetämissä vaunuissa pimeään luolaan. Saimme nähdä vuorenkääpiöitä,\nPunahilkan, purkautuvan Vesuvion, jääkarhuja ja vihdoin saavuimme --\nhelvettiin pirujen keskelle ja sieltä onnellisesti ylämaailmaan \ntakasin.\n\nKun seuraavana aamuna klo 1/2 9 astuimme tuohon komeaan\ngootilaisdoomiin, Stefaninkirkkoon, oli siellä juuri jumalanpalvelus\nja kirkko valaistu. Se teki sen vielä komeammaksi. Eri kuoreissa\npolvistuivat useammat uskovaiset; jotka kirkkoon tullessaan heittivät\noven vieressä seisovasta astiasta pyhää vettä päällensä ja sitten\nhartaasti ottivat osaa jumalanpalvelukseen, jonka 5 pappia alttarilta\ntoimitti komeissa puvuissa. Meidän käveleminen edes takaisin ei heitä\nhäirinnyt; he rukoilivat yhtä hartaasti kuin ennenkin, välittämättä\nmeistä vähääkään. Omituista oli täältä tulla toiseen kirkkoon,\nkapusiinien, sillä sitä voi varsinaisesti nimittää kuolleitten\nkirkoksi. Sen maanalaisissa holveissa makaavat nimittäin itävaltalaisen\nkeisarihuoneen monet jäsenet, suuressa komeassa sarkofaagissa Maria\nTheresia ja viimeisetkin, tuo kaunis Elisabeth, jonka kirstun edessä\nseisoi valkonen, kukkiva lilja; ja aivan hänen vieressään hänen\nonneton poikansa Rudolf, molemmat lukuisain seppeleitten peittäminä.\nKuten muistettaneen kuoli jälkimäinen rakkauden seikkailussa:\nluotettava kertomus tästä tapauksesta lienee se, että Rudolf oli\nrakastunut Vetseraan, joka, vaikka olikin kihloissa toisen kanssa,\nvastasi tähän rakkauteen; Meyerlingin linnassa ampui V:n sulhanen\nRudolfin, tämän ajutantti sulhon ja Vetsera myrkytti itsensä. Niin tuo\nkaikkivaltias rakkaus, luonnon mahtavin voima, lopetti tässäkin kolmen\nrakastavan elämän! Kaiholla seisomme hänen ja hänen murhatun äitinsä\nhautakirstujen edessä. Mutta tuo ystävällinen paatteri vaatii jo meitä\nmenemään, jotta voisi sulkea holvin, jossa onneton äiti ja ehkä vielä\nonnettomampi poika lepäävät sukunsa keskuudessa. Isä ja puoliso elää\nvielä -- ijäkäs keisari Franz Joseph.\n\nKävimme katsomassa hänen kesälinnaansa, Schönbrunnia, jossa tuo vanha\nkeisari kesäisin asuu. Puisto on linnan edustalla leikattu Versaillen\njäykkään tyyliin -- selvää väkivallan tekemistä luonnolle -- linna ei\nole ulkopuoleltaan minkään näköinen. -- Paljon on tuo ijäkäs hallitsija\nsaanut kokea. Vähän aikaa sen perästä kun oli astunut valtaistuimelle,\npelastui hän eräästä murhayrityksestä ja Maximilianpalatsille\nrakennettiin sen johdosta n.s. Votivkirche, kauniimpia kirkkoja,\nmitä olen nähnyt, sekä ulko- että sisäpuolelta gootilaiseen tyyliin:\nvarsinkin voittavat sen ikkunain lasimaalaukset hienoudessa ja\nsuuruudessa suuren kilpailijansa, Stefankirkon.\n\nKeisarin asuntoa kaupungissa, Hofburgia, emme huolineet katsoa\nsisäpuolelta; ainoastaan aarrekamarissa pistäydyimme, jossa muun muassa\nsäilytetään keisarinna Elisabethin tosiaan erinomaiset pää-, kaula-,\nranne- ja rintakoristet: kauniimpia jalokivitaideteoksia tuskin on\nlöydettävissä, se on ehdottomasti myönnettävä, vaikka on sääli, että\ntämmöiset äärettömät rikkaudet makaavat hyödyttöminä, kun suuri kansa\ntarvitsee leipää. Mutta, kuten sanottu, äärettömän kauniita, eikä vaan\nkallisarvoisia, ne olivat! Mahtoivat suurestikin koristaa tuota ihmeen\nkaunista ruhtinatarta!\n\nJa nyt vielä muutamia sanoja lisää Wienin taiteesta ja taiteen\nluonnista. Jo seuraavana päivänä tulomme, perästä koetimme päästä\nWienin hovioopperaan, jossa esitettäviin Wagnerin Lohengriniä,\nmutta turhaan. Ainoastaan 7 Smk:sta ylöspäin oli pilettejä, emmekä\ntahtoneet niin kalliita paikkoja ostaa. Vasta Aida Oopperaan saimme\npaikan neljännelle riville neljästä Smk:sta kappale. Esiintyi muun\nmuassa oopperan \"kunniajäsen\" hra Winkelmann Radamesene, ja niin\nkaunista tenooria en ole vielä kuullut. Hän huudettiinkin erään\nnäytöksen perästä noin kymmenen kertaa esille. Egyptiläistä loistoa\noli kolmannessa näytöksessä yltä kyllin: noin 300-400 henkilöä oli\nyhtaikaa näyttämöllä, mitä komeimmissa puvuissa. -- Olen jo puhunut\nWienin suuremmoisista rakennuksista; mikä erotus esim. Wienin ja\nPragin yliopistorakennusten välillä: jälkimäinen melkein semmoinen\nkun se oli silloin kun se rakennettiin v. 1348 ja toinen koko\nkorttelin käsittävä loistorakennus marmoriportaineen ja torneineen\njoka nurkassa. Parlamenttirakennus oli yhtä komea, rakennettu\npuhtaaseen antiikiseen, kreikkalaiseen tyyliin ja koristettu sekä\nsisältä että ulkoa kreikkalaisilla jumalankuvilla. Mutta tässä,\njos missään voi syyllä kysyä, mitä on esim. Poseidonilla tekemistä\nitävaltalaisen edustajahuoneen kanssa, ellei mahdollisesti joskus\nheittääksensä vettä noitten kiivaitten ja riitelevien edustajain yli!\nAivan paikoillaan on, varsinkin tämmöisissä tapauksissa uudemman\ntaiteen vaatimus, että rakennuksen tyylin ja ulkomuodon tulee olla\nyhteydessä sisällyksen kanssa. Wienin suurimmat taidekokoelmat ovat\nHofmuseum ja Lichtensteingallerie. Molemmissa on tavaton joukko\ntaideteoksia. En tahdo väsyttää lukijaa niiden luettelemisella.\nEdellisessä on useampia sieviä antiikisiä originaaleja (esim.\nvallan eheä Siegerstatue vaskesta) ja taideteollisuuskin on hyvin\nedustettu: erityisesti herättivät minun ihailuani ne serviisikalut,\njotka Maria Teresia sai isältänsä, kun meni naimisiin, vaikka ne\nolivatkin barokkityyliä, hyvin kaunis oli varsinkin eräs kannu,\ntehty puhtaasta kullasta, kuten useimmat muut myötäjäiskalut. Norsun\nluusta oli erittäin hienoja teoksia. Samoin mainioita leikkauksia\nbuxbaumista, tuosta kovasta puusta. Kalliita kiviä oli äärettömän\npaljon, m.m. eräs smaragdikivi, nyrkinkokoinen, joka maksaa 1 milj.\nSmk. -- Vanhempaa maalaustaidetta sai nähdä paljon (Raphaelin\nMadonna im Grünen, Correggion Jupiter ja Io, Fra Bartolomeon Simeon\nja Kristus temppelissä, Palma Vecchion \"Violante\" ja Tizianin Danae\nynnä Madonna mit Kirschen, Dürerin Anbetung der Dreifaltigkeit ja\nRubensin muutamat taulut ovat etevimmät); uudemmasta maalaustaiteesta\ntekivät minuun pysyvimmän vaikutuksen Lindenschmidtin Vilhelm v.\nOranienin murha, Payerin Nie Zurück, (pohjoisnapamatkue). Marschahin\nMaisema (hienoa \"Luftmalereita!\"), Defreggerin das letzte Aufgebot,\nMatejko'n der Reichstag zu Warschau 1773, R. von Hannenin kaksi\nmaisemaa (erinomaisia \"Stimmungsbilder\"). -- Paljon kaunista oli myös\nkatsottavana Lichtensteingalleriassa, joka ehkä on maailman suurin\nyksityinen taidekokoelma; mainittakoon vaan Rubensin kaksi poikaa sekä\nRembrandtin suloinen sisar ja oma muotokuva, jossa valo niin kauniisti\nheijastaa samettivaipalle ja oikealle poskelle; puhumattakaan Andr.\ndel Sarton, G. Renin, Halsin, Hobbeman, Ruysdaelin, Everdingenin ja\nGainsboroughin sievistä teoksista. Olen ehkä jo rasittanut lukijaa\npelkillä nimillä -- suotakoon se minulle anteeksi, kun kauneus nimien\ntakana vielä niin elävästi kuvastuu mielessäni!\n\nJätimme Wienin kiiruhtaaksemme Veneziaan, tuohon upeaan laguunien\nkaupunkiin. Vähän kulettuamme alkoivat taas tunnelit, yksi oli\n1 1/2 kilometrin pitkä -- melkein lukemattomat, ja viaduktit,\nkahdessakin kerroksessa; juna kulki suuresti ylöspäin erityisen\nvuoriveturin kuljettamana ja edessämme oli mitä ihanin vuorimaisema,\njossa jättiläisvuoret ja syvimmät laaksot vaihtelivat. Kolmen tunnin\nperästä olimme tulleet Semmeringin kuuluisalle ylängölle. Mikä\nsuuremmoinen panoraama! Ja sitte yhä vaan samaa ylänkömaata; siellä\ntäällä joku keskiajan ritarilinna ja Tarvis'en seudulla kohotti vihdoin\nensimäinen jäävuori valkoista huippuaan taivasta kohti. Mutta, se oli\ntotta, vielä merkillisempi ilmiö oli kiihko melkein kuin pilvissä 1,800\nmetrin korkuisen vuoren huipulla -- pyhiinvaelluspaikka katolisille\nuskovaisille; niin, mikä kumma, jos herran temppeli tuossa puhtaassa\nkorkeudessa taivasta lähempänä kuin muut houkuttelisi luoksensa kaikkia\nhartaita sieluja. Tulimme Pontafelin asemalle -- pieni joki -- ja me\nolimme Italian pyhässä, mutta kuten heti näimme, köyhässä maassa. Vielä\nylänköä, vielä parikymmentä tunnelia, sitte Italian lakeus, Udinen\nja Trevison kaupungit -- vihdoin tuo kauan kaivattu \"Adrian meren\nkuningatar\", \"la bella Venezia\". Olimme tulleet siihen kaupunkiin,\njonka kauneus ei laskenut luotaan lord Byronia eikä Richard Wagneria\nja me kiiruhdimme sen syliin, mieli täynnä kummallisia selittämättömiä\ntunteita.\n\n\nII.\n\n                                                        Capri 9.7.03.\n\nKauniissa Venetziassa! Hurmaavan kauniissa tosiaankin! Ihana on Paolo\nVeronesen jumalatar Venetzia dogepalatsin katossa, mutta monta vertaa\nihanampi todellinen Venetzia koko luonnollisessa ylevyydessään!\nNouse esim. Giorgio maggioren kampanilaan (kellotorniin) ja sinä\nnäet osan maallista paratiisia! Näet canale granden majesteettisesti\nkiemurtelevan talorivien läpi, jotka kaikki ikäänkuin Vellamon ihanat\nneidot nousevat meren syvyydestä ihailemaan taivaan sineä. Tuossa\non Vendramin-Calergin komea renessanssityyliin rakennettu palatsi,\njossa Richard Wagner veti viimeisen hengenvetonsa, tuossa Pesaron\nupea talo, sekin samaa tyyliä ja tuossa taas Foscarin venetzialaiseen\ngotiikkiin valettu palatsi, jossa kerran asui yksi Venetzian\ntarmokkaimmista dogeista, ja ennen kaikkia, ihmeen kaunis Cà Doro,\njonka nimi mielestäni olisi kirjoitettava Cà d'oro (kultainen huone)\nylevän ihanuutensa takia, ja lukemattomia muita komeita palatsia\ncanale granden varrella. Ja saman kanavan alussa häämöttää Maria della\nSaiute kirkon puhtaat piirteet ja mahtava kappeli! kaiken tämän ympäri\nlaguunien auringon valossa kiiltävät aallot ja Italian hymyilevä \ntaivas!\n\nMutta taivas ei hymyillyt, kun saavuimme Venetziaan, sillä oli pimeä\nkeskiyö. Pohjolasta tulevalle on outoa tämä etelän pimeys; Suomen\nihanat kesäyöt, jolloin valo hallitsee melkein koko vuorokauden ja\nlinnut laulavat rakkaudenlaulujansa lehdikossa, kun päivä varhain\nnousee vuoteeltansa ja levittää kultaiset säteensä yli kauniin isänmaan\n-- ne yöt eivät saavu tänne etelään. Ne ovat pohjolan kauneus, helmivyö\nSuomiäidin kauniilla otsalla. Mutta kun palajan takasin, silloin on hän\ntuo rakas äiti yhtä pimeä kuin etelän hurmaava kaunotar!\n\nTuntui hiukan omituiselta, melkein pelottavalta saapua tuon kaunottaren\nluo ihan pimeässä -- onhan se vaarallista noin antautua tuntemattomalle\nkaunottarelle. Emme yhtään tietäneet, minne meidän gondolieremme meidät\nvei, vaikka kyllä olimme määränneet matkan loppumaalimme. Himmeästi\ntuikkivat lyhdyt kanavoitten laidoilla, siellä täällä torkkui joku\nihminen ylimenopaikoilla; muuten olisi vaikka voinut luulla, että\nse oli Kaaron, joka vei meidät manalan aavoille kentille Styx-jokea\nmyöten. Gondola kiiti melkein äänettömästi eteenpäin canale grandella,\nsitte poikkesi se syrjäisille kanaville, jossa tuntui vielä oudommalta\nja autiommalta -- vihdoin noin 3/4 tunnin perästä saavuimme hotellimme\nrantalaiturille.\n\nSeuraavana päivänä otimme gondolan koko päiväksi ja lähdimme ensin\nMaria formosan kirkkoon katsomaan sen kallista aarretta, Palma Vecchion\nSanta Barbaraa. Aina siitä asti, kun minä olen osannut taideteoksia\nihailla, on tämä kuva ollut minun erityisen ihailuni esineenä: niin\ntäyteläistä, niin ylevän, melkein miehuullisen kaunista, ja samalla\nniin vienon ihanaa naista tuskin missään muualla saa nähdä. Kauan\nseisoin tämän pyhän neitosen edessä, melkein rukoukseen vaipuneena;\nvaikeaa, kovin vaikeaa oli siitä erota. Koko Italian matkan ajaksi\noli pyhä Barbara valanut sieluuni kauneutta -- koko elinajaksi.\nLaimealta näytti Giovanni Bellininkin kaunis Madonna Barbaran vieressä\nZaccarian kirkossa, jonne sitte menimme. Katsottuamme Arsenalissa\nmuun musssa dogien komeata juhlalaivaa (bucenteroa) nousimme maalle\nGiardino publicossa, Venetzian kauniissa julkisessa puistossa; jossa\neteläiset puut, palmut, akaasiat y.m. keskenänsä kilpailevat; Kahden\ngrafofoonin soidessa, joista toinen edusti mies- ja toinen naisääntä;\njoimme kahvia palmujen varjossa, astuimme taas gondolaamme ja\nlähdimme kiikkumaan laguuneilla Lidoa, Venetzian ulkosatamaa kohti.\nSanomattoman nautintorikas matka! Istuimme gondolassa baldakiinin alla,\nvienot tuulenpuuskat puhaltelivat ympärillämme ja lievensivät muuten\npainostavaa kuumuutta, takanamme ja edessämme maallisen paratiisin\nkauneutta ja tultuamme Lidoon, aava Hadrian meri, äärettömänä,\nloppumattomana!\n\nPaluumatkalla poikkesimme San Lazzaron armenilaiseen luostariin, jossa\non suuri kirjapaino, 36 eri kieltä varten. Ystävällinen diakooni näytti\nmeille kaikki ja lahjotti malleja luostarin komeasta armenialaisesta\nkuukauslehdestä. Katsoimme muitakin hienoja julkaisuja -- oli siinä\nPietari suurikin Suomen rannikolla -- ja silmäilimme kirjastoa, jossa\nLord Byron oppi armenian kieltä Veneziassa ollessaan samalla aikaa kuin\nhän täysissä, ehkä liiankin täysissä siemauksissa nautti Venetzian\nkauneudesta ja etenkin sen kauniista naisista. Kirjotimme nimemme\nvieraskirjaan uuden rubriikin alle (Finlandia), sanoimme herttaiselle\npaterille jäähyväiset ja palasimme kaupunkia kohti.\n\nSeuraavana päivänä kiiruhdimme jo varhain siihen paikkaan, jotaa\nA. Springer nimittää maailman ehkä kauneimmaksi rakennustensa\npuolesta, Markustorille. Totta tosiaan: vähälle alalle on saatu\nmahtumaan maailman kauniimpia rakennuksia. Jos asettuu piazza di\nSan Marcon länsipuolelle ja luo katseen molempien procuratsien ohi,\njoissa on suunnattoman suuri joukko hienoja kauppapuoteja täynnä\nylellisyystavaroita, kohtaa se Markuskirkon suuremmoisen fasaadin\nja osan Dogepalatsin komeasta rakennuksesta. Ja kun siitä siirtyy\nl'orologion edustalle, on näköala vielä vaikuttavampi: vasemmalla tuo\nkomea Marcuskirkko ja Dogepalatsi, oikealla Sansovinon ihmeen kaunis\nLibreria (kirjasto) puhdasta renessanssityyliä ja edessä meri, tuo\nkaunis, ihana laguunimeri ja sinitaivas kaiken yläpuolella. Unohtumaton\nmuisto jääpi mieleen tästä ihanasta paikasta.\n\nSekä Markuskirkko että Dogepalatsi puhuvat Venetzian entisestä\nsuuruudesta. Astukaamme jälkimäiseen vaan hetkeksi. Joka paikka siellä\non muistoja täynnä, kaikkialla myös Paolo Veronesen ja Tizianin\nmestariteoksia. Me kuljemme sen salin läpi, jossa suuri raati piti\nkokouksiansa, toisessa otti doge ja hänen kollegionsa vastaan vieraat\nlähettiläät ja valmisteli ehdotuksia suurelle senaatin istunnolle\n-- täällä on katossa Veronesen mitä ihanimpia maalauksia, etenkin\nitse Venetzian kuva. Tulemme siihen saliin, jossa nuo kymmenen\ninkvisiittoria istui ja vihdoin siihen, jossa nuo kolme \"capi\",\ninkvisiittorien päämiehet hallitsivat. Venetziassa oli, kuten tunnettu,\nylimysvaltainen hallitus päässyt huippuunsa keskiajalla; turhaan\nkoettivat tarmokkaammat doget saada muutosta toimeen. Vielä nytkin\nnäytettiin meille esim. tuon lauluissa ylistetyn Marino Falieron\nmaanalainen vankila, jossa hän odotti kuolemaansa itse dogipalatsissa,\nja se paikka, missä nuo onnettomat vangit hirtettiin maan alla,\nverenvuotokolot ja aukko, josta ruumis heitettiin kanavaan \"huokausten\nsillan\" (ponte dei suspirij) alla; Mahtava oli kerran Venetzia, mahtava\nsuuren kauppansa kautta; suurimman mahtavuuden hetki oli epäilemättä,\nse, joka on kuvattuna suuren raadin salissa: vanha doge Enrico Dandolo\nkruunasi neljännen ristiretken aikana Balduinin bysantiinilaisen\nvaltakunnan keisariksi! Kävimme katsomassa tuon kerran mahtavan\ndogen asuntoa, joka kruunasi keisareitakin; alakerrassa oli hyvin\nyksinkertainen kahvila ja yläkerrassa istui nainen ja kaksi miestä\nkorttia pelaamassa! Sic transit gloria mundi! Niin maailman mahtavuus\nhäviää!\n\nVenetzian suurimmat taideteokset ovat joko hajallaan useissa kirkoissa\ntahi Accademian pinakotecassa. Kiidimme gondolassa kirkosta kirkkoon.\nSan Sebastianossa ihailimme P. Veronesen Esterintarua katossa (Esterin\nkruunaus vallan mainio), Frarikirkossa Tizianin Pesaron madonnaa\nja hänen komeaa Itävallan keisarin kustantamaa hautakuvaryhmää --\nTizian itse ihanassa kokokuvassa ja ympärillä hänen pääteoksensa --\nsekä Canovan viehättävää hautaa, jonka edessä eri sukupolvet surevat\npoismennyttä mestaria; Mahtavasti vaikutti myös Tizianin 89 vuoden\niässä maalaama Maarian ilmestys, jossa enkeli on niin kaunis, San\nSalvatore kirkossa; San Giovanni e Paolossa monta hautapatsasta ja\nkopiokin Pietari martiiran taulusta, joka v. 1867 paloi poroksi\nRosarion kappelissa. Suuremmoiset ovat myös viime mainitun kirkon\nlasimaalaukset. Ja Colleonin erinomainen ratsupatsas sitte kirkon\nulkopuolella, joka on niin realistisen todellinen, että ei parempaa\nvoi nähdä, Verroccion kuuluisa mestariteos. Muita uudempia patsaita on\nVenetziassä monta, mutta paraimpia, mitä milloinkaan olen nähnyt, on\nGaribaldin, suuren kansallissankarin Giardino publicon laidassa: siellä\nhän seisoo niin lempeästi katsovana luonnollisen kalliokiven huipulla,\nalempana yksi noita kuuluisia garibaldisteja ja yltympäri pieni lampi\nja istutuksia.\n\nOlimme jalkasinkin kulkemassa Venetziassa varsinkin tutustuaksemme\nhiukan varsinaisen kansan elämään. Huomioon astuu heti, ettei,\nsäätyerotus Veneziassa näy olevan täysin niin suuri kuin monessa\nmuussa paikassa Italiassa -- ehkä tilan puutteesta. Sillä paljon\nliikkumisalaa mannermaalla ei ole: kadut ovat suunnattoman kapeita\n(lukemattomien siltojen yhdistämiä) ja tämä vie eri kansanluokat\nlähemmäksi toisiaan. Elämä kaupungissa on, kuten Italiassa yleensä,\nsangen vilkasta, kaikki kaupittelevat tavaroitaan korkealla äänellä\n-- mies se, joka kovemmin jaksaa huutaa, lapset juoksevat jaloissa,\ntekevät kaikellaisia kuperkeikkoja ja pyytävät siitä viisipennisen,\ntytöt iskevät silmää ja varsinaiset kerjäläiset -- niitä on Italiassa\nlukemattomia joukkoja -- keksivät jonkun joutavan palveluksen\nsaadaksensa nekin viisipennisen ja, elleivät mitään keksi, pyytävät he\nkursailematta, kunnes ajaa ne luotansa. Mutta ellei ota liiaksi lukuun\nnäitä puolia ja luonnollista viekkautta, kun on kysymys raha-ansiosta\n-- siinä he ovat häikäilemättömät -- ovat italialaiset herttaisia ja\nystävällisiä, vieläpä oikein sympaattisiakin. Kysyin esim. eräältä\nvanhalta muijalta, joka ilmoitti, että hänellä oli 6 tytärtä: \"Ovatko\nne kauniita?\" ja hän vastasi oikein herttaisella, sydämeen käyvällä\nhymyllä: \"no niin, ennen kaikkia ovat he hyviä.\" Semmoinen on tämä\nmerkillinen kansa yleensä: rahanhimoinen (etenkin köyhyytensä takia,\nsillä köyhä se on, vaikka luonto sen ympärillä hymyilee, hymyilee niin\nsuloisesti), venyttelevä ja viekas, mutta sydämmessään herttainen,\nhyväntahtoinen; vilkas ja elämänhaluinen; tuskin voi ymmärtää, mitenkä\ntuo suuri pessimisti Giacomo Leopardi on voinut syntyä Italiassa,\nellei muistaisi, miten suuressa kurjuudessa varsinainen kansa\nelää. Kun me sunnuntaina kuljimme Giardino publicosta riva degli\nschiavonia pitkin Markustorille, silloin saimme oikein nähdä tuota\nmylleröivää kansanelämää, joka niin suuresti poikkeaa meidän kansamme\nesiintymistavasta.\n\nPistäydymme myöskin katsomassa, mitenkä nuo kuulut venetsialaiset\nkorulasit valmistetaan ja sormien näppäryys -- kaikki on nim.\nkäsiteollisuutta -- oli vallan hämmästyttävä. Komeimmat lasitavarat\nvalmistuvat melkein silmänräpäyksessä. Yhtä taidokasta tekoa olivat\nJesurumin nypläystyöt, joita tekee ent. kuningatar Margheritan\nalotteesta monta kymmenkuntaa köyhää tyttöä, vaikka ei voi kyllin\nihmetellä, että niin paljon työtä -- usein kuukausien -- pannaan jonkun\nhienon pitsikauluksen valmistamiseen.\n\nLaskimme vielä pitkin tuota komeata canale grandea, katsoimme sitä\ntaloa, missä Giordano Bruno, tuo. \"rakkaudesta hehkuva panteisti\",\npaavin polttama, asui ja missä Byron kirjoitti Don Juanin, -- itse\nVenetzian suurin Don Juan, sekä Marino Falieronsa, ja nousimme maalle\nAccademia di belle arti'ssa jossa me ihailimme niin monta suurta\ntaideteosta. Lionardon luonnoksia hänen pyhään ehtoolliseensa, Bellinin\nmadonnoja ja Tizianin Johannes Kastajaa erämaassa, hänen suloista\npienen Maarian temppeliin käyntiänsä ja ennen kaikkea Tizianin\nsuuremmoista \"l'Assuntaa\" eli neitsyt Maarian taivaaseen lähtöä, yhtä\ntaiteen ylevimmistä luomista, joita milloinkaan on nähty. Sieltä\nsuureen kansainväliseen taidenäyttelyyn -- liian myöhään sinä päivänä\nja seuraavana täytyi meidän jatkaa Roomaan, että tulisi sinne oikeaan\naikaan, sillä arkeologinen kurssi alkaisi kesäk. 22 p:nä. Täytyipä\nmennä yönkin läpi ja jättää Florenssi paluumatkalle. Höyrylaivalla --\nei ollut enää aikaa käyttää noita romanttisia gondoleja -- läksimme\nasemalle, vuokrasin patjan ja jotenkin hyvin nukuttuamme saavuimme\nmainitun päivän aamulla Florensiin ja k:lo 1 päivällä tuohon maailman\npääkaupunkiin -- ikuiseen Roomaan!\n\n\nIII.\n\nKummallista! Olinko tosiaan Roomassa, tuossa kerran niin mahtavassa\nkaupungissa, joka muinoin levitti valtansa yli koko tunnetun\nmaanpiirin. Ciceronin, Caesarin, Auguston, mutta myöskin Caligulan,\nNeron ja Domitianon Roomassa! Miten mahtavasti sykki sydämmeni tätä\najatellessani! Ja kuitenkin kuinka kummallista. Kun tulin edeltäpäin\nmäärättyyn hotelliini, miten paljon mahtavammin sykki taas sydämmeni,\nkun ovenvartija ojensi minulle kirjeen omaisiltani, jossa sain\ntietoja kotimaastani ja rakkaimmiltani. Eläköön Suomi! Klo 5 oli\njo orienteeraava esitys Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä Monte\nPinciolla mahtavien Feenikspalmujen ja sypressien varjossa. Monte\nPincio on hyvin kaunis puisto, täynnä marmoripatsaita Italian suurista\nmiehistä, osaksi Aurelianon kuuluisan muurin reunustama. Ennen siinä\noli Sallustion, historioitsijan ja Lucullon, imperatorin puutarhoja.\nIllempänä pistäydyimme erääseen kirkkoon, joka oli juhlallisesti\nvalaistu. Ja sitte nukuimme väsyneinä ensimmäisen yön Roma aeternassa.\n\nTohtori Amelungin sangen taitavalla johdolla tarkastimme seuraavana\naamuna Kapitoolisen musein taideteoksia. Mainitsen näistä vaan muutamia\neteviä: juopunut vanha akka, joka autuaallisessa ilossaan pitää kiinni\nviinipullosta, Eros ja Psyche erittäin suloisessa, ensimmäistä lempeä\ntodistavassa asennossa, eräs Venus (capitolinus), jonka koko ruumis,\nmutta varsinkin selkäpuoli, on sangen kauniisti muovaeltu, Perseus ja\nAndromeda-relieffi, Endymion, kaksi Kentauria, (Amor selässä, vanhempaa\ntämä nähtävästi vaivaa, nuori taas on siitä hyvin iloinen), Kresilaan\nAmazooni, Praxiteleen Satyyri, kuoleva Gallilainen ja useampia\nroomalaisia keisarikuvia ja muita kuuluisia miehiä (Sokrates, Scipio,\nCorbulo). Luennon perästä katselimme entistä Tabalariumia, yhtä niitä\nsangen harvoja rakennuksia, jotka ovat jälellä Rooman tasavallan\najoilta. Myöhemmin menimme skandinaavilaiseen yhdistykseen vieraiksi --\nmutta sen enempää emme tulleet siellä käyneiksi.\n\nJuhannus-iltana samana päivänä oli suuri juhannusjuhla. Varsinainen\nkansa viettää tätä juhlaa Giovanni in Laterano kirkon edustalla myöhään\nillalla läpi yön. Päätimme käyttää tätä erinomaista tilaisuutta\nsaadaksemme nähdä varsinaisen kansan elämää, mikäli siitä yleensä\nlyhyessä ajassa selkoa saapi. K:lo 9 tienoilla ajoimme paikalle. Heti\nkohtasi meitä semmoinen kansantungos, että oli vaikea päästä läpi ja\nhuuto ja kiljunta, jommoista en milloinkaan ole kuullut ihmiskurkuista\nlähtevän. Poikanalikat olivat erinomaisessa toiminnassa. He juoksivat\nsinne tänne, huusivat minkä jaksoivat, lauloivat ja kilistelivät\nsavikelloja. Yksi heistä toitotti torvella aivan erään ruotsalaisen\nrouvan korvaan niin voimakkaasti, että korva melkein meni umpeen.\nKaupiteltiin kinkkuja ja muita, enimmäkseen öljyssä valmistettuja\nruokia, valmistettiin jäätelöä laulun säestyksellä y.m. -- Sanalla\nsanoen melu ja rähinä oli sanomaton, suurempi kuin milloinkaan muuten\nItaliassa, jossa totta tosiaan kansa ainakin osaa huutaa. Mekin\ninnostuimme (!) niin, että kilistimme kellojamme italialaisten korvia\nvastaan, josta he kylläkin hämmästyivät, mutta myös makeasti nauroivat.\nKaikki tämä tapahtui soihtujen ja valoaurinkojen valaistessa paikkaa:\nkansan riehuna sai siten vielä omituisemman värityksen. Paluumatkalla\nkotiin poikkesimme ravintolaan juodaksemme kupin teetä -- lukemattomien\nkaupustelijoitten joukossa saapui sinne myös nainen, lapsi sylissä,\njoka niin suloisesti oli nukkunut äitinsä olkapäälle, sillaikaa kun\ntämä 10-11 välillä, ehkä puolen yötäkin kaupitteli sanomalehtiä. Kuva\ntunkeutui syvälle sydämmeeni. Ostin lehden, se maksoi 5 penniä; annoin\n5 penn. lisään: \"per la bambina\" (pikku tyttöä varten); \"grazie,\nsignore\" (kiitoksia, herra), sanoi nainen sydämmellisellä äänellä jä\nherttaisella katseella. Se oli köyhyyden kiitos varakkaammalle sydämmen\npohjasta. Rakas lukija, tämä pieni kohtaus on minun hauskimpia muistoja\nRooman kansanelämästä. Menimme nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut\npaljon, sillä melu kesti läpi koko yön aamuun saakka.\n\nSeuraavana päivänä oli meillä sangen hauska matka Tivoliin. Tiellä\npoikettiin n.s. Hadrianon huvilaan, jonka samanniminen rakennushaluinen\nkeisari teetti itsellensä. Tässä hän etenkin jäljitteli monta paikkaa,\njotka hänen laajoilla matkoillansa häntä miellyttivät, mutta tästä\nnyt vaan rauniot ovat jälellä (teaatteri, Tempe-ja Canopus laaksot,\nkirjastot y.m.). Ja sitten me vihdoin saavuimme Tivoliin (Tiburiin),\njonka läheisyydessä Horatsiolla oli huvila: \"sit meæ sedes utinam\nsenectae!\" Katselimme ihastuksella noita muinaisuudessakin kuuluisia\nvesiputouksia ja n.s. Sibyllan ympyriäistä temppeliä ja koska päivä\noli herttainen, läksin ruotsalaisen ystäväni, toht. Bergmanin kanssa\nuimaan; ensi kerran Italiassa -- Aniojokeen; aivan poikien tavoin\nriisuimme vaatteet rannalle jä hyppäsimme jokeen, kun italialaiset\neivät ole ymmärtäneet laittaa edes yksinkertaisia uimakojujakaan,\nvaikka he muuten tietävät, miten rahoja voi saada ulkomaalaisilta.\nSireenan ravintolassa, kauniit putoukset silmiemme edessä, söimme\nensimmäisen yhteisen päivällisemme, johon myös luennon pitäjä, toht.\nAmelung oli pyydetty; yhdessäolo oli sangen vilkas ja hupainen.\nMonen monta puhetta pidettiin (Amelungille, Bergmanille, kurssin\ntoimeenpanijalle, suomalaisille, toivotun pohjoismaalaisen arkeologisen\ninstitutin perustamiselle Roomassa y.m.) -- aika kului pian ja lähtö\noli käsissä. Oli niin hauska (\"sireeni lienee meidät lumonnut\"), että\nsuurin osa ei ehtinyt viimeiseen iltajunaan, vaan heidän täytyi ajaa\nosa matkasta vaunuilla Roomaan. Ehtoolla pistäydyimme vielä komeaan\nLorenzo-kirkkoon, jossa viimeistä edellinen paavi Pio nono, \"världens\nsista påfve, du\", kuten Topelius saneli, lepää yksinkertaisessa\nruumisarkussa, ja kauniilla hautausmaalla sen likeisyydessä. Viimeinen\nkäynti sinä iltana oli tuossa entisessä kuuluisassa praetorianein\nleirissä, jotka niin monta Rooman keisaria asettivat valtaan ja myöskin\nsyöksivät valtaistuimelta, tahi oikeammin vaan sen edustalle, sillä,\nkun minun piti astua sisään vahdista välittämättä, esti minut siitä\npäättäväisesti, mutta sangen kohteliaasti eräs kuninkaallinen sotamies,\nilmoittaen, ettei käynti ollut luvallinen, koska tuo entinen leiri oli\ntavallinen kasarmi. --\n\nKuumuus vaivasi meitä koko ajan; sekä päivällä että yöllä. Unikin oli\nsen mukaan, kun aamulla välttämätön vaatekappale oli aivan märkä.\nJano päivällä oli ainakin minulla melkein sietämätön, jonka matkoilla\nkoetimme sammuttaa jos jollakin, appelsiineillä, vedellä, missä sitä\noli saatavissa ja, vaikka olen raittiusmies; välistä viinilläkin.\nMuuten olisi nääntynyt. Mutta innostus pani meidät unohtamaan pienet\nkärsimykset. Saimmehän suunnattoman paljon nähdä ja kokea. Ja se\noli suuri pääoma koko elämälle, suurempi kuin moni puusta katsoja\naavistaakaan.\n\nKoitti 25 p. kesäkuuta. Amelung vei meidät n.k. konservatorion\npalatsiin Kapitoliolla. Uudet kauneudenkuvat! Silmiemme eteen aukenivat\nmuun muassa oikea Anakreonin kuva, runoilijan, joka niin herttaisesti\non laulanut viinistä ja rakkaudesta; kauniin Amazoonipää, mikä on\nolemassa; lysippolainen hevonen, ja ennen kaikkea tuo kuuluisa\nnaarassusi (Romulon jä Remon imettäjä) sekä suloinen poika, joka on\nkyyristynyt jalkansa yli vetääkseen siitä ulos jonkun piikin.\n\nÄkkiä ilmestyi nyt vanha studiokumppalini Mommsenin seminaarista,\nprof. Hülsen, ja selitti meille perinpohjaisesti eräälle suurelle\nseinälle kiinnitetyn n.s. \"Forma urbis Romae\", vanhan niin sanoakseni\nRooman kartan (w. 203-211), joka on tehty Agrippan kuuluisan kartan\nmukaan. Ainoastaan pieni osa 1,050 löydetystä kappaleesta oli ehditty\nkiinnittää seinään. -- Ehtopuolella johti meitä taas Hülsen, Rooman\ntopografian paras tuntija nykyään, Colosseumin, maailman suurimman\nteatterin raunioilla, eikä ole kumma, että ne tekivät Goetheenkin\nniin mahtavan vaikutuksen, kun hän niitä katseli kuutamossa, jolloin\nne oikeastaan ovat katsottavatkin. 50,000 ihmistä (eikä 87,000,\nkuten yleensä ilmotetaan) mahtui tähän istumaan ja katsomaan joko\ngladiaattorien ja marttyyrein taistelua keskenänsä tahi petojen kanssa.\nEdellinen huvi loppui jo 405, jälkimmäinen Totilaan aikoina ja tuota\nmahtavaa rakennusta käytettiin sitte moneen tarkoitukseen, esim.\nsalpietaritehtaaksi, joten se pääsi osaksi rappeutumaan. Mutta ajan\nhammas ei ole sittekään jaksanut järsiä tuota jättiläistä maahan, suuri\nosa on vielä pystyssä ja paljon rahaakin on sen pystyssä pysyttämiseen\npantu,: esim. paavi Pio VII antoi noin puoli milj. mkaa. Ja hämmästys,\nminkä tämä rakennus katsojassa vielä tänäkin päivänä herättää, kasvaa\nehdottomasti, kun tietää, että se on rakenneltu valmiiksi ainoastaan\n9 vuodessa (71-80 j.Kr.). Lopuksi selitti meille Hülsen vielä\nKonstantinon triumfikaaren ja sen merkilliset vaiheet, jotka melkein\nviittaavat varkauteen.\n\nOlimme väsymättömiä näkemään ja kuulemaan, vaikka seurassamme oli 7\nnaistakin. Jo seuraavana aamuna jatkoi Amelung taideteosten näyttämistä\nmuseo nazionalessa. Heti käytävässä kohtasi: meitä taulu, joka:\nmuutamia vuosia sitten löydettiin Tibervirrasta ja jossa kerrotaan\nkeisari Auguston toimeenpannusta satavuotisjuhlasta: siinä sanotaan\nnimenomaan että \"carmen composuit Q. Horatius Flaccus\". Se on juuri\nhänen tunnettu \"Carmen secularensa\".\n\nVarsinaisissa huoneissa koko komeudessaan Winckelmannin, Goethen\nja Schillerin ihailema Juno Ludovisi, joka vieläkin tekee mahtavan\nvaikutuksen, vaikka sen maine meidän aikoinamme nähtävästi (ehkä\nilman syyttä) on hiukan himmentynyt: -- ovathan sen kasvoissa --\nylevyys ja lempeys aivan erinomaisella tavalla yhdistetyt. Siellä\nistui sotajumala, Amorin valtaamana ja katsoo kaipuulla eteensä;\npäättäväisesti on gallialainen iskenyt miekkansa oman vaimonsa\nkupeesen ja työntää nyt sen omaan rintaansa uhkarohkeasti, katsoen,\nylöspäin ikäänkuin hän tahtoisi sanoa, että hän ennen kuolee vaimonsa\nkera kuin antautuu viholliselle... Tuossa keskellä lattiaa polveutuu\nkuuluisa \"Subiacon poika\" kellertävästä marmorista, joka on valmis\nvastaanottamaan jonkun pallon tahi ehkä torjuu (Ganymeedena),\nJupiterin häneen iskevää kotkaa -- pää ja osa käsivarsista ovat\npoissa niin, ettei voi saada toiminnasta täyttä selkoa, mutta\njälelle jäänyt ruumis on ihmeen kaunis, vaikka patsas onkin Lysippon\njälkeiseltä ajalta. Sangen kaunis on myös kahden muun naisen avulla\nmerestä kohoava Venus ynnä sivukuvat (morsian ja ilotyttö) eräässä\nkohokuvassa, persialaissotien ajoilta -- selvä todistus, että jo\nsilloinkin kreikkalaiset voivat luoda erittäin kauniita veistokuvia.\nTäydellisenä vastakohtana tälle on tuo kovasti realistinen\nnyrkkitaistelija (Esqyiliinosta), nenä ja korvat iskuista ovat\nmenneet pilalle ja sittekin istuu siinä voitonriemuisena. Tuossa on\nSulotar läpikuultavissa vaatteissa, tuossa hieno satyyri, tuossa\nnukkuva Meduusa; mutta tuossa on myös vastenmielinen mies-nainen,\nhermafrodiitti, vaikka sangen hyvin kuvattu. Niin, kaunista,\ntaiteellisesti kuvattua on paljon ja yhä enemmän tulee lisää, mitä\nenemmän Roomassa kaivamiset edistyvät.\n\nKun luento oli loppunut, kiirehdimme Farnesien palatsiin Rafaelin\nihanaa Galateaa ja hänen sekä Giulio Romanon suloisia Amor ja\nPsyche-kuvia katselemaan. Juttelin ystävällisesti vartijan kanssa\nniin että hän erityisesti meille vielä näytti Romanon Lucretsian\nja Kleopatran sekä Rafaelin Satyyrit, mutta lempitauluani Sodoman\nAleksanteria ja Roxanea en sittenkään mistään hinnasta päässyt\nkatsomaan, koska se oli omistajan yksityishuoneissa ja tämä oli\nlukinnut ne ja ottanut avaimen mukaansa. Sain vain lohdutukseksi\nvartijalta kuulla, että olin sangen iloinen ja hauska herra, mutta\nmahdottomuuksia ei hän voinut saada toimeen.\n\nJa nyt maailman suurimpaan temppeliin, mahtavaan Pietarin-kirkkoon,\nBramanten, Michel Angelon ja Rafaelin melkein ylen-luonnolliseen\nrakennukseen maan päällä!\n\nPietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa\nsanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen,\nettä yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä\nnäyttävän apostolin _kynä_ on yli _2 metrin_ pituinen! Koko kirkko\non 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen\nkirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti\nasuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin\nhuipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa\npaikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota\ntuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on\nyllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien\nsopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla!\nTuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa\nluomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja\nmantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus\nseuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja\npääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu\nja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto\nja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne\nsen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko\nprotestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar\nKristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka\nedestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta\nsaikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa.\nSeisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen\npaavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: \"abiurata\nhaeresi\" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi\nvielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien\nmahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän\nkopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä \"jumalan palvelijain\npalvelijaksi\" -- kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva\nClemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan\nedessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli\nalaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio\nVII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman\nsymbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa\ntaideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da\nFortin ihanat enkelit; -- Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan\nAmelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on\nmahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä\ntässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet\nLaocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta\nAugustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin\nmainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus\nOtricolista, Lysippon raapijasta -- kaikki nämä patsaat seisovat\nsiellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut.\nEmme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava --\ntäytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin\ntehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa\nsaimme ihailla Guido Renin mainiota \"Aamuruskoa\"; tästä valorikkaasta\ntaulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen\nlinnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen\nulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon\nja sitte -- oli jo kiire -- Rooman muinaismuistojen pääpaikalle,\nforumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan\nolimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman\nkaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien\nennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä.\nKävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa\nkotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä\narvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja\nsen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa \"lapis\nniger'ia\", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin\nmuseossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita --\nsilloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta\nselkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen\npuhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä\nvieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus,\nainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista\noli astua \"via sacralla\", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla,\njoilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat\nKapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle,\nmissä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo.\nMonenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni\nnuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin\nkuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja\ncarceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa\nCicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin\nse paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut.\n-- Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä\nvaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme\npäästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat\nitalialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä\ntoisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että\nosaa puhua heidän kieltänsä.\n\nSunnuntaina kesäk. 28 p. läksimme kaikki huvimatkalle Frascati'in ja\nsieltä aasien selässä muinaiseen Tusculum'iin. Olin saanut jotenkin\nlaihan eläimen ja kun en itsekään monien juoksujen takia ole ehtinyt\nlihota, väitti eräs muassa oleva norjalainen -- kursailematta -- että\nnäytin Don Quichotelta, vaikka kyllä panin vastalauseeni, koska tämä\nkuuluisa ritari lienee ratsastanut hevoskaakin selässä. Komplimangi\noli kumminkin kohteliaampi kuin Aug. Schauman vainajan Rafael\nHerzbergille, kun tämä oli valokuvauttanut itsensä aasin selässä --\nkuten meitäkin nyt valokuvattiin -- ja kysyi Schaumanilta, oliko kuva\nonnistunut: \"kyllä\", sanoi S. kauan katsottuaan kuvaa, \"mutta kuka\nhiidessä on tuossa selässäsi\". -- Tusculum'issa näytettiin meille\npaikka; missä Ciceron huvila muka oli ollut jä entisen teaatterin\nedessä pysähdyimme levätäksemme. Seutu on nykyään aivan autio eikä voi\nsaada leipäpalastakaan eikä vettäkään vanhassa Tusculum'issa. Se oli\nmeille kaikille suuri pettymys. Pulasta pelasti meidät kuitenkin eräs\nsaksalainen, sangen ystävällinen perhe, joka luovutti meille ateriansa\ntähteet, vieläpä hyvätkin tähteet, ja virkistynein voimin astuimme taas\nvähän ajan perästä aasiemme selkään. Aasi ei suinkaan ole mikään tyhmä\neläin, ennen päinvastoin, mutta kiljua se osaa kuin oikea italialainen\n-- hänen herransa, ja ahne se näkyy olevan syömään: monta kertaa se\nhuolimatta laitumella olostaan meidän levätessämme haukkasi ruohoa ja\nlehtiä oikealta ja vasemmalta pannen minut siten useasti harmilliseen\nvälikäteen, kun en ollut mikään harjaantunut ratsastaja.\n\nMatka kävi osittain erittäin hauskojen seutujen läpi: tunnin perästä\nsaavuimme päivällispöytään, jossa kohta puheitten sarja alkoi (puhe\nlatinaksi johtajalle johon tämä samalla vastasi, puhe isänmaalle\nPohjolassa, puhe naisille, johon, vaikka se pidettiin ruotsiksi, eräs\nnainen vastasi latinaksi). Koko kotimatkalla laulettiin yhtä mittaa\nruotsalaisia jä suomalaisia lauluja ja laululla saavuimmekin asemalle\nkaupungissa. Erittäin Hauska päivä!; Illalla menimme vielä Castel\nConstantinolle Aventinolle syömään, ja ihailemaan kaunista näköalaa ja\nmyöhemmin \"piazza Colonnalle\", jonka keskellä Marcus Aurelion patsas\nseisoo, ja johon varsinkin \"hieno maailma\" kokoontuu hyvää soittoa\nkuulemaan.\n\n29:säs päivä oli vapaa \"omia tutkimuksia ja kävelymatkoja varten\".\nKumppalini ja minä menimme sen takia aamulla San Onofrion luostariin,\njossa Italian suuri runoilija Torqvato Tasso eli mielipuolena. Siinä on\nhänen komea hautapatsaansa ja museo, täynnä Tasson kuvia ja muistoja.\nOlisin mielelläni myöskin nähnyt Leonoran, sen prinsessan kuvan,\njoka saattoi Tasson rakkaudesta hulluksi, mutta pater vaan hymyili\nherttaisesti, kun sitä kyselin. Vähän matkan päässä luostarista on\nvanha, jotenkin tuuhea, pönkitetty tammi, jonka siimeksessä Tasso\n(taulun mukaan) \"silentioso\" (hiljaisuudessa), mietti \"miserie sue\ntutte\" (kaikki elämänsä vastuksia). Niin, olihan Tasso onneton ihminen\n-- syyttä ja vielä enemmän syystä. -- Marcellon suuri teaatterijäännös\nhoukutti sitte meidät suurten holviensa suojaan, jossa tuo kaunis\nisänmurhaajatar Beatrice Cenci istui vankina eräässä huoneessa, kunnes\nSan Angelossa, Hadriaanon entisessä hautarakennuksessa, kuristettiin\nkuoliaaksi. Kävimme sitte katsomassa porticus Octaviae, Fortuna\nvirilis'en sekä n.s. Vestan (Portunus'en) temppeliä, muinaisen suuren\nlikaviemärin suuta, Janus qvadrifrons'ia ja sitte Rooman komeinta\nkirkkoa -- lukuunottamatta Pietarin -- San Paolo fuori le mura.\nEhtoolla olimme kaikki kutsuttuina toht. Amelungin luo, joka asuu\nKaptoliolla; vietimme siellä sangen hauskan illan yhdessä.\n\nJa sitte tuli viimemeinen kokonainen päivä Roomassa, kesäk. 30 p.\nKaikki ajoimme useammissa vaunuissa varhain aamulla ulos kuuluisalle\nvia appialle, jossa katsottiin Caecilia Metellan myöhemmin, kuten San\nAngelokin, linnana käytettyä hautaa, Maxention Circusta -- ainoata\nnykyaikaan jotenkin säilynyttä sirkusta Roomassa. San Sebastianon\nkirkossa saimme nähdä Kristuksen jäljet ja myös -- erään pienen kirkon,\njonka luona Kristus muka kohtasi Pietarin hänen paetessaan Roomasta ja\noli tämä kysynyt mestariltaan \"domine, qvo vadis\" (herra, minne menet),\n-- kuten Rydbergkin kertoo -- ja tästä sai sitten kirkko nimensä. Mutta\nmerkillisin oli sinä päivänä käynti katakombeissa vahakynttilöitten\nja soihtujen leimuessa, niihin kummallisiin hautakammioihin, joissa\nlepää montä miljoonaa ihmistä ja joiden yhteenlaskettu pituus lienee\nkaikkiansa noin 80 kilometriä! Kummallinen tunne valtaa ihmisen,\nkun hän astuu ihanalta maanpinnalta näitten kuolleitten asuntoon.\nHän johdattaa mieleensä ne ajat, jolloin kristillinen kirkko vielä\noli taisteleva (militans), jolloin sen tunnustajat saivat kärsiä,\nvieläpä kuollakin vakaumuksensa takia. Ja sen takia hiipii pyhä tunne\nmieleen, kun lähtee tuonne alas, jossa nuo vakaumuksensa puolesta\ntaistelevat ovat saaneet viimeisen tyyssijan. Ja taistelua oli\njoskus itse katakombeissakin -- merkillinen todistus on siitä esim.\nse eräitten portaitten hävitys, jonka kristityt toimittivat, kun\npakanat hyökkäsivät maanalaiseen turvapaikkaan, ja edelliset pitivät\nhartaushetkensä. Tämä on vieläkin nähtävissä Calixtus-katakombeissa.\nKäytävät ovat yleensä korkeintaan 100 centtimetriä leveät ja molemmin\npuolin ovat seinään haudat hakatut, joihin ruumiit kätkettiin\nja peitettiin marmorilevyllä. Mutta pyhimysten luut eivät enää\ntavallisesti ole paikoillansa, sillä myöhemmin kävivät ne niin pyhiksi,\nettä kaikki kirkot ja yksityisetkin tahtoivat semmoisia ja siten ovat\nkatakombit niistä melkein tyhjät. Erittäin vetävät puoleensa paavien\nja etevämpien, kuten esim. pyhän Cecilian haudat, useat niistä ovat\nmuita komeampia. Vähän sen perästä, kun olimme jättäneet katakombien\nummehtuneen ilman, saavuimme erääseen toiseen hautakammioon, ossuarioon\neli kolumbarioon, johon laumottain vapautettujen orjien poltetut\njäännökset kätkettiin. Seiniä myöten pieniä puoliympyräisiä koloja\nsatoihin asti ja niihin kuolleitten tuhka! Mutta olihan tässä pieni\nelävä olentokin kuolleitten jäännösten seassa, eräs skorpiooni, joka\nmeissä herätti hieman pelkoakin, vaikka eläin ei ollut suurikaan.\nKotimatkalla poikkesimme vihdoin katsomaan Caracallan vielä nytkin\nraunioina mahtavaa kylpylaitosta, jossa muun muassa lämmityslaitoskin\noli nähtävänä. Lämmitys tapahtui nimittäin saviputkien avulla, jotka\nkulkivat kahden seinän välillä.\n\nKuumuuden takia olimme jo klo 7 aamulla lähteneet matkalle, joten jo\n1/2 12 siltä palasimme. Olimme viimeisen kokonaisen päivän Roomassa\nemmekä vielä olleet ehtineet Vatikaanin kuuluisiin ja suuremmoisiin\nmaalaus- ja kirjastokokoelmiin, joita varten useimmat ihmiset juuri\nmatkustavat Roomaan. Se oli nyt viimeisessä hetkessä korjattava.\nKuinka kertoa kaikesta siitä kauniista, kaikesta siitä ihanasta, minkä\nsaimme näissä paavin kokoelmissa katsella. Michel Angelo, mielestäni\nehkä suurin taidenero, mikä milloinkaan on elänyt, on sixtiniläisen\nkappelin seinälle maalannut viimeisen tuomion, jolloin Kristus\nkoko majesteettisuudessaan tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.\nMahtava taulu! Mutta se on tarkoin tutkittava, ennenkuin kaikki on\nselvillä. Millä ylevän uhkaavalla katseella Kristus langettaakaan\ntuomionsa vasemmalla puolella seisoville, niin että itse äiti hänen\nvieressään näkyy pelästyvän! Ja millä iloisella katseella taas\nmanalan ruhtinas niitä vastaanottaa! Ja katossa taas suuren mestarin\nluomishistoriaa esittävät kuvat, miten ylen mahtava isä jumala, kun\nhän kiitää avaruuden läpi luojana ja miten suloinen äsken luotu Eeva,\nkun hän kohottaa rukoillen käsiään luojaansa kohti! Ja kaikki nuo\nlukuisat profeetat ja sibyllat, toinen toistansa parempia! Rafaelkin\nja hänen oppilaansa ovat \"loggioissa\" kuvanneet raamatullisia\ntapauksia (huomioon astuu erittäin Mooses, kun hän kansallensa\nnäyttää laki-taulut): se on Rafaelin kuulu \"raamattu\". Mutta vielä\nsuuremmoisemmat ovat Rafaelin kuvat n.s. stanzeissa eli kuten lyhyesti\nsanotaan Rafaelin stanzit. En voi (tilankin puutteesta) ryhtyä\nnäitä selittämään: erinomaisen vaikutuksen tekivät minuun varsinkin\nAteenan koulu, jossa esiintyy yli 80 sivistyksen edustajaa, Platon\nja Aristoteles ylimpänä, samoin Parnasso, jossa runottaret, Kreikan,\nRooman ja Italian suuret runoilijat ja runoilijattaret ihastuneina\nkuuntelivat Apollon soittoa, Pietarin pelastuminen vankilasta\n(erinomainen valovaikutuksensa kautta), mutta muissakin kuvissa\non paljon ihailtavaa, esim. nainen, joka \"linnanpalossa\" ojentaa\nkäsiään paavia kohti, muistuttaen Paolo Veronesen \"uskoa\" edustavaa,\nihmeen ihanaa naista Lepanto tappelussa Dogepalatsissa. Emme voineet\nolla menemättä vielä kerran viimeisenä päivänä näita yleviä kuvia\nihailemaan, vaikka muut jo päivällä läksivät Neapeliin. Samalla,\nehdimme heittää silmäyksen Vatikaanin komeaan kirjastoon, jossa\nkatsottiin Vergilion codex vaticanus, vanhin painettu raamattu y.m.\nharvinaisuuksia. Myös paavin taulukokoelma sisältää monta erinomaisesti\nmaalattua taulua; niin on esim. Loverinin suuri, syvästi uskonnollinen\ntaulu \"femina nobilis caput Alexandri martyris sustulens\" hurmaavan\nkaunis värimaalaus, jolle harvat nykyajan taulut vetävät vertoja.\nOltuani uimassa \"keltaisessa Tiberissä\" ponte mollen (pons mulvius'en\nluona, missä Konstantinus voitti Maxention, voitto, joka niin mainiosti\non esitetty G. Romanon kuvassa Vatikanissa) kiiruhdimme Hülsenin luo\nillalliselle, jossa muutkin olivat ja jossa mieliala oli hyvin hilpeä.\nSaimme samalla nähdä Saksan arkeoloogisen institutin huoneuston, jossa\nprofessori Hülsen asuu; siltä paikalta pahantekijät ennen muinoin\nsyöstiin alas Tarpejan jyrkännettä myöten. Palatessamme myöhään\nillalla, saimme nähdä, miten avonaisessa etehisessä varsinainen kansa,\nkokonaisia perheitä oli asettunut yölevolle, yhtä vähän riepuja allansa\nkun niillä päivällä on yllänsä.\n\nEnnenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme\nPanteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen\nkupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille.\nPanteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin,\nVictor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea\nsopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä\ntunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron\n\"kultaisessa huoneessa\", josta vielä on niin paljon jälellä, että\ntähteet herättävät ihmettelyä -- näimme myös hiukan niistä freskoistä,\njotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen --\nkatselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa \"ficoronilaista cistaa\" ja\ntuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista\ny.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä\non jälellä -- vanhempi kuin lapis nigerinkin, -- silmäilimme Agrippan\nperustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin --\nihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta\nmestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen\n(vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä\nmahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.\n\n\nIII.\n\nIhana Napoli! Vihdoin olimme päässeet sinun luoksesi! Suuremmoisella\ntulituksella olit sinä meitä vastaanottamassa, kun myöhään illalla\nsaavuimme. Oli festa di Gesù ja sen takia oli Napoli juhlapuvussa.\nTulo oli muuten meille ikävä: se alkoi melkein tappelulla. Kun\npääsimme junasta, oli näet kymmenkunta kantajaa vastassa, jotka\ntahtoivat matkakapineitamme kantaa. Saatiin tuskin muulla kuin kepillä\nhäädetyksi. Mokomaa tungettelevaisuutta en ole missään tavannut, en\nedes Pragissa. Ja ajuri sitte! Se oli oikea italialaisen viekkauden\ntyyppi. Olimme selvästi sopineet markan korvauksesta vähän matkan\najosta ja saavuttuamme hotelliin maksoimme sen. Sattumalta katsoimme\nmolemmat, että rahat olivut oikeat. Mutta heti sen perästä kun olimme\nsulkeneet hotellin oven, koputti ajuri sitä ja kun aukaisimme, oli\ntuo yksi liira muuttunut 20 pennin kappaleeksi ja vaadittiin markka\nsijaan. Suutuin moisesta epärehellisyydestä ja selitin, että me\nmolemmat selvään näimme, mitä annoimme; mies vaan ei hellittänyt, niin\nettä ovenvartijan vihdoin täytyi heittää hänet portaita myöten alas.\nSemmoista väkeä kuuluu olevan Napolissa paljon, niin että siellä on\nmuodostunut erityinen seura vieraitten auttamiseksi.\n\nNapolin varsinainen merkillisyys on sen suuri muzeo nazionale,\njossa säilytetään muun muassa melkoinen osa niitä esineitä, jotka\nviime aikoina ovat Pompejissa esille kaivetut. Vaikka muuallakin\non samallaisia (esim. Berliinissä, Dresdenissä ja Pariisissa), on\ntäällä muinaistutkijalla täydellisin kokoelma semmoisia: monemmoisia\ntalouskaluja, vieläpä leipiä, munia, hedelmiä, nuoria ja langanpätkiä\naivan semmoisia kun ne olivat Pompejin hävityksen aikana -- nautittavat\nainekset kuitenkin kivettyneinä. Erityisesti vetivät huomion puoleensa\nkuuluisat seinämaalaukset (Medea, Iphigenia y.m.) ja tuo komea\nmosaikki, joka esittää Aleksanteri suuren ja Dareion Isson tappelussa\n-- suurin, mikä meillä muinaisuudesta on jälellä. Täällä on myöskin\nmuinaisuuden suurin meille säilynyt veistokuva, farnesilainen sonni,\nmahtava kaikissa suhteissaan. Sangen sievät ovat myös tanssiva Satyyri\nja n.s. Narkissos, kaksi pronssikuvaa Pompeijista, mutta erittäinkin\nOrfeon jäähyväiset vaimollensa: -- satu näet kertoo, että Orfeus,\nKreikan Väinämöinen, oli manalan jumalille laulanut niin liikuttavasta,\nettä he suostuivat jättämään hänelle takaisin hänen kuolleen\npuolisonsa, jos mies ei vaan katsoisi häneen, ennen kuin oli maan\npäällä; mutta Orfeus ei voinut olla vaimoansa sitä ennen katsomatta\nja silloin vaipui tämä taas manalan varjoihin takasin. Liikuttavan\nkauniisti on tämä eron hetki esitetty. -- Sangen hupaista oli meidän\nnähdä, miten nuo Herkulanossa löydetyt kreikankieliset papyros-lehdet,\njotka kuuluivat erääseen Kristuksenaikaiseen kirjastoon, erityisellä\ngelatiiniprosessilla saatettiin lukukuntoon. Heitettyämme vielä katseen\nTizianin ihanaan Danaeen, lähdimme Napolin suuremmoisestä museosta.\n\nEhtoopuolella pistäydymme kaupungin akvarioon, joka lienee suurimpia\nEuroopassa -- siellä oli myös noita kauheita haikaloja -- ja sieltä\nmenimme kaikki n.s. Posilippoon, Vergilion haudalle, josta muistoksi\notimme laakerioksan kotiimme (Vergiliolla on myös pieni temppeli,\nperistylos Napolin kauniissa puistossa, villa nazionalessa) ja\nVergilion haudalta ajoimme lounaaseen päin, pitkin Mergellinaa,\njota italialainen runoilija Sannazzaro liioittelematta on kutsunut\n\"taivaasta maan päälle pudonneeksi kappaleeksi paratiisista\".\n\nNiin, kuinka sanoin lausua mitä sain täällä nähdä! Unohtumattomasti\npainui se mieleeni! Istuimme trattoria della Stella'n verannalla. Ilta\nlähestyi. Edessämme Napolilahden ihmeellinen sini, tällä sinisellä\npinnalla valkoset purjeet, yltympäri rehottava luonto; taivaan sini\ntummeni tummenemistaan ja verhosi vähitellen tummenevaan vaippaansa\nkoko tuon ihanan maiseman, juuri kun Vesuvius näköalan taustassa\npimeätä sinitaivasta kohti heitti tulta ja kivensekaista savua.\nJa vieressämme istui Italian mustavärisiä kaunottaria ja alhaalta\nkuului mandolinien ja gitarrien suloista soittoa! Semmoinen hetki ei\nmilloinkaan voi lähteä ihmisen mielestä! Vaikeata, vaikeata erota\nsiitä! -- Palattuamme myöhään kaupunkiin menimme katsomaan Napolin\nvilkasta kansanelämää ja eksyimme -- emme olleet panneet hotellimme\nkatua ja numeroa mieleen; poliisikaan (!) ei tuntenut hotellia eikä\najurikaan: kello oli jo 1/2 12 yöllä. Ainoastaan kysymällä toiselta\najurilta pelastuimme pulastamme.\n\nSeuraavana päivänä kävimme Napolin komean renesanssityyliin rakennetun\nUmbertobasaarin läpi, otimme vaunut ja teimme huvimatkan entiseen\nBajaeen. Tahdoimme omin silmin nähdä nuo monet entiset paikat aina\nMisenoon asti. Ja sekin matka jätti useampia hauskoja muistoja\nmieleemme. Ensin jouduimme n.s. koiraluolaan. Tässä luolassa, josta\njo koulupoikana olin maantieteen oppikirjassa ihmeekseni lukenut\nkertomuksen, nousee kuolettava kaasu jonkun puolen metriä maapinnasta,\nniin että vaaratta voi siinä seisoa pystyssä. Mutta koira ei tarvitse\nkuin vähän aikaa ennenkuin se on kuoleman oma. Vartija tarjoutui\nnäyttämään tämän, suostuimme siihen vaan sillä ehdolla, ettei koiralle\nmitään vahinkoa kokeesta syntyisi; surkeata oli kuitenkin nähdä, miten\nvaikeata koiran oli toipua kengitettyhän tuota myrkyllistä kaasua,\njoka silmänräpäyksessä sammutti suuren loimuvan soihdun. Koko seutu on\ntulivuorista, vähän matkan päässä koiraluolasta on \"pikku Vesuvius\" ja\nSolfataran melkein sammunut tulivuori; hauska oli edellisen aukolla\nseistä ja katsoa, miten rikkihajuinen savu tupruili esille maan sisältä\nja kuulla, miten ontolta maa kumisi, kun heitti suuren kiven maan\nsiinä vaan jonkun kymmenen metrin paksulle kamaralle. Sitten saavuimme\nHoration ylistämälle Luorinos järvelle, jossa tarjottiin meille spinole\nkalaa (scamber?) ja ruokasimpukoita (conchylia) sekä läheiseltä Falerno\nvuorelta viiniä. Sen läheisyydessä on kuuluisa Arvernerjärvi, josta\nmuinoisen tarun mukaan tie vei manalaan: mekin kuljimme soihtujen\nvalossa hyvin pitkää maanalaista käytävää myöten n.s. kuumealaisen\nsibyllan asuntoon, vaikka emme tällä tiellä, kuten Aeneas, Vergilion\nkertomuksen mukaan päässeetkään manalaan saakka.\n\nKuljimme vielä monen merkillisen paikan ohitse, ja saavuimme\nBajae'n, muinoisen Rooman kuuluisimpaan kylpypaikkaan, jossa ennen\nmaailmankaupungin hienolla yleisöllä oli monen monta huvilaa ja jossa\nsen mellastelukenttä kesäisin oli: nyt se on mitätön kylä, jossa en\nenää voinut saada kunnollista merikylpyä, koska uimahuonetta ei ollut,\nvaan täytyi mennä läheiseen Puzzuoliin (Puteoliin)!!\n\nKuu paistoi hopean heleästi Napolinlahdella, kun illalla saavuimme\nkuolleitten kaupunkiin, Pompeijiin. Omituinen tunne valtaa ihmisen,\nkun hän astuu tämän kaupungin alueelle, tunne, joka muistuttaa\nhäntä, samalla luonnonvoimien mahtavuudesta ja sattumuksen oikuista.\nTunnettu on, että Pompeiji haudattiin elok. 24 p. 79 j.Kr. Vesuvion\npurkauksen kautta, samoinkuin kaksi muutakin kaupunkia Herculaneum\nja Stabiae (nyk. Castellamare). Mutta varsinainen laavavirta ei\nsattunut Pompeijiin, vaan sen yli satoi hohkokiveä ja tuhkaa, joita\nvesi vaan jossain määrin on kovettanut; Sen takia on voitukin kaivaa.\nsen jäännöksiä noin puolilleen esille -- olimmehan mekin läsnä\nkatsomassa, miten eräs Bakkon pää pilkotti esille tuhkasta. Ja siellä\nseisoivat nyt Pompeijin talot suureksi osaksi semmoisina, kun ne\nolivat kun purkaus tapahtui. Kuitenkin on yliosa hävinnyt, se kun\npisti useimmiten esille ja siitä syystä houkutteli kaivajia aarteita\nhakemaan ja hävitystyöhön: talojen sisustus on enimmäkseen, paitsi\nviimeisistä kaivoksista, muualle viety. Joku osa on parissa pienemmässä\npaikallismuseossa, joissa voi m.m. nähdä hohkokivien alle haudattujen\nruumiit kipsijäljennöksissä: kun liha mätäni, jäivät vaan luut jälelle\nja aukkoon valetiin kipsiä. Näin on saatu selviä kuvia eräästä äidistä\nja hänen tyttärestä, naisesta ilmeisesti raskaassa tilassa, lapsista ja\nkoirasta, joita katselee surumielin.\n\nOppaaksi Pompejin kaupungissa olimme saaneet sen parhaimman tuntijan,\nprof. Mauin, joka kolmessa luennossa selvitti meille raunioitten\npääkohdat; viimeisenä päivänä menimme itseksemme kertaamaan ja\nmerkillisimpiä jäännöksiä tyystemmin tarkastamaan. Vielä autiommalta\ntuntui silloin koko tuo kuolleitten kaupunki -- sisiliskot, jotka\nnuolen nopeudella kiitivät sinne tänne, olivat ainoat asukkaat,\nainoat elävät olennot siellä, lukuunottamatta paria, kolmea\nuteliasta vierasta. Mutta sangen hupaista se sittekin on vaeltaa\ntuolla autiolla paikalla. Sillä se on ainoa kaupunki, joka antaa\ntutkijalle jonkunlaisen \"elävän\" kuvan muinaisuuden jokapäiväisestä\nelämästä. Onhan siinä nähtävänä vielä temppelit, kaupunginhuoneet,\nteatterit, torit, portit, kadut (suurilla laavakivillä peitetyt ja\nrattaitten uurtamat), kaivot, ruokapuodit, kylpylaitokset merkillisine\nvesi- ja lämpöjohtoineen ja itse talot, varsinkin Vettioiden upea\nrakennus, aina yleisiin tarve- ja ilohuoneisiin saakka. Kaikki,\nkoko muinainen kaupunginelämä astuu mielikuvituksella katselevan\nkävijän eteen, vieläpä kuolleitten monenlaiset hautakammiotkin, jotka\nkahdenkertaisesti muistuttavat kuolleitten kaupungista.\n\nMauin kanssa ihailimme vielä viimeisenä iltana golfin yli levinnyttä\nkaunista kuutamoa ja juttelimme tieteellisistä ja paikallisista\nasioista tuttavallisesti; seuraavana päivänä pakotti meidät kuumuus\nheittäymään meren syliin -- jolloin muutamien täytyi vartioida toisten\nvaatteita heidän uidessaan vuorotellen -- ja sitte kiertelimme\nvaunuissa golfin korkeata, ihmeen ihanaa rantaa myöten Castellamareen\nja Sorrentoon. Täälläkin, -- Sorrentossa -- kun piti ostaa pilettejä\nlaivamatkaa varten Caprinsaarelle, saimme kokea italialaisten\npetollisuutta, kun otettiin suurempi maksu kuin se oikeastaan oli;\nsiitä huomautettuani laivassa maksettiin kuitenkin ero takasin.\n\nTuossa häämöttivät Caprin korkeat rannat jo edessämme eikä matka\nsinne ollutkaan pitkä. Olimme kaikista rasituksista niin väsyneet,\nettä päätimme jäädä sinne viikoksi lepäämään. Saimme erinomaisen\ntyyssijan \"Schweitzerhofin\" ravintolassa, Kruppin entisessä komeassa\nhuvilassa, joka nyt oli muuttunut ravintolaksi. Se sijaitsi korkean\nSolarovuoren juurella keskellä suurta, komeata viinitarhaa, käytävän\nsinne muodostivat viikuna-, pomeranssi- ja akaasiapuut, sekä mahtavat\nkaktukset y.m. kasvit. Pihalla sai juoda kahvia tuuheassa viinilehdossa\nja näköala oli yli meren ja golfin siintävien, hohtavien vesien,\ntaustassa tulta suitsuva, ylevä Vesuvius-vuori! Kaiken tämän näki\nhuoneestansa, kun istui ikkunansa edessä tahi balkongilla! Ja olo\nsiellä oli hyvä ja helppo -- 6 mk. vuorokaudelta kaikesta, johon kuului\nkomea huone ja -- 1/2 pulloa viiniä joka ateriaan. Juomavettä siellä ei\nole lainkaan -- täytyi juoda viiniä, ellei tahtonut tyytyä mauttomaan,\ntympäsevään sadeveteen. Asukkaat kertoivat, että Krupp olisi aikonut 13\nmilj. Smk:sta kaivattaa kalliosaareen meren pohjan alle kaivon, mutta\ntämän hyödyllisen hankkeen keskeytti hänen itsemurhansa. Juomavesi\nonkin ainoa, mitä puuttuu täydellisestä maallisesta paratiisista. En\nvoi yhtään ihmetellä, että keisari Tiberius, samoin kuin Kruppkin\nvalitsi tämän saaren olopaikakseen elämänsä loppupuolella. Kummallista\noli muuten nähdä nuo Tiberion palatsin rauniot, jonne me kaksi ynnä\ntoht. Bergman jo seuraavana päivänä läksimme, sillaikaa kun muut\nkävivät \"sinisessä luolassa\". Nyt seisoo pieni kirkko Tiberion palatsin\nkohdalla ja kristillinen erakko on astunut tuon pakanallisen erakon\nsijaan! Mutta näköala tuolta huipulta on sama, yhtä hurmaava kuin\nennen, katsottakoon sitte alas, ylös tahi eteenpäin!\n\nPalattuamme Tiberion matkalta -- jolla ainoastaan \"kauniilta\nCarmeliinalta\" saimme hiukan virvoituksia -- olimme kovin nälkäisiä\nja väsyksissä. Ihanata oli kuitenkin heittäytyä kristallikirkkaaseen\nveteen, ennenkun menimme tyydyttämään ruokahaluamme.\n\nEron hetki oli käsissä. Tuo suuri seura söi nyt Caprissa viimeisen\nyhteisen aterian, sitte meni se hajalleen, ainoastaan muutamat jäivät\nsaareen. Mieliala oli juhlallinen, mutta samalla herttainen. Olimme\nyhdessä oppineet niin paljon, nähneet niin paljon, nauttineet niin\npaljon.\n\nCaprin luonnonihanuuksista on erikseen mainittava \"la grotta azurra\",\nsininen luola. Sinne ei pääse joka tuulella, sillä aukko on meren\npuolelta ja niin pieni, että pikkunen vene vie siitä läpi, kun kaikki\nmakaavat pitkällään veneen pohjalla. Laine heitti minut sittekin\naivan märäksi, mutta mitä se teki. Kun tulimme sisään, hohti sini\nkoko luolassa melkein häikäisevästi. Ja poika, joka yhdestä markasta\nhyppäsi veteen, oli kerrassaan muuttunut täydelliseksi hopeapatsaaksi!\nTosiaan eriskummallista valonheijastusta! Jatkoimme matkaamme saaren\nympäri: sinisen luolan sijaan tuli punasen viheriä ja valkoinen luola,\nstalaktiitteja riippui viimemainitussa ja nuora, jota myöten rohkea\nnainen oli kiivennyt ylös. Sitte nuo upeat Faraglionilohkareet!\nEriskummallinen on kuitenkin luonto muutamin paikoin, eriskummallinen\nja samalla kaunis ja mieltä ylentävä! -- Hauska oli käydä tuolla\nihanalla saarella pitkin sen kaitoja katuja kuutamossa, tähtien\ntuikkiessa kello 9 illalla 9:tenä päivänä heinäkuuta. Mutta, kerranhan\nsieltäkin piti lähteä. Tuolla Vesuvius houkutteli! Tahi oikeammin:\nei se niinkään houkutellut, sillä vihainen se viime aikoina oli\nollut. Mutta emmehän voineet jättää Italiaa, käymättä jättiläistä\ntervehtimässä. Siis sinne suoraan Caprista! Klo 10 aamupäivällä\nastuimme Napolissa vaunuihin, kaksi korskeaa hevosta edessä ja\nkuitenkin olimme vasta k:lo 2 Vesuvion juurella. Laulu paikottain\nseurasi vaunujamme, varsinkin jyrkimmissä mäissä. Laulavia kerjäläisiä.\nPienet tytöt toivat kukkia tai hedelmiä ansaitaksensa viisipennisen.\nKöyhää kansaa kaikkialla! Ja likaa, likaa myöskin kaikkialla, sitä sai\nnähdä kylliksi varsinkin Napolin syrjäosissa.\n\nVuoren entistä mahtavuutta kuvasi selvästi nuo suuret jäähtyneet\nlaavavirrat pitkin sen rinteitä. Ja kun tulimme sen huipun juurelle,\nsilloin alkoi vasta eriskummallinen matka, sillä \"funicolare\" (rautatie\nylöspäin) ei ollut kunnossa. Täytyi kantaa meitä tunnin aikaa huipulle!\nMeidät asettiin vanhoihin nariseviin kantotuoliin, kaksi miestä takana\nja yksi edessä nosti meidät olkapäillensä ja sitte suoraan -- ei toki\nristin rastin vuoren jyrkkyyden vuoksi -- ylöspäin laavasuljussa.\nSe oli jo hiukan hirvittävää, sillä henkemme oli kantajien käsissä.\nYltympäri höyrysi monesta paikasta, kun tulimme huipulle noin 50\nmetrin päähän kraaterin suusta. Silloin kuului äkkiä hirveä jyrinä ja\ntulivuori purki kiviä ja tuhkaa. Vähän aikaa ja uusi purkaus entistä\nankarampi. Kiviä sinkoili ympärille aivan jalkojemme juurelle. Katselin\nalaspäin. Mikä hurmaava näkö! Mutta sydäntäni ahdisti. Mieleeni\njohtuivat melkein itsestänsä sanat: \"tämä on jumalan koettamista\".\nTuo sama jättiläinen oli kerran haudannut kolme kukoistavaa kaupunkia\nja vielä v. 1898 levittänyt tuhoa ympärillensä. Kuka takaa, ettei se\njuuri nyt tekisi samoin, varsinkin; kun se viime aikoina oli ollut\ntavallista levottomampi. Oikeastaan on jokainen kuoleman vaarassa, joka\nkraateria lähestyy. Lähdimme paluumatkalle. Pelkoni ei vähentynyt siitä\nettä kantomiehet pudottivat minut rinteillä. Elävänä ilman vammoja\ntulin sieltä kuitenkin pois.\n\nPalasimme Napoliin Herkulaneumin kautta. Kauheata oli kulkea\nPortici-Resina kaupungin likaisten korttelien läpi -- ja hajukin oli\nmelkein sietämätön. Astuimme 30 metriä maan syvyyteen katselemaan\nsoihtujeh avulla Herkulaneumin teaatteria muun, muassa sai siellä\nnähdä haudatun ihmisruumiin piirteet laavassa. Vasta myöhään illalla\npalasimme Napoliin, katsoimme sen vilkasta yöelämää -- vaikka emme\nnoudattaneet kutsua näkemään, miten 25 kaunotarta tanssisi tarantellaa\nEevan puvussa ja astuimme yöjunaan, joka aamulla vei meidät takasin\nRoomaan.\n\nSiellä viivyimme pari päivää -- tahdoimme vielä kerran käydä kaikissa\nmuseoissa kertaamassa, mitä olimme nähneet ja oppineet, koska\nopastuksen alaisena ei saa suurempia taideteoksia kylläksi kauan\nkatsella. Yhtä ja toista oli sitä paitse jäänyt katsomatta. Servion\nmuuri, Michel Angelon suuremmoinen Kristus Maria sopra Minervassa,\nTrevin kaunis suihkulähde (jonne raha on heitettävä, jos mieli\nuudestaan päästä Roomaan), Sophokleen ihana patsas lateranisessa\nmuseossa, scala santa (joita rappusia myöten polvillaan konttaajat\n[paraikaa juuri vanha akka] saavat syntinsä 9 vuodeksi anteeksi),\nlateraaninen komea kirkko (jossa Leo XIII tulee oman määräyksensä\nmukaan lepäämään) ja monet muut merkillisyydet käytiin katsomassa. En\ntahdo väsyttää lukijaa niitä luettelemalla. Olimme myös kävelemässä\nvilla Borghesen laveassa ja kauniissa puistossa sekä museossa, jotka\nvaltio äsken oli ostanut ja pari päivää ennen tuloamme avannut yleisön\nkäytettäväksi. Olisin myöskin hiukan persoonallisesti tutustunut\nItalian työväenliikkeen johtajiin, mutta onni oli täällä, kuten\nWienissäkin epäsuotuisa: sekä prof. Ferri, työväestön nykyinen joktaja\nettä Bissolati oli poissa matkoilla.\n\n\nV.\n\nRoomasta meni matkamme Pisaan. Kun olimme matkustaneet entisten\nmuistorikkaitten etruskilaiskaupunkien ohi ja roomalaisen hedelmättömän\nmaremman läpi, yllytti meidät ankara ukkonen -- toinen ja viimeinen\nsade koko Italian matkan aikana. Samassa vaunussa istui kaksi iloista\nitalialaista naista: pääsimme vilkkaaseen keskusteluun, toinen rupesi\nvielä opettajaksenikin ja oikaisi lystillisesti milloin puhuin väärin\nhänen äidinkieltänsä; leikkiä laskettiin, kun vaunu rupesi vuotamaan,\nsadevarjostimet pantiin levälle ja näin olimme huomaamatta tulleet --\nPisaan. -- Pisa oli keskiajan alkupuolella mahtava kauppakaupunki,\nkuten Venezia ja Genova ja niiltä ajoilta ovatkin sen suuremmoinen\ntuomiokirkko tummasta ja valkoisesta marmorista (jossa ihailin Andrea\ndel Sarton pyhää Agnesta: lammas sylissä kohottaa hän ihmeen kauniin\nyliluonnollisen katseen taivasta kohti), sen kastekirkko (battisterio)\nja tuo kuuluisa \"kalteva kellotorni\" (campanile) sekä juhlallinen\nhautausmaa: (campo santo). Kastekirkko on tunnettu N. Pisan tekemästä\nsaarnastuolista, joka merkitsee uudemman, puhtaamman taiteen voittoa\nja vapautusta keskiajan jäykästä kirkollisesta taiteesta. Ihmeellistä\noli myöskin kuunnella ihmisäänen kaunista, soitannollista kaikua tuossa\nkorkeassa battisteriossa. Mutta vielä ihmeellisempää oli nouseminen\ntuohon kaltevaan kellotorniin, jonka kaltevuus ei suinkaan ollut\ntarkotettu, kuten ennen luultiin. Pyhillä tunteilla astuu Pisan\ncampo santoon, jossa niin moni kuuluisa mies on haudattu. Keisari\nHeinrich VII:n ja Pisanojen joukosta löysin myös kreivi Schuvaloffin\n18-vuotiaan v. 1821 kuolleen tyttären sangen komean hautapatsaan, jonka\nmurtunut äiti oli pystyttänyt ja varustanut liikuttavan kauniilla\nlatinalaisella hautakirjoituksella. Tuo sureva äiti kumartuu nuoruuden\nkukoistuksessaan poismenneen, iloisen ja lahjakkaan (\"puella ingenio\nexcellenti, forma egregia, moribus optimis rarissimis, laeta\") tyttären\nhaudan yli pyytäen, että hän vielä haudassaan muistaisi surevaa\näitiään (\"esto memor matris, qvam ad luctum et lacrimas reliqvisti\").\n-- Se teki minuun syvän ja pysyväisen vaikutuksen. Liikutettuna\nlähdin eteenpäin. Tuli eteeni Orcagna'n kuuluisat taulut \"kuoleman\nvoittokulku\", \"viimeinen tuomio\", joka ilmeisesti on ollut Michel\nAngelon esikuvana samannimiselle taululle sixtiiniläisessä kappelissa\nja \"helvetti\" -- kaikki kyllä tekniikin puolesta vaillinaisia, mutta\nsisällykseltään mieltä suuresti järisyttäviä. --\n\nMutta meille tuli jo kiire. Täytyi rientää Pisasta Firenzeen\n(Florensiin), jossa emme matkalla Roomaan ehtineet pysähtyä. Firenze\non taiteen varsinainen koti. Jos sen takia enimmäkseen käsittelen sen\ntaideteoksia, toivon, että lukija antaa minulle anteeksi: missä vaan\nFirenzessä astuu, tapaa taidetta. Eikä se ole kummakaan, kun muistaa,\nettä tässä elivät ja vaikuttivat sellaiset mestarit kuin Brunelleschi,\nMichel Angelo, Massaccio, nuo suuret tienraivaajat rakennus-, veisto-\nja maalaustaiteen alalla ja vielä moni muu taiteen suurmies, kuten\nDonatello, Rhobbia, Ghiberti, Fiesolo, Raffael, Fra Bartolomeo,\nGhirlandajo y.m.\n\nMeillä oli tosiaankin täysi työ, kun muutamissa päivissä tahdoimme\nnähdä ja nauttia kaikista etevimmistä Firenzessä olevista\ntaideteoksista. Jo Uffizi ja Pittikokoelmat ovat niin rikkaat, että\nne vaativat oikeastaan yksistään päiviä. Mikä rikkaus edellisessä\ntaiteilijain muotokuvia kaiken maailman tahoilta, mikä joukko\nRaffaelin, Tizianin, Correggion, Fra Angelicon ja Botticellin\ntauluja, etenkin Raffaelin paavi Julius II:n muotokuva ja Madonna del\nCardellino, Tizianin loistavan kaunis \"Flora\" ja \"Venus\" valkoisella\nvuoteella ja ehkäpä ennen kaikkia Fra Angelicon ihmeen ihanat enkelit\ntriptychonin sivuilla (etupäässä tuo pasuunaa puhaltava, tähti vaippaan\npuettu), joissa uskonnollinen hartaus kuvastuu yhtä voimakkaana kuin\nhänen kuuluisassa Kristuskuvassaan San Marcon museossa! Ja onhan\nsamassa Uffizzigalleriassa ihana merestä noussut, hieman keimaileva\n\"medicealainen Venus\", joka kainostellen käsillään koettaa peittyä\nsulonsa utelijaitten katseilta, painiskelijat, hioja ja Niobiidit,\njotka elävästi näyttävät, miten ihmisen kopeileminen vihdoin viepi\nhänet turmioon, muita mainitsematta. Ja Pittikokoelmassa saimme\nihailla Rafaelin Madonna della Sediaa, äidinrakkauden korkeata-veisua\nsiinä suhteessa vielä voittamaton maalaustaiteen tuotteiden joukossa\njääköön kaikki muut sen rinnalla mainitsematta. -- Pittikokoelmasta\nriensimme viheriää luontoa ihailemaan likiseen Bobolipuistoon monine\nluolineen, suihkulähteineen ja näköaloineen ja sieltä Michel Angelon\nsievälle piazzalelle. Aurinko meni juuri maillensa, kun sinne pitkän\nmatkan perästä saavuimme; näköala sieltä oli erittäin kaunis, nyt kun\npäivän viimeinen keltainen valo heijasti kaupungin ja Arnojoen monien\nkaarisiltojen ylitse ja kultasi ne kimmeltävillä iltasäteillään.\n\nMaankuulut ovat Firenzen battisterion mahtavat pronssiovet. Ne\novat Ghibertin tekoa eikä sellaisia ovia näe missään muualla koko\nkristikunnassa. Ei syyttä Michel Angelo sanonut, että ne sopisivat itse\nparatiisin sulkijoiksi. Katso vaan, miten häikäisevästi valo hivelee\nIsraelin lapsia, kun Mooses seisoo tuolla ylhäällä Sinain vuorella. Ja\nkun täältä käännät katseesi taaksepäin, kohtaa se tuota suuremmoisen\nkaunista tuomiokirkon etusivua, jolle Brunelleschi loi mahtavan\nkuppelin samalla kuin Michel Angeloon rohkeutta Pietari-kuppelin\nluomiseen. Ja etusivun oikealla puolella Italian kaunein torni, Giotton\nja muitten ihana rakennus. Mieli täyttyy kauneudesta, kun näkee\nkaiken tämän voimasta, joka sekin kohottaa ja ylentää, puhdistaa ja\nkirkastaa ihmisten sisimmän olennon. Sillä kauneus on sekin suuri voima\nihmiselämässä.\n\nKun jatkaa matkaansa pitkin Calzajolia, tulee oikealla puolella Or San\nMichelen kirkkoon komeine ulkopatsaineen (etenkin Petrus) ja sitte\nSignoriia'n torille, jolla noin 500 vuotta sitte Savonarola hirtettiin\nja poltettiin. Kuva tästä tapahtumasta on Savonarolan kopissa, jossa\non muitakin muistoja hänestä, San Marcon silloisessa luostarissa, joka\nnykyään on museona. Tämän merkillisen miehen alotteesta, joka kolme\nvuotta oli Firenzen hallitsija, rakennettiin kaupungin raadin kokouksia\nvarten Palazzo vecchiossa Signoriatorin varrella suuri sali, jossa\nvieläkin seisoo Savonarolan patsas, katse haaveksivaisesti käännettynä\ntaivasta kohti. Palazzo vecchion vieressä on kaunis Loggia dei lanzi,\nvahdin olopaikka silloin kun kaupungin pää asui \"vanhassa palatsissa\",\nnyt siinä on muutamia kuuluisia patsaita: Menelaus ja Patroklon ruumis,\nn.s. Thusnelda, Sabinittärien ryöstö y.m. Calzajoli'n syrjäkadulla on\ncasa di Dante eli se talo, missä Italian suurin runoilija syntyi ja\nmissä nyt on pieni Dantemuseo (m.m. erittäin kaunis idealiseerattu kuva\nDanten lemmitystä Beatricesta, katso eriskummallisesti verhottuna).\nEhtoopuolella riensimme taas mielellämme kauniiseen puistoon\nn.s. Cascine'en, joka täällä vastaa Boulogner metsää Pariisissa.\nSen tuuheissa lehdikoissa kuljimme iltahämärään saakka, jolloin\nsaavuimme erään intialaisen ruhtinaan, rajah'n muistopatsaan luo,\nmissä Arno ja eräs sen sivujoki yhtyvät ja missä tämän itämaalaisen\nhallitsijan ruumis noin 30 v. sitte juhlallisesti poltettiin. Kun\nheitimme jäähyväiset tälle kauniille ruhtinaalle, oli laskeva aurinko\npurppuroinut taivaanrannan hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin vieläkin tuo\nkomea rovio palaisi sammumatta.\n\nMiten paljon nähtävää oli kuitenkin tuossa taiteen kaupungissa!\nEn ole vielä maininnut Galleria antica e moderna'a, jossa seisoo\nMichel Angelon jättiläispatsas David ja Verrocchion Kristuksen\nkaste (Lionardo da Vinci maalasi siinä taulussa tuon kauniin,\npolveutuvan vasemmanpuolisen enkelin) ja jossa uudemmista tauluista\non Morgarin liikuttava \"Rafaelin kuolema\". Palazzo Barberini'ssa\nRoomassa olin nähnyt Rafaelin maalaaman suloisen \"Fornarinan\",\nhänen rakastajattarensa, leipomatytön, joka nyt itkien istuu hänen\nkuolinvuoteensa ääressä ja jolle kuoleva mestari kardinaalilta pyytää\nsammuvin silmin armoa.\n\nSillä, joka tahtoo yhdessä paikassa tutkia tieteen kehitystä, on\nFirenzessä siihen erinomaisen hyvä tilaisuus, muun muassa juuri\nAccademiassa, äsken mainitussa galleriassa. Mutta muuallakin monessa\npaikassa.\n\nSanta Crocen kirkko, johon eräänä iltana menimme, on jonkunlainen\nItalian panteon. Siinä on m.m. Galilein, Danten, Michel Angelon,\nAlfierin, Macchiavellin ja Rossinin hautapatsaat pitkin seiniä. Ylpein\nkatsein seisoo Galilei siinä, Michel Angelon rintakuvan alapuolella\nistuu kolme ihanaa naista: rakennus-, maalaus-ja veistotaiteet,\nviimeksi mainittu ylevän kaunis surevassa asennossaan. Alfierin\npatsaan on itse Canova muovaillut ja Danten hänen etevin oppilaansa\nRicci: murheellisena kyyristyy runotar jalustaa vastaan, mutta\nylpeänä osottaa Italia suurta poikaansa. -- Danten patsas seisoo\nmyös kirkon ulkopuolella, hauta on kuten tunnettu Ravennassa. Sangen\nkummallisen vaikutuksen katsojaan tekee Macchiavellin patsas, jossa\nsymboolina ylinnä seisoo _oikeus_(!) Ihmeen kaunis on Harmonia, tosiaan\nharmooninen naiskuva Rossinin patsaan edessä -- vaikea oli lähteä\nkirkosta, kun vartija mielestäni liiaksi aikasin huomautti, että kirkko\noli suljettava.\n\nJa nyt vielä silmäys siihen paikkaan, jossa on Michel Angelon ehkä\nihanin taideluoma. Kun Medicin suku kohosi Firenzen hallitsijaksi,\nrakennutti se, suunnattoman rikas kun se oli, erinomaisen\nkallisarvoisen (25 milj. Smk) hautakappelin, jossa patsaitten ja\nsarkofaagien ympäri loistaa kullansekaista lapis lazzulia, (Tibetin\nkallista sinikiveä), koralleja, erilaisia marmorilajeja, Libanon\nsetripuuta häikäisevässä vaihtelussa. Mutta jo ennen sitä oli paavi\nLeo X veljellensä ja veljensä pojalle valmistanut erityisen kappelin\nja tämän työn sai itse Michel Angelo toimeksensa. Ja näin syntyivät\naamu- ja iltarusko, päivä ja yö, elämän ja kuoleman eduskuvina. Kuten\nmonasti, jätti M.A. kolme muuta kesken, mutta yön viimesteli hän\ntäydelleen, kilpailemaan Mooseksen, Kristuksen ja Davidin kanssa.\nKuinka kauniisti tuo nainen tuossa makaa arkun kannen päällä, pää\nalaspäin, surun ja kaihon valtaamana! Kauan seisoin minä sitä\nkatsomassa; sen piti tunkeutua sydämmeni syvimpään sopukkaan!\nPistäydyimme samassa läheiseen kuuluisaan Laurentiana kirjastoon;\nsiellä saimme muun muassa nähdä Taciton, Vergilion Pandektien ja\nSofokleen kallisarvoiset ketjuihin kiinnitetyt käsikirjoitukset ja\nlisäksi komean työsalin.\n\nSuhteellisesti vähän aikaa jäi meille Bargellon, arkeoloogisen museon\nja Chiostro dello Scalson katselemiseen, vaikka siellä säilytettiin\nDonatellon, Robbian, Sansovinon ja Sarton kuuluisia taideteoksia.\nVaunuissa ajoimme komeimpien palatsien ohitse mosaikki-tehtaaseen,\njossa näitä ääretöntä työtä ja kärsivällisyyttä kysyviä teoksia\nsilmiemme edessä valmistettiin -- pienin pala, kolmen päivän työ\nmaksoikin 15 Smk -- ja viimeisen illan vietimme sitte Viktor Emanuelin\ntorilla kansan riehunnan keskuudessa, tuon omituisen kansan, joka\nsamalla on niin rikas ja köyhä. Seuraava päivä vei meidät Genovaan.\nTie kulki suurimmaksi osaksi pitkin meren rantaa ja Spezziasta\nGenovaan (\"itäinen riviera\") 3 tuntia yksinomaan tunnelien läpi,\nniin että vaan välistä sai heittää pikaisen katseen aavan Tyrrhenian\nmeren yli. Genovassa emme ehtineet kauan viipyä -- Villetta da Negron\npuistoylängöltä katselimme terassimaisesti ylenevää kaupunkia ja\nvilkasta satamaa, kaupungissa sivuutimme dogepalatsin, joka on komea\nrenessanssirakennus, Lorenzo kirkon, Dorian palatsin ja Colombon\nmuistopatsaan.\n\nGenovasta kävi tiemme lähes penikulman pitkän tunnelin läpi (1/4\ntunnin) Milanoa kohti. Kun tunnelin pimeydessä ja tukahuttavasta\nilmasta olimme päässeet Apenniinien toiselle puolelle, oli ilmanalakin\njo toisenlainen: tuo eteläpuolella puhalleleva Afrikasta tuleva\nsciroccotuuli ei enää tuo usein sangen rasittavaa kuumuutta ja kun\ntulimme Milaanoon, oli ilma hyvinkin miellyttävä.\n\nMilano on suuri, komea ja eteenpäin rientävä kaupunki. Se omistaa\nmaailman komeimman marmoritemppelin, joka suuruudessakin voi kilpailla\nPietarikirkon kanssa. Silmä kerrassaan eksyy kaikissa noissa gotiikin\nfialeissa, patsaissa ja muissa koristeissa. Mutta ei siinä ole gotiikin\niloista pyrkimistä taivasta kohti -- kirkko kun on suhteellisesti\nleveä ja vaakasuorasuhteinenkin, mutta koristeitten komeus, marmorin\nloisto ja koko rakennuksen mahtavuus jättävät kuitenkin katsojaan siitä\nhaihtumattoman muiston. Kritiikki vaikenee kohta ja ihailu valtaa\ntykkänään hänet, kuten sen tuleekin tehdä, kun seisoo niin suuren\ntaideluoman edessä. Sisäpuolen, joka on suhteellisesti yksinkertainen,\nsaimme korjausten takia nähdä ainoastaan oppaan seurassa. Muuten\nellei ole hyvin kiire -- on yleensä karttaminen noita guideja, sekä\nvirallisia että yksityisiä, sillä ne tekevät tutustumisen katsottaviin\nesineisiin pintapuoliseksi, ovatpa melkoisessakin määrässä valheellisia\nja tavallisesti -- kiskureitakin. Sen sain melkein aina kokea niissä\nharvoissa tilaisuuksissa, kun niitä ensin käytin. Kun tuomiokirkosta\nkulkee pohjoiseenpäin komean galleria Vittorio Emanuelen läpi (vielä\nsuurempi kuin Umberton Napolissa) tulee Scalatorille, jonka keskellä\nseisoo Lionardo da Vincin, tuon suuren polyhistorin, Rydbergin\n\"kummallisen miehen\" muistopatsas, kaunis patsas kauniille miehelle ja\ntoisella puolen Scalan suunnattoman suuri teatteri -- sinne mahtuu\nenemmän ihmisiä kuin Pariisin uuteen oopperarakennukseenkin -- ja\ntoisella puolen kaunis kaupungintalo. Kun ajaa vielä pohjoisempaan,\nsaapuu Milanon marmorista loistavalle hautausmaalle -- niin komeata\nhautausmaata en eläissäni vielä ole nähnyt. Hautatemppeli marmorista\nseisoo toisen marmorisen temppelin vieressä, marmorinen kivi (usein\nvarustettu vainajan muotokuvalla lasin alla) toisen vieressä.\n-- lukemattomia! Hautausmaan lopussa on crematori, ruumiitten\npolttopaikka: \"tuli pelastaa madoista ja puhdistaa poltetut jäännökset\"\n(semmoisia oli nähtävänäkin). \"Uuden systeemin mukaan\" muuttuu ruumis\ntuhkaksi 50 minuutissa, jos uhraa 300 kiloa puuainetta ja 40 kiloa\nhiiliä, toisin sanoen 40 Smk -- köyhät saavat sen ilmaiseksi, vanhan\nsysteemin mukaan.\n\nKuolleitten tyyssijasta käännyimme taas kaupungin hyörinään takasin:\nkatsomatta vielä oli Milanon suurin taideteos Marie delle grazie\nluostarin ruokasalissa: Leonardo da Vinoin \"Ehtoollinen\". Jokainen\ntuntee tämän merkillisen taulun, mutta ei jokainen tietäne, että se\nseinästä on häviämäisillään (apostolien Taddeon ja Simonin naamat\novat esim. melkein tykkänään jo haihtuneet). Siihen on syynä, että\nLeonardo varomattomasti kyllä maalasi sen öljyvärillä kuivalle seinälle\nja värit sen tähden nyt karisevat pois; jos hän olisi maalannut sen\nal fresco tahi al secco, olisi tuo suuremmoinen säilynyt eheänä\nja vahingoittumattomana. Nyt täytyy kohta yleisön tyytyä vieressä\nseisovaan Solarin ja muitten jäljennöksiin.\n\nItalian luonnon koko kauneutta saimme vielä kerran nähdä, ennen\nlähtöämme, kun Milanosta teimme erityisen huvimatkan Como, Lugano\nja Lago maggiore, järville. Oi, tuo kauneus veti tosiaan vertoja\nsille, mikä nähtiin Etelä-Italian päivänpaisteisilla rinteillä ja\nlahdelmilla! Mitä ihania maisemia tarjoutui meille, kun laivalla\nlähdimme Plinioitten kaupungista, Comosta samannimiselle järvelle!\nSinikirkasta vettä, korkeat rantavuoret, ja niiden kupeilla maatilat,\nkylät ja kirkot etelän rehottavan kasvullisuuden keskellä! Tulimme\nMenaggioon ja loimme silmäyksen verrattomaan Bellagioon, joka sijaitsee\ntuon paratiisillisen järven niemekkeellä. Luonto on täällä levittänyt\nkoko komeutensa kaikkien silmien eteen. Yöllä tuudittivat kauniin\nComojärven loiskivat laineet meidät suloiseen uneen. Seuraavana päivänä\nmenimme villa Carlottaan, \"Larion (= Como-järven) kuningataren\" luo:\nluonto sielläkin koko ihanuudessaan ja sen lisäksi vielä huvilan\nsisällä semmoiset suuret taideteokset kun Canovan Amor ja Psyche,\nitse originaali noille lukemattomille jäljennöksille ja Thorvaldsenin\nAleksanterin kulkue; joka nähtävästi on aiheutunut Parthenon\nfriisistä. Ja Menoggiosta sitte junalla jyrkästi ylöspäin jyrkänteitä\nmyöten ja tunnelin läpi -- taustassa hämmöttivät alppien huiputkin\nPollenzaan Luganojärven rannalla, jota viheriöitsevät metsät ja sievät\nvesiputoukset; kaunistavat; sieltä taas laivalla Luganoon, Sveitsin\nalueelle. Kansa puhui täällä vielä italian kieltä, mutta tuntui se\nkuitenkin toisenlaiselta kun itse Italiassa.\n\nGotthardin rataa myöten matkustimme Locarnoon, Lago maggioren\npohjoissopukkaan, sekin Sveitsin aluetta. Ja nyt alkoi matka tuota\nkomeata järveä pitkin: paikasta paikkaan me siirryimme, kunnes\nsaavuimme Isola bellaan, maailman ehkä kauniimpaan saareen. Jo ennen\nastuivat silmiemme eteen alppimaailman suuret valkopäiset jättiläiset,\nMonte-Rosa, Simplon ja Monte rosso mutta ympärillämme vallitsi etelän\nrehevä luonto koko upeudessaan, niin kuin se ei tietäisi jäästä ja\nlumesta niin mitään! Ja Isola bellassa saimme vielä lähemmin tehdä\ntuttavuutta tämän luonnon rehevyyden kanssa; siellä kasvoi sokuri,\nkahvi ja banaanit, indigo, papyrus ja bambu, mahtavat korkkipuut,\ncryptomeria elegans, eräs korkea pinie-laji ja Brasilian sanajalat\nlevittivät komeita oksiansa, siellä oli kokonainen lehto Magnolia\ngrandifloraa ja laakeripuita (yksi 300 vuoden vanha) ja suuri käytävä\norangepuita (yksi 100 v.) ja jaappanilaisissa sitroona-puissa riippui\nlapsenpään kokoisia hedelmiä. Se oli niin kuin koko tropiikki olisi\nasettunut tuolle ihanalle saarelle. -- Aronasta tuli meidän jatkaa\njunalla Milanoon takasin. Vähän matkan päässä Aronasta on tuon\nkuuluisan kirkkoruhtinaan ja kiivaan katolilais-uskon levittäjän,\nkreivi Borromein jättiläispatsas -- se näkyy, kuten ennen Atene\npromachos, kauas järvelle -- ja jonkun matkan päässä Legnanon avara\nkenttä. Mitä merkillisiä vastakohtia! Edellinen edustaa kuolevaa\nkirkon ja aatelin valtaa, jällkimäinen nousevaa porvarisvaltaa, joka\nmusersi edelliset murskaavassa tappelussa vapautuksensa puolesta. Niin\ntoinen voima kuolee ja toinen astuu sijaan; kun edellinen on tehnyt\ntehtävänsä, saapi se siirtyä toisen uuden voiman edestä -- se on aina\nhistorian lahjomaton oppi.\n\nVihdoin tulimme Turinin ja Mont Cenis suunnattoman pitkän tunnelin\nkautta pitkin kaunista Rhone jokea Geneveen, Rousseaun kauniisen\nsyntymäkaupunkiin, Lemaunusjärven rannalla. Kaupunki ei ole Helsinkiä\nsuurempi, mutta sen kauneus on sinne houkutellut 250 miljonääriä\nasumaan. Varsinkin hupainen on kävely Geneve-järven rannalla,\n\"englantilaisessa puutarhassa\" ruusuilla istutetuilla rantakäytävillä,\nRousseaun saarella, jossa on R:n patsas, puistossa yliopiston\nedustalla, kasvatusopillisessa puutarhassa, parc des eaux vivesessa\n(jonne voi mennä pienellä moottorilaivalla) tahi Rhone-jokea myöten\naina siihen saakka, jossa Arve heittää sekaisen vetensä tuohon\nkirkkaaseen virtaan (sangen omituista nähdä!) -- Seuraavana aamuna klo\n6 piti minun lähteä Pariisiin. Heräsin klo 5, katsoin ulos ikkunasta,\ntaivas oli melkein ihan sees. Ei nyt vielä Pariisiin, ajattelin minä,\nmenen ensin katsomaan alppimaailman jättiläisiä, koska ilma on kaunis.\nLäksin ulos Geneven järven rannalle -- oikein, sieltä näkyi Dent du\nmidi, joka kuitenkin on 1,700 metriä alempi kuin Montblanc. Nyt tuli\nkiire, jottei taivas ehtisi peittyä pilviin, ennen kuin pääsisin\n1,200 metrin korkuiselle Salève vuorelle maailman ensimmäisellä\nsähköhammasradalla. Kumppalini lähti katselemaan Sveitsin alppeja\nlähemmältä; sattumalta oli kuitenkin toinen vanha tuttu suomalainen\nGenevessä ja hänen kanssa menin matkalle. Ylös korkeuteen tuolla\nsähköhevosella, jyrkänteitten kupeella ja vuoren läpi kun ei muuten\npäästy ja kun tie kävi kovin vaivaloiseksi, pantiin toinenkin veturi\neteen. Mutta jos tuo hammas pettää, silloin syöksymme huikaisevaa\nvauhtia syvyyteen -- ei pelkoa, toinen hammas on sivulla. Vihdoin\nolimme lähellä huippua, 1,200 metrin korkeudessa. Ja nyt oli edessämme\n-- taivas suosi meitä -- koko ihanassa komeudessaan pitkä sarja lumen\nja jään peittämiä huippuja, Dent du midi, Buet, Aiguille verte,\nAig. du midi ja viimeisenä oikealla puolella alppimaailman suurin\nruhtinas ja kaunistus -- Montblanc. Huippu oli melkein lumivalkea,\nalempana tumma vuoriryhmä, niiden alla liikkuva pilviseinä suloisesti,\nherttaisesti hymyilevän laakson yli. Se oli suuremmoistä! Sielu sai\nikään kuin siipiä! Katse oli kuin lumottu, kuinka suuremmoinen sinä,\nluonto, oletkaan, kun koko majesteettisessä loistossasi seisot ihmisen\n\"luonnon herran\" edessä. Lankea polvillesi, ihminen, ja palvele luonnon\nsuuruutta!\n\nKreikkalaiset sanoivat, että jumalat olivat kateellisia -- en tiedä,\nmutta ainoastaan noin tunnin saimme nauttia tätä yliluonnollista näköä,\nsilloin peittyi taivas pilveen.\n\nOli lähdettävä alas alpeilta ja pian olin jo matkalla Pariisiin.\n\n\nVI.\n\nSen, joka muutamissa päivissä tahtoo tutustua Pariisiin, tulee ensiksi\ntehdä vaunuissa kiertomatka sen merkillisimmille paikoille eli\noikeammin semmoisille, joihin voi tutustua pitemmän aikaa viipymättä\ns.o. antamalla vaunujen kotvasen aikaa odottaa. Semmoisia paikkoja\non sangen paljon Pariisissa kuten muuallakin: esim. Bulevardit,\nkomea Rivolikatu, Vendomepatsas, place de la Concorde kauniine\nnäköaloineen, Champs-Elysées, Arc de triomphe (Ruden Marseillaise),\nOpera (ulkopuolelta), place de la Republique, Bastiljen paikka, place\nde la Nation (Daloun juhlallinen patsas), komea Hotel de ville, Halles\ncentrales (ruokahallit), suurin osa kirkoista, oppilaitoksista ja\nsilloista, pörssi, Trocadero, Jean Jacquen torni y.m. Toiseksi tulee\nottaa tarkkaa selkoa kaupungin muista kulkuneuvoista, maanalaisesta\nMetropolitain- ja ympärikulkevasta Ceinture-rautatiestä, mutta\nvarsinkin tramway- ja omnibus-suunnista: viimemainittujen katolla ajaa\nkomeasti melkein koko Pariisin läpi 15 pennistä.\n\nJa sittekin on tuossa suuressa maailmankaupungissa yltä kyllin\nkatsottavaa, niin ettei oikein tiedä mistä alottaa ja missä\nsuhteellisestikaan loppu on. Sattuvasti on kuitenkin eräs ranskalainen\nkirjailija lausunut, \"että ranskalaisella rodulla on erityinen taipumus\ntaiteeseen ja että mitä syvemmin astuu historian lähteisiin, sitä\nenemmän huomaa taiteen tunkeneen tämän kansan elämään, sitä enemmän\nhuomaamme, että paras osa sen voimasta ja hengestä on keskittynyt\ntaiteeseen\". Hyvällä syyllä voi sen takia sanoa, että vieläkin\nRanskalla on johtopaikka taiteen maailmassa. Taidelaitokset, etupäässä\nLouvre ja Luxembourg ovat sen tähden ehdottomasti pantavat etusijaan.\nSe on ainakin minun käsitykseni. Olin vaan toista viikkoa Pariisissa ja\nainoastaan yksi päivä kului ohitse, etten ollut jommassakummassa noista\nmainituista kahdesta pääkokoelmasta. Varsinkin on Louvre todellinen\ntaiteen aarreaitta. Mahdotonta kerrassaan on lukijalle esittää kaikki\nsen kalleudet, ei edes vähäistä osaakaan, sillä tästähän tulisi\npitkä luettelo. Antiikin alalta ihailin varsinkin \"borgeesilaista\ntaistelijaa\" ja Milon Venusta, joka on originaalina paljoa kauniimpi,\nkuin jäljennökset: sen naiselliselle sulolle ja ihanalle ylevyydelle\nhyvin harva patsas vertoja vetää. Louvressa säilytetään myös Bosco\nrealen, Vesuvion rinteeltä esille kaivettu suuri hopea-aarre,\nkokoelma hienosti koverrettuja maljoja, pikareita, tarjottimia y.m.\ntarvekaluja, jonka E. Rotschild osti melkoisesta summasta ja lahjotti\nLouvrelle. Ja kuka ottaa luetellakseen kaikki nuo suurien mestareitten,\nMurillon, Rafaelin, Tizianin, Rubensin ja Leonardo da Vincin ylevät\ntaideluomat? Siellä on myös noitten suurten tienraivaajien Gericault'eu\nja Delacroix'en \"Medusan haaksirikko\", \"Dante ja Vergilius\", ja \"Don\nJuanin haaksirikko\", viime mainittu kaunis ilmamaalaus, jossa myös\nihmisten resignatsiooni ja toivo, kuten \"Medusassakin\" niin mainiosti\nkuvastuvat. Siellä on vielä \"barbizonilaisten\" Rousseaun Fontaineblaun\nmetsä ja Milletin tähkien poimijat, siellä Troyon'in lehmälaumat,\nCourbet'in hirvet, Fromentin'in itämaalaiset kuvaukset, Meissonier'in\nhienot sota- ja genrekuvat, tuossa nuoren sankarimaalaajan Regnaultin\nPrim ja Corotin luonnollisen ja samalla ylenluonnollisen ihanat aamu-\nja iltahämärät. Siellä on Ruden, Baryen ja Carpeauxin mestarilliset\nveisto-teokset, D'Angersin ihmeen hienot medaljit -- niin, kuka ne\nkaikki muistaa!\n\nEntäs Luxenbourggalleriassa sitte! Jo pihalla on useampia kauniita\nja liikuttavia teoksia, ja kun astut sisään, on vastassasi koko\nlumimetsä ihania veistokuvia, niin että niiden kauneus katsojaa\nkerrassaan häikäisee! Katso esim. tuota Moreau-Vauthierin täytelästä\nbakkantolaisnaista, joka elävästi johdattaa mieleesi Dannekerin\nkuuluisan rehevän bakholaisnaisen tiikerin selässä, ja Leconstierin\nliikuttavaa koiraperhettä, kuuluisan Meunierin kahta työmiestä työssä\n(sangen realistista suuntaa) ja -- last, not least, G. Michelin\nDans la rêve (= unelmissa), naista, jonka kasvojen yli, vaikka\novat kovaan marmoriin veistetyt, hiljaa hiipii unelmien suloinen\nhengetär. Sisimmissä huoneissa on Lepagen, Mesonnier'en, Bretonin,\nRosa Bonheurin, Laurensin, Bonnatin tunnettuja teoksia, eri huoneissa\n\"impressionistein\" ja ulkomaalaisten teoksia, myös Edelfeltin\n\"jumalanpalvelus saaristossa\".\n\nPaljon, sangen paljon kaunista saa nähdä näissä molemmissa kokoelmissa,\nmutta paljon on sitä muuallakin. Menin eräänä iltana oopperaan, suureen\noopperaan Gounodin Faustia kuulemaan. Oli sekin taivaallinen nautinto,\nniinkuin olisi ollut enkelien kuorossa, vaikka itse perkelekään ei\nlaulanut huonoimmin. Mikä suuremmoinen sisustus, Garnierin suuret\nportaat, Baudryn plafond-maalaukset ja häikäisevän komea foyeri. Ja\nylen suuremmoinen balletti Brockenin laaksossa viimeisen näytöksen\nkolmannessa kuvauksessa. Niin tanssi kerran varmaankin Kreikan\nkepeäjalkainen Terpsichore!\n\nJa kun menee Pariisin kuolleitten pääkotiin, Père Lachaise'n\nhautausmaalle, on heti vastassa taideluoma, jonka tähden yksin maksaa\nvaivaa matkustaa Pariisiin, Bartholomen \"Aux morts\" (kuolleille), jota\nhän monta vuotta valmisteli, mutta josta onkin syntynyt mitä ihanin ja\nliikuttavin kuvaryhmä. Yläpuolella näkyy pimeä kuoleman portti, siitä\nsisään astuu mies ja nainen, joka on pannut oikean kätensä miehensä\nolkapäälle, molemmin puolin porttia on tulossa koko joukko ihmisiä,\ntoisten kasvoissa kuvastuu epätoivo, toisten taas resignatsiooni,\ntoiset itkevät, toiset ovat heittäytyneet maahan, alempana nostaa\n\"elämän haltija\" arkun kannen, jonka alla makaa mies, nainen ja\nheidän pikku lapsensa. En tiedä, voisiko liikuttavaisempaa ja samalla\nyksinkertaisempaa, henkisesti ylentäväisempää keksiä! Muutenkin,\nvaikka ei Père Lachaise vedäkään vertoja esim. Milanon ylen komealle\nmarmoricimeterolle, on siinä paljon katsottavaa. Tuossa on -- en puhu\nThiersin ja Perierin suurista monumenteista -- runoilijan Alfred de\nMussetin hauta. Sitä verhoo yksinkertainen salava. Ja alempana seisoo\nseuraavat Mussetin kauniit sanat:\n\n    Rakkaat ystäväni, kun olen kuollut,\n    Istuttakaa haudalleni salava;\n    Rakastan sen itkettyneitä lehtiä\n    Sen kelmeys on minulle rakas ja suloinen.\n    Ja sen varjo on oleva kepeä\n    Sille haudalle, jossa minä nukun.\n\nTuossa hautausmaan toisella puolella on Abelardin ja Heloisen\nhautapatsas, niiden, jotka rakastivat toisiansa nuoruuden hehkuvalla\nrakkaudella ja jotka kaikesta huolimatta toisiinsa yhtyivätkin,\nmutta joiden kuitenkin vihdoin täytyi lopettaa elämänsä kummankin\nyksinäisessä luostarikopissa. Menin hautausmaan viimeiselle äärelle.\nSiellä tapasin tuon kiihkeän revolutsioonitaistelijan Blanquin haudan,\njonka kuihtuneen ruumiin muodot alustalle on vaskesta muovaillut\nkuuluisa Dalou, tasavallan patsaan luoja Place de la nationella. Hän,\njoka istui puolen elämäänsä vankiloissa, on nyt saanut rauhan ja\naina näkee täällä, kuten Abelardin ja Heloisenkin haudalla tuoreita\nseppeleitä laskettuina lukuisain ihailijoiden puolesta. Vartijan\nsilmiin ilmestyi kummallinen ilonloiste, kun häneltä kysyin Blanquin\nhautaa ja hän kävi sangen puheliaaksi! -- Komein hauta, mikä Pariisissa\non, on kuitenkin Invaliidikirkossa. Se on tuon mahtavan titanin,\nviimeisen \"maailmanvallan luojan\", keisari Napoleon I:n hauta. Se\non ylen suuri sarkofaagi punaisesta suomenrajaisesta graniitista\nkryptanmuotoisessa rakennuksessa, jota yläreunuksen laidalta saapi\nkatsella häikäisevän keltaisessa alumiiniumvalossa, joka kuorosta\nheijastaa -- kaikki on suuremmoista, yksinkertaista ja tekee katsojaan\nerinomaisen mahtavan vaikutuksen.\n\nNapoleonin haudalta menin Eiffeltornille, maailman korkeimpaan (300\nmetr.) rakennukseen. Nousin nostokoneella sen ensimmäiseen kerrokseen,\njossa on teatteri, kauppapuoteja, kylpylaitos y.m. Sieltäkin näytti\nmaailma pieneltä. Mutta kun tulin huipulle, silloin vasta oikein\nnäin, miten vähäpätöinen olento ihminen tuolla alhaalla on ylhäältä\nkatsottuna. Ruma, mutta tavattoman upea sittenkin on tuo Eiffeltorni.\n\nKun katselee Pariisia joltakin ylhäiseltä paikalta, esim. juuri\nEiffeltornista, ei voi muuta kuin kummastella viheriöitsevien alojen ja\npuistojen paljoutta. Pitkin Seinevirtaa Tuillerien ja Champs Elysséen\nkomeat istutukset ja rehevät puut, tuossa taas Luxembourg-puisto\nkauniine suihkulähteineen, tuossa Jardin des plantes monine\nkukkakokoelmineen ja eläimineen, etenkin nuo molemmat ihanat Bois de\nBoulogne suurine hienotekoisine järvineen ja eläintarhoineen ja Buttes\nChaumont kaupungin melkein äärimmäisessä koillislaidassa, jossa vuoren\nsisään on kaivettu käytäviä näköalatornille saakka sen huipulla suuri\njärvi ja komea vesiputous luolineen alapuolelle muodostettu ja jonka\nviheriällä, kauniilla nurmikolla tämän kaupunginosan köyhät pienokaiset\nsaavat mylleröidä mielensä mukaan.\n\nPariisissa seisoo myös gootilaisen rakennustaiteen ylpeys, Notre-Damen\nsuuremmoinen katedraali. Ulkoa se on komeampi kuin sisäpuolelta,\nvaikka sitäkin siellä käydessäni kohotti melkoisessa määrässä paavin\nkuoleman johdosta sen keskelle asetettu musta (tyhjä) sarkofaagi ja\nsuuremmoinen surupuku, joita tuhansia ihmisiä tulvaili katsomaan. Seine\njoen pohjoisrannalla on eriskummallinen Madeleine-kirkko -- täydellinen\nkreikkalainen peripteros, joka saapi valonsa kolmen kuppelin\nkautta katossa. Mutta ihanin kaikista Pariisin kirkkorakennuksista\non sittenkin mielestäni tuo Ludvikki Pyhän Kristuksen kruunua ja\nristinkappaleita varten rakennettu La Chapelle: hämmästys ja ihailu\nvaltaavat ihmisen, kun hän astuu varsinkin sen yläkertaan, entiseen\nhovikirkkoon, todelliseen lasikirkkoon, sillä se näyttää olevan\npelkkiä, ihmeen ihania lasimaalauksia! -- Elämä on täynnä vastakohtia!\nLähellä Notre-Damea ja La Chapellea on La Morgue, jossa lasiseinän\ntakana saapi nähdä ne, jotka ovat tuntemattomina ruumiina löydetyt,\njotta omaiset voisivat tuntea ne ja periä omaisensa itsellensä. Kauhea\noli minulle noitten silloin seitsemän ruumiin näkö eri asennoissaan,\nkuoleman kalpeina, kangistuneina!\n\nMielelläni kiiruhdin täältä ulos Versaillesin komeaan puistoon,\njossa sain nähdä yhden ainoan lammen ympäri yhtaikaa 40 (!) eri\nsuihkulähdettä kohoavan korkealle taivasta kohti, ja sen avaraan\nlinnaan, Ludvikki XIV:n upeaan asuntoon, jossa on Horace Verneten ja\nmuitten joskus 50 askeleen pituisia tauluja, Ranskan suuruuden ja\nmahtavuuden kuvauksia, ja perässä tuo ylen komea peilisali (toinen\npitkä seinä on pelkkiä peilejä), jossa Saksan keisarikunta \nperustettiin.\n\nPariisin kirjallisista harrastuksista en tässä voi puhua. Olkoon vaan\nmainittu, että sen kansalliskirjasto entisessä Mazarinin palatsissa\non loppumaton tiedonaarteisto, jossa myöskin saa nähdä Voltairen,\nRousseaun, Molièren y.m. käsikirjoituksia ja vanhoja kirja-tuotteita\n(ensimäisiä raamattuja v. 1460 j.s.k.), komeita kameoita (kuuluisa\n\"Auguston apoteoosi\") y.m.\n\nVielä pari sanaa Pariisin patsaista. Niitä on lukemattomia. Mainitsen\nvaan kaksi. Lähellä paikkaa, missä ennen seisoi hirsipuu Buttes\nChaumontin edustalle on \"la ligue française de l'Enseignement\"\n\"perustajallensa\" Jean Macélle pystyttänyt muistopatsaan, joka puhuu\nkaunista, korutonta kieltä: Macén yläpuolella seisoo nainen pitäen\nkirjaa kädessä ja alapuolella rientävät poika ja tyttö eteenpäin\nseppelöidyn naisen siunaamina! Ja uuden Louvren pihalle on Ranskan\nkansa pystyttänyt suurelle kansalaisellensa Gambettalle patsaan, josta\nvoisi tehdä muistutuksiakin, mutta joka kuitenkin katsojassa herättää\neloon yleviä tunteita ja ajatuksia. Sen eri laidoilla on otteita tuon\nkuuluisan kansanherättäjän innostavista puheista. \"Nouskaa, kansalaiset\nkäsittämään vaaran suuruutta, riippuu teistä näyttää maailmalle, mitä\nkansa voi, joka ei tahdo kuolla.\" Ja toisella sivulla on yleisen\näänioikeuden hyväksi toteennäyttö, miten se vahvistaa \"yhteisen\nsolidaariteettitunteen\", ja kolmannella on ennustus sosiaalisesta\nuudistuksesta. Mietteisiin vaipuneena läksin Gambettan patsaalta.\n\nEnnen lähtöäni kävin vielä katsomassa sen linnan raunioita --\nPariisin vanhin muistomerkki -- jossa Julianus \"Uskonheitturi\" v. 360\nhuudettiin suuren roomalaisvallan keisariksi. Muratit kiertelevät\nsen muureilla luoden raunioista kauniin muinaisjäännöksen. Olisin\nmielelläni katsellut kreivi Chambruninkin suuremmoista laitosta\nsosiaalisten tieteitten edistämiseksi, johon hän uhrasi suuria summia,\nja persoonallisestikin tutustunut sen virkamiehistöön, mutta huono\noli onneni -- päivää ennen tuloani oli se suljettu pariksi viikoksi.\nParemmin onnistui käyntini Bourse de travail'en suuressa rakennuksessa,\n300 ammattiyhdistyksen yhteishuoneistossa. Ystävällisesti opastettiin\nminua kaikkialla. Sain nähdä \"suuren salin\", johon mahtuu 1,800\nihmistä, mutta 4,000, jos sivuhuoneiden ovet myöskin avataan,\ntoisen \"työlakkosalin\", jossa työnseisahduksista neuvotellaan. Se\non alakerrassa ja hyvin suuri sekin. Paljon huoneita on opetusta,\nkirjastoa y.m. varten. Kun eräässä Pariisin läheisessä etukaupungissa\nolin pari tuntia keskustellut työväenpyrintöjä lämpimästi suosivan\nprofessorin kanssa, olin valmis Parisista lähtemään. Olin siellä\nnähnyt tavattoman paljon ja yhtä ja toista kokenut, mutta olinhan minä\nollutkin jaloilla yhtä mittaa klo 9:stä aamulla klo 8:aan illalla,\nmonasti vielä myöhempäänkin. Mitä olin nähnyt ja kokenut, se jää\nsuureksi aarteistoksi koko elämälleni.\n\n\nVII.\n\nPariisista kävi tieni \"Pikkupariisiin\", Belgian pääkaupunkiin,\nBruxellesiin eli Brysseliin. Se on muhkea kaupunki, komeat\novat rakennukset ja kauniit puistot. Kun esim. pohjoiselta\nrautatienase-malta (jonka läheisyydessä asuin) kulkee kaupungin\nvaltasuonta boulevard du Nordia ja Anspachia myöten näkee selvästi,\nettä on kauniissa, upeassa kaupungissa. Tuossa ensiksi suuremmoinen\npostirakennus ja sitte ylen koristettu, mutta kauniiseen\nantiikkityyliin rakennettu pörssi. Käänny sieltä vasemmalle ja\nsinä tulet torille, jonka kanssa kauneudessa ainoastaan Markustori\nVenetsiassa voi kilpailla. Vasemmalla puolella tuo ihmeen suloinen\n\"gootilaistalo\" Broodhuis, eli kuninkaan talo, tosiaan kuninkaallisessa\nkomeudessa, jossa kreivit Egmont ja Hoorn viettivät viimeisen\nyönsä, ennenkuin he edessä olevalla torilla Alba tirannin käskystä\nmestattiin. Ja vastapäätä seisoo komea \"pyhä arkku\", sekin samaa\nkaunista gotiikkia, jonka keskeltä kohoaa torni niinkuin taivasta\nkohti liitelevä unelma. Sitte ylt'ympäri nuo muinoin niin mahtavien\nammattikuntain entiset osaksi kullatut rakennukset. Kauan seisoin\ntuolla paikalla ja ihailin. Se muistutti minua myöskin niin monesta\nhistoriallisesta tapahtumasta, vahvistuvan porvariston taistelusta\naatelia ja yksinvaltiutta vastaan, mutta myöskin pappisvallan ja\ntiranniuden sorrosta.\n\nKuljin vähän eteenpäin, tulin suuremmoisen Gudule kirkon edustalle,\njoka hiukan muistuttaa Notre-Damea, mutta jonka sisäpuoli ainakin\nminuun teki juhlallisemman vaikutuksen. Toisen gootilaiskirkon St.\nSablonin edessä, erityisessä istutuksessa kulkevat nuo molemmat\nuljaat kreivit Egmont ja Hoorn mestauslavalle; kumpikin astuu katse\nrohkeasti ylöspäin käännettynä, niinkuin tahtoisivat he sanoa: \"kuolo\nkaikille tiranneille! Historia on maailman lahjomaton tuomari\". Belgian\npieni kansa on tällä kauniilla muistomerkillä kunnioittanut niiden\nkahden suurmiehen muistoa, jotka eivät tahtoneet edistää vääryyttä ja\nväkivaltaa, vaan pelkäämättä puolustivat kansansa oikeuksia Espanjan\nsuurvaltaisia anastuksia vastaan. He olivat oikeassa. Belgian kansa on\neteenpäin menevä kansa, mutta tuo suurvalta Espanja on lahoamaisillaan\nkangistuneisiin muotoihinsa.\n\nPlace royalella seisoo kolmaskin aatteen sankari, hänkin kohottaen\nkatseensa ylöspäin taivasta kohti, jonka edestä hän niin uljaasti\ntaisteli, liehuva lippu oikeassa kädessään -- Gottfrid Bouillon,\nyksi Belgian suurimmista sankareista, innostuksen, uhrauvaisuuden ja\nnöyryyden mies kaikessa suuruudessaan, ajateltakoon ristiretkistä mitä\ntahansa. Mutta kummallista kyllä on brysseliläisten suosituin patsas\neräs pieni poika, ihmeen suloinen muuten; joka eräässä katukulmassa\nseisoo ja laskee kursailematta -- puhdasta vettä. Brysseliläiset\neivät rakasta -- yhtä vähän kuin italialaisetkaan -- ulkokultaisuutta\nja joutavaa kainoutta ja sen takia tuo pieni vikare seisoo siinä\nsuloisessa alastomuudessaan. Ja minkä tähden? Manneken-Pisistä\nkertoo todenmukainen taru seuraavaa. Pojan isä oli brabantilainen\nherttua Godofroid II, joka kuoli v. 1142, vuotta myöhemmin kuin\npoika oli syntynyt. Kun neljän miehen holhoushallitus sai käydä\nankaraa sotaa vallananastajia vastaan, ottivat he pojan mukaan\ntaisteluun ja ripustivat hänen kätkyensä puuhun siten elähyttääksensä\nsotilaita taistelemaan urhoollisesti hallitsijansa edestä. Voitto\nsaavutettiinkin, mutta keskellä taistelua huusi eräs flaamilaisista\nvartijoista: \"het manneken piss\" (pikku mies heittää vettänsä). Tämän\nmerkillisen tapauksen muistoksi pystytettiin patsas, jolla on oma\nhoitajansa ja oma kassansa sekä omat pukunsa. Se on ruhtinailtakin\nsaanut monta kunnianosotustä (!) -- ei vaan teeskenteleviltä\nenglantilaisilta misseiltä jotka paljon ostavat Sen pieniä kuvia\nsuojeleviksi amuleteiksi.\n\nVähän matkan päässä pienestä poikaressusta on \"taidepalatsi\" jossa\netenkin veti huomioni puoleensa öljymaalauksen keksijän Hubert\nvan Eyckin elävästi esitetyt Adam ja Eeva Sekä Meunierin kuuluisa\n\"putlaaja\", sangen realistisesti kuvattu työmies. Mutta merkillisempi\noli toinen taidekokoelma, jossa vaan on yhden ainoan miehen, Wiertzin\ntaideluomia. Ja kyllä Wiertz -- sanottakoon hänestä muuten mitä tahansa\n-- onkin Rubensin arvokas jälkeläinen. Suuremmoisesti vaikuttavia\novat hänen taulunsa Homeeron jä Kristuksen aiheryhmistä -- esim.\nGolgatan majakka, jossa Kristuksesta lähtevät säteet heittävät\nvalonsa hänen oppinsa kautta lohdutusta saaviin orjiin, jotka piiskan\niskuista pystyttävät saatanan kammoksumaa ristiä. Suuremmoisuutta\non tosiaan tässä taulussa. Wiertz vihaa leppymättömästi sotaa ja\nsen tuhoja -- sattuvasti on hän sen kuvannut monessa taulussa esim.\n\"viimeinen kanuuna\" monasti ivallisestikin, kuten taulussa: \"19:sta\nvuosisadan sivistys\", jossa raaka sotamies ampuu vaimoa ja hänen\nsylilastaan; samoin taulussa: \"nykyajan asiat tulevaisuuden ihmisten\nedessä\", jossa edistyneemmän tulevaisuuden, rauhan ja vapauden\nihmiset katselevat kummastuksella kaikenmoista pikkutavaraa, kuten\nkanuunoja, sotalippuja, valtikoita y.m. Mutta W. maalasi muutakin,\njoskus vähän eriskummallistakin. Katso esim. tuota \"kaunista Rosiinaa\",\ntäytelästä, rehevää, nuorta kaunotarta, jonka katse on tähdätty omaa\nluurankoansa kohti; eikö se, niinkuin useimmat Wiertzin taulut pane\nmeitä ajattelemaan? Ja nuo elävän elävästi (muut sanovat konstikkaasti)\nmaalatut \"ruusun nuppu\", \"portinvahti\", \"salaisuus\" ja \"koira\";\njokaisen edessä näin kopioivan taiteilijan. Vihdoin \"orvot\", jotka\nvielä kerran suonenvedontapaisesti tarttuvat äidin yksinkertaiseen\nkirstuun, kun se kannetaan köyhäin hautausmaalle. Olkoon kylläksi.\nWiertz jätti jälkeensä pysyväisen muiston mieleeni.\n\nVastapäätä Wiertzin museota luonnontieteellisessä kokoelmassakin on\nsuuruuksia -- luonnonluomia. Melkein kauhulla katselee noita ainakin\nsatatuhansia vuosia sitte eläneitä jättiläissisilisköja ja muita\neläimiä (iguanodon, ichtyosaurus-, kainosaurus, bos primigenius,\nelephas antiqvus, irlant. hirvi, mammuth y.m.); niiden luurangot, kuten\nsuunnattoman suuret puut ovat Belgian rikkaista kivihiilikaivoksista\nlöydetyt ja muutamat ylettyvät suuren salin kattoon asti. -- Kuljin\nsievän Leopold-puiston läpi, astuin raitiotievaunuihin ja saavuin\npitkin kaunista Louise-katua myöten Brysselin upeimpaan puistoon,\n\"Cambre metsään\", jossa varsinkin, kuten Pariisin Boulogner-metsässä\nylimystön ylelliset ajopelit kiertelevät sinne tänne.\n\nSivuutin täältä Alban entisen pelätyn vankilan, porte de Hal'in --\nnykyään asemuseona -- ja jouduin kohta aivan toiseen maailmaan.\nHal'in edessä kysyin eräältä konduktööriltä, missä työkansan \"Maison\ndu peuple\" on, koska se (tietysti!) ei ollut kummassakaan minun\nmatkakäsikirjassani. Hieman kopeasti vastasi hän (muuten ovat nämä\nherrat jotenkin kohteliaita): \"tuota katua myöten\". Se on \"korkea\nkatu\". Rupesin astumaan. Kaikkialla vaan työkansaa ja sen moninaista\nulkoelämää kadulla. Kauppapuoditkin olivat ilmeisesti työkansaa varten.\nOlin sangen mielissäni. Tuosta kadusta sanoi matkakirjani, että\nsitä ei kulje vaaratta. Mutta ei kukaan tehnyt koetustakaan pahaan\nsuuntaan. Pitkä se oli. Vihdoin olin saapunut erään talon eteen,\njota sanottiin \"Kansantaloksi\". Hämmästyneenä seisoin sen edessä ja\nkatselin. Olihan se todellinen palatsi kivestä ja raudasta. Väri oli\nmiellyttävän ruskea, etupuoli hieman kaareva sisäänpäin, melkein\nvaan ikkunoita ja balkongeja, ylinnä \"Maison du peuple, societé\ncooperative ouvrière\", yläbalustraadia myöten: \"tiede, yhteistoiminta,\ntyö\" ja alempana nimet: \"Jean Volders, Karl Marx, Proudhon, Caesar\nde Paepe, Lassalle, Benoit Malon, Multatuli, Fourrier, van Beveren,\nRob. Owen, Brismée\", kaikki sosialismin ja työväenaatteen suurmiehiä.\nAstuin sisään. Menin ensimmäisen pöydän luo ravintolassa, jossa istui\njoukko työmiehiä. Pyysin saada katsella rakennusta sisältä. Istujat\nkatselivat minua hieman epäluuloisesti. Annoin korttini. Yksi oli\nlukenut kirjoitukseni eräässä ranskalaisessa aikakauslehdessä ja\nnyt olimme selvillä. Kohtasin vaan herttaisuutta. Tein tuttavuutta\nuseampien työväenjohtajain, puolueen sihteerin ja le Peuple päälehden\ntoimittajan kanssa ja niiden seurassa menin kaikkea katsomaan.\nHollantilaiset aateveljet aikoivat tulla tervehtimään, sen takia oli\nlasten kanssa laulu- ja voimisteluharjoituksia, joita oli sangen hauska\nnähdä. Menimme suureen saliin, jossa on 1,400 ylenevää istuinsijaa,\nmutta johon mahtuu 2,400 ihmistä kaikkiansa; ja sieltä kirjastoon,\nteatteriin ja muihin huoneisiin, sitte kattoterassille, josta oli\nsuuri näköala: muun muassa näkyi Euroopan suurin maallikkorakennus,\nkomea oikeuspalatsi, joka on maksanut 50 milj. Smk. Ivallisesti\nsanovat sitä \"epäoikeuspalatsiksi\" (palais d'injustice), sillä\ntarkoittaen, että kansan ensimmäinen oikeus on yleinen äänioikeus ja\nsitä ei kansa vielä Belgiassa ole saavuttanut. Vihdoin vietiin minut\nsuureen kauppapuotiin -- tuntui melkein kuin olisin käynyt Louvren\nsuuremmoisissa \"makasiineissa\". Kaikkialla sähkövalo. Tosiaaan se oli\nkerrassaan suuremmoistä! -- Milloinka muitten maitten työkansa pääsee\nnäin pitkälle! Täynnä ihailua ja kunnioitusta menin ravintolaan, jossa\nsöin sangen hyvää sveitserjuustoa, leipää, voita ja maitoa, -- kaikki\nvalmistettu omissa tehtaissa. Oli jo myöhä ilta. Pari hyvää aatetoveria\ntuli minua saattamaan pimeässä ja sokkeloisessa kaupunginosansa\nraitiotievaunuihin, joilla pääsin hotelliin.\n\nBrysselistä läksin seuraavana aamuna Kölniin. Piti jo kiiruhtaa.\nKölnissä olin katsomassa kuuluisaa tuomiokirkkoa -- kaunis, ihmeen\nkaunis se on ja mahtava, mutta hiukan liian jykeviltä nuo molemmat\ntornit tuntuivat ja laivojen risteikko on aivan pimeä ja autio.\nKuljeskelin, ympäri tuossa kauniissa kaupungissa raatihuonetta,\nistutettuja \"ring\"-katuja ja sievää Volksgartenia katsomassa. Soutelin\ntämän järvellä ja ajattelin -- Suomea. Ehtoopuolella tein huvimatkan\ntuolla mahtavalla Reinvirralla ja palasin kuutamossa takasin. Lyhdyt\nheijastuivat niin maagillisesti virtaan, sen pinnalle loi kuu pitkän\nkimmeltelevän hopeanheleän viivan -- odotin, että satujen Loreley\nnousisi laineista: olin haaveilu-maailmassa!\n\nHampurissa en ehtinyt muuanne kuin eläintarhaan ja satamaan.\nEläintarha, jossa olin kolme tuntia, lienee suurin maailmassa:\nolihan siellä melkein kaikki merkillisimmät eläimet. Maalarit ja\nkuvanveistäjät istuivat eläinten \"jaloa\" kuningasta kuvaamassa, pieni\nviime toukokuulla syntynyt tiikerin poika leikitteli viattomasti komean\näitinsä vieressä, pahasisuiset babianit kurittivat toisiansa, ihmisen\nsukulainen simpanssi istui siellä juhlallisesti ja poimi pikkueläimiä\nturkistansa. Sieltä ulos Elbelle, viime hetkellä katsomaan mahtavaa\nsatamaa! Tuossa hedelmäsatama, tuossa vuoriöljysatama, tuossa laivojen\nkorjauspaikka, tuossa kello, jonka osottajat näyttävät vedenkorkeutta,\ntuossa nostokone, joka nostaa 3,000 sentneriä, tuossa viisimastoinen\npurjelaiva, johon mahtuu 7,000 tonnin lasti, niin mitä kaikkea siinä\nsai nähdäkään, kun laivalla kuljin ympäri ja ystävällinen kapteeni\nselitti. Samana päivänä tulin Lyypekkiin. Kumppalini oli jo saapunut\nSveitsistä ja yhdessä läksimme Itämeren aaltoja kyntämään. Kahden\nvuorokauden perästä olimme -- Suomessa.\n\nTuo matka puolen Euroopan läpi ei milloinkaan haihdu mielestäni.\nSieluelämäni on siitä melkoisesti rikastunut ja näköpiiri suuresti\nlaajentunut. Ja kun koetan juohduttaa mieleeni takasin, mitä olen\nnähnyt, kuullut ja kokenut, silloin täytyy minun ehdottomasti huudahtaa\nkuten suuri ruotsalainen runoilija Malmström kauniissa Angelika\nlaulussa: \"muistojen suloinen paino painaa minut maahan\". Mutta samat\nmuistot ovat myöskin kohottaneet minua taivasta kohti, ihanteitten\nylevään maailmaan.\n\n\n\n\nAix-Les-Bains -- Mont-Blanc.\n\n\nI.\n\n                                    Finhaut Sveitsissä 31.7.04.\n\nKun minä viime kesänä haaksella halkasin Lago Maggiore'n ihanan\nsiintävää selkää, kuulin äkkiä kahden matkustavan puhuvan rakasta\nkotikieltäni, suomea. Tuttavuus tehtiin heti ja juteltiin\nkaikenmoisista asioista. Toinen uusista tuttavistani kertoi muun\nmuassa, että hän oli käynyt Aix-les-Bains'issa Ranskassa (Savojen'issa)\nja siellä tykkänään päässyt luuvalostaan. Sepä mainiota, arvelin minä;\nehkä minäkin koetan ensi kesäpä. Jä kun kesä tuli!, otin reppuni; ostin\nkiertopiletin jä lähdin matkalle.\n\nItämeri oli vanha tuttu ja kuten yleensä ennenkin, nytkin suopea.\nMatka kävi hyvin Travemündeen saakka, mutta tuskin olimme ehtineet\nTraven suulle, niin yllätti meidät sumu ja vaikka olimme tunnin matkan\npäässä Lybeckistä saimme siellä koreasti maata 2 tuntia, vieläpä\nehdimme sitä ennen särkeä paalunkin joen suussa. Mutta quoi faire?\nsanoo ranskalainen. Ehdimme siksi aikaiseen kaupunkiin, että pääsin\nensimmäiseen Hannoveriin vievään junaan.\n\nTämä Welfien vanha pääkaupunki ei tarjoa juuri mitään erityistä\nviehätystä, vaikka se on suhteellisesti komeakin rakennuksiensa\npuolesta. Hauskinta muukalaiselle on ehkä käynti Leibnitz'in\nentisessä talossa, jossa vielä tuon suuren monaadifilosoofin ja\nmatemaatikon huone on säilynyt, vanha mukava nojatuoli, yksinkertainen\nkirjoituspöytä maapalloineen; myöhemmin on pöydälle pantu hänen v.\n1903 esille kaivetun matalaotsaisen ja vinoisen pääkallon jäljennös.\nKuten tunnettu on sen nojalla arveltu, että L. olisi ollut vendiläistä\n(slavilaista) syntyperää y.m.; ainakin se todistaa, että voi olla\nihmiskunnan suurimpia älyniekkoja, vaikka kallo on epäsäännöllinen,\n-- tämä ulkonainen vika on yhtä vähäarvoinen kuin aivojen paino.\nSamassa talossa on museo, jossa muun muassa näin yhden samanlaisen\nrahan, kuin Juudas Iskariot sai Kristuksen pettämisestä. Pistäydyin\nsitte Herrenhausen'in kauniiseen puistoon -- siellä on 30 metriä\nkorkea palmu, korkein, minkä vielä olen nähnyt --ja mausoleumiin,\njoka on melkein täydellinen jäljennös Charlottenburgin mausoleumista\n-- lepäävien marmorikuvat onkin sama mies, kuuluisa Rauch tehnyt --\nvaikka jälkimäinen sinisen kattovalaistuksen kautta tekee paljon\nmahtavamman vaikutuksen. Illalla kävin vielä kerran kaupungilla ja,\najattelin, että täällä oleskelee paljon suomalaisiakin teknologisessa\nja eläintieteellisessä laitoksissa -- kas silloin kuulin äkkiä suomea:\npuhuvat olivat maamiehiäni. Mikä ilo, ainakin minulle, joka kuljin\nmaailmaa aivan yksin. Olin jotenkin väsyksissä, mutta kun maamieheni\nilmoittivat, että siellä oli eräs oppilaanikin, joka matkoiltansa äsken\noli muistanut minua lähettämällä kirjekortin Suomeen, päätin heidän\nseurassansa mennä tätä ystävällistä oppilasta Turun suom. lyseosta\ntervehtimään. Kauan juttelimme siinä yhteisistä muistoista: sitte\nsaattoivat nuo kolme suomalaista minut Ernst-August Platzin varrelle\ntilapäiseen asuntooni.\n\nJa sitte jo seuraavana aamuna Kasseliin. Se on yksinkertaisempi\nkaupunki kuin Hannover, mutta tätä etevämpi monessa Suhteessa.\nMenin asumaan \"Evangelisches Vereinshaus'iin\". Näitä on useammissa\nSaksan ja Sveitsin kaupungeissa -- luettelon niistä saapi jokaisessa\nsemmoisessa \"Hospizissä\" -- ja niillä on se suuri etu muihin\nhotelleihin verraten, että ne ovat samalla sangen hyvät (Baselissa\nja Genevessä keskinkertaiset) ja halvat (hyvä huone 1-2 Smk) ja sen\nlisäksi lasketaan juomarahojen asemasta 5 tai 10 % koko laskusta, joten\npääsee noista kiusallisista lisämenoista, jotka tietysti siveellisesti\nturmelevat palvelusväenkin. Kassel oli minulle rakas tuttava\ntaidehistoriasta. Läksin sen takia ensin katsomaan sen taidekokoelmaa,\njoka on erittäin rikas Rembrandtin ja Halsin tauluista (varsinkin\nhuomioon otettavat ovat edellisen Saskia ja Jakobin siunaus).\nNuo komeat, Echtermeyer'in tekemät naiskuvat marmorista, jotka\nedustavat pääasiallisimmat taidemaat, tekevät seisoen molemmin puolin\nporraskäytävää juhlallisen ja tositaiteellisen vaikutuksen kävijään.\nMutta vielä suuremman taidenautinnon tarjosi minulle das Kunsthaus,\njossa Kasselin taideyhdistys vuosittain panee huomattavia taideteoksia\nnäytteille. Nykyään oli siellä melkein yksinomaan belgialaisen\nmaalarin Luyten'in (lue: Löyten) suunnattoman suuria tauluja (kappale\nà 10,000-12,000 Smk). Mutta ne olivat samalla kerrassaan mainioita\n-- melkein kaikki sosialistista sisältöä. Meneppäs ja maalaa paremmin\ntyölakkoa kuin Luyten'in suuremmoisessa esityksessä. Maassa makaa mies\nkuolleena (nälästä), toinen kiipee hänen vieressään pöydälle punasen\nlipun luo pitämään puhetta tuolle suurelle joukolle, joka raivostuneena\nhuutaa täyttä kurkkua: \"leipää, leipää\" (päättäen lipusta, johon\nnämä sanat ovat piirretyt), naiset ja miehet yhtä hurjistuneina, ja\nmolemmissa syrjäosissa -- taulu on nimittäin siipialttarien malliin\nkolmessa osassa -- on alku ja loppu tähän tapaukseen: vasemmalla\npuolella kulkee köyhä vaimo pimeässä ja sateessa kahden värisevän\nlapsen kanssa kadulla valaistujen ikkunoitten ohi ja oikealla puolen\nseisoo sotamies painettiinsa nojautuen, kansan lapsi hänkin, kuolleiksi\nammuttujen miesten ja naisten edessä, jotka työlakossa ovat heittäneet\nhenkensä sotamiesten laukauksista -- sotilas on vaipunut syviin\nmietteisiin ja syviin mietteisiin vaipuu joka ajatteleva katsojakin\ntämän erinomaisen taulun edessä. Kaikki on niin elävästi, niin\nluonnollisesti esitetty, kauhistuttavan luonnollisesti välistä: tuo\nammuttu nainen tuossa lasisine silmineen on kuin muutettu Pariisin la\nMorgue'sta Luytenin taululle. Ja. samaan suuntaan käyvät nuo muutkin\ntaulut: \"Yksin jätetty\" yksinäinen nainen, joka kantaa painavaa\nrisukimppua selässä ja pientä lasta sylissä, \"Tiilenkantajat\",\n\"Polttonurmien kokoojat\" tahi \"Simpukkoja keräävät naiset\", jotka\nruskottuneina paljain jaloin tahi miesten saappaissa astuskelevat meren\nrannalla -- kaikki kuvaavat ne työväen raskasta taistelua elämänsä\nedestä. \"Eivät rikkaat mielellään tahdo näitä tauluja katsella\"\nsanoi minulle vartija. Ei voi olla mainitsematta vielä kahta taulua:\n\"Myrsky\", kolmiosastoinen sekin: toisessa sivuosassa riehuu myrsky,\njota vaimo tyttärineen katselee; keskiosassa istuu hän kätkyen vieressä\nhuolestuneena vilkasten kohta isättömään pienokaiseensa; epäilemättä on\nmeri toisessa sivukappaleessa niellyt isän ikuiseen lepoon; Toisessa\ntaulussa, \"Leski\", makaa tämä itse maassa kasvoillansa, vanhin tytär\nistuu jäykkänä pöydän vieressä, pieni paitaressu sylissä; keskikokoiset\nlapset kumartuvat kuolleen isän vuoteella -- köyhyys vallitsee talossa\nja yksinäinen kynttilä palaa ristiinnaulitun Kristuksen edessä. Sydän\ntäynnä lähdin tästä kauniista näyttelystä ja selvittelin tunteitani\nKasselin suuressa 200-vuotisessa puistossa. Sitte pistäydyin siellä\nmarmoriseen kylpylaitokseen, jonka avarassa bassinissa Jerome Napoleon\nkuuluu kylpeneen pelkässä viinissä ja seuraavana päivänä kävin\nkatsomassa Wilhelmshöhen linnaa ja puistoa, jossa viimeinen Napoleon,\n\"le petit Napoleon\", saksalaisten vankina vietti ilottomia päiviänsä --\nniin maailman suuruus häviää!\n\nKasselista tulin Frankfurt am Mainiin päivää ennen kuin Gordon-Bennetin\nsuurten automobiilikilpa-ajojen piti tapahtua läheisestä Homburgista.\nTämä tietysti maailman historiassa merkillinen tapaus oli lähellä\npanna minut kadulle asumaan yöksi, kun kaikki hotellit olivat täynnä.\nOlihan se suuri kansainvälinen kilpailu ja itse Saksan keisari,\nautomobiilien suosija, oli läsnä! Minunkin piti luonnollisesti varhain\nseuraavana päivänä lähteä Homburgiin, jos tahdoin käydä sivistyneestä\nihmisestä; vaikka en vielä ehtinyt heittää silmäystäkään itse\nFrankfurtiin. Suunnattomia hintoja maksettiin paikoista. Mutta minä\npysyin rauhallisena enkä maksanut mitään. Kun ajot olivat alkaneet\nja ensimmäinen kiihko asettunut, rupesin radan varrelle seisomaan\nSaalburgin vanhan roomalaiskastellin viereen ja kas tuossa -- kiiti jo\nensimmäinen automobiili huimaavaa vauhtia ohitse. Se oli saksalainen ja\nenglantilainen seurasi sitte, kolmantena itävaltalainen. Kauemmin en\nviitsinyt seistä tuossa väentungoksessa, jossa miehet ja naiset, kauhea\nkiihko kasvoissa, odottivat kello kädessä. Arvelin vähän kuin Plato\nAnaniceris'esta, että voisi ehkä ihmisellä olla parempaakin tekemistä\ntässä maailmassa. Mutta chacun à son goût. Läksin tietysti suuresti\nrikastuneena henkisen puoleni suhteen takasin Frankfurtiin.\n\nFrankfurtissa on oikeastaan kaksi kaupunkia: uusi kaupunki ja\nvanha kaupunki ynnä juutalaiskortteli kaakkoisessa. Toisessa on\nRotschildin, toisessa Göthen lapsuudenkoti. Sangen eriskummallista\non kulkea tuossa ahtaassa vanhassa kaupunginosassa eriskummallisine\nulkonevine yläkerroksineen, jossa enimmäkseen juutalaisia vieläkin\nasuu; sieltä tulee kohta historiallisille paikoille, \"Römer\"\nraatihuoneelle, entiseen keisarisaliin ja sen viereiseen huoneeseen,\njossa vaaliruhtinaat aina valitsivat Saksan keisarin, Saalhofiin,\nsiihen paikkaan, missä arvattavasti Kaarle suuren keisarinlinna ennen\nmuinoin sijaitsi, tuomiokirkkoon, jossa keisarit kruunattiin ja\nSaksan uudessa historiassa merkilliseen Paul-kirkkoon, jossa tunnettu\nFrankfurterparlamentti istui. Pistäydyin täältä katsomaan Bethmannin\nmuseossa Danneckerin ihmeen kaunista antikiseen malliin luotua Ariadnea\npantterin selässä, joka jo ennen kuvana oli ollut minun lempiteoksiani\n-- nyt se näyttäytyi koko ihanuudessaan, varsinkin kun vartija monta\nkertaa käänsi sen ympäri. Illalla olin komeassa Palmengartenissa, jossa\nsuuressa ruusutarhassa kuuntelin soiton säveliä.\n\nMutta pitihän minun kiiruhtaa matkan päämäärään. Läksin Mainzin\nkautta Strassburgiin -- matkalla olin katsomassa saksalaisten\nchauvinismin muistomerkkiä, \"die Wacht am Rhein\", joka tuskin tekee\nminkäänlaista vaikutusta -- kävin Strassburgin komeassa Ministerissä\n(sen sinikeltainen rosetti-ikkuna on varsinkin kaunis) ja saavuin\nsieltä Baseliin. Basel on monessa suhteessa merkillinen kaupunki.\nKadut ovat keskiaikaiset, mutkaiset suureksi osaksi, niin että\nmuukalaisella on vaikea löytää; rakennukset ovat niin ikään osaksi\nsangen vanhanaikuisia: niin ränstynyttä yliopistorakennusta en ole\nnähnyt missään muualla kuin Pragissa. Mutta Baselissa on myöskin\nkomeita rakennuksia: tuomiokirkko (erittäin sisältä), raatihuone, uusi\n(rokokotyyliin rakennettu) yliopistokirjasto (sangen käytännöllisine\nkirjahyllyineen) y.m. Rikkaus ja köyhyys asuvat vieretysten tässä\nkaupungissa, jossa kuten Genevessä löytyy noin 200 miljonääriä. Mutta\nhauskin ja merkillisin laitos Baselissa on kuitenkin sen taidemuseo,\njoka kätkee Böcklinin ja Holbeinin paraimpia tauluja. Miten mahtavan\nvaikutuksen tekikään minuun esim. edellisen kuuluisa \"Uhrilehto\",\njossa vaaleissa puvuissa jono naisia pimeähkön metsän läpi lähestyy\npalavaa uhritulta alttarilla! Miten ihana kontrasti tuohon tummaan\nmetsään valonheijastus taustalla... Tahi, \"Odysseys ja Kalypso\", jossa\nO. seisoo pimeään vaippaan verhottuna kalliolla ja kaipuulla katselee\nisänmaatansa kohti; Kalypso taas vaaleassa, ruumista tuskin peittävässä\npuvussa ikäänkuin pyytää häntä jäämään. Samoin tuo ihmeellinen \"Elämä\non unelma\", jossa elämä alkaa lapsen leikillä, mutta loppuu tutisevan\nukon rauenneeseen katseeseen taulun yläpuolella! Kaksi kaunista ja\nliikuttavaa patsasta omistaa Basel myöskin: Jakopin muistomerkki ja\nStrassburgin patsas: edellinen pystytetty todistukseksi sveitsiläisten\nurhollisuudesta maatansa puolustaessa vihollisia vastaan (\"Jumalalle\nsielumme ja vihollisille ruumiimme\"); toinen on yksityisen ranskalaisen\nparoonin asettama kiitokseksi siitä avustuksesta, jonka Basel antoi\nStrassburgin avuttomille vaimoille ja lapsille viimeisessä suuressa\nranskalais-saksalaisessa sodassa. -- Huvikseni kuljin vielä Rheinvirran\nyli lauttaveneessä, joka viistoon oli kiinnitetty kahteen virran\nyli pingoitettua nuoraa myöten kulkevaan pyörään siten, että vene\nkulki aivan itsestään. Hauska oli myös pistäytyä Schützenhaus'issä,\njossa nuo Sveitsissä niin suositut kilpa-ammunnat toimeenpannaan.\nBrienne'n, Neuchatel'in ja Lausänne'n kautta saavuin Geneveen. Matkalla\nLausanne'sta Geneveen pysähtyy laiva myöskin Rollen pienen kaupungin\nlaiturille. Tämä pikkukaupunki on tavallansa meillekin suomalaisille\nsangen merkillinen, koska siellä syntyi tunnettu sveitsiläinen\nvaltiomies Laharpe, joka oli Aleksanteri I:sen kasvattaja liberaliseen\nsuuntaan. Epäilemättä oli siis tämä mies välillisesti vaikuttanut\n1809 vuoden valtiomuotoomme. Hänen patsaansa seison pienellä ihanalla\nsaarella Geneve-järvessä vastapäätä kaupunkia.\n\nGenèven kaupunki oli minulle ennestään tuttu enkä sen takia siellä\nviipynyt. Sieltä pääsee Aix-les-Bains'iin noin puolessatoista tunnissa,\njos kulkee läntistä tietä Culoz'in kautta pitkin Rhonejokea, mutta\nkun jo ennen olin siitä kulkenut, läksin itäistä tietä myöten, joka\nhalkaisee Haute-Savoie'n korkeita seutuja, tarjoten mitä kauniimpia\nnäköaloja. Juhannusillan edellisenä päivänä olin matkani ensimmäisellä\nmääräpaikalla -- Aix-les-Bains'in kuuluisassa kylpykaupungissa.\n\n\nII.\n\nAix-les-Bains (lue: Aäkslebäng) on pieni kaupunki Etelä-Ranskassa,\njossa asuu 8,800 Ihmistä, mutta kesällä käsittää se 40,000 vierasta.\nElämä talvella kuuluu olevan kauhean ikävää, mutta kylpykautena\n(huhti-marraskuu) on se sangen vilkasta. Silloin tulvaa sinne maailman\nkaikista ääristä vieraita joko kylpemään tai huvittelemaan, hotellit,\ntalvella suljetut, avataan jälleen samoin kuin kylpylaitoskin ja koko\njoukko kauppiaita siirtää kauppansa Nizzasta tänne kesäkaudeksi.\nKylpylaitos, jossa etenkin luuvaloa parannetaan, on Ranskan valtion\noma. Pääasiallisin parannuskeino on ryöppykylpy (dussi) massaasin\nkanssa yhdessä: kaksi miestä masseeraa potilasta samalla kuin lämmin\nrikkivesi luonnollisesta lähteestä kahden putken kautta valuu hänen\nruumiinsa yli. Tämä parannuskeino, joka tuotiin Aix'iin Egyptistä\nNapoleonin retken kautta noin 100 vuotta sitte, tuntuu sangen\nhyvältä, varsinkin kun vesi siinä löytyvien eläimellisten ainesten\nkautta (baregine) on sangen liukasta. Tämän keinon ohessa löytyy\nmuitakin etenkin n.s. Bertollet'in kylvyt, jotka osaksi vastaavat\nmeidän höyrykaappeja, joko koko ruumista tahi jotakin sen osaa\nvarten ja sitä paitse on erityinen laitos (Marlioz'issa) olemassa\nniitä varten, jotka potevat nenä-, kaula- tai kurkkutauteja. N.s.\nMassonatvettä käytetään sisällisesti. Voimistelua (Institut Zander)\nja Nauheimkylpyjä annetaan myös erityisessä laitoksessa varsinkin\nsydäntautisille ja naistautia poteville. Vihdoin voipi kylpykauden\nloputtua mennä asumaan joko Corbières'en (700 metr.) tahi Mont\nRevard'in (1,545 metr.) ylängöille; varsinkin viime mainitussa paikassa\non ilma erittäin puhdasta ja sinne pääsee tunnissa hammasradan avulla.\nTämä on sangen miellyttävä paikka, mutta elämä tietysti siellä on\nvieläkin kalliimpi kuin Aix'issä, koska kaikki muonavarat ovat sinne\nkorkeuteen kuletettavat. [Aix'issa maksaa olo 7-10 Smk vuorokaudessa\n(yksin kertainen mutta hyvä hotelli on Hotel national à 7-8 Smk). Kun\nkylpykausi kestää vähän yli 8 viikkoa (noin 28 p.) tekee hotellilasku\nnoin 200 Smk, tähän tulee lisäksi lääkärin korvaus 50-60 Smk ja kylvyt\n(à 2:50 ynnä 1 Smk juomarahaa) 40-50 Smk, kaikkiansa vähän yli 300,\nnoin 350-400 Smk. Parasta on säilyttää rahansa Credit lyonnais'en\nkassaholvissa (à 5 Smk kuukaudelta), josta ne vähitellen saapi nostaa,\nkoska kylpylaitoksessa ei niistä vastata. Lääkäreistä suosittelen\nt:ri Forestieria, joka on käynyt Suomessa.] Jos paljon huvittelee,\nnousevat tietysti kulungit. Tilaisuutta tähän löytyy kyllä runsaasti,\nvarsinkin noissa komeissa Cercle'ssa ja Villa de Fleurs'issa, jossa\njoka ilta on opera-, laulu- ja soittoesityksiä y.m. (ala-arvoistakin,\nkuten kasperiteaatteri, klovneja, kesytettyjä koiria ja m.s.); kaikki\nhuvitukset näissä molemmissa laitoksissa maksavat yhteensä 40 Smk\n(tahi yksi päivä erikseen 3 Smk). Soittotaiteilijat niissä ovat sangen\neteviä -- usein tulevat Parisin ensimmäiset kyvyt Aix'iin vierailemaan:\nharvoin lauletaan esim. trubaduurin jäähyväiset Leonooralle niin\nkauniisti ja liikuttavasti kuin minä kuulin sen Villa des Fleurs'issa\nja erittäin hienosti esitti orkesteri ulkona m.m. Saint-Saens'in Henry\nVIII:en. Tahdon vielä tässä kertoa miten Ranskan kansallispäivää 14 p.\nheinäkuuta (Bastiljen hävityksen muistopäivää) vietettiin Cercle'ssä.\nSilloin oli siinä \"concert patriotique\" ja sisäänpääsy oli vapaa\nkaikille suureen teaatteriin. Cerole kuten koko kaupunki oli lipuilla\nja köynnöksillä koristettu (illalla oli myös juhla-valaistus). Ensin\nsoitettiin Tschaikovvskyn juhlamarssi, sitte soittokappale les\nGirondes, kaksi kansallislaulua ja kolme kansallistanssia, ja sen\nperästä \"jouluilta\" joka ensin esitettiin Pariisin kansallisessa\nsoittoakademiiassa v. 1895 ja joka kuvaa erästä tapausta jouluiltana\nsuuressa ranskalais-saksalaisessa sodassa. Molemmat viholliset joukot\nolivat toisiansa lähellä, kuullaan muutamia pyssyjen laukauksia;\nsilloin muistaa äkkiä eräs ranskalainen sotilas, että on jouluilta, kun\nhän kuulee läheisen kirkonkellon lyövän 12 yöllä; hän rupeaa laulamaan\nvanhaa joululaulua ja kas vihollisenkin puolelta kuuluu laulua, se\non niin kuin hetkeksi joku \"Jumalanrauha\" (trêve de Dieu) olisi\npäässyt vallalle noitten sotaväenjoukkojen välillä. Mutta se oli vaan\nhetkeksi, sillä kappaleen lopussa kuulee taas murha-aseitten paukuntaa!\nSanat esitti sangen etevästi eräs lausuja ja niitä säesti orkesteri\nsekä mies- ja naisköörit. Itse kappale saavutti suurta mieltymystä\nja lienee joku ilmaisumuoto saksalaisten ja ranskalaisten kesken\nnykyään vallitsevasta sovinnollisesta hengestä, vaikka muuten välistä\nkyllä vielä huomaa jälkiä vanhasta kilpailusta. Lopuksi laulettiin\nseisovalta Ranskan kansallislaulu orkesterin ja köörin säestyksellä\nja Ranskan kolmiväristä lippua liehutetaan. Juhla oli arvokas;\nchauvinismia en voinut liioin huomata. -- Mutta ulkoluonnossakin voit\nAix'in läheisyydessä löytää paljon huvitusta. Hauska on esim. matka\nsinisiintävällä Bourgetjärvellä, josta Lamartinekin Lac-nimisessä\nrunoelmassa niin kauniisti laulaa. Silloin on laivalla mentävä aina\nHaute-Combe'en asti, jossa nykyisen italialaisen kuningassuvun esi-isät\nlepäävät. Sievin luonnon muodostus on epäilemättä Gorges de Sierroz,\naivan lähellä kaupunkia, kapea viheriöivä sola, jota myöten pieni\njoki Sierroz juoksee; kun siinä kuljet höyrylaivalla, voi tuskin\nnähdä taivaan siniä, koska solan yläreunat melkein yhtyvät ja loput\npeittävät reunoilla kasvavat puut ja niiden lehvät. On niinkuin kulkisi\nmanalassa Danten ja Vergelion veneessä. Maksaa myös vaivaa käydä Pont\nde l'Abîme'lla eli manalan sillalla, joka syvänteen yli kulkees lähes\n100 metrin korkeudessa; oikein kauhistuttaa siitä ajaa vaunuilla yli.\nJa ympärilläsi ja taustassa on sinulla matkallasi Savojen'in jylhät\nvuoret, jotka välistä ikäänkuin kohoavat toistensa yli. Olisin myös\nlähtenyt katsomaan kuuluisan Carteussi-munkkien luostaria, joka nyt\non tyhjä ja joka noitten miljoonalahjotuksien kautta on tullut niin\nkuuluisaksi, mutta matka on hiukan pitkä ja kuumuus oli Aix'issa,\nkuten muuallakin Ranskassa, melkein sietämätön -- tavallisesti 31-32°\nvarjossa. Silloin ei ole hauska tehdä pitkiä ulkomatkoja. Täytyi vaan\nhakea varjoa ja virkistystä Aix'in omasta pienestä, mutta sievästä\npuistosta.\n\nAix on rikkaitten varsinainen kylpypaikka ja paljon prameutta ja\nylellisyyttä tuovat he mukanansa. Cerolessa ja Ville des Fleurs'issa\nnäkee, kuten Monte Carlossakin pelipöytiä, jossa rahat kulkevat\ntoisesta toiseen. Ja puistossa kuljeskelee joukko erittäin hienoja\nnaisia tarjoten sulojansa sille, joka niistä maksaa. Vieressä istuu\nusein kerjäläinen, joka noilta rikkailta pyytää almuja. Oi, tätä\nmaailmaa! Molemmat, niin erilaisina kuin ne esiintyvätkin, ovat yhtä\nkurjia, ovat samojen syvien rivien lapsia, jotka nurinkuriset olot\novat syösseet tähän kurjuuteen. Säälillä katselin molempia, tuota ylen\nkaunista naista ja tuota kerjäläisukkoa! Ja molemmat tekivät nähtävästi\nhyviä affääriä; siltä ainakin näytti. -- Työväestö Aix'issa, kuten\nEtelä-Ranskassa ja Etelä-Sveitsissä yleensä on italialaisia, jotka\neivät omasta maasta saa toimeentuloansa. Sekin nurinkurista! Mutta\nkatsoppas niitä ja varsinkin ranskalaista työväestöä ja puhuttele\nsitä, niin saat nähdä, millä itsetietoisuudella he huolimatta tuosta\nympäröivästä ylellisyydestä esiintyvät. Muistan vielä elävästi\nviimekesäisestäkin Pariisimatkastani, miten eräs ranskalainen työmies\nkäyttäytyi ceinturejunassa, aivan niinkuin hän olisi Ollut Ranskan\ntasavallan presidentti; mutta eri olot synnyttävät erilaisia ihmisiä.\n\nVaikka Aix'in kylpylaitos näkyy olevan aiottu kaiken maailman rikkaille\nihmisille, täytyy kuitenkin Ranskan valtion kunniaksi tunnustaa,\nettä se runsain määrin on myöntänyt tilaisuutta vähävaraisille ja\ntyöväestölle ottaa osaa näihin kylpyihin, jos kohta pääasiallisesti\nkeväällä ja syksyllä.\n\nAix-nimi on lyhennys Aqvae Sextiae-sanasta -- jo roomalaisten\naikana oli se tunnettu kylpypaikka. Jäännöksiä näistä roomalaisista\nkylpyrakennuksista tavataan nykyisen pension Chabert'in pihamaan alla:\nmahtavia muureja, pilareita, uimabasaiini (piscina), marmorilevyjä\nlattialla, höyryreikiä y.m. Ja vastapäätä nykyistä kylpylaitosta\nseisoo vielä suuri kaarirakennus, jonka \"Lucius Pompeius Campanus\"\non pystyttänyt kuolleille perhejäsenillensä. Ja kaupungin pienessä\nmuseossa tapaat muitakin jäännöksiä entisiltä ajoilta, vieläpä\nnykyisiltäkin -- sinne on m.m. joutunut, Ranskan valtion lahjoittamana,\nV. Vallgrenin \"Opheliakin\", jota katselee vanhana tuttuna.\n\nKylpykauteni loppui ja kuumuus oli sen loppupuolella aivan kauhea.\nMielihyvällä pyrin sen tähden ylemmille seuduille, Sveitsin vuoristoon.\n\nLöytyy useampia parannuslaitoksia luuvaloa varten, kuten Vichy,\nGastein, Wildbad y.m., mutta Aix-les-Bains on kaikista ehkä kuuluisin\nsaavutettujen tuloksiensa kautta. Tietysti ei saa sielläkään odottaa\nihmeitä, mutta varsinkin, jos on tilaisuudessa pari, kolme kesää\nperätysten käyttää noita moniaita kylpyjä ja hieromisia, katoaa\nuseimmiten ilkeäluontoihenkin luuvalo. Meidän suomalaisetkin lääkärimme\nsuosittelevat sen takia monasti potilaillensa Aix-les-Bains'ia,\nvarsinkin ne, jotka sen omasta kokemuksesta tuntevat. Itsekin\nyhdyn puolestani tähän suositteluun, vaikka tietysti vaikutus\nkokonaisuudessaan terveyteen ei ole heti tuntuva -- nykyään olen\nkuitenkin melkein tykkänään luuvalosta vapaa.\n\n\nIII.\n\n                                              München 20.8.04.\n\nRanskan kuumasta kylpykaupungista riensin pitkin Genève-järven\neteläpuolta Sveitsin korkeaan alppimaailmaan, Finhautiin 1,237 metriä\nmerenpinnan yli. Tämä ihana paikka sijaitsee kantoonissa Valais,\nSveitsin lounaiskulmassa; väestö on ranskankielinen. Kaikkialla\nHaute-Savoie'n korkeat vuoret ympärilläni ja verrattoman Genèvejärven\nsiintävä pinta. Bouveret-kaupungin läheisyydessä on Ranskan ja\nSveitsin raja ja Rhonejoki laskee siinä Genèvejärveen. Suuresti\nhämmästyy, kun täällä katselee sen likaista vettä ja muistaa, miten\nkristalliheleää se on lähtiessään Genèvekaupungin kohdalta eteenpäin\nsamoamaan huikaisevalla vauhdilla Ranskan läpi. Tuo kaunis järvi on\npuhdistanut mahtavan virran. Mutta se tapahtuu, sanotaan, sen omalla\nkustannuksella; sillä virta jättää sameata mutaansa järven pohjalle,\njärvi maatuu ja ehkä muutamien tuhansien vuosien perästä ei tuosta\nsinikirkkaasta järvestä ole muuta jälellä kuin maatunut suopohja!\nKuinka usein ihmismaailmassakin mutainen likaisuus pilaa valoisan\npuhtauden! Ja sittekin sekä luonnossa että ihmiselämässä kauneus ja\npuhtaus vihdoin pääsevät voitolle: uusi kauneus herää, uusi puhtaus\nvoittaa! Pimeys ei koskaan kauan peitä luontoa eikä ihmiselämää!\n-- Juna kiitää vähän matkaa pitkin Rhonejokea, joka täällä ei ole\nSiikajokea leveämpi, rautatiesillan paikoilla. Kas tuolla ensimmäinen\nsuuri valkoinen jättiläinen sinun oikealla puolellasi, kuuluisa Dent de\nMidi! Miten kaunis se on tuossa siintävää taivasta vastaan! Juna kulkee\njo syvässä laaksossa; mitä kauemmaksi tulin, sitä elävämmin juohtui\nsuuremmoinen Romsdalen Norjassa mieleeni. Vernayaz'een tullessa, aivan\nkuin Norjassa esim. Mongefoss, heittäytyy vesi uhkarohkeasti alas\nvuorelta, mutta rankaisematta se ei sitä tee; se murskautuu tuhansiin,\nmiljooneihin vesipisaroihin: edessäsi sinulla on Pissevache'n ihmeen\nkaunis vesiputous, kansan antama nimi on merkitykseltään ruma, mutta\nharva vesiputous Norjassakaan vetää tälle vertoja.\n\nAstuessani ulos vaunusta Vernayaz'en asemalla alkoi minulle mitä\nkummallisin hevosmatka. Tie luikertelee korkeata vuorta myöten ylöspäin\nedestakasin; jokaisen tiekappaleen pituus ei ole enempää kuin\n40-50 metriä, mutta keskellä juoksee vuorijoki alas ja 30-40 kertaa\nkiertää tie siltoja myöten sen yli: tosiaan kummallista! Ja koko aika\nvaan jyrkänteen vieremällä, yksi keikaus vaan... mutta ole huoleti,\nhevonen on tottunut, se kulkee varmasti ylös, vaikka se mielellään\nlepää hiukan siimeksessä: raskasta on kulettaa kuormaa 3 1/2 tuntia\naina vaan ylöspäin, kunnes päästään matkan perille Finhaut'iin. Mutta\nihmisen kekseliäisyys lieventää eläintenkin huolia aikaa voittaen. V.\n1906 ei enää tarvitse kulkea hevosella tuota matkaa; silloin on taas\nyksi hammasrata lisään Sveitsissä valmis, joka viepi sinut yhdessä\ntunnissa, ehkä 4-5 Smk:sta -- nyt saat maksaa -- perille Finhaut'iin\nvieläpä Montblacvuoren joelle asti. Mutta tämä rata tulee maksamaan 6\nmilj. Smk. ja paljon vaivaa se kysyy varsinkin työnraatajilta. Toinen\nräjähdys toisen perästä kajahti nyt ilmassa ja nuo mahtavat alppivuoret\nvastasivat kumealla, monikertaisella kaiulla -- se oli sekin\nsuuremmoistä, oli kuin vuorissa asuvat jättiläiset olisivat suuttuneet\nsiitä, että tuo mitättömän pieni ihminen uskalsi tungeta heidän pyhiin\npaikkoihinsa, vuorten sisukseen, kaivaa tunneleja niihin ja särkeä\nniiden eheätä kuorta. Ja ehkä he pelkäävät, että ihminen tulee ja\nryöstää heiltä kaikki heidän kalliit aarteetkin, kun kerran tie on\navattu vuoren sisään! Olin saanut hauskan ja puheliaan kyytimiehen,\njoka puhui hyvää ranskankieltä. Kyselin muun muassa, kun näin talojen\nriippuvan vuorten kupeilla, melkein kun linnunpesien, eivätkö lapset\nedes välistä vieri alas syvyyteen: ei siitäkään kuulu olevan pelkoa.\nJa hän kertoi minulle yhtä ja toista muutakin, kun me verkalleen\nnousimme vuoren huipulle. Tuossa on jo Salvan ja tunnin perästä\nFinhaut, matkani loppumäärä. Ihmeen kaunis paikka! Edessäsi Aiguille\nrouge (punainen neula), sivulla Eau noire (musta vesi), syvän syvässä\nlaaksossa juokseva joki ja sen yläpuolella Tête noire (musta pää),\njoka kolmionmuotoisesti kohoaa taivasta kohti, sen alapuolella laskee\nvuorijoki Trient Mustaan jokeen ja sen takana kiiltää lumivalkeana\nkoko komeudessaan Trientjäätikkö, josta alkaa mahtava Montblanciin\npäättyvä vuoriharjanne. Ikkunastani näin joka päivä kaiken tämän\nluonnon komeuden: auringon paisteessa, kuunvalossa jä iltahämärässä,\njolloin jäätikkö sai ihmeen ihanan kellahtavan värimuodostuksen jä\nvuoret seisoivat kuin haahmut sen ympärillä -- niin salamoittenkin\nvälkkyessä, sillä ukkonen kävi usein Finhautissa sen ajan kuluessa,\njolloin siellä majailin. Ukkonen alpeilla, se on suurenmoista!\nMahtavasti kaikuvat silloin kaikki vuoret ja jäätiköt kimallelevat,\ntummat pilvet ovat laskeutuneet laaksoihin ja vuorenhuiput pistävät\nesille pilvistä! Ja kun kuljin vähän matkaa asunnostani -- siinä seisoi\nihan lumivalkoisena Montblanc vuoren, alppien kuninkaan, päälaki!\nMiten suuremmoista, mieltä ylentävää tuo luonnon puhdas, korkea\nmajesteettisuus! Kohta teki minun mieli lähemmin siihen tutustua, käydä\ntervehtimässä noita jättiläisiä heidän omilla kotiseuduillansa.\n\nOlin ollut vaan pari päivää Finhaut'issa, niin ilmoitti\npöytäkumppalini, eräs 25-vuotiäs seminaristi Tours'in hengellisestä\nseminarista, että hän seuraävana päivänä aikoi tehdä jalkamatkan\nMontblanc-vuorelle. Kysyi, enkö minä tahtonut tulla mukaan. Mahdotonta\nkieltäytyä semmoisesta matkasta. Lähdimme liikkeelle klo 9 aamulla\njalkapatikassa. Jo vähän matkan päässä kohtasimme mahtavan erinäiskiven\n(bloc erratique), joka oli ammoisista ajoista, kun jää kuletti\nmahdottoman suuria lohkareita, jäänyt tuonne tien viereen seisomaan.\nJä sitte äkkiä ikäänkuin autio paikka vihannoivalla rinteellä. Se oli\nn.s. avalanche: suunnattoman suuri lumimöhkäle vierii ylhäältä alas\nlaaksoon ja hävittää kerrassaan kaikki tiellänsä. Puut kaatuvat sen\nmahtavasta vaikutuksesta ja jos se kohtaa eläimiä ja ihmisiä pyyhkäsee\nse ne mukanansa, onneton se, joka silloin sattuu olemaan alapuolella,\nhän on mennyttä kalua. Noin tunnin perästä olimme Sveitsin ja Ranskan\nrajalla Chatelardissa. Kuljimme vielä tunnin, mutta kun arvelin, että\nmatka ehkä kävisi liian rasittavaksi, jos se tapahtuisi jalkasin\nkokonaan, ehdotin diligenssin käyttämistä. Kuuluisa Chamonixlaakso\nalkoi Aiguille ronge'n juurella. Kuljimme Argentière (hopea)\njäätikön ohitse, sininen alhaalta, kiiltävän valkoinen ylhäältä. Oli\nkeskiviikko. Kyytimies kertoi minulle, että edellisenä sunnuntaina oli\npaikalle tullut eräs nuori pari Pariisista, joka samana päivänä oli\nmennyt kihloihin. Sulhanen meni morsiamensa ja tämän sisaren kanssa\nistumaan tuon kiiltävän, komean jäätikön viereen -- silloin aukeni\nyhtäkkiä manalan sulku, mahtava vesitulva syöksyi esille huikaisevalla\nvauhdilla, tempasi mukanansa nuo kolme onnetonta ja tuokion kuluttua\nolivat he vaan kolme ruumista. Pluto vei ne manalaan, kuten kerran\nProserpinan; siellä saivat he viettää häänsä. Miten syvän vaikutuksen\ntekikään minuun tuo aivan tosi kertomus noista kahdesta onnettomasta,\njotka samana päivänä solmivat liiton keskenänsä ja kuoleman kanssa.\nAlppimaailma tarjoaa aina vaaroja, hengenvaarojakin sille, joka siellä\nkulkee. Tänäkin kesänä hukkui siinä moni muukin: eräs mies, joka nousi\nalppien kuningatarta (\"la reine des alpes\") tahi Edelweissia poimimaan,\njoka vaan kasvaa melkein pääsemättömillä rinteillä, luiskahti vaimonsa\nsilmien edessä syvyyteen ja samoin kävi Inspruck-yliopiston rehtorille\nprof. Demelius'elle, jonka päästä ei ollut jälellä kuin leukaluu!\n\nMutta me olimme kerran tulleet alppimaailmaan tutustuaksemme emmekä\nsäikähtyneet. Lavancher'in seuduilla nousimme rohkeasti ylöspäin\n-- ilman opasta. Tie kävi yhä jyrkemmäksi ja vaivaloisemmaksi. Ja\nkumppalini oli liiankin rohkea. Hän tahtoi tehdä tien suoremmaksi eikä\nlopulta enää tyytynyt tien edes takasin luikertelevaan suuntaan, vaan\nnousi suoraan ylös. Oli mahdotonta tarkasti arvostella jyrkkyyttä,\nse näytti vähemmältä kuin todellisuudessa oli; minäkin seurasin ja\nhiuskarvasta riippui, etten -- pudonnut alas syvyyteen. Tuskan hiki\notsalla pääsin kuitenkin eheänä tästä hengenvaarasta ja iloisena,\nistuuduin pienen ravintolan penkille lepäämään. Mutta aika oli kulunut\nja suuri, avara jääkenttä oli ylikulettava ennen pimeätä. Täytyi kohta\nlähteä uudestaan liikkeelle -- taas ilman opasta jäätikönkin yli:\nse oli kumppalini itsepäisyyttä. Ensin vuoreen huonosti hakattuja\nportaita myöten 5-10 minuuttia pitämällä kiinni rautaisista vuoreen\nkiinnitetyistä käsipuista -- syvänne ammotti ilman käsipuita oikealla\npuolellamme -- ja sitte -- eksyimme kuin eksyimmekin Montblanc\nselänteen suuremmalla jääkentällä, Mer de Glace'lla, \"jäämerellä\". Asia\nkävi tosin arveluttavaksi, sillä pimeä oli seutua peittämäisillään.\nVihdoin -- klo oli jo 1/2 9 ja silloin on näillä seuduin jo pimeä\n-- löysimme jonkun polun, hyppäsin nuoremman kumppalini olkapäitten\navulla kuilun yli ja polkua myöten rupesimme kulkemaan Montanvertin\nravintolaa kohti, jonne pääsimme puolen tunnin perästä. Mahtava oli\nluonto ympärillämme, kun seisoimme tuolla suurella jääkentällä,\njoka ei koskaan sula, uhkaavana seisoi edessämme nuo suuret huiput,\nlähimpänä korkea Aiguille Dru, suuria halkeamia aukeni monessa paikoin\njäissä kulkiessamme ja varsinkin jäätikön reunoilla kohosivat korkeat\njääpilarit ilmaan sinne tänne, jotka välistä, kuten itse näin vuorelta,\näkkiä luhistuvat kokoon auringon vaikutuksesta!\n\nMutta vaivamme eivät vieläkään olleet lopussa! Kun saavuimme\nMontanvertin ravintolaan, pyydettiin vuoteesta 4 Smk ja illallisesta\n5 Smk. Minä kerrassaan suutuin moisesta kiskomisesta ja vaikka\nolin surkean väsyksissä, sisällisestä tuskastakin, läksin astumaan\nkumppalini kanssa Chamonix'iin -- vielä 5 kilomeetteria! Se oli melkein\nyliluonnollinen ponnistus! Tie kulki metsän läpi, pilkkopimeässä,\nvälistä pilkotti kuu ystävällisesti puitten läpi -- 20 p. heinäkuuta:\nmiten kummallista! Muistin elävästi Caprissa viime kesänä samanlaista\n9 p. heinäkuuta. Ennenkuin pääsimme perille, hyökkäsi suuri äkäinen\nkoira kimppuumme tien varrella sijaitsevasta mökistä: asetuimme\npuolustusasemaan piikkikeppimme eteenpäin ojennettuina: meidät\npelastava nainen selitti aivan oikein, että koira oli niin äkäinen,\nkun jo oli yö, klo 1/2 11 illalla. Puolen tunnin perästä ja kauan\nhaettuamme pimeässä siltaa Arvejoen yli pääsimme yösijaamme Chamonix'en\nystävälliseen pikkukaupunkiin, joka jo kaukaa vuorille heitti valonsa\nikäänkuin pyytäen meitä syliinsä. En ole milloinkaan eläissäni niin\nväsyneenä vaipunut unen helmoihin kuin sinä iltana ranskalaisessa\nkaupungissa Montblanc vuoren juurella.\n\nNiin, kun aamulla aukasin ikkunani Chamonix ravintolassa, oli tuo\nmahtava lumivuori aivan edessäni -- Euroopan korkein vuori (4,800\nmetriä meren yli) oli melkein käteni koskettavissa. Katselimme\nteleskopilla sen kaikkia rakennuksia, ravintolaa 3,000 metrin\nkorkeudessa, jossa juuri eräs matkustaja valmistihe nousemaan huipulle,\nsen rotkoja ja tähtitorneja -- miten ihmeellistä kaikki! Nousimme\nsitte sen juurille, Bosson'in jääkentälle ja erääseen luolaan, joka\non tähän jäätikköön hakattu -- se oli valaistu ja teki lumoavan\nvaikutuksen -- mutta kylmää tuossa jääpalatsissa oli ja me olimme\naivan hikisiä noususta. Ehtoopuolella teimme matkan kaupungissa ja\nkatselimme noita muita suuria jättiläisiä, jotka eivät paljon antaneet\nperää Montblancille ja siitä jatkuivat katkeamattomassa ryhmässä.\nSeuraavana aamuna otimme vaunut, jotka veivät meidät takasin 2 1/2\npäivän poissaolon perästä. Niin kauan kuin minä elän, jääpi tämä\nmatka Montblanc'in juurelle unohtumattomana muistiini -- luonnon\nmajesteettisuutta en missään ole vielä niin suuremmoisena nähnyt\nkuin täällä jättiläisvuorten keskuudessa. Ken tahtoo mieltänsä\nylentää jokapäiväisyyden yli, hän tehköön matkan Montblanc'en ylevään\nalppimaailmaan, siellä on runsain määrin luonnon puhtautta ja\nsuuruutta. -- Muillekin huvimatkoille voi lähteä Finhaut'ista kauniisen\nympäristöön: varsinkin Gueula'sta on näköala suuremmoinen. Finhaut'en\nilmanala on myös lauhkea ja erittäin puhdas ja kaikki tämä tekee\nyhdessä, että siellä oleskelee paljon vieraita kaikista kansakunnista:\nenglantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia, sveitsiläisiä, italialaisia,\nvenäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, ainakin minä tapasin kaikkia\nnäitä. Lyhyen yhdessäolon perästä saapi niistä välistä hyviä\nystäviäkin. Ainakin oli yhdessäolo Beau-Sejour'in hyvässä ravintolassa\nsangen hupainen.\n\n[Huviksi tahdon niille, jotka latinaa ymmärtävät, tähän painattaa\npienen kirjevaihdon erään englantilaisen ja minun välillä -- hän oli\nkorjannut englanninkielen ääntämiseni ja matkustanut Chamonix'iin.\nTäältä hän lähetti minulle seuraavat säkeet:\n\n    Me miserum! Voltu nitet hic natura benigno\n    Almaque delicias pandit ubique Ceres.\n    Ast isto blando mihi iam sermone carenti\n    Haec species anima, doctor amoene, caret.\n\nTähän minä vastasin:\n\n    Linguam flexibilem fecisti tam mihi duram\n    Difficilis linguae participemque tuae,\n    Pluraque portasti mihi delectamina mentis;\n    Sinceras grates accipe nunc multas...]\n\n\nIV.\n\n                                                        Turku 5.9.04.\n\nNeljättä viikkoa viivyin Finhautin ihanilla seuduilla -- vihdoin tuli\nlähtöpäivä. Panin kapsäkkini edeltäpäin menemään Berniin postissa\n(vaikka se painoi 26 kiloa, ei se maksanut kuin 1 mk 50 p), toisen\nmytyn lähetin suoraan Lybeckiin Suomen laivojen asioitsijalle Piehl\n& Fehlingille, otin matkapassini ja kukkaisportöörini selkään ja\nalppisauvani sekä sateenvarjostimeni käteeni ja rupesin yksin\nmarssimaan ennen ajamaani tietä Vernayaz'een -- paluumatka oli melkein\npelkkää alasmäkeä. Virvoituksia ja maitoa sai tien varrelta ja muutamia\ntunteja kulettuani tulin asemalle. Sieltä junalla Chillon'in linnaan,\ntuohon linnaan Genèvejärven rannalla, jota Englannin suuri runoilija\nByron on ikuistuttanut laulussaan, \"the Prisoner of Chillon\". Linna\non tosiaan sangen merkillinen, ehkä merkillisin kaikista, jotka olen\nnähnyt. Se sijaitsee pienellä kalliosaarella Genèvejärven itärannalla\n-- alin osa sisältää muun muassa juuri tuon Byronin laulaman vangin,\nBonivardin vankilan, jossa tämä pelkäämätön mies sai monta vuotta\noleskella: nähtävänä oli vielä se rengas pilarissa, johon hänen\nrautaketjunsa kerran hänet kiinnitti: myöskin m.m. Byronin ja Victor\nHugon omakätiset kiveen hakatut nimikirjoitukset toisissa pilareissa.\nOlihan siellä muitakin kidutuskoneita, esim. polttopilari, johon\nasianomainen ripustettiin, kun hänen jalkojaan kuumilla raudoilla\npoltettiin; hirsipuu ja aukko, josta hirtetty ruumis heitettiin veteen,\naivan samoin kuin olin nähnyt Veneziassa dogepalatsissa, ja sen edessä\nkallioon hakattu kalteva kivivuode, jolla kuolemaan tuomitut saivat\nviettää viimeisen yönsä -- kaikki tekivät ne minuun syvän, synkän\nvaikutuksen, kun niitä tuossa katselin. Entisyyden hirmuiset haamut\nnousivat eteeni -- nuo kalpeat ihmisraukat, jotka olivat kuolemaan\ntuomitut rohkeasta esiintymisestä, itse Bonivard seisoi edessäni\nkyyristyneenä pienen ikkunansa edessä, josta Jumalan sinitaivas\nja vapaus pilkottivat hänen pimeään vankilaansa, ja kun tulin\nyläkerrokseen, jossa oli ennen Savojenin herttuan ja herttuattaren,\nritarien ja oikeusistuimen huoneet osaksi entisessä komeudessaan,\nsilloin maailman jyrkät yhteiskunnalliset vastakohdat tuntuivat minusta\nvielä synkemmiltä -- vapauden puoltajat vankilassa ja valeoikeuden\npuolustajat loistossa ja komeudessa! Menin yöksi Chillonin ravintolaan,\nasetuin sen penkereelle Genèvejärven rannalle ja katselin tuona ihmeen\nlauhkeana iltana tuntikausia, miten päivä meni maillensa ja pimeys\nlaskeutui tuon siintävän pinnan yli -- taustassa vasemmalla puolen\nseisoivat Haute Savoie'n jylhät lumivuoret ja oikealla Montreux'en ja\nVevey'n hymyilevät rannat -- niin kaunista iltaa en ollut nähnyt siitä\nkuin istuin Mergellinan rannalla ja katsoin yli Napolin (Neaappelin)\nsiintävän sataman Vesuvion mahtavia purkauksia. Unta en sinä yönä\nsaanut paljon; Chillonin vankilat ja iltataivaan kauneus karkoittivat\nsen silmistäni.\n\nJuna vei minut seuraavana päivänä lentävällä vauhdilla Mont-reux'en,\nVevey'n ja Lausanne'n kautta Bern'iin, Sveitsin keskushallituksen\npääkaupunkiin.\n\nBern on vanhaan sveitsiläistyyliin rakennettu kaupunki monine hauskoine\nkaivoineen keskellä katua ja monine holvattuine katukäytävineen.\nHeti kun astuin ulos hotellistani, kohtasin koko joukon pieniä\npoikanulikoita täydessä sotapuvussa. Mikäpä tämä on, ajattelin\nitsekseni. Käännyin muutamien rehevien pikkusotilaitten puoleen\nkysymyksillä, mutta niillä oli niin hauskaa, etteivät ehtineet\nkunnollista vastausta antaa. Vanhempi mies selitti sitte, että\nse oli miliissijärjestelmän pikkusoturit, jotka aina kokoontuvat\nlauvantai-ehtoina sotaharjoituksiin, mutta nyt, keskiviikkona, saivat\noikeat pyssyt. Siitä tuo ääretön ilo pienissä isänmaanpuolustajissa!\nKuri tietää, että Sveitsin koko sotajärjestelmä perustuu maan\n_puolustamiseen_ mahdollisia päällehyökkääjiä vastaan eikä laisinkaan\ntarkoita muitten kimppuun käymistä, tekee nalikkojen harjoitus\nhauskan vaikutuksen semmoiseenkin, joka, kuten minä, ei laisinkaan\nole sotien ystävä. Toinen hauska ilmiö, oli nuo useissa paikoissa\nlöytyvät ravintolat, joissa vaan alkoholittomia juomia tarjoiltiin\nja seinillä huomautettiin alkoholin turmiollisista vaikutuksista.\nJa kuitenkin täytyi minun -- mikä kummallinen kohtalon ironia --\nmonasti juoda olutta ja viinejä, silloin liikkuvan lavantaudin\ntakia, kun en ainakaan veteen uskaltanut kajota! -- Sveitsin komein\nrakennus löytyy Bernissä, \"Bundesgebäude\", keskushallituksen palatsi,\njoka ulkonaisesti hiukan muistuttaa oikeuden palatsia Brysselissä.\nYleinen ylöskäytävä tekee, mahtavan vaikutuksen, siellä seisoo\nniinkuin jonkun temppelin etehisessä ja sen korkeassa kupukatossa\non jokaisen kantoonin (= valtion) värilliset vaakunat ja lause;\n\"unus pro omnibus, omnes pro uno\" (yksi kaikkien edestä, kaikki\nyhden edestä), joka käytännölliseen elämään sovitettuna juuri\nmuodostaa Sveitsin voiman, eri kielistä huolimatta. Komeat ovat myös\nliittopalatsin kokoussalit, varsinkin ovat kansallisneuvoston eli\ntoisen kamarin erittäin juhlalliset -- merkillistä on, että yhteisissä\nistunnoissa Ständerath'in eli ensimmäisen kamarin jäsenet istuvat\ntoisen kamarin jäsenten takana; mutta Sveitsi onkin täydellisesti\nkansanvaltainen maa. Paljon muutakin on Bernissä katsottavaa. Tuossa\nkomean Kirchenfeld-sillan päässä Historiallinen museo, jossa on paljon\nlöytöjä kummallisista paalurakennuksista (rakennuksista paaluilla\njonkun matkan päässä rannasta), verkkoja, koreja, nuoria ja muita\ntarvekaluja, kuvia näistä paalurakennuksista y.m. Sangen hauska oli\neräs kipsikuva ammoisina aikoina eläneestä naisesta Auvernier'in luona\nlöydetyn pääkallon mukaan taitavasti tehty: ei se suinkaan ollut\nniin ruma, ettei nykyajankin mies olisi voinut tuohon naiseen vaikka\nrakastaakin. Mielihyvällä kuljin myöskin noitten sangen valaisevien\nkansantieteellisten kokoelmaan läpi; siellä oli m.m. tuo kummallinen\n\"bumarangi\", jota kerran Berliinissä olin nähnyt erään uusiguinealaisen\nihmissyöjän sinkoilevan ilmassa eteenpäin niin, että se palasi\nviskaajalle takasin. Yllämainitun muinaisihmisen aikuisia eläimiä sai\nnähdä eläintieteellisessä kokoelmassa, jossa loisti varsinkin tuo\näärettömän suuri irlantilainen jättiläishirvi (Megaceros eurycerus)\nmahtavine siivenmuotoisine sarvineen ja luolakarhu (Ursus spelaeus),\nmutta nykyaikaisiakin eläimiä kosolta, ennen kaikkia kuuluisa\nbernhardiinilaiskoira Barry, joka viime vuosisadan alkupuolella pelasti\nniin monta ihmistä alpeilla kuolemasta: siinä se istuu, pää alaspäin\nikäänkuin vieläkin miettien, mitenkä se viisaudellaan voisi palvella\nihmiskuntaa.\n\nBernistä läksin Interlakenin ylistetyille seuduille. Se on varsinkin\nkiitetty lauhkeasta ilmanalasta, enkä tosiaan missään muualla ole\nhuomannut niin suloisesti ihoa hivelevää ilmaa päitse Genèvejärven\nrannalla. Muukalaisia siellä liikkuu äärettömiä joukkoja. Huonetta hain\nturhaan, kunnes eräs herra ilmoitti minulle, että voisin periä hänen\nhuoneensa, koska hän juuri oli lähtemäisillään. Hotellissani istui\nruokapöytien ääressä yli 200 vierasta. Onhan laskettukin, että Sveitsin\nvieraat tuovat sinne ainakin 100 milj. Smk. vuosittain. Ylellisyyttä\nja turhuutta näkee täälläkin paljon. Kävelin illalla pitkin pääkatua:\nkomeita pukuja, komeita valjäkoita, komeata valaistusta, komeita\nhotelleja kaikkien kansojen jäsenille -- toinen kieli toisensa perästä\nsuhisi korvieni ohitse? Ja tuossa taustassa Jungfrau (Neitsyt) vuoren\nmahtava huippu -- hurmaavan kaunis, mutta kuitenkaän ei se suinkaan\nnäyttänyt niin neitsyeiliseltä kuin Montblanc tosiaan neitsyellisessä\nvalkeudessaan, sen pinnalla näkyi mustia tahroja, joita tuskin\nMontblanc'in suurella lumikentällä huomaakaan.\n\nInterlakenissa ollessani oli taivas pilvessä eikä maksanut vaivaa tehdä\nulkomatkoja kauniissa ympäristössä. Kiidin sen tähden pohjoiseen päin;\nMeiringen'in, Lungarn'in, Saarnen'in ja Alpnachin kautta, kaikki ylen\nihania seutuja -- tulin vielä kerran maalliseen paratiisiin: Luzern'in\nkaupunkiin, Vierwaldstätterjärvelle ja Rigivuorelle. Miten sanoin\nkielin kertoa, mitä tässä sain nähdä, varsinkin luonnon kauneutta?\nAlpnachen järvestä pujahti laiva Stanskaupungin ohitse kapean salmen\nkautta Vierwaldstätterjärven siniselle pinnalle; käännös vasempaan jä\nedessämme häämötti Luzern'in kaupungin tornit ja ihantavat rakennukset.\nTulin ehtoolla Luzernin kaupunkiin, vielä samana iltana kävin sen\nkuulua \"jalopeuraa\" katsomaan -- se on pystysuoraan kallioon hakattu\nkuolevan leijonan kuva muistoksi sweitsiläiskaartin uskollisuudesta\nsortuvaa kuningaskuntaa kohtaan Ranskan suuren vallankumouksen aikana.\nKun sinne saavuin, oli se kauniisti valaistu, viheriä luonto ympäri ja\nsievä pieni lampi kallioseinän alapuolella -- hurmaava näkö nukkuvan\nluonnon helmassa! Istuin ihastuneena penkille; silloin kaikui\nkorviini tanskan kieli, se oli kuin pitkän ajan perästä olisin saanut\ntervehdyksen kotiseudultani ja ilolla rupesin pakinoimaan noitten\nkahden pohjoismaalaisen kanssa.\n\nSeuraava päivä oli hiukan lupaava ilman suhteen; päätin sen tähden\nnousta hammasradan avulla Rigivuoren huipulle. Ensin laivalla\nVitznau'in pieneen kylään ja sitte hammasrataa myöten ylöspäin,\nyhä vaan ylöspäin tunnelin läpi; rautasiltaa myöten syvänteen yli\nRigi-Kaltbad'iin, jossa Lassalle haki parannusta täsmälleen 40 vuotta\nsitte työväen palveluksessa täydelleen kulutetulle hermostollensa, ja\nsitte huipulle, Rigi-Kulmille; tästä on näköala, joka koko maailmassa\nvertaistansa hakee. Ilma oli huipulla ollessani jotenkin selvä;\netelässä näkyivät kaikki Sweitsialppien jättiläiset: korkea, totinen\nFinster-aarhorn, valkoinen loistava Mönch, mustan synkkä Eiger ja\nvaalean-puolinen Jungfrau, muita mainitsematta; Rigivuoren juurella\nVierwaldstätterjärven siintävä selkä ja pohjoispuolella Zugjärvi ja\nZürichin tornit. Yltympäri vaan valkoisia lumivuoria, lukemattomia\njääkenttiä ja siintäviä vesiä! Kummako siis oli, että muutamat katsojat\npistivät ihastuksessaan lauluksi, joka tuolla ylhäällä kajahti niin\nihanasti, luonnon majesteettisuus silmien edessä! Mutta yliluonnollisen\nkauneuden ohessa astui myös mahtavan luonnon hävittävä voima esille:\ntuossa näki vielä Zugjärven etelärannalla Rossbergin kupeella jälkiä\nkauheasta noin 100 vuotta sitte tapahtuneesta vuorenvierimästä, joka\nhautasi allensa yli 400 ihmistä. Kun tätä tietä kuljin Küssnachtin\nkautta, näkyi junasta se lehto, jossa tarun mukaan Tell varmalla\nnuolellaan kaatoi isänmaansa hirmuvaltiaan Gesslerin.\n\nPalattuani Rigimatkaltani Luzerniin, en voinut olla pistäymättä Sota-\nja Rauhanmuseoon, jonka tunnettu rauhanystävä, venäläinen valtioneuvos\nvon Bloch on eloon herättänyt. Ja sitä käyntiä en tarvinnut katua,\nsillä museo on tosiaankin valaiseva ja suurenmoinen. Se on perustettu\nvarta vasten rauhan aatteen edistämiseksi ja siten se vaikuttaakin\nkatsojaan. Ihailulla ei suinkaan katso, miten aikojen kuluessa yhä\ntäydellisempiä murha-aseita on keksitty sattuvaisuuden, etäisyyden\nja varmuuden puolesta -- ampuvathan Krupp'in 24 sentimetrin kanuunat\nMontblancin korkeuden kaksinkertaisesti. Erittäin hauskat olivat\nvarsinkin dioraamakuvat: etenkin tietysti se kuva, joka esitti\nsuomalaiset Gorni-Dubniakih taistelussa ja kauhean kaunis oli kuva\n\"tappelun perästä\" -- kaatuneitten joukko kentällä, sotarosvot niitä\nryöstämässä korppien liidellessä yläpuolella ja tulipunainen iltataivas\ntaustassa!\n\nSeuraavana aamuna nousin vuoteeltani jo klo 5 ja läksin rantaan; sieltä\nmeni silloin laiva kiertelemään ihanan Vierwaldstätterjärven rantoja.\nLuonto oli äsken herännyt unestaan, aurinko nousi Rigi-vuoren kupeelta\nkoko loisteessaan, kultasi pilven ja heitti kultaisen hohteensa Rigi\nKulmin, Rigivuoren huipun yli, koko tuo korkea (1,800 m) huippu\nui auringon valomeressä. Mutta jylhänä ja totisena seisoi toisella\npuolen Pilatusvuori, kunnes päivän heijastus ehti sinnekin ja loi\nsen yli kultahohteen, joka sitte vaan jäi huipulle -- tämä näkö\noli luonnon suuremmoinen palkinto minulle siitä, että niin varhain\nsunnuntai-aamuna olin lähtenyt vuoteeltani sen kauneutta ihailemaan.\nLaiva kiiti eteenpäin, tulimme Brunnen'iin, kaiken maailman turistien\nkokouspaikkaan keskellä mahtavia vuorihuippuja, kuten Veneziassa\nsivuuttivat meitä täällä nuo valkoiset telttaveneet, Brunnen'in\nvastapäätä seisoi ylevänä järvenrannalla korkea kivilohkare, johon\noli piirretty kauas näkyvillä kirjaimilla: \"Wilhelm Tellin laulajalle\nF. Schillerille alkukantoonit 1859\", sitte kuljimme äkkijyrkän\nSeelisbergin ja Rütlin ohitse, jossa Walter Furst, Werner Stauffacher\ny.m. vannoivat valan isänmaansa vapauttamiseksi; vihdoin säavumme\nFlüelen'iin, järven eteläisimpaän sopukkaan. Sieltä kiiruhdin\nomnibus'ella Altdorfin kaupunkiin, jossa Tell ampui omenan poikansa\npään päältä, katsomaan tänne pystytettyä todellakin sangen onnistunutta\nTell'in patsasta: miten uhkarohkeasti ja samalla surullisesti isä Tell\nkatsoo eteensä, jousi olkapäällään jä millä äärettömällä luottamuksella\ntaas pikku Tell luopi silmänsä isäänsä: ei hän voi ampua harhaan, se on\nvarma. Palasin postivaunuissa Flüelen'iin ja sielta läksin kulkemaan\nuraa, jota en ikinä voi unohtaa. Tie kulki aivan järven rantaa myöten,\nkuten Gotthardin rautatiekin, joka tunnelissa lävistää vuoren ja jolle\nuseammissa paikoin on rakennettu tokeita vuolaita kevätvesiä vastaan;\nmonasti ja pitkiä matkoja on tämä tie uurrettu rantavuoren kylkeen; ja\nvuori näyttää kulkijalta nousevan suoraan pystyyn; aivan taivaaseen\nasti -- se on suuremmoinen näkö! Ja alhaalla veden pinnalla, tuolla\nsiintävän kirkkaalla pinnalla heijastaa aurinko pilvien läpi muodostaen\nsiinä tummempia ja heleämpiä levyjä monivärisessä vaihdossa. Järven\ntoisella puolella taas miten eriskummalliset muodostukset, toisessa\npaikassa suunnattoman suuri satula ja toisessa, pilviä kohti pyrkivä\nhuippu. Vihdoin loppuu maatiekin tunneliin, jonka sivustasta aukkojen\nläpi voipi katsahtaa yli järven koko ihanuuden aina lumivuorille\nsaakka. Tämä on Axenstrassen maailmankuulu kauneus! Vihdoin tulin\nTellin Plattelle, jossa Tell tarun mukaan Gesslerin laivasta heittäytyi\nulkonevalle paadelle; täällä seisoo ehyt Tellin kappeli maalauksineen,\njosta minä melkein Tell'in nopeudella heittäydyin paadelta laivaan:\ntulin laivasillalle juuri kun laivä oli lähtemäisillään Luzerniin.\n\nHaikealla mielellä erosin Luzern'ista ja kaikesta sen tarjoamasta\nluonnonihanuudesta mennäkseni Zürich'iin. Mutta matkalla pysähdyin\nmuutamiksi tunneiksi Zug'iin, koska siellä samana iltana oli suuri\nsotilasjuhla ja Sweitsin kuuluisat ampumaharjoitukset. Koko kaupunki\noli juhlallisesti lipuilla koristettu ja tilapäinen suuri puusuojus oli\nrakennettu, jossa upseeristo ja yleisö vuorottain juhlivat. Hauskinta\noli nähdä nuo varsinaisen kansan ampumaharjoitukset \"Schützenhaus'in\"\nedustalla. Ne ovat todellisia kansanjuhlia, joissa mieltä ylentäviä\npuheitakin pidetään ja puhujina esiintyy usein Sveitsin kansan\netevimpiä miehiä. Puolen tunnin kuluessa olin Zugista siirtynyt\nZürichiin.\n\nZürich on Sveitsin suurin kaupunki ja siellä sanotaan olevan hauska\nasua, muukalaisenkin, mutta mitään katsottavaa siellä ei ole. Yksin\nPestalozzin, tuon kasvatusopillisen suurmiehen kuvapatsas, hänen,\njoka tahtoi kohottaa henkisesti ja aineellisesti köyhää kansaa, on\ntodellinen kaunistus kaupungille. Miten ihmeen lempeästi tuo kaikki\nuhraava lastenkasvattaja katsookaan pieneen poikaan, miten hellästi\nhän ikäänkuin tukee kasvattiansa, joka suurimmalla luottamuksella\nantautuu kasvattajallensa! En sitä patsasta hevin unohda. Olin\nkovin väsynyt, kun tulin sen juurelle -- koko aamun olin ravannut\nkaupungissa sinne tänne --, mutta turhaan hain istuinpaikkaa patsaan\nedestä pienessä ympäröivässä puistossa. Valitin siitä kahdelle\ntyömiehelle, jotka siivoivat puistoa ja lähetin heidän kauttansa\nterveisiä asianomaisille, että kyllä maksaisi vaivaa hankkia pari\npenkkiä, jotta väsyneet muukalaiset saisivat rauhassa katsella\nZürich kaupungin suurinta kaunistusta. Lupasivat toimittaa terveiset\nperille. Pestalozzianum'issa, jossa muun muassa säilytetään suuren\nmiehen muistoja, kävin sitte myöskin ennen lähtöäni. Siellä oli esim.\nnähtävänä Breslaun yliopiston diploomi P:lle, jossa ylistettävästi,\nmutta totuudenmukaisesti sanotaan, \"ettei hän ollut yhden ainoan\nvuosisadan mies, tuo Sweitsin kunnia ja pelastaja\" ja kuitenkin sai\nhän, kuten työmieskin hänen patsaansa edessä muistutti minulle,\neläessään enimmäkseen kärsiä vainoa ja vastusta, niin kuin todellisesti\nsuuret miehet yleensä ja vasta hänen kuolemansa perästä on hänen\nmaineensa yhä kasvamassa.\n\nEn voinut olla tekemättä Winterthur'ista -- jossa m.m. valmistetaan\npaljon vetureita Suomeenkin ja jonne minä Zürichistä läksin --\npientä poikkeusta varsinaisesta mätkasuunnitelmastani Etelä-Euroopan\nsuurimmalle vesiputoukselle Rheinvirrassa Schaffhausenin luona; juna\nvei minut Dachsen'in asemalle, josta vaan on kilometrin kävelymatka\npitkin maantietä. Olin ollut Imatralla ja kävin ensin hieman\nylenkatseellisesti katselemaan tuota Rheinin putousta. Kun sitä\nsilmäilin ylhäältäpäin, ei se näyttänytkään niin erittäin merkilliseltä\nja sanoinhan minä opastavalle naisellekin: \"meidän luoksemme voitte\ntulla katsomaan Euroopan mahtavinta koskea\" -- hän katsoi minuun\nhieman kummastuneena; mutta minun täytyy myöntää, että kun tulin\nalemmaksi -- varsinkin n.s. \"Schänzliin\", niin putous tosiaan esiintyi\nsuuremmoisen kauniina: villillä vauhdilla ryntäsi vesi kahdelta\npuolen tuota keskellä seisovaa kalliolohkaretta vastaan, joka siinä\ntörrötti kuin uhkaava musta haahmu, mutta -- turhaan: vesi murskautui\npieniksi pisaroiksi, vaahdoksi ja vesihöyryksi ja laskeutuvan auringon\nsäteet muodostivat siinä ihmeen ihania värikaareja ja siintäviä\nvalovivahduksia; se oli aivan kuin elävä Montblanc: yhtä huikaisevan\nvalkoinen kuin tämäkin sinisine jääjuovineen, mutta koko tuo\nneitsyellinen pinta liikkeellä, elävänä, eteenpäinpyrkivänä kaikista\nvastuksista huolimatta -- tämä oli se lohduttava ja samalla luonnon\nihana kehoitus, jonka minä sain Rheinvirran mahtavasta koskesta.\n\n\nV.\n\nKauneuden kuvat, jotka Rhein virran putouksessa painuivat niin\nelävästi mieleeni, värähtelivät siinä vielä, kun minä Romanshornin\nkautta Bodenjärven ja Lechjoen yli, -- jossa kolmenkymmenenvuotisessa\nsodassa meidän urhoolliset esi-isämme Tillyltä valloittivat ylimenon\n-- saavuin varsinaiseen taidekaupunkiin Müncheniin, jonka kanssa siinä\nsuhteessa ainoastaan Rooma ja Pariisi voivat menestyksellä kilpailla.\nLuonnon ihanuuttakin siellä on paljon -- \"Englischer Garten\" on suuri\nkaunis puisto -- ja sitä tapaa vielä enemmän sen ympäristössä etelässä,\netenkin jos teet pienen huvi-matkan Starnbergerjärvelle, jonka\nrannoilla on huviloita ruusujen ja murattien peitossa ja taustassa\nalppimaailman jättiläisiä, kuten esim. 3,000 metrin korkea Zugspitze\njääkenttineen. Varsinkin illalla -- jolloin olin paluumatkalla\nkaupunkiin -- kun auringon laskiessa keltainen valo leviää sen\npinnalle, vuorenhuiput etelässä peittyvät tummansiniseen verhoon ja\ntuo melkein mustanviheriä metsä astuu niin häämöttävästi esille --\nsilloin on siellä melkein satumaista. En voi laisinkaan kummastella,\nettä tuo taiteen kuningas, onneton Ludviikki II siellä mielellään\noleskeli kauniissa linnassaan; nyt seisoo jonkun matkan päässä tästä\nlinnasta eräs kappeli muistoksi tuosta kuolemankamppailusta, joka teki\nlopun v. 1886 sekä kuninkaasta että hänen henkilääkäristään tohtori\nGudden'ista. Käännyin laivan perämiehen puoleen pyytäen häneltä siitä\nlähempiä tietoja -- en enää oikein muistanut tapausta. \"Tietysti hän\noli mielipuoli, tuo onneton kuningas sillä hetkellä\", sanoin minä.\nMies ei vastannut mitään, katsoi vaan minuun kummallisella tavalla\nja hävisi. Mutta minä en jättänyt häntä rauhaan. \"Eikö hän sitte\nollutkaan mielipuoli loppupuolella elämätänsä?\" kysäsin uudestaan, kun\nsain hänet käsiini. \"Ei suinkaan\", vastasi hän hieman arastellen, \"hän\noli yhtä ymmärtäväinen kuin te ja minä.\" \"No, kertokaa sitte, mitenkä\nse oikeastaan oli\", tokasin uudestaan. \"Eihän siitä pitäisi puhua\",\nsanoi hän katsoen ympärillensä, mutta kun minä intin, väitti hän, että\nkuningas ei mitenkään heittäynyt aaltoihin hukuttaaksensa itsensä,\nvaan että hän raivostuneena toht. Guddeniin, joka oikeastaan muka oli\nhänen salainen vanginvartijansa (kuningas kun oli pantu holhouksen\nalaiseksi) tahtoi hukuttaa hänet ja hyvänä uimarina ja sangen vahvana\nmiehenä sitte uida järven yli kansansa luo. Väitin heti, että tuon\njutun on varmaankin kansan myötätuntoisuus onnetonta kuningasta\nkohtaan keksinyt, mutta mies vakuutti, että hän siihen aikaan oli\nollut läheltä asioissa kiinni: olihan sitä paitse kuningas riisunut\nvaatteensa, ainakin osaksi rannalle. Olkoon miten oli; juttu on ainakin\ntodistuksena siitä, mitenkä kansantarut helposti syntyvät.\n\nMünchen on aivan täynnä taidekokoelmia ja taidenäyttelyltä. Jos esim.\nmenet \"Uuteen pinakoteekkiin\" niin saat muun muassa nähdä Pilotyn\ntähtienennustajan Seni'n Wallensteinin ruumiin edessä ja Thusneldan\nGermanikon voittokulkueessa ylpeästi, vaikka voitettuna astuvan\neteenpäin; Stuck'in kuuluisan \"Sodan\" (Kuolema ratsastaa hevoskaakin\nselässä kaatuneitten ruumiitteen yli) ja hänen \"Syntinsä\" nuoren\nnaisen kuvassa, jonka silmistä, puvusta ja koko olennosta langennut\nlihallisuus loistaa esille; Uhden nykyaikaiseen elämään sovitetun\n\"Kristuksen taivaaseen nousun\"; suuren italialaisen maalarin Segantinin\n\"Kynnön\" jokapäiväisen leivän hankkimiseksi; Böcklin'in haaveilevan ja\nsamalla niin realistisen \"Aaltojen leikin\", jossa kaikenmoiset aaltojen\nedustajat mellastelevat; Stielerin kuulun Goethenkuvan v:lta 1828 ja\nnuo ihanat Strozbergin naiset, baijerilaisen kuningassuvun jäseniä\n(kuuluihan siihen myös keisarinna Elisabeth) -- tuskin uskoo, että\nniin kauniita naisia todellisuudessa löytyy: oikein kaiholla katselee\nyhtä niistä, joka kokonaan paloi poroksi. Ja \"Uudessa pinakoteekissa\"\ntapaat kosolta Rubens'in, Dürer'in (etenkin Neljä apostolia),\nMurillon (mainiot kerjäläispojat), Poussin'in jä Lorrain'in taulut.\nGlyptoteekissä on paljon vanhempia ja uudempia veistokuvia, joilla on\nhyvin suuri arvo (n.s. Aeginetit, Apollo Tencasta, Ilioneus, Leochareen\nAleksanteri Suuri, Thorvaldsenin Adonis, Canovan Paris, y.m.). Ja n.s.\nMaximilianeum'issa on nähtävänä 30 mahdottoman suurta historiallista\nmaalausta, joista muutamat ainakin minuun tekivät kerrassaan valtaavan\nvaikutuksen -- kas tuossa esim. Cabanel'in \"Syntiinlankeemus\", jossa\nerinomaisen rehevä, kaunisvartaloinen Eva itkien makaa maassa,\nkun Aatami taas istuu vieressä vihaisen, mutta samalla katuvaisen\nnäköisenä, molemmat Jumalan ja pahan hengen välissä; tahi Richterin\n\"Pyramiidien rakentaminen\", jossa kantajajoukko otsansa hiessä tekee\ntyötä, sill'aikaa kun upea Pharao kantotuolissa katselee töitä ja\nihmeellisen suloinen kuningatar juuri koko itämaisessa loistossaan\nastuu kantotuolista työntekijäin eteen; Otto'n Belzasarin tunnetut\npidot; Kaulbachin Salamiinin taistelu; Conräder'in Kartagon häviö\ny.m. -- näitä suuria tauluja katselin suuremmalla mielihyvällä kuin\nsamanlaatuisia maalauksia Versaillesin linnassa lähellä Pariisia.\n-- Schack'in taidekokoelma oh myös täynnä suuremmoisia maalauksia,\nmainitsen vaan Böcklinin vaikuttavan \"Murhaajan, jota raivottaret,\nomantunnon edustajat väijyvät\"; Bambergerin valoisan \"Gibraltarin\",\nDreberin \"Sapphon\" merenrannalla arvattavasti ennen kuin onnettoman\nrakkauden valtaamana heittäytyi mereen; Steinle'n Loreley'n joka, kuten\nmuinaiset Sireenit houkutteli Rheinvirrassa ohikulkevat purjehtijat\nturmioon; Schwindin satumaalaukset y.m.\n\nOlen maininnut muutamia tauluja etenkin sen takia, että se antaisi\nedes jonkun käsityksen Münchenin rikkaista taideaarteista. Mutta\nsittenkään ei yksin tästä saa oikeata käsitystä. Lukuun on otettava\nmyös nuo suuret näyttelyt \"Lasipalatsissa\" -- suunnattoman suuressa,\nyksinomaan lasista ja raudasta tehdyssä rakennuksessa -- \"Vanhassa\nkansallismuseossa\" ja \"Taidenäyttelyrakennuksessa\", joissa oli sangen\nsuuri luku tauluja ja veistokuvia (ensin mainitussa toista tuhatta).\nMinun täytyy kuitenkin väittää, että näissä kolmessa näyttelyssä\nmelkein tuli siihen vakuutukseen, että sisältö oli jotenkin laiha, jos\nhakee muuta kuin tekniikin täydellisyyttä; paljon on pelkkää hourailua;\ntaiteessakin haetaan uusia ihanteita eikä ole päästy mihinkään\nselvyyteen; harvoin tapasi sen tähden jonkun sisältönsä puolesta\noikein tyydyttävän aiheen, kuten esim. rouva Schmidt Breitenbach'in\nhurmaavan Magdaleenan, komeasti puetun ilotytön, joka jättää\nsiihenastisen turmiollisen elämänsä ja huolimatta entisten kumppaniensa\nhoukutuksista seuraa ohikulkevaa Kristusta: todellakin syvällisesti\najateltu luonnos. Taideteollisuus sitä vastoin tuntui sangen elävältä\nja voimalliselta. Muutamia yksityisiä helmiä (esim. Sakuntala, ihana\nintialaistyttö Lozbeckin kokoelmissa ja Hess'in todellista hartautta\nuhkuva madonna hovikirkossa) siellä täällä, aivan kuin Roomassakin,\ntulee vielä lisäksi todellisen taiteen alalla. Mutta tähän ei suinkaan\nkuulu Bavaria, tuo suunnattoman korkea, melkein ruma naispatsas, jonka\npäähän asti minäkin sisäpuolelta lystin vuoksi kiipesin -- Baijern'in\nkunnian edustaja, kuten Ruhmeshalle sen takana, jossa on pystytetty\nkoko joukko kuuluisia baijerilaisia (Schelling, Platen, Gabelsberger,\nSene-felder, Sailer, Frauenhofer, Jean Paul, Pappenheim, Tilly, Sachs,\nHolbein, Dürer, Sickingen y.m.). -- Ennen lähtöäni olin myös katsomassa\nvarsinaisen kansan elämää Volksgartenissa ja \"Museossa työväen\nhyväksi tehtyjä laitoksia varten\" kaikenmoisia varokeinoja työväen\nsuojelemiseksi. Viimeksi mainittu sijaitsee työväen asuntojen ja\nvanhan München'in keskellä, joten samalla sain nähdä tämänkin monessa\nsuhteessa hauskan osan kaupunkia.\n\nMünchenistä tulin Nürnbergin eriskummallisesti rakennettuun\nkaupunkiin. Se on täynnä vanhanaikaisia muuri- ja torni-varustuksia,\nkeskiajan ja renessansin rakennuksia (Nassauerhaus, Mauthalle,\nPellerhaus, DürerhauS, jossa kuuluisa maalari syntyi), merkillisiä\nkirkkoja (Rebaldus- ja Lorenzkirche), kummallisia kaivoja: yleensä\nharva nykyajan kaupunki Saksassa näytti niin vanhanaikaiselta kuin\nNürnberg; varsinkin tuo korkea linna kaupungin pohjoisosassa on\nsäilyttänyt paljon jälkiä entisestä asustaan. Sen viisikulmaisessa\ntornissa löytyy kaikenlaisia keskiaikaisia kidutuskoneita, kuten\nkiristyspenkki ja \"rautainen neitsyt\": jälkimäinen on eräs naisen\nmuotoon tehty seisova puukirstu, täynnä rautapiikkejä kannessa; kun\ntämä suljettiin, tunkeutuvat piikit silmiin ja muuhun ruumiiseen ja\nkun asianomainen arvattiin kuolleeksi, avattiin alapuoli, jolloin\nruumis joutui hakkuukoneen paloittavaksi, kappaleet huuhtoi alhaalla\njuokseva vesi tiehensä, jottei voitu tapetusta mitään selkoa saada.\nVasta v. 1806 poistettiin lopullisesti tämä hirveä murha-ase\nkäytännöstä! Niin pitkälle oli ihmiskunnan sivistys ainakin niillä\nseuduin ehtinyt 1806 v. Kristuksen syntymisen perästä! Pistäydyin vielä\nJohannes-kirchhofille m.m. Dürer'in yksinkertaista hautaa ja Krafft'in\npassioonikuvia katsomaan, illalla olin komeassa kaupunginpuistossa;\nsitte kiiruhdin suoraa tietä kauniin Thüringer-metsan läpi\nWeimariin. Kun sinne saavuin, oli kello jo 7 vaiheilla illalla ja\nkoska seuraavana päivänä piti lähteä ehtiäkseni ajoissa laivalle\nLybeckiin, täytyi tarkastaa Goethen kuuluisaa kotia melkein\npimeässä. Sain siitä kuitenkin jonkunlaisen kuvan -- taideteokset\nesiintyivät tietysti jotenkin himmeässä valossa, -- näin hänen omat\nsievät piirustuksensa ja siluettiasi sekä suuren joukon muistoja\nhänestä ja hänen rakastajattarista (Marianne de Willemer, Corona\nSchröter y.m.), ystävistä (Schiller, Karl August y.m.) ja vanhemmista\n(varsinkin äidistä Frau Ajasta), kivi- ja muita luonnontieteellisiä\nkokoelmia; mutta ennen kaikkea huvitti minua hänen, ministerin työ-\nja makuu- (samalla kuolin-) huoneittensa erinomainen yksinkertaisuus\nja vaatimattomuus: itse selitti hän sen siten, että työhuoneen\ntulee olla ilman suurempia mukavuuksia, jottei vaipuisi laiskuuteen.\nMakuukammiossa ei ollut kuin yksi pieni ikkuna; ei siis kumma yhtään,\nettä Goethe kuollessaan huudahti Ottilialle: \"enemmän valoa\"; joka\nsitte on jos jollakin tavalla selitetty. Pistäydyin sitte myöskin\npimeässä katsomaan Schillerin pientä taloa ja molempien runoilijoitten\nkuuluisaa yhteispatsasta teaatterin edustalla.\n\nSaksan toisesta suurmiehestä riensin suoraa tietä toisen luo.\nWartburgin linna, jossa Lutherus noin vuoden oleskeli kirjoittaen\ntunnettua raamatun käännöstä, on erittäin kauniin ja suuren puiston\nhuipulla. Hauskin kaikesta katsottavasta täällä oli tietysti\nLutheruksen huone: hänen pöytänsä, jakkaransa mammutluusta, sänkynsä\nilman pohjaa -- se paikka seinää, johon heitti läkkitolpponsa\nperkelettä muka nähdessänsä oli melkein tykkänään kadottanut\nkalkkirappauksensa: katsojat olivat ottaneet sen muistoksi mukanansa.\nMutta Wartburgin linna tarjoaa paljon muutakin katsottavaa, kuten\ntuon sievän kappelin saarnastuolineen, josta suuri uskonpuhdistaja\nmonasti saarnasi, paljon Moriz Schwind'in freskomaalauksia; niissä muun\nmuassa kuvataan tuota kuuluisaa \"laulajien kilpailua\" v. 1207, jolloin\nsopimuksen mukaan voitetun piti heittää henkensä, mutta taulussa juuri\npyytää ruhtinattarelta armoa; ylen komea juhlasali, jota vieläkin\nkäytetään ruhtinaallisissa pidoissa y.m. Näköala Wartburgin linnasta\nThüringermetsän rehevien puitten, kukkulien ja laaksojen yli on\nsangen kaunis ja laaja, -- linna kun sijaitsee noin 400 metriä meren\nyli Thüringenin ehkä ihanimmassa seudussa. Erittäin hauskalta tuntui\nminusta myöskin paluumatka toiselta puolen linnan kuvetta, jota myöten\nmetsän läpi pyrin Annathalin sievään laaksoon. Tämä vihdoin supistuu\nniin kapeaksi vuorensolaksi, \"Drachenschlucht\", molempien korkeitten\nvuorien välissä, että tuskin kaksi kulkijaa siinä pääsee toistensa\nohitse. Kummallinen matka, joka kestää noin 5-10 minuuttia! Elävästi\njuohtuivat Mignon'in sanat mieleeni:\n\n    \"In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut\"\n\nja Böcklinin samanniminen taulu Schackin galleriassa München'issä:\nvarovaisesti minä katselin vuoren rotkoihin, eikö siinä vaan piileisi\njoku lohikäärme vanhoilta ajoilta! Lohikäärmeitten solasta kiiruhdin\nnoita-akkoja tapaamaan Harzin vuoristossa. Saavuin myöhään illalla\n\"Kolmen Annan pysäkkeelle\" josta Brockenrata viepi Harzvuoren huipulle.\nAsemasillalla oli kolme tyttöä vastassa, kysyin heiltä leikillisesti,\nolivatko he nuo kolme Annaa, johon he yhtä leikillisesti myöntyivät;\nmutta kun kysyin, olivatko he -- noita-akkojen maassa kun olin -- myös\nnoitia, eivät he yhtä tyytyväisinä tähän vastanneet. Seuraavana aamuna\nmenin Brockenille, jossa Faust ja Mefistofeles kävivät ja jossa noidat\nvarsinkin illalla ja yöllä vasten Vappua peliänsä pitävät. Muuten\ntuskin maksaa vaivaa sinne mennä -- mitään eriskummallista ei siinä\nole. Braunschweigin merkillisen ja kauniin kaupungin kautta kiiruhdin\nHampuriin ja Lybeckiin ja sieltä Itämeren yli Hankoon ja Turkuun.\n\nMutta kaikki se kauneus, jonka minulle luonto ja taide tällä matkailu\nsoivat, on oleva verraton valoahjo tulevaisuudessakin, josta säteilee\nvaloa ja lämpöä sieluuni, kun juohdutan muistiini nuo ylevät hetket\nluonnon ja taiteen suurissa temppeleissä.\n\n\n\n"]