Kaunis Imperia

KAUNIS IMPERIA

Kirj.

Honoré de Balzac

Suomennos

Helsingissä, Kustannusliike Te-Vi, 1947.

SISÄLLYS:

Kaunis mperia Munkki Amador Kuninkaan pikku ystävätär Epätoivoinen rakastaja Pikku kyttyräselkä Aseveli Miten Azayn linna rakennettiin Kallis lemmenyö Liian hyveellisyyden vaarat Orleansin herttua

KAUNIS IMPERIA

Lähtiessään Constanzin kirkolliskokoukseen oli Borckaux'n arkkipiispalla seurueessaan pieni, kaunis tourainelainen pappismies, nuorukainen, jonka koko olemus ja käyttäytyminen oli erittäin viehättävä, mutta hänestä sanottiinkin, että hän oli la Soldéen ja kuvernöörin poika.

Toursin arkkipiispa oli jättänyt tämän nuoren miehen virkaveljensä huostaan ollessaan vieraana kauttakulkumatkalla – sillä tavoin vaihtavat korkea-arvoiset pappismiehet, jotka ovat vahvoja uskossa, usein alaisiaan.

Pikku pappi saapui siis kirkolliskokoukseen asettuen asumaan herransa taloon, missä hän seurasi arkkipiispan siveellisen vaelluksen ja syvän oppineisuuden antamaa esimerkkiä.

Philippe de Mala, niin kuului pikku papin nimi, oli päättänyt lujasti palvella uutterasti suojelijaansa, mutta tässä kirkolliskokouksessa hän näki hämmästyttävän monien herrojen viettävän huikentelevaista elämää, josta huolimatta he saivat suuria etuja mukavuuksien, rahan ja virkojen muodossa – niin, he eivät olleet ollenkaan huonommassa asemassa kuin hurskaat ja vakaat pappismiehet.

Eräänä yönä, jolloin hänen siveytensä oli suuressa vaarassa, saatana kuiskasi hänen korvaansa, että hänen tulisi pitää puolensa, koska jokainen voi ammentaa hyvyyksiä pyhän äitimme kirkon lähteestä tämän kuivumatta, mikä ihme oli kiistämätön todistus Jumalan olemassaolosta. Hän alkoi kierrellä ja oleskella salaa ravintoloissa sekä muissa paheen pesissä, missä vain voi selviytyä maksamatta, sillä hän oli hyvin köyhä pappi.

Koska hän kuitenkin piti edelleen esikuvanaan vanhaa arkkipiispa parkaa – joka pätevistä syistä oli lakannut tekemästä syntiä – ja oli nuoren pyhimyksen maineessa, vaivasivat halunsa häntä joskus vallan hirveästi, kun hän näki ihania, kauniisti pukeutuneita ja suloisia kurtisaaneja, jotka elävöittivät harmaata arkipäivää, sillä nämä olivat saapuneet Constanziin auttamaan kirkolliskokouksen viisaita isiä käsitteiden selvittämisessä. Hän oli ihan raivoissaan siitä, ettei aavistanut, miten päästiin suhteisiin näiden herkullisten naisten kanssa, jotka kohtelivat kardinaaleja, rikkaita apotteja, legaatteja, arkkipiispoja, prinssejä, herttuoita ja maakreivejä, kuin nämä olisivat olleet pappipahaisia, joilla ei ollut penniäkään taskussaan. Iltaisin, suoritettuaan rukouksensa, hän harjoitteli keskustelemaan heidän kanssaan tutkimalla rakkauden breviaarioita, ja hänen pyrkimyksenään oli kehittyä niin eteväksi, että selviytyisi kaikista tilanteista. Mutta jos hän seuraavana päivänä todella kohtasi jonkun tällaisen prinsessan, joka lepäsi kauniisti kantotuolissaan, jota aseistetut paasit saattoivat, hän jäi seisomaan kuin nauta tai kuin koira, joka haukkoo leuoillaan tavoitellen kärpäsiä.

Arkkipiispan sihteeri, muuan Perigordista oleva aatelismies, oli hyvin niukkasanaisesti selittänyt hänelle, että viisaat kirkkoisät ja muut säätyhenkilöt lähestyivät näitä hemmoiteltuja kissimirrejä runsaiden lahjojen avulla – ei suinkaan pyhäinjäännösten tai synninpäästöjen, ei, vaan täällä laskettiin kaikki jalokivissä ja kilisevässä rahassa – ja naiset olivat korkeiden herrojen erityisen suojeluksen alaisia. Sentähden pikku pappi säästi ahkerasti. Joka ainoan taalerin, minkä arkkipiispa antoi hänelle kirjoitustöistä, hän kätki vuodeolkiinsa, toivoen, että hänellä olisi joskus tarpeeksi rahaa voidakseen edes lähestyä jonkun kardinaalin rakastajatarta – ja antaa Jumalan sitten hoitaa asia loppuun asti.

Hän oli kehnosti pukeutunut kiireestä kantapäähän eikä näyttänyt enää herralta enempää kuin yöpaitaan puettu vuohi muistuttaa nuorta neitoa, mutta kaipuu vei hänet silti joka ilta Constanzin kaduille, missä hän vakoili kardinaaleja näiden näyttäytyessä naisineen, mikä ei ollut vaaratonta, sillä vartijat paljastivat kerkeästi miekkansa huomatessaan jonkun esiintyvän asiattoman uteliaana.

Hän näki vahakynttiläin valaisevan ikkunoita ja luovan suurentavia häivähdyksiä ahtaille kaduille, hän kuuli apottien sekä muiden ylhäisten herrojen pitävän ihanasti hauskaa juodessaan ja laulaessaan yksityistä hallelujaansa. Ja keittiöpalvelijain sanottiin saavan aikaan suorastaan ihmeitä. Näissä keinuissa oli ihanan, rasvaisen keiton riemumessuja, oli vesperruokana savustettua kinkkua, oli paistien ja makeiden herkkujen juhlamessuja. Vasta kun kelpo pappismiehet olivat tyydyttäneet nälkänsä ja sammuttaneet janonsa, tuli hiljaista. Heidän paasinsa pelasivat noppaa portailla muulien tömistellessä katukiviä. Kaikki kävi hyvin! Mutta oli syytä olla varuillaan... kuinka kävikään kunnon Johann Hussille? Hänet poltettiin. Ja minkä tähden? Vain siksi, että hän puuttui hänelle kuulumattomiin asioihin...

Sievä pikku Philippe sai monta töytäystä ja kolhaisua, mutta saatana piti hänen rohkeuttaan yllä lohduttamalla häntä sillä, että ennemmin tai myöhemmin hän kyllä pääsisi näyttelemään kardinaalia jonkun kauniin naisen luona.

Hän oli elämänhaluinen ja rohkea kuin nuori metsäkauris syksyllä, ja eräänä iltana hän pujahti Constanzin kauneimpaan taloon, jonka portailla hän usein oli nähnyt hovimestarien, kamaripalvelijain sekä paasien odottavan soihdut käsissä herrojaan – herttuoita, kuninkaita, kardinaaleja ja arkkipiispoja.

Ah, hän huokaisi, se nainen, joka asuu täällä, on varmaankin hyvin kaunis ja hieno...

Täysissä aseissa oleva palvelija antoi hänen päästä ohitse luullen hänen olevan Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa, joka juuri oli ollut siellä, ja että hän tuli tuomaan sanomaa mainitulta herralta.

Philippe de Mala nousi portaita nopeasti kuin jänis lemmenhuumassa. Suloisten hajuvesien tuoksu ohjasi hänet siihen huoneeseen, missä talon hallitsijatar kamarineitiensä ympäröimänä oli laittautumassa yökuntoon.

Hän seisoi voimatta liikahduttaa kättään tai jalkaansa – kuin vartijain yllättämä varas. Kamarineidit riisuivat kaunista naista, niin kätevästi ja rohkeasti, että hänen ihana vartalonsa oli pian alaston, jolloin pikku papin täytyi rakastuneisuudessaan huudahtaa tukahtuneesti.

– Mitä pikku ystäväni toivoo? kysyi nainen.

– Omistaa Teille koko sieluni... vastasi de Mala ahmien häntä silmillään.

– Voitte tulla huomisaamuna! sanoi nainen kiusoitellakseen häntä.

Ja intohimoa hehkuen Philippe vastasi hiljaa: – Minä tulen varmasti.

Nainen purskahti nauruun ja nauroi kuin riivautunut. Philippe jäi seisomaan, lamautuneena, mutta ihastuneena, ja hänen katseensa huumautui autuaista himoa herättävistä suloista – kauniit kiharat laskeutuivat selälle, joka oli kuin kiilloitettua norsunluuta, naisen ruumis paistoi häikäisevän valkeana tuhansien kiemuraisten kiharain välistä. Hänen lumivalkealla otsallaan oli rubiinikoriste, jossa kivet säkenöivät ja hehkuivat, mutta vielä runsaammin välkehtivät hänen mustat silmänsä, joissa naurun kyynelet helmeilivät. Philippe katsoi hänen pientä jalkaansa, kun hän riisui kenkänsä, jalkaa, joka oli pienempi kuin joutsenen nokka.

Hän oli sinä iltana mainiolla tuulella, muuten hän olisi laittanut pikku miehen ikkunasta tiehensä antamatta tälle arvoa enempää kuin tavalliselle piispalle.

– Hänellä on kauniit silmät, madame! sanoi eräs kamarineideistä.

– Mistähän hän tulee? kysyi toinen.

– Lapsi raukka! huudahti madame, äitinsä kai etsii häntä... meidän pitää auttaa hänet kotiin...

Tourainelainen pikku pappi säilytti malttinsa, hän tuijotti sängyn säihkyvää kultabrokaadia, missä kaunis ranskatar pian lepuuttaisi ihanaa ruumistaan, ja hän lähetti naiselle onnellisen hymyn. Tämä katse, joka oli hunajanmakea ja lemmen ymmärtämyksen kyllästämä, miellytti naista. Puolittain hymähtäen, puolittain pikku papin hurmaamana hän toisti: – Huomenna.

– Ah, madame, jälleen paloi siveyslupaus poroksi lemmenjanossa! sanoi eräs kamarineideistä, ja he kaikki nauroivat hillittömästi.

Philippe lähti törmäillen mennessään joka paikkaan, päästään ihan pyörällä kohdattuaan tämän naisen, joka oli houkuttelevampi kuin aalloista nouseva najaadi. Hän pani tarkkaan merkille oven yllä olevan vaakunakilven ennenkuin lähti kotiin rakkaan arkkipiispansa luo. Tuhannet paholaiset temmelsivät hänen sydämessään, ja hänen aivoissaan pitivät peliään itsensä saatanan aivoitukset.

Pienessä huoneessaan hän laski koko yön rahojaan, mutta ei saanut niistä kertymään enempää kuin neljä taaleria, mutta kun siinä oli kaikki, mitä hän omisti tässä maailmassa, niin hän arveli kaunottaren pitävän sitä almuna.

– Mikä sinulla on, Philippe? sanoi kunnon arkkipiispa kuullessaan hänen ähkäisevän ja huokaavan.

– Ah, Teidän korkea-arvoisuutenne! vastasi pikku pappi parka, pääni menee pyörälle ajatellessani, että niin köykäinen, hento nainen voi painaa niin raskaasti sydäntä!

– Ja kuka hän on? kysyi kelpo vanhus pannen breviaarion pois kädestään.

– Ah, Herra Jeesus! Hyvä herrani ja suojelijani varmaan vihastuu minuun saadessaan tietää, että olen tavannut erään, joka on ainakin kardinaalin ystävätär – ja minua itkettää ajatellessani, että minulta puuttuu monta taaleria, ennenkuin voisin lähestyä häntä Teidän luvallanne koettaakseni käännyttää hänet siveyteen ja hyviin tapoihin...

Arkkipiispa kurtisti kulmiaan, mutta ei virkannut mitään, ja pikku pappi parka värisi peloissaan, kun oli siten ripittäytynyt. Mutta äkkiä hurskas prelaatti sanoi:

– Onko hän tosiaankin niin kallis?

– Ah! huoahti Philippe, hän on jo ryöstänyt monta mithraa ja vienyt korut monesta käyräsauvasta...

– Niinpä niin, Philippe, mutta jos kieltäydyt hänestä, niin minä lahjoitan sinulle kolmekymmentä taaleria köyhäinkassasta.

– Ah, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä menettäisin siten aivan liian paljon! huudahti poika, kokonaan hurmaavien haaveittensa huumaamana.

– Niin, mutta Philippe, tahdotko sinä antautua paholaisen valtaan pahoittaaksesi Jumalan mielen kuten kaikki kardinaalimme?

Ja tuskan ahdistamana arkkipiispa alkoi rukoilla pyhää Gabianusta, siveitten suojeluspyhimystä, pelastaakseen pikku papin sielun. Hän kehoitti pappia polvistumaan ja rukoilemaan myöskin pyhää Philippeä, mutta jo kadotettu nuori pappi rukoili aivan hiljaa pyhimykseltään onnea lemmenretkelle, jos nainen tosiaankin ottaisi hänet vastaan armollisesti ja suosiollisesti, jolloin kelpo arkkipiispa, joka näki, miten hehkuvasti Philippe antautui rukoilemaan, huudahti:

– Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Taivas on auttava sinua...

Arkkipiispan jyristessä kirkolliskokouksessa kirkkoisien häpeämättömyyttä vastaan Philippe de Mala käytti ne neljä taaleria, jotka hän oli niin suurella vaivalla ansainnut. Hän osti hajuvesiä, hän kylpi, hän voiteli itseään sekä teki itsensä kaikin tavoin puoleensa vetäväksi. Hyväntuoksuisena hän lähti kaupungille mennäkseen rakastettunsa taloon, ja kun hän kysyi ohikulkijoilta, kuka tämän talon omisti, nämä nauroivat hänelle vasten kasvoja ja sanoivat: – Mikä moukka sinä olet, kun et ole koskaan kuullut kauniista Imperiasta?

Hän alkoi pelätä, että saatana eikä hän saisi koko ilon noista neljästä taalerista, sillä tämä nimi kertoi hänelle, että hän oli sokeudessaan uskaltautunut suureen vaaraan.

Imperia oli vaativaisin ja oikukkain tyttö koko maailmassa, minkä Iisaksi häntä pidettiin kauneimpana kaikista sekä tyttönä, joka osasi parhaiten pelehtiä kardinaalien kanssa sekä kesyttää karkeimmat sotilaat ja pahimmat talonpoikien kiusaajat. Hänellä oli hovissaan omat urheat sotilaansa, jousimiehensä sekä ritarinsa, jotka palvelivat häntä innokkaasti. Hänen pienimmästä viittauksestaan he lopettivat jokaisen, joka ei ollut hänelle mieleen, ja muuan nuori, Baudricourtista oleva ritari, kapteeni kuninkaan palveluksessa, kysyi häneltä usein, oliko tänään ketään tapettavia.

Keisari Sigismund vastasi kerran eräälle kunnialliselle, ankaralle naiselle, joka valitti sitä valtaa, mikä Imperialla oli miehiin:

– Kunnialliset naiset varjelkoot ankaraa siveyttä, madame Imperian huolehtiessa siitä, etteivät Venus-jumalattaren hauskat hurjistelut joudu unohduksiin!

Itse asiassa syvästi kristillisiä sanoja, joista kunnialliset naiset ihan suotta närkästyivät.

Mutta Philippe alkoi pelätä, että hänen silmillään edellisenä iltana ahmimansa riemu oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Hän harhaili kaupungilla voimatta syödä tai juoda, kunnes hän illan suussa sai toivonsa takaisin sekä kaipuunsa pakottamana kulkeutui kirkolliskokouksen todellisen hallitsijattaren luo – tämän edessä näet kumartui koko kristikunta, sen mahtavimmat, viisaimmat ja hyveellisimmät.

Hovimestari aikoi ajaa hänet tiehensä, kun ei tuntenut häntä, mutta muuan kamarineiti kutsui portaiden yläpäästä: – Mutta, mestari Imbert, mieshän on madamen pikku ystävä!

Ja punastellen kuin hääyönä pikku pappi nousi portaita onnen huumassa. Kamarineiti otti häntä kädestä sekä vei hänet saliin, missä madame istui iloisessa odotuksessa, eikä hänellä juuri muuta yllään ollutkaan, sillä rohkea nainen tietää kyllä, millä tavoin hän on kaunein.

Häikäisevä Imperia istui pöydän ääressä jolle oli kullalla kirjaillulle liinalle asetettu mitä jaloimpia juomia, viiniä ja ruusumarjaviinaa, Kypron viiniä sisältäviä kannuja, herkullisia, hienosti maustettuja hilloja, paistettua fasaania, vihreää kastiketta, hienoksi leikattua, suolattua kinkkua – mikä kaikki olisi ilahduttanut pikku rakastajaa, jos tämä olisi hetkeksikään saanut katseensa kääntymään madame Imperiasta.

Nainen näki, että nuori pappi havaitsi ainoastaan hänet, mikä ilahdutti häntä suuresti, sillä vaikka hän olikin tottunut pappien palvontaan ja imarteluun, oli Philippe karkoittanut kaikki muut hänen sydämestään yön kuluessa sekä kummitellut hänen ajatuksissaan koko päivän.

Luukut oli pantu ikkunain eteen, madame oli säteilevällä tuulella ja hymyili kuin olisi ottanut vastaan keisarin... pikku pappi puolestaan oli onnellisen huumautunut hänen ylimaallisista suloistaan ja ymmärsi, ettei yksikään paaviksi valitsemista odottava kardinaali, ei yksikään maakreivi tai keisarikaan voisi riistää häneltä tämän yön iloa, vaikkei hänellä ollut kukkarossaan muuta kuin paholainen ja rakkautensa.

Hän esiintyi suurieleisesti, hän heittäysi polvilleen ja tervehti ritarillisella eleellä, josta hän suoriutui oikein hyvin, jolloin nainen loi häneen hehkuvan katseen sanoessaan: – Istuutukaa tähän viereeni, että näen, oletteko muuttunut eilisestä.

– Ah, olenhan minä, sanoi pappi.

– Ja missä suhteessa olette muuttunut?

– Eilen minä rakastin Teitä... mutta tänä iltana me rakastamme toisiamme, ja minusta kärsivästä ihmisparasta on tullut rikkaampi kuin kuningas!

– Oh, sinä rakas, rakas pienokaiseni! huudahti nainen ihastuneena, niin, sinä olet muuttunut pikku papista vanhaksi paholaiseksi!

Sitten he istahtivat vierekkäin hyvän takkatulen ääreen, mikä sai veren kiertämään yhä kuumempana heidän suonissaan, he kujersivat kuin kyyhkyset ahmien toisiaan silmillään koskematta pöydällä oleviin herkkuihin. Ja juuri kun heillä oli niin hauskaa, kuului luukkujen takaa epämiellyttävää ääntä, niinkuin joku olisi jyskyttänyt niitä.

– Madame! huudahti kamarineiti tullessaan kiireesti sisään, siellä on toinen!

– Mitä nyt! huudahti Imperia, ynseästi kuin ruhtinas, jota häiritään.

– Churin arkkipiispa toivoo pääsevänsä puheillenne...

– Piru hänet periköön! sanoi Imperia luodessaan Philippeen hellän katseen.

– Madame, hän näki valoa ikkunaluukuista ja pitää kovaa meteliä...

– Sanokaa hänelle, että minulla on kuumetta, eikä se valhetta olekaan, sillä minä olen ihan kipeä tämän pikku papin takia, joka pyörii ajatuksissani!

Mutta juuri hänen sanoessaan niin ja puristaessaan Philippen kättä, niin että tämä punehtui kosketuksesta, lihava arkkipiispa astui sisään kiukkua puuskuen. Hänen seurueensa tuli heti jäljestä, tuoden monilla yrteillä koristettua, mausteille tuoksuvaa, kultavadille asetettua taimenta sekä lukemattomia herkkuja, kuten liköörejä ja hilloja, joita hänen luostarinsa hurskaat nunnat olivat valmistaneet.

– Ahaa! hän sanoi kömpelöllä äänellään, tunnen kyllä pirun muutenkin, ei Teidän tarvitse pyytää häntä minua perimään, kyyhkyläiseni!

– Jonakin päivänä saatte vielä miekan vatsaanne! vastasi Imperia kurtistaen kulmiaan, jolloin hänen tähän asti niin hellät ja lempeät kasvonsa saivat pahansuovan ilmeen.

– Ja tuo pieni kuoropoika, onko hän täällä aloittamassa kuolinmessua? sanoi arkkipiispa häpeämättä kääntäen suuret ja turpeat kasvonsa Philippeen.

– Teidän korkea-arvoisuutenne, olen täällä ripittääkseni madamen.

– Mitä vielä? Etkö tunne ohjesääntöjä? Vain arkkipiispoille on sallittua ripittää naisia tähän aikaan yöstä... tallustele tiehesi lättäjaloillasi toisten munkkien luo, äläkä näyttäydy enää täällä! Minä julistan sinut pannaan!

– Jääkää tänne! huudahti Imperia sähisten ja hän oli leijonanvihassaan kauniimpi kuin rakkauden hetkellä, sillä niin viha kuin rakkauskin elivät nyt hänessä. – Jääkää tänne, ystäväni... Olette kotona luonani!

Silloin Philippe tiesi olevansa todella rakastunut.

– Eivätkö kirkon opin mukaan kaikki ole Jumalan silmissä samanarvoisia? hän kysyi piispalta.

– Se on pirun keksintöä, joka on saanut sanansa raamattuun – mutta niin on kirjoitettu, vastasi lihava arkkipiispa, jonka teki mieli päästä istumaan pöytään.

– Hyvä! Sittenhän Te olette minun vertaiseni, joka täällä maan päällä olen Teidän jumalattarenne, vastasi Imperia – muuten minun on pakko jonakin päivänä antaa kuristaa Teidät! Vannon sen tonsuurini kaikkivallan nimessä, ja se pätee yhtä hyvin kuin paavin sana!

Taimeneen ja muihin herkkuihin viitaten hän sanoi: – Istukaa ja juokaa!

Mutta samalla hän iski silmää pikku ystävälleen – sillä tämä tyttö ei ollut ensi kertaa ovela – jotta tämä ymmärtäisi, ettei hänen tarvinnut pelätä piispaa, jonka Bacchus kyllä pian kukistaisi.

Kamarineiti sai nöyrästi prelaatin istuutumaan pöytään Philippen jäädessä seisomaan niin raivoissaan, ettei voinut puhua – nyt hänen rakkautensa onni raukeni jälleen! Ja hän lähetti ajatuksissaan piispan kimppuun enemmän paholaisia kuin munkkeja on maailmassa.

He olivat ehtineet jo aterian puoliväliin, eikä pikku pappi ollut syönyt vielä mitään, sillä hän tunsi nälkää vain Imperiaa kohtaan. Hän istui tämän vieressä eikä virkkanut sanaakaan, vaan puhui tälle sitä mykkää kieltä, mitä naiset ymmärtävät paremmin kuin mitään muuta.

Lihava piispa oli suuri ahmatti, ja hän oli jo tyhjentänyt ensimmäisen viinikannun, mistä madame hänelle kavalasti kaateli, kun kadulta kuului ratsastajien aiheuttamaa kovaa melua. Useita hevosia, paasien äänekkäitä huutoja, mitkä kaikki ilmaisivat, että joku ruhtinas saapui siellä raivokkaan intohimoisena.

Hetken kuluttua saapuikin Ragusan kardinaali saliin – Imperian väki ei ollut rohjennut estää häneltä pääsyä.

Kurtisaani parka ja hänen pikku ystävänsä tulivat tämän nähdessään ihan synkälle tuulelle, sillä olisi ollut pirun kiusaamista, jos he olisivat asettuneet vastustamaan kardinaalia, varsinkaan kun ei tiennyt, vaikka hänestä tulisi paavi, sillä kolme kandidaattia kilpaili Pietarin avaimista rakkaudesta kristikuntaa kohtaan.

Kardinaali oli sangen parrakas ja ovela haliminen, joka oli tottunut selviytymään hyvin kirkolliskokouksessa. Hän käsitti tilanteen ensi silmäyksellä sekä ymmärsi nopeasti, miten hän parhaiten saisi kilpailijansa karkoitetuksi. Hän oli tullut tänne nälkäisenä kuin munkki, ja saadakseen saaliinsa hän oli valmis pistämään tikarilla paria munkkia tai myymään hallussaan olevan sälön aitoa ristinpuuta, mikä olisi ollut vielä suurempi synti.

– Tulehan tänne, ystäväiseni! hän sanoi viitaten Philippen luokseen.

Munkki parka nousi pikemminkin kuolleena kuin elävänä, melkein vakuuttuneena siitä, että paholaisella oli sormensa pelissä, ja sanoi pelottavalle kardinaalille:

– Mitä?

Kardinaali vei hänet portaille, katsoi häntä tiukasti silmiin ja jatkoi:

– Hitto soikoon! Sinä olet reipas pikku mies, joten minä jättäisin mielelläni kertomatta herrallesi, mihin olet nenäsi pistänyt. No, valitse itse – tahdotko mennä naimisiin apotinviran kanssa lopuksi ikääsi vai madamen kanssa – täksi yöksi – kuollaksesi aamulla?

Epätoivoinen pikku pappi sanoi:

– Ja kun Teidän ihanuutenne on tyydyttänyt himonsa – saanko sitten tulla tänne takaisin?

Kardinaalia pyrki naurattamaan, mutta hän hallitsi ilmeensä ja sanoi tuimasti: – Valitse nyt! Hirsipuu tai apotin virka!

– Niin... sanoi pappi miettivästi, jos se on hyvä, lihava apottikunta... Kardinaali palasi saliin, löysi kirjoitusneuvot, otti palan pergamenttia, johon kirjoitti sen, mitä tarvittiin. – Teidän ihanuutenne, sanoi pikku pappi tavatessaan nimitystään, Churin piispaa ei ole yhtä helppo saada portille kuin minua, sillä hänellä on apottikuntia yhtä paljon kuin sotureilla on kaupungissa aseenkantajia. Herra on häntä hyvästi siunannut! Mieleeni johtuu, että minun tulee kiitokseksi tästä liiankin hyvästä apotinvirasta antaa Teille eräs neuvo... tiedättehän, miten pahanlaatuista ja tuhoisaa Pariisia koetteleva rutto on... sanokaa nyt hänelle, että olette juuri antanut vanhalle ystävällenne Bordeaux'n arkkipiispalle viimeisen voitelun... jos hän kuulee sen, niin hän livistää tiehensä pelästyneenä kuin koiran nähnyt jänis.

– Oh! Ahaa! huudahti kardinaali, sinä ansaitset paljon enemmänkin kuin apotinviran. Niin, hitto vieköön, ystäväiseni, tässä saat sata kultataaleria matkarahoiksi Turpenayn apottikuntaan. Voitin ne eilen pelissä ja annan ne nyt sinulle lahjaksi.

Leijonanainen Imperia kuuli nämä sanat kun hän näki Philippe de Malan häipyvän luomatta häneen niitä helliä silmäyksiä, joita hän odotti – ja hän korskui kuin nuori delfiini, sillä nyt hän käsitti täydelleen, miten kurjasti pikku pappi petti hänen tunteensa. Sillä hän ei ollut vielä päässyt niin pitkälle katolisessa uskossa, että olisi voinut antaa rakastajalleen anteeksi sen, että tämä livisti kuolematta tunteittensa puolesta.

Ja hänen Philippen jälkeen lähettämässään myrkyllisessä käärmeenpuremassa oli selvästi luettavissa Philippen kuolemantuomio, mikä rauhoitti suuresti kurjaa italialaista, joka oli nyt varma siitä, että se saisi pikku papin etsimään kiireimmiten turvaa apottikunnastaan.

Pikku pappi ei voinut puolustautua millään eikä ollutkaan siitä syystä huolissaan – hän poistui kuin märkä koira, joka ajetaan pois messusta.

Huokaus kohosi madamen rinnasta. Hän oli raivoissaan miehille, joille hän ei ennestäänkään antanut suurta arvoa, sillä hänessä palava tuli oli kohonnut hänen päähänsä niin, että kipinöitä sinkoili hänen silmistään. Eikä mikään ihme – tämä oli ensi kerta, kun pappi oli suvainnut hylätä hänet.

Kardinaali puolestaan hymyili, sillä hän oletti, että häntä odotti nyt pelkkä ilo ja riemu. Hän oli ovela veikko! Ilmankos hän olikin saanut punaisen hattunsa.

– Ah, olkaa tervehditty, rakas virkaveli! hän sanoi piispalle, mikä ilo olla seurassanne, oli hyvä saada tiehensä tuo pikku mies, joka oli madamelle aivan arvoton – ja jos olisitte tulleet häntä lähemmäksi, kaunis, houkutteleva kyyhkyläiseni, olisitte ehkä menettäneet henkenne kaniikki paran takia!

– Miten niin?

– Hän on Bordeaux'n arkkipiispan palveluksessa... ja tämä kelpo mies kuoli aamulla ruttoon...

Piispa avasi suunsa kuin aikoisi niellä kokonaisen juuston: – Mitä? Miten... Mistä sen tiedätte...

– Totta puhuakseni, vastasi kardinaali tarttuen saksalaisen käteen, tulen juuri lohduttamasta häntä viimeisillä hetkillään sekä valmistamasta häntä... se kelpo mies purjehtii parhaillaan hyvässä tuulessa paratiisia kohti.

Churin piispa näytti nyt, miten ketterä paksukin mies voi olla, koska erityisen lihavat ihmiset Jumalan erityisestä armosta saavat korvauksen vaivoistaan siten, että heidän sisäiset elimensä, suolensa ja kanavansa ovat joustavat kuin pallot. Mainittu piispa hypähti äkkiä taaksepäin, kauhuissaan hikoillen, tuhahtaen kuin härkä, joka löytää höyheniä heinistään. Hän kalpeni, hän katosi – pitkin loikkauksin portaita alas sanomatta madamelle hyvästejä.

Churin piispan ehdittyä ovesta ulos ja juostessa täyttä vauhtia kadulla Ragusan kardinaali alkoi nauraa, niin että oli pakahtua.

– Ah, kyyhkyläiseni, enkö ansaitse tulla paaviksi – ei, parempaakin, olla rakastajasi tänä yönä?

Mutta Imperia seisoi synkkänä, kardinaalin lähestyessä häntä syleilläkseen ja helliäkseen häntä kardinaalien tapaan, jotka ovat sellaisissa asioissa notkeampia kuin kukaan muu, vieläpä pystyvämpiä kuin sotilaat, koska he elävät joutilaina eivätkä tuhlaa voimiaan muuhun.

– Ah! sanoi Imperia peräytyessään... sinä tahdot kuolemaani... hullu! Te ajattelette vain himoissanne mässäämistä, kurjat heittiöt, samantekevää mitä minulle tapahtuu. Jos minä kuolisin tyydyttääkseni Teitä, niin julistaisitte minut pyhimykseksi, eikö totta! No, Te siis tulette kukonharja pystyssä ja tahdotte minulta jotakin? Tiehenne! Häipykää! Tyhjäkalloinen munkki! Älkääkä koskeko minuun, sanoi Imperia, kun kardinaali edelleen lähestyi, tai minä pistän Teitä tällä tikarillani!

Tämä kaunis nainen otti esille hienon tikarin, jota hän tarpeen tullen käytteli taitavasti.

– Mutta, pikku enkelini, kyyhkyläiseni, sanoi kardinaali nauraen, etkö ymmärrä leikkiä? Pitihän minun keksiä jotakin saadakseni tuon vanhan churilaisen sonnin ulos!

– Entä sitten? Mutta jos rakastatte minua, niin menkää! Lähtekää heti! Jos Te olette sairas, niin minun kuolemanihan on Teille samantekevä. Tunnen Teidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, että Te uhraatte ilolla kaiken nautintonne takia, kun kuoleman hetki on käsillä... menkää! Ja ellei Teillä ole sinisiä taudin merkkejä ruumiissanne huomenna, niin tulkaa uudelleen... tänään minä vihaan sinua, rakas kardinaalini! hän sanoi hymyillen.

– Imperia! huudahti kardinaali ja lankesi polvilleen, pyhä, ylväs Imperiani, kuule nyt, älä enää leikittele kanssani!

– Ei, minä en koskaan leikittele korkeilla ja pyhillä asioilla, vastasi nainen.

– Kirottu hutsu! Minä julistan sinut pannaan... huomenna!

– Mutta johan nyt! Onko kardinaali menettänyt ylvään ymmärryksensä?

– Imperia, saakelin akka, pirun lunttu! Oh... ooh... rakkahin... kyyhkyläiseni...

– Ajatelkaa arvoanne! Ette voi olla polvillanne täällä. Hyi!

– Annanko sinulle ennakolta synninpäästön kuolinhetkeksesi? Tahdotko saada koko omaisuuteni? Ei, enemmänkin, omistamani oikean sirun aitoa, väärentämätöntä ristinpuuta?

– Tänä yönä ei sydäntäni osteta koko maailman eikä taivaankaan rikkauksilla! sanoi Imperia nauraen, olisin kurjin kaikista synnintekijättäristä, arvoton ottamaan vastaan pyhää ehtoollista, ellei minulla olisi oikkujani.

– Minä poltan talosi poroksi! Noita, sinä olet lumonnut minut! Sinun on kuoltava roviolla... kuule nyt, rakkaani, pieni ranskalainen lemmittyni... lupaan sinulle hienoimman paikan taivaassa! Mitä siihen sanot?

– Sanon, etten tahdo.

– Alas noita! Kuolema noidalle!

– Ensin minä tapan Teidän ihanuutenne. Kardinaali kiehui raivosta.

– Te käytte mielettömäksi, sanoi Imperia. Menkää nyt... ennenkuin olette ihan järjiltänne.

– Minusta tulee paavi, ja saat maksaa kalliisti...

– Ettekö enää tottele minua?

– Mitä minä tekisinkään miellyttääkseni sinua!

– Menkää!

Ketterästi kuin vuohi Imperia hypähti huoneeseensa vetäen mennessään salvan eteen. Kardinaali sai hänen puolestaan raivota mielensä mukaan, kunnes ei jaksanut enempää ja häipyi. Istuessaan yksin tulen ääressä, ylellisesti katetussa pöydässään ilman pikku pappiaan, kaunis Imperia repi korujaan, niin että kultaiset ketjut katkeilivat.

– Pirun sarvien nimessä, jos pikku ystäväni on narrannut tämän kardinaalin kimppuuni ja hylännyt minut tahtomatta tyydyttää haluani – niin, silloin en voi kuolla rauhassa, ennenkuin olen omin silmin nähnyt hänen palavan elävältä!

– Ooh! hän huudahti, ja nyt hän itki oikeita kyyneliä, minä elän kurjaa elämää, ja sen hiukkasen iloa, minkä saan, maksan koiranelämällä ja ikuisella autuudellani...

Päästettyään sydämestään tämän huokauksen sekä vaivuttuaan kasaan kuin teurastettavaksi vietävä vasikka hän näki pikku papin kasvot venetsialaisesta peilistä.

– Ooh! hän haukkoi ilmaa, sinä olet munkkimaisin pikku munkki, mikä koskaan on munkehtinut tässä pyhässä ja lemmekkäässä Constanzin kaupungissa! Oo... ooh, tule luokseni, jalo ritarini, ainoa rakas poikani, aarteeni, riemuni paratiisi, minä tahdon juoda katseestasi, tahdon syödä sinut, tahdon rakastaa sinut kuoliaaksi! Ooh, sinä kukoistava, raikas, ikuisesti vihreä jumalani! Sinä pikku kaniikki, minä teen sinusta kuninkaan, keisarin, paavin! Onnellisimman kaikista! Oh, sinä muutat kaiken tuleksi ja vereksi! Olen sinun, minkä minä pian osoitan, sillä sinusta tulee kardinaali, vaikka minun pitäisi antaa kaikki vereni hattusi värjäämiseen punaiseksi.

Kädet väristen, rajattoman onnellisena, hän täytti kreikkalaisella viinillä Churin lihavan piispan tuoman kultaisen maljan jonka hän ojensi ystävälleen, ja hän polvistui palvelemaan tätä, hän, jonka isoa varvasta ruhtinaat suutelivat paljon suuremmalla mielihalulla kuin paavin.

Mutta pikku pappi katseli häntä puhumatta, ja katse leimusi siinä määrin rakkautta, että hän sanoi onnesta väristen:

– Mutta mitäpä me puhumaan, ystäväni. Tule!

MUNKKI AMADOR

Siihen aikaan kristikunnassa vallitsi suuri riita, koska Roomassa oli kaksi paavia, jotka kumpikin väittivät olevansa laillisesti valittuja, mikä oli suureksi vahingoksi hengelliselle säädylle, koska se, jota toinen paavi kieltäytyi tunnustamasta, haki heti tukea toiselta. Tästä johtui, että munkkien, luostarien ja hiippakuntien täytyi olla suhteissa kahdelle taholle, mikä kiusallinen skisma aiheutti suurta haittaa.

Turpenayn luostari oli siihen aikaan riidoissa suuresti pelätyn Candén herran, vahingonteonhaluisen, kerettiläisen ja sangen pahansuovan aatelismiehen kanssa. Mutta tämä piru ihmishahmossa oli hyvä sotilas sekä hovissa sangen hyvissä kirjoissa. Sentähden hän teki mielensä mukaan, pelkäämättä rangaistusta, onnettomassa Indre-laaksossa, jota hän tahtoi hallita kaikessa Montbazonista Usséhen saakka.

Kaikki pelkäsivät häntä ja väistyivät hänen tieltään, mutta he toivoivat hänelle kaikkea pahaa. Jalo luostari oli laaksossa ainoa, joka uskalsi asettua vastustamaan häntä, sillä kirkon oppiin ja tehtäväänhän kuuluu, että hengellisen säädyn tulee suojella heikkoja, turvata kärsiviä sekä puolustaa sorrettuja. Varsinkin silloin, kun kirkon omat oikeudet ovat vaarassa. Sentähden tämä karkea soturi vihasi munkkeja ja erityisesti Turpenayn munkkeja, jotka eivät luopuneet oikeuksistaan hyvällä eivätkä pahalla. Candén herra oli siis erittäin tyytyväinen kirkkoriitaan odottaen paavikiistan päättymistä selvittääkseen asiansa luostarin kanssa, sillä hän oli haistavinaan, että se paavi voittaisi, jota Turpenayn munkit olivat asettuneet vastustamaan. Palattuaan linnaansa hän huvitteli tekemällä yksityisille papeille kiusaa kaikin tavoin, milloin sai siihen tilaisuuden. Sellainen oli tämä paha mies.

Luostarin apottina oli siihen aikaan sangen pyhä mies, joka rukoili hartaasti Jumalaa luostarinsa puolesta – mutta munkit eivät olleet ensinkään hyviä lapsia, vaan he olivat hyvin tyytymättömiä siihen, että apotti vain luotti Herraan eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Jokaisen piti auttaa itseään, he arvelivat, ja ihmeitten aikahan oli kuten tunnettua ohitse.

Näinä ankarina aikoina luostarissa oli nuori munkki, jonka nimi oli Amador, mutta hän ei ollut lähimainkaan niin kaunis kuin hänen nimensä, joka lieneekin annettu hänelle pilkkamielessä. Hänellä oli iso, hoikkien säärten kannattelema vatsa, karvaiset käsivarret kuin pyövelillä, valtava selkä, joka näytti olevan luotu säkkejä kantamaan, punaiset, suuresti juopporattia muistuttavat kasvot, hehkuvat silmät ja töhryinen parta sekä kalju pää. Hän oli niin lihava ja ylensyönyt, että olisi luullut hänen odottavan lasta, mutta asia oli niin, että hän rukoili aamurukouksensa viinikellarissa, iltarukouksensa Herran viinimäessä, ja muut ajat hän kuljeskeli laaksossa sekaantuen kaikkeen katsellen lähemmin varsinkin nuoria tyttöjä, huolimatta apotin kiellosta. Hän oli ylimalkaan pahennusta herättävä munkki ja huono sotilas Herran sotajoukossa, mutta häntä siedettiin, koska katsottiin hänen olevan hieman päästään vialla. Mutta Amador ymmärsi luostarin lähestyvän täydellistä häviötään, siksi hän kuljeskeli nuuskien kaikkialla pohtien asioita ja selitti vihdoin päättäneensä pelastaa luostarin. Hänelle kerrottiin kaikesta, mikä erotti riitapuolia, apotti antoi hänelle valtuudet neuvotteluun sekä sopimuksen tekoon, ja kokoontunut kapituli lupasi hänelle alipriorin aseman, jos hän onnistuisi tehtävässään. Hän lähti sitten matkaan Indre-laakson halki, aivan huolettomana Candén pahansuovan herran edesottamuksista, sillä hän selitti, että hänellä oli kaapunsa sisällä valta palauttaa mainittu herra järjestykseen. Hän saapui Candén linnaan eräänä päivänä rankkasateessa, ja märkänä kuin hukkunut hiiri hän tallusteli pihaan, missä asettui tuulensuojaan odottamaan ilman selkenemistä. Vähän ajan kuluttua hän lähestyi aivan pelottomasti salia, missä linnanherra luultavasti oleskeli. Muuan palvelija, joka juuri oli syönyt itsensä kylläiseksi ja oli sentähden ystävällisellä päällä, neuvoi häntä häipymään, ennenkuin herra annattaisi hänelle sata kepiniskua pakaroille, sekä ilmaisi hämmästyksensä siitä, että hän rohkeni tulla paikkaan, missä munkkeja vihattiin pahemmin kuin ruttoa.

– Oh, sanoi Amador, asia on niin, että minä olen menossa Toursiin herrani apotin asioissa. Ellen olisi tiennyt Candén herran olevan niin vihaisen Jumalan köyhiä palvelijoita kohtaan, en olisi jäänyt pihalle tuommoiseen vedenpaisumukseen, vaan olisin tullut hänen taloonsa. Toivon vain, ettei häneltä kiellettäisi armoa viime hetkellään.

Palvelija saattoi tämän Candén herran tietoon, ja tämä tahtoi heitättää munkin heti kuoppaan, mihin muutkin roskat pantiin eikä juuri haissut hyvälle. Mutta Candén rouva, joka piti miestään tiukoissa ohjissa – ja voi tehdä niin, koska mies odotti saavansa hänen mukanaan suuren perinnön, haukkui miehensä sanoen, että ehkä munkki kaikesta huolimatta oli kristitty ihminen; sitä paitsi olisi viisasta keskustella hänen kanssaan, jotta saataisiin selville, minkä asenteen Turpenayn luostari otti paavinvaalissa, ja erityisesti olisi hänen mielestään parempi ratkaista riita tämän luostarin kanssa sovinnossa eikä väkivallalla, sillä Kristuksen syntymästä lähtien ei vielä yksikään aatelismies ollut selviytynyt taistelussa kirkkoa vastaan, joten tässäkin tapauksessa voisi käydä niin, että luostari tuhoaisi heidät kaikki.

Amador näytti niin synkältä ja surkealta, että Candén herra – hänellä oli näin huonolla säällä hiton ikävää – päätti saada huvia hänestä: hän keksi oikein hauskasti kiduttaa, kiusata sekä pahoinpidellä häntä oikein kunnolla, niin että munkille jäisi pysyvä muisto käynnistään linnassa. Ja koska hän oli yksissä juonissa rouvan kamarineidin kanssa, jonka nimi oli Perrotte, antoi hän tälle merkin, että tämä auttaisi häntä leikissä. Tyttö vihasi erityisesti munkkeja, koska hänen herransa vihasi näitä, ja hän lähti pihalle, missä Amador edelleen seisoi muurin suojassa.

– Isä, hän sanoi, herrani toivoo, ettei Jumalan palvelija seisoisi täällä sateessa, kun salissakin on tilaa, uunissa hyvä tuli sekä pöytä katettu. Hän ja armollinen rouvamme pyytävät Teitä käymään sisään.

– Kiitän herraa ja hänen rouvaansa vieraanvaraisuudestaan, mutta varsinkin siitä, että he ovat lähettäneet minulle syntisparalle sanaa tuomaan niin suloisen pikku enkelin, että olen näkevinäni neitsyen luostarimme alttarilta edessäni.

Näin sanoen Amador kohotti päätään samalla lennättäen kamarineitiin pari katsetta hehkuvista silmistään, niin että tytöstä näytti heti, ettei munkki ollutkaan niin ruma ja likainen eikä ensinkään niin eläimellinen, kuin heille oli kerrottu. Mutta astuessaan tytön kanssa taloon munkki sai nenälleen ja poskilleen pari ruoskaniskua, jotka kirvelivät niin, että hän näki kaikki taivaan enkelit yhdellä kertaa – Candén herra oli näet opettamassa jahtikoiriaan eikä ollut huomaavinaan munkin tulleen tielle. Hän pyysi Arnadorilta anteeksi sekä katosi koirineen. Pyrskähtelevä kamarineiti, joka tiesi, mitä tapahtuisi, oli nokkelasti välttänyt ruoskan. Amador huomasi heti tämän alkaen epäillä, että Candén herran ja tämän kauniin tytön välillä oli jotakin – kenties hän myöskin oli kuullut hieman joella olleiden pesijättärien juoruja. Salissa ei kukaan noussut tekemään tilaa jumalanmiehelle, joka jäi seisomaan vetoon oven ja ikkunan välille, missä häntä paleli ankarasti, kunnes Candén herra, hänen vaimonsa ja vanha sisarensa, Candén neiti, joka oli nuoren perillisen, kuusitoistavuotiaan tyttölapsen opettajatar, saapuivat asettuen pöydänpäähän, kauaksi palvelusväestä – sellainen muoti oli isoisilla siihen aikaan, ja se oli sangen närkästyttävää. Candén herra ei piitannut vähääkään munkista, jonka täytyi ahtautua pöydän alapäähän kahden ilkeämielisen miehen väliin, joita oli kehoitettu pehmittämään häntä perusteellisesti, minkä he tekivätkin – he potkivat hänen jalkojaan, tyrkkivät häntä kylkiin, ahdistivat häntä kuin kiduttavassa kuulustelussa ja kaatoivat hänen pikariinsa valkoviiniä veden asemesta saadakseen hänet tulemaan pian humalaan, jotta voisivat yhä paremmin pitää häntä pilanaan. Mutta hän tyhjensi seitsemän suurta tuopillista muuttamatta ilmettäkään – hän ei yskäissyt eikä aivastanut, ei laskenut vettään eikä päästänyt narahdustakaan, mikä ällistytti heitä suuresti, erittäinkin kun hänen silmänsä olivat edelleen kirkkaat ja kiiltävät kuin peilit. Mutta kunnioituksesta herraansa kohtaan he jatkoivat hänen kiusaamistaan, tahrivat kastikkeella hänen partansa, pyytelivät kovasti anteeksi ja voitelivat sillä sitten hänen koko kasvonsa. Keittiöpalvelija, joka toi sisään kuumaa keittoa, kaatoi sitä kokonaisen lautasellisen munkin päähän, joka kesti sen hurskaan kärsivällisenä, sillä hänhän oli todella kristitty mies – mutta toivoi myöskin sitkeydellään saavansa tuloksia käynnistään linnassa. Mutta he nauroivat ja melusivat niin äänekkäästi hänen keittoon tahriutumiselleen, että Candén rouva pani merkille Amadorin tämän nöyrästi kuivatessa kasvojaan samalla kun hän ahersi ison, jyrsityn luun kimpussa, mikä oli pantu hänen tinalautaselleen. Munkki katkaisi jänteet yhdellä veitsenviillolla, otti luun karvaisiin käsiinsä, katkaisi sen kahtia ja imi iloisesti sen lämmintä ydintä. – Tuopa vasta on jotakin! ajatteli Candén rouva itsekseen, Herra on suonut tälle munkille paljon voimaa! Minkä jälkeen hän katkerana sanoi paaseille ja palvelijoille, etteivät he saaneet loukata jumalanmiestä – he kun olivat kiusaa tehdäkseen antaneet tälle mädänneitä omenia ja madonsyömiä pähkinöitä. Amador pani kyllä merkille, että rouva, palvelustytöt, vanha neiti ja nuori tytär näkivät, miten hän käsitteli luuta. Nyt hän kääri kaapunsa hihat, niin että he näkivät hänen mahtavat käsivartensa sekä pani pähkinöitä ranteelleen jossa rusenti ne yksitellen kämmenellään, kuin ne olisivat olleet pehmeitä hedelmiä. Sitten hän työnsi koko roskan suuhunsa mutustellen kuoret ja sydämet pehmeäksi taikinaksi, jonka hän nieli mielihyvällä; omenat hän halkaisi kahdella sormella kuin saksilla. Naiset tuijottivat äänettöminä, kun sen sijaan Candén herra olisi heti karkoittanut hänet linnastaan – pelkästä jumalanpelosta – jos olisi tohtinut vaimoltaan. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että tämä munkki voisi helposti hajoittaa talon paljain käsin.

Kun kaikki olivat syötyään pyyhkineet suunsa, ajatteli Candén herra ainoastaan sitä, miten voisi tehdä vaarattomaksi tämän paholaisen. Sentähden hän antoi viedä hänet likaiseen, löyhkäävään koppiin, minne Perrotte oli järjestänyt erinäisiä Pikkuasioita, joiden piti tehdä yö munkille kärsimykseksi. Linnan uroskissat oli lähetetty hänen ripitettävikseen saatuaan ensin kissayrttiä, joka tekee ne lemmekkäiksi, ja siatkin oli ajettu sinne; niitä varten oli hänen sänkynsä alle asetettu kaukalollinen sisälmyksiä natusteltaviksi, ja tämä ruoka saa kuten tunnettua sian hurjistumaan. Edelleen oli hänen sänkynsä vuorattu jäykillä harjoilla, sekä hänen yläpuolelleen asetettu vesiastia niin, että siitä loiskui vettä, kun hän vähänkin liikahti vuoteessaan – monien muiden koirankujeiden lisäksi, joilla linnassa suvaittiin huvitella. Kaikki olivat vihdoin vuoteessa ja odottivat, että munkki alkaisi veisata virttään – paeta hän ei voinut, sillä hänet oli sijoitettu torniin, josta johtavaa ovea vartioivat ulvovat koirat, jotka vain odottivat tilaisuutta upottaakseen hampaansa häneen. Nauttiakseen oikein siitä konsertista, minkä munkki pitäisi kissojen ja sikojen kanssa, Candén herra oli käynyt makaamaan ystävättärensä Perrotten luo, jonka huone oli vieressä. Mutta kun kelpo Amador näki, millainen kohtelu hänelle oli valmistettu, hän otti veitsensä, avasi lukon sekä alkoi rauhallisesti tutkia linnaa.

Hän kuuli herran nauravan ja ilakoivan kamarineidin kanssa. Epäillen hyvällä syyllä heidän yhdessäolonsa laatua hän hiipi paljain jaloin rouvan huoneeseen, missä tämä makasi yksin. Rouva luuli ensin lampun valossa näkevänsä kummituksen, sillä siinä valaistuksessa munkki vaikuttaa semmoiselta, mutta tämä näytti hänelle selvästi olevansa lihaa ja verta sekä sanoi sitten, hyvin hellästi ja ystävällisesti:

– Herra olkoon Teille armollinen, rouva! Tietäkää, että Jeesus ja neitsyt Maria ovat lähettäneet minut kehoittamaan Teitä lopettamaan ne häpeällisyydet, joita harjoitetaan tässä linnassa, suureksi vahingoksi kunniallenne, joka voi vain kärsiä siitä, että aviomiehenne hylkää aatelisnaisen palvoakseen kamarineitiä. Missä on jalosyntyisen naisen arvokkuus, kun toiset käyttävät hänen oikeuksiaan? Tällä tavoin kamarineitiä on pidettävä tällä hetkellä rouvana, kun taas Te olette vain kamarineidin asemassa. Eivätkö ne ilot, joista kamarineitinne nyt nauttii, kuulu todellisuudessa Teille? Kääntykää turvallisesti kirkkomme puoleen, joka on koeteltujen lohdutus! Pitäkää minua lähettinä, joka on valmis tekemään tästä selvää, sikäli kuin toivotte sitä.

Kelpo munkki värähti hiukan kaavussaan, sillä Candén herran väheksymien sulojen näkeminen liikutti häntä suuresti.

– Jos puhutte totta, isä, alistun johtoonne, sanoi rouva hypähtäen kevyesti vuoteesta. Niin, tosiaankin, Te olette Herran sanansaattaja, koska olette yhtenä päivänä nähneet kaiken sen, mille minä olen pitkät ajat ollut sokea.

Hän seurasi munkki Amadoria, ja matkalla hän koetteli munkin kaapua todetakseen, että Amador todella oli elävä, jopa niin elävä, että hän toivoi havaitsevansa aviomiehensä syylliseksi. Ja hän kuulikin tämän ahertavan kamarineidin vuoteessa. Tämä petos raivostutti häntä niin, että hän jo avasi suunsa purkaakseen tunteensa sanoiksi, mikä on naiselle luonnollista. Mutta Amador selitti hänelle, että oli järkevämpää ensin kostaa ja vasta jälkeenpäin haukkua.

– Järjestäkää minulle sitten pian tilaisuus kostaa, isä, että pääsen rauhassa haukkumaan! sanoi rouva.

Minkä jälkeen munkki kosti hänen puolestaan sangen munkillisesti, perusteellisesti ja hyvällä kostolla, josta rouva nautti niinkuin janoova nauttii saadessaan viimein juoda sydämensä halusta, mikä oli vain kohtuullista, sillä oikean naisen on kostettava pohjia myöten tai jätettävä kokonaan kostamatta. Tämä kosto oli niin täydellinen, että vaikka rouva oli ihan uupunut eikä enää jaksanut ottaa vastaan enempää kostoa, hän kieltäytyi antamasta anteeksi sille, jonka käyttäytyminen näin oli kostettu, koska hän olisi siten menettänyt oikeuden kostaa tälle jälleen munkin avulla. Kun Amador ymmärsi, millaisen kostonjanon elähdyttämä rouva oli, niin hän lupasi auttaa tätä kostamisessa, niin kauan kuin tämän viha kostoa vaati, sillä olihan hän viran puolesta velvollinen ajattelemaan syvästi asioita ja laajentamaan tietojaan sekä kokemuksiaan kaikenlaisesta kostosta. Hän selitti hyvin papillisesti rouvalle, että kostaminen on erittäin kristillistä, koska Herra on raamatun mukaan tähdentänyt olevansa erityisesti koston jumala, sillä opettaahan yksistään helvetin laatu ja olemus meille, miten kuninkaallinen ja jumalallinen kosto on, koska helvetin rangaistus on ikuinen. Tästä seuraa, että sekä naisten että pappien tulee kostaa puolestaan, etteivät tekisi syntiä kristinoppia ja taivaallisia lakeja vastaan. Tämä lausunto ilahdutti naista suuresti, ja hän myönsi, ettei ollut tähän saakka ymmärtänyt paljoakaan kirkon opista, mutta ehkä rakas isä antaisi hänelle siinä perusteellista opetusta.

Kaiken tämän koston elähdyttämänä rouva nyt palasi siihen huoneeseen, missä kamarineiti huvitteli, ja tapasi hänet sellaisissa olosuhteissa, ettei ollut epäilystäkään hänen rikoksestaan, jonka näkeminen sai rouvan kuohuksiin sekä antoi leimaa hänen puheelleen, jota virtasi kuin vettä särkyneestä padosta.

– Kiitoksia vain, jalo herra, nyt olette osoittanut minulle, missä arvossa siveys on, olen saanut siitä tarpeekseni! Olette tosiaankin vieroittanut minut uskosta avioliiton pyhyyteen! Tämä siis on syynä siihen, etten ole saanut poikaa! Kuinka monta lasta olettekaan työntäneet tähän joka miehen uuniin? Nyt ratkaistaan, olenko minä pojaton omasta syystäni vai Teidän laiminlyöntinne takia! Jätän kamarineidit Teille! Etsin todellisia aatelismiehiä hankkiakseni meille perillisen. Siittäkää Te sekasikiöitä – minä huolehdin oikeista lapsista!

– Älkää toki huutako niin kovasti, rakkaani! sanoi linnanherra ihan neuvottomana.

– Oh! vastasi rouva, minä tahdon huutaa ja huutaa kovasti, niin että minua kuullaan – että arkkipiispa kuulee ja legaatti ja kuningas ja veljeni, ja he kaikki kostavat tämän häväistyksen.

– Älkää sentään häpäiskö aviopuolisoanne!

– Onko tämä häpäisyä? Olette oikeassa. Häpeä ei ole lähtöisin Teistä, vaan tästä naikkosesta, jonka minä aion ommella säkkiin ja heittää Indreen – sillä tavoin Teidän häpeänne tulee pestyksi pois. Haa!

– Mutta vaietkaa toki! huudahti linnanherra, joka oli häpeissään kuin uitettu koira – sillä tämä mahtava soturi, joka oli niin reipas murhauttamaan väkeä, tunsi olevansa kuin sylilapsi vaimonsa rinnalla, mikä ei ole epätavallista sankarien keskuudessa.

– Vaikenenko? En! vastasi rouva tulistuneena. Minä kiehun kiukusta! Tässä siis on palkinto siitä varallisuudesta, minkä olen tuonut, ja siitä siveydestä, mitä olen osoittanut! Olenko minä koskaan torjunut Teidät luotani? En edes paastoaikana! Onko minua niin vaikea saada syttymään? Luuletteko minun tekevän sen pakosta, velvollisuudesta tai pelkästä tottelevaisuudesta? Olenko minä pyhä ja loukkaamaton astia? Olenko minä koskematon pyhimys? Vaaditaanko minun lähestymiseeni paavin antama pääsylippu? Kuolema ja kirous! Oletteko saanut päähänne, että minä kyllästytän Teitä? Enkö ole tehnyt kaikkeni huvittaakseni Teitä? Ovatko kamarineidit kokeneempia sellaisissa asioissa kuin hienot naiset? Niin, ehkä, onhan hän antanut Teidän kyntää kylvämättä! Opettakaa minulle se taito, niin harjoitan sitä kanssanne. Minä olen vapaa nyt, ettäs tiedätte! Erinomaista! Minun seurani on vain kyllästyttänyt Teitä, ja olen saanut maksaa kalliisti sen vähäisen huvin, mikä siitä on minulle ollut. Luojan kiitos, että selviydyin Teistä ja oikuistanne niin että voin turvallisesti antautua munkkiluostarille... Hän tarkoitti sanoa nunnaluostarille, mutta sana munkki oli niin kiinteästi liittynyt hänen kostoonsa, että se livahti hänen suustaan... Minun on tyttäreni kanssa parempi olla luostarinsa kuin tässä sietämättömässä talossa! Pitäkää Te vain kamarineitinne! Hahahaa! Katsokaa oikeaa Candén rouvaa!

– Mitä täällä oikein tapahtuu? kysyi Amador, joka lähestyi.

– Vain se, rakas isä, että kosto kutsuu! Ennen muuta aion työntää tämän naikkosen säkkiin ja hukuttaa hänet, koska hän on kuluttanut Candén voimaa omaksi nautinnokseen. Siten säästämme pyöveliltä sen työn. Sitä paitsi tahdon...

– Hillitkää vihaanne, tyttäreni! sanoi munkki. Sillä kirkko käskee meitä isä meidän-rukouksessa antamaan anteeksi velallisillemme, jos tahdomme päästä taivaaseen, koska Jumala antaa anteeksi niille, jotka antavat anteeksi toisille. Jumalan ikuinen kosto kohtaa ainoastaan niitä huonoja ihmisiä, jotka ovat kostaneet toisille, ja hänen paratiisinsa kuuluu niille, jotka ovat antaneet anteeksi. Nyt on oikea hetki käsillä, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Anteeksianto on pyhittävä teko. Antakaa anteeksi Candén herralle, joka on siunaava armollista suopeuttanne ja rakastava Teitä suuresti siitä lähtien. Tämä anteeksianto tuo Teille takaisin nuoruutenne kukoistuksen. Sillä tietäkää, rakas nuori nainen, että anteeksiantokin on joskus eräänlaista kostoa. Antakaa anteeksi kamarineidillenne, niin hän on rukoileva Jumalaa puolestanne. Niin on Herra, kaikkien rukoilema ja huutama, ottava Teidät suojelukseensa sekä palkitseva Teidät ihanilla pojilla anteeksiannostanne.

Näin sanoen munkki tarttui aviomiehen käteen ja pani sen vaimon käteen: – Menkää nyt tekemään tästä anteeksiannosta totta!

Sitten hän kuiskasi Candén heralle nämä mielekkäät sanat;

– Herrani, käyttäkää parhaita todisteitanne, niin saatte hänet vaikenemaan. Sillä naisen suu puhuu ainoastaan silloin, kun hänelle ei anneta muuta puuhaa. Järkevillä todisteilla selviydytte aina naisesta.

– Tässä munkissa on sittenkin jotakin hyvää! ajatteli Candén herra lähtiessään.

Amador oli nyt kahden kesken kamarineidin kanssa, jolle hän puhui näin: – Olet tehnyt syntiä, ystäväni, tahtoessasi tehdä pahaa Jumalan palvelija paralle, ja sentähden olet nyt taivaan vihan alainen. Se seuraa sinua, minne ikänä menetkin, se kohtaa kaikkia jäseniäsi, ja kuolemankin jälkeen se on ylläsi paistaen sinua kuin pasteijaa helvetin uunissa, missä saat kiehua ja porista ikuisesti sekä sen lisäksi ottaa joka päivä seitsemän tuhatta miljoonaa iskua jokaisesta iskusta, minkä olet minulle aiheuttanut.

– Voi, isä! huudahti tyttö ja heittäytyi munkin eteen, Te yksin voitte pelastaa minut, sillä jos kätkeydyn armollisen kaapunne suojaan, olen turvassa Jumalan vihalta.

Näin sanoen hän nosti kaapua kuin nähdäkseen, oliko sen alla hänelle tilaa. – Mutta johan nyt! hän huudahti. Ovatko munkit vielä kauniimpia kuin aatelismiehet?

– Pirun vatsanahkan nimessä! Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt tai tunnustellut munkkia?

– En, vastasi kamarineiti.

– Etkä tunne ollenkaan sitä messua, mitä munkit laulavat sanomatta ainuttakaan sanaa?

– En, vastasi Perrotte.

Sitten munkki selitti hänelle, miten luostareissa pidettiin suuria juhlia, joissa soitettiin kelloja ja veisattiin virsiä f-duurissa sekä käytettiin palavia kynttilöitä ja kuoripoikia. Hän näytti sen kaiken niin hyvin, että kamarineiti pyhittyi kokonaan, eikä Jumalan viha löytänyt hänestä paikkaa, joka ei olisi saanut aulista luostariopetusta. Munkin käskystä Perrotte vei hänet sitten siihen huoneeseen, missä Candén herran sisar oleskeli, ja munkki astui tämän naisen luo kysyäkseen, halusiko tämä ripittäytyä hänelle, koska tässä linnassa kävi harvoin munkkeja. Neiti oli mielissään saadessaan keventää omaatuntoaan, niinhän jokainen kunnon kristitty tahtoo tehdä. Kun hän uskoi syntinsä munkille tämä sanoi, että hänen omatuntonsa oli sangen musta, sekä edelleen, että kaikkien naisten synnit olivat peräisin samasta lähteestä, ja että munkkien vallassa oli puhdistaa tämä lähteensilmä synninpäästöllä. Naiivi, tietämätön neiti ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta hän vastasi, että munkin taitona oli tuottaa iloa ja riemua synninpäästöllään, joka annettiin hiljaisuudessa, mutta kuitenkin puhuvasti, minkä jälkeen Amador kirvoitti kelpo neidin kaikista synneistä niin hyvin, että hän huumautui ja hurmautui ihan kokonaan ja luotti munkin synninpäästöön yhtä lujasti kuin rouva oli luottanut tämän kostoon. Tämä rippi herätti Candén pikku neidin, joka tuli paikalle. Ilmeisesti munkki oli edellyttänytkin sitä, koska hänellä jo ajat sitten oli ollut vesi kielellä ajatellessaan tätä pientä, raikasta hedelmää, eikä hyvä täti tietenkään voinut estää häntä antamasta myöskin nuorelle tytölle synninpäästöä, jonka tämä otti mielelläänkin vastaan.

Niin koitti aamu. Siat olivat syöneet sisälmyksensä ja kissat naukuneet tarpeekseen. Amador kävi vuoteeseensa, mistä Perrotte oli poistanut kaikki kidutusvälineet. Munkin ansiosta kaikki nukkuivat, eikä kukaan linnassa noussut jalkeille ennen puolta päivää, jolloin piti käydä pöytään. Kaikki palvelijat uskoivat munkin olevan paholaisen, joka oli selviytynyt sioista, kissoista ja herrasväestä. Mutta kaikki saapuivat saliin aterialle. – Tulkaa, rakas isä, sanoi linnanrouva samalla kun hän tarjosi munkille käsivartensa viedäkseen tämän viereensä pöytään, linnanherran tuolille, mikä ällistytti kaikkia, kun Candén herra ei virkannut sanaakaan vastalauseeksi. – Tarjotkaa isä Amadorille ensiksi! hän sanoi paaseille. – Tahtooko isä Amador maistaa tätä? sanoi vanhempi Candén neiti. – Täyttäkää toki isä Amadorin pikari! sanoi linnanherra. – Tuokaa heti leipää isä Amadorille! sanoi Candén pikku neiti.

Amadoria mainittiin yhtenään. Häntä juhlittiin kuin neitoa hääpäivällisillään.

– Juokaa, isäni, sanoi Candén herra. – Hitto soikoon, Te olette riuskin munkki, minkä olen tavannut!

– Ja komea munkki! sanoi Perrotte.

– Munkki, jonka synninpäästö tuottaa siunausta! sanoi vanhempi neiti.

– Ihana munkki! sanoi pikku neiti.

– Suuri munkki! sanoi rouva.

– Munkki, joka on säädylleen kunniaksi, sanoi linnanhoitaja.

Ja Amador söi, joi, maiskutti, ahmi ja mässäsi kuin härkä vihreällä niityllä, toisten katsellessa häntä pelokkaina ja kauhistuneina, kuin hän olisi ollut taikuri. Päivällisen jälkeen kävivät Candén rouva, Candén vanhempi neiti ja Candén pikku neiti kaikki Candén herran kimppuun suostutellen häntä tuhansin kauniin sanoin tekemään rauhan luostarin kanssa. Rouva selitti hänelle, miten hyödyllistä oli, kun oli munkki linnassa, neiti, että hänen piti edelleenkin ripittäytyä synneistään joka päivä, kun taas pikku neiti veti isäänsä parrasta ja kysyi, eikö munkki voisi jäädä linnaan asumaan. Kun he olivat riitelemäisillään, munkki puhui lempeitä, järkeviä sanoja, ja heidän täytyi todeta, että oli onnetonta elää vihoissa luostarin kanssa, jossa oli tällaisia munkkeja, sillä jos nämä kaikki olisivat Amadorin kaltaisia, niin linna ei selviytyisi, vaan tuhoutuisi sangen pian, siksi vahva tämä munkki oli. Niin he vuodattivat hyviä todisteita tuhansina sanoina, joihin Candén herra oli hukkua ja ymmärsi, ettei hän saisi rauhaa, ennenkuin tämä asia olisi järjestetty, kuten linnan naiset toivoivat. Sentähden hän kutsutti linnanhoitajan, joka hoiti hänen kirjalliset tehtävänsä, sekä munkin, jolloin he ällistyivät suuresti, kun munkki esitti apotiltaan saamansa valtakirjan asian järjestämiseen luostarin puolesta, joten linnanherralle ja hänen kirjurilleen ei jäänyt mitään mahdollisuutta viivyttää ratkaisua. Kunnon rouva Candé etsi kaapeistaan hyvän palan vaatetta, mistä voitiin ommella uusi kaapu rakkaalle Amadorille, sillä olihan nähty, miten kehno hänen vanha kaapunsa oli, ja oli häpeäksi verhota niin kaunista koston välikappaletta niin huonoilla vaatteilla. Kaikki ottivat osaa uuden kaavun valmistamiseen, rouva leikkasi sen, kamarineiti laittoi siihen hupun, vanhempi neiti tahtoi ommella sen, pikku neiti otti tehdäkseen hihat. He ahersivat innokkaasti saadakseen sen niin sieväksi kuin suinkin, hartaassa halussaan nähdä munkki oikein hienona, ja he pitivät kiirettä, niin että kaapu oli valmis illalliselle mentäessä, samalla kuin rauha luostarin ja linnan välillä oli solmittu, kirjoitettu, allekirjoitettu sekä Candén herran puolesta sinetöity.

– Ah, rakas isä, Te tarvitsette lepoa tämän ankaran työn jälkeen. Olen antanut Perrotten valmistaa Teille hyvän kuuman kylvyn! sanoi rouva.

Amador kylpi tuoksuvassa vedessä. Noustuaan kylvystä hän löysi hienosta villasta tehdyn kaavun ja sievät sandaalit, minkä jälkeen hän esiintyi kaikkien silmissä maailman hienoimpana munkkina.

Sillä välin olivat Turpenayn luostarin munkit olleet kovin peloissaan siitä, että Amadorille oli tapahtunut jotakin, ja kaksi heistä oli lähetetty vakoilemaan linnassa olevaa vihollista. He olivat juuri vesihaudalla, kun Perrotte heitti siihen vanhan kaavun, josta he päättelivät, että Amador paran tarina oli nyt lopussa. He palasivat ilmoittaen varmana tietona, että Amador oli kärsinyt linnassa hirveän marttyyrikuoleman. Tämän tiedon saadessaan apotti lähti kappeliin rukoilemaan Jumalaa auttamaan uskollisen munkkinsa kiirastulen läpi.

Mutta syötyään Amador pani rauhansopimuksen vyöhönsä ja tahtoi palata Turpenayhin. Portaiden juurelta hän tapasi rouvan ratsuhevosen satuloituna, tallimestarin pidellessä sitä suitsista. Candén herra oli käskenyt soturiensa saattaa kelpo munkkia, ettei hänelle tapahtuisi matkalla mitään pahaa. Amador sai tästä aiheen julistaa syntien anteeksiannon kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä vastaan, sekä siunasi kaikki ennenkuin lähti tästä talosta, jonka asukkaat hän oli käännyttänyt. Rouva katsoi kauan hänen jälkeensä ja selitti, että hän oli mainio ratsastaja. Perrotte sanoi, että ollakseen munkki hän istui satulassa ryhdikkäämpänä kuin kukaan soturi. Vanhempi neiti huokaisi, ja pikku neiti selitti tahtovansa tämän munkin rippi-isäkseen.

– Hän on tuonut siunausta linnaan! he sanoivat kaikki kokoonnuttuaan jälleen saliin.

Luostarissa syntyi hurja kauhistus Amadorin saattueen tullessa ratsain, sillä portinvartija uskoi Candén herran päässeen veren makuun nitistettyään Amador paran ja tahtovan tehdä nyt samoin koko munkkikunnalle. Mutta Amador huusi rakkaalla, karhealla äänellään, hänet tunnettiin, hän ratsasti pihaan, ja kun hän hypähti linnanrouvan ratsun selästä, munkit töllistelivät kuin eivät olisi uskoneet silmiään. Mutta pian he huusivat ääneen ilosta refektooriossa ja tungeksivat onnittelemaan Amadoria, joka heilutti rauhansopimustaan ilmassa. Linnan sotureille tarjottiin luostarikellarin parasta viiniä – se oli saatu lahjaksi Marmoustiersin luostarilta, jolla oli viinitarhoja Vouvrayssa. Luettuaan Candén herran allekirjoittaman sopimuksen kelpo apotti sanoi:

– Tässä huomaa Jumalan sormen, mihin meidän kaikkien tulee kiitollisina mukautua.

Mutta kun kelpo apotti palasi useita kertoja Jumalan sormeen kiittäessään Amadoria, tämä tuntui munkista asian väheksymiseltä, joten hän sanoi: – Sanokaa sitä vain Jumalan sormeksi, rakas isä, ja puhukaamme sitten muusta!

Candén herran ja Turpenayn luostarin välisen riidan lakattua tapahtui jotakin, mikä teki tämän herran erittäin iloiseksi kirkon takia. Hän nimittäin sai yhdeksää kuukautta myöhemmin pojan. Kahta vuotta myöhemmin munkit valitsivat Amadorin apotiksi, sillä he arvelivat luostarin muuttuvan iloiseksi, kun sitä hallitsisi hupsu. Mutta apottina Amador oli harkitseva ja hyvin ankara, sillä hän oli oppinut pitämään aisoissa huonot vaistonsa antamalla niille työtä; hänen koko luonteensa oli uudistunut naisellisessa ahjossa, sillä siinä palaa tuli, joka voi puhdistaa kaiken maailmassa, koska se on kestävin, sammumattomin, täydellisin tuli, mitä on olemassa. Tämä tuli voi myös hävittää ja tuhota kaiken, mikä näkyi siitä, että se kulutti kaiken huonon Amadorista jättäen jäljelle vain sen, mihin se ei päässyt käsiksi, nimittäin hänen sielunsa, josta tuli kirkas kuin timantti, ja jokainenhan tietää, että timantti on syntynyt maapallollamme aikoinaan palaneesta valtavasta roihusta. Siten Amadorista tuli kohtalon välikappale hänen uudistaessaan tämän luostarin, laatiessa sille uudet ohjesäännöt, valvoessa yötä päivää munkkejaan, opettaessa heitä nousemaan määrättyyn aikaan ja lähtemään messuun, hänen puhuessaan heille kirkossa kuten paimen laskee lampaitaan, pitäessään heitä tiukoissa ohjissa ja rangaistessaan heitä ankarasti rikkomuksistaan, tehden heistä siten todellisia ja pyhiä munkkeja.

Mikä opettaa meille, että meidän tulee viehtyä naisiin pikemminkin puhdistaaksemme sielumme kuin hakeaksemme nautintoa. Ja erityisesti tämä tarina opettaa meille, ettei tule koskaan asettua vastustamaan kirkonmiehiä.

KUNINKAAN PIKKU YSTÄVÄTÄR

Siihen aikaan asui Pont-au-Changella kultaseppä, jonka tytärtä koko Pariisi ylisti niin hänen kauneudestaan kuin lempeydestäänkin. Sentähden monet tavoittelivat tyttöä rakkauden kaikin keinoin, ja oli miehiä, jotka olisivat antaneet hänen isälleen suuret summat rahaa saadakseen hänet vaimokseen, mistä isä oli sangen ylpeä.

Eräs parlamentin asianajaja oli myymällä juriidisia konnankoukkujaan ihmisille ansainnut rahaa enemmän kuin koirassa on kirppuja, ja hän keksi tarjota isälle palatsia palkaksi tämän suostumuksesta hänen suunnittelemaansa avioliittoon. Tästä tarjouksesta kultaseppä ei kieltäytynytkään, vaan lupasi hänelle tyttärensä välittämättä siitä, että asianajajalla oli naama kuin apinalla, vähän hampaita leuoissa – ja mikä niitä olikin, ne olivat irtonaisia – niin, hän ei edes nuuhkaissut miestä, sillä hän olisi silloin havainnut tämän haisevan kuin onneton niin näet tekevät kaikki juristit, jotka penkovat pölyä ja pergamentteja sekä likaisia liikeasioita.

Kun kaunis tyttö näki asianajajan, hän sanoi suoraan:

– Jumala estäköön sen; minä en tahdo häntä!

– Minä en puutu siihen asiaan! sanoi isä, joka oli innoissaan palatsin saamisesta. Mitä annan sinut hänelle aviopuolisoksi. Soittele sinä niitä säveliä. Loppu kuuluu hänelle, ja hänen tehtävänsä on miellyttää sinua.

– Koska asia on niin, vastasi tyttö, niin minä puhun hänelle suuni puhtaaksi, ennenkuin tottelen sinua.

Samana iltana aterian jälkeen, kun rakastunut mies alkoi esittää hehkuvasti asiaansa todistellen olevansa hulluna tyttöön ja tahtovansa antaa tämän tanssia ruusuilla lopun ikänsä, tyttö vastasi hänelle varsin lyhyesti:

– Isäni on myynyt Teille ruumiini, mutta jos otatte sen, niin minä pidän taloa avoinna, koska tahdon mieluummin kuulua jokaiselle miehelle kadulla ennenkuin Teille! Ja päinvastoin kuin muut neidot minä vannon Teille aviomiehenäni uskottomuutta, joka on kestävä kuolemaan saakka, joko Teidän tai minun.

Ja hän alkoi itkeä, kuten tytöt tekevät, kun he eivät vielä ole paatuneet. Siitä lähtien hänen silmiinsä ei koskaan noussut kyyneliä.

Asianajaja piti tätä merkillistä mielenpurkausta keimailuna, sillä tytöthän viittailevat usein sellaiseen kiihdyttääkseen miehiä ja houkutellakseen nämä antamaan heille suuret vaimon oikeudet heidän mielikseen. Mies ei siis ollut milläänkään, vaan nauroi tytön purkaukselle sanoessaan:

– Entä milloin häät pidetään?

– Vaikkapa huomenna! sanoi tyttö, sillä mitä pikemmin se tapahtuu, sitä pikemmin saan vapauden ottaa rakastajia ryhtyäkseni elämään iloista elämää niiden kanssa, jotka miellyttävät minua.

Lemmenhullu asianajaja lähti heti suorittamaan valmisteluja, järjesteli papereita sekä hankki todistuksia ja lupia innolla, jota hän ei tavallisesti osoittanut asioissaan, eikä hänen päähänsä mahtunut muuta kuin tämä kaunis tyttö.

Kuningas oli sillä välin palannut matkalta, eikä hovi puhunut mistään muusta kuin kauniista tytöstä, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan joltakulta tuhatta dukaattia ja suututtanut toisen eikä tahtonut suostua kenellekään, vaan torjui luotaan kaikki hienot nuoret miehet, jotka olisivat mielellään luopuneet paratiisiosastaan, kunhan vain olisivat yhdenkin yön saaneet syleillä tätä lohikäärmettä. Ja kelpo kuningas, joka ymmärsi tällaistakin metsästystä, lähti kaupunkiin jossa astui kultasepän myymälään, ostaakseen sieltä jalokiviä sydämensä valitulle samalla myöskin keskustellakseen hieman myymälän kauneimmasta jalokivestä.

Jalokivet eivät miellyttäneet kuningasta, ja kultasepän penkoessa salalaatikkoa näyttääkseen suurta timanttia, joka ehkä olisi omiaan houkuttelemaan kuningasta tämä sanoi hänen kauniille tyttärelleen:

– Ystäväiseni, sinua ei ole luotu myymään jalokiviä, vaan ottamaan vastaan ja käyttämään niitä. Jos minun olisi valittava kaikesta täällä olevasta kauniista, niin tiedän jotakin, mikä hurmaa kaikkia, minuakin, ja mitä Ranskan kuningaskaan ei pystyisi rahalla maksamaan.

– Voi, Sire, vastasi kaunis tyttö, minun on mentävä huomenna naimisiin. Mutta jos annatte minulle tikarin vyöstänne, niin puolustan sillä kukoistustani säilyttääkseni sen Teille siten seuraten evankeliumin sanoja, joiden mukaan meidän on annettava keisarille, mikä keisarin on.

Kuningas ojensi heti hänelle pienen tikarinsa, ja tämä rohkea vastaus sai hänet siinä määrin rakastumaan tyttöön, ettei hän muistanut syödäkään koko päivänä. Hyvästellessään hän päätti sijoittaa tämän uuden ystävättärensä Rue de l'Arondellella omistamaansa palatsiin.

Asianajajakaan ei vitkastellut, vaan vei morsiamensa kellojen soidessa alttarin ääreen kilpailijain kadehtiessa, hän antoi musiikin soida sekä järjesti vatsaa koettelevan juhlan, ja tanssin päätyttyä hän lähti siihen huoneeseen, missä nuoren tytön olisi pitänyt käydä levolle. Mutta tämä oli muuttunut nuoresta tytöstä hurjaksi raivottareksi ja naispaholaiseksi – eikä ollut välittänyt asianajajan vuoteesta vaan istui nojatuolissa uunin ääressä, ikäänkuin hänen suuttumuksensa olisi kaivannut tulistamista.

Ällistynyt aviomies laskeusi polvilleen hänen eteensä aloittaen sotaretkensä kauniin sanoin, mutta tyttö ei virkkanut mitään vastaukseksi, ja kun aviomies yritti hieman paljastaa niitä suloja, jotka hän oli niin kalliisti ostanut, antoi morsian hänelle nyrkiniskun, jotta luut natisivat, eikä edelleenkään sanonut sanaakaan.

Tämä leikki huvitti asianajajaa, sillä hän arveli sen voivan päättyä vain yhdellä tavalla, eikä hän ollut milläänkään, vaikka sai kovia iskuja. Käsikähmässä ei tietenkään voinut välttää sitä, että hän pian tuli repäisseeksi tytöltä hihan sekä pian kaistaleen leningistä, jolloin kaivattu päämäärä vihdoinkin näytti olevan ulottuvilla. Mutta kaunis tyttö murahti ja ojentautui täyteen pituuteensa sekä otti esille kuninkaan tikarin.

– Mitä tahdotte? hän kysyi.

– Kaiken! vastasi mies.

– Haa! Olisin huono nainen, jos antautuisin ilman rakkautta. Olette erehtyneet, jos odotitte tapaavanne neitsyyteni turvattomana. Katsokaahan tätä, kuninkaan tikaria! Minä tapan sillä Teidät, jos uskallatte tulla lähemmäksi.

Tyttö sieppasi hiilenpalan uunista jolla hän piirsi lattialle kehän lisäten: – Tässä on kuninkaan valtakunnan raja. Jos uskallatte ylittää sen, olette kuoleman oma!

Asianajaja ei juuri tuntenut halua lähestyä tikaria, vaan hän seisoi neuvottomana ja nyrpeänä kun hän oli saanut tämän oikeuksiensa häpäisyn ainoaksi tulokseksi suurista menoistaan. Mutta tytön leningin repeämien ja siekaleiden lävitse hän näki suloiset, valkeat jäsenet, niin kauniit muodot, raikkaat ja houkuttelevat, että elämä tuntui hänestä pieneltä panokselta tämän voittamiseksi. Siksi hän syöksyi kuninkaan valtakuntaan huudahtaen:

– Vähät minä kuolemasta!

Ja hän ryntäsi niin rajusti, että kaunis tyttö horjahti sangen epämukavaan asentoon vuoteelle. Tyttö säilytti kuitenkin kylmäverisyytensä puolustautuen niin taitavasti, että asianajaja sai kosketelluksi saalista ainoastaan päällisin puolin. Vihdoin asianajaja sai hyvän matkaa selkälihoihin ulottuvan tikariniskun, joka ei kuitenkaan tehnyt vaarallista haavaa. Siksi miehestä tuntui kaikesta huolimatta, että oli verratonta jatkaa hyökkäystä kuninkaan valtakuntaa vastaan. Hän huusi:

– Minä en voi elää omistamatta tätä kaunista ruumista ja sen sisältämiä rakkauden riemuja! Tapa vain minut!

Jälleen hän ryntäsi kuninkaan valtakuntaa vastaan. Kaunis tyttö ajatteli kuitenkin ainoastaan kuningasta eikä antanut näinkään suuren rakkauden liikuttaa mieltään, vaan sanoi ankarasti:

– Jos jatkatte tuota, niin minä en suinkaan tapa Teitä, vaan minä tapan itseni.

Tämän hän sanoi silmät niin hurjina ja hulluina, että mies parka lysähti kauhistuneena tuolille sekä itki tätä kirottua hetkeä. Sillä tavoin asianajaja istui surkeana koko hääyönsä, – kerjäsi, rukoili, kirosi ja antoi loputtomiin kalliita lupauksia sekä lopetti sanomalla, että jos tyttö antaisi hänen katkaista keihäänsä rakkauden kunniaksi, niin hän luopuisi kaikesta kuollakseen mielellään tämän takia. Aamun tultua tyttö oli yhtä raikkaan kaunis kuin ennenkin ja sanoi, että mies sai kernaasti hänen puolestaan kuolla, koska hänellä ei ollut tästä mainittavaa iloa.

– Minä en ole rikkonut sanaani, hän sanoi. Olen päinvastoin säästänyt Teitä liiaksikin luvatessani antautua kuninkaalle eikä jokaiselle ohikulkijalle, työläiselle tai ajurille, kuten alkujaan Teille lupasin.

Päivän koittaessa hän pukeutui kauniisiin häävaatteisiinsa ja odotti kärsivällisesti, että torjuttu aviomies lähtisi talosta hoitamaan asioitaan. Heti sen jälkeen hän lähti tapaamaan kuningasta.

Mutta hänen ei tarvinnut astua montakaan askelta, sillä kuningas oli asettanut erään hovimiehistään vartioon palatsin edustalle. Tämä sanoi:

– Etsittekö kuningasta?

– Etsin, hän vastasi.

– Hyvä, sitten ette tapaa parempaa ystävää kuin minä, sanoi liukas hovimies. Toivon vain Teidän vastaisuudessa suovan minulle suosionne ja suojeluksenne, kuten minä nyt teen kaikkeni suojellakseni Teitä.

Sitten hän kertoi tytölle, millainen kuningas oli, miten häneen oli suhtauduttava, kuinka hän oli riehakas jonakin päivänä eikä virkkanut toisena juuri sanaakaan, ja kuinka hän tahtoi minkin asian olevan. Tytön kelpaisi olla kuin keltuaisen munassa, mutta täytyi pitää tarkka huoli siitä, että kuningas pysyi alakynnessä – lyhyesti sanoen, hän puhui niin viekkaasti ja kokeneesti, että hän oli tehnyt tytöstä täydellisen kurtisaanin, ennenkuin he ehtivät Rue de l'Arondellella olevaan palatsiin, missä tyttö myöhemmin asui madame d'Estampesina. Sillä aikaa aviomies parka valitti kuin läkähdyksiin juossut saksanhirvi, joka ei löydä puolisoaan, vaipuen lopulta syvän surumielisyyden valtaan. Hänen ammattitoverinsa tekivät hänestä alinomaa pilkkaa, mutta mies kutistui niin kasaan ja oli niin synkkä, että he rupesivat lohduttelemaan häntä. He osoittivat hänelle, ettei hän ollut mikään aisankannattaja, koska hänen vaimonsa oli selviytynyt voittajana lemmentaistelusta, ja jos hän olisi saanut sarvet otsaansa joltakulta muulta kuin kuninkaalta, he olisivat voineet helposti järjestää hänelle avioeron.

Mutta mies oli ihan silmittömästi rakastunut tähän tyttöön, ja niin hän jätti tämän toistaiseksi kuninkaan haltuun toivoen jonakin päivänä pääsevänsä itse tyttöön käsiksi – niin, häpeäkään ei ollut liian kallis hinta yhdestä yöstä tämän tytön kanssa! Näin pitkälle päästäkseen tulee rakastaa suuresti, vaikka monet ylimieliset ihmiset pilkkaavatkin niin suurta rakkautta. Mutta hän ajatteli lakkaamatta tyttöä, hän löi laimin liikeasiansa, oikeusjuttunsa, asiakkaansa, konnankujeensa ja kaiken. Hän harhaili oikeuspalatsissa kuin kadonnutta aarretta etsien, huolissaan, niin hajamielisenä, että hän eräänä päivänä laski vetensä erään korkean tuomarin kaavulle luullen olevansa sen muurin vieressä, missä tämä toimitus tavallisesti suoritettiin.

Sillä välin kuningas lempi kaunista tyttöä sekä aamuisin, päivisin että iltaisin eikä kuitenkaan saanut hänestä kyllikseen, koska hän oli kuninkaalle uusi ja hurmaava lemmenleikissä sekä sytytti hänen sydämensä yhtä taidokkaasti kuin hillitsikin sitä. Tyttö milloin torjui kuninkaan, milloin hiipi hänen luokseen, hän ei ollut koskaan samanlainen, vaan hänellä oli tuhansia oikkuja ja päähänpistoja. Hän puhui aivan toisin kuin muut, hän nauroi iloisemmin, hän keksi hassuja kujeita ja hänellä oli pieniä, hulluja ajatuksia.

Eräs Bridorén herra surmasi itsensä tytön takia, koska tämä ei tahtonut tietää hänestä lemmenasioissa, vaikka hän tarjosi tälle maatilaansa Bridoréta Tourainessa. Nykyisin he ovat jo kuolleet sukupuuttoon, nämä tourainelaiset hyvät, vanhat herrat, jotka ilomielin antoivat maatilan onnistuneesta lemmenleikistä. Tämä kuolemantapaus murehdutti suuresti kaunista tyttöä, ja kun hänen rippi-isänsä selitti sen hänen syykseen, hän vannoi mielessään, että tästä lähtien hän ottaisi vastaan maatilat, vaikka oli kuinkakin kuninkaan pikku ystävätär, sekä soisi vastalahjaksi salaista iloa, pelkästään oman sielunsa autuuden takia.

Niin hän laski perustan suurelle rikkaudelleen, joka tuotti hänelle koko kaupungin kunnioituksen. Mutta hän pelastikin monta aatelismiestä kuolemasta, ja hän viritti luuttunsa niin hyvin keksien niin monta sotajuonta, ettei kuningas saanut aavistustakaan siitä työstä, mitä hän suoritti, tehdäkseen tämän alamaiset onnellisiksi. Kuningas oli niin hullaantunut häneen, että hän olisi helposti saanut tämän uskomaan katon lattiaksi, jos se olisi häntä huvittanut – mikä hänelle kuitenkin oli sikäli helpompaa, että kuningas oli aina vuoteessa hänen luonaan ollessaan eikä usein tiennyt, missä oli katto ja missä lattia, kun rakasti niin häntä – kuin olisi tahtonut kuluttaa hänet kokonaan, mutta hän kuluttikin vain itseään, tämä kelpo kuningas, sillä hänhän kuoli viimein pelkästä rakkaudesta.

Vaikka tyttö huolellisesti valikoiden antautui vain komeille, hovin parhaissa kirjoissa oleville miehille, ja vaikka hänen suosionosoituksensa olivat harvinaisia kuin ihmeet, sanoivat kateelliset kilpailijattaret, että kuka hyvänsä aatelismies pääsi kymmenellä tuhannella taalerilla juomaan kuninkaan pikarista. Tämä oli matalamielistä parjausta, ja kun hän oli näytellyt osansa loppuun kuninkaan pikku ystävättärenä ja kuningas nuhteli häntä tästä, hän vastasi tälle ylpeästi: – Minä inhoan, kiroan ja lähetän kolmekymmentä tuhatta paholaista niiden kimppuun, jotka ovat tuottaneet Teidän Majesteetillenne tämän huolen, sillä kukaan ei ole koskaan ollut luonani maksamatta ensin kolmeakymmentä tuhatta taaleria!

Niin vihainen kuin kuningas olikin, hän ei voinut olla hymyilemättä, vaan piti tytön luonaan vielä kuukauden päivät saadakseen pahat huhut lakkaamaan. Mutta viimein ei neiti de Pisseleu tuntenut asemaansa seuranaisena ja maitressena varmaksi, ennenkuin hänen kilpailijattarensa oli epäsuosiossa. Tätä epäsuosiota moni kuitenkin saattoi kadehtia, sillä tyttö joutui naimisiin nuoren aatelismiehen kanssa, josta tuli vielä onnellisempi kuin hän, niin paljon hehkua ja rakkautta hänessä näet vielä oli, että hän olisi voinut jakaa sitä auliisti niille, joita vaivaa liika kylmyys. Mutta me jatkamme kertomustamme:

Eräänä päivänä, kun kuninkaan pikku ystävätärtä kannettiin kaupungin halki kantotuolissaan ja hän oli niin suloinen nähdä sekä niin ihanasti pukeutunut, että jokaisen, joka katsahti häneen, varsinkin pappien, täytyi uskoa taivaan olevan avoinna, hän havaitsi aviomiehensä. Hänen pistäessään juuri pienen jalkansa ulos kantotuolista hän vetäisikin sen nopeasti takaisin, kuin olisi nähnyt julman käärmeen. Toiset sen sijaan olisivat astuneet niin rauhallisesti kadulle ja menneet miehen ohi syvästi halveksuen, ikäänkuin eivät tuntisi häntä.

– Mikä Teillä on? kysyi hra de Lannoy, joka saattoi häntä avuliaana kavaljeerina.

– Ei mikään, hän vastasi hyvin hiljaa. Mieheni vain menee tuolla. Hän on muuttunut paljon. Ennen hän näytti apinalta, nyt hän on minusta pikemminkin Jobin näköinen.

Asianajaja parka seisoi sydän pakahtumaisillaan tuijottaen pientä, hienoa jalkaa, joka kuului hänen niin suuresti rakastamalleen naiselle. Hra de Lannoy huomautti hänelle hienoimpaan hovitapaan: – Älkää toki tukkiko tietä tältä naiselta, vaikka satuttekin olemaan hänen miehensä!

Tämä huomautus sai naisen nauramaan, ja sen sijaan että olisi tappanut hänet, aviomies parka itki kuullessaan tämän naurun, joka vihloi hänen päätään, sydäntään, sieluaan sekä ruumistaan, ja hän oli käymäisillään erään vanhan porvarin kimppuun, joka lämmitti hiukan mieltään katselemalla kuninkaan pikku ystävätärtä.

Nähdessään tämän kauniin kukan, jonka hän oli tuntenut umppuna, mutta joka nyt oli puhjennut tuoksuvana, tämän valkean varren ja täysinäiset rinnat, tämän keijunkevyen olemuksen asianajaja kävi niin sairaaksi ja kurjaksi rakkaudesta, ettei sitä voi sanoilla ilmaista. Miehen täytyy olla itse joskus hulluuteen asti rakastunut johonkuhun naiseen, joka kieltää tavoittelijaltaan suosionsa, ymmärtääkseen sitä raivoa, mikä täytti hänen mielen. On kuitenkin hyvin harvinaista, että joku riivautuu niin mielettömäksi kuin hän nyt. Hän vannoi, että elämä, omaisuus, kunnia, kaikki olisi samantekevää, kunhan hän kerrankin tuntisi tämän naisen vartalon itseään vasten ja saisi rakastaa häntä niin kuninkaallisesti, että ehkä tuhoutuisi siinä.

– Arrh... urrh... Haa! Minä saan kyllä hänet... Kautta luojan ja pirun, minä olen sentään hänen miehensä... ja pirukin...!

Niin hän raivosi lyöden kädellä otsaansa.

Sattuma voi joskus tässä maailmassa puuttua asioihin sillä tavoin, että heikkoälyiset ihmiset eivät tahdo uskoa siihen, koska heidän mielestään niin merkillisellä tapauksella täytyy olla yliluonnollinen syy, jota vastoin todella älykkäät ihmiset tietävät, että elämä on sellaista. Niin tapahtui, että päivää myöhemmin kuin asianajaja oli joutunut sieluntuskiin kohdatessaan vaimonsa, hänen luonaan tuli käymään hovimies, joka sanoi, että hänen täytyi saada viipymättä maksetuksi kaksitoista tuhatta dukaattia. Viekas asianajaja vastasi, ettei kahtatoista tuhatta dukaattia löydetä mistä tahansa kadunkulmasta, vaan jos sellainen summa on hankittava, siitä täytyy asettaa vakuus, eikä sekään riitä, vaan täytyy myöskin tuntea mies, jolla on kaksitoista tuhatta dukaattia käteistä, ja sellaiset miehet ovat harvinaisia Pariisissa, vaikka se onkin iso kaupunki.

– Teillä taitaa olla erittäin ankara velkoja, monseigneur, sanoi asianajaja.

– On totisesti, vastasi aatelismies. Kysymys on kuninkaan pikku ystävättärestä. Älkää mainitko sanaakaan, mutta ensi yönä minä saan kahdestakymmenestä tuhannesta dukaatista ja Briessä olevasta maatilastani ottaa mittaa hänestä!

Asianajaja kalpeni, jolloin aatelismies ymmärsi sanoneensa jotakin hullua. Mutta kun hän oli juuri palannut sotaretkeltä, hän ei aavistanut, että kuninkaan pikku ystävättärellä oli aviomies.

– Tehän kävitte ihan kalpeaksi? hän sanoi.

– Minulla on kuumetta, vastasi pykäläherra. Hän jatkoi: – Hänelle Teidän siis tulee hankkia rahat, ja hänen sylinsä ostatte maatilallanne?

– Juuri niin!

– Kuka hoitaa hänen puolestaan asioita? Huolehtiiko hän itse niistä?

– Ei suinkaan! Sellaiset pikkuasiat ja pienet, tuottavat liiketoimet, järjestää terävin kamarineiti, minkä koskaan olen tavannut. Hän ei ole suinkaan vaunujen alle jäänyt, ja saadaan olla varmat siitä, että hänellekin jää jotakin siitä, mitä rouva ansaitsee myymällä sitä, mikä kuninkaalle kuuluu.

– Minä ehkä tunnen erään lombardialaisen rahanvaihtajan, vastasi asianajaja, joka voisi auttaa Teitä, mutta siitä ei tule mitään liikeasiaa, ettekä Te saa killinkiäkään niistä kahdestatoista tuhannesta taalerista, ellei tämä kamarineiti itse tule tänne noutamaan pääsymaksua tuohon taivaanvaltakuntaan, joka ilmeisesti on pelkkä rahanpyydys...

– Hauska juttu, jos saatte hänet antamaan kuitin! huudahti aatelismies nauraen.

Kamarineiti saapui täsmälleen asianajajan luo, jossa herrat dukaatit oli pinottu sievästi pöydälle kuin messuun menevät nunnat, loistaen siinä niin kauniisti, niin houkuttelevasti ja ihanasti, että aasikin olisi hurmautunut ne nähdessään. Mutta asianajaja ei ollut asettanut dukaatteja siihen aaseja vaan kamarineitoa varten, ja tämä lipaisikin kieltään, minkä nähdessään asianajaja kuiskasi tytölle: – Ne rahat ovat Teille!

– Oh! huudahti tyttö, niin paljoa en ole koskaan siitä saanut.

– Rakas ystävä, vastasi asianajaja. Te saatte ne, ilman että Teillä on vaivaa minusta... Hän veti tytön syrjään: – Ei kai se herra sanonut Teille nimeäni? Oh, minä olen naimisissa sen naisen kanssa, jonka kuningas on vietellyt ja jonka luona palvelette... viekää nämä taalerit hänelle ja palatkaa sitten tänne, niin minä maksan Teille omanne eräin ehdoin, jotka varmasti hyväksytte.

Kamarineito vaikeni säikähtyneenä ja oli hyvin utelias saamaan selvän, miten voisi ansaita kaksitoista tuhatta dukaattia koskematta asianajajaan, eikä hän vitkastellut palaamasta tämän konttoriin.

– Kas tässä, sanoi asianajaja, on kaksitoista tuhatta dukaattia. Niin paljolla rahalla voi ostaa maatiloja, miehiä, naisia ja ainakin kolmen papin omantunnon. Sentähden minä oletan voivani näillä kahdellatoista tuhannella dukaatilla ostaa Teidät sekä nahkoinenne, karvoinenne, ruumiinenne että sieluillenne. Ja minä luotan teihin, kuten asianajajat tekevät: palvelus palveluksesta. Toivon Teidän heti menevän sen herran luo, joka uskoo saavansa ensi yönä olla vaimoni rakastaja, sekä että Te narraatte hänet uskomaan, että kuningas syö naisen luona illalla, joten hänen täytyy hillitä himonsa. Kun tämä asia on järjestyksessä, toivon minä saavani olla tämän kauniin nuorukaisen ja kuninkaan tilalla.

– Mutta miten?

– Oh, sinä saat huolehtia siitä – minä olen ostanut ja maksanut sinut kaikkine konnankujeinesi! Katso vain näitä dukaatteja, niin keksit kyllä keinon hankkia minulle vaimoni, etkä tee siinä mitään syntiä! Eikö ole hurskas teko myötävaikuttaa siihen, että oikeat aviopuolisot joutuvat yhteen?

– Sama se, tulkaa vain, sanoi kamarineiti. Valot sammutetaan illallisen jälkeen, niin että voitte rauhassa huvitella rouvani kanssa, kun vain varotte virkkamasta sanaakaan. Kaikeksi onneksi hän harrastaa enemmän huudahtelua ja naurua kuin keskustelua ollessaan jonkun kanssa vuoteessa, ja jos tahdotte kysyä häneltä jotakin, niin käyttäkää vain merkkikieltä... sillä hän on ujo ihminen ja inhoaa sellaisia säädyttömiä keskusteluja, jotka tuottavat hovin naisille niin suurta huvia.

– Ah! huudahti asianajaja, ota nyt nämä kaksitoista tuhatta dukaattia, ja minä lupaan sinulle yhtä paljon lisää, jos saavutan petoksella sen, mikä on laillinen oikeuteni.

Sen jälkeen he sopivat, milloin asianajaja olisi siellä, millä ovella hänen piti odottaa, mikä merkki hänen piti antaa, ja kamarineiti lainasi aasin sekä lähti matkaan sievoisine rahoineen, jotka oli lain kiertämisellä vähä vähältä anastettu leskiltä, orvoilta ja muilta. Asianajaja hoidatti partansa, parfymoitu itsensä, pukeutui hienoimpiin alusvaatteisiinsa sekä pidättyi syömästä valkosipulia, että hänen hengityksensä olisi puhdas ja raikas, sekä teki muuten voitavansa kunnostaakseen ja kiilloittaakseen itsensä, niin että hän näytti hienolta rakastajalta. Hän harjoitteli kävelemään kevyesti, hän päätti piilottaa ruman naamansa, mutta mitä hän tekikin, hän haisi edelleen asianajajalle. Hän uskoi kuitenkin olevansa maailman viehättävin mies, vaikka temppunsa tekivät hänet vain luotaantyöntävämmäksi.

Sitten hän pukeutui kevyesti, vaikka oli kylmä ilma, ja kiiruhti Rue de l'Arondellelle.

Hänen piti odottaa kotvan aikaa. Mutta kun hän jo alkoi uskoa, että häntä pidettiin narrina, kamarineiti avasi hänelle oven, ja aviomies hiipi autuaana kuninkaan palatsiin. Ovela tyttö tuuppasi hänet pieneen, pimeään huoneeseen, joka rajoittui alkooviin, missä nainen nukkui. Ovenraon läpi asioitsija näki naisen kaikessa kauneudessaan, sillä hän oli riisuutumassa, minkä jälkeen hän otti uunista tulevan tulenhohteen ääressä ylleen sotapuvun, niin kevyen, että kaikki näkyi sen läpi. Luullen olevansa yksin kamarineitinsä kanssa hän jutteli vapaasti, tuhmasti ja äänekkäästi, kuten naiset tekevät itseään laittaessaan.

– Enkö minä olekin tänä yönä kahdenkymmenen tuhannen dukaatin arvoinen? Ja nämä – eivätkö nämä ole brieläisen maatilan arvoiset?

Näin sanoen hän hiveli eteentyönnettyjä asemiaan, jotka olivat pyöreät ja lujat kuin linnakkeet niin että ne pystyivät torjumaan kaikki hyökkäykset, sillä niitä vastaan oli rynnätty kiivaasti sen jättämättä mitään jälkiä.

– Yksistään olkapääni ovat kuningaskunnan arvoiset! hän sanoi. Kuningaskaan ei voisi hankkia minun vertaistani! Mutta, luojan nimessä, minä alan kyllästyä tuohon Métieriin – se on kaikki työtä, ja siitä on perin niukalti huvia.

Kamarineiti hymyili, ja kaunis tyttö sanoi hänelle: – Haluaisinpa nähdä sinut tilallani!

Mutta kamarineiti purskahti nauruun ja vastasi: – Hys! Hän on täällä!

– Kuka?

– Aviomiehenne!

– Kuka?

– Oikea miehenne!

– Hyss... sss! sanoi kaunis tyttö.

Kamarineiti kertoi hänelle koko jutun, sillä hän tahtoi säilyttää rouvansa luottamuksen samalla kuin piti mainitut kaksitoista tuhatta dukaattia.

– Hyvä, hän saa jotakin rahoistaan! sanoi kaunis tyttö. – Anna hänen ensin palella hieman enemmän... jos hän koskettaa minuun, niin tiedän heti menettäväni kauneuteni kuin kuihtunut ruusu! Sinä käyt vuoteeseeni jossa pyrit ansaitsemaan ne kaksitoista tuhatta dukaattia. Sano hänelle, että hänen on lähdettävä varhain, etten minä havaitse petosta, ja juuri ennen aamun koittoa minä paneudun vuoteeseen hänen viereensä.

Aviomies parka paleli, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan, ja kamarineiti lähti hänen luokseen muka noutamaan joitakin liinavaatteita; hän sanoi: – Lämmittäkää itseänne polttavalla kaipuullanne! Madame on hyvässä kunnossa tänä iltana, sanon Teille, Te ette tule pettymään... mutta ei sanaakaan, vaikuttaapa se Teihin miten voimakkaasti tahansa, muistakaa se! Muuten minä olen hukassa.

Kun aviomies viimein oli ihan kohmeessa, sammutettiin valot, kamarineiti huusi ääneen, että jalo herra oli saapunut, minkä jälkeen hän itse paneutui vuoteeseen kauniin tytön lähtiessä huoneesta kuin olisi ollut kamarineiti.

Asianajaja ryntäsi kylmästä komerostaan ja kiiruhti vuoteeseen asettuen siihen rauhallisesti itsekseen ajatellen: – Oh, miten ihmeellistä! Ja täytyy sanoa, että kamarineiti teki parhaansa ollakseen rahojen arvoinen tai enemmänkin. Kelpo aviomiehemme osasi antaa arvoa sille runsaskätisyydelle, mikä vallitsee kuninkaallisissa asunnoissa vastakohtana porvariskotien säästäväisyydelle. Tyttölapsi nauroi ihan hassuna esittäen osansa täydellisesti, pelehti hurjasti, keksi hauskoja päähänpistoja selviytyen lopuksi kaikista hyökkäyksistä huolimatta niin reippaana ja kestävänä, että asianajaja viimein lysähti kasaan kuin tyhjä säkki vaipuen uneen. Sitä ennen hänellä oli kuitenkin voimia ottaa itselleen rakastetultaan kihara; mistä hän sen otti, en tiedä, koska en ollut läsnä. Tämän voitonmerkin hän puristi lujasti kouraansa.

Aamun koittaessa, kun kukko kiekui, kaunis tyttö hiipi vuoteeseen, josta kamarineiti oli lähtenyt, ja oli nukkuvinaan. Hetken kuluttua kamarineiti hieman tönäisi autuaasti nukkuvaa miestä samalla kun hän kuiskasi tälle:

– On aika nousta! Ottakaa vaatteenne ja lähtekää... on jo valoisaa!

Aviomies oli kovasti murheellinen, kun hänen piti jättää vaimonsa, ja hänen täytyi katsella tämän kauneutta ennenkuin lähti.

– Ooh! hän huudahti äkkiä... tämähän on vaaleaa, tämä, mikä minulla on, mutta tuo... tuo on tummaa!

– Mitä Te olettekaan tehnyt! huudahti kamarineiti närkästyneenä. – Madame huomaa jotakin puuttuvan!

– Niin, mutta... niin, mutta... katsokaa itse!

Kamarineiti pudisti päätään katsoessaan asianajajaan halveksivasti ja säälivästi: – Ettekö Te, joka olette tietävinänne kaiken, tiedä edes sitä, että karva, joka repäistään irti juurineen, kuihtuu sekä menettää värinsä!

Ja hän riensi ulos nauraen, niin että oli pakahtua.

Tapaus tuli tunnetuksi kaupungissa, ja asianajaja parka kuoli suruun siitä, että hän oli ainoa, joka ei saanut lempiä sitä naista, joka oli hänen laillinen vaimonsa. Tämä tarina siis opettaa meille, ettei meidän pidä kiintyä liian syvästi naisiin, jotka eivät siedä meitä.

EPÄTOIVOINEN RAKASTAJA

Voidakseen koristaa Amboisin linnan, oli kuningas Kaarle VIII ottanut palvelukseensa muutamia italialaisia työmiehiä, kuvanveistäjiä, maalareita, muurareita ja arkkitehtejä, jotka valmistivat taidekokoelmiin kauniita töitä, mitkä jälkimaailma on sittemmin hävittänyt.

Tämän miellyttävän paikan oli hovi siis valinnut olinpaikakseen ja hyväsydäminen, nuori rakastaja oli, kuten on tunnettua, hyvin mielissään, nähdessään näiden miesten saavan valmiiksi luomuksiaan.

Mainittujen ulkomaalaisten miesten joukossa oli eräs Angelo Cappara niminen firenzeläisnuorukainen, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin etevä ja aikaansai huomattavasti parempia kuvanveistoksia ja piirroksia kuin muut, minkä vuoksi moni ihaili haen taitavuuttaan, ottaen huomioon että hän vasta oli elämänsä keväässä. Hänen ylähuultansa koristivat vastikään saadut ensimmäiset viiksenhaivenet, jotka antavat miehistä arvokkuutta. Kaikki naiset ihastuivat Angeloon suuresti, koska hän oli kaunis kuin unelma ja luonteeltaan surumielinen kuin kyyhkynen, joka puolisonsa kuoleman johdosta on yksin jäänyt pesäänsä. Mies oli nimittäin niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa liikkua vapaasti halunsa mukaan, vaan eli hän jokseenkin niukasti, söi vähän ja häpesi sitä, ettei mitään omistanut. Hän antautui sen vuoksi epätoivoisesti kokonaan taiteelleen, voidakseen joskus myöhemmin viettää sellaista toimettoman ihmisen elämää, joka parhaiten soveltuu uneksijaluonteille. Pöyhkeilemisen halusta oli firenzeläinen hovissa ollessaan erittäin loisteliaasti pukeutunut, mutta ei nuoruuden aiheuttaman ujouden vuoksi uskaltanut pyytää kuninkaalta rahaa, joten tämä, nähdessään miehen loistavan pukuvaraston, luuli, ettei tältä mitään puuttunut. Hovimiehet ja naiset ihailivat kaikki Angelon kauniita töitä ja ennen kaikkea häntä itseään, mutta tämä ei suinkaan tuottanut hänelle rahaa. Kaikki, etenkin naiset, pitivät häntä tarpeeksi varakkaana, häntä, joka oli niin kaunis nuorukainen, pitkine mustine hiuksineen ja kirkkaine silmineen. He olivat mielipiteessään täysin oikeassa, sillä tämänkaltaiset edut olivat monelle hovimiehelle tuottaneet maatiloja, rahaa, ynnä kaikkea muuta.

Vaikka Angelo olikin nuoren pojan näköinen, oli hän jo täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä tyhmyys häntä suinkaan vaivannut. Hän oli hyvin jalomielinen luonteeltaan, päänsä täynnä kauniita runoja ja sitä paitsi oli hän kumminlahjaksi saanut hyvin vilkkaan mielikuvituksen. Nuorukainen oli tämän lisäksi hyvin vaatimaton ja, kuten kaikki köyhät, ihmetteli hän suuresti huomatessaan lahjattomien yksilöiden pääsevän niin hyvin eteenpäin elämässään. Mies oli mielestään jollain tavoin joko ruumiillisesti tai sielullisesti vajavainen, mutta piti nämä ajatuksensa kuitenkin omina tietoinaan, uskoutuen ainoastaan viileinä öinä pimeydelle ja Kaikkivaltiaalle Luojalle. Silloin valitteli hän liian kiihkeätä sydäntään jota naiset kaihtavat kuin hehkuvaa rautaa. Mielessään kuvitteli hän, kuinka suuresti hän rakastaisi kaunista rakastajatarta, minkä kunniapaikan tämä saisi hänen elämässään, kuinka uskollisesti hän olisi naiseen kiintynyt, kuinka hellästi hän tätä palvelisi, kuinka innokkaasti hän täyttäisi kaikki tämän toiveet, millä leikkipuheilla hän hajoittaisi tämän surumielisyyden kevyet pilvet niinä päivinä, jolloin taivas olisi pilven peitossa. Angelo näki naisen ilmielävänä mielikuvituksessaan, heittäytyi hänen jalkojensa juureen, suuteli niitä, hyväili naista, hekumoi hänen kauneudestaan yhtä todellisesti kuin vanki liitelee yli niittyjen nähdessään ne avaimenreijän läpi. Sen jälkeen lausuili Angelo hänelle helliä sanoja, puristi hänet syliinsä niin lujasti, että oli vähällä tukahduttaa hänet ja puri raivoissaan pielustaan himotessaan tätä naista, jota ei ollut olemassa. Yksin ollessaan hän oli hyvin rohkea, mutta nähdessään seuraavana päivänä jonkun naisen kulkevan ohitseen, muuttui hän kömpelöksi ja ujoksi. Mielikuvituksellista rakkauttaan hehkuen iskeytyi hän kiinni luomistyöhönsä ja loihti kauniita naisolentoja, joista hovin naiset tunsivat itsensä. Mutta mestari Cappara tarkasteli näitä arvon naisia salaa ja vannoi, että sinä päivänä, jolloin joku heistä ojentaisi kätensä hänen suudeltavakseen, valloittaisi hän naisen kokonaan itselleen.

Eräänä päivänä kysyi muuan ylhäinen nainen kauniilta firenzeläiseltä, minkätähden hän oli niin ujo ja eikö kukaan hovin naisista pystyisi häntä kesyttämään. Sen jälkeen pyysi hän miestä armollisesti illalla luokseen vieraskäynnille. Ja mestari Cappara kiirehti pirskottamaan hajuvettä yllensä, ostamaan silkillä vuoratun samettiviitan ja lainaamaan eräältä ystävältään leveähihaisen paidan, leikkauksilla koristetun takin, sekä silkkisukat. Tässä asussa juoksi hän sitten naisensa luo johtavia portaita kevyin askelin, hengästyneenä ja huohottaen, eikä tiennyt mitä tekisi sydämelleen, joka hyppi ja tanssi karitsan lailla.

Nainen oli kaunis. Senhän Cappara ymmärsi paremmin kuin moni muu, koska hänellä taiteessaan oli ollut tilaisuus tutkia naisvartalon ääriviivoja. Nainen tyydytti kaikki taiteen vaatimukset, jota paitsi hänellä oli valkoinen iho ja ääni, joka vaikutti sydämeen ja kaikkiin aisteihin, lyhyesti sanoen, hän loihti esiin ärsyttäviä rakkauden hourekuvia, olematta niistä millään tavoin itse tietoinen, niin kuin naisilla on tapana.

Kuvanveistäjä tapasi naisen istumassa nojatuolissa takkavalkean ääressä, ja tämä keskusteli täysin vaivattomasti, Angelon tuskin uskaltaessa sanoa muuta kuin kyllä tai ei. Hänellä ei tuntunut olevan sen enempää sanoja suussaan kuin ajatuksia päässään. Mies olisi tahtonut iskeä päänsä kaminaan, jollei olisi niin suuresti nauttinut saada kuunnella sydämensä valittua, joka liehui huoneessa edes takaisin niin kuin kärpänen auringonpaisteessa.

Vaikkakin Angelon ihailu oli mykkää, viihtyivät he toistensa seurassa aina keskiyöhön saakka astuskellen pienin askelin rakkauden kukitetulla tiellä, ja helläsydäminen kuvanveistäjä oli ylen onnellinen erotessaan naisesta. Kotimatkalla tuli hän siihen lopputulokseen, että jos kerran aatelisnainen piti hänet neljän yöllisen tunnin ajan luonaan, ei tulisi kestämään kovin kauan aikaa, ennen kuin tämä antaisi hänen viipyä luonaan aamuun asti. Hän oli valmis tappamaan vaimon, tämän aviomiehen ja itsensä, saadakseen edes yhden tunnin ajan nauttia naisen rajattomasta suosiosta. Mies oli niin vakavasti rakastunut, että elämä muodosti hänen mielestään hyvin pienen panoksen rakkauden uhkapelissä ja että yhden ainoan päivän rakkaudenonni painoi vaa'assa enemmän kuin tuhat ihmiselämää.

Firenzeläinen veisti marmoriaan rakkauttaan ajatellen ja turmeli monta nenää sen tähden, että hänen ajatuksensa olivat muualla. Huomatessaan tämän, keskeytti hän työnsä, pirskotti päällensä hajuvettä ja meni nauttiakseen naisensa rakastettavasta keskustelutaidosta siinä toivossa, että tämä antaisi sanojensa muuttua teoiksi. Mutta siinä valtiattarensa edessä seisoessaan häikäisi naisen asenne Angeloa siinä määrin, että hän, vielä kadulla ollessaan rohkea, muuttui nyt yht'äkkiä lampaan kaltaiseksi.

Mutta kun tuli aika, jolloin pyyteet kohoavat huippuunsa, lähestyi hän varovaisesti naista ja ryösti tältä suudelman ja siinä menetteli hän oikein, sillä kun naiset vapaaehtoisesti lahjottavat suudelman, pidättävät he itselleen oikeuden sanoa ei, mutta jos he antavat miehen ryöstää niitä, voi rakastaja varastaa saman tien tuhannen. Ja firenzeläinen oli jo saanut nauttia niistä sangen useita, kun nainen huudahti: Mieheni tulee!

Armollinen herra palasi todellakin kotiin pallopelistään ja kuvanveistäjä meni menojaan, saaden lupaavan katseen naiseltaan, jota oli häiritty huvissaan. Kuukauden kuluttua hän ei ollut ehtinyt yhtään sen pidemmälle, sillä aina kun hän oli pääsemäisillään onnensa huipulle, palasi aviomies kotiin ja hän tuli aina kesken kieltäytymisen ja niiden suloisten sanojen, joilla naiset lieventävät kieltoaan, pieniä metkuja jotka kiihoittavat rakkautta ja tekevät sen voimakkaammaksi. Seuraavan kerran kärsimätön kuvanveistäjä alkoi heti saavuttuaan toimia hätäisesti, ehtiäkseen voittajaksi ennen aviomiehen saapumista, mutta kun kaunis nainen luki rakastajansa silmistä tämän aikeet, alkoi hän juonitella ja teeskenteli mustasukkaista saadakseen kuulla miehen kiivaita vuodatuksia, rauhoitti hänet sitten suudelmalla ja alkoi pitää puolustuspuhetta, johon ei päästänyt toista puuttumaan. Hän selitti, että hänen rakastajansa täytyi olla ymmärtäväinen ja mukautua hänen tahtoonsa, muuten ei hän uskaltaisi uskoa elämäänsä miehen käsiin; tehdä rakastajattarestaan himonsa kohde ei ollut suinkaan kehumisen arvoista. Hän itse oli mukamas paljon rohkeampi, koska hän rakasti lämpimämmin ja siis uhrasi enemmän. Aina oikealla hetkellä sanoi nainen kuningattaren ilmeellä: Anna minun olla! Ja yrittäen näyttää suuttuneelta vastasi hän Capparan nuhteisiin: Jos ette käyttäydy niinkuin tahdon, en rakasta teitä enää.

Vihdoin viimein ymmärsi italialaisparka, ettei tämä lainkaan ollut todellista rakkautta, vaan naisen antavan hellyydenosoituksiaan niin kuin saituri tukaattejaan, ja että nainen nautti salliessaan miehelle melkein mitä vain lukuun ottamatta kaikkein äärimmäistä. Cappara raivostui aivan silmittömästi ja otti mukaansa muutamia tovereitaan, joille oli antanut tehtäväksi hyökätä aviomiehen kimppuun tämän ollessa matkalla kotiin pallopelistään. Itse meni hän naisensa luo tavalliseen aikaan. Kun he olivat päässeet täyteen vauhtiin herttaisessa lemmenleikissään, jonka muodostivat hellät suudelmat värisevien käsien hyväillessä aaltoilevia kiharoita, virkkoi firenzeläinen kahden sangen tungettelevan suudelman välillä: Rakastatteko minua enemmän kuin mitään muuta?

– Kyllä, vastasi hän – sillä sanathan eivät maksa mitään.

– No hyvä, jatkoi hän, tulkaa sitten kokonaan omakseni.

– Minun miehenihän tulee.

– Sekö vain on syynä?

– Kyllä.

– Minä olen asettanut kaikkialle ystäviäni, jotka tulevat estämään häntä, eivätkä anna hänen jatkaa matkaansa ennen kuin asetan palavan kynttilän tuonne ikkunalle. Jos hän sitten valittaa kuninkaalle tapahtumasta, tulevat ystäväni sanomaan, että he olivat luulleet tekevänsä kepposen jollekin toverilleen.

– Rakas ystävä, sanoi nainen, antakaa minun katsoa onko ulkosalla kaikki hiljaista ja rauhallista.

Hän nousi asettaen samalla kynttilän ikkunalle. Capparan huomatessa tämän, sammutti hän sen, veti esiin miekkansa ja asettui seisomaan tämän kavalan naisen eteen.

– En tapa teitä, rouvani, sanoi hän, mutta aion turmella kasvonne, jotta ette enää kauemmin voi keimailla rakastuneille hupsuraukoille, joiden elämällä te leikittelette! Häpeällisesti olette te minua pettänyt ja te olette huono nainen. Tulette havaitsemaan ettei suudelma voi hävitä todella rakastuneen miehen elämästä ja että se tuo kaiken muun mukanaan. Te olette ainiaaksi myrkyttänyt elämäni ja tahdon, että kuolemani on aina jäytävä omaatuntoanne. Ette enää koskaan voi katsoa itseänne peilistä näkemättä siellä kasvojani.

Angelo kohotti miekkansa iskeäkseen sillä kappaleen naisen kauniista poskesta, jossa vielä hehkui hänen suudelmiensa jäljet. Silloin sanoi tämä miehen olevan epäritarillisen.

– Vaietkaa! sanoi mies. Olette sanonut rakastavanne minua yli kaiken maailmassa. Nyt sanotte aivan muuta. Ilta illan jälkeen olette antanut minun rakkauden hurmassa liidellä yhä ylemmäksi taivaan korkeuksiin ja nyt syöksette minut yht'äkkiä alas kuiluun ja kuvittelette sukupuolenne pelastavan teidät rakastajan vihalta. Ei ikinä!

– Oi Angeloni, olen sinun! huudahti hän tuntien raivosta liekehtivän miehen vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa.

Mutta mies riistäytyi hänestä irti ja sanoi: Sinä korea nukke, kehnoine sydäminesi! Kasvosi ovat sinulle enemmän arvoiset kuin rakastajasi! Katso tänne!

Nainen kalpeni kun hän ymmärsi, että mies ei hänen kavaluutensa tähden voinut uskoa hänen juuri puhjenneeseen rakkauteensa. Yhdellä ainoalla iskulla tärveli nyt Angelo naisen kasvot ja lähti talosta, sekä senjälkeen koko maasta. Firenzeläiset eivät pidättäneet aviomiestä, koska olivat nähneet kynttilän ja mies löysi vaimonsa, jolla oli haava vasemmassa poskessaan, mutta tuskastaan huolimatta ei vaimo sanonut sanaakaan, sillä tämän ilkityön vuoksi rakasti hän Capparaa yli kaiken. Aviomies halusi tietää, miten vaimo oli saanut haavan. Koska ei kukaan muu kuin firenzeläinen ollut siellä ollut, syytti hän tätä kuninkaan edessä, joka antoi ottaa kuvanveistäjänsä vangiksi ja tuomita hänet hirttokuolemaan, joka piti toimeenpantaman Bloisissa. Teloituspäivänä sai eräs ylhäinen nainen halun pelastaa tämän rohkean miehen, joka varmaan oli ensiluokkainen rakastaja. Hän pyysi kuninkaan jättämään miehen eloon ja sen tämä mielellään tekikin.

Mutta Cappara selitti koko sydämestään kuuluvansa valitulleen, eikä koskaan voivansa tätä tyystin unohtaa. Angelo meni myöhemmin luostariin. Hänestä tuli kardinaali ja oppinut mies. Vanhoilla päivillään oli hänen tapanansa sanoa, että hän oli elänyt muistellen niitä surullisen kurjuuden päiviä, jolloin hänen sydämensä valtiatar oli samalla kertaa kohdellut häntä niin ihanasti mutta samalla niin julmasti.

Toiset kirjailijat väittävät, että naisen kasvot olisivat parantuneet ja Angelosta tullut myöhemmin hänen rakastajansa, mutta sitä en usko, sillä miehellä oli luja luonne ja korkeat ajatukset rakkaudesta.

PIKKU KYTTYRÄSELKÄ

Portillon-les-Toursissa oli kaunis pesijätär, niin täynnä ilveitä ja kujeita, ettei puoli tusinaa pappeja tai kolme naista yhdessä olisi pystyneet kilpailemaan hänen kanssaan. Häneltä ei puuttunut ihailijoitakaan – niitä parveili hänen ympärillään kuin mehiläisiä illalla pesälle palatessaan.

Muuan vanha silkinvärjääjä, joka omisti Rue Montfumierillä kerrassaan hävyttömän rikkaan ja komean talon, tuli eräänä Päivänä ratsain Saint-Cyrin ihanilla rinteillä sijaitsevasta viinitarhastaan kulkien Portillonin kautta ratsastaakseen sillan yli Toursiin. Lauhassa illassa hänet valtasi ihan hullu halu saada nähdä kaunis pesijätär istumassa ovensa kynnyksellä. Ja koska hän oli jo ajat sitten kiinnittänyt huomionsa tähän elämäniloiseen tyttöön, hän päätti nyt äkkiä tehdä tämän vaimokseen niin että tyttö ennen pitkää olikin silkinvärjääjän rouva, arvossapidetty toursilainen, jolla oli nyplättyjä pitsejä, hienot liinavaatteet sekä runsaasti huonekaluja, ja rouva oli miehestään huolimatta onnellinen, koska hän osasi taitavasti pettää tätä.

Silkinvärjääjän hyvä ystävä oli nuori käsityöläinen, joka teki silkinkudontapuita, pieni ja pahansisuinen kyttyräselkä. Hääpäivänä tämä sanoi silkinvärjääjälle:

– Olet mennyt hyviin naimisiin, toveri, me saamme ihanan vaimon...

Ja hän liitti tähän epälukuisia miesten vitsejä, kuten on tapana vastaleivotulle aviomiehelle juteltaessa.

Todellisuudessa kyttyräselkä tavoitteli silkinvärjääjän vaimoa, jonka ei kyllä tarvinnut tuntea mielenkiintoa ruumiiltaan vajavaisia ihmisiä kohtaan, joten nainen vain nauroikin hänelle. Mutta kyttyräselän hehkuvaa rakkautta oli mahdoton hillitä, ja vähitellen se alkoi käydä silkinvärjääjän vaimosta kiusalliseksi, joten tämä päätti viedä mieheltä halut omalla tavallaan.

Kyttyräselän eräänä iltana ahdisteltua häntä lähentelyillään nainen sanoi, että miehen piti tulla talon pikku ovelle, niin hän pääsisi vapaasti sisään keskiyöllä. Tässä mainittakoon, että silloin oli kirkas talviyö, Rue Montfumier johti Loirelle, ja kapealla kadulla kävi kesälläkin pureva tuuli, joka pisteli kuin sadoilla neuloilla.

Rakastunut kyttyräselkä saapui kohtaukseen, viittaansa huolellisesti kääriytyneenä, alkaen ravata edestakaisin pysyäkseen lämpimänä. Puoleen yöhön tultaessa hän oli puolikohmeessa ja kiroili kuin ne kolmekymmentäkaksi paholaista, jotka eivät päässeet kirkosta ennen kuin heillä oli siunaus mukanaan, ja hän oli vähällä heittää hiiteen onnensa, kun ikkunaluukkujen välistä näkyi heikkoa valoa, joka lähestyi liikkuen ikkunasta ikkunaan.

– Ooh, siellä hän on! huoahti kyttyräselkä.

Toivo lämmitti häntä. Hän painautui pieneen oveen ja kuuli hiljaisen äänen kysyvän: – Oletteko siellä? Ääni oli silkinvärjääjän vaimon.

– Olen!

– Yskäiskää, että olen varma asiastani. Hän yskäisi.

– Te ette ole se!

Kyttyräselkä huudahti äänekkäästi: – Mitä ihmettä, enkö minä ole tässä? Ettekö tunne ääntäni? Avatkaa nyt! – Kuka siellä? sanoi silkinvärjääjä ja avasi ikkunansa luukut.

– Sillä lailla! Nyt Te herätitte mieheni, joka tuli odottamatta kotiin Amboisesta!

Silkinvärjääjä, joka näki nuoren miehen seisovan kuutamossa, heitti suuren sangollisen kylmää vettä tämän niskaan sekä huusi: – Seis, varas! Silloin täytyi kyttyräselän tietenkin livistää, mutta hätäännyksissään hän kompastui kadun päähän pingoitettuun ketjuun ja kaatui sinne ajettuun lantaan, sillä tämä tapahtui ennen kuin neuvosto sai hankituksi vankkureita, joilla jätteet ajettiin jokeen. Kyttyräselkä oli tukahtua tähän kylpyyn, ja hän kirosi kaunista Tascherettea; naista nimitettiin leikillisesti siten, koska hänen miehensä nimi oli Taschereau.

Carandas – niin kuului tämän silkinkudonnassa käytettävien kangaspuiden, sukkulain ja pirtain valmistajan nimi – ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, että olisi uskonut silkinvärjääjän vaimon viattomuuteen, vaan hän vannoi tälle pirullista kostoa. Mutta toivuttuaan muutaman päivän kuluttua silkinvärjääjän lantakasassa saamastaan kylvystä hän söi illallista toverinsa luona. Silkinvärjääjän vaimo oli tässä tilaisuudessa hänelle niin hellä ja puhui niin hunajaisia sanoja sekä sokaisi hänet niin kauniilla lupauksilla, että hänen epäluulonsa hälvenivät kokonaan. Hän vaati uutta kohtausta, jolloin kaunis Tascherette katsoi häneen kuin ei uneksisikaan kestään muista sekä sanoi:

– Tulkaa huomisiltana! Mieheni matkustaa kolmeksi päiväksi Chenonceauhon. Kuningatar värjäyttää muutamia vanhoja kankaita ja tahtoo keskustella hänen kanssaan väreistä. Se vie aikaa.

Carandas pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa ja saapui täsmälleen sovittuun aikaan sekä tapasi hyvin katetun pöydän – nahkiaisia, Vouvrayn viiniä, valkoiset liinat – joten olisi ollut aivan sopimatonta moittia silkinvärjääjän vaimoa lantakasassa saadusta kylvystä. Kaikki oli järjestetty hauskasti kauniille tinavadeille, ja hyvän ruoan tuoksu houkutteli Carandasta, mutta eniten häntä kuitenkin houkutteli Tascherette, joka vapaasti ja sievänä sipsutteli huoneessa, viekoittelevana kuin kypsä omena kuumana kesäpäivänä.

Kyttyräselkä tahtoi odotuksensa innossa käydä heti käsiksi silkinvärjääjän vaimoon, mutta silloin kuului mestari Taschereau jyskyttävän katuoveen.

– Voi! huudahti Tascherette, mitähän nyt on tapahtunut? Nopeasti kaappiin! Hän on jo ennestään mustasukkainen Teille, ja jos hän löytää Teidät täältä, hän voi lyödä Teidät kuoliaaksi, niin raivoissaan hän on kun suuttuu. Tascherette työnsi kiireesti Carandasin kaappiin ja otti avaimen haltuunsa sekä lähti sitten miestään vastaan, sillä hän tiesi tämän palaavan Chenonceausta illalliselle. Silkinvärjääjä sai hellät suudelmat sekä molemmille silmilleen että korvilleen, ja hän puolestaan antoi vaimolleen koko joukon läiskähtäviä lapsentytön suudelmia. Sitten aviopuolisot kävivät pöytään, pitivät hauskaa ja menivät sen jälkeen nukkumaan. Kyttyräselkä kuuli kaiken piilopaikkaansa, missä hän seisoi vaivalloisessa asennossa, eikä uskaltanut äännähtääkään, vielä vähemmän liikkua, vaan hän oli kaapissa kuin sardiini purkissaan eikä saanut ilmaa enempää kuin hauki meren pohjassa, mutta huvikseen hän sai kuulla rakkauden musiikkia, silkinvärjääjän huokailuja ja Tascheretten helliä sanoja. Uskoessaan vihdoin ystävänsä nukkuneen hän yritti tulla pois kaapista.

– Mikä se oli? huudahti silkinvärjääjä.

– Mitä tarkoitat, aarteeni? kysyi hänen vaimonsa kohottaen päätään.

– Kuulin jotakin rapinaa!

– Tulee siis sade huomiseksi – kissa siellä raapi, vastasi hänen vaimonsa.

Kunnon aviomies antoi päänsä painua takaisin pielukselle vaimon kiusoitellessa häntä: – Sinähän nukut kevyesti, poikaseni! Olisi vaarallista koettaa toimittaa sinulle sarvet otsaan... no, olehan nyt siivolla... isäseni, yöpaitasi on ihan hassusti... oikaise se nyt kauniisti, aarteeni, että olisit hauskan näköinen nukkuessasikin. Onko nyt hyvä?

– On.

– Nukutko sinä? kysyi Tascherette ja suuteli miestään.

– Nukun.

Aamulla silkinvärjääjän kaunis vaimo avasi kaapin jossa Carandas seisoi kasvot vihreämpinä kuin ruumiilla.

– Ilmaa! Ilmaa! hän ähkyi.

Sitten hän lähti tiehensä, parantuneena rakkaudestaan, mutta sydän sen sijaan mustana vihasta.

Kyttyräselkä matkusti sitten Brüggeen, mihin eräät kauppiaat olivat kutsuneet hänet laittamaan rengaspaitojen takomiseen tarvittavia koneita.

Carandas, jolla oli maurilaisverta suonissaan, koska hän polveutui saraseenista, ajatteli joka ilta vieraassa maassa nukkumaan käydessä ja joka aamu herätessään yksinomaan, miten saisi kostonjanonsa tyydytetyksi. Hän ei uneksinut muusta eikä tyytynyt vähempään kuin kauniin pesijättären kuolemaan. Monta kertaa hän sanoi itsekseen:

– Minä syön hänet! Minä paistan hänen rintansa ja syön sen kastikkeetta!

Se oli punaista vihaa, samanlaista kuin kardinaalit tai vanhatpiiat voivat tuntea – kaiken mahdollisten lajiset vihat sulautuneina yhdeksi ainoaksi vihaksi, joka kiehui, porisi ja Kirkastui pahojen, pirullisten tunteiden muodostamaksi helvetin eliksiiriksi jota helvetin hehkuvin tuli piti ikuisesti kuumana. Toisin sanoen, aivan ainutlaatuista vihaa.

Eräänä kauniina päivänä mainittu Carandas sitten palasi Touraineen, taskut täynnä rahaa, jota hän oli ansainnut Flanderissa käyttämällä salaisia taitojaan asesepän ammatissa. Hän osti Rue Montfumierilta kauniin talon, joka on vielä paikallaan ja jossa ohikulkijan huomiota herättävät muurin kauniit kuvanveistokset.

Vihamielinen kyttyräselkä Carandas havaitsi ystävänsä silkinvärjääjän luona tapahtuneen yhtä ja toista. Tästä kelpo miehestä oli tullut kahden sievän lapsen isä. Lapset eivät sattuneet olemaan isänsä enempää kuin äitinsäkään näköisiä, mutta aina on tietysti ovelia imartelijoita, jotka keksivät, ketä komeaa sukulaista lapsi tällaisissa tapauksissa muistuttaa. Aviomiehemme oli täten tullut siihen varmaan käsitykseen, että hänen kaksi poikaansa olivat erään hänen setänsä näköisiä, sedän, joka oli aikaisemmin toiminut Esgrinollesin Notre Damen pappina. Mutta pahat kielet kuiskailivat poikasten olevan ilmetysti erään nuoren tonsuuripäisen miehen, la Richen Notre Damen paimenen näköisiä – la Riche on kuuluisa, Toursin ja Plessis'n välillä sijaitseva seurakunta.

Heti ensi päivänä, jona mainittu Carandas näki ystävänsä lapset, näki hienon pappismiehen, näki kauniin silkinvärjääjättären ja närkästyksekseen näki kauniin Tascheretten puhuvasti ystäväänsä katsahtaen antavan tälle parhaan palan nahkiaista, hän sanoi itsekseen:

– Ystäväni on aisankannattaja, hänen vaimonsa makaa tuon pikku rippi-isän kanssa, lapset on siitetty papin vihkivedellä, ja nyt minä näytän heille, että kyttyräselkäiset ovat ihan toista maata kuin muut ihmiset.

Carandasin ystävät ja kaikki ne, jotka antoivat arvoa hänen lörpöttelylleen sekä hassuille sukkeluuksilleen, juhlivat komeasti hänen kotiintuloaan. Kyttyräselkämme näytti parantuneen kokonaan vanhasta rakkaudestaan, hän oli ystävällinen niin Tascherettelle kuin papillekin, hän suuteli lapsia, ja jäätyään kahden kesken silkinvärjääjän vaimon kanssa hän muistutti tätä kaapissa viettämästään yöstä ja lantakasaan kaatumisestaan sekä sanoi:

– Te olette tosiaan pitänyt hauskaa kustannuksellani!

– Siitä saatte kiittää itseänne! vastasi Tascherette naurahtaen. Jos suuri rakkautenne olisi rohkaissut Teitä olemaan vielä jonkin aikaa narrattavanani, petkutettavanani ja loukattavanani, niin olisitte ehkä viimein saanutkin sen, mitä tavoittelitte, kuten niin moni muukin on saanut!

Carandas nauroi vastaukseksi, mutta raivo sydämessään.

Ja hänen katsellessaan kaappia, mihin hän oli ollut tukehtua, hänen raivonsa kasvoi, koska kaunis pesijätär oli käynyt yhä kauniimmaksi, kuten käy niille naisille, jotka kylpevät nuoruuden vedessä, mikä ei ole muuta kuin rakkauden lähteensilmä.

Kyttyräselkä tutkisteli nyt ystävänsä aisankannatusta valmistellakseen paremmin kostoaan, sillä asia on niin, että aisankannattajia on yhtä monta laatua kuin taloja, ja vaikka rakkaus on rakkautta sekä käytännössä aina samaa, ihan kuten jokainen ihminen on toisen ihmisen näköinen, on rakkaudella aina, naisten onneksi, erikoinen olemuksensa, sillä vaikkei siinä annetakaan mitään, mikä olisi paremmin ominaista miehelle kuin toiselle, ei toiselta puolen mikään eroa niin paljoa kuin toinen mies toisesta. Tämä joko aiheuttaa suurta sekaannusta tai päinvastoin selittää naisten tuhannet oikut ja päähänpistot heidän etsiessään parasta miestä tuomaan tuhansia vaivoja ja iloja – toinen pystyy enempään kuin toinen. Mutta miten voisimmekaan syyttää heitä kokeiluistaan, oikuistaan tai ristiriitaisista teoistaan? Kaikki luonnossa liikkuu – voidaanko siis vaatia, että nainen pysyisi alallaan?

Carandas totesi tutkimuksissaan, että kaikista niistä miehistä, jotka tekevät toisista aisankannattajia, hengenmiehet osoittavat syvintä ymmärtämystä ja hienointa tahdikkuutta. Tästä oli todistuksena se tapa, millä kaunis silkinvärjääjätär oli järjestänyt asiat.

Lauantaisin hän aina lähti Saint-Cyrissä, joen toisella puolen, sijaitsevaan viinitarhaansa hänen aviomiehensä jäädessä lopettelemaan töitä, laskemaan ja tekemään tilejä sekä maksamaan apulaisille viikkopalkat. Taschereau lähti sitten kotoa sunnuntaiaamuna jolloin häntä odotti viinitarhassa valmiina hyvä aamiainen sekä nuori, iloinen vaimo ja hän kutsui aina ystävänsä papin sinne.

Mutta pappi mokoma oli tullut Loiren yli jo lauantai-iltana pitääkseen silkinvärjääjättären kuumana, noudattaakseen hänen mielihalujaan ja huolehtiakseen siitä, että hän nukkui hyvin yönsä, mikä on asia, jota nuoret ihmiset ymmärtävät erityisesti. Mutta suoritettuaan tämän tehtävän hän palasi varhain sunnuntaiaamuna joen yli mennäkseen kotiinsa, niin että kun Taschereau tuli kutsumaan pappia aamiaiselle viinitarhaansa, hän tapasi tämän aina vuoteesta.

Kukaan ei aavistanut tästä mitään, sillä soutajalle maksettiin hyvin siitä, että rakastaja vietiin soutamalla ylitse myöhään illalla ja haettiin takaisin varhain aamulla.

Tutkittuaan ja varmuudella todettuaan, miten tämä lemmenleikki kävi, Carandas odotti tilaisuutta, jolloin rakastavaiset olisivat erityisen kaipaavia pitkäaikaisen pakollisen paaston jälkeen, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Kavala kyttyräselkä näki veneen laskevan Sainte-Annen kanavan rantaan, jolloin nuori vaalea pappi astui siihen hoikkana ja komeana.

Silloin Carandas lähti vanhan värjääjän luo, joka edelleenkin rakasti lujasti vaimoaan ja uskoi olevansa ainoa, joka tunsi tämän suloisen vihkivesiastian siunauksen. Hän kertoi värjääjälle Tascheretten salaisista seikkailuista asettaen sanansa niin taidokkaasti, että ne pistivät ja kirvelivät silkinvärjääjän mieltä. Värjääjän kiihdyttyä niin, että hän oli valmis tappamaan sekä vaimonsa että papin, Carandas sanoi:

– Rakas naapuri, minä toin Flanderista mukanani myrkytetyn miekan, joka äkkiä surmaa jokaisen, ken saa sen terästä vähäisen naarmunkin. Tuikkaa vain häntä ja nulikkaa sillä, niin he kuolevat.

– Tuo se tänne! huusi värjääjä.

Molemmat käsityöläiset riensivät kyttyräselän taloon noutaakseen miekan ennen kuin lähtivät matkaan.

– Mutta tapaammeko me heidät nyt vuoteesta? sanoi Taschereau.

– Saadaanpa nähdä! sanoi Carandas kiusoitellen.

Eikä aisankannattajan tarvinnutkaan odottaa kauan – pian hän sai nähdä kahden rakastavaisen riemun.

Kaunis silkinvärjääjätär ja hänen rakas ystävänsä olivat juuri innostuneet pyydystämään sitä pientä lintua, mikä on milloin missäkin, mikä oli niin hauskaa leikkiä, että se pani heidät nauramaan.

– Oh, sydänkäpyseni! sanoi Tascherette ja painautui pappiin niin tiiviisti kuin voi, minä rakastan sinua niin suuresti, että voisin syödä sinut... Ei... ei, mieluummin pitäisin sinut aina luonani, sisälläni, ettet koskaan jättäisi minua.

– Se oli kaunis ajatus, sanoi pappi, mutta minä olen siihen liian iso, joten saat tyytyä vähempään kuin koko mieheen.

Tällä suloisella hetkellä aviomies astui sisään huotrasta vedetty miekka koholla.

Kaunis silkinvärjääjätär tunsi liiankin hyvin miehensä kasvoilla näkyvän ilmeen tietääkseen, että hänen rakastamansa papin tarina oli lopussa. Mutta äkkiä hän syöksähti puolialastomana ja tukka hulmuten olkapäillä tätä kelpo porvaria vastaan, kauniina häveliäisyydessään, vielä kauniimpana rakkaudessaan:

– Pysähdy, onneton, ennen kuin tapat lastesi isän!

Kunnon silkinvärjääjä seisoi aivan ällistyneenä ja lamautuneena, osittain sen majesteetillisen isänarvon vaikutuksesta, jota aisankannattajankin täytyy kunnioittaa, mutta ehkä myöskin sen säihkyn takia, mikä uhosi Tascheretten silmistä. Miekka putosi hänen kädestään jolloin se raapaisi jäljessä tullutta kyttyräselkää jalkaan, ja niin kyttyräselkä kuoli.

Mikä tarina opettaa, ettei meidän pidä vihata.

ASEVELI

Henrik II hallituskauden alkupuoliskolla, hänen, joka niin suuresti rakasti kaunista Diane de Poitiersia, käytettiin vielä vanhaa juhlallista tapaa, joka myöhemmin on hävinnyt käytännöstä tai kokonaan lakannut olemasta, niinkuin niin monet hyvät asiat vanhaan aikaan. Tämän vanhan ja hyvän tavan mukaan valitsi jokainen ritari itselleen aseveljen. Opittuaan tuntemaan toisensa rehellisinä ja urhoollisina miehinä, kiintyivät he koko elämänsä ajaksi toisiinsa niin, että olivat kuten veljiä toinen toisilleen. Toisen piti puolustaa toista taistelussa uhkaavaa vihollista tai hovissa panettelevia ystäviä vastaan. Toverin poissa ollessa oli toinen velvollinen sanomaan sille, joka oli hänen veljeään syyttänyt jostain epärehellisyydestä: Sen te valehtelette! ja heti menemään kaksintaistelupaikalle, niin varma oli aseveli toverinsa kunniallisuudesta. Minun ei tarvinne lisätä, että toinen aina auttoi toista kaikissa niin hyvissä kuin huonoissakin kunnia-asioissa ja että he jakoivat keskenään sekä hyvät että pahat. He merkitsivät toisilleen enemmän kuin veljekset, koska nämä kuuluvat yhteen ainoastaan luonnonoikun kautta, kun taas aseveljet liittyivät toisiinsa erikoisen vapaaehtoisen, molemminpuolisen tunteen pakoittamana. Niinpä aseveljeys onkin synnyttänyt yhtä kauniita tekoja kuin vanhojen kreikkalaisten, roomalaisten sekä muiden kansojen keskuudessa. Mutta se ei kuulu tähän kertomukseen. Maamme historioitsijat ovat kirjoittaneet kertomuksia näistä suhteista, jotka ovat kaikille tuttuja.

Siihen aikaan solmivat kaksi nuorta aatelismiestä Tourainesta aseveliliiton samana päivänä, jolloin he saivat kannuksensa. Toinen heistä oli kadetti de Maillé ja toinen herra de Lavallière. He palvelivat herra de Montmorencyä, joka opetti heidät erikoisen taitaviksi sotaurhoiksi ja olivat hänen komppaniassaan ollessaan osoittaneet kuinka tarttuvaa uskollisuus on, sillä Ravennan taistelussa saivat he osakseen kiitosta vanhimpien ritarien taholta. Tämän kiihkeän taistelun aikana Maillé, Lavallièren pelastamana, jonka kanssa tällä oli ollut jotain riitaa, huomasi Lavallièren olevan todella jalomielisen ihmisen. Koska he molemmat olivat lievästi haavoittuneet rintaansa, vahvistivat he aseveljeytensä omalla verellään ja hoidettiin heitä yhteisessä vuoteessa herra Montmorencyn teltassa.

Minun täytyy sanoa, että nuorella Maillélla, jonka perheessä aina oli totuttu kauniisiin kasvoihin, tavallisiin oloihin verrattuna, oli ainoastaan eräänlainen beauté du diable. Muuten oli hän notkea kuin vinttikoira, harteikas ja hyvin kookas mies, niinkuin kuningas Pépin, joka oli sangen taitava miekkailija. Herra de Château-Lavallière oli sitävastoin keikari, jolle kauniit pitsit, hienot polvihousut ja rei'ikkäät kengät olivat kuin luodut. Hänen pitkät tuhanharmaat hiuksensa olivat silkinhienot kuten naisella; lyhyesti sanoen oli hän sellainen nuorukainen, jonka kanssa jokainen nainen olisi halunnut lempiä. Dauphine, paavin veljentytär, sanoi myöskin eräänä päivänä leikillään Navarran kuningattarelle joka piti hyvästä pilasta: – Tuo hovipoika on kuin laastari, joka parantaa kaikki haavat! Tämä lause sai kauniin nuorukaisen punastumaan, sillä hän oli vasta kuusitoista vuotias ja piti naisen imartelua moitteena.

Italiasta palattuaan teki nuori Maillé, äitinsä avulla, hyvän naimiskaupan neiti d'Annebaultin kanssa, joka oli kaunis ja miellyttävä tyttö, jolla oli kaikkea, sillä hän omisti Barbette-kadun varrella sijaitsevan kauniin talon, joka oli sisustettu italialaisilla huonekaluilla ja tauluilla, sekä monta maatilaa. Muutamia päiviä kuningas Frans I kuoleman jälkeen, tapaus, joka herätti ihmisissä suurta pelkoa, koska hän oli kuollut Napolin tautiin eikä kukaan tämän jälkeen ollut turvassa edes rakastellessaan ylhäisimpiä prinsessoja, täytyi Mailien jättää hovi ja lähteä suorittamaan tärkeitä tehtäviä Piemontissa. Hän ei mielellään olisi halunnut jättää nuorta, huvittelunhaluista vaimoaan vaarojen, tungettelevaisuuden ja houkutusten keskelle loistavaan seuraan, jossa oli niin paljon keikareita, kotkien tavoin rohkeita ja komeita, jotka himoitsivat naisia samalla tavoin, kun paaston aikana himotaan kinkkua. Mustasukkaisena huomasi hän vaarojen piilevän kaikkialla ja tarkemmin asiaa ajateltuaan päätti hän varata vaimolleen eräänlaisen siveydenvyön. Maillé kehoitti aseveljeänsä tulemaan luokseen aikaisin saman päivän aamuna, jolloin hän matkustaisi. Kuullessaan Lavallièren hevosen hirnuvan alhaalla pihamaalla, hyppäsi Maillé vuoteestaan, jossa hänen vaimonsa vielä raukeana uinahteli, tapa, josta mukavuutta rakastavat ihmiset niin kovasti pitävät. Lavallière tuli häntä vastaan ja molemmat ystävät asettuivat erääseen ikkunansyvennykseen ja puristivat toisiaan lujasti kädestä, minkä jälkeen Lavallière sanoi Maillélle:

– Olisin jo yöllä tullut luoksesi, kuten minua pyysit, mutta minulla oli pieni selvittely naiseni kanssa, jonka kanssa olin sopinut tapaamisesta, enkä voinut jäädä siitä pois, mutta jätin hänet varhain tänä aamuna. Haluatko minun seuraavan sinua matkallesi? Olen puhunut hänelle lähdöstäsi, ja hän on luvannut sopimuksemme mukaan, ettei ota toista rakastajaa ja vaikkakin hän minua pettäisi, on ystävä minulle enemmän arvoinen kuin rakastajatar.

– Ei, veli hyvä, vastasi Maillé peräti liikutettuna tämän kuultuaan. Haluan pyytää sinulta vielä suurempaa todistusta ystävyydestäsi. Haluatko huolehtia vaimostani, puolustaa häntä kaikkea pahaa vastaan, olla hänen neuvonantajansa, pitää häntä kurissa ja vastata hänestä, ettei hän minua petä? Sinun pitää minun poissa ollessani asua vihreässä huoneessa ja olla vaimoni ritari.

Lavallière rypisti silmäkulmiaan ja sanoi:

– En pelkää sen enempää sinua kuin vaimoasi tahi itseäni vaan ainoastaan pahoja ihmisiä, jotka käyttäisivät tätä tilaisuutta hyväkseen, sekoittaakseen keskinäisen suhteemme niin kuin vyyhdin.

– Älä epäile minua, sanoi Maillé ja sulki Lavallièren syliinsä. Jos on Jumalan tahto, että tulen petetyksi, herättäisi se minussa vähemmän suuttumusta, jos sinulle olisi siitä koitunut iloa. Mutta kuolisin kyllä surusta, sillä olen hulluuteen asti rakastunut hyvään, nuoreen ja siveään vaimooni.

Hän käänsi kasvonsa sivulle, jottei Lavallière huomaisi hänen silmiinsä kihoavia kyyneleitä, mutta kaunis hovimies huomasi nämä, tarttui Mailien käteen ja sanoi:

– Veljeni, vannon kautta kunniani, että ennen kuin kukaan koskee vaimoasi, saa hän tehdä tuttavuutta miekkani kanssa. Ja jollen minä kuole, tulet löytämään hänen ruumiinsa koskemattomana, sydämestä en mene takuuseen sillä ajatuksia ei kukaan voi hallita.

– Tähtiin on siis kirjoitettu, virkkoi Maillé, että aina olen oleva palvelijasi ja velallisesi.

Hän poistui, jottei syyllistyisi tunteenpurkauksiin, kyyneleihin tai muuhun sellaiseen, johon naiset antautuvat hyvästijätön hetkellä. Lavallière saattoi ystävänsä kaupunginportille, palasi takaisin taloon, kävi Maria d'Annebaultin luona, tämän noustua vuoteesta ja kertoi tälle aviomiehen lähdöstä, sekä tarjosi hänelle palvelustaan, ilmaisten kaiken niin rakastettavasi, että mitä siveellisinkin nainen olisi halunnut tämän ritarin aivan omakseen. Rouva Maillélle ei kuitenkaan miehen kauniit puheet olleet mitään uutta, sillä hän oli kuullut mitä molemmat ystävykset olivat puhuneet ja oli hyvin suuttunut miehensä epäilyksistä. Tiedämmehän valitettavasti, että vain Jumala on täydellinen. Jokaisessa ihmisen ajatuksessa piilee aina jotain huonoa ja tarvitaan kaunis, vaikkakin mahdottomalta tuntuva elämänviisaus, voidakseen tarttua kaikkeen, vieläpä keppiinkin, oikealla tavalla. Syynä siihen, että on niin vaikeata miellyttää naisia on se, että heissä itsessään on jotain naisellisempaa kuin mitä he olennaisesti ovat ja jollen todella kunnioittaisi heitä, ilmaisisin ajatukseni vielä epäkohteliaimmin. Ei pidä koskaan ohjata heidän mielikuvitustaan määrättyyn suuntaan. Ohjata naista oikealla tavalla, on miehelle vaikea tehtävä, ja parhain tapa on kokonaan alistua heidän ohjattavakseen; uskon, että tämä on viisain tapa ratkaista avioliiton visaiset ongelmat. Maria d'Annebaultia ilahdutti siis hänen seuralaisensa hieno käytös ja hyvä tarjous, mutta hänen hymyssään oli määrätty veitikkamainen vivahdus. Hänellä oli suoraan sanoen tarkoituksena panna nuori vartijansa valitsemaan joko kunnian tai huvituksen välillä, vietellä mies ystävällisellä kohtelulla ja ahdistaa häntä niin tulisin katsein, että tämä luopuisi ystävyydestä lemmenseikkailun takia.

Kaikki seikat edistivät naisen tarkoitusperiä, vieläpä keskusteluhetket, joita de Lavallièren oli pidettävä hänen kanssaan, koska hän asui samassa talossa kuin tämä. Ja koska ei mikään voi naista pidättää hänen aikomuksissaan, yritti hän kaikissa tilanteissa kietoa miehen pauloihinsa.

Milloin antoi hän miehen istua luonaan takkavalkean ääressä kello kahteentoista asti yöllä, lauloi hänelle kaikenlaisia lauluja, näytteli kauniita olkapäitään ja ihania sulojaan, joita hänen hameenmiehustansa peittivät, milloin sinkosi hän tuhansittain tulisia katseita mieheen, paljastamatta kuitenkaan ajatuksiaan, jotka risteilivät hänen päässänsä.

Toisinaan käveli hän miehen seurassa aamuisin puutarhassa ja nojautui hyvin raskaasti tämän käsivarteen, puristi sitä, huokaili syvään ja antoi miehen solmia kengännauhansa, jotka aina sopivalla hetkellä aukenivat.

Sitä paitsi oli hänellä omat keinonsa, joita naiset ymmärtävät niin hyvin käyttää hyväkseen, nimittäin moninaiset rakastettavat sanat, pienet huolehtimiset esimerkiksi vieraan mukavuudesta: katsoa, että hänen vuoteensa oli tarpeeksi pehmyt ja huoneensa siisti ja hyvin tuuletettu, eikä yöllä ollut vetoisa ja päivällä liian aurinkoinen. Sitä paitsi pyysi hän miestä vilpittömästi lausumaan kaikki toivomuksensa.

– Oletteko tottunut syömään jotain vuoteessa ollessanne aamuisin? kysyi hän. Simaa, maitoa tahi piparkakkuja? Onko teillä aterioitten aikana hyvä ruokahalu? Tahdon ottaa huomioon kaikki toivomuksenne, kunhan vain ilmaisette ne! Pelkäättekö pyytää minulta jotain? No, kas, sanokaahan toki...

Rakastettavuuttaan höysti hän sadoilla viehkeillä sanansutkauksilla, kuten esim. sanomalla huoneeseen tullessaan:

– Häiritsen varmaan teitä, lähettäkää vain minut tieheni! Kas, teidänhän täytyy saada olla rauhassa... menenpä tieheni.

Ja aina kehoitettiin häntä kohteliaasti jäämään.

Vähän väliä tuli tämä viekas olento huoneeseen ohuesti puettuna ja näytteli siinä määrin sulojaan että hän olisi voinut houkutella vaikka patriarkan hirnumaan, patriarkan, joka olisi yhtä ajan syövyttämä kuin Metusalem satakuusikymmentävuotiaana.

Erittäin hienotunteinen seuralainen antoi siis naisen yrittää kaikki keinonsa ja oli hyvin tyytyväinen nähdessään tämän olevan hänestä kiinnostuneen, sillä sehän oli puhdas voitto, mutta rehellisenä veljenä puheli hän alinomaa emäntänsä kanssa poissaolevasta aviomiehestä.

Eräänä kovin kuuman päivän jälkeisenä iltana sanoi Lavallière, peläten naisen metkuja, tälle Mailien rakastavan häntä suuresti, sekä hänellä olevan rehellisen aviomiehen, joka oli tulisesti vaimoonsa ihastunut ja kovasti pelkäsi aarteensa puolesta...

– Jos mieheni niin kovin on peloissaan, sanoi nainen, minkä tähden on hän sitten pyytänyt teitä asumaan täällä?

– Onhan tämä viisas varovaisuustoimenpide, vastasi mies. Hänenhän on täytynyt uskoa teidän siveytenne jonkun suojelukseen, ei siksi, että sellaista tarvitsisitte, vaan suojellakseen teitä ilkeitä ihmisiä vastaan.

– Tekö siis olette vartijani? sanoi hän.

– Olen ylpeä tehtävästäni.

– Silloin on mieheni tosiaan tehnyt huonon valinnan.

Näitä sanoja seurasi niin ärsyttävä katse, että aseveli ojentautui jäykkään asentoon ja jätti suojattinsa yksin. Kaunis nainen loukkaantui miehen kieltäytymisestä ottamasta osaa tähän lemmentaisteluun.

Nainen vaipui syviin ajatuksiin ja alkoi tarkastella niitä esteitä, joita oli tullut hänen tiellensä; sillä ei kenenkään naisen päähän mahdu sellaista ajatusta, että mies voi ylenkatsoa mitään niin kallisarvoista. Nämä ajatukset punoutuivat niin toisiinsa kudos kudokselta, että ne lopulta muodostivat verkon, johon hän itse tarttui, ja niin oli hän sotkeutunut rakkauden paulaan. Naisten pitäisi ylimalkaan oppia, ettei koskaan pidä leikkiä miesten aseilla, sillä jos käsittelee linnunliimaa, tarttuu sitä aina vähän sormiin.

Maria d'Annebault päätyi siis siihen, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa, nimittäin että nuori mies, joka ei vielä ollut mennyt hänen ansaansa, oli jo varmasti kiinnitettynä muualle. Kun hän seurapiiristään etsi sitä naista, johon hänen nuori vieraansa oli mielistynyt, huomasi hän että kaunis Limeuil, eräs kuningatar Cathérinen tyttäristä, Neversin naiset, d'Estrées ja de Gaic kuuluivat Lavallièren ihailijoihin, ja että mies luultavasti oli mielettömästi rakastunut johonkin heistä.

Kaikkiin muihin syihin liittyi vielä mustasukkaisuus, joka sai hänet viettelemään Arguksen, jonka päätä hän ei kuitenkaan halunnut katkaista, vaan sen sijaan valella hajuvedellä ja hyväillä.

Oman arvostelunsa mukaan oli hän todentotta paljon kauniimpi, nuorempi, rakastettavampi ja viehättävämpi kuin kilpailijattarensa. Niinpä hän kaikkien sielullisten vaikuttimien ja ruumiillisten viettien vaikutuksesta, jotka kiihoittavat naisen tekoihin, toisti hyökkäyksensä valloittaakseen ritarinsa sydämen, sillä naiset pitävät hyökkäämisestä vahvaa linnoitusta vastaan.

Hän käyttäytyi mielistelevän kissan tavoin, kieritti itsensä somasti miehen vierelle, kutitti tätä kevyesti ja eräänä iltana, naisen vaikuttaessa alakuloiselta, vaikkakin hän oikeastaan oli hyvinkin iloinen, kysyi hänen vartijansa:

– Mikä teitä vaivaa?

Nainen vastasi mietteliäästi ja mies kuunteli häntä niin kuin suloisinta soittoa.

Hän oli vasten tahtoaan mennyt Mailien kanssa naimisiin ja oli nyt kovin onneton; sekä pettynyt rakkauden suloisuuksiin nähden, joita hänen miehensä ei ymmärtänyt ja hänen elämässään oli paljon kyyneleitä. Lyhyesti sanoen, kuvaili hän itsensä neitseelliseksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, koska hän vain oli tutustunut rakkauden ikäviin puoliin. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että tämän täytyi olla ihanaa, koska kaikki naiset kilpailivat sen omistamisesta ja olivat mustasukkaisia miehille, jotka olivat tutustuttaneet heidät siihen. Kaikesta tästä oli nainen niin utelias, että hän yhden ainoan lemmenyön tai päivän vuoksi olisi halunnut antaa koko elämänsä ja nurkumatta aina totella ystäväänsä. Mutta se, jolle hän mieluiten olisi halunnut kuulua, ei tahtonut ymmärtää häntä ja kuitenkin voisi heidän salaisuutensa säilyä niin hyvin, kiitos hänen puolisonsa luottamuksesta tähän mieheen. Mutta jos mies jatkaisi hänen ylenkatsomistaan, koituisi se hänelle kuolemaksi.

Kaikki nämä vanhan laulun muunnokset, jotka naiset tuntevat jo syntymästä saakka, vaihtelivat syvien huokausten, epätoivoisten eleitten, taivaaseen vetoamisten ja äkkinäisten punastumisten kanssa... lyhyesti sanoen, keittoon käytettiin kaikki juhannusyön yrtit. Ja koska naisen sanoissa kuvastui liekehtivä himo, joka kaunistaa vieläpä rumatkin, lankesi nuori ritari hänen jalkoihinsa, ympäröi ne käsillään ja suuteli niitä itkien. Nainen oli onnellinen antaessaan miehen suudella niitä, mutta tähtiin oli kirjoitettu, että hän sinä iltana jäisi siveäksi, sillä kaunis Lavallière sanoi epätoivon äänellä:

– Oi, madame, olen onneton, kelvoton olento...

– Oi, ei suinkaan.

– Minulta on evätty onni saada kuulua teille.

– Kuinka niin?

– En uskalla sitä tunnustaa.

– Onko se sitten niin vaikeata?

– Se loukkaisi teidän häveliäisyyttänne.

– Sanokaa vaan, panen kädet silmien eteen.

Ja tuo viekas olento teki niin, mutta siten, että näki rakastettunsa sormiensa lävitse.

– No niin, sanoi mies. Tässä eräänä iltana, kun olitte puhuneet minulle niin herttaisesti, kiihdyin niin suuresti, että, koska en aavistanut onneni olevan niin lähellä enkä uskaltanut tunnustaa teille sydämeni paloa – menin ilotaloon, niin kuin aatelismiesten on tapana, ja siellä, rakkaudesta teihin ja pelastaakseni aseveljeni kunnian, enkä tahratakseni hänen kilpeään, sain sellaisen tartunnan, että olen kuolemaisillani Napolin tautiin.

Nainen kirkaisi kauhistuen kuin synnytystuskissaan, kuullessaan tämän ja työnsi hänet taaksepäin pienellä lempeällä liikkeellä, ja Lavallière parka meni pois, mutta hän ei ollut ennättänyt ovellekaan asti, ennenkuin Marie d'Annebault, joka oli katsellut hänen jälkeensä, sanoi sisimmässään itselleen: Oi, mikä vahinko! Sen jälkeen vaipui hän syvään murheeseen; säälien miestä ääneti ja rakastuen häneen nyt paljon tulisemmin, koska tämä oli hänelle moninkertaisesti kiellettyä hedelmää.

– Jos ei tämä tapahtuisi Mailien vuoksi, sanoi Marie eräänä iltana, kun mies hänen mielestään oli kauniimpi kuin tavallisesti, haluaisin sairastua tautiinne, silloin saisimme kärsiä samat tuskat.

– Rakastan teitä liian paljon, voidakseni olla järkevä, sanoi aseveli.

Näin sanoen jätti hän Marien mennäkseen kauniin Limeuilin luokse. Koska hän ei kuitenkaan voinut vastustaa naisen tulisia katseita, liekehtivät heidän tunteensa aterioitten ja iltamessun aikana ikuisena tulena, joka kiihdytti heitä suuresti, mutta naisen oli pakko elää, saamatta koskettaa ritariaan muuta kuin katseellaan. Tällä tavoin tunsi Marie d'Annebault itsensä suojatuksi hovin miehiä vastaan, sillä ei ole olemassa luoksepääsemättömämpää muuria tahi varmempaa vartijaa kuin rakkaus. Paholaisen tavoin saartaa se valloittamansa henkilön tulisin lieskoin. Eräänä iltana, Lavallièren saatettua ystävänsä vaimon kuningatar Cathérinen järjestämiin juhliin, tanssi hän kauniin Limeuilinsa kanssa, johon oli kovin ihastunut. Siihen aikaan hoitivat keikarit rakkausjuttunsa samanaikaisesti. Kaikki naiset olivat mustasukkaisia Limeuilille, joka nyt oli päättänyt antautua kauniille Lavallièrelle. Ennen tanssin alkua oli hän sopinut miehen kanssa seuraavana päivänä tapahtuvasta metsästysretkestä. Suuri kuningattaremme Catherine, joka valtioviisaudesta suosi kovin näitä rakkausjuttuja ja käsitteli niitä aivan kuin pasteijojen tekijä sotkee taikinaansa, piti silmällä kaikkia kauniita pareja, jotka esittivät katrillia ja sanoi puolisolleen:

– Niin kauvan kuin he kamppailevat täällä, eivät he voi solmia salaliittoja teitä vastaan.

– Ei, mutta uskontoa vastaan kyllä.

– Pyh, teemme heidät myös siinä suhteessa vaarattomiksi. Tuossa on Lavallière, jonka epäillään kuuluvan hugenotteihin, mutta nyt hän on antanut rakkaan Limeuilini käännyttää itsensä, mikä ei hänen aikaansaannokseksensa ole niinkään huonoa, ottaen huomioon että hänen ikänsä on vasta kuusitoista vuotta. Mies on pian valloittanut tytön.

– Onkohan asiat vaan niin, teidän majesteettinne, sanoi Marie d'Annebault, sillä mies potee Napolin tautia, joka on teistä tehnyt kuningattaren.

Catherine, kaunis Diane ja kuningas jotka olivat samassa seurassa, purskahtivat nauruun tämän naivin lausunnon kuullessaan ja juttu kulkeutui jokaisen korvaan. Nyt sai Lavallière kärsiä loputonta pilkkaa. Mies parka olisi varmaan halunnut olla jonkun toisen miehen kengissä, sillä Limeuil, jolle Lavallière heti ilmoitti tätä kohtaavasta vaarasta, oli hyvin nyrpeissään rakastetulleen, niin suuresti pelättiin tätä kauheata tautia. Lavallière huomasi ihmisten kaihtavan itseään kuin ruttotautista. Kuningas lausui hänelle joukon epämiellyttäviä asioita ja Lavallière poistui juhlasta seuranaan Marie raukka, joka oli epätoivoissaan sanojensa johdosta. Hän oli täysin tuhonnut rakastettunsa elämän, riistänyt häneltä hänen kunniansa ja henkensä, sillä lääkärien väittämän mukaan ne, joita Napolin tauti oli saastuttanut, menettivät varmasti miehiset voimansa ja heidän luustonsa mätäni.

Kukaan nainen ei halunnut mennä naimisiin maan kauneimman aatelismiehen kanssa, vaikkakin hänen vain epäiltiin kuuluvan niihin, joita Rabelais nimitti crousteslevez trez pretieux.

Kauniin ritarin ollessa hyvin hiljainen ja surumielinen kotimatkalla hotelli d'Herculesta jossa juhlat oli pidetty, sanoi Marie miehelle:

– Rakas herrani, olen tuottanut teille suurta haittaa.

– Vahinkoni voidaan korjata, vastasi Lavallière, mutta mihin ikävyyteen olettekaan itse joutunut. Saako rakkauteni tosiaankin asettaa teidät vaaraan.

– Voi, sanoi hän, nyt olen aivan varma siitä, että aina saan kutsua teitä omakseni, sillä hyvittääkseni tämän suuren häpeän ja kunniattomuuden täytyy minun aina olla ystävättärenne, emäntänne ja naisenne, jopa vieläkin enemmän, teidän palvelijattarenne. Tahdon myös kokonaan omistautua teille hävittääkseni tämän häpeän jäljet ja parantaa teidät huolehtimalla hyvinvoinnistanne ja jos oppineet julistavat, että paha jo on liiaksi päässyt ruumiiseenne pesiytymään, että se niin kuin kuningasvainajalle merkitsee henkenne menettämistä, haluan kuolla kanssanne. Niin, sanoi hän itkien, ei ole olemassa kyllin ankaraa rangaistusta siitä vääryydestä, jota olen teille tehnyt.

Näiden sanojen jälkeen itki nainen katkeria kyyneleitä. Hänen jalo sydämensä pysähtyi hetkeksi ja hän menetti tajuntansa. Tällöin kietoi Lavallière kauhistuneena käsivartensa Marien ympärille ja pani kätensä hänen sydämelleen. Rakastetun käden lämpö elähdytti naisen ja sai hänet sellaisen ihastuksen valtaan, että hän jälleen pyörtyi.

– Valitettavasti on tämä pinnallinen hyväileminen tämän jälkeen oleva ainoa nautinto, jonka rakkautemme meille suo. Se on tuhat kertaa parempi kuin se ilo, jonka Maillé parka halusi minulle antaa. Pitäkää kätenne paikallanne, se on oleva palsamia sielulleni.

Ritari myönsi nyt surkein naamoin naiselleen tuntevansa sellaista onnea tämän kosketuksen johdosta, että hänen tuskansa lisääntyivät rajusti sekä kuoleman olevan mieluisamman kuin kärsimänsä kidutuksen.

– Kuolkaamme sitten yhdessä, sanoi nainen.

Tämän ennakolta aavistamattoman tapauksen johdosta oli Lavallière sekä rakastajan, että aviomiehen ominaisuudessa pannaan julistettu. Hän ei uskaltanut enää näyttäytyä missään ja huomasi nyt, että tämän naisen vartiointi koitui hänelle itselleen hyvin kalliiksi, mutta kuta vilpittömämmäksi ja siveämmäksi mies osoittautuikaan, sitä suuremman ilon tuotti hänelle uhrautuminen aseveljensä hyväksi. Mutta vartioimiskautensa loppuaikoina kävi hänelle melkein sietämättömäksi velvollisuutensa täyttäminen.

Rakkautensa tunnustaminen, johon mies näytti vastanneen ja ritarilleen aiheuttamansa vahinko, antoi kauniille Marielle suurta rohkeutta ja hän alkoi harjoittaa platoonista rakkautta, käyttäen keinoinaan pieniä vaarattomia hyväilyjä. Tämä oli niin kutsuttua hanhenpoika-rakkautta, jonka naiset olivat keksineet, kun he kuningas Frans I kuoleman jälkeen pelkäsivät saavansa tartunnan, mutta halusivat kuitenkin olla yhdessä rakastajiensa kanssa. Ja Lavallière ei voinut kieltäytyä suostumasta siihen. Joka ilta istui kaihoava Marie rakastettunsa vieressä, piteli hänen käsiään, hyväili häntä katseillaan, pani hellästi poskensa miehen poskea vastaan ja tämän kunniallisen lemmenleikin aikana, jolloin ritari tunsi olevansa kuin paholainen vihkivesiastiassa, puhui hän miehelle suuresta, rajattomasta rakkaudestaan, joka leijaili tyydyttämättömien halujen ilmapiireissä. Koko sen hehkun, jonka naiset päästivät valloilleen, silloin kun ei yössä ole muuta valoa kuin heidän silmäinsä loiste, pani hän päänsä salaperäisiin liikkeisiin ja sydämensä hurmiotilaan. Sillä suloisella ilolla jonka sielullisesti toisiaan syleilevät enkelit tuntevat, virittivät he yhdessä ihastuttavia hymistyksiä rakkauden ylistykseksi, joita rakastavaiset siihen aikaan lauloivat ja jotka abbé Theléme on pelastanut unohduksesta, kaivertamalla ne Chinonin lähellä sijaitsevan luostarinsa seinille. Olen nähnyt ne siellä latinaksi kirjoitettuina. Käännän ne tähän nyt kristittyjen hyödyksi:

– Voi, sanoi Marie d'Annebaut, olet voimani, elämäni, onneni ja aarteeni.

– Ja te, vastasi mies, olette helmi ja enkeli!

– Sinä, ylienkelini!

– Te sieluni mun!

– Sinä, Jumalani!

– Te aamu- ja iltatähteni, kunniani, kauneuteni, koko maailmani!

– Sinä, suuri jumalallinen mestarini!

– Te, kunniani, uskoni ja uskontoni!

– Sinä suloinen, kaunis, urhoollinen, jalo, rakas ritarini, puolustajani, kuninkaani ja rakkauteni!

– Te, keijukaiseni, päivieni kukkanen ja öitteni unelma!

– Sinä, jokaisen hetkeni ajatus!

– Te, silmieni ilo!

– Sinä, sieluni ääni!

– Te, päivieni valo!

– Sinä, öitteni valonhohde!

– Te, rakastetuin nainen maan päällä!

– Sinä, jumaloiduin miesten joukossa!

– Te, vereni, parempi minä kuin minä itse!

– Sinä sydämeni ja hehkuni!

– Te pyhä, ainoa iloni!

– Annan sinulle rakkauden palmun ja mitenkä suuri rakkauteni lieneekään, luulen, että rakastat minua vielä enemmin, koska olet herrani!

– Ei, se kuuluu teille, jumalattareni, neitsyt Mariani!

– Ei, olen palvelijattaresi, orjattaresi, mitättömyys, jonka voit murskata!

– Ei, ei, minä olen teidän orjanne, uskollinen hovipoikanne, jota voitte käsitellä kuin tuulahdusta, matto, jota pitkin voitte astua. Sydämeni on valtaistuimenanne!

– Ei, ystäväni, äänesi saa minut vapisemaan!

– Katseenne polttaa minut poroksi!

– Minä näen ainoastaan sinun kauttasi!

– Tunnen vain teidän kauttanne!

– Jos panet kätesi sydämelleni, rakkaan kätesi, niin näet värin katoavan poskiltani, koska veresi on lämmittänyt omani!

Heidän ennestään jo niin tuliset silmänsä hehkuivat vielä enemmän tässä kisakamppailussa, ja ritarilla oli kyllä osuutensa siinä onnessa, jonka Marie d'Annebault koki, tuntiessaan miehen käden sydämellään. Koska kaikki heidän voimansa jännittyivät tässä syleilyssä, ja kaikki heidän himonsa liekehtivät ja heidän ajatuksensa hämmentyivät, tapahtui, että mies meni aivan tainnoksiin. He vuodattivat kuumia kyyneleitä, syleilivät toisiansa niin kuin tuli sytyttäessään talon, mutta tämä olikin kaikki, mitä tapahtui. Lavallière oli ystävälleen luvannut luovuttaa tämän vaimon ruumiin koskemattomana takaisin, muttei hänen sydäntään.

Mailien tiedoittaessa kotiin saapumisestaan olikin siihen jo korkea aika, sillä ei mikään siveellinen olento voi kestää hiljaisella tulella paistumista ja mitä vähemmän vapauksia rakastavaiset soivat itselleen, sitä enemmän nauttivat he mielikuvituksessaan.

Aseveli jätti siis Marie d'Annebaultin, ratsastaakseen ystäväänsä vastaan aina Bondyyn asti, auttaakseen häntä pääsemään onnellisesti metsien läpi. Vanhan tavan mukaan makasivat ystävykset yön samassa vuoteessa Bondyn kylässä.

Siellä maatessaan kertoivat he toisilleen, toinen matkaseikkailuistaan, toinen hovijuoruistaan, arveluttavia juttuja j.n.e. Mutta Mailien ensimmäinen kysymys koski Marie d'Annebaultia, joka Lavallièren vakuuttelun mukaan oli aivan koskematon, mistä rakastunut Maillé oli hyvin tyytyväinen.

Seuraavana päivänä olivat he kaikki kolmisin yhdessä Marien suureksi harmiksi, mutta naisten tavallisella varomattomuudella liehakoi hän aviomiestään, mutta osoitti Lavallièrelle sydäntään, niinkuin olisi halunnut sanoa: Tämä on sinun!

Illallisen aikana ilmoitti Lavallière, että hän aikoi lähteä sotaan. Mailléa huolestutti kovasti tämä vakava päätös ja hän halusi seurata veljeään, mutta Lavallière kielsi sen jyrkästi.

– Madame, sanoi hän Marie d'Annebaultille, rakastan teitä enemmän kuin omaa henkeäni, mutta kunniani merkitsee minulle sittenkin enemmän.

Näin sanoessaan mies kalpeni ja rouva de Mailien poskiltakin pakeni väri hänen kuullessaan tämän, sillä koskaan ei heidän lemmenleikissään ollut ollut niin paljon todellista rakkautta kuin näissä sanoissa. Maillé halusi saattaa ystäväänsä Mealuxiin asti. Palatessaan takaisin ihmetteli hän vaimolleen ystävän lähtöön vaikuttaneita tuntemattomia ja kummallisia syitä, ja Marie aavistaen Lavallière raukan surun, sanoi:

– Tiedän hänen syynsä matkaan. Hän häpeää jäädä tänne, koska kaikki tietävät hänellä olevan Napolin taudin.

– Hänellä, huudahti Maillé hämmästyneenä. Näin hänet mennessämme maata eräänä iltana Bondyssa ja eilen Mealuxissa. Ei häntä mikään vaivaa! Hän on terve niinkuin sinun silmäsi.

Nainen puhkesi kyyneliin, niin suuresti ihaili hän Lavallièren suurta uskollisuutta, tämän ylevää lupauksen täyttämistä ja hiljaisen intohimon katkeria kärsimyksiä. Koska Mariekin kätki rakkautensa syvälle sydämeensä, kuoli hän samanaikaisesti, jolloin Lavallière kaatui Metzin linnoituksen luona, josta Brantôme kertoo kronikassaan.

MITEN AZAYN LINNA RAKENNETTIIN

Jehan oli Simon Fournierin poika, toursilaisen porvarin, joka oli syntynyt Moulinot'n maalaiskylässä lähellä Beauneä, jonka mukaan hän kauppiaiden tapaan otti itselleen nimen, tultuaan kuningas Ludvig-vainajan hopeakamarimestariksi. Jouduttuaan pahasti epäsuosioon hän pakeni vaimoineen Languedociin jättäen poikansa Jacquesin aivan varattomana Touraineen. Poika omisti vain itsensä, viittansa ja miekkansa, mutta hänen vanhemmistaan, jotka olivat ihan poissa tolaltaan, siinäkin kai oli hänelle liikaa. Nuori mies päätti tehdä kaikkensa saadakseen isänsä vapautetuksi sekä saavuttaakseen itse menestystä hovissa, joka siihen aikaan sijaitsi Tourainessa. Varhain aamulla hän otti viittansa ja lähti asunnostaan kiertelemään kaupungilla, vaikkei hänellä ollutkaan erityisiä ruoansulatusvaikeuksia. Hän kävi kirkoissa, joita hän piti sangen kauniina, kurkisti kappeleihin, pyydysti maalauksista kärpäsiä, laskeskeli kirkon laivoja ja pilareita kuin olisi ollut huvimatkailija, joka ei tiedä, mihin käyttäisi aikaansa ja rahojaan. Hän saattoi myöskin olla lukevinaan isämeitää, mutta kohdistikin mykkiä rukouksia naisille, auttoi heitä vihkiveden pirskoittamisessa ja seurasi heidän jäljestään toivoen saavansa kokea seikkailun sekä oli valmis uskaltamaan mitä tahansa, kunhan vain voittaisi itselleen suojelijan tai armollisen rakastajattaren. Hänellä oli vyössään kaksi taaleria, joita hän varjeli paremmin kuin omaa nahkaansa, sillä ihohan uudistuu itsestään, mutta taalerit eivät tee niin. Joka päivä hän uhrasi pari killinkiä leipäpalaan ja pariin happameen omenaan, joilla hän eli, lisäksi hän joi Loiren ilmaista vettä. Tämä vaatimaton ja terveellinen ruokajärjestys ei ollut hyväksi vain hänen kukkarolleen, vaan se teki hänet kevyeksi ja vilkkaaksi kuin vinttikoira, se kirkasti hänen älyään sekä piti hänen sydämensä lämpimänä, koska Loiren vettä lämpimämpää ei tapaa luonnosta – sehän tulee kaukaa ja aurinko kuumentaa sen hyvin, ennen kuin se ennättää Toursiin. Mielessään hän kuvitteli tuhansia hyviä mahdollisuuksia, joita hän ei vitkastelisi käyttää.

Eräänä iltana Jacques de Beaune, kuten hän nimitti itseään, vaikkei ollutkaan mikään herra, käveli virran vartta kiroillen kohtaloaan, koska viimeinen taaleri osoitti oireita luopua hänestä ilman muuta. Silloin hän oli eräässä kadunkulmassa törmätä hunnutettuun naiseen, josta hänen nenäänsä tuli epäämättömän hienon naisen tuoksua.

Tämä myöhäinen naisvaeltaja, joka käveli urheasti korkeakorkoisissa kengissä, oli pukeutunut italialaisesta sametista tehtyyn pukuun, jossa oli suuret, silkillä sisustetut hihat, ja ikäänkuin vihjeenä hänen arvostaan, kimalteli hänen otsaltaan hunnun läpi huomattavan suuri timantti kuin laskeva aurinko. Jacques näki edelleen, että hänen tukkansa oli taivutettu, käherretty ja kammattu niin hienosti ja monella tavoin, että tämä työ oli vaatinut hänen kamarineidoltaan ainakin kolme tuntia. Hän liikkui, niin kuin olisi muulloin tottunut matkustamaan vain kantotuolissa, ja hyvin aseistettu hovipoika saattoi häntä. Hänen täytyi olla joko ylhäiselle herralle kuuluva ilotyttö tai sitten hovinainen, koska hän nosti hamettaan verrattain korkealle ja käveli keinutellen hempeästi lanteitaan. Olipa hän hieno nainen tai hutsu, niin Jacques de Beaune piti hänestä ja sai epätoivoisen ajatuksen lyöttäytyä hänen mukaansa sekä seurata häntä kuolemaan asti. Hän pysytteli siis naisen lähettyvillä todetakseen, missä tämä asui, paratiisissa vai helvetin esikartanossa, oksalla vai lemmenvuoteessa, saman tekevää missä, parempaa se oli joka tapauksessa kuin hänen oma kurjuutensa.

Nainen kulki Loiren vartta Plessis'n suuntaan hengittäen syvään, kuin ilmaa haukkova karppi, joelta tulevaa raikkautta; hän käveli hitaasti, vilkuili joka taholle, kiinnostuneena kaikkeen kuin hiiri löytöretkillään. Kun hovipoika huomasi, että Jacques de Beaune seurasi yhä jäljestä tarkkaillen naista ja tämän puuhia, niin hän käänsi päätään tuijottaen tyhmänä ja sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: Hyppyset irti! Mutta kelpo Jacques arveli, että kun koirakin uskaltaa katsoa paaviin, niin lienee hänellä kristittynä ihmisenä lupa katsella lähemmin herkullisen näköistä naista, joten hän vain hymyili hovipojalle ja kulki milloin naisen edellä, milloin jäljessä. Nainen ei ollut huomaavinaankaan häntä, vaan tähyili taivaan tähtiä, jotka yksitellen ilmaantuivat näkyviin illan pimeydestä. Näin kaikki kävi rauhallisesti, ja he päätyivät Portilloniin, missä nainen nähdäkseen paremmin heitti huntunsa olan yli ja suuntasi Jacquesiin tutkivan katseen. Nyt täytyy sanoa, että Jacques de Beaune pystyi tekemään kolmen aviomiehen työn ja hoitelemaan prinsessankin niin, että tällä oli syytä olla tyytyväinen. Hänellä oli sellainen reipas, vapaa ryhti, mikä miellyttää naisia, ja vaikka aurinko oli hänen kuljeksiessaan ruskettanut hänen ihonsa, vaikutti hän varmasti vuodetoverina tarpeeksi hienolta ja vaalealta. Hänestä tuntui, että nainen katseli häntä kiinnostuneempana, kuin mitä naiset tutkivat rukouskirjaansa, ja tämä silmänluonti herätti hänessä toivoa lemmen turvapaikan saamisesta, joten hän päätti jatkaa seikkailua naisen hameenhelmoihin saakka ja astua eteenpäin, vaikka se maksaisi hänelle – ei henkeä, sillä sitä hän ei pitänyt paljon arvoisena, vaan molemmat korvat ja ehkä muutakin. Hän siis jatkoi matkaa naisen jäljestä tämän palatessa kaupunkiin kolmen neitsyen kujan kautta ja johtaessa ihailijansa kapeiden, mutkikkaiden katujen sokkeloita siihen paikkaan, missä nykyjään on la Crouzillen palatsi. Siellä nainen pysähtyi komean talon eteen, jossa hovipoika koputti oveen. Palvelija avasi sen, nainen astui sisään, ovi sulkeutui, ja siihen hra de Beaune jäi tyhmänä töllöttämään, kuin St. Denis, ennenkuin tämä pyhimys tointui panemaan päänsä taas paikoilleen.

Hän katseli ylös nähdäkseen, eikö sieltä sittenkin tipahtaisi hänelle armon pisara, mutta näki vain valonvälähtelyä, mikä nousi portaita kulkien salien läpi, kunnes se pysähtyi somasti koristeltuun ikkunaan, jonka takana nainen siis nyt ilmeisesti oli. Rakastaja parka oli perin alakuloinen ja uneksiva eikä aavistanutkaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Äkkiä ikkunan kehys kilahti katkaisten hänen ajatuksenjuoksunsa. Hän kohotti jälleen katseensa toivoen naisen kutsuvan häntä, ja ellei ikkunan leveä lauta olisi jonkin verran suojellut häntä, niin kylmä vesi olisi kastellut hänet likomäräksi, ja hän olisi saanut päähänsä muutakin, koskapa sille henkilölle, joka tällä tavoin yritti viillyttää rakastuneen miehen tunteita, jäi käteen vain tyhjä sanko. Mutta Jacques de Beaune äkkäsi heti tässä piilevän mahdollisuuden. Hän heittäysi maahan kirkuen tukahtuneella äänellä: "Minä kuolen!" Sitten hän jäykisti jäsenensä maaten kuin kuollut ja odotti, mitä muuta tapahtuisi. Silloin palvelijat syöksyivät ulos, peloissaan naisen takia, jolta ei tietenkään voitu salata, mitä he olivat tehneet, ja he heittäytyivät elottoman ruumiin yli, jolloin Jacques oli räjähtää nauruun heidän kantaessaan häntä portaita ylös.

– Hän on ihan kylmä, sanoi hovipoika.

– Verta, sanoi hovimestari, joka sai sormiinsa Jacquesin niskaan loiskautettua vettä.

– Jos hän jää eloon, niin minä lahjoitan messun pyhälle Gatianukselle! Hovipoika purskahti itkuun.

– Rouva on samanlainen kuin isä-vainajansa. Ellei hän hirtätä sinua, heittää hän sinut joka tapauksessa ulos portista, sanoi muuan toinen. Niin, mies on kyllä kuollut. Eihän hän hengitäkään.

Nainen on siis hyvin ylhäistä väkeä! ajatteli Jacques.

– Ha-haiseeko hän ruumiille? änkytti se pieni aatelismies, joka oli aiheuttanut koko onnettomuuden.

Suurella vaivalla he raahasivat hänet ylös kiertoportaita, ja hänen viittansa tarttui kiinni kaiteeseen, jolloin kuollut mutisi:

– Varokaahan viittaani!

– Hän ähkäisi! huudahti tihutyön tekijä helpotuksesta huokaisten.

Hallitsijattaren palvelijat – nainen oli edesmenneen Ludvig yhdennentoista tytär – raahasivat Jacquesin saliin ja panivat hänet jäykkänä pöydälle, rohkenematta toivoa hänen toipuvan.

– Hakekaa haavalääkäri! sanoi rouva de Beauieu. Mutta nopeasti!

Kädenkäänteessä he kaikki painuivat portaita alas. Sitten hallitsijatar lähetti palvelijattarensa noutamaan voiteita, siteitä, viinaa, sekä kaikkea muuta mahdollista, niin että he viimein jäivät yksin. Tällöin hän katseli elotonta nuorta miestä, ihaili tämän vankkaa ruumiinrakennetta ja miten kaunis tämä oli vielä kuolemassakin, sekä sanoi:

– Haa! Jumala rankaisee minua todellakin. Kun vihdoinkin ainoan kerran köyhässä elämässäni sydämeni syvyyksissä herää alhainen himo, joka polttaa ruumistani, tulee suojeluspyhimyksen! hulluksi ja riistää kauneimman aatelismiehen, minkä koskaan olen nähnyt. Hitto soikoon! Isäni hengen nimessä, minä hirtätän kaikki, jotka ovat osaltaan syyllisiä hänen kuolemaansa!

– Rouva! huudahti Jacques de Beaune ja hypähti pöydältä sekä polvistui lattialle hallitsijattaren jalkain juureen. – Minä elän palvellakseni Teitä ja olen niin vähän kuollut, että lupaan tänä yönä Teille yhtä monta ilonhetkeä kuin vuodessa on kuukausia, seuraten pakanallisen herra Herkuleen esimerkkiä. Vielä hän lisäsi, tuntien, että oli hyväksi hiukan valehdella: – Kolmeen viikkoon en ole syönyt nähtyäni Teidät, ja Teidät nähdessäni tulin mielettömäksi. Syvä kunnioitus korkeaa arvoanne kohtaan kielsi minua lähestymästä Teitä, mutta hullusta päähänpistostani käsittänette, miten huumautunut olen Teidän kuninkaallisesta suosiostanne.

Hän suuteli kunnioittavasti hallitsijattaren jalkoja ja katseli tätä murhaavan lemmekkäästi. Hallitsijatar eli siihen aikaan, kuten kaikki tietävät, toista nuoruuttaan, jossa jyrkässä siirtymävaiheessa saavat siihen saakka kunnialliset naiset, jotka aikaisemmin ovat selviytyneet hyvin rakastajitta, hurjan halun kokea vielä lemmenyön, ettei heidän tarvitsisi astua toiseen maailmaan kädet, sydän ja kaikki muukin tyhjänä, vain sen takia että ovat antaneet pettää itseään. Rouva de Beauieu ei siis ällistynyt ensinkään kuullessaan, mitä tämä nuori mies hänelle lupasi, sillä kuninkaalliset henkilöthän ovat tottuneet saamaan kaikkea tusinakaupalla, vaan hän kätki tämän auliin tarjouksen syvälle mieleensä tuntien jo nyt kihelmöittävää odotusta. Hän kehoitti nuorta Jacquesia nousemaan, ja kaikessa kurjuudessaan tällä oli vielä rohkeutta hymyillä rakastetulleen, joka seisoi majesteetillisena kuin lakastunut ruusu sekä iholtaankin kuihtuneena kuin kipeä kissa, mutta kuitenkin niin hyvin säilyneenä, niin houkuttelevana olemukseltaan, seisten pienillä, sievillä jaloillaan keinutellen hempeästi lanteitaan, että Jacques tunsi nälkiintyneisyydestään huolimatta aavistamattomien voimien tulevan avukseen, joten hän pystyisi täyttämään lupauksensa.

– Kuka Te olette? kysyi hallitsijatar ja katsoi häneen tuimasti kuten isä-vainajansa, kuningas.

– Olen Teidän uskollinen alamaisenne Jacques de Beaune, Teidän pitkäaikaisista ansioistaan huolimatta epäsuosioon joutuneen hopeakamarimestarinne poika.

– Hyvä, sanoi nainen, paneutukaa jälleen pöydälle pitkäksenne. Kuuluvat tulevan tänne, ja olisi sopimatonta, jos palvelijani saisivat aihetta epäillä minun olevan osallisena tässä komediassa.

Äänen lempeä sävy ilmaisi hänen armollisesti antavan Jacquesille anteeksi sen röyhkeyden, millä tämä oli julistanut rakkautensa. Tällöin Jacquesin mieleen juolahti, että muutkin herrat olivat taanneet itselleen menestyksen hovissa työntämällä jalkansa vanhaan jalustimeen, mikä ajatus antoi hänelle luottamusta tulevaisuuteen.

– Niin, sanoi hallitsijatar kamaripalvelijoilleen, mitään apua ei tarvitakaan. Tämä herra voi jo paremmin. Kiitetty olkoon Jumala ja pyhä neitsyt, ettei talossani ole tapahtunut murhaa.

Näin sanoen hän työnsi sormensa tämän hänelle taivaasta tipahtaneen rakastajan tukkaan hieroen hänen ohimokaan paloviinalla, ja sillä tekosyyllä, että tahtoi tutkia potilaan tilaa, hän avasi tämän viitan varmistautuen siitä, että rohkeita lupauksia antaneella nuorukaisella oli ihanan hieno, heleä iho. Ja kaikkia saapuvilla olevia hämmästytti, että hallitsijatar teki sen. Mutta ihmisrakkauden osoittaminen sopii aina kuninkaallisille henkilöille. Jacques kohottautui istumaan, oli sen näköinen kuin ei tietäisi missä oli ja kiitti nöyrästi hallitsijatarta torjuen kimpustaan apteekkarit, haavalääkärit sekä muut mustat paholaiset sillä tiedolla, että hän oli tointunut. Sen jälkeen hän mainitsi nimensä ja aikoi poistua syvään kumartaen, ikään kuin pelkäisi hallitsijatarta, koska hänen isänsä oli epäsuosiossa, mutta toden sanoaksemme siitä syystä, että hän oli säikähdyksissään hallitsijattarelle antamastaan huimapäisestä lupauksesta.

– Sitä minä en voi sallia, sanoi hallitsijatar. Luonani käyvät ihmiset tulee ottaa vastaan toisin kuin teidät on otettu. Ja hän sanoi hovimestarilleen: – Herra de Beaune syö illallista täällä. Sen, joka niin sopimattomasti on loukannut häntä, hän saa jättää rankaisematta, jos se häntä miellyttää, mikäli syyllinen heti ilmoittautuu. Ellei hän tee niin, etsitytän hänet ja annan hänet piiskurini käsiin.

Hänen sanottuaan tämän pikku hovipoika astui esiin.

– Rouva, sanoi Jacques, pyydän Teitä jättämään hänet rankaisematta, koska olen hänelle kiitollisuuden velassa onnestani saada olla nyt Teidän vieraanne, syödä pöydässänne ja ehkä lepyttää Teidät, niin että kumoatte sen syytöksen isääni vastaan, minkä suurivaltainen isänne suvaitsi esittää.

– Hyvin puhuttu, vastasi hallitsijatar. Hän kääntyi hovipoikaan: – D'Estouville, annan sinulle jousimieskomppanian päällikkyyden. Mutta varo vastaisuudessa heittelemästä mitään ikkunasta.

Ja hellästi nuoreen Beauneen rakastuneena hallitsijatar ojensi hänelle kätensä sekä vei hänet kabinettiinsa, missä he juttelivat viihtyisästi odottaessaan illallista. Eikä Jacques unohtanut käyttää tilaisuutta puolustaakseen isäänsä samalla sulkeutuakseen mainitun naisen suosioon, joka kuten kaikki tietävät hallitsi isänsä kuninkaan taloa ja vallitsi kaikkea kovalla kädellä. Jacques de Beaune lohduttautui sillä, että hallitsijattaren kanssa oli vaikea käydä vuoteeseen, sillä semmoinen ei järjestynyt yhtä helposti kuin kahden kissan kohtaaminen, jotka voivat huvitella, kunhan niillä on katonreunakin yhtymispaikkana. Hän iloitsi siitä, että hän ehkä oli saavuttanut hallitsijattaren suosion, ilman että hänen oli pakko lukea tälle täyteen sitä kirottua tusinaa. Sillä miten saisi hallitsijatar toimitetuksi kamarineitonsa ja muun väen tieltä sekä säilyttäisi hyvän nimensä ja maineensa? Mutta väliin hän pelästyi sitä, että tämä kelpo nainen saattoi pystyä järjestämään yhtä jos toistakin, ja silloin hän ajatteli: Selviydynköhän minä siitä? Myöskin kelpo hallitsijatar, joka oli aikaisemmin järjestänyt montakin kiperää asiaa, ajatteli samaa jutellessaan muista asioista. Hän menetteli ovelasti ja haetutti sihteerin, joka oli perillä hallitustointen kaikista mutkista, sekä käski tämän tuoda hänelle tekaistun sanoman pöytään. Sitten tuli ruoka, eikä hallitsijatar koskenut siihen, koska hänen sydämensä oli paisunut niin, että se puristi vatsan kokoon, sillä hän ajatteli koko ajan tätä hauskan näköistä ja tulista nuorta miestä, eikä hänellä ollut muuhun ruokahalua. Jacques ahtoi sisäänsä niin paljon kuin voi, useammastakin eri syystä. Sitten sihteeri toi tekaistun sanomansa jolloin hallitsijatar hätkähti ja rypisti kulmiaan kuten kuningasvainaja ja sanoi: – Eikö tässä valtakunnassa saa koskaan hetkenkään rauhaa? Hiisi vieköön! Ei edes ateriaansa saa nauttia rauhassa! Silloin hän nousi: – Satuloikaa ratsuni! Missä on tallimestarini, herra de Vielleville? Vai Picardiassa? D'Estouville, seuratkaa minua talouden kerralla Amboiseen... Sitten hän vilkaisi Jacquesiin: – Te saatte olla tallimestarini, herra de Beaune. Haluatteko palvella kuningasta? Tässä Teillä on hyvä tilaisuus, käyttäkää sitä luojan nimessä! Siellä on joukkio tyytymättömiä, jotka täytyy hakata maahan, ja tarvitaan uskollisia palvelijoita.

Paljon lyhyemmässä ajassa kuin kerjäläiseltä menee sadan kiitoksen latelemiseen, oli hevoset satuloitu valmiiksi. Madame ratsullaan ja Tourainen Jacques hänen rinnallaan he ratsastivat täyttä vauhtia kohti Amboisea aseellisen joukon tullessa jäljestä. Ja lyhyesti puhuaksemme: Herra de Beaune sai huoneen kahdentoista askeleen päästä madame de Beauieun huoneesta kaukana kaikista asiaan kuulumattomista. Hoviväki ja palvelijat kyselivät kummissaan, missä tyytymätön vihollinen oikein majaili. Mutta mies, joka oli luvannut tusinansa ja jonka piti osoittautua sanansa mittaiseksi, tiesi mainiosti, missä vihollinen oli. Hallitsijatar oli koko kuningaskunnassa tunnettu hyveelliseksi naiseksi, mikä vapautti hänet kaikista epäluuloista. Niin, häntä pidettiin aivan yhtä valloittamattomana kuin Péronnen linnaa. Kun oli aika peittää uuneissa oleva tuhka ja Amboisen linnan ovet oli suljettu ja lukittu, madame de Beauieu lähetti kamarineitonsa pois kutsuen tallimestarinsa. Tulevan tallimestarinsa. Tällöin ylimysnainen ja seikkailija kohtasivat toisensa sametilla verhotulla penkillä korkean uunin edessä, ja hallitsijatar sanoi heti sokerinmakealla äänellä:

– Ettekö Te ole kovin uupunut? Tein kovin julmasti pannessani hyvän palvelijan ratsastamaan kaksitoista peninkulmaa heti senjälkeen kun muuan miehistäni oli pahoinpidellyt häntä, enkä sentähden saanut rauhaa, ennenkuin olisin puhunut kanssanne. Tunnetteko voivanne huonosti?

– Tunnen vain kärsimättömyyttä, vastasi Jacques, joka oli selvillä siitä, että perääntyminen oli mahdotonta. – Ja uskaltanen olettaa, jalo ja kaunis hallitsijatar, että palvelijanne on saanut armon silmissänne.

– Malttakaahan! Ettekö valehdellut minulle, kun sanoitte...

– Mitä?

– Että olitte seurannut minua monta kertaa, kun yksinäni kävin kirkossa ja muualla.

– Puhuin totta.

– Sitten minua ihmetyttää, että vasta tänään huomasin Teidät, noin komean nuoren miehen, jonka kaikki piirteet kuvastavat rohkeutta. Enkä minä tahdo perua sitä, mitä kuulitte minun sanovan, kun luulin teidän olevan tajuttomana. Te miellytätte minua, ja minä tahdon parastanne.

Niin oli kirottu kohtalonhetki koittanut! Jacques lankesi polvilleen suudellen hallitsijattaren käsiä ja jalkoja ja, mikäli kerrotaan, muutakin. Eikä hallitsijatar unohtanut ylhäistä arvoaan, vaan taisteli urheasti vastaan, sillä hänen siveytensä ja kunniansa vaati, että Jacques de Beaune sai hänet vain väkisin, jolloin koko synti ja vastuu lankesi tälle. Hän oli kuitenkin ennen tätä kohtausta käyttänyt hajuvesiä ja laittanut itsensä ihanaan kuntoon yöksi, ja odotuksen kuuma riemu antoi hänen poskilleen sekä väriä että hehkua, mikä huomattavasti paransi hänen viehättävyyttään. Lempeästä vastarinnastaan huolimatta hänet nostettiin ilmaan ja kannettiin kuninkaalliseen vuoteeseensa, missä tämä kelpo nainen ja mies, jolla oli täysi tusina kontissaan, vihdoin löysivät täydellisesti toisensa. Ja nauraen ja mekastaen, laskien leikkiä ja täynnä kaikenlaisia kujeita hallitsijatar selitti uskovansa enemmän kuningatar Marian impeyteen kuin hänelle luvattuun tusinaan. Mutta Jacques ei tavannutkaan kauniista yöpuvusta vanhentunutta naista, sillä kattolampun lempeässä valossa kaikki näytti muuttuneen. Moni nainen, joka päivänvalossa on viisissäkymmenissä, tuntuu kellon lyödessä puolta yötä vain kaksikymmenkesäiseltä, kun taas on toisia, jotka ovat kaksikymmenvuotiaita päivänvalolla, mutta satavuotiaita iltakellojen soitua. Jacques puolestaan tunsi tästä kohtauksesta suurempaa iloa kuin hänen majesteettinsa kuningas vihollistensa roikkuessa hirsipuussa. Rouvakin oli iloisesti yllättynyt ja antoi runsaat lupaukset: Hän lupasi palaneen Azayn linnan rikkaine tiluksineen läänitykseksi sekä täydellisen armahduksen nuoren miehen isälle, mikäli hänet voitettaisiin tässä kaksintaistelussa.

Ja kelpo poika ajatteli itsekseen: Tällä minä vapautan isäni! Tämä kerta on läänityksestä! Tämä tulee niityistä ja viljanmyynnistä! Tämä Azayn metsistä! Tämä kalastusoikeuksista... Niin, ja tämä Indre-joen saarista. Ja sen takana olevista laidunmaista... ja tämä, että saisimme vapaaksi tilamme la Carten, jonka isäni osti niin kalliilla hinnalla. Tämä asemasta hovissa...

Hän pääsi helposti näin pitkälle, ja hän tunsi entistä suurempaa vastuuta osoittautua sanansa mittaiseksi, sillä olihan koko Ranska hänen allaan, ja olihan kysymyksessä itsensä kuninkaan kunnia! Hän lupasi rakentaa suojeluspyhimykselleen Pyhälle Jacquesille kappelin Azayn linnaan josta hän sai voimaa ja apua osoittaakseen yhdennentoista kerran hallitsijattarelle syvintä kunnioitusta. Mutta ylimielisen itseluottamuksen vallassa hän päätti muodostaa viimeisen luvatusta tusinasta säteileväksi aamutervehdykseksi, läänityksen saajan tervehdykseksi lääninherralle, kiitokseksi valtakunnan hallitsijalle, sitten kun olisi herännyt. Mikä olikin kaunis ajatus. Mutta luonnolla on oma tahtonsa, ja sentähden ei Azayn linnanherra voinut toivottaa kuningas Ludvig yhdennentoista tyttärelle hyvää huomenta muulla tavoin kuin sillä, millä majesteetteja niin usein tervehditään – löysällä panoksella. Ja syödessään aamiaista Jacquesin kanssa, joka jo sanoi itseään Azayn herraksi ja hänen tallimestarikseen, hallitsijatar kiisti nämä hänen vaatimuksensa selittäen, ettei Jacques ollut voittanut vetoaan eikä siis saanut maatilaakaan.

– Piru minut periköön, ellen kestänyt loppuun saakka! sanoi Jacques de Beaune. – Mutta, rakas rouva ja jalo hallitsijatar, kumpikaan meistä ei ole sopiva ratkaisemaan tätä riitaa, joka koskee läänityskysymystä, sillä se tulee käsitellä Teidän valtioneuvostossanne, koska Azay on kruunun alainen.

– Hitto soikoon, huudahti hallitsijatar hymyillen, Teidän isänne otetaan armoihin, ja te saatte sekä Azayn että toimen hovissa, jos Te tahraamatta kunniaani voitte esittää tämän asian valtioneuvostolle. Mutta jos maineeseeni hyveellisenä naisena tulee pieninkään tahra...

– Niin minä riipun hirressä! sanoi Jacques lyödäkseen asian leikiksi. Hallitsijattaren silmiin oli nimittäin kohonnut julma ilme.

Ja Ludvig yhdennentoista tytär laskeskelikin jo saaneensa ensimmäisen tusinan ilmaiseksi eikä ollut nyt erityisesti kiinnostunut toiseen tusinaan (jonka Jacques jo lupasi hänelle), jos hänen pitäisi maksaa siitä.

– Rouvani, sanoi Jacques, tulette näkemään, että minä olen ja pysyn tallimestarinanne.

Koko hallitsijattaren hoviväki oli vähitellen saapunut Amboiseen, hyvin uteliaina saamaan tietää syyn tähän äkilliseen matkaan. Hän kutsui heidät koolle, ettei hänen epäiltäisi näytelleen komediaa, ja antoi heidän käsiteltävikseen muutamia visaisia kysymyksiä. He pitivät valtioneuvoston istuntoa pohtien niitä sangen syvämielisesti. Kokouksen loppupuolella uusi tallimestari tuli noutamaan hallitsijattaren sieltä, ja röyhkeä Jacques sanoi silloin hänen valtakunnanneuvostolleen, että hän haluaisi pyytää näitä herroja ratkaisemaan erään riidan, joka koski häntä ja erästä kuninkaallista tilusta.

– Kuulkaa häntä, sanoi hallitsijatar. Se on kyllä totta. Ja antamatta korkean valtakunnanneuvoston hämmentää häntä Jacques de Beaune alkoi puhua tämäntapaisin kääntein:

– Jalot herrat, vaikkakin esitän vain pähkinänkuoria koskevan asian, pyydän teitä harkitsemaan sitä tarkkaan ja suomaan anteeksi symbolisen puhetapani. Eräs herra, joka käveli toisen herran kanssa hedelmätarhassa, havaitsi kauniin saksanpähkinäpuun, hyvin istutetun, hyvinvoivan, kauniin nähdä, hyvin säilyneen pähkinäpuun, jonka lehdet ja hedelmät olivat raikkaat ja tuoksuvat, pähkinäpuun, johon ei kyllästynyt, kun oppi sen tuntemaan, lemmen-pähkinäpuun, joka johti ajatukset siihen hyvän ja pahan tiedon puuhun, mistä meidän Herramme kielsi syömästä ja jonka takia kantaäitimme Eeva herra puolisonsa kanssa karkoitettiin paratiisista. No niin, hyvät herrat, tämä pähkinäpuu aiheutti näiden kahden herran välillä hieman riitaa, mistä oli tuloksena sellainen pieni vedonlyönti, joita usein sattuu ystävien kesken. Nuorempi heistä lupasi heittää kädessään olevan kepin kaksitoista kertaa tähän puuhun siten, että keppi pudottaisi joka kerralla siitä pähkinän... Eikö tämä ole asian ydin? sanoi Jacques kääntyen hallitsijattareen.

– Kyllä, hyvät herrat, tämä vastasi ällistyneenä Jacquesin neroudesta.

– Toinen väitti vastaan, jatkoi Jacques, jolloin ensiksi mainittu heitti keppinsä rohkeasti ja taitavasti, niin hellävaraisesti ja mukavasti, että se tuotti huvia heille kumpaisellekin, koska niiden hyvien pyhimysten ansiosta, jotka varmaankin katselivat ja joilla tosiaankin oli hauskaa, putosi pähkinä joka heitolla, niin että hän sai todellakin alas kaksitoista pähkinää. Mutta sattui käymään niin, että viimeksi pudonnut pähkinä oli ontto eikä siinä ollut sydäntä, mistä uusi pähkinäpuu olisi voinut syntyä, jos puutarhuri olisi tahtonut panna tämän pähkinän maahan. Onko keppiä heittänyt mies nyt voittanut vetonsa? Olen puhunut. Tuomitkaa.

– Tuomio on helppo, sanoi tourainelainen Adam Fumée, joka siihen aikaan oli hallitsijattaren sinetinvartija. Toinen voi tehdä vain yhdellä tavalla.

– Ja millä? kysyi hallitsijatar.

– Maksaa, hyvä rouva.

– Hänpä on nokkela! sanoi hallitsijatar ja läpäytti uutta tallimestariaan poskelle. Hän joutuu vielä hirsipuuhun!

Hän sanoi sen leikillään, mutta se oli ennustus, joka toteutui. Sillä toisen naisen koston uhrina ja sihteerinsä kavaltamana tämä Jacques de Beaune, josta oli ajan oloon tullut Semblancayn paroni, la Carten ja Azayn herra sekä eräs valtakunnan ensimmäisiä miehiä, joutui kuninkaan epäsuosioon ja ripustettiin hirteen Montfauconissa. Mutta hallitsijatar madame de Beauieun aikana hän oli suuressa suosiossa, ei ainoastaan rakastajana, vaan myös älykkyytensä ja valtion asioissa osoittamansa toimeliaisuuden ansiosta, niin että hänestä tuli ensin kuninkaan kassamestari sekä myöhemmin, kun hän tiesi, miten tusinan taaleria sai poikimaan grossiksi, koko valtakunnan rahaministeri, mitä virkaa hän hoiti erinomaisesti, silti unohtamatta hankkia hyviä tuloja itselleenkään, mikä olikin vain kohtuullista. Hän pani paljon kultaa likoon rakentaakseen uudelleen Azayn linnan, joka oli raunioina hänen saadessaan läänityksen, mutta seisoo vieläkin Indren kaltaalla samanlaisena kuin hän sen rakensi. Ja ennen kuin hänet ripustettiin hirteen, kävi hänen nuori herransa ja kuninkaansa Frans ensimmäinen vieraana hänen linnassaan.

Kuningas kunnioitti häntä suuresti hänen valkoisten hiuksiensa takia, ja käydessään Azayssa levolle hän sanoi Jacquesille, joka nyt oli Semblancayn paroni: – Teidän elämänne kello lyö kohta kaksitoista!

– Niin, Majesteetti, vastasi finanssiministeri, se on jo aikaisemmin lyönyt kahtatoista, jota saan kiittää siitä, että minulla on nyt maatilani, että olen voinut rakentaa sen niin hyväksi ja että minun suodaan palvella Teitä.

Kunnon kuningas halusi kuulla asiasta tarkemmin jolloin Jacques de Beaune kertoi hänelle tarinansa. Frans ensimmäinen piti aina leikinlaskusta, joten tämä hauska tarina huvitti häntä sitäkin enemmän, kun hänen oma äitinsä, Angoulemen herttuatar, oli juuri tähän aikaan tullut siihen ikään, jolloin nainen tuntee kiireen ahdistavan, ja piiritti Bourbonin konnetaabelia saadakseen tältä kenties tusinan tai kaksikin. Mutta se oli ilkeän naisen huonoa rakkautta, sillä tällä rakkausseikkailulla hän saattoi valtakunnan vaaraan sekä oli syypää siihen, että kuningas otettiin vangiksi ja Semblancay parka ripustettiin hirteen riippumaan, kuten aikaisemmin on mainittu.

KALLIS LEMMENYÖ

Sinä talvena jolloin Amboisin meteliksi nimitetty ensimmäinen uskonkapina puhkesi, luovutti Avenelles niminen asianajaja des Marmousetin kadun varrella sijaitsevan asuntonsa hugenottien kokousten tyyssijaksi, sillä hän kuului heihin vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Condén prinssi, La Regnaudie ja muut neuvottelivat kuninkaan karkoittamisesta.

Avenelles oli epämiellyttävä, punapartainen mies, kasvoiltaan harmaankelmeä, niin kuin kaikki lainvääristelijät jotka oleskelevat lakitupien hämärässä; kaikkien aikojen ilkein asianajaja. Hän nauroi mestauksille ja möi itsensä kenelle tahansa kuten Juudas. Viisaitten ihmisten mielestä ei koskaan voinut olla varma siitä, oliko hän lintu vai kala. Asianajaja oli Pariisissa nainut kauniin porvaristytön, jota hän niin mustasukkaisesti vartioi että olisi voinut tappaa tämän yhdestä lakanassa olevasta rypystä, jonka syntyä ei vaimo olisi osannut selittää. Mies menetteli tässä väärin, sillä useinhan lakanoihin ilmaantuu ryppyjä rehelliselläkin tavalla; mutta vaimo silitti huolellisesti lakanansa, ja niin asia jäi silleen. Koska vaimo tiesi miehensä ilkeäksi ja murhanhimoiseksi, oli hän hyvin uskollinen ja aina paikallaan niin kuin lipasto, joka ei koskaan liiku paikaltaan mutta aina tarpeen vaatiessa on valmis palvelukseen. Kaikesta huolimatta oli asianajaja pannut vaimonsa siveyden vartijaksi vanhan palvelijattaren, joka oli ruma kuin synti, joka aikoinaan oli imettänyt herra Avenellesta ja oli tähän hyvin kiintynyt. Ainoana virkistävänä vaihteluna rouva raukan kylmähkössä avioliitossa oli hartaushetki, jonka hän suoritti Kreivintorin varrella sijaitsevassa Pyhän Jehanin kirkossa, jonne, kuten on tunnettua, koko hienosto tapasi kokoontua. Lukiessaan rukouksiaan nauttivat hänen silmänsä monien koreilevien ja käherrettyjen keikareiden edestakaisin liikehtimisestä ja heidän perhosmaisesta liehumisestaan. Niiden joukosta valitsi hän lopulta erään kauniin italialaisen aatelismiehen, leskikuningattaren ystävän, ja rakastui tähän, sillä mies oli nuori ja vasta elämänsä keväässä, oli upeasti pukeutunut, liikkui miellyttävästi ja omasi kaikki ne ominaisuudet, joita vaadittiin herättämään kunniallisen naisen rakkaus, naisen, joka tunsi avioliiton kahleiden kiristävän ja sen tähden ryhtyi keventämään ikeensä painoa.

Nuori aatelismies rakastui myöskin porvarisrouvaan, jonka mykkä rakkaus liikutti hänen sydäntään – siitä kuinka tämä tapahtui, ei tiennyt paholainen eikä asianomaiset itsekään. He vaihtoivat helliä kirjelappusia. Mennessään kirkkoon pukeutui asianajajan rouva aina erikoisen suurella huolella. Sen sijaan, että olisi ajatellut Jumalaa, ajatteli hän siellä vain kaunista aatelismiestä ja lietsoi alinomaa sydämensä paloa joka sai hänen silmänsä ja huulensa kostumaan ja hän sanoi itsekseen: Tahtoisin antaa henkeni yhdestä ainoasta rakastettuni syleilystä! Pyhän neitsyeen rukoilemisen sijasta ajatteli hän: Saadakseni juopua hänen nuoruutensa aiheuttamasta hurmasta ja edes silmänräpäyksen verran kokea suurta rakkauden onnea uhmaisin vaikka roviota, jossa kerettiläisiä poltetaan.

Aatelismiehen huomatessa naisen punastuvan hänen lähestyessä tätä, asettui hän aina tämän penkin viereen ja kuiskasi hänen korvaansa sanoja, joita naiset niin mielellään kuuntelevat. Sen jälkeen sanoi hän itsekseen: Isäni vaakunakilven kautta vannon, että tulen omistamaan tämän naisen vaikkakin se veisi henkeni.

Ja siveydenvartijan kääntäessä päätään sivulle puristivat molemmat rakastavaiset toisiansa, hengittivät, ahmivat ja suutelivat toisiaan katseilla, jotka olisivat voineet sytyttää musketin, jos sellainen olisi ollut lähettyvillä. Näin pitkälle kehittyneen rakkauden täytyi päästä päämaaliinsa. Aatelismies pukeutui sen tähden lakia opiskelevaksi, kestitsi asianajajan kirjureita ja seurusteli heidän kanssaan vakoillakseen aviomiehen elintapoja, hänen poissaoloaan kotoaan, matkojansa ynnä muuta, vaanien täten tilaisuutta tehdäkseen hänet aisankannattajaksi, ja sai lopulta kaikeksi onnettomuudeksi siihen tilaisuuden. Asianajajan oli seurattava salaliiton onnistumista, vaikkakin hän kaikessa hiljaisuudessa oli päättänyt panna syyn Guisien niskoille, ja päätti lähteä Bloisiin, jossa hovi oli suuressa vaarassa joutua karkoitetuksi. Aatelismies sai vihiä asiasta ja lähti edeltäpäin Bloisiin virittääkseen satimen, johon Avenelles viekkaudestaan huolimatta tarttuisi ja josta hän vapautuisi vasta, kun hänen päänsä kruunattaisiin parilla suurella sarvella. Rakkautensa huumassa kutsui italialainen koolle kaikki hovipoikansa ja palvelijansa sekä sijoitti heidät siten, että asianajajan saapuessa vaimoineen ja seuranaisineen, vastattaisiin heille kaikista hotelleista, jonne he pyrkivät, että koska talo hovin siellä oleskelun takia oli täpösen täynnä väkeä heidän täytyi kysellä asuntoa muualta. Sen jälkeen teki aatelismies sopimuksen Kuninkaallinen Aurinko -nimisen hotellin omistajan kanssa siitä, että hän, italialainen, saisi hallita koko taloa josta vakinaiset palvelijat lähtivät tiehensä. Varmuuden vuoksi lähetti mies koko henkilökunnan maalle. Nyt asettui aatelismies hotelliin asumaan ystävineen, jotka olivat matkustaneet sinne hovin tähden, ja itse asui hän sen huoneen yläpuolella, jonne aikoi sijoittaa sydämensä valtiattaren, asianajajan ja siveydenvartijan ja laitatti lattiaan irtoluukun. Hänen keittiömestarinsa sai tehtäväkseen toimia hotellin isäntänä, hovipoikansa pukeutuivat tarjoilijoiksi ja palvelijattarensa hotellin siivoojiksi. Tämän jälkeen jäi hän odottelemaan, että kätyrinsä toisivat ilveilyn päähenkilöt hänen luoksensa, ja pianpa he tulivatkin. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt ihmetellä Kuninkaallisen Auringon tapauksia, koska nuoren kuninkaan, molempien kuningattarien, Guisien ja koko hovin saapuminen oli houkutellut kaupungin vilinään paljon ylhäisiä herroja, kauppiaita, sotaväkeä ja muitakin ihmisiä.

Herra Avenelles sekä hänen vaimonsa että seuranaisensa olivat siis kulkeneet hotellista hotelliin ja saaneet torjuvan vastaanoton kaikkialla, joten mies tunsi itsensä onnelliseksi, kun heidät vastaanotettiin Kuninkaalliseen Aurinkoon. Asianajajan päästyä huoneeseensa asettumaan käveli aatelismies edes takaisin pihamaalla, saadakseen nähdä edes välähdyksen naisestaan, eikä hänen tarvinnut kauan tätä odotella, sillä naisille ominaisen tavan mukaan katseli rouva Avenelles pian ikkunasta pihalle ja tuntiessaan jälleen rakastettunsa, sai tämä hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.

– Voi, kuinka hän on ihana! huudahti hän. Rouvaparka oli aikonut sanoa: "Kuinka aurinko onkaan ihana", mutta hän erehtyi sanoissaan.

Asianajajan kuullessa tämän, ryntäsi hän ikkunan luo ja näki aatelismiehen.

– Vai niin, ihailetko sinä nuoria herroja? huusi asianajaja ja tarttui vaimoaan käsivarresta ja viskasi hänet vuoteeseen kuin säkin. Sinun on parasta muistaa, että vaikka minun sivullani roikkuu miekan sijasta kynäkotelo, on siellä kuitenkin veitsi, ja tämän veitsen isken sydämeesi, niin pian kuin vähäisenkin osoittaudut uskottomaksi. Luulenpa nähneeni tuon herran aikaisemminkin.

Asianajaja oli raivoissaan, mutta vaimo nousi sanoen: Niin, tappakaa minut vaan. Häpeän valehdella teille. Ette koskaan enää saa sormellanne koskettaa minuun, kun olette minua tuolla tavoin uhkaillut. Tästälähtien tulen ottamaan itselleni rakastajan joka on vähemmän karkea kuin te.

– No älähän nyt, pieni kyyhkyseni, sanoi asianajaja yllättyneenä, taisin sanoa liikaa. Suutelehan minua ystäväiseni ja anna anteeksi.

– En suutele enkä myöskään lepy, sanoi hän. Olette ilkeä ihminen.

Raivostunut asianajaja halusi nyt ottaa väkivalloin sen, minkä vaimo häneltä epäsi, ja heidän välilleen syntyi kiivas kamppailu, jonka aikana aviomies sai monta naarmua. Kaikeksi onnettomuudeksi odottivat salaliittolaiset asianajajaa, joten tämän täytyi jättää vaimonsa seuranaisen vartioimaksi.

Lainvääristelijän poistuttua asetti aatelismies yhden palvelijansa kadunkulmaan vartioon, aukaisi kattoluukun ja kutsui naista äännellen aivan kuulumattoman hiljaa: Pst! Pst! jonka tämän sydän kuitenkin tajusi, sillä sydänhän kuulee tavallisesti kaiken. Katsoessaan ylöspäin huomasi hän rakastettunsa olevan jonkun matkaa yläpuolellaan. Miehen viittauksesta tarttui nainen kahteen paksuun alas laskettuun silkkiköyteen, joiden päissä oli silmukat käsiä varten ja yht'äkkiä siirtyi nainen kahden väkipyörän avulla vuoteestaan yläkerrokseen ja kattoluukku sulkeutui yhtä hiljaa kuin oli avautunutkin. Vanhan siveydenvartijan kääntäessä päätään ja huomatessaan rouvansa kadonneen, selvisi hänelle kauhukseen, että oli tapahtunut ryöstö, mutta miten ja kenen toimesta ja minne hänet oli viety? Siinä hän istui aivan ymmällään odottaen herra Avenellesta, tai toisin sanoen kuolemaa, sillä raivoissaan tämä kyllä hävittäisi kaiken eikä eukko parka voinut pelastaa itseänsä, koska mustasukkainen aviomies oli ottanut avaimet mukaansa.

Rouva Avenellesta odottivat hyvä illallinen sekä liekehtivä takkavalkea. Paljon polttavampi tuli riehui kuitenkin hänen rakastajansa sydämessä, rakastajansa, joka ilon kyynelten vuotaessa suuteli häntä ensin silmille, kiitokseksi hänen rohkaisevista katseistaan jumalanpalveluksen aikana Pyhän Jehanin kirkossa.

Rakastunut asianajajan rouva ei tämän jälkeen kääntänyt suutaan pois, vaan antoi miehen suudella ja hyväillä itseään, niin kuin vain lemmensairas rakastaja voi suudella ja hyväillä. Mitkään sanat eivät voi kuvata sitä autuutta jota he toistensa sylissä tunsivat.

Sillä aikaa oli petetty aviomies pahassa pulassa. Conden prinssi saapui hugenottien kokoukseen kaikkien korkeimpien upseeriensa ja suurmiestensä seurassa ja siellä päätettiin karkoittaa maasta leskikuningatar, Guisit, nuori kuningas ja kuningatar sekä tehdä valtiokaappaus. Asia sai vakavan käänteen ja asianajaja ymmärsi päänsä olevan vaarassa eikä ollut tietoinen kaikista asiaan vaikuttavista sivuseikoista. Sen tähden riensi hän ilmiantamaan salaliittolaiset Lothringenin kardinaalille, joka vei lainvääristelijän kanssaan veljensä, herttuan luo, jossa he kaikki kolme yhdessä neuvottelivat. Miehet lupasivat asianajajalle suuria lunnaita eivätkä olisi halunneet erota hänestä vielä keskiyölläkään, jolloin tämä hiipi pois linnasta. Aatelismiehen hovipojat ja palvelijat pitivät samanaikaisesti riehakkaat keskiyön kemut juhliakseen herransa "häitä". Herra Avenelleksen saapuessa kesken juhlan humua takaisin, ilveilivät juhlijat hänen kanssaan ja naurun remahdukset saivat hänet raivosta kalpenemaan ja astuessaan huoneeseensa tapasi hän ainoastaan seuranaisen siellä. Eukko parka yritti puolustautua, mutta asianajaja puristi häntä kurkusta niin lujasti, ettei hän saanut ääntäkään suustaan. Tämän jälkeen otti mies matkalaukustaan esille tikarin. Hänen teroittaessaan asettaan tunkeutui kattoluukun läpi iloinen ja huoleton nauru ja sitä seurasivat muutamat sanat, joita ei ollut vaikea ymmärtää. Mies sammutti kynttilän niin, että katossa olevat valojuovat paljastivat hänelle salaisuuden, ja tunsikin jo nyt vaimonsa äänen. Hän tarttui seuranaista käsivarresta ja hiipi portaita ylös etsiessään ovea huoneeseen jossa rakastavaiset olivat, sekä löysikin sen pian. Koko painollaan heittäytyi hän ovea vastaan, mursi sen ja seuraavassa hetkessä löysi hän vaimonsa puolipukeissaan rakastajansa sylistä.

Nainen kirkaisi ääneen nähdessään aviomiehensä.

Rakastaja halusi riistää tikarin asianajajan käsistä. Kamppaillessaan elämästä ja kuolemasta tunsi aviomies italialaisen rautakourien puristavan itseään pihtien tavoin, kun taas vaimonsa iski hampaansa häneen niin kuin koira kalutessaan luuta. Silloin keksi hän paremman tavan kostolleen. Hän määräsi seuranaisen sitomaan rakastavaiset kattoluukkuun silkkiköysillä, heitti tikarin käsistään ja auttoi seuranaista heidän kahlehtimisessaan. Sen jälkeen sitoi hän heidän suunsa estääkseen heidät huutamasta ja nosti nopeasti tikarinsa lattialta. Tällä hetkellä astui muutamia Guisin herttuan upseereita huoneeseen. Vallinneen metelin aikana ei kukaan ollut kuullut, että he olivat vääntäneet hotellissa kaiken nurin niskoin, hakiessaan herra Avenellesta. Hovipoikien ilmoittaessa sotamiehille että heidän herransa oli kahleissa, suukapulalla varustettu ja melkein tapettu, heittäytyivät he rakastavaisten ja tikarilla varustetun miehen väliin, riisuivat tämän aseista ja täydensivät tekonsa viemällä miehen ja tämän vaimon sekä seuranaisen linnan vankilaan.

Kun Guiseihin kuuluvat tunsivat aatelismiehen puoluelaisekseen, jonka kanssa kuningatar tällä hetkellä halusi neuvotella ja jonka heidän piti kutsua neuvotteluun, kehoittivat he aatelismiestä seuraamaan heitä. Kahleistaan vapauduttuaan vei hän joukon johtajan syrjään ja kehoitti tätä kaikin mokomin pitämään aviomiehen erillään vaimostaan ja lupasi miehelle suosionsa, virkaylennyksen ja lisäksi paljon rahaa, jos hän tässä suhteessa tekisi hänen mielikseen; ja lisäsi, että jos mies pääsisi vaimonsa lähettyville potkaisisi hän varmaan tätä niin lujasti vatsaan ettei hän siitä koskaan paranisi. Hän kehoitti upseeria järjestämään naiselle alakertaan miellyttävän vankilahuoneen, jonka ikkunat olisivat puutarhaan päin, mutta asianajaja piti raskaisiin kahleisiin kytkettynä teljettämän kellariluolaan. Upseeri lupasi ja tekikin niin kuin oli määrätty. Aatelismies taasen seurasi asianajajan rouvaa linnanpihalle saakka ja vakuutti hänen pian jäävän leskeksi jolloin he ehkä menisivät naimisiin.

Herra Avenelles heitettiin tosiaan umpihenkiseen luolaan ja hänen kaunis puolisonsa majoitettiin pieneen huoneeseen miehensä vankikopin yläpuolelle hänen rakastajansa suosiosta joka oli nimeltään signor Scipio Sardini, ylhäinen Luceasta kotoisin oleva herra, joka oli hyvin rikas ja, niinkuin on mainittu, kuningatar Katariina di Medicin ystävä. Katariina toimi näihin aikoihin kaikessa Guisien mielen mukaan. Italialainen lähti nopeasti kuningattaren luokse, jossa pidettiin suuri salainen neuvottelu, ja sai tietää mitä oli tekeillä ja kuuli vaarasta joka uhkasi hovia. Signor Sardini totesi valtaherrojen kovasti hämmästyvän kuulemastaan, ja hän sai kaikkien suostumuksen kun hän neuvoi heitä kääntämään koko asian omaksi edukseen, ja se oli hänen neuvostaan kun kuningas teljettiin Amboisin linnaan, jotta kerettiläiset saataisiin siellä vangituiksi niin kuin ketut pesäänsä ja heidät kaikki surmatuiksi. Onhan yleisesti tunnettua, kuinka leskikuningatar ja Guisit teeskentelivät ja mitenkä Amboisin meteli loppui, mutta se ei kuulu tähän kertomukseen. Kaikkien aamulla poistuessa leskikuningattaren huoneesta, jossa asioista oli sovittu, ei signor Sardini unohtanut asianajajan rouvaa, vaikkakin hän nyt jo oli hyvin ihastunut sukulaiseensa, kauniiseen neiti Limeuiliin ja kyseli, miksi Juudas oli pantu häkkiin. Lothringenin kardinaali vastasi, ettei hän aikonut tehdä lainväärentäjälle mitään pahaa, mutta hän pelkäsi, että tämä muuttaisi mielensä, tai ettei voisi vaieta salaisuudesta, kunnes asiat olisivat selvät, joten hän sen tähden oli toimittanut miehen tieltään, mutta lupasi aikanaan vapauttaa hänet.

– Päästää mies vapaaksi! huudahti luccalainen. Ei suinkaan! Pankaa hänet säkkiin ja heittäkää mustatakkinen Loire-virtaan. Tunnen hänet siksi hyvin, että tiedän, ettei hän koskaan anna anteeksi vankilaan joutumistaan ja menee jälleen hugenottien puolelle takaisin. Silloinhan on Jumalalle otollinen teko, että vapautatte hänet kerettiläisestä. Kukaan ei silloin saa tietää teidän salaisuuttanne, eikä kukaan hänen puoluelaisistaan tule kysymään miten miehen on käynyt, koska hän on petturi.

Antakaa minun pelastaa hänen vaimonsa ja huolehtia kaikesta muusta, siitä vaivasta haluan vapauttaa teidät.

– Te annatte viisaita neuvoja. Ennen kuin noudatan niitä, on minun kuitenkin huolehdittava siitä, että heitä vartioidaan tarkoin. Selvä on.

Oikeuspalvelija tuli paikalle ja sai määräyksen valvoa, ettei kukaan päässyt puhuttelemaan vankeja. Sitten pyysi kardinaali Sardinin sanomaan hotellissa että asianajaja oli jättänyt Bloisin ja palannut riitajuttujensa luo Pariisiin. Ne, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vangita asianajajan, olivat saaneet nimenomaisen määräyksen kohdella häntä tärkeänä henkilönä, niinpä he eivät olleet riisuneet hänen vaatteitaan eivätkä ryöstäneet häntä. Asianajajalla oli siis kukkarossaan kolmekymmentä tukaania ja päätti uhrata nämä tyydyttääkseen kostonhalunsa ja hyvin perustein osoittaa vanginvartijoille että hänellä oli oikeus tavata suuresti rakastamaansa vaimoaan. Mutta Sardini, joka oli peloissaan rakastajattarensa vaarallisesta naapurista ja pelkäsi, että tälle tapahtuisi jotain pahaa, päätti viedä hänet yöllä turvallisempaan paikkaan. Hän siis palkkasi soutajan veneineen, piiloitti ne sillan alle ja käski kolmen palvelijansa viilata pienen kamarin ikkunaristikon poikki, huolehtia naisesta ja viedä hänet puutarhaa ympäröivän muurin luo, jossa hän odottaisi naistaan.

Sen jälkeen kun näihin valmisteluihin oli ryhdytty ja vahvat viilat ostettu, pääsi italialainen aamulla vastaanotolle leskikuningattaren luokse, jonka huoneet sijaitsivat vallihautojen yläpuolella, jonne päin asianajajan ja hänen vaimonsa vankilahuoneitten ikkunat olivat, ja hän oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että kuningatar mielellään avustaisi tätä pakoa. Kuningatar ottikin hänet vastaan ja mies pyysi, ettei kuningatar suuttuisi, jos hän kardinaalin ja herra de Guisin tietämättä vapauttaisi naisen vankilasta. Sitten kehoitti hän innokkaasti kuningatarta antamaan kardinaalille käskyn heittää aviomies virtaan, johon kuningatar vastasi: Amen. Rakastaja lähetti naiselleen kirjelipun ja vadillisen kurkkuja, ilmoittaen tällä tavoin hänen pian lähenevästä leskeydestään, josta asianomainen kovasti ilostui. Hämärän tullessa lähetti kuningatar, jotain tekosyytä hyväkseen käyttäen, vanginvartijan pois ja aatelismiehen palvelijat viilasivat nopeasti ristikon poikki sekä nostivat naisen ulos, viedäkseen hänet puutarhaa ympäröivälle muurille.

Mutta kun portti oli sulkeutunut ja italialainen ulkona naisensa kanssa, heitti tämä takin yltään ja muuttui asianajajaksi, joka tarttui kilpailijaansa kurkusta ja yritti kuristaa miehen ja raahata hänet Loire-virtaan hukuttaakseen hänet sinne. Sardini puolustautui, huusi ja painiskeli, mutta ei tikaristaan huolimatta voinut vapautua tästä asianajajakaavussa olevasta paholaisesta. Vähitellen hän vaikeni ja suistui alas asianajajan jalkojen juuressa olevaan kuoppaan, ja kuun paistaessa tämän kasvoille huomasi italialainen niiden olevan vaimon veren tahraamat. Raivostunut asianajaja jätti italialaisen oman onnensa nojaan, sillä hän luuli miehen kuolleen ja sitä paitsi riensivät tämän palvelijat paikalle kantaen soihtuja käsissään. Kaikessa kiireessä ennätti hän kuitenkin heittäytyä veneeseen ja poistua paikalta.

Rouva Avenelles parka kuoli siis aivan yksin ja hyljättynä ja puolittain kuristettu Sardini tavattiin kuopassa makaamassa, mutta pelastettiin henkiin. Kuten on tunnettua meni hän myöhemmin naimisiin kauniin Limeuilin kanssa, sen jälkeen kun tämä oli synnyttänyt lapsen kuningattaren huoneessa. Leskikuningatar halusi hyväntahtoisesti peittää tämän suuren onnettomuuden naittamalla hänet Sardinille, jolle Katariina lahjoitti komean Chaumont-sur-Loire nimisen maatilan ja linnan. Aviomies oli kuitenkin peitonnut italialaisen niin pahasti, ettei tämä elänyt kauan ja kaunis Limeuil jäi leskeksi jo aivan elämänsä keväässä. Väkivallanteostaan huolimatta ei asianajaja joutunut oikeuden eteen. Hänen onnistui päinvastoin päästä niiden joukkoon jotka viimeisessä rauhanselvittelyssä saivat anteeksiannon, vaikka hän oli palannut hugenottien puolelle, ja työskenteli heidän hyväkseen Saksassa.

Rukoilkaa rouva Avenelles raukan puolesta, sillä ei ole tietoa siitä minne hänen ruumiinsa joutui, eikä hänen osakseen tullut sen enempää kirkon esirukouksia kuin kristillisiä hautajaisiakaan. Kaikki naiset, joilla on parempi onni rakkaudessa: rukoilkaa hänen puolestaan.

LIIAN HYVEELLISYYDEN VAARAT

Moncontourin herralla, tourainelaisella kelpo soturilla, joka taisteli urheasti kerettiläisiä vastaan Anjoun herttuan, nykyisen maineikkaan kuninkaamme johdolla, oli kaksi poikaa, ja vanhempi näistä oli hovissa erikoisen hyvissä kirjoissa.

Rauhan tultua, vähää ennen kuin kerettiläisiä puijattiin Pärttylinyöllä, tämä kunnon herra palasi linnaansa Vouvrayhin, mutta siellä hän sai sellaisen surullisen sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut kaksintaistelussa, Villequierin herran surmaamana.

Tämä koski isäparkaan sitäkin kovemmin, kun hän oli järjestänyt pojalle hyvän avioliiton erään isän puolelta Amboise-sukuun kuuluvan neitosen kanssa. Ja pojan näin surullisen varhain poistuttua hän ja hänen jälkeläisensä menettivät sellaisen sukulaisuuden tuottamat edut. Niin ikään suvun parhaaksi hän oli toimittanut toisen poikansa luostariin, erään hurskaudestaan sekä hyvistä tavoistaan kuuluisan ja poikaa kristillisesti kasvattavan miehen valvontaan – sillä isän kunnianhimona oli nähdä hänet kerran kardinaalina.

Kunnon apotti piti nuorukaista ankarasti eristettynä, makuutti häntä ojassa kammiossaan ja kitki kaikki rikkaruohot hänen sielustaan näin kasvattaen hänet yleensäkin puhtaisiin ajatuksiin ja syvään synnintuntoon, kuten kunnon papeille kuuluukin.

Yhdeksäntoista vuoden vanhana tämä nuori noviisi ei tuntenut muuta rakkautta kuin Jumalan rakkauden eikä opettajaansa lukuun ottamatta muita luotuja olentojakaan kuin enkelit, joilla ikuisen puhtautensa vuoksi ei tietenkään ole meidän lihallisia pyyteitämme. Ellei niin olisi järjestetty, taitaisikin taivaassa olla liian vilkasta.

Näin monien vastoinkäymisten kohtaamana Moncontourin herra päätti kuitenkin ottaa toisen poikansa pois luostarista sekä puettaa hänet sotilaan ja hovimiehen purppuraan kardinaalin sinipunaisen asemesta. Hän sai myöskin ajatuksen toimittaa poika kihloihin sen tytön kanssa, joka oli ollut manalle menneen pojan morsian, mikä oli sangen järkevä ajatus, sillä tämä pieni munkkihan oli ihan uusi, puhdas ja käyttämätön, joten tyttö voi saada iloa hänestä, kun sen sijaan vanhempi poika jo ajat ennen kuolemaansa oli ollut hovin naisten pahasti turmelema.

Kaapunsa menettänyt pikku kaapuniekka totteli nöyrästi isänsä käskyä ja suostui tähän avioliittoon, aavistamatta, mitä nainen tai, vielä pahempi, neitsyt saattoi merkitä.

Kun sotaa käyvien liikkeet, etenemiset ja perääntymiset, viivyttivät hänen matkaansa, ei tämä pieni siveyssankari, joka oli siveellisempi kuin miehelle on terveellistä, ennättänyt Moncontourin linnaan Vouvrayhin ennenkuin itse häihin, jotka oli aikomus pitää Toursin arkkipiispalta ostetun erivapauden nojalla. Ja nyt meidän on kerrottava hieman morsiamestakin.

Tytön äiti, joka oli ollut monta vuotta leski, asui monsieur de Braguelonnen palatsissa – tämä mies oli Pariisin Chàtelet'n komentaja, ja hänen oma vaimonsa eli aikalaisten suureksi närkästykseksi yhdessä Ligniersin herran kanssa.

Mutta siihen aikaan oli jokaisella niin monta raiskaa silmässään, ettei kiinnitetty huomiota malkoihin lähimmäisten silmissä. Ihmiset kulkivat joka suvussa kohti kadotusta, toiset ravia tai hölkkää, monet laukaten ja vain harvat käymäjalkaa, koska se on yksitoikkoinen kulkutapa. Kukaan ei välittänyt lähimmäisestään, mutta piru korjasi runsasta satoa. Ja vanha rouva Hyve parka oli kauhistuneena paennut tiesi mihin, pari vielä kunniallista naista seurassaan.

Jalossa Amboisen suvussa oli kuitenkin vielä jäljellä rahtunen varastoitua ja koeteltua hyvettä rutivanhan Chaumontin lesken hahmossa, joka oli koonnut itseensä perheen kaiken hurskauden ja säädyllisyyden. Kun se pieni tyttö, jota kertomuksemme koskee, oli kymmenen vuoden ikäinen, oli mainittu nainen ottanut hänet siipiensä suojaan, joten madame d'Amboisen, tytön äidin, ei enää tarvinnut huolehtia hänestä, vaan tämä sai elää kuten halusi ja kävi katsomassa tyttöä kerran vuodessa, kun hovi kulki sitä tietä.

Huolimatta tästä epä-äidillisestä etäisyydestään madame d'Amboise kutsuttiin kuitenkin tyttärensä häihin, ja sulhasen isä, jolla sotilaana oli tapoja, kutsui myöskin Braguelonnen herran.

Mutta Chaumontin leski ei voinut saapua häihin yskänsä, nuhansa ja tottelemasta kieltäytyvien vanhojen jalkojensa takia. Mikä suretti syvästi tätä kelpo naisihmistä, sillä hän vapisi ajatellessaan, että tämä sievä pieni tyttö, joka oli niin kaunis kuin neito voi olla, joutuisi nyt alttiiksi hovin ja elämän vaaroille. Mutta hän ei mahtanut asialle mitään, hänen täytyi pysyä poissa. Hän voi vain luvata rukoilla ahkerasti ja luetuttaa monta messua tytön onneksi. Vanhaa naista lohdutti hiukan sekin, että tyttö, hänen vanhuutensa lohtu, joutui nyt nuorukaiselle, joka oli mieleltään melkein kuin pyhimys, sen kunnon apotin ansiosta, joka oli kasvattanut hänet, kuten Chaumontin leskikin tiesi. Leski suuteli itkien tyttöä jäähyväisiksi antaen hänelle viimeiset ohjeet matkan varalle: Ole kuuliainen äidillesi ja tottele miestäsi kaikessa!

Nuori neito saapui siis suurella loistolla, palvelijain, kamarineitojen, tallimestarien, aatelismiesten ja Chaumontin talon herrojen saattamana, niin että olisi luullut paavin legaatin olevan tulossa.

Nuoret kohtasivat toisensa, ja Blois'n piispa, joka oli Moncontourin herran hyviä ystäviä, vihki heidät, jonka jälkeen häissä tanssittiin, syötiin, juhlittiin ja juotiin aamun valkenemiseen saakka. Mutta ennen puoltayötä olivat morsiustytöt toimittaneet morsiamen vuoteeseen, kuten Tourainessa on tapana, samalla kun pikku siveyssankarille tehtiin ahkerasti kiusaa estämällä häntä pääsemästä morsiamensa luo, ja viattomassa tietämättömyydessään tämä antautui olemaan narrina, kunnes hänen isänsä lopetti leikin lähettäen hänet hoitamaan velvollisuutensa tyttöä kohtaan.

Niin lähti siveyssankarimme morsiuskamariin ja totesi tytön kauniimmaksi kuin ne italialaisten ja flaamilaisten mestarien maalaamat Marian kuvat, joille hän aikaisemmin oli polvillaan lukenut paternosteriaan luostarissa. Mutta hän oli kovasti hämillään osassaan vastaleivottuna aviomiehenä, koska hän ei aavistanutkaan, mitä siihen kuului. Hän tiesi, että jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä. Hän ei ollut rohjennut kysyä keneltäkään, siihen hän oli liian ujo, ja hänen isänsä oli vain sanonut: – Tiedät kyllä, mistä on kysymys – tee se kunnolla!

Tässä hän nyt näki tämän kauniin tytön, joka oli hänen omansa, makaamassa valkeiden lakanain välissä, uteliaana ja veitikkamaisena, pää pieluksella, mutta silmissä kuin keihäänterän kimallus. Tyttö ajatteli: – Minun tulee totella häntä...

Hän ei tiennyt mistään, hän vain odotti saadakseen tietää tämän hengellisen aatelismiehen tahdon. Hänhän kuului nyt tälle.

Kun Moncontourin nuori herra näki sen, niin hän astui vuoteen ääreen, kyhnäisi korvallistaan ja lankesi polvilleen, sillä siinä asiassa hän oli mestari. – Oletteko rukoillut iltarukouksenne? hän kysyi.

– En ole, minä unohdin sen. Haluatteko minun rukoilevan sen?

Niin aloittivat nämä kaksi aviopuolisoa yhdyselämänsä rukoilemalla, mikä oli sangen kaunista. Mutta onnettomuudeksi kuuli vain piru tämän rukouksen, koska Jumalalla oli liiaksi kiirettä muualla inhoittavien hugenottien ahdistamisessa.

– Mitä Teille on sanottu? kysyi aviomies.

– Että minun tulee rakastaa Teitä, vastasi tyttö naiivisti.

– Siitä ei minulle ole puhuttu mitään, mutta minäkin rakastan Teitä, ja minä häpeän sitä, koska rakastan Teitä enemmän kuin Jumalaa!

Tämä ei juuri ollut omiaan piristämään nuorta morsianta.

– Ellei Teitä häiritse kovin paljoa, makaisin mielelläni vuoteessanne, jatkoi aviomies.

– Teen mielelläni Teille tilaa, sillä minunhan tulee alistua.

– Hyvä on, mutta älkää katsoko nyt minuun. Minä riisuudun ennen kuin tulen.

Tämän hyveellisen huomautuksen kuullessaan morsian kääntyi seinään päin, hyvin jännittyneenä, sillä tämä oli ensi kerta, jolloin hänellä ei olisi muuta kuin paita itsensä ja nuoren miehen välillä.

Siveyssankari tuli ja pujahti sänkyyn, jolloin he todellakin yhtyivät, mutta eivät todellisesti.

Oletteko koskaan nähneet apinaa, joka on juuri tuotu kaukaisesta kotimaastaan ja jolle annetaan kouraan pähkinä? Synnynnäinen vaisto sanoo tälle apinalle, että pähkinä sisältää jotakin herkullista. Se nuuskii sitä, se keksii satoja temppuja, se murisee. Voi, millä rakkaudella se tutkisteleekaan pähkinäänsä, millä innolla ja millä perusteellisuudella! Se töykkäisee sitä, pyörittelee sitä, tyrkkää sitä vihaisesti, ja jos se on alhaissyntyinen, tyhmä apina, saattaa juttu päättyä siihen, että se heittää pähkinän menemään!

Siveyssankari parka esiintyi samalla tavoin, mutta päivän koittaessa hänen oli pakko sanoa rakkaalle puolisolleen, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten tai mitä hänen oli tehtävä, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin hankkia tietoja asiasta.

– Tehkää niin, sanoi morsian, sillä minä en valitettavasti voi kertoa Teille sitä.

Ja huolimatta kaikenlaisista ajatuksista, keksinnöistä ja yrityksistä, jotka saattavat juolahtaa siveyssankarin mieleen, mutta joita kokenut rakastaja ei tunne ollenkaan, nuori aviopari vaipui viimein uneen, suuresti murheissaan siitä, ettei ollut saanut säretyksi aviosäädyn pähkinää. Mutta he päättivät kertoa kaikille, että heillä oli ollut ihanaa.

Nuori morsian, joka oli edelleen neitsyt, ylisti yötä ja selitti miehensä olevan kuningas rakastajien joukossa, sekä otti hämmentymättä, tietämättömyytensä varjelemana, vastaan kaikki rohkeat sukkeluudet.

Muutamien mielestä tämä nuori morsian oli liikaakin edistynyt, ja muuan de la Roche-Corbonin suvun naisista sai erään näistä asioista mitään tietämättömän nuoren tytön kysymään morsiamelta:

– Kuinka monta leipää miehenne otti uunista?

– Kaksikymmentäneljä! vastasi morsian.

Ja kun hänen miehensä saapui hieman alla päin, mikä suretti häntä suuresti, sillä hän seurasi tätä katseellaan ja toivoi vain, että mies pian oppisi menettelemään oikein, naiset tulivat yksimielisiksi siitä, että aviomies oli maksanut yön ilot kalliisti, kun näyttikin tuollaiselta, ja että morsian vielä katuisi sitä, että oli pannut hänet niin lujille.

Aamiaisella lasketeltiin runsaasti paksuja sukkeluuksia, jotka siihen aikaan kuuluivat hyvään tapaan.

Kukaan vieraista ei ollut nukkunut yötä, vaan kaikki olivat vain tanssineet, juoneet, laskeneet leikkiä ja pitäneet hauskaa, kuten hienoissa häissä on tapana. Madame d'Amboise oli täynnä kateutta ajatellessaan, miten ihanaa hänen tyttärellään oli ollut, ja hän loi ystäväänsä, Braguelonnen herraan, monta merkitsevää silmäystä. Châtelet'n komentaja parka, jonka tehtävänä muutoin oli pitää kurissa Pariisin hutsuja ja pahoja poikia, ei ollut ymmärtävinään niitä. Tämä rakkaussuhde ylhäiseen naiseen oli vähitellen alkanut kovasti kyllästyttää häntä. Sentähden hän piti naisesta kiinni pelkästään oikeudentunnosta, koska ei ole sopivaa, että esivaltaan kuuluva henkilö vaihtaa rakastajatarta yhtä usein kuin hovin herrat tekevät, kaikkein vähimmin hän, joka valvoi siveyttä, poliisia ja uskontoa. Mutta hän ei selviytynyt kauan sillä tavoin. Useimmat vieraat lähtivät häiden jälkeisenä päivänä, jonka jälkeen linnassa oli runsaasti tilaa, joten makuuhuoneita riitti myös madame d'Amboiselle, hra de Braguelonnelle ja suvulle.

Illallisen lähetessä komentajalle esitettiin siten sangen avoimia vaatimuksia, jotka hän kuitenkin kaiken hyvän tavan vastaisesti torjui. Mutta äkkiä vävypoika nousi ja tahtoi puhua armaan anoppinsa kanssa.

Siveyssankarin mieleen oli nimittäin juolahtanut, ettei hän voinut kysyä asiaa paremmin keneltäkään kuin tältä kelpo naiselta, jota hän piti mitä kunniallisimpana. Hän muisti myöskin, mitä hänen opettajansa apotti oli sanonut: – Kysy aina neuvoa vanhoilta ihmisiltä, sillä he tuntevat elämää! Sen tähden hän uskoutui luottavaisena Amboisen kelpo rouvalle.

Mutta aluksi hän oli perin nolo, ja he kävelivät edestakaisin puutarhassa virkkamatta sanaakaan, sillä rouvakin oli vaiti – tuntien mielessään hurjaa raivoa Braguelonnea kohtaan, joka ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään häntä. Ja astellessaan nuoren miehen rinnalla hän ajatteli vanhaa miestä: – Mokoma töhryinen risuparta! Parta kuin vanhalla ukolla, vailla pontta ja tulisuutta... kunpa tauti tappaisi tämän tutisevan äijänrähjän, että pääsisin hänestä! Mokoma vätys, mokoma laiskuri, mokoma lahonnut miehenraunio! Ei, minä tahdon löytää nuoren miehen ja mennä hänen kanssaan naimisiin, nuoren miehen, joka ymmärtää asian eikä koskaan livistä velvollisuuksistaan, vaan tekee...

Näin pitkälle hän oli päässyt kunniallisissa ajatuksissaan, kun pikku siveyssankari vihdoinkin oli saanut kootuksi rohkeutta ja alkoi uskoutua tälle arvokkaalle vanhalle naiselle, joka oli hänen anoppinsa. Amboisen rouva sävähti kuin tulusrautaa lyötäessä nuoren aviomiehen ensimmäisistä sanoista, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan tämän viattomasti jatkaessa asiansa selittämistä.

– Ah! Hän on nuori, ja miten komea, raikas ja tuoksuva parta hänellä onkaan! Pieni, siveä kullanmuru, ihan kokematon aloittelija...

He kiersivät puutarhan ympäri, mikä vei aikaa, mutta siveyssankari sai asiansa puhutuksi, ja he sopivat siitä, että nuori aviomies hiipisi pimeän tultua Amboisen rouvan huoneeseen, niin että tämä perehdyttäisi hänet asioihin niin hyvin, ettei hänen oma isänsäkään pystyisi opettamaan hänelle mitään. Mutta muille ei sanaakaan!

Sillä aikaa vanha Braguelonne raivosi mielessään Amboisen rouvan lähentelyille. Hän ajatteli:

– Mokoma vanha akka! Kaikki maailman taudit nujertakoot hänet! Hampaaton, laiha lehmä! Mokoma lihamöhkäle, mokoma haiseva turska, mokoma laiska vuohenraato! Hänhän on pirun isoäiti! Milloinkahan hän kuolikaan? Siitä on varmaan jo kauan. Mokoma ryppynaama...

Ja Braguelonnen hautoessa näitä lempeitä ajatuksia haaveili sievä pikkumorsian vain siitä kysymyksestä, mikä teki hänen oman pikku miehensä niin murheelliseksi, ja hän tahtoi niin kauhean mielellään tehdä jotakin auttaakseen tätä. Ajatella, että mies jo tänä yönä saattaisi sanoa hänelle:

– Näin se käy, ystäväiseni;

Ja koska hänet oli kasvatettu tuntemaan syvää kunnioitusta vanhoja ihmisiä kohtaan, niin hän sai ajatuksen selittää luottavaisesti mainitulle hienolle ja ritarilliselle vanhalle herralle, mihin vaikeaan pulmaan he hakivat ratkaisua.

Braguelonnen herra oli tympääntynyt istumaan vaiti hämänne ajatuksineen tämän suloisen pikku naisen vierellä, ja äkkiä hän kysyi, oliko tämä nyt onnellinen nuoren ja kunniallisen miehensä kanssa.

– Niin, hän on erittäin kunniallinen, sanoi morsian.

– Ehkä vähän liiankin kunniallinen? kysyi komentaja hymyillen.

Niin oli keskustelu käynnissä, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hra de Braguelonne oli ottanut antaakseen opetusta nuorelle morsiamelle, samalla kun hän lupasi, ettei suinkaan säästäisi vaivojaan. Sovittiin niin, että morsian saisi opetusta hänen huoneessaan.

Kun illallinen oli syöty, otti madame d'Amboise hra de Braguelonnen käsiteltäväkseen ja sanoi tälle suorat sanat: tämä ei ollut koskaan antanut arvoa sille hyvälle, minkä oli häneltä saanut, hienoille suhteille, rahalle ja ikuiselle uskollisuudelle – vain muutamia seikkoja mainitaksemme. Hän puhui siihen tapaan puoli tuntia ja sai puretuksi ainoastaan neljännen osan raivostaan.

Sillä välin nuori pari oli mennyt vuoteeseen, jossa makasivat kumpikin ajatellen mielessään oppiin lähtemistä tuottaakseen toiselle iloa.

Siveyssankari sanoi äkkiä kaipaavansa raitista ilmaa. Hänen vaimonsa mieli teki katsella kuuta. Niin häipyi toinen ja heti sen jälkeen toinen. Kumpikin kiiruhti taholleen opettajiensa luo, jotka odottivat kärsimättöminä, kuten saattaa ajatella.

Ja he saivatkin hyvää opetusta. Millä tavoin? Mistäpä minä sen tietäisin. Kysymyshän on vivahdusrikkaimmasta ja vaihtelevimmasta tieteestä, missä persoonallisuus näyttelee suurinta osaa. Riittää mainita, että kumpikin oppilas omaksui opetuksen aivan harvinaisella innolla. Minkä jälkeen he kiiruhtivat takaisin omaan pieneen pesäänsä, ihastuksissaan siitä, että voivat tehdä toisensa osallisiksi tieteellisten opintojensa hedelmistä.

– Aah! sanoi kaunis pikku morsian, sinähän olet jo paljon pystyvämpi kuin opettajani!

Tästä omituisesta taitoon perehtymisestä heille koitui paljon aviollista iloa ja se johti heidät täydelliseen uskollisuuteen, koska he pian totesivat olevansa lemmenasioissa yhdessä paremmin varustettuja kuin muut – heidän opettajansa mukaan luettuina. Ja elämänsä loppuun saakka he pysyivät kauniisti yhdessä erillään muista.

Kun Moncontourin herrasta oli tullut vanha mies, niin hän sanoi eräälle ystävälleen:

– Ota minulta oppia – parempi on olla aisankannattaja aluksi kuin lopuksi!

Ja näihin sanoihin sisältyy opetus, josta voisi olla hyötyä monelle aviomiehelle.

ORLEANSIN HERTTUA

Kaikki eivät tiedä totuutta kuningas Kaarle VI veljestä, Orleansin herttuasta, jonka murhaan oli monta syytä, niiden joukossa muun muassa se, jota tämä kertomus käsittelee. Tämä prinssi oli varmaankin Ludvig Pyhän sukuun kuuluvista elostelijoista pahin, puhumattakaan suvun muista jäsenistä, jotka olivat niin taipuvaisia tämän elämänhaluisen kansakuntamme paheisiin, että voimme mieluummin kuvitella helvetin ilman Saatanaa, kuin Ranskan ilman näitä urhoollisia, kunniakkaita ja irstaita kuninkaita. Ei voi muuta kuin nauraa niille filosofisille pikkusieluille, jotka sanovat: Esi-isämme olivat parempia kuin me! ja niille yksinkertaisille ihmisystäville, jotka väittävät, että ihmiset vain täydellistyvät täydellistymistään. Ne ovat sokeita, jotka eivät eroita osterin höyheniä linnun kuorista, mitkä yhtä vähän muuttuvat kuin jokapäiväiset tapamme. Siis, syökää ja juokaa koko sydämenne halusta, sillä kokonaisella punnalla raskasmielisyyttä ei saa rahtuakaan hyvää ruokaa.

Tällä ruhtinaalla, kuningatar Isabeaun rakastajalla, oli ollut elämässään monta vallatonta ja hauskaa seikkailua, sillä hän oli suuri leikinlaskija, irstas kuin Alcibiades ja aito ranskalainen. Hän se ensinnä keksi matkoilla ollessaan vaihtaa rakastajatarta jokaisen pysähdyspaikan luona, niin että kun hän matkusti Pariisista Bordeauxiin hänellä aina laskeutuessaan hevosensa selästä oli odottamassa maukas ateria ja pitsikoristeinen vuode. Näistä huvittavista jutuista on suuri kuninkaamme Ludvig XI ottanut erään "Sata uutta novellia"-nimiseen kirjaansa, joka on kirjoitettu hänen valvontansa alaisena hänen oleskellessaan maanpakolaisena Bordeauxissa, missä hän ja serkkunsa Charolois iltaisin kertoivat toisilleen näitä hauskoja kepposia, joita heidän elämänsä varrella oli sattunut. Tosijuttujen loppuessa kilpailivat heidän palvelevat keikarinsa tekaistujen kertomusten keksimisessä. Kerron teille tässä nyt omani.

Orleansin herttuan palveluksessa oli Picardiesta kotoisin oleva Raoul d'Hocquetonville-niminen aatelismies, joka oli naimisissa rikkaaseen Bourgogne-sukuun kuuluvan naisen kanssa. Toisten rikkaitten perijättärien vastakohdaksi oli tämä niin häikäisevän kaunis, että kaikki hovin naiset, myös kuningatar sekä madame Valentine, joutuivat varjoon hänen ollessaan läsnä. Mutta rouva d'Hocquetonvillessa saivat nämä ulkonaiset edut melkein pyhimyskehän kaltaisen hohteen hänen viattomuutensa, ujoutensa ja kunniallisen kasvatuksensa johdosta. Herttua ei kauvankaan nauttinut tämän taivaasta pudonneen kukan tuoksua, ennen kuin hän tulisesti rakastui naiseen. Hän vajosi surumielisyyden valtaan, ei enää käynyt ilotaloissa ja nautti ainoastaan vastahakoisesti joskus makupalan saksalaisen Isabeaunsa suosiosta. Vihdoin viimein raivostui hän ja vannoi noitakeinoilla, väkivalloin tai viekkaudella pääsevänsä tämän naisen rakastajaksi, jonka kauneus vei häneltä öiden unen. Ensin ahdisti herttua naista kauniin sanoin, mutta ymmärsi piankin hänen haluavan pysyä kunniallisena, sillä hämmästymättä tai suuttumatta vastasi tämä iloisella äänellä: Minua ei liikuta muiden miesten rakkaus, ei siksi, että halveksisin sen aiheuttamia riemuja, joiden täytyy olla hyvin houkuttelevia, koska niin monet naiset niiden takia uhraavat itsensä ja kotinsa, kunniansa, tulevaisuutensa sekä kaikkensa, vaan teen sen rakkaudesta lapsiini. – En halua punastua saarnatessani tyttärilleni, että tosi onni riippuu siveydestä. Vanhuutemme kestää kauvemmin kuin nuoruutemme, sen tähden, armollinen herra, on meidän ajateltava sen parasta. Kasvattajani ovat minua opettaneet vakavasti suhtautumaan elämään ja tiedän, että siinä on kaikki muu katoavaista, paitsi rakkaus omaisiimme. Sen tähden haluan säilyttää heidän kunnioituksensa minua kohtaan ja ennen kaikkea puolisoni, jota rakastan yli kaiken maailmassa. Haluan olla moitteeton hänen silmissään. Ja vannotan teitä ettette vaikuttaisi häiritsevästi avioliittooni, sillä muuten puhun häpeämättä siitä miehelleni ja silloin jättää hän teidän palveluksenne.

Tämä rehellinen vastaus kiihoitti kuninkaan veljeä vielä enemmän, ja hän päätti valloittaa tämän naisen joko elävänä tai kuolleena eikä epäillyt lainkaan että hän saisi tämän kiedotuksi verkkoonsa, sillä hän oli hyvin kokenut tämäntapaisessa metsästyksessä.

Tämän jälkeen ei hän puhunut sanaakaan rakkaudestaan, mutta toimitti rouva d'Hocquetonvillelle palveluspaikan kuningattaren hoviin. Eräänä päivänä kun Isabeau lähti Vincennesiin katsomaan sairasta kuningasta, ja herttua jäi Pyhän Paavalin palatsin valtiaaksi, tilasi hän kokeiltaan mitä herkullisimman illallisen ja käski kattaa se kuningattaren kerroksessa. Sen jälkeen lähetti hän hovipoikansa hakemaan tätä vastahakoista naista. Kreivitär d'Hocquetonville, joka luuli madame Isabeaun haluavan puhua hänen kanssaan virka-asioista, kiiruhti nopeasti paikalle. Viekkaan rakastajan määräyksestä ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle hallitsijattaren poissaolosta ja kreivitär riensi kiireesti kauniiseen saliin, joka sijaitsi kuningattaren makuuhuoneen vieressä. Täällä tapasi hän Orleansin herttuan yksin. Peläten epämiellyttävää kohtausta meni hän nopeasti makuuhuoneeseen, eikä nähnyt kuningatarta sielläkään, vaan kuuli prinssin purskahtavan äänekkäästi nauramaan.

– Olen hukassa, ajatteli hän ja halusi paeta.

Mutta naistenmetsästäjä oli sijoittanut uskolliset palvelijansa, jotka, asiasta mitään tietämättä, olivat sulkeneet kaikki ovet, niin että vaikka palatsi oli melkein yhtä suuri kuin neljäsosa Pariisista, oli rouva d'Hocquetonville yhtä yksin kuin erämaassa ilman muuta suojelijaa kuin Jumala ja suojeluspyhimyksensä. Kauhistuneena vaipui kreivitär tuolille istumaan. Herttuan yrittäessä häntä lähestyä, sanoi hän vihan salamoiden sinkoessa silmistään:

– Ainoastaan kuolleena tulen kuulumaan teille. Älkää pakoittako minua painiin, jonka jokainen varmasti kuulee. Tällä hetkellä voin vielä vetäytyä takaisin ja herra d'Hocquetonville ei koskaan tule saamaan tietää, mihin onnettomuuteen te olette halunneet minut saattaa. Te katselette liiaksi naisia, ennättääksenne tutkia miesten kasvoja, niin että saisitte tietää kuka on uskollinen palvelija. Herra d'Hocquetonville antaisi henkensä teidän puolestanne, niin kiintynyt hän on teihin hänelle suorittamienne hyvien tekojen ja myöskin henkilökohtaisten ominaisuuksienne vuoksi. Mutta hän osaa sekä rakastaa että vihata. Uskon hänen kykenevän halkaisemaan päänne miekaniskulla jos pakoitatte minut kerrankin huutamaan. Toivotteko sekä minun ja oman henkenne menetystä? Voitte olla vakuutettu, etten kunniallisena naisena kestä häpeääni. Päästättekö minut menemään?

Herttua vihelsi. Kuullessaan tämän meni nainen kuningattaren makuuhuoneeseen ja otti esille terävän tikarin tiedossaan olevasta piilopaikasta. Herttuan tullessa huoneeseen kysyäkseen mitä hänen pakonsa merkitsi, sanoi nainen osoittaen lattiaan: Jos astutte tuon ruudun yli, niin tapan itseni.

Antamatta säihkyttää itseään istuutui herttua tuolille ja alkoi neuvotella, toivoen voivansa kevytmielisillä kertomuksilla kiihoittaa naisen mielikuvitusta. Hän vakuutti tälle kunniallisten naisten maksavan siveydestään liian korkean hinnan, sillä voittaakseen tällä tavoin tulevassa elämässä epävarmoja etuja, menettivät he maallisen elämän ihanimpia nautintoja. Avioliittopolitiikka pakoitti aviomiehen peittämään vaimoltaan rakkauden suloisimmat salaisuudet, koska tämä ei enää silloin haluaisi oleilla avioliiton koleassa ilmapiirissä ja jos mies taasen antaisi hänen maistaa näitä hänelle tuntemattomia ihanuuksia, tuntuisi hänestä kaikki muu maailmassa arvottomalta. Jos rouva d'Hocquetonville niin halusi vaikenisi mies niinkuin hauta, eikä hänen maineensa siitä vähääkän kärsisi. Huomatessaan naisen kuuntelevan sanojaan, kertoili hän tälle yksityiskohdittain aistillisen rakkauden hienouksia, hehkuvin katsein ja tulisin sanoin sekä koettaen tehdä äänensäkin pehmeäksi, nautti hän saadessaan selostaa ystävättäriensä erilaisia menetelmiä, kertoi jopa kuningatar Isabeaun harhaviettisyyksistä; hän käytti niin tulisen kiehtovaa kieltä, että hän oli näkevinään naisen panevan kauhistuttavan tikarin syrjään. Silloin aikoi hän jälleen lähestyä naista, mutta häpeissään siitä, että mies oli nähnyt hänen vaipuneena ajatuksiinsa antoi hän kirotulle viettelijälleen ylpeän katseen: Kiitän teitä, herraseni. Olette opettanut minua vielä enemmän rakastamaan jaloa puolisoani, koska havaitsen, että hän kunnioittaa minua niin suuresti, ettei ole halunnut tahrata pesäämme porttojen keinoilla. Pitäisin itseni ainiaaksi häväistynä, jos astuisin likaan joissa aistilliset naiset rypevät. Aviovaimo ei ole sama kuin rakastajatar.

– Lyön vetoa siitä, sanoi herttua hymyillen, että tästä lähtien tulette asettamaan korkeammat vaatimukset herra d'Hocquetonvillen rakkauden ilmaisuihin nähden.

Naista värisytti ja hän huudahti: Olette huono ihminen. Nyt inhoan ja halveksin teitä. Kun ette voi riistää minulta kunniaani, koetatte saastuttaa sieluni. Tämän hetken saatte vielä kalliisti maksaa.

Jos minä teille anteeksi annankin, Jumala tän muistaa kuitenkin.

Eikö nämä säkeet ole teidän runoilemat?

– Rouva hyvä, sanoi herttua vihasta kalveten, voin antaa kahlehtia teidät...

– Ei suinkaan, sillä tässä on vapauttajani! vastasi hän ja kohotti tikariaan.

Mies purskahti nauramaan.

– Olkaa rauhallinen, sanoi hän, saan kyllä teidät houkutelluksi astumaan siihen likaan, jossa halveksimanne portot maleksivat!

– Ei koskaan niin kauan kuin elän!

– Te tulette astumaan siihen molemmin jaloin, vajoamaan siihen koko puhtaalla ruumiillanne, ja vielä vapaaehtoisesti, sen vannon Pyhän Castudin nimeen!

Näin sanoen kutsui hän viheltäen hovipojan luokseen. Tämän tullessa, kuiskasi hän pojalle, että tämä menisi hakemaan herra d'Hocquetonvillea, Tannequyta, Savoisya, Cypierrea ja muita tovereitaan, kutsumaan heitä illallisille ja käskeä heitä ottamaan muutamia kauniita naisia mukaansa.

Sen jälkeen istuutui hän kymmenen askeleen päähän naisesta.

– Raoul on mustasukkainen, sanoi herttua. Haluan sen tähden antaa teille hyvän neuvon. Tuossa komerossa, sanoi hän osoittaen salaovea, säilyttää kuningatar hienoja voiteitaan ja hajuvesiään. Jos Raoul on niin murhaavan mustasukkainen kuin sanotte, voitte käyttää niitä noitakeinoja...

– Mikä on tarkoituksenne?

– Sen tulette kyllä ymmärtämään, kun oikea hetki on käsillä. En tahdo teille mitään pahaa ja annan teille kunniasanani, että pidän teitä arvossa enkä koskaan mainitse sanallakaan tappiosta, jonka olen kärsinyt. Tulette silloin tunnustamaan, että Orleansin herttua on hyväsydäminen mies ja kostaa jalosti niille naisille, jotka ovat ylenkatsoneet häntä, koettaessaan antaa heille avaimen paratiisiin. Kuunnelkaahan nyt iloista keskustelua, jota käydään viereisessä huoneessa ja älkää millään muotoa yskähdelkö, jos lapsienne henki on teille rakas.

Koska kuninkaalliseen makuuhuoneeseen johti vain yksi ainoa ovi ja ikkunaruudut olivat niin pienet, että niistä tuskin saattoi pistää päänsä ulos, lukitsi herttua oven vakuutettuna siitä, ettei nainen voinut päästä pakoon.

Hoviherrat kiirehtivät nyt herttuan luo jossa heitä odotti komea illallinen hopeavadeille katettuna. Heidän isäntänsä sanoi:

– Istuutukaa pöytään, hyvät herrat. Minulla oli ikävä, mutta sitten tulin ajatelleeksi teitä, ja nyt vietämme yhdessä juhlan vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten tapaan, kun he palvoivat mestari Priapusta ja sitä sarvipäistä jumalaa, jota kaikissa maissa kutsutaan Bacchukseksi. Juhlasta tulee paljon riehakkaampi kun naiset saapuvat.

Kaikki muut hyväksyivät tämän iloisen puheen paitsi Raoul d'Hocquetonville, joka astui esiin ja sanoi herttualle:

– Armollinen herra, haluan palvella teitä sodassa, mutta en hameväen kanssa, turnajaisissa, mutta en viinileilin ääressä. Hyvillä läsnä olevilla tovereillani ei ole kenelläkään vaimoa kotona odottamassa, mutta minulla on. Olen rakastettavalle puolisolleni tilivelvollinen kaikesta.

– Silloin teen minäkin syntiä, minä, joka olen sidottu avioliiton kahleilla? sanoi herttua.

– Olette prinssi ja toimitte niin kuin teille parhaiten sopii. Nämä kauniit sanat saivat vankina olevan naisen vuoroin kalpenemaan ja vuoroin punastumaan.

– Oma Raoulini, ajatteli hän, olet jalo mies!

– Pidän sinusta kovasti, sanoi herttua, ja pidän sinua yhtenä uskollisimmista ja kunnianarvoisimmista palvelijoistani. Me muut, sanoi hän, katsahtaen toisiin, olemme huonoja ihmisiä. Istuuduhan Raoul. Kun liehittelijät tulevat – he ovat hienointa lajia – voit sinä mennä kotiin vaimosi luo. Voi, totta tosiaan. Minähän käsittelin sinua niin kuin filosoofia, joka ei tiedä mitään avioliiton ulkopuolella olevista rakkaudenriemuista, ja minulla oli sinulle tuolla makuuhuoneessa varattuna eräs tuhattaituri kaikissa lemmenleikeissä, sillä halusin että sinä, joka ajattelet vain sotaa, saisit kerrankin elämässä oppia tuntemaan näitä ihmeellisiä nautintoja. Palveluksessani olevalle miehelle on häpeäksi, ettei hän osaa oikealla tavalla käsitellä kaunista naista.

D'Hocquetonville istuutui pöydän ääreen tehdäkseen herttualle mieliksi, niin kauan kuin periaatteensa sen sallivat.

Tunnelma kohosi nyt korkealle ja naisista puheltiin kevytmielisesti. Kaikki kertoivat seikkailujaan, ketään ystävätärtä ei säästetty, jokaisen erikoiset ominaisuudet tuotiin esille ja nämä puheet kävivät yhä mehevimmiksi kuta enemmän viini kannuissa aleni. Iloisena kuin pääperijä kiihoitti herttua jutuillaan juomakumppaneitaan ja he kilpailivat kertomistaidostaan. Herra d'Hocquetonville oli ensin punastunut kuullessaan niitä, mutta heitti lopulta syrjään häveliäisyytensä. Kunniallisuudestaan huolimatta vaikuttivat häneen nämä irstaat jutut kiihoittavasti, niin kuin pyhimykseen, saadessaan kevytmielisiä mielikuvia kesken rukouksiaan.

Huomatessaan tämän sanoi herttua leikillisesti:

– Pyhän Castudin nimessä, Raoul, olemme kaikki samanlaisia juomaveikkoja. No niin, emme tule sanallakaan kertomaan tästä vaimollesi. Haluan todellakin sinun oppivan tuntemaan taivaallisen autuuden. Tuolla, sanoi hän, viitaten huoneeseen jossa rouva d'Hocquetonville oleili, tuolla sisällä on kuningattaren hovinainen, hänen ystävättärensä. Hän on kaikkien aikojen paras Venuksen papitar ja on taitavuudessaan parempi maailman etevimpiä liehittelijöitä. Hänet siitettiin hetkellä jolloin paratiisi riemuitsi, luonto houri, kasvit viettivät häitä, oriit hirnuivat ja kaikki hehkui rakkautta. Vaikkakin hän voisi käyttää alttaria vuoteenaan, on hän liian ylhäinen nainen halutakseen näyttäytyä. Mutta valoa ei tarvita, sillä hänen silmänsä leimahtelevat salamoita. Manalle mennyt ystävämme nuori de Giae parka kuoli hänen tähtensä. Muutamat kevätkuukaudet saivat hänen selkäytimensä kuivumaan. Se joka on häneen tutustunut, luopuisi kaipauksetta koko ijankaikkisesta elämästä, saadakseen vielä yhden yön olla tämän naisen kanssa.

– Mutta, keskeytti Raoul, kuinka voi olla sellainen ero eri ihmisten lemmenleikin välillä?

– Hah hah haa!

Juomaveikot nauroivat. Viinin kiihoittamina ja isäntänsä silmäniskun kannustamina, alkoivat he sitten kertoa tuhansia pieniä juttuja, ja kun he eivät tienneet että viaton naispuolinen oppilas oli läheisyydessä, käyttivät he ilmaisukeinoja jotka olisivat saaneet kamiinan ja kattofriisien kuvaolennot punastumaan. Sen jälkeen tyhjensivät he pikarinsa ja herttua työnsi Rauolin huoneeseen tämän tekemättä vastarintaa, niin oli hän kiihoittunut. Keskiyön aikaan palasi herra d'Hocquetonville takaisin hyvin virkistyneenä, mutta kuitenkin omaten huonon omantunnon sen tähden, että oli pettänyt vaimoaan. Orleansin herttua antoi rouva d'Hocquetonvillen salaa hiipiä pois puutarhaportin kautta, ennättääkseen kotiin ennen miestään.

– Tämän, kuiskasi hän herttualle sivuuttaessaan hänet, saamme kyllä vielä kalliisti maksaa.

Raoul d'Hocquetonville oli jättänyt toimensa herttuan luona ja astunut Jehan de Bourgognin palvelukseen ja seuraavana vuonna tämän tapauksen jälkeen antoi hän tälle kuninkaan veljelle vanhalla Temple kadulla kuolettavan kirveeniskun päähän ja surmasi hänet. Rouva d'Hocquetonville oli kuollut kuluneen vuoden aikana, hän oli kuihtunut kuin vettä vailla oleva kukkanen. Hänen miehensä antoi kaivertaa vaimonsa hautakiveen, joka sijaitsee Peronnessa olevassa luostarikäytävässä, seuraavan kirjoituksen:

TÄSSÄ LEPÄÄ

BERTHE DE BOURGOGNE

HERRA RAOUL DE HOCQUETONVILLEN

JALO JA SULOINEN PUOLISO.

        Älkää rukoilko hänen sielunsa puolesta.
        Hän puhkesi uudestaan kukkaan taivaassa
        Tammikuun 11 päivänä vuonna MCCCCVIII
             XXII vuoden ikäisenä
             Jättäen syvään suruun
             Puolison ja kaksi poikaa.

Tämä hautakirjoitus oli latinankielinen, jonka minä olen kääntänyt, mutta suloinen sana on aivan liian heikko ilmaisu sanalle formosa, joka tarkoittaa muotokaunista. Bourgognen herttualla, liikanimeltään Pelkäämätön, jolle herra d'Hocquetonville kertoi surunsa ennen kuolemaansa, oli tapana sanoa, että tämän hautakirjoituksen sisältö vaivutti hänet synkkämielisyyden valtaan kokonaiseksi kuukaudeksi ja serkkunsa Orleansin herttuan kataluuksien joukossa oli tämä yksi sellainen teko jonka vuoksi hän olisi halunnut tappaa tämän uudestaan, jollei sitä jo olisi tehty, koska tämä paha ihminen oli vietellyt kaksi maailman siveintä olentoa paheellisuuteen. Tällöin ajatteli hän rouva d'Hocquetonvillea ja omaa vaimoaan, jonka muotokuva oli ripustettu siihen yksityiseen huoneeseen, missä serkkunsa säilytti rakastajattariensa kuvia.

Tämä kertomus oli niin sydäntäsärkevä, että kreivi de Charoloisin kertoessa sen dauphinelle, tulevalle Ludvig XI, ei tämä halunnut sihteerinsä ottavan sitä kokoelmaansa, hienotunteisuudesta vanhaa enoaan Orleansin herttuaa ja tämän poikaa Dunoisia, vanhaa aseveljeään, kohtaan. Mutta rouva d'Hocquetonvillen olemus on niin siveyden häikäisemä ja surumielisyyden kaunistama, että hänen takiaan antaa anteeksi sen, että kertomus Orleansin herttuan paholaismaisesta keksinnöstä ja kostosta on otettu tähän mukaan. Tämän miehen hyvin ansaittu kuolema antoi aiheen moniin suuriin sotiin, kunnes Ludvig XI tuli kärsimättömäksi ja teki niistä lopun pyövelin kirveen avulla.

Tämä kertomus osoittaa, että naisilla on sormensa mukana kaikessa, sekä Ranskassa että muualla ja että meidän on ennemmin tai myöhemmin sovitettava hullut tekomme.