[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdhrjfpSxedo7kOi2_NA_Y9UEdOloLCyYk18rnBvIBhE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2531,"Kaunis Imperia","Balzac, Honoré de",1799,1850,"2531-balzac-honore-de-kaunis-imperia","2531__Balzac_Honoré_de__Kaunis_Imperia",null,"novelli",[],[],"fi",1832,1947,28775,189836,true,[],[],[],"Kokoelma humoristisia ja eroottisväritteisiä kertomuksia, jotka sijoittuvat keskiajalle ja renessanssiin. Nimikkotarina kertoo nuoresta papista Constanzin kirkolliskokouksessa ja hänen kohtaamisestaan kuuluisan kurtisaani Imperian kanssa.","Honoré de Balzacin 'Kaunis Imperia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2531. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti\nLönnrot.","KAUNIS IMPERIA\n\nKirj.\n\nHonoré de Balzac\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Te-Vi,\n1947.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaunis mperia\nMunkki Amador\nKuninkaan pikku ystävätär\nEpätoivoinen rakastaja\nPikku kyttyräselkä\nAseveli\nMiten Azayn linna rakennettiin\nKallis lemmenyö\nLiian hyveellisyyden vaarat\nOrleansin herttua\n\n\n\n\n\n\nKAUNIS IMPERIA\n\n\n\n\nLähtiessään Constanzin kirkolliskokoukseen oli Borckaux'n\narkkipiispalla seurueessaan pieni, kaunis tourainelainen pappismies,\nnuorukainen, jonka koko olemus ja käyttäytyminen oli erittäin\nviehättävä, mutta hänestä sanottiinkin, että hän oli la Soldéen ja\nkuvernöörin poika.\n\nToursin arkkipiispa oli jättänyt tämän nuoren miehen virkaveljensä\nhuostaan ollessaan vieraana kauttakulkumatkalla -- sillä tavoin\nvaihtavat korkea-arvoiset pappismiehet, jotka ovat vahvoja uskossa,\nusein alaisiaan.\n\nPikku pappi saapui siis kirkolliskokoukseen asettuen asumaan herransa\ntaloon, missä hän seurasi arkkipiispan siveellisen vaelluksen ja syvän\noppineisuuden antamaa esimerkkiä.\n\nPhilippe de Mala, niin kuului pikku papin nimi, oli päättänyt lujasti\npalvella uutterasti suojelijaansa, mutta tässä kirkolliskokouksessa hän\nnäki hämmästyttävän monien herrojen viettävän huikentelevaista elämää,\njosta huolimatta he saivat suuria etuja mukavuuksien, rahan ja virkojen\nmuodossa -- niin, he eivät olleet ollenkaan huonommassa asemassa kuin\nhurskaat ja vakaat pappismiehet.\n\nEräänä yönä, jolloin hänen siveytensä oli suuressa vaarassa, saatana\nkuiskasi hänen korvaansa, että hänen tulisi pitää puolensa, koska\njokainen voi ammentaa hyvyyksiä pyhän äitimme kirkon lähteestä tämän\nkuivumatta, mikä ihme oli kiistämätön todistus Jumalan olemassaolosta.\nHän alkoi kierrellä ja oleskella salaa ravintoloissa sekä muissa paheen\npesissä, missä vain voi selviytyä maksamatta, sillä hän oli hyvin köyhä\npappi.\n\nKoska hän kuitenkin piti edelleen esikuvanaan vanhaa arkkipiispa parkaa\n-- joka pätevistä syistä oli lakannut tekemästä syntiä -- ja oli\nnuoren pyhimyksen maineessa, vaivasivat halunsa häntä joskus vallan\nhirveästi, kun hän näki ihania, kauniisti pukeutuneita ja suloisia\nkurtisaaneja, jotka elävöittivät harmaata arkipäivää, sillä nämä olivat\nsaapuneet Constanziin auttamaan kirkolliskokouksen viisaita isiä\nkäsitteiden selvittämisessä. Hän oli ihan raivoissaan siitä, ettei\naavistanut, miten päästiin suhteisiin näiden herkullisten naisten\nkanssa, jotka kohtelivat kardinaaleja, rikkaita apotteja, legaatteja,\narkkipiispoja, prinssejä, herttuoita ja maakreivejä, kuin nämä olisivat\nolleet pappipahaisia, joilla ei ollut penniäkään taskussaan. Iltaisin,\nsuoritettuaan rukouksensa, hän harjoitteli keskustelemaan heidän\nkanssaan tutkimalla rakkauden breviaarioita, ja hänen pyrkimyksenään\noli kehittyä niin eteväksi, että selviytyisi kaikista tilanteista.\nMutta jos hän seuraavana päivänä todella kohtasi jonkun tällaisen\nprinsessan, joka lepäsi kauniisti kantotuolissaan, jota aseistetut\npaasit saattoivat, hän jäi seisomaan kuin nauta tai kuin koira, joka\nhaukkoo leuoillaan tavoitellen kärpäsiä.\n\nArkkipiispan sihteeri, muuan Perigordista oleva aatelismies, oli hyvin\nniukkasanaisesti selittänyt hänelle, että viisaat kirkkoisät ja muut\nsäätyhenkilöt lähestyivät näitä hemmoiteltuja kissimirrejä runsaiden\nlahjojen avulla -- ei suinkaan pyhäinjäännösten tai synninpäästöjen,\nei, vaan täällä laskettiin kaikki jalokivissä ja kilisevässä rahassa\n-- ja naiset olivat korkeiden herrojen erityisen suojeluksen alaisia.\nSentähden pikku pappi säästi ahkerasti. Joka ainoan taalerin, minkä\narkkipiispa antoi hänelle kirjoitustöistä, hän kätki vuodeolkiinsa,\ntoivoen, että hänellä olisi joskus tarpeeksi rahaa voidakseen edes\nlähestyä jonkun kardinaalin rakastajatarta -- ja antaa Jumalan sitten\nhoitaa asia loppuun asti.\n\nHän oli kehnosti pukeutunut kiireestä kantapäähän eikä näyttänyt enää\nherralta enempää kuin yöpaitaan puettu vuohi muistuttaa nuorta neitoa,\nmutta kaipuu vei hänet silti joka ilta Constanzin kaduille, missä hän\nvakoili kardinaaleja näiden näyttäytyessä naisineen, mikä ei ollut\nvaaratonta, sillä vartijat paljastivat kerkeästi miekkansa huomatessaan\njonkun esiintyvän asiattoman uteliaana.\n\nHän näki vahakynttiläin valaisevan ikkunoita ja luovan suurentavia\nhäivähdyksiä ahtaille kaduille, hän kuuli apottien sekä muiden\nylhäisten herrojen pitävän ihanasti hauskaa juodessaan ja laulaessaan\nyksityistä hallelujaansa. Ja keittiöpalvelijain sanottiin saavan aikaan\nsuorastaan ihmeitä. Näissä keinuissa oli ihanan, rasvaisen keiton\nriemumessuja, oli vesperruokana savustettua kinkkua, oli paistien ja\nmakeiden herkkujen juhlamessuja. Vasta kun kelpo pappismiehet olivat\ntyydyttäneet nälkänsä ja sammuttaneet janonsa, tuli hiljaista. Heidän\npaasinsa pelasivat noppaa portailla muulien tömistellessä katukiviä.\nKaikki kävi hyvin! Mutta oli syytä olla varuillaan... kuinka kävikään\nkunnon Johann Hussille? Hänet poltettiin. Ja minkä tähden? Vain siksi,\nettä hän puuttui hänelle kuulumattomiin asioihin...\n\nSievä pikku Philippe sai monta töytäystä ja kolhaisua, mutta saatana\npiti hänen rohkeuttaan yllä lohduttamalla häntä sillä, että ennemmin\ntai myöhemmin hän kyllä pääsisi näyttelemään kardinaalia jonkun kauniin\nnaisen luona.\n\nHän oli elämänhaluinen ja rohkea kuin nuori metsäkauris syksyllä,\nja eräänä iltana hän pujahti Constanzin kauneimpaan taloon, jonka\nportailla hän usein oli nähnyt hovimestarien, kamaripalvelijain sekä\npaasien odottavan soihdut käsissä herrojaan -- herttuoita, kuninkaita,\nkardinaaleja ja arkkipiispoja.\n\nAh, hän huokaisi, se nainen, joka asuu täällä, on varmaankin hyvin\nkaunis ja hieno...\n\nTäysissä aseissa oleva palvelija antoi hänen päästä ohitse luullen\nhänen olevan Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa, joka juuri oli\nollut siellä, ja että hän tuli tuomaan sanomaa mainitulta herralta.\n\nPhilippe de Mala nousi portaita nopeasti kuin jänis lemmenhuumassa.\nSuloisten hajuvesien tuoksu ohjasi hänet siihen huoneeseen, missä talon\nhallitsijatar kamarineitiensä ympäröimänä oli laittautumassa yökuntoon.\n\nHän seisoi voimatta liikahduttaa kättään tai jalkaansa -- kuin\nvartijain yllättämä varas. Kamarineidit riisuivat kaunista naista, niin\nkätevästi ja rohkeasti, että hänen ihana vartalonsa oli pian alaston,\njolloin pikku papin täytyi rakastuneisuudessaan huudahtaa tukahtuneesti.\n\n-- Mitä pikku ystäväni toivoo? kysyi nainen.\n\n-- Omistaa Teille koko sieluni... vastasi de Mala ahmien häntä\nsilmillään.\n\n-- Voitte tulla huomisaamuna! sanoi nainen kiusoitellakseen häntä.\n\nJa intohimoa hehkuen Philippe vastasi hiljaa: -- Minä tulen varmasti.\n\nNainen purskahti nauruun ja nauroi kuin riivautunut. Philippe jäi\nseisomaan, lamautuneena, mutta ihastuneena, ja hänen katseensa\nhuumautui autuaista himoa herättävistä suloista -- kauniit kiharat\nlaskeutuivat selälle, joka oli kuin kiilloitettua norsunluuta, naisen\nruumis paistoi häikäisevän valkeana tuhansien kiemuraisten kiharain\nvälistä. Hänen lumivalkealla otsallaan oli rubiinikoriste, jossa kivet\nsäkenöivät ja hehkuivat, mutta vielä runsaammin välkehtivät hänen\nmustat silmänsä, joissa naurun kyynelet helmeilivät. Philippe katsoi\nhänen pientä jalkaansa, kun hän riisui kenkänsä, jalkaa, joka oli\npienempi kuin joutsenen nokka.\n\nHän oli sinä iltana mainiolla tuulella, muuten hän olisi laittanut\npikku miehen ikkunasta tiehensä antamatta tälle arvoa enempää kuin\ntavalliselle piispalle.\n\n-- Hänellä on kauniit silmät, madame! sanoi eräs kamarineideistä.\n\n-- Mistähän hän tulee? kysyi toinen.\n\n-- Lapsi raukka! huudahti madame, äitinsä kai etsii häntä... meidän\npitää auttaa hänet kotiin...\n\nTourainelainen pikku pappi säilytti malttinsa, hän tuijotti sängyn\nsäihkyvää kultabrokaadia, missä kaunis ranskatar pian lepuuttaisi\nihanaa ruumistaan, ja hän lähetti naiselle onnellisen hymyn. Tämä\nkatse, joka oli hunajanmakea ja lemmen ymmärtämyksen kyllästämä,\nmiellytti naista. Puolittain hymähtäen, puolittain pikku papin\nhurmaamana hän toisti: -- Huomenna.\n\n-- Ah, madame, jälleen paloi siveyslupaus poroksi lemmenjanossa! sanoi\neräs kamarineideistä, ja he kaikki nauroivat hillittömästi.\n\nPhilippe lähti törmäillen mennessään joka paikkaan, päästään ihan\npyörällä kohdattuaan tämän naisen, joka oli houkuttelevampi kuin\naalloista nouseva najaadi. Hän pani tarkkaan merkille oven yllä olevan\nvaakunakilven ennenkuin lähti kotiin rakkaan arkkipiispansa luo.\nTuhannet paholaiset temmelsivät hänen sydämessään, ja hänen aivoissaan\npitivät peliään itsensä saatanan aivoitukset.\n\nPienessä huoneessaan hän laski koko yön rahojaan, mutta ei saanut\nniistä kertymään enempää kuin neljä taaleria, mutta kun siinä oli\nkaikki, mitä hän omisti tässä maailmassa, niin hän arveli kaunottaren\npitävän sitä almuna.\n\n-- Mikä sinulla on, Philippe? sanoi kunnon arkkipiispa kuullessaan\nhänen ähkäisevän ja huokaavan.\n\n-- Ah, Teidän korkea-arvoisuutenne! vastasi pikku pappi parka, pääni\nmenee pyörälle ajatellessani, että niin köykäinen, hento nainen voi\npainaa niin raskaasti sydäntä!\n\n-- Ja kuka hän on? kysyi kelpo vanhus pannen breviaarion pois kädestään.\n\n-- Ah, Herra Jeesus! Hyvä herrani ja suojelijani varmaan vihastuu\nminuun saadessaan tietää, että olen tavannut erään, joka on ainakin\nkardinaalin ystävätär -- ja minua itkettää ajatellessani, että minulta\npuuttuu monta taaleria, ennenkuin voisin lähestyä häntä Teidän\nluvallanne koettaakseni käännyttää hänet siveyteen ja hyviin tapoihin...\n\nArkkipiispa kurtisti kulmiaan, mutta ei virkannut mitään, ja pikku\npappi parka värisi peloissaan, kun oli siten ripittäytynyt. Mutta äkkiä\nhurskas prelaatti sanoi:\n\n-- Onko hän tosiaankin niin kallis?\n\n-- Ah! huoahti Philippe, hän on jo ryöstänyt monta mithraa ja vienyt\nkorut monesta käyräsauvasta...\n\n-- Niinpä niin, Philippe, mutta jos kieltäydyt hänestä, niin minä\nlahjoitan sinulle kolmekymmentä taaleria köyhäinkassasta.\n\n-- Ah, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä menettäisin siten aivan liian\npaljon! huudahti poika, kokonaan hurmaavien haaveittensa huumaamana.\n\n-- Niin, mutta Philippe, tahdotko sinä antautua paholaisen valtaan\npahoittaaksesi Jumalan mielen kuten kaikki kardinaalimme?\n\nJa tuskan ahdistamana arkkipiispa alkoi rukoilla pyhää Gabianusta,\nsiveitten suojeluspyhimystä, pelastaakseen pikku papin sielun. Hän\nkehoitti pappia polvistumaan ja rukoilemaan myöskin pyhää Philippeä,\nmutta jo kadotettu nuori pappi rukoili aivan hiljaa pyhimykseltään\nonnea lemmenretkelle, jos nainen tosiaankin ottaisi hänet vastaan\narmollisesti ja suosiollisesti, jolloin kelpo arkkipiispa, joka näki,\nmiten hehkuvasti Philippe antautui rukoilemaan, huudahti:\n\n-- Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Taivas on auttava sinua...\n\nArkkipiispan jyristessä kirkolliskokouksessa kirkkoisien\nhäpeämättömyyttä vastaan Philippe de Mala käytti ne neljä taaleria,\njotka hän oli niin suurella vaivalla ansainnut. Hän osti hajuvesiä,\nhän kylpi, hän voiteli itseään sekä teki itsensä kaikin tavoin\npuoleensa vetäväksi. Hyväntuoksuisena hän lähti kaupungille mennäkseen\nrakastettunsa taloon, ja kun hän kysyi ohikulkijoilta, kuka tämän talon\nomisti, nämä nauroivat hänelle vasten kasvoja ja sanoivat: -- Mikä\nmoukka sinä olet, kun et ole koskaan kuullut kauniista Imperiasta?\n\nHän alkoi pelätä, että saatana eikä hän saisi koko ilon noista neljästä\ntaalerista, sillä tämä nimi kertoi hänelle, että hän oli sokeudessaan\nuskaltautunut suureen vaaraan.\n\nImperia oli vaativaisin ja oikukkain tyttö koko maailmassa, minkä\nIisaksi häntä pidettiin kauneimpana kaikista sekä tyttönä, joka osasi\nparhaiten pelehtiä kardinaalien kanssa sekä kesyttää karkeimmat\nsotilaat ja pahimmat talonpoikien kiusaajat. Hänellä oli hovissaan omat\nurheat sotilaansa, jousimiehensä sekä ritarinsa, jotka palvelivat häntä\ninnokkaasti. Hänen pienimmästä viittauksestaan he lopettivat jokaisen,\njoka ei ollut hänelle mieleen, ja muuan nuori, Baudricourtista oleva\nritari, kapteeni kuninkaan palveluksessa, kysyi häneltä usein, oliko\ntänään ketään tapettavia.\n\nKeisari Sigismund vastasi kerran eräälle kunnialliselle, ankaralle\nnaiselle, joka valitti sitä valtaa, mikä Imperialla oli miehiin:\n\n-- Kunnialliset naiset varjelkoot ankaraa siveyttä, madame Imperian\nhuolehtiessa siitä, etteivät Venus-jumalattaren hauskat hurjistelut\njoudu unohduksiin!\n\nItse asiassa syvästi kristillisiä sanoja, joista kunnialliset naiset\nihan suotta närkästyivät.\n\nMutta Philippe alkoi pelätä, että hänen silmillään edellisenä\niltana ahmimansa riemu oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Hän\nharhaili kaupungilla voimatta syödä tai juoda, kunnes hän illan\nsuussa sai toivonsa takaisin sekä kaipuunsa pakottamana kulkeutui\nkirkolliskokouksen todellisen hallitsijattaren luo -- tämän edessä\nnäet kumartui koko kristikunta, sen mahtavimmat, viisaimmat ja\nhyveellisimmät.\n\nHovimestari aikoi ajaa hänet tiehensä, kun ei tuntenut häntä, mutta\nmuuan kamarineiti kutsui portaiden yläpäästä: -- Mutta, mestari Imbert,\nmieshän on madamen pikku ystävä!\n\nJa punastellen kuin hääyönä pikku pappi nousi portaita onnen huumassa.\nKamarineiti otti häntä kädestä sekä vei hänet saliin, missä madame\nistui iloisessa odotuksessa, eikä hänellä juuri muuta yllään ollutkaan,\nsillä rohkea nainen tietää kyllä, millä tavoin hän on kaunein.\n\nHäikäisevä Imperia istui pöydän ääressä jolle oli kullalla kirjaillulle\nliinalle asetettu mitä jaloimpia juomia, viiniä ja ruusumarjaviinaa,\nKypron viiniä sisältäviä kannuja, herkullisia, hienosti maustettuja\nhilloja, paistettua fasaania, vihreää kastiketta, hienoksi leikattua,\nsuolattua kinkkua -- mikä kaikki olisi ilahduttanut pikku rakastajaa,\njos tämä olisi hetkeksikään saanut katseensa kääntymään madame\nImperiasta.\n\nNainen näki, että nuori pappi havaitsi ainoastaan hänet, mikä ilahdutti\nhäntä suuresti, sillä vaikka hän olikin tottunut pappien palvontaan ja\nimarteluun, oli Philippe karkoittanut kaikki muut hänen sydämestään yön\nkuluessa sekä kummitellut hänen ajatuksissaan koko päivän.\n\nLuukut oli pantu ikkunain eteen, madame oli säteilevällä tuulella ja\nhymyili kuin olisi ottanut vastaan keisarin... pikku pappi puolestaan\noli onnellisen huumautunut hänen ylimaallisista suloistaan ja ymmärsi,\nettei yksikään paaviksi valitsemista odottava kardinaali, ei yksikään\nmaakreivi tai keisarikaan voisi riistää häneltä tämän yön iloa, vaikkei\nhänellä ollut kukkarossaan muuta kuin paholainen ja rakkautensa.\n\nHän esiintyi suurieleisesti, hän heittäysi polvilleen ja tervehti\nritarillisella eleellä, josta hän suoriutui oikein hyvin, jolloin\nnainen loi häneen hehkuvan katseen sanoessaan: -- Istuutukaa tähän\nviereeni, että näen, oletteko muuttunut eilisestä.\n\n-- Ah, olenhan minä, sanoi pappi.\n\n-- Ja missä suhteessa olette muuttunut?\n\n-- Eilen minä rakastin Teitä... mutta tänä iltana me rakastamme\ntoisiamme, ja minusta kärsivästä ihmisparasta on tullut rikkaampi kuin\nkuningas!\n\n-- Oh, sinä rakas, rakas pienokaiseni! huudahti nainen ihastuneena,\nniin, sinä olet muuttunut pikku papista vanhaksi paholaiseksi!\n\nSitten he istahtivat vierekkäin hyvän takkatulen ääreen, mikä sai\nveren kiertämään yhä kuumempana heidän suonissaan, he kujersivat kuin\nkyyhkyset ahmien toisiaan silmillään koskematta pöydällä oleviin\nherkkuihin. Ja juuri kun heillä oli niin hauskaa, kuului luukkujen\ntakaa epämiellyttävää ääntä, niinkuin joku olisi jyskyttänyt niitä.\n\n-- Madame! huudahti kamarineiti tullessaan kiireesti sisään, siellä on\ntoinen!\n\n-- Mitä nyt! huudahti Imperia, ynseästi kuin ruhtinas, jota häiritään.\n\n-- Churin arkkipiispa toivoo pääsevänsä puheillenne...\n\n-- Piru hänet periköön! sanoi Imperia luodessaan Philippeen hellän\nkatseen.\n\n-- Madame, hän näki valoa ikkunaluukuista ja pitää kovaa meteliä...\n\n-- Sanokaa hänelle, että minulla on kuumetta, eikä se valhetta olekaan,\nsillä minä olen ihan kipeä tämän pikku papin takia, joka pyörii\najatuksissani!\n\nMutta juuri hänen sanoessaan niin ja puristaessaan Philippen kättä,\nniin että tämä punehtui kosketuksesta, lihava arkkipiispa astui sisään\nkiukkua puuskuen. Hänen seurueensa tuli heti jäljestä, tuoden monilla\nyrteillä koristettua, mausteille tuoksuvaa, kultavadille asetettua\ntaimenta sekä lukemattomia herkkuja, kuten liköörejä ja hilloja, joita\nhänen luostarinsa hurskaat nunnat olivat valmistaneet.\n\n-- Ahaa! hän sanoi kömpelöllä äänellään, tunnen kyllä pirun muutenkin,\nei Teidän tarvitse pyytää häntä minua perimään, kyyhkyläiseni!\n\n-- Jonakin päivänä saatte vielä miekan vatsaanne! vastasi Imperia\nkurtistaen kulmiaan, jolloin hänen tähän asti niin hellät ja lempeät\nkasvonsa saivat pahansuovan ilmeen.\n\n-- Ja tuo pieni kuoropoika, onko hän täällä aloittamassa kuolinmessua?\nsanoi arkkipiispa häpeämättä kääntäen suuret ja turpeat kasvonsa\nPhilippeen.\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne, olen täällä ripittääkseni madamen.\n\n-- Mitä vielä? Etkö tunne ohjesääntöjä? Vain arkkipiispoille on\nsallittua ripittää naisia tähän aikaan yöstä... tallustele tiehesi\nlättäjaloillasi toisten munkkien luo, äläkä näyttäydy enää täällä! Minä\njulistan sinut pannaan!\n\n-- Jääkää tänne! huudahti Imperia sähisten ja hän oli leijonanvihassaan\nkauniimpi kuin rakkauden hetkellä, sillä niin viha kuin rakkauskin\nelivät nyt hänessä. -- Jääkää tänne, ystäväni... Olette kotona luonani!\n\nSilloin Philippe tiesi olevansa todella rakastunut.\n\n-- Eivätkö kirkon opin mukaan kaikki ole Jumalan silmissä\nsamanarvoisia? hän kysyi piispalta.\n\n-- Se on pirun keksintöä, joka on saanut sanansa raamattuun -- mutta\nniin on kirjoitettu, vastasi lihava arkkipiispa, jonka teki mieli\npäästä istumaan pöytään.\n\n-- Hyvä! Sittenhän Te olette minun vertaiseni, joka täällä maan\npäällä olen Teidän jumalattarenne, vastasi Imperia -- muuten minun on\npakko jonakin päivänä antaa kuristaa Teidät! Vannon sen tonsuurini\nkaikkivallan nimessä, ja se pätee yhtä hyvin kuin paavin sana!\n\nTaimeneen ja muihin herkkuihin viitaten hän sanoi: -- Istukaa ja juokaa!\n\nMutta samalla hän iski silmää pikku ystävälleen -- sillä tämä tyttö ei\nollut ensi kertaa ovela -- jotta tämä ymmärtäisi, ettei hänen tarvinnut\npelätä piispaa, jonka Bacchus kyllä pian kukistaisi.\n\nKamarineiti sai nöyrästi prelaatin istuutumaan pöytään Philippen\njäädessä seisomaan niin raivoissaan, ettei voinut puhua -- nyt hänen\nrakkautensa onni raukeni jälleen! Ja hän lähetti ajatuksissaan piispan\nkimppuun enemmän paholaisia kuin munkkeja on maailmassa.\n\nHe olivat ehtineet jo aterian puoliväliin, eikä pikku pappi ollut\nsyönyt vielä mitään, sillä hän tunsi nälkää vain Imperiaa kohtaan. Hän\nistui tämän vieressä eikä virkkanut sanaakaan, vaan puhui tälle sitä\nmykkää kieltä, mitä naiset ymmärtävät paremmin kuin mitään muuta.\n\nLihava piispa oli suuri ahmatti, ja hän oli jo tyhjentänyt ensimmäisen\nviinikannun, mistä madame hänelle kavalasti kaateli, kun kadulta\nkuului ratsastajien aiheuttamaa kovaa melua. Useita hevosia, paasien\näänekkäitä huutoja, mitkä kaikki ilmaisivat, että joku ruhtinas saapui\nsiellä raivokkaan intohimoisena.\n\nHetken kuluttua saapuikin Ragusan kardinaali saliin -- Imperian väki ei\nollut rohjennut estää häneltä pääsyä.\n\nKurtisaani parka ja hänen pikku ystävänsä tulivat tämän nähdessään ihan\nsynkälle tuulelle, sillä olisi ollut pirun kiusaamista, jos he olisivat\nasettuneet vastustamaan kardinaalia, varsinkaan kun ei tiennyt, vaikka\nhänestä tulisi paavi, sillä kolme kandidaattia kilpaili Pietarin\navaimista rakkaudesta kristikuntaa kohtaan.\n\nKardinaali oli sangen parrakas ja ovela haliminen, joka oli tottunut\nselviytymään hyvin kirkolliskokouksessa. Hän käsitti tilanteen\nensi silmäyksellä sekä ymmärsi nopeasti, miten hän parhaiten saisi\nkilpailijansa karkoitetuksi. Hän oli tullut tänne nälkäisenä kuin\nmunkki, ja saadakseen saaliinsa hän oli valmis pistämään tikarilla\nparia munkkia tai myymään hallussaan olevan sälön aitoa ristinpuuta,\nmikä olisi ollut vielä suurempi synti.\n\n-- Tulehan tänne, ystäväiseni! hän sanoi viitaten Philippen luokseen.\n\nMunkki parka nousi pikemminkin kuolleena kuin elävänä, melkein\nvakuuttuneena siitä, että paholaisella oli sormensa pelissä, ja sanoi\npelottavalle kardinaalille:\n\n-- Mitä?\n\nKardinaali vei hänet portaille, katsoi häntä tiukasti silmiin ja jatkoi:\n\n-- Hitto soikoon! Sinä olet reipas pikku mies, joten minä jättäisin\nmielelläni kertomatta herrallesi, mihin olet nenäsi pistänyt. No,\nvalitse itse -- tahdotko mennä naimisiin apotinviran kanssa lopuksi\nikääsi vai madamen kanssa -- täksi yöksi -- kuollaksesi aamulla?\n\nEpätoivoinen pikku pappi sanoi:\n\n-- Ja kun Teidän ihanuutenne on tyydyttänyt himonsa -- saanko sitten\ntulla tänne takaisin?\n\nKardinaalia pyrki naurattamaan, mutta hän hallitsi ilmeensä ja sanoi\ntuimasti: -- Valitse nyt! Hirsipuu tai apotin virka!\n\n-- Niin... sanoi pappi miettivästi, jos se on hyvä, lihava\napottikunta... Kardinaali palasi saliin, löysi kirjoitusneuvot,\notti palan pergamenttia, johon kirjoitti sen, mitä tarvittiin. --\nTeidän ihanuutenne, sanoi pikku pappi tavatessaan nimitystään, Churin\npiispaa ei ole yhtä helppo saada portille kuin minua, sillä hänellä on\napottikuntia yhtä paljon kuin sotureilla on kaupungissa aseenkantajia.\nHerra on häntä hyvästi siunannut! Mieleeni johtuu, että minun tulee\nkiitokseksi tästä liiankin hyvästä apotinvirasta antaa Teille eräs\nneuvo... tiedättehän, miten pahanlaatuista ja tuhoisaa Pariisia\nkoetteleva rutto on... sanokaa nyt hänelle, että olette juuri antanut\nvanhalle ystävällenne Bordeaux'n arkkipiispalle viimeisen voitelun...\njos hän kuulee sen, niin hän livistää tiehensä pelästyneenä kuin koiran\nnähnyt jänis.\n\n-- Oh! Ahaa! huudahti kardinaali, sinä ansaitset paljon enemmänkin\nkuin apotinviran. Niin, hitto vieköön, ystäväiseni, tässä saat sata\nkultataaleria matkarahoiksi Turpenayn apottikuntaan. Voitin ne eilen\npelissä ja annan ne nyt sinulle lahjaksi.\n\nLeijonanainen Imperia kuuli nämä sanat kun hän näki Philippe de Malan\nhäipyvän luomatta häneen niitä helliä silmäyksiä, joita hän odotti --\nja hän korskui kuin nuori delfiini, sillä nyt hän käsitti täydelleen,\nmiten kurjasti pikku pappi petti hänen tunteensa. Sillä hän ei ollut\nvielä päässyt niin pitkälle katolisessa uskossa, että olisi voinut\nantaa rakastajalleen anteeksi sen, että tämä livisti kuolematta\ntunteittensa puolesta.\n\nJa hänen Philippen jälkeen lähettämässään myrkyllisessä\nkäärmeenpuremassa oli selvästi luettavissa Philippen kuolemantuomio,\nmikä rauhoitti suuresti kurjaa italialaista, joka oli nyt varma siitä,\nettä se saisi pikku papin etsimään kiireimmiten turvaa apottikunnastaan.\n\nPikku pappi ei voinut puolustautua millään eikä ollutkaan siitä syystä\nhuolissaan -- hän poistui kuin märkä koira, joka ajetaan pois messusta.\n\nHuokaus kohosi madamen rinnasta. Hän oli raivoissaan miehille, joille\nhän ei ennestäänkään antanut suurta arvoa, sillä hänessä palava tuli\noli kohonnut hänen päähänsä niin, että kipinöitä sinkoili hänen\nsilmistään. Eikä mikään ihme -- tämä oli ensi kerta, kun pappi oli\nsuvainnut hylätä hänet.\n\nKardinaali puolestaan hymyili, sillä hän oletti, että häntä odotti nyt\npelkkä ilo ja riemu. Hän oli ovela veikko! Ilmankos hän olikin saanut\npunaisen hattunsa.\n\n-- Ah, olkaa tervehditty, rakas virkaveli! hän sanoi piispalle, mikä\nilo olla seurassanne, oli hyvä saada tiehensä tuo pikku mies, joka oli\nmadamelle aivan arvoton -- ja jos olisitte tulleet häntä lähemmäksi,\nkaunis, houkutteleva kyyhkyläiseni, olisitte ehkä menettäneet henkenne\nkaniikki paran takia!\n\n-- Miten niin?\n\n-- Hän on Bordeaux'n arkkipiispan palveluksessa... ja tämä kelpo mies\nkuoli aamulla ruttoon...\n\nPiispa avasi suunsa kuin aikoisi niellä kokonaisen juuston: -- Mitä?\nMiten... Mistä sen tiedätte...\n\n-- Totta puhuakseni, vastasi kardinaali tarttuen saksalaisen\nkäteen, tulen juuri lohduttamasta häntä viimeisillä hetkillään sekä\nvalmistamasta häntä... se kelpo mies purjehtii parhaillaan hyvässä\ntuulessa paratiisia kohti.\n\nChurin piispa näytti nyt, miten ketterä paksukin mies voi olla, koska\nerityisen lihavat ihmiset Jumalan erityisestä armosta saavat korvauksen\nvaivoistaan siten, että heidän sisäiset elimensä, suolensa ja kanavansa\novat joustavat kuin pallot. Mainittu piispa hypähti äkkiä taaksepäin,\nkauhuissaan hikoillen, tuhahtaen kuin härkä, joka löytää höyheniä\nheinistään. Hän kalpeni, hän katosi -- pitkin loikkauksin portaita alas\nsanomatta madamelle hyvästejä.\n\nChurin piispan ehdittyä ovesta ulos ja juostessa täyttä vauhtia kadulla\nRagusan kardinaali alkoi nauraa, niin että oli pakahtua.\n\n-- Ah, kyyhkyläiseni, enkö ansaitse tulla paaviksi -- ei, parempaakin,\nolla rakastajasi tänä yönä?\n\nMutta Imperia seisoi synkkänä, kardinaalin lähestyessä häntä\nsyleilläkseen ja helliäkseen häntä kardinaalien tapaan, jotka ovat\nsellaisissa asioissa notkeampia kuin kukaan muu, vieläpä pystyvämpiä\nkuin sotilaat, koska he elävät joutilaina eivätkä tuhlaa voimiaan\nmuuhun.\n\n-- Ah! sanoi Imperia peräytyessään... sinä tahdot kuolemaani...\nhullu! Te ajattelette vain himoissanne mässäämistä, kurjat heittiöt,\nsamantekevää mitä minulle tapahtuu. Jos minä kuolisin tyydyttääkseni\nTeitä, niin julistaisitte minut pyhimykseksi, eikö totta! No, Te siis\ntulette kukonharja pystyssä ja tahdotte minulta jotakin? Tiehenne!\nHäipykää! Tyhjäkalloinen munkki! Älkääkä koskeko minuun, sanoi\nImperia, kun kardinaali edelleen lähestyi, tai minä pistän Teitä tällä\ntikarillani!\n\nTämä kaunis nainen otti esille hienon tikarin, jota hän tarpeen tullen\nkäytteli taitavasti.\n\n-- Mutta, pikku enkelini, kyyhkyläiseni, sanoi kardinaali nauraen, etkö\nymmärrä leikkiä? Pitihän minun keksiä jotakin saadakseni tuon vanhan\nchurilaisen sonnin ulos!\n\n-- Entä sitten? Mutta jos rakastatte minua, niin menkää! Lähtekää heti!\nJos Te olette sairas, niin minun kuolemanihan on Teille samantekevä.\nTunnen Teidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, että Te uhraatte ilolla\nkaiken nautintonne takia, kun kuoleman hetki on käsillä... menkää! Ja\nellei Teillä ole sinisiä taudin merkkejä ruumiissanne huomenna, niin\ntulkaa uudelleen... tänään minä vihaan sinua, rakas kardinaalini! hän\nsanoi hymyillen.\n\n-- Imperia! huudahti kardinaali ja lankesi polvilleen, pyhä, ylväs\nImperiani, kuule nyt, älä enää leikittele kanssani!\n\n-- Ei, minä en koskaan leikittele korkeilla ja pyhillä asioilla,\nvastasi nainen.\n\n-- Kirottu hutsu! Minä julistan sinut pannaan... huomenna!\n\n-- Mutta johan nyt! Onko kardinaali menettänyt ylvään ymmärryksensä?\n\n-- Imperia, saakelin akka, pirun lunttu! Oh... ooh... rakkahin...\nkyyhkyläiseni...\n\n-- Ajatelkaa arvoanne! Ette voi olla polvillanne täällä. Hyi!\n\n-- Annanko sinulle ennakolta synninpäästön kuolinhetkeksesi? Tahdotko\nsaada koko omaisuuteni? Ei, enemmänkin, omistamani oikean sirun aitoa,\nväärentämätöntä ristinpuuta?\n\n-- Tänä yönä ei sydäntäni osteta koko maailman eikä taivaankaan\nrikkauksilla! sanoi Imperia nauraen, olisin kurjin kaikista\nsynnintekijättäristä, arvoton ottamaan vastaan pyhää ehtoollista, ellei\nminulla olisi oikkujani.\n\n-- Minä poltan talosi poroksi! Noita, sinä olet lumonnut minut! Sinun\non kuoltava roviolla... kuule nyt, rakkaani, pieni ranskalainen\nlemmittyni... lupaan sinulle hienoimman paikan taivaassa! Mitä siihen\nsanot?\n\n-- Sanon, etten tahdo.\n\n-- Alas noita! Kuolema noidalle!\n\n-- Ensin minä tapan Teidän ihanuutenne. Kardinaali kiehui raivosta.\n\n-- Te käytte mielettömäksi, sanoi Imperia. Menkää nyt... ennenkuin\nolette ihan järjiltänne.\n\n-- Minusta tulee paavi, ja saat maksaa kalliisti...\n\n-- Ettekö enää tottele minua?\n\n-- Mitä minä tekisinkään miellyttääkseni sinua!\n\n-- Menkää!\n\nKetterästi kuin vuohi Imperia hypähti huoneeseensa vetäen mennessään\nsalvan eteen. Kardinaali sai hänen puolestaan raivota mielensä mukaan,\nkunnes ei jaksanut enempää ja häipyi. Istuessaan yksin tulen ääressä,\nylellisesti katetussa pöydässään ilman pikku pappiaan, kaunis Imperia\nrepi korujaan, niin että kultaiset ketjut katkeilivat.\n\n-- Pirun sarvien nimessä, jos pikku ystäväni on narrannut tämän\nkardinaalin kimppuuni ja hylännyt minut tahtomatta tyydyttää haluani --\nniin, silloin en voi kuolla rauhassa, ennenkuin olen omin silmin nähnyt\nhänen palavan elävältä!\n\n-- Ooh! hän huudahti, ja nyt hän itki oikeita kyyneliä, minä elän\nkurjaa elämää, ja sen hiukkasen iloa, minkä saan, maksan koiranelämällä\nja ikuisella autuudellani...\n\nPäästettyään sydämestään tämän huokauksen sekä vaivuttuaan kasaan\nkuin teurastettavaksi vietävä vasikka hän näki pikku papin kasvot\nvenetsialaisesta peilistä.\n\n-- Ooh! hän haukkoi ilmaa, sinä olet munkkimaisin pikku munkki, mikä\nkoskaan on munkehtinut tässä pyhässä ja lemmekkäässä Constanzin\nkaupungissa! Oo... ooh, tule luokseni, jalo ritarini, ainoa rakas\npoikani, aarteeni, riemuni paratiisi, minä tahdon juoda katseestasi,\ntahdon syödä sinut, tahdon rakastaa sinut kuoliaaksi! Ooh, sinä\nkukoistava, raikas, ikuisesti vihreä jumalani! Sinä pikku kaniikki,\nminä teen sinusta kuninkaan, keisarin, paavin! Onnellisimman kaikista!\nOh, sinä muutat kaiken tuleksi ja vereksi! Olen sinun, minkä minä pian\nosoitan, sillä sinusta tulee kardinaali, vaikka minun pitäisi antaa\nkaikki vereni hattusi värjäämiseen punaiseksi.\n\nKädet väristen, rajattoman onnellisena, hän täytti kreikkalaisella\nviinillä Churin lihavan piispan tuoman kultaisen maljan jonka hän\nojensi ystävälleen, ja hän polvistui palvelemaan tätä, hän, jonka isoa\nvarvasta ruhtinaat suutelivat paljon suuremmalla mielihalulla kuin\npaavin.\n\nMutta pikku pappi katseli häntä puhumatta, ja katse leimusi siinä\nmäärin rakkautta, että hän sanoi onnesta väristen:\n\n-- Mutta mitäpä me puhumaan, ystäväni. Tule!\n\n\n\n\n\n\nMUNKKI AMADOR\n\n\n\n\nSiihen aikaan kristikunnassa vallitsi suuri riita, koska Roomassa oli\nkaksi paavia, jotka kumpikin väittivät olevansa laillisesti valittuja,\nmikä oli suureksi vahingoksi hengelliselle säädylle, koska se, jota\ntoinen paavi kieltäytyi tunnustamasta, haki heti tukea toiselta.\nTästä johtui, että munkkien, luostarien ja hiippakuntien täytyi olla\nsuhteissa kahdelle taholle, mikä kiusallinen skisma aiheutti suurta\nhaittaa.\n\nTurpenayn luostari oli siihen aikaan riidoissa suuresti pelätyn Candén\nherran, vahingonteonhaluisen, kerettiläisen ja sangen pahansuovan\naatelismiehen kanssa. Mutta tämä piru ihmishahmossa oli hyvä sotilas\nsekä hovissa sangen hyvissä kirjoissa. Sentähden hän teki mielensä\nmukaan, pelkäämättä rangaistusta, onnettomassa Indre-laaksossa, jota\nhän tahtoi hallita kaikessa Montbazonista Usséhen saakka.\n\nKaikki pelkäsivät häntä ja väistyivät hänen tieltään, mutta he\ntoivoivat hänelle kaikkea pahaa. Jalo luostari oli laaksossa ainoa,\njoka uskalsi asettua vastustamaan häntä, sillä kirkon oppiin ja\ntehtäväänhän kuuluu, että hengellisen säädyn tulee suojella heikkoja,\nturvata kärsiviä sekä puolustaa sorrettuja. Varsinkin silloin, kun\nkirkon omat oikeudet ovat vaarassa. Sentähden tämä karkea soturi\nvihasi munkkeja ja erityisesti Turpenayn munkkeja, jotka eivät\nluopuneet oikeuksistaan hyvällä eivätkä pahalla. Candén herra oli siis\nerittäin tyytyväinen kirkkoriitaan odottaen paavikiistan päättymistä\nselvittääkseen asiansa luostarin kanssa, sillä hän oli haistavinaan,\nettä se paavi voittaisi, jota Turpenayn munkit olivat asettuneet\nvastustamaan. Palattuaan linnaansa hän huvitteli tekemällä yksityisille\npapeille kiusaa kaikin tavoin, milloin sai siihen tilaisuuden.\nSellainen oli tämä paha mies.\n\nLuostarin apottina oli siihen aikaan sangen pyhä mies, joka rukoili\nhartaasti Jumalaa luostarinsa puolesta -- mutta munkit eivät olleet\nensinkään hyviä lapsia, vaan he olivat hyvin tyytymättömiä siihen, että\napotti vain luotti Herraan eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.\nJokaisen piti auttaa itseään, he arvelivat, ja ihmeitten aikahan oli\nkuten tunnettua ohitse.\n\nNäinä ankarina aikoina luostarissa oli nuori munkki, jonka nimi\noli Amador, mutta hän ei ollut lähimainkaan niin kaunis kuin hänen\nnimensä, joka lieneekin annettu hänelle pilkkamielessä. Hänellä oli\niso, hoikkien säärten kannattelema vatsa, karvaiset käsivarret kuin\npyövelillä, valtava selkä, joka näytti olevan luotu säkkejä kantamaan,\npunaiset, suuresti juopporattia muistuttavat kasvot, hehkuvat silmät\nja töhryinen parta sekä kalju pää. Hän oli niin lihava ja ylensyönyt,\nettä olisi luullut hänen odottavan lasta, mutta asia oli niin, että\nhän rukoili aamurukouksensa viinikellarissa, iltarukouksensa Herran\nviinimäessä, ja muut ajat hän kuljeskeli laaksossa sekaantuen kaikkeen\nkatsellen lähemmin varsinkin nuoria tyttöjä, huolimatta apotin\nkiellosta. Hän oli ylimalkaan pahennusta herättävä munkki ja huono\nsotilas Herran sotajoukossa, mutta häntä siedettiin, koska katsottiin\nhänen olevan hieman päästään vialla. Mutta Amador ymmärsi luostarin\nlähestyvän täydellistä häviötään, siksi hän kuljeskeli nuuskien\nkaikkialla pohtien asioita ja selitti vihdoin päättäneensä pelastaa\nluostarin. Hänelle kerrottiin kaikesta, mikä erotti riitapuolia,\napotti antoi hänelle valtuudet neuvotteluun sekä sopimuksen tekoon,\nja kokoontunut kapituli lupasi hänelle alipriorin aseman, jos hän\nonnistuisi tehtävässään. Hän lähti sitten matkaan Indre-laakson\nhalki, aivan huolettomana Candén pahansuovan herran edesottamuksista,\nsillä hän selitti, että hänellä oli kaapunsa sisällä valta palauttaa\nmainittu herra järjestykseen. Hän saapui Candén linnaan eräänä päivänä\nrankkasateessa, ja märkänä kuin hukkunut hiiri hän tallusteli pihaan,\nmissä asettui tuulensuojaan odottamaan ilman selkenemistä. Vähän ajan\nkuluttua hän lähestyi aivan pelottomasti salia, missä linnanherra\nluultavasti oleskeli. Muuan palvelija, joka juuri oli syönyt itsensä\nkylläiseksi ja oli sentähden ystävällisellä päällä, neuvoi häntä\nhäipymään, ennenkuin herra annattaisi hänelle sata kepiniskua\npakaroille, sekä ilmaisi hämmästyksensä siitä, että hän rohkeni tulla\npaikkaan, missä munkkeja vihattiin pahemmin kuin ruttoa.\n\n-- Oh, sanoi Amador, asia on niin, että minä olen menossa Toursiin\nherrani apotin asioissa. Ellen olisi tiennyt Candén herran olevan niin\nvihaisen Jumalan köyhiä palvelijoita kohtaan, en olisi jäänyt pihalle\ntuommoiseen vedenpaisumukseen, vaan olisin tullut hänen taloonsa.\nToivon vain, ettei häneltä kiellettäisi armoa viime hetkellään.\n\nPalvelija saattoi tämän Candén herran tietoon, ja tämä tahtoi heitättää\nmunkin heti kuoppaan, mihin muutkin roskat pantiin eikä juuri haissut\nhyvälle. Mutta Candén rouva, joka piti miestään tiukoissa ohjissa --\nja voi tehdä niin, koska mies odotti saavansa hänen mukanaan suuren\nperinnön, haukkui miehensä sanoen, että ehkä munkki kaikesta huolimatta\noli kristitty ihminen; sitä paitsi olisi viisasta keskustella hänen\nkanssaan, jotta saataisiin selville, minkä asenteen Turpenayn luostari\notti paavinvaalissa, ja erityisesti olisi hänen mielestään parempi\nratkaista riita tämän luostarin kanssa sovinnossa eikä väkivallalla,\nsillä Kristuksen syntymästä lähtien ei vielä yksikään aatelismies ollut\nselviytynyt taistelussa kirkkoa vastaan, joten tässäkin tapauksessa\nvoisi käydä niin, että luostari tuhoaisi heidät kaikki.\n\nAmador näytti niin synkältä ja surkealta, että Candén herra -- hänellä\noli näin huonolla säällä hiton ikävää -- päätti saada huvia hänestä:\nhän keksi oikein hauskasti kiduttaa, kiusata sekä pahoinpidellä häntä\noikein kunnolla, niin että munkille jäisi pysyvä muisto käynnistään\nlinnassa. Ja koska hän oli yksissä juonissa rouvan kamarineidin kanssa,\njonka nimi oli Perrotte, antoi hän tälle merkin, että tämä auttaisi\nhäntä leikissä. Tyttö vihasi erityisesti munkkeja, koska hänen herransa\nvihasi näitä, ja hän lähti pihalle, missä Amador edelleen seisoi muurin\nsuojassa.\n\n-- Isä, hän sanoi, herrani toivoo, ettei Jumalan palvelija seisoisi\ntäällä sateessa, kun salissakin on tilaa, uunissa hyvä tuli sekä pöytä\nkatettu. Hän ja armollinen rouvamme pyytävät Teitä käymään sisään.\n\n-- Kiitän herraa ja hänen rouvaansa vieraanvaraisuudestaan, mutta\nvarsinkin siitä, että he ovat lähettäneet minulle syntisparalle sanaa\ntuomaan niin suloisen pikku enkelin, että olen näkevinäni neitsyen\nluostarimme alttarilta edessäni.\n\nNäin sanoen Amador kohotti päätään samalla lennättäen kamarineitiin\npari katsetta hehkuvista silmistään, niin että tytöstä näytti heti,\nettei munkki ollutkaan niin ruma ja likainen eikä ensinkään niin\neläimellinen, kuin heille oli kerrottu. Mutta astuessaan tytön\nkanssa taloon munkki sai nenälleen ja poskilleen pari ruoskaniskua,\njotka kirvelivät niin, että hän näki kaikki taivaan enkelit yhdellä\nkertaa -- Candén herra oli näet opettamassa jahtikoiriaan eikä ollut\nhuomaavinaan munkin tulleen tielle. Hän pyysi Arnadorilta anteeksi\nsekä katosi koirineen. Pyrskähtelevä kamarineiti, joka tiesi, mitä\ntapahtuisi, oli nokkelasti välttänyt ruoskan. Amador huomasi heti\ntämän alkaen epäillä, että Candén herran ja tämän kauniin tytön\nvälillä oli jotakin -- kenties hän myöskin oli kuullut hieman joella\nolleiden pesijättärien juoruja. Salissa ei kukaan noussut tekemään\ntilaa jumalanmiehelle, joka jäi seisomaan vetoon oven ja ikkunan\nvälille, missä häntä paleli ankarasti, kunnes Candén herra, hänen\nvaimonsa ja vanha sisarensa, Candén neiti, joka oli nuoren perillisen,\nkuusitoistavuotiaan tyttölapsen opettajatar, saapuivat asettuen\npöydänpäähän, kauaksi palvelusväestä -- sellainen muoti oli isoisilla\nsiihen aikaan, ja se oli sangen närkästyttävää. Candén herra ei\npiitannut vähääkään munkista, jonka täytyi ahtautua pöydän alapäähän\nkahden ilkeämielisen miehen väliin, joita oli kehoitettu pehmittämään\nhäntä perusteellisesti, minkä he tekivätkin -- he potkivat hänen\njalkojaan, tyrkkivät häntä kylkiin, ahdistivat häntä kuin kiduttavassa\nkuulustelussa ja kaatoivat hänen pikariinsa valkoviiniä veden asemesta\nsaadakseen hänet tulemaan pian humalaan, jotta voisivat yhä paremmin\npitää häntä pilanaan. Mutta hän tyhjensi seitsemän suurta tuopillista\nmuuttamatta ilmettäkään -- hän ei yskäissyt eikä aivastanut, ei\nlaskenut vettään eikä päästänyt narahdustakaan, mikä ällistytti heitä\nsuuresti, erittäinkin kun hänen silmänsä olivat edelleen kirkkaat ja\nkiiltävät kuin peilit. Mutta kunnioituksesta herraansa kohtaan he\njatkoivat hänen kiusaamistaan, tahrivat kastikkeella hänen partansa,\npyytelivät kovasti anteeksi ja voitelivat sillä sitten hänen koko\nkasvonsa. Keittiöpalvelija, joka toi sisään kuumaa keittoa, kaatoi\nsitä kokonaisen lautasellisen munkin päähän, joka kesti sen hurskaan\nkärsivällisenä, sillä hänhän oli todella kristitty mies -- mutta\ntoivoi myöskin sitkeydellään saavansa tuloksia käynnistään linnassa.\nMutta he nauroivat ja melusivat niin äänekkäästi hänen keittoon\ntahriutumiselleen, että Candén rouva pani merkille Amadorin tämän\nnöyrästi kuivatessa kasvojaan samalla kun hän ahersi ison, jyrsityn\nluun kimpussa, mikä oli pantu hänen tinalautaselleen. Munkki katkaisi\njänteet yhdellä veitsenviillolla, otti luun karvaisiin käsiinsä,\nkatkaisi sen kahtia ja imi iloisesti sen lämmintä ydintä. -- Tuopa\nvasta on jotakin! ajatteli Candén rouva itsekseen, Herra on suonut\ntälle munkille paljon voimaa! Minkä jälkeen hän katkerana sanoi\npaaseille ja palvelijoille, etteivät he saaneet loukata jumalanmiestä\n-- he kun olivat kiusaa tehdäkseen antaneet tälle mädänneitä omenia\nja madonsyömiä pähkinöitä. Amador pani kyllä merkille, että rouva,\npalvelustytöt, vanha neiti ja nuori tytär näkivät, miten hän käsitteli\nluuta. Nyt hän kääri kaapunsa hihat, niin että he näkivät hänen\nmahtavat käsivartensa sekä pani pähkinöitä ranteelleen jossa rusenti\nne yksitellen kämmenellään, kuin ne olisivat olleet pehmeitä hedelmiä.\nSitten hän työnsi koko roskan suuhunsa mutustellen kuoret ja sydämet\npehmeäksi taikinaksi, jonka hän nieli mielihyvällä; omenat hän halkaisi\nkahdella sormella kuin saksilla. Naiset tuijottivat äänettöminä, kun\nsen sijaan Candén herra olisi heti karkoittanut hänet linnastaan --\npelkästä jumalanpelosta -- jos olisi tohtinut vaimoltaan. Ja kaikki\nolivat varmoja siitä, että tämä munkki voisi helposti hajoittaa talon\npaljain käsin.\n\nKun kaikki olivat syötyään pyyhkineet suunsa, ajatteli Candén herra\nainoastaan sitä, miten voisi tehdä vaarattomaksi tämän paholaisen.\nSentähden hän antoi viedä hänet likaiseen, löyhkäävään koppiin,\nminne Perrotte oli järjestänyt erinäisiä Pikkuasioita, joiden piti\ntehdä yö munkille kärsimykseksi. Linnan uroskissat oli lähetetty\nhänen ripitettävikseen saatuaan ensin kissayrttiä, joka tekee ne\nlemmekkäiksi, ja siatkin oli ajettu sinne; niitä varten oli hänen\nsänkynsä alle asetettu kaukalollinen sisälmyksiä natusteltaviksi, ja\ntämä ruoka saa kuten tunnettua sian hurjistumaan. Edelleen oli hänen\nsänkynsä vuorattu jäykillä harjoilla, sekä hänen yläpuolelleen asetettu\nvesiastia niin, että siitä loiskui vettä, kun hän vähänkin liikahti\nvuoteessaan -- monien muiden koirankujeiden lisäksi, joilla linnassa\nsuvaittiin huvitella. Kaikki olivat vihdoin vuoteessa ja odottivat,\nettä munkki alkaisi veisata virttään -- paeta hän ei voinut, sillä\nhänet oli sijoitettu torniin, josta johtavaa ovea vartioivat ulvovat\nkoirat, jotka vain odottivat tilaisuutta upottaakseen hampaansa häneen.\nNauttiakseen oikein siitä konsertista, minkä munkki pitäisi kissojen\nja sikojen kanssa, Candén herra oli käynyt makaamaan ystävättärensä\nPerrotten luo, jonka huone oli vieressä. Mutta kun kelpo Amador näki,\nmillainen kohtelu hänelle oli valmistettu, hän otti veitsensä, avasi\nlukon sekä alkoi rauhallisesti tutkia linnaa.\n\nHän kuuli herran nauravan ja ilakoivan kamarineidin kanssa. Epäillen\nhyvällä syyllä heidän yhdessäolonsa laatua hän hiipi paljain jaloin\nrouvan huoneeseen, missä tämä makasi yksin. Rouva luuli ensin lampun\nvalossa näkevänsä kummituksen, sillä siinä valaistuksessa munkki\nvaikuttaa semmoiselta, mutta tämä näytti hänelle selvästi olevansa\nlihaa ja verta sekä sanoi sitten, hyvin hellästi ja ystävällisesti:\n\n-- Herra olkoon Teille armollinen, rouva! Tietäkää, että Jeesus ja\nneitsyt Maria ovat lähettäneet minut kehoittamaan Teitä lopettamaan ne\nhäpeällisyydet, joita harjoitetaan tässä linnassa, suureksi vahingoksi\nkunniallenne, joka voi vain kärsiä siitä, että aviomiehenne hylkää\naatelisnaisen palvoakseen kamarineitiä. Missä on jalosyntyisen naisen\narvokkuus, kun toiset käyttävät hänen oikeuksiaan? Tällä tavoin\nkamarineitiä on pidettävä tällä hetkellä rouvana, kun taas Te olette\nvain kamarineidin asemassa. Eivätkö ne ilot, joista kamarineitinne\nnyt nauttii, kuulu todellisuudessa Teille? Kääntykää turvallisesti\nkirkkomme puoleen, joka on koeteltujen lohdutus! Pitäkää minua\nlähettinä, joka on valmis tekemään tästä selvää, sikäli kuin toivotte\nsitä.\n\nKelpo munkki värähti hiukan kaavussaan, sillä Candén herran väheksymien\nsulojen näkeminen liikutti häntä suuresti.\n\n-- Jos puhutte totta, isä, alistun johtoonne, sanoi rouva hypähtäen\nkevyesti vuoteesta. Niin, tosiaankin, Te olette Herran sanansaattaja,\nkoska olette yhtenä päivänä nähneet kaiken sen, mille minä olen pitkät\najat ollut sokea.\n\nHän seurasi munkki Amadoria, ja matkalla hän koetteli munkin kaapua\ntodetakseen, että Amador todella oli elävä, jopa niin elävä, että\nhän toivoi havaitsevansa aviomiehensä syylliseksi. Ja hän kuulikin\ntämän ahertavan kamarineidin vuoteessa. Tämä petos raivostutti häntä\nniin, että hän jo avasi suunsa purkaakseen tunteensa sanoiksi, mikä\non naiselle luonnollista. Mutta Amador selitti hänelle, että oli\njärkevämpää ensin kostaa ja vasta jälkeenpäin haukkua.\n\n-- Järjestäkää minulle sitten pian tilaisuus kostaa, isä, että pääsen\nrauhassa haukkumaan! sanoi rouva.\n\nMinkä jälkeen munkki kosti hänen puolestaan sangen munkillisesti,\nperusteellisesti ja hyvällä kostolla, josta rouva nautti niinkuin\njanoova nauttii saadessaan viimein juoda sydämensä halusta, mikä oli\nvain kohtuullista, sillä oikean naisen on kostettava pohjia myöten tai\njätettävä kokonaan kostamatta. Tämä kosto oli niin täydellinen, että\nvaikka rouva oli ihan uupunut eikä enää jaksanut ottaa vastaan enempää\nkostoa, hän kieltäytyi antamasta anteeksi sille, jonka käyttäytyminen\nnäin oli kostettu, koska hän olisi siten menettänyt oikeuden kostaa\ntälle jälleen munkin avulla. Kun Amador ymmärsi, millaisen kostonjanon\nelähdyttämä rouva oli, niin hän lupasi auttaa tätä kostamisessa, niin\nkauan kuin tämän viha kostoa vaati, sillä olihan hän viran puolesta\nvelvollinen ajattelemaan syvästi asioita ja laajentamaan tietojaan sekä\nkokemuksiaan kaikenlaisesta kostosta. Hän selitti hyvin papillisesti\nrouvalle, että kostaminen on erittäin kristillistä, koska Herra on\nraamatun mukaan tähdentänyt olevansa erityisesti koston jumala,\nsillä opettaahan yksistään helvetin laatu ja olemus meille, miten\nkuninkaallinen ja jumalallinen kosto on, koska helvetin rangaistus on\nikuinen. Tästä seuraa, että sekä naisten että pappien tulee kostaa\npuolestaan, etteivät tekisi syntiä kristinoppia ja taivaallisia lakeja\nvastaan. Tämä lausunto ilahdutti naista suuresti, ja hän myönsi, ettei\nollut tähän saakka ymmärtänyt paljoakaan kirkon opista, mutta ehkä\nrakas isä antaisi hänelle siinä perusteellista opetusta.\n\nKaiken tämän koston elähdyttämänä rouva nyt palasi siihen huoneeseen,\nmissä kamarineiti huvitteli, ja tapasi hänet sellaisissa olosuhteissa,\nettei ollut epäilystäkään hänen rikoksestaan, jonka näkeminen sai\nrouvan kuohuksiin sekä antoi leimaa hänen puheelleen, jota virtasi kuin\nvettä särkyneestä padosta.\n\n-- Kiitoksia vain, jalo herra, nyt olette osoittanut minulle, missä\narvossa siveys on, olen saanut siitä tarpeekseni! Olette tosiaankin\nvieroittanut minut uskosta avioliiton pyhyyteen! Tämä siis on syynä\nsiihen, etten ole saanut poikaa! Kuinka monta lasta olettekaan\ntyöntäneet tähän joka miehen uuniin? Nyt ratkaistaan, olenko minä\npojaton omasta syystäni vai Teidän laiminlyöntinne takia! Jätän\nkamarineidit Teille! Etsin todellisia aatelismiehiä hankkiakseni meille\nperillisen. Siittäkää Te sekasikiöitä -- minä huolehdin oikeista\nlapsista!\n\n-- Älkää toki huutako niin kovasti, rakkaani! sanoi linnanherra ihan\nneuvottomana.\n\n-- Oh! vastasi rouva, minä tahdon huutaa ja huutaa kovasti, niin että\nminua kuullaan -- että arkkipiispa kuulee ja legaatti ja kuningas ja\nveljeni, ja he kaikki kostavat tämän häväistyksen.\n\n-- Älkää sentään häpäiskö aviopuolisoanne!\n\n-- Onko tämä häpäisyä? Olette oikeassa. Häpeä ei ole lähtöisin Teistä,\nvaan tästä naikkosesta, jonka minä aion ommella säkkiin ja heittää\nIndreen -- sillä tavoin Teidän häpeänne tulee pestyksi pois. Haa!\n\n-- Mutta vaietkaa toki! huudahti linnanherra, joka oli häpeissään\nkuin uitettu koira -- sillä tämä mahtava soturi, joka oli niin reipas\nmurhauttamaan väkeä, tunsi olevansa kuin sylilapsi vaimonsa rinnalla,\nmikä ei ole epätavallista sankarien keskuudessa.\n\n-- Vaikenenko? En! vastasi rouva tulistuneena. Minä kiehun kiukusta!\nTässä siis on palkinto siitä varallisuudesta, minkä olen tuonut, ja\nsiitä siveydestä, mitä olen osoittanut! Olenko minä koskaan torjunut\nTeidät luotani? En edes paastoaikana! Onko minua niin vaikea saada\nsyttymään? Luuletteko minun tekevän sen pakosta, velvollisuudesta tai\npelkästä tottelevaisuudesta? Olenko minä pyhä ja loukkaamaton astia?\nOlenko minä koskematon pyhimys? Vaaditaanko minun lähestymiseeni\npaavin antama pääsylippu? Kuolema ja kirous! Oletteko saanut\npäähänne, että minä kyllästytän Teitä? Enkö ole tehnyt kaikkeni\nhuvittaakseni Teitä? Ovatko kamarineidit kokeneempia sellaisissa\nasioissa kuin hienot naiset? Niin, ehkä, onhan hän antanut Teidän\nkyntää kylvämättä! Opettakaa minulle se taito, niin harjoitan sitä\nkanssanne. Minä olen vapaa nyt, ettäs tiedätte! Erinomaista! Minun\nseurani on vain kyllästyttänyt Teitä, ja olen saanut maksaa kalliisti\nsen vähäisen huvin, mikä siitä on minulle ollut. Luojan kiitos, että\nselviydyin Teistä ja oikuistanne niin että voin turvallisesti antautua\nmunkkiluostarille... Hän tarkoitti sanoa nunnaluostarille, mutta sana\nmunkki oli niin kiinteästi liittynyt hänen kostoonsa, että se livahti\nhänen suustaan... Minun on tyttäreni kanssa parempi olla luostarinsa\nkuin tässä sietämättömässä talossa! Pitäkää Te vain kamarineitinne!\nHahahaa! Katsokaa oikeaa Candén rouvaa!\n\n-- Mitä täällä oikein tapahtuu? kysyi Amador, joka lähestyi.\n\n-- Vain se, rakas isä, että kosto kutsuu! Ennen muuta aion työntää\ntämän naikkosen säkkiin ja hukuttaa hänet, koska hän on kuluttanut\nCandén voimaa omaksi nautinnokseen. Siten säästämme pyöveliltä sen\ntyön. Sitä paitsi tahdon...\n\n-- Hillitkää vihaanne, tyttäreni! sanoi munkki. Sillä kirkko käskee\nmeitä isä meidän-rukouksessa antamaan anteeksi velallisillemme, jos\ntahdomme päästä taivaaseen, koska Jumala antaa anteeksi niille, jotka\nantavat anteeksi toisille. Jumalan ikuinen kosto kohtaa ainoastaan\nniitä huonoja ihmisiä, jotka ovat kostaneet toisille, ja hänen\nparatiisinsa kuuluu niille, jotka ovat antaneet anteeksi. Nyt on oikea\nhetki käsillä, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Anteeksianto on\npyhittävä teko. Antakaa anteeksi Candén herralle, joka on siunaava\narmollista suopeuttanne ja rakastava Teitä suuresti siitä lähtien.\nTämä anteeksianto tuo Teille takaisin nuoruutenne kukoistuksen.\nSillä tietäkää, rakas nuori nainen, että anteeksiantokin on joskus\neräänlaista kostoa. Antakaa anteeksi kamarineidillenne, niin hän on\nrukoileva Jumalaa puolestanne. Niin on Herra, kaikkien rukoilema ja\nhuutama, ottava Teidät suojelukseensa sekä palkitseva Teidät ihanilla\npojilla anteeksiannostanne.\n\nNäin sanoen munkki tarttui aviomiehen käteen ja pani sen vaimon käteen:\n-- Menkää nyt tekemään tästä anteeksiannosta totta!\n\nSitten hän kuiskasi Candén heralle nämä mielekkäät sanat;\n\n-- Herrani, käyttäkää parhaita todisteitanne, niin saatte hänet\nvaikenemaan. Sillä naisen suu puhuu ainoastaan silloin, kun hänelle ei\nanneta muuta puuhaa. Järkevillä todisteilla selviydytte aina naisesta.\n\n-- Tässä munkissa on sittenkin jotakin hyvää! ajatteli Candén herra\nlähtiessään.\n\nAmador oli nyt kahden kesken kamarineidin kanssa, jolle hän puhui\nnäin: -- Olet tehnyt syntiä, ystäväni, tahtoessasi tehdä pahaa Jumalan\npalvelija paralle, ja sentähden olet nyt taivaan vihan alainen. Se\nseuraa sinua, minne ikänä menetkin, se kohtaa kaikkia jäseniäsi, ja\nkuolemankin jälkeen se on ylläsi paistaen sinua kuin pasteijaa helvetin\nuunissa, missä saat kiehua ja porista ikuisesti sekä sen lisäksi ottaa\njoka päivä seitsemän tuhatta miljoonaa iskua jokaisesta iskusta, minkä\nolet minulle aiheuttanut.\n\n-- Voi, isä! huudahti tyttö ja heittäytyi munkin eteen, Te yksin voitte\npelastaa minut, sillä jos kätkeydyn armollisen kaapunne suojaan, olen\nturvassa Jumalan vihalta.\n\nNäin sanoen hän nosti kaapua kuin nähdäkseen, oliko sen alla hänelle\ntilaa. -- Mutta johan nyt! hän huudahti. Ovatko munkit vielä kauniimpia\nkuin aatelismiehet?\n\n-- Pirun vatsanahkan nimessä! Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt tai\ntunnustellut munkkia?\n\n-- En, vastasi kamarineiti.\n\n-- Etkä tunne ollenkaan sitä messua, mitä munkit laulavat sanomatta\nainuttakaan sanaa?\n\n-- En, vastasi Perrotte.\n\nSitten munkki selitti hänelle, miten luostareissa pidettiin suuria\njuhlia, joissa soitettiin kelloja ja veisattiin virsiä f-duurissa\nsekä käytettiin palavia kynttilöitä ja kuoripoikia. Hän näytti\nsen kaiken niin hyvin, että kamarineiti pyhittyi kokonaan, eikä\nJumalan viha löytänyt hänestä paikkaa, joka ei olisi saanut aulista\nluostariopetusta. Munkin käskystä Perrotte vei hänet sitten siihen\nhuoneeseen, missä Candén herran sisar oleskeli, ja munkki astui tämän\nnaisen luo kysyäkseen, halusiko tämä ripittäytyä hänelle, koska tässä\nlinnassa kävi harvoin munkkeja. Neiti oli mielissään saadessaan\nkeventää omaatuntoaan, niinhän jokainen kunnon kristitty tahtoo tehdä.\nKun hän uskoi syntinsä munkille tämä sanoi, että hänen omatuntonsa\noli sangen musta, sekä edelleen, että kaikkien naisten synnit olivat\nperäisin samasta lähteestä, ja että munkkien vallassa oli puhdistaa\ntämä lähteensilmä synninpäästöllä. Naiivi, tietämätön neiti ei oikein\nymmärtänyt tätä, mutta hän vastasi, että munkin taitona oli tuottaa\niloa ja riemua synninpäästöllään, joka annettiin hiljaisuudessa, mutta\nkuitenkin puhuvasti, minkä jälkeen Amador kirvoitti kelpo neidin\nkaikista synneistä niin hyvin, että hän huumautui ja hurmautui ihan\nkokonaan ja luotti munkin synninpäästöön yhtä lujasti kuin rouva oli\nluottanut tämän kostoon. Tämä rippi herätti Candén pikku neidin, joka\ntuli paikalle. Ilmeisesti munkki oli edellyttänytkin sitä, koska\nhänellä jo ajat sitten oli ollut vesi kielellä ajatellessaan tätä\npientä, raikasta hedelmää, eikä hyvä täti tietenkään voinut estää häntä\nantamasta myöskin nuorelle tytölle synninpäästöä, jonka tämä otti\nmielelläänkin vastaan.\n\nNiin koitti aamu. Siat olivat syöneet sisälmyksensä ja kissat naukuneet\ntarpeekseen. Amador kävi vuoteeseensa, mistä Perrotte oli poistanut\nkaikki kidutusvälineet. Munkin ansiosta kaikki nukkuivat, eikä kukaan\nlinnassa noussut jalkeille ennen puolta päivää, jolloin piti käydä\npöytään. Kaikki palvelijat uskoivat munkin olevan paholaisen, joka oli\nselviytynyt sioista, kissoista ja herrasväestä. Mutta kaikki saapuivat\nsaliin aterialle. -- Tulkaa, rakas isä, sanoi linnanrouva samalla kun\nhän tarjosi munkille käsivartensa viedäkseen tämän viereensä pöytään,\nlinnanherran tuolille, mikä ällistytti kaikkia, kun Candén herra\nei virkannut sanaakaan vastalauseeksi. -- Tarjotkaa isä Amadorille\nensiksi! hän sanoi paaseille. -- Tahtooko isä Amador maistaa tätä?\nsanoi vanhempi Candén neiti. -- Täyttäkää toki isä Amadorin pikari!\nsanoi linnanherra. -- Tuokaa heti leipää isä Amadorille! sanoi Candén\npikku neiti.\n\nAmadoria mainittiin yhtenään. Häntä juhlittiin kuin neitoa\nhääpäivällisillään.\n\n-- Juokaa, isäni, sanoi Candén herra. -- Hitto soikoon, Te olette\nriuskin munkki, minkä olen tavannut!\n\n-- Ja komea munkki! sanoi Perrotte.\n\n-- Munkki, jonka synninpäästö tuottaa siunausta! sanoi vanhempi neiti.\n\n-- Ihana munkki! sanoi pikku neiti.\n\n-- Suuri munkki! sanoi rouva.\n\n-- Munkki, joka on säädylleen kunniaksi, sanoi linnanhoitaja.\n\nJa Amador söi, joi, maiskutti, ahmi ja mässäsi kuin härkä vihreällä\nniityllä, toisten katsellessa häntä pelokkaina ja kauhistuneina, kuin\nhän olisi ollut taikuri. Päivällisen jälkeen kävivät Candén rouva,\nCandén vanhempi neiti ja Candén pikku neiti kaikki Candén herran\nkimppuun suostutellen häntä tuhansin kauniin sanoin tekemään rauhan\nluostarin kanssa. Rouva selitti hänelle, miten hyödyllistä oli, kun\noli munkki linnassa, neiti, että hänen piti edelleenkin ripittäytyä\nsynneistään joka päivä, kun taas pikku neiti veti isäänsä parrasta\nja kysyi, eikö munkki voisi jäädä linnaan asumaan. Kun he olivat\nriitelemäisillään, munkki puhui lempeitä, järkeviä sanoja, ja heidän\ntäytyi todeta, että oli onnetonta elää vihoissa luostarin kanssa,\njossa oli tällaisia munkkeja, sillä jos nämä kaikki olisivat Amadorin\nkaltaisia, niin linna ei selviytyisi, vaan tuhoutuisi sangen pian,\nsiksi vahva tämä munkki oli. Niin he vuodattivat hyviä todisteita\ntuhansina sanoina, joihin Candén herra oli hukkua ja ymmärsi, ettei\nhän saisi rauhaa, ennenkuin tämä asia olisi järjestetty, kuten linnan\nnaiset toivoivat. Sentähden hän kutsutti linnanhoitajan, joka hoiti\nhänen kirjalliset tehtävänsä, sekä munkin, jolloin he ällistyivät\nsuuresti, kun munkki esitti apotiltaan saamansa valtakirjan asian\njärjestämiseen luostarin puolesta, joten linnanherralle ja hänen\nkirjurilleen ei jäänyt mitään mahdollisuutta viivyttää ratkaisua.\nKunnon rouva Candé etsi kaapeistaan hyvän palan vaatetta, mistä voitiin\nommella uusi kaapu rakkaalle Amadorille, sillä olihan nähty, miten\nkehno hänen vanha kaapunsa oli, ja oli häpeäksi verhota niin kaunista\nkoston välikappaletta niin huonoilla vaatteilla. Kaikki ottivat\nosaa uuden kaavun valmistamiseen, rouva leikkasi sen, kamarineiti\nlaittoi siihen hupun, vanhempi neiti tahtoi ommella sen, pikku neiti\notti tehdäkseen hihat. He ahersivat innokkaasti saadakseen sen niin\nsieväksi kuin suinkin, hartaassa halussaan nähdä munkki oikein hienona,\nja he pitivät kiirettä, niin että kaapu oli valmis illalliselle\nmentäessä, samalla kuin rauha luostarin ja linnan välillä oli solmittu,\nkirjoitettu, allekirjoitettu sekä Candén herran puolesta sinetöity.\n\n-- Ah, rakas isä, Te tarvitsette lepoa tämän ankaran työn jälkeen. Olen\nantanut Perrotten valmistaa Teille hyvän kuuman kylvyn! sanoi rouva.\n\nAmador kylpi tuoksuvassa vedessä. Noustuaan kylvystä hän löysi hienosta\nvillasta tehdyn kaavun ja sievät sandaalit, minkä jälkeen hän esiintyi\nkaikkien silmissä maailman hienoimpana munkkina.\n\nSillä välin olivat Turpenayn luostarin munkit olleet kovin peloissaan\nsiitä, että Amadorille oli tapahtunut jotakin, ja kaksi heistä oli\nlähetetty vakoilemaan linnassa olevaa vihollista. He olivat juuri\nvesihaudalla, kun Perrotte heitti siihen vanhan kaavun, josta he\npäättelivät, että Amador paran tarina oli nyt lopussa. He palasivat\nilmoittaen varmana tietona, että Amador oli kärsinyt linnassa hirveän\nmarttyyrikuoleman. Tämän tiedon saadessaan apotti lähti kappeliin\nrukoilemaan Jumalaa auttamaan uskollisen munkkinsa kiirastulen läpi.\n\nMutta syötyään Amador pani rauhansopimuksen vyöhönsä ja tahtoi palata\nTurpenayhin. Portaiden juurelta hän tapasi rouvan ratsuhevosen\nsatuloituna, tallimestarin pidellessä sitä suitsista. Candén herra oli\nkäskenyt soturiensa saattaa kelpo munkkia, ettei hänelle tapahtuisi\nmatkalla mitään pahaa. Amador sai tästä aiheen julistaa syntien\nanteeksiannon kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä vastaan, sekä\nsiunasi kaikki ennenkuin lähti tästä talosta, jonka asukkaat hän oli\nkäännyttänyt. Rouva katsoi kauan hänen jälkeensä ja selitti, että hän\noli mainio ratsastaja. Perrotte sanoi, että ollakseen munkki hän istui\nsatulassa ryhdikkäämpänä kuin kukaan soturi. Vanhempi neiti huokaisi,\nja pikku neiti selitti tahtovansa tämän munkin rippi-isäkseen.\n\n-- Hän on tuonut siunausta linnaan! he sanoivat kaikki kokoonnuttuaan\njälleen saliin.\n\nLuostarissa syntyi hurja kauhistus Amadorin saattueen tullessa\nratsain, sillä portinvartija uskoi Candén herran päässeen veren\nmakuun nitistettyään Amador paran ja tahtovan tehdä nyt samoin koko\nmunkkikunnalle. Mutta Amador huusi rakkaalla, karhealla äänellään,\nhänet tunnettiin, hän ratsasti pihaan, ja kun hän hypähti linnanrouvan\nratsun selästä, munkit töllistelivät kuin eivät olisi uskoneet\nsilmiään. Mutta pian he huusivat ääneen ilosta refektooriossa ja\ntungeksivat onnittelemaan Amadoria, joka heilutti rauhansopimustaan\nilmassa. Linnan sotureille tarjottiin luostarikellarin parasta viiniä\n-- se oli saatu lahjaksi Marmoustiersin luostarilta, jolla oli\nviinitarhoja Vouvrayssa. Luettuaan Candén herran allekirjoittaman\nsopimuksen kelpo apotti sanoi:\n\n-- Tässä huomaa Jumalan sormen, mihin meidän kaikkien tulee\nkiitollisina mukautua.\n\nMutta kun kelpo apotti palasi useita kertoja Jumalan sormeen\nkiittäessään Amadoria, tämä tuntui munkista asian väheksymiseltä,\njoten hän sanoi: -- Sanokaa sitä vain Jumalan sormeksi, rakas isä, ja\npuhukaamme sitten muusta!\n\nCandén herran ja Turpenayn luostarin välisen riidan lakattua tapahtui\njotakin, mikä teki tämän herran erittäin iloiseksi kirkon takia.\nHän nimittäin sai yhdeksää kuukautta myöhemmin pojan. Kahta vuotta\nmyöhemmin munkit valitsivat Amadorin apotiksi, sillä he arvelivat\nluostarin muuttuvan iloiseksi, kun sitä hallitsisi hupsu. Mutta\napottina Amador oli harkitseva ja hyvin ankara, sillä hän oli oppinut\npitämään aisoissa huonot vaistonsa antamalla niille työtä; hänen koko\nluonteensa oli uudistunut naisellisessa ahjossa, sillä siinä palaa\ntuli, joka voi puhdistaa kaiken maailmassa, koska se on kestävin,\nsammumattomin, täydellisin tuli, mitä on olemassa. Tämä tuli voi myös\nhävittää ja tuhota kaiken, mikä näkyi siitä, että se kulutti kaiken\nhuonon Amadorista jättäen jäljelle vain sen, mihin se ei päässyt\nkäsiksi, nimittäin hänen sielunsa, josta tuli kirkas kuin timantti, ja\njokainenhan tietää, että timantti on syntynyt maapallollamme aikoinaan\npalaneesta valtavasta roihusta. Siten Amadorista tuli kohtalon\nvälikappale hänen uudistaessaan tämän luostarin, laatiessa sille\nuudet ohjesäännöt, valvoessa yötä päivää munkkejaan, opettaessa heitä\nnousemaan määrättyyn aikaan ja lähtemään messuun, hänen puhuessaan\nheille kirkossa kuten paimen laskee lampaitaan, pitäessään heitä\ntiukoissa ohjissa ja rangaistessaan heitä ankarasti rikkomuksistaan,\ntehden heistä siten todellisia ja pyhiä munkkeja.\n\nMikä opettaa meille, että meidän tulee viehtyä naisiin pikemminkin\npuhdistaaksemme sielumme kuin hakeaksemme nautintoa. Ja erityisesti\ntämä tarina opettaa meille, ettei tule koskaan asettua vastustamaan\nkirkonmiehiä.\n\n\n\n\n\n\nKUNINKAAN PIKKU YSTÄVÄTÄR\n\n\n\n\nSiihen aikaan asui Pont-au-Changella kultaseppä, jonka tytärtä koko\nPariisi ylisti niin hänen kauneudestaan kuin lempeydestäänkin. Sentähden\nmonet tavoittelivat tyttöä rakkauden kaikin keinoin, ja oli miehiä,\njotka olisivat antaneet hänen isälleen suuret summat rahaa saadakseen\nhänet vaimokseen, mistä isä oli sangen ylpeä.\n\nEräs parlamentin asianajaja oli myymällä juriidisia konnankoukkujaan\nihmisille ansainnut rahaa enemmän kuin koirassa on kirppuja, ja hän\nkeksi tarjota isälle palatsia palkaksi tämän suostumuksesta hänen\nsuunnittelemaansa avioliittoon. Tästä tarjouksesta kultaseppä ei\nkieltäytynytkään, vaan lupasi hänelle tyttärensä välittämättä siitä,\nettä asianajajalla oli naama kuin apinalla, vähän hampaita leuoissa\n-- ja mikä niitä olikin, ne olivat irtonaisia -- niin, hän ei edes\nnuuhkaissut miestä, sillä hän olisi silloin havainnut tämän haisevan\nkuin onneton niin näet tekevät kaikki juristit, jotka penkovat pölyä ja\npergamentteja sekä likaisia liikeasioita.\n\nKun kaunis tyttö näki asianajajan, hän sanoi suoraan:\n\n-- Jumala estäköön sen; minä en tahdo häntä!\n\n-- Minä en puutu siihen asiaan! sanoi isä, joka oli innoissaan palatsin\nsaamisesta. Mitä annan sinut hänelle aviopuolisoksi. Soittele sinä\nniitä säveliä. Loppu kuuluu hänelle, ja hänen tehtävänsä on miellyttää\nsinua.\n\n-- Koska asia on niin, vastasi tyttö, niin minä puhun hänelle suuni\npuhtaaksi, ennenkuin tottelen sinua.\n\nSamana iltana aterian jälkeen, kun rakastunut mies alkoi esittää\nhehkuvasti asiaansa todistellen olevansa hulluna tyttöön ja tahtovansa\nantaa tämän tanssia ruusuilla lopun ikänsä, tyttö vastasi hänelle\nvarsin lyhyesti:\n\n-- Isäni on myynyt Teille ruumiini, mutta jos otatte sen, niin minä\npidän taloa avoinna, koska tahdon mieluummin kuulua jokaiselle miehelle\nkadulla ennenkuin Teille! Ja päinvastoin kuin muut neidot minä vannon\nTeille aviomiehenäni uskottomuutta, joka on kestävä kuolemaan saakka,\njoko Teidän tai minun.\n\nJa hän alkoi itkeä, kuten tytöt tekevät, kun he eivät vielä ole\npaatuneet. Siitä lähtien hänen silmiinsä ei koskaan noussut kyyneliä.\n\nAsianajaja piti tätä merkillistä mielenpurkausta keimailuna, sillä\ntytöthän viittailevat usein sellaiseen kiihdyttääkseen miehiä ja\nhoukutellakseen nämä antamaan heille suuret vaimon oikeudet heidän\nmielikseen. Mies ei siis ollut milläänkään, vaan nauroi tytön\npurkaukselle sanoessaan:\n\n-- Entä milloin häät pidetään?\n\n-- Vaikkapa huomenna! sanoi tyttö, sillä mitä pikemmin se tapahtuu,\nsitä pikemmin saan vapauden ottaa rakastajia ryhtyäkseni elämään\niloista elämää niiden kanssa, jotka miellyttävät minua.\n\nLemmenhullu asianajaja lähti heti suorittamaan valmisteluja, järjesteli\npapereita sekä hankki todistuksia ja lupia innolla, jota hän ei\ntavallisesti osoittanut asioissaan, eikä hänen päähänsä mahtunut muuta\nkuin tämä kaunis tyttö.\n\nKuningas oli sillä välin palannut matkalta, eikä hovi puhunut mistään\nmuusta kuin kauniista tytöstä, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan\njoltakulta tuhatta dukaattia ja suututtanut toisen eikä tahtonut\nsuostua kenellekään, vaan torjui luotaan kaikki hienot nuoret miehet,\njotka olisivat mielellään luopuneet paratiisiosastaan, kunhan vain\nolisivat yhdenkin yön saaneet syleillä tätä lohikäärmettä. Ja kelpo\nkuningas, joka ymmärsi tällaistakin metsästystä, lähti kaupunkiin jossa\nastui kultasepän myymälään, ostaakseen sieltä jalokiviä sydämensä\nvalitulle samalla myöskin keskustellakseen hieman myymälän kauneimmasta\njalokivestä.\n\nJalokivet eivät miellyttäneet kuningasta, ja kultasepän penkoessa\nsalalaatikkoa näyttääkseen suurta timanttia, joka ehkä olisi omiaan\nhoukuttelemaan kuningasta tämä sanoi hänen kauniille tyttärelleen:\n\n-- Ystäväiseni, sinua ei ole luotu myymään jalokiviä, vaan ottamaan\nvastaan ja käyttämään niitä. Jos minun olisi valittava kaikesta täällä\nolevasta kauniista, niin tiedän jotakin, mikä hurmaa kaikkia, minuakin,\nja mitä Ranskan kuningaskaan ei pystyisi rahalla maksamaan.\n\n-- Voi, Sire, vastasi kaunis tyttö, minun on mentävä huomenna\nnaimisiin. Mutta jos annatte minulle tikarin vyöstänne, niin puolustan\nsillä kukoistustani säilyttääkseni sen Teille siten seuraten\nevankeliumin sanoja, joiden mukaan meidän on annettava keisarille, mikä\nkeisarin on.\n\nKuningas ojensi heti hänelle pienen tikarinsa, ja tämä rohkea vastaus\nsai hänet siinä määrin rakastumaan tyttöön, ettei hän muistanut\nsyödäkään koko päivänä. Hyvästellessään hän päätti sijoittaa tämän\nuuden ystävättärensä Rue de l'Arondellella omistamaansa palatsiin.\n\nAsianajajakaan ei vitkastellut, vaan vei morsiamensa kellojen soidessa\nalttarin ääreen kilpailijain kadehtiessa, hän antoi musiikin soida sekä\njärjesti vatsaa koettelevan juhlan, ja tanssin päätyttyä hän lähti\nsiihen huoneeseen, missä nuoren tytön olisi pitänyt käydä levolle.\nMutta tämä oli muuttunut nuoresta tytöstä hurjaksi raivottareksi ja\nnaispaholaiseksi -- eikä ollut välittänyt asianajajan vuoteesta vaan\nistui nojatuolissa uunin ääressä, ikäänkuin hänen suuttumuksensa olisi\nkaivannut tulistamista.\n\nÄllistynyt aviomies laskeusi polvilleen hänen eteensä aloittaen\nsotaretkensä kauniin sanoin, mutta tyttö ei virkkanut mitään\nvastaukseksi, ja kun aviomies yritti hieman paljastaa niitä suloja,\njotka hän oli niin kalliisti ostanut, antoi morsian hänelle\nnyrkiniskun, jotta luut natisivat, eikä edelleenkään sanonut sanaakaan.\n\nTämä leikki huvitti asianajajaa, sillä hän arveli sen voivan päättyä\nvain yhdellä tavalla, eikä hän ollut milläänkään, vaikka sai kovia\niskuja. Käsikähmässä ei tietenkään voinut välttää sitä, että hän pian\ntuli repäisseeksi tytöltä hihan sekä pian kaistaleen leningistä,\njolloin kaivattu päämäärä vihdoinkin näytti olevan ulottuvilla. Mutta\nkaunis tyttö murahti ja ojentautui täyteen pituuteensa sekä otti esille\nkuninkaan tikarin.\n\n-- Mitä tahdotte? hän kysyi.\n\n-- Kaiken! vastasi mies.\n\n-- Haa! Olisin huono nainen, jos antautuisin ilman rakkautta. Olette\nerehtyneet, jos odotitte tapaavanne neitsyyteni turvattomana.\nKatsokaahan tätä, kuninkaan tikaria! Minä tapan sillä Teidät, jos\nuskallatte tulla lähemmäksi.\n\nTyttö sieppasi hiilenpalan uunista jolla hän piirsi lattialle kehän\nlisäten: -- Tässä on kuninkaan valtakunnan raja. Jos uskallatte ylittää\nsen, olette kuoleman oma!\n\nAsianajaja ei juuri tuntenut halua lähestyä tikaria, vaan hän seisoi\nneuvottomana ja nyrpeänä kun hän oli saanut tämän oikeuksiensa häpäisyn\nainoaksi tulokseksi suurista menoistaan. Mutta tytön leningin repeämien\nja siekaleiden lävitse hän näki suloiset, valkeat jäsenet, niin\nkauniit muodot, raikkaat ja houkuttelevat, että elämä tuntui hänestä\npieneltä panokselta tämän voittamiseksi. Siksi hän syöksyi kuninkaan\nvaltakuntaan huudahtaen:\n\n-- Vähät minä kuolemasta!\n\nJa hän ryntäsi niin rajusti, että kaunis tyttö horjahti sangen\nepämukavaan asentoon vuoteelle. Tyttö säilytti kuitenkin\nkylmäverisyytensä puolustautuen niin taitavasti, että asianajaja sai\nkosketelluksi saalista ainoastaan päällisin puolin. Vihdoin asianajaja\nsai hyvän matkaa selkälihoihin ulottuvan tikariniskun, joka ei\nkuitenkaan tehnyt vaarallista haavaa. Siksi miehestä tuntui kaikesta\nhuolimatta, että oli verratonta jatkaa hyökkäystä kuninkaan valtakuntaa\nvastaan. Hän huusi:\n\n-- Minä en voi elää omistamatta tätä kaunista ruumista ja sen\nsisältämiä rakkauden riemuja! Tapa vain minut!\n\nJälleen hän ryntäsi kuninkaan valtakuntaa vastaan. Kaunis tyttö\najatteli kuitenkin ainoastaan kuningasta eikä antanut näinkään suuren\nrakkauden liikuttaa mieltään, vaan sanoi ankarasti:\n\n-- Jos jatkatte tuota, niin minä en suinkaan tapa Teitä, vaan minä\ntapan itseni.\n\nTämän hän sanoi silmät niin hurjina ja hulluina, että mies parka\nlysähti kauhistuneena tuolille sekä itki tätä kirottua hetkeä. Sillä\ntavoin asianajaja istui surkeana koko hääyönsä, -- kerjäsi, rukoili,\nkirosi ja antoi loputtomiin kalliita lupauksia sekä lopetti sanomalla,\nettä jos tyttö antaisi hänen katkaista keihäänsä rakkauden kunniaksi,\nniin hän luopuisi kaikesta kuollakseen mielellään tämän takia. Aamun\ntultua tyttö oli yhtä raikkaan kaunis kuin ennenkin ja sanoi, että mies\nsai kernaasti hänen puolestaan kuolla, koska hänellä ei ollut tästä\nmainittavaa iloa.\n\n-- Minä en ole rikkonut sanaani, hän sanoi. Olen päinvastoin säästänyt\nTeitä liiaksikin luvatessani antautua kuninkaalle eikä jokaiselle\nohikulkijalle, työläiselle tai ajurille, kuten alkujaan Teille lupasin.\n\nPäivän koittaessa hän pukeutui kauniisiin häävaatteisiinsa ja odotti\nkärsivällisesti, että torjuttu aviomies lähtisi talosta hoitamaan\nasioitaan. Heti sen jälkeen hän lähti tapaamaan kuningasta.\n\nMutta hänen ei tarvinnut astua montakaan askelta, sillä kuningas oli\nasettanut erään hovimiehistään vartioon palatsin edustalle. Tämä sanoi:\n\n-- Etsittekö kuningasta?\n\n-- Etsin, hän vastasi.\n\n-- Hyvä, sitten ette tapaa parempaa ystävää kuin minä, sanoi liukas\nhovimies. Toivon vain Teidän vastaisuudessa suovan minulle suosionne ja\nsuojeluksenne, kuten minä nyt teen kaikkeni suojellakseni Teitä.\n\nSitten hän kertoi tytölle, millainen kuningas oli, miten häneen oli\nsuhtauduttava, kuinka hän oli riehakas jonakin päivänä eikä virkkanut\ntoisena juuri sanaakaan, ja kuinka hän tahtoi minkin asian olevan.\nTytön kelpaisi olla kuin keltuaisen munassa, mutta täytyi pitää\ntarkka huoli siitä, että kuningas pysyi alakynnessä -- lyhyesti\nsanoen, hän puhui niin viekkaasti ja kokeneesti, että hän oli\ntehnyt tytöstä täydellisen kurtisaanin, ennenkuin he ehtivät Rue de\nl'Arondellella olevaan palatsiin, missä tyttö myöhemmin asui madame\nd'Estampesina. Sillä aikaa aviomies parka valitti kuin läkähdyksiin\njuossut saksanhirvi, joka ei löydä puolisoaan, vaipuen lopulta syvän\nsurumielisyyden valtaan. Hänen ammattitoverinsa tekivät hänestä\nalinomaa pilkkaa, mutta mies kutistui niin kasaan ja oli niin synkkä,\nettä he rupesivat lohduttelemaan häntä. He osoittivat hänelle, ettei\nhän ollut mikään aisankannattaja, koska hänen vaimonsa oli selviytynyt\nvoittajana lemmentaistelusta, ja jos hän olisi saanut sarvet otsaansa\njoltakulta muulta kuin kuninkaalta, he olisivat voineet helposti\njärjestää hänelle avioeron.\n\nMutta mies oli ihan silmittömästi rakastunut tähän tyttöön, ja niin\nhän jätti tämän toistaiseksi kuninkaan haltuun toivoen jonakin\npäivänä pääsevänsä itse tyttöön käsiksi -- niin, häpeäkään ei ollut\nliian kallis hinta yhdestä yöstä tämän tytön kanssa! Näin pitkälle\npäästäkseen tulee rakastaa suuresti, vaikka monet ylimieliset ihmiset\npilkkaavatkin niin suurta rakkautta. Mutta hän ajatteli lakkaamatta\ntyttöä, hän löi laimin liikeasiansa, oikeusjuttunsa, asiakkaansa,\nkonnankujeensa ja kaiken. Hän harhaili oikeuspalatsissa kuin kadonnutta\naarretta etsien, huolissaan, niin hajamielisenä, että hän eräänä\npäivänä laski vetensä erään korkean tuomarin kaavulle luullen olevansa\nsen muurin vieressä, missä tämä toimitus tavallisesti suoritettiin.\n\nSillä välin kuningas lempi kaunista tyttöä sekä aamuisin, päivisin\nettä iltaisin eikä kuitenkaan saanut hänestä kyllikseen, koska hän\noli kuninkaalle uusi ja hurmaava lemmenleikissä sekä sytytti hänen\nsydämensä yhtä taidokkaasti kuin hillitsikin sitä. Tyttö milloin\ntorjui kuninkaan, milloin hiipi hänen luokseen, hän ei ollut koskaan\nsamanlainen, vaan hänellä oli tuhansia oikkuja ja päähänpistoja. Hän\npuhui aivan toisin kuin muut, hän nauroi iloisemmin, hän keksi hassuja\nkujeita ja hänellä oli pieniä, hulluja ajatuksia.\n\nEräs Bridorén herra surmasi itsensä tytön takia, koska tämä ei tahtonut\ntietää hänestä lemmenasioissa, vaikka hän tarjosi tälle maatilaansa\nBridoréta Tourainessa. Nykyisin he ovat jo kuolleet sukupuuttoon,\nnämä tourainelaiset hyvät, vanhat herrat, jotka ilomielin antoivat\nmaatilan onnistuneesta lemmenleikistä. Tämä kuolemantapaus murehdutti\nsuuresti kaunista tyttöä, ja kun hänen rippi-isänsä selitti sen hänen\nsyykseen, hän vannoi mielessään, että tästä lähtien hän ottaisi vastaan\nmaatilat, vaikka oli kuinkakin kuninkaan pikku ystävätär, sekä soisi\nvastalahjaksi salaista iloa, pelkästään oman sielunsa autuuden takia.\n\nNiin hän laski perustan suurelle rikkaudelleen, joka tuotti hänelle\nkoko kaupungin kunnioituksen. Mutta hän pelastikin monta aatelismiestä\nkuolemasta, ja hän viritti luuttunsa niin hyvin keksien niin monta\nsotajuonta, ettei kuningas saanut aavistustakaan siitä työstä, mitä\nhän suoritti, tehdäkseen tämän alamaiset onnellisiksi. Kuningas\noli niin hullaantunut häneen, että hän olisi helposti saanut tämän\nuskomaan katon lattiaksi, jos se olisi häntä huvittanut -- mikä hänelle\nkuitenkin oli sikäli helpompaa, että kuningas oli aina vuoteessa hänen\nluonaan ollessaan eikä usein tiennyt, missä oli katto ja missä lattia,\nkun rakasti niin häntä -- kuin olisi tahtonut kuluttaa hänet kokonaan,\nmutta hän kuluttikin vain itseään, tämä kelpo kuningas, sillä hänhän\nkuoli viimein pelkästä rakkaudesta.\n\nVaikka tyttö huolellisesti valikoiden antautui vain komeille,\nhovin parhaissa kirjoissa oleville miehille, ja vaikka hänen\nsuosionosoituksensa olivat harvinaisia kuin ihmeet, sanoivat\nkateelliset kilpailijattaret, että kuka hyvänsä aatelismies pääsi\nkymmenellä tuhannella taalerilla juomaan kuninkaan pikarista. Tämä\noli matalamielistä parjausta, ja kun hän oli näytellyt osansa loppuun\nkuninkaan pikku ystävättärenä ja kuningas nuhteli häntä tästä, hän\nvastasi tälle ylpeästi: -- Minä inhoan, kiroan ja lähetän kolmekymmentä\ntuhatta paholaista niiden kimppuun, jotka ovat tuottaneet Teidän\nMajesteetillenne tämän huolen, sillä kukaan ei ole koskaan ollut\nluonani maksamatta ensin kolmeakymmentä tuhatta taaleria!\n\nNiin vihainen kuin kuningas olikin, hän ei voinut olla hymyilemättä,\nvaan piti tytön luonaan vielä kuukauden päivät saadakseen pahat\nhuhut lakkaamaan. Mutta viimein ei neiti de Pisseleu tuntenut\nasemaansa seuranaisena ja maitressena varmaksi, ennenkuin hänen\nkilpailijattarensa oli epäsuosiossa. Tätä epäsuosiota moni kuitenkin\nsaattoi kadehtia, sillä tyttö joutui naimisiin nuoren aatelismiehen\nkanssa, josta tuli vielä onnellisempi kuin hän, niin paljon hehkua\nja rakkautta hänessä näet vielä oli, että hän olisi voinut jakaa\nsitä auliisti niille, joita vaivaa liika kylmyys. Mutta me jatkamme\nkertomustamme:\n\nEräänä päivänä, kun kuninkaan pikku ystävätärtä kannettiin kaupungin\nhalki kantotuolissaan ja hän oli niin suloinen nähdä sekä niin ihanasti\npukeutunut, että jokaisen, joka katsahti häneen, varsinkin pappien,\ntäytyi uskoa taivaan olevan avoinna, hän havaitsi aviomiehensä. Hänen\npistäessään juuri pienen jalkansa ulos kantotuolista hän vetäisikin sen\nnopeasti takaisin, kuin olisi nähnyt julman käärmeen. Toiset sen sijaan\nolisivat astuneet niin rauhallisesti kadulle ja menneet miehen ohi\nsyvästi halveksuen, ikäänkuin eivät tuntisi häntä.\n\n-- Mikä Teillä on? kysyi hra de Lannoy, joka saattoi häntä avuliaana\nkavaljeerina.\n\n-- Ei mikään, hän vastasi hyvin hiljaa. Mieheni vain menee tuolla. Hän\non muuttunut paljon. Ennen hän näytti apinalta, nyt hän on minusta\npikemminkin Jobin näköinen.\n\nAsianajaja parka seisoi sydän pakahtumaisillaan tuijottaen pientä,\nhienoa jalkaa, joka kuului hänen niin suuresti rakastamalleen naiselle.\nHra de Lannoy huomautti hänelle hienoimpaan hovitapaan: -- Älkää toki\ntukkiko tietä tältä naiselta, vaikka satuttekin olemaan hänen miehensä!\n\nTämä huomautus sai naisen nauramaan, ja sen sijaan että olisi tappanut\nhänet, aviomies parka itki kuullessaan tämän naurun, joka vihloi hänen\npäätään, sydäntään, sieluaan sekä ruumistaan, ja hän oli käymäisillään\nerään vanhan porvarin kimppuun, joka lämmitti hiukan mieltään\nkatselemalla kuninkaan pikku ystävätärtä.\n\nNähdessään tämän kauniin kukan, jonka hän oli tuntenut umppuna, mutta\njoka nyt oli puhjennut tuoksuvana, tämän valkean varren ja täysinäiset\nrinnat, tämän keijunkevyen olemuksen asianajaja kävi niin sairaaksi\nja kurjaksi rakkaudesta, ettei sitä voi sanoilla ilmaista. Miehen\ntäytyy olla itse joskus hulluuteen asti rakastunut johonkuhun naiseen,\njoka kieltää tavoittelijaltaan suosionsa, ymmärtääkseen sitä raivoa,\nmikä täytti hänen mielen. On kuitenkin hyvin harvinaista, että joku\nriivautuu niin mielettömäksi kuin hän nyt. Hän vannoi, että elämä,\nomaisuus, kunnia, kaikki olisi samantekevää, kunhan hän kerrankin\ntuntisi tämän naisen vartalon itseään vasten ja saisi rakastaa häntä\nniin kuninkaallisesti, että ehkä tuhoutuisi siinä.\n\n-- Arrh... urrh... Haa! Minä saan kyllä hänet... Kautta luojan ja\npirun, minä olen sentään hänen miehensä... ja pirukin...!\n\nNiin hän raivosi lyöden kädellä otsaansa.\n\nSattuma voi joskus tässä maailmassa puuttua asioihin sillä tavoin, että\nheikkoälyiset ihmiset eivät tahdo uskoa siihen, koska heidän mielestään\nniin merkillisellä tapauksella täytyy olla yliluonnollinen syy, jota\nvastoin todella älykkäät ihmiset tietävät, että elämä on sellaista.\nNiin tapahtui, että päivää myöhemmin kuin asianajaja oli joutunut\nsieluntuskiin kohdatessaan vaimonsa, hänen luonaan tuli käymään\nhovimies, joka sanoi, että hänen täytyi saada viipymättä maksetuksi\nkaksitoista tuhatta dukaattia. Viekas asianajaja vastasi, ettei\nkahtatoista tuhatta dukaattia löydetä mistä tahansa kadunkulmasta, vaan\njos sellainen summa on hankittava, siitä täytyy asettaa vakuus, eikä\nsekään riitä, vaan täytyy myöskin tuntea mies, jolla on kaksitoista\ntuhatta dukaattia käteistä, ja sellaiset miehet ovat harvinaisia\nPariisissa, vaikka se onkin iso kaupunki.\n\n-- Teillä taitaa olla erittäin ankara velkoja, monseigneur, sanoi\nasianajaja.\n\n-- On totisesti, vastasi aatelismies. Kysymys on kuninkaan pikku\nystävättärestä. Älkää mainitko sanaakaan, mutta ensi yönä minä\nsaan kahdestakymmenestä tuhannesta dukaatista ja Briessä olevasta\nmaatilastani ottaa mittaa hänestä!\n\nAsianajaja kalpeni, jolloin aatelismies ymmärsi sanoneensa jotakin\nhullua. Mutta kun hän oli juuri palannut sotaretkeltä, hän ei\naavistanut, että kuninkaan pikku ystävättärellä oli aviomies.\n\n-- Tehän kävitte ihan kalpeaksi? hän sanoi.\n\n-- Minulla on kuumetta, vastasi pykäläherra. Hän jatkoi: -- Hänelle\nTeidän siis tulee hankkia rahat, ja hänen sylinsä ostatte maatilallanne?\n\n-- Juuri niin!\n\n-- Kuka hoitaa hänen puolestaan asioita? Huolehtiiko hän itse niistä?\n\n-- Ei suinkaan! Sellaiset pikkuasiat ja pienet, tuottavat liiketoimet,\njärjestää terävin kamarineiti, minkä koskaan olen tavannut. Hän ei\nole suinkaan vaunujen alle jäänyt, ja saadaan olla varmat siitä, että\nhänellekin jää jotakin siitä, mitä rouva ansaitsee myymällä sitä, mikä\nkuninkaalle kuuluu.\n\n-- Minä ehkä tunnen erään lombardialaisen rahanvaihtajan, vastasi\nasianajaja, joka voisi auttaa Teitä, mutta siitä ei tule mitään\nliikeasiaa, ettekä Te saa killinkiäkään niistä kahdestatoista\ntuhannesta taalerista, ellei tämä kamarineiti itse tule tänne noutamaan\npääsymaksua tuohon taivaanvaltakuntaan, joka ilmeisesti on pelkkä\nrahanpyydys...\n\n-- Hauska juttu, jos saatte hänet antamaan kuitin! huudahti aatelismies\nnauraen.\n\nKamarineiti saapui täsmälleen asianajajan luo, jossa herrat dukaatit\noli pinottu sievästi pöydälle kuin messuun menevät nunnat, loistaen\nsiinä niin kauniisti, niin houkuttelevasti ja ihanasti, että aasikin\nolisi hurmautunut ne nähdessään. Mutta asianajaja ei ollut asettanut\ndukaatteja siihen aaseja vaan kamarineitoa varten, ja tämä lipaisikin\nkieltään, minkä nähdessään asianajaja kuiskasi tytölle: -- Ne rahat\novat Teille!\n\n-- Oh! huudahti tyttö, niin paljoa en ole koskaan siitä saanut.\n\n-- Rakas ystävä, vastasi asianajaja. Te saatte ne, ilman että Teillä on\nvaivaa minusta... Hän veti tytön syrjään: -- Ei kai se herra sanonut\nTeille nimeäni? Oh, minä olen naimisissa sen naisen kanssa, jonka\nkuningas on vietellyt ja jonka luona palvelette... viekää nämä taalerit\nhänelle ja palatkaa sitten tänne, niin minä maksan Teille omanne eräin\nehdoin, jotka varmasti hyväksytte.\n\nKamarineito vaikeni säikähtyneenä ja oli hyvin utelias saamaan\nselvän, miten voisi ansaita kaksitoista tuhatta dukaattia koskematta\nasianajajaan, eikä hän vitkastellut palaamasta tämän konttoriin.\n\n-- Kas tässä, sanoi asianajaja, on kaksitoista tuhatta dukaattia. Niin\npaljolla rahalla voi ostaa maatiloja, miehiä, naisia ja ainakin kolmen\npapin omantunnon. Sentähden minä oletan voivani näillä kahdellatoista\ntuhannella dukaatilla ostaa Teidät sekä nahkoinenne, karvoinenne,\nruumiinenne että sieluillenne. Ja minä luotan teihin, kuten asianajajat\ntekevät: palvelus palveluksesta. Toivon Teidän heti menevän sen herran\nluo, joka uskoo saavansa ensi yönä olla vaimoni rakastaja, sekä että Te\nnarraatte hänet uskomaan, että kuningas syö naisen luona illalla, joten\nhänen täytyy hillitä himonsa. Kun tämä asia on järjestyksessä, toivon\nminä saavani olla tämän kauniin nuorukaisen ja kuninkaan tilalla.\n\n-- Mutta miten?\n\n-- Oh, sinä saat huolehtia siitä -- minä olen ostanut ja maksanut sinut\nkaikkine konnankujeinesi! Katso vain näitä dukaatteja, niin keksit\nkyllä keinon hankkia minulle vaimoni, etkä tee siinä mitään syntiä!\nEikö ole hurskas teko myötävaikuttaa siihen, että oikeat aviopuolisot\njoutuvat yhteen?\n\n-- Sama se, tulkaa vain, sanoi kamarineiti. Valot sammutetaan\nillallisen jälkeen, niin että voitte rauhassa huvitella rouvani kanssa,\nkun vain varotte virkkamasta sanaakaan. Kaikeksi onneksi hän harrastaa\nenemmän huudahtelua ja naurua kuin keskustelua ollessaan jonkun kanssa\nvuoteessa, ja jos tahdotte kysyä häneltä jotakin, niin käyttäkää\nvain merkkikieltä... sillä hän on ujo ihminen ja inhoaa sellaisia\nsäädyttömiä keskusteluja, jotka tuottavat hovin naisille niin suurta\nhuvia.\n\n-- Ah! huudahti asianajaja, ota nyt nämä kaksitoista tuhatta dukaattia,\nja minä lupaan sinulle yhtä paljon lisää, jos saavutan petoksella sen,\nmikä on laillinen oikeuteni.\n\nSen jälkeen he sopivat, milloin asianajaja olisi siellä, millä ovella\nhänen piti odottaa, mikä merkki hänen piti antaa, ja kamarineiti\nlainasi aasin sekä lähti matkaan sievoisine rahoineen, jotka oli lain\nkiertämisellä vähä vähältä anastettu leskiltä, orvoilta ja muilta.\nAsianajaja hoidatti partansa, parfymoitu itsensä, pukeutui hienoimpiin\nalusvaatteisiinsa sekä pidättyi syömästä valkosipulia, että hänen\nhengityksensä olisi puhdas ja raikas, sekä teki muuten voitavansa\nkunnostaakseen ja kiilloittaakseen itsensä, niin että hän näytti\nhienolta rakastajalta. Hän harjoitteli kävelemään kevyesti, hän päätti\npiilottaa ruman naamansa, mutta mitä hän tekikin, hän haisi edelleen\nasianajajalle. Hän uskoi kuitenkin olevansa maailman viehättävin mies,\nvaikka temppunsa tekivät hänet vain luotaantyöntävämmäksi.\n\nSitten hän pukeutui kevyesti, vaikka oli kylmä ilma, ja kiiruhti Rue de\nl'Arondellelle.\n\nHänen piti odottaa kotvan aikaa. Mutta kun hän jo alkoi uskoa, että\nhäntä pidettiin narrina, kamarineiti avasi hänelle oven, ja aviomies\nhiipi autuaana kuninkaan palatsiin. Ovela tyttö tuuppasi hänet pieneen,\npimeään huoneeseen, joka rajoittui alkooviin, missä nainen nukkui.\nOvenraon läpi asioitsija näki naisen kaikessa kauneudessaan, sillä hän\noli riisuutumassa, minkä jälkeen hän otti uunista tulevan tulenhohteen\nääressä ylleen sotapuvun, niin kevyen, että kaikki näkyi sen läpi.\nLuullen olevansa yksin kamarineitinsä kanssa hän jutteli vapaasti,\ntuhmasti ja äänekkäästi, kuten naiset tekevät itseään laittaessaan.\n\n-- Enkö minä olekin tänä yönä kahdenkymmenen tuhannen dukaatin\narvoinen? Ja nämä -- eivätkö nämä ole brieläisen maatilan arvoiset?\n\nNäin sanoen hän hiveli eteentyönnettyjä asemiaan, jotka olivat pyöreät\nja lujat kuin linnakkeet niin että ne pystyivät torjumaan kaikki\nhyökkäykset, sillä niitä vastaan oli rynnätty kiivaasti sen jättämättä\nmitään jälkiä.\n\n-- Yksistään olkapääni ovat kuningaskunnan arvoiset! hän sanoi.\nKuningaskaan ei voisi hankkia minun vertaistani! Mutta, luojan nimessä,\nminä alan kyllästyä tuohon Métieriin -- se on kaikki työtä, ja siitä on\nperin niukalti huvia.\n\nKamarineiti hymyili, ja kaunis tyttö sanoi hänelle: -- Haluaisinpa\nnähdä sinut tilallani!\n\nMutta kamarineiti purskahti nauruun ja vastasi: -- Hys! Hän on täällä!\n\n-- Kuka?\n\n-- Aviomiehenne!\n\n-- Kuka?\n\n-- Oikea miehenne!\n\n-- Hyss... sss! sanoi kaunis tyttö.\n\nKamarineiti kertoi hänelle koko jutun, sillä hän tahtoi säilyttää\nrouvansa luottamuksen samalla kuin piti mainitut kaksitoista tuhatta\ndukaattia.\n\n-- Hyvä, hän saa jotakin rahoistaan! sanoi kaunis tyttö. -- Anna hänen\nensin palella hieman enemmän... jos hän koskettaa minuun, niin tiedän\nheti menettäväni kauneuteni kuin kuihtunut ruusu! Sinä käyt vuoteeseeni\njossa pyrit ansaitsemaan ne kaksitoista tuhatta dukaattia. Sano\nhänelle, että hänen on lähdettävä varhain, etten minä havaitse petosta,\nja juuri ennen aamun koittoa minä paneudun vuoteeseen hänen viereensä.\n\nAviomies parka paleli, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan,\nja kamarineiti lähti hänen luokseen muka noutamaan joitakin\nliinavaatteita; hän sanoi: -- Lämmittäkää itseänne polttavalla\nkaipuullanne! Madame on hyvässä kunnossa tänä iltana, sanon Teille, Te\nette tule pettymään... mutta ei sanaakaan, vaikuttaapa se Teihin miten\nvoimakkaasti tahansa, muistakaa se! Muuten minä olen hukassa.\n\nKun aviomies viimein oli ihan kohmeessa, sammutettiin valot,\nkamarineiti huusi ääneen, että jalo herra oli saapunut, minkä jälkeen\nhän itse paneutui vuoteeseen kauniin tytön lähtiessä huoneesta kuin\nolisi ollut kamarineiti.\n\nAsianajaja ryntäsi kylmästä komerostaan ja kiiruhti vuoteeseen asettuen\nsiihen rauhallisesti itsekseen ajatellen: -- Oh, miten ihmeellistä!\nJa täytyy sanoa, että kamarineiti teki parhaansa ollakseen rahojen\narvoinen tai enemmänkin. Kelpo aviomiehemme osasi antaa arvoa sille\nrunsaskätisyydelle, mikä vallitsee kuninkaallisissa asunnoissa\nvastakohtana porvariskotien säästäväisyydelle. Tyttölapsi nauroi ihan\nhassuna esittäen osansa täydellisesti, pelehti hurjasti, keksi hauskoja\npäähänpistoja selviytyen lopuksi kaikista hyökkäyksistä huolimatta niin\nreippaana ja kestävänä, että asianajaja viimein lysähti kasaan kuin\ntyhjä säkki vaipuen uneen. Sitä ennen hänellä oli kuitenkin voimia\nottaa itselleen rakastetultaan kihara; mistä hän sen otti, en tiedä,\nkoska en ollut läsnä. Tämän voitonmerkin hän puristi lujasti kouraansa.\n\nAamun koittaessa, kun kukko kiekui, kaunis tyttö hiipi vuoteeseen,\njosta kamarineiti oli lähtenyt, ja oli nukkuvinaan. Hetken kuluttua\nkamarineiti hieman tönäisi autuaasti nukkuvaa miestä samalla kun hän\nkuiskasi tälle:\n\n-- On aika nousta! Ottakaa vaatteenne ja lähtekää... on jo valoisaa!\n\nAviomies oli kovasti murheellinen, kun hänen piti jättää vaimonsa, ja\nhänen täytyi katsella tämän kauneutta ennenkuin lähti.\n\n-- Ooh! hän huudahti äkkiä... tämähän on vaaleaa, tämä, mikä minulla\non, mutta tuo... tuo on tummaa!\n\n-- Mitä Te olettekaan tehnyt! huudahti kamarineiti närkästyneenä. --\nMadame huomaa jotakin puuttuvan!\n\n-- Niin, mutta... niin, mutta... katsokaa itse!\n\nKamarineiti pudisti päätään katsoessaan asianajajaan halveksivasti ja\nsäälivästi: -- Ettekö Te, joka olette tietävinänne kaiken, tiedä edes\nsitä, että karva, joka repäistään irti juurineen, kuihtuu sekä menettää\nvärinsä!\n\nJa hän riensi ulos nauraen, niin että oli pakahtua.\n\nTapaus tuli tunnetuksi kaupungissa, ja asianajaja parka kuoli suruun\nsiitä, että hän oli ainoa, joka ei saanut lempiä sitä naista, joka oli\nhänen laillinen vaimonsa. Tämä tarina siis opettaa meille, ettei meidän\npidä kiintyä liian syvästi naisiin, jotka eivät siedä meitä.\n\n\n\n\n\n\nEPÄTOIVOINEN RAKASTAJA\n\n\n\n\nVoidakseen koristaa Amboisin linnan, oli kuningas Kaarle VIII ottanut\npalvelukseensa muutamia italialaisia työmiehiä, kuvanveistäjiä,\nmaalareita, muurareita ja arkkitehtejä, jotka valmistivat\ntaidekokoelmiin kauniita töitä, mitkä jälkimaailma on sittemmin\nhävittänyt.\n\nTämän miellyttävän paikan oli hovi siis valinnut olinpaikakseen\nja hyväsydäminen, nuori rakastaja oli, kuten on tunnettua, hyvin\nmielissään, nähdessään näiden miesten saavan valmiiksi luomuksiaan.\n\nMainittujen ulkomaalaisten miesten joukossa oli eräs Angelo Cappara\nniminen firenzeläisnuorukainen, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin\netevä ja aikaansai huomattavasti parempia kuvanveistoksia ja piirroksia\nkuin muut, minkä vuoksi moni ihaili haen taitavuuttaan, ottaen huomioon\nettä hän vasta oli elämänsä keväässä. Hänen ylähuultansa koristivat\nvastikään saadut ensimmäiset viiksenhaivenet, jotka antavat miehistä\narvokkuutta. Kaikki naiset ihastuivat Angeloon suuresti, koska hän\noli kaunis kuin unelma ja luonteeltaan surumielinen kuin kyyhkynen,\njoka puolisonsa kuoleman johdosta on yksin jäänyt pesäänsä. Mies oli\nnimittäin niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa liikkua vapaasti\nhalunsa mukaan, vaan eli hän jokseenkin niukasti, söi vähän ja häpesi\nsitä, ettei mitään omistanut. Hän antautui sen vuoksi epätoivoisesti\nkokonaan taiteelleen, voidakseen joskus myöhemmin viettää sellaista\ntoimettoman ihmisen elämää, joka parhaiten soveltuu uneksijaluonteille.\nPöyhkeilemisen halusta oli firenzeläinen hovissa ollessaan erittäin\nloisteliaasti pukeutunut, mutta ei nuoruuden aiheuttaman ujouden\nvuoksi uskaltanut pyytää kuninkaalta rahaa, joten tämä, nähdessään\nmiehen loistavan pukuvaraston, luuli, ettei tältä mitään puuttunut.\nHovimiehet ja naiset ihailivat kaikki Angelon kauniita töitä ja ennen\nkaikkea häntä itseään, mutta tämä ei suinkaan tuottanut hänelle rahaa.\nKaikki, etenkin naiset, pitivät häntä tarpeeksi varakkaana, häntä,\njoka oli niin kaunis nuorukainen, pitkine mustine hiuksineen ja\nkirkkaine silmineen. He olivat mielipiteessään täysin oikeassa, sillä\ntämänkaltaiset edut olivat monelle hovimiehelle tuottaneet maatiloja,\nrahaa, ynnä kaikkea muuta.\n\nVaikka Angelo olikin nuoren pojan näköinen, oli hän jo täyttänyt\nkaksikymmentä vuotta, eikä tyhmyys häntä suinkaan vaivannut. Hän oli\nhyvin jalomielinen luonteeltaan, päänsä täynnä kauniita runoja ja sitä\npaitsi oli hän kumminlahjaksi saanut hyvin vilkkaan mielikuvituksen.\nNuorukainen oli tämän lisäksi hyvin vaatimaton ja, kuten kaikki köyhät,\nihmetteli hän suuresti huomatessaan lahjattomien yksilöiden pääsevän\nniin hyvin eteenpäin elämässään. Mies oli mielestään jollain tavoin\njoko ruumiillisesti tai sielullisesti vajavainen, mutta piti nämä\najatuksensa kuitenkin omina tietoinaan, uskoutuen ainoastaan viileinä\nöinä pimeydelle ja Kaikkivaltiaalle Luojalle. Silloin valitteli hän\nliian kiihkeätä sydäntään jota naiset kaihtavat kuin hehkuvaa rautaa.\nMielessään kuvitteli hän, kuinka suuresti hän rakastaisi kaunista\nrakastajatarta, minkä kunniapaikan tämä saisi hänen elämässään, kuinka\nuskollisesti hän olisi naiseen kiintynyt, kuinka hellästi hän tätä\npalvelisi, kuinka innokkaasti hän täyttäisi kaikki tämän toiveet,\nmillä leikkipuheilla hän hajoittaisi tämän surumielisyyden kevyet\npilvet niinä päivinä, jolloin taivas olisi pilven peitossa. Angelo näki\nnaisen ilmielävänä mielikuvituksessaan, heittäytyi hänen jalkojensa\njuureen, suuteli niitä, hyväili naista, hekumoi hänen kauneudestaan\nyhtä todellisesti kuin vanki liitelee yli niittyjen nähdessään ne\navaimenreijän läpi. Sen jälkeen lausuili Angelo hänelle helliä sanoja,\npuristi hänet syliinsä niin lujasti, että oli vähällä tukahduttaa\nhänet ja puri raivoissaan pielustaan himotessaan tätä naista, jota\nei ollut olemassa. Yksin ollessaan hän oli hyvin rohkea, mutta\nnähdessään seuraavana päivänä jonkun naisen kulkevan ohitseen, muuttui\nhän kömpelöksi ja ujoksi. Mielikuvituksellista rakkauttaan hehkuen\niskeytyi hän kiinni luomistyöhönsä ja loihti kauniita naisolentoja,\njoista hovin naiset tunsivat itsensä. Mutta mestari Cappara tarkasteli\nnäitä arvon naisia salaa ja vannoi, että sinä päivänä, jolloin joku\nheistä ojentaisi kätensä hänen suudeltavakseen, valloittaisi hän naisen\nkokonaan itselleen.\n\nEräänä päivänä kysyi muuan ylhäinen nainen kauniilta firenzeläiseltä,\nminkätähden hän oli niin ujo ja eikö kukaan hovin naisista pystyisi\nhäntä kesyttämään. Sen jälkeen pyysi hän miestä armollisesti illalla\nluokseen vieraskäynnille. Ja mestari Cappara kiirehti pirskottamaan\nhajuvettä yllensä, ostamaan silkillä vuoratun samettiviitan ja\nlainaamaan eräältä ystävältään leveähihaisen paidan, leikkauksilla\nkoristetun takin, sekä silkkisukat. Tässä asussa juoksi hän sitten\nnaisensa luo johtavia portaita kevyin askelin, hengästyneenä ja\nhuohottaen, eikä tiennyt mitä tekisi sydämelleen, joka hyppi ja tanssi\nkaritsan lailla.\n\nNainen oli kaunis. Senhän Cappara ymmärsi paremmin kuin moni muu,\nkoska hänellä taiteessaan oli ollut tilaisuus tutkia naisvartalon\nääriviivoja. Nainen tyydytti kaikki taiteen vaatimukset, jota paitsi\nhänellä oli valkoinen iho ja ääni, joka vaikutti sydämeen ja kaikkiin\naisteihin, lyhyesti sanoen, hän loihti esiin ärsyttäviä rakkauden\nhourekuvia, olematta niistä millään tavoin itse tietoinen, niin kuin\nnaisilla on tapana.\n\nKuvanveistäjä tapasi naisen istumassa nojatuolissa takkavalkean\nääressä, ja tämä keskusteli täysin vaivattomasti, Angelon tuskin\nuskaltaessa sanoa muuta kuin kyllä tai ei. Hänellä ei tuntunut olevan\nsen enempää sanoja suussaan kuin ajatuksia päässään. Mies olisi\ntahtonut iskeä päänsä kaminaan, jollei olisi niin suuresti nauttinut\nsaada kuunnella sydämensä valittua, joka liehui huoneessa edes takaisin\nniin kuin kärpänen auringonpaisteessa.\n\nVaikkakin Angelon ihailu oli mykkää, viihtyivät he toistensa seurassa\naina keskiyöhön saakka astuskellen pienin askelin rakkauden kukitetulla\ntiellä, ja helläsydäminen kuvanveistäjä oli ylen onnellinen erotessaan\nnaisesta. Kotimatkalla tuli hän siihen lopputulokseen, että jos\nkerran aatelisnainen piti hänet neljän yöllisen tunnin ajan luonaan,\nei tulisi kestämään kovin kauan aikaa, ennen kuin tämä antaisi hänen\nviipyä luonaan aamuun asti. Hän oli valmis tappamaan vaimon, tämän\naviomiehen ja itsensä, saadakseen edes yhden tunnin ajan nauttia naisen\nrajattomasta suosiosta. Mies oli niin vakavasti rakastunut, että elämä\nmuodosti hänen mielestään hyvin pienen panoksen rakkauden uhkapelissä\nja että yhden ainoan päivän rakkaudenonni painoi vaa'assa enemmän kuin\ntuhat ihmiselämää.\n\nFirenzeläinen veisti marmoriaan rakkauttaan ajatellen ja turmeli monta\nnenää sen tähden, että hänen ajatuksensa olivat muualla. Huomatessaan\ntämän, keskeytti hän työnsä, pirskotti päällensä hajuvettä ja meni\nnauttiakseen naisensa rakastettavasta keskustelutaidosta siinä\ntoivossa, että tämä antaisi sanojensa muuttua teoiksi. Mutta siinä\nvaltiattarensa edessä seisoessaan häikäisi naisen asenne Angeloa siinä\nmäärin, että hän, vielä kadulla ollessaan rohkea, muuttui nyt yht'äkkiä\nlampaan kaltaiseksi.\n\nMutta kun tuli aika, jolloin pyyteet kohoavat huippuunsa, lähestyi\nhän varovaisesti naista ja ryösti tältä suudelman ja siinä menetteli\nhän oikein, sillä kun naiset vapaaehtoisesti lahjottavat suudelman,\npidättävät he itselleen oikeuden sanoa ei, mutta jos he antavat miehen\nryöstää niitä, voi rakastaja varastaa saman tien tuhannen. Ja\nfirenzeläinen oli jo saanut nauttia niistä sangen useita, kun nainen\nhuudahti: Mieheni tulee!\n\nArmollinen herra palasi todellakin kotiin pallopelistään ja\nkuvanveistäjä meni menojaan, saaden lupaavan katseen naiseltaan,\njota oli häiritty huvissaan. Kuukauden kuluttua hän ei ollut ehtinyt\nyhtään sen pidemmälle, sillä aina kun hän oli pääsemäisillään\nonnensa huipulle, palasi aviomies kotiin ja hän tuli aina kesken\nkieltäytymisen ja niiden suloisten sanojen, joilla naiset lieventävät\nkieltoaan, pieniä metkuja jotka kiihoittavat rakkautta ja tekevät sen\nvoimakkaammaksi. Seuraavan kerran kärsimätön kuvanveistäjä alkoi heti\nsaavuttuaan toimia hätäisesti, ehtiäkseen voittajaksi ennen aviomiehen\nsaapumista, mutta kun kaunis nainen luki rakastajansa silmistä tämän\naikeet, alkoi hän juonitella ja teeskenteli mustasukkaista saadakseen\nkuulla miehen kiivaita vuodatuksia, rauhoitti hänet sitten suudelmalla\nja alkoi pitää puolustuspuhetta, johon ei päästänyt toista puuttumaan.\nHän selitti, että hänen rakastajansa täytyi olla ymmärtäväinen ja\nmukautua hänen tahtoonsa, muuten ei hän uskaltaisi uskoa elämäänsä\nmiehen käsiin; tehdä rakastajattarestaan himonsa kohde ei ollut\nsuinkaan kehumisen arvoista. Hän itse oli mukamas paljon rohkeampi,\nkoska hän rakasti lämpimämmin ja siis uhrasi enemmän. Aina oikealla\nhetkellä sanoi nainen kuningattaren ilmeellä: Anna minun olla! Ja\nyrittäen näyttää suuttuneelta vastasi hän Capparan nuhteisiin: Jos ette\nkäyttäydy niinkuin tahdon, en rakasta teitä enää.\n\nVihdoin viimein ymmärsi italialaisparka, ettei tämä lainkaan ollut\ntodellista rakkautta, vaan naisen antavan hellyydenosoituksiaan niin\nkuin saituri tukaattejaan, ja että nainen nautti salliessaan miehelle\nmelkein mitä vain lukuun ottamatta kaikkein äärimmäistä. Cappara\nraivostui aivan silmittömästi ja otti mukaansa muutamia tovereitaan,\njoille oli antanut tehtäväksi hyökätä aviomiehen kimppuun tämän ollessa\nmatkalla kotiin pallopelistään. Itse meni hän naisensa luo tavalliseen\naikaan. Kun he olivat päässeet täyteen vauhtiin herttaisessa\nlemmenleikissään, jonka muodostivat hellät suudelmat värisevien käsien\nhyväillessä aaltoilevia kiharoita, virkkoi firenzeläinen kahden sangen\ntungettelevan suudelman välillä: Rakastatteko minua enemmän kuin mitään\nmuuta?\n\n-- Kyllä, vastasi hän -- sillä sanathan eivät maksa mitään.\n\n-- No hyvä, jatkoi hän, tulkaa sitten kokonaan omakseni.\n\n-- Minun miehenihän tulee.\n\n-- Sekö vain on syynä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Minä olen asettanut kaikkialle ystäviäni, jotka tulevat estämään\nhäntä, eivätkä anna hänen jatkaa matkaansa ennen kuin asetan palavan\nkynttilän tuonne ikkunalle. Jos hän sitten valittaa kuninkaalle\ntapahtumasta, tulevat ystäväni sanomaan, että he olivat luulleet\ntekevänsä kepposen jollekin toverilleen.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi nainen, antakaa minun katsoa onko ulkosalla\nkaikki hiljaista ja rauhallista.\n\nHän nousi asettaen samalla kynttilän ikkunalle. Capparan huomatessa\ntämän, sammutti hän sen, veti esiin miekkansa ja asettui seisomaan\ntämän kavalan naisen eteen.\n\n-- En tapa teitä, rouvani, sanoi hän, mutta aion turmella kasvonne,\njotta ette enää kauemmin voi keimailla rakastuneille hupsuraukoille,\njoiden elämällä te leikittelette! Häpeällisesti olette te minua\npettänyt ja te olette huono nainen. Tulette havaitsemaan ettei suudelma\nvoi hävitä todella rakastuneen miehen elämästä ja että se tuo kaiken\nmuun mukanaan. Te olette ainiaaksi myrkyttänyt elämäni ja tahdon, että\nkuolemani on aina jäytävä omaatuntoanne. Ette enää koskaan voi katsoa\nitseänne peilistä näkemättä siellä kasvojani.\n\nAngelo kohotti miekkansa iskeäkseen sillä kappaleen naisen kauniista\nposkesta, jossa vielä hehkui hänen suudelmiensa jäljet. Silloin sanoi\ntämä miehen olevan epäritarillisen.\n\n-- Vaietkaa! sanoi mies. Olette sanonut rakastavanne minua yli kaiken\nmaailmassa. Nyt sanotte aivan muuta. Ilta illan jälkeen olette antanut\nminun rakkauden hurmassa liidellä yhä ylemmäksi taivaan korkeuksiin ja\nnyt syöksette minut yht'äkkiä alas kuiluun ja kuvittelette sukupuolenne\npelastavan teidät rakastajan vihalta. Ei ikinä!\n\n-- Oi Angeloni, olen sinun! huudahti hän tuntien raivosta liekehtivän\nmiehen vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa.\n\nMutta mies riistäytyi hänestä irti ja sanoi: Sinä korea nukke, kehnoine\nsydäminesi! Kasvosi ovat sinulle enemmän arvoiset kuin rakastajasi!\nKatso tänne!\n\nNainen kalpeni kun hän ymmärsi, että mies ei hänen kavaluutensa tähden\nvoinut uskoa hänen juuri puhjenneeseen rakkauteensa. Yhdellä ainoalla\niskulla tärveli nyt Angelo naisen kasvot ja lähti talosta, sekä\nsenjälkeen koko maasta. Firenzeläiset eivät pidättäneet aviomiestä,\nkoska olivat nähneet kynttilän ja mies löysi vaimonsa, jolla oli haava\nvasemmassa poskessaan, mutta tuskastaan huolimatta ei vaimo sanonut\nsanaakaan, sillä tämän ilkityön vuoksi rakasti hän Capparaa yli kaiken.\nAviomies halusi tietää, miten vaimo oli saanut haavan. Koska ei kukaan\nmuu kuin firenzeläinen ollut siellä ollut, syytti hän tätä kuninkaan\nedessä, joka antoi ottaa kuvanveistäjänsä vangiksi ja tuomita hänet\nhirttokuolemaan, joka piti toimeenpantaman Bloisissa. Teloituspäivänä\nsai eräs ylhäinen nainen halun pelastaa tämän rohkean miehen, joka\nvarmaan oli ensiluokkainen rakastaja. Hän pyysi kuninkaan jättämään\nmiehen eloon ja sen tämä mielellään tekikin.\n\nMutta Cappara selitti koko sydämestään kuuluvansa valitulleen,\neikä koskaan voivansa tätä tyystin unohtaa. Angelo meni myöhemmin\nluostariin. Hänestä tuli kardinaali ja oppinut mies. Vanhoilla\npäivillään oli hänen tapanansa sanoa, että hän oli elänyt muistellen\nniitä surullisen kurjuuden päiviä, jolloin hänen sydämensä valtiatar\noli samalla kertaa kohdellut häntä niin ihanasti mutta samalla niin\njulmasti.\n\nToiset kirjailijat väittävät, että naisen kasvot olisivat parantuneet\nja Angelosta tullut myöhemmin hänen rakastajansa, mutta sitä en usko,\nsillä miehellä oli luja luonne ja korkeat ajatukset rakkaudesta.\n\n\n\n\n\n\nPIKKU KYTTYRÄSELKÄ\n\n\n\n\nPortillon-les-Toursissa oli kaunis pesijätär, niin täynnä ilveitä\nja kujeita, ettei puoli tusinaa pappeja tai kolme naista yhdessä\nolisi pystyneet kilpailemaan hänen kanssaan. Häneltä ei puuttunut\nihailijoitakaan -- niitä parveili hänen ympärillään kuin mehiläisiä\nillalla pesälle palatessaan.\n\nMuuan vanha silkinvärjääjä, joka omisti Rue Montfumierillä kerrassaan\nhävyttömän rikkaan ja komean talon, tuli eräänä Päivänä ratsain\nSaint-Cyrin ihanilla rinteillä sijaitsevasta viinitarhastaan kulkien\nPortillonin kautta ratsastaakseen sillan yli Toursiin. Lauhassa illassa\nhänet valtasi ihan hullu halu saada nähdä kaunis pesijätär istumassa\novensa kynnyksellä. Ja koska hän oli jo ajat sitten kiinnittänyt\nhuomionsa tähän elämäniloiseen tyttöön, hän päätti nyt äkkiä tehdä\ntämän vaimokseen niin että tyttö ennen pitkää olikin silkinvärjääjän\nrouva, arvossapidetty toursilainen, jolla oli nyplättyjä pitsejä,\nhienot liinavaatteet sekä runsaasti huonekaluja, ja rouva oli\nmiehestään huolimatta onnellinen, koska hän osasi taitavasti pettää\ntätä.\n\nSilkinvärjääjän hyvä ystävä oli nuori käsityöläinen, joka teki\nsilkinkudontapuita, pieni ja pahansisuinen kyttyräselkä. Hääpäivänä\ntämä sanoi silkinvärjääjälle:\n\n-- Olet mennyt hyviin naimisiin, toveri, me saamme ihanan vaimon...\n\nJa hän liitti tähän epälukuisia miesten vitsejä, kuten on tapana\nvastaleivotulle aviomiehelle juteltaessa.\n\nTodellisuudessa kyttyräselkä tavoitteli silkinvärjääjän vaimoa, jonka\nei kyllä tarvinnut tuntea mielenkiintoa ruumiiltaan vajavaisia ihmisiä\nkohtaan, joten nainen vain nauroikin hänelle. Mutta kyttyräselän\nhehkuvaa rakkautta oli mahdoton hillitä, ja vähitellen se alkoi käydä\nsilkinvärjääjän vaimosta kiusalliseksi, joten tämä päätti viedä\nmieheltä halut omalla tavallaan.\n\nKyttyräselän eräänä iltana ahdisteltua häntä lähentelyillään nainen\nsanoi, että miehen piti tulla talon pikku ovelle, niin hän pääsisi\nvapaasti sisään keskiyöllä. Tässä mainittakoon, että silloin oli kirkas\ntalviyö, Rue Montfumier johti Loirelle, ja kapealla kadulla kävi\nkesälläkin pureva tuuli, joka pisteli kuin sadoilla neuloilla.\n\nRakastunut kyttyräselkä saapui kohtaukseen, viittaansa huolellisesti\nkääriytyneenä, alkaen ravata edestakaisin pysyäkseen lämpimänä.\nPuoleen yöhön tultaessa hän oli puolikohmeessa ja kiroili kuin ne\nkolmekymmentäkaksi paholaista, jotka eivät päässeet kirkosta ennen\nkuin heillä oli siunaus mukanaan, ja hän oli vähällä heittää hiiteen\nonnensa, kun ikkunaluukkujen välistä näkyi heikkoa valoa, joka lähestyi\nliikkuen ikkunasta ikkunaan.\n\n-- Ooh, siellä hän on! huoahti kyttyräselkä.\n\nToivo lämmitti häntä. Hän painautui pieneen oveen ja kuuli hiljaisen\näänen kysyvän: -- Oletteko siellä? Ääni oli silkinvärjääjän vaimon.\n\n-- Olen!\n\n-- Yskäiskää, että olen varma asiastani. Hän yskäisi.\n\n-- Te ette ole se!\n\nKyttyräselkä huudahti äänekkäästi: -- Mitä ihmettä, enkö minä ole\ntässä? Ettekö tunne ääntäni? Avatkaa nyt! -- Kuka siellä? sanoi\nsilkinvärjääjä ja avasi ikkunansa luukut.\n\n-- Sillä lailla! Nyt Te herätitte mieheni, joka tuli odottamatta kotiin\nAmboisesta!\n\nSilkinvärjääjä, joka näki nuoren miehen seisovan kuutamossa, heitti\nsuuren sangollisen kylmää vettä tämän niskaan sekä huusi: -- Seis,\nvaras! Silloin täytyi kyttyräselän tietenkin livistää, mutta\nhätäännyksissään hän kompastui kadun päähän pingoitettuun ketjuun\nja kaatui sinne ajettuun lantaan, sillä tämä tapahtui ennen kuin\nneuvosto sai hankituksi vankkureita, joilla jätteet ajettiin jokeen.\nKyttyräselkä oli tukahtua tähän kylpyyn, ja hän kirosi kaunista\nTascherettea; naista nimitettiin leikillisesti siten, koska hänen\nmiehensä nimi oli Taschereau.\n\nCarandas -- niin kuului tämän silkinkudonnassa käytettävien\nkangaspuiden, sukkulain ja pirtain valmistajan nimi -- ei kuitenkaan\nollut niin yksinkertainen, että olisi uskonut silkinvärjääjän vaimon\nviattomuuteen, vaan hän vannoi tälle pirullista kostoa. Mutta\ntoivuttuaan muutaman päivän kuluttua silkinvärjääjän lantakasassa\nsaamastaan kylvystä hän söi illallista toverinsa luona. Silkinvärjääjän\nvaimo oli tässä tilaisuudessa hänelle niin hellä ja puhui niin\nhunajaisia sanoja sekä sokaisi hänet niin kauniilla lupauksilla, että\nhänen epäluulonsa hälvenivät kokonaan. Hän vaati uutta kohtausta,\njolloin kaunis Tascherette katsoi häneen kuin ei uneksisikaan kestään\nmuista sekä sanoi:\n\n-- Tulkaa huomisiltana! Mieheni matkustaa kolmeksi päiväksi\nChenonceauhon. Kuningatar värjäyttää muutamia vanhoja kankaita ja\ntahtoo keskustella hänen kanssaan väreistä. Se vie aikaa.\n\nCarandas pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa ja saapui täsmälleen\nsovittuun aikaan sekä tapasi hyvin katetun pöydän -- nahkiaisia,\nVouvrayn viiniä, valkoiset liinat -- joten olisi ollut aivan\nsopimatonta moittia silkinvärjääjän vaimoa lantakasassa saadusta\nkylvystä. Kaikki oli järjestetty hauskasti kauniille tinavadeille, ja\nhyvän ruoan tuoksu houkutteli Carandasta, mutta eniten häntä kuitenkin\nhoukutteli Tascherette, joka vapaasti ja sievänä sipsutteli huoneessa,\nviekoittelevana kuin kypsä omena kuumana kesäpäivänä.\n\nKyttyräselkä tahtoi odotuksensa innossa käydä heti käsiksi\nsilkinvärjääjän vaimoon, mutta silloin kuului mestari Taschereau\njyskyttävän katuoveen.\n\n-- Voi! huudahti Tascherette, mitähän nyt on tapahtunut? Nopeasti\nkaappiin! Hän on jo ennestään mustasukkainen Teille, ja jos hän löytää\nTeidät täältä, hän voi lyödä Teidät kuoliaaksi, niin raivoissaan hän on\nkun suuttuu. Tascherette työnsi kiireesti Carandasin kaappiin ja otti\navaimen haltuunsa sekä lähti sitten miestään vastaan, sillä hän tiesi\ntämän palaavan Chenonceausta illalliselle. Silkinvärjääjä sai hellät\nsuudelmat sekä molemmille silmilleen että korvilleen, ja hän puolestaan\nantoi vaimolleen koko joukon läiskähtäviä lapsentytön suudelmia. Sitten\naviopuolisot kävivät pöytään, pitivät hauskaa ja menivät sen jälkeen\nnukkumaan. Kyttyräselkä kuuli kaiken piilopaikkaansa, missä hän seisoi\nvaivalloisessa asennossa, eikä uskaltanut äännähtääkään, vielä vähemmän\nliikkua, vaan hän oli kaapissa kuin sardiini purkissaan eikä saanut\nilmaa enempää kuin hauki meren pohjassa, mutta huvikseen hän sai kuulla\nrakkauden musiikkia, silkinvärjääjän huokailuja ja Tascheretten helliä\nsanoja. Uskoessaan vihdoin ystävänsä nukkuneen hän yritti tulla pois\nkaapista.\n\n-- Mikä se oli? huudahti silkinvärjääjä.\n\n-- Mitä tarkoitat, aarteeni? kysyi hänen vaimonsa kohottaen päätään.\n\n-- Kuulin jotakin rapinaa!\n\n-- Tulee siis sade huomiseksi -- kissa siellä raapi, vastasi hänen\nvaimonsa.\n\nKunnon aviomies antoi päänsä painua takaisin pielukselle vaimon\nkiusoitellessa häntä: -- Sinähän nukut kevyesti, poikaseni! Olisi\nvaarallista koettaa toimittaa sinulle sarvet otsaan... no, olehan nyt\nsiivolla... isäseni, yöpaitasi on ihan hassusti... oikaise se nyt\nkauniisti, aarteeni, että olisit hauskan näköinen nukkuessasikin. Onko\nnyt hyvä?\n\n-- On.\n\n-- Nukutko sinä? kysyi Tascherette ja suuteli miestään.\n\n-- Nukun.\n\nAamulla silkinvärjääjän kaunis vaimo avasi kaapin jossa Carandas seisoi\nkasvot vihreämpinä kuin ruumiilla.\n\n-- Ilmaa! Ilmaa! hän ähkyi.\n\nSitten hän lähti tiehensä, parantuneena rakkaudestaan, mutta sydän sen\nsijaan mustana vihasta.\n\nKyttyräselkä matkusti sitten Brüggeen, mihin eräät kauppiaat olivat\nkutsuneet hänet laittamaan rengaspaitojen takomiseen tarvittavia\nkoneita.\n\nCarandas, jolla oli maurilaisverta suonissaan, koska hän polveutui\nsaraseenista, ajatteli joka ilta vieraassa maassa nukkumaan käydessä\nja joka aamu herätessään yksinomaan, miten saisi kostonjanonsa\ntyydytetyksi. Hän ei uneksinut muusta eikä tyytynyt vähempään kuin\nkauniin pesijättären kuolemaan. Monta kertaa hän sanoi itsekseen:\n\n-- Minä syön hänet! Minä paistan hänen rintansa ja syön sen\nkastikkeetta!\n\nSe oli punaista vihaa, samanlaista kuin kardinaalit tai vanhatpiiat\nvoivat tuntea -- kaiken mahdollisten lajiset vihat sulautuneina yhdeksi\nainoaksi vihaksi, joka kiehui, porisi ja Kirkastui pahojen, pirullisten\ntunteiden muodostamaksi helvetin eliksiiriksi jota helvetin hehkuvin\ntuli piti ikuisesti kuumana. Toisin sanoen, aivan ainutlaatuista vihaa.\n\nEräänä kauniina päivänä mainittu Carandas sitten palasi Touraineen,\ntaskut täynnä rahaa, jota hän oli ansainnut Flanderissa käyttämällä\nsalaisia taitojaan asesepän ammatissa. Hän osti Rue Montfumierilta\nkauniin talon, joka on vielä paikallaan ja jossa ohikulkijan huomiota\nherättävät muurin kauniit kuvanveistokset.\n\nVihamielinen kyttyräselkä Carandas havaitsi ystävänsä silkinvärjääjän\nluona tapahtuneen yhtä ja toista. Tästä kelpo miehestä oli tullut\nkahden sievän lapsen isä. Lapset eivät sattuneet olemaan isänsä enempää\nkuin äitinsäkään näköisiä, mutta aina on tietysti ovelia imartelijoita,\njotka keksivät, ketä komeaa sukulaista lapsi tällaisissa tapauksissa\nmuistuttaa. Aviomiehemme oli täten tullut siihen varmaan käsitykseen,\nettä hänen kaksi poikaansa olivat erään hänen setänsä näköisiä, sedän,\njoka oli aikaisemmin toiminut Esgrinollesin Notre Damen pappina. Mutta\npahat kielet kuiskailivat poikasten olevan ilmetysti erään nuoren\ntonsuuripäisen miehen, la Richen Notre Damen paimenen näköisiä -- la\nRiche on kuuluisa, Toursin ja Plessis'n välillä sijaitseva seurakunta.\n\nHeti ensi päivänä, jona mainittu Carandas näki ystävänsä lapset,\nnäki hienon pappismiehen, näki kauniin silkinvärjääjättären ja\nnärkästyksekseen näki kauniin Tascheretten puhuvasti ystäväänsä\nkatsahtaen antavan tälle parhaan palan nahkiaista, hän sanoi itsekseen:\n\n-- Ystäväni on aisankannattaja, hänen vaimonsa makaa tuon pikku\nrippi-isän kanssa, lapset on siitetty papin vihkivedellä, ja nyt minä\nnäytän heille, että kyttyräselkäiset ovat ihan toista maata kuin muut\nihmiset.\n\nCarandasin ystävät ja kaikki ne, jotka antoivat arvoa hänen\nlörpöttelylleen sekä hassuille sukkeluuksilleen, juhlivat komeasti\nhänen kotiintuloaan. Kyttyräselkämme näytti parantuneen kokonaan\nvanhasta rakkaudestaan, hän oli ystävällinen niin Tascherettelle\nkuin papillekin, hän suuteli lapsia, ja jäätyään kahden kesken\nsilkinvärjääjän vaimon kanssa hän muistutti tätä kaapissa viettämästään\nyöstä ja lantakasaan kaatumisestaan sekä sanoi:\n\n-- Te olette tosiaan pitänyt hauskaa kustannuksellani!\n\n-- Siitä saatte kiittää itseänne! vastasi Tascherette naurahtaen. Jos\nsuuri rakkautenne olisi rohkaissut Teitä olemaan vielä jonkin aikaa\nnarrattavanani, petkutettavanani ja loukattavanani, niin olisitte ehkä\nviimein saanutkin sen, mitä tavoittelitte, kuten niin moni muukin on\nsaanut!\n\nCarandas nauroi vastaukseksi, mutta raivo sydämessään.\n\nJa hänen katsellessaan kaappia, mihin hän oli ollut tukehtua, hänen\nraivonsa kasvoi, koska kaunis pesijätär oli käynyt yhä kauniimmaksi,\nkuten käy niille naisille, jotka kylpevät nuoruuden vedessä, mikä ei\nole muuta kuin rakkauden lähteensilmä.\n\nKyttyräselkä tutkisteli nyt ystävänsä aisankannatusta valmistellakseen\nparemmin kostoaan, sillä asia on niin, että aisankannattajia on\nyhtä monta laatua kuin taloja, ja vaikka rakkaus on rakkautta sekä\nkäytännössä aina samaa, ihan kuten jokainen ihminen on toisen ihmisen\nnäköinen, on rakkaudella aina, naisten onneksi, erikoinen olemuksensa,\nsillä vaikkei siinä annetakaan mitään, mikä olisi paremmin ominaista\nmiehelle kuin toiselle, ei toiselta puolen mikään eroa niin paljoa\nkuin toinen mies toisesta. Tämä joko aiheuttaa suurta sekaannusta tai\npäinvastoin selittää naisten tuhannet oikut ja päähänpistot heidän\netsiessään parasta miestä tuomaan tuhansia vaivoja ja iloja -- toinen\npystyy enempään kuin toinen. Mutta miten voisimmekaan syyttää heitä\nkokeiluistaan, oikuistaan tai ristiriitaisista teoistaan? Kaikki\nluonnossa liikkuu -- voidaanko siis vaatia, että nainen pysyisi\nalallaan?\n\nCarandas totesi tutkimuksissaan, että kaikista niistä miehistä, jotka\ntekevät toisista aisankannattajia, hengenmiehet osoittavat syvintä\nymmärtämystä ja hienointa tahdikkuutta. Tästä oli todistuksena se tapa,\nmillä kaunis silkinvärjääjätär oli järjestänyt asiat.\n\nLauantaisin hän aina lähti Saint-Cyrissä, joen toisella puolen,\nsijaitsevaan viinitarhaansa hänen aviomiehensä jäädessä lopettelemaan\ntöitä, laskemaan ja tekemään tilejä sekä maksamaan apulaisille\nviikkopalkat. Taschereau lähti sitten kotoa sunnuntaiaamuna jolloin\nhäntä odotti viinitarhassa valmiina hyvä aamiainen sekä nuori, iloinen\nvaimo ja hän kutsui aina ystävänsä papin sinne.\n\nMutta pappi mokoma oli tullut Loiren yli jo lauantai-iltana pitääkseen\nsilkinvärjääjättären kuumana, noudattaakseen hänen mielihalujaan ja\nhuolehtiakseen siitä, että hän nukkui hyvin yönsä, mikä on asia, jota\nnuoret ihmiset ymmärtävät erityisesti. Mutta suoritettuaan tämän\ntehtävän hän palasi varhain sunnuntaiaamuna joen yli mennäkseen\nkotiinsa, niin että kun Taschereau tuli kutsumaan pappia aamiaiselle\nviinitarhaansa, hän tapasi tämän aina vuoteesta.\n\nKukaan ei aavistanut tästä mitään, sillä soutajalle maksettiin hyvin\nsiitä, että rakastaja vietiin soutamalla ylitse myöhään illalla ja\nhaettiin takaisin varhain aamulla.\n\nTutkittuaan ja varmuudella todettuaan, miten tämä lemmenleikki kävi,\nCarandas odotti tilaisuutta, jolloin rakastavaiset olisivat erityisen\nkaipaavia pitkäaikaisen pakollisen paaston jälkeen, eikä hänen\ntarvinnutkaan odottaa kauan. Kavala kyttyräselkä näki veneen laskevan\nSainte-Annen kanavan rantaan, jolloin nuori vaalea pappi astui siihen\nhoikkana ja komeana.\n\nSilloin Carandas lähti vanhan värjääjän luo, joka edelleenkin rakasti\nlujasti vaimoaan ja uskoi olevansa ainoa, joka tunsi tämän suloisen\nvihkivesiastian siunauksen. Hän kertoi värjääjälle Tascheretten\nsalaisista seikkailuista asettaen sanansa niin taidokkaasti, että ne\npistivät ja kirvelivät silkinvärjääjän mieltä. Värjääjän kiihdyttyä\nniin, että hän oli valmis tappamaan sekä vaimonsa että papin, Carandas\nsanoi:\n\n-- Rakas naapuri, minä toin Flanderista mukanani myrkytetyn miekan,\njoka äkkiä surmaa jokaisen, ken saa sen terästä vähäisen naarmunkin.\nTuikkaa vain häntä ja nulikkaa sillä, niin he kuolevat.\n\n-- Tuo se tänne! huusi värjääjä.\n\nMolemmat käsityöläiset riensivät kyttyräselän taloon noutaakseen miekan\nennen kuin lähtivät matkaan.\n\n-- Mutta tapaammeko me heidät nyt vuoteesta? sanoi Taschereau.\n\n-- Saadaanpa nähdä! sanoi Carandas kiusoitellen.\n\nEikä aisankannattajan tarvinnutkaan odottaa kauan -- pian hän sai nähdä\nkahden rakastavaisen riemun.\n\nKaunis silkinvärjääjätär ja hänen rakas ystävänsä olivat juuri\ninnostuneet pyydystämään sitä pientä lintua, mikä on milloin missäkin,\nmikä oli niin hauskaa leikkiä, että se pani heidät nauramaan.\n\n-- Oh, sydänkäpyseni! sanoi Tascherette ja painautui pappiin niin\ntiiviisti kuin voi, minä rakastan sinua niin suuresti, että voisin\nsyödä sinut... Ei... ei, mieluummin pitäisin sinut aina luonani,\nsisälläni, ettet koskaan jättäisi minua.\n\n-- Se oli kaunis ajatus, sanoi pappi, mutta minä olen siihen liian iso,\njoten saat tyytyä vähempään kuin koko mieheen.\n\nTällä suloisella hetkellä aviomies astui sisään huotrasta vedetty\nmiekka koholla.\n\nKaunis silkinvärjääjätär tunsi liiankin hyvin miehensä kasvoilla\nnäkyvän ilmeen tietääkseen, että hänen rakastamansa papin tarina oli\nlopussa. Mutta äkkiä hän syöksähti puolialastomana ja tukka hulmuten\nolkapäillä tätä kelpo porvaria vastaan, kauniina häveliäisyydessään,\nvielä kauniimpana rakkaudessaan:\n\n-- Pysähdy, onneton, ennen kuin tapat lastesi isän!\n\nKunnon silkinvärjääjä seisoi aivan ällistyneenä ja lamautuneena,\nosittain sen majesteetillisen isänarvon vaikutuksesta, jota\naisankannattajankin täytyy kunnioittaa, mutta ehkä myöskin sen säihkyn\ntakia, mikä uhosi Tascheretten silmistä. Miekka putosi hänen kädestään\njolloin se raapaisi jäljessä tullutta kyttyräselkää jalkaan, ja niin\nkyttyräselkä kuoli.\n\nMikä tarina opettaa, ettei meidän pidä vihata.\n\n\n\n\n\n\nASEVELI\n\n\n\n\nHenrik II hallituskauden alkupuoliskolla, hänen, joka niin suuresti\nrakasti kaunista Diane de Poitiersia, käytettiin vielä vanhaa\njuhlallista tapaa, joka myöhemmin on hävinnyt käytännöstä tai kokonaan\nlakannut olemasta, niinkuin niin monet hyvät asiat vanhaan aikaan.\nTämän vanhan ja hyvän tavan mukaan valitsi jokainen ritari itselleen\naseveljen. Opittuaan tuntemaan toisensa rehellisinä ja urhoollisina\nmiehinä, kiintyivät he koko elämänsä ajaksi toisiinsa niin, että\nolivat kuten veljiä toinen toisilleen. Toisen piti puolustaa toista\ntaistelussa uhkaavaa vihollista tai hovissa panettelevia ystäviä\nvastaan. Toverin poissa ollessa oli toinen velvollinen sanomaan\nsille, joka oli hänen veljeään syyttänyt jostain epärehellisyydestä:\nSen te valehtelette! ja heti menemään kaksintaistelupaikalle, niin\nvarma oli aseveli toverinsa kunniallisuudesta. Minun ei tarvinne\nlisätä, että toinen aina auttoi toista kaikissa niin hyvissä kuin\nhuonoissakin kunnia-asioissa ja että he jakoivat keskenään sekä hyvät\nettä pahat. He merkitsivät toisilleen enemmän kuin veljekset, koska\nnämä kuuluvat yhteen ainoastaan luonnonoikun kautta, kun taas aseveljet\nliittyivät toisiinsa erikoisen vapaaehtoisen, molemminpuolisen\ntunteen pakoittamana. Niinpä aseveljeys onkin synnyttänyt yhtä\nkauniita tekoja kuin vanhojen kreikkalaisten, roomalaisten sekä muiden\nkansojen keskuudessa. Mutta se ei kuulu tähän kertomukseen. Maamme\nhistorioitsijat ovat kirjoittaneet kertomuksia näistä suhteista, jotka\novat kaikille tuttuja.\n\nSiihen aikaan solmivat kaksi nuorta aatelismiestä Tourainesta\naseveliliiton samana päivänä, jolloin he saivat kannuksensa. Toinen\nheistä oli kadetti de Maillé ja toinen herra de Lavallière. He\npalvelivat herra de Montmorencyä, joka opetti heidät erikoisen\ntaitaviksi sotaurhoiksi ja olivat hänen komppaniassaan ollessaan\nosoittaneet kuinka tarttuvaa uskollisuus on, sillä Ravennan taistelussa\nsaivat he osakseen kiitosta vanhimpien ritarien taholta. Tämän kiihkeän\ntaistelun aikana Maillé, Lavallièren pelastamana, jonka kanssa\ntällä oli ollut jotain riitaa, huomasi Lavallièren olevan todella\njalomielisen ihmisen. Koska he molemmat olivat lievästi haavoittuneet\nrintaansa, vahvistivat he aseveljeytensä omalla verellään ja hoidettiin\nheitä yhteisessä vuoteessa herra Montmorencyn teltassa.\n\nMinun täytyy sanoa, että nuorella Maillélla, jonka perheessä aina oli\ntotuttu kauniisiin kasvoihin, tavallisiin oloihin verrattuna, oli\nainoastaan eräänlainen _beauté du diable_. Muuten oli hän notkea kuin\nvinttikoira, harteikas ja hyvin kookas mies, niinkuin kuningas Pépin,\njoka oli sangen taitava miekkailija. Herra de Château-Lavallière\noli sitävastoin keikari, jolle kauniit pitsit, hienot polvihousut\nja rei'ikkäät kengät olivat kuin luodut. Hänen pitkät tuhanharmaat\nhiuksensa olivat silkinhienot kuten naisella; lyhyesti sanoen oli hän\nsellainen nuorukainen, jonka kanssa jokainen nainen olisi halunnut\nlempiä. Dauphine, paavin veljentytär, sanoi myöskin eräänä päivänä\nleikillään Navarran kuningattarelle joka piti hyvästä pilasta: -- Tuo\nhovipoika on kuin laastari, joka parantaa kaikki haavat! Tämä lause\nsai kauniin nuorukaisen punastumaan, sillä hän oli vasta kuusitoista\nvuotias ja piti naisen imartelua moitteena.\n\nItaliasta palattuaan teki nuori Maillé, äitinsä avulla, hyvän\nnaimiskaupan neiti d'Annebaultin kanssa, joka oli kaunis ja miellyttävä\ntyttö, jolla oli kaikkea, sillä hän omisti Barbette-kadun varrella\nsijaitsevan kauniin talon, joka oli sisustettu italialaisilla\nhuonekaluilla ja tauluilla, sekä monta maatilaa. Muutamia päiviä\nkuningas Frans I kuoleman jälkeen, tapaus, joka herätti ihmisissä\nsuurta pelkoa, koska hän oli kuollut Napolin tautiin eikä kukaan\ntämän jälkeen ollut turvassa edes rakastellessaan ylhäisimpiä\nprinsessoja, täytyi Mailien jättää hovi ja lähteä suorittamaan\ntärkeitä tehtäviä Piemontissa. Hän ei mielellään olisi halunnut jättää\nnuorta, huvittelunhaluista vaimoaan vaarojen, tungettelevaisuuden\nja houkutusten keskelle loistavaan seuraan, jossa oli niin paljon\nkeikareita, kotkien tavoin rohkeita ja komeita, jotka himoitsivat\nnaisia samalla tavoin, kun paaston aikana himotaan kinkkua.\nMustasukkaisena huomasi hän vaarojen piilevän kaikkialla ja\ntarkemmin asiaa ajateltuaan päätti hän varata vaimolleen eräänlaisen\nsiveydenvyön. Maillé kehoitti aseveljeänsä tulemaan luokseen aikaisin\nsaman päivän aamuna, jolloin hän matkustaisi. Kuullessaan Lavallièren\nhevosen hirnuvan alhaalla pihamaalla, hyppäsi Maillé vuoteestaan,\njossa hänen vaimonsa vielä raukeana uinahteli, tapa, josta mukavuutta\nrakastavat ihmiset niin kovasti pitävät. Lavallière tuli häntä vastaan\nja molemmat ystävät asettuivat erääseen ikkunansyvennykseen ja\npuristivat toisiaan lujasti kädestä, minkä jälkeen Lavallière sanoi\nMaillélle:\n\n-- Olisin jo yöllä tullut luoksesi, kuten minua pyysit, mutta minulla\noli pieni selvittely naiseni kanssa, jonka kanssa olin sopinut\ntapaamisesta, enkä voinut jäädä siitä pois, mutta jätin hänet varhain\ntänä aamuna. Haluatko minun seuraavan sinua matkallesi? Olen puhunut\nhänelle lähdöstäsi, ja hän on luvannut sopimuksemme mukaan, ettei ota\ntoista rakastajaa ja vaikkakin hän minua pettäisi, on ystävä minulle\nenemmän arvoinen kuin rakastajatar.\n\n-- Ei, veli hyvä, vastasi Maillé peräti liikutettuna tämän kuultuaan.\nHaluan pyytää sinulta vielä suurempaa todistusta ystävyydestäsi.\nHaluatko huolehtia vaimostani, puolustaa häntä kaikkea pahaa vastaan,\nolla hänen neuvonantajansa, pitää häntä kurissa ja vastata hänestä,\nettei hän minua petä? Sinun pitää minun poissa ollessani asua vihreässä\nhuoneessa ja olla vaimoni ritari.\n\nLavallière rypisti silmäkulmiaan ja sanoi:\n\n-- En pelkää sen enempää sinua kuin vaimoasi tahi itseäni vaan\nainoastaan pahoja ihmisiä, jotka käyttäisivät tätä tilaisuutta\nhyväkseen, sekoittaakseen keskinäisen suhteemme niin kuin vyyhdin.\n\n-- Älä epäile minua, sanoi Maillé ja sulki Lavallièren syliinsä. Jos\non Jumalan tahto, että tulen petetyksi, herättäisi se minussa vähemmän\nsuuttumusta, jos sinulle olisi siitä koitunut iloa. Mutta kuolisin\nkyllä surusta, sillä olen hulluuteen asti rakastunut hyvään, nuoreen ja\nsiveään vaimooni.\n\nHän käänsi kasvonsa sivulle, jottei Lavallière huomaisi hänen silmiinsä\nkihoavia kyyneleitä, mutta kaunis hovimies huomasi nämä, tarttui\nMailien käteen ja sanoi:\n\n-- Veljeni, vannon kautta kunniani, että ennen kuin kukaan koskee\nvaimoasi, saa hän tehdä tuttavuutta miekkani kanssa. Ja jollen minä\nkuole, tulet löytämään hänen ruumiinsa koskemattomana, sydämestä en\nmene takuuseen sillä ajatuksia ei kukaan voi hallita.\n\n-- Tähtiin on siis kirjoitettu, virkkoi Maillé, että aina olen oleva\npalvelijasi ja velallisesi.\n\nHän poistui, jottei syyllistyisi tunteenpurkauksiin, kyyneleihin tai\nmuuhun sellaiseen, johon naiset antautuvat hyvästijätön hetkellä.\nLavallière saattoi ystävänsä kaupunginportille, palasi takaisin\ntaloon, kävi Maria d'Annebaultin luona, tämän noustua vuoteesta ja\nkertoi tälle aviomiehen lähdöstä, sekä tarjosi hänelle palvelustaan,\nilmaisten kaiken niin rakastettavasi, että mitä siveellisinkin\nnainen olisi halunnut tämän ritarin aivan omakseen. Rouva Maillélle\nei kuitenkaan miehen kauniit puheet olleet mitään uutta, sillä hän\noli kuullut mitä molemmat ystävykset olivat puhuneet ja oli hyvin\nsuuttunut miehensä epäilyksistä. Tiedämmehän valitettavasti, että vain\nJumala on täydellinen. Jokaisessa ihmisen ajatuksessa piilee aina\njotain huonoa ja tarvitaan kaunis, vaikkakin mahdottomalta tuntuva\nelämänviisaus, voidakseen tarttua kaikkeen, vieläpä keppiinkin,\noikealla tavalla. Syynä siihen, että on niin vaikeata miellyttää\nnaisia on se, että heissä itsessään on jotain naisellisempaa kuin\nmitä he olennaisesti ovat ja jollen todella kunnioittaisi heitä,\nilmaisisin ajatukseni vielä epäkohteliaimmin. Ei pidä koskaan ohjata\nheidän mielikuvitustaan määrättyyn suuntaan. _Ohjata naista oikealla\ntavalla, on miehelle vaikea tehtävä, ja parhain tapa on kokonaan\nalistua heidän ohjattavakseen;_ uskon, että tämä on viisain tapa\nratkaista avioliiton visaiset ongelmat. Maria d'Annebaultia ilahdutti\nsiis hänen seuralaisensa hieno käytös ja hyvä tarjous, mutta hänen\nhymyssään oli määrätty veitikkamainen vivahdus. Hänellä oli suoraan\nsanoen tarkoituksena panna nuori vartijansa valitsemaan joko kunnian\ntai huvituksen välillä, vietellä mies ystävällisellä kohtelulla ja\nahdistaa häntä niin tulisin katsein, että tämä luopuisi ystävyydestä\nlemmenseikkailun takia.\n\nKaikki seikat edistivät naisen tarkoitusperiä, vieläpä\nkeskusteluhetket, joita de Lavallièren oli pidettävä hänen kanssaan,\nkoska hän asui samassa talossa kuin tämä. Ja koska ei mikään voi naista\npidättää hänen aikomuksissaan, yritti hän kaikissa tilanteissa kietoa\nmiehen pauloihinsa.\n\nMilloin antoi hän miehen istua luonaan takkavalkean ääressä kello\nkahteentoista asti yöllä, lauloi hänelle kaikenlaisia lauluja, näytteli\nkauniita olkapäitään ja ihania sulojaan, joita hänen hameenmiehustansa\npeittivät, milloin sinkosi hän tuhansittain tulisia katseita mieheen,\npaljastamatta kuitenkaan ajatuksiaan, jotka risteilivät hänen päässänsä.\n\nToisinaan käveli hän miehen seurassa aamuisin puutarhassa ja nojautui\nhyvin raskaasti tämän käsivarteen, puristi sitä, huokaili syvään ja\nantoi miehen solmia kengännauhansa, jotka aina sopivalla hetkellä\naukenivat.\n\nSitä paitsi oli hänellä omat keinonsa, joita naiset ymmärtävät niin\nhyvin käyttää hyväkseen, nimittäin moninaiset rakastettavat sanat,\npienet huolehtimiset esimerkiksi vieraan mukavuudesta: katsoa, että\nhänen vuoteensa oli tarpeeksi pehmyt ja huoneensa siisti ja hyvin\ntuuletettu, eikä yöllä ollut vetoisa ja päivällä liian aurinkoinen.\nSitä paitsi pyysi hän miestä vilpittömästi lausumaan kaikki\ntoivomuksensa.\n\n-- Oletteko tottunut syömään jotain vuoteessa ollessanne aamuisin?\nkysyi hän. Simaa, maitoa tahi piparkakkuja? Onko teillä aterioitten\naikana hyvä ruokahalu? Tahdon ottaa huomioon kaikki toivomuksenne,\nkunhan vain ilmaisette ne! Pelkäättekö pyytää minulta jotain? No, kas,\nsanokaahan toki...\n\nRakastettavuuttaan höysti hän sadoilla viehkeillä sanansutkauksilla,\nkuten esim. sanomalla huoneeseen tullessaan:\n\n-- Häiritsen varmaan teitä, lähettäkää vain minut tieheni! Kas,\nteidänhän täytyy saada olla rauhassa... menenpä tieheni.\n\nJa aina kehoitettiin häntä kohteliaasti jäämään.\n\nVähän väliä tuli tämä viekas olento huoneeseen ohuesti puettuna ja\nnäytteli siinä määrin sulojaan että hän olisi voinut houkutella vaikka\npatriarkan hirnumaan, patriarkan, joka olisi yhtä ajan syövyttämä kuin\nMetusalem satakuusikymmentävuotiaana.\n\nErittäin hienotunteinen seuralainen antoi siis naisen yrittää kaikki\nkeinonsa ja oli hyvin tyytyväinen nähdessään tämän olevan hänestä\nkiinnostuneen, sillä sehän oli puhdas voitto, mutta rehellisenä veljenä\npuheli hän alinomaa emäntänsä kanssa poissaolevasta aviomiehestä.\n\nEräänä kovin kuuman päivän jälkeisenä iltana sanoi Lavallière, peläten\nnaisen metkuja, tälle Mailien rakastavan häntä suuresti, sekä hänellä\nolevan rehellisen aviomiehen, joka oli tulisesti vaimoonsa ihastunut ja\nkovasti pelkäsi aarteensa puolesta...\n\n-- Jos mieheni niin kovin on peloissaan, sanoi nainen, minkä tähden on\nhän sitten pyytänyt teitä asumaan täällä?\n\n-- Onhan tämä viisas varovaisuustoimenpide, vastasi mies. Hänenhän on\ntäytynyt uskoa teidän siveytenne jonkun suojelukseen, ei siksi, että\nsellaista tarvitsisitte, vaan suojellakseen teitä ilkeitä ihmisiä\nvastaan.\n\n-- Tekö siis olette vartijani? sanoi hän.\n\n-- Olen ylpeä tehtävästäni.\n\n-- Silloin on mieheni tosiaan tehnyt huonon valinnan.\n\nNäitä sanoja seurasi niin ärsyttävä katse, että aseveli ojentautui\njäykkään asentoon ja jätti suojattinsa yksin. Kaunis nainen loukkaantui\nmiehen kieltäytymisestä ottamasta osaa tähän lemmentaisteluun.\n\nNainen vaipui syviin ajatuksiin ja alkoi tarkastella niitä esteitä,\njoita oli tullut hänen tiellensä; sillä ei kenenkään naisen päähän\nmahdu sellaista ajatusta, että mies voi ylenkatsoa mitään niin\nkallisarvoista. Nämä ajatukset punoutuivat niin toisiinsa kudos\nkudokselta, että ne lopulta muodostivat verkon, johon hän itse tarttui,\nja niin oli hän sotkeutunut rakkauden paulaan. Naisten pitäisi\nylimalkaan oppia, ettei koskaan pidä leikkiä miesten aseilla, sillä jos\nkäsittelee linnunliimaa, tarttuu sitä aina vähän sormiin.\n\nMaria d'Annebault päätyi siis siihen, mistä hänen olisi pitänyt\naloittaa, nimittäin että nuori mies, joka ei vielä ollut mennyt\nhänen ansaansa, oli jo varmasti kiinnitettynä muualle. Kun hän\nseurapiiristään etsi sitä naista, johon hänen nuori vieraansa oli\nmielistynyt, huomasi hän että kaunis Limeuil, eräs kuningatar\nCathérinen tyttäristä, Neversin naiset, d'Estrées ja de Gaic kuuluivat\nLavallièren ihailijoihin, ja että mies luultavasti oli mielettömästi\nrakastunut johonkin heistä.\n\nKaikkiin muihin syihin liittyi vielä mustasukkaisuus, joka sai\nhänet viettelemään Arguksen, jonka päätä hän ei kuitenkaan halunnut\nkatkaista, vaan sen sijaan valella hajuvedellä ja hyväillä.\n\nOman arvostelunsa mukaan oli hän todentotta paljon kauniimpi,\nnuorempi, rakastettavampi ja viehättävämpi kuin kilpailijattarensa.\nNiinpä hän kaikkien sielullisten vaikuttimien ja ruumiillisten\nviettien vaikutuksesta, jotka kiihoittavat naisen tekoihin, toisti\nhyökkäyksensä valloittaakseen ritarinsa sydämen, sillä naiset pitävät\nhyökkäämisestä vahvaa linnoitusta vastaan.\n\nHän käyttäytyi mielistelevän kissan tavoin, kieritti itsensä somasti\nmiehen vierelle, kutitti tätä kevyesti ja eräänä iltana, naisen\nvaikuttaessa alakuloiselta, vaikkakin hän oikeastaan oli hyvinkin\niloinen, kysyi hänen vartijansa:\n\n-- Mikä teitä vaivaa?\n\nNainen vastasi mietteliäästi ja mies kuunteli häntä niin kuin\nsuloisinta soittoa.\n\nHän oli vasten tahtoaan mennyt Mailien kanssa naimisiin ja oli\nnyt kovin onneton; sekä pettynyt rakkauden suloisuuksiin nähden,\njoita hänen miehensä ei ymmärtänyt ja hänen elämässään oli paljon\nkyyneleitä. Lyhyesti sanoen, kuvaili hän itsensä neitseelliseksi sekä\nruumiiltaan että sielultaan, koska hän vain oli tutustunut rakkauden\nikäviin puoliin. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että tämän täytyi\nolla ihanaa, koska kaikki naiset kilpailivat sen omistamisesta ja\nolivat mustasukkaisia miehille, jotka olivat tutustuttaneet heidät\nsiihen. Kaikesta tästä oli nainen niin utelias, että hän yhden ainoan\nlemmenyön tai päivän vuoksi olisi halunnut antaa koko elämänsä ja\nnurkumatta aina totella ystäväänsä. Mutta se, jolle hän mieluiten olisi\nhalunnut kuulua, ei tahtonut ymmärtää häntä ja kuitenkin voisi heidän\nsalaisuutensa säilyä niin hyvin, kiitos hänen puolisonsa luottamuksesta\ntähän mieheen. Mutta jos mies jatkaisi hänen ylenkatsomistaan, koituisi\nse hänelle kuolemaksi.\n\nKaikki nämä vanhan laulun muunnokset, jotka naiset tuntevat jo\nsyntymästä saakka, vaihtelivat syvien huokausten, epätoivoisten\neleitten, taivaaseen vetoamisten ja äkkinäisten punastumisten kanssa...\nlyhyesti sanoen, keittoon käytettiin kaikki juhannusyön yrtit. Ja\nkoska naisen sanoissa kuvastui liekehtivä himo, joka kaunistaa vieläpä\nrumatkin, lankesi nuori ritari hänen jalkoihinsa, ympäröi ne käsillään\nja suuteli niitä itkien. Nainen oli onnellinen antaessaan miehen\nsuudella niitä, mutta tähtiin oli kirjoitettu, että hän sinä iltana\njäisi siveäksi, sillä kaunis Lavallière sanoi epätoivon äänellä:\n\n-- Oi, madame, olen onneton, kelvoton olento...\n\n-- Oi, ei suinkaan.\n\n-- Minulta on evätty onni saada kuulua teille.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- En uskalla sitä tunnustaa.\n\n-- Onko se sitten niin vaikeata?\n\n-- Se loukkaisi teidän häveliäisyyttänne.\n\n-- Sanokaa vaan, panen kädet silmien eteen.\n\nJa tuo viekas olento teki niin, mutta siten, että näki rakastettunsa\nsormiensa lävitse.\n\n-- No niin, sanoi mies. Tässä eräänä iltana, kun olitte puhuneet\nminulle niin herttaisesti, kiihdyin niin suuresti, että, koska en\naavistanut onneni olevan niin lähellä enkä uskaltanut tunnustaa teille\nsydämeni paloa -- menin ilotaloon, niin kuin aatelismiesten on tapana,\nja siellä, rakkaudesta teihin ja pelastaakseni aseveljeni kunnian,\nenkä tahratakseni hänen kilpeään, sain sellaisen tartunnan, että olen\nkuolemaisillani Napolin tautiin.\n\nNainen kirkaisi kauhistuen kuin synnytystuskissaan, kuullessaan\ntämän ja työnsi hänet taaksepäin pienellä lempeällä liikkeellä, ja\nLavallière parka meni pois, mutta hän ei ollut ennättänyt ovellekaan\nasti, ennenkuin Marie d'Annebault, joka oli katsellut hänen jälkeensä,\nsanoi sisimmässään itselleen: Oi, mikä vahinko! Sen jälkeen vaipui hän\nsyvään murheeseen; säälien miestä ääneti ja rakastuen häneen nyt paljon\ntulisemmin, koska tämä oli hänelle moninkertaisesti kiellettyä hedelmää.\n\n-- Jos ei tämä tapahtuisi Mailien vuoksi, sanoi Marie eräänä iltana,\nkun mies hänen mielestään oli kauniimpi kuin tavallisesti, haluaisin\nsairastua tautiinne, silloin saisimme kärsiä samat tuskat.\n\n-- Rakastan teitä liian paljon, voidakseni olla järkevä, sanoi aseveli.\n\nNäin sanoen jätti hän Marien mennäkseen kauniin Limeuilin luokse.\nKoska hän ei kuitenkaan voinut vastustaa naisen tulisia katseita,\nliekehtivät heidän tunteensa aterioitten ja iltamessun aikana ikuisena\ntulena, joka kiihdytti heitä suuresti, mutta naisen oli pakko elää,\nsaamatta koskettaa ritariaan muuta kuin katseellaan. Tällä tavoin\ntunsi Marie d'Annebault itsensä suojatuksi hovin miehiä vastaan,\nsillä ei ole olemassa luoksepääsemättömämpää muuria tahi varmempaa\nvartijaa kuin rakkaus. Paholaisen tavoin saartaa se valloittamansa\nhenkilön tulisin lieskoin. Eräänä iltana, Lavallièren saatettua\nystävänsä vaimon kuningatar Cathérinen järjestämiin juhliin, tanssi\nhän kauniin Limeuilinsa kanssa, johon oli kovin ihastunut. Siihen\naikaan hoitivat keikarit rakkausjuttunsa samanaikaisesti. Kaikki\nnaiset olivat mustasukkaisia Limeuilille, joka nyt oli päättänyt\nantautua kauniille Lavallièrelle. Ennen tanssin alkua oli hän sopinut\nmiehen kanssa seuraavana päivänä tapahtuvasta metsästysretkestä. Suuri\nkuningattaremme Catherine, joka valtioviisaudesta suosi kovin näitä\nrakkausjuttuja ja käsitteli niitä aivan kuin pasteijojen tekijä sotkee\ntaikinaansa, piti silmällä kaikkia kauniita pareja, jotka esittivät\nkatrillia ja sanoi puolisolleen:\n\n-- Niin kauvan kuin he kamppailevat täällä, eivät he voi solmia\nsalaliittoja teitä vastaan.\n\n-- Ei, mutta uskontoa vastaan kyllä.\n\n-- Pyh, teemme heidät myös siinä suhteessa vaarattomiksi. Tuossa\non Lavallière, jonka epäillään kuuluvan hugenotteihin, mutta nyt\nhän on antanut rakkaan Limeuilini käännyttää itsensä, mikä ei hänen\naikaansaannokseksensa ole niinkään huonoa, ottaen huomioon että hänen\nikänsä on vasta kuusitoista vuotta. Mies on pian valloittanut tytön.\n\n-- Onkohan asiat vaan niin, teidän majesteettinne, sanoi Marie\nd'Annebault, sillä mies potee Napolin tautia, joka on teistä tehnyt\nkuningattaren.\n\nCatherine, kaunis Diane ja kuningas jotka olivat samassa seurassa,\npurskahtivat nauruun tämän naivin lausunnon kuullessaan ja juttu\nkulkeutui jokaisen korvaan. Nyt sai Lavallière kärsiä loputonta\npilkkaa. Mies parka olisi varmaan halunnut olla jonkun toisen\nmiehen kengissä, sillä Limeuil, jolle Lavallière heti ilmoitti tätä\nkohtaavasta vaarasta, oli hyvin nyrpeissään rakastetulleen, niin\nsuuresti pelättiin tätä kauheata tautia. Lavallière huomasi ihmisten\nkaihtavan itseään kuin ruttotautista. Kuningas lausui hänelle joukon\nepämiellyttäviä asioita ja Lavallière poistui juhlasta seuranaan Marie\nraukka, joka oli epätoivoissaan sanojensa johdosta. Hän oli täysin\ntuhonnut rakastettunsa elämän, riistänyt häneltä hänen kunniansa ja\nhenkensä, sillä lääkärien väittämän mukaan ne, joita Napolin tauti oli\nsaastuttanut, menettivät varmasti miehiset voimansa ja heidän luustonsa\nmätäni.\n\nKukaan nainen ei halunnut mennä naimisiin maan kauneimman aatelismiehen\nkanssa, vaikkakin hänen vain epäiltiin kuuluvan niihin, joita Rabelais\nnimitti crousteslevez trez pretieux.\n\nKauniin ritarin ollessa hyvin hiljainen ja surumielinen kotimatkalla\nhotelli d'Herculesta jossa juhlat oli pidetty, sanoi Marie miehelle:\n\n-- Rakas herrani, olen tuottanut teille suurta haittaa.\n\n-- Vahinkoni voidaan korjata, vastasi Lavallière, mutta mihin\nikävyyteen olettekaan itse joutunut. Saako rakkauteni tosiaankin\nasettaa teidät vaaraan.\n\n-- Voi, sanoi hän, nyt olen aivan varma siitä, että aina saan\nkutsua teitä omakseni, sillä hyvittääkseni tämän suuren häpeän ja\nkunniattomuuden täytyy minun aina olla ystävättärenne, emäntänne ja\nnaisenne, jopa vieläkin enemmän, teidän palvelijattarenne. Tahdon\nmyös kokonaan omistautua teille hävittääkseni tämän häpeän jäljet\nja parantaa teidät huolehtimalla hyvinvoinnistanne ja jos oppineet\njulistavat, että paha jo on liiaksi päässyt ruumiiseenne pesiytymään,\nettä se niin kuin kuningasvainajalle merkitsee henkenne menettämistä,\nhaluan kuolla kanssanne. Niin, sanoi hän itkien, ei ole olemassa kyllin\nankaraa rangaistusta siitä vääryydestä, jota olen teille tehnyt.\n\nNäiden sanojen jälkeen itki nainen katkeria kyyneleitä. Hänen jalo\nsydämensä pysähtyi hetkeksi ja hän menetti tajuntansa. Tällöin kietoi\nLavallière kauhistuneena käsivartensa Marien ympärille ja pani kätensä\nhänen sydämelleen. Rakastetun käden lämpö elähdytti naisen ja sai hänet\nsellaisen ihastuksen valtaan, että hän jälleen pyörtyi.\n\n-- Valitettavasti on tämä pinnallinen hyväileminen tämän jälkeen oleva\nainoa nautinto, jonka rakkautemme meille suo. Se on tuhat kertaa\nparempi kuin se ilo, jonka Maillé parka halusi minulle antaa. Pitäkää\nkätenne paikallanne, se on oleva palsamia sielulleni.\n\nRitari myönsi nyt surkein naamoin naiselleen tuntevansa sellaista onnea\ntämän kosketuksen johdosta, että hänen tuskansa lisääntyivät rajusti\nsekä kuoleman olevan mieluisamman kuin kärsimänsä kidutuksen.\n\n-- Kuolkaamme sitten yhdessä, sanoi nainen.\n\nTämän ennakolta aavistamattoman tapauksen johdosta oli Lavallière\nsekä rakastajan, että aviomiehen ominaisuudessa pannaan julistettu.\nHän ei uskaltanut enää näyttäytyä missään ja huomasi nyt, että tämän\nnaisen vartiointi koitui hänelle itselleen hyvin kalliiksi, mutta\nkuta vilpittömämmäksi ja siveämmäksi mies osoittautuikaan, sitä\nsuuremman ilon tuotti hänelle uhrautuminen aseveljensä hyväksi. Mutta\nvartioimiskautensa loppuaikoina kävi hänelle melkein sietämättömäksi\nvelvollisuutensa täyttäminen.\n\nRakkautensa tunnustaminen, johon mies näytti vastanneen ja ritarilleen\naiheuttamansa vahinko, antoi kauniille Marielle suurta rohkeutta ja\nhän alkoi harjoittaa platoonista rakkautta, käyttäen keinoinaan pieniä\nvaarattomia hyväilyjä. Tämä oli niin kutsuttua hanhenpoika-rakkautta,\njonka naiset olivat keksineet, kun he kuningas Frans I kuoleman jälkeen\npelkäsivät saavansa tartunnan, mutta halusivat kuitenkin olla yhdessä\nrakastajiensa kanssa. Ja Lavallière ei voinut kieltäytyä suostumasta\nsiihen. Joka ilta istui kaihoava Marie rakastettunsa vieressä, piteli\nhänen käsiään, hyväili häntä katseillaan, pani hellästi poskensa\nmiehen poskea vastaan ja tämän kunniallisen lemmenleikin aikana,\njolloin ritari tunsi olevansa kuin paholainen vihkivesiastiassa, puhui\nhän miehelle suuresta, rajattomasta rakkaudestaan, joka leijaili\ntyydyttämättömien halujen ilmapiireissä. Koko sen hehkun, jonka naiset\npäästivät valloilleen, silloin kun ei yössä ole muuta valoa kuin\nheidän silmäinsä loiste, pani hän päänsä salaperäisiin liikkeisiin ja\nsydämensä hurmiotilaan. Sillä suloisella ilolla jonka sielullisesti\ntoisiaan syleilevät enkelit tuntevat, virittivät he yhdessä\nihastuttavia hymistyksiä rakkauden ylistykseksi, joita rakastavaiset\nsiihen aikaan lauloivat ja jotka abbé Theléme on pelastanut\nunohduksesta, kaivertamalla ne Chinonin lähellä sijaitsevan luostarinsa\nseinille. Olen nähnyt ne siellä latinaksi kirjoitettuina. Käännän ne\ntähän nyt kristittyjen hyödyksi:\n\n-- Voi, sanoi Marie d'Annebaut, olet voimani, elämäni, onneni ja\naarteeni.\n\n-- Ja te, vastasi mies, olette helmi ja enkeli!\n\n-- Sinä, ylienkelini!\n\n-- Te sieluni mun!\n\n-- Sinä, Jumalani!\n\n-- Te aamu- ja iltatähteni, kunniani, kauneuteni, koko maailmani!\n\n-- Sinä, suuri jumalallinen mestarini!\n\n-- Te, kunniani, uskoni ja uskontoni!\n\n-- Sinä suloinen, kaunis, urhoollinen, jalo, rakas ritarini,\npuolustajani, kuninkaani ja rakkauteni!\n\n-- Te, keijukaiseni, päivieni kukkanen ja öitteni unelma!\n\n-- Sinä, jokaisen hetkeni ajatus!\n\n-- Te, silmieni ilo!\n\n-- Sinä, sieluni ääni!\n\n-- Te, päivieni valo!\n\n-- Sinä, öitteni valonhohde!\n\n-- Te, rakastetuin nainen maan päällä!\n\n-- Sinä, jumaloiduin miesten joukossa!\n\n-- Te, vereni, parempi minä kuin minä itse!\n\n-- Sinä sydämeni ja hehkuni!\n\n-- Te pyhä, ainoa iloni!\n\n-- Annan sinulle rakkauden palmun ja mitenkä suuri rakkauteni\nlieneekään, luulen, että rakastat minua vielä enemmin, koska olet\nherrani!\n\n-- Ei, se kuuluu teille, jumalattareni, neitsyt Mariani!\n\n-- Ei, olen palvelijattaresi, orjattaresi, mitättömyys, jonka voit\nmurskata!\n\n-- Ei, ei, minä olen teidän orjanne, uskollinen hovipoikanne, jota\nvoitte käsitellä kuin tuulahdusta, matto, jota pitkin voitte astua.\nSydämeni on valtaistuimenanne!\n\n-- Ei, ystäväni, äänesi saa minut vapisemaan!\n\n-- Katseenne polttaa minut poroksi!\n\n-- Minä näen ainoastaan sinun kauttasi!\n\n-- Tunnen vain teidän kauttanne!\n\n-- Jos panet kätesi sydämelleni, rakkaan kätesi, niin näet värin\nkatoavan poskiltani, koska veresi on lämmittänyt omani!\n\nHeidän ennestään jo niin tuliset silmänsä hehkuivat vielä enemmän tässä\nkisakamppailussa, ja ritarilla oli kyllä osuutensa siinä onnessa, jonka\nMarie d'Annebault koki, tuntiessaan miehen käden sydämellään. Koska\nkaikki heidän voimansa jännittyivät tässä syleilyssä, ja kaikki heidän\nhimonsa liekehtivät ja heidän ajatuksensa hämmentyivät, tapahtui,\nettä mies meni aivan tainnoksiin. He vuodattivat kuumia kyyneleitä,\nsyleilivät toisiansa niin kuin tuli sytyttäessään talon, mutta tämä\nolikin kaikki, mitä tapahtui. Lavallière oli ystävälleen luvannut\nluovuttaa tämän vaimon ruumiin koskemattomana takaisin, muttei hänen\nsydäntään.\n\nMailien tiedoittaessa kotiin saapumisestaan olikin siihen jo korkea\naika, sillä ei mikään siveellinen olento voi kestää hiljaisella tulella\npaistumista ja mitä vähemmän vapauksia rakastavaiset soivat itselleen,\nsitä enemmän nauttivat he mielikuvituksessaan.\n\nAseveli jätti siis Marie d'Annebaultin, ratsastaakseen ystäväänsä\nvastaan aina Bondyyn asti, auttaakseen häntä pääsemään onnellisesti\nmetsien läpi. Vanhan tavan mukaan makasivat ystävykset yön samassa\nvuoteessa Bondyn kylässä.\n\nSiellä maatessaan kertoivat he toisilleen, toinen matkaseikkailuistaan,\ntoinen hovijuoruistaan, arveluttavia juttuja j.n.e. Mutta Mailien\nensimmäinen kysymys koski Marie d'Annebaultia, joka Lavallièren\nvakuuttelun mukaan oli aivan koskematon, mistä rakastunut Maillé oli\nhyvin tyytyväinen.\n\nSeuraavana päivänä olivat he kaikki kolmisin yhdessä Marien suureksi\nharmiksi, mutta naisten tavallisella varomattomuudella liehakoi hän\naviomiestään, mutta osoitti Lavallièrelle sydäntään, niinkuin olisi\nhalunnut sanoa: Tämä on sinun!\n\nIllallisen aikana ilmoitti Lavallière, että hän aikoi lähteä sotaan.\nMailléa huolestutti kovasti tämä vakava päätös ja hän halusi seurata\nveljeään, mutta Lavallière kielsi sen jyrkästi.\n\n-- Madame, sanoi hän Marie d'Annebaultille, rakastan teitä enemmän kuin\nomaa henkeäni, mutta kunniani merkitsee minulle sittenkin enemmän.\n\nNäin sanoessaan mies kalpeni ja rouva de Mailien poskiltakin pakeni\nväri hänen kuullessaan tämän, sillä koskaan ei heidän lemmenleikissään\nollut ollut niin paljon todellista rakkautta kuin näissä sanoissa.\nMaillé halusi saattaa ystäväänsä Mealuxiin asti. Palatessaan takaisin\nihmetteli hän vaimolleen ystävän lähtöön vaikuttaneita tuntemattomia ja\nkummallisia syitä, ja Marie aavistaen Lavallière raukan surun, sanoi:\n\n-- Tiedän hänen syynsä matkaan. Hän häpeää jäädä tänne, koska kaikki\ntietävät hänellä olevan Napolin taudin.\n\n-- Hänellä, huudahti Maillé hämmästyneenä. Näin hänet mennessämme maata\neräänä iltana Bondyssa ja eilen Mealuxissa. Ei häntä mikään vaivaa! Hän\non terve niinkuin sinun silmäsi.\n\nNainen puhkesi kyyneliin, niin suuresti ihaili hän Lavallièren suurta\nuskollisuutta, tämän ylevää lupauksen täyttämistä ja hiljaisen\nintohimon katkeria kärsimyksiä. Koska Mariekin kätki rakkautensa\nsyvälle sydämeensä, kuoli hän samanaikaisesti, jolloin Lavallière\nkaatui Metzin linnoituksen luona, josta Brantôme kertoo kronikassaan.\n\n\n\n\n\n\nMITEN AZAYN LINNA RAKENNETTIIN\n\n\n\n\nJehan oli Simon Fournierin poika, toursilaisen porvarin, joka oli\nsyntynyt Moulinot'n maalaiskylässä lähellä Beauneä, jonka mukaan\nhän kauppiaiden tapaan otti itselleen nimen, tultuaan kuningas\nLudvig-vainajan hopeakamarimestariksi. Jouduttuaan pahasti\nepäsuosioon hän pakeni vaimoineen Languedociin jättäen poikansa\nJacquesin aivan varattomana Touraineen. Poika omisti vain itsensä,\nviittansa ja miekkansa, mutta hänen vanhemmistaan, jotka olivat\nihan poissa tolaltaan, siinäkin kai oli hänelle liikaa. Nuori\nmies päätti tehdä kaikkensa saadakseen isänsä vapautetuksi sekä\nsaavuttaakseen itse menestystä hovissa, joka siihen aikaan sijaitsi\nTourainessa. Varhain aamulla hän otti viittansa ja lähti asunnostaan\nkiertelemään kaupungilla, vaikkei hänellä ollutkaan erityisiä\nruoansulatusvaikeuksia. Hän kävi kirkoissa, joita hän piti sangen\nkauniina, kurkisti kappeleihin, pyydysti maalauksista kärpäsiä,\nlaskeskeli kirkon laivoja ja pilareita kuin olisi ollut huvimatkailija,\njoka ei tiedä, mihin käyttäisi aikaansa ja rahojaan. Hän saattoi\nmyöskin olla lukevinaan isämeitää, mutta kohdistikin mykkiä rukouksia\nnaisille, auttoi heitä vihkiveden pirskoittamisessa ja seurasi\nheidän jäljestään toivoen saavansa kokea seikkailun sekä oli valmis\nuskaltamaan mitä tahansa, kunhan vain voittaisi itselleen suojelijan\ntai armollisen rakastajattaren. Hänellä oli vyössään kaksi taaleria,\njoita hän varjeli paremmin kuin omaa nahkaansa, sillä ihohan uudistuu\nitsestään, mutta taalerit eivät tee niin. Joka päivä hän uhrasi pari\nkillinkiä leipäpalaan ja pariin happameen omenaan, joilla hän eli,\nlisäksi hän joi Loiren ilmaista vettä. Tämä vaatimaton ja terveellinen\nruokajärjestys ei ollut hyväksi vain hänen kukkarolleen, vaan se teki\nhänet kevyeksi ja vilkkaaksi kuin vinttikoira, se kirkasti hänen älyään\nsekä piti hänen sydämensä lämpimänä, koska Loiren vettä lämpimämpää ei\ntapaa luonnosta -- sehän tulee kaukaa ja aurinko kuumentaa sen hyvin,\nennen kuin se ennättää Toursiin. Mielessään hän kuvitteli tuhansia\nhyviä mahdollisuuksia, joita hän ei vitkastelisi käyttää.\n\nEräänä iltana Jacques de Beaune, kuten hän nimitti itseään, vaikkei\nollutkaan mikään herra, käveli virran vartta kiroillen kohtaloaan,\nkoska viimeinen taaleri osoitti oireita luopua hänestä ilman muuta.\nSilloin hän oli eräässä kadunkulmassa törmätä hunnutettuun naiseen,\njosta hänen nenäänsä tuli epäämättömän hienon naisen tuoksua.\n\nTämä myöhäinen naisvaeltaja, joka käveli urheasti korkeakorkoisissa\nkengissä, oli pukeutunut italialaisesta sametista tehtyyn pukuun,\njossa oli suuret, silkillä sisustetut hihat, ja ikäänkuin vihjeenä\nhänen arvostaan, kimalteli hänen otsaltaan hunnun läpi huomattavan\nsuuri timantti kuin laskeva aurinko. Jacques näki edelleen, että\nhänen tukkansa oli taivutettu, käherretty ja kammattu niin hienosti\nja monella tavoin, että tämä työ oli vaatinut hänen kamarineidoltaan\nainakin kolme tuntia. Hän liikkui, niin kuin olisi muulloin tottunut\nmatkustamaan vain kantotuolissa, ja hyvin aseistettu hovipoika saattoi\nhäntä. Hänen täytyi olla joko ylhäiselle herralle kuuluva ilotyttö\ntai sitten hovinainen, koska hän nosti hamettaan verrattain korkealle\nja käveli keinutellen hempeästi lanteitaan. Olipa hän hieno nainen\ntai hutsu, niin Jacques de Beaune piti hänestä ja sai epätoivoisen\najatuksen lyöttäytyä hänen mukaansa sekä seurata häntä kuolemaan asti.\nHän pysytteli siis naisen lähettyvillä todetakseen, missä tämä asui,\nparatiisissa vai helvetin esikartanossa, oksalla vai lemmenvuoteessa,\nsaman tekevää missä, parempaa se oli joka tapauksessa kuin hänen oma\nkurjuutensa.\n\nNainen kulki Loiren vartta Plessis'n suuntaan hengittäen syvään,\nkuin ilmaa haukkova karppi, joelta tulevaa raikkautta; hän käveli\nhitaasti, vilkuili joka taholle, kiinnostuneena kaikkeen kuin hiiri\nlöytöretkillään. Kun hovipoika huomasi, että Jacques de Beaune seurasi\nyhä jäljestä tarkkaillen naista ja tämän puuhia, niin hän käänsi\npäätään tuijottaen tyhmänä ja sen näköisenä kuin olisi tahtonut\nsanoa: Hyppyset irti! Mutta kelpo Jacques arveli, että kun koirakin\nuskaltaa katsoa paaviin, niin lienee hänellä kristittynä ihmisenä lupa\nkatsella lähemmin herkullisen näköistä naista, joten hän vain hymyili\nhovipojalle ja kulki milloin naisen edellä, milloin jäljessä. Nainen\nei ollut huomaavinaankaan häntä, vaan tähyili taivaan tähtiä, jotka\nyksitellen ilmaantuivat näkyviin illan pimeydestä. Näin kaikki kävi\nrauhallisesti, ja he päätyivät Portilloniin, missä nainen nähdäkseen\nparemmin heitti huntunsa olan yli ja suuntasi Jacquesiin tutkivan\nkatseen. Nyt täytyy sanoa, että Jacques de Beaune pystyi tekemään\nkolmen aviomiehen työn ja hoitelemaan prinsessankin niin, että tällä\noli syytä olla tyytyväinen. Hänellä oli sellainen reipas, vapaa ryhti,\nmikä miellyttää naisia, ja vaikka aurinko oli hänen kuljeksiessaan\nruskettanut hänen ihonsa, vaikutti hän varmasti vuodetoverina tarpeeksi\nhienolta ja vaalealta. Hänestä tuntui, että nainen katseli häntä\nkiinnostuneempana, kuin mitä naiset tutkivat rukouskirjaansa, ja tämä\nsilmänluonti herätti hänessä toivoa lemmen turvapaikan saamisesta,\njoten hän päätti jatkaa seikkailua naisen hameenhelmoihin saakka ja\nastua eteenpäin, vaikka se maksaisi hänelle -- ei henkeä, sillä sitä\nhän ei pitänyt paljon arvoisena, vaan molemmat korvat ja ehkä muutakin.\nHän siis jatkoi matkaa naisen jäljestä tämän palatessa kaupunkiin\nkolmen neitsyen kujan kautta ja johtaessa ihailijansa kapeiden,\nmutkikkaiden katujen sokkeloita siihen paikkaan, missä nykyjään on la\nCrouzillen palatsi. Siellä nainen pysähtyi komean talon eteen, jossa\nhovipoika koputti oveen. Palvelija avasi sen, nainen astui sisään, ovi\nsulkeutui, ja siihen hra de Beaune jäi tyhmänä töllöttämään, kuin St.\nDenis, ennenkuin tämä pyhimys tointui panemaan päänsä taas paikoilleen.\n\nHän katseli ylös nähdäkseen, eikö sieltä sittenkin tipahtaisi hänelle\narmon pisara, mutta näki vain valonvälähtelyä, mikä nousi portaita\nkulkien salien läpi, kunnes se pysähtyi somasti koristeltuun ikkunaan,\njonka takana nainen siis nyt ilmeisesti oli. Rakastaja parka oli perin\nalakuloinen ja uneksiva eikä aavistanutkaan, mitä hänen olisi pitänyt\ntehdä. Äkkiä ikkunan kehys kilahti katkaisten hänen ajatuksenjuoksunsa.\nHän kohotti jälleen katseensa toivoen naisen kutsuvan häntä, ja\nellei ikkunan leveä lauta olisi jonkin verran suojellut häntä, niin\nkylmä vesi olisi kastellut hänet likomäräksi, ja hän olisi saanut\npäähänsä muutakin, koskapa sille henkilölle, joka tällä tavoin yritti\nviillyttää rakastuneen miehen tunteita, jäi käteen vain tyhjä sanko.\nMutta Jacques de Beaune äkkäsi heti tässä piilevän mahdollisuuden.\nHän heittäysi maahan kirkuen tukahtuneella äänellä: \"Minä kuolen!\"\nSitten hän jäykisti jäsenensä maaten kuin kuollut ja odotti, mitä muuta\ntapahtuisi. Silloin palvelijat syöksyivät ulos, peloissaan naisen\ntakia, jolta ei tietenkään voitu salata, mitä he olivat tehneet, ja\nhe heittäytyivät elottoman ruumiin yli, jolloin Jacques oli räjähtää\nnauruun heidän kantaessaan häntä portaita ylös.\n\n-- Hän on ihan kylmä, sanoi hovipoika.\n\n-- Verta, sanoi hovimestari, joka sai sormiinsa Jacquesin niskaan\nloiskautettua vettä.\n\n-- Jos hän jää eloon, niin minä lahjoitan messun pyhälle Gatianukselle!\nHovipoika purskahti itkuun.\n\n-- Rouva on samanlainen kuin isä-vainajansa. Ellei hän hirtätä sinua,\nheittää hän sinut joka tapauksessa ulos portista, sanoi muuan toinen.\nNiin, mies on kyllä kuollut. Eihän hän hengitäkään.\n\nNainen on siis hyvin ylhäistä väkeä! ajatteli Jacques.\n\n-- Ha-haiseeko hän ruumiille? änkytti se pieni aatelismies, joka oli\naiheuttanut koko onnettomuuden.\n\nSuurella vaivalla he raahasivat hänet ylös kiertoportaita, ja hänen\nviittansa tarttui kiinni kaiteeseen, jolloin kuollut mutisi:\n\n-- Varokaahan viittaani!\n\n-- Hän ähkäisi! huudahti tihutyön tekijä helpotuksesta huokaisten.\n\nHallitsijattaren palvelijat -- nainen oli edesmenneen Ludvig\nyhdennentoista tytär -- raahasivat Jacquesin saliin ja panivat hänet\njäykkänä pöydälle, rohkenematta toivoa hänen toipuvan.\n\n-- Hakekaa haavalääkäri! sanoi rouva de Beauieu. Mutta nopeasti!\n\nKädenkäänteessä he kaikki painuivat portaita alas. Sitten hallitsijatar\nlähetti palvelijattarensa noutamaan voiteita, siteitä, viinaa,\nsekä kaikkea muuta mahdollista, niin että he viimein jäivät yksin.\nTällöin hän katseli elotonta nuorta miestä, ihaili tämän vankkaa\nruumiinrakennetta ja miten kaunis tämä oli vielä kuolemassakin, sekä\nsanoi:\n\n-- Haa! Jumala rankaisee minua todellakin. Kun vihdoinkin ainoan\nkerran köyhässä elämässäni sydämeni syvyyksissä herää alhainen himo,\njoka polttaa ruumistani, tulee suojeluspyhimyksen! hulluksi ja riistää\nkauneimman aatelismiehen, minkä koskaan olen nähnyt. Hitto soikoon!\nIsäni hengen nimessä, minä hirtätän kaikki, jotka ovat osaltaan\nsyyllisiä hänen kuolemaansa!\n\n-- Rouva! huudahti Jacques de Beaune ja hypähti pöydältä sekä polvistui\nlattialle hallitsijattaren jalkain juureen. -- Minä elän palvellakseni\nTeitä ja olen niin vähän kuollut, että lupaan tänä yönä Teille yhtä\nmonta ilonhetkeä kuin vuodessa on kuukausia, seuraten pakanallisen\nherra Herkuleen esimerkkiä. Vielä hän lisäsi, tuntien, että oli\nhyväksi hiukan valehdella: -- Kolmeen viikkoon en ole syönyt nähtyäni\nTeidät, ja Teidät nähdessäni tulin mielettömäksi. Syvä kunnioitus\nkorkeaa arvoanne kohtaan kielsi minua lähestymästä Teitä, mutta\nhullusta päähänpistostani käsittänette, miten huumautunut olen Teidän\nkuninkaallisesta suosiostanne.\n\nHän suuteli kunnioittavasti hallitsijattaren jalkoja ja katseli tätä\nmurhaavan lemmekkäästi. Hallitsijatar eli siihen aikaan, kuten kaikki\ntietävät, toista nuoruuttaan, jossa jyrkässä siirtymävaiheessa saavat\nsiihen saakka kunnialliset naiset, jotka aikaisemmin ovat selviytyneet\nhyvin rakastajitta, hurjan halun kokea vielä lemmenyön, ettei heidän\ntarvitsisi astua toiseen maailmaan kädet, sydän ja kaikki muukin\ntyhjänä, vain sen takia että ovat antaneet pettää itseään. Rouva de\nBeauieu ei siis ällistynyt ensinkään kuullessaan, mitä tämä nuori mies\nhänelle lupasi, sillä kuninkaalliset henkilöthän ovat tottuneet saamaan\nkaikkea tusinakaupalla, vaan hän kätki tämän auliin tarjouksen syvälle\nmieleensä tuntien jo nyt kihelmöittävää odotusta. Hän kehoitti\nnuorta Jacquesia nousemaan, ja kaikessa kurjuudessaan tällä oli vielä\nrohkeutta hymyillä rakastetulleen, joka seisoi majesteetillisena kuin\nlakastunut ruusu sekä iholtaankin kuihtuneena kuin kipeä kissa, mutta\nkuitenkin niin hyvin säilyneenä, niin houkuttelevana olemukseltaan,\nseisten pienillä, sievillä jaloillaan keinutellen hempeästi lanteitaan,\nettä Jacques tunsi nälkiintyneisyydestään huolimatta aavistamattomien\nvoimien tulevan avukseen, joten hän pystyisi täyttämään lupauksensa.\n\n-- Kuka Te olette? kysyi hallitsijatar ja katsoi häneen tuimasti kuten\nisä-vainajansa, kuningas.\n\n-- Olen Teidän uskollinen alamaisenne Jacques de Beaune, Teidän\npitkäaikaisista ansioistaan huolimatta epäsuosioon joutuneen\nhopeakamarimestarinne poika.\n\n-- Hyvä, sanoi nainen, paneutukaa jälleen pöydälle pitkäksenne.\nKuuluvat tulevan tänne, ja olisi sopimatonta, jos palvelijani saisivat\naihetta epäillä minun olevan osallisena tässä komediassa.\n\nÄänen lempeä sävy ilmaisi hänen armollisesti antavan Jacquesille\nanteeksi sen röyhkeyden, millä tämä oli julistanut rakkautensa. Tällöin\nJacquesin mieleen juolahti, että muutkin herrat olivat taanneet\nitselleen menestyksen hovissa työntämällä jalkansa vanhaan jalustimeen,\nmikä ajatus antoi hänelle luottamusta tulevaisuuteen.\n\n-- Niin, sanoi hallitsijatar kamaripalvelijoilleen, mitään apua ei\ntarvitakaan. Tämä herra voi jo paremmin. Kiitetty olkoon Jumala ja pyhä\nneitsyt, ettei talossani ole tapahtunut murhaa.\n\nNäin sanoen hän työnsi sormensa tämän hänelle taivaasta tipahtaneen\nrakastajan tukkaan hieroen hänen ohimokaan paloviinalla, ja sillä\ntekosyyllä, että tahtoi tutkia potilaan tilaa, hän avasi tämän viitan\nvarmistautuen siitä, että rohkeita lupauksia antaneella nuorukaisella\noli ihanan hieno, heleä iho. Ja kaikkia saapuvilla olevia hämmästytti,\nettä hallitsijatar teki sen. Mutta ihmisrakkauden osoittaminen sopii\naina kuninkaallisille henkilöille. Jacques kohottautui istumaan,\noli sen näköinen kuin ei tietäisi missä oli ja kiitti nöyrästi\nhallitsijatarta torjuen kimpustaan apteekkarit, haavalääkärit sekä\nmuut mustat paholaiset sillä tiedolla, että hän oli tointunut. Sen\njälkeen hän mainitsi nimensä ja aikoi poistua syvään kumartaen, ikään\nkuin pelkäisi hallitsijatarta, koska hänen isänsä oli epäsuosiossa,\nmutta toden sanoaksemme siitä syystä, että hän oli säikähdyksissään\nhallitsijattarelle antamastaan huimapäisestä lupauksesta.\n\n-- Sitä minä en voi sallia, sanoi hallitsijatar. Luonani käyvät\nihmiset tulee ottaa vastaan toisin kuin teidät on otettu. Ja hän sanoi\nhovimestarilleen: -- Herra de Beaune syö illallista täällä. Sen, joka\nniin sopimattomasti on loukannut häntä, hän saa jättää rankaisematta,\njos se häntä miellyttää, mikäli syyllinen heti ilmoittautuu. Ellei hän\ntee niin, etsitytän hänet ja annan hänet piiskurini käsiin.\n\nHänen sanottuaan tämän pikku hovipoika astui esiin.\n\n-- Rouva, sanoi Jacques, pyydän Teitä jättämään hänet rankaisematta,\nkoska olen hänelle kiitollisuuden velassa onnestani saada olla nyt\nTeidän vieraanne, syödä pöydässänne ja ehkä lepyttää Teidät, niin että\nkumoatte sen syytöksen isääni vastaan, minkä suurivaltainen isänne\nsuvaitsi esittää.\n\n-- Hyvin puhuttu, vastasi hallitsijatar. Hän kääntyi hovipoikaan: --\nD'Estouville, annan sinulle jousimieskomppanian päällikkyyden. Mutta\nvaro vastaisuudessa heittelemästä mitään ikkunasta.\n\nJa hellästi nuoreen Beauneen rakastuneena hallitsijatar ojensi hänelle\nkätensä sekä vei hänet kabinettiinsa, missä he juttelivat viihtyisästi\nodottaessaan illallista. Eikä Jacques unohtanut käyttää tilaisuutta\npuolustaakseen isäänsä samalla sulkeutuakseen mainitun naisen suosioon,\njoka kuten kaikki tietävät hallitsi isänsä kuninkaan taloa ja vallitsi\nkaikkea kovalla kädellä. Jacques de Beaune lohduttautui sillä, että\nhallitsijattaren kanssa oli vaikea käydä vuoteeseen, sillä semmoinen\nei järjestynyt yhtä helposti kuin kahden kissan kohtaaminen, jotka\nvoivat huvitella, kunhan niillä on katonreunakin yhtymispaikkana.\nHän iloitsi siitä, että hän ehkä oli saavuttanut hallitsijattaren\nsuosion, ilman että hänen oli pakko lukea tälle täyteen sitä kirottua\ntusinaa. Sillä miten saisi hallitsijatar toimitetuksi kamarineitonsa\nja muun väen tieltä sekä säilyttäisi hyvän nimensä ja maineensa?\nMutta väliin hän pelästyi sitä, että tämä kelpo nainen saattoi\npystyä järjestämään yhtä jos toistakin, ja silloin hän ajatteli:\nSelviydynköhän minä siitä? Myöskin kelpo hallitsijatar, joka oli\naikaisemmin järjestänyt montakin kiperää asiaa, ajatteli samaa\njutellessaan muista asioista. Hän menetteli ovelasti ja haetutti\nsihteerin, joka oli perillä hallitustointen kaikista mutkista, sekä\nkäski tämän tuoda hänelle tekaistun sanoman pöytään. Sitten tuli ruoka,\neikä hallitsijatar koskenut siihen, koska hänen sydämensä oli paisunut\nniin, että se puristi vatsan kokoon, sillä hän ajatteli koko ajan tätä\nhauskan näköistä ja tulista nuorta miestä, eikä hänellä ollut muuhun\nruokahalua. Jacques ahtoi sisäänsä niin paljon kuin voi, useammastakin\neri syystä. Sitten sihteeri toi tekaistun sanomansa jolloin\nhallitsijatar hätkähti ja rypisti kulmiaan kuten kuningasvainaja ja\nsanoi: -- Eikö tässä valtakunnassa saa koskaan hetkenkään rauhaa?\nHiisi vieköön! Ei edes ateriaansa saa nauttia rauhassa! Silloin hän\nnousi: -- Satuloikaa ratsuni! Missä on tallimestarini, herra de\nVielleville? Vai Picardiassa? D'Estouville, seuratkaa minua talouden\nkerralla Amboiseen... Sitten hän vilkaisi Jacquesiin: -- Te saatte\nolla tallimestarini, herra de Beaune. Haluatteko palvella kuningasta?\nTässä Teillä on hyvä tilaisuus, käyttäkää sitä luojan nimessä! Siellä\non joukkio tyytymättömiä, jotka täytyy hakata maahan, ja tarvitaan\nuskollisia palvelijoita.\n\nPaljon lyhyemmässä ajassa kuin kerjäläiseltä menee sadan kiitoksen\nlatelemiseen, oli hevoset satuloitu valmiiksi. Madame ratsullaan ja\nTourainen Jacques hänen rinnallaan he ratsastivat täyttä vauhtia kohti\nAmboisea aseellisen joukon tullessa jäljestä. Ja lyhyesti puhuaksemme:\nHerra de Beaune sai huoneen kahdentoista askeleen päästä madame de\nBeauieun huoneesta kaukana kaikista asiaan kuulumattomista. Hoviväki\nja palvelijat kyselivät kummissaan, missä tyytymätön vihollinen\noikein majaili. Mutta mies, joka oli luvannut tusinansa ja jonka piti\nosoittautua sanansa mittaiseksi, tiesi mainiosti, missä vihollinen\noli. Hallitsijatar oli koko kuningaskunnassa tunnettu hyveelliseksi\nnaiseksi, mikä vapautti hänet kaikista epäluuloista. Niin, häntä\npidettiin aivan yhtä valloittamattomana kuin Péronnen linnaa. Kun oli\naika peittää uuneissa oleva tuhka ja Amboisen linnan ovet oli suljettu\nja lukittu, madame de Beauieu lähetti kamarineitonsa pois kutsuen\ntallimestarinsa. Tulevan tallimestarinsa. Tällöin ylimysnainen ja\nseikkailija kohtasivat toisensa sametilla verhotulla penkillä korkean\nuunin edessä, ja hallitsijatar sanoi heti sokerinmakealla äänellä:\n\n-- Ettekö Te ole kovin uupunut? Tein kovin julmasti pannessani hyvän\npalvelijan ratsastamaan kaksitoista peninkulmaa heti senjälkeen kun\nmuuan miehistäni oli pahoinpidellyt häntä, enkä sentähden saanut\nrauhaa, ennenkuin olisin puhunut kanssanne. Tunnetteko voivanne\nhuonosti?\n\n-- Tunnen vain kärsimättömyyttä, vastasi Jacques, joka oli selvillä\nsiitä, että perääntyminen oli mahdotonta. -- Ja uskaltanen olettaa,\njalo ja kaunis hallitsijatar, että palvelijanne on saanut armon\nsilmissänne.\n\n-- Malttakaahan! Ettekö valehdellut minulle, kun sanoitte...\n\n-- Mitä?\n\n-- Että olitte seurannut minua monta kertaa, kun yksinäni kävin\nkirkossa ja muualla.\n\n-- Puhuin totta.\n\n-- Sitten minua ihmetyttää, että vasta tänään huomasin Teidät, noin\nkomean nuoren miehen, jonka kaikki piirteet kuvastavat rohkeutta. Enkä\nminä tahdo perua sitä, mitä kuulitte minun sanovan, kun luulin teidän\nolevan tajuttomana. Te miellytätte minua, ja minä tahdon parastanne.\n\nNiin oli kirottu kohtalonhetki koittanut! Jacques lankesi polvilleen\nsuudellen hallitsijattaren käsiä ja jalkoja ja, mikäli kerrotaan,\nmuutakin. Eikä hallitsijatar unohtanut ylhäistä arvoaan, vaan taisteli\nurheasti vastaan, sillä hänen siveytensä ja kunniansa vaati, että\nJacques de Beaune sai hänet vain väkisin, jolloin koko synti ja vastuu\nlankesi tälle. Hän oli kuitenkin ennen tätä kohtausta käyttänyt\nhajuvesiä ja laittanut itsensä ihanaan kuntoon yöksi, ja odotuksen\nkuuma riemu antoi hänen poskilleen sekä väriä että hehkua, mikä\nhuomattavasti paransi hänen viehättävyyttään. Lempeästä vastarinnastaan\nhuolimatta hänet nostettiin ilmaan ja kannettiin kuninkaalliseen\nvuoteeseensa, missä tämä kelpo nainen ja mies, jolla oli täysi tusina\nkontissaan, vihdoin löysivät täydellisesti toisensa. Ja nauraen ja\nmekastaen, laskien leikkiä ja täynnä kaikenlaisia kujeita hallitsijatar\nselitti uskovansa enemmän kuningatar Marian impeyteen kuin hänelle\nluvattuun tusinaan. Mutta Jacques ei tavannutkaan kauniista yöpuvusta\nvanhentunutta naista, sillä kattolampun lempeässä valossa kaikki näytti\nmuuttuneen. Moni nainen, joka päivänvalossa on viisissäkymmenissä,\ntuntuu kellon lyödessä puolta yötä vain kaksikymmenkesäiseltä, kun\ntaas on toisia, jotka ovat kaksikymmenvuotiaita päivänvalolla, mutta\nsatavuotiaita iltakellojen soitua. Jacques puolestaan tunsi tästä\nkohtauksesta suurempaa iloa kuin hänen majesteettinsa kuningas\nvihollistensa roikkuessa hirsipuussa. Rouvakin oli iloisesti yllättynyt\nja antoi runsaat lupaukset: Hän lupasi palaneen Azayn linnan rikkaine\ntiluksineen läänitykseksi sekä täydellisen armahduksen nuoren miehen\nisälle, mikäli hänet voitettaisiin tässä kaksintaistelussa.\n\nJa kelpo poika ajatteli itsekseen: Tällä minä vapautan isäni! Tämä\nkerta on läänityksestä! Tämä tulee niityistä ja viljanmyynnistä! Tämä\nAzayn metsistä! Tämä kalastusoikeuksista... Niin, ja tämä Indre-joen\nsaarista. Ja sen takana olevista laidunmaista... ja tämä, että saisimme\nvapaaksi tilamme la Carten, jonka isäni osti niin kalliilla hinnalla.\nTämä asemasta hovissa...\n\nHän pääsi helposti näin pitkälle, ja hän tunsi entistä suurempaa\nvastuuta osoittautua sanansa mittaiseksi, sillä olihan koko Ranska\nhänen allaan, ja olihan kysymyksessä itsensä kuninkaan kunnia! Hän\nlupasi rakentaa suojeluspyhimykselleen Pyhälle Jacquesille kappelin\nAzayn linnaan josta hän sai voimaa ja apua osoittaakseen yhdennentoista\nkerran hallitsijattarelle syvintä kunnioitusta. Mutta ylimielisen\nitseluottamuksen vallassa hän päätti muodostaa viimeisen luvatusta\ntusinasta säteileväksi aamutervehdykseksi, läänityksen saajan\ntervehdykseksi lääninherralle, kiitokseksi valtakunnan hallitsijalle,\nsitten kun olisi herännyt. Mikä olikin kaunis ajatus. Mutta luonnolla\non oma tahtonsa, ja sentähden ei Azayn linnanherra voinut toivottaa\nkuningas Ludvig yhdennentoista tyttärelle hyvää huomenta muulla tavoin\nkuin sillä, millä majesteetteja niin usein tervehditään -- löysällä\npanoksella. Ja syödessään aamiaista Jacquesin kanssa, joka jo sanoi\nitseään Azayn herraksi ja hänen tallimestarikseen, hallitsijatar kiisti\nnämä hänen vaatimuksensa selittäen, ettei Jacques ollut voittanut\nvetoaan eikä siis saanut maatilaakaan.\n\n-- Piru minut periköön, ellen kestänyt loppuun saakka! sanoi Jacques de\nBeaune. -- Mutta, rakas rouva ja jalo hallitsijatar, kumpikaan meistä\nei ole sopiva ratkaisemaan tätä riitaa, joka koskee läänityskysymystä,\nsillä se tulee käsitellä Teidän valtioneuvostossanne, koska Azay on\nkruunun alainen.\n\n-- Hitto soikoon, huudahti hallitsijatar hymyillen, Teidän isänne\notetaan armoihin, ja te saatte sekä Azayn että toimen hovissa, jos Te\ntahraamatta kunniaani voitte esittää tämän asian valtioneuvostolle.\nMutta jos maineeseeni hyveellisenä naisena tulee pieninkään tahra...\n\n-- Niin minä riipun hirressä! sanoi Jacques lyödäkseen asian leikiksi.\nHallitsijattaren silmiin oli nimittäin kohonnut julma ilme.\n\nJa Ludvig yhdennentoista tytär laskeskelikin jo saaneensa ensimmäisen\ntusinan ilmaiseksi eikä ollut nyt erityisesti kiinnostunut toiseen\ntusinaan (jonka Jacques jo lupasi hänelle), jos hänen pitäisi maksaa\nsiitä.\n\n-- Rouvani, sanoi Jacques, tulette näkemään, että minä olen ja pysyn\ntallimestarinanne.\n\nKoko hallitsijattaren hoviväki oli vähitellen saapunut Amboiseen,\nhyvin uteliaina saamaan tietää syyn tähän äkilliseen matkaan. Hän\nkutsui heidät koolle, ettei hänen epäiltäisi näytelleen komediaa, ja\nantoi heidän käsiteltävikseen muutamia visaisia kysymyksiä. He pitivät\nvaltioneuvoston istuntoa pohtien niitä sangen syvämielisesti. Kokouksen\nloppupuolella uusi tallimestari tuli noutamaan hallitsijattaren sieltä,\nja röyhkeä Jacques sanoi silloin hänen valtakunnanneuvostolleen, että\nhän haluaisi pyytää näitä herroja ratkaisemaan erään riidan, joka koski\nhäntä ja erästä kuninkaallista tilusta.\n\n-- Kuulkaa häntä, sanoi hallitsijatar. Se on kyllä totta. Ja antamatta\nkorkean valtakunnanneuvoston hämmentää häntä Jacques de Beaune alkoi\npuhua tämäntapaisin kääntein:\n\n-- Jalot herrat, vaikkakin esitän vain pähkinänkuoria koskevan\nasian, pyydän teitä harkitsemaan sitä tarkkaan ja suomaan anteeksi\nsymbolisen puhetapani. Eräs herra, joka käveli toisen herran kanssa\nhedelmätarhassa, havaitsi kauniin saksanpähkinäpuun, hyvin istutetun,\nhyvinvoivan, kauniin nähdä, hyvin säilyneen pähkinäpuun, jonka lehdet\nja hedelmät olivat raikkaat ja tuoksuvat, pähkinäpuun, johon ei\nkyllästynyt, kun oppi sen tuntemaan, lemmen-pähkinäpuun, joka johti\najatukset siihen hyvän ja pahan tiedon puuhun, mistä meidän Herramme\nkielsi syömästä ja jonka takia kantaäitimme Eeva herra puolisonsa\nkanssa karkoitettiin paratiisista. No niin, hyvät herrat, tämä\npähkinäpuu aiheutti näiden kahden herran välillä hieman riitaa,\nmistä oli tuloksena sellainen pieni vedonlyönti, joita usein sattuu\nystävien kesken. Nuorempi heistä lupasi heittää kädessään olevan kepin\nkaksitoista kertaa tähän puuhun siten, että keppi pudottaisi joka\nkerralla siitä pähkinän... Eikö tämä ole asian ydin? sanoi Jacques\nkääntyen hallitsijattareen.\n\n-- Kyllä, hyvät herrat, tämä vastasi ällistyneenä Jacquesin neroudesta.\n\n-- Toinen väitti vastaan, jatkoi Jacques, jolloin ensiksi mainittu\nheitti keppinsä rohkeasti ja taitavasti, niin hellävaraisesti ja\nmukavasti, että se tuotti huvia heille kumpaisellekin, koska niiden\nhyvien pyhimysten ansiosta, jotka varmaankin katselivat ja joilla\ntosiaankin oli hauskaa, putosi pähkinä joka heitolla, niin että hän sai\ntodellakin alas kaksitoista pähkinää. Mutta sattui käymään niin, että\nviimeksi pudonnut pähkinä oli ontto eikä siinä ollut sydäntä, mistä\nuusi pähkinäpuu olisi voinut syntyä, jos puutarhuri olisi tahtonut\npanna tämän pähkinän maahan. Onko keppiä heittänyt mies nyt voittanut\nvetonsa? Olen puhunut. Tuomitkaa.\n\n-- Tuomio on helppo, sanoi tourainelainen Adam Fumée, joka siihen\naikaan oli hallitsijattaren sinetinvartija. Toinen voi tehdä vain\nyhdellä tavalla.\n\n-- Ja millä? kysyi hallitsijatar.\n\n-- Maksaa, hyvä rouva.\n\n-- Hänpä on nokkela! sanoi hallitsijatar ja läpäytti uutta\ntallimestariaan poskelle. Hän joutuu vielä hirsipuuhun!\n\nHän sanoi sen leikillään, mutta se oli ennustus, joka toteutui. Sillä\ntoisen naisen koston uhrina ja sihteerinsä kavaltamana tämä Jacques\nde Beaune, josta oli ajan oloon tullut Semblancayn paroni, la Carten\nja Azayn herra sekä eräs valtakunnan ensimmäisiä miehiä, joutui\nkuninkaan epäsuosioon ja ripustettiin hirteen Montfauconissa. Mutta\nhallitsijatar madame de Beauieun aikana hän oli suuressa suosiossa,\nei ainoastaan rakastajana, vaan myös älykkyytensä ja valtion asioissa\nosoittamansa toimeliaisuuden ansiosta, niin että hänestä tuli ensin\nkuninkaan kassamestari sekä myöhemmin, kun hän tiesi, miten tusinan\ntaaleria sai poikimaan grossiksi, koko valtakunnan rahaministeri,\nmitä virkaa hän hoiti erinomaisesti, silti unohtamatta hankkia hyviä\ntuloja itselleenkään, mikä olikin vain kohtuullista. Hän pani paljon\nkultaa likoon rakentaakseen uudelleen Azayn linnan, joka oli raunioina\nhänen saadessaan läänityksen, mutta seisoo vieläkin Indren kaltaalla\nsamanlaisena kuin hän sen rakensi. Ja ennen kuin hänet ripustettiin\nhirteen, kävi hänen nuori herransa ja kuninkaansa Frans ensimmäinen\nvieraana hänen linnassaan.\n\nKuningas kunnioitti häntä suuresti hänen valkoisten hiuksiensa takia,\nja käydessään Azayssa levolle hän sanoi Jacquesille, joka nyt oli\nSemblancayn paroni: -- Teidän elämänne kello lyö kohta kaksitoista!\n\n-- Niin, Majesteetti, vastasi finanssiministeri, se on jo aikaisemmin\nlyönyt kahtatoista, jota saan kiittää siitä, että minulla on nyt\nmaatilani, että olen voinut rakentaa sen niin hyväksi ja että minun\nsuodaan palvella Teitä.\n\nKunnon kuningas halusi kuulla asiasta tarkemmin jolloin Jacques\nde Beaune kertoi hänelle tarinansa. Frans ensimmäinen piti aina\nleikinlaskusta, joten tämä hauska tarina huvitti häntä sitäkin enemmän,\nkun hänen oma äitinsä, Angoulemen herttuatar, oli juuri tähän aikaan\ntullut siihen ikään, jolloin nainen tuntee kiireen ahdistavan, ja\npiiritti Bourbonin konnetaabelia saadakseen tältä kenties tusinan\ntai kaksikin. Mutta se oli ilkeän naisen huonoa rakkautta, sillä\ntällä rakkausseikkailulla hän saattoi valtakunnan vaaraan sekä oli\nsyypää siihen, että kuningas otettiin vangiksi ja Semblancay parka\nripustettiin hirteen riippumaan, kuten aikaisemmin on mainittu.\n\n\n\n\n\n\nKALLIS LEMMENYÖ\n\n\n\n\nSinä talvena jolloin Amboisin meteliksi nimitetty ensimmäinen\nuskonkapina puhkesi, luovutti Avenelles niminen asianajaja des\nMarmousetin kadun varrella sijaitsevan asuntonsa hugenottien\nkokousten tyyssijaksi, sillä hän kuului heihin vaikka hänellä ei\nollut aavistustakaan siitä, että Condén prinssi, La Regnaudie ja muut\nneuvottelivat kuninkaan karkoittamisesta.\n\nAvenelles oli epämiellyttävä, punapartainen mies, kasvoiltaan\nharmaankelmeä, niin kuin kaikki lainvääristelijät jotka oleskelevat\nlakitupien hämärässä; kaikkien aikojen ilkein asianajaja. Hän nauroi\nmestauksille ja möi itsensä kenelle tahansa kuten Juudas. Viisaitten\nihmisten mielestä ei koskaan voinut olla varma siitä, oliko hän lintu\nvai kala. Asianajaja oli Pariisissa nainut kauniin porvaristytön,\njota hän niin mustasukkaisesti vartioi että olisi voinut tappaa tämän\nyhdestä lakanassa olevasta rypystä, jonka syntyä ei vaimo olisi osannut\nselittää. Mies menetteli tässä väärin, sillä useinhan lakanoihin\nilmaantuu ryppyjä rehelliselläkin tavalla; mutta vaimo silitti\nhuolellisesti lakanansa, ja niin asia jäi silleen. Koska vaimo tiesi\nmiehensä ilkeäksi ja murhanhimoiseksi, oli hän hyvin uskollinen ja\naina paikallaan niin kuin lipasto, joka ei koskaan liiku paikaltaan\nmutta aina tarpeen vaatiessa on valmis palvelukseen. Kaikesta\nhuolimatta oli asianajaja pannut vaimonsa siveyden vartijaksi vanhan\npalvelijattaren, joka oli ruma kuin synti, joka aikoinaan oli imettänyt\nherra Avenellesta ja oli tähän hyvin kiintynyt. Ainoana virkistävänä\nvaihteluna rouva raukan kylmähkössä avioliitossa oli hartaushetki,\njonka hän suoritti Kreivintorin varrella sijaitsevassa Pyhän Jehanin\nkirkossa, jonne, kuten on tunnettua, koko hienosto tapasi kokoontua.\nLukiessaan rukouksiaan nauttivat hänen silmänsä monien koreilevien\nja käherrettyjen keikareiden edestakaisin liikehtimisestä ja heidän\nperhosmaisesta liehumisestaan. Niiden joukosta valitsi hän lopulta\nerään kauniin italialaisen aatelismiehen, leskikuningattaren ystävän,\nja rakastui tähän, sillä mies oli nuori ja vasta elämänsä keväässä,\noli upeasti pukeutunut, liikkui miellyttävästi ja omasi kaikki ne\nominaisuudet, joita vaadittiin herättämään kunniallisen naisen rakkaus,\nnaisen, joka tunsi avioliiton kahleiden kiristävän ja sen tähden ryhtyi\nkeventämään ikeensä painoa.\n\nNuori aatelismies rakastui myöskin porvarisrouvaan, jonka mykkä\nrakkaus liikutti hänen sydäntään -- siitä kuinka tämä tapahtui, ei\ntiennyt paholainen eikä asianomaiset itsekään. He vaihtoivat helliä\nkirjelappusia. Mennessään kirkkoon pukeutui asianajajan rouva aina\nerikoisen suurella huolella. Sen sijaan, että olisi ajatellut Jumalaa,\najatteli hän siellä vain kaunista aatelismiestä ja lietsoi alinomaa\nsydämensä paloa joka sai hänen silmänsä ja huulensa kostumaan ja hän\nsanoi itsekseen: Tahtoisin antaa henkeni yhdestä ainoasta rakastettuni\nsyleilystä! Pyhän neitsyeen rukoilemisen sijasta ajatteli hän:\nSaadakseni juopua hänen nuoruutensa aiheuttamasta hurmasta ja edes\nsilmänräpäyksen verran kokea suurta rakkauden onnea uhmaisin vaikka\nroviota, jossa kerettiläisiä poltetaan.\n\nAatelismiehen huomatessa naisen punastuvan hänen lähestyessä tätä,\nasettui hän aina tämän penkin viereen ja kuiskasi hänen korvaansa\nsanoja, joita naiset niin mielellään kuuntelevat. Sen jälkeen sanoi hän\nitsekseen: Isäni vaakunakilven kautta vannon, että tulen omistamaan\ntämän naisen vaikkakin se veisi henkeni.\n\nJa siveydenvartijan kääntäessä päätään sivulle puristivat molemmat\nrakastavaiset toisiansa, hengittivät, ahmivat ja suutelivat toisiaan\nkatseilla, jotka olisivat voineet sytyttää musketin, jos sellainen\nolisi ollut lähettyvillä. Näin pitkälle kehittyneen rakkauden\ntäytyi päästä päämaaliinsa. Aatelismies pukeutui sen tähden lakia\nopiskelevaksi, kestitsi asianajajan kirjureita ja seurusteli heidän\nkanssaan vakoillakseen aviomiehen elintapoja, hänen poissaoloaan\nkotoaan, matkojansa ynnä muuta, vaanien täten tilaisuutta tehdäkseen\nhänet aisankannattajaksi, ja sai lopulta kaikeksi onnettomuudeksi\nsiihen tilaisuuden. Asianajajan oli seurattava salaliiton onnistumista,\nvaikkakin hän kaikessa hiljaisuudessa oli päättänyt panna syyn Guisien\nniskoille, ja päätti lähteä Bloisiin, jossa hovi oli suuressa vaarassa\njoutua karkoitetuksi. Aatelismies sai vihiä asiasta ja lähti edeltäpäin\nBloisiin virittääkseen satimen, johon Avenelles viekkaudestaan\nhuolimatta tarttuisi ja josta hän vapautuisi vasta, kun hänen päänsä\nkruunattaisiin parilla suurella sarvella. Rakkautensa huumassa kutsui\nitalialainen koolle kaikki hovipoikansa ja palvelijansa sekä sijoitti\nheidät siten, että asianajajan saapuessa vaimoineen ja seuranaisineen,\nvastattaisiin heille kaikista hotelleista, jonne he pyrkivät, että\nkoska talo hovin siellä oleskelun takia oli täpösen täynnä väkeä heidän\ntäytyi kysellä asuntoa muualta. Sen jälkeen teki aatelismies sopimuksen\nKuninkaallinen Aurinko -nimisen hotellin omistajan kanssa siitä, että\nhän, italialainen, saisi hallita koko taloa josta vakinaiset palvelijat\nlähtivät tiehensä. Varmuuden vuoksi lähetti mies koko henkilökunnan\nmaalle. Nyt asettui aatelismies hotelliin asumaan ystävineen,\njotka olivat matkustaneet sinne hovin tähden, ja itse asui hän sen\nhuoneen yläpuolella, jonne aikoi sijoittaa sydämensä valtiattaren,\nasianajajan ja siveydenvartijan ja laitatti lattiaan irtoluukun.\nHänen keittiömestarinsa sai tehtäväkseen toimia hotellin isäntänä,\nhovipoikansa pukeutuivat tarjoilijoiksi ja palvelijattarensa hotellin\nsiivoojiksi. Tämän jälkeen jäi hän odottelemaan, että kätyrinsä\ntoisivat ilveilyn päähenkilöt hänen luoksensa, ja pianpa he tulivatkin.\nKenenkään päähän ei pälkähtänyt ihmetellä Kuninkaallisen Auringon\ntapauksia, koska nuoren kuninkaan, molempien kuningattarien, Guisien\nja koko hovin saapuminen oli houkutellut kaupungin vilinään paljon\nylhäisiä herroja, kauppiaita, sotaväkeä ja muitakin ihmisiä.\n\nHerra Avenelles sekä hänen vaimonsa että seuranaisensa olivat siis\nkulkeneet hotellista hotelliin ja saaneet torjuvan vastaanoton\nkaikkialla, joten mies tunsi itsensä onnelliseksi, kun heidät\nvastaanotettiin Kuninkaalliseen Aurinkoon. Asianajajan päästyä\nhuoneeseensa asettumaan käveli aatelismies edes takaisin pihamaalla,\nsaadakseen nähdä edes välähdyksen naisestaan, eikä hänen tarvinnut\nkauan tätä odotella, sillä naisille ominaisen tavan mukaan katseli\nrouva Avenelles pian ikkunasta pihalle ja tuntiessaan jälleen\nrakastettunsa, sai tämä hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.\n\n-- Voi, kuinka hän on ihana! huudahti hän. Rouvaparka oli aikonut\nsanoa: \"Kuinka aurinko onkaan ihana\", mutta hän erehtyi sanoissaan.\n\nAsianajajan kuullessa tämän, ryntäsi hän ikkunan luo ja näki\naatelismiehen.\n\n-- Vai niin, ihailetko sinä nuoria herroja? huusi asianajaja ja\ntarttui vaimoaan käsivarresta ja viskasi hänet vuoteeseen kuin säkin.\nSinun on parasta muistaa, että vaikka minun sivullani roikkuu miekan\nsijasta kynäkotelo, on siellä kuitenkin veitsi, ja tämän veitsen\nisken sydämeesi, niin pian kuin vähäisenkin osoittaudut uskottomaksi.\nLuulenpa nähneeni tuon herran aikaisemminkin.\n\nAsianajaja oli raivoissaan, mutta vaimo nousi sanoen: Niin, tappakaa\nminut vaan. Häpeän valehdella teille. Ette koskaan enää saa sormellanne\nkoskettaa minuun, kun olette minua tuolla tavoin uhkaillut.\nTästälähtien tulen ottamaan itselleni rakastajan joka on vähemmän\nkarkea kuin te.\n\n-- No älähän nyt, pieni kyyhkyseni, sanoi asianajaja yllättyneenä,\ntaisin sanoa liikaa. Suutelehan minua ystäväiseni ja anna anteeksi.\n\n-- En suutele enkä myöskään lepy, sanoi hän. Olette ilkeä ihminen.\n\nRaivostunut asianajaja halusi nyt ottaa väkivalloin sen, minkä vaimo\nhäneltä epäsi, ja heidän välilleen syntyi kiivas kamppailu, jonka\naikana aviomies sai monta naarmua. Kaikeksi onnettomuudeksi odottivat\nsalaliittolaiset asianajajaa, joten tämän täytyi jättää vaimonsa\nseuranaisen vartioimaksi.\n\nLainvääristelijän poistuttua asetti aatelismies yhden palvelijansa\nkadunkulmaan vartioon, aukaisi kattoluukun ja kutsui naista äännellen\naivan kuulumattoman hiljaa: Pst! Pst! jonka tämän sydän kuitenkin\ntajusi, sillä sydänhän kuulee tavallisesti kaiken. Katsoessaan\nylöspäin huomasi hän rakastettunsa olevan jonkun matkaa yläpuolellaan.\nMiehen viittauksesta tarttui nainen kahteen paksuun alas laskettuun\nsilkkiköyteen, joiden päissä oli silmukat käsiä varten ja yht'äkkiä\nsiirtyi nainen kahden väkipyörän avulla vuoteestaan yläkerrokseen\nja kattoluukku sulkeutui yhtä hiljaa kuin oli avautunutkin. Vanhan\nsiveydenvartijan kääntäessä päätään ja huomatessaan rouvansa kadonneen,\nselvisi hänelle kauhukseen, että oli tapahtunut ryöstö, mutta miten\nja kenen toimesta ja minne hänet oli viety? Siinä hän istui aivan\nymmällään odottaen herra Avenellesta, tai toisin sanoen kuolemaa,\nsillä raivoissaan tämä kyllä hävittäisi kaiken eikä eukko parka voinut\npelastaa itseänsä, koska mustasukkainen aviomies oli ottanut avaimet\nmukaansa.\n\nRouva Avenellesta odottivat hyvä illallinen sekä liekehtivä\ntakkavalkea. Paljon polttavampi tuli riehui kuitenkin hänen\nrakastajansa sydämessä, rakastajansa, joka ilon kyynelten vuotaessa\nsuuteli häntä ensin silmille, kiitokseksi hänen rohkaisevista\nkatseistaan jumalanpalveluksen aikana Pyhän Jehanin kirkossa.\n\nRakastunut asianajajan rouva ei tämän jälkeen kääntänyt suutaan\npois, vaan antoi miehen suudella ja hyväillä itseään, niin kuin vain\nlemmensairas rakastaja voi suudella ja hyväillä. Mitkään sanat eivät\nvoi kuvata sitä autuutta jota he toistensa sylissä tunsivat.\n\nSillä aikaa oli petetty aviomies pahassa pulassa. Conden prinssi\nsaapui hugenottien kokoukseen kaikkien korkeimpien upseeriensa\nja suurmiestensä seurassa ja siellä päätettiin karkoittaa maasta\nleskikuningatar, Guisit, nuori kuningas ja kuningatar sekä tehdä\nvaltiokaappaus. Asia sai vakavan käänteen ja asianajaja ymmärsi päänsä\nolevan vaarassa eikä ollut tietoinen kaikista asiaan vaikuttavista\nsivuseikoista. Sen tähden riensi hän ilmiantamaan salaliittolaiset\nLothringenin kardinaalille, joka vei lainvääristelijän kanssaan\nveljensä, herttuan luo, jossa he kaikki kolme yhdessä neuvottelivat.\nMiehet lupasivat asianajajalle suuria lunnaita eivätkä olisi\nhalunneet erota hänestä vielä keskiyölläkään, jolloin tämä hiipi\npois linnasta. Aatelismiehen hovipojat ja palvelijat pitivät\nsamanaikaisesti riehakkaat keskiyön kemut juhliakseen herransa\n\"häitä\". Herra Avenelleksen saapuessa kesken juhlan humua takaisin,\nilveilivät juhlijat hänen kanssaan ja naurun remahdukset saivat hänet\nraivosta kalpenemaan ja astuessaan huoneeseensa tapasi hän ainoastaan\nseuranaisen siellä. Eukko parka yritti puolustautua, mutta asianajaja\npuristi häntä kurkusta niin lujasti, ettei hän saanut ääntäkään\nsuustaan. Tämän jälkeen otti mies matkalaukustaan esille tikarin.\nHänen teroittaessaan asettaan tunkeutui kattoluukun läpi iloinen ja\nhuoleton nauru ja sitä seurasivat muutamat sanat, joita ei ollut vaikea\nymmärtää. Mies sammutti kynttilän niin, että katossa olevat valojuovat\npaljastivat hänelle salaisuuden, ja tunsikin jo nyt vaimonsa äänen.\nHän tarttui seuranaista käsivarresta ja hiipi portaita ylös etsiessään\novea huoneeseen jossa rakastavaiset olivat, sekä löysikin sen pian.\nKoko painollaan heittäytyi hän ovea vastaan, mursi sen ja seuraavassa\nhetkessä löysi hän vaimonsa puolipukeissaan rakastajansa sylistä.\n\nNainen kirkaisi ääneen nähdessään aviomiehensä.\n\nRakastaja halusi riistää tikarin asianajajan käsistä. Kamppaillessaan\nelämästä ja kuolemasta tunsi aviomies italialaisen rautakourien\npuristavan itseään pihtien tavoin, kun taas vaimonsa iski hampaansa\nhäneen niin kuin koira kalutessaan luuta. Silloin keksi hän paremman\ntavan kostolleen. Hän määräsi seuranaisen sitomaan rakastavaiset\nkattoluukkuun silkkiköysillä, heitti tikarin käsistään ja auttoi\nseuranaista heidän kahlehtimisessaan. Sen jälkeen sitoi hän heidän\nsuunsa estääkseen heidät huutamasta ja nosti nopeasti tikarinsa\nlattialta. Tällä hetkellä astui muutamia Guisin herttuan upseereita\nhuoneeseen. Vallinneen metelin aikana ei kukaan ollut kuullut, että\nhe olivat vääntäneet hotellissa kaiken nurin niskoin, hakiessaan\nherra Avenellesta. Hovipoikien ilmoittaessa sotamiehille että heidän\nherransa oli kahleissa, suukapulalla varustettu ja melkein tapettu,\nheittäytyivät he rakastavaisten ja tikarilla varustetun miehen väliin,\nriisuivat tämän aseista ja täydensivät tekonsa viemällä miehen ja tämän\nvaimon sekä seuranaisen linnan vankilaan.\n\nKun Guiseihin kuuluvat tunsivat aatelismiehen puoluelaisekseen, jonka\nkanssa kuningatar tällä hetkellä halusi neuvotella ja jonka heidän\npiti kutsua neuvotteluun, kehoittivat he aatelismiestä seuraamaan\nheitä. Kahleistaan vapauduttuaan vei hän joukon johtajan syrjään ja\nkehoitti tätä kaikin mokomin pitämään aviomiehen erillään vaimostaan\nja lupasi miehelle suosionsa, virkaylennyksen ja lisäksi paljon rahaa,\njos hän tässä suhteessa tekisi hänen mielikseen; ja lisäsi, että jos\nmies pääsisi vaimonsa lähettyville potkaisisi hän varmaan tätä niin\nlujasti vatsaan ettei hän siitä koskaan paranisi. Hän kehoitti upseeria\njärjestämään naiselle alakertaan miellyttävän vankilahuoneen, jonka\nikkunat olisivat puutarhaan päin, mutta asianajaja piti raskaisiin\nkahleisiin kytkettynä teljettämän kellariluolaan. Upseeri lupasi ja\ntekikin niin kuin oli määrätty. Aatelismies taasen seurasi asianajajan\nrouvaa linnanpihalle saakka ja vakuutti hänen pian jäävän leskeksi\njolloin he ehkä menisivät naimisiin.\n\nHerra Avenelles heitettiin tosiaan umpihenkiseen luolaan ja hänen\nkaunis puolisonsa majoitettiin pieneen huoneeseen miehensä vankikopin\nyläpuolelle hänen rakastajansa suosiosta joka oli nimeltään signor\nScipio Sardini, ylhäinen Luceasta kotoisin oleva herra, joka oli\nhyvin rikas ja, niinkuin on mainittu, kuningatar Katariina di Medicin\nystävä. Katariina toimi näihin aikoihin kaikessa Guisien mielen mukaan.\nItalialainen lähti nopeasti kuningattaren luokse, jossa pidettiin\nsuuri salainen neuvottelu, ja sai tietää mitä oli tekeillä ja kuuli\nvaarasta joka uhkasi hovia. Signor Sardini totesi valtaherrojen\nkovasti hämmästyvän kuulemastaan, ja hän sai kaikkien suostumuksen\nkun hän neuvoi heitä kääntämään koko asian omaksi edukseen, ja se\noli hänen neuvostaan kun kuningas teljettiin Amboisin linnaan,\njotta kerettiläiset saataisiin siellä vangituiksi niin kuin ketut\npesäänsä ja heidät kaikki surmatuiksi. Onhan yleisesti tunnettua,\nkuinka leskikuningatar ja Guisit teeskentelivät ja mitenkä Amboisin\nmeteli loppui, mutta se ei kuulu tähän kertomukseen. Kaikkien aamulla\npoistuessa leskikuningattaren huoneesta, jossa asioista oli sovittu, ei\nsignor Sardini unohtanut asianajajan rouvaa, vaikkakin hän nyt jo oli\nhyvin ihastunut sukulaiseensa, kauniiseen neiti Limeuiliin ja kyseli,\nmiksi Juudas oli pantu häkkiin. Lothringenin kardinaali vastasi, ettei\nhän aikonut tehdä lainväärentäjälle mitään pahaa, mutta hän pelkäsi,\nettä tämä muuttaisi mielensä, tai ettei voisi vaieta salaisuudesta,\nkunnes asiat olisivat selvät, joten hän sen tähden oli toimittanut\nmiehen tieltään, mutta lupasi aikanaan vapauttaa hänet.\n\n-- Päästää mies vapaaksi! huudahti luccalainen. Ei suinkaan! Pankaa\nhänet säkkiin ja heittäkää mustatakkinen Loire-virtaan. Tunnen hänet\nsiksi hyvin, että tiedän, ettei hän koskaan anna anteeksi vankilaan\njoutumistaan ja menee jälleen hugenottien puolelle takaisin. Silloinhan\non Jumalalle otollinen teko, että vapautatte hänet kerettiläisestä.\nKukaan ei silloin saa tietää teidän salaisuuttanne, eikä kukaan hänen\npuoluelaisistaan tule kysymään miten miehen on käynyt, koska hän on\npetturi.\n\nAntakaa minun pelastaa hänen vaimonsa ja huolehtia kaikesta muusta,\nsiitä vaivasta haluan vapauttaa teidät.\n\n-- Te annatte viisaita neuvoja. Ennen kuin noudatan niitä, on minun\nkuitenkin huolehdittava siitä, että heitä vartioidaan tarkoin. Selvä on.\n\nOikeuspalvelija tuli paikalle ja sai määräyksen valvoa, ettei\nkukaan päässyt puhuttelemaan vankeja. Sitten pyysi kardinaali\nSardinin sanomaan hotellissa että asianajaja oli jättänyt Bloisin\nja palannut riitajuttujensa luo Pariisiin. Ne, jotka olivat saaneet\ntehtäväkseen vangita asianajajan, olivat saaneet nimenomaisen\nmääräyksen kohdella häntä tärkeänä henkilönä, niinpä he eivät olleet\nriisuneet hänen vaatteitaan eivätkä ryöstäneet häntä. Asianajajalla\noli siis kukkarossaan kolmekymmentä tukaania ja päätti uhrata\nnämä tyydyttääkseen kostonhalunsa ja hyvin perustein osoittaa\nvanginvartijoille että hänellä oli oikeus tavata suuresti rakastamaansa\nvaimoaan. Mutta Sardini, joka oli peloissaan rakastajattarensa\nvaarallisesta naapurista ja pelkäsi, että tälle tapahtuisi jotain\npahaa, päätti viedä hänet yöllä turvallisempaan paikkaan. Hän siis\npalkkasi soutajan veneineen, piiloitti ne sillan alle ja käski kolmen\npalvelijansa viilata pienen kamarin ikkunaristikon poikki, huolehtia\nnaisesta ja viedä hänet puutarhaa ympäröivän muurin luo, jossa hän\nodottaisi naistaan.\n\nSen jälkeen kun näihin valmisteluihin oli ryhdytty ja vahvat viilat\nostettu, pääsi italialainen aamulla vastaanotolle leskikuningattaren\nluokse, jonka huoneet sijaitsivat vallihautojen yläpuolella, jonne päin\nasianajajan ja hänen vaimonsa vankilahuoneitten ikkunat olivat, ja hän\noli nyt varmasti vakuutettu siitä, että kuningatar mielellään avustaisi\ntätä pakoa. Kuningatar ottikin hänet vastaan ja mies pyysi, ettei\nkuningatar suuttuisi, jos hän kardinaalin ja herra de Guisin tietämättä\nvapauttaisi naisen vankilasta. Sitten kehoitti hän innokkaasti\nkuningatarta antamaan kardinaalille käskyn heittää aviomies virtaan,\njohon kuningatar vastasi: Amen. Rakastaja lähetti naiselleen kirjelipun\nja vadillisen kurkkuja, ilmoittaen tällä tavoin hänen pian lähenevästä\nleskeydestään, josta asianomainen kovasti ilostui. Hämärän tullessa\nlähetti kuningatar, jotain tekosyytä hyväkseen käyttäen, vanginvartijan\npois ja aatelismiehen palvelijat viilasivat nopeasti ristikon poikki\nsekä nostivat naisen ulos, viedäkseen hänet puutarhaa ympäröivälle\nmuurille.\n\nMutta kun portti oli sulkeutunut ja italialainen ulkona naisensa\nkanssa, heitti tämä takin yltään ja muuttui asianajajaksi, joka tarttui\nkilpailijaansa kurkusta ja yritti kuristaa miehen ja raahata hänet\nLoire-virtaan hukuttaakseen hänet sinne. Sardini puolustautui, huusi\nja painiskeli, mutta ei tikaristaan huolimatta voinut vapautua tästä\nasianajajakaavussa olevasta paholaisesta. Vähitellen hän vaikeni ja\nsuistui alas asianajajan jalkojen juuressa olevaan kuoppaan, ja kuun\npaistaessa tämän kasvoille huomasi italialainen niiden olevan vaimon\nveren tahraamat. Raivostunut asianajaja jätti italialaisen oman onnensa\nnojaan, sillä hän luuli miehen kuolleen ja sitä paitsi riensivät tämän\npalvelijat paikalle kantaen soihtuja käsissään. Kaikessa kiireessä\nennätti hän kuitenkin heittäytyä veneeseen ja poistua paikalta.\n\nRouva Avenelles parka kuoli siis aivan yksin ja hyljättynä ja\npuolittain kuristettu Sardini tavattiin kuopassa makaamassa, mutta\npelastettiin henkiin. Kuten on tunnettua meni hän myöhemmin naimisiin\nkauniin Limeuilin kanssa, sen jälkeen kun tämä oli synnyttänyt lapsen\nkuningattaren huoneessa. Leskikuningatar halusi hyväntahtoisesti\npeittää tämän suuren onnettomuuden naittamalla hänet Sardinille, jolle\nKatariina lahjoitti komean Chaumont-sur-Loire nimisen maatilan ja\nlinnan. Aviomies oli kuitenkin peitonnut italialaisen niin pahasti,\nettei tämä elänyt kauan ja kaunis Limeuil jäi leskeksi jo aivan\nelämänsä keväässä. Väkivallanteostaan huolimatta ei asianajaja joutunut\noikeuden eteen. Hänen onnistui päinvastoin päästä niiden joukkoon jotka\nviimeisessä rauhanselvittelyssä saivat anteeksiannon, vaikka hän oli\npalannut hugenottien puolelle, ja työskenteli heidän hyväkseen Saksassa.\n\nRukoilkaa rouva Avenelles raukan puolesta, sillä ei ole tietoa siitä\nminne hänen ruumiinsa joutui, eikä hänen osakseen tullut sen enempää\nkirkon esirukouksia kuin kristillisiä hautajaisiakaan. Kaikki naiset,\njoilla on parempi onni rakkaudessa: rukoilkaa hänen puolestaan.\n\n\n\n\n\n\nLIIAN HYVEELLISYYDEN VAARAT\n\n\n\n\nMoncontourin herralla, tourainelaisella kelpo soturilla, joka taisteli\nurheasti kerettiläisiä vastaan Anjoun herttuan, nykyisen maineikkaan\nkuninkaamme johdolla, oli kaksi poikaa, ja vanhempi näistä oli hovissa\nerikoisen hyvissä kirjoissa.\n\nRauhan tultua, vähää ennen kuin kerettiläisiä puijattiin\nPärttylinyöllä, tämä kunnon herra palasi linnaansa Vouvrayhin, mutta\nsiellä hän sai sellaisen surullisen sanoman, että hänen poikansa oli\nkaatunut kaksintaistelussa, Villequierin herran surmaamana.\n\nTämä koski isäparkaan sitäkin kovemmin, kun hän oli järjestänyt\npojalle hyvän avioliiton erään isän puolelta Amboise-sukuun kuuluvan\nneitosen kanssa. Ja pojan näin surullisen varhain poistuttua hän ja\nhänen jälkeläisensä menettivät sellaisen sukulaisuuden tuottamat\nedut. Niin ikään suvun parhaaksi hän oli toimittanut toisen poikansa\nluostariin, erään hurskaudestaan sekä hyvistä tavoistaan kuuluisan\nja poikaa kristillisesti kasvattavan miehen valvontaan -- sillä isän\nkunnianhimona oli nähdä hänet kerran kardinaalina.\n\nKunnon apotti piti nuorukaista ankarasti eristettynä, makuutti häntä\nojassa kammiossaan ja kitki kaikki rikkaruohot hänen sielustaan\nnäin kasvattaen hänet yleensäkin puhtaisiin ajatuksiin ja syvään\nsynnintuntoon, kuten kunnon papeille kuuluukin.\n\nYhdeksäntoista vuoden vanhana tämä nuori noviisi ei tuntenut muuta\nrakkautta kuin Jumalan rakkauden eikä opettajaansa lukuun ottamatta\nmuita luotuja olentojakaan kuin enkelit, joilla ikuisen puhtautensa\nvuoksi ei tietenkään ole meidän lihallisia pyyteitämme. Ellei niin\nolisi järjestetty, taitaisikin taivaassa olla liian vilkasta.\n\nNäin monien vastoinkäymisten kohtaamana Moncontourin herra päätti\nkuitenkin ottaa toisen poikansa pois luostarista sekä puettaa hänet\nsotilaan ja hovimiehen purppuraan kardinaalin sinipunaisen asemesta.\nHän sai myöskin ajatuksen toimittaa poika kihloihin sen tytön kanssa,\njoka oli ollut manalle menneen pojan morsian, mikä oli sangen\njärkevä ajatus, sillä tämä pieni munkkihan oli ihan uusi, puhdas\nja käyttämätön, joten tyttö voi saada iloa hänestä, kun sen sijaan\nvanhempi poika jo ajat ennen kuolemaansa oli ollut hovin naisten\npahasti turmelema.\n\nKaapunsa menettänyt pikku kaapuniekka totteli nöyrästi isänsä käskyä\nja suostui tähän avioliittoon, aavistamatta, mitä nainen tai, vielä\npahempi, neitsyt saattoi merkitä.\n\nKun sotaa käyvien liikkeet, etenemiset ja perääntymiset, viivyttivät\nhänen matkaansa, ei tämä pieni siveyssankari, joka oli siveellisempi\nkuin miehelle on terveellistä, ennättänyt Moncontourin linnaan\nVouvrayhin ennenkuin itse häihin, jotka oli aikomus pitää Toursin\narkkipiispalta ostetun erivapauden nojalla. Ja nyt meidän on kerrottava\nhieman morsiamestakin.\n\nTytön äiti, joka oli ollut monta vuotta leski, asui monsieur de\nBraguelonnen palatsissa -- tämä mies oli Pariisin Chàtelet'n komentaja,\nja hänen oma vaimonsa eli aikalaisten suureksi närkästykseksi yhdessä\nLigniersin herran kanssa.\n\nMutta siihen aikaan oli jokaisella niin monta raiskaa silmässään, ettei\nkiinnitetty huomiota malkoihin lähimmäisten silmissä. Ihmiset kulkivat\njoka suvussa kohti kadotusta, toiset ravia tai hölkkää, monet laukaten\nja vain harvat käymäjalkaa, koska se on yksitoikkoinen kulkutapa.\nKukaan ei välittänyt lähimmäisestään, mutta piru korjasi runsasta\nsatoa. Ja vanha rouva Hyve parka oli kauhistuneena paennut tiesi mihin,\npari vielä kunniallista naista seurassaan.\n\nJalossa Amboisen suvussa oli kuitenkin vielä jäljellä rahtunen\nvarastoitua ja koeteltua hyvettä rutivanhan Chaumontin lesken hahmossa,\njoka oli koonnut itseensä perheen kaiken hurskauden ja säädyllisyyden.\nKun se pieni tyttö, jota kertomuksemme koskee, oli kymmenen vuoden\nikäinen, oli mainittu nainen ottanut hänet siipiensä suojaan, joten\nmadame d'Amboisen, tytön äidin, ei enää tarvinnut huolehtia hänestä,\nvaan tämä sai elää kuten halusi ja kävi katsomassa tyttöä kerran\nvuodessa, kun hovi kulki sitä tietä.\n\nHuolimatta tästä epä-äidillisestä etäisyydestään madame d'Amboise\nkutsuttiin kuitenkin tyttärensä häihin, ja sulhasen isä, jolla\nsotilaana oli tapoja, kutsui myöskin Braguelonnen herran.\n\nMutta Chaumontin leski ei voinut saapua häihin yskänsä, nuhansa ja\ntottelemasta kieltäytyvien vanhojen jalkojensa takia. Mikä suretti\nsyvästi tätä kelpo naisihmistä, sillä hän vapisi ajatellessaan, että\ntämä sievä pieni tyttö, joka oli niin kaunis kuin neito voi olla,\njoutuisi nyt alttiiksi hovin ja elämän vaaroille. Mutta hän ei mahtanut\nasialle mitään, hänen täytyi pysyä poissa. Hän voi vain luvata rukoilla\nahkerasti ja luetuttaa monta messua tytön onneksi. Vanhaa naista\nlohdutti hiukan sekin, että tyttö, hänen vanhuutensa lohtu, joutui nyt\nnuorukaiselle, joka oli mieleltään melkein kuin pyhimys, sen kunnon\napotin ansiosta, joka oli kasvattanut hänet, kuten Chaumontin leskikin\ntiesi. Leski suuteli itkien tyttöä jäähyväisiksi antaen hänelle\nviimeiset ohjeet matkan varalle: Ole kuuliainen äidillesi ja tottele\nmiestäsi kaikessa!\n\nNuori neito saapui siis suurella loistolla, palvelijain,\nkamarineitojen, tallimestarien, aatelismiesten ja Chaumontin talon\nherrojen saattamana, niin että olisi luullut paavin legaatin olevan\ntulossa.\n\nNuoret kohtasivat toisensa, ja Blois'n piispa, joka oli Moncontourin\nherran hyviä ystäviä, vihki heidät, jonka jälkeen häissä tanssittiin,\nsyötiin, juhlittiin ja juotiin aamun valkenemiseen saakka. Mutta ennen\npuoltayötä olivat morsiustytöt toimittaneet morsiamen vuoteeseen, kuten\nTourainessa on tapana, samalla kun pikku siveyssankarille tehtiin\nahkerasti kiusaa estämällä häntä pääsemästä morsiamensa luo, ja\nviattomassa tietämättömyydessään tämä antautui olemaan narrina, kunnes\nhänen isänsä lopetti leikin lähettäen hänet hoitamaan velvollisuutensa\ntyttöä kohtaan.\n\nNiin lähti siveyssankarimme morsiuskamariin ja totesi tytön\nkauniimmaksi kuin ne italialaisten ja flaamilaisten mestarien\nmaalaamat Marian kuvat, joille hän aikaisemmin oli polvillaan lukenut\npaternosteriaan luostarissa. Mutta hän oli kovasti hämillään osassaan\nvastaleivottuna aviomiehenä, koska hän ei aavistanutkaan, mitä siihen\nkuului. Hän tiesi, että jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä. Hän ei ollut\nrohjennut kysyä keneltäkään, siihen hän oli liian ujo, ja hänen isänsä\noli vain sanonut: -- Tiedät kyllä, mistä on kysymys -- tee se kunnolla!\n\nTässä hän nyt näki tämän kauniin tytön, joka oli hänen omansa,\nmakaamassa valkeiden lakanain välissä, uteliaana ja veitikkamaisena,\npää pieluksella, mutta silmissä kuin keihäänterän kimallus. Tyttö\najatteli: -- Minun tulee totella häntä...\n\nHän ei tiennyt mistään, hän vain odotti saadakseen tietää tämän\nhengellisen aatelismiehen tahdon. Hänhän kuului nyt tälle.\n\nKun Moncontourin nuori herra näki sen, niin hän astui vuoteen ääreen,\nkyhnäisi korvallistaan ja lankesi polvilleen, sillä siinä asiassa hän\noli mestari. -- Oletteko rukoillut iltarukouksenne? hän kysyi.\n\n-- En ole, minä unohdin sen. Haluatteko minun rukoilevan sen?\n\nNiin aloittivat nämä kaksi aviopuolisoa yhdyselämänsä rukoilemalla,\nmikä oli sangen kaunista. Mutta onnettomuudeksi kuuli vain piru tämän\nrukouksen, koska Jumalalla oli liiaksi kiirettä muualla inhoittavien\nhugenottien ahdistamisessa.\n\n-- Mitä Teille on sanottu? kysyi aviomies.\n\n-- Että minun tulee rakastaa Teitä, vastasi tyttö naiivisti.\n\n-- Siitä ei minulle ole puhuttu mitään, mutta minäkin rakastan Teitä,\nja minä häpeän sitä, koska rakastan Teitä enemmän kuin Jumalaa!\n\nTämä ei juuri ollut omiaan piristämään nuorta morsianta.\n\n-- Ellei Teitä häiritse kovin paljoa, makaisin mielelläni vuoteessanne,\njatkoi aviomies.\n\n-- Teen mielelläni Teille tilaa, sillä minunhan tulee alistua.\n\n-- Hyvä on, mutta älkää katsoko nyt minuun. Minä riisuudun ennen kuin\ntulen.\n\nTämän hyveellisen huomautuksen kuullessaan morsian kääntyi seinään\npäin, hyvin jännittyneenä, sillä tämä oli ensi kerta, jolloin hänellä\nei olisi muuta kuin paita itsensä ja nuoren miehen välillä.\n\nSiveyssankari tuli ja pujahti sänkyyn, jolloin he todellakin yhtyivät,\nmutta eivät todellisesti.\n\nOletteko koskaan nähneet apinaa, joka on juuri tuotu kaukaisesta\nkotimaastaan ja jolle annetaan kouraan pähkinä? Synnynnäinen vaisto\nsanoo tälle apinalle, että pähkinä sisältää jotakin herkullista.\nSe nuuskii sitä, se keksii satoja temppuja, se murisee. Voi, millä\nrakkaudella se tutkisteleekaan pähkinäänsä, millä innolla ja millä\nperusteellisuudella! Se töykkäisee sitä, pyörittelee sitä, tyrkkää sitä\nvihaisesti, ja jos se on alhaissyntyinen, tyhmä apina, saattaa juttu\npäättyä siihen, että se heittää pähkinän menemään!\n\nSiveyssankari parka esiintyi samalla tavoin, mutta päivän koittaessa\nhänen oli pakko sanoa rakkaalle puolisolleen, ettei hänellä ollut\naavistustakaan siitä, miten tai mitä hänen oli tehtävä, joten hänellä\nei ollut muuta neuvoa kuin hankkia tietoja asiasta.\n\n-- Tehkää niin, sanoi morsian, sillä minä en valitettavasti voi kertoa\nTeille sitä.\n\nJa huolimatta kaikenlaisista ajatuksista, keksinnöistä ja yrityksistä,\njotka saattavat juolahtaa siveyssankarin mieleen, mutta joita kokenut\nrakastaja ei tunne ollenkaan, nuori aviopari vaipui viimein uneen,\nsuuresti murheissaan siitä, ettei ollut saanut säretyksi aviosäädyn\npähkinää. Mutta he päättivät kertoa kaikille, että heillä oli ollut\nihanaa.\n\nNuori morsian, joka oli edelleen neitsyt, ylisti yötä ja selitti\nmiehensä olevan kuningas rakastajien joukossa, sekä otti hämmentymättä,\ntietämättömyytensä varjelemana, vastaan kaikki rohkeat sukkeluudet.\n\nMuutamien mielestä tämä nuori morsian oli liikaakin edistynyt, ja muuan\nde la Roche-Corbonin suvun naisista sai erään näistä asioista mitään\ntietämättömän nuoren tytön kysymään morsiamelta:\n\n-- Kuinka monta leipää miehenne otti uunista?\n\n-- Kaksikymmentäneljä! vastasi morsian.\n\nJa kun hänen miehensä saapui hieman alla päin, mikä suretti häntä\nsuuresti, sillä hän seurasi tätä katseellaan ja toivoi vain, että\nmies pian oppisi menettelemään oikein, naiset tulivat yksimielisiksi\nsiitä, että aviomies oli maksanut yön ilot kalliisti, kun näyttikin\ntuollaiselta, ja että morsian vielä katuisi sitä, että oli pannut hänet\nniin lujille.\n\nAamiaisella lasketeltiin runsaasti paksuja sukkeluuksia, jotka siihen\naikaan kuuluivat hyvään tapaan.\n\nKukaan vieraista ei ollut nukkunut yötä, vaan kaikki olivat vain\ntanssineet, juoneet, laskeneet leikkiä ja pitäneet hauskaa, kuten\nhienoissa häissä on tapana. Madame d'Amboise oli täynnä kateutta\najatellessaan, miten ihanaa hänen tyttärellään oli ollut, ja hän\nloi ystäväänsä, Braguelonnen herraan, monta merkitsevää silmäystä.\nChâtelet'n komentaja parka, jonka tehtävänä muutoin oli pitää kurissa\nPariisin hutsuja ja pahoja poikia, ei ollut ymmärtävinään niitä.\nTämä rakkaussuhde ylhäiseen naiseen oli vähitellen alkanut kovasti\nkyllästyttää häntä. Sentähden hän piti naisesta kiinni pelkästään\noikeudentunnosta, koska ei ole sopivaa, että esivaltaan kuuluva henkilö\nvaihtaa rakastajatarta yhtä usein kuin hovin herrat tekevät, kaikkein\nvähimmin hän, joka valvoi siveyttä, poliisia ja uskontoa. Mutta hän\nei selviytynyt kauan sillä tavoin. Useimmat vieraat lähtivät häiden\njälkeisenä päivänä, jonka jälkeen linnassa oli runsaasti tilaa, joten\nmakuuhuoneita riitti myös madame d'Amboiselle, hra de Braguelonnelle ja\nsuvulle.\n\nIllallisen lähetessä komentajalle esitettiin siten sangen avoimia\nvaatimuksia, jotka hän kuitenkin kaiken hyvän tavan vastaisesti torjui.\nMutta äkkiä vävypoika nousi ja tahtoi puhua armaan anoppinsa kanssa.\n\nSiveyssankarin mieleen oli nimittäin juolahtanut, ettei hän voinut\nkysyä asiaa paremmin keneltäkään kuin tältä kelpo naiselta, jota hän\npiti mitä kunniallisimpana. Hän muisti myöskin, mitä hänen opettajansa\napotti oli sanonut: -- Kysy aina neuvoa vanhoilta ihmisiltä, sillä he\ntuntevat elämää! Sen tähden hän uskoutui luottavaisena Amboisen kelpo\nrouvalle.\n\nMutta aluksi hän oli perin nolo, ja he kävelivät edestakaisin\npuutarhassa virkkamatta sanaakaan, sillä rouvakin oli vaiti --\ntuntien mielessään hurjaa raivoa Braguelonnea kohtaan, joka ei ollut\nkuulevinaan eikä näkevinään häntä. Ja astellessaan nuoren miehen\nrinnalla hän ajatteli vanhaa miestä: -- Mokoma töhryinen risuparta!\nParta kuin vanhalla ukolla, vailla pontta ja tulisuutta... kunpa tauti\ntappaisi tämän tutisevan äijänrähjän, että pääsisin hänestä! Mokoma\nvätys, mokoma laiskuri, mokoma lahonnut miehenraunio! Ei, minä tahdon\nlöytää nuoren miehen ja mennä hänen kanssaan naimisiin, nuoren miehen,\njoka ymmärtää asian eikä koskaan livistä velvollisuuksistaan, vaan\ntekee...\n\nNäin pitkälle hän oli päässyt kunniallisissa ajatuksissaan, kun pikku\nsiveyssankari vihdoinkin oli saanut kootuksi rohkeutta ja alkoi\nuskoutua tälle arvokkaalle vanhalle naiselle, joka oli hänen anoppinsa.\nAmboisen rouva sävähti kuin tulusrautaa lyötäessä nuoren aviomiehen\nensimmäisistä sanoista, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan\ntämän viattomasti jatkaessa asiansa selittämistä.\n\n-- Ah! Hän on nuori, ja miten komea, raikas ja tuoksuva parta hänellä\nonkaan! Pieni, siveä kullanmuru, ihan kokematon aloittelija...\n\nHe kiersivät puutarhan ympäri, mikä vei aikaa, mutta siveyssankari sai\nasiansa puhutuksi, ja he sopivat siitä, että nuori aviomies hiipisi\npimeän tultua Amboisen rouvan huoneeseen, niin että tämä perehdyttäisi\nhänet asioihin niin hyvin, ettei hänen oma isänsäkään pystyisi\nopettamaan hänelle mitään. Mutta muille ei sanaakaan!\n\nSillä aikaa vanha Braguelonne raivosi mielessään Amboisen rouvan\nlähentelyille. Hän ajatteli:\n\n-- Mokoma vanha akka! Kaikki maailman taudit nujertakoot hänet!\nHampaaton, laiha lehmä! Mokoma lihamöhkäle, mokoma haiseva turska,\nmokoma laiska vuohenraato! Hänhän on pirun isoäiti! Milloinkahan hän\nkuolikaan? Siitä on varmaan jo kauan. Mokoma ryppynaama...\n\nJa Braguelonnen hautoessa näitä lempeitä ajatuksia haaveili sievä\npikkumorsian vain siitä kysymyksestä, mikä teki hänen oman pikku\nmiehensä niin murheelliseksi, ja hän tahtoi niin kauhean mielellään\ntehdä jotakin auttaakseen tätä. Ajatella, että mies jo tänä yönä\nsaattaisi sanoa hänelle:\n\n-- Näin se käy, ystäväiseni;\n\nJa koska hänet oli kasvatettu tuntemaan syvää kunnioitusta vanhoja\nihmisiä kohtaan, niin hän sai ajatuksen selittää luottavaisesti\nmainitulle hienolle ja ritarilliselle vanhalle herralle, mihin vaikeaan\npulmaan he hakivat ratkaisua.\n\nBraguelonnen herra oli tympääntynyt istumaan vaiti hämänne ajatuksineen\ntämän suloisen pikku naisen vierellä, ja äkkiä hän kysyi, oliko tämä\nnyt onnellinen nuoren ja kunniallisen miehensä kanssa.\n\n-- Niin, hän on erittäin kunniallinen, sanoi morsian.\n\n-- Ehkä vähän liiankin kunniallinen? kysyi komentaja hymyillen.\n\nNiin oli keskustelu käynnissä, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hra\nde Braguelonne oli ottanut antaakseen opetusta nuorelle morsiamelle,\nsamalla kun hän lupasi, ettei suinkaan säästäisi vaivojaan. Sovittiin\nniin, että morsian saisi opetusta hänen huoneessaan.\n\nKun illallinen oli syöty, otti madame d'Amboise hra de Braguelonnen\nkäsiteltäväkseen ja sanoi tälle suorat sanat: tämä ei ollut koskaan\nantanut arvoa sille hyvälle, minkä oli häneltä saanut, hienoille\nsuhteille, rahalle ja ikuiselle uskollisuudelle -- vain muutamia\nseikkoja mainitaksemme. Hän puhui siihen tapaan puoli tuntia ja sai\npuretuksi ainoastaan neljännen osan raivostaan.\n\nSillä välin nuori pari oli mennyt vuoteeseen, jossa makasivat kumpikin\najatellen mielessään oppiin lähtemistä tuottaakseen toiselle iloa.\n\nSiveyssankari sanoi äkkiä kaipaavansa raitista ilmaa. Hänen vaimonsa\nmieli teki katsella kuuta. Niin häipyi toinen ja heti sen jälkeen\ntoinen. Kumpikin kiiruhti taholleen opettajiensa luo, jotka odottivat\nkärsimättöminä, kuten saattaa ajatella.\n\nJa he saivatkin hyvää opetusta. Millä tavoin? Mistäpä minä sen\ntietäisin. Kysymyshän on vivahdusrikkaimmasta ja vaihtelevimmasta\ntieteestä, missä persoonallisuus näyttelee suurinta osaa. Riittää\nmainita, että kumpikin oppilas omaksui opetuksen aivan harvinaisella\ninnolla. Minkä jälkeen he kiiruhtivat takaisin omaan pieneen pesäänsä,\nihastuksissaan siitä, että voivat tehdä toisensa osallisiksi\ntieteellisten opintojensa hedelmistä.\n\n-- Aah! sanoi kaunis pikku morsian, sinähän olet jo paljon pystyvämpi\nkuin opettajani!\n\nTästä omituisesta taitoon perehtymisestä heille koitui paljon\naviollista iloa ja se johti heidät täydelliseen uskollisuuteen, koska\nhe pian totesivat olevansa lemmenasioissa yhdessä paremmin varustettuja\nkuin muut -- heidän opettajansa mukaan luettuina. Ja elämänsä loppuun\nsaakka he pysyivät kauniisti yhdessä erillään muista.\n\nKun Moncontourin herrasta oli tullut vanha mies, niin hän sanoi eräälle\nystävälleen:\n\n-- Ota minulta oppia -- parempi on olla aisankannattaja aluksi kuin\nlopuksi!\n\nJa näihin sanoihin sisältyy opetus, josta voisi olla hyötyä monelle\naviomiehelle.\n\n\n\n\n\n\nORLEANSIN HERTTUA\n\n\n\n\nKaikki eivät tiedä totuutta kuningas Kaarle VI veljestä, Orleansin\nherttuasta, jonka murhaan oli monta syytä, niiden joukossa muun muassa\nse, jota tämä kertomus käsittelee. Tämä prinssi oli varmaankin Ludvig\nPyhän sukuun kuuluvista elostelijoista pahin, puhumattakaan suvun\nmuista jäsenistä, jotka olivat niin taipuvaisia tämän elämänhaluisen\nkansakuntamme paheisiin, että voimme mieluummin kuvitella helvetin\nilman Saatanaa, kuin Ranskan ilman näitä urhoollisia, kunniakkaita ja\nirstaita kuninkaita. Ei voi muuta kuin nauraa niille filosofisille\npikkusieluille, jotka sanovat: Esi-isämme olivat parempia kuin me!\nja niille yksinkertaisille ihmisystäville, jotka väittävät, että\nihmiset vain täydellistyvät täydellistymistään. Ne ovat sokeita,\njotka eivät eroita osterin höyheniä linnun kuorista, mitkä yhtä vähän\nmuuttuvat kuin jokapäiväiset tapamme. Siis, syökää ja juokaa koko\nsydämenne halusta, sillä kokonaisella punnalla raskasmielisyyttä ei saa\nrahtuakaan hyvää ruokaa.\n\nTällä ruhtinaalla, kuningatar Isabeaun rakastajalla, oli ollut\nelämässään monta vallatonta ja hauskaa seikkailua, sillä hän oli suuri\nleikinlaskija, irstas kuin Alcibiades ja aito ranskalainen. Hän se\nensinnä keksi matkoilla ollessaan vaihtaa rakastajatarta jokaisen\npysähdyspaikan luona, niin että kun hän matkusti Pariisista Bordeauxiin\nhänellä aina laskeutuessaan hevosensa selästä oli odottamassa maukas\nateria ja pitsikoristeinen vuode. Näistä huvittavista jutuista on suuri\nkuninkaamme Ludvig XI ottanut erään \"Sata uutta novellia\"-nimiseen\nkirjaansa, joka on kirjoitettu hänen valvontansa alaisena hänen\noleskellessaan maanpakolaisena Bordeauxissa, missä hän ja serkkunsa\nCharolois iltaisin kertoivat toisilleen näitä hauskoja kepposia,\njoita heidän elämänsä varrella oli sattunut. Tosijuttujen loppuessa\nkilpailivat heidän palvelevat keikarinsa tekaistujen kertomusten\nkeksimisessä. Kerron teille tässä nyt omani.\n\nOrleansin herttuan palveluksessa oli Picardiesta kotoisin oleva\nRaoul d'Hocquetonville-niminen aatelismies, joka oli naimisissa\nrikkaaseen Bourgogne-sukuun kuuluvan naisen kanssa. Toisten rikkaitten\nperijättärien vastakohdaksi oli tämä niin häikäisevän kaunis, että\nkaikki hovin naiset, myös kuningatar sekä madame Valentine, joutuivat\nvarjoon hänen ollessaan läsnä. Mutta rouva d'Hocquetonvillessa saivat\nnämä ulkonaiset edut melkein pyhimyskehän kaltaisen hohteen hänen\nviattomuutensa, ujoutensa ja kunniallisen kasvatuksensa johdosta.\nHerttua ei kauvankaan nauttinut tämän taivaasta pudonneen kukan\ntuoksua, ennen kuin hän tulisesti rakastui naiseen. Hän vajosi\nsurumielisyyden valtaan, ei enää käynyt ilotaloissa ja nautti\nainoastaan vastahakoisesti joskus makupalan saksalaisen Isabeaunsa\nsuosiosta. Vihdoin viimein raivostui hän ja vannoi noitakeinoilla,\nväkivalloin tai viekkaudella pääsevänsä tämän naisen rakastajaksi,\njonka kauneus vei häneltä öiden unen. Ensin ahdisti herttua\nnaista kauniin sanoin, mutta ymmärsi piankin hänen haluavan pysyä\nkunniallisena, sillä hämmästymättä tai suuttumatta vastasi tämä\niloisella äänellä: Minua ei liikuta muiden miesten rakkaus, ei siksi,\nettä halveksisin sen aiheuttamia riemuja, joiden täytyy olla hyvin\nhoukuttelevia, koska niin monet naiset niiden takia uhraavat itsensä\nja kotinsa, kunniansa, tulevaisuutensa sekä kaikkensa, vaan teen sen\nrakkaudesta lapsiini. -- En halua punastua saarnatessani tyttärilleni,\nettä tosi onni riippuu siveydestä. Vanhuutemme kestää kauvemmin kuin\nnuoruutemme, sen tähden, armollinen herra, on meidän ajateltava sen\nparasta. Kasvattajani ovat minua opettaneet vakavasti suhtautumaan\nelämään ja tiedän, että siinä on kaikki muu katoavaista, paitsi\nrakkaus omaisiimme. Sen tähden haluan säilyttää heidän kunnioituksensa\nminua kohtaan ja ennen kaikkea puolisoni, jota rakastan yli kaiken\nmaailmassa. Haluan olla moitteeton hänen silmissään. Ja vannotan teitä\nettette vaikuttaisi häiritsevästi avioliittooni, sillä muuten puhun\nhäpeämättä siitä miehelleni ja silloin jättää hän teidän palveluksenne.\n\nTämä rehellinen vastaus kiihoitti kuninkaan veljeä vielä enemmän, ja\nhän päätti valloittaa tämän naisen joko elävänä tai kuolleena eikä\nepäillyt lainkaan että hän saisi tämän kiedotuksi verkkoonsa, sillä hän\noli hyvin kokenut tämäntapaisessa metsästyksessä.\n\nTämän jälkeen ei hän puhunut sanaakaan rakkaudestaan, mutta toimitti\nrouva d'Hocquetonvillelle palveluspaikan kuningattaren hoviin.\nEräänä päivänä kun Isabeau lähti Vincennesiin katsomaan sairasta\nkuningasta, ja herttua jäi Pyhän Paavalin palatsin valtiaaksi,\ntilasi hän kokeiltaan mitä herkullisimman illallisen ja käski kattaa\nse kuningattaren kerroksessa. Sen jälkeen lähetti hän hovipoikansa\nhakemaan tätä vastahakoista naista. Kreivitär d'Hocquetonville, joka\nluuli madame Isabeaun haluavan puhua hänen kanssaan virka-asioista,\nkiiruhti nopeasti paikalle. Viekkaan rakastajan määräyksestä ei kukaan\nollut ilmoittanut hänelle hallitsijattaren poissaolosta ja kreivitär\nriensi kiireesti kauniiseen saliin, joka sijaitsi kuningattaren\nmakuuhuoneen vieressä. Täällä tapasi hän Orleansin herttuan yksin.\nPeläten epämiellyttävää kohtausta meni hän nopeasti makuuhuoneeseen,\neikä nähnyt kuningatarta sielläkään, vaan kuuli prinssin purskahtavan\näänekkäästi nauramaan.\n\n-- Olen hukassa, ajatteli hän ja halusi paeta.\n\nMutta naistenmetsästäjä oli sijoittanut uskolliset palvelijansa, jotka,\nasiasta mitään tietämättä, olivat sulkeneet kaikki ovet, niin että\nvaikka palatsi oli melkein yhtä suuri kuin neljäsosa Pariisista, oli\nrouva d'Hocquetonville yhtä yksin kuin erämaassa ilman muuta suojelijaa\nkuin Jumala ja suojeluspyhimyksensä. Kauhistuneena vaipui kreivitär\ntuolille istumaan. Herttuan yrittäessä häntä lähestyä, sanoi hän vihan\nsalamoiden sinkoessa silmistään:\n\n-- Ainoastaan kuolleena tulen kuulumaan teille. Älkää pakoittako\nminua painiin, jonka jokainen varmasti kuulee. Tällä hetkellä voin\nvielä vetäytyä takaisin ja herra d'Hocquetonville ei koskaan tule\nsaamaan tietää, mihin onnettomuuteen te olette halunneet minut\nsaattaa. Te katselette liiaksi naisia, ennättääksenne tutkia miesten\nkasvoja, niin että saisitte tietää kuka on uskollinen palvelija. Herra\nd'Hocquetonville antaisi henkensä teidän puolestanne, niin kiintynyt\nhän on teihin hänelle suorittamienne hyvien tekojen ja myöskin\nhenkilökohtaisten ominaisuuksienne vuoksi. Mutta hän osaa sekä rakastaa\nettä vihata. Uskon hänen kykenevän halkaisemaan päänne miekaniskulla\njos pakoitatte minut kerrankin huutamaan. Toivotteko sekä minun ja oman\nhenkenne menetystä? Voitte olla vakuutettu, etten kunniallisena naisena\nkestä häpeääni. Päästättekö minut menemään?\n\nHerttua vihelsi. Kuullessaan tämän meni nainen kuningattaren\nmakuuhuoneeseen ja otti esille terävän tikarin tiedossaan olevasta\npiilopaikasta. Herttuan tullessa huoneeseen kysyäkseen mitä hänen\npakonsa merkitsi, sanoi nainen osoittaen lattiaan: Jos astutte tuon\nruudun yli, niin tapan itseni.\n\nAntamatta säihkyttää itseään istuutui herttua tuolille ja alkoi\nneuvotella, toivoen voivansa kevytmielisillä kertomuksilla kiihoittaa\nnaisen mielikuvitusta. Hän vakuutti tälle kunniallisten naisten\nmaksavan siveydestään liian korkean hinnan, sillä voittaakseen tällä\ntavoin tulevassa elämässä epävarmoja etuja, menettivät he maallisen\nelämän ihanimpia nautintoja. Avioliittopolitiikka pakoitti aviomiehen\npeittämään vaimoltaan rakkauden suloisimmat salaisuudet, koska tämä\nei enää silloin haluaisi oleilla avioliiton koleassa ilmapiirissä ja\njos mies taasen antaisi hänen maistaa näitä hänelle tuntemattomia\nihanuuksia, tuntuisi hänestä kaikki muu maailmassa arvottomalta. Jos\nrouva d'Hocquetonville niin halusi vaikenisi mies niinkuin hauta,\neikä hänen maineensa siitä vähääkän kärsisi. Huomatessaan naisen\nkuuntelevan sanojaan, kertoili hän tälle yksityiskohdittain aistillisen\nrakkauden hienouksia, hehkuvin katsein ja tulisin sanoin sekä\nkoettaen tehdä äänensäkin pehmeäksi, nautti hän saadessaan selostaa\nystävättäriensä erilaisia menetelmiä, kertoi jopa kuningatar Isabeaun\nharhaviettisyyksistä; hän käytti niin tulisen kiehtovaa kieltä, että\nhän oli näkevinään naisen panevan kauhistuttavan tikarin syrjään.\nSilloin aikoi hän jälleen lähestyä naista, mutta häpeissään siitä,\nettä mies oli nähnyt hänen vaipuneena ajatuksiinsa antoi hän kirotulle\nviettelijälleen ylpeän katseen: Kiitän teitä, herraseni. Olette\nopettanut minua vielä enemmän rakastamaan jaloa puolisoani, koska\nhavaitsen, että hän kunnioittaa minua niin suuresti, ettei ole halunnut\ntahrata pesäämme porttojen keinoilla. Pitäisin itseni ainiaaksi\nhäväistynä, jos astuisin likaan joissa aistilliset naiset rypevät.\nAviovaimo ei ole sama kuin rakastajatar.\n\n-- Lyön vetoa siitä, sanoi herttua hymyillen, että tästä lähtien\ntulette asettamaan korkeammat vaatimukset herra d'Hocquetonvillen\nrakkauden ilmaisuihin nähden.\n\nNaista värisytti ja hän huudahti: Olette huono ihminen. Nyt inhoan\nja halveksin teitä. Kun ette voi riistää minulta kunniaani, koetatte\nsaastuttaa sieluni. Tämän hetken saatte vielä kalliisti maksaa.\n\n_Jos minä teille anteeksi annankin, Jumala tän muistaa kuitenkin_.\n\nEikö nämä säkeet ole teidän runoilemat?\n\n-- Rouva hyvä, sanoi herttua vihasta kalveten, voin antaa kahlehtia\nteidät...\n\n-- Ei suinkaan, sillä tässä on vapauttajani! vastasi hän ja kohotti\ntikariaan.\n\nMies purskahti nauramaan.\n\n-- Olkaa rauhallinen, sanoi hän, saan kyllä teidät houkutelluksi\nastumaan siihen likaan, jossa halveksimanne portot maleksivat!\n\n-- Ei koskaan niin kauan kuin elän!\n\n-- Te tulette astumaan siihen molemmin jaloin, vajoamaan siihen koko\npuhtaalla ruumiillanne, ja vielä vapaaehtoisesti, sen vannon Pyhän\nCastudin nimeen!\n\nNäin sanoen kutsui hän viheltäen hovipojan luokseen. Tämän\ntullessa, kuiskasi hän pojalle, että tämä menisi hakemaan herra\nd'Hocquetonvillea, Tannequyta, Savoisya, Cypierrea ja muita\ntovereitaan, kutsumaan heitä illallisille ja käskeä heitä ottamaan\nmuutamia kauniita naisia mukaansa.\n\nSen jälkeen istuutui hän kymmenen askeleen päähän naisesta.\n\n-- Raoul on mustasukkainen, sanoi herttua. Haluan sen tähden antaa\nteille hyvän neuvon. Tuossa komerossa, sanoi hän osoittaen salaovea,\nsäilyttää kuningatar hienoja voiteitaan ja hajuvesiään. Jos Raoul\non niin murhaavan mustasukkainen kuin sanotte, voitte käyttää niitä\nnoitakeinoja...\n\n-- Mikä on tarkoituksenne?\n\n-- Sen tulette kyllä ymmärtämään, kun oikea hetki on käsillä. En\ntahdo teille mitään pahaa ja annan teille kunniasanani, että pidän\nteitä arvossa enkä koskaan mainitse sanallakaan tappiosta, jonka\nolen kärsinyt. Tulette silloin tunnustamaan, että Orleansin herttua\non hyväsydäminen mies ja kostaa jalosti niille naisille, jotka ovat\nylenkatsoneet häntä, koettaessaan antaa heille avaimen paratiisiin.\nKuunnelkaahan nyt iloista keskustelua, jota käydään viereisessä\nhuoneessa ja älkää millään muotoa yskähdelkö, jos lapsienne henki on\nteille rakas.\n\nKoska kuninkaalliseen makuuhuoneeseen johti vain yksi ainoa ovi ja\nikkunaruudut olivat niin pienet, että niistä tuskin saattoi pistää\npäänsä ulos, lukitsi herttua oven vakuutettuna siitä, ettei nainen\nvoinut päästä pakoon.\n\nHoviherrat kiirehtivät nyt herttuan luo jossa heitä odotti komea\nillallinen hopeavadeille katettuna. Heidän isäntänsä sanoi:\n\n-- Istuutukaa pöytään, hyvät herrat. Minulla oli ikävä, mutta sitten\ntulin ajatelleeksi teitä, ja nyt vietämme yhdessä juhlan vanhojen\nkreikkalaisten ja roomalaisten tapaan, kun he palvoivat mestari\nPriapusta ja sitä sarvipäistä jumalaa, jota kaikissa maissa kutsutaan\nBacchukseksi. Juhlasta tulee paljon riehakkaampi kun naiset saapuvat.\n\nKaikki muut hyväksyivät tämän iloisen puheen paitsi Raoul\nd'Hocquetonville, joka astui esiin ja sanoi herttualle:\n\n-- Armollinen herra, haluan palvella teitä sodassa, mutta en hameväen\nkanssa, turnajaisissa, mutta en viinileilin ääressä. Hyvillä läsnä\nolevilla tovereillani ei ole kenelläkään vaimoa kotona odottamassa,\nmutta minulla on. Olen rakastettavalle puolisolleni tilivelvollinen\nkaikesta.\n\n-- Silloin teen minäkin syntiä, minä, joka olen sidottu avioliiton\nkahleilla? sanoi herttua.\n\n-- Olette prinssi ja toimitte niin kuin teille parhaiten sopii. Nämä\nkauniit sanat saivat vankina olevan naisen vuoroin kalpenemaan ja\nvuoroin punastumaan.\n\n-- Oma Raoulini, ajatteli hän, olet jalo mies!\n\n-- Pidän sinusta kovasti, sanoi herttua, ja pidän sinua yhtenä\nuskollisimmista ja kunnianarvoisimmista palvelijoistani. Me muut, sanoi\nhän, katsahtaen toisiin, olemme huonoja ihmisiä. Istuuduhan Raoul. Kun\nliehittelijät tulevat -- he ovat hienointa lajia -- voit sinä mennä\nkotiin vaimosi luo. Voi, totta tosiaan. Minähän käsittelin sinua niin\nkuin filosoofia, joka ei tiedä mitään avioliiton ulkopuolella olevista\nrakkaudenriemuista, ja minulla oli sinulle tuolla makuuhuoneessa\nvarattuna eräs tuhattaituri kaikissa lemmenleikeissä, sillä halusin\nettä sinä, joka ajattelet vain sotaa, saisit kerrankin elämässä oppia\ntuntemaan näitä ihmeellisiä nautintoja. Palveluksessani olevalle\nmiehelle on häpeäksi, ettei hän osaa oikealla tavalla käsitellä\nkaunista naista.\n\nD'Hocquetonville istuutui pöydän ääreen tehdäkseen herttualle mieliksi,\nniin kauan kuin periaatteensa sen sallivat.\n\nTunnelma kohosi nyt korkealle ja naisista puheltiin kevytmielisesti.\nKaikki kertoivat seikkailujaan, ketään ystävätärtä ei säästetty,\njokaisen erikoiset ominaisuudet tuotiin esille ja nämä puheet kävivät\nyhä mehevimmiksi kuta enemmän viini kannuissa aleni. Iloisena\nkuin pääperijä kiihoitti herttua jutuillaan juomakumppaneitaan\nja he kilpailivat kertomistaidostaan. Herra d'Hocquetonville oli\nensin punastunut kuullessaan niitä, mutta heitti lopulta syrjään\nhäveliäisyytensä. Kunniallisuudestaan huolimatta vaikuttivat häneen\nnämä irstaat jutut kiihoittavasti, niin kuin pyhimykseen, saadessaan\nkevytmielisiä mielikuvia kesken rukouksiaan.\n\nHuomatessaan tämän sanoi herttua leikillisesti:\n\n-- Pyhän Castudin nimessä, Raoul, olemme kaikki samanlaisia\njuomaveikkoja. No niin, emme tule sanallakaan kertomaan tästä\nvaimollesi. Haluan todellakin sinun oppivan tuntemaan taivaallisen\nautuuden. Tuolla, sanoi hän, viitaten huoneeseen jossa rouva\nd'Hocquetonville oleili, tuolla sisällä on kuningattaren hovinainen,\nhänen ystävättärensä. Hän on kaikkien aikojen paras Venuksen papitar\nja on taitavuudessaan parempi maailman etevimpiä liehittelijöitä.\nHänet siitettiin hetkellä jolloin paratiisi riemuitsi, luonto houri,\nkasvit viettivät häitä, oriit hirnuivat ja kaikki hehkui rakkautta.\nVaikkakin hän voisi käyttää alttaria vuoteenaan, on hän liian ylhäinen\nnainen halutakseen näyttäytyä. Mutta valoa ei tarvita, sillä hänen\nsilmänsä leimahtelevat salamoita. Manalle mennyt ystävämme nuori\nde Giae parka kuoli hänen tähtensä. Muutamat kevätkuukaudet saivat\nhänen selkäytimensä kuivumaan. Se joka on häneen tutustunut, luopuisi\nkaipauksetta koko ijankaikkisesta elämästä, saadakseen vielä yhden yön\nolla tämän naisen kanssa.\n\n-- Mutta, keskeytti Raoul, kuinka voi olla sellainen ero eri ihmisten\nlemmenleikin välillä?\n\n-- Hah hah haa!\n\nJuomaveikot nauroivat. Viinin kiihoittamina ja isäntänsä silmäniskun\nkannustamina, alkoivat he sitten kertoa tuhansia pieniä juttuja, ja kun\nhe eivät tienneet että viaton naispuolinen oppilas oli läheisyydessä,\nkäyttivät he ilmaisukeinoja jotka olisivat saaneet kamiinan ja\nkattofriisien kuvaolennot punastumaan. Sen jälkeen tyhjensivät he\npikarinsa ja herttua työnsi Rauolin huoneeseen tämän tekemättä\nvastarintaa, niin oli hän kiihoittunut. Keskiyön aikaan palasi herra\nd'Hocquetonville takaisin hyvin virkistyneenä, mutta kuitenkin omaten\nhuonon omantunnon sen tähden, että oli pettänyt vaimoaan. Orleansin\nherttua antoi rouva d'Hocquetonvillen salaa hiipiä pois puutarhaportin\nkautta, ennättääkseen kotiin ennen miestään.\n\n-- Tämän, kuiskasi hän herttualle sivuuttaessaan hänet, saamme kyllä\nvielä kalliisti maksaa.\n\nRaoul d'Hocquetonville oli jättänyt toimensa herttuan luona ja\nastunut Jehan de Bourgognin palvelukseen ja seuraavana vuonna tämän\ntapauksen jälkeen antoi hän tälle kuninkaan veljelle vanhalla\nTemple kadulla kuolettavan kirveeniskun päähän ja surmasi hänet.\nRouva d'Hocquetonville oli kuollut kuluneen vuoden aikana, hän oli\nkuihtunut kuin vettä vailla oleva kukkanen. Hänen miehensä antoi\nkaivertaa vaimonsa hautakiveen, joka sijaitsee Peronnessa olevassa\nluostarikäytävässä, seuraavan kirjoituksen:\n\n                 TÄSSÄ LEPÄÄ\n             BERTHE DE BOURGOGNE\n        HERRA RAOUL DE HOCQUETONVILLEN\n           JALO JA SULOINEN PUOLISO.\n\n        Älkää rukoilko hänen sielunsa puolesta.\n        Hän puhkesi uudestaan kukkaan taivaassa\n        Tammikuun 11 päivänä vuonna MCCCCVIII\n             XXII vuoden ikäisenä\n             Jättäen syvään suruun\n             Puolison ja kaksi poikaa.\n\nTämä hautakirjoitus oli latinankielinen, jonka minä olen kääntänyt,\nmutta _suloinen_ sana on aivan liian heikko ilmaisu sanalle _formosa_,\njoka tarkoittaa muotokaunista. Bourgognen herttualla, liikanimeltään\nPelkäämätön, jolle herra d'Hocquetonville kertoi surunsa ennen\nkuolemaansa, oli tapana sanoa, että tämän hautakirjoituksen sisältö\nvaivutti hänet synkkämielisyyden valtaan kokonaiseksi kuukaudeksi\nja serkkunsa Orleansin herttuan kataluuksien joukossa oli tämä yksi\nsellainen teko jonka vuoksi hän olisi halunnut tappaa tämän uudestaan,\njollei sitä jo olisi tehty, koska tämä paha ihminen oli vietellyt\nkaksi maailman siveintä olentoa paheellisuuteen. Tällöin ajatteli\nhän rouva d'Hocquetonvillea ja omaa vaimoaan, jonka muotokuva oli\nripustettu siihen yksityiseen huoneeseen, missä serkkunsa säilytti\nrakastajattariensa kuvia.\n\nTämä kertomus oli niin sydäntäsärkevä, että kreivi de Charoloisin\nkertoessa sen dauphinelle, tulevalle Ludvig XI, ei tämä halunnut\nsihteerinsä ottavan sitä kokoelmaansa, hienotunteisuudesta vanhaa\nenoaan Orleansin herttuaa ja tämän poikaa Dunoisia, vanhaa aseveljeään,\nkohtaan. Mutta rouva d'Hocquetonvillen olemus on niin siveyden\nhäikäisemä ja surumielisyyden kaunistama, että hänen takiaan antaa\nanteeksi sen, että kertomus Orleansin herttuan paholaismaisesta\nkeksinnöstä ja kostosta on otettu tähän mukaan. Tämän miehen hyvin\nansaittu kuolema antoi aiheen moniin suuriin sotiin, kunnes Ludvig XI\ntuli kärsimättömäksi ja teki niistä lopun pyövelin kirveen avulla.\n\nTämä kertomus osoittaa, että naisilla on sormensa mukana kaikessa,\nsekä Ranskassa että muualla ja että meidän on ennemmin tai myöhemmin\nsovitettava hullut tekomme.\n\n\n\n"]