[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVOqt3tAH0gPLvde_oytsY32RIR88EToTc3QlALTOTwE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2532,"Hilligenlei (Pyhä maa)","Frenssen, Gustav",1863,1945,"2532-frenssen-gustav-hilligenlei-pyha-maa","2532__Frenssen_Gustav__Hilligenlei_(Pyhä_maa)","Romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1905,1906,122971,753861,false,65879,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Hilligenlei (Pyhä maa)\" by Gustav Frenssen is a novel written in the early 20th century. The work revolves around the small coastal town of Hilligenlei and explores the lives, struggles, and aspirations of its inhabitants, particularly focusing on themes of faith, hope, and the quest for a meaningful existence.\"   \"The opening of the novel introduces the reader to a stormy night impacting the coastal village of Hilligenlei. It establishes a sense of foreboding as characters like Rieke Thomsen, an experienced midwife, and Hule Beiderwand, a lonely old man with deep faith, prepare for an impending childbirth. Amidst the storm, the narrative hints at the existence of a community marked by an old belief in the possibility of their town becoming a \"holy land.\" As tensions rise with the struggles of the people around them, the arrival of a young woman in distress adds urgency and drama to the initial chapter, setting the stage for exploration of their intertwined lives in the face of both personal and communal challenges.\" (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kilpi, Volter",314,"Pohjois-Saksaan sijoittuva romaani kuvaa rannikkokylän asukkaiden elämää ja heidän hengellistä etsintäänsä. Teos pohtii uskon, toivon ja ihmisyyden kysymyksiä yhteisössä, joka odottaa kotiseudustaan muodostuvan pyhä maa.","Gustav Frenssenin 'Hilligenlei' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2532.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HILLIGENLEI (PYHÄ MAA)\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAV FRENSSEN\n\n\nSuomentanut\n\nVolter Kilpi\n\n\n\n\n\nHelsingissä.\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nMonta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovat\nkanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaisten\nelämästä kertoisi?\n\nMonta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotka\nraikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivat\nhe elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitte\nastuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus.\nSellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään!\nEi siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuo\nvoimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaista\nkunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät ja\nkompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusa\nja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensa\nharmaiksi kertoessaan.\n\nTosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että\nihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan\nkruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee\nharhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä\naasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että\nhänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa\ntammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä\nkädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja\nikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä\narvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu\nmielestämme kokonaiseen ihmiseen.\n\nJa nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin\nlevottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine,\ntiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää\nmeren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille\nasti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot\nraskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen\npenikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.\n\nTuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen\nmajakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja\nhypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle\nmustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja\nvinkui tuuli.\n\nJa myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan,\nja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan\nsatamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei.\nJa ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta\nraskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut\nsen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä\nvastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa\nolkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla,\naivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin\nlevitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja\nkiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.\n\nTämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva\nkätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat\njalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille,\nedessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti\nodotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin\ntaivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen\nnelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut\nlaittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden,\nnäkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä\nrantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena,\nkun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna\nmerkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen\nkoulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.\n\nMutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne\nsyrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut\ntänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla\nkatseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen\nkäsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön\novi pysyi sulettuna.\n\nSilloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin\nyksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän\nmittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista,\nkuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa\nennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä\nyksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka\nhänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa\novea vastaan.\n\nSilloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä\nhuoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana\nkuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina\nGottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan\nsiksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän\nsiksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.\n\nHilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin\njuurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa\nasuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä.\nKaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa\nyksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään\nomituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät\nsiinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu\nlahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, \"pyhäksi\nmaaksi\". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja\nmerkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa\ntämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen\nviimeisiä edustajia -- usko oli nimittäin häviämässään -- oli Hule\nBeiderwand.\n\nElämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten\nääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä\nja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään\ntapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä\najatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.\n\n\"Onpas tämä kurjaa\", sanoi Rieke, \"että minun pitää istua tässä\ntällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus\ntulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan.\"\n\n\"Tuolla näkyy valkea!\" sanoi ukko.\n\n\"Mitä?\" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan\ntyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.\n\n\"Freestedt'issä!! Tiedätkö sinä mitään, Hule?\"\n\n\"Luulen hieman tietäväni!\" vastasi ukko. \"Pari viikkoa sitte kävi Liese\nDusenschön täällä... tuossa hämärissä.\"\n\nRieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt\nsuurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden.\n\"Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä\nvierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä\nFreestedt'issä?\"\n\n\"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla\nolisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän\nkysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua,\nmutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun\nnäen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata\nsanottavana.\"\n\n\"No niin!...\" sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja\naikoi nousta ylös, \"siispä _täytyy_ minun tässä ilmassa Freestedtiin.\"\n\nMutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven\nauki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi\nvoimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen\npunertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan,\nhänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille\npainuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.\n\n\"Isäntä on ajanut minun pois... ja äitini ei ole kotona.\"\n\nRieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja\ntalutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.\n\n\"Eipä... kaikkea vielä!\" puheli hän ja oikaisihe työläästi. \"En ikinä\neläissäni ole säikähtänyt noin pahasti.\"\n\n\"Rieke... kymmenet kerrat olen uupunut tielle... olen köyristynyt kuin\nmato. Koetin tarttua siihen... mutta en saanut.\" Hän hengähti syvään.\n\"Oi, nyt on helpompi olla jo!... Mutta eikö äiti jo tule?\"\n\n\"Tulee, tulee hän... kuulehan... ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo.\"\n\nStiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi\nvieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja\nolalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa\noli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin\nrouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat\nja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän\nkäsillään päähänsä. \"Minun lapseni, lapseni!\" puheli hän. \"Miksi olet\ntehnyt minulle tämän!\"\n\n\"Vaiti nyt siinä!\" sanoi Rieke Thomsen. \"Äläkä ole olevinasi. Kaikella\nmuotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori?\nMiksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai\non oma luonto vaatinut, jompikumpi.\"\n\nStiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada\nhenkeään edes. \"Lapseni, minun lapseni!... Kuka on isä? Sanohan toki\nvanhalle äidillesi... kuka on isä!\"\n\n\"Älä kysele\", sanoi Rieke. \"Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku\nTiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.\nPuol'yötä tässä ainakin on menevä.\"\n\nStiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen\nreunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi\nnoita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset,\nja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas\ntakaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot\npuristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.\n\n\"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?... Vai joku vieras\nherra? Oi... onko se aatelismies?\"\n\n\"Aatelismies!!\" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään.\n\"Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa\nomakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin\nkahvia... tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai... että jo tänään\ntulisit iso-äidiksi?... No istuhan...\"\n\nMutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin,\nkirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun\nkolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. \"Oi Jumala!\" huudahti hän,\n\"Minä menen äitini luokse.\" Mutta Rieke otti häntä niskasta. \"Tähän\npöydän ääreen jäät sinä\", sanoi hän, \"etkä liikahda paikaltasikaan.\nTule, Stiena\". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista\nsiellä.\n\nPikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän\nsidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän\nmolemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki\nhän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti\nhän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes\nkammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin\nheittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.\n\n\"No, nyt on pahin ohitse!\" sanoi Rieke ja palasi tupaan. \"Tule, niin\njuomme kahvia.\" Hän istua jysähti avaraan nojatuoliinsa ja katsahti\nTiene Rauhiin. \"Kuulehan!\" sanoi hän, \"sinä menet istumaan nyt tuonne\nylös portaille, tuonne oven eteen, ja kuuntelet tarkkaan, nukkuuko\nLiese tai pyytääkö hän mitään, tai muuta semmoista, etkä liikahda\npaikaltasi... No, tulehan nyt Stiena! Istu alas ja ole rauhassa.\"\n\n\"Kukahan vaan mahtanee olla isä?\" sanoi Stina ja hymyili autuaasti\nja kääntelehti tuolillaan ikäänkuin sykähtelisi jäsenissään hidas\njuhlallinen valssi. \"Varmaankin joku talokkaan poika. Varmaan. Tai\njotain vielä enempää. Onni tokiinsa että se on poika! Kuinka onnellinen\nolen siitä! Me Dusenschönit olemme aina olleet tyttöjä, jo sata vuotta\nsitte. Mutta nyt se on poika.\"\n\n\"No kertoisit nyt\", sanoi Rieke Thomsen, ja kaasi hänen kuppinsa\ntäyteen, \"mitenkä teidän Dusenschönien laita oikein on. Mutta älä\nlaskettele liikoja, en ilkeä enää näin vanhoina päivinäni kuunnella\nloruja. Juohan nyt.\"\n\nStiena joi, laski kupin taas kädestään ja huojutteli hetken\nyläruumistaan hymyillen onnellisesti ja mietiskeliäästi, ikäänkuin\nkuuntelisi hän jotain juhlallista soittoa, joka aina soi hänessä;\nmyssyn nauhat heilahtelivat hiljaa ja helmiripsut häilyivät\nedestakaisin. \"Oh\", sanoi hän, \"sitäkin tarinaa!... Näes... sata\nvuotta tai enemmänkin sitte... silloin se alkoi, silloin oli minun\nisoäitini isä pormestarina täällä Hilligenleissä ja hänen nimensä\noli von Dusenschön. Hän eli kuuden tyttärensä kanssa ihan yksinäistä\nelämää, ei sallinut, että nuoret miehet kaupungista tulivat hänen\ntytärtensä luokse, vaan toivoi jokaiselle heistä jotakin aatelismiestä\ntai upseeria, he olivat kaikki nimittäin hyvin kauniita. Hän katseli\ntyvenesti vaan, kuinka he vanhenivat ja vanhenivat, kuinka molemmat\nvanhimmat jo alkoivat lakastua; hän oli kovaluontoinen mies eikä\nvälittänyt siitä, että kaikki luonnossa vaatii oikeutensa.\n\n\"Silloin sai hän eräänä kauniina päivänä kuulla, että kuninkaan poika\naikoi matkustaa Hilligenlein kautta, vieläpä tuntematonna ja yhden\nainoan seuralaisen saattamana, ja että hän aikoi olla yötä hänen,\npormestarin, luona. Silloin kertoi hän siitä tyttärilleen.\"\n\nPieni uninen Tiene Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen.\nSiinä tuli hän koskeneeksi oveen, niin että se narahti lyhyeen ja\nkovasti. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: \"Haluaako Liese mitään?\"\n\n\"Ei\", sanoi pikku Rauh. \"Hän on punainen kuin omena puussa.\"\n\n\"Me tulemme kohta\", sanoi Stiena ja nyökäytti ystävällisesti päätään\novea kohden. \"Annahan vielä kuppi, Rieke.\"\n\n\"No, juo nyt, Stiena, ja jatka tarinaasi.\"\n\n\"Kun pormestarin kolme vanhinta tytärtä sinä iltana menivät levolle,\nsanoi vanhin, että tuo vierailu oli talolle suureksi kunniaksi, toinen\nsanoi että pitää peittää pöytä silkkipäällyksellä, ja kolmas, että hän\naikoi pukeutua sinisilkkiseen pukuunsa.\n\n\"Kolme nuorempaa taas mietiskelivät: mitähän se on se rakkaus.\nSitähän he kyllä mietiskelivät muutkin illat, mutta tänä iltana\nerittäin. Vanhin kampasi hiuksiaan ja kurotteli täyteläistä vartaloaan\npeiliä kohden ja ajatteli: kahdenkymmenen kahdeksan vanha hän on,\nja komea mies. Kuinka tuhmaa, että kuninkaan poika voi kosia vain\nkuninkaantytärtä. Toinen istui väljässä valkeassa paidassaan vuoteensa\nreunalla, ja taivutti päätään niin syvälle, että hän voi nähdä koko\nkauniin vartalonsa, kaulasta aina alas polviin asti ja ajatteli,\nolisiko hän kymmenen vuoden perästä samallainen kuin hänen vanhin\nsiskonsa, yhtä kurttuinen ja teeskennelty ja pikkumainen, ja värähti\nkauhusta eikä tietänyt mitä ajatella maailmasta ja laskeusi nukkumaan\nja nukkui.\n\n\"Mutta kolmas, hän joka oli nuorin kaikista, hän oli Suse Dusenschön,\nkahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Hän makasi pitkänään selällään,\nmolemmat kädet pujotettuina runsaihin tummanvaaleisiin hiuksiin ja\noli kovassa hädässä. Hän oli tänä kesänä tuon tuostakin pistäynyt\nvanhan pastorin rouvan luona, joka asui kirkkotarhan vierellä ja oli\nloikoillut tämän pojan, erään ylioppilaan rinnalla puutarhan ruohikolla\npähkinäpuun alla. Ja tämä oli viheltänyt niinkuin peippo, ja oli\nkertonut hänelle, kuinka pähkinäpuu kukoistaa ja viettää häitään, ja\noli suudellut häntä ja oli matkustanut pois. Siitä päivästä taisteli\nhän sydämessään hiljaista kiivasta taistelua Jumalaa ja ihmisiä\nvastaan, ja ajatteli katkeralla vimmalla: Pyhä kolminaisuus ja ihmiset\nkaikki tekevät hirveätä vääryyttä minulle! Tänä iltana varsinkin oli\ntuskansa suuri, sillä hänen isänsä oli salaa sanonut hänelle: 'Minä\nsoisin, että prinssi aivan erikoisella mielihyvällä on muisteleva\nhuonettamme, jotta minä hänen avullaan pääsisin pääkaupunkiin ja\nkorkeampaan virkaan. Nyt tiedän minä, että hän kernaasti näkee\nlähellään kauniita älykkäitä naisia. Sinä olet älykkäin ja kauniin;\nsinun pitää huomenna istua hänen rinnallaan.' Siksipä lepäsi hän nyt\npitkänään vuoteellaan ja päätti: 'Jos hän tahtoo, sanoo hän minulle\nkaiken, mitä minä en tiedä, ja minkä minä mielelläni tahtoisin tietää'.\"\n\nPikku Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli\nhän koskettaneeksi oveen, se narahti lyhyesti ja kovaan. Rieke Thomsen\nkatsahti ylös ja kysyi: \"Haluaako Liese mitään?\"\n\n\"Ei\", vastasi pieni Rauh. \"Mutta hän on valkea kuin kalkki seinällä.\"\n\n\"Me tulemme kohta\", sanoi Stiena Dusenschön ja nyökäytti hertaisesti\npäätään kammaria kohden, \"kerron vaan pikaan tarinani loppuun. Annahan\nvielä kuppi, Rieke.\"\n\nRieke Thomson kaasi kahvia. Hule Beiderward astui taaskin sisään ja\nmeni tapansa mukaan seisomaan ikkunan ääreen eikä virkannut sanaakaan.\n\n\"Juo nyt ja jatka kertomustasi!\"\n\n\"Seuraavana päivänä saapui prinssi ja istui illalla Suse Dusenschönin\nrinnalla ja oli hieno ja kohtelias. Joka kerta kun Suse nauroi hänen\npuheilleen, kumartui hän ja loi silmänsä syvänvakavasti häneen;\njoka kerta kun Duse tuli vakavaksi ja hiljaiseksi, nauroi hän ja\ntarjosi viiniä. Kun noustiin pöydästä, otti hän häntä kädestä ja\nkuiskasi hänelle jotakin. Sisaret luulivat, että hän lausui jonkun\nkohteliaisuuden, hän olikin sanonut vakavan, painavan sanan.\n\n\"Kun sitte kaikki talossa olivat menneet levolle, hiipi Suse salaa\nhuonesta ja meni alas. Seuraavana aamuna tapasi vanhin sisar hänet\nlehtimajassa istumassa, kädet lujasti puristettuina sylissään ja\ntuijottaen eteensä maahan. Prinssi matkusti pois.\n\n\"Hän odotteli kai, että tulisi kirje tai joku sanakin, mutta mitään ei\nkuulunut. Silloin kehoitti hän molempia nuorempia siskojaan, että he\nnousisivat vastarintaan isäänsä vastaan, ja menisivät yksinkertaisiin\nporvarillisiin naimisiin. Sitte matkusti hän salaa Hampuriin ja asettui\nasumaan erääseen vaatimattomaan perheeseen, sai niukan toimeentulon\nneulomisesta ja synnytti tyttären. Kahdeksan yhdeksän vuotta eli hän\nsitte vielä samassa perheessä; toiset sanovat: hiljaa ja itsekseen ja\nonnellisena pikku tytöstään; toiset taas, että toisinaan kävi häntä\ntervehtimässä upseereita. Sitte kuoli hän, nuorena vielä.\n\n\"Hänen kymmenvuotias tyttärensä lähetettiin silloin ensin\nHilligenleihin. Mutta siellä oli pormestari Dusenschön jo kuollut.\nSilloin lähetettiin lapsi noiden viiden siskon luo; nämä olivat\nasettuneet erääseen aateliseen luostariin Itäholsteinissa, nypläilivät\npitsejä, olivat kovasti kauhuissaan sisarensa lapsesta etsivät\nlohdutusta papin luona ja lähettivät lapsen takaisin Hilligenleihin.\nTäällä kasvoi tämä yksinkertaisten ihmisten luona ja tuli hyvin\nomituiseksi luonteeltaan. Toisinaan oli hän kovin ylpeä ja itseensä\nsulkeunut, mutta samassa saattoi hän muuttua huiman vallattomaksi ja\nkevytmieliseksi. Kun hän oli kahdenkymmenen, oli hän ennättänyt yhtä\npitkälle kuin äitinsä. Hänen tyttärensä sai taaskin aviottoman lapsen.\nSe oli minun äitini; enkä minäkään ole joutunut naimisiin.\"\n\nPieni uninen Rauh liikahti, kun kertomus oli loppunut. Samassa narahti\novi pikaisesti ja kireään. Rieke Thomsen kääntyi raskaasti tuolillaan:\n\"Haluaako Liese mitään?\"\n\n\"Ei\", vastasi pieni Rauh, \"hän lepää ihan hiljaa ja on keltainen kuin\nvaha.\"\n\nSilloin tuki Rieke Thomsen molemmat kätensä avaran tuolinsa nojaa\nvastaan ja ponnistausi verkalleen seisomaan ja lähti varovaisesti\nkapuamaan ylös kammariin, tukien kättään ovenpielusta vastaan. Stiena\nDusenschön jäi istumaan pöydän ääreen ja huojutti hiljaa päätään\nedestakaisin ja hymyili suloisesti ja kuunteli juhlallista soittoa\nitsessään, helmiripsut heläjöivät hiljaa ja myssynnauhat heiluilivat\nverkkaan ja kauniisti. Siten istui hän ja näki ihmeitä mielessään ja\najatteli: \"Aatelismies hän on. Aivan varmaan joku aatelismies!\" Hule\nBeiderward seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti ulos yöhön ja myrskyyn.\n\nHetken perästä palasi Rieke Thomsen takaisin portaita, lapsi sylissään,\nistuutui syvään hengähtäen taaskin pöydän ääreen, heittäysi raskaasti\nisoon tuoliinsa ja sanoi takertuneella äänellä: \"Liese Dusenschön on\nkuollut.\"\n\nSilloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia\nihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.\n\nHule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun\nhän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita,\nlausui hän päätään ravistellen: \"Kurjaa tämä on.\"\n\nRieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. \"Vaiti siinä\", sanoi\nhän. \"En ilkeä kuulla sanaakaan nyt.\"\n\nMutta ukko pysyi asiassaan. \"Mitä kaikkea on tässäkin rikottu\", sanoi\nhän; \"kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat\nrikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan,\nja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin\nnimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä\nole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa.\"\n\nRieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä:\n\"Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut\nmeidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon.\"\n\n\"Älä nyt loruja laske!\" sanoi ukko. \"Onko koko Hilligenlein kaupungissa\nja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään\nainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka\npaljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon\nteille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin\nkuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan,\nniin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi.\"\n\nSamassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään\npostikortin: \"Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et\nollut kotona, Stiena\", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.\n\nStiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki\nosoitteen: \"Stiena Dusenschön, Hilligenlei\", ja käänsi kirjepuolen\nesiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä\nvapaalla tilalla sanat: \"Etpäs osaa aavistaakaan.\" Se oli semmoinen\njoutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. \"Oi\", sanoi hän, ja\npyyhki kyyneliään, \"katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti!\nEn osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?... Että hän on upporikas\nmies! Ei... en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa\nvaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana.\"\n\nRieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: \"Se on kaunis\nkortti ja käsiala on hyvää... Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen\nnimensä olisi tuossa alla.\"\n\n\"On aivan yhdentekevää\", tuumi ukko, \"kuka ja mitä hänen isänsä on,\nsiitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee\npyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan.\"\n\n\"Ah!\" sanoi Rieke ärtyisästi. \"Älä siitä nyt aina! Minä sanon, jos\nhänen isänsä kirjoittaa tuollaisia postikortteja ja hänen äitinsä\non Dusenschön, niin tulee hänestä jotain ja sillä hyvä! Voimmehan\ntiedustella korteistakin, Stiena. Herran nimeen, Stiena! Mitä kaikkea\nsaakaan ihminen kokea!... Ne ovat tuolla ylipöydällä.\"\n\n\"Oo jaa!\" sanoi Stiena ja nousi vilkkaasti ylös, myssyn nauhat\nheilahtelivat ja helmiripsut laineilivat. \"Kysyhän vaan korteista;\nHerran tähden, mitä mahtanevatkaan ne sanoa!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan\njalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan\nsatamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin\ntulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki\njoka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia\nnaisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille\nyksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta\nkohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin\nistuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki,\nkiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi\nirralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: \"Viime yönä tuli\npoika.\"\n\nRieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä\nhäneen ja sanoi: \"Miksei minua noudettu?\"\n\n\"Niin tuota...\" arveli Lau, \"poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän\ntulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä\", lisäsi hän, \"ovat sinun\nviisitoista groscheniasi.\" Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.\n\n\"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa\" sanoi Rieke, \"sen sanon\nsinulle, jonninjoutava hänestä tulee\".\n\nKookas satamapäällikkö naurahti vaaleaan partaansa ja lähti.\n\nSilloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista\ngroschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran\ntaas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: \"Kuulehan... ne\nviisitoista groschenia.\"\n\nStiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään\nikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi\nhappamen makeasti: \"Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan,\nsill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa... Katsos, minä olen\nteettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja.\"\n\nSilloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka\nkortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja\nkunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä\npojasta mitään tule.\n\nJa lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja\ntulivat hyviksi ystäviksi.\n\nJa kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke\nThomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi\nylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: \"Tyhjänpäiväinen vintiö\nsinäkin!\" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: \"Sinäkin mukamas...\net ole edes kätilömaksuasi suorittanut!\"\n\nMitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä,\nettä satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen\nleveästi nauraen huusi pojalleen: \"No, poikaseni, älä tuosta ole\nmilläsikään!\" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen,\nmyssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: \"Tja... ark!\nMinun oma Tja... ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?\"\n\nNyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota\npitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann,\nkoko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi.\nTämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat,\nkasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat\nkeltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se\njoka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä,\nmustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä,\nmilloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin\nkatsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli\njo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja\nniinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä\nollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta\nja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan\ntietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset\nSatamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse,\nkumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja\nkurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut\nlainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.\n\nTämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden,\nsai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja\nsuojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he\nhänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella\nalasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.\n\nEräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka\nhänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi\naihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä\nseppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli\nitsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti\netsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte\nyht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla\nsilmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja,\nkeksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa\nHilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: \"Et\nosaa aavistaakkaan... et osaa...\" Pieni Tjark Dusenschön istui häntä\nvastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi\nkoski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä,\nettä hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja\nselkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva\npuolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.\n\nHule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina\nGottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen\nikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark\nDusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti\nhän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva,\nkarskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti\nkäskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä,\nsatamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n\npäähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo.\nTäytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa\nkokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta\npuutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.\n\nNiinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen,\nveljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli\nnuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan\nhoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo\nkolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa\nääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja\nLutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä\npiakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai\nettä mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta,\nmissä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä\nja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli\nnimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen\nedessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja\nsynkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän\nodotti.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nJa katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli\nkuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.\n\nTämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun\nhän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren\nkättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen.\nMutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän\nkahdenkymmenenneljän vanha.\n\nHän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi\nensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun\nhän joka päivä koulutyön jälkeen -- ja tehtyään kävelymatkan\nrantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän\nseminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen.\nTarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja\nprofessori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat\nhänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko\nelämän läikkyvän ja leikkivän.\n\nMutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa\nasunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.\n\nEi hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.\n\nHän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun\nkirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli\nkyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä\ntulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti\nmolemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin\nautuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo,\nvaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.\n\nUsein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä,\nja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa\nhänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi\nhän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä...\nSitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi\nitsekseen: \"Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva...\" Meni\nkyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään,\nett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui\nja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän\nkeittää... Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän\npysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän\nlymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän\nsöi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän\nollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat\nhänet. \"Eipäs\", sanoi hän, \"mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas\nihana ihmeellinen lapsi!...\" Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan,\nmeni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta\nrakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa\nsen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten\nvaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas,\nsäihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli\nluotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta\nsitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen\nyläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa\narmautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut... Niin\nselvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän\nolisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.\n\nTuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko\npäivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä\nkumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon\nystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei\nollut kurkusta lähtenyt: \"Sinä, kuule... tytölle pitää tulla nimeksi\nHeinke ja pojalle Piet.\"\n\nSilloin säikähti hän ja ajatteli: \"Kiitos Jumalan, että asun ihmisten\nkeskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja\npensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin.\"\n\nSeuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla\nsuuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö\nLau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan\nHilligenleihin.\n\nKun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka\nistuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa,\njota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä\noli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi\nhän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito\nuseampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli\nkauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat\nyht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä\nvielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten\nvaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä,\nettä koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.\n\nSattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja\nastui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti\nkatsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin\nlivahtivat tytön silmät pikaisesti pois -- siten yrittää lentävän\nhaukan edestä pakoon kyyhky -- meni pää kumartuneena edelleen ja\najatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun...\nOi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.\n\nMutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä,\nnuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina.\nSoiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia\ntanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos.\nWilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti\nsitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.\n\nTyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti\nsilmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän\nsekaisessa oikullisessa nais-mielessään: \"Minä teen sen... en tee,\ntänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä... Minä\nteen sen...\"\n\nSamassa lensi tytön kenkä Wilhelm Bojen eteen.\n\nTyttö kirkahti matalaan: \"Oi\", sanoi hän Bojelle, \"kenkäni lensi\njalastani\", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: \"Nyt tuli tanssista\nloppu, solki meni rikki\", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli\nnuori ja tuhma vielä.\n\n\"Ellet enää voi tanssia\", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla\näänellä, \"niin lähde kanssani\".\n\nTyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti\nsen jalkaansa ja sanoi hiljaa: \"Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä\njuomaan, vaan ulos.\"\n\n\"Minä menen edellä\", sanoi Wilhelm Boje matalaan, \"tule sinä jälestä.\"\n\nHän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän\ntuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti.\nMutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan\nyli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin\nolemassa.\n\nTyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: \"Minun isäni on\ntäällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat.\"\n\n\"Oh\", sanoi Wilhelm, \"älä semmoisista nyt.\"\n\nTyttö naurahti matalaan: \"Enkö saa siitä puhua?\"\n\n\"Et\", sanoi Wilhelm.\n\n\"Mistä sitte?\"\n\n\"Siitä, pidätkö sinä minusta.\"\n\nTyttö kumartui hiukan käydessään ja sanoi verkkaan ja arkaillen:\n\"Pidätkö sinä sitten minusta?\"\n\n\"En ikinä eläissäni ole vielä suudellut tyttöä... eikä ole yhdenkään\nkäsi tätä ennen levännyt käsivarrellani. Jos minä jotakin alan\nrakastaa, niin on se vakava asia.\"\n\nTyttö kumartui taas hiukan ja katsoi taaskin maahan ja sanoi arasti:\n\"Se on minullekin vakavin asia maailmassa.\"\n\nSilloin pysähti Wilhelm, ja otti häntä kädestä ja pyysi: \"Katsohan ylös\ntoki ja katso minuun.\"\n\nMutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna;\nhän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli\nhämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli\nvalovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.\n\nSilloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen\npäätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: \"Annahan toki\", ja suuteli\nhäntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli\nhän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään\nhänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti\nlähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.\n\n\"Eikö isäsi sallisi, että sinä käyt tansseissa?\"\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä\nolisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun\nvanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut\".\n\nWilhelm joutui ihan suunniltaan: \"Siten ei saa sinulle tapahtua.\nSinulle?... Sinä et saa jäädä naimattomaksi.\"\n\n\"Ei ole aikomuksenikaan\", vastasi hän. \"Mutta kuka huolii minusta?\"\n\n\"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt\nsilmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole\nnoin säikäyksissäsi... Noin!... Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla\novatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit\npitää?\"\n\nTyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen,\nsitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen\nolalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi\nliikuttavasti hämillään: \"Noin melkein kuin sinä.\"\n\nWilhelm silitti kädellään häntä: \"Kuinka armas sinä olet.\"\n\nHe olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun\nkastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan\ntyön jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: \"Sinä\ntulet kotiin.\" Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä\nrinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.\n\nSilloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi\ntakaisin tyhjään kotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä ajatteli hän: \"Kuinka omainen hän olikaan ja\narmas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot.\" Seuraavana\npäivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis\njo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki\nhänet kaikkialla... Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se\noli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla -- oli aivan ihme ja\nkumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia\nturhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei\nollut aivan moitteetonta yläsaksaa: \"Minun pitää sittenkin mennä\nnaimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila\nrantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he\nvoivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat\nhevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho\nkarkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että\nsittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän\ntoki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta\nmitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja\ntahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta.\"\n\nSilloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja\nmeni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos\nlahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää\nKrautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne\nkohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.\n\nAivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta\nsiitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta\ntaholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi\nliika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät\nyhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat\nhävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden\nsijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä,\njotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli\noikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli\neroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui\nvoimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi\nterävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään\nei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat\nsuuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti\nvähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata\ntyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan.\n\"Maksaa saa hän!\" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen\nenää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti\nsoutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi\nliika kauas ulos merelle.\n\nHän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain\nlähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti... niin\nnäytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni... huojui verkalleen\nedes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli\nniin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin\nheilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja\nsilmät selällään, ja souti varovasti -- yks' -- kaks' -- yks' -- kaks'\n-- sinne kohden.\n\nYht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva.\nMajakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin\nkauas ulos oli hän siis jo ajautunut!\n\nHän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä\nkiinni, ja kiipesi kannelle.\n\nKaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen,\ntoinen niistä virkkoi: \"No?... mistä sinä tulet...\"\n\n\"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä\", sanoi hän, \"minun piti laskea\nyli Hilligenleihin, mutta eksyin.\"\n\n\"Se ei ole totta\", sanoi merimies, \"sinä aioit Krautsieliin Hella\nAndersenin luo\".\n\nBoje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista\nkatsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: \"Kuka _sinä_\nsitte olet?\" sanoi hän, \"kun sen tiedät?\"\n\n\"Minä olen Thoms Jans... minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli\nnähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella\nAndersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!\"\n\n\"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa,\nsill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä.\"\n\n\"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän\nlisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena... Tulehan nyt\nsiitä, sinähän palelet.\"\n\nPortailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään\npudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: \"Saat\ntästä myöhemmin laskea hänet maihin.\" Enempää huomiotta eivät he\nkiinnittäneet vieraaseen.\n\nTämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle,\nsiten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin\nvielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta.\n\"Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?\" kysyi hän.\n\n\"Kolme vuotta jo\", sanoi Thoms Jans.\n\n\"Miekkonen!\" sanoi Vilhelm Boje, \"mutta sanohan: miten kestät olla\ntäällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin\ntuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan\nerillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", tuumi merimies, \"mutta mitä tehdä?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla.\nTalvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän,\nkoko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte... niin... näetsä... me saimme\nkolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin\nminä: saakos tämä meno jatkua?...\"\n\n\"Ja siksi lähdit sinä majakkalaivalle?\"\n\n\"Siksi\".\n\n\"Ja olet nyt kolme vuotta ollut vaimosi luota poissa?\"\n\n\"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä... noin joka kuudes\nviikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni... ymmärrät...\"\n\n\"Mutta tuohan on mieletöntä\", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja\nsiirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. \"Aivan mieletöntä... Mitä nyt\non koko elämästäsi?\"\n\n\"Niin\", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä\nsilmillään Bojeen, \"se on kamalaa. Koko elämä tyhjää... tyhjää vaan.\nMutta näes... jos siitä nyt tulisi poika?... Nuo kolme tyttöä kyllä\nlöytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?\"\n\n\"Jos tulee poika? Entä sitte? Levität pöytää vaan ja olet hyvilläsi.\"\n\n\"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes... minulla oli lapsena\nsemmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan\noppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi\nisälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti;\nkymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli\nkaikki ohitse. Tykkänään... Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin\npalannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän,\nSüderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi.\nSen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle,\nmilloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään\nlapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen\nkanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta,\nmikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet:\nuskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta\nja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei\nollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat\nohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin\nkammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin\npalastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole\nollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten\non se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä\noltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja,\neikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt\neivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö\nsen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä\najan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?... No\nniin... Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä\nmajakkalaivalla.\"\n\n\"Pidätkö paljon vaimostasi?\" kysyi Boje.\n\n\"Siitä ole varma!\" sanoi Thoms Jans. \"Hän on armas pikku vaimo.\" Hän\ntuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.\n\nKolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi\npuhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään.\nHe eivät virkanneet sanaakaan.\n\nThoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: \"Sanohan,\ntimperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?\"\n\n\"Mistä minä tiedän\", vastasi tämä. \"Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä.\nEhkä joskus kun olin aivan nuori vielä.\"\n\n\"Muistele nyt\", sanoi Thoms Jans.\n\n\"Ah, sinuakin!\" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan... \"Olet utelias\nkuin lapsi... Oikein onnellinen?... Sitä en tiedä. Niin... kerran,\nnoin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä\nmerimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui\nmeille omituinen tapaus... Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä\nmies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli\neräänä iltana kun minulla oli vapaavahti... me mennä jyskytimme\npar'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan... luoksemme koijuun; Rob.\nStewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla\nsunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan,\nnäkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! -- lyö kämmenellään kirjaan\nja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se\nsyypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta.\nNiin, siten sanoi hän... jotenkin siten'.\"\n\nThoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden\ntimperin vanhoja parrakkaita kasvoja: \"Jatka.\"\n\n\"Rikkaat ja papit\", sanoi juutalainen \"ne sirottavat santaa silmiimme,\nja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se\noli hänen käsityksensä.\"\n\nThoms Jans tuijotti Bojea kasvoihin. \"Mitä sanot sinä siitä,\nopettaja?...\"\n\n\"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti\", sanoi Boije: \"Olen kuullut\nsemmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista!\nAjattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin.\"\n\n\"Jatka.\"\n\n\"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat\nvielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!\"\n\n\"Sitä en ymmärrä\", sanoi Thoms Jans.\n\n\"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki\nyhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. _Yhdellä_ rikkaalla, sanoi hän, on\npeltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella\nlapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei\naurinko ikinä paista. _Yksi_ rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa\nnähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat;\nsiksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa\nja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun\nsilloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota:\nkreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa\ntulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on\nmiestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?... Ymmärrättekö? Jotta\nkansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten\nsanoi hän.\"\n\nThoms Jans oli noussut pystyyn. \"Niinkö?\" sanoi hän hitaasti ja\npainavasti. \"Vai siten sanoi hän? Ja... mitä sanoi hän siitä?... onko\nniitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?\"\n\n\"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän... käy tuhansia heidän\nkokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo.\"\n\n\"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?\" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.\n\"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?\nSitenkö hän sanoi?\"\n\n\"Siten sanoi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa...\" sanoi Thoms Jans, \"... minulla on loma nyt...\nsiinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan... minä menen...\npois majakkalaivasta, ja uskallan sen!... Uskaltaa tahdon... Ja\npaikalla... Minä... minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä\nvien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin.\"\n\nTimperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: \"Uskaltaa\naikoo hän?\" puhui hän... \"mitä aikoo hän uskaltaa?\" Toiset ravistivat\npäätään... \"Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme\",\nkertoi timperi, \"hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä\nvaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten\nBlausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä,\niltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi,\nsanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli -- Jumala\nparatkoon -- Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin\nviisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä\nhänet maihin... Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille\nmiehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän...? Mitä aikoo\nhän uskaltaa?\"\n\nSillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat\nnyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti\nheidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä\nKrautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät\nhe vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi:\n\"Näetkös?... tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa?\nSiellä on talo.\" Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan\nvallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: \"Käy käsiksi vaan! Muuten\nei hellitä ukko tyttöään sinulle.\"\n\nBoje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: \"Pidä sinä\nhuolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän.\"\n\nKun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan\neri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: \"Jumalani, kuinka märkä\nsinä olet ja palelet... Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun\npitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule... Sinä kuolet viluun.\"\n\nSilloin astui hän ikkunasta sisään.\n\n\"Sinä\", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. \"Kuule, serkustasiko\ntulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden\nhevosparin?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. \"Älä jätä sinä\nminua!\"\n\n\"Minäkö sinut jättäisin?... Minä _sinut_ jättäisin?... Kuinka\nhurmankaunis sinä olet!\"\n\nNyt kävi hän hänen luonaan kuuden viikon ajan.\n\nSilloin oltiin niin pitkällä, että tytön piti kertoa asiasta isälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni\npoika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi\näitiin ja sanoi: \"Mutta katsohan... hänellä on rinnassaan tulipunainen\nmerkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä\ntaiottu?\"\n\nThoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi:\n\"Kuulitko Male?\"\n\nMale kosketti häntä käteen ja sanoi: \"Ne kolme vuotta, jotka sinä olit\npoissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani,\nenkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon\nvalkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan.\"\n\nKun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä\nsyliin -- oltiin noin puoli yössä silloin -- tuli Hule Beiderwand,\njoka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan\ntaakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi\nvalo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle,\nja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa,\nvoimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen\nomansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella.\nVilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen\nkättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän\nhellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva,\ntulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.\n\nJa nämäkin kaksi lasta kasvoivat ja varttuivat.\n\nJa pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui\nja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko\npoika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä,\nisä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui\nhän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta\nsunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.\n\nPian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja\nmeni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle\novelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki\noli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän\njoi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin\npalasen ja sanoi äidille: \"Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin\nihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä\nen siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko\nkortit hänestä mitään.\" Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin\nettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli\npieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.\n\nToisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan,\nja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin\ntupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti\nvoita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia.\nSillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja\nikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan,\nettä se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi\nja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt\nlahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi\nitsepintaisesti: \"Ei, ei, _täällä tämän_ lahden ääressä, _tämän_\nvallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja\nväkevyydellä on tekevä _tästä_ maasta Hilligenlein, se on pyhän maan...\nSe on uskomme.\"\n\nJa hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi\nhäneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: \"Ei\",\nsanoi hän, \"tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät...\nHän pelkää ja arastelee,\" ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä\nluotaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKun hän oli seitsemän vanha, sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä\nhänelle, että nyt he lähtevät toiselle puolen lahtea. Rakennuksessa,\njoka näkyi tuolla kaukana vallilla, asui eräs pieni tyttö, sanoi\nhän, joka oli aivan yhtä vanha kuin hän. Hän lähti tarkkaavine,\nhieman pelokkaasti ihmettelevine silmineen äitinsä rinnalla alas\nrantalaiturille, pitäen tapansa mukaan lujasti kädellään äitinsä hameen\nliepeestä. Puhalsi raitis merituuli heitä vastaan.\n\nRantalaiturilla seisoi Pe Ontjes Lau, päässään villainen lakki ja\njaloissaan puukengät. Sen kuosisia vaatekappaleita ei kantanut kukaan\nmuu koko seudulla kuin Pe Ontjes Lau. Muuanna päivänä oli nimittäin\nvahva länsituuli ajanut lahteen erään juutilaisen jahdin, joka\nkolme päivää oli ollut rantalaiturin vierellä. Kokonaisen päivän\nolivat juutilainen ja Pe Ontjes Lau seisoneet toisiaan vastapäätä\nsanaa sanomatta ja liikahtamatta, juutilainen jahtinsa kannella\npäässään villalakki ja jaloissaan puukengät, Pe Ontjes maissa erään\nkiinnityspaalun vierellä, kummallakin kädet kyynäspäihin asti\nhousuntaskuissa. Seuraavana päivänä oli Pe Ontjes alkanut neuvottelut.\nAlatanskaa ja alasaksaa, lisäksi kädet: sitenpä päästiin kun\npäästiinkin selville asioista. Kuustoista groschenia selvässä rahassa\noli Pe Ontje hampaat yhteen purtuina laskenut juutilaisen ruskeaan\nkopettuneeseen kouraan. Mutta toden totta: puolen vuoden kuluttua\ntulivat kun tulivatkin villalakki ja puukengät, eivät kyllä niin\nperin siistissä siteessä, eikä postissa, vaan lähetettyinä jahdista\njahtiin, Juutinmaalta poikki koko Pohjanmeren Hampuriin, ja Hampurista\ntakaisin ylös Hilligenleihin; osoite oli suullinen: \"Hilligenleissä,\nrantalaiturilla siellä seisoo eräs kaksitoistavuotias poika, sille\nkuuluu tämä.\" Siitä päivästä oli hän aina siinä puvussa, kun oli kylmä\ntuuli ja hän oli palannut koulusta. Hän piti niitä, ikäänkuin olisi\nluonnollisin asia maailmassa ett'ei hänelle siitä naurettu.\n\nNyt seisoi hän jalat leveänään sillalla, ja purra närysteli jykevää\nleivän kannikasta, jonka päälle hän oli levittänyt paistettuja\nperunaviipaleita. Ankaran tuulen vuoksi oli hän sivellyt viipaleet\nmustalla tervansakealla siirapilla, jottei tuuli puhaltaisi niitä pois\nleivänpalaselta. Tyvenesti ja isällisesti katseli hän pientä arkaa\nnaapuriaan, joka yhtäpäätä piti äitinsä hameesta ja kysyi: \"Miksi sinä\naiot?\"\n\nPikkupoika loi tutkivasti siniset syvät silmänsä häneen ja kysyi:\n\"Miksi sinä aiot?\"\n\nSilloin kummasteli Pe Ontjes ja alkoi hieman kunnioittaa naapuriaan\nja sanoi: \"Minä menen tietysti merille. Neljän vuoden perästä eroan\nkoulusta ja sitte Laeiz'illa Eteläameriikkaan.\"\n\n\"Etpäs ole valinnut parasta matkailmaa\", sanoi satamapäällikkö Male\nJans'ille. \"Tuuli kääntyy pohjoiseen.\"\n\n\"Sinun pitää luovia ylös Dänensandiin, isä\", kuului villalakin alta.\n\"Sieltä pääset helposti takaisin.\"\n\n\"Niin\", sanoi satamapäällikkö Lau punniten. \"Silloin on jo pimeätä ja\ntulee kylmäksi ja myöhäiseksi. Se ei ole mikään matka pojalle tuossa.\"\n\nHe laskivat ulos ja venhe teki ripeää vauhtia. Pe Ontjes seisoi\nrannalla ja katseli heidän jälkeensä.\n\n\"Sinäpä puhut poikasi kanssa, ikäänkuin olisi hän jo kolmenkymmenen\",\nsanoi pieni Male Jans taisteluvalmiina.\n\n\"Niin\", tuumi Lau, \"siinä olet oikeassa kuten aina. Näes, minä olen\npäiväläisen poika Eiderstedtistä, enkä saanut nuoruudessani oppia en\nlukemaan enkä kirjoittamaan. Sitte rupesin merimieheksi ja matkustin\nlaajalti maailmaa, mutta mistään en välittänyt ympärilläni, muuta\nkuin söin ja kalkutin ruostetta. Olipa kyllä toisinaan, ikäänkuin\nolisi sisässäni puhunut matala ääni: 'No liikuhan toki nyt hiukan,\nmiekkonen! Avaa hiukan silmiäsi!' Mutta minä en liikahtanut. Vasta kun\nolin noin neljänkymmenen, aloin hiukan herätä ja katsella ympärilleni\nja opinkin hiukan, ja suoritin laivuritutkinnon, ja sain tämän pienen\nsatamapäällikön paikan täällä. Pitemmälle en minä voi päästä. Näetkös:\nsiksipä iloitsen jokaisesta kysymyksestä, jonka Pe Ontjes tekee, ja\npuhun vakavasti ja punniten hänen kanssaan, ikäänkuin puhuisin ikäiseni\nkanssa. Hän on luonnoltaan hidas, eikä mikään valo koulussa, aivan kuin\nminäkin, mutta sentähden että hänellä minussa on niin hyvä ja järkevä\nystävä, niin saatpa nähdä, että hänen on elämänsä sujuva helpommin kuin\nminun, ja että hän on pääsevä pitemmälle maailmassa kuin minä.\"\n\nKun Male Jans pienen poikansa kera astui opettajan asunnon siistille\nvälikölle, eikä ketään alkanut kuulua, punastui hän häpeästä ja alkoi\nhänen jo tehdä mieli huomaamatta livahtaa ovesta takaisin; silloin\nkuuli hän takahuoneesta jonkun puhuvan: \"Oletko se sinä, Male? Tule\ntänne... minä en voi nousta ylös.\"\n\nSilloin menivät he molemmat varpasillaan välikön poikki ja läpi kyökin\nja tapasivat Helle Bojen istumassa tuolilla ikkunan ääressä väljässä\naukaistussa puvussa, hänen rinnallaan lepäsi äskensyntynyt lapsi,\nikkunasta tulvi kirkas valovirta sisään ja reunusti tuota armasta kuvaa.\n\nMale Jans löi käsiään yhteen ja sanoi: \"Eipäs!... ja tuosta en minä\ntiedä mitään!\"\n\n\"Näetkös!\" nauroi Helle Boje. \"Minä aavistin, ettet tietäisi mitään ja\niloitsin jo edeltäpäin hämmästyksestäsi. Näes vaan, noin suuri tyttö...\nse on nyt jo numero kolmas, Male.\"\n\nOpettaja Boje tuli sisään. Hän tuli, koska oli keskiviikkoon iltapuoli,\nkirjojensa äärestä. Hänen kauniissa teräksisissä silmissään ja koko\nhänen reippaassa iloisessa ryhdissään kajasti kuin hohde menneistä\nsuurista ajoista ja suurista ihmiskohtaloista. Hän kutsui pikku pojan\nluokseen, taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi vaimolleen:\n\"Katsos, mitkä muinaissaksalaiset kasvot hänellä on. Aivan kuin joku\nSiegfriedin saattueesta, ei aatelisista, vaan talonpojista. Panenpa\nvetoa että hänestä tulee mietiskelijä kuin isänsä.\" Ja kun hän sanoi\nsen, muisti hän yön majakkalaivalla: \"Toden totta, minä uskallan sen!\"\nJa nauroi.\n\n\"No, ja missä ovat molemmat vanhemmat lapset sitte?\" sanoi Male Jans.\n\"Eiväthän he toki kipeitä ole?\"\n\n\"Ne... kipeitä!\" sanoi Boje ja nousi ylös ja vei lapsen läpi kyökin,\naukaisi ulko-oven ja osoitti kädellään kahta lasta kohden, poikaa\nja tyttöä, jotka loikoilivat lammen reunalla korkeassa ruohikossa,\nniin että näki heistä vaan vaaleat päät. Nämä loivat harmaat silmänsä\nterävästi tulijaan. \"Tämä tässä on pikku Kai Jans. Ell'ette nyt ole\nkilttejä hänelle, niin saatte löylyä.\" Samalla palasi Boje takaisin\nkirjojensa ääreen.\n\nKai Jans jäi seisomaan kyökin oveen, ja nuo kaksi lammen ääressä jäivät\nloikoilemaan ruohikkoon, kaulat kurossa, kuin kaksi peltokanaa nuoressa\nkaurassa, ja katselivat häntä.\n\n\"Kuules,\" sanoi Anna Pietille, \"sepäs on pelkuri\".\n\n\"Oh, tokiinsa!\" sanoi Piet. \"Vai tuossa hän nyt on sitte! Aivan\ntäydellinen työmiehenpoika! Katsoppas, ei hänellä ole omia kenkiäkään.\nSiitä olisi äiti kernaasti voinut kertoa meille.\"\n\n\"Me emme sinua nyt tarvitse\", sanoi Anna, \"mutta myöhemmin joudun kyllä\nriitaan Piet'in kanssa, ja silloin leikin sinun kanssasi... niin kauan\nsaat seistä siellä ja katsoa kun me leikimme.\"\n\nKai piti vallan luonnollisena, että nuo molemmat kohtelivat häntä\ntuollatapaa, kaikki heidän ympärillään tuntui hänestä nimittäin niin\nsuuremmoiselta. Hän laskeutui polvilleen ruohikon reunaan ja katseli\nheitä.\n\nHe palmikoivat kaisloja, laittaakseen niistä huippalakkia. Kun kumpikin\npalmikoi samaa lakkia, joutuivatkin he kohta riitaan. \"Et sinä osaa\",\nsanoi Piet, \"laita itsesi tiehesi!\"\n\n\"Lakki ei ole sinun yksin\", sanoi Anna kiivastuen. \"Yhdentekevää\",\nsanoi Piet, \"laita itsesi tiehesi, tai minä lyön sinua\". Ja hän löi\nhäntä kohden.\n\nAnna väisti hiukan ja katsahti kaislahattuun. Näki selvästi, kuinka\nvihastus kohosi hänen kasvoilleen ja sitte taas haihtui. Sitte katsahti\nhän ylös ja huomasi Kai Jansin istumassa siinä polvillaan ja sanoi\nveljelleen: \"Tule, annetaan selkään hänelle, mitä hänestä muuhunkaan\non?\"\n\nPiet muisti isän varoituksen ja sanoi: \"Emme me anna selkään, mutta\npeloitamme\".\n\nJa yht'äkkiä hypähtivät he ylös ja hyökkäsivät kuin mitkäkin harjanneet\nmaantierosvot hänen kimppuunsa, tarttuivat häneen ja laahasivat hänet\nlammen reunalle. \"Me heitämme sinut lampeen\", sanoi Piet. \"Me heitämme\naina kaikki hilligenleiläiset pojat tänne lampeen.\"\n\n\"Siellä on niitä satoja jo\", vahvisti Anna. Kai ei ruvennut huutamaan,\nkatseli heitä vaan uteliaasti ja tutkien. Piet piti häntä kiinni\ntakista, ja Anna, joka makasi pitkänään maassa, nilkasta. \"Kerro meille\njotain\", sanoi hän, \"muuten heitämme sinut lampeen\".\n\n\"Pe Ontjes Lau'sta!\" vastasi Kai ripeästi.\n\n\"Hänen me tunnemme\", sanoi Anna, \"kitkerä poika.\"\n\n\"Hän on toista vertaa suurempi kuin minä\", sanoi Kai, \"ja seisoo aina\nrantalaiturilla ja tirkistelee merelle ja... hänellä on päässään\nvillalakki... ja hän aikoo kapteeniksi. Sitte matkustaa hän kauas\nmaailmalle, oikein kauas ja... ja...\"\n\n\"Nyt ei hän tiedä enempää\", sanoi Piet.\n\n\"Sitte menen minä hänen kanssaan, oikein kauas... siellä on\njalopeuroja... ja elefantteja... ja sitte... sitte rupean minä\nkuninkaaksi. Niin...\"\n\nAnna vetäisi kummallakin kädellään vaaleat hiuksensa otsaltaan ja\nkatsahti tarkemmasti häneen. Poika alkoi kuumeta ja innostua. Kuten\nnuori leivo, jonka kärppä on säikähdyttänyt yrittämään ensi kertaa\nlentoon ylös pesästään pellonvaossa, ja, kun hän huomaa, että hän osaa,\nunohtaa säikähdyksensä ja iloitsee uudesta ihmeellisestä taidostaan,\nsiten kertoa liverti nyt Kaikin, silmät suurina ja ihmettelevinä:\n\"Minä rakennan itselleni talon, joka ulettuu taivaaseen asti ja joka\non kaikki kullasta. Ja minun isäni ja minun äitini ja Pe Ontjes Lau ja\nkaikki ihmiset asuvat siinä, ja kaikki nauravat ja laulavat aina ja\niloitsevat... Ei kenelläkään ole yskää, kuule, siellä... eikä kukaan\nkuole... Tuletko sinäkin sinne?\"\n\nJa hänen älykkäät alasaksilaiset kasvonsa lensivät yltä ja yltä hyviksi.\n\nMutta tyttö kiskoi häntä jalasta, niin että hän kaatui, ja otti\nkaislahatun ja painoi tuon kömpelön laitteen hänen päähänsä: \"Noinpas\",\nsanoi hän, \"tuossa on sinulle kruunusi\".\n\nKai ei ollut millänsäkään. \"Jos tahdot kanssani\", sanoi hän loistavin\nhyvääsuovin silmin, \"saat tulla. Tahdotko sinä?\"\n\n\"Entä minä?\" sanoi Piet ja nousi ylös.\n\nSilloin huomasi Kai, että tuo valkotukkainen ripeäsilmäinen poika\ntaas alkoi hautoa väkivaltaisia tuumia mielessään: hän katsahti\nsäikähtyneesti ympärilleen, ikäänkuin äkkiä unesta herätetty, hypähti\nylös ja lähti juoksemaan kyökinovea kohden ja sisään, toiset molemmat\nhänen jälissään.\n\n\"Me olemme sopineet hyvin keskenämme\", sanoi Piet kohta ja kovaan.\n\n\"Hän aikoo kuninkaaksi\", sanoi Anna \"ja tuo tuossa on hänen kruununsa\".\n\nOpettaja Boje laski kätensä lastensa vaaleille hiuksille ja sanoi: \"Ja\nmitä tulee teistä?\"\n\n\"Senhän tiedät\", vastasi tyttö, \"meistä tulee naapuri Martens.\nNiinpaljon hevosia ja lehmiä kuin hänellä on, tahdomme mekin.\"\n\n\"Mutta kun ei minulla ole rahoja?\"\n\n\"Mitä siitä\", sanoi Anna. \"Kun meistä kumminkin _pitää tulla_ naapuri\nMartens?!\"\n\n\"Ja kuka sanoo, että pitää tulla?\" sanoi Boje melkein kärsimättömänä.\n\n\"Rakas jumala\", vastasivat molemmat.\n\n\"Laittakaa itsenne tiehenne nyt\", sanoi Boje vihoissaan. \"Ne turvauvat\nlopuksi aina hyvään jumalaan. Mutta he tekevät hänestä oman tahtonsa\npalvelijan.\"\n\nHän työnsi kummankin edellään ulos. Kun he seisoivat ovessa, lankesi\nauringon valo heidän vaaleille uhmaisia ajatuksia kätkeville\nhiuksilleen. Ne välkähtelivät kuin vastahalaistu saarnipuu.\n\n\"Nuo lapset tuottavat huolta meille, Male\", sanoi Helle Boje. \"Hyviä,\narmaita lapsia, mutta niin äkkipikaisia vihassaan ja teoissaan, ja\nsitte niin ylpeitä ja uskalikkoja ajatuksissaan. Jos me olisimme\nvarakkaita ja korkeassa asemassa niin olisi heillä edessään kaunis\ntulevaisuus, mutta nyt olemme köyhiä ja päällepäätteeksi velassa. Kun\nhe nyt tällaisista ahtaista oloista syöksyvät elämään, noin tulisina\nja huimina, niin ovat he suistuvat vaikeisiin vastoinkäymisiin, ja\nsaavat taivaltaa elämänsä, kuin huonolla tiellä kylmää vinhaa tuulta\nvastaan, ja ovat juoksevat itsensä näännyksiin ja sortuvat. Näes, Boje\nja me olimme samallaisia, päät kuumat korkeista, korkealle pyrkivistä\najatuksista. Mitä ihmeitä näinkään minä huoneessani siellä vallin\nvierellä! Silloin tapahtui meidän kummankin elämämme suurin ihme: me\nnäimme toinentoisemme ja saimme toisemme. Ja tulimme hiljaisiksi ja\ntyveniksi. Mutta ovatko lapsemme löytävät saman onnen?\"\n\nPieni Male Jans loi silmänsä arasti vuoron heihin kumpaankin ja\najatteli: \"Mitä onkaan näinä lyhyinä kuutena vuotena tapahtunut noille\nkahdelle nuorelle ihmiselle, jotka Ringerangin salissa salaa rutistivat\ntoistensa käsiä ja joilla oli vaan yksiainoa ajatus, että he saisivat\ntoisensa?\" Hän nousi ylös ja sanoi, että nyt hänen täytyi lähteä, hän\nei tahtoisi antaa satamapäällikkö Laun kauemmin odottaa itseään, ja\nhänen täytyisi vielä laittaa illallinen. Sitte jätti hän hyvästi ja\nlähti poikineen talosta.\n\nKun Thoms Jans illalla lapio selässään tuli kotiin ja kuuli, että\nopettajalla olivat huolissaan, kun heidän lapsensa olivat niin huimia\nja itsevaltiaita, katsahti hän ajatuksissaan pöytään ja sanoi ivaten,\nja syvällä olevat pienet älykkäät silmänsä välkähtivät. \"Sitä huolta ei\nole _meillä_, meidän poikammehan on selkäkyyryssä kuin selkäänsä saanut\nkoira\".\n\nSilloin vihastui pieni Male Jans: \"Siinä tapauksessa ei sinulla ole\nsilmiä eikä korvia\", sanoi hän ja puhui pelokkaalla värähtelevällä\näänellä lapsensa salaisesta elämästä ja kertoi, kuinka hän oli sanonut,\nettä hän tahtoi kuninkaaksi. \"Hän on yhtä ylpeä kuin Bojetkin, se\non vaan toista laatua ylpeyttä, ja on syvällä sielussa... Hän etsii\ntoisellaista kuninkaanvaltakuntaa kuin he.\"\n\n\"Ja millaista sitte?\" sanoi Thoms Jans kummissaan. \"Millaista? Kuussako\nsemmoinen löytyisi?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä uskalsi hän ensi kertaa keskelle katua ja kurkisti\npää kurotettuna pimeään pajaan, josta taaskin vasaran iskujen ja\npalkeenpoljennan asemasta kuului vilkasta puhelua.\n\nPe Ontjes oli huomannut hänet, tuli ulos ja sanoi: \"Tulehan sisään\".\n\nHän astui sisään ja katsahti ympärilleen. Jan Friech istui kookkaana ja\nnokisena, yllään kopahteleva nahkaesiliinansa, alasimella, kyynäspää\nmukavasti vasaraa vastaan nojattuna; Scheinhold, kisälli seisoi\npalkeitten vieressä. Kaikki kolme katsoivat Tjark Dusenschöniin, joka\nistui sorvipenkillä, ja heilutteli paljaita jalkojaan edestakaisin,\nniin että housunlahkeet lepattivat.\n\n\"Ja miksi en kävisi tässä viheriässä kaulahuivissa\", sanoi Tjark\nDusenschön, \"kun herra pormestari sen kerran on lahjoittanut minulle?\"\n\n\"Se valehtelee\", sanoi Pe Ontjes, \"on saanut rahat isoäidiltään. Ja\nmiten hän tuon sanoo, mukamas, 'herra pormestari'!! Sano Danial Peters\nvaan, kuule, sitenhän kutsuu häntä koko Hilligenlei!\"\n\n\"Että pormestariko sinulle sen on lahjoittanut?\" sanoi Jan Friech\nja kohotti kulmakarvojaan, \"siinä tapauksessa...\" ja hän liikahteli\nnahkaesiliinassaan, niin että se kopahteli, ikäänkuin olisi vähintäin\njoku vuorikaivos sortunut, \"siinä... siinä tapauksessa pitää minun\npalata alkuperäisiin olettamuksiini.\"\n\n\"Mihinkä olettamuksiin, mestari?\", kysyi Scheinhold kisälli, ja\nräpytteli niin vahvasti silmiään, että oli, kuin olisi niihin\nkumpaankin lentänyt ampiainen.\n\n\"Pidä suusi!\" sanoi Jan Friech. \"Sinulle en puhu... Minun alkuperäinen\nolettamukseni on se, että Tjark Dusenschön on pormestarin poika. Siinä\nsen kuulitte!... Kun meillä nyt vaan olisi tuo vanha postikortti! Et\ntehnyt oikein siinä, Pe Ontjes, että heitit sen mereen.\"\n\nPe Ontjes nyykäytti verkkaan päätään ja sanoi: \"Jatkakaa! Jatkakaa\nvaan! Puolihöperö hän jo on; nyt teette hänestä täysihullun.\"\n\nTjark Dusenschön oli ylen hyvillään, että hän taaskin oli keskustelun\nkeskipisteenä ja kiemurteli itseään, ja heilahutteli housunlahkeitaan\nja taivutteli isovarpaitaan alaspäin, niin että pieni Kai Jans vallan\nrupesi pelkäämään.\n\n\"Katsokaas hänen sääriään!\" sanoi Jan Friech. \"Kellä muulla on noin\nsuorat sääret? Sääret kuin ulaaninpeitsi. Kellä, kysyn? Hilligenlein\npormestarilla!... Kuka käyttäytyy noin suurekkaasti?\"\n\nScheinhold kisälli räpäytti taas silmiään ja sanoi: \"Saattaahan se\njohtua siitäkin, että hän on kuninkaallista sukua.\"\n\nPe Ontjes nousi ylös ja aikoi lähteä. \"En ilkeä kuulla tuommoista\njaaritusta\" sanoi hän. \"Mitä hän on? Avioton lapsi hän on, ja\nisoäitinsä on vanha hopakko; ja Rieke Thomsen marisee jok'ikinen\nherran päivä ett'ei hän vielä ole maksanut viidentoista groschenin\nkätilövelkaansa hänelle. Semmoinen hän on.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jan Friech, ja taas kopahteli hänen nahkaesiliinansa\nkovaan ja kumeasti: \"sen myönnän: nykyhetki on pimeä; mutta\nvilahteleepa jo toivon tähti.\"\n\n\"Missä?\" sanoi Pe Ontjes. \"Aiotko maksaa hänen viisitoista\ngroscheniaan?\"\n\nMestari pudisteli suruisasti päätään. \"En voi\", sanoi hän, \"tiedäthän\nsen, minulla on vaimo ja lapsia, ja lisäksi velkoja. Mutta oikeassa\nolet sentään: niinkauan kuin kätilömaksu on suorittamatta, puuttuu\nhäneltä arvoa ihmisten silmissä, häneltä puuttuu niinsanoaksemme,\nollaksemme täsmälliset: täysi kansalaisoikeus.\"\n\n\"Joka päivä täytyy minun suvaita, että tuo vanha velho haukkuu minua\",\nsanoi Tjark Dusenschön ja katseli kirkkain ruskein silmin ympärilleen.\n\"Ell'ei siitä tule loppua, menen minä hunningolle.\"\n\n\"Jos olisit tahtonut\", sanoi Pe Ontjes, \"niin aikoja olisit jo voinut\nmaksaa nuo viisitoista groschenia. Viisitoista vuotias poika voi\ntoki jo ansaita senverran; mutta sinä ostelet itsellesi tuommoisia\nmielettömiä kaulahuiveja, tai ostat joltakin koululaiselta jonkun\nvanhan sinisen tai punaisen päällysviitan. Tai muuta semmoista.\"\n\n\"Jos nyt ehkä olen pormestarin poika\", sanoi Tjark Dusenschön, ja hänen\nsilmänsä vilkkuivat ja vilahtelivat, \"niin enhän voi käydä puettuna\nkuin mikäkin maantien Matti\".\n\n\"Siinä hän taaskin on oikeassa!\" sanoi Jan Friech. Pe Ontjes nousi\ntaaskin ylös ja läheni ovea: \"Minä en ilkeä enää olla missään\ntekemisissä kanssanne\", sanoi hän, \"te olette hupsuja kaikki kolme\".\n\"Tule, Kai.\" Ja hän lähti ulos kotiansa kohden.\n\nJonkun askeleen astuttuaan pysähti hän, katsoi mietteissään eteensä\nja sanoi sitte päättävästi: \"Se on sittenkin paras siten... minä teen\nlopun koko asiasta... Tjark!...\"\n\nTjark Dusenschön juoksi paljain jaloin ja sanaa sanomatta ulos pajasta.\n\n\"Minä en ilkeä kuunnella tuota alinomaista jankutusta sinun\nkätilövelastasi\", sanoi Pe Ontjes. \"Kymmenen vuotta olen sitä jo\nkuunnellut. Minä teen lopun siitä.\"\n\n\"Olen oleva ikuisesti kiitollinen sinulle\", sanoi Tjark Dusenschön.\n\n\"Vaiti siinä\", sanoi Pe Ontjes, \"äläkä lörpöttele! Kiitollinen? Kuka\non kiitollinen maailmassa? Kiitollinen on sana, jota joskus opetetaan\nkoulussa; mutta tervejärkinen ihminen ei ole kiitollinen.\" Hän kaivoi\nkukkarossaan, lähti kummankin saattolaisensa seuraamana viistoon\nylös vallinkuvetta pitkää rakennusta kohden ja sanoi Kai Jansille:\n\"Mene sinä sisään ja katso, istuuko hän suurella tuolillaan ja onko\nhänellä jalanlämmitin allaan, ja onko hän ajatuksiinsa vaipunut, ja\novatko tohvelit hänellä käsillä heitettäviksi. Juttele joku sana hänen\nkanssaan ja lykkää tohvelit vähän puoleen. Sitte tule ulos taaskin ja\novi auki.\"\n\nPikkumies meni sisään ja palasi takaisin taaskin ja sanoi hiljaa:\n\"Kaikki on järjestyksessä.\"\n\nSilloin hengähti Pe Ontjes syvään, juoksi sisään, kohotti nyrkkiin\npuristetun kätensä ja iski nuo viisitoista groschenia lujasti pöydän\npintaan: \"Tässä saat ne viisitoista groscheniasi Tjark Dusenshönin\nkätilömaksuksi... ja nyt jätät kai kirotun marinasi.\"\n\nEukko oli säikäyksissään kumartunut taaksepäin. Sitte ilmeni hän oven\nsuuhun.\n\n\"Senkin vintiö...\"\n\nTjark huusi vaikertaen kaukaa: \"Hän ei enää saa puhua siitä!\"\n\n\"Mitä?\" huusi eukko, \"vai etten saa puhua siitä enää? Mikä nahjus sinä\nolet! Toisten täytyy maksaa puolestasi sinun kätilömaksusi!... Onko\nKai Janskin teidän seurassanne? No, hänpäs alkaa aikaiseen; hänestä ei\nmyöskään tule mitään! Tuleppas kerta vielä tänne sisään, senkin vintiö!\"\n\nPe Ontjes pudisteli päätään, ja sanoi alakuloisesti: \"Ne viisitoista\ngroschenia menivät hukkaan...\" Sitte vimmastui hän yht'äkkiä, takoi\nnyrkeillään sääriään vastaan ja huusi: \"Ikinä elämässäni en enää pane\nkortta ristiin tuon tyhjänpäiväisen Tjark Dusenschönin vuoksi. Missä\nhän on?\"\n\nTämä oli aavistanut pahaa ja oli pitkin harppauksin juosta livistänyt\nisoäitinsä ovea kohti. Stiena Dusenshön seisoi jo heilahtelevin\nmyssynnauhoin häntä vastassa ovessa: \"Tjaark... Tjaark... tule pian\nisoäitisi luokse, lapseni.\"\n\n\"Tule, niin sanon sinulle jotain\", sanoi Pe Ontjes, \"tästälähin\nseurustelen ainoastaan sinun kanssasi.\"\n\nPieni Kai katsahti iloisesti häneen: \"Niin... mutta sinun pitää luvata\nminulle, että kun tulet kapteeniksi, niin otat minut mukaasi.\"\n\n\"Oletpa sinä hullunkurinen poika\", sanoi Pe Ontjes, \"minne sitte\ntahdot?\"\n\n\"Se nähdään sitte\", vastasi Kai ylen vakavasti. \"Tiedätkö... me\nmatkustamme jonnekin, jonnekin, aivan _ihmeelliseen_ maahan.\" Ja hän\npolki innoissaan jalkaansa maahan.\n\n\"No lähtään siis!\" sanoi Pe Ontjes ja löi häntä olalle.\n\nJa hän rupesi pitämään pojasta ja piti häntä aina seurassaan. Ja se oli\npojalle karaisevaa ja vahvistavaa seuraa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nSatamakoulun opettajan täytyi olla tunnollinen mies, sillä koulutunnit\nolivat järjestetyt nousu- ja laskuveden mukaan, niin että laivurien\nja matalikkokalastajien lapset voivat olla avuksi vanhemmilleen. Ja\nlujahermoinen täytyi hänen olla, sillä lapset tulivat paljain jaloin\ntai kopisevissa puukengissä tai raskaissa varsisaappaissa, lisäksi\nyllään engelskan-nahkaiset housut, paidanhihat samasta aineesta, ja\nolivat äänensä kovat ja karkeat, ja päät visapäisiä.\n\nOli kuuma kesäinen iltapäivä. Lapset lojuilivat paitahihasillaan\nvelttoina ja toimettomina pulpettejaan vastaan ja tekeysivät ikäänkuin\nolisivat he kokonaan antauneet kirjoitustoimiinsa, tytöt kohottivat\ntuon tuostakin kirjoitusvihkojaan ja leyhyttivät niillä kasvojaan. Mars\nWiebers, hänkin paitahihasillaan, istui leveänään opettajapöytänsä\ntakana, hänen jykeä päänsä, jota joka taholta ympäröi tulenpunerva\nhiuskiehkura, oli nojattuna mustaa puutaulua vastaan, joka riippui\nhänen takanaan seinällä. Tuontuostakin joutui hän kiusaukseen ajatella\nkahvikestiä, joka odotti häntä lehmusmajassa koulutuntien jälkeen hänen\nrouvansa luona, mutta hän voitti sen kiusauksen, keksimällä aina uusia\nja uusia raamatunlauseita sitä vastaan. \"Tehkäämme työtä uupumatta\nniinkauan kuin päivä on\" mumisi hän ja kumarsi hiukan jykeää päätään,\nja otti käteensä punaisen kynän ja uuden ainevihon. Hetken perästä oli\nhän näkevinään vaimonsa käytävän päässä oven suussa: \"On niin kuumaa\",\nsanoi hän... \"Nainen vaietkoon seurakunnassa\", sanoi Mars Wiebers\npikaisesti ja hiljaa, ja ravisteli tukevaa tukkaansa. Silloin voitti\nhän senkin kiusauksen.\n\nSilloin nousi ylös Pe Ontjes, joka oli ylin alemmalla luokalla, ja\nsanoi karkealla miehekkäällä äänellään: \"Meidänhän pitäisi tänään saada\nainevihot.\" Asianlaita oli nyt se, ett'ei Pe Ontjes ollut niin perin\nutelias näkemään ainevihkoansa, hän tahtoi nyt vaan hiukan vilkastuvan\nympärillään.\n\nMars Wiebers, jolla oli ollut itsetiedoton halu tehdä juuri se, mitä\nPe Ontjes tuossa tyvenen varmasti oli esittänyt, tarttui kädellään\nkorkeaan pinkkaan sinisiä vihkoja ja sanoi järeällä äänellään; \"Aineena\noli... 'Vedenpisaran vaiheet'... Minä olin sanonut, että piti kuvitella\njoku vedenpisara, joka oli tullut nousuveden mukana, ja kuinka tämä\nkertoisi, mitä kaikkea se saa nähdä Hilligenlein lahdessa, ja kuinka\nse täällä satamassa haihtuu ja kohoo huuruna ilmoihin, ja sitte taas\nputoaa sateenpisarana alas, ja vierii katuojaa pitkin takaisin mereen.\nTeidän vintiöitten piti kirjoituksessanne osoittaa, että tiedätte,\nkuinka pilvet ja sade muodostuvat. No niin... Nyt on tässä kädessäni\nKai Jans'in vihko!... Kai Jans!... Se poika on sitte merkillinen\nsekamelska! Toisinaan älykkäin poika koko koulussa, toisinaan kaikkein\ntuhmin... Jos kysyy häneltä kuusta, niin tietää hän, mitä ihmisiä\nsiellä asuu, ja kuka anturoi heidän saappaansa, mutta jos työntää hänet\nnenilleen orjantappurapensaaseen, ei hän tiedä, mitä se on... Jätä\nvirnistelysi, Pe Ontjes!\"\n\nMars Wiebers käpristi sormensa ja otti pöydältä silmälasit ja sovitti\nne nenälleen ja otti käteensä vihon, alkaakseen lukea, Silloin nousi\nKai Jans kolmannella penkkirivillä ylös, aivan sykäyksissään ja silmät\nrukoilevina.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\nKai avoi suunsa, mutta ei sanonut mitään ja istui alas taas.\n\n\"Sateenpisara haihtuu siis satamavirrasta ja kohoo ilmaan. Mutta nytpä\npuhalsi ankara länsituuli. Se ajoi pilven, jossa pisara oli, monet\ntuhannet penikulmat itään. Kun se liiti Pietarin yli, näki se Venäjän\nkeisarin, joka ajoi rouvansa kanssa kultaisissa vaunuissa. Hänkin ajoi\nyhtä nopeasti kuin pilvi ja aina vaan itään ja itään. Silloin tulivat\nhe Siperiaan. Silloin näki vedenpisara, kuinka keisari vapautti kaikki\nvangit. Pisara liiti kauemmas ja kauemmas ja tuli Kiinaan. Silloin tuli\nsadeilma ja pisara putosi alas. Ja putosi suoraan lähteeseen, josta\nKiinan keisari antaa noutaa vetensä. Silloin tuli tyttö, joka palvelee\nkeisarilla ja nosti sangolla pisaran kaivosta ja ammensi maljalla\nsangosta ja antoi keisarille. Ja tämä joi pisaran. Hän oli ollut paha\nihminen, mutta nyt tuli hän hyväksi; sillä pisarahan oli pyhä, koska se\noli alkujaan pyhästä lahdesta.\"\n\nUseimmat nauroivat ja tyrskivät. Useat tytöt katselivat hiljaisin\nsilmin Kaita, jonka tummanvaaleat hiukset kätkivät tuollaisia\nihmeellisiä asioita.\n\n\"Lakatkaa tirskumastanne!... Omituinen poika tuo Kai Jans! Enimmäkseen\narka kuin jäniksenpoika; mutta yht'äkkiä, ennenkuin aavistaakaan,\nmuuttuu hän suurekkaaksi ja huimaksi, iskee eteen ja taakseen, ja on\nkoko pohatta ja lahjoittelee vaikka paradiiseja. Vaikka paradiiseja!\nToisella kertaa pysyt sinä ajatuksinesi kauniisti Hilligenleissä,\nymmärrätkö?...\"\n\nHän laski vihon kädestään ja tarttui toiseen... Kai Jans on toki\npysynyt vedenpisarassa! Mutta Pe Ontjes Lau!... Pe Ontjes Lau!...\nTe kuvittelette, että Pe Ontjes Lau on Hilligenlein satamakoulun\nensimmäinen oppilas? Paljoa enemmän hän on! Hän on Hilligenlein\nsatamapäällikkö! Paljoa enemmän. Hilligenlein pormestari hän on!...\nHänen vedenpisaransa tulee siis niinkuin tulla pitääkin nousuveden\nmukana Hilligenlein lahteen. Mutta silloin alkaa se yht'äkkiä käyttää\nvallan jyrkkää puhetapaa. Puhuu sanoja, jotka jo hyvin ennaltaan\ntunnen. Isäsi, ja sinä, vintiö, olette lyöneet päänne yhteen tuota\nainetta sepustaessa... \"Silloin huomasi veden pisara, että satamavirta\nyhä mataloitui ja mataloitui. Tavallinen pursikaan ei enää päässyt\nkunnolla sisään. Klaus Vossin Johanna oli saanut maata savessa jo\nkahden nousuveden ajan. Ei päässyt hievahtamaankaan. Jos kaupunki antaa\nsatamansa maatua, niin on se hirveän tyhmää, aivan kuin jos joku, joka\naikoo lihoittaa sikansa, sitoisi sen kärsän nuoralla, sika laihtuisi\nlaihtumistaan, ja olisi lopulta kuin kaksi yhteenkytkettyä lautaa ja\nkuolisi viimein. Senpä havainnon voi tehdä Hilligenleistäkin, että\nse köyhtyy köyhtymistään ja tuhmenee tuhmenemistaan...' Ei minulla\nole mitään vastaan, jos Pe Ontjes Lau, kun hän kerran on pormestarina\nHilligenleissä, antaa kaivauttaa suoraksi satamavirran. Mutta koska hän\nei sitä vielä ole, ja kuitenkin puhuu niin viisaasti, kuin hän olisi\nsitä, niin saa hän tästä myöhemmin vällyihinsä... Mutta nyt otamme\nensiksi pienen väliajan.\"\n\nSamassa lähti Mars Wiebers verkkaan ja levollisesti astumaan koulun\nkeskikäytävää ulos juttelemaan hetken vaimonsa kanssa.\n\nPe Ontjes käännähti penkillään ja katsahti ylös ja näki kaikki\nsuuremmat pojat katsovan häntä kohden. \"Lapset\", sanoi hän, \"tulkoon\nmitä tulee, mutta tänään en tee ukolle sitä huvia, että annan pehmittää\nitseäni. Minä menen tieheni. Kello neljään asti kestää laskuvesi. Kuka\nlähtee mukaan?\"\n\n\"Poika, poika\", huusivat toiset, \"siitä lähtee hirveä selkäsauna.\"\n\n\"Kuka lähtee mukaan?\" toisti Pe Ontjes.\n\n\"Minä\", sanoi Kai Jans.\n\n\"Sinäkö?\" sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Hän luki minun aineeni luokalle: siksi lähden mukaan.\"\n\nSilloin lähti viisi hänen mukanaan. Kaksi kalastaja Tamsin poikaa.\nToisen niistä tapasi aikainen merimieskuolema eräässä suuressa\nmerionnettomuudessa laivastolla; toinen kalastelee nykyään\nOntariojärvellä. Ja paimen Süderlohin kaksi poikaa. He ovat molemmat\nmyöhemmin olleet sotapalveluksessa Venäjän rajalla ja työskentelevät\nnykyään työmiehinä matalikolla, ovat yhä vielä voimakkaita miehiä ja\nvalmiita kaikellaisiin kujeihin. Sitäpaitsi Kai Jans. Tjark Dusenschön\noli raukkamaisesti juosta livistänyt ulos, seisoi tallin takana\npiilossa ja odotteli, kunnes toiset olivat kadonneet.\n\nHe hiipivät puutarhan läpi satamatielle, menivät juoksujalkaa vallin\nyli ja juoksivat kohta vapaalla väljällä ruohikkokentällä.\n\nAvaraa tasaista maata, joka kasvoi lyhyttä kaunista heinää, ei\nihmisasuntoa, ei puuta näkyvissä, siellä täällä vaan lähempänä tai\nkauempana kaunis karjalauma tai jalokasvuinen nuori hevonen, poikki sen\njuosta ravasi tuo pieni poikaparvi. Kaukana, lakeuden rannalla saattoi\nilmassa näkyä pieni vilaus, matalikkotyöntekijän lapio siellä heilahti.\nTaivas yllä pohjattoman korkeana ja avarana.\n\nNyt olivat he ennättäneet heinikon rajalle ja astelivat nyt upoten\nnilkkoihin, joskus polviinkin asti harmaaseen liejuun. Siinäkös\npuhkuiltiin, torailtiin ja keskusteltiin! Mutta pian saapuivat he taas\nlujemmalle maaperälle. Näytti siltä kuin aiottaisiin painaa samaa\nkyytiä aina sinne asti, jossa kaukana häämötti etäinen taivaanranta,\njota reunusti kuin tuikottava kapea hopeajuova.\n\nHe puhelivat kaikesta, mitä näkivät ympärillään, linnusta, joka lensi\nheidän ylitsensä, purjeesta, joka vilkahti näkyviin taivaanrannalla,\nDänensandin särkästä, jossa on hiekkaan hautauneena rahalaiva, joka\njoskus on löytyvä, sillä hiekka murenee ja varisee sen päältä.\n\n\"Silloinpa tulee Hilligenlei rikkaaksi! Hirveän rikkaaksi!\"\n\nMutta Pe Ontjes tuumi: \"Hölynpölyä. Se on kyllä totta\", sanoi hän,\n\"että sinne on uponnut muuan tanskalainen laiva, mutta siinä ei ole\nrahaa, savea ja hiekkaa vaan.\"\n\nJos he sattuivat kaukana näkemään jonkun esineen, lähtivät kaikki\njuoksujalkaa sitä kohden, ja jokainen lausui arvelunsa, mitähän se\nolisi. Sitte tutkivat he löytöään: laudan pätkää, särkynyttä kirstua,\nkoria, jonka kokki jossain valtamerihöyryssä oli hylkynä heittänyt\nlaidan yli, ja keskustelivat vilkkaasti niistä.\n\nLopulta, vaikka näytti ikäänkuin taival ei ikinä loppuisi, saapuivat\nhe sentään satamavirralle, joka nyt, laskuveden aikana, vielä\nkuuttakymmentä metriä leveänä hitaasti ja hiljalleen vieri harmaassa\nmutaisessa uomassaan merta kohden.\n\nToiset alkoivat tarkastella viettävää rantatöyrästä, eikö mahdollisesti\nsentään sieltä hiekasta pistäisi esiin rahalaivan keula tai maston\nnupit. Pe Ontjes ja Kai Jans taas tähystelivät lyhyttä vihervää juovaa\nkohden, joka näkyi toisella puolella virtaa matalikolla.\n\nNyt katsahtivat toisetkin sinne kohden. \"Mutta kas\", sanoivat he,\n\"siellähän on pieni viheriä saari.\"\n\n\"Sen keksi Kai Jans viime sunnuntaina\", sanoi Pe Ontjes. \"Kai\nJans pystytti sille paalua, ja kirjoitti sille: 'Tämän maan olen\nminä löytänyt', ja nimensä alle. Paalu seisoo siellä vielä. Mutta\npuupalanen, jolle kirjoitit sen lauseen, se on poissa.\"\n\nSamassa kuului toiselta rannalta kirkasta iloista lapsenääntä. He\nkaikki tuijottivat liikahtamatta sinne kohden. Sitte huusi Pe Ontjes:\n\"Hoi, hoo-i siellä.\"\n\nSilloin nousi siellä seisomaan kaksi vaaleata lasta, molemmat paljain\njaloin, tyttö hihattomassa liehuvassa puvussa, poika paitahihasillaan\nja housut yllä, molemmat noin kymmenvuotiaita.\n\n\"Ne ovat Anna ja Piet Boje\", sanoi Kai Jans.\n\n\"Noo?\" huusi Pe Ontjes, \"mitä teette te siellä? Laittakaa itsenne\npaikalla pois. Kai Jans on löytänyt saaren.\"\n\nSilloin huusi pieni Piet Boje kirkkaalla selkeällä äänellään: \"Ja minä\nolen omistanut sen.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Pe Ontjes, kiskoi paidan ja housut yltään\nja astui veteen. Suuri Tams oli myöskin jo paitasillaan.\n\n\"Oh\", sanoi Kai Jans, \"älä mene, Pe Ontjes! Saarihan on Freestedtin\npuolella.\"\n\n\"Tule mukaan\", sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Minä en voi. Virta on liika vahva.\"\n\nPiet Boje seisoi sääret leveänään paalun vierellä ja puhui jotain\nsisarelleen: hän kehoitti kai häntä lähtemään pois. Mutta tyttö jäi\nhänen rinnalleen.\n\nMolemmat isot pojat uivat yli, tulivat maihin ja hyökkäsivät noita\nkahta kohden. Kai Jans näki kuinka Piet Boje otti kouransa täyteen\nmutaa ja heitti läheneviä alastomia poikia vastaan, ja kuinka suuri\nTamskin sieppasi mutaa ja heitti ja osui pienen tytön päähän ja\nkorvaan... Heitto oli niin raju, että tyttö taipui taaksepäin.\n\nSilloin kirkaisi hän kovaan, ja huusi toiselle puolelle: \"Pe Ontjes,\nhyvä Pe Ontjes, tule minua vastaan!\" ja syöksyi pukimineen päivineen\nveteen ja alkoi uida.\n\nPe Ontjes oli kääntynyt ympäri, ikäänkuin joku olisi kovaan tarttunut\nhäneen ja kääntänyt hänet. Sielunsa läpi lensi kuumana ajatus...\njotakin kuin: 'tuo armas ihmeellinen poika', ja hän heittäysi veteen ja\nui Kaita vastaan, niinkuin tapansa oli uida: silmät selkosen selällään\nja yhtäpäätä syleksien ja pyrskähdellen. Keskellä virtaa kääntyi hän ja\nui viistoon Kai Jansin edessä, niin että hän suojeli häntä pahimmalta\npainolta. Kai hengitti raskaasti ja uida ponnisteli uljaasti,\nsilmäkulmat rypyssä ja suu tiukasti sulettuna, ja saapui onnellisesti\ntoiselle rannalle.\n\nSuuri Tams oli tarttunut pientä Piet Bojea rinnuksesta ja ravisteli\nhäntä kovakouraisesti. Lapsi katseli häneen sanatonna ja uhmamielisenä,\nikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Puolustaahan en minä voi itseäni tässä,\nmutta sen voin näyttää, etten pelkää.\n\n\"Pidä lujasti hänestä\", sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Kuinka saatoit sinä heittää tuolla tapaa tuon pienen tytön päälle?\"\nsanoi Kai Jans ja seisoi kädet nyrkissä ja silmät välähtelevinä pitkän\nTamsin edessä. \"Tule\", sanoi hän tytölle, \"minä pesen sinut puhtaaksi.\"\n\nMutta tyttö oli yhtä ylpeä kuin hänen veljensäkin, työnsi hänen\nkätensä puoleen, ja katseli vihaisesti häneen. Hänen kasvoillaan oli\npimeä uhma, vaikka hänen hiuksensa olivatkin niin kauniin vaaleat, ja\nsilmänsä vaaleanharmaat.\n\n\"Minä uin tälle puolelle vaan tullakseni auttamaan teitä, olin lähellä\nhukkua.\"\n\n\"Oletko sinä se poika, joka oli meillä, kun Heinke syntyi?\"\n\n\"Olen\", sanoi hän, \"hän juuri minä olen. Tunnetko sinä minut vielä?\"\nJa hän kurotti kädellään veteen ja huuhteli arasti hänen hiuksiaan ja\nkorvaansa ja sanoi: \"Olipas se hyvä sentään, että tulin tälle puolelle.\"\n\nTyttö katsahti veljeensä ja sanoi: \"Sano isolle Laulle, ett'ei hän\nloukkaa minun veljeäni.\"\n\n\"Mutta nähkääs!\" huudahti Pe Ontjes, \"tulkaa katsomaan! He ovat saaneet\nsuuren ankeriaan... Katsokaas vaan, painaa ainakin naulan!\"\n\nPiet Boje katseli koppavasti ankeriaista, joka kömpelösti heittelehti\nhiekalla. \"Ettepäs te voi pitää edes kiinni siitä\", sanoi hän, \"niin\nliukas se on.\"\n\n\"Miksei?\" sanoi Pe Ontjes, kopristi kätensä pihdeiksi, otti ankeriaista\nniskasta, katsahti reimasti ympärilleen... ja purasi ankeriaalta pään\npoikki ja sylki sen suustaan.\n\nAnna Boje kirkasi kovaan ja kimeästi ja ravisti itseään niin että hänen\nväljä lyhyt pukunsa heilahteli edestakaisin. \"Sika, sika sinäkin!\"\nhuudahti hän ja karahti pelkästä säikähdyksestä suoraksi. \"Kutti, kutti\nsikakin!... Mikä kamala ihminen sinä olet.\"\n\nPe Ontjes tekeytyi, ikäänkuin hän nyt aikoisi syödä hänet, hyppeli\nhänen ympärillään ja kiristeli hampaitaan.\n\nTyttö peräytyi taaksepäin ja piti kättään oiennettuna edessään ja\ntorasi taukoamatta: \"Sinä olet inhottavin ihminen maailmassa. Sinä...\nmokomakin ankeriaan syöjä.\"\n\n\"Jos sinä kajoot häneen\", sanoi Piet, \"niin lyön minä. Vaikka olenkin\npienempi kuin sinä niin niinkään kevyesti et sentään selkeä minusta.\"\n\n\"Tule, Pe Ontjes\", sanoi Kai Jans, \"sinä otat ankeriaan ja me palaamme\ntakaisin meidän puolellemme.\"\n\n\"Visakalloja nuo kaksi\", sanoi Pe Ontjes ja katseli mielihyvällä heitä\nkumpaakin ja kääntyi pois.\n\nSitte heittäysivät he taaskin veteen, vasemmalla Tams, keskellä Kai\nJans, oikealla, pidätellen virtaa, Pe Ontjes, joka piti ankeriasta\npoikittain suussaan ja hirveästi ravisteli päätään ja pyrskäytteli\nvettä suustaan.\n\nKun he saapuivat toiselle rannalle ja kapusivat maihin ja katsoivat\ntaakseen, seisoivat nuo molemmat lapset siellä rinnakkain, aivan\nyksin avaran, aution, harmaan lakeuden keskellä, jolla siellä täällä\nvilahteli säihkyvä auringonhohto, heidän hiuksensa välkkyivät vaaleina.\nTyttö kohotti uhkaavasti kättään, ja hänen pieni uljas äänensä kaikui\nkirkkaasti ja kimeästi tälle puolen: \"Ankeriaan syöjä, ankeriaan syöjä\nsinä.\"\n\n\"Tyttö on aivan yhtäläinen huimapää kuin poikakin\", sanoi Pe Ontjes,\nlaitti kätensä torveksi ja huusi toiselle puolelle: \"Sinusta tulee\nminun vaimoni. Oletkos hyvilläsi nyt?\"\n\nMutta toiselta puolelta ei kuulunut muuta kuin kaukaa kirkkaana ja\nterävänä, kuin ripeä vihainen linnunlento, sama herjaussana.\n\nKun Pe Ontjes seuraavana päivänä tuli koulutietä ylös, seisoilivat\nhänen rikosveljensä siellä täällä ovilla ja nurkissa, ja liittyivät\nhänen seuraansa. Kaikki olivat he vaiteliaita ja välttivät katsoa\ntoisiaan silmiin. Pe Ontjeskaan ei ollut oikein tavallisella\ntuulellaan. Kun he astuivat sisään koulupihalle, kääntyi hän toisiin\nja sanoi vakavasti: \"Lapset, tänään on meillä edessämme kujanjuoksu.\"\nSitte kiskasi hän oven auki ja astui sisään.\n\nMars Wiebers tarttui pöydän laitaan, laski karttakepin viistoon\neteensä, ja luki isämeidän. Sen luki hän aina, ennenkuin hän alkoi\nrangaista; hän oli nimittäin joskus lapsena vihapäissä lyönyt erään\nleikkitoverinsa käden poikki.\n\nSitte saivat he vuoronsa mukaan ankaran selkäsaunan. Kun hän viimeksi\naikoi lyödä Kai Jansia, kysyi hän: \"Miksi nousit sinä eilen ylös? Mitä\naioit sanoa?\"\n\nKai vastasi hiljaa ja silmät rukoilevina: \"Minä aioin pyytää, ett'ette\nlukisi luokalle minun ainettani, minusta on niin kamalaa, kun he\nnauravat minulle. He nauravat usein minulle.\"\n\nOpettaja arveli hetken, sitte löi hän häntä.\n\nMutta senjälkeen kohotti hän keppiään, ja ravisteli sitä koko\nHilligenlein Satamakatua kohden, ja sanoi tuimasti: \"Armahtakoon\nteitä, jos vielä kerran nauratte Kai Jansille! Ja vaikka olisi hänellä\npäässään koko paradiisi ja enkeli Gabriel päällepäätteeksi, niin mitä\nkuuluu se teihin? Onko _teidän_ asianne ajaa hänet ulos paradiisista,\nvintiöt? Sen on Jumala tekevä.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nJo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta\nkistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista\nvuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse\nsen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan.\nAvain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä.\nPalmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen\npalvelukseen parkkilaiva \"Goodefroo'lla\".\n\nOlisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään\nollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön,\npitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat\nja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille\npalmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei\nylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran\nsanonut: \"Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen\nasioistaan.\" Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan\nvälittää. Täytyy sanoa, milloin: \"Älä nyt ole noin imelä siinä\"...\nmilloin: \"Älähän toki valehtele\"... milloin taas: \"Mutta sinä, mistä\nolet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?\" Pitää joko\nkerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan\nhänen puolestaan.\n\nPajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli\nneuvoton ja perin alakuloinen. \"Hän ei kelpaa mihinkään\", sanoi hän,\n\"hän on liika laiska\". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: \"Hän on\nyhtä laiska kuin sinä\", sanoi hän, \"mutta hänellä on lisäksi vielä\neräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä\".\nScheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan\narveluttavasti silmiään: \"Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle\",\nsanoi hän, \"semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii\nvielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja\nmaalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle\ntyötilaisuus.\"\n\nTjark Dusenschön istui toisten keskellä alasimella, yllään puku, jossa\noli monen omistajan peruja, ja harmaissa sukissa. Pitkään kaulaansa\noli hän kietaissut punaisen huivin, jonka päät pitkinä riippuivat alas\nja pyöreässä päässään oli hänellä vanha kulunut kimnasistilakki. Hän\nheilutteli jalkojaan, taivutteli isovarvastaan ja katsoi vuoronperään\njokaista ympärillään suurin hyväntahtoisesti vilkahtelevin silmin. Kai\nJans istui syrjempänä ruuvinpenkin ääressä naulakistulla, ja tunsi\nitsensä liika nuoreksi ja kokemattomaksi, lausuakseen ajatustaan noin\npainavassa asiassa, ja katseli sanaa sanomatta ja tarkkaavasti aina\nsitä, joka kulloinkin puhui.\n\n\"Hänen isoäitinsä on muuten käynyt pastorin puheilla\", sanoi Jan Friech.\n\n\"Sinun isoäitisi?\" sanoi Pe Ontjes. \"Auta armias! Stiena Dusenschön!\nSitä minä olisin tahtonut olla näkemässä! Tietysti tuohon tapaan...\"\nHän liikutti sirosti olkapäitään ja käsiään ja nauroi. \"No, ja pastorin\npiti kait sanoa hänelle, mitä sinusta pitäisi tulla?\"\n\nTjark Dusenschön ei ollut hitaistakaan loukattu; hän katseli alas\njalkoihinsa ja antoi varvastensa leikkiä piilosia keskenään. \"Hän kävi\nkysymässä pastorilta, olisiko mahdollista, että voisin jossain hovissa\nsaada paikan, semmoisen kuin airueen tai hovineuvoksen toimen tai\njotain semmoista.\"\n\n\"No?\" sanoi Pe Ontjes, ja äänessään kuulsi yht'aikaa iva ja kunnioitus\nja epävarmuus. \"No, ja mitä arveli pastori?\"\n\nTjark kohotti silmäkulmiaan. \"Pyrkijöitä on ylen paljon\", sanoi hän.\n\n\"Hullua!\" sanoi Pe Ontjes keventyneesti.\n\n\"Jotain semmoista pitää sen olla\", tuumi Jan Friech, \"jossa voi\npukeutua hyvin, ja jossa tulee tekemisiin hienojen ihmisten kanssa\".\n\n\"Tervaa, pikeä ja semmoista ei siinä saa haiskahtaakaan\", sanoi Pe\nOntjes pilkallisesti, \"ja sitäpaitsi korkealle pitää siinä saada\nkohota\".\n\nScheinhold, kisälli kiskoi silmiään kuin jahtikippari isopurjettaan,\nkun hän kolme päivää on saanut maata tyvenessä. \"Jos saan minäkin sanoa\nsanani... niin pitää hänestä tulla pormestarin kirjuri.\"\n\nSilloin kirkaisi Jan Friech kovaan: \"Daniel Petersin kirjuriksi!...\nOman isänsä!... Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset,\nnyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri.\"\nHän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän\nauringon valossa säteilevään maisemaan. \"Minä näen selvästi edessäni\nhänen elämän tiensä\", sanoi hän.\n\nPe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. \"Ajattelisit\nennemmin\", sanoi hän, \"mitä meidän nyt pitää tehdä.\"\n\n\"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle\", sanoi\nScheinhold kisälli. \"'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme\nvielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan.\"\n\n\"Kuka?\" sanoi Pe Ontjes. \"Tjark Dusenschönkö?... Josko hän suostuu?...\nSe nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi\nme hänet määräämme.\"\n\n\"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni\", sanoi Tjark surkeasti. \"Tässä\ntämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on\nhieno mies.\"\n\nKaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold\ntaaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: \"Jos siis ehdottaisin\njotain... Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in\nvanhat vaunut... jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa,\narpa yhdestä markasta... ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi\nrahat pukuun ja saappaisiin.\"\n\n\"Oiva tuuma!\" huudahti Jan Friech. \"Oiva tuuma\", ja nyykäytti,\nkatsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.\n\nPe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. \"Vaunut ovat liika vanhat\",\nsanoi hän. \"Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla\npimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan\nniitä.\"\n\nJan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen.\n\"Mitähän niissä katsomista?\" virkkoi Jan Friech. \"Vaunut ovat siellä...\nja sillä hyvä.\"\n\n\"Voihan joka tapauksessa väittää\", sanoi Scheinhold, katse luotuna\nmaahan, \"että tuolla vajassa on vaunut\".\n\n\"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja\", sanoi Jan Friech. \"Kun hänen\npiti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut.\nMutta minä en ole viitsinyt myydä niitä.\"\n\n\"Et _saanut_ niitä myydyksi\", sanoi Pe Ontjes. \"Minä tahdon nähdä ne,\nmuuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta.\"\n\n\"Neljäkymmentä arpaa\", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, \"markka\narvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta\".\n\nJan Friech alkoi nurista: \"Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo\nvanha ryjä... vaunut, tarkoitan... ovat minulla panttina velasta.\nNeljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä\nkahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi\ntoimeen...\" Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: \"Mietippäs\nsitä\", sanoi hän, \"mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?\"\n\nSilloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa\nedessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan\nkirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat\npahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold\nkeruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä\nja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika\nkunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen\ntilaa, oli hänen määränä \"puhua varovaisuudella\". Hieman kiusallisen\nvaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai\nJansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan\nniin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen\nomistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia,\nettä hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri\nsattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden\narvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa,\nettä hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä\nkolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi\nsen selvässä rahassa.\n\nSitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä,\nmilloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein\nristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä\nkotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon\nkahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä.\nLoput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä\nrinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi\nnimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark\nDusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa,\nettä hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt\nja vääräsäärinen.\n\nSitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei\nollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle\nDaniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi\ntämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa\nitselleen.\n\nPe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen\nja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja\nlämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja\nScheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon\nonkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja\nmaankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein\nSatamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta\nkesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa\nvetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita,\nharmahkoja maanteitä.\n\nKolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja\nKai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen,\nsillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin\nhyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he\npajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he\ntavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan\nhänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa\nhän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja\nhe aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin\nheihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja\npuhui seinää kohden: \"Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari,\nritari Pepe... Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli\nkunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä\npuolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs\npostikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt,\noppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että\nnuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä\nteidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja\nhyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti\nteidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä\nJan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert,\nHeinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla\nkutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää.\"\n\nJan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä\nistumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: \"Tuo mies\non kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä,\njuopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea\njuhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä\naavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark\nDusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel\nPeters voi vastustaa.\"\n\nKohta päivällisen jälkeen lähtivät he matkalle: senjälkeen piti\narvonnon tapahtua. Scheinholdilla oli yllään Jan Friech'in musta\njuhlatakki, joka ylettyi hänelle polviin asti, hihan suut olivat\nkiverrettyt kokoon, hän asteli edellä; vasemmalla puolittain hänen\ntakanaan asteli Tjark Dusenchön, pukeuneena uuteen kauniiseen pukuunsa,\nkiiltävissä saappaissa, päässään musta huopahattu ja kaulassaan\nsininen kaulahuivi; takana marssi koko Satamakadun lapsiliuta, kaikki\npuukengissä; vähän taaempana seurasivat Pe Ontjes ja Kai Jans. Tjark\nDusenschön kääntyi tuontuostakin silmät välkkyvinä katsomaan taakseen\nja sanoi: \"Teidän pitää jäädä ulkopuolelle.\"\n\nNuo molemmat saapuivat kuin saapuivatkin virkahuoneeseen ja tapasivat\nDaniel Petersin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Kuten hänen\ntapansa oli aina, kun hän sai vieraita, olkoon että ne olivat vaikka\nvaan lapsia, nousi hän nytkin seisomaan, niin että koko hänen kookas\nkomea vartalonsa tuli näkyviin, sipaisi kädellään uhkeata silkinhienoa\npujopartaansa ja kuunteli seisoaltaan kisälli Scheinholdin esitystä.\nHän valitti aina, että meidän päivinämme on kaikki arvontunto\nja kunnioitus hävinnyt. Tässä nyt oli kumpaakin. Armollisella\npäännyökkäyksellä laskettiin he puheilta.\n\nIkinä ei ole Hilligenlein torilla kaikunut semmoista puukenkien\npauketta kuin sinä päivänä, vaikkapa kolme Süderloh'ia ottivatkin\npuukengät jaloistaan ja juosta livistivät sukkasillaan. Ja ikinä ei ole\npidetty juhlallisempaa istuntoa Jan Friech Buhmannin pajassa, kuin nyt,\nkun ryhdyttiin arvontaan. Ikinä ei ole Tjark Dusenschön istunut niin\nkiiluvin silmin ystäväinsä keskellä, kuin silloin, kun hän hämmensi Jan\nFriechin vanhassa mustassa syvässä hatussa arpalippuja. Ja ikinä ei\nole paja nähnyt hämmästyneempiä kasvoja, kuin silloin, kun Scheinhold,\nScheinhold kisälli, hän juuri, eikä kukaan muu, veti esiin voittolipun.\n\nSiitäpä syntyi hirveä hämmästys.\n\nPe Ontjes purasi huuliinsa ja katseli synkeästi eteensä. Scheinhold\nistui järkytettynä käsikärryillä, eikä kuullut, kun Tjark Dusenschön\nhiljaa sanoi hänelle: \"Kuule, nyt voisimme arpoa vaunut vielä kerta...\nMinä tarvitsisin vielä kaikenmoista.\" Jan Friech istui alasimella, piti\ntarkkaa huolta lyhyestä piipunnysästään ja puheli kohtalon oikuista.\nYhtäkkiä nousi Pe Ontjes seisaalleen, ei katsahtanut ympärilleenkään ja\nsanoi: \"No, minähän pääsen maailmalle... Hyvästi nyt kaikki yhdessä!\nElinpäivinäni en enää tahdo olla tekemisissä teidän kanssanne.\"\n\nJa lähti. Tjark Dusenschön lähti myöskin.\n\nKai Jans aikoi hänkin lähteä. Mutta kun mestari ja hänen kisällinsä\nistuivat siinä niin alakuloisin hiljaisin kasvoin, jäi hän vielä, ja\nsanoi ahdistuneesti: \"Alkaisitte työhön nyt. Peter Thedens tahtoisi\nmielellään auransa jo. Alkakaa nyt!\"\n\nJan Friech Buhmann kohottautui alasimeltaan, työnsi auki tomuisen\nikkunan, joka antoi satamalle käsin, veti henkeään syvään ja sanoi:\n\"Kummallisen mieto ilma... Tee tulta, Scheinhold, laitamme auran\nvalmiiksi!... Näes tuossa... Hinnerk Ilsen menee pyytämään ankerioita\njo... ei hän mitään saa... on tuhma...\"\n\nScheinhold, joka yhä vielä istui käsikärryillä, oli kohottanut päätään\nja vetänyt ilmaa sieraimiinsa: \"Kummallisen mietoa\", sanoi hän. Sitte\nvaikeni hän hetken. Sitte ravisti hän raskaasti päätään: \"Tuosta\nasiasta minä en selkeä\", sanoi hän. \"Omatuntoni on liika arka. Kaikki\ntulevat sanomaan, että olen tehnyt petosta arvotessa.\" Hän nousi\njäykästi ja työnsi suuren oven selkoselälleen ja katseli ulos kadulle.\n\nKai Jans katseli huolestuneena yhdestä toiseen, astui Scheinholdin\nrinnalle ovelle, ja virkkoi taaskin noin ohimennen: \"Alkaisitte nyt\ntyöhön. Sytytähän valkea, Scheinhold.\"\n\nJan Friech oli yritellyt ruuvata irti auranterää, mutta tarvitsi\nvälttämättä toista ruuvinavainta ja tuli taaskin ohi ikkunaan: \"No,\nnyt istua kyköttää Karl Martenskin siellä... verkkoineen... ei\nhänkään mitään saa... on liika tuhma!... Onpas se ilma ihmeen lämmin.\nAnkeriaatkos livahtelevat siellä nyt!\"\n\n\"Oh\", sanoi Scheinhold. \"No, lähtekää nyt, mestari, pyydystämään\nankerioita.\"\n\nJan Friech käännähti ympäri ja sanoi halveksivasti: \"Luuletko sinä,\nett'en tiedä, mitä kello on lyönyt? Sinä haluat paksun Büttin luokse\njuopottelemaan!\"\n\nKai Jans aikoi hypähtää ylös ja juosta noutamaan Pe Ontjesta, mutta\npelkäsi, että hän tulisi takaisin liika myöhään ja jäi seisomaan ja\nkatseli liikkumattomin säikähtänein silmin Scheinholdia. Hän tunsi\nhänet lapsuudestaan asti ja piti hänestä. \"Minäkö Büttin luokse?\" sanoi\nScheinhold, \"e-henpäs!\" Hän istui hetken hiljaa. Sitte kyyristyi hän\ntaas kokoon ja murtui itseensä ja sanoi valittaen: \"Kun ei omatuntoni\nvaan olisi noin arka... mutta tuosta en selkeä. En tahdo, että minusta\nsanotaan, että minä olen petturi.\"\n\nJan Friech astui ikkunaan äärestä ja sanoi: \"Katsonpas sentään, onko\nverkkoni kunnossa\", ja meni ulos pihalle.\n\n\"Kuulehan\", sanoi Scheinhold takertuvalla äänellä... \"tuota... työtä en\nkumminkaan voi tänään tehdä... Käväisenpä pikimmältään satulamaakarilla\nkatsomassa, joko hän on korjannut minun vatsahihnani!\"\n\n\"Kuule\", sanoi Kai Jans ja tarttui häntä käsivarteen ja loi\nrukoilevasti silmänsä häneen: \"Minä pyydän sinua, älä mene vaan\nBüttille?\"\n\n\"Tokiinsa\", sanoi hän, \"kuinka semmoista luuletkaan? Mutta minun pitää\nsatulamaakarille, ymmärräthän sen!... Ja luuletko sinä, että sitä\nviitsii tehdä työtä, kun on niin laiska mestari?\n\n\"Ja luuletko sinä\", sanoi Jan Friech, ikkunan läpi, \"että sitä viitsii\nihminen tehdä työtä kun on hänellä noin juoppo kisälli kuin sinä?...\nVesi on aivan sopivan korkealla nyt, ei liian korkea, eikä liian\nmatala. Minä lähden satamaan.\"\n\n\"Huh... tuota vettä!\" sanoi Scheinhold ja ravisteli itseään. \"Tuota\nvettä, vettä!\" Ja kohotti tutisevan kätensä, sormet käppyrässä,\nikäänkuin pitäisi hän siinä pikaria, ja nauroi onnellisesti.\n\nSilloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja\npuhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle:\n\"Kuule, Scheinhold... kuulehan!... tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?\"\n\n\"Sitä en tunne?\" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä\nolivat kuin likaisesta lasista.\n\n\"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira\nsääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä... Tiedätkö, mitä\nhän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme\npäivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat\nsinkoilivat savutorvesta\".\n\n\"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana\", sanoi Scheinhold\nsäälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan\ntuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko\nJan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan\npoikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän\njuoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui\nkuumasti ja tulisesti: \"Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja\nvasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön\neläin.\"\n\n\"Pojan vekana\", sopotti Scheinhold, \"en viitsi kuunnella historioitasi;\nen viitsi\".\n\n\"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä\nsuuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä\noven halki. Ja silloin... silloin... olivat kaikki pihdit ja vasarat\nja viilat ja hiilet... kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen\nnurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja\nriuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä\nahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa,\nsanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä\nkirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa.\"\n\nSilloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä\nhorjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine\nkauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: \"Sillä tapaa mies\ntekee!\" sanoi hän. \"Noin vaan! Ja nyt tule tänne!\"\n\nSilloin hoiperteli Scheinhold ovesta sisään.\n\nKai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään\nedes alas katua ja aikoi kai kotiinsa... Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa\novesta ja sanoi jo kaukaa. \"Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei\nole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä\non mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista\nkuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on\nvarmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään.\nOlen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä.\" Hän tuli lähemmäksi; ja\nnyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti\nkummankin kätensä eteensä: \"Mutta poika\", sanoi hän, \"mikä sinun on?\"\n\nKai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja\ntulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.\n\nPe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet\npitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle,\nvaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli\ntapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi,\nkuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli\nnauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: \"Siinä tapauksessa tiedän\nhyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä\nkouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että\nlöytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en\nosannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä\nkokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on\nsekoittanut hänet.\"\n\n\"Onpa vahinko\", sanoi Pe Ontjes, \"ett'ei hän lähde kerallani\nmaailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten\nei se käy.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nOli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat.\nNiillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat\nhevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski\nsatamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä\nkansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.\n\nPiet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa;\nmolemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät\naran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin\nseisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut\nyhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.\n\n\"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään\", sanoi äiti ystävällisesti. \"No, eivätkö\nHeinke ja Hett olekkaan mukana?\"\n\nLapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun\ntuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa\nvälkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat\nympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.\n\n\"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan\", sanoi Male Jans, \"ja lattia\non savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos... tuossa ovat vielä\nItzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei\nminulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi;\nvoit seurata heitä markkinoille.\"\n\nHän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti\narasti tyttöä olalle. \"Näes\", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka\nyllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: \"Tuossa istuu hän joka ilta.\nAina hän on kirjojensa parissa.\"\n\n\"Hän on kai hyvin viisas\", sanoi Anna.\n\n\"Oletko jo sen huomannut?\" sanoi Male Jans, ja hänen silmänsä\nilmaisivat kaiken hänen suuren salaisen ylpeytensä. \"Opettaja Wiebers\nmeni viikkoa sitten ohitse tästä ja sanoi: onpa vahinko, ett'ei Kaista\nvoi tulla opettajaa. Mutta sehän ei ole mahdollista; meillä ei ole\nvaroja. Hän rupeaa kirjanpainajaksi ja menee oppiin Heine Wulkille;\nhän työskentelee siellä nyt jo joka iltapäivä ja on hyvin ylpeä siitä.\nHeine Wulk'kin sanoo, että sitä tietä voi hän saavuttaa kaiken!\nAjatteles vaan... tuonnoin kirjotti hän jo pienen runon; Heine Wulk\nsanoo, että se on aivan hyvä, ja on painanut sen... Miksi sinä aiot,\nPiet?\"\n\n\"Minä menen pääsiäisenä Itzehoe'en reaalikouluun\", sanoi hän, \"ja\nrupean kauppamieheksi.\"\n\n\"Ja minä kun luulin, että sinä aikoisit koulunopettajaksi\", sanoi Male\nJans.\n\n\"Opettajana ansaitsee niin hiukan\", vastasi poika vakaasti, \"mutta\nkelpo kauppamies voi saada paljon rahoja kokoon.\"\n\nKai astui sisään. Hänen äitinsä hypisteli yhtä ja toista hänen\npuvussaan, kysyi, joko hänellä oli nenäliina, silitti kädellään hänen\nhihaansa, näyttääkseen, että se oli hyvää kangasta ja antoi hänelle\nkaksi grosschenia, jotka jo odottivat ikkunalaudalla. Heidänhän piti\ntoki nähdä, ett'ei hänkään ollut ihan ilman markkinarahoja. Kun he\nlähtivät ulos vilkautti hän vielä kerran silmää pojalleen: \"Käyhän\nsuorana, kuuletko?\" sanoi hän, ja osoitti tyttöön, joka seisoi suorana\nja uljaana kuin kuningatar.\n\nKun he taittivat Satamakadulta Kirkkokadulle, olivat he samassa\nkeskellä parasta markkinatouhua ja väen virtaa. Kelloseppä Reimersin\nikkunan alla istui pieni, kyyrykasvuinen viulunsoittaja, Tim Söth\nkadulla ja soitteli ja huojutteli päätään soittonsa mukaan; lakkinsa\noli hän pannut polvilleen, jotta ohitsekulkijat heittäisivät siihen\npienen lantin. Kun hän näki Boje-lasten astuvan ohitsensa, laski hän\nviulunsa hetkeksi alas ja sanoi: \"Kuulehan, Boje prinssi, onko sinulla\nvaihtaa markka? Minulla on niin paljon pientä rahaa.\"\n\nPiet otti esiin rahakukkaronsa ja sanoi: \"On kyllä\", ja odotteli,\nkunnes Tim Söth oli laskenut summan puolissa groscheneissa; hän sai\npikkurahat, ja antoi sijaan markan. Eteenpäin mennessään laski hän\nrahat, ja huomasi että hän oli saanut vaan yhdeksän groschenia.\n\n\"Saitko oikein?\" kysyi Anna.\n\n\"Täsmälleen!\" vastasi hän ja pisti rahat tyyneesti taskuunsa. Mutta\nsamassa sykähti hänessä, hän kääntyi jyrkästi ympäri, tarttui Tim\nSöthin lakkiin ja sanoi välähtelevin silmin: \"Petkutit minua, senkin\nhulttio. Ellet olisi raajarikko niinkuin olet, pehmittäisin sinut\noikein perinpohjin.\" Viulunsoittaja katsahti epävarmasti häneen, ja\nkohotti viuluaan, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt mitään koko asiasta.\n\nMarkkinatorin kulmauksessa, kohta oikealla seisoi joku positiivin\nsoittaja suuren maalatun telttaseinän edessä, jolle oli kuvattu joku\nkamala murhateko. Karkealla äänellä ja vieraalla murteella lauloi eräs\nnainen tapauksesta.\n\n\"Hän on kai itse ollut mukana siinä\", sanoi Kai Jans, joka katseli\nhämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli,\nettä koko juttu oli sulaa valhetta. \"Näethän\", sanoi hän, \"eihän koko\nkirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle.\" Anna pysytteli\ntaaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.\n\n\"Tule\", sanoi Kai, \"niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla.\nJoka numero voittaa... Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero\nvoittaa.\"\n\n\"Kukat saat sinä\", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa.\nPyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. \"Ei\nosunut numeroon, ikävä kyllä\", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos\nilmaan. \"Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa.\"\n\n\"Minusta\", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, \"minusta\njatkamme me matkaa vaan\", ja peräytyi pöydän luota.\n\n\"Nyt hukkasit kaikki rahasi\", sanoi Anna.\n\n\"Käyn noutamassa lisään sittemmin\", sanoi hän.\n\nSitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja\nkatselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun,\nlensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli\nsivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä\nhän piti siitä. \"Se on niin liika lapsellista\", vastasi tyttö, \"mutta\nminä pidän siitä sentään\". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin\njohtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai\ntoimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin\nluo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän\nkohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla\nja saattaisi heidät rantalaiturille.\n\nSill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa\nja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen\nukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse\ntaas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat\nukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja\nkirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät\npiiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja\nteille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti\nlentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma\nHilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli\nvielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi\nFreestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita\nsalamoita.\n\nKun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli\nhän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja\nympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka\noli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin\ntansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat\neksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin\ntulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää\nvastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että\nFreestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän\nkuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä\nFreestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa,\nja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.\n\nSilloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei\nlöytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä.\nKukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi,\nolivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista\nvanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat,\nhöllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että\nhänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi,\nikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli\njoutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut\nitsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja\nsieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama\npöytä ja penkki.\n\nSieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan\npenkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle,\nkasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja\nkatseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark\nDusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa\nsinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin\nhuolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä\nhiuksiaan ja puhui paraikaa: \"Olisi suuri ilo minulle viedä teidät\nmeidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon.\"\n\nKun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen\nja sanoi: \"Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?\"\n\n\"Kuule\",... sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, \"Piet on kuullut,\nettä isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin.\"\n\nAnna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa\nyht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.\n\n\"Nyt ei mene venhettä; saatanko minä sinut lähden ympäri kotiin?\"\n\nTyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: \"Sitte meidän\npitää lähteä kohta.\"\n\nHe menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen\nkaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut\nyhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän\nkäydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa\nja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä\ntuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin\narvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän\nsiten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän\nsanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita\nja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa\nmyymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä\noli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen\nrinnalla kaupungista.\n\nHe tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte\noikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella\noli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja\norjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.\n\nKai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt\nja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä.\nHän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita,\nkoska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat,\njoista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana,\ntuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä\nollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä\noli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut\nvoinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki,\nkun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä\ntuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi,\nja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja\ntupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja\nsyksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas\nmummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi\nkunnan rasitukseksi. \"Näes\", sanoi hän, \"kun nyt iltasin palaan\nkirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun\näiti itkee.\"\n\n\"Eivätkö sisaresi sitte ansaitse mitään?\"\n\n\"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte,\nkun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman\nniukasti.\"\n\n\"Niin\", sanoi tyttö... \"Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä.\nAjatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä\nsiitä.\"\n\n\"Mitä hän loruilee!\" ajatteli Kai. \"Hän ja köyhä!\" Semmoinen mies kuin\nopettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.\n\nSitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: \"Ajatteles,\npuolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu... Uskooko\nPiet?\"\n\nTyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi\nkohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: \"Kun pastori tietäisikin, mitä\nhän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei\nsilloin pääsisi ripille... Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme\nme kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän...\nme aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla.\"\n\n\"Oliko silloin yö sitten?\"\n\nTyttö katsahti kummastellen häneen. \"Tietysti! Vai oletko sinä niin\ntuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme\ntulleet ikkunasta ulos ja etsimme.\"\n\n\"Paitasillanneko siis?\"\n\n\"Paitasillamme tietysti... Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos\ntuonne... Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa.\nLuuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut\nmaailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen,\nmitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen\nuskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon.\nNäes', niin kamalia hän puhuu.\"\n\n\"Mutta sinä\", sanoi Kai Jans, \"uskotko sinä?\"\n\n\"Minä uskon sen kaiken\", sanoi tyttö, \"koska pastori sen sanoo.\" Hän\njäi katsomaan eteensä ja vaikeni hetken. \"Tiedätkö, mikä tekee usein\nmieleni niin surulliseksi? Jumalahan on kolmiyhteinen, niinhän? Nyt\npeloittaa minua usein, katsos, kun olet iltasin niin väsynyt, enkä lue\nkaikkea järjestyksessä. Minä luulen, että olen rukoillut vähimmän Pyhää\nHenkeä, ja nyt hän on ehkä suuttunut minulle.\"\n\n\"Mutta voithan tehdä siten\", arveli Kai, \"että sanot näinikään: Isä\nJumala, Poika ja Pyhä Henki! ja sitte rukoilet. Silloin rukoilet heitä\nkaikkia kolmea ja oikeassa järjestyksessä.\"\n\nSe tuntui Anna Bojesta selvältä. \"Oi niin\", sanoi hän. \"Niinpä se käy!\nKuinka sinä olet viisas!... Sanotaan että sinä olet omituinen poika ja\nviisain koulussa. Tiedätkö siitä?\"\n\nPojan sykähti sydän kurkkuun, niin iloiseksi hän tuli, kun tyttö puhui\nhänelle sillä tapaa; ja asteli sanaa sanomatta ja onnesta kukkurallaan\nhänen rinnallaan.\n\nPensaikoissa istua kyyristeli lintuja tipahtelevain sadepisarain\nvälillä ja katselivat liikkumattomin tarkkaavin mustin silmin noita\nkahta ohitsekulkijaa; kuu kurkisteli pilvien takaa esiin miedossa\nlievässä yössä. Taivaan rannalla yleni syvänharmaa pilvivuori, jonka\nhelmassa tuontuostakin raskaasti jyrähteli.\n\n\"Tule\", virkkoi Kai, \"astutaan nopeampaan; nousee ehkä uusi rajuilma\nvielä.\"\n\nTie alkoi aleta ylämaalta ja he tulivat hiljaiseen kylään. Siellä\ntäällä tummien lehvistöjen alla ja varjossa seisoi pimeissä\nryhmäkkeissä olkikattoisia rakennuksia. Eräästä puutarhasta pilkoitti\nvielä valo, kuuli jonkun matalalla äänellä lausutun sanan ja joku ovi\nsulettiin hiljaa. Joku naapuri oli käynyt iltavierailulla toisen luona\nja palasi nyt kotiinsa. Salama valaisi silmänräpäykseksi kylätien:\nsiinä astelikin naapuri, roteva, tukeva, hieman kumaraharteinen mies.\nKohta sen jälkeen, tien risteyksessä, keskellä kylää, tulivat heitä\nvastaan pienet vaunut, joiden eteen oli valjastettu pieni ponihevonen,\nniillä istui aivan likittäin rinnatusten kaksi lasta, poika ja tyttö,\npieni kirjava koira juoksi vaunujen rinnalla. Selvästi näkivät he\nlasten tyyneet tutkivat silmät. \"Mitä kaikkea onkaan liikkeellä tänä\nyönä\", sanoi Kai Jans.\n\nSalama ja vaunut olivat kai häirinneet heidän huomiotaan hiukan, niin\nettä he tienristeyksessä taittavat väärälle tielle ja tulivat ulos\nnummelle. Ensin eivät he huomanneet erehdystään, he kun taas puhuivat\nukkospilvestä, joka synkeänä ja uhkaavana lepäsi meren yllä ja kohosi\nlähemmäksi. He olivat käyneet ehkä neljännestunnin, ehkä enemmänkin:\nsilloin huomasivat he, kun tie alkoi yletä, että he olivat väärällä\ntiellä. Nyt aikoivat he ensiksi oikaista poikki kankaan oikealle\ntielle. Mutta silloin alkoi mereltä käsin uhkaavasti jyrähdellä,\nikäänkuin olisi lukematon joukko jyrhiä laivoja murtanut tietään läpi\njäätyneen teräksisen meren ja raskaasti sysännyt rantaan. Tuuli ja sade\nläiskyi ja löi ikäänkuin olisi kuullut raskaiden ja märkien purjeiden\nläpättävää hakkaamista.\n\nSilloin ottivat he toisiaan kädestä, ja sanomatta enää sanaakaan,\nsäikähtäneinä ja pelokkaina, kääntyivät he takaisin kylää kohden,\nmenivät erästä valoa kohden, joka pilkoitti tien viereltä aivan kylän\nedessä. Varpasillaan käyden menivät he pari askelta pienen puutarhan\nläpi ja asettuivat seisomaan seinämälle lähelle valoa, ja olivat ihan\nhiljaa. Nythän he olivat edes lähellä ihmisiä.\n\nMutta juuri kun he seisoivat siinä, aukaistiin ikkuna aivan heidän\nvieressään, suuri partainen, keski-ikäisen miehen pää pisti näkyviin\nikkunasta, tähysteli taivasta kohden ja sanoi pelokkaasti: \"Äiti, äiti!\nKatsohan ulos nyt! Koko toinen puoli taivasta on sortunut.\"\n\nVanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: \"Annahan sortua, poikaseni:\nsitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan... minusta tuntui, aivan\nkuin olisin kuullut jonkun käyvän.\"\n\nMies katsahti sivulle. \"Tuossa seisoo joku lapsi\", sanoi hän. \"Ja\ntuossa toinen.\"\n\nLapset seisoivat paikallaan kuin naulatut.\n\nVanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: \"Tulkaa sisään\nlapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!\" Ja meni edeltä matalaan\ntupaan ja sanoi: \"Istukaahan, lapset;\" ja pojalleen: \"Mene nyt nopeasti\nkyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia... Hän on hieman\nomituinen\", selitti hän, \"varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan\nputosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi.\nMutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset,\nälkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen\nja tyyntyy.\" Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he\nmenivät, ja sanoi: \"Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään\nteille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa\nFreestedtissä.\"\n\nSamassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti\nvaloisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi\nsuuria vuoria taivaan kantta vastaan... ja taivaan kynttiläkruunut\nsälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.\n\nEukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin.\nSilloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana\nkasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä:\n\"Äiti\", puhui hän, \"nyt se putosi kaikki minun päälaelleni... minun\npäälakeni on kaikki murskana.\"\n\n\"Lapseni\", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita\nhiuksiaan, \"siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain\nkertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa\nnyt, lapset... Siitä on kauan aikaa sitte... ehkä seitsemänsataa\nvuotta jo... ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen... silloin\nratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme\nohitse... kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse... hän oli matkalla\nHilligenleihin... No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti\nhän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle\nlakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot\nvyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä\ntäällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen\nrakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen\nmiehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen\nmieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa\nesitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää\nnähdä edessään alkavaa ja epävalmista.\n\n\"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin\noli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä,\njoka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri\nharmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän,\noli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi\nvaltaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut\nhänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen,\nkuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta\nkansasta; ja söi yhä.\n\n\"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut\nhuonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin\npahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän\nsuuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän\noli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.\n\n\"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia,\npuolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa,\nyllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää\nkohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla\nkielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli\nmieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka\npuhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista\nteoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on\nnäillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.\n\n\"Senjälkeen astui piispa kivipöydän äärestä, ja astui heidän luokseen\nja alkoi kysellä yhdeltä ja toiselta Isämeitää ja Uskontunnustusta.\nVastauksen sai hän harvoin ja piispa äkämystyi taaskin.\n\n\"Kun hän siten kysellen eteni kirkkoa, näki hän vasemmallaan kahden\nkeskitekoisen pilarin välissä nuoren miehen, jolla oli pitkät,\nsuorat ja vaaleat hiukset, ja tyvenet voimakkaat kasvonpiirteet;\nvillaisen mekkonsa päällä kantoi hän hylkeennahkaista reppua, joka oli\ntehty yhdestä ainoasta kappaleesta. Kun pienikokoinen pappi, joka\nasteli piispan jälissä, näki tämän miehen, sopotti hän innokkaasti\nlatinallaan: _'Hoc est asinus ferocissimus_'.\n\n\"Piispa kääntyi ympäri ja oikaisi yrmeästi: '_Hic_!' pitää sinun\nsanoa, veli', ja astui miehen luokse ja sanoi: 'Mikäs oli Herramme\nVapahtajan äidin nimi?'\"\n\n\"Hänen nimensä kuuluu olleen Maria\", vastasi tämä suopean leveästi.\n\n\"Piispa äkämystyi pahemmin ja kysyi edelleen: 'No, ja entä hänen isänsä\nnimi, poikaseni?'\n\n\"Mies aavisti, että kysymyksessä piili salajuoni, ja arasteli hieman\nvastatessaan. 'Eiköhän tuo ollut Josef vai?' tuumi hän arvellen, 'vai\nitsekö Isä Jumala?'\n\n\"Piispa tuli yhä vaan pahemmalle tuulelle: 'Meidän Herra Jumalamme se\noli!\" sanoi hän... \"No, ja mitä oli Maria sitte koko elämänsä ajan?'\n\n\"'Hänen vaimonsa', vastasi mies.\n\n\"'Pässinpää!' vastasi piispa ilmivimmassa. 'Neitsyenä hän pysyi.'\n\n\"Silloin löi toinen vilpittömässä hämmästyksessä kädellään reiteensä.\n'Ei ole ikipäivinä mahdollista!' sanoi hän.\n\n\"Silloin julmistui piispa, kohotti jykeän kätensä, ja lyödä läimäytti\nmiestä lujasti korvalle.\n\n\"Lyöty oikaisihe suoraksi ja muuttui kalmankalpeaksi ja katseli suoraan\neteensä. Sitte tarttui hän, yhä tuijottaen suoraan eteensä, oikealla\nkädellään pilariin, ja murensi kädessään erään kulmakiven -- se on\nvielä nähtävänä samalla paikalla -- ja antoi murenat varista kädestään\nmaahan ja antoi kätensä vaipua, kääntyi sitte ja lähti ulos kirkosta.\n\n\"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi\npienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren\nrannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei\nleikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää,\notti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa\nsamaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden\nsantalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja\nsyvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein\nsärkälle ja pappilaan... ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.\n\n\"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää\nmyöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka\nkammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja\nkurkisti oven raosta sisään.\n\n\"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili\nvieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja\nmietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä\najatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi:\n'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!...\nKaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja\nsen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani... Hyvä Jumala... ja\nVapahtaja ja Äiti Maria... antakaa minulle minun syntini anteeksi ja\npehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'\n\n\"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi\ntalosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien\nkotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja\nleimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään\nkirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti\nhäneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja\npuhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys... oli\nmahanvaivoissa.'\n\n\"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä\nkristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat,\nett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli\nseudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta\nkauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut\nsaamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä\njonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi\ntilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus.\nSiitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä\nlempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut\ntuona yönä.\"\n\nVanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä\najatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan\ntakan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen\npäänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään;\nhänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli\nlaskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä\nliikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.\n\n\"Näetkös nyt?\" sanoi tämä pojalleen... Tämän ajatukset leikkivät\nikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.\n\n\"Mitä nyt siis?\" puhui hän syvistä ajatuksistaan. \"Eikö siis olekkaan\nmitään pyhiä ihmisiä?\"\n\n\"Ei ole...\" vastasi vaimo, ja pudisti päätään, \"pyhiä ei ole, ei\nainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä\nei ole... No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas\".\n\nPoika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: \"Tähdet\novat kaikki paikoillaan taas\".\n\n\"Senhän arvasin,\" vastasi vaimo... \"Mene nyt kohta viemään nämä lapset\nja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa\ntaas\".\n\nHeikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi\nhän heistä sanaakaan virkkaamatta.\n\nLapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja\ntulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin.\nOikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun\nhe tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna\nBoje uneliaasti ylös ja säikähti: \"Kaikkialla on valoa vielä?\" sanoi\nhän, \"meilläkin?... Mitä se merkitsee?,... Koulusalissakin on valoa\nvielä?...\" Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.\n\n\"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit\", sanoi\nmies, \"jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla.\nVankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei\njaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän\non juuri saatu ylös.\"\n\nAnna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat\nväliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut\npöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli\nkokonaan märkä ja harmaa savesta.\n\nHella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: \"Sinä elät toki\",\npuheli hän. \"Sinä elät toki! Sinä!\" Ja veti tuon suuren tytön\npolvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. \"Minullahan ovat toki lapseni\nkaikki... Missä ovat Heinke ja Hett?\"\n\n\"Makuuhuoneessa\", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.\n\nHans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: \"Hän kuoli\nperheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa\non maksanut veloistaan... Tuhat markkaa on maksamatta vielä... Menin\nsilloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle\".\n\nHelle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi\njuuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje\nhypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi\nitseään yhtämittaa rintaan ja huusi: \"Minä... minä... laitan sen asian\njärjestykseen.\"\n\n\"No, no, huima naapurini\", sanoi Hans Martens. \"Siten ei tuo ollut\ntarkoitettu.\"\n\n\"_Siten_ se oli sittenkin tarkoitettu\", kirkui Piet. \"Minä\", sanoi hän\nja alkoi taas takoa rintaansa... \"minä laitan sen asian järjestykseen.\"\nSitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: \"Huoletta vaan, minä olen kanssasi\nja kaukana on vielä perikato.\"\n\nHelle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi\ntaaskin. \"Missä ovat Heinke ja Hett?\"\n\n\"Makuuhuoneessa... tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi\nauttaa.\"\n\nKai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan\noveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän\nmuuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja\nkuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää\nhervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet\nkasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja\nAnnan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan\nkouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut\nhäneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin,\ntietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja\njuoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja\nitkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton\nsekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja\nkamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.\n\nLäpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi\nkatkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans\nlähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. \"Se on\nkamalaa\", sanoi Kai, \"kamalaa.\"\n\n\"Niin on\", vastasi äiti, \"se on kamalaa... mitä tulee nyt hänestä ja\nlapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi\nmennä kouluun.\"\n\n\"Se ei ole pahinta siinä\", sanoi Kai; \"sen kaiken järjestää kyllä Piet;\nmutta se muu.\"\n\n\"Mikä muu?\" kysyi äiti.\n\n\"Äiti!\" vastasi poika, \"ajattelehan... ell'ei se mies kuormalla olisi\nollut juovuksissa!... Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja\nlapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa,\njohonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden\nettä tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä\nja hullua.\"\n\nÄitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja\nsilmissään paloi.\n\n\"Siten se nyt on maailmassa\", virkkoi äiti sitte.\n\n\"Niin... mutta siten ei saa jäädä, usko se... Joskin mummo\nHeesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa... niin niitä pitää\nolla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän.\"\n\n\"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;\" sanoi äiti tylysti, \"sitte selkeät\nnoista mietiskelyistä.\"\n\n\"Oi, äiti\", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, \"ell'ei siitä\nvaan joskus tule minun turmioni... minä en voi olla ajattelematta; minä\npelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nHeine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja\nhomeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä,\njota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja\nsanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut\nBerlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni\ntavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan\npainettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi\ntuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi\nlopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa\nHeine Wulkin liikkeelle.\n\n\"Kuulehan\" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä\nhiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. \"Berliiniläinen... onpas\nse taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'...\nMutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka\nkeinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä\nkuullut puhuttavan päivänkorennoista.\"\n\n\"Me kutsumme niitä sudenhevosiksi\", sanoi Kai Jans.\n\n\"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi\npanna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi;\nkaunis sana... Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin\nikäänkuin muokkailla, Kai... niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi\npojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista.\nYmmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento\nja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä\non parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle:\nPormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!... Tässä alempana,\ntässä missä berliiniläinen... muuten kylläkin kauniisti... kertoo\nauringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat\ntaaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut\".\n\nKai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: \"Ei se oikein\nsopisi siihen minusta\".\n\n\"Sen pitää sopia, siis se sopii!\" sanoi Heine Wulk. \"Näes... kun nyt\njoku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen\nuhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin\naikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä... No, mitähän uutta\nkaupungilla? Oletko kuullut mitään?\"\n\n\"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on\nnyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin.\nSatamamestari Lau sanoo, että se on komea alus\".\n\n\"Äh! mitä siitä!\" sanoi Heine Wulk. \"Jahdin voi ostaa kuka hyvänsä\".\n\n\"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla\n'kiitettävä'\".\n\n\"Minä en kärsi koko Lau'ta. Ja mitä liikuttaa Hilligenleitä se asia?\"\n\n\"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen\npilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse\njuoksemaan pois.\"\n\nHeine Wulk ravisti kiivaasti päätään. \"Mitä me semmoisiin sekaannumme?\"\nkysyi hän. \"Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari,\nja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä\nuutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?\"\n\n\"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä\nvuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa.\"\n\n\"Kas... sepäs on semmoinen kuin sopii... sen sinä voit panna sinne.\nTiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne\novat jotakin meitä varten.\"\n\n\"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä\nherneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa\nkaksitoista pulloa olutta.\"\n\n\"Näes... sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan\nhuumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän,\nja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum,\nasettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela,\nja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja,\nosaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos\nmuuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa\nmuutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi\nnyt vaan... Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo\nviistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt\nahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa,\nonko muuta mitään tapahtunut.\"\n\nHeine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä\navariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan\nravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa\npapujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös,\npistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa,\njotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman\nmenosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.\n\nKai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen\nromaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut\nkeltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko\nse julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan\nmarkkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa\nkohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta\noli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään.\nHän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti\nkäteensä erään hampurilaisen sanomalehden.\n\nSilloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden\nnaapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski\nkorinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: \"Meillä on tuntuva lehmä navetassa,\nHeine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus\", ja otti koristaan\nesiin pienen voipaketin. \"Tässä saat naulan voita; käteinen raha on\nniukassa\".\n\n\"On ikävää se\", sanoi Heine Wulk, \"ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä\nrahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni\nvastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin\nhalpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob\nSothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli\nsaaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä\nsuoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan... tänne... mitä kaikkea täällä\nnurkassa on!\" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. \"Mihin tuotakin\nvoi käyttää?... Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus\ntulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen\nkertyneekään!... Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos...\nlapsenvaatteita\". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään.\n\"Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat\".\n\n\"Paljaita tiskipuksuja!\" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään.\n\"Minun pitää jatkaa matkaa taas... Niin tuota,\" sanoi hän ja jäi\nseisomaan, \"siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee\niltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin\nja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa\nluokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa\".\n\nHeine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta\nja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.\n\nHäh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen\nWedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään\nliikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen\nliikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana\noli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta\njäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme\nomaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa\nja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja\nkauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian,\nettä hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin\nkauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen\nkotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin\narvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei\nseurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät\ntunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina,\nulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi\nsuunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.\n\nHän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa\nvastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli,\nsaada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä,\njossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli\nkertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää\nhäntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen,\njonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti\ntuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut\nkadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen\ntuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.\n\nTuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka\nlapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi\nonnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli\npormestari.\n\n\"O... herra pormestari!\" sanoi Heine Wulk ja kumarsi syvään.\n\nDaniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman\nylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. \"Minulla\nei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin\", sanoi hän. \"Huolenpito\nkaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa\".\n\n\"Onpas se vahinko\", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan.\n\"Mitä olisikaan herra pormestarista tullut\", sanoi hän, \"jos herra\npormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää,\njoka hänelle on annettu\".\n\n\"Niin\", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä\nviiksiään. \"Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä.\nElämä livahtaa käsistä... Ja siinä sitä on!... Luenpa teille, mitä olen\nkirjoittanut\".\n\n\"Annahan nyt työn tuokioksi seisahtua, Kai. Ja kuuntele, poikaseni.\"\n\nDaniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja\nalkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi -- kaikki Hilligenleissä,\nkun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana --:\n\"Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus... Ihmeellinen\non meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain\nmerionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista,\njotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun\nsitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille\nraukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin\nlevittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä\nvirkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa\nulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin\nhietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin\njollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä\noikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla,\njonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia\nkokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä\ntarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen -- ja niitä on,\nJumalan kiitos, vielä semmoisiakin -- tietää sen.\n\n\"Kirjoitettiin armon vuosi 1813... Silloin lähetti silloinen, nyt jo\nkauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan\nGlückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria,\njotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle.\nTapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi\nkristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn\nuskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen\nJumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen\npäivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen\nJumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen\nniin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä\ntulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka\nleikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen\nihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt\nauttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin\nhiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel\nPeters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta\nlohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden,\nArpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja\nHilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei\nainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan\nmyöskin veroton kaupunki.\n\n\"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten\nsuojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä\ntähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja\ninttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?\n\n\"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä\nvaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden\nparinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan?\nJa vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt\nkasvaisikin, niin _tahdommeko_ me enemmän liikettä, enemmän eloa,\nenemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi\nkirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä\nhyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka\nkalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme\nole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä\nympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän\nnimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan.\"\n\nDaniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän\nnäköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan\nhuumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: \"Näetkös, Kai... se on\ntuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria?\nNäes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo\nartikkeli... paikalla... Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari\".\nHe lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai\nJans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.\n\nHetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja\ntaaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa\nvakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana\nja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno\ntyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään\npelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan.\nSitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka.\nWedderkop ajatteli: \"Mitkä vakavat kauniit kasvot!\"\n\n\"Sepäs oli sievonen kirjoitus\", sanoi hän kovalla äänellään, \"se minkä\npormestari äsken tuossa luki\".\n\n\"Niin oli\", vastasi Kai Jans säikähtäneenä. \"Pormestari kirjoittaa\nhyvin\".\n\n\"Viisaita ajatuksia!\" jyrähti Wedderkop.\n\n\"Hän on kovin viisas mies\", sanoi Kai Jans toimeliaasti.\n\n\"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka\nministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi\".\n\nWedderkop'in silmät suurenivat hieman. \"No, sinä saat täällä oppia\npaljon?\" sanoi hän.\n\n\"Niin saan!\" vastasi Kai Jans vakavasti. \"Herra Wulk on niin\nystävällinen, että antaa minun työskennellä jo niin paljon\nitsenäisesti\".\n\n\"Miten sitte?\" kysyi Wedderkop.\n\nKai Jans kertoi vaatimattomasti, kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen\niloinen ylpeyden puna, mikä osa hänellä oli pääartikkeleihin.\n\"Ja äskettäin kirjoitin minä ja julkaisin ensimmäisen itsenäisen\nkirjoitukseni; se oli se kertomus rannikkolaisesta ja piispasta... ehkä\nolette lukenutkin sen\".\n\n\"Vai siten?\" sanoi Wedderkop. \"Vai sinä se olit, joka sinä ukkosyönä\nolit aulankokylässä tuon vanhan vaimon luona. Minä tunnen kertomuksen,\nja tiedän kuinka hän itse sen kertoo\".\n\n\"Hän kertoi sen aivan lyhyesti ja kehittelemättä\", sanoi Kai Jans,\n\"minä sommittelin ja kaunistelin sitä\".\n\nKassen Wedderkop nyökäytti päätään, ja katsahti tarkkaavasti häneen.\nNuori kirjailija oli tehnyt rannikkolaisesta äitelän sankarin,\npiispasta jyristelevän hirviön, sitäpaitsi oli hän nivonnut\nkertomukseen kaikenmoista hempeätä tunnelmoimista. \"Niin\", virkkoi\nWedderkop, \"kaunistellut sinä sitä olet!... Kuulehan, mitenkä pitkälle\nolet jo päässyt koulussa?\"\n\n\"Olen kaksi viime vuotta ollut ensimmäinen luokalla.\"\n\nKassen Wedderkop nousi ähkyen ylös ja lähti liikkeelle. \"Jos viitsit\",\nsanoi hän, \"niin tule huomenna edelläpuolenpäivää, huomenna on\nsunnuntai, noin kello kymmeneltä luokseni... voit ottaa viimeisen\nvuosineljänneksen sanomalehdet mukaasi... Kuuletko?... Niin, ne voit\nottaa.\"\n\nKai Jans katsahti tuohon tukevaan mieheen, josta Heine Wulk ja\npormestari olivat puhuneet niin ylenkatseellisesti, ja joka nyt\nlähemmältä nähtynä tuntui niin selvämieliseltä ja varmalta mieheltä,\nkatsahti vähän horjuvalla itsetunnolla häneen, ja lupasi epävarmalla\naralla äänellä että hän tulisi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli\nkaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria\nja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt,\nja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti\ntuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin\nsyvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina\nvaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.\n\n\"Istuhan, Kai Jansini!\" sanoi hän. \"Äläkä säikähdy, jos puhun vähän\nkovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat\nkaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen\ntottunut puhumaan näin lujaan... Niin, se on oikein se; siinähän ovat\nlehdet!...\"\n\nHän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita,\nsuoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause\nlauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui\nerään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli\nensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.\n\n\"Näes tätäkin... tämäkin lause tässä... Katsos... Näet, kuinka\nhullunkurinen se on... ja eteenpäin!... Kas, tuossa on kolme lausetta,\nkaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä... Edelleen!...\nNoin... Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi\nhieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi,\nniin on asia noin... ja noin... Edelleen!... Näes: tuossa on tosiaankin\njotain totta... mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua\nvallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella,\non sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten... sen\ntiedät itse hyvin...\" Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta...\nläpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja\npormestari olivat kirjoittaneet: \"Pelkkää tuulen pieksentää...\nNaurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä.\nJa miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset\nvaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta,\ntuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista\nkirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse\najatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten\nsaattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja\nteeskeilyyn... Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan\nmyöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä.\"\n\nKai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään\neikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka\nhänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa\nhullunkurisiksi nukkemiehiksi.\n\nNyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui\nsiihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan\nkoristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka\nkoruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun\nympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.\n\n\"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja\nelosi nykyään on pelkkää tuulta... Sisältä! Niin, sisälläsi olet\nsinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa\ntyöhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen,\njoka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia\najatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä.\nYmmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä.\"\n\nSilloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä\ntuohon kauheaan ihmiseen: \"Minä tiedän, että te olette oikeassa\", sanoi\nhän. \"Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan.\"\nJa hyökkäsi ovesta ulos.\n\nHän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi\nelämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan,\neikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi.\nHän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine\nWulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi\nhän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän\njo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla\nehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi\nsiitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja\nvanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen\npuheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti\nnaurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti\naivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän\nkirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.\n\nHilligenlei _ei_ ole mikään pyhä maa! Ei... ei... nyt hän tiesi\nsen... näki sen selvästi... hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä!\nHullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli\nollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi... Se oli\nselvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken\nhuomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy\ntuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä\ntule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin.\nSillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän\nkirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät\nsiellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.\n\nHän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi\njaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle,\nnäki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän\naikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat\nhaukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä\nkirkkailla äänillään.\n\nHe kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli\nheidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa\nsitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.\n\nHe menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä,\npunaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä\nseisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja\nlöysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä\nse oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä,\nalhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä\nyksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja\nkurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni;\nkuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla\nsopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle\npensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.\n\nLapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä,\nja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli\neloisa ja vilkas. \"Minä otan haltuuni kyökin\", sanoi hän, ja rutisti\notsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: \"Tuolla\nminä nukun... Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat\nhaltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen.\"\n\n\"Mitä tekee äitisi sitten?\" kysyi Kai Jans.\n\nSiskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet\nlyhyesti ja nopeasti: \"Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä\non vielä velkoja... kaksitoista sataa markkaa... ne täytyy toimittaa\nmaksetuiksi.\"\n\n\"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni\", sanoi Anna. \"Äiti tahtoi\nkyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi\näidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet\ntahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua\nmerille!... Hongkongiin... ajatteles!\"\n\nKai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla\nkasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja\njoka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei\nsentään säikähdä... Huumahti Kai Jansin mielessä... Entä jos hänkin\nlähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt\nPiet Boje. Miks'ei hänkin?... Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä\nBojet kertoivat... Tuossa häämöttää... kohoo hänen eteensä kaukainen\nranta!... Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko\nhe pyhiä vai epäpyhiä?... Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää\nolla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja\nselittämätön... Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla,\n_noilla_ rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?...\nSiten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin\noppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan...\nJa silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja\nsilloin hän täällä...\n\nHän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan\nkertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki\nsanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla\nSatamakadulla ja erosi heistä.\n\nKun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa\nja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä\npäivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi\nmatala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli\nheidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi\nseitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.\n\n\"Isä\" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään... \"Piet Boje aikoo\nmerille... minäkin tahdon sinne... Älä kysy, teenkö oikein siinä...\nminä tiedän, että teen oikein. Isä!... Minun pitää pois!\"\n\nKaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä.\nThoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin,\nja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi\npikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista\nvuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: \"Isä... minun\npitää pois\", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että\nhän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja\nselittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua,\njotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja\nainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen\nälykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: \"Niinpä siis merimieheksi...\nja sitte majakkalaivalle... senjälkeen mutatyömieheksi... ja\nsunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä... aina ihan tyhjä...\"\n\n\"Ei isä!\" huudahti poika, \"siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja\njotain minä löydän.\"\n\nPieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat\ntulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti\nhänen luotaan... ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla\nHampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua\npitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja\nkatselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä\nedessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.\n\nPiet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä\npaperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa\nkäsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: \"Koko elämäsi pidä\nJumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin,\näläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle\nBoje.\" Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli\ntaaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään\nerikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin\nkuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista,\nettä tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.\n\nKai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje\nkatsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin\nhänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa\npikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli\nyksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään\njulkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: \"Erään hurskaan äidin jäähyväiset\npojalleen hänen ripillepääsypäivänään.\" Hän lensi punaiseksi, ja upotti\nsen kiireesti takaisin taskuunsa.\n\nPiet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: \"Kuule... kenpäs tuolta tulla\nretuuttaa... Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?\"\n\n\"Niin\", sanoi Kai Jans, \"voi olla... hän on neljä viikkoa jo ollut\ntäällä Hampurissa.\"\n\nTosiaankin!... Sieltä tuli Tjark Dusenschön... astellen pitkine suorine\nkoipineen, mutta nyt ei hän käynyt enää vanhaa jäykkää laahustavaa\npormestarikäyntiään, vaan kauniisti ja norjasti, kaulassaan oli hänellä\nhulmuva, sininen huivi.\n\n\"Minä tiesin, että menisitte tänään laivaan. On sääli sinua, Kai; sinun\nolisi pitänyt tulla konttorialalle niinkuin minä. Minulla on nyt jo\nhyvä paikka... erään asianajajan luona.\"\n\nPiet Boje ei välittänyt hänestä sen enempää; katseli taukoamatta laivaa\nkohden ja seurasi kannella olijoiden liikuntaa ja näki siellä jonkun\nlaskeuvan venheeseen.\n\n\"Ja minne olet sinä matkalla nyt?\" kysyi Kai Jans.\n\n\"Minä menen erään tuttavani luokse, joka toimittaa minut\nvastaanotetuksi erääseen seuraan, johon hänkin kuuluu. Siihen kuuluu\nainoastaan konttorivirkamiehiä ja heidän naisiaan. Tiedätkös: minä en\nvälitä naisista, en tuon taivaallista; mutta juuri niille, jotka eivät\nniistä mitään välitä, ovat ne hyödyksi. Aina ystävällinen, aina hieno\nja kylmä, ymmärrätkö? Lisäksi nimeni... komea nimi: Tjark Dusenschön...\nja päälle päätteeksi kuninkaallinen syntyperäni.\"\n\n\"Puhutko sinä siitä sitte?\" ihmetteli Kai Jans.\n\n\"En minä, tietysti. Siitä saavat toiset pitää huolen...\" Hän näki\nvenheen lähenevän ja väistyi vähän puoleen.\n\n\"No pojat...\" sanoi merimies... \"siinähän jo olettekin!... Teillä on\nonni merrassa: pääsette hyvään laivaan!... No, aikookos tuo koipeliini\nmyöskin mukaan?\"\n\n\"En!\" sanoi Tjark Dusenschön ja väistyi vielä kauemmaksi. \"Onnellista\nmatkaa!\" sanoi hän ja heilahutti komeasti hattuaan ja lähteä köpitti\npois.\n\nKun kistut oli saatu sijoitetuiksi tuhdolle, tarttui Piet Boje\nkummallakin kädellään airoihin, ja työnsi venheen rannasta.\n\n\"Ahaa!\" virkkoi merimies. \"Vai sitä lajia sinä olet?\"\n\nKai Jans tuijotteli veteen, aivan ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Työnnä kistu puoleen!\" sanoi merimies... \"Mietiskelijä nähtävästi?\"\nhuomautti hän Pietille.\n\n\"Niin on\", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: \"hän lähtee\netsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen\".\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSiellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen\nvarjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja\nsolakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat,\nkun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: \"Mutta armias! Miten komeita\nihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa\".\n\nAnna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista,\nkasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa\nkauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja\nkantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta,\nmitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä\nkaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut\nmuita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat -- äitihän istui\nkaiken päivää kudontakoneensa ääressä -- ja että Piet kirjoitti, että\nhän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan\nmiehen.\n\nHeinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä\nvaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät\nhienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa,\ntalvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona\nmatalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina,\nkuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa\nruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka\nhän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut.\nMutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin,\neikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä\nkuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui\nsiitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman\ntoimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin\nkauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat\nniin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.\n\nEi Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän\noli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt\njo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina\nhuolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi.\nMuuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati\nhäneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman\nettä hän sai äidiltä toria.\n\nEi nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut\nriitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi\nkaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen\npuolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.\n\nHelle Boje, jonka hiukset näinä vuosina alkoivat kadottaa kiiltonsa,\nei oikein osannut lähestyä tyttäriään, ne olivat liika arkoja,\nosoittaakseen edes pienimmälläkään tavalla hellyyttään. Vasta sitte kun\nhe itse alkoivat kokea mieslempeä, ja siten ymmärtää äitiänsä, muuttui\nheidän suhteensa äitiin paremmaksi. Siksipä kohdistuikin Helle Bojen\nkoko lempi näinä vuosina hänen kahteen poikaansa, tuohon toiseen, joka\noli lähtenyt avaraan maailmaan siellä taistellakseen hänen puolestaan,\nja tuohon kauniiseen hempeään lapseen, joka osasi niin hellästi kietoa\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja niin kauniisti pyytää ja rukoilla,\nvaikka hän jo olikin iso pitkä poika. Näissä kahdessa ja heidän\ntulevaisuudessaan liikkuivat hänen ajatuksensa kaiken päivää, kun hän\nistui ja työskenteli koneensa ääressä.\n\nEräänä huhtikuun iltana -- kastanjat alkoivat juuri puhjeta\nlehtinuppuihin -- aikoi Anna taaskin käväistä satamapäällikkö Laulla\nnoutaakseen sieltä suuren Itäaasian kartan, jonka avulla äiti uupumatta\nseurasi Pietin laivan matkoja, silloin alkoi hän yht'äkkiä aikailla\nja sanoi: \"En menisi nyt mielelläni sinne; tuo suuri Pe Ontjes on\npalannut kotiin ja kartta on hänen. Lena Winker sanoo että hän on niin\nhirmuisesti olevinaan ja vakava, aivan kuin olisi jo viidenkymmenen,\nja on korkeintaan kahdenkymmenen neljän. Jo poikana oli hän ihan\nsietämätön...\" Äiti ei välittänyt hänen puheistaan ja sanoi: \"Sinä\nmenet ja sillä hyvä\".\n\nSilloin riisui hän, kasvot vähän hullunkurisessa uhmassa, esiliinan\nyltään, juoksi taka-oven ja pienen puutarhan kautta pensaskäytävälle ja\nastui satamapäällikön kyökinovesta sisään ja toivoi tapaavansa äidin,\njotta tämä noutaisi hänelle kartan. Tämä olikin siellä pesten par'aikaa\nastioita, mutta virkkoi vaan lyhyeen ja rattoisasti: \"Olenko minä sinun\njuoksupoikasi? Käy itse noutamassa. Ei hän pure\".\n\nPerämies Pe Ontjes Lau istui pöydän ääressä ja työskenteli erään\nsuuren piirustuksen kanssa. Hän katsahti väliäpitämättömästi ylös --\njokainenhan tietää, kuinka tuommoinen nuori perämies puhuttelee ensi\nmatkan poikaa -- \"No? Mitä asiaa?\"\n\nTyttö seisoi valkeana ja suorana kuin kynttilä, silmänräpäyksessä sulaa\ntulisinta vihastusta, ja sanoi kiirehtivällä, kirkkaalla äänellä, mitä\nhänellä oli sydämellään.\n\nPe Ontjes kohottausi verkalleen tuoliltaan ja otti kartan seinältä.\n\"No, mitä kuuluu veljeltäsi?... Hän on vaarallisessa ijässä\".\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"No, kun on tuossa kahdeksantoista seutuvissa\", tuumi hän... \"niin ei\ntahdo enää käydä pojasta, eikä ole vielä mieskään...\"\n\n\"Piet tahtoo aina olla sitä, mitä hän on\", vastasi tyttö, \"hän ei\nsuurenteleikse ja ole olevinaan niinkuin muutamat muut\".\n\nPe Ontjes ei huomannut pistosta; hän kuuli ainoastaan, että tyttö\nteititteli häntä, ja se oli hänelle mieleen: ja hän vastasi hieman\nvilkkaammin: \"Katsos, mitä minä tässä piirrän\".\n\nTyttö astui levollisin kasvoin lähemmäksi ja katsahti piirustukseen. Pe\nOntjes katseli sillä välin hänen vartaloaan ja heräsi hänessä hämärä\ntunto: kas tuopa on kaunis voimakas tyttö, sulaa voimaa ja terveyttä\nja puhtautta. Se oli tunne kuin joskus, kun on vaeltanut pitkät matkat\nja kulkenut tuhansien rakennusten ohitse, jotka kaikki kohta nähtyään\nunohti, yht'äkkiä tapaa tiellään yhden niin kodikkaan ja kauniin,\njossain hiljaisen viherjöitsevän puutarhan keskellä, menee senkin\nohitse, mutta jää mieleen omituinen hiljainen kaunis muisto siitä.\n\n\"Se esittää Hilligenlein satamavirtaa\", sanoi hän.\n\n\"Mitä tarkoittaa tuo piirustus?\" kysyi Anna Boje.\n\n\"Se on eräs vanha ajatus minulla'...\"\n\n\"Jo viisikymmentä vuotta vai ollut päässäsi\" sanoi tyttö.\n\n\"Mitä sinä loruilet?\" sanoi hän, \"viisikymmentä vuotta?\"\n\n\"Ah\", vastasi tyttö väliäpitämättömästi, \"tehän puhutte aivan kuin\nolisitte jo viidenkymmenen\".\n\nNyt muuttui Pe Ontjes Lau taaskin jäykäksi ja vastasi kylmästi: \"Olen\ntehnyt tässä suunnitelman, kuinka voisi suorentaa satamavirtaa, niin\nettä ravustajilla olisi suorempi matka pyydyspaikoilleen ja että jahdit\nvoisivat joka aika vuorokautta laskea sisään ja ulos satamasta, käyn\ntänään esittämässä suunnitelmaani pormestarilla.\"\n\n\"Vai siten!\" vastasi tyttö ja katsahti taaskin ohimennen piirustukseen.\n\"Koska matkustatte taas?\"\n\n\"Huomenna... Menen perämiehenä Goodefroo'lla Samoaan. Olen kolme vuotta\njo purjehtinut perämiehenä.\"\n\n\"Vai siten!\" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin\nettä hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, \"parin vuoden päästä on Piet\nyhtä pitkällä\".\n\nHe eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen\nitsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa\nloukkaamaan toistaan.\n\n\"Haluaisinpa\", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, \"haluaisinpa\nsaada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani\".\n\n\"Arvatenkin haluaisitte!\" sanoi tyttö. \"Mutta hepä ovat varovat\nitseään\".\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Pe Ontjes.\n\n\"Oh\", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. \"Miksikä? Siksi ett'ei se\nolisi ylen hauskaa heille kahdelle\".\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Oh\", sanoi tyttö... \"Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt... nyt\nsallitte, että teitittelen teitä... Mitä te sitte olette olevinanne?\nSilloin Dänensandilla...\" Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli\nseisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi\nhillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: \"Olette yhä vielä sama\nsietämätön ihminen kuin silloinkin. _Sen_ tahdoin vaan sanoa\".\n\nSamassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.\n\nKun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: \"Hän on sietämättömin ihminen\nmaailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene\ntäti Laulle\". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.\n\nIllallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus\nhänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja\nvarovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun\noli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet\nhallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan\nedessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä\nja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel\nPeters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat\npyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe\nOntjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: \"_Noin_\npitää se tehdä\".\n\nPormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen\nnoita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: \"Hyvä herra\nLau...!\" Ja alkoi ladella periaatteitaan \"järkiperäisestä\", kuten hän\nsanoi, \"kunnallispolitiikasta\", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä\noli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti\nsatamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: \"Minä\nesitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari...\" Ja\notti piirustuksensa ja lähti.\n\nAnna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta\nkäytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin\naikoi puiston läpi kotiin.\n\n\"No?\" sanoi hän ivallisesti. \"Olitko kuuntelemassa?\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu?\" vastasi tyttö. \"Saanhan seistä, missä tahdon\".\n\n\"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö\", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti.\n\"Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti\".\n\n\"Sinäkin?\" sanoi tyttö, \"aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?...\netkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi\n'läpileikaus! Läpileikaus!... olit ylipäätään huono oppilas koulussa;\nluuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät\nenemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!\"\n\nPe Ontjes Lau kalpeni vimmasta ja kääntyi pois, tyttö lähti toisaanne.\n\nHän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa\nen voi vihata ketään niinkuin tuota!\n\nHän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi\nja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen,\nkuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli,\nvoisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin\npääsisi häntä loukkaamaan. \"Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin\noikein pahaa\", ajatteli hän. \"Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi\nhänelle\". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä,\nja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja\nyht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.\n\nHän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin\ntaas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja\nalkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei\nlöytänyt aluksi ketään.\n\nMutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee\nvastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa,\nseisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli\nollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja\nodotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.\n\n\"Kas vaan\", virkkoi hän. \"Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä,\ntuntisin sinut vaikka virstan päästä\". Ja lähti astelemaan hänen\nrinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut\nsotapalveluksesta.\n\nNyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti\nhänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja\navomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen\nsiskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä\ntuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän\nsilmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi\nja kasvoi. \"Mitkä kauniit silmät hänellä on!\"... \"Kuinka kirkkaat ja\nselkeät hänen silmänsä ovat\"... \"Kuinka sydämellisesti hän nauraa\"...\n\"Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne\novat\"... \"Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä,\ntuo armas poika!\" \"Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran,\nlikistää rintaani vastaan\"...\n\nKun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja\npolveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat\nnuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan.\nTyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli\nnuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja\nsuutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'... Ja tyttö ajatteli sydän\ntykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua...' Ja\nsuloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.\n\nViimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja\nsuuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen.\nTyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun\nnuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.\n\nHän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja\notsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa\npoltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä\nkyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi\nruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi\nkirkastaa niitä.\n\nKun hän siinä tahkoi ja tahkoi -- ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen\nsylissään -- heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli\nkokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä,\nkoettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään;\nsitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja\nkatsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. \"Kuinka\nihmeenihanaa se oli!... Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi\nkäsivartensa ympärilleni... En voinut liikahtaakaan... Kuinka ihanaa...\nja ihmeellistä... minun polveni tulivat niin heikoiksi... niin autuasta\noli olla\". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja\nsilmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso,\nalkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat\npiirretyt lusikkoihin: \"Häiksi\", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja\ntaaskin: \"Häiksi\". \"Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?... Yhtä\nnuori kuin minä... ainoastaan kaksi vuotta vanhempi... Kaunis ja nuori\nja onnellinen... Kuinka onnellista!... Saada aina olla rakkaimpansa\nkanssa... Ihanaa se mahtaa olla... ja pahaa myöskin... niin, myöskin\npahaa... Oh ei, ei pahaa... ihanaa, ihanaa... Ja sitte tuli ensimmäinen\nlapsi... se olin minä... Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen\nniihin aikoihin?... Muutamat näyttävät niin rumilta silloin... Ja\nmahtoiko hän olla kovin kipeä... Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin,\nilman lapsia?... Kas... senhän voi nähdä lusikoista\". Hän piti lusikkaa\nvaloa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen\nja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan\nilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, \"hyvää yötä\"\ntoivottamatta äidilleen, kammariinsa.\n\nTästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo\nluonnostaan oli.\n\nEnsi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona\nasioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta\nhetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän\npysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.\n\nMutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei\ntahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat -- niin näytti\nhänestä -- epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete,\njonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä\ntunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi,\nikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset\nlinnut heräävät.\n\nÄitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan\nvälttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina\nmoittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa\nkastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän\nalhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas,\nmutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi,\ntanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin\nmiehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi\nja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen\nkoko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle\nviiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän\nhuomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui\nhän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin\nolisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa\nitsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.\n\nÄiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa\nepäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja\nlevottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään\ntukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa\nääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä\nansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni\nhuolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä\nolisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä,\njolloin hän vihdoin olisi kotona taas.\n\nJa taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine\nauringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven\nläpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta\ntaloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.\n\nKäärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat\nmahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas\nvälikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään\nheijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.\n\nHeinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli\njo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät\nkäärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat,\njotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen,\nolivat siellä vierekkäin.\n\n\"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!\"\n\nHelle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin\nkäsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. \"Tuon on hän ostanut\", puheli\nhän hiljaa. \"Se on ollut hänen kädessään.\" Silmänsä olivat yht'äkkiä\ntulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena\nsiroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään,\njosta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän\noli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen\nkaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja\nkatseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui\nystävällisesti hänestä. \"Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti...\nKuule äiti... sen sanon... näitä ei saa Hett vaan.\"\n\nHett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin\nhän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään\ntehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.\n\nHelle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä\nsilmissään lukea.\n\n\"Äiti luehan.\"\n\n\"Minä en voi, lapseni... lue sinä.\"\n\nSilloin luki Heinke.\n\n\"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin,\nostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen\ntuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin\nmennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä\nnimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle\nlaivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme\nnyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on\nse hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla\nseuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä\naina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota\nhän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin\nlaatuisensa ihminen.\n\n\"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän\nkai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle\nlapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä\ntyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen\npetkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut\nhuomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle,\nniin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.\n\n\"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan\nloppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään\nseitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin.\nViisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle,\nloput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä\nettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä\ntytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät\nkoneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat\nviidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään\nkyykkyselkäiseksi.\n\n\"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia\nne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei\npuutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja\nsitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa\noppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki.\nEdellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen.\nHän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi;\nsittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen\nkurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla\nkyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle\nhyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin\narka ja pelkuri... aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa...\nmuistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran\nkokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa\nsillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.\n\n\"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella\npurjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta\nkapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas\nnähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat\nkuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin\npurhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua,\nse oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä,\nteki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi,\nikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo\nriippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät\nlaivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se\nse minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.\n\n\"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä,\npyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä\npujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee\nympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa,\njossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti\njoutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa,\njoka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin\nja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos\nsatamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä\nvuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien\ntakana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin\nolisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun\nloppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin\nolemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi\nkenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän\naina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen.\nKaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja\naina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä\nrupesi itkemään.\n\n\"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin\nsuuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja\nmuistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a.\"\n\nHe lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja\npuhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat\nmietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät\nAnna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä\nsanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.\n\nHelle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti\nja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä\nmatalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa\nvuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi\nHettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa\nkauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen;\nsitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät\nkasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun\nympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni\nhän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki,\nett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen.\nVoimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.\n\nHän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa\nreunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet\nlapsistaan: \"Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi\naikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi.\"\nHän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa\npuolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui\nsamassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina\nja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana\nkaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja\nmillä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä\nuniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan\nlaivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa\nkohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin,\nse viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin;\nja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja\nmurskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte\noli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja\nkatselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka\nilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa... ajoi se myrskyn mukana,\nse nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen\nmylläkässä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKlara, hampurilainen kahvelikuunari ajelehti velton tuulen sysimänä\nvuorenkorkuisen mainingin keskellä Etelä-Kiinaan merellä. He olivat\ntöintuskin suoriuneet kahdeksanpäiväisestä myrskystä, puolen partaasta\nja koko etukannen oli meri riistänyt mukanaan, lisäksi isopurjeen.\n\nOlivatpa he osuneet koloon.\n\nKun he neljätoista päivää sitten olivat käydä retostelleet Hongkongin\nrantakatua, oli Klara levännyt virralla, pitkänä ja solakkana, mastot\nkomeasti etukenossa. Piet Boje, joka syövytti silmäänsä jokaisen\nlaivan joka piirteen, tuijotti kuunaria kohden, ja odotteli venhettä,\njoka läheni maita kohden ja kysyi hoikkarakenteiselta, saamattoman\nnäköiseltä mieheltä, joka istui venheessä, laivan nimeä ja minne sen\noli matka.\n\n\"Sillä on tee- ja matoslasti Havre'en\", vastasi tämä. \"Meillä on vielä\nsijaa kahdelle miehelle. Minä olen perämies\".\n\nHe kyselivät vielä yhtä ja toista, sillävälin kun Piet yhä pitkin\nnälkäisin silmäyksin tarkasteli harmaata kuunaria tuolla ulkona. Sitte\nvetäytyivät he vähän syrjään ja neuvottelivat keskenään. He olisivat\nmieluummin menneet yli Amerikaan, San Fransisco'on tai Vancouveriin,\njollakin noista komeista nelimastoista puukuunareista, jotka ovat niin\nlujarakenteiset ja uudet ja joilla saa paraimmat palkat maailmassa.\nMutta olihan se lopulta yhden tekevää, minne lähti, ja tämä kuunari\ntässä... se oli kieltämättä soreannäköinen alus.\n\nSilloin sanoivat he säännönmukaisessa järjestyksessä itsensä irti\npalveluksestaan entisellä kelpo laivallaan, tekivät sen sentään\nomituisesti levottomin omintunnoin, ja hiipivät pois, ikäänkuin\nolisivat huonoilla teillä ja tahtoisivat karttaa ihmisten silmiä.\n\nNyt olivat he olleet kahdeksan päivää matkalla, ja tiesivät, että\nolivat tehneet suuren tuhmuuden.\n\nKapteeniukko oli kaiket päivät humalassa. Perämies oli vetelys, räätäli\nolisi hänestä pitänyt tulla eikä merimies. Kokki, eräs vanhanpuoleinen\njuoppo mies, oli jo kauemmin palvellut Klaralla, ja oli aikojen\nkuluessa saanut täyden sananvallan laivalla. Kaksitoistamiehinen\nmiehistö oli kahdeksan päivää sitten haalittu kokoon Hongkongissa ja\nMacaossa ja oli varsin sekalaista seurakuntaa: eräs hampurilainen,\nkokonaan hunningolle joutunut juopporatti, muuan pitkä kalpea\nranskalainen, pari etelä-itävaltalaista ja yksi hollantilainen, kolme\nitalialaista ja kaksi belgialaista, eräs lyhyt, hupainen ja iloinen\ntanskalainen, eräs likainen ontuva telakkatyömies Gadeshead'ista,\nkaikki aivan nuoria ja kokemattomia, ja kaikki enemmän tai vähemmän\njuoppoja. Yksikään ei ollut vielä yli kahdenkymmenen kahden.\n\nEntä laiva? Mitäpä kauniista ulkonäöstä, jos joka vahdissa saa seistä\ntunnin solkkuisen ja rämisevän pumpun ääressä, ja jos purjekangas ja\nköydet ja rautavanteet ovat mädänneet ja ruostuneet?\n\nNyt oli myrsky riistänyt heiltä koko etukajuutin, koijuineen ja\nkapiisineen, kistuineen ja pusseineen.\n\nHe seisoivat hajallasäärin pahasti heittelevän laivan rasvaisella\nliukkaalla kannella, useimmat juovuksissa, kaikki likomärkinä,\nnälkäisinä ja palellen, muutamat selvittelivät köysiä, jotka\nkirpoilivat kiinnityspaaluistaan, toiset paikkailivat kurjia vanhoja\npurjeita, toiset korjailivat porrasta. Kaikki kiroilivat ja puhuivat\nonnettomuudesta.\n\nPiet Boje istui synkin umpimielisin kasvoin puolittain hautauneena\npurjepinkan alla. Kai Jans seisoi liian valvomisen ja ponnistusten\nuuvuttamana, ja laitteli kuntoon erästä yläpurjeen laskunuoraa, hänen\nteräviksi käyneillä kasvoillaan oli kärsivä ilme. Jos jompikumpi katsoi\nylös, katsoi hän ohi toisen ulos ilmaan. Niin häpesivät he kumpikin\nomaa tuhmuuttaan.\n\nSilloin alkoivat toiset ilkkua ja härnätä Piet Bojea: \"Kuulehan,\nHilligenlein mies? Miksi olet niin ahkera? Ja miksi hiiviskelet siten\nkapteeni-ukon ja perämiehen lähistöllä? Ja miksi makaat tämmöisessä\nkylmässä kannella, vaikka sinulla on vapaa-vuoro, etkä nuku?\"\n\nHän karaisi mieltään, naurahti ja katsoi ystävällisesti ympärilleen.\n\"Olen huolissani teidän puolestanne\", vastasi hän. \"Siksi olen\nvaruillani, päivät ja yöt\".\n\nMutta toiset sanoivat: \"Sinuun emme luota. Emmepä vainkaan. Tiedä se\".\n\n\"Kettu hän on\", arvelivat muutamat.\n\n\"Eilen\", sanoi itävaltalainen, \"olin ottanut pienen ryypyn, ja\nlaittelin nuoria, enkä ollut kyllin ripeä kynsistäni hänen mielestään;\nsilloin kiskasee hän köyden kädestäni ja alkaa tirkistellä minua...\nkuulkaa: miehen silmästä lentää kahahti kuin villikissa\".\n\nSilloin astui Kai Jans, joka muulloin ei virkannut sanaakaan, esiin,\nlaski kätensä rinnalleen ja sanoi: \"Otan vaikka myrkkyä sen asian\nvahvistukseksi, että hän on rehellinen poika; tunnen hänet lapsesta\nasti\".\n\nSilloin kummastelivat toiset ja vaikenivat.\n\nHetken perästä pääsi Kai Jans tilaisuuteen lähetä Pietiä. \"Kuulehan\",\nsanoi hän matalaan ja takertuvin äänin: \"jos sinä tahdot näytellä pirun\nosaa, niin näyttele sitä hyvin, ja näyttele aina, päivät ja yöt, niin\nett'ei kukaan sitä huomaa\". Ja yht'äkkiä, kun hän sen oli sanonut,\njohtui hänen mieleensä, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt\nHilligenleistä avaraan maailmaan, ja hänen silmänsä heltesivät kuumiksi\nja kosteiksi: \"Me hukumme tähän törkyyn\", sanoi hän ja veti henkeään\nraskaasti.\n\n\"Pää pystyyn\", sanoi Piet, \"äläkä pelkää! Niin totta kuin on Jumala\ntaivaissa, ja minä pysyn terveenä tässä loassa, niin olemme vielä\nnäkevät Hilligenlein. Tule, me alamme valehdella ja pettää, valvoa ja\nväijyä.\"\n\nAlkoivat kurjat päivät. He asuivat neljäntoista miehen pienissä\nummehtuneissa komeroissa takakannella.\n\nKapteeni istui vapaavuoroinaan kajuutassaan, joi ja nukkui,\nja näperteli pieniä siroja laivaluonnoksia, joita hänellä oli\nlähemmä viisikymmentä kappaletta, kaikki erillaisia, ja tarkalleen\ntodellisuuden mukaan yhteenliitettyjä, jokaisen niiden laskut ja\nlaskelmat ja mitat oli kirjoitettu paperille, jota hän säilytti\nvatsallaan. Niiden kanssa askarteli hän alinomaa, aina väliin ottaen\nnaukun. \"Kapteeni-ukko\", sanoi hampurilainen, \"sanon teille! Sillä oli\nnuorempana kaunis laivaveistämö Reiherstiegin varrella, Hampurissa.\nMutta sitte alkoi hän juoda, laiminlöi koko liikkeensä, teki vararikon\nja lähti merille\"... Vahtivuoronaan istui kapteeni kyyryssään ja\nliikkumatta kailetin katolla, joku laivaluonnos polvillaan ja\ntuijotteli, milloin tuohon siroon tekeleeseen kädessään, milloin ulos\nmerelle.\n\nPerämies istui alakuloisena ja epävarmana miesten joukossa. Nyt kun\nhänen täytyi asua näiden kanssa yhdessä, oli hän kadottanut loputkin\nvarmuuttaan. Hän ei tohtinut sanoa heille sanaakaan, eivätkä he\nvälittäneet hänestä mitään.\n\nSuuressa rautaisessa padassa, joka oli ripustettu ylös kettingeillä\nliikutteli kokki puol'kypsää likaista ruokaa. Pavut olivat kovia,\nsuolaisella lihalla oli mätä katku ja kovaleipä alkoi muuttua eläväksi.\nHe mukautuivat tuohon kaikkeen, sillä kokki säilytti paljasta ihoaan\nvastaan viinakomeron avainta. Juomareilla ei ole mitään tuntoa\nlikaisuudesta.\n\nKahdeksan päivän perästä sairastui pitkä kalpea ranskalainen. Hän\nhoiperteli alalaidalle ja tuijotteli mereen ja tunsi koti-ikävää.\nHän oli säätyläisperheestä, mutta naukku, josta hän oli pitänyt jo\nnuorena poikana, oli turmellut hänen terveytensä ja luonteensa. Kohta\nsenjälkeen sairastui toinen belgialaisistakin, hän muuttui keltaiseksi\nkuin räätikän kukka ja hänen silmänsä paloivat. Hän makasi kapteenin\nkojussa eräässä nurkassa pinkalla vanhaa purjekangasta; oli ristinyt\nkätensä rintansa yli, eikä syönyt mitään muuta, kuin toisinaan palasen\ntärveltynyttä kovaa leipää, jonka ranskalainen kostutti viinaan ja\ntunki hänen vastustavien hampaittensa väliin.\n\nMuut pysyivät terveinä; mutta olivat vuorottain juovuksissa tai\nvetelehtivät.\n\nPiet Boje teki työtä kahden edestä ja vartioi neljän; hän kävi\nkulmikkaaksi ja nystyräiseksi, kuin nuori metsästyskoira, jolla on\nlaiha ruoka, ja pysyi sitkeässä teräksisessä voimassa. Kai Jans taas,\njoka lapsesta asti oli ollut heikko ja hentokasvuinen, kävi kapeaksi,\nja hänen rintansa vaipui kokoon hiukan, ja selkänsä muuttui kumaraksi,\nikäänkuin kantaisi hän nuorilla hartioillaan raskasta viljasäkkiä;\nhänen käyntinsä muuttui laahustavaksi, ja silmänsä saivat kuivan\nsairaan kiillon.\n\nSiten jatkui heidän matkansa, koko laiva kuin kurjuuden pesänä, ja\ntulivat Sundasaarien kuumuuteen, ja löyhkä takakannella alkoi käydä\nsietämättömäksi. Silloin noutivat Kai Jans ja Piet ja tanskalainen\nja perämies, lisäksi ranskalainen, koko vasenlaita vahti, lastista\nmattoja, ja kyhäsivät itselleen keulaan jonkinmoisen majan, ja\nmakasivat siellä, ja näkivät öisin yllään tropiikin tyvenen juhlallisen\ntaivaan. Mastojen nupit piirteilivät siellä täällä tähtiä kohden.\n\nKun he nyt näkivät että ukko kailetinkatollaan usein nukahti,\nlaivaluonnos huolellisesti polvellaan -- omituinen kuva siinä tähtien\nvalossa -- ja että hän toisinaan kampi alas, kulauttamaan kuivaan\nkurkkuunsa uuden naukun, ja kuulivat kuinka pullo kilahti siellä\nalhaalla, niin päättivät he, että aina yhden heistä piti valvoa. Mutta\nKai Jansin silmät uupuivat umpeen.\n\nSiten lähenivät he hiljalleen eteläkiinalaista saaristosikermää; tuuli\noli puuskainen ja kääntyi välistä vastaiseksi.\n\nNeljäntenä yönä olivat he kaikki nukahtaneet, väsyneet kun olivat\ntyöstä ja kurjuudesta.\n\nSilloin heräsi Piet Boje kovaan jyskeeseen ja rytinään; hän hypähti\nylös, kiskaisi päättävästi itsensä täysin hereille ja ravisti unen\nitsestään ja juoksi huutaen perää kohden ja tarttui peräsinpyörään.\nVahva tuulen puuska iski rajusti purjeisiin. Hän sysäsi miehen, joka\njuovuksissa makasi peräsimen vierellä, jalallaan puoleen, ja kierautti\nperäsimen jyrkästi vasemmalle. Toisetkin heräsivät eloon, ja juoksivat\nesiin ja alkoivat sierata kyöttitouveja ja huusivat ylös vahtia. Mutta\nvahti oli kaikki nukuksissa ja juovuksissa. Silloin laskivat he itse\nomin neuvoin alas kahveliyläpurjeen. Laiva taipui taas säännölliseen\nsuuntaansa.\n\nPerämies oli ihan suunniltaan; hän iski itseään nyrkillä päähän: \"Mitä\nteen minä\", puhui hän. \"Mitä teen minä!\"\n\n\"Viina pitää mereen\", sanoi Piet. \"Nyt, heti paikalla. Tuossa lojuu\nkokki... hänellä on avain\".\n\n\"Se ei käy\", sanoi perämies, ja ravisteli vaikertaen päätään. \"Kerran\nyritin sitä; mutta silloin muuttui kapteeni mielettömäksi ja raivosi,\nja kokki sylki pataan\". Hän istahti portaille, laski kätensä ristiin\npolvien väliin, ja virkkoi ajatuksissaan, itsekseen puhuen: \"Jos vaan\ntämän kerran vielä pääsen kotiin, niin jätän kaiken, ja ostan itselleni\nmaatilan vallin vierellä\".\n\nPiet murahti katkerasti: \"Niin, jos ylipäätään vielä saamme nähdä\nvallin joskus\".\n\n\"Minä tunnen laivanomistajan\", virkkoi hintelä perämies matalaan ja\ntuijotti eteensä. \"Mies, jolla on suuret jalat, ja kasvot kuin härällä.\nKlara on vakuutettu, ja on tarkoitus, että se joutuisi haaksirikkoon.\nSiten on asian laita. Siksi on sillä semmoinen kapteeni ja semmoinen\nperämies, kuin sillä ovat\".\n\nSilloin seisoi kahdeksantoistavuotias Piet Boje yhtäkkiä aivan\nhänen edessään ja sanoi silmät leimuvina: \"Perämies... puhutaan\nnyt pari sanaa keskenämme niinkuin mies miehelle, vilpittömästi ja\nrehellisesti\", ja löi itseään rintaan. \"Toimittakaa te, että ukko uskoo\nminun haltuuni vahtivuoronsa\".\n\n\"Sitä hän ei tee, hilligenleiläinen... ei tee! Ja mitä sanoisi siihen\nkokki ja belgialainen?\"\n\n\"Minä olen kahdenkymmenen kahden ja olin jo kaksi kuukautta Emdenissä\nmerikoulussa, silloin loppuivat rahani kesken\".\n\n\"Hilligenlein mies: ei se riitä.\"\n\n\"Minun isälläni on pieni laivaveistämö Hilligenleissä; olen kasvanut\nveistämön lastujen seassa, ja olen kahnannut housujani höyläpenkkeihin.\nSanokaa se ukolle!... Kai Jans, sinä tiedät.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Kai Jans kovaan. \"Voin vaikka vannoa sen\nvahvistukseksi, perämies\".\n\nPerämies nousi ja lähti ulos ja Piet Bojen kasvot vääntyivät niin että\nne olivat kamalat katsoa: \"Minäpä olen pistävä hänet kuumalle, olen\ntotisesti, mutta sinä päivänä kun jätän laivan, syljen minä häntä hänen\npuurokasvoihinsa\".\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Kai Jans ja hänen kellahtavissa kuumeisissa kasvoissaan\nkuvastui tulinen tuska.\n\nKohta senjälkeen ilmestyikin kapteeni todella kannelle, ja teki\nmuutaman kysymyksen Piet Bojelle. Tämä seisoi vilpittömän ja\nkunnioittavan näköisenä hänen edessään ja vastasi hänen kaikkiin\nkysymyksiinsä. Sitten kutsui kapteeni vahdin koolle ja sanoi:\n\"Kuulkaa... tästä päivästä alkaen luovutan minä vahtini Piet Bojelle\".\n\nSyntyi yleinen hämmästys. Piet Boje vallan riehui. Hän vannoi, että\nikipäivinä hän ei siihen suostu. Kai Jans sanoi halveksivasti: \"Mitä\nsiitä, että on ollut merikoulussa? Todistus se on kun pätee!\" Pieni\niloinen tanskalainen, joka aina oli uskollisesti heidän puoltaan,\nsanoi: Piet olisi hänestä kyllä oikea mies; mutta tämä oli vastoin\njärjestystä, ja järjestystä piti noudattaa kaikessa. He valehtelivat\nja teeskentelivät; koko heidän alasaksilainen oveluutensa esiintyi\ntäydessä loistossaan. Silloin tyyntyivät toiset ja sanoivat: \"No,\nistukoon sitte perässä, mutta pitäköön itse ruorista ja hoitakoon\nvahtia, niin saamme me juoda\".\n\nSilloin astui Piet Boje jo samana iltana ensimmäiseen vahtivuoroonsa;\nkumartui komppassin yli ja loi terävän lentävän katseen purjeisiin.\n\nKai Jans, joka hänen kanssaan oli siirtynyt toiseen vahtivuoroon,\nseisoi sääret lyijynraskaina ja pää umeana ruorissa. Hänen käsivarsiaan\nsärki raskaasta, jysäävästä työstä pumpun ääressä. Muu osa vahtia\njoi tänä iltana vielä enemmän kuin tavallisesti. Puoliyön seutuvissa\ntuli yksi italialaisista, nuori mies vielä, ja hyväntahtoinen,\njonka ainoastaan huono ruoka laivassa ja komeilemisen halu olivat\nviekotelleet juomaan, täysinäinen pullo kädessään heidän luokseen\nperälle, tarjosi sitä hoiperrellen Pietille ja sanoi jotakin omalla\nkielellään. Äkkinäisen liikutuksen valtaamana tarttui Piet häneen,\nrutisti häntä rintaansa vastaan ja sanoi: _I want to see my mother, you\nblackguard_ [Minä tahtoisin nähdä äitini, mustalainen.], ja hellitti\nhänet. Mies hoiperteli äkeissään keulaa kohden taas.\n\n\"Kai Jans, poikaseni... eipä riitä, että käytät käsiäsi ja jalkojasi.\nSinun pitää lisäksi käyttää päätäsikin, kuten minä teen. Tiedätkö\nmitä? Minulle kertoi eräs poika kerran Hillingeleissä, että sinä osaat\nkertoa juttuja. Aukaiseppa suusi Kai Jans, ja kerro, että he unohtavat\njuomisen\".\n\n\"En osaa, Piet; olen liika arka\".\n\n\"Tuuli näyttää käyvän levottomaksi, ja nuo eivät pysy vahdissa...\nMeillä on neljä jalkaa vettä ruumassa, eivätkä he viitsi pumppua.\"\n\n\"Minä en osaa, Piet. Voin kyllä kuvitella näin itsekseni; mutta en osaa\nkertoa sitä heidän edessään.\"\n\n\"Tee se, Kai... Mehän tahdomme sentään nähdä Hillingelein vielä?\nKapstadtiin asti, Kai! Siellä karkaamme laivasta... Kai... Kapstadtissa\nkarkaamme!\"\n\nKai Jans lähti jäykin laahustavin askelin alas portaita, ja sanoi\nrattoisasti: \"Lapset... nyt mennään pumppumaan hiukan\".\n\n\"Oh, pumpumaan!... Tule juomaan kanssamme, kyyristelyä...\"\n\n\"Antakaa tänne!... Ja nyt tulkaa...\"\n\nSilloin alkoivat he pumppua, mutta kyllästyivät pian.\n\n\"Nyt riittäköön.\"\n\n\"Onpas tämäkin työtä!\"\n\n\"Niin... tuota, iso-isälläni\", sanoi Kai Jans, \"hänellä oli paremmat\npäivät kuin minulla\".\n\n\"Mitäpä me sinun iso-isästäsi?\"\n\n\"No no? Minun iso-isäni?... Sepäs mies sai elää ja kokea, sen sanon\nteille!\"\n\n\"Kerrohan\", sanoi pieni tanskalainen. \"Kerroppas koetteeksi siitä\niso-isästäsi\".\n\n\"Kerron, kerron... mutta nyt me ensin pumppuamme hiukan...\"\n\n\"Niin... mitä iso-isäni oikein oli miehiään... Hän oli monta vuotta\nperäkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli\nOhle Griesack... Niin... tämä täytti joka ilta suuret saappaansa\njyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa.\nSemmoinen mies hän oli.\"\n\n\"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme...\"\n\n\"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha\nomatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi\nkai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack\ntuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori\ntietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen.\nHän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa\nhänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole\nGriesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään,\ntuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi\ntunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän\nikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin\niltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja\ntyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa\nhänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja\ntoivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä.\nNo niin... Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra\nJumalalle.\"\n\n\"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme.\"\n\n\"No niin... Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa\npersoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden\nasiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa\nkotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja\nhyvillään kotiansa kohden... niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä\ntuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat\nmaahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen\nsiipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään,\nja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta\ntämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi\nkatua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja\nvalaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä\nhän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru\nvoisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään\nsaappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan\nja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi\nainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun\nse maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo\nja kertoi: että siten ja siten oli asia... ja ett'ei siellä ollut sen\nenempää tehtävissä. Niin...\"\n\n\"Ja jos nyt mennään hiukan punnaamaan taas.\"\n\n\"No niin!... Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei\nauta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse\nOhle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata\nkokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo\nennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti\njo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle\nGriesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä\nvehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin\nsentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt\nsiis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman\nmenestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä\nmies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista\nkorkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä,\nja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan\nomantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä\nvoisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän\nkyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas\ntyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa\npäätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee\nja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan\nhänen täytyy sentään viimein kotiin. No... siellähän tietysti hieman\nvilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä\nukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja\nsyövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu\nyläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina\nseisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana\nyönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä\npiirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti\naikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää,\nmikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi.\"\n\n\"Ja nyt pumppuun taas!\"\n\n\"No niin!... Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona,\nkunnes hän kuoli... Aamusti aikaiseen -- iso-isäni oli juuri\nsytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut\nottaa palkaksi valvomisestaan -- tulee siis Rühmann-ukko ja kohta\nsenjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään.\nRühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin\nylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle\nGriesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa,\nja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.\n\n\"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään\nerityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan\nkuin toisillakin ihmisillä'.\n\n\"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo:\n'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja\nnousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella\nniitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta -- hän ei ollut\nkauvaakaan katsonut -- sanoo hän: 'Katsokaas... tässä se piilee...\ntuo pieni kiemura tuossa... näettekös sen?... se kiertyy näin hieman\ntoisin. Silloin... muistatteko vielä?... kun tarkastelimme sen\nrunoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin\nerää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää\naiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä\nihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat.\nSemmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku\npäivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan\nkautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan\nhuolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi...' 'Älkääkä unohtako',\nlisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella\nmeillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'\"\n\nSiten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen.\nHän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja\nkovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän\nniissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä,\nalasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä\nkiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan\nmustan takkaholvin alla.\n\nMerimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: \"Mikä häneen\nmeni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän\ntuommoisia juttuja?\"\n\nSilloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka\nväsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja,\nenimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen\nsolmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen.\nYht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti... Mutta silloin... katsos...\nnousee taivaalle ukkospilviä... ne levittäytyvät kuin suuret\npyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat\nsynkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren... ja silloin... yht'äkkiä,\nsilmänräpäyksessä... tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa\nparvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva\nääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva... Eikä ollut mitään taivaassa\nja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina\nhänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea\nsairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi:\n\"Hilligenläinen... _tu es_ todella _un bon catholique; car les\nsaints_... pyhimykset _run among the people_\". Mutta kokki tuijotteli\nviinapulloon kädessään.\n\nPiet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita\nkohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.\n\n\"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua\nmeren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun,\nPiet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni\njanosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä\nHilligenlein vielä. Kuulehan... Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän\nkoneensa pysähtyä... Lapset, kuulkaa!... Mitkä ripeät askelet sieltä\nkuuluvat?... Anna... Heinke... kuuletteko... Meidän ovellemme!... oi...\noi... Piet... minun rakas poikani!\"\n\n\"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä\nniin paljon kaikesta.\"\n\n\"Kysykää, kysykää vaan... Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja\ntahtoa... Siitä riippuu kaikki.\"\n\n\"Näyttäkää minulle vieläkin joku laivaluonnos, kapteeni?\"\n\n\"Käyn tuomassa parin niitä.\"\n\n\"Entä purjeet, kapteeni?\"\n\n\"Ne ovat hyvin niinkuin ne ovat.\"\n\n\"Kiitos kapteeni...\"\n\n\"Nähkääs... tämä luonnos tässä...\"\n\nSiten saapuivat he onnellisesti Indian valtamerelle ja pysyttelivät\npassaatituulessa, ja matka joutui hyvin. Mutta olento ja elanto, se\noli kurjaa. Silava oli homeista, kova leipä ja jauhot elivät, vesi oli\nmädännyttä, ja ainoa paita yllä siekaleissa. Kieli takertui kitalakeen\nja silmiä poltti. He liikkuivat ja lauloivat, valvoivat ja varoivat,\nvalehtelivat ja vaanivat.\n\nNaurahan tuossa, Kai Jans... äläkä näytä niin happamelta... kerro\nnoille heittiölle joku juttu... Mies, miten on laitasi? Oletko\nhumalassa? Sinä?... Hyi, helvettiä!\"\n\n\"Minä _en voi_ juoda tuota vettä, Piet\". Hän katsahti vaikeroitsevin\nsilmin Pietiin. \"Juomaria minusta ei tule, kuule. Ei ikinä... Älä\nkatso sillä tapaa minua! Kuule, gentiläinen kantaa kaunaa sinulle, kun\nkiskoit pytsyn hänen kädestään; hän on juonut itsensä humalaan ja puhuu\npahasti sinusta. Koeta lepyttää häntä\".\n\n\"Minä tulen kohta toisten luo ja kaulaan häntä. Lähde sinne nyt ja\nkerro jotain...\"\n\nJa Kai Jans kertoi. Ja kertomuksensa muuttuivat tylyiksi ja\nluonnottomiksi. Kuumeessa, kuin viuhuvin iskuin ajoi hän ärtyneiden\naivojensa näkyjä ikäänkuin villiä eläimiä ja suisti ne heidän\nsamenneeseen mielikuvitukseensa. Hän kertoi tarinan naislaivasta.\n\"Kaksikymmentä naista miehistönä! Kuvitelkaa! Kaikki nuoria ja kaikki\nhumalassa rakkaudesta. Ja kapteeni kaunein kaikista. Kun heidän\nrakkauskaihonsa kasvaa liika suureksi, noin joka neljäs viikko kerta,\nsilloin hiipivät he yöllä, avoimella merellä laivoineen jonkun\nlaivan viereen... nyt ovat laivat kylki kyljessä... nyt hyökkäävät\nhe kannelle... Lapset, kuvitelkaas _sitä!_ Jos meille tapahtuisi\nsemmoista!...\" Silloin alkoivat he puhella siitä, kiihkenivät ja\nkarjuivat ja pumppuivat, ja kirahtelevan pumpun säestämänä kirkui hän\nheille jatkoa kertomukseensa, niin että nuo huimat kiihkoiset kuvat\npysyivät ilmielävinä heidän edessään. Hänen omalle mielelleen olivat ne\nainoastaan tyhjiä, hullunkurisia, uljailevia sanoja; hän oli vielä ihan\npuhdas.\n\nOli onni, ettei sattunut kovia ilmoja, ja että yöt olivat\ntähtikirkkaita; perämies olisi muuten murtunut uupumuksesta.\n\n\"Kapteeni... olen asettanut tähän mukavan tuolin... Isäni sanoi aina,\nettä pitää rakentaa kaljaasit samaan malliin, kuin niitä rakennetaan\nGlasgowissa, tarkoitan niitä raudasta rakennettuja, joilla on semmoinen\nterävä keula ja pyöreä takapeili. Hän sanoi, että olemme vielä paljon\ntakapajulla. Amerikassa ja Englannissa!... sanoi hän.\"\n\n\"Semmoisia olen rakentanut kolme\", sanoi kapteeni. \"Olin ensimmäinen\nSaksassa... Näytän sinulle luonnoksen\".\n\nHän nousi jäykästi ylös ja asteli epävarmasti portaita alas, ja palasi\ntakaisin mukanaan luonnos, jota hän varovasti kantoi kädessään. Ei\ntapahtunut ikinä, että hän mitenkään olisi vahingoittanut niitä, niin\nhienorakenteisia kuin ne olivatkin, ja niin kovasti kuin hänen kätensä\nvapisivatkin.\n\n\"Minun isäni lähetti minut Glasgowiin ja tuolle puolen valtameren,\nHobokeniin. Me molemmat, oli hänen tapansa sanoa, sinä ja minä,\nme opetamme saksalaisille, kuinka laivoja pitää rakentaa. Nuorena\nkisällinä työskentelin aluksi niittausvasaran, sitten piirustimen\nkanssa; olin ovela ja ahkera ja ylpeä... Sittemmin rakentelin itse\nlaivoja... Kuustoista kappaletta olen niitä rakentanut... Sitte loppui\ninnostukseni... lähdin merille... Ja nyt olen Klaaralla...\" Hän\nkatsahti etsivästi ympärilleen.\n\n\"Pullo seisoo tuolin alla, kapteeni.\"\n\n\"Ja veljelläni, nuorimmalla, hänellä oli pähkinäpuinen kehto...\nkun minä jätin veistämön... menetti hänkin rohkeutensa... hän on\nnyt lämmittäjänä eräällä englantilaisella höyrylaivalla... monta\nsaksalaista paahtuu englantilaisten tulien edessä... niin kuumaa ja\npimeätä ja likaista... vaivaisia hunningolle joutuneita saksalaisia.\"\n\n\"Juokaa kapteeni, että unohdatte nuo vanhat ajatukset.\"\n\n\"Pullo on kirottu kapine, perämies; mutta en voi enää elää ilman sitä.\nPitkälle voisimme me saksalaiset päästä ilman tuota kirottua juomaa\".\nHän otti vahvan kulauksen, vilkastui taas ja selitteli luonnostaan.\nKun hänen äänensä taas alkoi käydä uneliaaksi, työnsi Piet Boje pulloa\nlähemmäksi, niin että se taas tuli hänen näkyviinsä ja hän taas joi.\n\nNiinpä saapuivat he eräänä päivänä Kapstadtin reitille.\n\nSilloin täytyi laskea maihin molemmat sairaat. Piet Boje ja nuorempi\nitalialaisista sousivat heidät maihin; kapteeni seurasi mukana\nväkijuomaostoksilla. Piet jäi vartioimaan venettä.\n\nSilloin läheni hän paria kolmea merimiestä, jotka kävivät\nrantalaiturilla, ja kyseli heiltä, mutta ei saanut halumiansa tietoja\nja kulki tarkaten ympärilleen edelleen. Silloin tulee sattumalta\nhäntä vastaan nuorennuori merimies, avaroissa purjekangashousuissa ja\nyllään hampurilainen paita, pienenläntä, terve ja vaaleanverevä mies,\nrivakkakäyntinen ja vilkassilmäinen. Tämä ja Piet Boje katsahtivat\ntoisiinsa ja huomasivat toistensa kasvoista, että olivat maanmiehiä.\n\n\"Minä palvelen eräällä hampurilaisella fregatilla... näetkö tuolla!...\nGoodefroo... sillä oli lastina kappaletavaraa Hampurista tänne...\nhuomenna lähdemme painolastissa Tyvenellä valtamerelle... meillä on\nvielä sijaa kahdelle miehelle.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Piet ja heitti pitkän kaipaavan katseen\nkolmimastolaivaa kohden, joka uljaana ja tyvenenä lepäsi avaralla\nreitillä.\n\n\"Ja mikä on nimesi?\"\n\n\"Olen Hans Jessen Brunsbüttelistä.\"\n\n\"Mitä sanotkaan? Apteekarin poika sieltä?... Minä olen Piet\nBoje Hilligenleistä, ja siellä on laivassamme vielä eräs toinen\nhilligenleiläinen: Kai Jans... Onko laivanne kelpo laiva?\"\n\n\"No erinomainen! Olemme kaikki Blankenesesta ja Glückstadtista ja\nsieltä ympäriltä.\"\n\nHilligenleiläinen katsahti eteensä.\n\n\"Luulenpa\", sanoi Hans Jessen, \"kun perämies saa kuulla, että olette\nHilligenleistä, niin tekee hän jotakin puolestanne ja ottaa teidät\".\n\n\"Katsos tuonne!\" sanoi Piet Boje ja osoitti kädellään Klaraa kohden.\n\"Siellä palvelemme nyt. Ja voit sanoa perämiehelle: siellä on kaksi\nHilligenlein poikaa liassa ja loassa. Jos hän tahtoo, voi hän noutaa\nmeidät tänään illalla kello kymmenen.\"\n\nBrunsbütteliläinen lupasi kaiken ja lähti.\n\nKapteeni tuli hoiperrellen, silmät suurina ja lasisina; hänen takanaan\nseurasi kokonainen kistullinen pulloja. Sitte sousivat he takaisin\nlaivalle. Piet otti italialaiselta kistun ja kantoi sen kapteenin\njälissä kajuuttaan.\n\n\"Onkohan se hyvää lajia ainetta, kapteeni?\"\n\nKapteeni löi hämillään ja käheästi nauraen pullon tutisevalla kädellään\nniin lujasti pöydän laitaa vastaan, että sen kaula katkesi, ja täytti\nlasin ja tarjosi hänelle.\n\n\"Onneks' olkoon!\" sanoi Piet ja antoi lasin taaskin takaisin, ja katsoi\nhäneen silmillä, jotka puhuivat: \"Juo, juo pois vaan... Viettäkää\nhauskaa iltaa vaan, kapteeni... olemmehan täällä hyvissä turvissa ja\nminä vastaan kaikesta\".\n\nVasenlaitavahti meni makuulle, oikealaitavahti istui keskilännellä ja\njoi. Piet asteli edestakaisin peräkannella. Kai Jans, joka vielä tahtoi\njäädä hänen luokseen, istahti portaille ja nukahti. Piet ei ollut\nmaininnut sanaakaan asiasta hänelle.\n\nHetken perästä -- oli jo pimeä -- meni hän taaskin kapteenin kojuun\nja tapasi hänet nukkumassa. Sitte etsi hän esiin avaimet ja otti omat\nja Kai Jansin paperit ja kaksikymmentä parasta laivaluonnosta, pisti\nne suureen pussiin ja sijoitti pussin kajuutan nurkkaan. Sitte otti\nhän viisi pulloa geneveläistä, meni keskilaivalle ja sanoi, nauraen\novelasti ja kutkutellen kädellään korvaansa: \"Ssh... täss' on viisi\nteille. Parasta lajia! Hiljaa... ett'ei ukko huomaa mitään\".\n\nSilloin rupesivat toiset vaiti ollen juomaan ja nukahtivat pian. Kai\nJanskin nukkui.\n\nPian senjälkeen kuuli hän hiljaista airojen loisketta ja matalan kutsun.\n\nHän sierasi säkkinsä alas venheeseen, meni Kai Jansin luo ja tyrkkäsi\nhäntä olkapäähän. Tämä nousi sanaa sanomatta ylös, ikäänkuin olisi\nhän odottanut tällaista herätystä, ja lähti silmät puol'ummessa hänen\njälissään. Siten seurasi hän aina kaikessa ulkonaisessa selvä- ja\nkirkaspäistä opettajan poikaa.\n\nPuolta tuntia myöhemmin kapusivat he Goodefroo-laivan laidan yli.\n\n\"Nahkaasi\" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: \"Tuossa tulee\nperämies\".\n\nMolemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen\nkookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka\nseisoi tiellä.\n\nJa he tunsivat hänet tähtien valossa.\n\n\"Jumalani\", sanoi Kai Jans hiljaa... \"Pe Ontjes Lau!\"\n\nTämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he\nnälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti\nheidän papereitaan.\n\nHe kouraisivat taskuihinsa ja antoivat ne hänelle.\n\n\"Te kuulutte minun vahtiini.\"\n\nKun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet\nkantoi, ja kuuli siinä sälisevän. \"Mitä sinulla siinä on?\" kysyi hän\nkuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti\nportaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: \"Me jätimme\ntanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme,\nja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita... ja.., ja... O, kuinka hän\nkatsoi minuun... Huh... Kuinka likainen olen\". Ja peitti käsillään\nsilmänsä.\n\n\"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina\", sanoi Piet Boje, \"eikä\nsinussa ole miestä mihinkään\", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon\nmiehistökajuuttaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nGoodefroo!...\n\nJa jottei kukaan erehtyisi, mitä tarkoitan, niin: kolmimastofregatti\nGoodefroo, jonka Jan Marbst on rakentanut Pinnassilla.\n\nKen on nähnyt sen?\n\nEi satamassa, jossa sen raa'at, räyskeinä ja puisevina, kuin kuivuneet\npuunoksat, törröttävät ilmaan, ja jossa nostohihnat vingahtelevat ja\nkalisevat, ja jossa käsikärryt rämisevät sen mahassa.\n\nVaan silloin kun se purjehtineena alas aina kuudennellekymmenelle\nkolmannelle leveysasteelle Kap Hornin eteläpuolella, etelämyrskyn\nkiidättämänä, laidat ja vanteet ylt'yleensä jäässä, myrskypurjeissa\nja vahvasti kallistuen antaa kohahtaa päälleen harmaan aallon\nharmaan aallon jälkeen ja kohoo niille ja kiitää läpi kuohuvan\nmeren... Tai silloin, kun se Tyvenellä valtamerellä, keveästi ja\nylväästi kumarrellen ja levittäen kaikki vaaleanharmaat purjeensa,\nkaksikymmentäviisi vaaleanharmaata siipeänsä, liitää ääretöntä\naurinkoista välkehtivää merta, kaukaisen kotikaupunkinsa kunniana\nja ylpeytenä. Tai silloin kun se tuona kolkkona marraskuun aamuna,\nhurjan luodetuulen ajamana ponnisteli Texelin aallonmurtajan ohi, joka\nvalkeana ja kamalana vilkahteli kaukana, ja kynteli läpi harmaan,\nhurjan, aavan meren Elben suuta kohden, uljaana ja ylväänä, niin\nsyvälle kuin ankara ilma sitä kallistelikin.\n\nOnkohan mitään, jota voisi moittia Goodefroossa? Onko sillä ainoatakaan\nperstaantunutta köyden palasta, joka tänään tuottaisi mieliharmia\nmerimiehelle, huomenna saattaisi suistaa hänet murskaksi kannelle? Tai\nonko koko laivalla ainoatakaan turhanpäiväistä korua, joka tuottaisi\nmerimiehelle turhaa työtä?\n\nEntä kapteeni?\n\nJan Deeken Blankeneesistä on kapteeni laivalla. Se on totta: muhkean\nyläruumiin alla olivat hänellä lyhyet väärät sääret; totta sekin --\neikä kukaan väitä sitä valheeksi -- että hän taukoamatta lyhyine\nsäärineen kävellä kopisti kannella, taukoamatta edestakaisin, pää\nalhaalla, sitte yhtäkkiä katsoi ylös ja heitti ripeän katseen kannelle\nja laidan yli merelle, ja sitte, kun hän taas antoi päänsä painua alas,\nsylkäsi tyyneesti ja kuivasti. Sekin on totta ett'ei hän ollut mikään\npehmeäluontoinen mies. Mutta mitä siitä? Eikö hän ollut oikeamielinen\nmies? Eikö hän toimittanut, että loma-ilta aina alkoi ajallaan? Eikö\nhän antanut kokille runsaasti ruokavaroja? Ja, mikä on pääasia... eikö\nhän ollut mies, joka tunsi ammattinsa?\n\nOn eräs asia, josta melkein arveluttaa, oikeinpa kammottaa puhua. Oli\nolemassa ikäänkuin joku salainen yhteys tuon lyhytsäärisen miehen ja\nmeren voimien välillä; vai miten muutenkaan voi asian selittää. Koko\ntaivas oli yltäkirkas, ei ainoatakaan pilveä taivaan laella ja tuuli\npuhalteli tasaisesti. Silloin pysähtää kapteeni Deeken yht'äkkiä.\nLakkaa syleksimästä. Kaikki merimiehet jättävät työt silleen, ja\nkatselevat häneen. Hän kohottaa päätään ja nuustii ilmaa. Kääntyy\nympäri ja lähtee verkalleen kajuuttaansa ja palaa takaisin taaskin ja\nnyt hänellä on yllään sinisen vilttihatun asemasta vanha englantilainen\nvillalakki, jossa on tupsu päälaella.\n\n\"No nyt!!\" tuumivat kaikki. \"Tällä kertaa erehtyy ukko...\" Siten\ntuumivat he kaikki.\n\n\"Hän on erehtynyt... Ukko on erehtynyt! Jumalan kiitos!\"\n\nMutta hän ei erehdy ikinä... Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa\nensimmäinen komentosana kannen yli.\n\nVoiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus.\nLaiskimmankin merimiehen -- jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa\nmerimiestä -- pitää kiittää häntä.\n\nEntä perämies!\n\nYlpeä hän on... siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä\nleikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman\nrattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan\nsalaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa\nkanssa... Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven\nja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.\n\nKen on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus\nsunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen\näitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet,\nasteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika\nputosi raa'alta... kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä\nviskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä\nkomensi: \"Alalaidan venhe vesille!...\" Tai silloin kun hän joskus\ntarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena\nmyrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat\nlaskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin\nyht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin\nettä he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?... Tai sen kuinka\nhän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan\npalvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä\noli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta\ntuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään\nja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa\noloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin,\njoi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja\nkutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista\nsuuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti\nylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi\nmuutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen\nitsekseen keulapuolelle laivaa... Tai ken näki, kuinka perämies Lau\nuudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa,\nedessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita\ntyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät\nhänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain --\nse ei ole kiellettävissä -- mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse\nehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä\nkatseli!... Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun\nGoodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.\n\nEntä kokki!\n\nMikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli\nkelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri.\nNiin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan\nniin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu\nkeulakajuutalle. Jos vaan sopi -- ja sopiihan se aina -- hän vaikka\nvarastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa!\nPäälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan\njokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja\nosasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti\nkapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän\nkertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään\nmukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä,\njokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin\nloppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan\nkapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.\n\nEntä miehistö!\n\nMiehistö?... Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo\nlaiva... ja kapteeni kelpo kapteeni... niin saa aina kelpo miehistön,\nkun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.\n\nKapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta,\nnälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin\nreitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei\nsen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli\nheidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei\nolisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki.\nHän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: \"Hän on ylpeä ihminen\". Kai\nJans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan,\nmutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat\nlaivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen,\nkaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli\nleikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut\nsitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin\ntyöhönsä.\n\nMiehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä,\njotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he\nmuodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden\nnälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää\nlähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan\nyhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme\nnuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään\nheistä.\n\nNiinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet\npieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He\nsuorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja\nystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli\nse seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään\nniin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä -- kuten heistä tuntui --\nja odottelivat, mitä tuleman piti.\n\nSillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää... kunnes heitä\nkohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.\n\nHe olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina\nkolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt\ntarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli\nlounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää.\nKolmantena päivänä, illemmalla -- kansi alkoi kilseytyä jäiseksi --\nnouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä\nvielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.\n\nMutta noin kello yhdeksältä -- oli jo ihan pimeätä -- alkoivat tuuli\nja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja\nmastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli\npitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän\nsyrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.\n\nSilloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja\nsanoi: \"Käy noutamassa perätaljat tänne...\"\n\nPiet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat...\nkun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi\nGoodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon\nja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki\nkapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään\nrattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti\nähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet\nBojelle: \"navakka kämmen sinulla!...\" antoi peräsimen puosun haltuun ja\nviittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja\nkomensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta\nkokoon.\n\nMiehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa\nmerisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös.\nMyrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri\nlöi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli\nkamalasti pimeässä.\n\nNyt meni vasenlaitavahti kymmenen miehen vahvuisena etumaston\ntoppiin, ja oikealaitavahti yksitoista miehisenä keskimastoon. Oli\npilkkopimeätä; ei nähnyt kättä silmäänsä edessä; teräviä rakeita satoi\nvasten kasvoja.\n\nHe pääsivät onnellisesti ylös, ja alkoivat kovassa tuulessa\nkangistuneilla, palelevilla sormillaan koota kovettunutta uutta\npurjetta. Kai Jans seisoi nokalla, hänen vierellään työskenteli\ndanzigilainen, tämän vierellä pieni rivakka Heine Marquard. Kaikki\nkävi hyvin, vaikka Goodefroo heittelikin ainakin kolmenkymmenen viiden\nasteen kulmissa, ja vaikka he eroittivatkin vaan heikon kajasteen\nvaaleasta purjeesta pimeässä. Kaikki kävi onnellisesti. Purje oli\nraa'alla ja Kai Jans kumartui juuri ja kurotti danzigilaiselle alaalta\npäin nuoran, jolla purje köytetään raakaan. Danzigilainen aikoo tarttua\nsiihen, kumartuu yli raa'an... hän on pitkänläntä mies... silloin\njysähtää Goodefroo raskaasti eteenpäin... Läpi pimeän ilman viiltää\nkamala kirkaus. Kai Jans ei ole nähnyt mitään; mutta hän tuntee tulisen\ntuskan piirtelevän kädessään, jossa hän pitää nuoraa, ja voihkasee\nkovaan ja hurjasti, ja kun hän tuijottaa sivulleen pimeyteen, on\nhänestä, ikäänkuin ammottaisi siinä hänen vierellään tyhjyys; hän\nlaskee samassa kätensä purjeelle ja tuntee taaskin tuon kamalan tuskan,\njättää kaiken silleen, ja alkaa tunnustella tuskaansa ja lähtee toisten\nmukana kapuamaan alas kesken kaikkea tuota kammottavaa pimeyttä, ja\nriehuntaa ja ulvontaa.\n\nOikealaitavahti oli jo alhaalla ja seisoi pienissä pimeissä ryhmissä\nkeulavanttien luona.\n\nSilloin tuli perämies Lau perältä päin juosten ja huusi kovaan:\n\n\"Mikä siellä huusi... siellä ylhäällä?\"\n\nHe ravistelivat päitään; joku sanoi: \"Siellä huusi joku\".\n\n\"Siellä kirkaistiin kahdestikin.\"\n\nSilloin sanoi Torril Torrilsen, norjalainen, rauhallisella äänellään:\n\"Minä luulen, perämies, että siellä on pudonnut joku raa'alta... joku\nvasenlaitavahdista...\"\n\nSilloin kurotti Pe Ontjes Lau päätään vasenlaitavahtia kohden,\njoka paraikaa kapusi alas vanteilta, ja huusi kovaan: \"Kai Jans...\npoikaseni...'\"\n\n\"Hän ei vielä ole alhaalla\", sanoi Piet Boje.\n\nSilloin kirkasi hän vielä toistamiseen: \"Kai Jans, poikaseni... Oletko\nsiellä?\"\n\nSilloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi\nkannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen\nPe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä\nkättään ylhäällä ja huusi: \"Pe Ontjes... rakas Pe Ontjes... minun\nkäteni on kaikki ruti... nyt olen rampa\". Ja kurotti kättään häntä\nkohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. \"Danzigilainen putosi\nraa'alta... ja mennessään repi hän käteni\".\n\nPe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: \"Hiljaa nyt, poikaseni\",\nsanoi hän. \"Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini...\"\n\nToiset olivat hajauneet pitkin kantta ja palasivat takaisin.\n\n\"Kannella häntä ei näy\".\n\n\"Pojat\", sanoi perämies Lau. \"Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme\nnyt voi kääntyä... myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla\".\n\nSilloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös,\nja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta\ntaistelija löytäisi levon.\n\nTämä tapahtui puol'yöstä.\n\nAamulla, noin kello viiden tienoissa -- heillä oli molemmat\nalamärssypurjeet koottuina -- alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä.\nKello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja\netukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä\nvalkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä\ntakakannella.\n\nKello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri\nja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen,\neikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä\nkannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.\n\n\"Nyt se tapahtuu...\"\n\n\"Ei tapahdu.\"\n\nSilloin huusi perämies Lau: \"Märssypurje irti... Ken tekee sen?\"\n\nSe on vapaaehtoinen teko.\n\nTorril Torrilsen ja timperi aikoivat tarttua Piet Bojea käsivarteen. Ja\nDierk Peter huusi: \"Minä... minun on yhdentekevää, kuinka minun käy\".\n\n\"Hän on liika nuori.\"\n\nPerämies Lau aikoi sanoa: \"Minä teen sen itse\".\n\nMutta Piet Boje Freestedtin vallilta juoksi jo tuulen puolisia\nportaita alas, lensi ja iski kiinni laitaan -- laine hyökyi ylitse...\nhän kumartui taitavasti sen tieltä, käsivarsi kieraistuna pylvään\nympärille... Kuinka hän ponnahti ylös taas! Siten hyökkää esiin\naamu-usvassa kettu, joka jo kauan on piilotellut ojassa ja väijynyt,\nkun jänis tulee nisupellosta. Tuossa hän menee keulakajuutin\nohitse. Nyt hellittää hän laidasta... nyt... raskaasti suistuu hän\nkeulakajuutin seinää vastaan. Hän liukuu kumarissa seinää pitkin ja\nhäviää näkyvistä.\n\nKohta senjälkeen irtautuu tuo suuri vaaleanharmaa purje vapaaksi\nilmaan... Hei, kuinka se lentää... Goodefroo kohoutuu verkalleen ja\njuhlallisesti.\n\n\"Minne jäi Piet Boje?\"\n\n\"Hän ei palaa enää.\"\n\n\"Kettinki on lyönyt hänet.\"\n\n\"Hän on liika nuori.\"\n\nPerämies Lau luo pikaisen katseen Torril Torrilseniin: \"Sinulla\non päällikkyys Goodefroolla\"... hiipii portaita alas... kuinka\nkummallisesti se pukee tuota voimakasta miestä... Hän menee kuohuvan\nsihisevän veden keskitse häntä vastaan.\n\nSilloin ilmestyy Piet Boje ponnahtaen laidan suojaan... Puolitiessä\nkohtaavat he toisensa ja palaavat toisten luo.\n\nSeitsemän päivää kesti rajuilma. Seitsemän päivää saivat he taistella,\neivät saaneet riisuutua ja surivat danzigilaista. Ainoatakaan\nkompasanaa ei niinä päivinä laskettu laivalla. Kahdeksas päivä\nkoitti ystävällisenä ja aurinkoisena; raikas kaakkoistuuli lykki\nheitä valtamerellä, etäisiä ihania saaria kohden. Silloin sulkivat\nhe danzigilaisen kistun, sitoivat sen köysillä ja sijoittivat sen\nvarastokoijuun, unohtivat myrskyn, kuoleman ja vaivat ja reipastuivat\ntaas.\n\nKai Jans ja Piet olivat nyt kestäneet tulikasteensa, ja olivat nyt\ntäysiarvoiset toisten rinnalla. Mutta Kai Jans oli työhön kykenemätön.\n\nKapteeni oli sijoittanut paikoilleen peukalon ja etusormen sijoiltaan\njoutuneet jänteet, oli voidellut koko haavan salvalla ja sitonut sen\ntaitavasti. Enempää ei hänkään siihen ymmärtänyt. Nyt käveli Kai\nedestakaisin kannella, oli kalpea tuskasta ja huolesta, että hän nyt\noli rampa ja sai täten toimetonna kuleksia ympäri. Vasemmalla kädellään\nautti hän siinä, missä taisi.\n\nKolmantena päivänä ei Pe Ontjes enää sietänyt nähdä sitä, vaan sanoi\nPietille: \"Mitä pitää meidän tehdä hänen kanssaan?\"\n\n\"Eikö perämiehellä ole antaa mitään luettavaa hänelle? Siten saisi hän\nmuuta ajateltavaa.\"\n\n\"Kun olemme näin kahdenkesken\", sanoi Pe Ontjes... \"niin voimmehan\nsinutellakin toisiamme\".\n\n\"Kuten tahdot\", vastasi Piet kopeasti.\n\n\"Millaisista kirjoista pitää hän sitte? Meritieteellisistäkö?\"\n\n\"Ei niistä hänelle.\"\n\n\"Eikö niistä? Tahtoo sanoa: hän ei ole mikään merimies.\"\n\n\"Sitä hän ei olekkaan.\"\n\n\"Vai niin... vai siten!...\" sanoi Pe Ontjes, \"... vai siten. Se muuttaa\nasian.\"\n\n\"Mieluimmin\", sanoi Piet, \"lukee hän semmoisia kirjoja, joita luetaan\nkouluissa. Poikana luki hän muutaman käsiinsä sattuneen ranskan\nkieliopin vallan säpäleiksi. On hänkin ihminen lajiaan... ei näe sitä,\nmitä ympärillä liikkuu ja tapahtuu... näkee sen sijaan kaikki taivaan\nihmeet ja kummat. Siten minä hänet arvostelen.\"\n\nPe Ontjes katseli ajatuksissaan aurinkoiselle merelle ja virkkoi noin\npuolin itsekseen: \"Niin... semmoinen on hän... ja siinä tapauksessa on\nvallan hullua, että hän on ruvennut merimieheksi.\"\n\n\"Niin\", sanoi Piet, \"sitä se on... Onpa niitä monta meikäläistä\nsemmoista, niillä pitäisi olla oma ruhtinaskuntansa, mutta mistä otti.\"\n\nPerämies Lau lähti ajatuksissaan perää kohden. Silloin lankeaa silmänsä\nsattumalta Heine Marquardiin; tämä istui lakki takaraivolla, kannella\nlaidan vieressä, hankasi ruostetta ja vihelteli.\n\n\"Kuuleppas... sinähän olet käynyt koulua?... sinullahan on tiedän mä\nkaikellaisia kirjoja mukanasi. Ovathan ne latinalaisia, vai?\"\n\nHeine Marquardin tyrehtyi vihellys huulille... \"Niin\", sanoi hän\näimistyneenä, \"olen minä ottanut romun mukaani, ja kun sattuu mieleeni\nja olen yksin koijussa alan viskellä niitä nurkasta toiseen. Jotain\npitää ihmisen saada tehdä kostaakseen, perämies.\"\n\n\"Luulen\", sanoi Lau, \"että tekisit Jansille suuren ilon, jos antaisit\nhänelle nuo kirjat, ja auttaisit häntä hiukan alkutaipaleelle...\nymmärräthän... kunnes hän niinkuin tuntee valtatiet... kylä- ja\npeltotiet saa hän sitte itse etsiä, arvelen.\"\n\nIltapäivällä nouti Heine Marquard, erään berliniläisen valtioneuvoksen\npoika, latinan kielioppinsa ja Caesarinsa esiin, sylkäsi ensin, aivan\nniinkuin kapteeni Deekenin oli tapa sylkeä, teki muutaman inhoovan\nkädenliikkeen, osoittaakseen kauhuaan ja vastenmielisyyttään, istahti\nsitte taaskin äskeiseen asentoonsa kannelle, aukaisi kirjan, ja\nnäytti siinä valtatiet, ja ensi kertaa elämässään ilahuttivat häntä\nnämä asiat. Kai Jans istui huolestuneen ja hiljaisen näköisenä hänen\nrinnallaan, holhoen särentelevää, jyskyttelevää kättään ylhäällä.\n\nKaikki olivat ystävällisiä hänelle. Kun he näkivät, kun hän\nsalaa aukaisi siteen ja katsoi haavaa, tulivat he hänen\nluokseen, tarkastelivat hekin sitä ja kertoivat ihmeellisistä\nparanemistapauksista. \"Älä yhtään pelkää\", rohkaisivat he häntä,\n\"kätesi tulee aivan ennalleen vielä. Voit sillä vielä kiskoa vaikka\npuita juurineen maasta. Hoida sitä vaan!...\" Kun hän istui jossain\nnurkassa kirjoineen, ja katsahti ylös, sanoivat he jonkun kompasanan,\nja Jens Petersen tekeytyi, ikäänkuin täytyisi hänen ottaa hänet\nsuojiinsa kaikkia muita vastaan, ja sanoi: \"Opi sinä vaan. Se sopii\nsinulle paraiten.\" Ja toisille sanoi hän: \"Kerronpa teille jotakin: Kun\nminä vielä kävin koulua, oli siellä eräs poika, joka opiskeli niin,\nettä pää höyrysi. Aina kirjojen ääressä! Hän opiskeli niin kiivaasti,\nettä hän sai kuumeen, ja että hänen äitinsä täytyi pistää hänet\nvuoteeseen.\"\n\n\"Mitä hänestä tuli?\"\n\n\"Mitäkö hänestä tuli? He panivat kirjat hänen mukaansa häneen pieneen\nkirstuunsa. Hän oli pyytänyt sitä... Jos opinhalu istuu ihmisessä, niin\nsilloin ei auta mikään. Sanon teille: se on yhtä paha kuin juomahimo.\"\n\nPiet Bojen kanssa he eivät oikein viihtyneet. Vaikka hän Kap Hornin\nluona niin reippaasti olikin juossut portaita alas, ja vaikka hän\nolikin niin tuiki ystävällinen, eivät he vaan oikein osanneet hänen\nkanssaan. He tunsivat, että hänen ystävällisyytensä oli oveluutta, ja\nettä hän tahtoi käydä enemmästä kuin he. Perämies Laukaan ei päässyt\nhänkään häntä lähemmälle, vaikka hän toisinaan puhuttelikin häntä.\n\n\"Klara oli huono laiva\", sanoi hän.\n\n\"Mutta paljon oli siellä opittavaa\", sanoi Piet Boje.\n\n\"Kapteenin ja perämiehen tunnen\", lisäsi Pe Ontjes halveksivasti.\n\n\"Juuri siksi, että he olivat semmoisia kuin he olivat!\" sanoi Piet.\n\"Ne kaksi eivät olleet niinkuin meidän Isä-jumalamme ja hänen\nvirkaatekevänsä\".\n\n\"Vai siten!\" sanoi Pe Ontjes, \"vai eivät olleet!\" Ja lähti tiehensä.\n\nSeuraavana päivänä, vapaavahdilla, palasi hän taaskin hänen\npuheilleen. Piet istui tapansa mukaan hieman syrjempänä ja luki erästä\nlaivanrakennusoppia, jonka Heine Marquardin isä oli antanut pojalleen\nmukaan. Laulla oli lyhyt piipunnysänsä suussaan ja näytti hän olevan\nhyvällä tuulella. Hän tupakoi vaan, kun hän oli ylen hyvillään, eikä\ntietänyt mitä tehdä.\n\n\"Kerroppas, mitä työskentelee nykyjään vanhin siskosi?\"\n\n\"Luulen, että hänen kuluu aikansa hyvin\", vastasi Piet.\n\n\"Kuinka vanha on hän nyt... noin kahdeksantoista, vai?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Mitähän hän sinulle kirjoittaa?\"\n\n\"No... yhtä ja toista.\"\n\n\"Luulenpa... hän käy toisinaan tervehtimässä vanhempiani?\"\n\n\"Siitä hän ei virka mitään.\"\n\n\"Sanoppas, onko hän kirjoittanut koskaan minusta mitään?\"\n\n\"Kerran hän kirjoitti minulle: Herra varjelkoon sinua joutumasta\nsamalle laivalle kuin suuri Lau\".\n\nPe Ontjes naurahti lyhyeen. \"Kuinka kauan on siitä?\" kysäsi hän.\n\n\"Ehkä noin vuosi.\"\n\n\"Niin vai\", vastasi Lau rauhottuneena. \"Siitä asti onhan muuttanut\nmieltä, toivon.\"\n\n\"En usko\", sanoi Piet.\n\n\"Mitä tietää veli sisarestaan!\" sanoi Pe Ontjes ja käännähti ympäri.\nLähtiessään sanoi hän: \"Voit, jos tahdot, käydä noutamassa itsellesi\nminulta vuosikerran englantilaista laivanrakennuslehteä, siellä tapaat\nlaivaluonnoksia. Ymmärräthän englannin kieltä?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Piet yhdentekevästi. \"Sinä pyrit kai korkealle?\nNenä pystyssä?\"\n\n\"Se piilee suvussa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Pe Ontjes, \"niin piilee. Toden totta!\"\n\nHeillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee\nsitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja\nkaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat\nkuin saman perheen lapsia.\n\nNiin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään\nvuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he\nkulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja\nhaukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on\noikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota\nmeren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.\n\nKun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely.\n\"Kokki, tänne lautanen!... Toinen suurempi ja toinen pienempi!\"...\nKaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen\nlautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis\non leipurimyssy... Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää\nkoko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm\nBaldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan\nominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä\nsaada olla yhdessä leikissä.\n\nSittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja\npyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen\nnokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans\nJessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: \"Hei\npojat! Albatrosseja!... Nopeasti, nopeasti,... missä on siima?\"...\nHinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin\nviedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa\nrakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on\nnyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.\n\nKahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen\ntaas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin,\najelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä,\nTeneriffaa kahden -- kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea\npurjeisiin --: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi\noli kirjavanaan lastuja.\n\nParas taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä\nviidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla\nkohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen\nmerimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti\nhänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan\noli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi\nkertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi\ntoisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän\npalasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen\nvaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen\nkerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi\nja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut\ntakaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja\nhiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen\nmurhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta\nElbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän\nkurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut\nniinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan\njoka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja\nkumaroiksi siitä... Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi\nviikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies\nLaulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa\nja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit\nkasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters,\njoka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt\nAtlantilla.\n\nPiet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena\nkaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät\nhommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan\nlaivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä,\ntai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.\n\nKaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista\npäiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin\nvaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen\nlauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla\npurjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.\n\nNiitä lauantai-iltapäiviä!\n\nKaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella\nhampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään\nhampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä\nmatkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi\nvaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides\nvihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.\n\nVilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili\ntakkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän\ntahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin:\nnyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut\nvaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää?\nSemmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja\novat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan\nkiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin\nhänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa!\nKelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö!\nKolmesataa markkaa pöytään! \"Tässä teille vanhuuden päivien varaksi.\"\nSitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli\njo kahdenkymmenen kahdeksan... Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja\nhymähteli itsekseen tyytyväisesti... Hänen suunnitelmistaan ei tullut\nmitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat\nhänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen\noli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän\nSt. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin\npuolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista\neräällä englantilaisella parkkilaivalla.\n\nHeine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi\nsääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli\nhiljaa nauraen: \"Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti\", ja\nunohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa\ntahdissa.\n\nJakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob\nSiemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen\nsananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle\nmerelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi\nkuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä\nvanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä,\nniin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen\npolveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja\nsisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja\nhän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril\nTorrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä\nvanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee\nsiinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka\naikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy\nsiinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk\ntaas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika\nDithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana,\nollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään\näskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan,\nja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki\nneljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet\npujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja\nkatsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja\npoika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta,\nja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo\näkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: \"Sinusta ei ole\nmihinkään... Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi\nnähdä sinua... Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä... ja paljoko\ntahdot mukaasi... Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!\" Ne sanat\nsanottuaan oli hän poistunut... Poika sai kaikki taas järjestykseen\nja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan\nja sanoi, kasvot umpimielisinä: \"Anna rahat, jotka lupasit...\" Isä\nviskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä\npöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin\nsisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa\nluja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta\nrintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä\nluokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän\njoka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata,\nupeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi\nisä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He\nnäkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin\nsydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei\nseitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään\ntoisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä\nsisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen\nsana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika\nkahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt\nistui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli\npuista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä\nlapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä\nkotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla,\nKultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen\nrukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi\nlaidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen\nveistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu\nseinällä sohvan yllä... Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä\neteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte\npitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi\nvuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi\nhän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä\nnäköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka\nkulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä,\njonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja\npaikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä,\npuhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli\nnuorempaa veljeään kuin vierasta ikään -- sisar oli kuollut -- ja\nviipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle\nhän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä\nja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän\nvielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään\nhänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana:\nTahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.\n\nPiet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan.\nVaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa\nsentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.\n\nKai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä\noli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle -- kun hän piti sitä\nylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti -- ja luki\nvuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään\nkertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän\nnuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa\nWalesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka\niltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut\nhänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja\nsuutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja\nviiden lapsen isä.\n\nHans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a\npolvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut\nhänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin\nmuistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo\nhän: \"Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä\".\nPari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard,\njoka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan\n-- koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin -- nojautuu\nkiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen,\njoka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä\npaksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu\nhänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän\nruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. \"Nähkääs\",\nvirkkoo hän: \"tuossa seisoo minun nimeni\". Silloin katsoivat kaikki\nkuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä\nkirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja\nkatseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.\n\nSittemmin, kun kääntyi illaksi, alkoivat he laulaa vanhoja lauluja.\n\nKen on ollut mukana viettämässä lauantai-iltoja Goodefroolla? Hän ei\nniitä unohda.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSataviisikymmentä vuorokautta oli kulunut siitä kun Goodefroo kaikkine\nlapsineen oli kohottanut ankkurinsa Apian satamassa, sattui silloin\nkaunis kirkas syyskuunilta. He seisoivat kaikki keulakannella ja\nkatselivat eteenpäin ja odottelivat. Mutta aurinko laski, ja pimeys\nlevittäysi ympärille, eikä alkanut valo vilkuttaa tuolla kaukana.\nSilloin vetäytyivät he koijuihinsa, sillä ilma oli viileä.\n\nMutta tuskin olivat he astuneet sisään -- Wilhelm Baldermann, joka aina\ntuli viimeisenä, oli vielä ovessa -- silloin ilmoittaa Jakob Siemsen,\netuvahti, kirkkaalla ystävällisellä äänellään: \"Tuli näkyvissä keulan\npuolella?!\" Silloin syöksähtävät kaikki ulos... keulakannelle...\nja tuijottelevat hämärtävälle merelle... siellä vilkahteli kaukana\nLizzardin majakka. Kuten kaksin hurjin leijoonasilmin silmäeli se\nkallioltaan lainehtivan harmaan autiuden ylitse...\n\n\"Kuulehan... sano nyt... mitä teemme ensiksi, kun nyt tulemme\nHampuriin!...\"\n\n\"Poikaseni, mitä sanoo äiti!...\"\n\n\"Kuule, Piet... minä en ole kahteen vuoteen ollut kotona.\"\n\n\"Ja minä en neljään\", vastasi Piet...\n\nKun hän silmänsä välkehtivinä katsahti ympärilleen, ei hän nähnytkään\nKai Jansia toisten joukossa. Silloin meni hän sisään kanssiin ja löysi\nhänet kyyristyneenä istumassa pimeimmässä nurkassa siellä, Torril\nTorrilsenin kistulla, vioittunut kätensä povellaan. Hän pysähtyi ovelle\nja sanoi epävarmasti: \"Mutta iloitsehan toki nyt...\"\n\n\"Mistä minä iloitsisin?\" virkkoi Kai Jans sävyttömästi.\n\nSilloin palasi Piet taaskin ulos.\n\nSeuraavana aamuna kohosi verkkaan Englannin rannikko näkyviin. Kahdessa\npäivässä olivat he jättäneet Kanaalin. Neljännen päivän illalla\nsivuuttivat he ensimmäisen Elbemajakkalaivan. Viidentenä, kun he\nhinaajahöyryllä menivät virtaa ylös, ei heitä enää mikään voinut saada\npoistumaan kokasta. Perämies Lau manasi heitä muutamalla voimakkaalla\nsanalla, mutta sekään ei paljoa auttanut.\n\nHans Jessen nyrkki tuontuostakin Pietiä kylkeen: \"Näetkös... tuossa...\nNeufeldin tiilitehdas!... Näetkös, ja tuossa Bösch!... Kuule sinä,\nkuinka hauskaa!...\"\n\nPiet Boje kuunteli ja näki kaukana hengessään Hilligenlein tornin ja\nnäki matalan huoneen ja näki äidin...\n\nSilloin meni perämies Lau hänen ohitsensa: \"No, mitä suunnitelmia\nsinulla nyt on\", sanoi hän... \"tarkoitan elämäsi suhteen?... Aiotko\nelinijäksesi jäädä merimieheksi?\"\n\nPiet Boje kohautti olkapäitään; \"Kunpa vielä olisi ajat niinkuin\nennen\", sanoi hän, \"jolloin laiva, jota kuletti, oli oma, tai ainakin\nosa siitä\".\n\n\"Niin\", arveli Pe Ontjes, \"kunpa olisikin!... Mutta nyt on juttu hieman\nkiero... On virkamies, ja virkamies merellä. Niinkauan kun on mies\nnuori, käy se vielä, mutta sitte!\"\n\n\"Niin\", sanoi Piet Boje syvissä ajatuksissa, ja silloin... siinä kun\nhän siten ikäänkuin käsillään koetti tunnustella tulevaisuuttaan,\nnäki hän, epäselvissä ja häilyvissä piirteissä kyllä, elämäntiensä\nedessään, ikäänkuin näkee sataman suun aamu-usvassa. \"Minun mieltäni\non, siitä päivästä kun olen merelle tullut, enemmän kiinnittänyt laiva\nitse, kuin matka. Sen rakenne, se, kuinka se lepää meressä ja liitää\npurjeet leveänään, ovat aina vahvasti kiinnittäneet huomiotani. Ja\nsitte ukko siellä Klaralla, hän sai minut viehättymään asiaan vielä\nenemmän. Enpä tiedä... kun ihminen lapsuudestaan asti on kiinnittänyt\nkaiken huomionsa ja rakkautensa yhteen asiaan ja lopulta ymmärtää sen\nasian paremmin kuin toiset: niin pitääpä häntä silloin voida johonkin\nkäyttää, niin, pitää olla hänellä arvoa alallaan... Niinpä siis... tämä\non minun ajatukseni asiasta, ja enempää en tiedä\".\n\nPerämies Lau nyökäytti useampaan kertaan verkkaan päätään. \"Tuotapa\nsietää kuulla\", virkkoi hän sitte... nyökäytti vielä kerran päätään,\nja vetäisi kerran kädellään läpi ilman. \"Se on kaikki paikalleen\nsanottu... Nenä pystyyn vaan ja silmät teräviksi... sitten sen pitää\nluistaa... Päällysmieheksi jollekin laivaveistämölle... tai jotain\nsensuuntaista. Aina eteenpäin vaan!\"\n\n\"Entä, mitä suunnitelmia sinulla on?\" kysyt Piet kohteliaasti.\n\n\"Minulla?... Niin! Sanon sinulle... sinä et tietysti puhu siitä\ntoisille... aion vielä kolme neljä vuotta palvella Goodefroolla; sitte\naion yrittää, luonnistaisiko saada jalansijaa mailla\".\n\n\"Hampurissa?\"\n\n\"Hilligenleissä.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi Piet kummastuneena. \"Hilligenleissäkö?\"\n\n\"Niin, isäukollani on siellä eräs suunnitelma, ja toteuttelee sitä\njo paraikaa. Pientä viljakauppaa, ymmärrätkö, maissia ja ohraa\njahdeilla Hampurista. Hilligenleissä itsessään ei ole suuriakaan\ntehtävissä; kaikki on nukuksissa siellä, mutta seutu ympärillä kelpaa.\nMaalaiset!... Muuten... en aio tällä kertaa käydä Hilligenleissä.\nKäväisethän vanhempaini luona ja viet heille terveiseni. Voit tervehtiä\näitiäsikin ja siskojasi minulta.\"\n\n\"Luulin\", sanoi Piet, \"että aioit tulla yhdessä Hilligenleihin ja\nsiellä vähin katsastaa, mitä olisi tehtävissä Kai Jansin hyväksi\".\n\n\"Sitä asiata olen paljon ajatellut, usko se,\" sanoi Pe Ontjes. \"Mutta\nen ole päässyt asiassa sen viisaammaksi, kuin että olen kirjoittanut\npitkän kirjeen Wedderkop ukolle. Tunnethan hänet... ainoa mies siellä,\njoka näkee hieman nenäänsä pitemmälle. Käväiseppäs sinäkin puolestasi\nukon pakeilla, sano hänelle, että Kai Jans on kelpo poika, semmoinen ja\nsemmoinen, sinähän tunnet hänet yhtähyvin kuin minä... merimieheksi ei\njuuri sopiva, joll'ei ottaisikaan huomioonsa hänen kelvotonta kättään.\nEll'ei hän keksi muutakaan, voi hän toimittaa hänet vaikka jonnekin\nkonttooriin Hampurissa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana päivänä aurinko laski, olivat tuon pienen\nhuippupäättyisen rakennuksen asujamet siellä kastanjojen varjossa\njuuri istuutumassa illallispöytään. Äiti istui vielä koneensa ääressä,\nmutta Heinke ja Hett kopistelivat jo kärsimättöminä lautasiaan.\nSilloin kuului kadulta reippaita askeleita... reippaat, vähän hätäiset\naskeleet... ne viivähtivät hiukan ikkunan kohdalla.\n\nHeidän taukosi hetkeksi hengityksensä.\n\nKuinka ilo sykähti heissä! Eipäs... kuinka se sykähtikään!\n\nKuinka äiti häntä hyväili ja silitteli!\n\nKun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he\neivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista\nihmistä.\n\nJa nytkös alettiin ihmetellä!... \"Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!\"...\n\"Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut...\" \"Tyttöseni,\nAnna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!\"... \"Minä olen yhtä pitkä\nkuin sinä\", sanoi Anna... \"Minäkin olen melkein yhtä pitkä\", sanoi\nHeinke, \"ja olen vasta kahdentoista\"... \"Lopulta olen minä siis\nlyhyin kaikista\", nauroi Piet. \"Mutta kuka on tuhmin?\"... \"O\", arveli\nHeinke, \"se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan\ntulleet!\"... Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa\nvalkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä\nharmaita silmiä, ja oli iloinen.\n\nJa nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän\npöydälle... \"Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa\",\nsanoi Heinke, \"äiti tekee työtä liika ahkerasti...\"\n\nPiet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä\ntyöskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina\nhänen vierellään.\n\n\"Ja millainen oli Lau kohtaasi?\" kysyivät he.\n\nHän kiitteli Lauta... \"Hieman ylpeä... no... sitähän mekin ollaan.\nMutta kelpo mies ja tunnollinen!... Minulla on terveiset teille,\nsinullekin, Anna\". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.\n\nHeinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis\nkysymys. \"Kuule... olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on\nkirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän\non lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?\"\n\n\"Tiedän, tiedän... Hänen kätensä ei ole vieläkään terve.\"\n\n\"Eikö vieläkään?... Äiti, saanko kohta lähteä sinne?\" Hän lensi pyrynä\nSatamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi\ntuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän\nääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat\nhe siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin\nyhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja\nhämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka\nlaiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä\nvuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi\nkaunis hieno poika.\n\n\"Kas\", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: \"Tuossa on Heinke\nBoje; hän pitää sinusta paljon\".\n\nTyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi\nojolla hänen luokseen: \"Olen iloinen että olet tullut\", sanoi hän\nystävällisesti. \"Onko kätesi vielä kovin kipeä?\"...\n\nKai pudisti päätään: \"Ei nyt enää\", sanoi hän. Hän kurotti\nikkunalaudalle: \"Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta\".\nHän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi\nnimenomaan: \"Toin sen vartavasten sinulle\".\n\n\"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta\", sanoi tyttö verkkaan ja\nselvästi, katsellen onnellisena koria kädessään... \"Mutta miksi sinä\nnyt aiot?\" sanoi hän.\n\n\"Niin\", vastasi Kai alakuloisena, \"kun sen tietäisinkin!\" ja etsi\nepävarmasti vanhempainsa katsetta.\n\n\"En ole vielä kertonut sinulle\", sanoi äiti, \"että Kassen Wedderkop on\nkäynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi,\nettä Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa\nsinulle jotakin\".\n\nSamassa aukeni ovi ja Kassen Wedderkop astui sisään.\n\nHän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan\ntupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka\nsitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen\nhuoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle\nihmiselle.\n\n\"No, tuossahan hän onkin jo!\" sanoi hän... \"no, entä käsi?\" Hän\ntarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden,\nja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa,\nmiellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä,\nleveä suu. \"No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille\" sanoi hän, \"ja\nCaesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun\nehkä hieman liika lujaan... Lyhyesti... jos haluat, niin saat käydä\nkäsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari\nkolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman\noudommasta tapauksesta.\" Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään\nselkäänsä. \"Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt\nmieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki\nkansat Pohjanmeren rantamilla... ne ovat samaa heimoa kaikki, ja\ntunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan...\nliittyvät ikuiseen liittoon keskenään... ja vaikka kestäisi\nviisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä\nennen riehuisi suuret sodat, _uskoa_ pitää sinun sittenkin siihen.\"\n\n\"Sen teeni\" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja\nhyvyyttä. \"Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa\".\n\nKun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans\nälykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä\nusein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun\nsivistyneen kanssa: \"Niin\",... sanoi hän, \"paljon on hän nyt saanut\nnähdä... nähnyt Amerikan... Afrikan... Kiinan... koko maapallon hän on\nkiertänyt... mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt\nmissään\".\n\nKassen Wedderkop naurahti hämillään: \"Niin\",... sanoi hän... \"missäpä\nlöytää se?\"\n\n\"Niin\", sanoi Thoms Jans. \"Missä löytää se!... _Minä_ luulen...\"\nja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti:\n\"minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin\ntulevaisuudessa vasta\".\n\nHän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että\nniissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: \"Nyt tulee hänestä oppinut\nmies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan.\" Hän ei\nsentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle\nsivistyneelle miehelle tuossa.\n\nKain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa\nvälkähtelevin silmin: \"Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi\nkouluun?\"\n\nMutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin.\nHän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja\nnäki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja\njoka mäenkohoumalla ajatteli hän: \"Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen\nnäen!\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nVuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen\nvuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei\nollut mikään vähäpätöinen asia.\n\nAjatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa\ntai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen\nvirsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine\nMarquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa,\nniin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän\nkoko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin\nkunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka\nvoivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä\nlauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha\nHoratius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän\nPythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin,\nmaailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen\nmaailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla,\nrajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli\npaljo kirjoja ja pienet ikkunat.\n\nMutta suurin vaikeus oli siinä, että hänen vanha kiusansa, tuo joka\noli seurannut häntä lapsuudesta asti ja merivuosina, että se nyt\ntässä oppineessa ja rikkiviisaassa seurassa aivan erikoisesti muuttui\nkiusalloiseksi: tuo nimittäin, että hänen mielensä pohjalta toisinaan\npuhkesi esiin jotain, jota hän piti tuiki tavallisena ja luonnollisena,\nmutta joka aina herätti suurta hämmästystä ja ivailua toisissa. Jos\nhän olisi hituisenkin aavistanut, että se, mitä hän aikoi sanoa, olisi\nomituista, olisi hän vaiennut; mutta juuri sen voi hän huomata vasta\nkummastelevista ja ilkkuvista kasvoista ympärillään.\n\nOli esimerkiksi koulutanssiaiset, ja hän oli mielissään päästä\nsinne; hän tanssi nimittäin mielellään. Tuolla tapaa noin hieman\nmerimiesmäisen leveästi hän tanssi. Mieluimmin tanssi hän Anna Bojen,\nikätoverinsa kanssa. He olivat nyt molemmat kahdenkymmenen. Hän jutteli\nAnnan kanssa Pietistä, joka oli merikoulussa, ja puhui vapaasti ja\navoimesti. Ja vaikka hän näin hänen kanssaan jutellessaan olisikin\nsattunut sanomaan jotain omituista: Anna Boje ei antanut sen mennä\nedemmäksi, sen hän tiesi. Bojet lukivat hänet nimittäin hiukan niinkuin\nomaan joukkoonsa, eivätkä sietäneet, että naurettiin ihmiselle, joka\nseisoi heitä lähellä. Mutta sen jälkeen tanssi hän erään yliopettajan\ntyttären kanssa, ja hyvillään kun oli, antoi hän Ringerangin salin,\njossa he tanssivat, muuttua mielikuvituksessaan Hampurin satamaksi,\nnäytti tytölle rantalaiturin, jonka vierellä suuret mutaroomut\nmajailivat: kolme vanhaa pyyleää oluenjuojaa: ja purjelaivasatamassa\nneljämastoiset fregatit: seitsemän vanhemmanpuolista tukevaa rouvaa;\nja pienet laiturilta laiturille liitävät höyrypurret: pari pientä\nkielevää tohtorintytärtä. Tyttö kätki kasvonsa viuhkaansa ja nauroi.\n\"Ja nyt\", sanoi Kai, \"nyt oikaisemme poikki satamaan... Kas... tuossa\nsivuutimme kivihiililaivan... kuinka musta se tyttö onkaan... kas,\njo tuossa liitää ohitsemme Anna Boje, ylväs Goodefroo... Ja nyt...\nnyt laskemme ankkuriin!...\" Tyttö sai vähitellen levitetyksi läsnä\nolijoille, mitä Kai Jans oli puhunut, ja siitäkös jupakka syntyi. Hänen\ntoverinsa ilkkuivat kovasti häntä; sanoivat: \"Sinähän et tavallisesti\nsaa ääntäkään kurkustasi, ja nyt olet yht'äkkiä laulanut kokonaisen\nlaulun.\" Mutaroomut ja fregatit sanoivat, että kaikesta näki että hän\noli työmiehen poika vaan, ja ettei hän ikinä elämässään voi vapautua\nmerimiestavoista. Rehtori kutsui hänet syrjään, ja kehoitti häntä\nolemaan varovaisempi. Tämä kaikki tuntui hänestä hyvin tuskalliselta,\nja hän päätti lujasti olla enää aukaisematta suutaankaan, ell'ei ollut\nihan välttämätöntä.\n\nNiinpä päätti hän lujasti ja kivenkovaan olla varuillaan. Mutta niin\nsuoria ja luottavia kuin hänen laatuisensa ihmiset aina ovat, unohtavat\nhe aina tuommoisen keinotekoisen varovaisuuden, ja tulee aina hetki,\njolloin sielu, kukkurallaan ja tuskauneena omaa runsauttaan, tulvii\nlaitojensa ylitse. Silloin näyttäytyy kaikki salainen ihanuus, joka\nkaihtivissa neitsyeellisissä unissa odottaa kypsyytensä hetkeä,\narmaassa epäkypsyydessään ja avuttomuudessaan.\n\nSiellä oli yläluokalla eräs Jakob Sühl, joka ruumiltaan ja\nhengeltään oli kaunein ja ylväin heistä kaikista. Sittemmin, kun\nhän tuli ylioppilaaksi, valtasi hänet semmoinen vastustamaton halu\nviiniin ja naisiin, että hän nuoruutensa kukoistuksessa vielä\nkurjana ja toivottomana joutui hautaan. Tämä huomasi kirkkaassa\nkauneudenjanoisessa sielussaan, että Kai Jansin silmien syvyydessä,\nikäänkuin hämärällä valtaistuimella, istui valoisa kauneus, ja etsi\nhänen seuraansa ja voitti hänen luottamuksensa. Noilla kolmella\nportaalla, jotka ovat jalkapolulla, joka vie ylös kukkulalle, ja tuolla\npajupensaiden reunustamalla tiellä, joka kulkee vallin harjaa -- näkee\nsieltä kauas yli maiden ja merien -- on Kai Jans antanut välkkyä monta\nkaunista mielenkangastusta. Oi, miten ne välkkyivätkään! Oi, miten ne\nkangastelivatkaan toistensa takana, kun todellisuuden pimeys riensi ne\nnielemään syliinsä.\n\n\"Mitä arvelet... Uskotko siihen, mitä hän puhuu Ranskan\nvallankumouksesta? Eikö se ollut oikea ja hyvä? Jos voimaton ja\nveltto hallitus sallii, että kansan ylle kasvaa hallitseva luokka\nkuin jäykkä rusto, niin ett'ei se enää voi liikkua ja saada ilmaa\nkeuhkoihinsa: silloin murskaa kansa jonakin päivänä, kun se kamppailee\nhengittääkseen, tuon kuolleen, luuttuneen ruston ympäriltään. Järkevä\nhallitus huolehtii siitä, että kaikissa kerroksissa on liikettä\nja väreilyä, että kaikkialla on toivoa ja elämää. Alkuperäisin\nvaltioviisaus käskee siihen.\n\n\"Ylipäätään, kuule, ei pidä uskoa siihen, mitä opettajat puhuvat.\nJokaista väitettä, joka astuu ihmisen ratkaistavaksi, olkoon että se\nolisi itse raamatussa, niin, vaikkapa se olisi itsensä Vapahtajan sana,\npitää tarkastaa keksijän silmillä, niillä silmillä, jotka oli Adamilla,\nkun astuivat hänen huomioonsa aina uudet ja uudet luonnon muodot.\nÄskettäin löi opettaja taaskin eteemme tuommoisen painavan väitteen.\nHän sanoi, että aina on oleva ja aina täytyy olla sotia. Kuinka saattaa\nihminen sanoa; aina, aina? Mitä tiedämme me ainaisuudesta? Sen sanan\non hän saanut vanhalta Moltkelta ja ottanut sen vastaan lähemmin\ntarkastamatta ja me olemme saaneet sen häneltä, ja annamme sen sitte\naikanamme taaskin, sen paremmin sitä tarkastamatta mennä edelleen\ntoisille. Mitä liikuttaa minua Moltke, ja hänen mielipiteensä? Mitä\nliikuttaa minua, mitä keisari tai paavi tai sanomalehdet arvelevat ja\nluulevat siitä tai tästä asiasta? Se ken kuuntelee toisten ihmisten\nmielipiteitä, hän on aina epä-itsenäinen ja alentaa itsensä toisen\nluokan ihmiseksi. Elämä on liika vaaranalainen, edesvastuullinen ja\nvakava asia, jotta siitä voisi selviytyä juosta könkyttämällä toisten\nihmisten jälissä.\n\n\"Olitko äskettäin saapuvilla, kun olin unohtanut kotiin\nUuden-testamenttini ja Fritz Petersen antoi minulle omansa? Hän antoi\nsen minulle, ja sanoi kasvot hullunkurisen vakavina: 'Tämä on minun\nvereni, joka teidän edestänne vuodatettu on'. Katsahdin häneen; ja\nnäin, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja vakavat, ja ihmettelin,\nettä sellainen ihminen saattoi tehdä sellaista pilkkaa. Jos tapaat\nhienon kauniin tytön, ethän toki tartu häneen, ja työnnä häntä\nkatuojaan? Ja jos kohtaat uljaan miehen, tunnethan kunnioitusta häntä\nkohtaan? Mutta tiedätkö, mistä tuo tulee? Se tulee siitä, että kirkko\nei esitä Vapahtajaa ihmisenä, vaan kultaisena pyhimyksen kuvana,\nkuollein elottomin silmin. Vanha, kuollut epäjumalan kuva, sen voin\nviskata katuojaan. Pois käsistä joutava! Fritz Petersen ei voisi ikinä\npuhua pilkalla Fredrik Suuresta, tai Bismarckista tai hienosta hyvästä\ntytöstä. Semmoista pilkkaa hän ei saisi huuliltaan lähtemään. Mutta\nVapahtajasta hän saattaa puhua pilkalla.\"\n\nSaksankielenopettaja oli älykäs tunnollinen mies: hän antoi\nkirjoitustehtäväksi aineen: Ken ei edisty, hän menee taaksepäin...\nMuutaman päivän kuluttua annettiin aineet takaisin, ja sattui silloin,\nett'ei hän puhunut sanaakaan Kai Jans'in aineen johdosta, sen alle\noli kirjoitettu: \"Aine on hyvä.\" Kai Jans vainui tuon lyhyen lauseen\ntakana jotain epäiltävää ja kysyi asiasta opettajalta. Tämä sanoi:\n\"Niin, koska haluatte tietää: aine oli hyvä; mutta se ei ollut\nteidän kirjoittamanne. Siinä oli ajatuksia, joita voi lausua vain\nviiskymmenvuotias mies...\" Kai Jans kalpeni ja istui alas, eikä\ntietänyt, mitä hänen piti tehdä asiassa. Mutta tunnin lopulla nousi\nyht'äkkiä Jakob Sühl ylös ja sanoi: \"Sallitteko, että sanon jotain...\nOlen vakuutettu, että kaikki pidämme mahdollisena, että Kai Jansilla\nluonnostaan on ajatuksia ja näkemyksiä, joihin toiset ihmiset voivat\npäästä vasta elämänkokemuksen kautta.\" Opettaja katsahti hämmästyneenä\npuhujaan, vaipui hetkeksi mietteisiin ja sanoi sitte vilpittömästi:\n\"Siinä tapauksessa peruutan sanani...\" Hän ei sentään ollut itsessään\nvakuutettu ja jäi kylmäksi Kai Jansille.\n\nJakob Sühl oli luvannut, ett'ei hän puhu kenellekään heidän\nkeskusteluistaan vallin harjalla; eräänä kevytmielisenä hetkenä johtui\nhän sentään kertomaan niistä. Kai sai taaskin kuulla pistoksia, ja\nkestää ivallisia katseita; muutamat opettajatkin ivailivat häntä.\n\nSenjälkeen kävi hän taas varovaisemmaksi. Hän puhui tovereilleen vain\nsiitä, mikä koski koulutunteja ja asioista, joita näki ympärillään.\nSisällisesti luikerteli hänen sielunsa ihmetyksellä ja tuskalla\nkaikkien omituisten ihmismietteiden ja mielipiteiden lomitse, silmänsä\nsemmoisina Adamin silminä, jommoisista hän oli puhunut Jakob Sühlille.\nOi, että kaikki nuo ylväät, ja yksinäiset, jotka kamppailevat ja\ntaistelevat vaikeissa, työläissä mietiskelyissään ja muodottomissa,\njylhän suurekkaissa nuoruusmielikuvitelmissaan, että he tapaisivat\njonkun, joka kehoittavana ja rohkaisevana ja huolehtivana kävisi heidän\nrinnallaan. Mutta vaikkapa he löytäisivätkin semmoisen, niin he eivät\nkuuntelisi häntä. He eivät kuuntele nuoruudessaan, eivät Vapahtajaa,\neivät Goetheä. He tahtovat ja heidän pitää aivan yksin ja omin voimin\nsamota sen kaamean ihanan, punervanruskean taikametsän läpi, jonka\nkautta yksin voi päästä perille pyhään maahan.\n\nMutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman\njohtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin\nkaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä\nopetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän\ntuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!\n\nJoka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen\nWedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja\naterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen\nWedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä\nmaailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä \"keltanokalle\", tai\n\"tuhmalla pojannulikalle\", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä\nkertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: \"Siten on sen asian laita,\nja kaikki muu on hölynpölyä\", vaan näinikään: \"Sen ja sen huomasin,\nkun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa...\" tai \"Ollessani\nHongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen...\" tai:\n\"Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset... no,\nniistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin...\" tai: \"Minä\nkävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja\nhavaitsin silloin...\" tai: \"Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja\nviljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille...\" tai:\n\"Jaapanilaiset uskovat... muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä\ntuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista;\nluehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta.\nMinusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa...\" \"Mikäpä onni muuten, että\nosaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä\nlaivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää\nmaatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi.\"\n\nOlipa hänellä opettajat!... Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on\ntyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli\nmatalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä\nHilligenlein rantavallin vierellä.\n\nNäinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman\nhuolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat\nvanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi\nmeni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton\nja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän\nläkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia\nainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen\npoikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi,\nsai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan\nhilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, -- työväenpuolue\noli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko\nHans Reimersin avaran ravintolasalin, -- istui hän visusti nurkassa\nja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut\nsanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki\nnauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa,\notti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan\ntulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi\nsiihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.\n\nMutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista.\nIllallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia,\nnojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa\nmukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin\nvaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen\nkertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut,\nkertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan,\nja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat\nvaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon\ntarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän\nmonta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja\nkuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.\n\nMale Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille\nja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut\nikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja\ntuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika.\nHän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta\nmiehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo\ntyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti,\nsunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä,\njotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka\nteitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli\nlapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät\nja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja\nhuomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika\nleveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut\nkäydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa,\nettä hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän\noli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle,\nviettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi\nkertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti\nsen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui\näiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat\ntodellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä\nvastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja\nladyistään.\n\nOli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia\nelämässä!\n\nToisinaan, kun hän tuli siniseksi kalkitusta kammaristaan, jossa\nhänen vuoteensa ja kirjapöytänsä seisoivat, mustevan kyökin lävitse\nasuintupaan, tapasi hän siellä äidin luona Stiena Dusenschönin. Äiti\noli älykäs ja ylpeä, ja tiesi kuinka kevytmielinen ja sekainen eukko\noli; mutta hän teki pientä ystävällistä pilaa hänestä, ja sääli häntä.\nStiena Dusenchön valitti Rieke Thomsenista, etteivät he ollenkaan\nvoineet sopia keskenään -- he, hän ja Rieke joivat sentään joka päivä\nainakin seitsemän kuppia kahvia yhdessä -- ja että Tjark... oi,\nTjark!... Hän tosin ei koskaan tullut tervehtimään Hilligenleihin; ei\nsallinut sitäkään, että hän kävisi hänen luonaan Hampurissa; mutta\nhän kirjoitti silloin tällöin, ja oli jouluksi lähettänyt hänelle\nhiukan rahaa, ja kauniin mustan puolisilkkisen röijyn, ja oli samalla\nkirjoittanut, ett'ei hänen tarvitsisi koko elinaikaansa kutoa vierasten\nihmisten sukkia; hän kyllä toimittaa niin, että hänestäkin jotain\ntulee maailmassa. Hän on nyt jo johtajana eräässä konttoorissa; ja\non hänen käskettävinään viisi henkilöä... Oi, Tjark! Hän on vielä\npääsevä pitkälle... Siten kertoili mummo ja sukankudin kilahteli, ja\nmyssynnauhat ja päällystakin ripustimet heilahtelivat jonkun etäisen\nihanan soiton mukaan.\n\nToisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa\nja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke\nThomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: \"No, Lau-ukkohan\non ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia\nja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai\naikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa\nliikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe\nOntjes on juro kankea mies... Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön\nkaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä\nkirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut.\nAinoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann... Oletko muuten neljään\nviikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt\nainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät\npitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää\nsillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois... Sanohan\näidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha,\nkaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on\naina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt\npiipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa.\"\n\n\"No niin...\" virkkoi Kai, \"ja nyt käväisen minä hiukan vallilla\".\n\n\"Ah\", jatkoi mummo, \"sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää\nvoit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi\nodottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut\nkimnaasistakin. Olen aina sen sanonut.\"\n\nToisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän\nkastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi\nikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja\nistuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan\nja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi\ntyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen\nja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai\nodottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä.\nSiitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt\nsalainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt\nhänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä\nhuomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa\nja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke,\njoka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti\npäätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti\nhäneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän\nmuuttolinnun suora lento.\n\nKun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he\nantoivat nimeksi \"Totuus\". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian\njohtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa,\nniitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan:\nuskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita\nlevottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina\nja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet\narvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään\nolivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi\nse usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt\nsuuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta\nkieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi\nvähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä\nvuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen\nsuurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei\nlukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli\npaljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan.\nSen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet\nkopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa\nkirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa\nolen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!... Katsokaas... minä, Kai\nJans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O...\nsaattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi\nhän, näyttäen perin järkevältä: \"En pidä siitä ollenkaan, että isä\nkäy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun\nlukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan\nsyvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää\".\nMale Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt.\nMutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen\nmelkein tiukasti: \"Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet\nrauhaan!\"\n\nTämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden... Kun tuli kevät, kävi\nhän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa\ntakaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi.\nHän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon\nohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli\nnyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti... hänessä tapahtui hiljaa\nsisällinen käänne... hän ei huomannut sitä itsekään... Ylioppilas?...\nSaada olla vapaa?... Asua oudossa kaupungissa!... Elää... Elää!...\nMitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan!\nKuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli\nvappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa,\nvapputulilleen... ja odotti kunnes Anna Boje tuli.\n\nHän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka\nnäihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä.\nHän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä\npitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken\naikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki\ntoisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään\nnaurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin\nmuuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä\nvallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että\nhän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan\". Ja toisinaan se\nonnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta\ntuhat tulimmaista... hänen oli pitänyt ylös vaan... ulos ratsaille...\nympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna\nBojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja\nsuutelivat... Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja\ntaikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.\n\n\"Näetkös?\" sanoi hän, \"tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai\nJans, hän lähtee kanssasi... minä palaan takaisin...\" Hänen teki taas\nmielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.\n\nSilloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai\nasteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän\nhänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi\nnäkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan\nkeskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää.\nMutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma,\nett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.\n\nKun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen.\nNäkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti,\nkoko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.\n\nTuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje\njoskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina\nolivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä...\nTuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko.\nSuuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen\njykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi\ntervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon... Kaukana\ntuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea.\nSen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan\npaimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta\nmeriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän\nkokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan;\nmutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine\nsilmineen kyhähtelevään valkeaan.\n\nJa ympäri Hilligenleitä... Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein\nympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta... oi, kuka tietää, kuinka\npaljon kauemminkin... kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö\nkuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy\nkolme valkeata.\n\nYksi niistä on Westereckiläisten ja leimuu ylhäällä vallin harjalla.\nYksissä toimin ovat ainekset siihen varastettu ja haalittu kokoon. He\neivät pidä minään syntinä varastaa vappukokkoa varten, eikä se mikään\nsynti olekkaan. Mikä ei ole naulattu kiinni, tai ripustettu ylös, tai\nkasva maassa tai seiso siinä: se kuuluu pojille ja heidän kokolleen.\nSe ei nyt enää ollut niin suuri -- kuin se oli kymmentä vuotta sitten,\njolloin Pe Ontjes Lau oli Westereck'in pääsankari. Silloin nuoleksivat\nliekit taivasta ja enkeli-lapset saivat varoa jalkojaan. Mutta komea on\nse sentään vieläkin.\n\nToinen tuli leimuu tasaisella vapaalla peltotasangolla, jossa maa\nseitsemän penikulman laveudelta on tasainen kuin pöytä, ja on tämä\ntuli Nordereckiläisten. Pojat pohjoiskulmalla ovat epäsopuisia\nkeskenään, ovat kuin koirat, jotka eivät voi sietää toisiaan. Millaisen\nvappukokon olisivat he muuten voineetkaan laittaa! Se on väkirikasta\nvoimakasta kansaa, ajatelkaahan: yksin Wittejä kuus' kappaletta,\nSuhreja seitsemän, Hansen'ia yhdeksän, kaikki sen Hansenin jälkeläisiä,\njoka vielä kuuskymmenvuotiaana, kun hän sattui hieman ylimieliselle\ntuulelle, asettui seisomaan seinävierustalleen ja keikahutti\nraattaanpyörän kattonsa ylitse. Mutta nyt, kun kaikki ovat epäsovussa,\nkärsii vappukokko. Kahdesti on tapahtunut, että joku katkeroitunut,\njoku yhteinen vihollinen on edellisenä yönä hiipinyt kokolle ja\nsytyttänyt sen. Ja se paloi ja paloi loppuun, ja kaikki nukkuivat.\nSiitä asti väijyy kokon luona vartioita, ja, ken lähenee, saa ilman\nmitään edeltäkäyvää tutkintoa, niinpä, ilman että varovaisuudesta\notettaisiin huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansakaan, ankarat\nselkäsaunat.\n\nKolmas tuli palaa sillä kukkulalla, jolla Anna Boje ja Kai\nJans, nuo samanikäiset, par'aikaa seisovat rinnatusten. Sillä\nkukkulalla, heidän pakanuuden aikuisten esi-isäinsä haudoilla, palaa\nkatedraalikoululaisten kokko. Ammoisista ajoista on se palanut sillä,\nainoastaan kahdesti keskeytettynä. Toinen kerta tapahtui se, kun\nviisisataa vuotta sitten tuomioherra kielsi koulupojilta kokon teon:\nhän pelkäsi siinä oireita entisestä pakanuudesta. Eikä se pelko ollut\nihan aiheeton. Sillä Thode Witt Volkmersdorffista -- Volkmersdorff\non kylä kohta kukkulan tuolla puolen -- vanha järeä ja äreä ukko,\noli tullut, tuoden mukanaan hevosen pääkallon ja oli heittänyt sen\ntuleen, ja sitte jäänyt tuijottamaan valkeaan, ikäänkuin tuijottaisi\nhän vuostuhansien syvyyteen. Toinen kerta keskeytyi kokonpoltto, kun\nneljäkymmentä vuotta sitten pormestari ja rehtori kielsivät sen; he\nsanoivat, ett'ei se enää ollut ajanmukaista. Vappuko ajanmukaista!!\nMaatkoot Herran nimessä levossa haudoissaan nuo narrit ja ajanmukaiset!\n\nAnna Boje jäi seisomaan vähän etäämmälle, ja katseli tuleen, joka\npaloi ilmilieskassa. Kuin mustat hiidet hypiskelivät pienemmät\nkoulupojat liekin ympärillä. Vanhemmat ja suuremmat seisoivat taas\nvähän syrjempänä ja valaisi valkea kauniisti heidän vakavia uneksuvia\nkasvojaan, näki heidän joukossaan monta kaunista ryhdikästä poikaa.\nAnna Boje seisoi taampana hämärissä ja antoi viileiden kirkkaiden\nsilmiensä kulkea nuorukaisesta nuorukaiseen ja taaskin liikkui\najatuksissaan samaa, mitä hän jo vuoden aikaa niin usein oli ajatellut:\nKuinkahan saattaa olla siten, ettei yksikään mies koko Hilligenleissä\nvälitä minusta mitään? Ja jos joku välittäisi, olisinko minä valmis\nhänelle? Eikä hän tietänyt yhtäkään semmoista.\n\n\"Kuule\", sanoi Kai Jans ääni vavahtelevana: \"minä tahtoisin kysyä\nsinulta, voitko...\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi tyttö ja katsahti tyyneen uteliaasti häneen.\n\n\"Tahtoisin tietää\", jatkoi hän ja hengitti kuuluvasti: \"voitko pitää\nminusta ollenkaan?\"\n\nTyttö vaikeni hetken, aivan hämmästyksissään. \"Kuule\", vastasi hän\nsitte tyyneesti... \"olet ollut aina ystävämme... Semmoisena pidän\nsinusta...\"\n\n\"En minä sitä tarkoita\", sanoi Kai... \"Tiedätkö että luokkatoverini\nThedens on salakihloissa?... Kuulehan... Anna!... Olen levoton ihminen,\naina levoton ja onneton, enkä tiedä, mitä ja mihinkä minun pitää...\nkatso... jos sinä pitäisit minusta... sinä olet niin kaunis ja niin\npuhdas... sinä saisit nähdä, kuinka rakas ja uskollinen olisin...\"\n\nSilloin kohautti Anna Boje olkapäitään. \"Sen tytön, jonka kanssa\nThedens on kihloissa, pitää olla toisenlaatuinen kuin minä olen\", sanoi\nhän selkeästi ja rauhallisesti. \"Ei!\" lisäsi hän ja pudisti päättävästi\nkaunista vaaleata päätään: \"Sitä minä en tee. Sinä olet liika nuori\nminulle... Siitä ei ole mihinkään minulle... Ja sitte pitäisi kai\nodottaa vielä viis' kahdeksan vuotta?... ei, sanon sinulle: ennen,\nvaikka kuolemaan\".\n\nNuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle,\nettä hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. \"Vai siten!\" sanoi\nhän matalaan ja purasi huuleensa... \"Onko sinulla joku toinen sitte,\nvanhempi?\"\n\nTyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: \"Kuka minusta huolisi?\"\nsanoi hän. \"Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän\nopettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä\nen kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen\nlapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on\ntäällä niin hiukan... Katsos... nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne\nmitään miehiä?\"... Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli\nruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.\n\nHe seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö\nlevollisesti: \"Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin.\"\n\nSilloin kiihkeni Kai: \"Pidän sinusta niin paljon\", sanoi hän kiivaan\nkatkerasti. \"Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki\njotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät\nminut tuolla tapaa luotasi!\n\n\"Minä en voi sitä muuttaa\", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti\ntietä alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät\nsynkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja\nJan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: \"Hammassärkyä vastaan\non paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai.\"\nHän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän\nvierellä.\n\nMutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt\nsiellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla\narmaalla tavallaan: \"Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän\naineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä.\" Se kuului\nniin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa.\nSilloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui\ntuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli,\nja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa\ntuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina\nvälkkyivät kummankin tytön päät.\n\nHän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin\nAnnan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän\nkammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin\npuhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja\nhankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä\nkorttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin\nluonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.\n\nKerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen\nsilmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin\nhyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut\nhäntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri\nennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli:\nHett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. \"Äiti ei pidä minusta\nollenkaan\", sanoi hän ja nyyhki, \"hän sanoo, että minä teen kaikki\nhullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha.\"\n\n\"Mutta kuinka voi hän sanoa siten?\"\n\n\"Niin... kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo\nhän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa\nsamalla tapaa. Mutta minä en osaa.\"\n\n\"Ja miks'et osaa?\"\n\n\"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa\nsanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy\ntulla semmoinen.\" Hän nyyhki aivan surkeasti.\n\nSilloin lohdutteli Kai häntä. \"Sinustahan tulee kohta suuri tyttö\",\nsanoi hän, \"ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte\" lisäsi hän,\n\"saat hienon viisaan miehen.\"\n\n\"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään\", sanoi tyttö katkerasti\nitkien, \"paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle\nja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen... Minä soisin, että\nsaisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa.\"\n\nHänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän\nsanoi: \"Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme\nkättä asian vahvistukseksi.\"\n\n\"Niin\", sanoi tyttö... \"sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin\nainoa;\" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti\nhäneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.\n\nNuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta\ntuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä\nkesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa\nsiellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään\nsynnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti,\nmitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä\nsen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen\nvallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen\nilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä\nja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa\nhäipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden\nniittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän\nsuruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti\nkukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.\n\nKai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon\nhänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. \"Missä\non Anna?\" sanoi hän.\n\n\"Poissa hän on\", sanoi Heinke.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on\nneulousopissa.\"\n\n\"Missä on Anna?\"\n\n\"Hän on poissa.\"\n\n\"Missä sitte? Eihän nyt ole mikään neulousaika?\"\n\n\"Hän istua kyköttää pensaikkotiellä lasten luona.\"\n\nMitähän on Anna Bojella toimittamista pensaikkotiellä?...\n\nTänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja\nautiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä\nsuurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut\nvallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella\ntoki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.\n\nJo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän\nhääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus\nkuin linnunääni: \"Anna Boje?\"\n\nSilloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen\npehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan\nsiellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä.\nHeidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna\nBoje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan,\nnaksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten\nsanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: \"Mitä\nsinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos\nkummoiset sukat?\" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä\nkorvasta ja sanoi: \"Voi... voi... kuinka valkoiset sinun korvasi\novat... Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky... Ja kuinka\npunainen sinun suusi on?...\" ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja\nylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja\npuheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen\nvieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun\nsanan. Ja sitte sanoi hän: \"Ja nyt työhön taas\", antoi lapsille kättä\nja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti\npäätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine\nhiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien\nriippuvain hedelmäin alla.\n\nMitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen\nsalainen, hiljainen, puhdas ilonsa.\n\nMutta nyt, tänä kesänä... tänä kesänä... silloin muuttui se hiukan.\nAlkoi ihana aika, tuskan aika. \"Minun äitini ei suvaitse minua...\nHeinke on vielä lapsi... Hett ajattelee ainoastaan itseään... Piet\non kaukana... Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni\nnaimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen...\nMinä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan\nhyljätty... minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua\npensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani!\nKuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä.\"\nHän tunsi hänet lapsuudesta asti.\n\nEiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi\nsilmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo\nsyvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi\nhänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan?\nJa siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi\nkestää kovat ajat... Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan\nhurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen\npitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja\nahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät\npitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat,\nkatse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin\nkeskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin\nihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin\nja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston\nlapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin\ntaakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia\nrikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää\npätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja\nsitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla,\njott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin.\nJa niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä\nole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä\npäässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli\nmerkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset\nistuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa\nolutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat\nniillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja\nturmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin... Ei, Anna\nBojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he\n\"Kas, sepäs on tyttö... Katsos hänen käyntiääni\" Silloin virkahtaa joku\ntoinen: \"Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan\nja vaatii vähintäin kreiviä itselleen.\"\n\nSemmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna\nBoje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan\najatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä\nvastaan taisteleekin: \"Oi... kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun\nrakkauttani! Oi... miten autuasta se mahtaisi olla.\"\n\nKai Jans on liika nuori hänelle.\n\nKerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja\npyysi rukoilevasti: \"Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko\nelämässäni.\"\n\nHän väistyi vihastuneena puoleen. \"Pyydän sinua, että jätät minut\nrauhaan\", sanoi hän, \"_tässä_ asiassa en salli leikkiä. Jos vielä\nkerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa.\"\n\nKun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran\nkäväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut\npesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen\nedessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta\nperheestä ja itse laiska ja irstas.\n\nSilloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille\ntaas, vihoissaan ja katkerasti: \"Senkö kanssa sinä nyt oleskelet?\nSinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?...\nLäksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?... Ja oleskelet nyt\ntuommoisen kanssa?...\"\n\nSilloin vihastui Kai: \"_Sinä_!\" sanoi hän, \"_sinä_!... Sinun on\nsyysi! Jos sinä pitäisit minusta, niin voisin minä edelleenkin uskoa\nHilligenleihin... mutta nyt...\"\n\nTyttö hämmästyi ja sanoi: \"No, sehän on parannettavissa. Vai\n_minussako_ syy? Kuule, sanon sinulle: Itsessäsi, _itsessäsi_ se\npiilee, Kai Jans!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nElokuun lopulla suoritti Kai Jans erotutkintonsa. Kolmea päivää\nmyöhemmin kävi hän kastanjakäytävällä jäähyväisillä. Anna antoi\ntyyneesti hänelle kätensä, Heinke pudisti sitä pikaisesti ja lujasti,\nja juoksi sitte ulos, ja itki. Kassen Wedderkop aikoi tulla saattamaan\nhäntä Hampuriin; sieltä piti hänen jatkaa yksin matkaansa Heidelbergiin.\n\nSamana iltana tuli sähkösanoma Pietiltä Hampurista: \"Anna tulkoon...\"\nHän oli aina luvannut, että Anna saisi kerran käväistä hänen vieraanaan\nHampurissa. Nyt täytti hän lupauksensa.\n\nAnna oli iloissaan, että hän muisti häntä, ja että tämä iänikuinen\nyks'toikkoisuus hänen elämässään kerrankin tuli keskeytetyksi, ja\nilmestyi noiden kahden Hampuriin matkaajan hämmästykseksi aamulla\naikaiseen asemalle, ja matkusti heidän seurassaan. Hän ei ollut vielä\nikinä ollut Hillingeleitä pitemmällä. Kuinka hän oli ihmeissään, kun\nhän tuota korkeata rataa kiiti tuon suuren suuren kaupungin läpi. Hän\nseisoi ikkunassa ja ihmetteli äänettömänä.\n\nDammtorasemalla oli heitä vastassa Piet. Oli ihmeellistä nähdä häntä\ntäällä. Anna oli tähän asti aina nähnyt hänet vaan Hilligenleissä, nyt\nseisoi hän tuossa vieraassa ympäristössä ja tuiki outojen ihmisten\nkeskellä, välkäytti kerran silmää hänelle ja nyökäytti lyhyesti\npäätään. Niin, semmoinen oli hän aina, lapsesta asti, ja siksi piti hän\nhänestä niin paljon: kaikessa niin päättävän miehekäs.\n\n\"No?\" hymähti Kassen Wedderkop. \"Nyt menette ja näytätte Anna Bojelle\nHampuria; mutta illalla kello seitsemältä olette Altonassa Kaiserhofin\nviinitarjolassa. Asettukaa semmoiselle paikalle että voitte nähdä alas\noluttarjolaan. Tulen sinne kahden vanhan ystäväni kanssa, kahden, jotka\nmyöskin ovat syntyperää Hilligenleistä, ja jotka ovat olleet kanssani\nItä-Aasiassa... No, ja matkoihinne nyt.\"\n\nSilloin ottivat he Anna Bojen keskelleen ja menivät hänen kanssaan\nJungfernstiegkadulle. He näyttivät hänelle postikonttoorin\nja sotamuistopatsaan, ja Alsterin varrella upeat hotellit ja\npankkirakennukset. Sitte menivät he hänen kanssaan Rödingsmarkttorin\npoikitse satamaan ja höyrypurrella Krahnhöftiin. Annan hämmästys oli\njo vähän lauhtunut; hän katseli kaikkea nyt jo rauhallisin, vähemmän\nihmettelevin silmin ja ajatteli: \"Ah... ah... mutta mitä liikuttaa\ntuo kaikki minua? Mitä minä noista kaikista lukemattomista ihmisistä,\nja kaikesta komeudesta? Olisi minulla vaan yksi ainoa ihminen, joka\nkuuluisi minulle.\" Silloin tällöin, kun toiset eivät huomanneet,\nkatsahti hän syrjästä veljeään, ja ajatteli lapsuuttaan ja sydämensä\nkasvoi tulvilleen rakkautta ja häntä alkoi ahdistaa, että Piet aina\noli niin kylmä ja lyhytsanainen hänelle, ja hän ajatteli: \"Kai Jans ei\nole läheskään niin varma itsestään kuin hän.\" Veli puolestaan katsahti\nhänkin sisareensa, kun tämä ei sitä huomannut, ja ajatteli: \"Miten\nhän on muuttunut! Silloin avojaloin matalikolla, puku tuskin polviin\nasti, ja pienessä jalassaan näkinkengän viiltämä naarmu, ja nyt on\nhän tuommoinen suuri komea tyttö.\" Kai Jans tähysteli yhtä päätä ulos\neteensä, keksisikö hän siellä mastometsässä Goodefroon.\n\nGoodefroo oli yhtä höyryn, kettinkien ja komentosanojen hälyä. Kai Jans\nmeni kohta keulaan, katsomaan etukajuuttaa ja keulakatolle. Piet ja\nAnna taas menivät peräpuolelle laivaa. Piet selitti hänen hiljaiseen\nkysymykseensä, missä hänen oli tapansa seistä, kun hän oli vahdissa,\nja sitte seisoi Anna pitkän aikaa sillä paikalla, ja katseli yli tuon\navaran laivan, ja ylös mastoja kohden, ja koetti kuvien avulla, joita\nhän oli nähnyt, kuvitella millaista oli hänen veljellään, kun oli\nkaunis ilma tai myrsky, otti sitte keveästi, ja katsomatta häneen häntä\nkädestä ja lähti hänen kansaan portaita alas.\n\n\"Näetkös? Tässä on minun asuntoni.\"\n\n\"Poikaseni!\" huudahti hän vilpittömästi hämmästyneenä, \"mutta tämähän\nsitte on pieni loukko\".\n\nHän nauroi: \"Niin, ja ajatteles nyt, että suuri Pe Ontjes on asustanut\ntässä, kun hän oli alaperämiehenä.\"\n\n\"Missä on hän nyt?\" kysyi Anna tyyneesti.\n\n\"Hän on täällä Hampurissa ja lähtee huomenna, miehistö mukanaan,\nGlasgowiin, noutakseen sieltä erään laivan! Sillä tekee hän vielä pari\nmatkaa; sitte aikoo hän asettua Hilligenleihin ja tarkastella, voiko\nhän laajentaa siellä isänsä liikettä.\"\n\n\"Vai siten!\" sanoi Anna. Hän oli jo Hilligenleissä kuullut asiasta.\n\n\"Sinä et ole vielä ollenkaan ihmetellyt sitä\", sanoi veli, \"että olen\nnäin aikaiseen päässyt toiseksi perämieheksi, ja lisäksi näin komealle\nlaivalle.\"\n\n\"Oi, kuule!\" sanoi hän. \"Kuinka iloiseksi tulikaan äitimme! Ja me\nkaikki!\"\n\n\"Ja nyt saat kertoa heille vielä jotain muutakin!\" Ja hän alkoi penkoa\nkirstussaan, ja veti esiin erään laivarakennus-aikakauskirjan, näytti\nhänellä ensin nimilehden, aukaisi sen sitte ja sanoi: \"Katso tuohon!\"\n\nAnna luki: \"Höyrykoneitten ja moottoreiden käyttämisestä suurilla\npurjelaivoilla\", kirjoituksen alla seisoi lukea nimi \"Piet Boje\".\n\nSilloin löi Anna käsillään rintaansa ja katsahti veljeensä silmät\nvälkkyvinä. \"Eipäs!\" sanoi hän, \"mutta Piet!\"\n\n\"Sanon sinulle,\" sanoi hän, \"olen tuossa kirjoituksessa paljon tinkinyt\nomista mielipiteistäni. Ymmärräthän, en itse asiassa -- se oli\nminulle selvä --: vaan muodossa. On niin epävarma, kun ei ole käynyt\nkorkeampia opistoja. Näetkös, tuon kirjoituksen nojalla olen saanut\ntämän paikkani!... Samassa tilaisuudessa näytin laivanomistajallemme...\nkatsohan tänne... tämän laivaluonnoksen tässä... sinä et saa siitä\nsillä tapaa selvää... se esittää suunnitelmaa tehdä lastaustila\navarammaksi laivoissa. Näetkös: aina silmät auki, ja aina eteenpäin! Se\non veressäni.\"\n\n\"Mutta kuka on saanut sinut ensiksi noihin ajatuksiin?\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"se oli tuo juopporatti Klaralla... muistathan...\nhän minut ensiksi jäljille saattoi.\"\n\n\"Missä on hän nyt?\"\n\n\"Hävinnyt jonnekin sairaalaan Lissabonissa, sanotaan.\" Ja hän levitti\naikakauskirjan vielä kerran hänen eteensä ja nauroi iloisesti. \"Onpas\ntuo tuottanut minulle huvia!\" sanoi hän ja laski sen puoleen.\n\nAnna kumartui pöydän yli ja katseli kuvia, jotka oli naulattu seinälle.\nOi... kuinka omituiselta tuntui... tuossa oli tuon pienen vieraan\nsuojan seinällä vanhempain kuva, joka joskus oli otettu heistä heidän\nensimmäisinä aviovuosinaan, ja Heinken ja Hettin yhteinen kuva, joka\noli otettu, kun he olivat noin kymmenen vanhoja. Ja sitten hänen oma\nkuvansa, kun hän oli noin kahdeksantoista. Hänellä oli siinä vallan\nhämmentyneet silmät, koska valokuvaaja, eräs nuori mies, oli tarttunut\nhäntä päähän, saattaakseen sen semmoiseen asentoon, kun hän tahtoi. Ja\ntuo tuossa hänen vierellään?... Kuka hän oli? Hän tunsi Pe Ontjes Laun\nlyhyine vaaleanruskeine täysipartoineen, heitti terävän ja epäluuloisen\nsilmäyksen häneen ja kääntyi poispäin.\n\nKun hän oli tarpeeksi tarkastellut kaikkea, ja antanut lausuntonsa\nmakuusijastakin, lähtivät he kaikki kolme taaskin laivasta,\nja kuleksivat ympäri kaupunkia kaiken päivää: Alsterilla,\ntaidekokoelmissa, pääkaduilla.\n\nKun he sitte illemmalla, kun oli kylliksi lämmin, istuivat\nAlsterhotellin edustalla... niin kenpä tuli tuolta... Kuka oli tuo\npitkä hieno herrasmies pyöreine parrattomine kasvoineen ja suurine,\nvälkkyvine ystävällisine silmineen?\n\nTjark Dusenschön... tietysti!\n\nHän kumarsi Annalle, sylinteri kädessään, ja sanoi leikkisän\nystävällisesti; \"Jos herrasväki suvaitsee, niin liityn hetkeksi\nseuraanne... Minun on tapa käydä täällä juomassa kupin kahvia\", sanoi\nhän \"kun on luonnistanut joku hyvä kauppa; ja kun semmoinen tapaus\nonneksi sattuu usein, niin juon täällä usein kahvia\". Hän jätti\npäällystakkinsa sekä vaaleasilkkisen kaulahuivinsa ja keppinsä, jossa\noli hopeahelat, viinurille, joka erinomaisella kiireellä juoksi esiin,\nja istuutui verkalleen ja mukavasti. \"Näin herrasväen istuvan tässä, ja\ntunsin teidät kaikki, koska tunsin Pietin.\"\n\n\"No miks'ette milloinkaan pistäy Hilligenleissä?\" sanoi Anna\npidätetyllä vihalla. \"Isoäitinnehän on sentään elossa vielä?\"\n\nTjark katsahti tyyneesti häneen ja sanoi: \"En ole tuntenut mitään\ntarvetta tulla sinne, neiti Boje; ja isoäitini ansaitsee elatuksensa\ntyöllään. Mitähän minulla silloin on tekemistä Hilligenleissä? Niin,\njospa olisikin siellä joku kauppa-asia ajettavissa! Minulla ei ole\naikaa tehdä mitään huvimatkoja\".\n\n\"Mitähän sinä nyt oikein hommailet sitte?\" kysyi Kai Jans.\n\n\"Olen ollut viisi vuotta konttoorijohtajana; nykyään hommaan\nraha-asioissa\". Sitä sanoessaan katsahti hän heitä jokaista\nvuoronperään, samalla katseella kuin hänellä oli muinoin ollut Jan\nFriech Buhmannin pajassa.\n\n\"Raha-asioissa?\" sanoi Anna. \"Minulla ei ole mitään käsitystä\nsemmoisista\".\n\n\"Selitän lyhyesti sen teille, neiti Boje\", sanoi Tjark kohteliaasti,\nkääntyen häntä kohden. \"Nähkääs: on joku, joka tarvitsee rahoja\njohonkin yritykseen; on taas joku toinen, jolla on rahoja, ja joka\nmielellään antaisi ne käytettäviksi. Nyt ei kumpikaan tiedä toisestaan.\nNäetkös? Nyt toimitan minä tämmöiset henkilöt yhteyteen toistensa\nkanssa. Viinuri hoi!... On esimerkiksi joku viinuri, joka haluaisi\nottaa haltuunsa hotellin, mutta hänellä ei ole pääomaa. Silloin voin\nminä ehkä toimittaa hänelle sitä... Kuppi mustaa, herra viinuri!\"\n\nHilligenleiläiset olivat kummissaan. Vanha Stiena Dusenschön siellä\npitkässä rivissä heilutteli myssynnauhojaan ja tiesi kertoa ihmejuttuja\nTjarkista, Tja... arkista... ja näeppäs: kaikki on totta. Kaikki totta!\nSillä kuinka hieno onkaan Tjark Dusenschönin puku. Ja kuinka tyyneen ja\nluotettavan vaikutuksen tekeekään koko mies!\n\n\"No, ja mitä hommailet sitte sinä, Kai?\" virkkoi hän.\n\n\"Minä aion Heidelbergiin ja sitte Berliniin... Teologiaa ja uusia\nkieliä.\"\n\n\"Teologiaa! Siinä teet oikein\", sanoi Tjark vakaasti. \"Kansa, rahvas,\ntarvitsee hengen miehiä, luonnollisia johtajiaan. Sinä, työmiehen\npoika, olet ymmärtävä kansaa... No, entä te, neiti Boje? Yhä äidin\nluona vaan?\"\n\n\"Siellä on työtä riittämiin\", sanoi Anna.\n\n\"Jos joskus haluaisitte Hampuriin, niin kirjoittakaa minulle vaan,\npyydän; olen täällä tuttava useissa arvossapidetyissä perheissä, ja\ntoivoisin kyllä voivani hankkia teille hyvän paikan.\"\n\n\"Nyt tahtoisin lähteä täältä\", sanoi Anna... \"Olen koko päivän ollut\nliikkeessä; tahtoisin hiukan levähtää\".\n\n\"Jään tänne vielä hetkeksi\", sanoi Tjark Dusenschön, nousi ylös, ja\nautti kohteliaasti Annan ylle päällystakkia.\n\n\"En siedä tuota ihmistä\", sanoi Anna, kun he olivat tulleet ulos,\n\"kaikki on hänessä teeskenneltyä: koko hänen pyöreät välkkyvät\nkasvonsa, ja varsinkin tuo hänen iso-isäviisautensa\".\n\nPiet ja Kai Jans pysyivät vaiti; heihin oli Tjark Dusenschön toki\nhieman tehonnut.\n\nKello kahdeksalta olivat he Altonassa Kaiserhofissa, kysyivät hieman\nepävarmasti viinitarjolaa ja istuivat sinne. Kun viinuri tuli,\ntilasivat he ensikertaa elämässään -- Piet se oli, joka tilasi; he\neivät sitä koskaan unohtaneet -- pullon viiniä, lievintä Moselviiniä\nja tohtivat alkaa vähän silmäillä ympärilleen. Kun he huomasivat, että\nkaikki ryhmät pöydissä ympärillä pysyivät tavallisessa haastelussaan,\ntulivat he varmemmiksi ja alkoivat kotiutua.\n\nSilloin näki Anna Boje syrjempänä erään pienen pöydän ääressä, edessään\npullollinen punaista viiniä, erään vieraan, joka taukoamatta tuijotti\nheidän pöytäänsä kohden. Hänen pukunsa oli harmaa ja teki porvarillisen\nhyvinvoivan vaikutuksen, takki oli kaksrivinen tummemmasta sarasta, pää\noli leveä, hyvin jokapäiväisen näköinen, ja valkeat pyyleät kätensä oli\nhän pujottanut toisiinsa pöydällään. Hänessä oli jotain, joka sai Annan\nhaluamaan nähdä tarkemmin hänen kasvojaan. Hän pakoitti itsensä sentään\nkatsomaan toisaanne; mutta katsoi taas hetken kuluttua häneen. Mies\ntuijotti paisunein ja riippuvin silmäluomin veltosti ja yhtäpäätä heitä\nkohden. Se alkoi tuntua Annasta kiusalliselta; hän kääntyi kokonaan\npoispäin, ja nojautui viistoon pöytää vastaan. Kai Jans oli iloisesti\nkatsellut ympärilleen salissa, nyt katsahti hän Annaa ja kohotti\nlasiaan. Silloin huomasi hänkin, Annan ohitse, tuon vieraan siellä,\nja heräsi hänessäkin kohta semmoinen omituinen epämukava tunne ja hän\nkumartui, niin ett'ei hän enää nähnyt vierasta siellä, ja sanoi, vetäen\nsyvään henkeänsä: \"Ja nyt sitä on matka Elben tuolle puolen ja ulos\nelämään!\" Ja nyökäytti iloisesti päätään noille kummallekin ja joi.\n\nSilloin ilmestyi Kassen Wedderkop, vähän pahasti ontuen tosin, mutta\nhyvällä tuulella; hänen takanaan tulivat hänen molemmat ystävänsä,\npieni punatukkainen ja pitkä vaaleatukkainen, kaikki kolme noin\nviisikymmenvuotiata ja komeita, ikäisikseen reippaita miehiä.\n\n\"Mitä?\" sanoi punatukka, \"noin nuoreenko seuraan sinä meidät nyt viet?\"\n\n\"Käyttäydy hyvin vaan!\" sanoi Kassen Wedderkop, \"on vierähtänyt monta\npäivää siitä kun olet istunut noin nuoressa reippaassa seurassa.\nKatsohan Anna Bojea!... Onko sinulla ollut kaunis päivä, vai, lapseni?\"\n\nPitkä vaaleatukkainen istuutui Anna Bojen viereen. Tuotiin uutta viiniä\npöytään.\n\n\"Olenkohan joskus kertonut sinulle\", sanoi vaaleaverinen Wedderkopille,\n\"kuinka kerran viikon päivät seurustelin erään nuoren kauniin tytön\nkanssa? Siitä on pitkä aika. Se on juttu, joka hyvin sopii näin\nviinilasin ääressä, ja juttu, jonka hyvin voi kertoa nuorelle tytölle\".\nHän katsahti ystävällisesti ja kohteliaasti Anna Bojeen: \"Haluatteko\nkuulla?... Te molemmat vanhat ikä- ja matkatoverini tiedätte, että\nvietin lapsuuteni Hilligenleissä, mutta nuoruusvuoteni Itzehoe'ssa.\nMeitä oli kaksi lasta: veljeni ja minä; sisarta ei meillä ollut. Emme\njoutuneet kaupunkimme ulkopuolelle juuri koskaan; seurapiirimme oli\nsama kuin vanhempaimme, hyvin kunnollinen ja hyvin jäykkä seurapiiri,\nvanhempamme olivat nimittäin perin säntillistä väkeä. Nuorten tyttöjen\ntuttavuuteen emme tulleet muuten, kuin että me perhekutsuissa mustissa\ntakeissa ja valkeissa hansikkaissa tanssimme heidän kanssaan, ja\nkadulla kohdatessamme kohteliaasti tervehdimme. Olimme luonteiltamme\nvanhempaimme kaltaisia. Sillä kannalla pysyivät asiat, kunnes minä\ntulin kahdenkymmenen seitsemän ikäiseksi ja veljeni kahdenkymmenen\nviiden; hän oli kauppamies, kuten minäkin.\n\n\"Silloin lähti hän pelkästä ikävystymisestä ja uteliaisuudesta pienelle\ntervehdykselle erään etäisen serkkumme luokse, joka asui pappina\neräässä etäisessä syrjäkolkassa maakuntaamme. Kun hän juuri oli\nistuutunut serkkumme ja hänen vaimonsa kanssa kahvipöytään, astuu\nsisään komea kaunis tyttö, erään lähellä asuvan maanviljelijän tytär,\njoka oli vieraisilla heillä. Kahvin jälkeen tuli veljeni tilaisuuteen\nkäyskelemään kahdenkesken hänen kanssaan tunnin verran puutarhassa.\nViikon perästä palasi hän taaskin sinne. Kahden viikon kuluttua\nalkoivat he kohdata toisiaan salaa ja muualla kuin serkun luona.\nSitte menivät he kihloihin. Kohdakkoin senjälkeen kävi tyttö viikkoa\nkestävällä vierailulla vanhempaimme kotona.\n\n\"Tämä viikko oli elämäni merkillisin ja ihanin. Me kaksi tuhmaa poikaa\nopimme sen kuluessa tuntemaan jotain; jotain, josta emme ennen\ntietäneet, että semmoista olikaan ja että voi ollakaan maailmassa\njotain niin ihanaa ja ihmeellistä. Mitä se oli? Me opimme tuntemaan\nkauniin nuoren tytön, terveen sielultaan ja ruumiiltaan, ja niin\nkoruttoman ja suoran ja luonnollisen, ikäänkuin olisi hän vasta\neilispäivänä jumalan kädestä valmistunut. Koulupenkillä olimme\noppineet, monenkolaatuisia sarvikuonoja elustaa Afrikan metsissä,\nolimme oppineet, mitä ooppera on, ja mitä merkitsee merentakainen\nkauppa, ja kuinka ostereita pitää aukaista. Mutta _tällainen_ olento\noli meille tuiki outo. Yhtä outo sisällisesti kuin ulkonaisesti. Ja nyt\nsaimme aivan yht'äkkiä tuntea hänet.\n\n\"En osaa sanoa teille, kuinka me ihmettelimme, ja kuinka onnelliset\nne päivät olivat. Minun veljeni ja minä, me ihmettelimme syvästi\ntuommoista luomaa. Oli kesä. Hän loikoili puutarhassamme ruohikolla,\npukeuneena väljään pukuunsa, kaikessa ihanuudessaan. Minun veljeni\nistui päänpuolella häntä, minä jalkapuolella. Ette saa luulla, että se\nmitenkään kiusasi minua, että hän oli niin ihanan nuori ja kaunis ja\nluonnollinen ja sentään oli toisen. En sitä tullut ajatelleeksikaan.\nHän oli minulle ainoastaan paljaaksi iloksi, iloitsin hänestä,\nikäänkuin ihanasta komeasta sisaresta, jonka yht'äkkiä olin saanut\nlahjaksi. Älkääkä myöskään luulko, että hän oli ensimmäinen kaunotar,\njoka tuli näköpiiriini; siellä niillä seuduin maata on semmoisia\ntiheässä. Vaan asia oli se, että hänen ruumiinsa ja sielunsa kauneus\npaljastui niin selvänä ja luonnollisena edessämme, ja että hän antoi\nmeidän nähdä sen kaiken, aavistamattakaan, että se kaikki meille oli\nihan uutta ja ihanaa. Minä ihmettelin hänen joka liikettään, ja vielä\nenemmän melkein joka sanaa, jonka hän sanoi. Hänen jäsenensä herättivät\ntunnon, ikäänkuin kun nuoren pehmyen metsän läpi humisee kevyt lievä\ntuuli, ja kaikki, joka lehvä ja oksa, henkii ja huojuu sen tuulen\nsylissä; hänen sanansa olivat, ikäänkuin puhkeisi puhumaan keväinen\nlehmus, joka seisoo kukassaan; meidän silmämme riippuivat joka hetki\nhänen huulillaan.\n\n\"Viikko kului. Minun täytyi lähteä Hampuriin, ja kohdakkoin senjälkeen\nmatkustin Kiinaan...\" Hän katsahti ajatuksiinsa vaipuneena lasiinsa...\n\"En tiedä\", virkkoi hän, \"lienevätkö nuo päivät vaikuttaneet sen, että\nolen jäänyt naimattomaksi. Joka tapauksessa olivat ne elämäni ihanimmat\npäivät.\" Ja hän tarttui lasiinsa ja kääntyi Anna Bojea kohden, kohotti\nhänelle lasiaan ja sanoi: \"Teidän on syy että tulin kertoneeksi tämän\njuttuni.\" Ja tyhjensi lasinsa.\n\nSilloin nyökäyttivät toisetkin päätään Annalle, ja Kai Jans katsahti\nhäneen ja näki keveän punastuksen hänen puhtailla kauniilla\nkasvoillaan, ja ajatteli: Kuinka kaunis hän on.\n\nKassen Wedderkop kaasi uutta viiniä laseihin, ja he puhelivat hetken\nkeskenään ja katselivat vieraita ympärillä. Anna kääntyi Pietiin ja\nsanoi hiljaa: \"Katsos tuota tuolla, tuota leveää harmaata miestä\ntuolla vähän syrjempänä takanamme\". Piet taivutti itseään hiukan, niin\nettä hän näki sisarensa pään ohitse, ja katsoi sinne. Mies siellä\nistui yhä vielä pullo punaista viiniä edessään, yhä samallaisena\nluonnottoman velttona ja laiskana, ikäänkuin olisi hänen sielunsa\nhetkeksi väistynyt hänestä, ja oli hänessä siinä kun hän istui jotain\nmelkein kammottavaa, ikäänkuin rakennuksessa, jossa ei ole asujamia;\nhän tuijotti naljaisilla, liikkumattomilla silmillään yhtämittaa heitä\nkohden. Piet kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi hiljaa ja kevyesti:\n\"Joku hampurilainen poroporvari ja viinin juoja. Antaa toisten ajatella\nja työskennellä puolestaan. Mitä me hänestä?\"\n\n\"Kuule!\" sanoi Wedderkop punatukkaiselle, \"kerrohan minulle eräs asia!\nMuistatko vielä, kun me kolme kerran matkustimme eräällä venäläisellä\nhöyrylaivalla Wladiwostokista San Franciscoon? Muistatko sitä matkaa\nvielä? Ikinä elämässäni en ole elänyt jotakin niin seikkailevaa ja\nsuurta: me matkustimme laivassa, jonka koneisto oli kokonaan kelvoton,\npäällystö kurjia merimiehiä, ja laiva ilman tähystäjää, matkasimme\nhalki harmaiden raskaiden aaltojen, halki kylmän, tuulessa ajelehtivan\nsumun, halki loputtomien vinkuvien lumimyrskyjen, me kolme saksalaista\nyksin noiden venäläisten joukossa, jotka joivat ja kiroilivat\npyhimyskuvainsa edessä. Me molemmat, tuo pitkä tuossa ja minä, me\nolimme reimalla päällä: aivan kuin kiidättäisimme linnunrataa halki,\nja voisimme joka silmänräpäys suistua äärettömyyteen. Mutta sinua ei\nliikuttanut mikään... Mikä sinua silloin vaivasi?\"\n\nLyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin\nsilmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen\nja virkkoi: \"On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin\nviinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät\nkuulla... Tiedättehän... olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka\ntänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman\nahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista,\nhänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme... siitä en nyt mielelläni\npuhu toisille ihmisille... en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon\nsyytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä... lyhyesti, hän lähti\npois... ja on nyt kuollut... Se ei ollut mikään onni meille lapsille:\nisä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten\nme yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista\nrippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin\nkaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui... Hampurissa,\noppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä\nviisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden\nvuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.\n\n\"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren\nperheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan\ntytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha,\nterve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi\npian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja\nsääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä\noli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein\nmyöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä\nminä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille\npaikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun\nvanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut\nisoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää\nsanojani.\n\n\"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa,\nvaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut\nnähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään\npakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului\nhänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi\nainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon:\nhän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen.\nHiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt\nmitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa\nminulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi:\nnöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan,\njohon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni\nkaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä;\nluontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.\n\n\"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen.\nMinusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan,\nviisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että\nminun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon... Ja minä lähdin.\n\n\"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo.\nMinulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, -- tapa,\njonka hän mielellään salli -- että katselin ja tarkastelin kuvia, joita\noli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa\nkuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha,\nja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen\nnäköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä\nnaimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti\nhänen kuvansa.\n\n\"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen\ntyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa.\nHän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin.\nUlkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen\nkujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin\nymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen...\nMutta häneltä puuttui jotakin... jotakin... häneltä puuttui sielun\nsyvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus\nijäisten salaisuuksien edessä... Hän saattoi nauraa uskonnolle...\"\n\nKertoja katsahti ajatuksissaan eteensä... \"Minä en voinut mennä\nnaimisiin hänen kanssaan\", sanoi hän. \"Minä ajattelin aina vaan häntä,\njoka eli onnellisena Hongkongissa... ja ajattelen yhä vielä häntä... Ne\nkaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat...\" Hän kohotti\npäätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: \"Te johditte\nminut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne\nsanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua\nhänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat... Hänkin tahtoi aina\nkuulla totta...\" Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja\njoi.\n\nKun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan\najatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva\nvalo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat\nhiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin\nkalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt\njo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin\nilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet\nkumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine\nsilmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta\nviiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan\nja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus\nkun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. \"Anna Boje, kuulehan. Meidän\nonneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!\"\n\nAnna Boje katsahti ystävällisesti häneen ja naurahti.\n\nSilloin virkkoi pitempi vieraista, hän joka kerran Itzehoessa oli\npuutarhassa istunut sen neidon jalkapäässä, kun hänen veljensä istui\nneidon pääpuolella: \"Ja nyt _sinun_ kertomuksesi, Wedderkop, sen on\ntapahtumapaikka tuolla puolen Alsterin, ei perin kaukana täältä...\ntunnen sen.\"\n\n\"Enpä usko, että tunnet,\" sanoi Wedderkop, \"mutta mielellään saatte\nsen kuulla; se on lyhyt, ja kertomus, joka sekin sopii näin viinilasin\nääressä ja neitosen kuultavaksi... Kun silloin teidän seurassanne olin\npalannut San Franciscon kautta kotiin niin kääntyi erään etevimmistä\nkauppiaistamme huomio minuun, vaatimattomaan nuorukaiseen. Tulin\ntuntemaan hänet konttooripäällikkömme konttoorissa ja saavutin hänen\nsuosionsa, niin että hän kutsui minut luokseen vieraisille kauniiseen\nkotiinsa tuolla puolen Alsterin. Siellä vietin viisi ihanaa viikkoa.\n\n\"Hän oli kelpo kauppias; hän on vieläkin maineessa kylmänä varovaisena\nliikemiehenä. Mutta kaikessa ammattikuntoisuudessaan ja älykkyydessään\nei hän ikinä jättänyt silmistään kauppaliikemiehen sisempää\nihanteellista merkitystä. Hän puhui ankaralla mutta mielevällä\nkatkeruudella niistä, jotka arvelevat elämäntarkoituksensa olevan\nkasata rahaa rahan päälle; ja lausui viisaita mieleenpantavia sanoja\nsemmoisesta oikeasta kauppamiehestä, joka on ottanut huolehtiakseen,\nett'ei mikään maailmassa joudu hukkaan vaan että kaikki tuotteet\ntulevat kuletetuiksi sinne, missä niitä tarvitaan, ja että sitäkin\ntietä tulee lievitetyksi ihmisen tarve ja puute ja kohotetuksi\nelämänilon mahdollisuus. Monet hetket käyskeli hän vapaa-aikoinaan\nkanssani kauniissa puutarhassaan, ja laajensi sydäntäni ja näköpiiriäni\ntämmöisillä puheilla.\n\n\"Ja nähkääs! Kun käyskelimme täten kävi hänen nuorin tyttärensä melkein\naina rinnallamme... Ja ell'ei hän joskus ollut kansamme, kutsui hän\nusein hänet luoksemme käymään kansamme. En tiedä, tekikö hän tämän\njossakin salaisessa hyvässä tarkoituksessa. Että hän piti minusta, ja\nantoi minulle arvoa, sen tiedän. Lyhyesti: tyttö oli nuori ja kaunis,\nja kantoi hienoa yksinkertaista pukuaan, kuin nuori solava koivu\nlehvistöään. Ja puutarhassa kukkivat ihanat kukat ja kasvoivat kauniit\npuut; ja koko huone huokui vanhaa turvallista varakkuutta ja lämmintä\nhyvyyttä. Viisi viikkoa kului siten.\n\n\"Silloin palasi kotiin perheen emäntä, joka oli ollut vierailulla\nnaimisissa olevain lastensa luona. Hän oli aivan toisenlaatuinen\nihminen kuin hänen miehensä ja hänen nuorin lapsensa. Hän ei tosin\nvoinut sitä suoraan osoittaa näiden kahden edessä; mutta sisältään oli\nhän ylpeä ja vallanhimoinen. Hän ei sietänyt minua, ja toimitti, ett'en\nenää palannut.\n\n\"Silloin lähdin takaisin Kiinaan ja olin siellä viisitoista vuotta...\nMiksi olen jäänyt naimattomaksi, sitä en tiedä... Siksikö että\nmuistelin tuota kaunista lasta hienossa yksinkertaisessa puvussaan,\njonka kanssa olin tuon viisaan hyväntahtoisen miehen rinnalla\nkäyskellyt siellä kauniissa puutarhassa? En kai tahtonut tinkiä\nihanteestani... Oltuani viisitoista vuotta siellä, tapasi minut\nmatkalla sisämaassa korealainen kuula. Palasin Hampuriin takaisin,\njärjestin pienet raha-asiani ja vetäydyin Hilligenleihin. Ja jatkan\nja kehittelen nyt niitä ajatuksia, joita hän, tuo ukko silloin puhui\nkanssani tuossa kauniissa auringonpaisteisessa puutarhassa, noita\najatuksia oikeasta, todellisesta kauppamiehestä; ja tänä päivänä\nvielä olen syvästi iloinen jokaisesta pienestä huomaavaisuudesta ja\ntunnustuksesta, jonka hän minulle osoittaa; hän on nyt jo vanha mies...\nHänen tyttärestään en tiedä mitään...\" Hän kohotti lasiaan, katsahti\nAnna Bojeen, ja joi hänen kunniakseen.\n\n\"Mutta nyt!\" sanoi pitempi hänen tovereistaan, \"nyt haluttaisi minun\ntodellakin kuulla, mitä nuoret tässä arvelevat meistä kolmesta\nvanhastapojasta\".\n\n\"Sano sinä, Piet!\" virkkoi Kassen Wedderkop, \"mitä arvelet sinä?\"\n\n\"He olivat kaikki kolme samanlaisia kuin me merimiehet\", sanoi Piet\nnauraen. \"Merillä tai Kiinassa: sama asia. Olisitte olleet täällä\nHampurissa, olisitte kaikki naimisissa\".\n\nSiitä eivät nuo kolme pitäneet ja alkoivat kinastella vastaan ja\nsanoivat: \"Hän koettaa halventaa meitä. Se ei ole totta. Hänen kanssaan\nemme kilistä\".\n\n\"No, entä minkä lausunnon annat sinä, Anna! Sano suoraan vaan! Olemmeko\nsyyttä suotta jääneet naimattomiksi?\"\n\n\"Minusta tuntuu\", sanoi Anna Boje armollisesti, \"että te kaikki olette\nkoettaneet saada itsellenne parhaan, mitä olette kohdanneet. Ja kun\nette sitä ole saavuttaneet, niin olette jääneet vapaiksi. Nuori tyttö\nvoi ymmärtää tuommoista ja antaa sille tunnustuksensa. Kaikki kolme\nolette kunnioitettavia vanhojapoikia\".\n\nSilloin tulivat kaikki kolme iloisiksi ja nauroivat, ja kilistivät\nlasia hänen kanssaan.\n\n\"Ja nyt!\" virkkoi pitkä, \"nyt tulee tuon kolmannen vuoro! Sitä olen\nkoko ajan katsellut vähän epäillen; ei näe kylliksi hänen silmiään; ne\novat liika syvällä... Mikä on sinun lausuntosi?\"\n\n\"Minä ajattelen samaa kuin Anna Boje\", sanoi Kai Jans, ja silmissään\nvälkähti elokkuus ja hyvyys: \"Kaikki kolme olette koettaneet saavuttaa\njotain puhdasta, jotain pyhää. Siksi olette nyt naimattomia. Ja olette\ntehneet oikein; sillä nyt olette pysyneet puhtaina miehinä\".\n\nNuo kolme loivat epävarmoina katseensa alas laseihinsa...\n\nMutta silloin kohotti pitempi Kassen Wedderkop'in tovereista\nkatsettaan, ja sanoi vakavasti: \"En salli, että nuoret jäävät niin\nväärään luuloon: Me olemme kaikki kolme nuoruudessamme saaneet nähdä\npyhää; mutta se ei, ikävä kyllä ole voinut estää meitä myöhemmässä\nelämässämme hairahtumasta syntiin\".\n\nSilloin säikähti Kai Jans ja hänen kasvonsa muuttuivat. Hän tuijotti\nsynkkänä ja kalpeana eteensä ja aikoi nousta ylös.\n\nSilloin kohottausi vieraskin tuolla viereisessä pöydässä, hänen tummat\nelottomat silmänsä olivat luotuina häneen.\n\nMutta Kai Jans istuutui taaskin ja tuijotti taaskin sekavasti eteensä\npöytään.\n\n\"Nyt me lähdemme\", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena... \"Jäättekö\nte vielä tänne?\"\n\n\"Me jäämme vielä hetkeksi\", sanoi Piet tyyneesti.\n\nSilloin lähtivät nuo kolme.\n\nHe eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski\nraskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla:\n\"Näettekö?... Siten on laita;... Hilligenlei?!...\" Ja naurahti kovaan\nja katkerasti.\n\nSamassa -- hän nauroi vielä -- astui vieras sieltä toisesta pöydästä\nheidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla\nlaahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin:\n\"Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi\".\n\nAnna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että\nhänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä\nsykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi\nkääntyä Pietiin, mutta ei voinut.\n\nKai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: \"Tiedätkö\", sanoi hän, \"olen\nsemmoinen ihminen... olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin\nvakavasti... niin vakavasti, tiedätkö... luulen, että sanon oikeammin,\nkun sanon... pyhästi... Olen aiemmin kerran... matkustanut maailman\nympäri... etsimässä... minä luulin aina, että maailma olisi pyhä...\nviime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua...\", hän nauroi\ntaaskin raskaasti... \"Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen... On niin\noutoa ollakseni... Minä luulen... olen joku aika sitte saanut sen\najatuksen... että kaikki... on aivan yhdentekevää... aivan tuiki\nyhdentekevää. Kuka olette te sitte?\"\n\nAnna kääntyi tuskauneesti Pietiin ja sanoi: \"Emmekö lähde?\"\n\n\"Odottaisin vielä pienen aikaa\", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti\nympärilleen.\n\n\"Ketä sinä odotat?\"\n\n\"Tapasin eilen Pe Ontjesin\", vastasi hän hieman epäröiden, \"ja kerroin\nhänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi\nkanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän\ntoki olisi tullut\".\n\nTytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: \"Sen olisin voinut\nedeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule\".\n\nSamassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi\nkovaäänisesti: \"Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö _te_\nHilligenleitä, Pyhää maata! Niin... etsittekö! Sanokaa se toisillekin:\nsuurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle... hänestä tulee tyttö\nvielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin,\nhupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä _minä_ sitte turhia! Etsittekö\n_te_ Hilligenleitä, kuuletteko? _Minä_... minä viis siitä nyt enää,\ntoista maata minä alan hakea\".\n\nAnna nousi kasvot kalpeina: \"Tule\", sanoi hän, \"se on kamalaa, hän on\njuovuksissa. Ihmiset katsovat meitä... tule, Piet\".\n\nVieras seisoi Kain vieressä. \"Tuletteko pienen matkan minun kanssani?\"\nsanoi hän.\n\nViinuri tuli ja auttoi Annalle päällystakkia päälle.\n\n\"Mitä hän on ihmisiään?\" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka\nmenivät uloskäytävää kohden. \"Tuo harmaa tuolla!\"\n\n\"Emme me tiedä, kuka hän on\", vastasi viinuri, \"hän tulee istumaan\ntänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten,\nettä hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa... varsinkin jos siinä\non nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa\", lisäsi hän ja katsahti\nheidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.\n\n\"Roistokin!\" sanoi Piet. \"Ja mitä hän on sitte oikein?\"\n\nAnna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: \"Mene Kai Jansin\nkanssa... Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä\".\n\n\"Minä häntä seuraamaan?\" sanoi Piet pilkallisesti. \"Antaa hänen mennä,\nminne menee! Onhan se _hyvä_ että hän vihdoinkin jättää tuhmuutensa.\nEtsiä Hilligenleitä?! Hullu hän on! Vai _meidänkö_ pitäisi etsiä\nHilligenleitä?! _Meidän_?!\" Hän tarttui sisartansa käteen, ja lähti\nhänen kanssaan ulos.\n\nHotellin edustalla, jossa hänen sisarensa asui, jätti hän hänelle\nhyvästit.\n\nAnna meni ylös, riisui itsensä ja meni nukkumaan ja nukahti kohta\nja näki ihmeellisen unen. Hän kuuli mainittavan aivan selvään ja\nkirkkaasti omaa nimeään: \"Anna Boje?!\" Hän tunsi kohta äänestä, että se\noli Jumala, joka puhutteli häntä ja sanoi: \"Tässä minä olen, Herra...\"\n\"Kai Jans on hyljännyt etsimästä Hilligenleitä\", sanoi Jumala, \"nyt\npitää teidän alkaa sitä etsiä. Tiedäthän: Jonkun teidän kaupungissanne\npitää aina sitä etsiä ja löytää se...\" \"Oi hyvä Jumala!\" sanoi hän. \"Me\nBojet, me emme sitä ikinä löydä, ja Pe Ontjes Lau ei ole likimainkaan\nkylläksi oppinut...\" \"Mitä pitää minun sitte tehdä?\" sanoi Jumala. \"Oi,\nHerra!\" sano Anna, \"Kai Jans alkaa kyllä taas etsiä sitä, siitä saat\nolla ihan varma. Luuletko sinä, että hän yhtään vuottakaan voi kulkea\ntuon väliäpitämättömän naljasilmäisen harmaapään seurassa? Kohta on hän\noleva täydessä tulessa taas. Se on nyt kerran hänen luonnossaan. Ja\njos hän taas alkaa sitä etsiä niin on minulla kotona nuorempi sisar,\njonka nimi on Heinke, hän on kauniimpi ja pyhempi kuin minä, ja hän\non auttava häntä, niin että hän sen löytää\". Silloin kohotti Jumala\nsormeaan ja sanoi: \"Sinunkin pitää sitä etsiä...\" Silloin säikähti hän\ntaaskin: \"Herra!\" sanoi hän. \"Minä en voi. Minä olen levoton, onneton\nihmislapsi!\" Silloin uhkasi Jumala häntä vakavasti sormellaan ja katosi.\n\nSeuraavana aamuna matkusti hän takaisin Hilligenleihin. Hänen sielunsa\noli levoton ja hämmentynyt.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nJa kun Anna Boje siis taas palasi kotiin, niin kertoi Heinke, että\nne kolme sieltä pensaikkokäytävältä sairastelevine äitineen olivat\nmatkustaneet pois. Äidin piti mennä pitkälle parannusmatkalle. Koska\nhe taaskin voisivat palata, se riippui kaikki sairaasta. Niin, kertoi\nHeinke, eipä ollut sekään mahdotonta että he joutuisivat kokonaan\njättämään täkäläisen kotinsa, ja siirtymään äidin vuoksi Etelä-Saksaan,\njonnekin Rheinin seuduille.\n\nSilloin rutisti Anna punaiset huulensa tiukasti yhteen. \"Vai niin!\"...\nNyt oli hän siis ihan yksin. Kukaan ihminen ei pitänyt hänestä; ei\nkukaan tarvinnut häntä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hiljalleen saisi\nhän nyt lakastua ja kuihtua. Hän nauroi katkerasti ja tuskaisasti.\n\nSiten kesti hän umeassa tuskassa kahdeksan päivää.\n\nMutta silloin koitti yhdeksäs päivä syyskuuta.\n\nIkinä elämässään ei unohda Anna Boje sitä aurinkoista kuumaa yhdeksättä\npäivää syyskuuta. Ei, vaikka tulisi hän yhdeksänkymmenen vuoden\nvanhaksi. Ja ikinä ei ole hän uskova, että oli siinä päivässä mitään,\njoka oli syntiä ja rikosta, ei hänen puoleltaan eikä erään toisenkaan.\nJa jos oli syntiä: niin on sen sovittanut pitkä kärsimys. Ja jos oli:\nrakkaus sovittaa monet synnit.\n\nYhdeksäntenä päivänä syyskuuta, aivan epätavalliseen aikaan, kohta\npäivällisen jälkeen, seisoivat hänen kolme ystäväänsä pensastiellä ja\nsälistelivät tapansa mukaan porttia. Hän seisoi lieden ääressä, mutta\nhän kuuli sen kohta, ja juoksi ulos.\n\nKaikki kolme olivat ilosta hämmästyneet, kun taas saivat nähdä Anna\nBojen.\n\n\"Oi\", sanoi Anna, \"kuinka ihanaa, että taas tapaamme toisemme!\"\nMieskin loisti ilosta. Hän näytti terveemmältä ja reippaammalta kuin\ntavallisesti, jolloin hän päivät oli ollut kovassa työssä.\n\nAnna muuttui suuressa ilossaan avoimeksi ja omaiseksi kuin ei ikinä\nennen. Hänen sielunsa ihan aukeni. \"Kaikki kolme olette te yhtäläisiä\narmaita tuhmia hupsuja!\" sanoi hän ja laskeusi suloisesti hämillään\npolvilleen.\n\nJa polvet naksahtivat taas.\n\nSilloin kertoivat nuo kolme: heidän piti kahdeksan viikon kuluttua\nkaikkien kolmen muuttaa äidin jälestä etelään, pois Hilligenleistä.\nMutta niinkauan kuin he olivat täällä, tahtoivat he nähdä joka päivä\nAnna Bojen... jokaikinen päivä. Tulisiko hän tänä iltapäivänä heidän\nkanssaan metsään.\n\n\"Siellä on eräs hauska paikka\", sanoi pienempi lapsista. \"Siellä on\nruoho niin lyhyttä. Siellä tanssimme me kahden keskenämme\".\n\n\"Sinun pitää hiukan pukeutua\", sanoi vanhempi, \"sillä on hirveän\nkuumaa, ja sinun pitää tanssia\".\n\nSe oli tyyni kuuma päivä, se yhdeksäs päivä syyskuuta.\n\nHe löysivätkin todella sen paikan metsän rannassa. Se oli niin\nhupaisesti piilossa, sitä ympäröi viidakko kakskymmenvuotisia kuusia.\nEtualalla lepäsi, kuin puolhämärän luolan edustalla, kirkas auringon\nloiste.\n\nJa siellä tanssi hän sillä lyhyellä ruohikolla, ensin pienemmän lapsen\nkanssa ja sitten suuremman. Silloin pyysi mies, että hän tanssisi\nyksin. Ja sitte pyysi hän häntä, että hän jäisi seisomaan paikalleen\nsiinä asennossa kuin hän oli. Ja hän teki kaiken, mitä hän pyysi.\nHän oli niin rakas ja hullunkurinen siinä lapsineen, ja pyysi niin\nystävälliseltä, ja hänen silmänsä olivat sulaa iloa ja hyvyyttä. Hänen\nsydämensä hämmentyi ja kuumeni niin suloisesti ja kummallisesti noiden\nsilmäin edessä.\n\nSilloin astui mies yht'äkkiä hänen luokseen, etualalle ja sanoi\nomituisella vaivalloisella äänellä: \"Tiedätkö, että näen sinun armaat\njäsenesi läpi pukusi?\"\n\nTyttö katsahti hämmentyneesti ja tuntien kipeää kärsimystä häneen:\n\"Oli niin kuuma\", sanoi hän valittaen, \"ja minä tahdoin reuhtoa lasten\nkanssa oikein perin pohjin...\"\n\n\"Tiedätkö, että olet ihanin maassa?\"\n\nTyttö väistyi kuusia kohden, ja puhui pelokkain rukoilevin silmin:\n\"Minä en saa... minähän en saa\".\n\nMutta hän ei kuullut, ei kuunnellut sitä; hän tiesi, että hän piti\nhänestä. \"Kaikki vuodet, lapsesta asti olet sinä pitänyt minusta; olen\naina nähnyt sen silmistäsi\".\n\n\"Minä en ole tietänyt siitä\", kuiskasi Anna. \"En ole tietänyt. Jumalan\nkautta. En ole ajatellut että tulisi näin\".\n\nHän ei kosinut, hän puhui ainoastaan suuresta, suuresta ilostaan...\n\"Katsos tuommoinen sinä olet!... noin uljas... noin selkeä... noin\nselkeä... Sinä tiedät: olen kahdenkymmenen kolmen, ja minulle kuuluu\nminun sieluni ja ruumiini... ihmettä olet, ihmettä olet, etkä tiedä\nsiitä... sinä ihana armas nainen\". Hän tarttui hänen käsiinsä.\n\nHän jätti hänelle kätensä ja katsoi häneen hämmentynein kärsivin\nsilmin: \"Minä\", sanoi hän ja hengitti raskaasti... \"ikinä en ole pitävä\nkenestäkään ihmisestä niinkuin sinusta\".\n\nHe menivät läpi metsän, johon aurinko viistoon valoi kuumaa\nloistettaan; lapset seurasivat heidän jälissään, Anna astui pää\nkumarassa, miehen silmät, miehen sanat, miehen koko sielu riippuivat\nhänessä.\n\nKun he tulivat tuohon hiljaiseen rauhalliseen taloon, menivät\nlapset palvelustytön kanssa puutarhaan. Ja mies laski kätensä hänen\nympärilleen ja vei hänet huoneeseensa. \"Oi...\", puhui Anna suuressa\nhuolessaan... \"Oi, sano minulle, sano... ett'en tee mitään pahaa...\nSano se minulle!... Minä... minä en voi toisin... Minä en ole tietänyt\nsiitä: mutta nyt on siten: olen kauan, kauan jo pitänyt sinusta enemmän\nkuin kaikesta muusta... Oi, että sinä pidät minusta! Minä tiedän nyt,\nettä minä olen toivonut sitä! Oi... olin aina niin kamalan yksin!...\nOle hyvä minulle ja auta minua... oi, kuinka rakas sinä olet...\"\n\nSeitsemän viikkoa kesti heidän onnensa; seitsemän pyhää, ei: epäpyhää,\nei: pyhää viikkoa. Seitsemän viikkoa sulaa onnea ja satua, ihmettä ja\nsatua, suurta tuskaa ja suurta onnea. Seitsemän viikkoa oli Anna Boje\nautuas onneton nainen.\n\nHän ei rukoillut: \"Pidä minut, ja jätä tuo toinen; minä en tiedä, miten\nminä voin elää, kun sinä olet poissa\". Jos hän siten olisi rukoillut,\nolisi hän kai tehnyt sen, sillä hänellekin oli kaikki tämä samaa onnen\nsatua, kuin Annallekin. Hän ei rukoillut sitä. Hän ei olisi suostunut\nedes, jos hän olisi itse tarjounutkin. Hän ei olisi voinut astua\nonneensa toisen ihmisen kärsimyksen kautta. Hän tiesi, että tulee\npäivä, tulee pian, pimeä kamala päivä, jolloin särkyy koko autuus,\npyhä... ei... epäpyhä... ei... pyhä...\n\nNiihin aikoihin sanoi äiti Heinkelle: \"Tiedätkö, mikä Annan on?\nHän on niin ystävällinen meille ja puhuu kanssamme enemmän kuin\nvuosikausiin...\" \"Niin\", sanoi Heinke... \"minäkin olen huomannut sen...\nminä en tiedä, mistä se tulee\". Ja tytöt kaupungissa, joiden kanssa hän\njoskus tuli yhteen, sanoivat: \"Mikä on Anna Bojen? Kuinka ystävällinen\nja iloinen hän on! Ja kuinka kaunis!\"\n\nSitte tuli eronpäivä. Lääkäri etelässä oli määrännyt, että vaimon piti\njäädä sinne, aurinkoiseen laaksoon; ilma Pohjanmeren rannoilla oli\nliika raskasta ja kosteata, liika kylmää ja suolaista hänelle. \"Oi\",\nsanoi mies, ja veti syvään henkeään ja katsoi Anna Bojeen: \"Ilma\ntäällä on niin raikasta ja tervettä... ja sinä... sinä olet niin armas\nja ihana!\"\n\n\"Sinun pitää pois\", sanoi Anna ja kyynelet tulvahtivat hänen\nsilmiinsä... \"sinun pitää unohtaa minut... ja minun pitää katsoa,\nkuinka minä saan elämäni järjestykseen\".\n\nSilloin voi Anna Boje vielä laittaa lapset matkakuntoon, ja vielä\nkerran tuntea hänen tulista mieletöntä rakkauttaan, ja nähdä sen\nepätoivon, joka asui hänen silmissään, ja saattaa nuo kolme asemalle ja\nvielä kerran pudistaa hänen kättään ja sanoa, hampaat yhteen purtuina:\n\"Viekää terveiset äidillenne\", ja voi sitte vielä yksin palata kotiinsa\nja sanoa itselleen: \"Ikinä et enää ole näkevä häntä\".\n\nKun hän tuli kotiin, oli hänellä siellä postikortti Kai Jansilta. Tämä\nkertoi lyhyesti kuulumisensa. Reunaan oli hän pienillä kirjaimilla\nkirjoittanut: \"Oletko sinä löytänyt Hilligenlein, 'Pyhän maan?' Olen\ntaitanut minä löytää jotain sen suuntaista!\" Ja viereen oli hän\npiirtänyt silmäparin, silmäterät sinisellä musteella.\n\n\"Kuule\", sanoi Heinke, \"kuinka ihmeellistä, että hän kirjoittaa\nsinulle; aina ennen on hän kirjoittanut vaan minulle. Ja mitä merkitsee\ntuo tuossa reunassa?\"\n\n\"Hän on kai löytänyt itselleen morsiamen, jolla on siniset silmät\",\nsanoi Anna.\n\nSilloin kävi Heinke hiljaiseksi, ja meni puutarhaan omenapuun juurelle\nja itki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi raskas vaikea aika tuon pienen päätytalon asujamille kastanjoiden\nvarjossa.\n\nPiet matkasi kaukaisilla merillä, Samoaa kohden, ja hautoi mielessään\ntoivoja ja suunnitelmia, joita hänen sisarensa osaksi ei tuntenut,\nosaksi ei hyväksynyt. Hett meni Kieliin kauppakouluun, kahdeksan\nviikkoa myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen salaisen kirjeensä Annalle\npyytäen rahaa, Anna lähetti hänelle säästöistään kolmekymmentä markkaa.\nHett ei edes kiittänyt. Anna ajatteli: \"Alan siis jo saada näyttää\nvanhemman sisaren osaa; alkaa olla kuin professori Tonnerilla, jonka\nkolme tytärtä jäivät tuhmiksi ja vieraiksi maailmassa kahden veljensä\nvuoksi, ja jotka ovat köyhiä ja ahkeria.\"\n\nHelle Boje, joka kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli tanssinut\nkengän jalastaan Ringerangilla, alkoi näihin aikoihin saada harmaita\nhiuksia ja vanheta. Hän suri ja sydämensä koveni, kun ei hänellä enää\nollut luonaan kahta lempilastaan. Annan kanssa, joka nyt taaskin\noli kokonaan itseensä sulkeunut, puhui hän hyvin vähän. Ja Heinke\nei voinut ikinä tehdä mitään hänen mielensä mukaan. Alinomaa moitti\nhän häntä uppiniskaiseksi, laiskaksi, epäystävälliseksi. Lapsi,\njolla ei ollut muuta vikaa, kuin että hänellä oli äitinsä hiljainen\nitseensäsulkeunut ylpeys, ja isänsä korkealle pyrkivä mieli, kärsi\nkovasti noista alituisista moitteista ja itki usein ja salaa. Kun hän\nkuivasi kyyneleitään, katseli hän kuvapostikortteja, joita Kai Jans\nlähetteli Heidelbergista ja sen ympäristöistä. Ne olivat kaikki hyvästi\njärjestettyinä hänen virsikirjassaan.\n\nToisinaan koetti Anna vähän riuhtaista itseään vireille. Hän yritti\nneuloa itselleen ja sisarelleen puvun, käyttääkseen saavuttamaansa\ntaitoaan, mutta tuommoinen tylsä, istuva työ ja kaikkea pientä\nhuomiota vaativa työskentely ei sopinut hänelle; hänen täytyi yhä\nuudestaan ratkoa, mitä hän oli neulonut, ja lopulta jättää kaikki\nneulojattarelle. Iltasin yritteli hän salaa lueskella isänsä kirjoja.\nTyyneellä ihmetyksellä näki hän nuo ylevät kuvat, jotka kohosivat hänen\neteensä ja hän katseli ympärilleen pienessä vaatimattomassa huoneessaan\nja kuihtuvassa toivottomassa elämässään, ja laski kirjan kädestään,\neikä voinut löytää tietä kauneuteen.\n\nTalvella sai hän kerran taas kutsut tyttöseuraan, ja pakoitti itsensä\nlähtemään sinne.\n\nSiellä oli vilkasta. Eräässä huoneessa istuivat nuorimmat,\nkahdeksantoistavuotiaisiin asti, he kertoivat viattomia hassuja juttuja\nja nauroivat niin, että muutamat kiirivät pöydän alle. Heinke oli\nheidän joukossaan.\n\nToisessa huoneessa istuivat vanhemmat, noin kahdenkymmenenkahdeksan\nvuotisiin asti: nämä johtuivat juttelemaan naimisiin menosta.\nKahtakymmentäviittä vanhemmat johtivat puhetta, nuoremmat kuuntelivat\nahdistuneina.\n\n\"Niin, päästä naimisiin! Saada kunnon kelpo mies, se on parasta.\"\n\n\"Mutta semmoisia ei ole monta.\"\n\nJa he alkoivat mies mieheltä keskustella nuorista avioliittoon\nkykenevistä miehistä. Ja puhuivat katkerasti ja halveksien muutamista,\njotka eivät menneet naimisiin, koska olivat raukkoja tai liiaksi\nmukavuutta rakastavia tai toimettomia.\n\nJoku lausui tylyn sanan: \"Nuorista miehistä ei ole mihinkään enää,\nraajarikkoja kaikki. Naimisiin ei enää mene kukaan\".\n\n\"No!\" huomautti joku... \"Friedahan meni tässä äskettäin naimisiin, ja\nGertrud\".\n\n\"Niin, mutta Friedalla oli kymmenentuhatta markkaa rahaa, ja Gertrud...\nno, Gertrud oli kahdenkymmenenviiden.\"\n\n\"Tasan ei käy onnen lahjat, yksi saa, toinen jää ilman.\"\n\n\"Jos en saa miestä, koska olen pieni ja ruma, niin sen voisin kestää.\nMutta ell'en saa miestä, kosk'ei minulla ole paksua kukkaroa,\nja nenä kullasta, niin se on kurjaa ja häpeällistä. Friedakin\nkymmeninetuhansineen! Mitä hyvää hänen miehellään niistä? Ken viitsisi\nmaata semmoisen luurangon kanssa samassa sängyssä?\"\n\n\"Kuule! Älä puhu noin hurjasti!\"\n\n\"Äh, tyhjää!... Sanovathan sosialistit, että koko tuo kirottu\nrahajärjestelmä pitää heittää yli laidan? Se joltakin kuuluu: kunpa\narvioitaisiinkin meitä sen mukaan, kuinka norjia ja kauniita me olemme!\nMitä sanot siitä, Anna Boje? Silloin saisit sinä prinssin, ja minä\nvapaaherran. Sillä ettehän voi kieltää, että ole suora ja norja, ja\nettä minulla on kaunis nenä, ja että hiukseni ovat pitkät ja komeat.\"\nJa hän nauroi ja vetäisi kummallakin kädellään vaaleiden hiuksiensa yli.\n\n\"No, mutta enimmät meistä pääsevät sentään naimisiin! Ehdottomasti\nenimmät! Ja muutamat taas eivät tahdokkaan naimisiin, eivät ollenkaan\nhaluakkaan.\"\n\nSilloin nauroi joku: \"Lapset, kerron teille hauskan jutun. Tietysti\nette puhu siitä kenellekään, muuten en kerro sanaakaan... Minä ja Lene\nBruhn kävimme viime viikolla Bindorfissa, ja myöhäistyimme junasta, ja\naioimme tulla jalan Hilligenleihin. Mutta matkalla aloimme pelätä ja\npalasimme Söthbierin kestikievariin... tiedättehän, siellä jossa on se\nukko kahden tyttärensä kanssa. No... tytöt olivat niin ystävälliset,\nettä jättivät meille huoneensa ja menivät jonnekin muualle makuulle.\nMinä nukahdan, ja Lene Bruhnkin nukahtaa. No, tuossa puoliyössä alkaa\nkoputtaa minun ikkunani takana, koputtaa ja koputtaa ja sitte alkaa\ntorata: 'Miks'et laske minua sisään, tyttö?... Miks'et?... Mikä sinun\non?... Mutta tyttö, laskehan nyt!... Mitä tämä on? Olet aina ennen\nlaskenut, ja nyt yht'äkkiä et?...' Siten sitä jatkuu kokonaisen tunnin.\nLene Bruhnin kävi aivan samalla lailla. Seuraavana aamuna menimme me\naikaiseen kyökkiin. Siellä seisoivat tytöt lieden ääressä ja keittivät\nkahvia: 'No', sanoo Lene, 'sanokaa minulle nyt, kuulkaa, yksi asia!\nJos voisitte mennä naimisiin, niin menisittekö?' Silloin katsoivat he\nmolemmat meihin ylen ujosti ja sanoivat: 'Emme me naimisiin ajattele...\nei... emmehän tokiinsa'... Nähkääs, siten se on!... Naimisiin?...\nTietysti haluan minä naimisiin. Ja sitä haluamme me kaikki.\"\n\n\"Tiedättekö mitä\", sanoi eräs toinen: \"Jos te niin kovasti haluatte\nnaimisiin, niin pitää teidän tehdä kuin sihteerin tytär Tonndorfissa:\nhän ei ollut sievä, eikä hänellä ollut omaisuutta, mutta hän oli viisas\ntyttö. Hän ajatteli näinikään: 'Jos jäät neidiksi, jäät naimattomaksi.'\nSilloin meni hän Hampuriin, ja rupesi sisäpiiaksi eräässä hienossa\nperheessä siellä, ja sai kohta erään kelpo puutarhurin itselleen.\nHänen sisarensa teki sittemmin samalla tapaa ja sai erään leipurin, ja\nleipurilta kuusi lasta, jotka elävät sämpylistä, jotka jäävät aamulla\nmyymättä, ja ovat terveitä ja pyöreäposkisia.\"\n\n\"Nyt sepittelit taas\", sanoivat toiset. \"Aina sinä lopulta panet\nomiasi.\"\n\n\"En tiedä\", virkkoi eräs: \"Sen pitää olla niin hyvä ja viisas mies,\nmuuten en minä voi.\"\n\n\"Ei, muuten ei voi.\"\n\n\"Turhia!\" tokaisi eräs toinen katkerasti: \"Mieluummin onnettomissa\nnaimisissa, kuin naimatonna.\"\n\nSilloin alkoivat toiset vastustaa: \"Ei, ei... ajattelehan vaan\nhäntäkin... ja häntä. Tuhat kertaa ennemmin naimatonna.\"\n\n\"Mutta hänellähän on lapsia toki, jotka ovat hänen omiaan.\"\n\n\"Niin... lapsia!...\"\n\n\"Jäädä vanhaksi piiaksi. Ilman ketään, jota rakastaa, ja josta saa\npitää huolta?\"\n\n\"No?... Katsokaahan nyt esimerkiksi Hanna Behrens'iä vaan! Hän on\nonnellinen tyytyväinen vanhapiika!... Ei, se on ihan totta!... Hän\nei teeskentele!... Hän on kolminekymmenine kaksine vuosineen tuiki\nonnellinen tyttö.\"\n\nHe kohauttivat olkapäitään. \"Niin\", sanoivat he..., \"niitä on\nsemmoisia. Niillä on maitoa suonissa, ja niiden ei ylipäätään\npitäisikään naimisiin. _Me_ olemme toista... Jäädä naimattomaksi? Sitte\nennemmin vaikka kuolemaan... Mitä sanot sinä, Anna Boje?\"\n\n\"Anna Boje on tyyni. Kuningatar, mutta kylmä.\"\n\nSiellä oli heidän joukossaan eräs virkamiehentytär, taidokas ja näppärä\ntyttö, joka aavisti, että Anna Bojella oli tulinen sielu, hän katsahti\nvakavasti häneen. Tällä virkamiehentyttärellä oli lapsesta asti ollut\nluontainen taipumus huomaamaan muotoja ja värejä, ja erinomaisen\ntaitava käsi. Vilkkaan, näppärän äidin kehoittamana ja rohkaisemana\noli hän käynyt teollisuuskoulussa Kielissä, oli sitte antaunut\nvalokuvausalalle ja oli nyt kaksikymmennelivuotiaana aivan turvattuna\nosakkaana eräässä taidekaupassa eräässä suuremmassa kaupungissa. Nyt\noli hän tervehtimässä kotiseudullaan, ja istui hiljaisin älykkäin\nsilmin lapsuutensa ystävätärten keskellä ja katseli Anna Bojea.\n\nAnna Boje, joka aina oli pitänyt hänestä, koska hän oli niin vilpitön\nja luonnollinen ihminen, katsahti häneen ja sanoi: \"Kunpa olisi lahjoja\nniinkuin sinulla.\"\n\n\"Niin\", sanoivat toiset, \"kunpa olisikin itsenäinen toimiala niinkuin\nsinulla.\"\n\nTuo pieni taidokas neiti katsahti heihin ja sanoi ainoastaan: \"Niin...\nniin...\", eikä mitään muuta.\n\nEräs, joka oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja älykäs vakava\ntyttö, ja hoiteli sairasta isäänsä, lopetti keskustelun: \"Ne jotka\nsanovat, että he ovat toimessaan löytäneet tyydytyksen elämässään, ne\njoko valehtelevat tai ovat he syntymästään asti ja luonnostaan määrätyt\npysymään naimattomina. Me toiset, mitä auttaa meitä toimemme ja\nvirkamme? Emme me kaipaa hoitaa toisten ihmisten lapsia, emme me tahdo\nopettaa toisten lapsia, toimittaa toisten asioita, hoitaa vieraita\nsairaita; me tahtoisimme rakastaa, pitää huolta ja kärsiä, vaikkapa\nkuolla jonkin puolesta, joka on meidän omaamme ja omamme. Se olisi\nmeidän Hilligenleimme, Pyhä maamme. Siten juuri.\"\n\nSiten puhuivat he avoimesti huolistaan. Eikä ollut ainoakaan heistä\nruma. Lukuunottamatta yhtä, joka oli vähän omituinen, olivat he\nkaikki terveitä, voimakkaita ja kauniita tyttöjä. Nyt vaikenivat he\nhetkeksi... Sitten alkoivat he jutella yksi yhden kanssa, toinen toisen\nkanssa, ja vilkastuivat taas ja nauroivat.\n\nKun Anna Boje lähti vähän aiemmin kuin muut, seurasi häntä tuo pieni\ntaidokas neito.\n\n\"Etköhän voisi ruveta opettajattareksi?\" kysyi tämä arasti ja\nepävarmasti.\n\n\"En voi\", vastasi Anna Boje vaikeasti. \"Minä olen niin äkkipikainen. Ja\nminulla ei ole mitään taipumuksia, ei mihinkään.\"\n\n\"Sinä menet naimisiin\", lohdutteli toinen... \"olet vasta\nkahdenkymmenenkolmen ja olet suuri ja kaunis ja älykäs ja siisti.\nEll'et sinä joudu naimisiin, niin kuka sitte?\"\n\nAnna Boje kohautti katkerasti olkapäitään. \"Vielä ei ole kukaan minua\npyytänyt, ei yksikään.\"\n\n\"Tilde Peters on oikeassa\"! sanoi toinen: \"Mikään toimiala ei tuota\ntyydytystä meille, ja tee meitä onnellisiksi. Niin, muutamille\nmahdollisesti, joissa luonnostaan on jotain kalpeata, hiljaista ja\nraukeata; mutta muut, terveemmät, ne kaipaavat miestä ja lapsia.\nViisaat kyllä ovat väittävinään, että sen voi helposti voittaa.\"\n\nSilloin huudahti Anna Boje vihastuneena: \"Voittaako sen itsessään?\nSilloin pitäisi minun kai puhkaista silmäni ja rutistaa rintani\nsisään...?\"\n\n\"Se on niin vaikeata ja surkeata tämä\", tunnusti toinen vilpittömästi\nja hiljaa. \"Muutamat kaihoovat ja kuihtuvat hiljaa ja hiljenevät ja\nkalpenevat tuskissaan. Toiset taas varastavat sitä, mitä he eivät\njulkisesti ja kunnialla saa ottaa itselleen, salaa ja pelolla. Aiemmin\noli kirkolla jo sovinnaisilla tavoilla valtaa mielten ylitse ja\nsanoivat: nöyrry ja kuihdu! Mutta mitä välittävät ihmiset nyt suurissa\nkaupungeissa kirkosta ja tavoista? He kysyvät: Mikä voi meiltä kieltää\nkehdon ja kotilieden? Ja ottavat osansa. Minkä pitäisi olla sulaa ja\npaljasta sydämen iloa, se muuttuu nyt rikokseksi ja kärsimykseksi. On\nniin vaikea, vaikea monen porvaritytön asema.\"\n\nAnna katsahti arasti noihin somiin tummiin kasvoihin \"Mitä sanovat\nvanhempasi tuommoisista mielipiteistä?\"\n\nPieni neiti kohotti olkapäitään: \"Isäni istuu joka ilta ravintolassa ja\nkuuntelee kaskuja, ja juttelee itse mielellään ja hauskasti. Äitini on\nmennyt naimisiin kahdeksantoista vuotiaana, eikä ymmärrä minua... Se on\nehkä pahinta onnettomuudessamme, että me, toisen ja uuden ajan lapset,\nvielä lisäksi olemme orpoja.\"\n\nAnna Boje saatti pientä ystävätärtään tämän vanhempain kotiin asti, ja\npalasi sitten yksin pimeitä katuja, mieleltään ihan masennuksissa.\n\n\"Kotona ei minua tarvita... olen ihan liikaa... lahjoja ja taipumuksia\nei minulla ole mihinkään... Pitääkö minun nyt mennä jonnekin\nvieraaseen perheeseen, palvella vieraita ihmisiä ja nähdä heidän\nonneaan? Tai työskennellä jossain raskaassa yhdentekevässä toimessa,\nilman mitään toivoa sydämessäni? Minun pitää nyt jonnekin... olen\nkahdenkymmenenkolmen. Minä en voi kauempaa enää olla kotona. Heinke ei\nsaa lähteä; hän on vielä liika nuori... minä lähden.\"\n\nHän meni Satamakatua alas ja mielensä kaivautui yhä syvempään hätään\nja hänessä heräsi raskaita pimeitä ajatuksia, jotka olivat piilleet\nhänen mielensä syvyydessä, jotka piilevät jokaisen mielen syvyydessä.\n\"Jos nyt tulisi häneltä kirje... kirje, jolla olisi mustat reunat...\nhän olisi kuollut... autuas olisin minä silloin. Minä huutaisin liika\nsuurta autuuttani... Ja kuinka minä odottaisin!... Nyt... nyt...\nsaisimme nähdä toisemme... minä noutaisin heidät asemalta... Kuinka\nonnellisiksi tahdon tehdä teidät kaikki kolme... nauraa ja iloita pitää\nteidän kanssani... tahdon olla niin hyvä ja rakas teille... Oi, hän\nelää päinvastoin ja paranee!... Kun hän sentään kuolisi!... Kymmenen\nvuotta on hän saanut elää suloisessa onnessa hänen kanssaan, kymmenen\npitkää suloista vuotta... Anna nyt _minulle_ toiset kymmenen!...\nkolme!... oi, anna minulle yksi ainoakin vuosi! Sitte kuolisin\nmielelläni. Oi, niin mielelläni! Ainoastaan yksi ainoa vuosi ilman että\ntunnen syntiä ja tuskaa!... Kun hän nyt kuolisi...\"\n\nHän meni aina sululle asti ja jäi seisomaan ja kuunteli veden solinaa\nja ajatuksiansa.\n\n\"Minä olen huono ihminen... niin huono että olisi parasta että menisin\nveteen. Ja olenhan minä ihan ilman mitään toivoja... kukahan surisi\nminua? Kuka kaipaisi minua? Minun lapseni uinuvat vielä sylissäni.\nKukaan ei herätä niitä. Rakastaa ja pitää huolta, sitä minä tahtoisin\nja sitä minä voisin; mutta kukaan ei sitä minulta tahdo ja pyydä...\nPienen ajan tahdon vielä odottaa... tahdon...\" hän katsahti pitkää\nrakennusta kohden; Rieke Thomsenin ikkunassa oli vielä valoa... \"minä\ntahdon tietää, onko minulla enää mitään toivoa... Olen puhunut niin\npilkalla... ennen... korteista!?... mutta kun ihminen tulee tällaiseen\nhätään...\"\n\nHän katsahti taaskin eteensä ja kuunteli taaskin länttä kohden, ja\nkatsahti taaskin ylös, ja meni ylös vallille, kuunteli, oliko Rieke\nThomsen yksin, meni välikölle ja astui sisään.\n\nRieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, ja oli juuri kääntänyt\npäätään, katsoakseen lahden tuolle puolen, näkyisikö siellä valkeata;\nhän oli käynyt yhä vaan täyteläämmäksi ja pyyleämmäksi.\n\n\"No? Anna Boje?...\" sanoi hän terävästi, ja vetäisi kädellään yli\npöydän pinnan: \"Mitä asiaa on sinulla minulle?\" Hän ei, kuten useimmat\nmuutkaan, oikein sietänyt Bojeja, he kun kauneudessaan näyttivät niin\nylpeiltä.\n\n\"Ennustakaa nyt minulle korteista...\" sanoi Anna Boje reippaasti. \"Olen\naina aikonut käväistä luonanne, mutta en ole ennättänyt koskaan.\"\n\n\"Aina kun tulette luokseni\", sanoi Rieke Thomsen, \"sanotte joko:\n'No Rieke, tulin kerta minäkin katsomaan ilveitäsi', ja nauratte,\ntai sanotte te: 'Olen aina aikonut käväistä luonasi, mutta en ole\nennättänyt koskaan'. Itse asiassa tulette, kun teillä on joku hätä\nja tarve. Kaikille, jotka ovat nuoria, ja jotka ovat vaivan alla,\ntulee joskus ilta, jolloin he uskovat minun taitooni. Luulenpa, ettei\nole viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ollut ainoatakaan tyttöä\nja ainoatakaan rouvaa Hilligenleissä, olkoot he sitte ylpeitä tai\nnöyriä, joka ei olisi käynyt luonani... Annatkohan minulle kortit...\ntuossa ylhäällä pöydällä... ei... enemmän oikealla... raamatulla...\nvoit samalla antaa minulle raamatunkin... minun pitää vielä lukea\niltasiunaus.\"\n\nHän sekoitti kortit ja levitti ne verkalleen neljään riviin\npäällekkäin, ja kulki sitte sormillaan niiden ylitse... \"Rahoja ei\",\nsanoi hän hitaasti... \"mutta hyvää leipää... on joku vaaleahiuksinen\nihminen; joka paljon ajattelee sinua... mutta hän ei voi sanoa sitä\nsinulle... on joku este... Mutta sitäpaitsi on siinä joku tummaverinen\nherra... hänen rinnallaan nainen...\" Hän katsahti kysyvästi ylös, ja\nnäki edessään tuon kypsän pehmyen naiskauneuden... \"Enempää ei ole\nnähtävissä\", sanoi hän.\n\nVapisevin äänin sanoi Anna Boje: \"Me olemme levottomia veljemme vuoksi,\njoka on kaukana merillä... kaukana... minä... minä tahtoisin mielelläni\ntietää: onko mikään kuolemantapaus lähellä?\"\n\nRieke Thomsen katsahti taaskin ylös, ja näki terävän väläyksen hänen\nsilmissään ja ymmärsi kaiken; ja häntä miellytti tummoinen paha uljas\nnaismieli; mutta hän pudisti päätään ja vastasi vilpittömästi: \"Eivät\nkortit tiedä mistään kuolemantapauksesta.\"\n\nSilloin nousi Anna Boje ylös, laski pöydälle puolen markkaa ja lähti.\n\nHän meni kotiinsa, nukkui, nousi ylös ja eli painunutta uupunutta\nelämäänsä.\n\n\"Syksyllä lähden kotoa\", ajatteli hän. \"Haen paikan jossakin perheessä\nHampurissa; ja toimitan, että Hett'kin tulee Hampuriin, ja pidän\nsilmällä häntä. Siellä saan toisinaan nähdä Pietinkin ja olen hänen\nystävättärensä, kunnes hän menee naimisiin; sitte on sekin loppu.\"\n\nTuli kevät ihanuudessaan, ihana, aurinkoinen, välkkyvä kevät.\n\nPe Ontjes Lau tuli Hilligenleihin. Hänen siirtymisensä sinne oli\nviivähtänyt, koska hän ahnehti mukaansa ansiot, joita aina uudestaan\nja uudestaan tarjoutui. Hän käväisi äiti Bojellakin tuomassa terveisiä\nPietiltä, joka yhä vielä palveli Goodefroolla ja juuri oli matkalla\nIquique'seen; hän kertoi, että parannus, jonka Piet oli suunnitellut\nlaivarakennuksessa, oli osoittaunut käytännölliseksi, ja arveli että\nPiet arvatenkin, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus, tulisi siirtymään\nlaivarakennusalalle. Sitte lähti hän, eikä palannut. Hänen aikansa\nmeni tutustaumisessa isän liikkeeseen ja tarkastamisessa, olisiko\nmahdollisuutta laajentaa sitä. Niinkauan kuin ei hän ollut siitä\nselvillä, tahtoi hän pysyttäytyä erillään kaikesta muusta.\n\nAnna Boje ei ollut silloin ollut kotona. Jälkeenpäin kohtasi hän\nhänet silloin tällöin joskus harvoin kadulla. Silloin tervehti Lau\nkohteliaasti ja meni sanaa sanomatta ohitse. Anna katsahti arasti ylös\nja ajatteli: \"Hän ei välitä minusta. Hän on mies... Mutta hän ei välitä\nminusta!... Hän on menevä naimisiin jonkun talonpojantyttären kanssa,\njolla on rahaa.\"\n\nKesä oli ihana; hän eleli alakuloista sameaa oloansa. Äiti Boje\nja Heinke puhuivat ainoastaan hiukan hänen kanssaan. \"Lokakuussa\nlähden Hampuriin\", ajatteli hän. \"Rupean minäkin pyöräksi\nyhteiskuntakoneistoon; rupean telefoonineideksi tai jotain semmoista;\nmuuhun en kelpaa.\"\n\nAnna Martens tuli kerta tervehtimään miehensä ja ensimmäisen lapsensa\nkanssa, joka jo osasi kävellä; hän oli muhkea ja varma; onni loisti\nhänen silmissään kuin rauhallinen kaunis tuli liedellä. Hän meni Anna\nBojen jälissä kyökkiin ja sanoi: \"Kuule, mitä tuumit sinä tuosta\nsuurekkaasta perämies Lausta... siinä olisi sinulle mies... komea tyyni\nmies.\"\n\n\"Oh\", vastasi Anna Boje kylmästi ja kääntyi askareihinsa, \"älähän nyt\npuhu tuhmuuksia.\"\n\n\"No tuon arvasinkin\", sanoi Anna Martens... \"Ei ole kylliksi hyvä\nsinulle... pitää olla joku lukumies...\"\n\n\"Oh;\" sanoi Anna Boje, ja katsahti hämmästyneenä ja katkerasti\nystävättäreensä: \"Kuinka erehdytkään, Anna Martens! Kun vaan on terve\nja hyvä ja kelpo ihminen, josta voin pitää, niin mitä välitän minä\nsitte rahoista ja latinasta!\"\n\nOli niihin aikoihin palannut Berlinistä kotiinsa eräs nuori mies\nhyvästä perheestä, pankkivirkamies, saadakseen takaisin vanhempiensa\nhoidossa terveytensä, jonka hän oli turmellut yöelämässä -- hän itse\nsanoi: työssä. Muutaman päivän kuluttua alkoi hän jo pitkästyä oloonsa\nja alkoi etsiä seikkailuja, ja kun hän oli kaunis nuori mies ja\nnaistuntija ja intohimoinen, aukeni hänelle piankin semmoisia. Pian\nhuhuttiin kaupungilla, että useat nuoret tytöt, mikä enemmän mikä\nvähemmän olivat olleet hänelle mieliksi, vaikka he tiesivätkin, että\navioliitto ei voinut tulla kysymykseen. Mutta muut nuoret miehet,\nkunnollisemmat, olivat joko liiaksi mukavuutta rakastavia tai liika\nvarovaisia; ja niinpä joutuivat he puutteessaan tämän käsiin.\n\nEräänä päivänä näki hän Anna Bojen kadulla, tunsi hämmästyen hänet\nja puhutteli häntä kohta ja kysyi Pietistä ja päätti jo, siinä hänen\nkanssaan jutellessaan: \"Anna Bojen minä valloitan... on oleva ihanaa\nopettaa hänelle, mitä on rakkaus\".\n\nTuossa hämärissä meni hän pensaikkokäytävää pitkin ja sai hänet jo\nkolmantena päivänä houkutelluksi ulos. Anna Boje ei halunnut muuta,\nkuin että joku osottaisi hänelle, että hänkin olisi pyydettävän\narvoinen. Hän ei kohdannutkaan häntä, meni rakennusten ohitse ja tuli\nlinnapuiston vanhojen lehmusten suojaan. Siellä seisoi nuorukainen\npuukujanteen suulla tienristeyksessä ja odotteli häntä. Oli melkein\npimeätä.\n\n\"Anna Boje?\" sanoi hän, ja hänen hymynsä ikäänkuin kosi häneltä jo\nkaikkea.\n\nSilloin kääntyi Anna, ja työnsi hänet luotaan, ponnistaen kätensä hänen\nrintaansa vastaan, niin että hän väistyi taaksepäin ja aivan äkeissään\nalkoi torua ja sitte sanaa sanomatta lähti pois.\n\nAnna Boje lähti vielä kuohuksissaan ulos kaupungista ja tuli noille\nkolmelle portaille, jotka johtavat ylös. Oli lempeä ihana ilta.\nKukkulain takaa, Volkmersdorffin pimeiden rakennusryhmien ylle kohosi\nverkalleen kuu, ja täytti yön lempeällä valollaan. Anna asteli\nhitaasti, hänen joka jäsenessään värähteli vielä. \"Niin paljon kuin\nminä sitä kaipaankin... niin vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi\nvoinut. Toiset ovat voineet, mutta minä en voi!... Huh... mitenkä hän\ntarttui minuun!\"\n\nJykeviä, punaisenkirjavia lehmiä käyskeli laitumella korkeassa\nruohikossa, ja pureskelivat verkkaan ruohoa. Toisen portaan alla\nvilkahteli vesi-lätäkkö, kolmannen editse solisi melkein oikea puro\nlaaksoon. Hän johtui taaskin ajattelemaan samaa, mikä aina eli vireillä\nhänessä: \"Miksi pitää minun olla yksin, ilman rakkautta? Ja pitääkö\nminun aina jäädä yksin?\" Hän alkoi miettiä että hänessä itsessään ehkä\noli syy; hän kuvitteli varmaksi, että hän oli omituinen sietämätön\nihminen, eihän hänellä ollut ystäviäkään ja mitään iloa. Hän alkoi\nepäillä, että hänen vanhempainsa menneisyydessä ehkä piili jotain, joka\nteki, että ihmiset salaa ylenkatsoivat häntä.\n\nHän tuli kukkulain juurelle ja lähti verkalleen ylös. Vasemmalla ja\noikealla polusta, aivan vieressä, oli ruiskuhilaita; kauempana oli\npelto jo kynnetty, ja valmiina kylvettäväksi. Ilmassa ikäänkuin tuoksui\nhedelmällisyyttä. Hänet valtasi niin syvä katkeruus, ja hänessä alkoi\nnäyttää niin pimeältä, että hän ajatteli: \"Kuinka inhottavaa on kaikki\ntuo taimiminen ja kukoistaminen, kaikki tuo hedelmään kypsyminen\nja hedelmää kantaminen... Kuinka ilettävää se on... Minä en tahdo\nkukoistaa ja kantaa hedelmää... He saavat haudata minut, kahdeksan\njalkaa syvälle, ett'en vaan kuolemassakaan ketään hyödyttäisi...\nMuutenhan voisi minusta taimia joku kukkanen tai puu... kuinka\ninhottavaa se on\".\n\nHän saapui ulos aina nummikolle ja meni ulos vähän matkaa sitä; se\ntuntui hyväilevän pehmeänä hänen jalkojensa alla. Hänen edessään lepäsi\ntuo avara tasainen maa heinäkuun yön sinervässä valossa. Silloin\npoikkesi hän hiukan polulta ja istahti uupuneena vallin vierteelle\nja nautti tyyneestä, avarasta, pyhän hiljaisesta kuvasta edessään\nja tyyntyi ja hiljeni hiukan, ja mielensä lauhkeni lempeämmäksi. Ja\najatuksensa vaelsivat noihin elettyihin ihmeellisiin, levottoman\ntuskallisiin onnen hetkiin: \"Olet ollut toki onnellinenkin joskus.\nHyvä, viisas, hieno mies on pitänyt sinusta ja rakastanut sinua.\nKuinka hän rakastikaan! Kuinka loistivat hänen silmänsä, ja kuinka\nkuumat ja ihanat olivat hänen sanansa. Ja kuinka suuri oli hänen\ntuskansa eronhetkenä. En mistään maailmassa tahtoisi olemattomiksi\nnoita hetkiä elämässäni\". Ja hän alkoi kuvitella mielessään noita\nlukemattomia hetkiä; kuinka se kaikki alkoi pensaikkotiellä... ja\najatteli ja ajatteli ja joutui uneksuessaan pois todellisuudesta ja\nvaipui puoliuneen. Kangas lepäsi avarana ja hämäränä hänen edessään,\nsen takana syvällä alhaalla lepäsi tummanharmaa maa aina merelle asti.\n\nSilloin läheni poikki kankaan, avaran rajattoman syvyyden pohjalta,\nihmeellinen olento. Se oli kuin raskaankömpelö, yltäyleensä kirjava\nlehmä; sillä oli suuret, ihmeen kauniisti kaareuvat sarvet, ja korvat\nsuuret kuin portit ja suuret välkkyvät kosteat silmät. Se seisoi\nhänen edessään ja katseli häntä tylsän mietiskeliäästi... Silloin\nuneksi hän: hän kävi pensaskäytävää, ja hänen pukunsa hävisi hänen\nyltään, kappale kappaleelta, ja kun hän oli kadottanut kaikki ja aivan\nalastomana kävi edelleen tietään, seisoivat yht'äkkiä hänen kolme\nystäväänsä hänen edessään ja itkivät hänen tähtensä, että hän siten\nkävi tietä... Silloin tuli poikkitieltä kaupungista käsin pormestari,\njota kohtaan hän lapsesta asti oli tuntenut vastenmielisyyttä, koska\nhän aina kulki, kasvoillaan ilme, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Sinua\nköyhää opettajanleskentytärtä! ja sitte tuli hän, jota hän äsken oli\nlyönyt, ja kaikki he katsoivat häneen ja nauroivat hänelle. Tämä nauru\nsäikäytti hänet niin, että hän kaatui maahan, ja lepäsi siinä kuin\nkuollut. Silloin tuli toiselta poikkitieltä -- nyt se yht'äkkiä ei\nenää ollutkaan pensastie, vaan tie ylhäällä vallin harjalla, ulkona\nulkopuolella kaupunkia -- majaltaan käsin, kaupungin nylkyri Jochen\nWenig ja aikoi tarttua häneen, ja kantaa majaansa. Silloin kirkahti\nhän kauhusta ja heräsi. Ja katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ja\nalkoi sekaisessa mielessään lukea koulussa oppimiaan rukouksia ja\nraamatunlauseita ja kohottausi työläästi pystyyn.\n\nSilloin tuli joku mies polulta käsin häntä kohden, hengittäen raskaasti\nja voihkaten ja sanoi kovaan: \"No... kuka siellä makaa?... Kuka se\non?... Kuka on niin tuskissaan?... Sinä?... Lapseni, sinäkö se olet?\"\n\n\"Minä se olen, setä Wedderkop\", sanoi Anna.\n\n\"Lapsi, lapsi\", sanoi Wedderkop säälien ja yht'äkkiä ihan hiljaa:\n\"Mitä valitat sinä niin vaikeroivasti? Onko joku tehnyt sinulle pahaa?\nTule... tule, mennään yhdessä. Älä itke noin, kuule\".\n\n\"Minä olen niin kamalan yksin\", sanoi hän kiihkeästi nyyhkien... \"Niin\nkamalan yksin!\"\n\nKassen Wedderkop asteli hetken vaieten hänen rinnallaan. Sitte sanoi\nhän: \"Katsos, se on sovinnainen hyvä tapa, jonka alla sinä kärsit.\nHyvä sovinnainen tapa on se murhaaja, joka turmelee sinulta ja monelta\nsiskoltasi nuoruuden... Näes... jos me eläisimme luonnollisissa\noloissa, niin olisivat sinua lapsesta asti ympäröinneet nuoret miehet.\nYksi olisi osoittanut sinulle jonkin ystävällisyyden, toinen olisi\netäältä ihaillut ja kunnioittanut sinua, kolmannen kanssa olisit\niloisesti leikkinyt. Täällä, tällä tuulisella aurinkoisella kukkulalla\nolisi Hilligenlein nuorison kisapaikka. Kahdestakymmenestä vuodestasi\nasti olisivat kolme tai neljä tai useammatkin, seudun parhaimmat,\nkilvoitelleet sydämensä pohjasta ja tulisesti sinusta, koska sinä olet\nvoimakas ja kaunis ja siveä. Ja siten olisit sinä itkien ja kinastellen\nja sovitellen, leikkien ja suudellen vähitellen kypsynyt naiseksi.\n\n\"Sitenhän on vieläkin laita työväen ja käsityöläisten keskuudessa.\nKauniilla, siveällä, ahkeralla työmiehen lapsella on kosijoita\nkylläksi. Mutta niinsanottujen säätyläisten kesken on 'hyvä tapa'\nkokonaan turmellut ja tärvellyt luonnon. Se, 'hyvä tapa' nimittäin,\nsanoo nuorelle tytölle: 'Et saa olla kahdenkesken nuoren miehen\nkanssa... et saa sinutella häntä... et saa suudella häntä, ell'et mene\nhänen kanssaan naimisiin... sinulla pitää olla niin ja niin suuret\nmyötäjäiset'. Ja nuorelle miehelle puhuu se: 'Et saa mennä naimisiin,\nell'ei sinulla ole rahoja... Et ansaitse kylliksi... Saat tuhlata\nparhaat voimasi langenneille naisille, ja vasta myöhemmin naida... Jää\nnaimattomaksi, niin olet vähemmässä edesvastuussa'... Niinpä siis,\nkaikkialla seisoo porvarillisen nuorison edessä vanha, nuoruudelle\nvihamielinen täti 'hyvä tapa' ja turmelee teiltä nuorilta tytöiltä\nparhaan elämänne ajan, niin että monet eivät pääse ollenkaan naimisiin,\nmonet liika myöhään. Ei sinua ylenkatsota, tyttöseni. Ei! Siten et\nsaa luulla. Sinä olet vaan, niinkuin monet tuhannet muut, jäykän,\ntaipumattoman nuoruudelle vihamielisen 'hyvän tavan' uhri.\n\n\"Missä pelastus tästä? Yksityisen voimat ovat heikot sitä vastaan.\nTeidän naisten pitää itse vapauttaa itsenne. Sen sanon sinulle, Anna\nBoje, rakas tyttöseni, äläkä unohda sitä: jos sinä kerran joudut\nnaimisiin ja elät onnessa hupaisessa kodissasi, ja sinulla on jotakin,\njota saat rakastaa ja josta huolehtia: niin älä silloin unohda\nsiskojasi, jotka elävät samassa yksinäisyydessä, jossa sinä nyt, ja\njotka myöskin halajoitsisivat omaa liettä ja rakkautta, ja jotka\nmyöskin tahtoisivat elää täyden naisen elämää, lapsentuskineen ja\nlapseniloineen, ja jotka eivät sitä saa. Työskentele silloin sinäkin\njossain muodossa vanhapiikahädän lievittämiseksi, joka vallitsee\nmaassa.\"\n\nAnna Boje oli kuunnellut hartaasti, ja oli tyyntynyt kuullessaan tuota\nystävällistä puhetta. Kuu valaisi rauhallisena hiljaista maailmaa.\n\n\"Vuosia sitten tein jotakin\", sanoi Anna Boje hiljaa, \"jota pidetään\nsuurena syntinä; mutta minä pidin hänestä enemmän kuin mistään\nmaailmassa. En voi kenellekään puhua siitä\".\n\n\"Onko se nyt ohitse jo?\"\n\n\"Kokonaan ohitse; hän on kaukana poissa.\"\n\n\"Oliko hän hyvä sinulle?\"\n\n\"Oli, oli!...\" sanoi hän... \"mutta hän ei voinut auttaa minua ja\nitseään... hän ei voinut luopua vanhasta uskollisuudesta ja minä en\nvoinut astua onneeni toisen onnettomuuden yli\".\n\n\"Luonto on väkevämpi kuin tapa\", sanoi Wedderkop, \"kiitos Jumalan; ja\nrakkaus vahvempi kuin kuolema; siitäkin kiitos Jumalan\".\n\n\"Jumalan?\" virkkoi Anna hiljaa ja suruisasti... \"Kun minä olin lapsi,\nolin kovassa tuskassa, kun joskus iltarukouksessani unohdin jonkun\nkolmiyhteydestä... nyt tulkoon vaikka koko kolmiyhteys vastaani kuun\nvalossa. Minulla ei ole enää uskoa ollenkaan... ja se on surullista\".\n\n\"Niin\", sanoi Wedderkop mietteissään... \"se on surullista... Mutta\nsiinä en minä voi auttaa sinua, minultakin puuttuu usko. En minäkään\nole löytänyt Hilligenleitä, sieluni 'Pyhää maata'. Kirkonoppiin en voi\nmukautua, ja omaa uskoani en löydä\".\n\nAnna Boje veti syvään henkeään ja sanoi: \"Tämä on sittekin tehnyt hyvää\nminulle, setä Wedderkop. Olen niin kauan ja niin kovasti kaivannut\nsaada kuulla ystävällistä sanaa...\" Ja hiljaa ja vitkaillen lisäsi hän:\n\"Mutta ell'en tule naimisiin, niin en tiedä, mitä minun pitää tehdä\nelämälläni\".\n\nSilloin vilkaisi Kassen Wedderkop vähän veitikkamaisesti häneen ja\nsanoi: \"No... Antje... olet nyt kahdenkymmenenkolmen... eikö peili\nole kielinyt sinulle, miltä näytät? Antaa nyt kulua vuosi vielä, ja\ntoinenkin, vaikkapa vielä kolmaskin... on kyllä tuleva vielä vakava\nkunnon mies, joka on pyytävä sinua\".\n\n\"Luulen\", sanoi tyttö taaskin syvään hengähtäen, \"ett'ei kukaan tohdi\nlähetä minua\".\n\n\"Ei mikään pelkuri tohdikkaan\", sanoi Wedderkop nauraen. \"Eikä\nsemmoisen kannattaisikaan. Se on oleva todellinen mies, ja semmoinen,\njoka tuntee arvonsa. Ja siitä johtuu se, että saat odottaa niin kauan\".\n\nHilligenlein kadut lepäsivät hiljaisina. Kultaisenharmaana levittäysi\nkuunvalo niiden ylle.\n\n\"Siispä odotan uskollisesti vielä jonkun aikaa\", sanoi Anna.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"tee se! Toivo Hilligenleitäsi, Pyhää maatasi.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKun tuli syksy, huomasi Pe Ontjes Lau, että hänen liikkeellään ei\nollut mitään hätää. Hän jätti jahtiliikkeen ja hänen täytyi laajentaa\nsäilytysmakasiiniaan, ja rakentaa makasiinin katolle tuulimylly, joka\nkaikesta rasvaamisesta huolimatta kaiken päivää hiljaa ja ilkeästi\nkitkui.\n\nJuuri kuin he klubbissa olivat selvillä: \"Hänen käy hullusti! Tietysti\nkäy hänen hullusti! Semmoinen ei voi menestyä Hilligenleissä\", juuri\nsamaan aikaan tiesi Pe Ontjes Lau, että hänellä oli liike, joka tuotti\nhänelle iloa ja joka voi elättää vaimon ja lapset. Silloin kohotti hän\npäätään ja etsi Anna Bojea.\n\nHän oli nimittäin hillinnyt silmänsä, niin ett'eivät ne olleet\nkatsoneet muuhun kuin maissiin ja ohrasäkkeihin ja oveliin talonpojan\nsilmiin. Mutta nyt kohotti hän päätään ja alkoi tähystellä ympärilleen.\nJa kun Pe Ontjes Lau, entinen suuri ja komea Goodefroon perämies ja\nnykyinen viljakauppias kohottaa päätään, niin silloin ovat asiat aina\nselvät. Hän kohotti siis päätään lyhyine vaaleine täysipartoineen, ja\nkatsahti ympärilleen. Missä on Anna Boje?\n\nEräänä sumuisena lokakuunpäivänä tuli äiti kyökkiin ja sanoi: \"Kuule,\nperämies Lau meni juuri ohitse ja napautti ikkunaan ja kysyi, missä\nsinä olet, hän ei ollut nähnyt sinua niin pitkään aikaan\".\n\nAnna pyrähti työstään ja sanoi vihaisesti: \"Mitä minä Lausta?\"\n\n\"Lapseni, mitä nyt?\" kysyi äiti huolissaan. \"Eihän siinä mitään pahaa\nollut?\"\n\n\"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo\nminusta?\"\n\nMutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti\nuteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet\nlähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos\npuistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.\n\nSilloin tuli Pe Ontjes Lau hänen jälissään.\n\n\"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!\" sanoi hän entiseen tyveneeseen,\nvarmaan tapaansa... \"Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä\nBülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä\".\n\nAnna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja\nAnna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää\npoikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi\nkotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät.\nKoska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait\ntyötä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi\npaikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti\nyhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja\nkääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.\n\n\"Jos sopii sinulle ja tahdot\", sanoi Pe Ontjes -- hän koetti lausua\nsen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä\noikein, äänessään oli toinen sävy... \"Jos sopii sinulle, niin tulisin\nmielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?\"\n\nNeidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun... Sitte sanoi hän hitaasti ja\ntakertuvin äänin: \"Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään?\nSilloin Hampurissakaan et tullut seuraamme.\"\n\n\"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan\najatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta\njalkainsa alla\", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, \"ennenkuin hän voi\najatella muita asioita.\"\n\n\"Niin\", virkkoi tyttö vihastuneesti, \"semmoinen olet... semmoinen olet\nollut aina... ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle\naina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä.\"\n\n\"Siten se ei ole\", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, \"siten et voi\nväittää.\"\n\n\"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä\nkohtaani.\"\n\n\"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen\", sanoi Pe\nOntjes... \"oma äitisikin valittaa sitä.\"\n\n\"Minä en ole pikastuvainen\", sanoi Anna suuttuneena. \"Kaikki ihmiset\novat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja\njuuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla... olit\ntyly minulle. _Sinä_ olet ylpeä. Sinä -- sinä olet. Sinä tahdot aina\nsortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin\nja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole\nmitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan\nkanssasi.\"\n\nPe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata.\nAnna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän\nastella nopeampaan ja hävisi pimeään.\n\nHän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja\nkaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.\n\nLänsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja\nkuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien\nvaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin\npitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä... \"Oi, kun hän\ntulisi!... näkisi minut näin... ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä...\nMinä tiedän, että olen kaunis ja... minä tiedän, että voin tehdä\nonnelliseksi miehen.\"\n\nLänsituuli sysi hiljaa ovea.\n\nNyt se ei ollut länsituuli. Lukko kirahti.\n\n\"Kuule... Anna\", virkkoi hän tyyneesti... \"minä tahtoisin mielelläni\nolla ystävä kanssasi... kuule, Anna... lausu minulle hyvä sana.\"\n\nAnna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita\nolkapäitään... \"Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan\nmielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä\nopettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät.\"\n\n\"Sinä olet sekainen\", sanoi hän ja nousi ylös. \"Eihän voi puhua\nkansasi.\"\n\nHän lähti.\n\nSeuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan\nkalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: \"Etkö ollenkaan voi sopia Pe\nOntjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen... Lapseni,\nlapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja\nsaat valittaa turhaan.\"\n\nAnna kiskaisi itsensä irti pimeistä uneksumisistaan ja sanoi:\n\n\"Hiljaa nyt! Minä en siedä kuulla.\"\n\nIltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes,\nistui hänen rinnalleen ja sanoi: \"Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme\ntoisistamme... mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme.\"\n\n\"Pe Ontjes\", sanoi äiti, \"voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni\nsoisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle...\nolisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella\nhänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta.\"\n\n\"Niin\", sanoi Pe Ontjes mietteissään... sitte kohotti hän päätään ja\nsanoi: \"Olen tuuminut -- en tiedä muutakaan neuvoa -- meidät pitää\nkytkeä yhteen niinkuin kaksi vastahakoista vasikkaa, niin että olemme\npakoitetut puhumaan suumme puhtaaksi, tiedätkö, noin kuudeksi tai\nkymmeneksi tunniksi. Eihän toki voi kinastella ja riidellä yhtäpäätä\nkuutta tai kymmentä tuntia? Siinähän rauhottuu toki, ja puhuu asioista\ntyyneesti.\"\n\nHelle Boje pudisti päätään: \"En ymmärrä\", sanoi hän, \"miten sen aiot\ntoimittaa\".\n\n\"Olen ajatellut, että voisin tänään itse mennä viemään vanhaa jahtia\nCuxhaveniin, jonne olen myynyt sen. Silloin voisi hän lähteä mukaan.\"\n\nHelle Boje pudisti taaskin suruisana päätään. \"Minä luulen, että hän ei\nsuostu siihen\", sanoi hän.\n\n\"Niin, sitte sanon sinulle jotakin\", sanoi Pe Ontjes... \"Lähetä hänet\ntänä iltana noin kello yhdeksän paikkeilla rantaan tuomaan jotain\nlähetystä Hettille tai Pietille -- Goodefroo tulee näinä päivinä\nHampuriin. Teetkö sen?\"\n\n\"Katson, mitä voin tehdä\", sanoi hän. \"Lähde nyt... saan katsoa, mitä\nvoin tehdä.\"\n\nAnna oli onnekseen ollut sinä päivänä Freestedtissä Anna Martensin\nluona, joka aina oli ollut hänen ainoa ystävättärensä, ja oli kertonut\nhänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja perämies Laun välillä. Hän\noli kai salaa toivonut saada torat, ja oli saanutkin. Anna Martens\noli sanonut: \"Sanon sinulle kolme asiaa, Anna. Ensinnäkin: jos hän\ntahtoo ottaa sinun vaimokseen, niin ei voi hän ajatella huonosti\nsinun luonteestasi. Toiseksi: _sinä olet_ ylpeä ja pikastuvainen,\nAnna Boje. Ja kolmanneksi: Ell'et nyt voi sopia hänen kanssaan, niin\nmuutut jääksi; sillä sinä pidät hänestä hirveästi.\" Nämä Anna Martensin\nselvät sanat mielessään tuli Anna Boje illallisen jälkeen, noin kello\nkahdeksan tienoissa, kotiin.\n\nSilloin sanoi hänen äitinsä: \"Kuuletko, Pe Ontjes Lau kävi täällä.\nHän matkustaa tänään kello yhdeksältä eräällä jahdilla Cuxhaveniin;\nhän sanoi, että hän ottaisi mielellään mukaan, jos minulla olisi\njotain lähetettävää pojille... Olen tässä pannut pakettiin pari\nkakkua Hettille -- hän pitää niistä niin -- Pe Ontjes sanoi, että hän\nhaluaisi, että sinä itse toisit lähetyksen rantaan... Luulen, että hän\nmieluimmin ottaisi sinut itsesi mukaansa Cuxhaveniin.\" Mitään muuta\nhän ei sanonut, ja sulki hiljaa oven ja ajatteli: 'Niin, nyt tehköön\nhän, miten tahtoo; ja olkoon Jumala hänen kanssaan.'\n\nAnna meni kammariinsa ja istuutui vuoteensa reunalle ja hengähti\nsyvään. \"Minä matkustan hänen kanssaan!... Minä matkustan hänen\nkanssaan! Kuinka iloinen olen, ett'ei hän ole vihoissaan minulle!\nKuinka iloinen olen! Jos hän on hyvä minulle, olen oleva äärettömän\niloissani; olen oleva niin iloissani, että hän on ihmettelevä. Mutta\njos minä näen, ettei meidän välillämme voi mitään syntyä, niin silloin\nei minulla ole enää mitään maailmassa etsittävänä.\"\n\nHän nousi ylös, ja katsahti ympärilleen ja ajatteli: \"Minä pesen\nitseni.\"\n\nJa hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen\nkammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja\nlaski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian\nääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.\n\nHän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa\npaikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla\nheitettiin päälleni... silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni\nmuuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva\nkäsivartensa ympärilleni... tuo suuri, hirveä poika?...' Ja hän valeli\ntäyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: \"Millä leikitte mieluummin,\nvedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?... Pe Ontjes Laulla... varmasti.\"\nJa kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla\nolemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen\nja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy.\nSiten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja\nheittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että\nsiellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa... Hän valeli voimakasta,\npehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut\nikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt\nsiitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin\npuron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin\nnähnyt... ei, ei kukaan... mitä kuuluu se teille?... mitä kuuluu se\nPe Ontjes Laulle?... kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä,\nmitä olen ruumillani tehnyt?... Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen\nihminen?... Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko\ntehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton\nsiitä... Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti\nja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella\npolvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin\nkahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä\neräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri\nMartensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän\najanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin,\naivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias\ntamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki,\nkiireissään ja vihoissaan -- oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma\n-- aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma\nsyrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen.\nSilloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan\nveren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi:\n\"Hullu,... hullu tyttöseni!\" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen\nalusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen\nnaulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja\nmuisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut\nyhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa\nystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja\nhänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun\nsaan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja\nnäyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka\nihmeellistä on oleva...' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat\nne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret.\n'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle;\nja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan\nkoko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä\npehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin\najattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin\nluota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat,\njoudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi\nverkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: \"Ettehän kerro\nsitä kenellekään... minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse...\nminä... minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen.\"\n\nHän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan\nhiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa;\nmutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi\nkevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin\nliinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta\nsitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle\nhienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen\nkaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi\nja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan,\nlöysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen,\nja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut\nhänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena\nylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa\nyllä... Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti,\nlevitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne\nnäyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa\npalmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti\npeiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli\nniitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja\narvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä\nlapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä,\nnyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan\neteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina...\nNyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi\ntarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti\nhän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa,\npäällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta -- oli nimittäin\nkylmä marraskuunilma --, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten\npuki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä\noli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora,\nvyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti\nolkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän\npäähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti\nkaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha,\nja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin... Sitte otti hän vielä\nsuuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa,\nse oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun\nhän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna\nsen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: \"No, Anna Martens, kun tulen\ntakaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro\nminulle, mitä olet nähnyt?'\"\n\nNyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran\ntaakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan\nväliköllä: \"nyt minä menen:\" ja lähti ulos...\n\nKun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies\nmerimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se\noli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: \"Minä tulen tuomaan pakettia!\"\n\nSe olikin Kai Jans. \"Mistä _sinä_ tulet?\" kysyi Anna.\n\n\"Berlinistä\", kuului vastaus. \"Tulin eilen... Matkustan tästä Pe\nOntjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan\nsaisin aikani kulumaan?\"\n\n\"Tulehan\", sanoi Anna, \"tässä on paketti Hettille, toimita se perille.\nHän on nyt myöskin Hampurissa.\"\n\nKai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: \"En\nminä viitsi... tee itse se... tule... niin vien sinut laivaan.\"\n\n\"Mutta sinun pitää kohta tuoda minut takaisin taas.\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", sanoi hän ja tarttui airoihin. \"Mitä\najatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters...\"\n\nAnna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat\nhänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää\nräpäyttämättä, ja sanoi: \"Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole\nahkera... siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä\nsinä sitten olet?\"\n\n\"Minäkö?... tyhjäntoimittaja\", sanoi hän.\n\n\"Mitä on se virkojaan?\" kysyi tyttö ivallisesti.\n\n\"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja\nsemmoiset\", sanoi hän, \"ja elän nyt, ja katselen ympärilleni... Mitä\narvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista\nHilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin\nkahvikupit.\"\n\n\"No?\" sanoi tyttö. \"Entä työ?\"\n\n\"Niin tuota!\" sanoi hän... \"en ole vielä paljoa tehnyt... mutta, kun\nkerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan... Suoritan tutkinnot kyllä\najallaan, älä ole huolissasi siitä... Sen teen jo yksin vanhuksienkin\nvuoksi\", lisäsi hän vakavammin.\n\n\"En tiedä\", sanoi Anna, \"mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi\npapiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen.\"\n\n\"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni...\" sanoi hän. \"Nyt juuri tarvitaankin\nvirkkuja miehiä sille alalle\".\n\n\"Kuka niitä vaatii?\"\n\n\"Jumala.\"\n\n\"Oh... mitä sinä puhelet.\"\n\n\"No... ja nyt kätesi tänne! Suuri, hurja perämiehemme ei ole saapuvilla\nvielä.\"\n\nMutta silloin hän jo tulikin keulapuolelta jahtia.\n\nSilloin veti Anna kätensä takaisin, jonka hän oli oientanut Kai\nJansille ja sanoi kirkkaalla äänellään: \"Jos lupaatte molemmat, että\nolette ystävällisiä ja kohteliaita minulle... niin tulen teidän\nkanssanne Cuxhaveniin\".\n\n\"Tyttöseni!\" sanoi Pe Ontjes Lau... \"tulehan pikaan tänne!... Poika\nhei: isopurje ylös...\"\n\nKai Jans meni nopeasti keulaa kohden.\n\n\"Anna!\" sanoi Pe Ontjes matalaan... \"Nyt teit ystävällisesti!... Pue\nnyt päällysviitta päällesi kohta; on kylmää ja sitäpaitsi sataa.\nOletko pukenut itsesi lämpimästi? Otin mukaan äidin päällyshuiveja...\"\nHän sulki hänen päällysviittansa edestä ja tarttui häntä kumpaankin\nkäsivarteen ja painoi istumaan peräsimen viereen. \"No... nyt istut\nsiinä ja pidät hetken perää\".\n\nHän meni Kai Jansin ja laivapojan luo, ja he vetivät purjeet ylös.\nJahti lähti liikkeelle.\n\nSitte palasi hän takaisin hänen luokseen. Kai Jans ja poika jäivät\nkeulapuolelle.\n\n\"Goodefroosta on tullut tieto, että se on tulossa\", sanoi hän ja\ntarttui peräsimeen... \"Se saapuu tänään tai huomenna Elbeen\".\n\n\"Oi, kuinka mukavaa\", sanoi Anna. \"Ehkä saan kohdata hänet ja palata\nhänen kanssaan kotiin...\"\n\n\"Ja minun kanssani\", lisäsi Pe Ontjes.\n\n\"Niin\", sanoi tyttö, ja äänensä oli ystävällinen, vaikka hänen huulensa\nvärähtelivätkin... \"Jos sinä vaan viitsit matkustaa semmoisen ihmisen\nkanssa kuin minä?\"\n\nPe Ontjes laski nopeasti kätensä hänen käsilleen, jotka olivat hänen\nsylissään ja rutisti niitä ja hellitti taas... \"Minä olen sanonut\nisälleni, että hän vielä tänä iltana ilmoittaisi äidillesi Goodefroon\nsaapumisesta\".\n\n\"Se oli ystävällisesti sinulta... oi... todellakin\".\n\n\"Sanohan... onko Heinke sisällisestikin sinun kaltaisesi? Ulkonaisesti\ntulee hän samallaiseksi kuin sinä, hiukset vaan ja silmät hiukkasen\ntummemmat kuin sinun... Sievä, sorea tyttö! He ovat kirjeenvaihdossa\nKai Jansin kanssa. Sehän alkaa varhain...\"\n\n\"Se on leikkiä vaan\", sanoi Anna... \"Kai Jansia kiinnittävät aina niin\nihmiset, yksityiset ihmiset. Niin juuri. Heinke on älykäs tyttö. Siksi\nseurustelee Kai hänen kanssaan... Luulen muuten: apumiehesi ei ole ylen\nahkera...\"\n\n\"Oh, no siitä ei hätää... Te olette hiukan huolissanne Hettin vuoksi,\nvai?\"\n\n\"Emme\", vastasi Anna kylmästi, \"hän luontuu hyvin\".\n\nHe olivat kaikki huolissaan Hettin vuoksi, äiti, Anna, Piet ja\nHeinkekin; mutta he olivat liika ylpeitä tunnustaakseen sitä toisille\nihmisille ja nyt lisäksi tuolle suurelle Pe Ontjes'ille.\n\n\"Vai niin!\" vastasi Pe Ontjes ripeästi. \"Se on selvääkin. Miks'ei olisi\npoika kunnollinen? Poika, jolla on semmoiset vanhemmat ja semmoiset\nsiskokset? Te olette suuremmoista väkeä. Mutta ihanin ja paras\nBojelapsista on vanhin\".\n\nAnna vaikeni.\n\n\"Ja jos nyt johdumme puhumaan Pe Ontjesista\", sanoi hän vitkaillen,\n\"niin pitää hän itseään perin säännöllisenä ja kelpo miehenä; mutta hän\narvelee, että hän voisi olla vielä säännöllisempi, kunnollisempi ja\nälykkäämpi, jos sinä tahtoisit elää vaimona hänen rinnallaan. Siten se\non\".\n\n\"Pe Ontjes...\" sanoi Anna lentävällä kiireellä, \"minä en soisi mitään\nmaailmassa mieluummin, kuin että sinä olisit hyvä minulle\".\n\n\"Anna silloin sydämesi minulle\", sanoi Pe Ontjes kovaan ja tarttui\nhänen käsiinsä, jotka etsivät hänen käsiänsä.\n\n\"Minä pidän sinusta niin paljon\", sanoi Anna, \"usko se\".\n\n\"Jumalan kiitos\", sanoi Pe Ontjes, ja piti hänen käsistään.\n\n\"Pe Ontjes... mutta me olemme niin köyhiä.\"\n\n\"Ah\", sanoi hän... \"niin!... minähän tahdon naida sinun pöytäsi ja\ntuolisi, niinhän? Kuulehan... sinun voimaasi tahdon ja sinun kirkkaat\nsilmäsi... Ostin tänään naapuri Bartelsin talon. Suuri se ei ole, mutta\nse on vahvasti rakennettu ja hauska: siellä asumme yhdessä. Minun\näitini lahjoittaa pöydän, ja sinun äitisi vuoteen. Ja valmista on.\nOnpas se oleva ihanaa elää kanssasi!\"\n\n\"Jos minä pidän jostakin\", sanoi Anna hiljaa, \"niin pidän minä\näärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan,\nenkä välitä muusta maailmasta mitään\". Hän kohotti kasvojaan ja\nkatsahti Pe Ontjesiin... \"Olen pitänyt sinusta jo niin kauan\", sanoi\nhän hiljaa.\n\n\"Ja minä sinusta, Anna\", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä\nhänen kaulansa ympärille. \"Kuule... Kai Jans näkee sen.\"\n\n\"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun\nhäntä... Kai, tulehan tänne!\" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta.\n\"Kuule... nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään\nvähintäin kuuden viikon kuluttua.\"\n\n\"No!\" sanoi Kai Jans... \"sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka\". Hän\nantoi Annalle kättä: \"Todellakin, olen iloissani, usko se...\" Hän\najatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.\n\n\"Paljon kiitoksia, Kai.\"\n\n\"Meillä on Dänensand takanamme...\", hän osoitti kädellään tummaa\nviirua kohti pohjoisessa. \"Katso sinne, Anna... siellä kutsuit häntä\nankeriaansyöjäksi... ja nyt?... Siten sitä ihminen muuttuu\".\n\n\"Jumalani!\" sanoi Anna, \"sitä en ole muistanutkaan!... Ei!\" sanoi\nhän hiljaa ja nauroi: \"Ikinä en voi suudella sinua\", ja tarttui\nvallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.\n\nHe menivät ohi majakkalaivan... Läpi yön vaihdettiin joku sana.\n\nKun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he\nHelgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren\nylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos\navoimelle merelle.\n\n\"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan\", sanoi Kai Jans. \"Helgoland\nja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin\".\n\nHän aikoi taaskin mennä keulapuolelle.\n\n\"Jää tänne Kai\", sanoi Anna.\n\n\"Lapseni\", sanoi Kai arvellen... \"minähän häiritsen vaan\".\n\n\"Et ollenkaan!... Tule, istu tänne luoksemme. Helgolandiin asti ei\nteillä ole mitään tehtävänä... Tule, ell'et tahdo mennä nukkumaan, niin\nistu tänne kanssamme ja puhu jotakin.\"\n\n\"No, hetken\", sanoi hän ja istuutui Annan viereen, veti öljytakkiaan\nylemmäksi, levitti sitä, niin ettei tuuli päässyt puhaltamaan heidän\nvälitsensä ja jäi vaieten istumaan.\n\n\"No?\" sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Niin...\" sanoi Kai Jans, \"en tiedä... minä voin aina puhua ainoastaan\nasioista, jotka ovat minulle ylen tärkeitä\".\n\n\"Siis puhut semmoisista!\" sanoi Anna. \"Tutkinnostasi, arvatenkin\".\n\nHän nauroi. \"Ei\", sanoi, hän, \"Wieben Petersistä\".\n\n\"Onko se joku tärkeä asia?\" sanoi Pe Ontjes, \"kertomus Wieben\nPetersistä?\"\n\n\"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki\", sanoi Anna. \"Jokainen\nlapsi Hilligenleissä tuntee sen\".\n\n\"Ei\", sanoi Kai Jans miettien, \"ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka\nolen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta\".\n\n\"No\", sanoi Pe Ontjes, \"kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä\".\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nLounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta,\nmeri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo\nvilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.\n\n\"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben\nPeters tätä samaa matkaa... Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä,\nniinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että\nhänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten\nolikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se,\nettä hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata\ntilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki\nitsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä\nkäskevä katse sillä on mukamas!... Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!...\nJa mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!... Ja millainen\ntakki sitten, mitä kuosia sekin!... Ja nähkääs hänen pitkää kellervää\npartaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi\nkuin härkä.\n\n\"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit\nhänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan\nkirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.\n\n\"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo,\nveltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse\nEnglantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja\nsillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta\njoku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille\nsentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen,\nja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat,\nylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan\nlaivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli\nheidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja\nrotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli\nHelgolandin herrana.\n\n\"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas\npolvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan.\nJoka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen\njahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun\nditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen\nretken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja\nleikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen\nja aukaisi ne taas.\n\n\"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan,\nikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen\nsielunsa yhä levoton.\n\n\"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta,\nkuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen\nBergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään\nditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin,\njonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista\nhän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan,\nvarustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.\n\n\"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin\näärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät\nhe vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan\nsiedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan\nluonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet\nseinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa,\njotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.\n\n\"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita,\nei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella,\nvaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten\nasteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo\npujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä;\nja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen\npikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää.\nKuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.\n\n\"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt\nmyöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta\nkirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt,\nhieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta\nparta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus,\njoka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli\nkuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa\nkuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.\n\n\"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä:\n'Montako solmua voit tehdä partaasi?'\n\n\"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi:\n'Montako voit _sinä_ tehdä?'\n\n\"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen\npartaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös\nhäneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä...\nsinä olet mies?'\n\n\"'Missä on hampurilainen?' kysyi Wieben Peters.\n\n\"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen\nvyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.\n\n\"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen\nhengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.\n\n\"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti\nWieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.\n\n\"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta\nvastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman\nsydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet\nhivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili\nja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä\nvuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen\nretken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän\nyön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai\nsovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen,\nkatseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi\nne taaskin.\n\n\"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin\nolisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli\nsynkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla\nitseään...\n\n\"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista -- he olivat\nBrunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet\npari talonpojan arkkua -- silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa\ntuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien\nlohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa\nmukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he\neivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta\nWieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään\npilkan esine, sanoi hän.\n\n\"Silloin ihmettelivät he kovasti ja katselivat kummastellen toisiaan.\n\n\"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti\njumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo\nBergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa\nja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia,\nja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat\nristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden\nsisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt,\nastuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat\nhampaittensa välitsi, -- tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja\nilmeettömin äänin --: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla\nmennyttä miestä...' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin,\nvanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.\n\n\"Siten kului taas joku aika.\n\n\"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään,\nkatsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse\nluihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy\ntietää, mitä.'\n\n\"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon:\n'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin\ntuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'\n\n\"Se tapahtui.\n\n\"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin,\nhyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei\nvaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään\nleikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.\n\n\"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja\nkatsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat\nhänelle.\n\n\"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen\nvenheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen\npäivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän\npäätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt\nantaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi,\nja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun\npitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'\n\n\"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa\ntakaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai\nmuuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa;\nei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan\nrannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda\nmeitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.\n\n\"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen\nja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta\nWieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään\nuskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta\nkuletettaisi pois. Silloin jäivät he.\n\n\"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He\nmuuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä\nsilmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja\njoiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat\npysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin\ntäällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.\n\n\"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei... Wieben Peters ei\ntullut Jumalaa lähelle. Ei... hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi\nsynkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei\nherännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.\n\n\"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen\njo kauan sitte.\n\n\"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän\noli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin\nvastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina\najatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan\nomansa.\n\n\"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan:\n'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule... Tulkaahan nyt!'\n\n\"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista\nyhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita\nvenheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella\nsaarelle.\n\n\"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä,\nja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen,\nja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston\nhuipussa Ditmarskin lipun.\n\n\"Silloin riemastui hän.\n\n\"Hän riemastui niin, että ilo leimahti hänen silmistään.\n\n\"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki\nolivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä\ntuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi\npunoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän\nkumpaankin parranhaaraansa.\n\n\"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään\nkolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui\npuolustautumaan.\n\n\"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta\ntuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin\nperäytyi hän uskollisineen lujaan torniin.\n\n\"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat\noven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse\npakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin\nampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes\ntuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.\n\n\"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt\nensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä\nluukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle\nlopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä\nsen -- hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina\npeltojaan -- hän aukaisi luukun.\n\n\"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti\nsyvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän\nkatseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta,\nkatseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan\nohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.\n\n\"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla\nsuuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä\nhänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen\nomassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja\nkuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän\nkuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet\nolivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.\n\n\"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän\noli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että\nkaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika\nkiusa meille. Olet erinomainen mies.'\n\n\"Silloin välkehti ilo hänen silmissään.\n\n\"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan... 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen\nkovasti odottanut... oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te\noikeita jauhovakkoja.'\n\n\"'Mutta kuulehan toki!\" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa\nhänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä\nsiellä.'\n\n\"Silloin välkehti taaskin hänen silmissään ilo.\n\n\"Siinä teit tuhmasti\", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää\ntavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään\ntietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'\n\n\"Taaskin välkehti hänen silmissään.\n\n\"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan,\nWieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'\n\n\"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.\n\n\"'Siten meistäkin', sanoivat he.\n\n\"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja\njoivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus,\nmenivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin\npistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja\nylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja\nkalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen\nkirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.\n\n\"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti\nmereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä\ntuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä\nkanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien\ntai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa.\nHeillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän\ntaitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut\npuunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin.\"\n\nTuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli\noikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle\npimeälle riehuvalle merelle.\n\n\"Nähkääs!\" sanoi Kai Jans. \"Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli\noikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää\npuhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten\nsanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja\nminä... minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan\nei sitä voinut... Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee\nsitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä,\nlempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole\njärjestyksessä.\"\n\n\"No\", sanoi Anna... \"noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä?\nWieben Petersistä ja semmoisista?\"\n\n\"No, älä nyt!\" sanoi Kai. \"Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja\nja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!\"\n\n\"Varsinkin tyttöjä\", huomautti Anna.\n\n\"En kiellä sitä\", vastasi Kai, \"vaikkapa on melkein vaarallista\ntunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa\nkelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun\npaidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan\njärkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen\ntytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana\nihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon\nkädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes,\nkäväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä\nminulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta\ntunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön\nseisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta,\njoka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen\nsanon.\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni\", sanoi Pe Ontjes, \"eikä Annallakaan liene\nmitään sitä vastaan... Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut\nBerlinissä?\"\n\n\"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit... mutta\nmieltäkiinnittävin... mieltäkiinnittävin... oli aina yksityinen\nihminen.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Pe Ontjes.\n\n\"Niin, näetkös... tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he\nelävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja\n-- ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin,\njossa asun -- ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän\non heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen\nelämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja\nsydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun,\nkoko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken.\"\n\n\"No... ja siten kuuluu sinun aikasi siis!\" sanoi Anna. \"Tyttöjen\nkanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä.\nOikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se\npitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen.\"\n\n\"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat\", sanoi Kai Jans ja katseli\nmietteisiin vaipuneena ulos merelle. \"Niin... kyllä minä jumaluusoppia\nlueskelenkin... ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin\nhuonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut.\nMutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä\ntiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen\ntutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin\nkirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän\ntehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain\ntilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes,\nsalaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista,\njoka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole\nsen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin\nBerliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit\naivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran\näärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan\nammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen\nkuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa\nminulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Anna. \"Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas.\nPuol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa,\nettä jätät kaiken... mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää\nmaata.\"\n\n\"Ja jos etsinkin\", sanoi Kai Jans, \"niin mitä pahaa siinä.\"\n\n\"Ei, ei mitään!\" sanoivat he kumpikin vakavasti, \"ei mitään! Etsihän,\netsihän vaan!\"\n\n\"Ja nyt\", sanoi Pe Ontjes, \"nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin\nnäytän sinulle makuusijan... Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai.\"\n\n\"Älä viivy kauvan\", sanoi Kai Jans, \"tuuli kääntyy länteen, ja\nmerenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin.\"\n\nKun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes\nvalkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: \"No.\nOnkohan välillämme sovinto nyt?... Tule tänne...\" ja veti hänet\nluokseen polvelleen.\n\nAnna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen\nkirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre:\n\"Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma...\"\n\nPe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja\nkatseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja\nsilitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita\nhiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi\nitseään. \"Kuinka suloinen on sinun hengityksesi\", sanoi hän, \"kuin\naamutuuli.\"\n\n\"Nyt olit tuhma\", sanoi tyttö. \"Kun on ihminen nuori ja puhdas?...\"\n\n\"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta.\"\n\n\"Niin sinunkin... Se tulee merituulesta\", sanoi tyttö.\n\n\"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä\nhengität... Armas, pikku tyttöseni...\"\n\n\"Olet... olet niin hyvä minulle...\" sanoi Anna takertuvalla äänellä.\n\n\"Että sinä olet noin tulinen... sitä en olisi uskonut, kuule...\"\n\n\"Sinä et pidä siitä\", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti... \"minä en\nvoi sille mitään... minä olen nyt kerta semmoinen...\"\n\n\"Armas suuri lapseni!... kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut,\nell'et olisi semmoinen.\" Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja\nsuuteli häntä.\n\n\"Mutta eihän, Pe Ontjes!\" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen\nolkapäätään vastaan, \"että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän\nsiitä!... Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää\nminulle... Oi, sinua, rakas, rakas...\"\n\nPe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. \"Älä\npuhukkaan lipeäkaloista!\" sanoi hän... \"No... nyt pitää minun takaisin\nkannelle taas ja sinun pitää nukkua.\"\n\n\"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun\ntäällä... Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun...\"\n\nHän teki sen ja pujahti makuulle ja nauroi.\n\n\"No\", sanoi hän. \"Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että\nvoin nukkua sentään... Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!... Oi, mikä\nihana päivä on oleva huominen päivä!... Kuule, perämies, en minä\nsinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen\naivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta,\nja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta... Jos me kohtaisimme\nPietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole\nviime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat\niloissaan, sen tiedän... vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja...\nEntisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan.\"\n\nNyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan\njuttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja\nkuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja\nkatselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.\n\n\"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua\", sanoi Pe Ontjes.\nJa otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\nHän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. \"Minä ihmettelen,\nettä pidät minusta noin\", sanoi hän hiljaa. \"Olen aina ihmetellyt,\nvoitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää\nainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta.\"\n\n\"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun\nsaa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin\nihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan.\"\nJa hän suuteli häntä tulisesti. \"En tahtoisi enää lähteä luotasi.\"\n\nSilloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: \"Kuule\nPe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin\nihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean... Mutta... Pe\nOntjes... minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta.\"\n\nHe olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui\nniin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti\nja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.\n\nKun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja\nlaivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta\nkorkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja\nkääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä\nalusta sinne ja tänne.\n\nSilloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään\ntuuleen taaskin.\n\n\"No\", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen... \"nyt\nolemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa... vai kuinka luulet?\"\n\n\"Voimme pitää itsiämme onnellisina\", sanoi Pe Ontjes ja katsahti\nlounaaseen. \"Ilma alkaa ärhennellä.\"\n\nHe istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli\nvingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja\nvaleli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli\naamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän\nvalo.\n\nKun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan -- aamu oli jo\nvaljennut -- ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena,\nja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: \"Mutta eihän!\" sanoi hän,\n\"olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri\nheräsin tähän kovaan jyskeeseen.\"\n\nHe eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös\nja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.\n\n\"Hän kastuu läpimäräksi\", sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Kun vaan saan olla teidän luonanne.\"\n\nHe pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän\nhiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin\nsilmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti\nvaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.\n\n\"Näetkös\", sanoi Pe Ontjes... \"valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka...\nja tuolla on Cuxhaven.\"\n\nKun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi\nsiellä merkki: \"lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä\".\n\nSilloin oli kello yhdeksän.\n\nKolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät\nGrimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli\nkääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nSe oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis\nbremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin\nluona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia\nmakasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot.\nTuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät\ntakaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan,\ntuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla\nkaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui,\nsyvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan,\nkymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi\nonnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto\nja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi\nsilmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat\nyössä.\n\nSe oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista\nfinkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan\neteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti\nvielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen\nolivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan\nsinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko\ntoisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita,\njotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti,\nikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri\nmaailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse\nraskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja\nyhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti\nkirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti\nse eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat\nkalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka\nkiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan\ntakanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää\nlinnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu\nsen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon;\nkyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen.\nNeljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.\n\nOli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi\nviimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa\nvedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi\npiiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat\ntoisiaan.\n\nKuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät\nja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta\nkohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä\nkohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn.\nEnsimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu\nja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen\nöljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha\nlakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin\nmeren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella,\nseisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla\nuimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan\nseisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello\nkymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan\nohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin\ntarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti\naalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet\nmukaansa. Kello yhdeltätoista -- komendantti kumartui juuri, antaakseen\nruorinpitäjälle jonkun ohjeen -- kohtasi venhettä takaapäin, ihan\nsuoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se\nkohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se\nsitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen:\nhurja sysäys... ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin\nkellui venhe... Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa;\nviiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen\nongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi\nmiestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.\n\nHe ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä,\npilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä\njysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana\nhenkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja\nveljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti\nsen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen\nja sillä hyvä. \"Lapset\", sanoi hän toisille, \"rukoilemme vielä kerta:\nIsä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo\nkuolema.\"\n\nSamassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa\nöljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna\nSchwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.\n\nOli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan\nmitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa\nsydäntä?\n\nNähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa... kuinka se\njysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu\naalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka\nse kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran\nharmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.\n\nHe olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta,\njättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje\nHilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa\naamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin.\nMutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni\nalas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään\nvillalakki, ja jäi kannelle.\n\nTaaskin sanoivat he kaikki: \"Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan\nkiitos! Erehtynyt on!\"\n\nUkko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin\nväliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen\ntunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: \"Perämies.\nPidämme kurssia pohjoisempaan.\" Ja osoitti kädellään noin ohimennen\npohjoiseen.\n\nPiet Boje ravisti salaa päätään, ja teki, kuten oli käsketty.\n\nKello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea\nluiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa -- myrsky painoi nimittäin\nraskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että\noli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä\nsäikiltä -- silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä\npurjehtijaa: \"Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann\".\n\nGoodemann oli Goodefroon siskoslaiva, ja sillä oli samat omistajat.\n\n\"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja\najattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' _Te_ ette uskonut minuun,\nperämies!\" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.\n\n\"Minä luotan enemmän silmiini, kuin uskooni\", sanoi Piet Boje.\n\n\"Se on ylipäätään oikea kanta\", sanoi ukko.\n\nTuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat\nuljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään,\nmolemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet\nolivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat\nrae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi\nja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli\nGoodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.\n\nKohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella\nvaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli\nGoodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.\n\nKohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli\nmeren.\n\nRapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse\nlöi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti\nperäpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin\nsakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä\npitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui.\nSiten kesti tunnin.\n\nSilloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat\nympärilleen.\n\nSiellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta\nvastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan\ntakana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.\n\nUkko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: \"Laiva\npäin tuuleen!\" sanoi hän... \"Tuolla ei näytä asiat hyviltä.\"\n\nGoodefroo läheni hitaasti.\n\nKaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan\npistivät ja kipenöivät.\n\nUkko oijensi kiikarinsa hänelle: \"Katsohan, koeta, sinne!\"\n\n\"Siellä ei ole päällikköä näkyvissä\", sanoi Piet Boje, \"eikä\nperämiestä... Kapteeni... siellä tarvitaan miestä.\"\n\n\"Olipa onni\", sanoi ukko kuivakiskoisesti, \"että ajauduimme Helgolandin\nvarjoon.\"\n\nNyt alkoi tuuli asettua.\n\n\"Nähkääs!\" sanoi joku: \"Haijit!...\" Joitakuita helgolantilaisia\nvenheitä lyhyine purjeineen pisti näkyviin vasemmalla Goodemannista.\n\nJan Deeken tuijotti sinne, ja murahteli itsekseen. Goodefroo pysytteli\ntuulenpuolella ja samansuuntaisesti kuin Goodemann.\n\n\"Onko tuossa vettä tarpeeksi, luotsi?\"\n\nLuotsi vastasi: \"_All right_, kapteeni.\"\n\nPiet Boje katsahti pikaisesti toiseen venheeseen isolla luukulla:\n\"Kapteeni?\"\n\n\"En ota edesvastuulleni!\" sanoi Jan Deeken ja ravisti päätään.\n\n\"Mahdotonta\", sanoi joku.\n\nHarmaapartainen luotsikin pudisti päätään.\n\nPiet Bojen silmät kulkivat milloin Goodemanniin, milloin Jan Deekenin\nluiseviin harmahtaviin kasvoihin. Goodemannin kannella on kaikki yhtä\nraakojen, puunsirpaleiden ja köysien sekasortoa.\n\n\"Kapteeni!?\" huudahti Piet Boje.\n\nJan Deeken pudistaa päätään: \"Ei ole mitään tehtävissä.\"\n\nPiet Boje kiskoo öljytakin ja takin päältään.\n\n\"Kapteeni, minun pitää.\" Hän takoi kädellään yhtäpäätä rintaansa.\n\n\"Miksi?\" sanoi ukko ja syIkäsi.\n\n\"Siksi että minun täytyy!\"\n\n\"No menkää hitossa sitte\", sähähti ukko äreästi.\n\n\"Venhe valmiiksi!... Kuka lähtee mukaan?\"\n\nJan Deeken ei katsahtanutkaan sinne: \"Huippupurje vastatuuleen!\"\n\nVenhe lensi yli laidan. Piet Boje ja kaksi miestä sen jälissä.\n\nJan Deeken ei katso sinnepäinkään: \"Täyteen vastatuuleen, että\nselviämme heistä\".\n\nMiehistö seisoo tiheässä ryhmässä syrjälaidalla, kokonainen mylläkkä on\nsiinä märänkirkkaita öljylakkeja ja sadetakkeja, ja kaikki tuijottavat\nhe tuota heittelehtivää, syöksähtävää venhettä kohden: \"Poika, poika!\ntuo ei pääty hyvin... Se on mies!... Hirviö ihan!... Vielä käy kaikki\nhyvin... Tuolla he ovat! Nyt tulee joku helgolantilainen takakeulan\ntaa! Ne voivat pikemmin tuoda apua\".\n\n\"Nyt päistikkaa!... Kirottua!\"\n\n\"Nähkääs, helgolantilainen heittää köyden... Näetkö?\"\n\n\"Se pelastaa heidät... Joku on pelastettu!\"\n\n\"Yksi vaan! Molemmat toiset ovat poissa... hukkuneet.\"\n\nJan Deeken ei ollut katsonutkaan sinne. Kun hän kuuli mitä he sanoivat,\nkomensi hän kuivakiskoisella äänellään: \"Itä... etelä... itään\", ja\ntarkasti suuntaa ja purjeita.\n\nKun Piet Boje neljännestunnin kuluttua kymmenen helgolantilaisen kanssa\nastui Goodemannin kannelle, kohtasi heitä uusi puuska, joka kääri\nlaivan sinkoilevaan ja harmaaseen pärskeeseen.\n\nVanhin merimies juoksi Pietin luokse. \"Kapteeni on pahoin sairaana,\nperämiehet ja neljä miestä vahingoittuneet\".\n\n\"Onko peräsin kunnossa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Vuotaako laiva?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Tarkastakaa, paljoko vettä ruumassa!\"\n\n\"Mitä lastina?\"\n\n\"Puutavaraa: meri vienyt mukanaan.\"\n\n\"Minä, perämies Goodefroolla otan komennon.\"\n\nMerimies astui Pietin luokse: \"Ruumassa kaksi jalkaa vettä.\"\n\n\"Luotsi... Elbeä kohden!\"\n\nSilloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli,\nPiet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin\nnäky ikään: \"Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin\".\n\nSilloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. \"Vasenlaitavahti ja neljä\nhelgolantilaista pumppuihin!... Oikealaitavahti puhdistaa kannen\". Muut\nlähetti hän alas ruumaan.\n\nSilloin ajattelivat he: \"Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen\nkeltanokan mereen!\" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja\nuljaasti velvollisuutensa.\n\nViisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin\nhuuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät\nvalppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja\nvilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli\neteenpäin, näkyisikö apua siellä.\n\nScharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja\noli lähettänyt heille vastaan.\n\nSe tapahtui illalla puolihämärissä.\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän\noli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo\noli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään\nkirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän\ntelegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta\nvastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän\nkolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan\nkeskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin\nniistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he\ntunsivat toisensa.\n\nPiet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: \"Sinä siinä?... Onko äitimme\nkipeä?\"\n\nSilloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: \"Ei, kaikki\novat terveinä\".\n\nHän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: \"Mikä sinun on Anna?\nTunnut niin omituiselta?\"\n\nSilloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja\nkyseli kaikesta.\n\n\"Onpa somaa\", virkkoi hän, \"että olet noin sievästi ja keveästi\nsolahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla\".\n\n\"Kuinka sinä nyt tarkoitat?\"\n\n\"No\", sanoi hän, \"joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton\nrakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä,\nkeveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen\niloinen\".\n\n\"Mistä tiedät sinä, Piet?\" sanoi sisar alakuloisesti, \"onko se aina\nollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana\npoissa... ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet,\nniin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan?\nKatsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!\"\n\nTänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset\nkamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä\npuheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli\ntullut Cuxhaveniin.\n\n\"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen\", puhui tuo vanhanpuoleinen\nmies, \"että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa,\njotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään\ntapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin\nminulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka\nkevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle\npainaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että\nasian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja\ntarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta\ninnostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren\nliikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin\nteidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan\nerään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä.\nLähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät... Soisinpa, että olisi\nviimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen\nmeren.\"\n\nTänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta\nnaisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot\nkasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma\ntulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet\nillallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös\nhänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.\n\n\"Hyvää yötä, Goodefroo!\" sanoi Pe Ontjes ja suuteli häntä.\n\n\"Hyvää yötä, Goodemann!\" sanoi Anna, ja antoi suudella itseään.\n\nMutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki,\njonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään\nyöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans\nei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä\nalakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä... minä olen saavuttanut, pyhän\nmaani', ja naurahti hiljaa.\n\nSeuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla\nHilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans\njälissä.\n\nSiinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans\npitkän vaikenemisen jälkeen: \"Kuule... sanohan... kun silloin eilen\niltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin\nmielelläni tietää sen\".\n\n\"Mitä tarkoitat...?\" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. \"Mitäkö ajattelin?\nRahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa.\nRahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!\"\n\n\"Vai siten!\" sanoi Kai Jans. \"Et ajatellut siis mitään muuta...\nTarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa\".\n\n\"Ei...\", sanoi Piet Boje ihmeissään, \"sitä en ajatellut. Saatinhan\nheidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen\nkanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa...\ntahtoo sanoa: ajattelin itseäni\".\n\n\"Entä ne kaksi\", sanoi Kai Jans, \"jotka hukkuivat? He ovat nyt meren\nviskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!\"\n\n\"Mitä se _minuun_ kuuluu!\" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.\n\"Vapaaehtoisestihan he lähtivät\".\n\n\"Niin, koska he luottivat sinuun.\"\n\n\"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa,\nymmärrätkö!\"\n\n\"Vai siten...\" sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän\nohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.\n\n\"Oletteko jo kuulleet\", sanoi mies, \"kuinka tuo nuori\nmecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut\nriutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme\nvielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut\nhelppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon\nlörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'.\nSaarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta\ntämä... tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja\nkamaluudesta 'Pyhään maahan'...\"\n\nSamassa meni mies heidän ohitsensa.\n\n\"Tuo oli hyvin sanottu!\" huudahti Kai Jans kovaan, \"oh... totisesti\nhyvin sanottu!\" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa\nikäänkuin oli vapahtunut.\n\nJättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.\n\nPe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen\nääressä.\n\n\"Tässä me olemme\", sanoi Pe Ontjes. \"Olemme lopettaneet riidat nyt,\näiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme\".\n\nAnna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi\ntyyneen ystävällisellä äänellä: \"Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti...\nmutta tuolla on vielä eräs... ulkona... joka odottaa sinua. Eräs,\njota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun\nluokse\".\n\nSamassa lähtivät he kyökinovea kohden.\n\n\"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?\" sanoi Helle Boje, \"ja te\nolette tuoneet hänet?\" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja\nkun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään.\nHän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet\nlapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain\nlehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.\n\n\"Piet?\" sanoi hän.\n\nSiinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa\nhänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.\n\nÄiti itki ilosta. \"Poikani\", sanoi hän, \"että sinä nyt taas olet\nluonani!\"\n\n\"Niin, äiti!\" sanoi Piet, \"ja nyt ala ajatella itseäsi!...\" Ja hän\nkertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan\npartaalta hän ei puhunut mitään.\n\nKuinka hänen äitinsä iloitsi!... \"Oi\", sanoi hän, \"nyt saat olla usein\nmaissa!\"\n\n\"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä\",\nsanoi Piet. \"Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi\".\n\n\"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet\", sanoi hän. \"Aina,\npoikaseni!\"\n\n\"No?\" sanoi Piet. \"Oletko nytkin istunut koko päivän koneen ääressä?\"\n\n\"Enhän minä koko päivää\", sanoi hän. \"Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä\nja heikolta\", sanoi Piet \"etkä näytä ollenkaan terveeltä... Anna\ntulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas\nvirkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä... Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä\ntilaa...?\" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän\nvihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta\nja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: \"Nyt olet palvellut\ntarpeeksi! Aivan tarpeeksi!\"\n\nHelle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin\nkuumaan itkuun.\n\nKun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa\nkyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi:\n\"Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä... entispäivänä jo! Ja on\nmennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa\nPe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain\nmuutakin vielä tapahtunut!... Mutta kukaan ei sano minulle, mitä\".\n\nHän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle,\nkun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki,\nkuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi\npitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella\nkiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.\n\n\"Heinke?\", sanoi veli.\n\nSilloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa\nja rutistautui häntä vastaan.\n\nPiet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki\nHeinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen\nhihaansa ja sanoi: \"Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on\nsinulla parta... Oi... kone on poissa!?\"\n\nSilloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää\ntarvitse työskennellä koneen ääressä.\n\n\"Niin... ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas,\nlankoni!\" ja hän nauroi. \"Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet\ntoisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs... ja milloin\nmenevät he naimisiin?\"\n\n\"Neljän viikon kuluttua.\"\n\n\"Neljän viikon\", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään\nlampeen... \"Kuule\", sanoi hän, \"Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon.\nHän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on\noikein.\"\n\n\"Te olette hyviä ystäviä?\"\n\n\"Niin olemme\", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, \"hän on aina ollut\nniin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon\nkirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka\niloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella.\"\n\n\"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai\nmiksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?\"\n\n\"Niin\", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti\ntuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: \"Mitä pitää siitä\nsanoa?... Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän\non hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano.\"\n\n\"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä.\"\n\nSilloin lähti hän.\n\nPiet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi\nkaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä\nja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli\nsaanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän\ntulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä\nkapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja\ntoista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja\nkatseli työtä... silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa\nja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä\nnyt työskentelee kannella?\n\nHän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti\nmielikuvitukset päästään... Sitte riensi hän kolmella harppauksella\nylös rappuja.\n\nSiellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä,\naivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt\nhämmentyneenä ylös.\n\n\"Otit sen niin nopeaan pois... en ennättänyt ajattelemaankaan... Minä\nluulen... ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä... olen\naina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä.\"\n\nHän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan\nitkuun.\n\n\"No\", sanoi poika, \"tyynnyhän, äiti. No... tyynny hän nyt... Saathan\nsinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et... Ja\ntule nyt.\"\n\nMutta hän jäi istumaan ja sanoi: \"Katsos, Piet... olen aina ollut niin\nkovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt,\nettä sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin\nhukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet... ja\nHeinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut... ja Piet... en ole\nikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos\nsattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon... ja\nnyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan... hän ei ole vilpitön ja\ntottapuhuva, niinkuin te.\"\n\n\"Minä tiedän\", sanoi Piet synkin silmin. \"Anna on kirjoittanut\nsiitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja\npidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä\nhuolen!... Onhan hän hyvää juurta?... No, ole huoletta vaan!... Katsos,\nkuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen\nponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!\"\n\n\"Niin, Piet\", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: \"Luuletko, että sillä\ntapaa löydät rauhan?\"\n\n\"Oh, rauhan!\" sanoi hän. \"Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala\npuhua Kai Jansin puheita!... No tule nyt!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nÄiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa\nvaloisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa\nkastanjoiden varjossa.\n\nAnna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja\njokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan\nmurehtia, kun hän ei saanut lasta.\n\nHänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa\nviikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui\nvanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla\nvalkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö\nkädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.\n\nSattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja\ntoista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut\nnuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään,\nikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla\nmitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli.\nKun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja\ntunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin\nnaarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: \"Ell'en _minä_ saa\nlapsia, niin kuka sitte saa?\"\n\nEräänä iltana -- avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta --\nalkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti:\n\"Sanohan, lapseni... olen ajatellut sitä paljon... En ota toiste enää\npuheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia... Sanohan: tehän\npidätte toki toisistanne?\"\n\n\"Oh, äiti!\" sanoi Anna Boje karttaen. \"Kuinka johdut siihen nyt?\nTietysti me pidämme.\"\n\n\"Sehän on hyvä\", sanoi Helle Boje, \"mutta katsos... voi pitää\ntoisistaan liiaksikin...\" Hän kumartui työnsä yli sylissään. \"Sinun\nisäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti\nminut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas.\"\n\nAnna ei virkannut mitään, ja tekeytyi ikäänkuin hän ei olisi\nkuullutkaan.\n\nMutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi\nverkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja\nlaski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi\nleikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn\nvakavasti: \"Kuule nyt, Wieben Peters... Sinä arvelet, että koska\npartasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä.\nMutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin\nkuningas.\"\n\n\"Vai siten!\" sanoi hän. \"Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla\n_sinun_?\"\n\nAnna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä\nvaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: \"Minunko? Minähän olen tyyni!\"\n\nSiten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä\nettä hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän\nei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein\nvieraantui hänestä.\n\nHeinke täytti kahdeksantoista ja hoiti taloutta.\n\nKun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat\nhe kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä\nasustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti\nBoje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut\nirtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti\ntoruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi\nruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja\nvahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha\nkuin muut Bojet, koko lailla itserakas.\n\nHänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että\nKai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi\nHindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.\n\nKai Jans!\n\nNeljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen\nvirkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui\nhautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa\nja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän\nHilligenleihin.\n\nSilloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä\npitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä\njoka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male\nJans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina,\nRingerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä,\ntai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona,\nsilmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä\nvastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki\nmukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja\nlordi Pankook'ista.\n\nTyöväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut\nsuureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan\npuhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli;\nmutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas\nja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän\nkevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat\npappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt\noli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän\noli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon\nmukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi\nomasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa\nvaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.\n\nKun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen\nsukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli\nollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen\nrummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: \"En ilkeä pitää silmälaseja\nnenällä, kun katson ihmisiin...\", ja kyseli, mitä kuulumisia oli\nHindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui,\nja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä\njuurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai\nniitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin\ntoistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan\npoikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.\n\nMonet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä\nmilloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin\ntaas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin\narvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.\n\nNiihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: \"Nyt\nollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!\" niihin aikoihin\nalkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi\nvaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen\nystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau -- oh, tuo\nsuuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän\nkymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, -- jolloin Anna\nBoje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana\nseisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi,\nmihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja\npätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi\nKai Jans -- aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska\nsen puuaines on lujinta -- unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät\nlevottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät\nrypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä,\nsen syvänteissä ja sen latvoissa... Ja paras auttaja hänelle näihin\naikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies\nThoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi\ntoiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän\nkokemukset.\n\nMutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin\nsanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni\nKai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta,\nja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan\nkokemuksien rinnalle.\n\nMutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä\nvielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen\nrakennukseen kastanjoiden varjossa.\n\nJa siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille,\njoka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa,\nja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia\nohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot\nHindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia\nvanhoista ystävistään.\n\n\"Piet kävi viime viikolla täällä\", kertoi Heinke. \"Edellä puolen päivän\ntuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä\noli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi\npäiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja\nminun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä,\nja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän\ntuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos\nhuomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä\neräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa...' No, me saatimme hänet\nkello viideltä asemalle... Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt\npisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies.\nJa teillä ei ole mitään.\" Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.\n\nSitte johtuivat Kai Jans ja äiti Boje puhumaan lapsuudenpäivistä, ja\nHeinke pyrki sekaantumaan keskusteluun.\n\n\"Ah!\" sanoi Kai, \"ole sinä vaiti! Olit semmoinen pieni lapsi silloin.\nEt pitempi kuin tuolin jalka.\"\n\n\"Nyt valehtelet.\"\n\n\"Minäkö? Olen nähnyt sinut, kun olit kahdentoista päivän vanha.\"\n\n\"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani\naivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin\nkahdeksan vuotta.\"\n\nKai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke\nkoetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui\npikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa\niloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen\nonnellisesti: \"En voi suuttua sinulle koskaan.\"\n\n\"Enkä minä sinulle!\" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät\nsilmänsä sydämellisesti häneen.\n\nSilloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä,\nja kumartui työhönsä.\n\nKun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: \"Lähdetkö sinä mukaan Annan\nluokse?\"\n\nJa koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja\niloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen\nrinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä\nkorkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä\npitämään.\n\nKun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin\nseurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia\nportaita aina ylös kukkulalle.\n\nJa täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää\nmaille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas\nsielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä\nsalaiset ajatukset ja salainen ahdistus.\n\n\"Kuule... minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä... ja\nsinä olet vielä liian nuori... mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin\nkuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas\nihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla... minä\nen tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä...\nminä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina\nsanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja\nkoko alani.\"\n\nHeinke vaikeni hetken. \"Vai siten!\" sanoi hän sitte... \"Etkö sinä siis\n_usko_ siihen, mitä sinun pitää saarnata?\"\n\n\"Niin, lapseni... niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes:\nkirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en\nusko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä,\ntieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa.\"\n\n\"Niin, mutta mitä sinä saarnaat sitte?\"\n\n\"Niin lapseni... Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun\naikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko\nkristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki\noli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi\nsitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha\nnainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte\nmiehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan,\nmutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle\nhän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen\nhaudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja\najattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren\nkautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja... ja silloin\nlöysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja\ntulkoon valtakuntasi... Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on\nlapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa,\nsaarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta\nJumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä\ntoivostamme. Siitä saarnaan... Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti\nvarmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi\nsiinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä.\"\n\n\"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää\",\nsanoi hän. \"Ole siis tyytyväinen ja tyyni!\"\n\nSilloin alkoi Kai valittaa. \"Mutta minä en ole sitä!\" sanoi hän. \"Kun\nolisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja\nheillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja\nvaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla,\njoista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen.\"\n\nTyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. \"Kyllä sinä vielä löydät\njotain varmaa ja hyvää\", sanoi hän. \"Sinä olet vielä nuori.\"\n\nMutta hän oli ihan masennuksissa. \"Minäkö löytäisin! En edes\nmaalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan\nsiten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle\nelämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin.\"\n\n\"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?\" sanoi tyttö. \"Sinun\npitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä\nenemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin\nsenkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi.\"\n\n\"Vai niin sinä arvelet!\" sanoi Kai Jans. \"Minulla on eräs ystävä\nBerlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle\nja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa\ntaukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme\nvuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä!\nTule nyt taaskin tänne ja opi!...' Luulen toisinaan, että tekisin\noikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika\nyksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies... Lapseni\", sanoi\nhän \"saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista;\npuhutaan jostain muusta\".\n\nTyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla\näänellään: \"Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä\nkuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!\"\n\nYlhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja\nlähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan\nonnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen\nrinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä...\nHänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nKului taaskin vuosi.\n\nKoitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas\nlänsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan\nkäväistä tervehtimässä äitiään.\n\nKun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja\ntunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa\nryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä,\nkun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja\ntoista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt\npesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna\nLau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen\nsilmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.\n\nSilloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä\nsinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta,\nkumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui\npaikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat\npaidoista.\n\nAnna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin\näitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli\noli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli\nsärkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui\nhän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.\n\nSilloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa\npäätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: \"Sinä täällä, Anna?\"\nja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän\ntyön, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.\n\nKun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli\nHeinke kammarista kädessään eräs kirja.\n\nAnna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos\nGoetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: \"Liika korkeata\nminulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen...\nOn se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua\neteenpäin\". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.\n\nHeinke antoi sen olla siinä ja sanoi: \"Minä saatan sinut kotiin\",\nja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä\nsisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin\notti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.\n\nSiten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata\nkaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä\nkastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi\nosoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään,\nhellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan,\nse oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi\nsen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili\nmaahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.\n\nSilloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä:\n\"Heinke\", sanoi hän. \"Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka\npaljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi... sinun pitää\nholhoa ja valvoa sieluasi... On niin kamalaa, jos antaa kasvaa\nrakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut\nihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi,\nett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista\".\n\nHeinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: \"Tiedän, että hän\non mielellään kanssani... ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä\najatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje\".\n\n\"Sitte ei minun olisi pitänyt puhua siitä\", sanoi Anna.\n\n\"Sen voit mielellään\", sanoi Heinke. \"Sittehän tiedän varoa itseäni\".\n\n\"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni\", sanoi Anna, \"ainoastaan\nsilmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee\nluontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä\njoskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon\". Hänen\näänensä katkesi taaskin ja hän itki.\n\nSilloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja\nkärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: \"Älä\nole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni\nhänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin\nennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!\"\nHän nauroi keveästi. \"Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista\nasioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi\nolooni ja elooni\".\n\nSilloin tyyntyi Anna.\n\nHeinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi\nusein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi\nkäydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi\nja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen\nkoivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi,\nainoastaan taivaan tuuli ja sade.\n\nKai Jans... Kai Jans ei koskenut häneen.\n\nJos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen\nhämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa;\nhän olisi riemuinnut ja sanonut: \"Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt\nenimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta\". Mutta Kai Jans ei\najatellut semmoisia.\n\nHänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa,\nviisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka\nasetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa,\nvaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta\nasti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä\navoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon\nomituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden\nvakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä\npelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen\nvaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen\nvalheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo,\nkirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen\nkulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin\nhänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä\nvastausta.\n\nHän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen\nkotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia\nviisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.\n\nHarvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut\npalavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä\nisäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei\nhänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja\nhämärän sekaista.\n\nSilloin tuli hän Heinke Bojen luoksi.\n\nHän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli\nhänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama\nnuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.\n\nJa hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja\nluonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: \"Älähän pelkää\ntoki!\" sanoi hän. \"Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen\navustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai!\nSaammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin\nteet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä\".\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"luulen että olisi oikein, että lähden. Minä\npelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin\nvapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena\nlevottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen\nsitä onnellisesti sen läpi\".\n\nKerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle,\nhuomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä\nhäneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän,\nettä äiti taaskin oli torunut häntä. \"En voi sopia äidin kanssa\", sanoi\nhän, \"hän moittii aina minun luonnettani\". Hän pudisti päätään, ja\nsilmiinsä kohosivat kyynelet. \"Ja kun äskettäin kävin kirkossa\", sanoi\nhän, \"saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin\nolin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni\", ja\nantoi päänsä painua ja itki.\n\nSilloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi,\nkun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa\nja rohkaista häntä: \"Katsos\", sanoi hän, \"et saa noin vaan ihan\numpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai\nmitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on\nväärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon\nsinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni\nitsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja\nseurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla\ntavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat,\nvarsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että\nhe alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan\nmenneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja\nnurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn,\nHeinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen\npäivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja\näitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta.\nOh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne\nvarmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että\npiilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja\nkohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki\ntuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole.\nPerintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet\nhiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan\nliiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa\non sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista\nhiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni\nkokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä\nhengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä\nlempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla,\nniinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!\"\n\nSilloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen\nkasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun\noikean sanan oikealla ajalla -- Heinke Boje: kuinka haina oli tuona\nhetkenä -- \"Kuule\", sanoi hän hymyilevin silmin: \"jos siten on laitani,\nettä polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita\nluonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota\nsinäkin itseesi, pelkuri!\"\n\nSilloin katsoi Kai ihmeissään häneen ja sanoi: \"Nyt sanoit hyvän sanan\".\n\n\"Mene\", sanoi tyttö, \"minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki\npäätyy hyväksi\".\n\nSiten erosivat he.\n\nJa niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen\nUudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja\nHeinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.\n\nJa jätti hyvästit.\n\nJa kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke\nBoje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen\nrouvaltaan.\n\nEpävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle,\nastui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen\nonnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla\nsisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi,\ntoinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.\n\nMutta kun hän huomasi, että pappilan herrasväki antoi arvoa toisenkin\nihmisen luonteelle ja taipumuksille, niinpä, että he oikein pitivätkin\nsiitä, että tuli omalla luonteellaan esiin, muuttui hän omaisemmaksi.\nJa kun hän oli tullut omaiseksi, tohti hän vähitellen olla ihan\nluonnollinen ja itseään, ja iloita itsestään niinkuin Kai Jans oli\nhäntä kehoittanut. Ja hän muuttui miettiväksi ja hiljaisesti hilpeäksi\nihmiseksi, ja tohti toisinaan varovasti hänkin sanoa sanan ja sekaantua\nkeskusteluun, joskus kujeillakin.\n\nHän itse ihmetteli itseään ja ilkkui: \"No, Heinke Boje! Oletpas sinä\nviisas ja mielevä ihmislapsi... Heinke Boje! Nyt matkaat sinä omilla\nnuorilla hevosillasi; ole varovainen!\"\n\nPienessä kammarissa, jonka ikkuna antaa kaakkoa kohden, ja josta näkee\nlaajalle, laajalle ulos marskeille, luki hän kirjeet, jotka Kai Jans\nlähetti hänelle, ja kirjoitti hänelle takaisin, ja luki edelleen niitä\nihania paksuja kirjoja, jotka joskus olivat olleet hänen isänsä ilona,\nja ymmärsi niitä hyvin. Ja pastori auttoi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlussa toukokuuta synnytti Anna Boje talossa, jonka Pe Ontjes Lau\noli ostanut Reimersiltä, sen lounaisessa kamarissa, josta on näköala\nvallille, oltuaan ensin koko päivän tavallisissa talousaskareissaan,\nlähemmä puoliyötä ensimmäisen lapsensa. Hänen vuoteensa ääressä seisoi\nainoastaan hänen äitinsä, joka rauhallisesti ja taitavasti autti häntä.\nRieke Thomsenista hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan. Vaikeimpana\nhetkenä, kun hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta, jäivät ne\nriippumaan laivaan, joka riippui katossa piirongin yllä, ja hän sanoi\näidilleen: \"Jos tämä päättyy hyvin, niin pitää Pe Ontjesin ilmoittaa\ntästä Torril Torrilsenille, että hän iloitsisi kanssamme\".\n\nKun oli kulunut kymmenen päivää, ja hän ensi kertaa oli itse\näärettömäksi ilokseen saanut hoitaa ja vaalia pienokaistaan, tuli\nillemmalla Heinke jalan Hindorffista katsomaan lasta. Ja kun hän juuri\noli hiljaisella aralla ihmetyksellä lakannut sitä tarkastelemasta ja\nkatsomasta, ja istunut alas, tuli Kassen Wedderkop.\n\nWedderkop koetti mukautua asiainhaaroihin ja hillitsi ääntään, unohti\nsen sentään toisinaan ja huusi silloin sitä kovemmin, mutta lankesi\nsamassa yht'äkkiä siitä syvään kuiskailuääneen, aivan kuin joku poika,\njoka putoaa korkealta ylhäältä syvään pehmeään olkiläjään.\n\nPe Ontjes oli, huolimatta perheensä lisäytymisestä, äkeällä päällä,\nkoska taaskin oli eräs alus, jonka piti tuoda hänelle ohria, tarttunut\nsaveen. \"Soisinpa\", sanoi hän myrkkyisästi, \"että saisin pistää nuoriin\nsekä pormestarin, että hänen molemmat lihavat raatimiehensä\", ja\nripustaa kaikki kolme jahdin ympärille täksi yöksi veteen likoomaan\".\n\n\"Siinä tapauksessa annan sinulle paremman neuvon\", sanoi Kassen\nWedderkop, \"ripusta heitä useampia sinne. Pormestari on tosin\nkoko vintiö hänkin, hupsu, joka näyttelee ruhtinasta, hän on niin\nturhamainen, ett'ei hän voi ottaa yhtään asiaa semmoisena kun se on,\nvaan ajattelee aina kohta omaa itseään, kuinka hän esiintyisi siinä\nparhaiten edukseen. Mutta oikeat määrääjät Hilligenleissä eivät\nole hän ja hänen neuvosmiehensä. Paljoa enemmän merkitsevät miehet\nsemmoiset kuin Heine Wulk ja ravintoloitsija Birnbaum. Ne ne ovat kuin\nmääräävät kaupunkilaisten kannan asioissa ja avaavat silmät. Heine\nWulk sameine sanomalehtineen, ja Birnbaum, joka ei kestitse lukuisia\nvieraitaan ainoastaan olueella, vaan myöskin surkeilla ja vaivaisilla\nmielipiteillään jumalasta ja maailmasta ja hyvästä ja ylevästä: ne ne\novat, jotka Hilligenleissä määräävät\".\n\n\"Käytkö sinä koskaan klubbissa?\" tokaisi Pe Ontjes myrkkyisästi.\n\n\"Kävin siellä äskettäin\", sanoi Wedderkop. \"He juttelivat hiiristä.\nKukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa,\nja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja\ntuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun,\nsenhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta\npäästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on\nsaanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo\nnäyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui\nvuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita.\"\n\n\"No mitä mielipiteitä heillä niissä on?\"\n\n\"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata\nseitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin:\nBismarckin kolme suurta tuhmuutta... Ja sitte on heillä eräs sana, eräs\nsanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän\ntulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä\nsanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos\nsinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin\nvetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein\nvälkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä\nvälkkäviä silmiä.\"\n\n\"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki\nrivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on\nvahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä,\nja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat\nperheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä\nkaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten.\"\n\n\"Niin\", arveli Heinke mielevästi, \"mutta käsityöläiset... nehän ovat\nkunnollisia\".\n\n\"Oh, käsityöläiset!\" sanoi Kassen Wedderkop... \"Suo anteeksi,\nAnna, nuo hiton korealaiset... Näes\", sanoi hän, antaen äänensä\nmuuttua kuiskaukseksi: \"tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän\nseisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon\npäähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen\nedeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat\nparhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et\nollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta;\nheissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus\nsattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus\nheidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin\nammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat\ntoisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan\nsuojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin\nja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin\nkorkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että\nsuora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton\noppineisuus.\"\n\n\"No\", sanoi Heinke, \"siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään\nkunnollista ja hyvää\".\n\n\"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat\nmieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea\nihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa\nyksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä\nedessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei\nole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa... Katsos,\nsemmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä\nnahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes... suo anteeksi, Anna, ne hiton\nkorealaiset... kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika -- olinhan\nvaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella,\npäästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun\npienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin\nniitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella\nkurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika\nkuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla\nHilligenlein pormestari.\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. \"Minäkö Hilligenlein\npormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!\"\n\n\"Oh!\" sanoi Anna ilkkuen. \"Sinä ja kettu! Sano sitte vaikka: leijona!\"\n\nHän oli väliin ennenkin kuullut tuon sävyn hänen äänessään ja sanoi\näkeästi: \"Olenko minä sitten liika tyhmä ketuksi?\"\n\n\"Oh\", sanoi Anna... \"älä nyt kohta suutu\".\n\nSamassa tuli Heinke toisesta huoneesta, jossa hän taaskin oli seisonut\nlapsenvaunujen ääressä ja näki kirjeenkantajan lähenevän taloa ja sanoi\nsiitä Annalle. Silloin meni tämä ulos ja palasi takaisin, kädessään\nkirje, jonka hän oli aukaissut ja jota hän hymyillen luki.\n\n\"Se on Pietiltä\", sanoi hän... \"hän antaa lapselle lahjaksi\nkastepuvun... ja... mutta... mutta... kuulkaahan... Tjark Dusenchön\ntulee tänne... Hilligenleihin... hän on ostanut Dittmarin talon ja\nsuuren liiterin... mutta tokiinsa... hän aikoo perustaa tänne tehtaan;\nPiet arvelee: suuren muhkean makkaratehtaan\".\n\n\"Jopa nyt jotakin?!\" sanoi Wedderkop.\n\n\"Suuren tehtaan?\" sanoi Heinke.\n\n\"Se oli turha huomautus\", sanoi Pe Ontjes tyyneesti. \"Sehän on\nitsestään selvää, kun kerran Tjark Dusenschön sen laittaa... No,\nvai siten! Tjark Dusenschönistä tulee siis hilligenleiläinen ja\ntehtailija!\" Hän nojausi mietteisiin vaipuen taappäin istuimellaan.\n\nAnna sanoi pilkallisesti: \"Tuleepa hauska nähdä, mikä huijausyritys\nsiitäkin syntyy\".\n\n\"Huijausyritys?\" sanoi Kassen Wedderkop. \"Miksi niin ilman muuta\nhuijausyritys?\"\n\n\"Anna Boje on aina kohta valmis arvosteluissaan\", sanoi Pe Ontjes...\n\"Kuuletteko?... jo se alkaa jo...\"\n\nKuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma\nelefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna\nennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa\nhuonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan\nFriech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja\nnokisena kuten tavallisesti.\n\n\"Tjark Dusenschön on tullut!\" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään\nedes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. \"Enempää en sano.\nHän on miljonääri... Kaikki menee täytäntöön\".\n\n\"Mikä menee?\" huusi Wedderkop, ja katseli kummissaan ilmiöön ovessa.\n\n\"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön\nvielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys,\nDänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä,\nja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt\ntervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan.\nKun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin\nSatamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark...\nTjaark... tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä\nkuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön,\nmitä Hule Beiderwand joskus on sanonut.\"\n\n\"Vai siten...\" sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. \"Ja nyt arvelet\nsinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin\npitää minun... Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se\nihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa\".\n\nJa sen sanottuaan meni Pe Ontjes Lau, tuo mahtava, työhönsä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nOli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti\nhymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark\nDusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä\nrakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille\nihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön,\njoka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti\nkalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo\nole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta\npäivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin\nhullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan,\nkun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin\nsemmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä\nmuisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää\nollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan\narvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.\n\nTottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea\nteitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen\nvirheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset\nsivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä\nvaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti\nhieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut\nihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat\nihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.\n\nKuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin\nluo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut\nDittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla\nnuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja\npehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät\nkyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti\nja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt\nDaniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja\nväellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli\nvaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka\nhän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden.\nNyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut\najattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin\nhänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa\nvaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla\nilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä,\njotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina\naikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan\nmakkaratehtaasta.\n\nDaniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin\ntultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti\nhän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään,\nja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki\nsoihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä\nhyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen\nportailla. \"Arvoisat herrat... Oli onnen ja heräävien toivojen hetki\nvanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen\nrajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun\nsama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken\nmerkityksen ja suuruuden...\" Siten, valmistellen yhä puhettaan,\nnyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui\ntehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta\nkiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle\nja muusta semmoisesta.\n\nKen epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille\npaljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa,\ntehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat\nhaltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: \"Mestari,\noletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun\", tai puuseppä Sagebockille:\n\"No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?\", niin\nnauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. \"Ei mitään kiirettä, herra\nDusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän\nhuostassanne\". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa\nsanoivat: \"Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää\nottaa lainaksi kauppiaalta\". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä\nsemmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.\n\nKen epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua\notettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa,\nettä otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia;\nmutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli\njoka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä\nniukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen,\ntarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili\nlempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän\nkäyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän\nkertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin\nvuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa,\nkoska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin\ntyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli\nTjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi.\nHän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin\nsanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: \"Ken, niinkuin minä,\non joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on\nsaanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän\nei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen\".\n\nLiikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin\nmenneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen\nmiljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka\nHampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään\nsatumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana\nkummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui;\ntoiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark\nDusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli\nsitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä\nviimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman\nmuodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman\nvahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka\nmonelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki,\nkun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai\nsilavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on\nsallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.\n\nMonelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät\nlaiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät\npuutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat\nportista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista,\nkun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen\nsijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti\nähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi,\njota he eivät muulloisin koskaan tehneet... Ravintolat olivat kello\nviidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin\nja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen\ntulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock,\njoita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät\nhirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia,\njoita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina\nedessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei\nollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja\nkuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana,\ntahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla,\ntahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia\nnaisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä\nistuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin\nliikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui\navarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin\nsyrjään yli lahden ja sanoi: \"Kunhan oli pieni paitaressu vielä,\ntuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä\ntulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja\nmitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään.\"\n\nMutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan\nFriech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta\nvarsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista\nhilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen\nerään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja\ntämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä\nsiitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri\nlahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla\npihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen,\nettä Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan\nkiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. \"Heittäköön sinne\nkymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta.\" Hän\nesitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten\nhän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön\nkuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti\nkäytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen,\njossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos\noppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa\nmakkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon\nvanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä\nkaupungista todellisen pyhän maan.\n\nOnhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä,\njoka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies\non paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen.\nEräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus\nturhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä\neräs on asettuva vastustamaan häntä... Kun Tjark Dusenschön toisena\npäivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes\nLaun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo\nsuuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät\nniiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi\nverkalleen ylös ja sanoi: \"Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen,\nettä sinulla on ollut menestystä.\" Ja hämillään leikkiä laskien sanoi\nhän: \"Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi.\"\n\nSilloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja\nhän sanoi: \"Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi.\"\n\nSiitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin\nkonttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin\nkahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli\nvielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. \"Mutta en voi toistaiseksi\nkiinnittää siihen enempää rahaa\", sanoi hän, \"koska suurempi osa\nomaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se\nkantaa hyviä korkoja.\"\n\nAnna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla.\nJos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark\nDusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan\npäätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: \"Sinä ja Kai Jans olette\nuseasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu,\nettä ihminen suuria muuttuu.\"\n\nSilloin katsahti Pe Ontjes hiukan ilkkuen häneen ja sanoi: \"Mitä sanoo\nBojeäiti omista lapsistaan? Että he ovat ylpeitä. Tjark Dusenschön on\nlapsuudessaan juosta livistänyt avojaloin; ja sitä ei voi Anna Boje\nunhottaa.\"\n\n\"Vai niin,\" sanoi Anna ja kohotti varsin jäykästi päätään ja katsoi\nhäneen sangen harmaankirkkailla silmillä: \"Ja missä suhteessa ovat\nBojelapset Kai Janssiin?\"\n\n\"O!\" sanoi Pe Ontjes, \"hänhän on lukutiellä!\"\n\n\"Oh!\" vastasi Anna pilkallisesti. \"Sinuakin!\" ja kääntyi ympäri ja meni\nasuinhuoneeseen ja alkoi leikkiä lapsensa kanssa.\n\nMuutamaa viikkoa myöhemmin tuli Pe Ontjes asuintupaan, jossa Anna istui\nlapsensa kanssa, ja sanoi innokkaasti: \"kuule, on varmaa, että sataman\nsuuta kohta aletaan syventää. Tjark Dusenschön ajaa asiaa. On selvää\n-- hän ei kyllä puhu siitä paljoa, -- että hallitus jossakin muodossa\nseisoo hänen takanaan. Se nähtävästi tahtoo jollakin tapaa auttaa\nkaupunkiamme, joka itse asiassa on epäedullisessa asemassa, ja on\naiheuttanut hänet perustamaan makkaratehtaansa tänne, ja tilaa häneltä\nsäilykkeitä sotalaitokselle. Ylipäätään: se pitää minun tunnustaa\n-- olen pitänyt häntä tarkasti silmällä -- ei ole hänessä entisestä\njälellä mitään; viimeiset viisitoista vuotta ovat tehneet hänestä\nvakavan miehen.\"\n\nAnnan kasvot pysyivät kylmäkiskoisina ja hän sanoi: \"En ole vielä\nikinä nähnyt, että joku ihminen olisi perin pohjin kääntynyt. Vaikkapa\nkirkossa joka sunnuntai saakin kuulla: ken ei käänny ja tee parannusta,\nhän on helvetin tuleen vikapää, niin ikinä en sentään ole vielä nähnyt\nkääntynyttä ihmistä. Onhan tosin semmoisia, jotka, niinkuin sanotaan,\novat tulleet hurskaiksi ja käyvät ahkerasti kirkossa, mutta heidän\nkaikki pahuutensa on mukana heidän hurskaudessaan. Olen nähnyt, että\nihmiset voivat muuttaa takkiensa kuosin; mutta ikinä en ole nähnyt,\nettä ihminen voi muuttaa luontonsa.\"\n\n\"No mutta nythän pidit koko puheen!\" sanoi Pe Ontjes. \"Kuinka vanha\nolet? Kahdenkymmenen seitsemän! Mutta te Bojet tiedätte ja osaatte\nkaiken.\"\n\nAnnan kauniit silmät samenivat suuttumuksesta; Bojet eivät voineet\nsietää, että moitittiin heidän perhettään tai luonnettaan. \"Olet niin\nsuurekas,\" sanoi hän, \"ja niin kelpo ja kyvykäs mies; mutta kohta\nhämmennyt, kun joudut tekemisiin jonkun ripeämpihenkisen ihmisen\nkanssa. Alusta asti olen huomannut sen, ja olen tuntenut pelkoa\nsen johdosta.\" Ja hän sulki oven takanaan ja pysyi kaiken päivää\nmakuuhuoneessa ja kyökissä.\n\nNiinpä oli ja puuhasi Tjark Dusenschön nyt Hilligenleissä kuin ruhtinas\nmaassaan. Ja kaupungit, siinä kun ne sijaitsevat peräkkäin alavalla\nviherjällä rannikolla, Tanskasta alas Hampuriin asti: Tondern ja Husum,\nTönning ja Meldorf, Wüster, Krempe ja Glückstadt, ja miten niiden\nnimet kaikkien ovat, kun ne kuulivat onnesta, joka oli kohdannut\nHilligenleita, yrittivät he aluksi tehdä pilaa siitä. Tehtiin nimittäin\nainakin mielellään pilaa Hilligenlein kustannuksella, koska elämä\nsiellä oli niin tukahtuneen velttoa, ja oli sananpartena, että se\npitäisi myydä huutokaupalla revittäväksi alas ja vietäväksi pois.\nNyt sanottiin: \"Nytpä... no hyvä niinkin... menee Hilligenlei, koko\n'pyhä maa' makkaraksi.\" Mutta kun he tutustuivat Tjark Dusenschöniin,\nja kun hilligenleiläiset kertoivat, että hallitus kannatti Tjark\nDusenschöniä, niin lakkasi pilkka, ja mielissä alkoi kyteä kateus...\nJa hilligenleiläiset, kun he tänä vuonna tulivat johonkin näistä\nkaupungeista, astelivat vielä jäyhempinä ja pitivät olkapäitään\nvielä enemmän koholla kuin tavallisesti, ja puhuivat vielä kireämmin\nkurkustaan, ja hymyilivät vielä merkitsevämmin jokaiselle sanalle,\njonka toiset puhuivat. Tuo alkoi jo kiinnittää hampurilaistenkin\nhuomiota, jotka sentään itsekin ovat jotakuinkin pöyhkeää väkeä. Kun\nhilligenleiläiset kaupustelijat tänä syksynä tulivat sinne täydentämään\nvarastojaan, ostamaan sata naulaa rusinoita ja tuhat naulaa kankirautaa\nja muuta semmoista, niin ei ollut ollenkaan osata olla heidän mieliinsä\nja kun he myöhemmin istuivat Alsterpaviljongissa juomassa kupin kahvia,\noijensivat he sääriään aina puoliväliin katukäytävää.\n\nNiinpä koitti Hilligenleille nyt taas satoja vuosia kestäneen\nhomehtumisen ja kesannon jälkeen uusi kukoistusaika. Tuo vanha,\nkunnianarvoisa puhe Hilligenleistä, pyhästä maasta näytti nyt\nvihdoinkin toteutuvan Tjark Dusenschönin makkaratehtaan haamussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa\nja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan\nkuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa\nkatedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien\nluokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja\nkiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä\nkohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun,\npistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu\naitauksen vierelle.\n\nSilloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa\nrakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota\nleikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.\n\nHeinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin\nkotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista\nkahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula\nkädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja\ntäytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen.\nJa hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen\nomituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen\nulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai\nJansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä\nuneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi:\n\"Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa\". Sitte meni hän lapsen kanssa\nasuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi\nhän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili\narmaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja\nantoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen\ntöissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty\nhäneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten:\n'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai\nJans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.\n\nNiinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan\nääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin\nAnna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat\nsalavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.\n\nSattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan\nääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja\nkatsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten\nkasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä\nnekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea\nmeni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo\nmies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin\nkatsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan\nloistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi\nkasvoiltaan ja tervehti.\n\nMuutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen\npuettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja\nesiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli\najatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli\nhäntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen\nryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut\npitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti\nhän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta\nkauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti,\nja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen\nluonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli:\n'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka\nihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.\n\nKun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin,\ntuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa\nhänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä\ntakinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi,\nmitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.\n\n\"Kumpaa tarkoitat?\" sanoi poika. \"Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi,\ntoinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi\".\n\n\"Yhdentekevää, sinäkin\", sanoi Heinke. \"Kysyn itsesi vuoksi, en\nopettajan tähden\".\n\n\"Molemmat ovat hyviä\", sanoi hän. \"Nuoret opettajat ovat melkein kaikki\nhyviä. Vaalea...\"\n\n\"Eihän hän vaalea ole...\"\n\n\"No ei nyt tummakaan.\"\n\n\"Vaaleaverinen hän on.\"\n\n\"Se on tohtori Volquardsen. Me kutsumme häntä Petteriksi, koska hän on\nniin hupainen, minä luulen, että hänen nimensä onkin todella Petter.\nHän opettaa ainoastaan saksaa, historiaa ja englannin kieltä. Hän\nkutsui äskettäin kolme kuudesluokkalaista kotiinsa ja näytteli heille\nkuvia. Hän on niin hupsu kuviin. Se toinen, se musta...\"\n\n\"Oh, poika!\" sanoi Heinke. \"Mitä minä sinun opettajistasi! Laita itsesi\ntiehesi!\"\n\nSitte kului joku viikko, ilman että hän ohitsemennessään näki Heinkestä\nmuuta kuin kirkkaan vaaleat välkkyvät palmikot, jotka lepäsivät niin\nsiisteinä, suorina ja täysinä hänen nuorella päälaellaan. Tyttö taas\nei nähnyt muuta, kuin toisinaan ohuet hopeaiset kellonvitjat ja käden,\njoka piti kiinni tuosta pienestä kirjapinkasta, ja hänen tyyneen,\nvähän huolettoman käyntinsä ja ajatteli: \"Hän on ihan poika vielä...\nNaimisiin ei tuommoisen kanssa voisi mennä, mahdotonta! Kai Jans! Se on\ntoista! Niin luja voimakas mies!\"\n\nSiten kului talvi. Ja tuli hiljaa ja aikaiseen, varovin hiipivin\naskelin, ensimmäinen kevätpäivä. Hänellä oli jo koko aamupäivä niin\nomituinen levottomuus jäsenissä, lauleli ja tuli niin merkillisiä\najatuksia: aivan kuin olisi häntä haluttanut tanssia, tai päästä\nkarkeloimaan ulos vihervään, valoisaan metsään, tai aivan kuin olisi\nhänen mielensä tehnyt, Annan lapsi käsivarrellaan, samoilla raikasta\naurinkoista tuulta vastaan, ja lapsi ilosta hypähtelisi hänen\nkäsivarrellaan.\n\nKun hän iltapäivällä oli saanut kaiken siivotuksi ja järjestetyksi,\npukeutui hän siniseen villapukuunsa, ja veti ylleen väljän, mustan\nkesätakin, ja lähti ylös kukkuloille, ja pysyi hänen mielensä tuossa\nauringon valossa, joka tulvi taivailta, ja tuon avaran väljän näköalan\nkeskellä ihmeellisen joustavan iloisena. Kun hän oli tullut ylös\nkukkulalle, tuli Volkmersdorffista käsin juuri eräs ruumissaattue\ntuota ylävää tietä myöten Hilligenleitä kohden. Etummaisena, suurilla\nviljavankkureilla, tuli ruumiskirstu, sitä seurasivat seitsemät,\nkahdeksat rattaat, kaikki mitä Volkmersdorffissa suinkin oli saatu\nkokoon. Saattuejonon takana häämöttivät kaukaisuudessa Holsteinin\nhiljaiset, tummantyyneet metsät. Hän seisoi ja katseli sinne kohden\nja ajatteli, kuinka ihanaa mahtoi olla kasvaa tuommoisessa pienessä\nkylässä, joutumatta milloinkaan siitä muualle, ahertaa ja ahkeroida, ja\nsitte kuolla, ja tulla haudatuksi tämmöisenä ensimmäisenä kevätpäivänä\nvanhan tuomiokirkon turviin. Ja näissä ajatuksissa heräsi hänen\nmielensä yhä iloisemmaksi. Lopuksi, kotimatkalla, aivan kaupunkiin\ntullessa autti hän vielä erästä pientä tyttöä, joka pienissä vaunuissa\nlykkäsi pientä sisartaan. Vaunut olivat kaatuneet, ja nyt makasivat\nvaunut, lapsi ja vaunujen sisusta kaikki maassa. Nauraen autti hän,\nettä saatiin taas kaikki järjestykseen.\n\nKaupungissa hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä ja kulki yhä ihanissa\nuneksuvissa ajatuksissaan, ja oli kuin yksin keskellä pyhää syvää\nmaailmaa, ainoastaan iäinen voima itseään vastapäätä. Ja hänen silmänsä\nloistivat sisäistä hohdetta.\n\nKun hän kääntyi linnanpuistoon, tuli häntä vastaan pieni kymmenvuotias\nDete Greve ja nauroi hänelle ja sanoi: \"Sinä tulet kuin Ruth, kun hän\naamusti lähti tähkäpäitä poimimaan\".\n\n\"Lapseni\", sanoi hän, \"kuinka johtui mieleesi sanoa noin?\"\n\n\"Meillä on kuva siitä koulussa\", sanoi tyttö.\n\nSilloin kumartui Heinke, ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen\nja sanoi: \"En muista enää, kuinka Ruthin oli. Mutta yhtentekevää:\ntuossa sinulle suutelo\". Hän piti lapsesta paljon, koska se oli aina\nystävällinen, ja niin teeskentelemätön.\n\nKun hän tuli kastanjoiden varjoon, ja oli jo aivan lähellä koto-oveaan,\ntuli nuori opettaja häntä vastaan. Hän kulki taaskin ajatuksiinsa\nvaipuneena, eikä huomannut häntä. Kun opettaja, joka jo oli aivan\nlähellä häntä, tuli ohitse hänen kotinsa, käänsi hän varovasti päätään\nkurkistaen keksisikö hän ikkunan takana nuo vaaleat palmikot, mutta ei\nnähnyt niitä ja nyrpisti hullunkurisen pettyneesti kasvojaan, ikäänkuin\nmetsästäjä, joka on seisonut väärässä paikassa väijyksissä, ja mutisi\n-- kovaan hän ei tohtinut puhua --, \"hitto\", ja katsahti ylös. Silloin\nseisoi siinä tyttö, aivan hänen edessään, ja tuli suoraan häntä\nkohden, ja katseli hymyillen häntä silmiin; ja ihanat tunteet, jotka\ntänä hetkenä sädehtivät hänen mielessään, levittivät kuin heijasteen\nhänen silmiinsä ja koko hänen olentoonsa.\n\n\"O!\" sanoi opettaja vallan ällistyneenä, \"siinä te olettekin!\" ja\npurasi huuliinsa ja naurahti hiljaa hämillään ja meni ohitse.\n\nNyt näki Heinke askarrellessaan usein hengissään hänen hullunkuriset\nkasvonsa, ja kuinka ne samassa muuttuivat niin vakaviksi ja\npunastuivat. Hän ei tuntenut häntä nyt enää yksin ulkonäöltä, vaan\ntunsi hän jo hyvän joukon hänen sieluansakin, että hänessä nimittäin\ntuon mietiskeliään vakavuuden ohessa asui myöskin ystävällinen\nhyvänkurinen veitikka. Tuon toisen mielessä taas väikkyi siitä hetkestä\nasti aina hänen hymyilevä, lempeä kauneutensa.\n\nSattuipa silloin kahdeksan päivän kuluttua, että matematiikan opettaja,\njoka oli sangen tarkka, vaikkei sentään mitenkään epäystävällinen\nherra, koulukäytävässä viittasi nuoren virkatoverinsa syrjään:\n\"Luvatkaa\", sanoi hän, \"luvatkaa minulle, että nauratte sille, mitä nyt\naion sanoa\".\n\nSen lupasi hän, vaikka vähän sävähtävin sydämin.\n\nSilloin sanoi toinen: \"Tiedän että olette hyvästä ja kunnollisesta\nkodista, äitinne on aina itse tarkastanut poikansa puvun ja korjannut\nkaiken, mutta nyt olette joutunut uskomaan sen toimen vieraille\nihmisille. Ja nyt on kuustoista päivää jo osa takkinne vuoria riippunut\ntuossa alhaalla oikealla sivulla\".\n\nSilloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja\nsanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole.\nSitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän.\nJa senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella\nmitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin\npuheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan\nleski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon\nluona. \"Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on\nhiljainen, siisti nainen\".\n\nSilloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle\nulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa\nkastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti\naskelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte\nrohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja\nkatseli vakavin kasvoin permantoa kohden.\n\nOvi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan\naukaistusta ovesta, ja ajatteli: \"No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden\ntuhmuuden!\" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä\ntulemaan sisään. \"Äiti ei ole kotona\", sanoi hän.\n\nHän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt\njo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen\ntakkinsa laita.\n\nHeinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen\nkertomustaan, ja ajatteli: \"Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu\ntuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet\nsamasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin\nluonnollista hänessä.\" Ja hän hymyili hänelle.\n\nJa nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän\npäätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja\nhänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa\nei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja\npesuvaatteista piti huolen äiti.\n\nHeinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas\nomituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'\n\n\"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa\", sanoi\nhän, \"ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta\".\n\n\"Se sopii juuri minulle\", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi\nylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä\nkauan tyyneesti ja sanoi: \"Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on\nteidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista\". Ja katsahti\ntaaskin ympärilleen ja sanoi: \"Jotenkin noin näyttää vanhempaini\nluonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on\ntalo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin\nkaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret\nvarjot niin hauskasti seinämällä\".\n\n\"Mutta ihmiset!\" sanoi Heinke.\n\n\"O\", sanoi hän. \"Äitinne kanssa tulen sopimaan erinomaisesti; näin\nhänet kerran ikkunasta. Aivan kuin ei mitään. Ettepä usko, kuinka hyvin\nsovin äitini kanssa! Ja te? Teidän kanssanne en ylipäätään voi joutua\nkinaan koskaan\".\n\n\"Mistä sen niin varmasti tiedätte?\"\n\n\"No, kun äskettäin temppuilin niin pahasti kasvoillani tuossa ikkunan\nedessä, niin olisi joku toinen tyttö säikähtänyt, toinen taas olisi\nloukkaantunut, joku toinen joutunut hämilleen; mutta te käyttäysitte,\nterve vaistonne sen käski, ainoalla oikealla tavalla: te nauroitte\nminulle. Olette aina luontoa lähellä ja iloitsette siitä\".\n\n\"Niin\", sanoi Heinke, \"varsinkin iloitsen kaikesta, joka on pientä ja\ntuhmaa siinä\".\n\n\"Nähkääs vaan!\" sanoi hän ja nauroi hänelle, ja oli iloissaan hänen\nilkunnastaan.\n\nHe olivat vielä parhaassa vauhdissa, kun äiti Boje tuli sisään, ja\nHeinke lähti ulos valmistamaan illallista. Kohta senjälkeen kuuli hän,\nettä opettaja iloisesti hyvästellen lähti ulos.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän kirjalaatikkoineen ja rikkinäisine\ntakkeineen, ja otti haltuunsa päätykammarin, ja ripusti seinät täyteen\nrakastamiaan kuvia, pöydällekin asetti hän harmaita paperisalkkuja,\njotka olivat täynnään niitä.\n\nMutta kolmantena päivänä tunnusti hän rehellisesti ja vakavasti: kun\nhän, Heinke Boje, iltapäivisin kahvitarjottimineen seisoi ovessa, niin\noli hän paljoa, paljoa kauniimpi kuin kaikki kuvat, jotka hänellä oli.\n\nSilloin huomasi tyttö, ett'ei hän ollutkaan yksi noita taiteen\nharrastajoita, jotka ihastellessaan jotain vanhaa ovenkehystä unohtavat\nlapsen, joka istuu kynnyksellä ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan; ja\nhän nousi arvossa hänen silmissään.\n\nÄiti sanoi: \"Hän tulisi varmasti aivan yhtä mielellään tänne alaskin ja\njoisi kahvinsa yhdessä meidän kanssamme\".\n\n\"Ei\", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. \"Hän on aivan omituinen\nja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia\nainoastaan kuvainsa keskellä\".\n\n\"Oh\", sanoi äiti, \"hän loruilee\".\n\n\"Niin\", sanoi Heinke, \"sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina,\nmutta hänelle ei osaa suuttua\".\n\nHän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja\nkatseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat\nhalpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa\njuotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti\nhänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse\noli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen\nmatkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina\nalas Palermoon asti.\n\nHeinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan,\nja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde;\ntoisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin\nBismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään\nmaalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema\nilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä.\nMutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen\npaljon piti, ei hän voinut pitää. \"Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä\nja poskivitjoilla\", sanoi hän, \"ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi,\nmutta varroppas vaan, kohta se purasee\".\n\n\"No,\" vastasi toinen, \"entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu\nihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee.\"\n\n\"Mikä tulee?\" sanoi Heinke.\n\n\"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne... En tiedä\", sanoi hän\nmietteissään.\n\nHän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa\nkatsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa,\nvakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.\n\nHetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon\npöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän\nei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja;\nja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla\nsyvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta\nihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke\ntunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento\npuna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: \"Elämähän tuntuu kahta vertaa\nkauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista.\"\n\n\"Niin\", sanoi toinen, \"ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa\nsille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme\nyhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle,\nmitä näen.\"\n\nHeinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: \"Se olisi\nihanaa\".\n\n\"Se on oleva ihmeellistä,\" sanoi toinen, \"noin ihan kahden sinun\nkanssasi\".\n\n\"No nyt olette onnellisesti solahtaneet sinuttelemaan minua\", sanoi\nHeinke.\n\n\"Oh\", sanoi toinen, \"sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä\nkahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se\nihanaa\", ja silmissään säteili riemu, \"onpas se ihanaa saada sinutella\nkauneinta maailmassa.\"\n\n\"Mikä on kauneinta?\" kysyi Heinke nauraen.\n\n\"Heinke Boje.\"\n\n\"Sen arvasinkin.\"\n\nSitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan\nkuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.\n\nJa kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä\nPetteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi\nsen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä\nhänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan\nkyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä\ntahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen\nluonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei\nhairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin\nhyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja\nvakavaa.\n\nSitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan\nja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin\njotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä\nusein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän\ntekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.\n\nHän jäi tarkalleen puoleksi tunniksi; sitte nousi hän ja lähti.\n\nSiten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai,\nja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin\nihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin\nsunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän\nsuutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän\non ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai\nJans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nSiinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet\nsairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen\nihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi\nkalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut,\nja niillä lepäsi hänen äitinsä.\n\nHän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja\nkuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän\ntulisi kuolemaan.\n\nKun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja\nkoettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans\nHeinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen\npuolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän\noli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin\nolemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän\nvielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti\npestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen\nmiehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui\npitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään,\nniin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.\n\nKun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa\nmiehelleen: \"Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä\nsiitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä\nJumala ottaa minut vastaan.\"\n\nSilloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää\nhänet, ja alkoi katkerasti itkeä.\n\nJa kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän\nyhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: \"Hänellä ei ole onnea\nmaailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että\non siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon... Soisin vaan, että\nhänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt.\"\n\nSe oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen\nkohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.\n\nSeuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi\nhänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.\n\nKai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja\nkaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi,\nja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja\nvakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi\nmies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet\ntäällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.\n\nKun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo -- hänen isänsä oli\nmennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista -- astui Heinke arasti\nhänen luokseen ja sanoi: \"Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet\nmenettänyt äitisi?\"\n\nHän pudisti päätään: \"Ei\", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä.\n\"Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea\npaljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää\nsyvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän\non onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke?\nKun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata\nonnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani,\nniin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan\ntulee jotain kunnollista.\"\n\n\"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui\", sanoi\nHeinke, \"mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä\nluottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka\ntunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka\non raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin\nsärkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan\nylvään tien.\"\n\n\"Oh sinua\", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. \"Kuinka armaasti\nsinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle.\"\n\nHän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä\nyhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät -- olivat päivät ihan\nennen helluntaita -- päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen\noli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.\n\nKun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen\ntuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa,\nett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi\nhiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri\nja katsahti häneen ja sanoi: \"Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa\nvapaampi ja vapautuneempi kuin ennen... Minulla on aina ollut paljon\niloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut\nnyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat\nja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi\nmaailmaksi.\"\n\nIlo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. \"Kun sinä\nsilloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni:\nniin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden\nrakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää\nsinua.\" Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne\nmuuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta\nsilloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.\n\nHetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: \"Näyttää\nolevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?\"\n\nHeinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno,\nja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului...\n\nKai katseli muutamia kuvia ja sanoi: \"Katselen kyllä minäkin mielelläni\nkaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua\nihmiskohtalo.\"\n\n\"Niin\", sanoi Heinke. \"Sellainen sinä olet... minä olen toisellainen\",\nsanoi hän vaipuen mietteisiin. \"Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri\nmitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa.\"\n\nKai katsahti miettivästä häneen: \"Ja kuitenkin olemme niin hyviä\nystäviä.\"\n\n\"Minä luulen\", sanoi Heinke, \"että olemme sitä juuri sentähden, että\nolemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa.\"\n\nKai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: \"Oma luontoni ja vaikea\nnuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se\non.\"\n\nHetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: \"Kuinka vanha olet\nsinä nyt?\"\n\n\"Kolmenkymmenenyhden\", vastasi Kai.\n\n\"Kolmenkymmenenyhden\", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän\nviivytellen... \"minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Sinä voisit nyt mennä naimisiin.\"\n\nHeinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli\nominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No\nsilmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'\n\nMutta Kai ei virkannut sen enempää.\n\nSilloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!... Nyt\ntiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen... Mitä nyt?...\n\n\"Kaikki sinun ajatuksesi ovat Berlinissä\", sanoi hän hiljaa.\n\nSe vaikutti kuin herätyshuuto. Hän heräsi eloon.\n\n\"Sinun pitäisi saada nähdä\", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä,\n\"mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei\nainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa.\"\n\n\"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä\nkolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin,\nHampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine\nlapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa\ntuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska\novat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä,\nkuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan,\neivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää\nvettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia\nikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja\nsaivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät\nsumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella,\nmiten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he\najattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät\nja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään;\nmillä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja\nteolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta,\njoka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa\nriikinkukonpurstoaan.\n\n\"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein\nuskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut\nperustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin\ntyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja\nteennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa.\nMutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä\nvälitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi\nalakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä,\nrauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.\n\n\"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko\nkansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa,\nkasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.\n\n\"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi\nkansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja\nmätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta\nja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja\nkaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme\nvaltaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan,\nuskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin\nluontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen\noikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.\n\n\"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on\njo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät\nja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo\nsanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan\nraamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka\nliehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja\nkasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja\nhämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään\nlöydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän\ntäytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja\njos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.\n\n\"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys,\nkykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja\nmaat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset\nolivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä\noli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani\ntoisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja\npuhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan\ntoisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin\nihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut\neläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen\nlapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme,\nPe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te\nette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn\nyksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.\n\n\"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan\nollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta\nhämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti\nkuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä,\njolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja\nettä iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa,\nvaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa\nja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin\ntoiset ihmiset. Ja katso... nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä,\ntunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea\nelämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää\nkansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni,\njotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä\nluonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis\nhuonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja\nterveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä.\"\n\n\"Tee se!\" sanoi Heinke vilkkaasti. \"Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit\nja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi\nsydämesi vapahtuu ja kirkastuu.\" Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin\nloistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat\nkasvonsa.\n\nMutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. \"Niin\", sanoi hän, \"kun\nminun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja\npaljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä\nalkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa\nvanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat\nsäikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta.\nOnhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee\nlaajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna\nheidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni\ntulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille\nihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille.\"\n\nSiten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja\nikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on\ntekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.\n\nHelluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä\ntoisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen\nterveisensä hänen ystävilleen.\n\n\"Pietistä\", sanoi Heinke, \"emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on\nkokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan\nmeille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin\nja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi... En\ntosin tiedä\", lisäsi hän ajatuksissaan, \"lieneekö nyt tuo tapa elää\nelämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?\"\n\nMutta Kai ei vastannut.\n\nKun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas\neräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka\nmuhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. \"Tuo ei vaivaa\npäätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä\", sanoi hän.\n\nMutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: \"En ole ajatellut tuttujani\nollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista.\"\n\nAsemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: \"No niin, Heinke\", sanoi\nhän, \"pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa,\nniin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle\nonnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen\nHilligenleitä, Heinke!\"\n\nNe olivat hänen jäähyväissanansa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä\nvielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään,\nniin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä\npuoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.\n\n\"Minä tulin jo!\" kuului iloisesti sieltä ylhäältä.\n\n\"Mitä _te_ nyt sitte?!\" sanoi Heinke vallan tolaltaan.\n\n\"Oh,\" sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, \"jouduin riitaan\nvanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin\nHilligenleihin!'\"\n\nHeinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että\nhän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan \"kunniasanallaan\". Mutta hän\npysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin.\n\"Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen\ntuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja\nniinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi.\"\n\nHeinke nauroi. \"Lakatkaa nyt jo\", sanoi hän. \"Sulaa lorua kaikki tyyni.\nTuon kohta kahvia.\"\n\nHän riisui päällystakkinsa, valmisti hiljaa laulaa hyräillen --\nvaikk'ei hän ollenkaan osannutkaan laulaa -- kahvin, ja tuli sitte\nhänen luokseen päätykammariin.\n\nKun hän sitte taaskin oli kumartuneena siinä hänen vierellään hänen\nkuvainsa yllä, valtasi hänet taaskin tuo mukavan ihana juhlapäiväinen\ntunnelma, ja hän ajatteli: 'Kai Jans on armas, ylpeä mies, sankari, ja\nparas maailmassa; mutta hänen verensä on raskasta ja hänen kaivelevat\nmietiskelynsä niin kuoleman vakavia. Minä luulen, että minä pelkäisin\nja kaipaisin vapahdusta, jos joutuisin asumaan ja olemaan hänen\nkanssaan yhdessä. En voisi enää nauraa hilpeästi ja iloisesti; minä\najattelisin aina: mitä herää nyt hänen päässään? Ja minä luulen, että\nkatselisin huolella ja pelolla lapsiamme, onko heissä paljon hänen\nluontoaan... Mutta tämä tässä on armas ja vakava yht'aikaa, viisas ja\nhilpeä samassa hengenvedossa; hän on kuin raikas tuulekas kevätpäivä ja\nsopii minulle, vakavalle, jäykälle ihmislapselle.'\n\nJa hän alkoi kinastella hänen kanssaan ja nauraa, ja he alkoivat\ntaaskin sinutella toisiaan, ja Heinke sanoi: \"Ell'et käyttäydy\nparemmin, ajetaan sinut täältäkin pois.\"\n\nSilloin sopivat he, että he aikaiseen seuraavana aamuna, ensimmäisenä\nhelluntaipäivänä, tekisivät kävelymatkan yhdessä.\n\n\"Kello kymmeneltä pitää minun olla takaisin jo\", sanoi Heinke, \"ja\nkeittää aamiaista.\"\n\n\"On yhdentekevää, kuinka kauas menemme, ja minne. Me jäämme, minne\nmeitä miellyttää, ja olemme kymmeneltä kotona jo taaskin.\"\n\nKun hän innostuneena suunnitteluihinsa tapansa mukaan sovitti kätensä\nhänen käsivartensa alle, ja laski kätensä hänen kädelleen, käänsi\nHeinke, iloissaan hänen suloisesta ystävällisyydestään kätensä, niin\nettä hän voi ottaa sen oikein käteensä ja sanoi: \"Olen iloinen, että\ntaas olet täällä, Pekka.\"\n\nSilloin tarttui Peter ripeästi häntä käteen ja pudisti sitä ja sanoi,\nikäänkuin heidän hyvän ystävyytensä vahvistukseksi: \"On _liika_ hyvää\nolla kanssasi.\"\n\nSilloin hämmentyivät Heinken silmät: \"Sinä olet hyvä minulle\",\nsanoi hän ja otti käteensä erään kuvan. Mutta hän laski sen kohta\ntakaisin taas, ei katsahtanut ylöskään ja sanoi: \"Nyt minulla on\nkoko ilta askaroimista taloudessa, ett'ei äidillä ole mitään vaivaa\nhuomenaamulla, kun minä olen poissa. Siksi pitää minun lähteä nyt.\"\n\nSitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle,\nja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli\nhän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä\nmiehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä\npelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä\nhuomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä\ntuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai\nJansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi\nkatkeraan itkuun. \"Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän\nhänestä niin paljon.\" Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja\nkaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen\nhieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta\nhän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi\nkoskaan olla onnellinen.\n\nEnnen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää,\nja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti\novelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: \"Odota hetkinen, Heinke! Tulen\nkohta.\" Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan.\nSilloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen\nhäntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli\nsinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin\naina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.\n\nSitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte\nulos.\n\nOli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot\nlinnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään;\nniiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä\nkäsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä\nsiinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat\nvaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies\nkevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen\niloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset\naina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen\nsuutelemina.\n\nKun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon\ntummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen\nHeinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta\npian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti\nkäsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli\nsiskonsa rinnalla. \"Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?\"\nkysyi hän. \"Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta.\"\n\n\"Kauemmin jo!\" sanoi tyttö.\n\n\"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää,\nminne me menemme.\"\n\n\"Ihan yhdentekevää.\"\n\nHe kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina\ntuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu\nhiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.\n\n\"Kuule, Heinke\", sanoi nuorukainen painostuneena, \"sano jotakin.\"\n\n\"Mitä pitää minun sanoa?\"\n\n\"Jotakin hyvää; olen sanonut sinulle niin paljon hyvää... kuule...\nHeinke.\"\n\n\"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein\nväittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä.\"\n\n\"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä\nalottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä.\"\n\nSitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä\nomituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli\nheitä vastaan ylhäältä ylämaalta.\n\nSiinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän\ntasangon keskellä mahtava jätinhauta.\n\n\"Katsos\", sanoi nuorukainen, \"tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä\nyli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan\nauringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko.\"\n\n\"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin\", sanoi Heinke,\n\"aina vaan.\"\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa...\nTiedätkö mitä... Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä...\nOi, annahan... Minä sidon sinun silmäsi...\"\n\nHän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli\nsurulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo\npäättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan\nhänen kirkkaita tyyniä silmiään.\n\nHän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti,\nettä Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja\ntalutti häntä kädestä sitte.\n\n\"Minun jalkani kastuvat\", sanoi Heinke, \"ruoho on niin pitkää ja\nkosteata.\"\n\n\"Oh\", sanoi toinen hiljaa, \"älä siitä nyt puhu.\"\n\n\"Kummoinen ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka.\"\n\n\"Ei se olekkaan mitään vähäistä\", sanoi hän.\n\n\"Mikä ei ole vähäistä?\" kysyi Heinke hiljaa.\n\n\"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain\ntänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä.\"\n\n\"No niin... nyt ovat jalkani läpimärät.\"\n\n\"Oh, Heinke Boje\", sanoi hän hiljaa, \"älä nyt puhu jaloistasi! Katso\nennemmin, ett'et kylmää sieluasi.\"\n\n\"Kuinka ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka?\"\n\n\"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta\nseisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa,\njalat karkeissa turkkitollukkaissa.\"\n\n\"Jatketaan rauhassa matkaa vaan\", sanoi Heinke hiljaa nauraen, \"minä en\npelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta\ntäkäläisestä suvusta.\"\n\n\"Tuossa lähenee meitä yksi\", sanoi nuorukainen hiljaa. \"Kaunis, nuori\nmies. Minä luulen... kuule, Heinke... minä luulen, että se aikoo\nsuudella sinua... Heinke.\"\n\nHeinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: \"Jos hän on nuori ja\nkaunis, niin antaa hänen.\"\n\nSilloin tunsi hän jonkun käden hiuksillaan ja raikkaat huulet\nhuulillaan.\n\n\"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen\nitseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua.\"\n\nHe kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski\nnuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. \"Nyt tulee taaskin niitä\njoku\", sanoi hän hiljaa. \"Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun\nlyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?\"\n\n\"Onko hän kaunis?\" sanoi Heinke nauraen.\n\n\"Hieman hentorakenteinen\", sanoi toinen, \"mutta voimakas.\"\n\n\"Hieman ikäänkuin nuori poika vielä?\" kysyi Heinke.\n\n\"Oh, eihän, eihän. Täysi mies!\"\n\n\"Millaiset kasvot? Hiukan lapsekkaat?\"\n\n\"O, eihän, hienot ja miehekkäät.\"\n\n\"No sitte saa hän suudella.\"\n\nSilloin tunsi hän taaskin hätäiset arat huulet huulillaan.\n\n\"Tuntuiko hyvälle?\" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin\nahdistunut.\n\n\"Tuntuu niin vaikealle, Pekka\", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti,\n\"että sallit vieraiden miesten suudella minua.\"\n\nSilloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään\nvastaan ja sanoi: \"Heinke... Heinke!... minä pidän sinusta niin\näärettömästi.\"\n\nSilloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja\nkatselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa\nmetsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja\naurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan\npilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin\npitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät\naseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle,\nnyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni\nse metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi\nsinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi\nhiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.\n\nSitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät\nylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili\naamuauringon valossa.\n\nMietteihinsä vaipuneina, antaen silmäinsä vaeltaa milloin siellä,\nmilloin täällä, ei sentään kertaakaan tointoisensa silmissä, kulkivat\nhe edelleen, Heinke ihan vaiti, nuorukainen hiljaa hyräillen. Siten\nsaapuivat he, hyvän neljännestunnin kuluttua pienelle kohonteelle, joka\nyleni matalalta viheriältä maalta. Tällä kohonteella oli vuosisatoja\nsitte, kun tuo matala viheriä tasanko vielä oli ollut liejuinen\nmerenpoukama, seisonut ruhtinaallinen puulinnoitus uhaksi talonpojille.\nNämä olivat hurjassa taistelussa vallanneet sen ja polttaneet. Nyt ei\nollut koko linnoituksesta enää muuta jälellä, kuin viherjä heikosti\nylenevä kohonne nuorine tammineen. Viherjällä rinteellä, jossa pieni\nsyvänne maassa osoitti linnahautaa, kasvoi kevätkukkia.\n\nSilloin istuutuivat he siihen rinteelle auringon valoon kirjavalle\nnurmikolle.\n\nJa Heinke Boje pujotti kätensä toisen polvensa taakse ja katseli\nliikkumatonna tyynin silmin ulos tuonne viherjälle tasangolle ja\nlievästi kohoaville kukkuloille taampana, joilta he olivat tulleet ja\nHilligenlein tukevata tornia, joka kohosi suoraan niiden takana. Peter\nVolquardsen taas poimi kukkia, niinpaljon kun hän istualtaan voi niitä\nsaada, ja heitti ne hänen syliinsä ja katsoi joka kerta kun hän heitti\nuuden kukkasen, kysyvästi häntä silmiin. Mutta hän ei liikahtanut.\nSiten kului joku hetki.\n\nSilloin arveli Heinke, että nyt oli vaiettu tarpeeksi, ja otti kuin\najatuksissaan yhden kukkasista ja painoi sitä huuliaan vastaan ja\nkatseli ulos avaraa taivasta kohden ja sanoi: \"Tulivatko huuleni\nkeltaisiksi?\"\n\n\"Aivan keltaisiksi\", sanoi toinen.\n\n\"Ei tee mitään\", sanoi hän, ja heittäysi pitkäkseen ruohikolle ja sulki\nsilmänsä.\n\nSilloin rohkaisi Peter Volquardsen mielensä ja hiipi hänen luoksensa ja\nsuuteli häntä.\n\nHeinke ajatteli ensin: 'Näin jään minä kauaksi'. Mutta silloin löivät\nrakkauden aallot hänen mielensä ylitse, ja hän aukaisi silmänsä ja\nlaski liikuttavalla liikkeellä molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.\n\nNyt katselivat he toisiaan totisin silmin.\n\n\"Kuinka kaunis sinä olet\", sanoi nuorukainen sydän järkytettynä.\n\n\"Minä en saa kyllikseni katsotuksi sinua\", sanoi tyttö.\n\n\"Makaa ihan hiljaa, äläkä sano mitään\".\n\n\"Sinä rakas, rakas ihminen! Kuinka rakas sinä olet!\"\n\nSiten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat\ntoisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.\n\nSitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman\nosan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään,\nsilmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.\n\nKun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen\ntaaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat\nkohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. \"Sinä\nolet sittekin mies\", puheli hän onnellisesti hymyillen. \"Älä suutu\nminulle, olen sen aina tietänyt\". \"No, ja nyt hellitä minusta. Sinä\narvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa\nniitä olla toisiakin matkalla kukkuloille\".\n\nSilloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken\nsalassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin.\nAinoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he\nsuurimmassa salaisuudessa siitä.\n\nKun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter\nsiellä ojensi hänelle kätensä -- hän oli jo astunut ensimmäiselle\nportaalle -- kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas\nvakavuus: \"Pidätkö sinä minusta nyt?\"\n\nHän ei sanonut muuta kuin \"Oi... sinä!\"... mutta katseli häneen niin\ntulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin\nikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva.\nHeidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.\n\nSitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli\ntyöskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että\näiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei\ntullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa.\nHän kirjoittaa vanhemmilleen'.\n\nSilloin täytyi hänen sentään viimein mennä sisään kattamaan pöytää.\n\nÄiti istui ja kutoi talvisukkia Hettille eikä katsahtanut ylös. Kun hän\nnyt edes kysyisi, miten oli ollut kävelymatkalla...\n\nSilloin alkoi hän katata pöytää suuremmalla hälyllä.\n\nNyt katsahti äiti ylös. \"Mitä nyt lapseni? Sinähän katraat kolmelle?\nKuka nyt on tullut?\n\n\"Niin...\" sanot Heinke, \"hän rukoili ja kerjäsi sitä niin: hän tahtoo\ntänään mielellään syödä kanssamme\".\n\n\"Vai siten. No onko sinulla mitään tarjottavaa?\"\n\n\"Ei hän sitä huomaakkaan... hän... hän aikoo aina syödä kanssani\".\n\n\"Lapseni...\"\n\n\"Niin, äiti, me... hän on sanonut sen minulle... Mitä sinä itket, äiti?\"\n\n\"Oi, lapsi... anna minun itkeä... en tiedä.\"\n\n\"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi\nvuotta... Se on minustakin hyvin.\"\n\n\"Tietävätkö hänen vanhempansa sitte siitä jo.\"\n\n\"He eivät tiedä, mutta he aavistavat. Heillä ei ole mitään sitä\nvastaan.\"\n\n\"Mutta käykö päinsä, että hän jää meille nyt vielä?\"\n\n\"Ainakin syksyyn... Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä\nmitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että\nmenen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi.\nMe olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme\ntehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä...\"\n\nJa niinpä vei hän hänelle kahvit niinkuin ennenkin.\n\nMutta se oli sentään nyt toista. Aivan toista.\n\nKahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin\ntointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä\nääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja\nsilitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja\nuudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja\ntyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli.\nSitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun\nhän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen\nnuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa:\n\"Ole järkevä\".\n\nSilloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin\nja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: \"Sinun sisaresi\nja sinä,... te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei\nkenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi\nsiskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään... se on totta... sen on hän\nitse kertonut minulle! Mutta minä... minä... o... leikkien vaan!! Ja\nminä olen poika... 'Pekka, olet poika vaan!'\"\n\nSilloin painautui Heinke lähemmälle häntä: \"Et ole mikään poika; olet\nminun rakas mieheni\".\n\nHän ei välittänyt tänä kesänä mistään.\n\nTjark Dusenschönin onni kiekkui korkeimmillaan. Hän osti maapalstan\ntehdassuojuksensa vieressä, ja teetti pohjapiirustukset ja\nkustannusarvion suurta upeata tehdasrakennusta varten. Anna valitti\nHeinkelle, että Pe Ontjes yhä enemmän joutui Tjark Dusenschönin\npauloihin. Dusenschön väitti, että satamavirran mutaukseen\nryhdyttäisiin ainakin kolmen vuoden kuluttua; hän tiesi sen varmalta\ntaholta. Anna katseli hiljaa, ja melkein suruunsa uupuneena eteensä.\n\"Pe Ontjes antaa puhua itsensä silmät korvat täyteen\", sanoi hän, \"ja\nse on niin pahaa meidän ja meidän lapsemme tulevaisuudelle; pahinta on\nse minulle\".\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\nSilloin katseli Anna Boje suurin tuijottavin silmin eteensä: \"Koska en\nsitte enää voi kunnioittaa häntä\".\n\nKai Jans kirjoitti Berlinistä, että hän tosin oli alkanut jo kirjoittaa\nkirjaansa. Mutta se moninainen hätä, jota hän joka päivä sai nähdä\nympärillään, pidätti ja esti häntä ilolla ja vapaasti katsomasta\navaralle ympärilleen ja antautumasta ajatteluunsa. Hänestä ei tulisi\nikinä mitään; hän ei tiedä, mikä olisi hänenkin loppunsa oleva, ja\nmihinkä kaikki päättyisi. Toisinaan tunsi hän halua lähteä ystävänsä\nkanssa eräälle tutkimusmatkalle, jonka tämä aikoi tehdä Eteläafrikaan.\nEhkä voisi hänestä siellä, tuossa avarassa, aurinkoisessa ja vieraassa\nmaassa, ja tuolla vuosia kestävällä vaivalloisella matkalla, tulla\nkypsä ja tyyni mies.\n\nHän vei kirjeen ylös päätyhuoneeseen ja näytti sen hänelle, niinkuin\nhän oli näyttänyt kaikki muutkin kirjeensä. \"Tuo rakas, rakas\nihmisparka\", sanoi hän, ja hänen silmänsä tulvahtivat yht'äkkiä\nkyyneliin. \"Hän on aina ollut niin hyvä minulle, lapsuudestani asti;\nolen niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Oi, että hänellä ei\nole mitään iloa elämästään, ja ett'en minä ollenkaan voi häntä auttaa\".\n\n\"Oletko sinä kirjoittanut hänelle, että olet kihloissa?\"\n\nHän pudisti päätään. \"En... kerron sen mieluummin itse hänelle...\nEn tiedä, millä tapaa hän ottaisi sen. Aiemmin... oi, minä luulen,\nlapsuudestani asti, olen minä usein salaa ajatellut, että minusta\njoskus tulee hänen vaimonsa... Oi, häntä rakasta hyvää ihmistä! Kun hän\nvoisi löytää rakkauden, se ehkä voisi auttaa hänet! Mutta mikä hieno,\nviisas, ihana ja voimakas ihminen pitää sen ihmisen olla!\"\n\n\"No... älä ole suruissasi... se kyllä vielä kaikki kääntynee hyväksi...\ntule Heinke Boje... ole rakas\".\n\nHeinäkuussa sairastui Annan lapsi hiukan ja äiti Boje oli jonkun\nillan siellä ja istui lapsen luona. Silloin söivät he molemmat salaa\nillallisensa ylhäällä päätyhuoneessa. He istuivat erään nelikulmaisen\npöydän ääressä toisiaan vastapäätä ja Peter sanoi: \"Minun vaimoni\", ja\ntekeytyi ikäänkuin istuisi pöydän kummallakin tyhjällä sivulla lapsi.\nHeinke torui häntä ja nauroi, ja istui sitte taaskin hänen sylissään,\neikä estänyt häntä.\n\nEräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen\nhiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui\nhän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat\nkuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: \"Ei ole\nhyvä meille kahdelle, Heinke... että meidän vielä vuosia täytyy odottaa\nhäitämme\".\n\nHeinke katsahti häneen tummenevin silmin: \"Minä luulen myöskin,\nPeter... ett'ei se ole hyvä\".\n\n\"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan\nyksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme\nehkä viettää häämme keväällä\".\n\nHeinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. \"Kauhean\nmielelläni tahtoisin minä... Katsohan... näes!... minä olen tarpeeksi\nvanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden... _Sinussa_ on syy kaikkeen,\nPekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö\".\n\nSilloin sopivat he, että he alkukeväästä viettäisivät häitään.\n\nSilloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon\npienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja\nsopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.\n\nNiinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja\nhän unohti Kai Jansin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nNäihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka\notti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä,\nja sanoi hänelle: \"Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa\nosaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava\nyritys\".\n\nAnna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: \"Pe\nOntjes\", sanoi hän, \"älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta\nalotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta,\nmutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin\".\n\n\"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!\" sanoi Pe Ontjes, jo\näkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. \"Ostajamme ovat samat: ensin\ntulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen\nliikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni\".\n\nAnna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: \"Jos sen teet,\nniin olemme mennyttä väkeä\".\n\n\"Mennyttä?\" sanoi Pe Ontjes, \"mitä sinä sillä tarkoitat?\nToimeentulommeko?\"\n\n\"Niin\", sanoi Anna, \"ja...\"\n\n\"No... ja?\" sanoi Pe Ontjes.\n\nHän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat\nsynkeistä ajatuksista: \"Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön\non huono ihminen.\"\n\n\"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten.\"\n\n\"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari\nStraten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä\nihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin _olenkin_ ainoa sitte. Minä...\nminä en juosta lönkötä toisten jälissä.\"\n\n\"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika.\" sanoi Pe Ontjens. \"Te\nsairastatte sydämen kylmyyttä.\"\n\nAnna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: \"Pe Ontjes! Minäkö\nkylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö\nkylmä!\" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja\nuudelleen sen rintaa ja itki.\n\nSilloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.\n\nHetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä:\n\"Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa\nsaaliinjaolle. Se on vanha sanantapa.\"\n\nMutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. \"Mitä uskaltamista\nsiinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme.\"\n\nNyt leimahti viha Annassa taaskin: \"En tahdo, että sinä kulet\nDusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä.\"\n\nPe Ontjes naurahti pilkallisesti.\n\n\"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on\nvoimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja\nminä en _tahdo_ hävetä.\" Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. \"Minä en\n_tahdo_ hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä.\"\n\n\"No mene sitte\", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, \"ja häpeä.\"\n\nSilloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; \"Oh! Tuoko nyt\non Hilligenleitä!\" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän\nvielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä\nhillitsemisellä: \"Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin\nTjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja\nistuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen\nikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua.\"\n\nSen sanottuaan lähti hän.\n\nKului kolme kolkkoa viikkoa.\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja\nistui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui\ntuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja\nvarastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä\nvinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta\nsilmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä\nsittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä\nhänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen\nsilmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä\noli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti\nvaimonsa läheisyyttä. \"Armahtakoon\", ajatteli hän, \"kuinka ihana hän\noli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän\nratkesi itkemään.\" Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: \"Mitä pitää\nminun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne,\nkaikki yhtä mahdotonta.\" Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja\nepäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen\nsielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.\n\nVähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin\nja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa,\nnäyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä\npalasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä\nja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta\nliikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli\njäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs\nelintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian\nsotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja\nhernemakkaraa.\n\nPerjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: \"Kunnioitettava\nkansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään\nsähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut\ntunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen.\nTämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä\nsuunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja\nkaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa\nkättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina\niltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin.\"\n\nLauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja\nmuutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan\nFriech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä,\nja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä\nkäsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas,\noli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija\nBirnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: \"Kennst du\ndas Land?\" Tämä laulu ja \"Heil dir im Siegerkranz\", olivat ainoat,\njoissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen.\nJoku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti\nheikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia\ntuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli\nvakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset\nsanoivat: \"Niin, hänellä on miettimistä... nyt... ei se ole mikään\nvähäinen asia!\"\n\nKatkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen\nTjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin,\nmutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.\n\nSunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä,\nkun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana\nseisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan\nTjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan\nkeskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: \"Mitä tarkoittaa se, kun Heine\nWulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva\noijentaa hänelle avustavaa kättään?'\"\n\nSilloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija\nlähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:\n\n\"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta\nhän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus\nei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa,\nettä kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen\nmarkan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän\nosakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme\ntarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea\nkaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen\nkolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ\ntäydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä,\nmutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja\nsen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen\nliikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen\ntoimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan\".\n\nTämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden\najat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon\nkorvaan.\n\nMutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus\ntehonnut: \"Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä\", sanoi hän.\n\n\"Niin, jos kirjaimia noudattaa!\" sanoi Suhlsen. \"Mutta edellyttäkäähän\nherra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte,\nettä herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että\neräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle\".\n\nUkko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan\nkirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. \"Eilen\nlaakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa...\" Hänelle tuli\nniin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata,\nyht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.\n\nJa kun hän kuunteli sitä ääntä... hän ei tietänyt, kuinka hän johtui\nsiihen... kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa... puukengät\nkalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja\nkoulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön\noli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi... mitä\nhän sanoikaan?... \"Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin\nhänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja,\nmikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti\". Ja sitte istuivat\nhe puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla\nviisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti\ntilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans\nistui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön...\nTjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä...\nei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä... ja sitte... sitte: \"Voisitte\nantaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole\ntänä iltana mitään syötävää\", ja sitte joku odottamaton hämmästys,\nepämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä\nkaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain\nsemmoista. Niin... semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen...\n\nKun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa,\nja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark\nDusenschön seisoi hänen edessään.\n\nSilloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan\nsamoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: \"Kuule, lurjus,\nmitä olet tehnyt rahoilla?...\"\n\nTjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja\nhänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. \"No... kuinka ovat asiat?\"\n\n\"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!\" sanoi Pe Ontjes, ja laski\nkämmenensä painolla pöytään.\n\nSilloin puhui Dusenschön yhtä ja toista yhdentekevää ja lähti pois.\n\nGoodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen\nja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään\nlapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin\ntäytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.\n\nMutta sitä ei kuulunut.\n\nAsuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä\nvoimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes\nnyykäytti päätään: \"Ahaa... hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on\nkierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo,\nettä hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi\nja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin\nAnna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!\" Ja kun hän ajatteli\nsitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä,\nhuumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.\n\nHän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella\nmikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan,\nkokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen\nteon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa\nitseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja\nklubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki\nedessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin,\nja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset\nihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja\nhuolta sen puolesta. \"Hilligenlei\", sanoi hän verkkaan ja hiljaa...\n\"Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko\nmaakunnan edessä... tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden\nlaita... Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän... Ja sitte...\nkun sen tiedän... sitte... pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla\nhymyillen ja suudellen minulta anteeksi\".\n\nKun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka\nheräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa\ntyöpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään\nlakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen\nsyvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi,\nettä hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt\nhäntä. \"Ja nyt olen tuuminut asiaa... saanenhan jostain kaapituksi\nrahaa senverran kokoon... uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina\nkutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä\npääsisin sinne?\"\n\n\"Ne saat pian tietää\", sanoi Pe Ontjes. \"Kello on kuusi nyt. Täsmälleen\nkello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi\nja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille... Jos\nihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin\nkanssasi\".\n\n\"Oletko nyt ihan järjissäsi?\" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena.\n\"Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni\nsemmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna\nei ole ajateltavissakaan\".\n\n\"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi\ntiehesi.\"\n\nUkko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin\npäätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.\n\nPe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista\nkonttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin,\npukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.\n\nSiellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna\nkatsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe\nOntjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. \"Minä matkustan\ntänä iltana Berliniin\", sanoi hän.\n\n\"Oh!\" sanoi Heinke ja hypähti ylös. \"Berliniin? Mene sitte kohtaamaan\nKaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja\npuute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen\nsydämensä\".\n\n\"Mitä teet sinä Berlinissä?\" kysyi Anna. \"Onko se Tjark Dusenschönin\nvuoksi?\"\n\n\"Sanokaa, että olen matkustanut ainoastaan Hampuriin... Hoitakaa nyt\nhyvin kotoa\". Ja lähti ulos.\n\nSilloin hypähti Anna ylös ja meni hänen jälissään juuri kun hän oli\nsulkemassa ulko-ovea takanaan, ja astui ihan häntä lähelle ja katsoi\npyytävästi häneen. \"Eikö sinulla ole sanaakaan sanottavaa minulle?\"\n\n\"Ei ole\", sanoi hän, ja katsoi ylpeästi ja kylmästi häneen, \"ei\nainoatakaan\".\n\nSilloin väistyi Anna takaisin, ja astui sanaa sanomatta sisään\nhuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän puolipäivän tienoissa saapuivat kaksi matkamiestämme\nonnellisesti perille Berliniin. Ukko, vuosien kyyristämä, kykötti\nsinisen pyhäpäivä lakkinsa alla, joka oli upotettu syvälle hänen\npäähänsä, kohta sen alla välähtelivät hänen silmänsä. Hän kiitti ensin\nkonduktööriä, että hän oli onnellisesti toimittanut hänet perille, ja\nlähti sitte ravaamaan lyhyttä jäykkää puolijuoksua Pe Ontjesin jälissä,\npoltellen hirveästi.\n\nKun he hetken olivat tuumineet asiaa eräässä ravintolassa, lähtivät\nhe yhdessä Fredrikinkadulle. Sieltä aikoi Pe Ontjes lähettää ukon\nKain luokse Kaivokadulle; mutta tämä loi vähän pelokkaan syrjäkatseen\nnoihin lukemattomiin ihmisiin ja ajoneuvoihin ympärillä ja noihin\ntaivaankorkuisiin rakennuksiin, ja sanoi: \"Enpä uskallakaan itseäni\ntuohon leikkiin; jään sinun luoksesi\".\n\nSilloin menivät he yhdessä Fredrikinkatua alas, pitkä ja suuri Pe\nOntjes edellä, jälissä pieni ukko, joka tuontuostakin heittäysi\nravaamaan pientä puol'juoksua, toisinaan taas pysähtyi rientääkseen\nsitte sitä kiivaammin. \"Tuota noin\", sanoi hän, \"on täällä hieman\nvilkkaampaa kuin muinen majakkalaivalla Hilligenleilahden suussa.\nMutta vaimollani näkyy olleen vallan väärät käsitykset Berlinistä;\nhän arveli, että täällä kaikki olisivat silkissä ja sametissa, mutta\nnäen täällä housuja ja saappaita semmoisia, niin, suoraan sanoen: niin\nryysyisenä ei kulje ainoakaan ihminen Hilligenleissä.\"\n\nPotsdamerasemalla löysivät he todella junan, joka vei heidät\nihmismerestä ja korkeiden rakennusten keskeltä ulos vapaalle, vaikka\nlaihakasvuiselle lakeudelle, ja lyhyen hetken jälkeen laski heidät\nerään pienen hietikkökylän läheisyyteen. He menivät asemapäällikön luo\nja kysyivät kattopahvitehdasta.\n\n\"Kattopahvitehdas?\" toisti tämä. \"En tiedä. En ole vielä ollut pitkää\naikaa täällä\". Ja hän kutsui paikalle erään ratavahdin.\n\n\"Oh!...\", sanoi tämä... \"Niinhän!... Tuolla... metsän takana\", ja\nlisäsi vielä jotain; mutta he eivät ymmärtäneet häntä, koska hän oli\nitäpreussilainen.\n\nHe alkoivat siis käydä tallustella eteenpäin, upoten joka askeleella\nsyvälle vaaleaan hiekkaan. Pe Ontjes, joka asteli edellä, kurotti\nkaulaansa keksiäkseen savupiipun ja pitkän kaksikerroksisen\nikkunajonon. Hän asteli lujaan ja päättävästi. Ukko asteli tupakoiden\njälissä, ihan hyvillään ja kotonaan, silmät vilkkuen joka taholle.\n\nHe saapuivat mäelle, mutta eivät tavanneet muuta kuin nuorta\nkuivavesaista mänty- ja kuusimetsää.\n\n\"Minun pitää hiukan istahtaa\", sanoi ukko ja istuutui verkkaan ja\nmukavasti eräänlaatuiselle vallille, joka kulki tien vartta, nouti\nesiin tulitikkuja ja alkoi taaskin sytytellä piippuaan.\n\nPe Ontjes nousi vallille, kurotti kaulaansa ja nuusti ja vainusi kuin\nmetsästyskoira.\n\n\"Näetkö mitään?\" kysyi ukko sävyisästi.\n\n\"Älä vaan sytytä vallia!\" sanoi Pe Ontjes äreästi.\n\nUkko istui ja poltteli ja tuprutteli savua kuin leipurin piipusta. Ja\nkysyi hetken perästä taaskin: \"Näetkö mitään?\"\n\nSamassa liikahtaa Pe Ontjes vähän jyrkemmin vallillaan, niin että\nvalli sorahtaa rikki ja hän luiskahtaa alas. Hän katsahti kummastuen\njalkoihinsa ja näki, että tuo luultu valli olikin ollut jonkinlaista\nmurentunutta muuria, savea ja kivensirpaleita makasi siinä sekaisin.\n\"Mitä tämä on?\" sanoi hän.\n\n\"Katsos!\" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. \"Katsohan!\nSehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse...\nNo, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat...\"\n\n\"Oh!\" sanoi Pe Ontjes halveksivasti.\n\nUkko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. \"Tiedätkö\", virkkoi hän\nsitte, \"tiedätkö... Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka\non asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa\nkouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa,\nniin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta\ntulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä\non jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle\nlahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen\npäällepäätteeksi.\"\n\nPe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille\nhenkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä\nPe Ontjes Laullekin.\n\n\"Vieläkö istumme kauankin tässä?\" sanoi ukko.\n\nPe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:\n\"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?\"\n\n\"Ei ole!\" sanoi mies... \"Mutta siitä piti ehkä tulla.\"\n\n\"Sanokaahan\", sanoi Pe Ontjes, \"tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin?\nHän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin\nkuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi mies, \"semmoista en minä ole vielä elämässäni nähnyt.\"\n\nSilloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia\nauringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea\nvalli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia,\npuhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja\nvanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan\ntukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli\nsitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.\n\nOli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja\nPe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. \"Odotahan\nhetkinen tässä\", sanoi hän ukolle. \"Tässä on rakennusministeriö. Minä\nkäväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja\nkoko Hilligenlein hyväksi.\"\n\nHän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi\nerään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli\nhäneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä\npäännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna\nsamalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä,\nkädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana\ntuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä\nihmisvirtaa.\n\nKun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman\nkolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.\n\n\"Mutta katsohan!\" sanoi ukko. \"Kun seisot Hilligenlein rantavallilla,\nniin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin\nasti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa.\nMutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla\numean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen\nruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa.\"\n\nKun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä\nkatukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka\npuhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi\npitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä\nkatua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla\nseisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat\nvanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.\n\nUkko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina,\nkulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole\ntöissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin.\nTämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella\nsaksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren\nkattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.\n\n\"Minkätähden olette tehneet lakon?\"\n\n\"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä\nomaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme,\nettä kuulumme työväenpuolueeseen.\"\n\n\"Vai siten!\" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. \"Hän arvelee siis, että\nhän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja\naina pyrkii eteenpäin.\" Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin\nsilmiään ja sanoi leikkisästi: \"On vaihtuva elämän kirjava kaapu\".\n\nTyömies hymyili: \"Sen on Goethe sanonut\".\n\n\"No\", sanoi Pe Ontjes, \"nyt pitää meidän jatkaa taas\".\n\nHe löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja\nlikaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.\n\n\"Vieläkö ylemmäksi?\" sanoi ukko. \"Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää\nsieltä kuuluu?\"\n\n\"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein\", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi\nverkalleen kapuamista.\n\nYlhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki.\nAsunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa\novessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta\nja sanoi: \"Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta\nkolmeen yöhön.\"\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut?\" kysyi Pe Ontjes.\n\n\"Oh...\" sanoi mies, \"täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika\noli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen\nmolemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin\nviiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin\noikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset\nväkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä\noppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä\nollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään\npienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen\nvanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen\nja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän\non vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta.\nLyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja\nvaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt\novat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle.\"\n\nHän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita\ntungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: \"Tehkää tilaa!\" ja he näkivät\nsisään huoneeseen.\n\nSiellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla\npöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet\nkuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa\nsuissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön\nkyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään\nesiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella\näänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee\nsamaa pöytäkirjaansa: \"Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden\nvanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana.\nSeitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan,\nseitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä\nkaksikin... Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen\nnainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen.\"\n\nHän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka\ntungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: \"Minä en\npelkää, mitä ihmiset sanovat... Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans\nsanoo.\"\n\nPe Ontjes Lau kääntyi ympäri, ja kysyi mieheltä, joka seisoi hänen\nrinnallaan: \"Mitä on Kai Jansilla tekemistä tämän asian kanssa?\"\n\nMies lähti heidän kummankin kanssaan huoneustonsa ovea kohden, ja\nsanoi: \"Eräs Kai Jans asui aiemmin pari vuotta luonamme, ja on nyt\ntaas vuosi sitten tullut asumaan. Hän on sillävälin ollut jonkun\nvuoden pappina kotiseuduillaan, mutta ei ole löytänyt rauhaa siinä.\nKatsokaas, hän on semmoinen ihminen... hänen mielessään asuu aina\nikäänkuin joulunaattoo, ja ihmiset turmelevat sen aina häneltä. Hän\narvelee, että maailmassa pitäisi löytyä paljon enemmän onnea, ja että\nmaailma ei ole oikein järjestyksessä. Ja nyt on hän täällä etsimässä,\nvoisiko hän keksiä oikean selityksen maailmalle. Mutta hän ei voi\nlöytää sitä. Kun hän oli ensikertaa täällä, ylioppilaana, istui hän\niltasin kanssamme, autti lapsiani koulutöissä, väitteli kanssani\npolitiikassa ja uskonnon asioissa, ja oli virkeä ja hupainen. Hän oli\npaljas poika silloin vielä, ja oli hänellä silmät, ikäänkuin näkisi\nhän kaiken maailmassa ensi kertaa. Mutta siitä asti, kun hän nyt on\ntoistakertaa täällä, puhuu hän vähän, hän istuu vaan, ja kyselee\nmeiltä, ja mietiskelee. Hän kyselee lapsiltani, mitä he ajattelevat\nja luulevat, meiltä ikäisemmiltä kysyy hän uskoamme ja valtiollista\nkantaamme, vanhoilta, jotka useimmiten ovat mailta kotoisin, kysyy\nhän millaisia maanomistajat ovat olleet heitä kohtaan, ja mitä he\nsilloin ovat uskoneet, ja mitä he pitävät kirkosta, ja miten heistä nyt\ntuntuu, ja millä mielellä he ovat, ja semmoista. En ole vielä ikinä\ntavannut ihmistä, joka niin vähillä sanoilla saa ihmiset puhumaan.\nUseimmakseen on hän surullinen ja mietteihinsä kaivaunut. Ainoastaan\nkun hän puhuu lasten kanssa, vilkastuu hän toisinaan, mutta se ei\nkestä kuin hetken, ja hän on surullinen taas ja syvän vakava. Tässä\njoku ilta oli hänellä viis' tai kuus' lasta luonaan huoneessaan ja ovi\noli auki. Hän kertoi heille laajalti ja lavealti, kuinka maalaispoika\naamusti hämärissä nousee ylös ja lähtee isänsä kanssa viemään lehmää,\nkuinka he kulkevat yli kankaan ja aurinko nousee yli metsän, kuinka he\ntulevat läpi kylien ja pienen kaupungin, ja näkevät yhtä ja toista,\nja kuinka he kahden sitte palaavat toista tietä takaisin. Sitte menee\npoika joksikin tunniksi kouluun, jossa kaikki istuvat yhdessä, tytöt\nja pojat, suuret ja pienet; iltapäivällä menee hän toveriensa kanssa\nrannalle, ja he näkevät purjehtijoita kaukana ulkona merellä, ja\npolvistuvat rannalle, ja etsivät rapuja ja meritähtiä; illat istuvat\nhe kotiportaitten edessä, ja ennenkuin he menevät levolle, kiirii\nukkosilma jyrähdellen yli kylän. Sen kaiken kertoi hän lapsille, ja me\nkuuntelimme kyökistä; ja lopuksi kysyi hän: 'Mitä sanotte nyt siitä?\nOliko se ihana päivä?' Silloin nauroivat lapset ja sanoivat: 'Kuule...\nluuletko sinä, että me uskomme, mitä sinä kerrot? Sehän on satua!'\nSilloin tuli hän huoneestaan luoksemme kyökkiin, ihan suruisana ja\ntoivottomana ja sanoi: 'Nähkääs, sitä mitä maalaislapsi joka päivä saa\nelää ja kokea, sitä kutsuvat teidän lapsenne saduksi; niin suuressa\nkurjuudessa elävät he!' Hänen äänensä ihan karmi meitä; näen hänet yhä\nedessäni niinkuin hän sen sanoi... Sanokaas, tunnetteko te hänet?...\nO!\" huudahti hän yht'äkkiä, \"näen sen päältänne!... Katsohan muoriseni,\ntuo tuossa on Kai Jansin isä!... No: mutta tulkaahan sisään nyt tänne\nhänen huoneeseensa!...\" Sisäänmennessä sanoi hän: \"Nähkääs, hän tuntee\nnuo kaksi poikaa, nuo kuolleet tuolla, on kuusivuotta jo tuntenut, ja\non aina lohduttanut mummoa: 'Isoäiti, älä menetä rohkeuttasi, pojista\nsukeutuu kyllä vielä jotakin.' Mutta hän on menettänyt rohkeutensa,\nja luulen... että hänellä on ollut syytäkin menettää. On oleva hyvin\ntuskallista, kun hän palaa... Mutta tulkaa nyt; tässä on hänen\nhuoneensa.\"\n\nHän vei heidät itkevän vaimonsa ja lastensa ohitse, jotka säikähtäneinä\nseisoivat kyökinovella, Kain huoneeseen. He seisoivat hetken vaieten\nja painostunein mielin, ja katselivat ympärilleen tuossa siistissä\npienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat syvää, synkeätä pihaa\nkohden, ja aikoivat juuri, hiukan väsyneinä, asettua istumaan: silloin\nkuului useita ihmisiä ryntäävän ylös portaita. Kuuli jonkun kiivaan\nkamalan sanan.\n\nSilloin riensi Pe Ontjes ovelle \"Kai Jans!\" huusi hän. \"Tänne!\"\n\nMutta tämä ei kuullut.\n\nKun he tulivat paikalle, seisoi hän jo ovessa ja huusi: \"Isoäiti! Mitä\nolet tehnyt! Vanha, hyvä isoäiti!... Nyt olet murhaaja!\"\n\nVanha nainen istui yhä vielä samassa rauhallisessa asennossa tuolilla\nikkunan ääressä ja silitteli esiliinaansa; hän sanoi nytkin ihan\ntyyneesti: \"Nyt se on tehty, Kai Jans! Tämä on paljoa varmempi, kuin\nsinun iäinen: Isoäiti, valvo, valvo ja pidä huolta, kaikki tulee vielä\nhyväksi... He olisivat nyt joutuneet koppiin, ja sieltä taaskin ulos ja\nniin edespäin; ja minä en olisi enää voinut estää. Tämä oli viimeinen\npäivä.\" Kai Jans oli polvillaan lasten edessä ja silitteli heitä:\n\"Ihmisten on syy, he eivät tahtoneet antaa maata teidän isoisällenne,\nja teidän isällenne, muuten olisi teistä tullut vakaita talonpoikia. He\neivät suvaitse teille edes paikkaa, millä seista, äidistämme, maasta\nkohottavat he teidät kolme neljä kerrosta ylös, siellä sallivat he\nteidän olla. Mutta ihminen, jolla ei ole maanpohjaa jalkainsa alla,\nihminen ilman maata, hän on hämmennystä ja harhaa.\" Hän purskahti\näänekkääseen itkuun. \"Meillä ei ole mitään... ei mitään... ei sopua,\nei luottamusta, ei kotoa, ei kotiseutua, ei uskoa, ei rakkautta, ei\ntoivoa. Meitä viskellään sinne tänne kuin viljaa seulassa... Miten on\nmaailman laita? Minä en sitä jaksa käsittää...\"\n\nSilloin tarttui voimakas käsi häntä olkapäähän: \"Kuule\", sanoi Pe\nOntjes kovaan, \"sinun pitää lähteä meidän kanssamme\".\n\nKai Jans hoiperteli ylös, ikäänkuin kutsuisi häntä Jumalan enkeli, ja\nkurotti oikean kätensä häntä kohden, se oli vielä hiukan väärä muistona\ntapahtumasta Kap Hornin luona. \"Pe Ontjes!\" huudahti hän. \"Rakas Pe\nOntjes... Oh, ja siinä olet _sinä_, isä! Nähkääs... noin... noin on\nminun laitani.\"\n\nHe vetivät hänet mukanaan ulos käytävälle.\n\nSilloin astui eräs mies hänen luokseen, pieni, hoikka ja musteva, hänen\npäänsä oli hiukan hintelästi syrjään taipunut, ja veti hänet hiukan\nsyrjään.\n\n\"Suvaitsetteko\", sanoi outo hyvin ystävällisesti, \"olen eräs ystävänne\nsukulainen.\"\n\n\"Niin, tunnen teidät\", sanoi Kai Jans ja karaisi mielensä ja kokosi\nitsensä: \"Olemme kerran kohdanneet toisemme ystäväni luona. Puhuimme\nuskonnosta. Aivan niin! Te olette katoolilainen\".\n\n\"Niin juuri!\" sanoi outo. \"Minulla on toimena kehoittaa teitä lähtemään\nmuutamaksi vuodeksi hänen kanssaan matkoille. Hän lähtee nyt syksyllä\ntodella Eteläafrikaan...\" Ja hän kertoi lyhyesti matkan tarkoituksesta\nja kuinka kauvan se tulisi kestämään.\n\nSitte kävi hän hiukan epäröiseksi. \"Näen\", sanoi hän, \"että olette\nsangen alakuloinen ja masentunut: saanko puhua vielä jotakin\nteille?... Otaksun, että yhteisen ystävämme kautta tiedätte,\nettä olen kirkollisesti oikeauskoisesta perheestä. Minun äitini\non oikeauskois-protestanttisesta aatelissuvusta, isäni oli\nkatoolisoikeauskoinen, kuten minäkin ole.\"\n\n\"Niin\", sanoi Kai Jans... \"Mitä tahdotte sanoa minulle?\"\n\n\"Nyt on serkkuni, teidän ystävänne, usein puhunut minulle teistä ja\nteidän raskaista vaikeista mietiskelyistänne, ja eilen näytti hän\nminulle teidän viimeiset kirjeenne. Ja niinpä: varsinkin kun sain\ntehtäväkseni käydä kohtaamassa teitä täällä... ja kun tapaan teidät\ntässä mielentilassa, niin tunnen halun, syvän halun, sanoa teille:\n'Jättäkää mietiskelyt! Jättäkää! Ne eivät kumminkaan auta meitä\nperille.'\"\n\nKai Jans teki kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Pyydän teitä!\" sanoi vieras, tarttuen huolestuneesti ja ystävällisesti\nKai Jansia käsivarteen: \"Minullakin on nuorena -- olen kohta\nviidenkymmenen -- ollut mietiskelyn ja epäilyn aika; mutta minä jätin\nsen. Se ei auta mihinkään. Olen työntänyt sen kaksin käsin luotani.\nOlen sanonut sielulleni: Minä en _tahdo_ mietiskellä, minä en _tahdo_\npäästä selvyyteen! Minä tahdon _uskoa_, mitä vanha kunnioitettava\näitimme kirkko uskoo ja opettaa. Ja nähkääs\" -- hänen äänensä oli\nlempeän pehmyt ja värähti heikosti -- \"siitä asti kuin päätin tämän,\nolen ollut ihminen, joka jokahetki olen voinut paeta kaikesta elämän\njyrkkyydestä ja kylmyydestä ja synnillisyydestä Jumalan armon\nsyvänhiljaiseen, ihanaan ja pyhään temppeliin.\"\n\n\"Ja nyt?\" sanoi Kai Jans.\n\n\"Pyydän sydämestäni teitä\", sanoi outo, \"uskokaa minua, minä en halua\ntehdä teistä katoolilaista! Minun äitini, oikeauskoinen protestantti,\noli onnellinen uskossaan. Pyydän teitä ainoastaan: kuten kananpoikanen\nkanansiipien suojiin, niin sukeltakaa tekin kirkkonne uskon turviin.\nUskokaa lunastukseen hänen verensä kautta. Lempeämpi ja rauhoittavampi\non tosin minun kirkkoni äidinhelma.\"\n\nKai Jans pudisti torjuen päätään, ja sanoi kuristunein kurkuin:\n\"Olette oikeassa; on aivan yhdentekevää, uskooko katooliseen vai\nprotestanttiseen kirkonuskoon: kumpikin on sekava sikermä vanhentuneita\nihmisajatuksia. Ken alistuu niitä kuulemaan, hän voi ehkä tulla\nonnelliseksi; mutta onnelliseksi kuin kuningas, joka on lahjoittanut\nkruununsa pois, ja tuntee itsensä onnelliseksi yömyssyssään; tai kuin\nsotamies, joka on jättänyt univormunsa, ja tuntee olonsa mukavaksi\nsekaantuessaan parveen, jolla ei ole velvollisuuksia, joll'ei\noikeuksiakaan. Minä... puolestani... en sitä onnea kaipaa ja tahdo.\nMinä tahdon saada nähdä kasvoista kasvoihin ijäisiä voimia ja kaikkea\nniiden kammottavaa suuruutta, vaikkapa sitte menehtyisivät aistini ja\nhuumaantuisi järkeni siitä. Ei hyödytä meidän puhua keskenämme.\"\n\nSilloin lähti outo suruisana ja hiljaa pois.\n\nSilloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt\nheille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: \"Nyt olet saanut\nnähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja\nlasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas\nhiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme.\"\n\nKai Jans pudisti epätoivoisena päätään: \"Kuinka mielelläni tulisin\",\nsanoi hän, \"jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne\non yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin\npuolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään\npuoluemies.\"\n\nNuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: \"Ilman puoluetta et voi\nsaada aikaan mitään. Sen tiedät.\"\n\n\"Se ei ole totta\", sanoi Kai Jans kiivaasti. \"Ne jotka ovat syvimmin\nvaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän\noikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä.\"\n\n\"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto\ntyöskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan.\"\n\n\"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei\nolisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen,\nen poliittiseen, enkä uskonnolliseen... En voi... Älkää suuttuko\nminulle.\"\n\n\"Lopeta nyt jo\", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, \"ja lähde\nkanssamme.\"\n\n\"Lähde sitte!\" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.\n\"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä.\"\n\nSilloin lähti hänkin.\n\nSilloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi\nisäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois.\nHänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.\n\nOli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja\ntulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja\nkuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut\nhajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas\nkaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin\npuolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja\nmurskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa\nhohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.\n\nKai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota\nmahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen\nsuruisasti: \"Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka\ntietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota\nruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja\nkuinka kaukana siis onnestammekin.\"\n\nHe menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä\nravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat\nulos taaskin, oli jo yö.\n\nPuolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi\nyön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi\njoku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi\nkäsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana\nrinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan\nTjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä\nvälittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin\nsilmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa\nturjui edestakaisin.\n\nKai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään\nmuistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi\nolivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa\nkaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli\nuppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: \"Kaikki\non mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä\nnyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja\npimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas\nmahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi!\nMielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano\nihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia\nja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia?\nMiksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja\nleiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne,\nja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin\ntungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja\nhouruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia?\nEttekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja\nautuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö\nnäe: Ylt'ympärillänne... kaikkialle pyhää maata?...\" Mutta kun hänen\nsielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän\nkovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen\npartaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja\nunissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.\n\nTuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti\nmutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: \"Istuudu\nselkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua.\" Ja\nsamassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut\nja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja\nmerien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle\nmetsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle.\nJa hänen saattajansa sanoi: \"Näetkö?\" Ja kun hän katsahti ylös, näki\nhän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen\nyllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä\ntäällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä\nmuhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla\noli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat\najatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena\nihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja\nkatsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka\nseurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen\nmatkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka\nhän näki edessään, oli sama kuin silloin: \"Katsos\", sanoi ukko, \"sinun\ntäytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi\npohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt.\" Samassa katosi kuva.\n\nHän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa.\nMutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat\njäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nKun nuo kolme iltahämärissä -- kuu yleni juuri taivaalle --\nsaapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta\nrakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta\nnuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet\nerillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä,\nmissä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin,\nainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet\nainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti\nolivat hekin käyneet levottomiksi.\n\nSilloin kertoi Pe Ontjes heille kaiken.\n\n\"Siinäpä sitä ollaan!\" sanoivat he. \"Ja hän on aavistanut, että sinä\nolet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan\nitselleen rahat.\"\n\n\"Missä hän on?\" sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Hän on klubbissa, ell'ei hän jo ole livistänyt teihinsä.\"\n\n\"Minä menen klubbiin\", sanoi Pe Ontjes ripeästi. \"Etsikää te häntä\nmuualta.\" Hän katsahti ympärilleen kadulle. \"Meidän pitää saada väkeä\nhakemaan häntä. Missä on ihmisiä?\"\n\nJoukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua\nsatamaa kohden.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi Kai Jans.\n\n\"Niin\", sanoivat toiset, \"mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken\njo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän\nsatamaa kohden.\"\n\nSilloin riensi lukkoseppä Nagel täyttä juoksua ohitse, ja he huusivat\nhäntä: \"Tänne, mestari! Minne nyt noin kiireellä?\"\n\nHän kääntyi Lau'un ja huudahti: \"Ettekö tiedä siitä vielä?\" Ja puhui\njotakin Dusenschönistä, jota he eivät ymmärtäneet, ja juoksi edelleen.\nKohta senjälkeen tuli eräs suuri poika, joka puukengät käsissään\nsukkasillaan aikoi livistää heidän ohitsensa. Pe Ontjes tarttui häntä\nniskasta: \"Poika, mikä nyt hätänä?\" Poika riuhtasi itsensä irti ja\nhuusi: \"Dusenschön on kaivauttanut esiin kultalaivan. Dänensandissa...\nYksi miljoona on jo löydetty.\"\n\n\"Kuuletko?\" sanoi Pe Ontjes. \"Herranen aika!\"\n\nLihavan Büttin ravintolosta kuului melua ja remakkaa. Kuuli mainittavan\nnimiä: pormestari ja Dusenschön. Äänekkäitä eläköönhuutoja kajahteli.\nSieltä täältä pienistä jyrkkäpäätysistä rakennuksista pyrysi ihmisiä\nesiin, ovia heitettiin jyskeellä auki ja kiinni, naiset huusivat ja\njuoksivat jälissä. Rampa suutari Hagel tuli poljettavissa vaunuissaan\nohitse: \"Kokonainen miljoona!\" huusi hän ja kiirehti vaunujaan. Vanha\nThieden eukko, jonka lapset kaikki ovat hunningolla, tuli ovestaan, ja\nsitoi mennessään suurta sinitäpläistä esiliinaansa kiinni. \"Oi, kun\nlapseni nyt olisivat täällä! Nyt tulemme kaikki rikkaiksi!\"\n\nKun he tulivat Satamakadun päähän, seisoi Stiena Dusenschön Rieke\nThomsenin ikkunan alla, ja kierteli ja väänteli itseään, ja koetti\nnäyttää kovin sirolta ja hymyili. Hän oli nyt yli seitsemänkymmenen\nvanha.\n\n\"Oletteko jo kuulleet?\" huusi hän kimeällä laulavalla äänellä.\n\n\"Äiti parka!\" sanoi Kai Jans.\n\nRieke Thomsen kurotti suurta pyöreää päätään ikkunasta, ja tunsi nuo\nmolemmat. \"No nyt!\" sanoi hän pilkallisesti. \"Pe Ontjes? Kai Jans?\nUskotteko nyt, että Tjark Dusenschön se on, joka meille pyhän maan\nhankkii? Minä olen sen aina sanonut.\"\n\n\"Sinä olet aina ollut oikeassa!\" huudahti Pe Ontjes... \"Missä on Tjark\nDusenschön? Meillä on vielä eräs laakeriseppele hänen varalleen.\"\n\n\"Tuo pilkkaa meitä vielä!\" huudahti Rieke Thomsen ilmivihassa. \"Teistä\nkahdesta ei tule ikinä mitään! Ei mitään! Ei yhtään mitään!\"\n\nKöydenpunoojakadulla ja Linnatorilla hyökkäsivät ihmiset esiin\nravintoloista ja neuvottelivat juopuneilla äänillään, lähtisivätkö\nhekin ulos Dänensandiin. Muutamat päättivät mennä klubbiin, ja juhlia\nsiellä Dusenschöniä. \"Tule\", sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Oh\", sanoi Kai Jans, \"anna minun nyt mennä kotiin. En viitsisi\nklubbiin. Olen lapsesta asti katsonut ylös noihin ihmisiin, ja katson\nmelkein vieläkin. Ei ole kaunista nähdä kuninkaitten suistuvan lokaan.\"\n\n\"Olut- ja korttikuninkaita\", sanoi Pe Ontjes. \"Tekee hyvää sinulle;\ntule mukaan.\"\n\nKun he lähenivät klubbihuonetta, kuului jo etäälle äänekästä remakkaa\nja huutoa. He menivät sisään ja aukaisivat oven, ja näkivät tiheässä\ntupakansavussa siellä pöydän ääressä parikymmentä klubbin jäsentä,\nheillä oli edessään suuret täydet lasit. Suurella pöydällä, ja pöydillä\nympärillä seisoi kaikellaisia lapsekkaita lahjoituksia: maljoja,\nsäästölaatikkoja, täytettyjä lintuja, halpoja, maalattuja kuvapatsaita,\nkaikki sijoitettuina ilman mitään aistia ja järjestystä sekaisin ja\nrumasti. Keskellä pitkällä pöydällä seisoi suuri, puusta veistetty\nsika, kaulassa makkaraseppele. Klubbi oli salaisessa ja ylimääräisessä\nistunnossa päättänyt hankkia sen omaksi ja Dusenschönin kunniaksi\nklubbin yhteisillä varoilla. Tjark Dusenschönin istuinpaikan ylle oli\nripustettu laakeriseppele, jonka hän oli tuonut Berlinistä. Hän itse ei\nollut enää siellä.\n\nDaniel Peters istui tuolillaan, yhä vielä, huolimatta kuudesta\nkymmenestä vuodestaan, repäsevällä ryhdillä, kiireestä kantapäähän asti\nilmeisenä turhamielisyyden perikuvana, hänet oli juuri keskeytetty\npuheessaan, eikä hän voinut saada ääntään kuuluville melussa.\n\nTohtori Winsingin naurava olutbasso tunki läpi hälinän: \"No, sanohan\npormestari: nythän voitte jo kernaasti tunnustaa sen: sinä ja Suhlsen,\nkävittekö todella Berlinissä asti?\"\n\n\"Sanohan, Suhlsen, monenko kerroksinen on tehdas?\" Kaikki nauroivat\nja huusivat toistensa sekaan: \"Suhlsen sanoo kaksi, pormestari sanoo\nkolme.\"\n\n\"Teidät nähtiin tuorstai-iltana Hampurissa,... Koska sitte ennätitte\nkäydä Berlinissä?\"\n\n\"Mihin Dusenschön on joutunut?\"\n\nDaniel Peters hiveli pitkiä kauniita viiksiään: \"Hyvät herrat...\"\n\n\"Enemmän!\"\n\n\"Mehän tiesimme, että herra Dusenschöniin voi luottaa, ja siis\nolisi matka Hampuriin joka tapauksessa ollut turha. Mutta minä ja\nkunnioitettu neuvosmiehemme olemme sittenkin käyneet Berlinissä,\ntäyttääksemme tunnollisesti velvollisuutemme, ja tarkastimme tyystin\nkaiken.\" Hän vetäsi taaskin miettivästi kädellään viiksiään ja jatkoi\nylen vakavasti: \"Hyvät herrat... tiedän kyllä, että tämä paikka ei\nole Hilligenlein kaupungin virallinen keskus, ja ett'ei täällä jaeta\njulkisia kunnianosoituksia... hyvät herrat, niiden paikka on vanhassa\nkunnioitettavassa raatihuoneessamme; mutta -- ja tällä sanon kaikkien\ntunteman totuuden -- tämä huone on usein saanut sulkea, ja sulkee\ntälläkin hetkellä seiniensä sisäpuolella vanhan Hilligenleimme henkiset\njohtajat, sen intelligenssin. Siksipä ovatkin kunnianosoitukset, jotka\ntässä huoneessa osoitetaan, arvokkaita\".\n\n\"Hyvä, hyvä... eteenpäin vaan!\"\n\n\"Minulla on, arvoisat herrat ja ystävät, kunnia ilmoittaa teille, että\nHilligenlein tuomiokirkkoklubbi, perustettu 30 p. maaliskuuta 1848,\nja jonka esimiehenä minulla nykyään on kunnia olla, on yksimielisesti\nkutsunut kunniajäsenekseen Herra Dusenschönin, makkaratehtailijan\n-- jonka tehdas näin meidän kesken sanoen, vuodessa on oleva suurin\nlaatuaan Saksassa --, yksimielisesti, tahdon toistaa sen, jotta\nloistaisi siitäkin se sovun henki, joka keskuudessamme vallitsee.\"\n\nSyntyi kova riemunhäly, kaikki huusivat yht'aikaa.\n\n\"Sepä on suurenmoista!\"\n\n\"Se on klubbillekin kunniaksi. Se pitää sanoa.\"\n\n\"Se on ihan kuin Hilligenleissä tuleekin. Ei ainoatakaan morkkaajaa ja\nkadehtijaa.\"\n\nHe pudistelivat vakavan iloisina toistensa käsiä. Viljakauppias Lau\ntuli todellakin sopimattomaan aikaan. Hän tunkeusi kiivaasti läpi\nsavun ja kohotettujen olutlasien pöydän luokse, ja sanoi: \"Missä on\nDusenschön ja rahat? Missä on hän rahoineen? Olen käynyt Berlinissä...\nKaikki on huijausta.\"\n\nHe eivät käsittäneet, mitä hän sanoi. Kihlakunnantuomari, joka joka\nilta joi itsensä täysihumalaan, ja häpäisi kaunista ja korkeaa\nvirkaansa, laski kummankin kätensä lujasti ja kiinteästi oluthaarikan\nympärille, nousi ylös, ja sanoi, silmissään tylsä, tyhjä ilme, ja\narvokkaalla ryhdillä: \"Herra Lau... meidän sääntömme kieltävät ketään,\njota ei ole otettu jäseneksi seuraamme...\"\n\n\"Mitä? Mitä tahtoo hän täällä?\"\n\n\"Minä olen ollut Berlinissä\", sanoi Pe Ontjes vimmastuen. \"Kaikki\non huijausta. Ymmärrättekö, mitä se sana merkitsee, vai ettekö? Ei\nole mitään kattopahvitehdasta. Kaikki on sulaa petosta ja huijausta.\nYmmärrättekö sen?\"\n\nVanha tukeva Suhlsen nousi ylös ja tuijotti säikähtynein silmin Pe\nOntjesiin ja vaipui samassa takaisin tuolilleen ja päänsä nyykistyi\nraskaasti pöytää vastaan.\n\nPormestarin punakat kasvot lensivät kalpeiksi.\n\n\"Pormestari... kuuletko!...\"\n\nKaikki huusivat taas yht'aikaa. \"Mitä tämä on? Suhlsen... Pormestari...\nKävittehän toki siellä.\"\n\n\"No mutta hitossa... puhuhan, ihminen! Oletko nähnyt tehtaan, vai etkö\nole? Oletko ollut Berlinissä?\"\n\n\"Ainoastaan Hampurissa\", sanoi Daniel Peters... Ja käännähti itseään ja\nistui neuvottoman näköisenä tuolillaan, silmät maassa.\n\nNuo nuoremmat porvarit, jotka olivat olleet vastassa Pe Ontjesia\nasemalla, ja muutamia muitakin, tungeskeli avoimessa ovessa, ravintolan\nisäntä ja viinuri ja ihmisiä kadulta tunki heidän jälissään. Joku\nniistä juoksi pormestarin luo, ja tyrkkäsi häntä rintaan, ja huusi\nkuin nukkuvalle: \"Missä on roisto? Nyt olemme häväistyt koko maakunnan\nedessä.\"\n\nTohtori Winsing, joka erotutkintonsa jälkeen ei ollut vilkaissutkaan\nlääkeopillisiin kirjoihin, ihan lahjaton ja mitätön mies, mutta joka\nsentään oli näppärä suustaan, huudahti pöyhkeästi: \"Me kiellämme\nkäyttämästä semmoista puhetapaa yhtä klubbimme jäsentä vastaan\nniinkauan kuin asiat eivät ole sen selvemmät.\"\n\n\"Kiellätte?\" sanoi Pe Ontjes. \"Mitä te sitte olette olevinanne?...\nOlemme katsoneet ylös teihin. Muodostattehan te maistraatin ja olette\noppineita, toinen papeistammekin näkyy olevan täällä. Mutta mitä olette\nte?...\" Hän ei tietänyt, mitä hän sanoisi.\n\nKai Jans sanoi: \"Koko kaupunki katsoo ylös teihin, miehet ja naiset\nja lapset, koska teillä on virat ja kunniat; he luulevat kaikki, että\nte sisältäkin olette jotain. Mutta te nostatte palkkanne, ja täytätte\njotakuinkin ilman intoa ja harrastusta tehtävänne. Teidän pitäisi olla\nylväitä valppaita miehiä, koko kaupungin valona ja siunauksena. Pyhän,\npuhtaan maan pitäisi teidän siitä tehdä. Niin, se teidän pitäisi tehdä!\"\n\nVanha Suhlsen kannettiin ulos. Aina joukkoon astui joku käsityöläinen\npormestarin eteen ja haukkui häntä. Lopuksi tarttui ravintoloitsija\nhäneen, ja sysäsi viereiseen huoneeseen ja viskasi oven kiinni. Siellä\nistui hän kauan kyyristyneenä eräässä nurkassa, ja jos joku tuli hänen\nluokseen, katseli hän tylsästi ilmaan ja sanoi: \"Leikkaa partani\npoikki... leikkaa partani...\" Hänellä oli kai tunne, että partansa,\nikäänkuin hänen turhamaisuutensa ilmeisenä merkkinä, oli suistanut\nhänet perikatoon.\n\nPe Ontjes ja Kai Jans lähtivät etsimään Tjark Dusenschöniä.\nLinnapuistossa aikoi Kai Jans erota hänestä. \"Salli minun nyt mennä\nkotiin\", sanoi hän, \"olen eilen ja tänään jo saanut nähdä tarpeeksi\nhätää ja raihnaisuutta\".\n\n\"Sinä tulet mukaan\", sanoi Pe Ontjes vihaisesti. \"Nyt tahdomme saada\nkäsiimme Tjark Dusenschönin\".\n\n\"Minä en tahdo enää nähdä mitään\", sanoi Kai Jans allapäin, \"olen\nsaanut nähdä kaikkea, mitä maailmassa on surullista ja kamalaa. Miksi\npitää minun vielä nähdä Tjark Dusenschönin kasvot?\"\n\n\"Tule mukaan, se tekee hyvää sinulle kaiken mietiskelysi jälkeen\".\n\nKun he aikoivat poiketa Köydenpunoojakadulle, tuli heitä vastaan pienet\nvanhanaikuiset vaunut. Kuunvalossa näkivät he, että ajaja käänsi laihat\ntalonpoikaiskasvonsa heitä kohden, ja terävästi tarkasteli heitä. Kun\nhe jo olivat ennättäneet verrattain kauaskin katua, sanoi Pe Ontjes\nyht'äkkiä: \"Kuulehan, talonpoika näytti minusta epäilyttävältä...\nKuuntele... minnepäin ajaa hän?\" He seisahtuivat ja kuulivat vaunujen\nvierivän alas Satamakatua. \"Kuuletko? Ne menevät alas tehtaalle. Tule,\nmennään katsomaan, minne ne pysähtyvät\".\n\nHe riensivät alas tehtaalle ja näkivät, että se oli valaistu, kuten\ntavallisesti, sieltä kuului työn jyskettä ja sikojen karjuntaa.\n\nHe katselivat ihmeissään ympärilleen. Jonnekinhan oli vaunujen toki\ntäytynyt joutua. Silloin keksi Kai Jans ne. Ne olivat pysähtäneet\nrantavallitielle. Rantavallin pimeä ryhmä kohosi niiden takana ja kätki\nne varjoonsa.\n\nHe menivät vaunujen luoksi, ja Pe Ontjes heitti terävän katseen niihin\nja sanoi matalaan: \"Bahne Voss Krautsielistä? Ketä sinä odotat?\"\n\n\"Se ei kuulu kenellekään\" sanoi Bahne Voss ja nauroi huolettomasti.\n\n\"Sinä seisot rauhassa paikallasi, etkä laske ääntäkään\", sanoi Pe\nOntjes matalaan, \"muuten saat nyrkistäni. Ja sinä Kai menet tehtaaseen,\nja katsot, onko hän siellä. Ehkä lähtee hän sinua pakoon sieltä minun\nkäsiini\".\n\nKai Jans meni suojukseen ja etsi siellä puolipimeässä turhaan\nkonttooria. Silloin lähti hän kulkemaan siankirkunaa kohden, ja tuli\npitkään käytävään, joka vei navettoihin. Silloin näki hän kuun valossa\nhirmuisen pitkän miehen, joka kumarassa, hirveää ääntä pitäen ja tuon\ntuostakin kompastuen, juoksi erään sian jälissä. Hän tunsi Jan Friech\nBuhmannin. \"Mitä _sinä_ täällä teet?\" kysyi hän. \"Mitä teet sinä...\nJuokset sian jälissä, ja nipistät sitä hännästä ja kopistat seinään?\"\n\n\"Oh\", sanoi Jan Friech ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan... \"Oh... sinäkö se\nolet, Kai!\"\n\n\"Mitä merkitsee tämä? Sanohan! Missä on Tjark Dusenschön?\"\n\n\"Oh\", sanoi Jan Friech vaikertaen, ja vaikeasti hengittäen. \"Kai,\nen ymmärrä enää mitään. Olen juossut tässä jo kolme päivää, ja\njuoksen keuhkoni rinnasta. Vaimoni luulee, että olen ulkona särkillä\npyydystämässä ankeriaita. Hänellä miesparalla ei ole sikoja enää,\neikä rahojakaan, luulen minä, ja seisoo nyt ja tonkii miehineen\nDänensandilla rahoja saadakseen\".\n\n\"Kuule sinä\", sanoi Kai Jans, \"siinä ei ole sanaakaan totta. Kaikki on\nsulaa huijausta\".\n\nJan Friech istahti raskaasti: \"Vai siten\", sanoi hän: \"huijaustako?...\nKaikki huijausta... Missä hän on sitte?\"\n\n\"Me emme tiedä. Arvatenkin lähtenyt pakoon\".\n\n\"Kuule, Kai... hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen\nkerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa... Vai\nsiten!... Kaikki huijausta!... Kelpo juoni, Kai!\"\n\n\"Mutta sanohan, missä hän on?\"\n\n\"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä.\nMeni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta.\nSitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin... Olen sentään aina\npitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista\nihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa.\"\n\n\"Tule mukaan Pe Ontjesin luo\".\n\nPe Ontjes seisoi vaunujen luona ja odotteli turhaan.\n\nSilloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja\nsanoivat: \"Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet\nja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin\nkaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä\".\n\n\"No, miten tuntui hän ottavan asian?\" sanoi Kai Jans.\n\n\"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain\nennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin\nnyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle\".\n\nSilloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää\nrakennusta kohden. \"Minun pitää tunnustaa\", sanoi Pe Ontjes, \"että\nminun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä\". Hän seurasi heitä\naina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki,\nmeni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: \"Huone on tyhjä\".\nHe menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat\narvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.\n\nSilloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että\novea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni...\n\"Jumalani!\" sanoi hän matalaan: \"Minä tiedän, missä hän on!\" Ja meni\novea kohden.\n\nSiellä istuivat kuunvalossa, joka kirkkaasti loisti pajaan läntisestä\nikkunasta, niin että aivan selvästi näki heidät valtuusmies Nissenin\nvanhalla rapistuneella vaunukopalla, jonka he kerran olivat arponeet,\nTjark Dusenschön ja hänen vierellään hänen iso-äitinsä, vanha Stiena.\nJa Daniel Peters, pormestari, istui heitä vastapäätä nurinkäännetyillä\nkäsikärryillä. Ja Tjark Dusenschön puhui heille, silmänsä välkkävinä ja\nuskollisina, kuten aina.\n\nKai Jans kuohahti kiivaasti hänelle. \"Mitä aiot nyt? Sano... mitä aiot\nnyt? Noin vaivaisenako lähdet nyt takaisin maailmalle?\"\n\n\"Vaivaisena?\" sanoi Tjark Dusenschön ihmeissään, ja upotti kätensä\nsuuriin, kunniallisen vaikutuksen tekeviin taskuihinsa \"Oh, sinua...\nkuinka tuhma oletkin\".\n\n\"Lyö häntä korvalle!\" sanoi Pe Ontjes.\n\n\"Se olisi aivan hullusti, Pe Ontjes\", sanoi Jan Friech, ja istuutui\nalasimelle. \"Hän ei voi mitään sille. Hänen koko onnettomuutensa\non, että hän aina sekoittaa brutton ja netton. Semmoinen oli hän jo\npoikana\".\n\n\"Älkää unohtako\", sanoi Tjark Dusenschön tyyneesti ja malttavasti,\n\"että olen klubbin kunniajäsen\".\n\n\"Mitä hyvää on sinulla nyt tuommoisesta elämästä?\" sanoi Kai Jans\nsuuressa tuskassa. \"Mitä ajattelet nyt? Minkätähden olet sinä\nmaailmassa?\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" sanoi Tjark Dusenschön... \"Älä suutu, että\nsanon, mutta sinä olet narri, Kai Jans... Pitää ottaa rahaa, mistä\nsitä vaan voi saada, sehän on toki selvää\". Pe Ontjes alkoi pelätä,\nettä mies tuossa alkaisi taas herättää kunnioitusta hänessä, ja sanoi:\n\"Tule, Kai, me lähdemme nyt?\"\n\n\"Mutta mitä _olet_ sinä?\" huudahti Kai, pyrkien kuumasti hänen sieluaan\nlähelle. \"Mikä ajaa sinua eteenpäin, ja mitä tahdot maailmassa? Tjark,\nsano minulle se!... Olethan sinä toki vakava ihminen\".\n\nTjark Dusenschön katseli lauhkeasti hymyillen ja hiljaa päätään\npudistellen häneen: \"Mies parka!\" sanoi hän. \"Sinähän olet suorastaan\ntuskassa minun puolestani! Mitä tiedän minä itsestäni? On mieleeni olla\ntuolla tapaa ja sillä hyvä!\" Hän kuunteli ulos... \"On hiljaista jo...\nnyt lähden. En tahtonut joutua roskajoukon käsiin\".\n\nKun he taaskin tulivat ulos kirkkaaseen kuunvaloon, sanoi Kai Jans\nväsyneenä ja kokonaan masennuksissa: \"Jätä minut nyt, Pe Ontjes! Olen\nsaanut kylläni kaikesta tästä kurjuudesta\".\n\n\"Ei\", sanoi Pe Ontjes umpimielisen katkerasti, \"tule mukaan. Mennään\nkatsomaan, mitenkä kaupungilla näyttää. Meidän pitää taistella\ntaistelumme loppuun, Kai. Aina suoraan kohti totuutta ja todellisuutta,\naina suoraan sitä kohden, vaikka sillä sitte olisi kasvot kuin itse\npirun iso-äidillä.\"\n\nKun he olivat tulleet Linnapuistoon taaskin, tuli heitä vastaan\nLäntistäkatua pitkin ihmisryhmiä, jotka palasivat Dänensandilta. Väki\noli kuullut, että kaikki oli ollut paljasta petosta ja huijausta, ja\nmelusivat nyt ja huusivat ja nauroivat. Kaikilta tahoilta, kaikista\ntaloista, ja kaikilta kaduilta kuului ovikellojen helinää, kuului\nsekaisia huudahduksia ja näki rientäviä ihmisiä. Suuri Pe Ontjes nauroi.\n\n\"Älä naura\", sanoi Kai Jans. \"Kuinka voit sinä nauraa, kun koko\nkotikaupunkisi esiintyy tuommoisessa alennuksen tilassa\".\n\n\"Mitä minä Hilligenleistä?\" sanoi Pe Ontjes katkeran hurjasti. \"Vaimo\nja lapset! Kaikki muu on minulle yhdentekevää\".\n\n\"Älä sano siten!\" sanoi Kai Jans. \"Älä sano siten! He ovat meidän\nveljiämme ja sisariamme. Ell'emme joka hetki muista sitä, riehumme\ntoisiamme vastaan kuin villit eläimet.\"\n\n\"Oh, vai veljiä ja sisaria!\"\n\nSilloin näkivät he erään miehen tulevan kastanjakäytävältä ja tunsivat\nkuunvalossa Piet Bojen. Hän oli tullut Hampurista, ollakseen puolen\npäivää äitinsä luona. Nyt oli hän saattanut Heinken Annan luokse,\njottei hänen tarvitsisi tämmöisenä levottomana iltana istua yksin, ja\noli nyt matkalla asemalle, lähteäkseen yöjunalla takaisin Hampuriin.\nHän tiesi kaiken mitä oli tapahtunut, ja sanoi: \"Nyt ei vast'edes voi\ntunnustaa, että on kotoisin Hilligenleistä\", ja asteli ajatuksissaan\nheidän rinnallaan asemaa kohden.\n\n\"Jos siinä olisikin kaikki!\" sanoi Kai Jans. \"Mutta kuuntele\nympärillesi ja katso: kaikkia noita ihmisiä!\"\n\nSiinä riensi noin sata, ehkä kaksikin sataa ihmistä kaikilta tahoilta\nasemaa kohden. Kuuli askelten töminää ja rumia haukkumasanoja; sen\nohessa kuului karkeaa, humalaista naurua.\n\n\"Kuule\", sanoi Kai Jans, \"kuinka he nauravat! He eivät aavista, että he\novat mielipuolia elämässä!\"\n\nPiet Boje kohautti olkapäitään ja sanoi väliäpitämättömän kylmästi:\n\"Sitä me olemme kaikki, Kai. Pitääkö meidän ylipäätään ollakaan muuta?\"\n\n\"Sinähän olet sentään aina ollut onnellinen, itsestäsi varma ja selvä\nmies\", sanoi Kai Jans.\n\nSilloin naurahti Piet Boje lyhyesti. \"Oh!\" sanoi hän. \"Nuori ja\nterve olen ollut! Ja olen iloinnut siitä, että olen saanut kiivetä\nylöspäin! Mutta nyt kun olen päässyt ylös... Tuo ahertelu ja toimiskelu\ntelakallamme, päivä päivän jälkeen: yrittää tänään yhtä parannusta\nrakenteeseen, jonka huomenna hylkää, ponnistaa saamaan aikaan enemmän\nkuin muut telakat, muut maat; lisäksi tyytymätön työväestö, ja sitte\nkaikki nuo silmänpalvelijat ja eteenpäinpyrkivät! Semmoista päivä\npäivän jälkeen. Sehän on kaikki ilman mitään tarkoitusta\".\n\nHe olivat tulleet lähelle asemaa. Mustan kivihiilivarastohuoneen\nvarjossa seisoi suuria ihmisryhmiä ja väijyivät sanaa hiiskumatta,\ntulisivatko Tjark Dusenschön tai pormestari asemalle, hyökätäkseen\nheidän kimppuunsa.\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Piet Boje, \"_on_ niitä onnellisiakin ihmisiä\".\n\n\"Kuka sitte?\" sanoi Kai Jans ripeästi ja katsahti häneen.\n\n\"Ihmiset, joilla on joku piintynyt päähänpisto! Hanki itsellesi\nsemmoinen, niin voit olla onnellinen. Hourunhuoneissa, ihmiset siellä,\njoilla on onnelliset piintyneet päähänpistot, ne ovat onnellisia! Ja\nne, jotka kuuluvat johonkin erityiseen lahkoon! Olen huomannut sen\ntelakoissamme, ja Lontoossa. Esimerkiksi pelastusarmeijalaiset: he ovat\nonnellisia. Näetkös, hanki itsellesi joku piintynyt mieleenpisto, niin\nolet onnellinen\".\n\n\"Niin\", sanoi Kai Jans, silmissään palava tuska. \"Sinä olet oikeassa...\nemmehän ole vielä päässeet pitkälle niistä ajoista, jolloin ihmiset\nolivat kuin umeat tiedottomat eläimet. Niinpä emme vieläkään elä\ntiedosta ja selvästä näkemyksestä, vaan kuvitelmista ja piintyneistä\nmieleenpistoista. Minä... kuule Piet... minä soisin ja tahtoisin, että\nolisi minulla semmoinen piintynyt mieleenpisto, piintynyt mieleenpisto\nantaa jokaiselle ihmiselle, suuri ja avara ja ihana mieleenpisto...\nsemmoinen, joka saisi meidät lähemmälle valoa, tietoa ja selvää\nnäkemystä\".\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi Piet Boje ja naurahti ääneen, ja antoi heille kättä\nja lähti.\n\n\"Katso nyt\", sanoi Pe Ontjes. \"Katso nyt!\"\n\nSuuri joukko humalaisia miehiä oli ottanut puusian klubbin pöydältä,\nja kiinnittänyt sen pitkän tangon nenään, ja kantoivat sitä nyt\nkirkkaassa, ihanassa hiljaisessa kuunvalossa, ja röhkivät. Siinä oli\njoukossa harmaapäitä miehiä, muutamia klubbin jäseniäkin. Ne, jotka\nseisoivat hiilivarastohuoneen varjossa hyökkäsivät esiin ja liittyivät\nheidän kanssaan suureksi meluavaksi joukoksi, joka täytti koko\nasemahuoneen edustan.\n\n\"Näes\", sanoi Pe Ontjes, ja osoitti kädellään joukkoa kohti: \"_Tuossa_\non Hilligenlei!... Tuossa on koko kansamme ja koko ihmiskunta. Tuossa\nsen näet!\"\n\n\"Oi\", sanoi Kai Jans oudolla äänellä ja tarttui häntä käsivarteen,\nikäänkuin olisi hän kaatua. \"Sinä, rakas Pe Ontjes! sinä olet\nyksinkertainen vilpitön ihminen; mutta sinä seisot lapsesta asti...\nniin varmasti jaloillasi elämässä...\n\n\"Poikaseni!\" sanoi viljakauppias Lau hämillään: \"Minäkö... varmasti?...\nAnna Boje ja minä, me huojumme kahtaanne vihan ja rakkauden\naallokossa... Meiltä puuttuu, kuten kaikilta ihmisiltä: peräsin ja\nkompassi\".\n\nSilloin hellitti Kai Jans hänen käsivarrestaan, ja sanoi alakuloisesti,\nja näki kuinka hänen sieluaan puistatti kammostus: \"Yksikään ihminen\nei tiedä mitään! Ei mitään pyhää maata! Ei mitään Jumalaa! Kaikki\nsekaisin! Sekaisin!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle,\nettä Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka\nkuului hänen äidilleen ja sanoi: \"Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja\nolet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna\nmuuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä.\"\n\nSilloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella\njuuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko\naikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo\nlohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti\nLaun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo\nkohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen\nvyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.\n\nKai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki\nJansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja\nahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa\najatuksissa ulos merelle. \"Tule\", sanoi Heinke, \"niin menemme ulos\nvallille\".\n\nKai nousi ylös ja pudisti hänen kättään. \"Olen huono saattaja sinulle,\nlapsi.\"\n\n\"Hiljaa nyt\", sanoi Heinke. \"Pe Ontjes on kertonut minulle kaiken. Tule\nmukaan!\"\n\nPitkän rantatokeen harjalla, joka menee suoraan kohti merta, laski\nHeinke armaalla luottavalla liikkeellä kätensä hänen käsivarrelleen, ja\nkulki siten hänen rinnallaan. Länsituuli puhalteli heitä vastaan. Se\nhulmutteli hänen pukuaan. Aurinko loisti vasemmalla.\n\n\"Kuule... kun sinä olit ylimmällä luokalla, kerroit sinä kerta minulle,\nettä sinun esi-isäsi olivat kuuluneet Markomannien heimoon. Tuolla\nylempänä, Tuulivuorilla, olivat he asuneet, ja olivat sieltä muuttaneet\navaroille marskeille ja muuttuneet talonpojiksi.\"\n\n\"Lopulta tuli heistä työmiehiä Hilligenleissä\", sanoi Kai, \"ja\nviimeinen heistä oli mietiskelijä ja tyhjäntoimittaja, eikä hänellä\nollut sijaa, ei oikeutta, eikä kotia kotimaassaan.\"\n\nHeinke hellitti hänen käsivarrestaan, tempaisi leimuvin silmin takkinsa\nauki ja katsahti häneen: \"Eikö sinulla ole sijaa kotimaassasi? Onko\nsiellä mitään ihanampaa kuin ihana tyttö? _Tässä_ on sinulla sija!\nLuuletko sinä, että on niin helppo valloittaa sijaa tässä? Vai\npitäisitkö parempana, että kymmenen vanhaa talonpoikaa kumartuisi\neteesi, lisäksi Hilligenlein vanha paksu torni?\"\n\nKai katsahti ihmeissään ja välkkyvin silmin häntä: \"Kuinka sinä olet\nmuuttunut... Niin armaaksi ja niin lempeäksi\".\n\n'Niin', ajatteli tyttö, 'Pekka, Pekka!'\n\nAurinko loisti ja tuuli humisi. He menivät kauemmaksi ulos\nharmaanvälkehtivää merta kohden ja Heinke painoi hyvyydessään hänen\nkäsivarttaan pehmyttä rintaansa vastaan. \"Parhaimman kolmesta puvustani\nolen pukenut ylleni. Oletko jo huomannut? Ja joko olet nähnyt kukkasen?\nJa kultakoristeen? Kaiken sen vaan saadakseni sinut iloiseksi.\"\n\nKai katsahti taaskin häneen suurenevin silmin. \"Sinun suusi oli ennen\nhiukan pieni\", sanoi hän, \"mutta nyt se on voimakas ja leveä; ja sinun\nsilmäsi ovat tulleet tummemmiksi ja lempeämmiksi. Sinun silmäsi olivat\nennen kuin kaksi kymmenvuotiasta vaaleata tyttöä, jotka leikkivät\ntuulessa palloa; nyt... nyt asuu niissä nuori äiti ja leikkii lapsensa\nkanssa.\"\n\n'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti\nrakastanut minua!... Vait, sieluni...' \"Mitä sinä puhelet?\" sanoi\nhän... \"Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee\".\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: \"Kun olin nuori\nylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun\naikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni.\nJumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt\nvaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä\nraskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli,\nHeinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!\"\n\n\"Älä ole niin surullinen\", sanoi Heinke.\n\n\"Yli kolmenkymmenen vanha jo\", sanoi Kai, \"ja yhä vielä epätietoinen,\nonkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää... Toisia\nottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka\nkuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'.\nMinua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle,\nvaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja\nja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä\nsaalista.\"\n\nSilloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:\n'Tänään ei onnistunut hyvin'.\n\nKun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi\nhän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: \"Sinä olet minulle\nrakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä\nvoi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna,\nja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa.\" Hänen silmänsä\nolivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin\nja lähti.\n\nSeuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa,\nvyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta\nkohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja\nsädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni\nniitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja\nvalkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden\nvarjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät\navaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan\npeltoja ja metsiä ja kyliä.\n\n\"Katsohan toki\", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, \"kuinka ihana\non kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan\nlapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta\nuljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve.\nEikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti\nympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää.\"\n\n\"Kaksi vuotta sitten\", sanoi Kai mietteissään, \"puhuin kanssasi siitä,\nettä olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa\naioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja\nherää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä\nja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja\nja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi.\nJa tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä\npurjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää\nmastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun\nSaksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja\nminulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan.\"\n\n\"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo\npuhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset,\nja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat\nmielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat,\nja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden\npojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena.\"\n\n\"Heinke... minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme\nja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja\nmitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa\nsiksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään\ntodellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä\npuuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi\nedessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi\nvalaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi\nsemmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko\nihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa.\"\n\n\"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on.\nJa iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta:\nosoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani\ntarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän... hän katsoo vaan\nihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen...\nVoin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea\npyhää ja rakasta maailmassa.\"\n\nHeinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi',\najatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.\n\n\"Älä itke\", sanoi Kai. \"Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä\nkanssani\".\n\nHeinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei\ntietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti\nhyvästi, sanoi hän: \"Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne\nhedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit\nminua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua\nniin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen,\nkuin sinä olet iloinen.\"\n\nTänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli\nsyvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin,\nmutta syvästi ja koko sydämen voimalla.\n\nAamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon,\ntuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen\nkanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko\nyleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli\nWodaninkukkulan.\n\nJa Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen\nhuipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa\naamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää\nihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena,\nkatseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät\nrantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen\nsilmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää\nnuolta, jotka lentäessään leimuvat.\n\nHe käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken\npukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli\npääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa\neditse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi\nyhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: \"Sanoit\neilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla\nseistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen\nturvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan\nikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla,\nja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat\nhedelmät?\"\n\nKai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: \"Niin\", sanoi hän,\n\"ehkä mahdollisesti Vapahtajamme\".\n\n\"Niin\", sanoi Heinke, \"mutta hänkään ei seisonut sillä luonnollisena\nihmisenä, vaan jumaluutensa voimasta?\"\n\n\"Niin, lapsi\", sanoi Kai suruissaan, \"kuka tietää sen. Hänen todellinen\nkuvansa on kohta hänen kuolemansa jälkeen ja sitte yhä enemmän ja\nvahvemmilla väreillä tullut maalatuksi uudestaan ja uudestaan ja\npeitetyksi kaikenmoisella ulkokoristuksella. Nyt ovat tosin useat\nahkerat oppineet, jo sadan vuoden ajan, työskennelleet saadakseen esiin\nhänen oikean kuvansa kaiken tuon monikerroksisen teko-kaunistuksen\nalta. Ja ovatkin, varsinkin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena\nsaavuttaneet ihania tuloksia. Tunnen suurimman osan tätä tutkimusalaa.\nMutta selvyyteen eivät hekään, sikäli kuin minä ymmärrän, ole\npäässeet.\" Hän katsahti mietteitään hautoen eteensä ja sanoi sitte\nempien ja mietiskelevästi: \"Kun toimin pappina, iloitsin minä hänen\nihanasta ja ihmeellisestä viisaudestaan ja hyvyydestään ja saarnasin\nsiitä; ja arvelin, että oli yhdentekevää, oliko hän iäinen ihmeolento\nvai tavallinen luonnollinen ihminen. Se _onkin_ yhdentekevää... ei...\nse ei ole yhdentekevää... ei.\"\n\nPääskyspari lentää livahti kiitäen, laskien ilmaan lyhyen suloisen\nliverryksen ihan Heinke Bojen polvien editse. Hän kurotti kädellään\nniitä kohden ja huudahti ja kohotti vaaleata päätään ja sanoi nopeasti:\n\"Sekö yhdentekevää? _Sekö?_ Ei ole mitään välttämättömämpää koko\nmaailmassa, kuin että olla siitä asiasta selvillä. Niinkauan kuin\nei siitä ole selvillä, on pyhä maa epävakava ja horjuva perusta,\nja ihmisten mielet häilyvät levottomina mielipiteestä toiseen, ja\nkaikenmoinen kirkonusko ja pappeinvalta saa väärää vaikutusvaltaa\nihmisiin. Ei ole mitään välttämättömämpää maan päällä, kuin että on\nselvyys ihmisellä Vapahtajan olennosta.\"\n\nKai Jans oli levottomana kuunnellut ja sanoi verkkaan ja epävarmasti\nja ikäänkuin etsien: \"Niin... olet kai oikeassa! Kun vaan olisi\nmahdollista\", lisäsi hän hitaasti ja raskaissa ponnistelevissa\najatuksissa, \"kun vaan olisi mahdollista kaiken tuon kultamaalauksen\nalta löytää hänen todellinen oikea kuvansa, ja ilmenisi ja selkenisi,\nettä hän oli ihminen, tavallinen luonnollinen ihminen, ja voisi\nosoittaa hänen sielunsa salaisimman syvyyden, sen pyhän maan, jonka\npohjalla hän seisoi, ja jolta hän niitti ihanat hedelmänsä... niin...\nja voisi sitte sanoa: tulkaa, kaikki ihmiset: katsokaa tässä, tässä\nseisoi ihminen kuin mekin, seisoi perustalla pyhän maan ja oli\nonnellinen ja iloinen, tulkaa; tulkaa kaikki, kaikki ihmiset: mekin\ntahdomme asettautua tämän pyhän maan perustalle ja työskennellä\nkansamme uudestasyntymiseksi!... Mutta katso... sitä ei voi...\nalkulähteet ovat liika niukat. En usko, että enää voi löytää hänen\nsieluaan ja hänen elämäänsä. Ei, en usko... Ja niinpä ovat kirkot aina,\naina olevat vallassa, ja siispä harha ja erehdyskin.\"\n\nSilloin lensivät pääskyset kirkkaasti livertäen ihan neidon polvien\neditse. Hän kumartui ja oiensi kättään niitä kohden ja huudahti ja\npääskyset lupasivat arasti hänen kätensä ohitse, ja hän puhui, kuin\nsysäisi hän sanat suustaan, hänen harmaissa silmissään sädehti syvä ja\ntäyteläs loiste. \"Sinä sanot, että monet ovat jo työskennelleet siinä,\nja että tärkeitä tuloksia on jo saavutettu? Kai Jans! Tohdi sinäkin!\nLapsensilminesi, ja kuumine voimakkaine sydäminesi: tutki, mitä on\ntutkittu! Piirrä sinä kuva Vapahtajasta!\"\n\nKai Jans löi säikähtäneenä käsiään rintaansa vastaan. \"Minäkö?\" sanoi\nhän. \"Minä raukka oppimaton ihminen?\"\n\n\"Semmoisen kuin sinä pitää se tehdä\", sanoi Heinke. \"Oppimaton raukka\nihminen... kuule... olethan kovassa puutteenalaisessa nuoruudessasi\nsaanut omillasi ja isäsi silmillä nähdä monellaiseen ihmiskurjuuteen ja\npuutteeseen? Olet saanut Jumalalta erikoiset silmät; lapsuudestasi asti\nsanotaan sinusta, että näet ihmiset ja asiat alastomina. Vai pelkäätkö\nsinä, mitä ihmiset tulevat sanomaan?\"\n\nHän pudisti kiivaasti päätään: \"Kauan jo olen saanut oppia\", sanoi hän,\n\"olla välittämättä siitä, mitä ihmiset arvelevat. Mutta sanon sinulle,\nse on ankara ja raskas työ. Herättää tuo kaukainen, outo, ihmeellinen\nelämä taas eläväksi! Herra minua auttakoon: kuinka voin minä sen tehdä!\"\n\nHeinke tarttui häntä käsivarteen ja katseli kauniilla vakavilla\nsilmillään häntä kasvoihin: \"Uskalla vaan! Ala huomenna jo! Onnistukoon\nsitte tai ei. Ole sinä yksi niitä monia, jotka osaltaan ovat valmiita\nauttamaan ihmiskuntaa, kunnes heitä parempi voimakkaammalla kädellä\ntarttuu pyöriin. Ala huomenna jo, Kai! Etsi Hilligenlei, Pyhä maa!\"\nHän oli seisauttanut hänet ja pudisteli hänen käsivarsiaan. \"Auta, Kai\nJans! Tee sinäkin osasi kansasi uudestisyntymiseksi, tee, äläkä pelkää.\"\n\n\"Jos sinä tahdot\", sanoi Kai työläästi hengittäen... \"Koettaa tahdon.\nSinulla on suloinen ihmeellinen voima ylitseni, ikäänkuin pakoittaisi\nminua Jumalan enkeli.\"\n\nSilloin hellitti Heinke hänen käsistään ja kutsui pääskyjä ja palasi\nniiden kanssa takaisin Hilligenleihin. \"Katsos!\" sanoi hän... \"näetkö\ntuota valkeata pilveä tuolla Wodaninkukkulan yllä? Kuinka ihmeellisesti\nse hälvenee poispäin. Aivan kuin eläisi se.\"\n\nKai Jans kääntyi ja näki avaran aavan maailman ja katsahti neitoon.\nTämä asteli tyyneenä ja varmana ja katseli ihanin rauhallisin silmin\nulos etäisille kukkuloille. \"Sinä olet kaiken valtijatar\", sanoi Kai\nJans.\n\n\"Luonnollisesti!\" sanoi neito. \"Meri ja tuulet, kangas ja kukkulat\neivät voi tehdä sitä, mitä minä juuri olen tehnyt\". Hän kääntyi ympäri:\n\"Missä ovat pääskyni nyt?\"\n\n\"Ne olivat uljaita apureitasi\", sanoi Kai. \"Ovat livistäneet pois\nnyt... Hupsu sinä olet.\"\n\n\"Mene kotiin ja ole ahkera\", sanoi Heinke ja nyykäytti päätään...\n\"Minunkin pitää mennä töihini nyt\".\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nNiinpä alkoi nyt siis Kai Jans, siniseksi kalkitussa kammarissaan\npitkässä rakennuksessa Satamakadulla, pelolla ja vavistuksella etsiä\nevangeliumeista, missä olisi pyhä maa.\n\nJoka iltapäivä tuli Heinke väljässä tummansinisessä villapuvussaan\nja koputti ikkunaan. Silloin katsahti Kai Jans hämmentyneenä ylös\nkirjoistaan, aivan kuin olisi joku merkillinen olento kömpinyt\nsatamalammesta, ja rutistanut otsaansa ikkunaa vastaan. Sitte lähti\nhän hänen kanssaan ja oli vaitelias. Hänen vieressään käydessäänkin,\ntyöskenteli hän.\n\nKun Heinke kysyi häneltä, kuinka hänen työssä edistyi, ravisteli\nhän päätään ja sanoi: \"Ystäväni on lähettänyt minulle kaikki\ntärkeimmät kirjat, jotka viimeisinä kymmenenä vuonna ovat ilmestyneet\nja käsitelleet asiata; ne ovat melkein kaikki saksalaisten\nyliopistomiesten kirjoittamia. Useimmat tunnen jo... On se sekaista ja\nvaikeaa; en jaksa kuvitella, että siitä voi syntyä mitään selvää. Mutta\nolen kuitenkin kiitollinen sinulle, että olet saattanut minut tuohon\ntyöhön. Ell'en saakaan tuota vanhaa, pyhää kuningaslähdettä kumpuamaan\nesiin entisessä virkeydessään ja raikkaudessaan -- se on vaipunut liika\nsyvälle jo, ja on mullan ja soran peitossa -- niin on jo sekin iloksi,\nettä saa työskennellä siinä pyhässä lehdossa, joka aikojen kuluessa on\nkasvanut sen ympärille.\"\n\n\"Näetkö nyt?\" sanoi Heinke. \"Niin, Heinke Boje!\" Ja Heinke otti hänen\nkäsivartensa ja kertoi hänelle lapsuudestaan, kuinka hän oli aikonut\ntuoda hänelle kukkasia, mutta ei ollut tohtinutkaan. \"Nyt olen tuonut\nsinulle ihanan kukan\". Ja sitte hän kertoili toimistaan ja hommistaan.\n\nMutta hän ei sanonut sanaakaan siitä, että hän koko kesän ajan oli\njoka ilta istunut erään miehen polvilla, ja että hän joka toinen aamu,\nistuen Bojelasten tapaan vuoteensa reunalla, punoittavin poskin ja\nloistavin silmin luki kirjeen tältä samalta mieheltä. Siitä hän ei\npuhunut.\n\nSiten kului kolme viikkoa.\n\nKun Heinke neljännen viikon alussa eräänä ihanana heleänä\nsyyskuunpäivänä tuli ylös vallia, mennäkseen koputtamaan ikkunaan, ei\nhän tavannutkaan häntä, kuten tavallisesti syventyneenä kirjoihinsa,\nvaan seisoi hän ja katseli ihmeellisen tyynin silmin ulos merelle. Hän\ntuli kohta ulos tavallista reippaampana liikkeissään, ja sanoi, koko\nolennossaan omituinen kohotettu liikutus: \"Kuule... Se selkenee...\nEi enää epäilystäkään. En voi sanoa sinulle, kuinka ihmeellistä on\nollakseni. Se selkenee ja selkenee: se oli ihmeellisen syvä ja puhdas\nja uljas ihmiselämä. Se on liikuttava alusta loppuunsa asti: hänen\nuskonsa, hänen lempeä hyvyytensä, hänen uljas tahtonsa voittaa,\nja sentään joutua tappiolle, hänen hairahduksensakin ja hänen\nsortumisensa. Luulen, ettei hän missään kohdassa kasva yli ihmisluonnon\nmäärän. Hänen elämänsä on murhenäytelmä, ja enkelit eivät elä mitään\nmurhenäytelmiä. Tule, niin menemme aina merelle asti. Minä koetan,\nvoinko kertoa sinulle siitä mitään. Sinun pitää kysyä, jos joku kohta\noudoksuttaa sinua: siten selvenee kaikki paremmin. Oi sinua, Heinke\nBoje! Katso, minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin puhua\ntästä.\"\n\nSilloin alkoi hän, ja Heinke Boje kuunteli tarkkaan. Usein takertui\nhänen puheensa, ja hän huomasi, että siinä vielä oli aukko hänen\nesityksessään. Usein saivat Heinken yksinkertaiset luonnolliset\nkysymykset hänet hämmästymään ja osoittivat hänelle, että hän jossakin\nkohdassa oli tehnyt liika nopeita johtopäätöksiä.\n\nSiten kului heiltä päiviä. Heinkelle oli kaikki mitä hän kertoi uutta\nja ihmeellistä, ja hän ihmetteli syvästi ja oli iloinen.\n\n\"En kirjoita vielä mitään\", sanoi hän, \"tahdon vielä ajatella sitä\nuudestaan ja uudestaan, ja raittiilla tyyneellä mielellä. Ei missään\nasiassa pidä ajatella niin raittiisti ja kylmästi kuin uskonnossa.\nTahdon esittää hänet ihan yksinkertaisesti historiallisten lähteiden\nmukaan, ja siellä, missä minulla ei ole tukea niistä, vetää vaan\nvälttämättömimmät ja lyhyimmät yhdistysviivat noudattaen suurinta\nvarovaisuutta. Siihen ei saa pujahtaa sanaakaan, jota en ainakaan\nkolmeen kertaan ole ajatellut ja punninnut.\"\n\nAlussa syyskuuta yritti hän alkaa kirjoittaa; mutta ilmeni kaikellaisia\nvaikeuksia. Hänen täytyi taaskin päiväkausiksi syventyä lähteisiin ja\nuudempain tutkijain teoksiin. Siten kului taas viikkoja. Eikä hän yhä\nvieläkään kirjoittanut mitään.\n\nIlma kävi sateiseksi, ja hän teki kävelynsä vallille yksin. Heinke\ntuli iltasin, ja tapasi hänet hiljaisena ja syvissä mietteissä. Kun\nhän vielä oli siellä, palasi Thoms Jans töistä, söi tapansa mukaan\nkyökissä, istuen liedellä, ja tuli sitte sisään, sytytti lyhyen\npiippunsa, ja istuutui heidän seuraansa.\n\nSilloin istui Kai Jans siinä, yhä vaipuneena ajatuksiinsa, ja\nkuunteli vaan puoliksi, mitä hänen isänsä haasteli ihmisistä ja\nihmiskohtaloista, ja katseli noita ihania vakavia naiskasvoja edessään.\nSiten istuu ihminen kuuman ankaran työpäivän jälkeen hiljaisen vilvakan\nmetsälammin rannalla, ja iloitsee sen ihanasta syvästä kuvastuksesta ja\nkuulee yllään vanhojen korkeiden tammien humuavan tuulessa kaikesta,\nmitä ovat saaneet nähdä.\n\nNuori nainen taas katseli häntä, ja ajatteli tyyneessä mielessään:\n\"Mikä rakas vakava ja tyyni ihminen hän nyt on! Alan pitää hänestä aina\nvaan enemmän. Ell'en pitäisi siitä toisesta niin paljon, niin olisin\nniin suuressa hädässä, kun ei hän pyydä minua omakseen. Ylen ihanaa\nmahtaa olla sen, jota hän joskus rakastaa. Mutta nyt on siten, että hän\non ystäväni, ja minä olen onnellinen.\"\n\nMitä syvemmälle Kai pääsi syvenemään tuohon ihmeelliseen ihmiselämään,\nsitä vaikeammaksi tuli hänen tehdä mitään johtopäätöksiä, ja sitä\nraskaammaksi kävi hänen sielunsa. Tulivat lisäksi nuo päiviäkestävät\nalakuloiset sadeilmat. Häntä ahdistivat ankarat painavat huolet: kuinka\nmoni kelpoihminen oli loukkaantuva siitä, mitä hän nyt teki, ja kuinka\nmahdollisesti moni, joka luontaisilta taipumuksiltaan oli raaka, mutta\njoka tähän asti oli tuntenut salaista kaihtivaa pelkoa Jumalan pojan\nedessä, nyt laskisi vapaat ohjakset pahuudelleen.\n\nToisinaan, varsinkin öisin, kun tuo vaikea epävarma työ ja huolet\nsiitä herättivät hänet unestaan... sade ja tuuli ryöppyilivät ikkunaa\nvastaan... kouristi häntä syvä epäilys ja tulinen tuska: \"Sinä olet\nharhassa, olet harhassa! Hän oli sittenkin iäinen taivaallinen\nihmeolento. Oi sinua, joudut vikapääksi iäiseen syntiin.\" Ja keskellä\nyötä kuului hänelle: \"Tule, nouse ylös! Kansasi kaksi suurinta seisovat\novesi edessä ja tahtovat puhutella sinua... Näetkö miten vihastuneelta\nnäyttää isä Luther: 'Minunko olkapäitteni yli kuljet uskossasi kuin\nporraspuitten?'... 'Niin, sen teen!'... Ja kas, ken seisoo tuolla\nLutherin takana? Ukko Weimarista! Hän ilkkuu sinulle: 'Oh, älä turhia\nitseäsi vaivaa! Et voi sulattaa toisiinsa kahta asiaa, jotka eivät sovi\nyhteen: kristinuskoa ja saksalaisuutta'... 'Sen teen _sittekin_!'\"\n\nSitte, kun sarasti harmaa auringoton aamu, pelkäsi hän antautua\ntyöhön, heitti kynän kädestään ja lähti ulos. Ja vallipadolla, jota\nvastaan samea raskas tuuli laiskasti puhalteli ja sade valeli, jatkoi\nhän taisteluaan ja puhui Jumalalle: \"Sinä tiedät, että olen lapsesta\nasti etsinyt sinua ja pyhää maata, ja että se on riistänyt minulta\nkaiken iloni. Missä on ollut nuoruuden ilo minulla?... Sinä tiedät,\nkuinka on jo vuosia ahdistanut ja vaivannut minua, että kirkko jo\nkaksisataa vuotta on solvannut ja häväissyt kaikkia kansani sankareita\nja runoilijoita ja tutkijoita: he eivät muka uskoneet Vapahtajaan,\neivätkä olleet mitään kristittyjä ja olivat siis sinun hylkäämiäsi.\nPitääkö minun kärsiä sitä?... Sinä tiedät, kuinka kaikki nuo vuodet on\nminua kiduttanut, että kaikki eteenpäinpyrkivät kansassani: työväki,\nmerimiehet, kauppamiehet, oppineet, taiteilijat, kaikki, jotka antavat\nkorvissaan humista jumalan tuulet, kaikki, joissa on terveyttä ja\nvoimaa, että kaikki ne ovat joutuneet ristiriitaan kirkon kanssa,\nja seisovat ilman uskoa, ja siis ilman perustaa keskellä kovaa ja\nankaraa ihmisolemista. Pitääkö minun kestää se?... Sinä tiedät, että\nrakastan sinua yhtä syvästi kuin ne, joilla vielä on vanha uskonsa, ja\nett'ei minulla ole halua repiä alas, ja ett'ei se ole minulle iloksi,\nvaan että haluni ja tahtoni ja iloni on rakentaa, ja että tahdon\nrakentaa, sikäli kuin minun vähät voimani riittävät; tahdon rakentaa\nvanhalle pyhälle pohjalle uuden uskonhuoneen, olkoon että siitä aluksi\ntulisikin ainoastaan vaatimaton pölkkymaja, jotta kansani vakavat ja\nlapsellisen vilpittömät ihmiset asuisivat sen alla, ja löytäisivät ilon\nsen turvissa. Siksi uskallan, sen minkä uskallan. Ja jos puhut sitä\nvastaan, niin en minä kuule.\"\n\nKun hän senjälkeen tuli kotiinsa, oli hänen rohkeutensa taaskin\nkasvanut, niin että hän taaskin alkoi tehdä muistiinpanojaan, askel\naskeleelta, varovasti seuraten pyhän sankarinsa elämän jälkiä. Illat\nistui hän tammensa ja ihanan syvän metsälampensa ääressä, eikä puhunut\nsanakaan siitä, joka oli salaisuutena yksin Jumalan ja hänen sielunsa\nvälillä.\n\nJa vihdoinkin tuli kirkas aurinkoinen syyskuun aamu, perjantai päivä,\npäivä, jolloin ylt'ympäri pelloilla näki sirppien vilahtelevan, ja\nkuuli olkien kahinaa, ja näki kohoovan kuhilaan kuhilaan viereen:\nsilloin oli hän kirjoittanut muistiinpanonsa loppuun, ja näki nyt\nmyöskin edessään tien, näki kirkkaan ja ylvään tien kohti ihmiskunnan\ntulevaisuutta. Nyt voi hän alkaa muovailla sitä kaikkea eläväksi\nkokonaisuudeksi. Silloin veti hän syvään henkeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun Heinke tuli, oikaisihe hän suoremmaksi ja nauroi ja sanoi:\n\"Kuinka kevyttä on minun olla, ja kuinka olen iloinen! Kaikki aaveet\novat väistyneet nyt!\"\n\nHeinke katseli häneen onnellisin silmin: \"Sinä näytät kuin nuori\nisäntä, joka näihin aikoihin vuotta astuu ovensa eteen ja katselee ulos\nviljapellolleen, jota hän lähtee niittämään.\"\n\n\"Entä sinä?\" sanoi Kai, ja hänen silmänsä loistivat. \"Mitä on sinusta\ntullut? Luuletko sinä, ett'eivät minun silmäni ymmärrä, mikä on\nkaunista. Nyt... nyt ovat silmäni taas auenneet näkemään sitä, kuten\nylioppilaspäivinäni Berlinissä.\"\n\nSilloin säikähti Heinke ja vaikeni.\n\n\"Tule\", sanoi Kai, \"nyt me teemme pitkän, pitkän matkan yhdessä. Ihan\nyksin... Mitä säikähdät, lapsi? Ethän voi ihmetellä, että katselen\nsinua siten... Katsos, nythän on elämäni kirkastunut.\"\n\n\"Et saa katsoa minua siten\", sanoi Heinke värähtelevin äänin.\n\nKai otti hänen käsivartensa ja astui ihan hänen rinnallaan ja nauroi\niloisesti. \"Miks'en saa? Et enää uneksu puol'naisena puol'lapsena.\nSinusta on tämän vuoden kuluessa tullut täysi nainen. Ja millainen\nnainen!\"\n\nHeinke laski kummankin kätensä hänen käsilleen ja rukoili häntä\nhillityllä hädällä: \"Hyvä rakas... kuule, älä puhu sillä tapaa minulle\".\n\nMutta hän ei nähnyt hänen hätäänsä. Hän näki ainoastaan ystävyyden\nja rakkauden, joka asui hänen ihanissa silmissään, ja suuteli hänen\nesteleviä käsiään ja nauroi vallattoman iloisesti, ja katseli hänen\nkättään ja suuteli sitä ja puhui tulvivalla sydämellä: \"Olen seitsemän\nvuotta uurtanut surujen vuorta ja hautonut ja hautonut ajatuksiani;\ntuli silloin maan ihanin impi ja löi helähtävällä äänellään vuoreen.\nSilloin hypähdin minä ylös ja näin maailman ja auringon ja Jumalan\nvaltakunnan.\" Hän tarttui häntä kumpaankin olkapäähän ja katseli häntä\nkasvoihin ja sanoi: \"Katso minuun... Katso minuun!... Kuinka kaunis\nsinä olet!\"\n\nSilloin huudahti Heinke tuskassaan: \"Kai, rakas Kai!... Älä puhu sillä\ntapaa!... Minä en voi sanoa sinulle sitä!\"\n\nMutta Kai Jansin sielussa humisi ja soi ilo. Eikä hän kuullut hänen\näänensä hätää. \"Tule, me menemme hiljaisia peltoteitä ulos kukkuloille.\nTänään sulaa onnea ja iloa kaikki! Ja huomenna alan minä laulaa laulua\nVapahtajastamme, laulua, jommoista ei vielä kukaan ole laulanut.\"\n\n\"Oi, hyvä, rakas... Tule, käännytään takaisin... minä... minä tahdon\nkertoa sinulle jotakin.\"\n\n\"Sinä olet tähän asti aina kertonut, ja minä olin vaiti... Vaitelias,\nikävä armastelija olin minä. En ole antanut mitään sinulle, sinä\nraukka, raukka ihmislapsi. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka ihana\nsinun käyntisi on? Astut kuin kuningatar, joka on siunattu. Olenko\nikinä sanonut sinulle, kuinka kaunis on olkapäittesi ryhti. Aivan kuin\nistuisi kummallakin olkapäälläsi kyyhky, jota sinun käydessäsi täytyisi\ntuudittaa. Olenko ikinä sanonut, kuinka kauniit sinun hiuksesi ovat? En\nole ikinä nähnyt niitä valloillaan. Ihmeellistä mahtaa olla saada nähdä\nniiden lankeavan valkeille olkapäillesi. Sinä... nyt sinä saat sulhasen\nitsellesi, joka iloitsee sinusta eikä ole mikään uneksija.\" Hänen\nkasvoiltaan oli haihtunut kaikki ankaruus ja umpimielisyys, ja kaikki\nsalainen sisällinen murhe ja huoli. Kuten keskellä ihanaa puutarhaa\nseisova kauan sulettuna ollut hiljainen huone aukaisee puhdistetut\nikkunansa, ja sen selkosen selälleen avatusta ovesta rientää parvi\nihania lapsia nauraen ja karkeloiden ulos tuohon ihanaan puutarhaan,\nsiten välkähteli ja välkehti viisautta ja kauneutta Kain armaista\nuskollisista silmistä; rakkauden ja hyvyyden tulva ikäänkuin yllätti\nHeinken ja tulvi hänen ylleen, niin ett'ei hän voinut kääntää silmiään\nhänestä.\n\n\"Sinä olet aivan toisellainen\", puhui Heinke vavahtuneena. \"Älä puhu\nsillä tapaa minulle! Kai! Älä, älä! Älä sillä tapaa!\"\n\n\"Minä olen sama, Heinke, kuin olen aina ollut\", puhui Kai lempeällä,\nsäälivällä äänellä, ja silitteli hänen käsiään: \"Olen vaan ollut pitkän\naikaa kipeä ja vaivanalainen, ja sinä olet joutunut kärsimään kanssani.\nMutta nyt minä olen tullut terveeksi. Älä säikähdä, rakkaani, jos se\ntulvahtaakin esiin niin myrskyävästi.\"\n\n\"Rakas\" puhui tyttö, \"rakas Kai!\" Ja kätki silmänsä käsiinsä, ja\nvaikeroitsi sielussaan: \"Minä _en voi_ sanoa sitä hänelle... en voi!\nTämä on ensimmäinen onnellinen päivä hänen elämässään!\"\n\n\"Hymyile, hymyile minulle! Tämähän on satua! Minä vaivainen mitätön\ntyömiehenpoika käyskelen tässä vallilla ja rinnallani käy maan ihanin\nimpi. Minne? Minne?... Katso, tuota viherjää tietä me menemme, ja\npuolessa tunnissa olemme kukkuloilla tuolla. Ihmisiä ei täällä ole.\nOlemme tuntikausia kahden. Minä etsin metsässä paikan, tahdon polvistua\neteesi ja katsoa sinua, en mitään muuta, katson, katson sinua vaan,\ntuntikausia. Suurempaa iloa ei ole elämässä. Miten hienot ja valkeat\novat sinun kasvosi. Oi, sinä hieno valkea holsteinitar!\"\n\nTyttö aikoi rukoilla: 'Kai, minä en voi... minä en voi! Minä olen\ntoisen morsian. Minä pidän eräästä toisesta enemmän kuin kaikesta\nmaailmassa'. Mutta hän ei sanonut sitä. Hän ei voinut sanoa. Kain\nsilmänsä loistivat niin autuaina ja hänen äänensä värähteli hänen\nsydämensä sykinnästä... 'Oi, olkoon hän onnellinen yhden päivän... hän\narmas raukka ihminen!... Kuinka suloisen ihmeellinen hän on ilossaan,\nja kuinka kuuma on hänen rakkautensa, ja kuinka hänen silmänsä\nsädehtivät. Käsiäni saa hän pitää kädessään... molemmat käteni...\nenempää ei... muun estän. Käteni, molemmat käteni!' Siten kulki hän\nsäikähtänein levottomin sydämin, asteli viheriää niittypolkua hänen\nrinnallaan keskellä hedelmällistä, avaraa, yksinäistä marskia. Aurinko\nloisti kuumana ja paahtoi.\n\nKai oli onnellinen, kuin nuori poika. Hän nauroi, hän leikki hänen\nkäsillään, hän hellitti niistä, ja poimi kukkia, joita kasvoi\nojanreunalla, ja kiinnitti niitä hänen hiuksiinsa ja hänen rintaansa,\nja pujotti valkoisia Marian kukkasia hänen vyönsä alle. Heinke\nantoi hänen tehdä, ja seisoi hänen edessään, ja ajatteli milloin\nvavahtuneella pelolla: 'Kuinka kamalaa tämä', milloin taas suloisessa\nilossa: 'Mikä armas ihminen hän on. Käteni saa hän pitää, molemmat\nkädet.' Ja hän hiipi kummankin kätensä hänen käsiinsä ja ajatteli:\n'Enempää ei'.\n\nTuntia myöhemmin olivat he metsän yksinäisyydessä. Heinke istui\nerään vanhan sorautuneen vallin reunalla, yhä vielä hiuksissaan\nja rinnoillaan kukat, joilla Kai oli häntä koristanut, ja Kai oli\npolvillaan hänen edessään, ja oli kiertänyt käsivartensa hänen\nympärilleen ja katseli sanomattomassa onnessa ylös häneen ja rukoili ja\nrukoili: \"lähennä suusi, suusi\". Ja hän kumartui uudelleen ja uudelleen\nja suuteli häntä, ja hän puhui kuin suunniltaan. Liika äkkiä oli hänen\nonnettomien silmiensä eteen levitetty maailman kaikki ihanuus: selvyys\nitsestään ja loistava ihana toivo itselleen ja kaikille ihmisille, ja\nihana puhdas nainen.\n\nYli metsän läheni idästä pilviä. Paahtavan painostuneen ilman läpi\nputoilivat ensimmäiset raskaat painavat pisarat lehdistölle.\n\n\"En saa kyllikseni katsotuksi sinua. En nouse ikinä ylös enää. Olen\nniin tyyni ja onnellinen; ensikertaa elämässäni olen täynnä onnea ja\nrauhaa... Kuinka sinä osaat suudella! Sinä osaat luonnostasi sen; mutta\nminun pitää oppia sinulta.\"\n\n\"Älä nyt enää, Kai, älä enää! Oi rakas, rakas ihminen, älä tänään enää!\nHuomenna... Oi, huomenna!...\"\n\n\"Tänään ja huomenna ja aina! Minä olen autuain ihminen maassa. Olen\nusein ajatellut sitä, miksi kaikki toiset ovat niin iloisia ja niin\nrauhallisia ja niin huolettomia, ja minä yksin huolessa, rahahuolissa,\nperhehuolissa, ajatushuolissa. Mutta nyt on se hyvä minusta, nyt olen\nsitä autuaampi ja kiitollisempi, nyt kun saavutan onneni... Olen\naina ollut nöyrä ja harras, sen voit uskoa, lapsesta asti. Olen aina\ntuntenut nöyrää syvää kunnioitusta sitä salaista syvää voimaa kohtaan,\njoka vallitsee ja hallitsee maailmassa, mutta ikinä en ole ollut niin\nnöyrä ja harras kuin tänäpäivänä, jolloin saan nähdä sen salaisen\nsisäisimpään ja ihanimpaan... Katsos: Nyt voin kertoa Vapahtajan\nelämän! Maasta hän kasvoi! Ja kasvoi ihanimmaksi ihmislapsista.\nIhanammaksi kuin sinä.\"\n\nHeinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen\nsylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli\nhaaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se\nkokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana\nrakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut\nystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin,\nettä hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt,\nkuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt\nminulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat\nkasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä... Oi minua... mitä\najattelen? Mitä teen?' \"Jätä minut, Kai... Jätä minut... Kai! Älä\nsuutele minua enää\".\n\n\"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran\njättänyt sinua suutelematta.\"\n\n\"Alkaa sataa, Kai... Meidän täytyy lähteä kotiin\".\n\n\"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun\narmaille, vaaleille hiuksillesi.\"\n\nSilloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli\nhäntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi\nja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän\nuskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa...\nOi, minua onnetonta... Minun... minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla\ntälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon... Ei! ei! En\nvoi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä\nmenisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat\nhänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän\npeitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. \"Älä suutele minua\nenää... Sataa niin kovasti. Tule... hyvä Kai, minä en saa enää...\"\n\nKai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä\nlujasti hänen ympärilleen. \"Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se\nniin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi\nja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät\nposkesi hohda.\"\n\n\"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!\" Ja\nhän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille\nja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas,\nkokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla,\njoille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti,\nja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen',\najatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle\nkaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden\nkiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden\ntäytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne\novat niin tuliset ja ylpeät'. \"Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin\ntahdot, tule... noin... Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat\nsuutelosi\".\n\nRaskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa,\nniin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan\nmyöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain\nsanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää\npukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien\nvarjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke,\nomatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.\n\nSilloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon\nkukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se\nvaltatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea\nja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi\nihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi\nsilloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan\ntuskallinen se olisi oleva hänelle.\n\nHän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja\nväänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään.\nHänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on\nsiellä illan. Hän ei vastannut.\n\nHän sanoi ääneen, sanoi toistamiseen ja toistamiseen, eikä tietänyt,\nettä hän sanoi sen: 'Mitä pitää minun tehdä?' Hetken oli hän olevinaan\nselvillä: Kai Jansilla oli vanhemmat oikeudet. Mutta sitte näki hän\nedessään tuon toisen, yksin ja suruisana, koko elämänsä ajan rinnassaan\ntunne: 'Hän, joka oli sinulle pyhin maailmassa, hän on pettänyt\nsinut...' Sitte ajatteli hän taas, että hän kirjoittaisi Kai Jansille:\n'Minä en voi; minä olen toisen morsian'; mutta kuuli sitte hänen\nvaikerruksensa ikäänkuin murtuneen huudon.\n\nHän ei tietänyt mitään neuvoa, ja alkoi käydä ympäri huoneesta\nhuoneeseen, ikäänkuin etsisi hän paikkaa, johon voisi lymytä tuolta\nkovalta rutistuvalta tuskalta, ja tuli lopulta, hän ei tietänyt kuinka,\nylös päätyhuoneeseen.\n\nSilloin lankesi hän yht'äkkiä, ikäänkuin jonkun mahtavan voiman\npainamana polvilleen pöydän ääreen, sille paikalle, jolla he aina\nolivat istuneet yhdessä, ensin kuvain ääressä, sitte hän hänen\nsylissään. Silloin vihdoinkin heltesi hänen tuskansa kyyneliksi. Hän\nitki ääneen, ja silitteli pöydän kantta ja tuolin nojaa ja suuteli\nniitä ja puhui niille: \"Oi minun oma omani... sinä rakas hyvä, kuule,\nkuulehan... Minä en voi elää, jos tiedän sinut yksin ja surussa.\nSinä rakas, rakas, kuinka reippaasti ja lujasti sinä otit minut! Ja\nkuinka syvästi minuun luotit! Ja kuinka ihanan hyvä sinä olit! Sinä\net kysynyt, kuinka on sinun sielusi ja ruumiisi? Sinä uskoit vaan\nhyvää. Koko puhtaan nuoruutesi laskit sinä jalkojeni eteen... Oi...\nOi, tulehan, tule sinä... osoittaisin niin mielelläni sinulle, kuinka\nsinusta pidän\".\n\nSiten itki ja silitteli hän, ja alkoi rauhoittua. Ja hänen itkunsa\nhiljeni, ja hänessä alkoi selkeentyä sisällisesti, ja hän otti valoa\nja meni hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti lyhyen kirjeen\nKai Jansille. Hän kertoi hänelle, kuinka hän oli mennyt kihloihin, ja\nkuinka hän ei ollut voinut kertoa siitä hänelle. Nyt täytyi hänen sanoa\nse, ja samalla, ett'ei hän voinut jättää sulhastaan; hänen sulhasensa\nveisi perikatoon katkeruus, hänet itsensä paha omatunto. \"Minä en voi,\nKai!... Minä olen yksin kotona, minä pyydän sinua, tule luokseni, että\nminä lohduttaisin sinua. Ole vahva! Ole voimakas! Minä en voi kestää\nsinun epätoivoasi\".\n\nPuolta tuntia myöhemmin, kun hän sykkivin sydämin seisoi alikerrassa\npöydän ääressä ja kuunteli jokaista askelta, joka kuului kadulta, tuli\nhän.\n\n\"Kai!\" sanoi Heinke ja oiensi rukoillen kättään häntä kohden... \"Minä\nen voinut olla toisin kuin olin... tänään. Olit niin onnellinen ja\nniin myrskyävä, sinun rakkautesi tuli niin äkkiä ja niin ihanana. Anna\nminulle anteeksi, Kai! Oi, ole vahva... minä en voi, en voi jättää\nhäntä.\"\n\nKai oli kalpea kuin kuolema, eikä voinut sanoa sanaakaan.\n\nSilloin vaipui Heinke tuolille, ja nojasi käsivarsiaan pöytää vastaan\nja itki katkerasti. \"Rakas raukka sinä. Minä en voi. Minä en voi. Älä\nkatso niin toivottomasti. Miten vaikertavan kamalaa tämä on!\"\n\nKai istuutui häntä vastapäätä ja kyseli häneltä alakuloisella\nmasentuneella äänellä: kuinka hän oli tullut lähemmin tuntemaan\ntuon toisen, kuinka kauan he olivat seurustelleet keskenään, kuinka\nläheisiä he olivat olleet toisilleen, ja semmoista. Molemmat kädet\nristissä pöydällä edessään, käsivarret suorina, ja silmänsä yhtämittaa\ntulvillaan kyyneliä ja katsoen suoraan häneen, vastasi hän lyhyesti,\nkuin tuomarin edessä, hänen kysymyksiinsä. Lopuksi sanoi hän, ratketen\ntulisiin kyyneliin: \"On mahdotonta minun jättää häntä: kaikki hänessä\npimenisi niin kamalaksi, ja se tekisi minutkin kokonaan onnettomaksi.\nKoko hänen sydämensä riippuu minussa, ja minun hänessä. Minä pidän\nsinustakin äärettömän paljon, kamalan paljon pidän minä sinusta... en\nole tietänyt sitä... en siten... Se pitää minun nyt voittaa itsessäni.\"\n\n\"Siispä olen minä nyt valmis\", sanoi Kai. \"Se on kohtaloni. Siis ei\nsiinä voi mitään muuttaa. Se riippuu nyt enää vaan siitä\", sanoi hän,\n\"mitä nyt vielä itsestäni teen\".\n\nSilloin kirkahti Heinke, kauhistuneena hänen lohdutonta tuskaansa. Hän\nvaipui alas tuolille ja kurotti käsiään häntä kohden: \"Minä rukoilen\nsinua: ole vahva. Minä pidän sinusta niin paljo. Ole minun rakas\nystäväni. Kai! Ehkä joudun minä joskus, tai minun lapseni suureen\nkovaan puutteeseen... kuka auttaa minua silloin? Sinä rakas... älä\nkäänny vihassa minusta... minä en voi kestää sitä.\"\n\nKai kumartui häntä kohden, ja silitti hänen hiuksiaan. \"En minä ole\nsinulle suuttunut, en, en. Emme ole kumpikaan rikkoneet, et sinä, enkä\nminä. Se on meidän kohtalomme. Älä pelkää. Minä olen mies. Koetanpa\npitää pääni ylhäällä, onhan minulla vielä vanha isäni, ja sitte on\nminulla sinun ystävyytesi... Niin... niin... älä itke noin... Ja salli\nminun nyt lähteä.\"\n\nHeinke piti häntä kädestä ja itki haikeesti. \"Minä ajattelen koko\nyön, mitä hyvää voin tehdä sinulle. Koko elämäni olen ajatteleva,\nkuinka voin tuottaa sinulle iloa. Olisin tullut niin mielelläni sinun\nvaimoksesi, oi, niin mielelläni. Hän tietää, kuinka hyvä ja armas\nsinä olet, olen kertonut hänelle paljon sinusta; kerron lapsillenikin\nsinusta... Sääli minua, Kai, ja ole vahva, ja älä suista turmioon hänen\nelämäänsä ja minun.\"\n\nKai katsahti alas häneen, ja silitteli sanaa sanomatta hänen kauniita\nvaaleita hiuksiaan, silitti yhä uudestaan ja uudestaan, ja katseli\nhäntä ilmeellä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: 'Kuinka outoa ja vierasta\non kaikki tuo, ja kuinka pyhää'.\n\nSitte lähti hän.\n\nHän meni kotiinsa, pieneen siniseksi kalkittuun kammariinsa, johon\npääsee kyökin kautta, ja jossa hän lapsena oli nukkunut, asettui\nvuoteelle ja makasi kauan liikkumatonna ja tiedotonna. Hän heräsi\nsiihen, että joku lempeä, vakava ääni kovaan ja selvästi, ikäänkuin\nihmeissään, sanoi: \"Luulitko sinä, että voisit nauraen kertoa\nVapahtajan elämän?\"\n\nSilloin peitti hän käsillä silmänsä ja itki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä pyysi hän lyhyessä kirjeessä Heinkeltä, ett'ei\nhän toistaiseksi tulisi hänen luokseen, koska hän ei voisi kestää\nnähdä häntä. Hän päättäisi työnsä ja lähtisi sitte pois. Hänen vanha\nystävänsä oli kirjoittanut hänelle, että hän lopulla seuraavaa kuuta\nlähtisi Kapstadtiin. Arvatenkin tulisi hän seuraamaan häntä. Mutta\nhäntä ilahuttaisi, jos hän sitä ennen saisi tutustua hänen sulhaseensa.\n\nKahdeksan päivää sen jälkeen palasi Peter Volquardsen kotoaan, sai\nkuulla kaiken Heinkeltä ja meni hämärissä Kai Jansin luo ja puhui hänen\nkanssaan kaikesta. Hän kertoi, kuinka hän, lempeiden ja viisasten\nvanhempain hoitamana ja hoivaamana, oli elänyt hiljaisen rauhallisen\nlapsuuden, kuinka hän sitten oli tutustunut erääseen hienoon ja\nvilpittömään mieheen, ja kuinka jo silloin taide oli alkanut levittää\narmauttaan ja puhdasta suloansa hänen elämäänsä, kuinka hän aina oli\nelänyt sopusointuisissa suhteissa, ja aina oli saanut tarvitsemansa\nneuvot ja ohjeet; kuinka hänen äitinsä salaa ja syvällä viisaudella oli\nohjannut ja johtanut häntä sisimmissä ja hennoimmissa kysymyksissä,\nisä ja vanhemmat veljet ulkonaisissa asioissa. Tuntematta koskaan\nhuolta ja tuskaa oli hän, oikeallaan ja vasemmallaan taiteen lempeät\nlievittävät lahjat, käyskellyt elämänsä tietä, kuin läpi ihanan, vaikka\nvakavankin puiston. Ja oli eräänä päivänä tavannut ihanimman tällä\ntiellä, enemmän kuin kaikki taide: Heinke Bojen. Siten kertoi hän\ntyyneesti ja rauhallisesti ja silmät kirkkaina, ja tarttui Kai Jansia\nkäsivarteen. Ja lopuksi sanoi hän: \"Tiedän, että teidän elämänne on\nollut toisellainen\".\n\nSilloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi\nhiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa\noli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja\nkuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat\nkuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen\nmuotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi\npäivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja\nmaannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän\noli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte\npuhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan\nGoodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut:\n'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja\ntunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista,\nja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on\nomituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen\nylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen\ntuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea\najelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä\nsiinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus\nvilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies,\ntulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen\nsielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä\npimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa\nvalon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi,\nkoitti valo... Niin... ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja\nihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta\nasti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen\nja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle... kuinka\nsuloinen ja ihana hän on... kuinka suloinen ja ihana!\n\nSiten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista\nvakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin\nlahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he\nerosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen.\nArasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan\nhiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä,\nettä hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi\nhitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen\nvalmiiksi.\n\nHän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai\npuhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.\n\nSilloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: \"Etkö tahdo\nkäydä kanssani?\"\n\n\"Minä en voi!\" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. \"Se on yli voimieni. En\nvoi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata.\"\n\nSilloin vaikeroitsi Heinke: \"Minua onnetonta, onnetonta ihmistä!\"\n\n\"Se muuttuu kyllä\", sanoi Kai, \"kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta\nnyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden.\"\n\nHeinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: \"Minä soisin niin\nmielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme\nvanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä\nkanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle.\"\n\n\"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!\" sanoi Kai. \"Oletko sinä rikkonut\nminua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta.\nMinulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä\nvoit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä\npois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt!\nÄläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani.\"\n\nHän antoi kätensä hänelle, ja Heinke lähti itkien.\n\nKuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut\nHeinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki\nkävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään\nVolkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui\nhän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet\nkohottaa kättään tervehdykseksi.\n\nKeskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin\npuhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi\nväriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke\nBoje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni\nkammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti,\nmutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli\nsiisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja\nylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:\n\n\"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:\nSaksalaisen uudestisyntymisen perusta.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKäsikirjoitus.\n\nVaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä\nja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia.\nSatojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja\npuuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina\nnukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti\nhyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä\ntietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.\n\nVähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja\nkehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin\nkädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen,\nja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja\nuljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta,\nennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja\neläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.\n\nMutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän\nsieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin\nkammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän\npimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään\ntuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei\nkukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat\nainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai\nsortua.\n\nKuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät\nhe Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen\nlauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa\nja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri\nilmavyöhykkeihin.\n\nToiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset\nyksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat\nhe tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä.\nLukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia\nennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa\nmeidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.\n\nMonet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko\nja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat\nheille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi\nkohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman\nmuodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä.\nUljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin\npelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään\nnurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin\nniiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen\nja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten\nvoima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat\nystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat\ntehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko\nhyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole\noikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen\nsisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi\nvaljeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään,\nhe eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua\nkauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.\n\nTaaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen\neteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije.\nIkäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä\naavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä\nkohtaa... ja kas... tuollakin... ja tuolla... korkeampi aalto esiin, se\nkohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja\nsuistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat\nnuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat,\nja sortuivat taaskin... suistuivat omiin jalkoihinsa.\n\nVaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne\nnimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät\nosanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa,\ntiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien\nkeskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse;\nindialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias,\nkreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin\ntaistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän\nrohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset.\nPaljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on\nheissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina\nhetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle\nei ihmiskunta ikinä voi päästä: \"En ole olemassa vihatakseni, vaan\nrakastaakseni.\" \"Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle\nmaa ja taivas.\"\n\nSitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika.\nSillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys.\nKansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt\nkeskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja\nseisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa\nkädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna.\nSilloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut\nseisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto\nkansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan\nmädätä.\n\nMutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla,\nheilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei\nollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden\netsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita\nja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He\nmuuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden\nvanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten,\nhebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.\n\nSilloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan\nsuistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja\nelämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa,\nmissä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa\nkiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen\nuskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja\nfilosofiensa luoksi, ja kysyivät: \"Mitä luulette te?\" Toiset riensivät\njoihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin:\n\"Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!\" Seuraavana\npäivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan\neteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien\nkivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa\nkäskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset\nmenivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja\nkuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä\npalveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat\nhe peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka\nopettaja luki vanhoista kirjoista: \"Pitäkää minun käskyni. Niin\nolette menestyvät maan päällä\"... Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja\nihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista\nPersiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata\nodotuksen huminaa: \"Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus?\nTiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?\" Aivan kuin\nmaamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja\npuhuvat keskenään: \"Nyt pitää jo pian sataa. Katsos... pilvi tuolla!...\nOi, se haihtui.\" Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan\nsitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi:\nsiten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat\nympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän\nmerkitystä ja elämän onnea.\n\nSilloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys\nnousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari\nsamaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs\nilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas\noli se kohina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan\nkuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin\nmeren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä,\netelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui,\nkylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää\nsekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.\n\nMutta se oli onneton kansa.\n\nKansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut\nruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa\nja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla.\nVälittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan\nvaroja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha\n-- ja raha on voimaa -- meni maalta menetyksiin.\n\nJa lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa,\netelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen,\nkorkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen,\nlukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen\nkaiken täytyi kansan ylläpitää.\n\nSuurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan\nja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat\nlainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.\n\nYhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli\nkoko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne\nolivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle\naikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä,\njotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun\netsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa\nJumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen\njäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa\ntotuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja\nrukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka\nheidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina\naikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet\nsisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan\nottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä\nheille auttajan, \"Vapahtajan\". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota\ntähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa\numeudessaan.\n\nToisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat\nkahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue\npääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja\nauliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät\nvaltion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte\noli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli\ntoinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama\nvapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta\nvastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja.\nNe olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa\nveri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.\n\nKolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin\npuolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden\npuolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja\nisientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. \"Rukoilla\nseitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä,\nseitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään,\neikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on\npalkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka\non vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista.\" Siten seisoi\nvahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena\nkaiken sen vartijana, jota se kutsui \"puhtaaksi\" ja \"pyhäksi\", synkeänä\nja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi\nja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he\nsanoivat: \"Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot\nja käskyt\". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat:\n\"Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me\netsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja\nkaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla\nkaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää\ntehdä työtä leipämme vuoksi.\" Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia\nkohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja\narmahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: \"Synnillisiä ja\npublikaaneja olette te\".\n\nNäiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia\nkerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa\nlääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään\nmitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus,\nkaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti\nmaantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset\nheittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten\nkerjäläisiä lisään vaan.\n\nSiten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren\nreunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman\nrikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma\nhallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten\nsuuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan\nkapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä:\nkuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta,\nja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot.\nLevottomana, työläästi hengittäen eli kansa: \"Apu täytyy tulla... Mikä\nlähenee?... Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari?\nOi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme\nkuolleet. Maksa verosi!... Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan\nkeskeltä?... Kuulkaa... Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen\nvoima! Auta... Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun\nruumiini kuivassa nääntyvässä maassa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjoisessa osassa maata, meren ja järven välissä, nummiylöngöllä asui\naviopari, Josef, Jakobin poika, ja hänen vaimonsa, jolla oli nimenä\nMaria; oli hyvin epäiltävää oliko kumpikaan puhdasta rotua, mutta\nvanhaa ja jaloa sekarotua. Mies ei näy saavuttaneen korkeampaa ikää,\ntai on hän mennyt naimisiin vasta vanhempana. Mutta vaimo on saanut\nnähdä lapsensa täysikasvaneina. Siitä ei ole koitunut hänelle kunniaa.\nOn nimittäin varmaa tässä se harvinainen tapaus, että sankarin äiti ei\nole ymmärtänyt lapsensa sisäistä suuruutta.\n\nAvioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja\nsaivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja\nopittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka\nnimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka\nkätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat\nniiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka\ntietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä\nhämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka\nhämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.\n\nLapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on\nnähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja\nnähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä\nsylissään... Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun\nkukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä\nseisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä\nmerta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli\nvihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin.\nHäntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri...\nHän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan\nleikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs\nkylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista,\njotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän... Hän on\npellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin\nmukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä,\nillalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla,\nettä kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä,\nettä hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies... Hän on nähnyt\npaimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo\npaimen -- verkalleen kulkevat lampaat edelleen --: että hän koko yön\noli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja\npaimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta.\nSamana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut\nheille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta\nsitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt\nvanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli\nhän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden\nvanhempainsa kotona... oli seisonut ryysyisenä. \"Ja niin kurjissa\nryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?... kuuletteko?\" Ja he kuulivat\nkylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän\ntaas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven\neteen, ja kuuli hälyn ja riemun.\n\nKaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta\nja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta\nmaalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on,\npienoiskoossa.\n\nHän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli\nhiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten\nkanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä\njoukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön\nhänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: \"Astu hiukan syrjään\".\nSilloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi;\nniiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan\nei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä\nhämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan\nhiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko\nsielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä.\nTuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden\novien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat... \"nyt... kohta... ja\nminä näen koko autuaan taivaanloiston...\" Silloin tulivat nuo leikkivät\nlapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: \"Jesus uneksuu\ntaaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu.\" Silloin palasi hän toisten\nlasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja\nkasvoillaan hiljainen tuskan ilme.\n\nJoka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden\nkyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava\nopettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja.\nPappismielisenä ja kiihkokansallisena -- luki hän, otsa synkeänä ja\ntylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä\nkuului: \"Tee se... Tee se... Jos teet _sen_ ja _sen_ ja _sen_... niin\nolet Jumalalle otollinen...\" Hän kuunteli arkana ja säikähti ja\nkaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä... Silloin laski\nopettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan\nnyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki\nsankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin\nkoivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat\nne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin\npainava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman\narvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden\narvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän,\nja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä\nmietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi\ntuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset,\njotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina... kuinka tykkiikään\nsydän!... ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä\nnyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät\nhe ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan\nvaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen\nvoiman jalkoihin: \"Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!\"\nja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan-\nja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa\nkohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä,\nja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen\navun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja\ntekevä sen onnelliseksi.\n\nPoika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen\nnuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo\näskeinen \"Tee se ja tee se\" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut.\nHän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä\nsankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja\nniin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi\nhän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä\npiti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.\n\nOli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat\nsiihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi\nkuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä\ntai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat\nja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka\nlukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa,\nja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa,\nraskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan\nrannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala\nja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat\npäivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki\nsairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka\nkiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä,\njoka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän\npahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu\nläpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja\npahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan\ntuleva \"Vapahtaja\". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat\nsanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on\noleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta.\nHän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva\npohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja\nsilloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.\n\nSiten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa\nja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut\nkuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan\nkohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko\nhänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa.\nHänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta\nmaahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti\nsairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat.\nHän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä\nyliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat\nnousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen\nerikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa\nihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen\nympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa,\nmutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta,\nkirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja\ntäytenä ja ihan kirkkaana -- kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla\nainoastaan hiljaisena säestyksenä -- se oli ääni, joka hänen aikoinaan\njo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut\nsoinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit\nolivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: \"Riemuitkoon sieluni sinun\narmostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi\nminun sieluni tuskan\". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän\ntänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui\nesiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että\niäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa\npuolesta kuolemaan vielä nuorena... Toistaiseksi on hän sentään\nvielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee\nhuolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä\najatuksia mielessään.\n\nTuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä\nkäsityötä. Hänestä tuli salvumies... Hän lähti matkoille ulkopuolelle\nkyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen\njäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa\nhiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain\nvenheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi\nnahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän\nvaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi\nlinnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut\nitselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja\nhänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat\nkodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien,\nja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä\nkansaa... Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään,\nsinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä\nnäki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan,\nkirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä\nvälin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten\nseisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa.\nJa kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon,\nsopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille\npapeille... Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan\nkiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa\nmäärätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat\nnälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus?\nJa olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa\nsormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä?\nOlisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan\nmatkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes\nyht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä\näänellä alkoi vanhan laulun: \"Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä\nvaltijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen\nisäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme\npuoleen, kunnes hän meitä armahtaa.\"\n\nHän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa\nkotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili\nkylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä\nluonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä.\nMutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan\nne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja\netsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi\nlainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja\nnuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi\nsen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota\nsiihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle\nvaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana,\nsalaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. \"Sinä olet ainoastaan hyvyyttä\nja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja\nsaisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät\najatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani\nhätä.\"\n\nIhmiset kylässä sanoivat: \"Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on;\nniin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin\nlempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla\". Enempää\nhe eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet,\nettä noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja\navartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä,\nlevoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen\nalainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat\nja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja\nmuodostumisajassaan.\n\nAika kuluu... Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä,\njotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo\nmaahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat\nhiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat:\n\"Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee\nhän lentoon kuin kotka.\" Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat:\n\"Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta.\" Hänen hetkensä ei\nole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät.\nVielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista\npyhistä sankareista: \"Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi,\njotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan,\nsen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan\", niin vahva ja niin rautainen\ntäytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa\nvastaan.\n\nLepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja\npaino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus... Lyijyiset pilvet lepäävät\nkansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista\nsuureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa\nhereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea\nihminen: \"Minä... minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!\" Hallitus\nsammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja\nvaikeaan. \"Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei\nkoskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma.\"\n\n\"Ei siellä näy mitään, isä\".\n\nSilloin vierähteli ensimmäinen ankara jyrähdys yli maiden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli\nniinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi\nhän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi\nepätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.\n\n\"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki\ntoivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte,\nmitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on\nversova uusi vesa! Hänen _täytyy_ tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on\nlähellä, lähellä jo.\"\n\n\"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat\nasuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan\nja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja\nsurmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan.\nKiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka\nistuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja\nsilkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka\nelävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat\nkuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan\ntahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen,\njotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät\nsen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat\nahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän\nlähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki... Kun hän on tehnyt kaiken\ntämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut,\nniin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin\nsaavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän\nheidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena\nkansanaan... Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä\non, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki\npaha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo\nlähenevät Jumalan pojan askeleet!\"\n\nSiten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa\nnääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta\nhälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu\nkentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä.\nVapaamieliset nauroivat: \"Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten\nelää!\" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: \"Mitä?\nVapahtajako tulee, ja _meidän_ vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on,\njoka puhuu?\" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: \"Mikä ääni\ntuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?\" Silloin lähtivät he suurissa\njoukoissa miehen luokse.\n\nTuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen\nvoiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa\nmaata hiljaisessa nummikylässä. \"Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää,\nsanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita\nihmisiä etsii Jumala... Niin, niitä etsii Jumala.\"\n\nIkäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee\nmaata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka\nympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää\nvimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja\ntahdossa villi voima... syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita\nvastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse\nmetsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus\nhänen hiljaiseen syvään sieluunsa. \"Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo\nluvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi\nja autuaaksi tulee kansa? Nyt?... Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on\nkohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon\nkatsoa miestä.\"\n\nSilloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan\nkädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä\niäinen voima ja takoi ja takoi. \"Vapahtaja tulee... Minkä näköinen hän\nmahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä\novat asuvat väkevinä hänessä...\" Ja kun hän seuraavana päivänä illan\nlähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista\nosista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä\nnummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä,\nneuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana\ntuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka\npuhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten\nperikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta,\nkoittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. \"Hän, jonka\nJumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään\nkuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus...\"\nSilloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen,\njoka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän\nlevitti kätensä heidän ylitsensä: \"Niin kirkas kuin vesi ja hiekka,\nniin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän\nsankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset\nja nöyrät ja vaivaiset maassa\".\n\nMiehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka\nsielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä\nhämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä\nmies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja\nteonvoimaan. \"Mitä sanoo hän?... Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa\nmaassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä.\nSitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?... Tiedänkö minä\nsen? Puhdas elämä maassa? Minä... minä voin sen osoittaa ihmisille!\nKannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä\nasti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin\nisänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan.\nSinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton,\nkun on yhteydessä sinun kanssasi... Lähellä on Jumalan valtakunta!\nLähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se\non... Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko\nkansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!... Isä...\nmitä pitää minun tehdä... Missä on Vapahtaja... Isä, kuka on hän? Isä,\nosoita hän minulle... Isä, _kuka hän on_?...\" Näiden raskaiden tunteen-\nja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle\nja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle.\nJa silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään\npyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen\nsen syliin: \"Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä:\nOi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen...\" silloin tuli hänelle\nsilmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas\nhurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa',\notti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: \"Sinä\nolet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta.\"\n\nHän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä\nniille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa\naavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt\noli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea\nsekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa... \"Minä olen profeeta! Iäisen\ntotuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs!\nOnni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy.\nSe lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen\nhänen lähettiläitään?... Vapahtaja?...\"\n\nSilloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen... Kulkee\nkaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen,\nihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa\nkorkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota\nkangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu\najatuksiinsa. \"Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin\npitää minun astua esiin... minun, joka olen niin arka ja hiljainen...\nja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan\nvaltakunta lähestyy\"... He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka\nmiekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat\npaljastakaa!' \"Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni\nkäskenyt... Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla\non valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille\nmieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee?\nSe, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää... Niin,\nhiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo\nkovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat\nolemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua\nja vievä vankeuteen... No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun\n_pitää_. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria\ntekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko\nkansa seuraava minua... Ei..., pahat henget!... Pois minusta te, pahat\nhenget!... Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä\".\n\nPäivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton,\nyksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä\nhädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta\ntaaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee \"Isältään taivaissa\",\nrukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: \"Osoita totuus\nminulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi\nja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?\"\n\nKuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään,\nja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi\nsaavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen\nselvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä\nystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko:\nSaatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies,\nhän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: \"Sekoita maata puhtaaseen\nJumalan asiaan\". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä\nja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla\ntuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa\nsuurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu.\nToisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin\ntakaisin, ja palasi ulos korpeen.\n\nOli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi \"Isänsä taivaissa\",\nja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän\noli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu,\nja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä\nvaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: \"Esiin miekka; minä olen\npyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut\". Koko ihmiskunnan\ntulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon\nainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.\n\nMutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän\noli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun\nhänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä\nuudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä,\n\"Isä taivaissa\" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä.\nKuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä\nsiitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun\nihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: \"Sinun asiaasi olen\najava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon\nuskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman\nmiekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun\nosoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa.\"\n\nSilloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta\npiirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti\nhenkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista\nkohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei\nhän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon.\n\"Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on\ntullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää\nihmistahdosta.\"\n\nHän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko\nviesti: \"Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on\nkuoleva teloittajan käden kautta\". Mutta hänessä ei enää elä pelon\nvärähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on,\nseisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, \"Isä taivaissa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä\nhän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin\nkotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana\nsaarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin,\nepäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän\noli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: \"Astu esiin! Ja puhu! Sinä\nolet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni\nmukaan.\" Nyt lähti kotka lentoon.\n\nHän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat\nkirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään\nkuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on\nherätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki\nkohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille\nmaailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä\nvapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti\nsyvään ja sanoi: \"Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu,\nvaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä\nihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa,\nolkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat\nihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja\nkuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan\nsali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa\nJumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika,\njosta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon\nja julistan, ja iloitkaa!...\" Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat\nnuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja\nihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi\nja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.\n\nHän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä\nja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten,\nepätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä,\nyksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja\nihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä\nilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän,\nja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää\neli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin\nkansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin\nettä se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut\nautuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana\nhänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: \"Väkivoimalla minä\npakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin\nettä he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen\nhuomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on\nihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen\ntäytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen\nmyrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat\nhyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja\ninnokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat\nmurtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat\nJumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa\non seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta\npuutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä.\"\n\nSe oli hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja hänen toivonsa; ja sitä\njulisti hän ihmisille hengellä, joka ihmeellisesti kumpusi syvyyksistä,\nja sanoilla, jotka välkkyivät ja kimaltelivat kuin kastehelmet ihanassa\npuistossa. Ja sitä julisti hän kansalle, joka oli vilkasluontoista ja\nluonnoltaan syvänhurskasta, ja jolla oli ihana suuri menneisyys, ja\njoka nyt, nykyisyyden toivottomassa kurjassa ahdingossa huusi ja kutsui\nonnea ja vapautta itselleen. Ei ollut ihme, että hän tempasi mielet\nmukaansa.\n\nKulki heräyksen liikutus kautta koko pohjoisen maakunnan, hänen\nkotiseutunsa; se heräys kulki kuin morsiuskulkue kylästä kylään.\nIhmisten samenneet silmät kirkastuivat taaskin ja alkoivat loistaa.\nEntiset suuret ajat, ja niiden äänet, jotka kauan sitte olivat\nlannistuneet ja vaienneet, alkoivat taaskin kajahdella ja soida.\nTaaskin puhuttiin ovien edustoilla ja liesien ääressä syvistä suurista\nasioista: Jumalasta ja ihmissielusta ja isänmaasta, merkki suuresta\najasta. Alkoi liikahdella ja elää kansan syvänteissä.\n\nHiljaiset maassa riemuitsivat hänestä: \"Hän ei laske kymmenellä\nsormellaan, mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Seitsemästi ja seitsemästi,\nja _sitä_ saat syödä, ja _sitä_ et saat tehdä, ja jos on sunnuntai,\nniin et saa tehdä sitä ja sitä. Kuka niitä kaikkia käskyjä ennättää\nhuomaamaan? Hänellä on vaan yksi ainoa yksinkertainen totuus: Anna\nIsälle taivaissa ja kanssaihmisille sielusi ja sydämesi: Ja katso,\nniin olet autuas!...\" Siellä istui ja seisoi iltahämärissä kalastajia\nrannalla venheittensä luona, ne olivat kuulleet häntä ja katselleet\nhäntä. \"Simon... miksi ovat silmäsi olleet niin kirkkaat koko päivän,\netkä virka sanaakaan? Olethan muuten sentään vilkkain kaikista? Mitä\nsanot sitte _sinä_ tästä miehestä?\" Silloin nousi Simon venheen\nreunalta, huulet värähtelevinä ja silmät luotuina maahan: \"Veljet,\npitäkää te huolta venheestäni ja verkostani... Antaa sielunsa\nJumalalle?... Täyttää koko elämänsä rakkaudella ja uskollisuudella?...\nAutuas se ihminen, joka häntä noudattaa. Minä... minä seuraan häntä, ja\nseuraan häntä aina.\"\n\nPienet tullivirkamiehet tungeskelivat hänen ympärillään. Hän oli heidän\nmiehensä. Kiihkokansalliset sanoivat heille: \"Seitsemästi päivässä\npitää ihmisen rukoilla ja pestä itsensä ja jättää toimensa. Ell'ette\ntee sitä ja sitä ja sitä, olette syntisiä, ja kansattomia kurjia ja\njoudutte helvetin tuleen.\" Siten ei puhunut tuo. Hän ei moittinut,\nhän ei kironnut. Hän osoitti heille sen sielun onnen, joka vapaasta\nrakkaudesta horjumatta seisoo hyvyyden Jumalan puolella. \"Helppo\nies on se kantaa\", sanoi hän, \"ja todellakin kevyt ja lievä taakka.\nSitä vastoin kaikki tuo muu: nuo lukemattomat kirkonkäskyt, pahat\nteot ja paha omatunto, hätä ja elämän kurjuus... kuinka raskaita ne\novat! Ihmiselämä, kaukana Jumalasta ja ilman häntä, on liika raskas\nihmishartioiden kantaa, mutta lapsena Jumalan polvilla, siellä voi sen\npuhtaasti ja uljaasti kestää. Ja sitä seuraa Jumalan valtakunta.\" Kun\nhe sen kuulivat, iloitsivat he ja puhuivat keskenään: Mitä voi sanoa\ntuota vastaan? Se on sula totuus. \"Mitä sanot sinä, Mateus?... Mateus,\nsinä olet mietiskelijä: mitä sanot sinä siitä?...\" Samana iltana\nnäki hän Mateuksen istumassa virkapöytänsä ääressä tullihuoneessa,\nja, ohimennessään, heitti hän häneen pitkän katseen. Se katse tunki\nMateusta sydämen pohjaan. Hän nousi verkalleen ylös, nuo ihmeelliset\nsilmät, ja hänen puhdas, tenhoova lempeytensä olivat lumonneet hänet.\nKasvot kalpeina otti hän päällysviittansa ja lähti hänen jälissään.\n\nKaikki sairaat, jotka vuosikausia, usein lapsuudestaan asti, olivat\npoteneet ja elelivät kurjuudessa sukulaistensa luona, ja kaikki\nne, jotka raskasmielisyys tai luulottelut ja mielikuvitelmat, tai\ntarttuvat taudit olivat karkoittaneet perhepiiristään, ja jotka\nasustivat ja elivät syrjäisissä, rappeutuneissa rakennuksissa... niitä\noli tuhansia... kaikki ne tulivat tuliseen liikkeeseen. He uskoivat\nkaikki, että pahat henget rankaisivat heitä jostain rikoksesta. Näiden\nluokse, joissa asui paha henki, tuli tämä armias lempeä ihmislapsi,\ntämä Jumalan lapsi, ja toi sydämessään sulaa iloa ja sanomatonta toivoa\nheille: \"Kaikki kurjuus ja vaiva loppuu! Tulee Jumalan autuus ja\nvaltakunta!\" Silloin huusivat he: \"Katsokaa! Katsokaa! Hän on ihminen\nniinkuin vanhat hurskaat sankarit! Hänessä asuu Jumala! Jumalan henki!\nHänen täytyy voida auttaa meitä raukkoja ja viheliäisiä, joissa asuu\npaha henki!\" Silloin piiritti hänet valittavien, kiroovien, rukoilevien\njoukko: sekaisia, heikkomielisiä, rampoja ihmisiä.\n\nTuota näkyä ei voi kuvata eteensä kylliksi järkyttävänä. Sen kansan\nkeskuudessa ei ollut kai enempää sairaita kuin muuallakaan; mutta\nkaikki sen sairaat olivat ilman lääkäriä, ilman apua, ilman kodin\nsuojaa, ilman peitettä, ilman armeliaisuutta, olivat paljaina\nkadulla. Ja nyt tuli apu. Apu Jumalalta. Kymmenet tuhannet sairaat\nja yksi lääkäri! Ja hän?... hän?... hän tietää sen ainoan: Jumalan\nvaltakunnassa ei ole eikä saa olla sairaita. Kaikista niistä, jotka\ntaistelevat pahuuden itsestään pois, ja asettuvat Jumalan puolelle,\nniiden päältä varisee sairauden paha henki, niinkuin varisevat ryysyt.\nSiellä, missä sydän ja tahto kurottivat ja pyrkivät häntä kohden,\nsiellä voi hän parantaa. Hänen puoleltaan, palava, pyhä, melkein\nhurja tahto auttaa, palava huuto \"Isän puoleen taivaissa\": Eikö jo\ntule valtakuntasi maahan ja maailmaan? Sairaan puolelta lähentyvä\nkamppaileva usko, koko sairas hento tahdonvoima riippuen hänen\npuhtaissa rohkeissa silmissään: siinä voi hän auttaa. \"Sinä olet\nJumalan lapsi? Jumalan lapsi ei voi olla sairas... Tule, anna kätesi\nminulle... Noin... Nouse ylös... Noin... Ole rauhassa... Ja iloitse...\"\nSilloin huusivat heikkomieliset: \"Katsokaa Vapahtajaa!... Vapahtaja hän\non!\"... Se huuto puistatti koko hänen sisäisyyttään. \"Vapahtaja? Olenko\nminä se? Olenko minä se? Siis on kansani minun käsissäni... Älä johdata\nminua kiusaukseen? Heidän suustaan puhuu paha henki!\"\n\nHän tuli illalla erääseen kylään järven rannalla ja meni erään tuttavan\nhuoneeseen. Silloin täyttyi huone kohta ihmisistä. Ikkunat ja ovet\nolivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Oli silloin kylässä eräs nuori\nmies, hermotautinen, voimaton ja tahdoton, oman ja kyläläisten uskon\nmukaan pahan hengen riivaama, oli jo vuosikausia elänyt alituisessa\ntylsä- ja synkeämielisyydessä, puhumatonna ja rampana. Hänen isänsä\nja äitinsä ottivat paarit ja tulivat huoneen edustalle ja pyysivät:\n\"Laskekaa meitä sisään!\" Mutta se oli mahdotonta. Silloin tarttuvat\nvoimakkaat kädet niihin ja nostavat ne katolle, ja irroittavat jonkun\nlaudan, ja laskevat sairaan nuorilla Jesuksen jalkojen eteen. Nousee\nhälinää, kaikki puhuvat ja huutavat ja pyytävät, palavat uteliaat\nsilmät tuijottavat häneen: \"Sinä voit auttaa... sinun pitää auttaa...\nauta häntä vaivaista ihmistä...\" Sairas katsoo pelokkain rukoilevin\nsilmin ylös häneen. Silloin kumartuu hän häntä kohden; pyhä tahto\nauttaa, ylevä varmuus sen avunannon voimasta tulvahtaa sairaan ylle:\n\"Koska tulet sydämesi pohjasta pyytäen ja nöyrällä pelokkaalla uskolla:\nniin ole vapaa pahan vallasta. Voimattomia ovat pahat henget. Jumalan\nlapsi olet sinä. Jumalan aika on tullut...\" Silloin kirkahti sairas ja\nkohottausi... \"Nouse ylös ja käy\".\n\nSe oli suuri aika. Kevätmyrsky puhalteli yli pienen maan. Hän kantoi\nmyrskyn, ja myrsky kantoi hänet. Jumalan valtakunta oli todella\ntulemassa. \"Se on selvää: koko kansan on se valtaava! Kaikki on oleva\nJumalan valtaa ja valtakuntaa! Hänen tahtonsa, joka tähän asti on\ntäyttynyt ainoastaan ylhäällä taivaassa, hänen tahtonsa tapahtuu nyt\nmaan päälläkin. Maa tulee pyhäksi nyt, ja pyhä maa on onnellinen ja\nvapaa. Kuka ja mikä saattaa vastustaa, jos Jumala ja ihmiset seisovat\nyhdessä?\"\n\nSilloin kohoovat hymyilevälle taivaalle ensimmäiset mustat pilvet.\nKohoo kaksi, kolme samaan aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli koko hänen kansansa usko, että \"Vapahtaja\" oli tuova Jumalan\nvaltakunnan maan päälle. Siispä alettiin kohta hänen esiintymisensä\njälkeen kuiskia: \"Onko tämä Vapahtaja?\" Kysyttiin ja ajateltiin,\nkysyttiin ja ajateltiin raskaasti: \"Onko hän se? On, hän se on.\nKatsokaa hänen silmiään: hän on autuas Jumalanlapsi! Katsokaa, kuinka\nlempeä hän on, ja mikä siunaus on hänen käsissään!\" Mutta sitte\nmuuttuivat he taas epäröisiksi: \"Ei, ei se hän ole. Kuinka voitte\nsanoa, että se on hän. Ettekö tiedä, että Vapahtajan pitää olla vanhaa\nkuningassukua, että hänen pitää täyttää lain ja parantaa sairaat,\nettä hän kukistaa sortajat ja nostaa kansamme maailman hallitsijaksi?\nHän ei ole Vapahtaja...\" Sankari tiesi että hän oli Vapahtaja, hänen\nylevä pyhä sielunsa sanoi hänelle: \"Minä olen hän, jota on odotettu,\nsillä minä voin johtaa kansani Jumalan valtakuntaan, autuaaseen\ntäydellisyyteen. Minä olen hän, jota on odotettu, ja minä olen\nsanova, että minä olen hän\". Hän näki, mikä syvä juopa oli hänen ja\nhänen kansansa uskon välillä. Hän näki, kuinka kansa hämmentyi hänen\nsuhteensa, koska se ei voinut irtautua vanhasta maallisesta uskostaan.\nHän näki, kuinka se aina ilmaisi taipumusta sekoittaa hänet tuohon\nvanhaan maalliseen uskoon. Kuten sakea kuohu kohisee ja kiehuu kallion\nkupeella, siten riehui ja työntäytyi häntä kohden hänen kansansa jylhä\nja raaka maallinen usko. Kansa tahtoo, se vaatii, ja vaatii hurjana ja\nsalaa: Ole Vapahtaja, semmoinen kuin me kaipaamme. Mutta hän seisoi\nlujana pohjallaan: puhtain sydämin, lempein armeliain sieluin, mies ja\nlapsi yht'aikaa: minä tahdon olla Vapahtaja, niinkuin isäni sen tahtoo.\nSilloin lankesi hänen ylevälle puhtaalle sielulleen varjo.\n\nSairaat ja heikkomieliset tulvivat liika tulvimalla hänen luokseen.\nHänestä on tulemaisillaan ihmelääkäri. Sen minkä kansa yhä vieläkin\nja aina lausuu kumoomattomimpana mielipiteenään: Terveys on paras\ntavara: se oli silloinkin samoin. \"Paranna minut! Ja minut! Ja\nminun veljeni! Ja minun lapseni! Jos sen teet, olet sinä se, joka\non luvattu, Vapahtaja!\" Ruumiillinen hätä ja avuntarve kasvoi\njättiläissuurena hänen ympärillään, ja tunki häntä pois hänen omalta\ntieltään. Hän oli lähtenyt, ei vapahtamaan muutamaa sataa sairasta\nruumiillisesta sairaudesta, vaan saattamaan koko kansansa Jumalan\nluoksi, ja siten vapahtamaan sen kaikesta ruumiin ja sielun pahasta\nja kaikesta valtiollisesta sorrosta. Hän näki vaaran, joka tuossa oli\nuhkaamassa, näki koko sen suuruuden ja hänet valtasi levottomuus ja\nhän riensi kylästä kylään, hänet valtasi halu kaivautua ja kaivautua\nmietiskelyihinsä yksinäisillä teillä ja samassa kirposi hänessä\ntaaskin: meidän pitää eteenpäin, eteenpäin.\n\nEtelästä, pääkaupungista käsin, uhkasi toinen vaara...\nKiihkokansalliset ja kirkollismieliset, jotka pitivät majaansa\npääkirkon ympärillä, lähettivät muuten tuon pohjoisessa asuvan,\nköyhän maakansan luoksi ainoastaan halvempiarvoisempia ja huonompia\nopettajiaan, pappejaan ja asiamiehiään. Mutta nyt alkoi kuulua\nsieltäkäsin tuo kirkas soiva sana: \"Isä taivaissa on perustanut\nvaltakuntansa meidän maassamme, ja tekee autuaiksi ihmiset ja\nvapahtaa\". Silloin huomasivat he sanoman raikkaasta rikkaasta\nsoinnusta, että se lähti perkeleestä.\n\nSilloin lähettivät nämä uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden ylimmät\nvalvojat ahdasmielisimmät ja pimeimmät asiamiehensä pohjoiseen. Nämä\ntarkastelivat nyt ja tekivät havaintojaan, synkin leppymättömin\notsin. Kenen kanssa tuo mestari seurustelikaan! Tuollaisten kirkolle\nvihamielisten, kirkosta väliäpitämättömäin ihmisten kanssa!...\nTullimiesten, isänmaanpetturien!... \"Niin\", sanoi hän ja pilkkasi:\n\"Mitä tekisin minä pyhien luona! Mitä tekemistä minulla on voimakkaiden\nja tietoviisaiden kanssa? Eivät terveet parantajaa tarvitse! Minä\nrakastan niitä, jotka kaipaavat ja kaihoovat terveyttä ja parannusta,\njotka isoovat ja janoovat lohdutusta ja rohkaisua...\"\n\nHe astuivat hänen luokseen. Nyt oli ympärillään kohotettuja sormia, ja\njokaisesta sormesta riippui Jumalan käsky. \"Jumala sanoo: sinun pitää\npaastoa\". \"Oi\", sanoi hän, \"me paastoomme itsestämme, kun puute ja\ntuska kuristaa kurkkuamme\". \"Jumala sanoo: älä tee työtä sunnuntaina\".\n\"Oi\", sanoi hän, \"iloitkaa toki sunnuntaina ja olkaa avuliaita!\"...\nSanoissa, jotka loistivat selkeyttä ja lempeyttä asetti hän heidän\nnurjia ja mielettömiä mielipiteitään vastaan oman totuutensa, joka\nesiintyi ihmisille niin päivänselvänä kuin auringonvalo... Hän luuli\nvielä, ett'ei hänen tarvitsisi murtaa suhteitaan noihin miehiin.\nHäntähän kannatti kansan riemu. Hän ajatteli vielä: nuo pimeät miehet\nvuolahtavat vielä virran mukana; hän ajatteli yhä vielä puhtaassa,\nrohkeasti luottavassa sielussaan: \"Koko kansani on oleva pyhä ja\nautuas Jumalan valtikan alla\"... Muutamaa päivää myöhemmin alkavat\nnämä, katkeroituneina ja ynseytyneinä voimattomuuttaan -- ei ole\nmitään kamalampaa maailmassa, kuin jos rakkaudettomilla sydämillä ovat\nuskonnonasiat ammattina, -- kuiskutella kansalle: \"Hän rikkoo Jumalan\nkäskyjä vastaan, ettekö sitä näe: _Pahan_ hengen voimalla tekee hän\nhyvät tekonsa\". Silloin karahtihe vihaan tuo pyhä ja lempeä, tuo aina\narmahtava auttaja, ja seisoi heidän edessään kuin kerta Jumalanenkeli\npalavassa, hohtavassa vihassa Kainin edessä: \"Varokaa itseänne! Ken\ntietäen kutsuu sitä, mikä on hyvää, pahaksi, hän on iäiseen syntiin\nvikapää\".\n\nSilloin sävähtivät he, ja väistyivät taaskin, ja väijyivät ja\nvakoilivat ja ilmoittivat etelään, pääkaupunkiin: \"Se ihminen hävittää\nkirkon pohjoisessa; hän on suuri vaara Jumalalle ja isänmaalle\".\n\nJa he väijyvät ja hiipivät... Ja pian senjälkeen saavat he toimeen,\nettä hänen oma äitinsä ja veljensä lähtevät kotikylästä ja ilmestyvät\nhuoneen edustalle, jossa hän juuri on. \"Olemme kuulleet, että jotkut\nsanovat, että hän on yksi vanhoja sankareitamme; vieläpä toiset: että\nhän on Vapahtajamme. Sekainen raukka ihminen hän on. Auttakaa meitä,\nettä saisimme hänet kotiinsa taaskin.\"\n\nKun he sisällä sanoivat hänelle: \"He ovat ulkona ja valittavat\npuolestasi\", niin silloin taukosi tuon uljaan puhtaan sankarin sydän\nhetkeksi lyömästä; mutta sitte katsahti hän taaskin ylös. Ja Jumala\noli niin hyvä, että hän tänä hetkenä, katsahtaessaan ylös, sai nähdä\nkasvoihin, jotka loistavin silmin katsoivat häneen. \"Ei minulla ole\näitiä\", sanoi hän, \"eikä ole minulla veljiä. Ne, jotka täyttävät\nJumalan tahdon, ne ovat minulle äitiä ja veljiä...\"\n\nMutta omaisten lyömä haava kyti ja poltti. \"Omaisteni hylkäämä?\nHehän kuitenkin tuntevat minut lapsesta asti ja tietävät, että\nminussa asuu Jumalan hyvä henki?... Minä... minä palaan kotikylääni,\ntunnustaisivatko he minut...\"\n\nHän meni kylästä kylään, joka kylässä ympärillään kunnioittajain joukot\nja uteliaat kurjuutta kärsivät ja sairaat, joka nurkassa vakoilivat\nkirkonasiamiehet: siten saapui hän perille.\n\nKotikylässä tiesivät jo odottaa häntä. He katselivat ynseästi häneen.\nSalvumies Jesus, vanhan Josefin poika: hän luulee itseään viisaammaksi\nkuin pääkaupungin oppineet papit? Luulee itseään pyhäksi ja sankariksi?\nEhkäpä itse Vapahtajaksikin, joka on tuova maanpäälle autuaan Jumalan\nvaltakunnan? \"Luuletko voivasi... katso... tuossa seisoo sairas! Hänet\ntunnet lapsesta asti!... Auta häntä...\" Sairaan silmissä ei välähdä\nkipunaakaan luottamusta ja rakkautta. Hänen rohkeutensa ja hänen\nluottamuksensa on lannistunut. Hän ei voi auttaa häntä.\n\nSilloin pilkkaavat he häntä, ja kuohahtavat katkeraan vihaan. \"Hän on\ntehnyt naurunalaiseksi kylämme koko maassa, tuo houkkio.\" He aikovat\nkäydä käsiksi häneen. Hän lähtee.\n\nKotinsa ja kotiseutunsa on hän menettänyt.\n\nTästä päivästä kääntyy hänen tiensä varjoihin; tästä päivästä oli\ntämän lempeän kasvoilla palavan taistelukiivauden ilme. Hän tietää\nnyt: kaikki eivät voi tulla Jumalan lapsiksi! Hyvät pitää eroitettaman\npahoista! Siitä oli puhunut se sankari virran partaalla; siitä puhuvat\nvanhat kirjatkin. No niinpä siis! Eroitettakoon sitte! \"Te luulette,\nettä minä olen tullut tuomaan rauhaa? Miekan tuon minä teille...\"\n\nNyt ei ole aikaa pelkoon. Hänen leimuvat silmänsä etsivät vihollista.\nHän tuntee tiensä, eikä pelkää. Hän, käsityöläinen astuu kansansa\nhistoriaa vastaan, ja kansansa suuria vastaan ja kaikkea valtaa ja\nvoimaa vastaan maailmassa. Hän tietää: on lopussaan pahan ja pahuuden\nvoima. Jumala on hänen puolellaan ja antaa hänelle voiton. \"Tulen olen\nminä tullut tuomaan, jolla maat sytytetään\", on hänen uusi palava\ntuntemuksensa. Ja vihasta leimuvin silmin lisää hän siihen: \"Kuinka\nsoisinkaan, että palaisi jo ilmilieskassa kaikki.\"\n\nKajahtaa kirkas selkeä torvenääni läpi maan. Siten kajahtaa\nrykmentille, joka aamunsarastuksessa seisoo valmiina, ryntäyksen\nmerkki, ja se hyökkää vihollista kohden. Se torventorahdus vavahdutti\nihmisiä luihin ja ytimiin. Niin syvälle ei vielä ollut kukaan\nkurottanut niihin pyhiin lähteisiin, joissa ihmisessä salaisena asuu\njumaluuden voima. Niin valtaavasti, niin musertavasti ei vielä ollut\npuhunut kukaan.\n\n\"Kantaa hartioillaan satakaksikymmentä lakimääräystä, veljeni?\nLadottuina kuin hiekkasäkki aasin selkään? Sekö muka tekisi ihmisen\nhurskaaksi? Rukoilla, paastota, juosta kirkossa, pestä itseään? Sydän\npuhtaaksi, veljeni! Ja kädet aina valmiit hyvyyteen ja uskollisuuteen!\nNe, jotka täyttävät Jumalan tahdon: ne yksin ovat asuvat vapaassa\nonnellisessa isänmaassa. Puhdistakaa sielunne ja elämänne! Pyhäksi!\nJumalan valtakunta on läsnä, ja on eroittava hyvät ja pahat!\"\n\n\"Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tappako? Minä sanon\nteille... Pois kaikki viha ja katkeruus mielistänne. Sielunne leimukoon\nunohtamisen ja anteeksiannon voimaa... Kuinka sanotaan vanhassa\nkirjassamme? Älkää tehkö huorin? Minä sanon teille: Jos sinua viekottaa\nja vetää kaukaakin katsomaan vierasta naista, niin rankaise oikeata\nsilmääsi, revi se päästäsi, ole yksisilmäinen, mutta puhdas... Mitä\nsanoo vanha käsky? Älä vanno väärin? Minä sanon teille: Jumalan lasten\nkesken on valhe mahdoton asia. Niin ja ei: siinä on kylliksi...\nMikä on vanha pyhä sana? Silmä silmästä, veljeni hampaasta oma\nhampaasi. Minä sanon teille: älkää vastustako pahaa ihmistä. Antakaa\nlyödä itseänne! Hyvyydelläsi voitat hänet... Ole sulaa lempeyttä ja\narmahtavaisuutta. Anna kaikkesi: takkisi yltäsi ja perheesi. Älä kanna\nmielessäsi muuta ajatusta kuin sitä: Isä taivaissa, tulkoon sinun\nvaltakuntasi! Mitä on raha ja tavara, mitä oikeus ja vääryys autuaassa\nJumalanvaltakunnassa?... Mutta jos tapahtuu teille, että vanha paha\nvoima tahtoo vetää teitä Jumalan luota, niin silloin huutakaa apua,\nhuutakaa tulisesti ja rukoilkaa, rukoilkaa palavasti ja luottamuksella.\nJa teidän rukouksenne kuullaan. Varmasti kuullaan teidän rukouksenne!\nAntaakohan maallinenkaan isä lapsilleen, kun he pyytävät leipää, kiviä\nheidän pieniin käsiinsä... Mutta mitä pitää teidän rukoilla? Pieniä\nvähäpätöisiä asioitako? Vaatteitako ja kenkiä, kotia ja omaisuutta,\nhyviä uskollisia naapureita ja semmoista? Ei. Jokapäiväistä leipäänne\nkorkeintaan, että säilyttäisitte elämänne, kunnes tulee Jumalan\nvaltakunta. Jumalanvaltakuntaa rukoilkaa. Rukoilkaa, että se tulee!\nRukoilkaa, että te olette valmiit sitä vastaanottamaan. Rukoilkaa:\nIsä meidän, tulkoon sinun valtakuntasi! Sinun tahtosi tapahtukoon\nmaan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa enkeleittesi luona. Anna\nmeille tänäpäivänä leipää. Anna anteeksi meidän syntimme, kuten mekin\nanteeksiannamme.\"\n\nHän katsoi heitä kasvoihin, ja näki kuinka syvä kamppailu niissä\nkuvastui. Hän näki heidän silmissään, kuinka iloinen riemukas usko ja\nmasentava huoli taistelivat keskenään.\n\nSilloin puhui hän kovat sanat kaikkea maallista omaisuutta vastaan...\n\"Kirottu on raha. Ja se mikä hiipii rahan varjossa, rahan jälissä:\nhuoli. Rikkaus on rikollista, sillä se anastaa ihmisen ajatukset ja\nvähitellen koko hänen sielunsa. Rikollista on hyödytön, ajatukseton\nrikkaus, joka unohtaa ihmiset, jotka köyhinä ja sairaina asuvat sen\nympärillä ahtaissa auringottomissa asunnoissa. Kirottu on raha. Jos\nsinulla on sitä, olet syyllinen. Sovita syyllisyytesi. Anna rahasi, ja\nlievitä köyhyyttä ja kurjuutta maassa.\"\n\nJoku nousi ja tuli hänen luoksensa: \"Herra, minun veljeni riistää\nvääryydellä minun perintöosani itselleen. Sano hänelle, että hän antaa\nsen minulle takaisin.\" Hän kääntyi halveksien poispäin: \"Ihminen!\nMilloin on minusta tullut perintöpesien jakaja! Minäkö peltojen ja\nkarjalaumojen tasijaksi! Minä olen tullut sanomaan: jättäkää rahanne.\nKatsokaa: varpuset eivät kylvää, eivätkä kukkaset kedolla kehrää, ja\nIsä taivaissa ravitsee heidät joka päivä ja pukee ihanasti. Sallisiko\nhän valtakuntansa lasten, sydämensä huolen, nähdä nälkää ja palella!\nHeittäkää rahanne. Se ei ole mitään, se estää vaan teitä. Älkää kootko\nrahaa, kootkaa Jumalan- ja lähimmäisenrakkautta. Siitä yhdestä ainoasta\nhuolehtikaa: että kotomaamme on tuleva Jumalan maaksi. Kohta! Huomenna!\nYlihuomenna. Huolehtikaa ja toimikaa, että ansaitsette autuaan kodin ja\nautuaan ajan, joka on lähellä, ihan lähellä.\"\n\n\"Älkää pelätkö, Jumalan lapset!... Älkää epäilkö sielunne voimaa.\nJumala asuu teissä ja auttaa teitä. Katsokaa, kuinka pieni on sinapin\nsiemen. Sitä voi pitää kahden sormensa välissä. Ja se kasvaa, kasvaa\nsuureksi kuin puu. Älkää pelätkö, Jumalan lapset, kohdistakaa kaikki\nvoimanne aina siihen ainoaan: aina taistella sielussanne lähelle\nJumalaa. Kaikki muu unohtakaa, kaikesta muusta olkaa välittämättä...\nKauppias menee rantaan, aikoo ostaa, mitä siellä on ostettavissa.\nSiellä pitää helmenpyydystäjä helmeä kämmenellään, sanomattoman\nkallisarvoista helmeä. Häneltä saa ostaa sen halvalla. Se on\nerinomainen kauppa! Erinomainen kauppa! Silloin lähti kauppias,\nkiireesti, myi maansa ja tavaransa ja kaikki varansa, ja palasi\ntakaisin, rahat kädessään. Ja osti helmen. Se oli sanomattoman\nkallisarvoinen. Mahdottoman rikkaaksi tuli kauppias yhdessä\nsilmänräpäyksessä. Sinä silmänräpäyksenä, jona helmi oli tullut hänen\nkäteensä. Ihmiset, puhtaiksi sielunne, ja lähelle, lähelle Jumalaa!\nJumalan autuus on helpolla ostettavissa. Katsokaa silmiäni, katsokaa\nelämääni ja koko minun oloani... Jumalan autuus asuu minun sielussani.\nJumalan autuus tulee... Se lähestyy. Katsokaa minua...\" Silloin seisoi\nsiinä vanha äiti, hän oli liikahtamatta katsonut häneen, silmät\npalavina; nyt hän huusi kirkkaalla vanhalla äänellään: \"Autuas se\nkohtu, joka sinua on kantanut, autuaat ne rinnat, joita sinä olet\nimenyt.\"\n\nTuon lempeän ja laupiaan sielu uhkuu yhä ylevää lainehtivaa toivoa. Hän\nunohtaa ja halveksii kirkollismielisten vihaa. Vaikea haava, jonka koti\nja kotikylä olivat iskeneet häneen, alkaa kasvaa umpeen. Vaikkapa monet\nepäilevätkin, niin tuhannet katsovat häneen autuaasti toivovin silmin.\nKuin loistava kirkas ilmestys kulkee hänen edellään ihana korkea\nheräys ja liikuttunut odotus. Hänen vasemmallaan ja oikeallaan seisoo\nuskollisia kuin hartaita ritarillisia vartioita. Riemu helöjöi hänen\ntakanaan, kuin lippujen liehunta.\n\nHän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä\nkuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: \"Nyt on\nloppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan\nkaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat\nentiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten\nedessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka\nkädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa\nsynnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan\nvallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla\nonnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta\nvoitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on\ntekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla\nenkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme...\"\nNiin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He\npalasivat loistavin kasvoin. \"Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka\nasuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä.\" Silloin\npuhkesi hänen sielussaan suuri riemu: \"Minä näin saatanan suistuvan\nmaan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen\nmitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä\nlähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä\nihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä,\nsalainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi,\nja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä\nlapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole\nsinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat\nja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät\nne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut,\nvaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille.\"\n\nJa riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina\narmoa jakavana.\n\nEräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään\nnäki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana\nja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet\nvieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen\npylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.\n\nSilloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan\nluokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan\nelämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan,\nettä hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii\nhäntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän\nvaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen\njalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja\npolvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja\nkuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista.\nEi kuulu muuta kuin naisen katkera itku.\n\nSilloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja\nnäki niissä salaisen pilkan: \"Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin\ntietäisit, että hän tuossa on portto!\"... Silloin leimahti tuli hänen\nsilmissään: \"Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle\".\n\nHiljaisuus tuli syvemmäksi vielä.\n\n\"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle\nviisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet\nmaksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano\nminulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä.\"\n\nSimon vastasi paikalla: \"Se, jolle enemmän on annettu!\"\n\nSilloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: \"Katsos Simon! On tapana\nkoko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä\nsisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et\nole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse\nolla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan\netkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa,\net edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut\nturmeltunut nainen!... Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa\nJumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri\nsyntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut\nja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja\nJumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa\nrakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet\nsynnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?\"\n\nJa hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: \"Jumala taivaissa on\nsinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin\nolet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen,\nvaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!\"\n\nSiten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä,\nmielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen\nvoima.\n\nMutta hänen takanaan... kaukana tosin... siellä, jossa jokapäiväisyyden\ntomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät\nja hiiviskelevät pimeät viholliset.\n\nKuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja\nlentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla,\nedelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten\ntulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät\nja kirkuvat hänen jälissään: \"Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat\npyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti\nne ovat perustetut kansaan!...\" He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi\nkansaa: \"Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne\nhaudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on!\nKaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan\nrajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita\noppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman\nkansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä\non meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän\nmissään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen\nsanansaattaja hän on!\"\n\nHe uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat\nsalaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät\nhyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He\nvapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia.\n\"Me olemme pappeja ja tiedämme sen\".\n\nMonet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja\nhienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni\nvoimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: \"Mitä me\nkirkosta? Välittääkö sekään meistä?\" Monet katselivat onnellisin\nsilmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa,\nhänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä... Mutta kansan suuri joukko,\ntuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan\noli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen\nkirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä.\n\"Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne\nmuuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet\nniitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy\najatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni,\ntäytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla\non, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni!\nRukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen...\" Ja tuo\nmuodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät\nedelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.\n\nValoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin.\nSillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää\nkuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.\n\nJa kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut\nhänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen,\nja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli\nkulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin\nolisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen\nkaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat\nihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset\nhuutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä,\nkaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen\njalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: \"Isänmaastamme tulee nyt\npyhä autuas maa...\" nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut\npelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota\nhän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan\nkutsunut \"omaksi kaupungikseen\", ja jonka kaduilla ja huoneissa\ninnostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut;\noli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli\ntosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia.\nMutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. \"Me emme\nkuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän\non lempeä sankari; mutta hän erehtyy...\" Kirkollismieliset puhuvat ja\nuhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa,\ntuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä\ntulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: \"Oi teitä, te\nkaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita.\nToiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua,\nminun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin\npohjaan on sinut syöstävä.\"\n\nMennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen\nsielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi\nsuuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän\nselvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen.\nMitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan\nja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää\nhänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä,\njoka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka\nvoi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä\nsovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: \"paastokaa vaan, peseytykää\nvaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne\nlempeänhurskaina ja puhtaina?\" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa\ntotuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja\nvaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken\nhän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon\nJumalan tahto!... \"Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala\nminulta?...\"\n\nSattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne\nantavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys\nmyrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kerta, toisen ja viimeisen kerran tulee hän elämässään\nkosketukseen tuon ylvään synkeän miehen kanssa, joka noin kuutta\nkuukautta sitten oli terävällä kaikuvalla äänellään herättänyt hänen\nsyvällä uneksuvan sielunsa. Sankari virran varrelta. Hän oli nyt\nvankina. Hän huusi vankeudessaan, kuten huutaa ja kutsuu vangittu hirvi\nraikasta metsää ja vapaata tuulta. Hän lähetti kaksi uskollistaan\npohjoiseen. \"Menkää ja kysykää häneltä: Mitä tekee hän? Mitä hän\ntahtoo? Kansa huutaa riemuaan hänelle? Se on tahtonut tehdä hänestä\nkuninkaan? Miks'ei hän nouse kuin jalopeura ja täytä kiljunnallaan\nmaata? Eiköhän ole vanha lupaus tämä: Etelään, maan pääkaupunkiin\npitää Jumalan pyhän tulla, istuutua siellä vanhain kuninkaitten\nistuimelle, ja hallita vapahdettua kansaansa iäisesti? Miks'ei lähde\nhän pääkaupunkiin, kädessään miekka, ja kansansa etunenässä, kansansa,\njoka nyt jo kuusi kuukautta on riemuhuudoin tervehtinyt häntä? Menkää\nja kysykää häneltä: oletko sinä se suuri, Jumalan voimalla varustettu\nVapahtaja, jota me jo kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet ja\nkutsuneet? Vai pitääkö meidän vielä odottaa?\"\n\nKysymys lankesi raskaana lempeän sankarin sydämelle. Hän tunsi: \"Hänkin\nkantaa mielessään tuota maallista, sameaa Vapahtajan kuvaa! Hänkään\nei ymmärrä sinua!\" Hänen vastauksensa oli lyhyt ja selvä: \"Sanokaa\nhänelle: Jumalan valtakunta on tullut; ja tämmöinen se on: Sairaus ja\nkatkera synti, puute ja huolet väistyvät, ja lannistuneen sortuneen\nkansan täyttää hymyilevä riemu.\" Ja hän kohotti kättään, ja sanoi tämän\nraskaan ja vakavan silmänräpäyksen järkyttämänä, joka nyt siis eroitti\nhänet tästäkin uljaasta sankarista: \"Suuri ja vilpitön on tämä mies,\nmutta raskas ja vaikea on hänen erehdyksensä: hän arvelee, kuten vanhat\nhurskaat, että taivaanvaltakunta tulee maallisella voimalla ja väellä.\nMutta minä sanon teille, puhtaat ja nöyrät sydämistä, ne ovat Jumalan\nvaltakunnan asujamia. Ilman aseita ja varustuksia, ilman sääntöjä ja\nmenoja valloittavat he autuuden ja taivaan valtakunnan.\"\n\nKun kirkolliset näkivät ja kuulivat tämän, että hän puhui sillä tapaa\nvanhoista säännöistä ja menoista, tekivät he taaskin hyökkäyksen häntä\nvastaan. Ja kun he huomasivat, ettei heidän jalo vihollisensa enää\nollut niin ylivoimainen, kävivät he rohkeammiksi: \"Sano suoraan, mikä\non suhteesi pyhiin käskyihin, jotka kirkkomme on asettanut? Sano se\nmeille!\" Silloin heitti hän kaikki heidän pyhät käskynsä ja menonsa\nmaahan heidän edessään: \"Te teeskentelijät ja ulkoakullatut, ovatko\nne Jumalan käskyjä? Mielettömiä ihmiskeksintöjä ne ovat. Täyttävät\npöyhkeinä ja pyyleinä sen sijan, jolla pitäisi seistä Jumalan tahdon!\nPois kaikki hurskauden kirkolliset muodot ja menot; ne ovat kansan\nkirous. Yksin sydämestä ja elämästä riippuu kaikki...\"\n\nSe oli kaikkien niinsanottujen pyhien sääntöjen ja menojen loppu, loppu\nkaikelle ulkoakoristellulle, pöyhkeilevälle hurskailulle. Kaikki vanhat\npyhyydet ja pyhätöt, ylpeät kalliit kirkot, kirkonmenot, tuhannet\npapit, rukousnauhat ja messut, uhrit ja sakramentit, pyhiinvaellukset\nja pitkät kirkkomatkat, kaikki nuo kamalan raskaat asiat, jotka jo\nvuosituhansia ovat painaneet ja rasittaneet ihmiskuntaa: ne kaikki\nsuisti ja kukisti tuo pyhä, uljas mies näinä päivinä. Siksi lepäsi\nhänen olkapäällään nyt ikäänkuin koko ihmiskunnan kohtalon paino. Hän\noli nyt kirottu rikoksentekijä, Jumalanpilkkaaja.\n\n\"Kuulkaa! Kuulkaa! Joko kuulitte? Kaikkea pyhää häväisee hän! Kaikkea!\nHän on saatanan palvelija.\"\n\nSilloin väistyi kansa, tuo sokea, mieletön, muodoton eläin yhä\nkauemmaksi hänestä.\n\n\"Mitä nyt? Mitä tulee nyt minusta ja tehtävästäni? Luulen... luulen...\nnyt on edessäni tuska ja kuolema... Olkoon sitte tuska ja kuolema...\nhyvästi silloin, nuori elämäni... Kun vaan tietäisin: kuinka saan\ntäytetyksi sen, minkä hän on jättänyt minulle tehtäväksi. Isänmaani,\nsinä rakas, kuinka teen minä, että olet puhdas ja pyhä, jos Jumala\nhuomenna tulee hyvine enkeleineen perustamaan valtakuntaansa\nkeskellesi? Kuinka saan minä täytetyksi sen, ylhäisten ja hurskasten\nvihaama kun olen, ja epävarman kansan, milloin kannattama, milloin\nhylkäämä. Mitä teen minä? Miten saan minä kansani siihen, että se\nyksimielisenä valloittaa kanssani Jumalan valtakunnan? Kuinka tahtoo\nhän, että minä autan häntä?...\" Ja katso... kun hän siten pelokkaana\nkyseli: silloin näki hän, kuin sumussa, edessään tiellään taaskin\nhulmuavan tuon vanhan pyhän ihmelipun, jota kohden hänen kansansa nyt\njo kahdeksansataa vuotta oli kuin lumottuna tuijottanut. \"On tuleva\nVapahtaja! Kuninkaan poika.\" Kuinka katsoo ja odottaakaan kansa!\n\"Tuleeko hän? Hän tulee. Tuossa liehuu jo hänen lippunsa. Tuossa!\nTuossa jo paljastuu miekka!\" Hurja ilon huuto viiltää ylös taivaaseen;\nkaikki kansa on heittäynyt Vapahtajan jalkoihin.\n\n\"Tartunko minä tuohon vanhaan lippuun? Sanonko minä: minä... minä olen\nVapahtaja?\"\n\n\"Pahojen henkien riivaamat huutavat: Sinä olet Vapahtaja! Ja kansa\nvaati monena innostuksen hetkenä, että minä sanoisin: minä olen\nhän. Jalo sankari virran varrelta kysyy: 'Oletko sinä hän?' Kaikki\naavistavat ja tahtovat: 'Esiin lippu.'\"\n\n\"Minä tiedän, että minä olen hän. Lapsesta asti olen minä Jumalan\nlapsi.\"\n\n\"Ell'en kohota lippua, niin on ohitse ja mennyttä Jumalan asia, ja\nmennyttä kansani!\"\n\n\"Varo itseäsi! Älä tartu lippuun! Siihen on tarttunut maata ja multaa!\nVaro itseäsi: sinä tiedät, että kansasi vapahtajanusko on toinen kuin\nomasi: se on raaka ja sekainen! Älä tartu lippuun! Se ei ole sinua\nvarten! Se tempaa sinun puhtaan, pyhän asiasi ja sinut itsesi lisäksi\nsameaan pyörteeseen ja kuolemaan.\"\n\nHän menee pohjoiseen, maan rajojen ulkopuolelle. Hän tahtoo olla\nyksinäisyydessä vieraassa seudussa, ympärillään ainoastaan uskollisten\npieni parvi. Hänen sielunsa on tulvillaan raskasta levotonta ihmetystä.\n\n\"Tiedänhän, että isäni taivaista on kanssani... Minun uskoni ei\nerehdy... Jumala hallitsee sielussani... Hän on kohta perustava\nvaltakuntansa koko maassa. Kuinka kummallista ja vaikeata: olla\nsoinnussa Jumalan kanssa, eikä kuitenkaan voida täyttää hänen\ntahtoansa... Ja lähenee aika: minun täytyy lähteä etelään; läpi\nkoko maan; pääkaupunkia kohden, ja sanoa sielläkin; ihmeellinen\nJumalanvaltakunta on läsnä. Mitä pitää minun tehdä?\"\n\n\"Kuule! Kuinka humisee raskaasti ja kummasti tuo vanha ihmelippu! Niin,\nken siihen tarttuu: hänellä on voimaa. Häntä seuraa koko kansa!\"\n\n\"Mitä laulavat vanhat kirjat Vapahtajasta? Voimakas vesa vanhasta\nkuningassuvusta? Ei, minä kuulun yksinkertaiseen halpaan kansaan ja\nolen käsityöläinen.\"\n\n\"Mitä laulavat vanhat kirjat? Mitä puhuivat ne hämärissä huoneiden\novilla? Että hän on riistävä maallisen vallan käsiinsä ja ratsain ja\nmiekoin rientävä vihollista vastaan... Ei! Sitä en minä tee, minä en\nvoi luopua siitä, mitä Jumala on laskenut sydämelleni: autuaat ovat\npuhtaat ja lempeät sydämiltään.\"\n\n\"Mitä laulavat vanhat kirjat? Eivätkö ne laula jotain muutakin?...\nLaulavat... Ne laulavat rauhan ruhtinaasta. 'Katso, maa, sinun\nkuninkaasi tulee sinun luoksesi, rauhan kuninkaana hän tulee!' Ei\nmiekan kuninkaana miekoin, vaan puhtaan, ylevän hengen kuninkaana\nhallitsemaan puhtaita henkiä. Ja se olen minä.\"\n\nSiten miettii ja muodostelee hän, herra ja käskijä, mielessään kansansa\nhistoriaa ja sen tulevaisuutta. Ei hiuskarvaakaan hievahtanut hän\nsiitä, mikä hänen sielulleen loisti pyhänä ja ainoana.\n\nHe kääntyivät taaskin ja matkustivat taaskin etelään, kotiseutua\nkohden. Ja kun hän läheni tuttuja seutujaan, paisui ja kasvoi taas\nihmisjoukko hänen ympärillään.\n\nHänen sielussaan taisteli iäinen voima kovaa kamppaustaan: \"Oletko sinä\nVapahtaja? Tartu sitte vanhaan lippuun! Auta kansaasi! Niin on Jumala\noleva kanssasi.\"\n\nHänen silmissään loisti jo kuin hohde toisesta maailmasta. Ne,\njotka katsoivat häneen, tunsivat vavahduksen polvissaan. Köyhät ja\nsairaat viettivät yleviä ihania hetkiä. Tuhannet turvautuivat hänen\nauttajakäsiinsä, ja tuhannet pakenivat hänen armoa uhkuvain sanojensa\nsuojaan. He eivät tunteneet nälkää, eivätkä tunteneet janoa. Hän\nkohotti ja ylensi sielut niin iloisiksi ja kevyeiksi, että he unohtivat\nruumiinsa.\n\nAinoastaan papit pysyivät kylminä. Heidän kovissa sydämissään on usko\nja uskonto jo kauan sitte muuttunut myrkyksi.\n\nHe rientävät hänelle vastaan kiirehtivin, riemukkain sanoin: \"Sinä\nteet ihmeitä? Mutta mitä ihmeitä olet tehnyt? Parantanut sairaita? Sen\nosaavat toisetkin maassa. Katso, tällä paikalla, jolla seisot... tällä\nnummitiellä... anna tällä paikalla sataa sinisestä taivaasta punaista\ntulta... Tai, jos teet mieluummin sen, anna ilmestyä tuohon vasemmalle\nsivullesi, tuohon vierellesi tielle, Jumalan enkeli, seisomaan puhtaine\njalkoineen valkoiselle hiekalle.\"\n\nHän vihastui: \"Te pyydätte merkkiä taivaasta, että saisitte hinnatta\nuskonne ja pyhityksenne! Olette saaneet kuulla ja nähdä niin suurta\nja pyhää, ett'ei semmoista ole maailmassa kukaan ennen saanut kuulla\nja nähdä, ettekä sittekään ole uskoneet. Merkki taivaasta? Sen olette\nsaavat, kun kuolleina nousette haudoistanne viimeiselle tuomiolle!\"\n\nKansa on kuullut kysymyksen ja vastauksen, ja epäilee taaskin. Eihän\nse saa nähdä mitään. \"Parantaa sairaita, niin, sitä voi moni. Voi moni\ntehdä ihmeitäkin! Maailmahan on ihmeitä täynnä!\"\n\nHän kääntyy taaskin pohjoiseen, ja menee poikki rajan yksinäisyyteen,\nhiljaisille, ihmisettömille nummiteille. Tuo tyly pilkallinen hyökkäys,\ntuo kansan väistyminen on koskenut häneen.\n\n\"Täten en pääse päämaaliini. Että isänmaassani vallitsisi autuas\nJumalan valtakunta! Kuinka saan sen aikaan? Isä taivaissa, auta\nminua...\"\n\n\"Sinä olet Vapahtaja! Nyt olet vahva!\"\n\nEdelleen autioita teitä.\n\n\"Mitä sanotaan vanhoissa kirjoissa Vapahtajasta? Ne kertovat\npalmunoksista ja lasten riemusta, kertovat ihanasta riemukulusta\npääkaupunkiin, ja kuinka ylevä hallitsija korkeassa linnassa hallitsee\npuhdasta kuuliaista kansaa. Siten kertovat ne. Mutta... kuinkahan\non... eivätkö ne puhu muustakin? Eiköhän ne puhu ja valita kansasta,\njoka on sulkeva korvansa kuuroiksi, ja sydämensä koviksi kuin kivi? Ne\npuhuvat myöskin ynseästä hylkäämisestä, katkerasta yksinäisyydestä,\ntuskallisesta yksinäisestä kuolemasta. Eivät ne yksin voitosta laula,\nne laulavat Vapahtajan kuolemastakin.\"\n\n\"Ja kuoleman jälkeen?\"\n\n\"Mitä sitte?... Kuoleman jälkeen? Mitä sanovat vanhat kirjat? 'Tuli\nsilloin eräs, joka oli niinkuin ihmisenlapsi, pilvellä taivaaseen, ja\nhän vietiin aikojen vanhimman eteen. Hänelle annettiin sitte valta\nja voima ja kunnia. Kaikkien kansojen ja heimojen pitää palvella\nhäntä; hänen valtansa on kestävä ijankaikkisesti muuttumatonna,\neikä hänen valtakuntansa ole häviävä maan päältä...' Ehkä on siten,\nettä Vapahtajan ensin täytyy kuolla ja tulla Jumalan luoksi ja\nsaada sieltä kruununsa... Mutta sitte... jonkun päivän kuluttua,\nkolmantena päivänä... palaa hän takaisin, ja silloin perustaa hän\nJumalanvaltakunnan.\"\n\nHänen sielunsa kohottautuu ylös taivaitten korkeuksiin ja laajentuu,\nniin että se sulkee syliinsä koko ihmiskunnan. Hänen sielunsa kypsyttää\näärettömiä ajatuksia, liikkuu ylenpalttisen ihanuuden kuvissa.\nHänen sielunsa kohoo aina ihmisyyden rajoille asti, aina rajoille\nhaltioituneen mielipuolisuuden.\n\nNyt ei elä hänessä pelon väräyskään. Jos ovatkin ihmissydämet kovat\nkuin kivi, niin sanotaan kirjoissa Vapahtajasta: 'kovempi kuin kivi,\nkova kuin timantti, on sinun otsasi oleva'. Ei: nyt ei ole pelon aika.\nEi ole. Isänsä tahdon voi hän täyttää, olkoon että se olisi sitte\nkuinka ihmeellinen ja kuinka vaikea. Kun vaan voi tuoda avun ihmisille!\n\nHänen aatteessaan ei muutu mitään. Aina, ensimmäisestä päivästä asti,\njona hän esiintyy, on hänellä sama aate: ihmiskunta ei voi edelleen\nelää niinkuin nyt, ei voi elää vanhaa untunutta oloaan ja vaivaansa,\nsairaudessa ja heikkomielisyydessä, sorrossa ja kurjuudessa, synnissä\nja viallisuudessa. Täytyy tapahtua, ja tapahtuu ihme, ääretön, ääretön\nihme. Jumalan valtakunnan täytyy ilmestyä ja se ilmestyy, siinä ovat\npuhtaat, Jumalasta iloitsevat ihmiset, tyydytettyinä ruumiiltaan ja\nsielultaan, ilolla ja täydellisesti täyttävät Jumalan tahdon. 'Sinun\ntahtosi on tapahtuva maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissakin\nenkelittesi seassa'. Tämän teon, pyhän ja ihmeellisen on hän Jumalan\nihmeellisellä avulla toimittava täytäntöön. Se on hänen aatteensa.\nIkinä ei hän hiuskarvaakaan väisty tästä ja unohda tätä todellista,\npuhdasta itseään...\n\nMutta sitä ajatusta hän miettii ja muodostelee, kuinka hän voi sen\ntoteuttaa. Siten kuin hän on arvostellut ja muodostellut vanhat pyhät\ntavat, siten muuttaa ja selittää hän kansansa pyhät toivotkin... \"Minun\npitää tarttua vanhaan lippuun. Mutta puhtaana pitää sen pysyä, ja\npuhtaana oma tieni... Minun pitää tarttua vanhaan lippuun: kansani usko\nja innostus voi seurata ainoastaan sitä lippua. Se on Jumalan tahto;\nsillä muuten auttaisi hän minua ilman lippuakin... Minä tartun lippuun.\nSilloin... silloin tulee... riemuin ja soitoin, taivaasta, ja tuhansin\nenkelein, maan päälle taivaan valtakunta...\"\n\nSiten kaiveli ajatuksissaan ja muodosteli tuo voimakas ja valtaava\nihminen. Ankaran maailmanhetken mukaansa tempaamana ja ylevän jalon\nrohkeutensa kannattamana astuu tämä valtaava ihminen niiden raskaitten\nhevosten rinnalla, jotka velttoa lönkkäänsä vetävät ihmiskunnan\nvaunuja elämän puolipimeässä laaksossa. Hän pitää noita vastahakoisia,\nlaiskoja, vaahtosuisia lyhyistä ohjaksista, ja pakoittaa ne kääntymään\nkorkeammalle tielle, jonne aurinko loistaa, ja jossa tuulet puhaltavat.\n\nHe kulkevat edelleen. Nummikkoteitä, kolme, neljä päivää pohjoista\nkohti. Hän edellä mietteisiinsä vaipuneena; hänen uskollisensa takana\nhorjuvalla mielellä. Kun hän kääntyy ja katsoo heihin, ovat he lumotut.\nHänen silmänsä ovat heidän sielunsa hurma ja heidän mielensä kammo.\nSiten tulevat he vuoristoon.\n\nSiellä kavahtaa hän. Kuinka kauan aikoo hän siis matkata, ennenkuin hän\ntekee päätöstään? Ratkaisun hetken täytyy lähetä.\n\n\"Sanokaa minulle: mitä sanovat ihmiset, että minä olen?\"\n\nSe on kurjaa, hänen täytyy kysyä toisilta, mitä he ajattelevat hänestä.\n\nHänen uskollisensa puhuvat yhteen ääneen: \"He sanovat, että sinä olet\nyksi vanhoja menneitä sankareita; kuolleista noussut, sanovat he\".\n\n\"Ja te... mitä sanotte te?\"\n\nSilloin on heidän keskessään joku kuumaverisempi; hänet tempasee liika\ntäysi sydän mukaansa: \"Sinä? Sinä olet Vapahtaja!... Olemme kauan jo\ntietäneet sen\".\n\n\"Sinä olet Vapahtaja. Sinä olet.\"\n\n\"Sano, että olet!... Niin olet valtias maassa.\"\n\n\"Ja sitte: miekat paljaiksi! Sortukoot vieras kuningas ja ylpeät papit.\"\n\n\"Sinä, kuningas maassamme!... Miekkasi kärjessä on valtakuntasi.\"\n\n\"Ja me, sinun uskollisesi, olemme vasemmalla ja oikealla sinusta sinun\nkunniassasi, sinun ruhtinaitasi ja ministereitäsi!\"\n\nSilloin säikähti hän, että nuo, hänen lähimpänsä ja uskollisensa,\njotka puolen vuotta jo olivat seuranneet häntä, ymmärsivät niin hiukan\nhäntä. Hän moitti ankarasti heitä: \"Ettekö tiedä, mitä vanhat kirjamme\nsanovat. Voi olla, että tiemme vie myrskyyn ja voittoon... Mutta vanhat\nkirjat laulavat toistakin laulua: laulua, jossa on sävelenä huoli ja\npuute ja kuolema, ja senjälkeen vasta ihanuus ja autuus\".\n\nHe pudistivat kiivaasti päitään. Sitä he eivät voineet ymmärtää. He\ntunsivat vanhoista kirjoista, tunsivat niiltä ajoilta asti, jolloin\nhe lapsina olivat istuneet lieden ääressä, ainoastaan tuon ihanan,\nhurjan myrskylaulun: korkealle Vapahtajalippu! Silloin antaa Jumala\nsotalaumoineen ihmeellisen voiton.\n\nTuo huimapää astuu hänen vierelleen, ja puhuu matalaan: \"Ei noin\npaljon nöyryyttä ja sydämen puhtautta ja kuolemaa! Miekkaa! Ylös\nvaltaistuimelle!... Mestari, kuka on istuva oikealla puolellasi?\"\n\nSilloin työnsi hän hänet luotaan: \"Pois minusta, kiusaaja. Jumalan\ntahtoa yksin kuulen. Mitä auttaisi se ihmistä, jos hän voittaisi kaiken\nmaailman, ja joutuisi itse turmioon, ja jos hänellä olisi kaikki\nmaailma, mutta ei enää omaa itseään. Ken tahtoo minua seurata, hänen\npitää jättää hurjat, lihalliset ajatukset, ja seurata minua elämään tai\nkuolemaan, voittoon tai perikatoon\".\n\nHe kääntyivät... takaisin kotiseuduille.\n\nNyt kulkee hän sinne yksinäisenä ihmisenä. Puhdas, lempeä ja laupias,\npyhä ihminen, ihminen ylevissä korkeissa ajatuksissa, nähden\nihmeellisiä unia ja kuvia, hänessä palaa ja polttaa rakkaus ihmisiin ja\nrakkaus tuohon iäiseen salaiseen voimaan, jota hän kutsuu \"Isäkseen\".\nIkinä ei ole ollut yksikään ihminen niin yksinäinen, kuin hän. Ihminen,\njoka on yksin kansaansa, yksin koko ihmiskuntaa vastaan. Mutta iäinen\nvoima on levittänyt kätensä hänen ylleen. Hän aikoo nyt etelään,\npääkaupunkiin, julistaakseen siellä Jumalan valtakunnan tuloa maan\npäälle. Valtuutuksen siihen äärettömään tekoon tuntee hän pyhässä\npelokkaassa uljaassa sielussaan.\n\nMikä voima voi mitään vilpitöntä puhdasta ihmissielua vastaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he matkalla etelään taas kulkevat kotiseudun läpi -- viimeistä\nkertaa näkee hän sen viheriät kukkulat ja järven laaksossaan -- niin\nkokoutuvat ihmisjoukot taas tuon lempeän auttajan ja vilpittömän\nuskollisen ihmisystävän ympärille, joka puhuu niin ihania ihmeellisiä\nsanoja.\n\nMutta nyt on ihmisissä ja mielissä uusi outo ihmetys ja kuiske, ja\nhänen seuraajansa eivät salaa, mitä he nyt tietävät. Ja kansan valtaa\nääretön hykähtynyt hämmästys. \"Hän on siis itse sen sanonut: minä olen\nVapahtaja! Hän, jota me kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet!\"\n\n\"Vapahtaja!\"\n\n\"Mutta eiköhän Vapahtajan pidä polveutua vanhasta kuningassuvusta? Eikö\nhän tule kultaisissa sotavarustuksissa? Eikö hän ole miekan mies, joka\nhyökkää myrskynä esiin? Tämä tässä on sensijaan pyhä lempeä mies; ja\npuhuu puhtaasta sielusta ja armosta ja laupiaasta ihmismielestä.\"\n\nAlkaa tulinen levoton puhelu, horjutaan kahtaanne.\n\nMutta ei vaan tahdo nousta äänekäs sanomaton riemu.\n\nKirkolliset menevät ruhtinaan puheille, joka täällä pohjoisessa\nhallitsee pientä maatansa, ja alati kuuntelee ja pälyy etelään, voiko\nhän tehdä mitään palvelusta keisarin mahtavalle ylväälle maaherralle\npääkaupungissa. He yllyttävät häntä: \"Tähän asti on hän ollut vaaraton\nhaaveksija; mutta nyt, kun hän kutsuu itseään Vapahtajaksi, on hän\nvaltiollinen rikoksentekijä\".\n\nSankari kuulee uskollistensa kautta, että on vaarallinen salajuoni\ntekeillä häntä vastaan; mutta hän on jo matkalla etelään. Ja sen matkan\non kiire. Pääkaupungissa alkavat suuret kirkonjuhlat; tuhansittain\nkeräytyy sinne kansaa koko maasta, sen lisäksi kautta koko maailman\nhajauneita kansalaisia. Siellä, keskellä juhlaa ja juhlanhumua aikoo\nhän nousta ja sanoa: \"Minä olen Vapahtaja! Minä... minä tuon teille\nJumalan valtakunnan\". Sitte... sitte... kun hän sen on sanonut: on\nisä taivaasta astuva hänen rinnalleen taivaallisine sotajoukkoineen.\nEll'ei... niin kohta jälkeen kuolemansa... on hän palaava takaisin...\nkymmenettuhannet taivaalliset auttajat rinnallaan.\n\nHän lähettää ruhtinaalle ylenkatseellisen tervehdyksen: \"Sanokaa sille\nketulle: Parannan sairaita ja heikkomielisiä; ja kolmantena päivänä\nolen matkani perillä.\" Ja katkeran rohkeasti sanoo hän, mielensä nyt jo\nvalmiina vastaanottamaan kovaa tuskaa: \"Minun täytyy vaeltaa, tänään ja\nhuomenna ja sitte vielä päivä, sillä ne, joissa asuu ja palaa Jumalan\nhenki, niiden täytyy kuolla pääkaupungissa\".\n\nKuin naulaamalla kiinnittää hän ystäväinsä mieliin: \"Minun pitää kai\nkuolla. Mutta minä palaan ihanuudessa ja kunniassa. Ja silloin tuon\nminä voiman Jumalalta ja perustan Jumalan valtakunnan.\"\n\nSiten vaelsi hän viimeistä kertaa kotiseutunsa läpi, etelää kohden,\nhuulet puristettuina yhteen, silmissä vakavuus kuin kuolema, ja\nmielessä kuuman pelokas rohkeus. Niin paljon kuin mahdollista, salaa\nhän matkasuuntaansa. Hän tahtoo säästää kaikki voimansa sitä päivää\nvarten, jolloin hän astuu pääkaupunkiin. Mutta hänen takanaan, ja\nhänen rinnallaan, ja hänen edellään vaeltavat hänen kotiseutulaisensa,\nsuurissa juhlajoukkueissa, samaa tietä kuin hänkin, ja he julistavat:\nVapahtaja, hän joka kauan on luvattu meille, hän tulee! Suuri muutos\nkansamme olossa ja elossa, se tapahtuu nyt. Tuo mahtava valtaava tapaus\non tulossa nyt. Mutta toisessa muodossa, kuin me olemme odottaneet...\nToisessa muodossa... Tulkaa!... Olette saavat nähdä ihmeellisiä\nasioita! Tulkaa, että saatte nähdä!...\n\nJa kuin varikset lentävät kiihkokansalliset kulkueen edellä: Te siellä\nalhaalla!... Te kirkon ylimmäiset! Päät pystyyn... Hän tulee!... Hän\ntulee!... Ja hän sanoo: \"Minä olen Vapahtaja. Vapahtaja!!...\"\n\nSilloin vastaa siihen, korkealta kirkonkatolta, kova kirkuna.\n\nKauemmas etelään, hetki hetkeltä, milloin keskellä väen paljoutta,\nmilloin yksin hiljaisella tiellä. Ja aina puhuen seuralaistensa\nsieluihin, ihanissa loistavissa kuvissa, jotta he olisivat varustetut\nja arvokkaat silloin, kun hänen kuolemansa jälkeen verisen punervasta\naamuruskosta on nouseva jumalanvaltakunnan suuri autuas päivä.\n\nHän kertoo talonpojasta, jonka poika oli kevytmielinen, ja lähti\nmuukalaisiin maihin ja siellä ensin sortui syvälle lokaan ja sitte\nsuureen kurjuuteen, ja sitte lähti liikkeelle, ja palasi taaskin\nkotiinsa ja otettiin ystävällisesti vastaan... Hän kertoi äidistä, joka\netsi kadonnutta ropoaan kauan, kauan, myöhään yöhön, ja sitte iloitsi\nniin suuresti, kun hän oli löytänyt sen... hän kertoi paimenesta,\njoka kauan, kauan etsi lammastaan. Hänellä oli sata lammasta, mutta\nhän etsi sitä yhtä ainoaa kadonnutta aina aamuun asti. Ja kuinka hän\niloitsi, kun hän löysi sen! Katsokaas, yhtä kallisarvoinen on yksi\nainoa ihmissielukin Jumalan edessä! Siten iloitsee hänkin! Holhokaa,\nvaalikaa sieluanne, jota Jumala niin palavasti rakastaa! Huolehtikaa,\nettä se ansaitsee sen autuaan Jumalanvaltakunnan, joka nyt voimalla ja\nkunnialla lähestyy.\n\nSiten vaelsivat he päivän, ja vaelsivat toisen. Juhlaan matkaajien\njoukot taajenivat. Pääkaupunki on lähellä.\n\nSilloin heittäysivät nuo hurskaat houkkiot taaskin hänen tielleen. He\ntahtovat virittää hänelle paulan, johonka sitoa hänet, kun hän kohottaa\nkätensä ja sanoo: Minä olen Vapahtaja... \"Kuulehan!... Vanhat kirjamme\nsanovat, kuten tiedät: Jos mies tahtoo, voi hän lähettää vaimonsa\nluotaan. Pois silmistäni, nainen, en tahdo enää nähdä sinua!\" Hän loi\nheihin ylevän katseen: \"Avioliitto merkitsee: yksi koko elämäksi...\"\nHän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka kohotti heikon naisen\ntasa-arvoiseksi miehen rinnalle... Te naiset maailmassa! Saatte kiittää\nhäntä paljosta.\n\nHe väistyvät sanattomina takaisin. Hän oli aina suurempi, kuin vanhat\nsäännöt ja määräykset.\n\nYömajassa kylässä toivat äidit lapsiaan, kantaen niitä sylissään\ntai taluttaen kädestä, ja pyysivät häntä siunaamaan niitä. Hänen\nuskollisensa, kuten siihen aikaan koko maailma, työnsivät lapset\ntakaisin: \"Lapset? Mitä he ovat. Ankara pitää olla lapsille! Ruoskaa\nheille! Pois lapset!...\" Mutta hän, Vapahtaja: \"Jumalanvaltakunnassa,\njoka kohta on tuleva, ei ole pieniä eikä suuria, siellä istuvat kaikki,\nkaikki juhlapöydissä ja tulevat ravituiksi. Varsinkin lapset! Varsinkin\nlapset! He ovat luottamusta täynnä, siksi ovat he suuria taivaan\nvaltakunnassa. Tulkaa mieliltänne niinkuin lapset! Tule äiti, tule\nlapsesi kanssa!\" Ja hän otti lapset syliinsä ja hyväili niitä... Hän\noli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka asetti lapset täysiarvoisiksi\ntäysi-ikäisten rinnalle. Hän asetti, ensimmäisenä, lapset ulos\nauringonvaloon... Te naiset ja lapset kaikessa maailmassa! Saatte\nkiittää paljosta häntä.\n\nHe jatkavat matkaa, kolmannen ja viimeisen päivän.\n\nIhmisvirta paisuu. Juhlajoukko juhlajoukon jälkeen taivaltaa leveää\ntietä pääkaupunkia kohden. Muukalaiset, jotka tulevat idästä, liittyvät\njoukkoihin. Kaikki ovat he kuulleet tuosta hurskaasta sankarista, ja\nkuulevat nyt lisään, ja kuiskaavat ja puhuvat keskenään ja säikähtävät\nhänen aiettaan ja etsivät hänen ylevissä puhtaissa kasvoissaan, joissa\npalaa kuoleman rohkeus, kuin tulijohtoa myrskyisessä yössä. Kuohuu ja\nkiehuu laajalti hänen ympärillään ihmismeri.\n\nEräs rikas nuori mies polvistuu hänen eteensä tien pölyyn:... \"Hyvä\nmestari... mitä pitää minun tehdä, että pääsisin Jumalan valtakuntaan,\nkun se tulee?\"\n\nHän kumartuu alas häntä kohden. \"Tunnethan vanhat käskyt: Älä kiroo...\"\n\n\"Ne kaikki olen täyttänyt... Lapsesta asti. Mutta minulla ei ole\nrauhaa...\"\n\nSilloin kumartui hän syvemmälle. Hän alkoi pitää hänestä; hän ajatteli:\ntuossa on sielu, joka kuuluu sinulle. \"Yhtä asiaa puuttuu rauhaasi\nvielä. Anna rahasi ja omaisuutesi köyhille, ja seuraa minua.\"\n\nSilloin nousi nuorukainen ylös, ja hengähti syvään ja astui horjuen\nsyrjään ja hävisi väkijoukkoon.\n\n\"Kuinka vaikeata on rikkaitten päästä Jumalan valtakuntaan!\"\n\nJoukko paisuu ja paisuu, juhlajoukko juhlajoukon jälkeen liittyy\nsiihen. Ratkaisunhetki lähenee.\n\nKaksi hänen uskollisiaan tunkeutuvat ihan lähelle häntä. \"Herra, lupaa\nmeille molemmille, että me sinun valtakunnassasi saamme olla sinua\nlähinnä\".\n\nHän katsahti huolissaan heihin. \"Tahdotteko kuolla kanssani?\"\n\n\"Niin, herra, sen tahdomme\".\n\nNyt loistavat hänen silmänsä heihin: \"On tapahtuva, kuten sanotte: te\nsaatte kuolla asiani puolesta kanssani. Ja senjälkeen hallita kanssani.\nMutta kuka on oleva rinnallani toisena ja kolmantena, sen on Jumala\nyksin määräävä...\" Hän kääntyy lähimpiin ystäviinsä: \"Älkää salliko,\nettä teitä kutsutaan herraksi ja mestariksi. Yksi olkoon Herranne:\nisämme taivaissa. Maailmassa sanotaan: herra, herra; hallita, hallita!\nTeidän keskenne olkoon: palvella, palvella. Palvella aina, kun vaan\nmahdollista on. Auttaa ja parantaa. Niinkuin minä palvelen ja tahdon\nantaa elämäni, jotta tuhannet vapahtuisivat elämän sameasta pimeästä\norjuudesta, ja että ihmisten onni tulvisi Jumalan valtakuntaan.\"\n\nPienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien\nvarrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen\nkokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies,\njoka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on\nkiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu\nkova, pelonalainen omantunnon tuska: \"Voi minua, jos nyt tulee Jumalan\nvaltakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle... Ja\nrakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä.\"\n\nHurskas sankari näkee hänen silmänsä. Semmoisia silmiä tarvitsee hän.\n\n\"Kuka on tuo tuolla?\"\n\n\"Konna hän on! Kansansa kavaltaja! Kirottu tullinkantaja.\"\n\n\"Kuule... Tule nopeasti alas puusta... minä tahdon syödä päivällistä\nluonasi.\"\n\nTämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa\nsanoissaan: \"Herra... että tulet minun luokseni päivälliselle! Että\nolet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä... ja\nannan... tänään vielä... köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle!\nIkinä enää... ikinä enää en petä ketään...\"\n\nLyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä\npääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin\npelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina;\nhänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee\nsummattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti\nkunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja\njoiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.\n\nKylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli\nystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän\nviimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet.\nSiten jatkuu matka.\n\nPääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta\nnyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan\nohitse... Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki... Ja sen\nkeskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen\nja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen\nkaupungin.\n\nTäällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden\nedessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja\nlinnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää\nhänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.\n\nSilloin valtaa hänet huoli ja murhe ja hän pelkää kotonsa ja kotimaansa\npuolesta, ja kyynelet tulvivat hänelle silmiin.\n\nMutta se kestää vaan hetken. \"Se on Jumalan tahto! Jumala on kanssani!\nJa vaikka heidän sydämensä olisivat kovat kuin kivi, niin on minun\nsydämeni kuin timantti.\"\n\nHän katsahti omainsa puoleen, samalla katseella, joka hänellä oli\npohjoisessa, kun hän karkoitti ihmisistä sanallaan pahat sekaiset\nhenget.\n\nHe näkevät ne silmät. Ja puhkee rajaton, huumaava riemu. Vaatteensa\nlevittävät he teille. Ja edessä tiellä heiluvat palmunoksat.\n\n\"Nyt tulee Jumalan valtakunta! Auta, Jumala, korkeudessa!\"\n\n\"Jo tulee autuuden valtakunta!\"\n\n\"Hän on vesa vanhaa kuningassukua!\"\n\n\"Nyt on autuuden aika isänmaassamme! Auta Jumala, korkeudessa!\"\n\nMiehet ja naiset rientävät ja riemuitsevat. Lapset juoksevat ja\nlaulavat. Asunnoistaan ja kirkon suurista esipihoista tulvii\nihmisjoukkoja.\n\nHe ovat kauan sitte kuulleet hänestä, ja viimeksi pohjoisten\njuhlamatkustajien kautta, että hän tulee. Kadut ovat täynnä hälyä ja\nmelua.\n\n\"Nyt on koittanut autuuden aika isänmaassa! Auta, auta Jumala! Nyt\nalkaa valtakuntasi! Auta meitä!\"\n\nKuolonkalpeina seisovat kirkolliset huoneitten seinämillä. Kaksi heitä\ntunkeutuu hänen puheilleen. \"Kiellä... estä tuo mieletön huuto!...\"\nHän katsoo halveksuen ja vihalla heihin. \"Jos nämä ympärilläni\nvaikenisivat, niin alkaisivat kivet puhua\".\n\nKoko kaupunki on liikkeessä; linnasta tähystelevät maaherra ja hänen\npalkkasoturinsa kummastellen ja päätään ravistellen tuota merkillistä\nmenoa.\n\nJoku joukossa saattaa ehkä kysyä: \"Kuka se on? Kuka se on?\"\n\nMutta pää-osa kansasta, kansan pohja tietää sen: \"Hän on se puhdas,\nhurskas sankari pohjoisesta. Hän sanoo että hän on Vapahtaja. Hän\nsanoo, että nyt on koittanut suuren ihmeen aika, Jumalanvaltakunnan\naika!\"\n\nTuossa seisovat nuo suunnattomat, kalliit, vanhat ja uudet\nkirkkorakennukset. Pihoissa ja pilaristoissa juhlahelyn kirjava ja\nmarkkinamainen humu. Tuossa seisoo härkiä ja vasikkoja pitkissä\njonoissa, tuossa täysinäinen lammaskarsina, tuossa lintuja\nhäkeissään, tuossa viinirypäleitä rattaillaan. Tuossa vaihdetaan\nsileällä rahapöydällä keisarin rahaa kirkkorahaksi. \"Tänne rahoinesi\nja varoinesi, kansa! Tuo tänne hikesi hedelmät! Tänne, tänne\nvaan!... Noin!... Nyt on Jumala tyydytetty, nyt julistaa hän sinut\noikeamieliseksi ja sovitetuksi.\"\n\nKansa raukka! Millainen Jumala sinulla on! Kahdenkertaisesti riistävät\npappisi sinut köyhäksi: he ottavat sinulta jokapäiväisen leipäsi; ja he\npaaduttavat sydämesi rinnassasi, niin ett'et sinä näe, mikä on totuus.\n\nHän sieltä pohjoisesta, hän tuntee Jumalan toisella tapaa: Hänen\nJumalansa ei tahdo käsiä, jotka ovat kukkurallaan rahaa, vaan hän\ntahtoo sydämiä, jotka ovat kukkurallaan rohkeutta ja puhtautta, ja\nveljesmieltä. Ei hän tahdo kirkkoja ja juhlia, ja pappien laumoja; vaan\nhän tahtoo, että oikeus ja oikeamielisyys vallitsee maassa.\n\nSankari, Vapahtaja, seisoo keskellä kirkon esipihaa, ja kohottaa\nkirkkaan äänensä. Rahapöytä lentää maahan. Kaupustelevat naiset alkavat\nkirkua. Lampaat juoksevat, lintuhäkit kaatuvat. Kirkonvartiat juoksevat\nhätäyneinä pakoon hänen ylevää ilmestystään, kuin säihkyvän miekan\nedestä. \"Näin sanon minä teille Jumalan nimessä: Minun huoneeni on\noleva rukoushuone. Te kansan murhaajat! Rosvot ja ryöstäjät! Onko tämä\nteidän luolanne?\"\n\nKaupungin valtaa jäykistynyt säikähdys. Kamala oli tuo teko. Pelokkaat\npakenevat; he kuulevat jo sotamiesten tanakat jykeät askelet. Joukot\nkotiseudulta ja muu kansa riemuitsee. Papit seisovat voimattomina,\nmutta mielissään leimuva viha, joukoissa ovilla. Vakavat ja hurskaat\nseisovat huulet tiukasti yhteenpuristettuina, ja syvät silmänsä\nluotuina häneen: \"Tuo merkitsee kuolemaasi, sinä uljain ja puhtain\".\n\nTyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta.\nPuhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet\nsaavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä\nveljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.\n\nHän riemuitsee sielussaan: \"Minä voitan heidät kaikki, kaikki!\nSuoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei\ntarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan...\"\n\nMutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa\nkirkollismieliset. \"Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti\non meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan... Kuolla hänen\ntäytyy... Se on selvää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja\npylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu\nmaallisesta ja maallisista... Sairaita kannetaan kivilaattojen\nylitse... kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana\nmelkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään\ntahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee\nhänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen\nvierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät\ntuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan,\nja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa\nlempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä\nkansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan\nvähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä,\nei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.\n\n\"Kuinka puhdas hän on, ja vilpitön, ja luonnollinen!\"\n\n\"Niin, juuri hänen kaltaisensa pitää Vapahtajan olla\".\n\n\"Vanhojen kuningasten juurta\".\n\n\"Mutta hän ei ole vanhaa kuningassukua?\"\n\n\"Eikö hän ole?\"\n\n\"Sitte hän on petturi\".\n\n\"Se ei ole totta... Katsohan vaan hänen ulkonäköäänkin, ja kuule, mitä\nhän puhuu... Voiko hän olla petturi?\"\n\nSilloin ilmestyy ovelle kaksi kirkkoraadin jäsentä, ylhäisiä\nkorkea-arvoisia herroja, ja astuvat häntä kohden... \"Tilaa, tehkää\ntilaa!...\"\n\nJa joukko tekee tilaa. He astuvat hänen luokseen ja sanovat: \"Me\nkysymme, kenen valtuutuksella sinä esiinnyt?\"\n\nSilloin katsoo hän heitä katkeralla ivalla. \"Sanokaa minulle: Sankari,\njoka vuotta sitten seisoi tuolla virran rannalla, ja saarnasi\nkääntymistä, oliko hänellä jumalallinen valtuutus, vai oliko hän\npettäjä?\"\n\nHe eivät tohdi vastata: hän oli petturi; kansa tietää, että hän oli\npuhdas vilpitön ihminen. He kohouttavat olkapäitään ja poistuvat.\nHeidän takanaan kilahtaa kuin kireä rauta kertomus petollisesta\nvuokraajasta: \"He tappoivat palvelijat, jotka maanomistaja lähetti.\nSilloin oli omistajalla vielä hänen oma rakas poikansa;... hänetkin he\ntappoivat. Minä sanon teille: maanomistaja on antava maansa _toiselle_\nvuokraajalle.\"\n\nKorkea papisto on lyöty pakosalle. He tulivat ylväästi kuin ylempää,\nkaukaa kansasta, kirjojensa luota, ja viheriän pöytänsä äärestä; mutta\nhe olivat sentään melkein rehellistä väkeä.\n\nMutta nyt tulivat hänen vanhat tuttunsa pohjoisesta, nuo mustat\nhiiviskelijät, pyhät konnat. Nähkää, kuinka he tyytyväisinä hierovat\nkäsiään! Totta tosiaan: heidän silmissään liekehtii todellinen\ninnostus! Oh, tuotakin innostusta!... \"Mestari, me tiedämme, että\nsinä olet vilpitön ihminen! Etkä pelkää ihmisiä. Et yhtäkään ihmistä!\nSydämemme on ahdistuksessa... Kuule nyt siis: me tahtoisimme\nmielellämme tietää: onko oikein että hurskas kansamme maksaa keisarille\nveroa?... Sinähän tiedät, keisari on, ikävä kyllä, vääräuskoinen.\"\n\nMitä nyt?... Jos hän sanoo: \"Ei. Älkää maksako veroja!\" niin vangitsee\nhänet keisarin maaherra ja he ovat vapaat hänestä. Jos hän taas sanoo:\n\"Maksakaa\", niin kääntää kansa hänelle selkänsä; sillä ylenmäärin on\ntuo vero vihattu: koska se on niin raskas, ja koska se kokonaan menee\nnoille vääräuskoisille, ulkopuolelle maata.\n\nNiin, jos hän olisi niin matalahenkinen kuin he!... Mutta hänen\nhenkensä liikkuu korkeammalla tasolla. Hän on ihminen, kokonaan\ntoista laatua kuin he. \"Jos kannatte taskuissanne keisarin rahaa\ntuntematta omantunnonvaivoja... tekopyhät ja teeskentelijät te... niin\nmaksakaa veronne hänelle. Maksakaa ja älkää ajatelko sitä sen enempää.\nHuolehtikaa sielustanne! Että se täyttäisi Jumalan tahdon.\" Silloin\nväistyivät hekin.\n\nIllemmalla tuli linnasta joitakuita hovilaisia, oikeata hoviväkeä,\npuoliksi kevytmielistä, puoliksi hurskasta. He olivat pöydässä nauraen\nja vilkkaasti haastelleet päivän tapahtumasta, ja olivat lopulta\ntulleet siihen tulokseen: tuommoisia kansan sankareita ei pidä ottaa\nvakavasti. Voi tehdä ne tehottomiksi onnistuneella sukkeluudella,\nja saattaa ne naurettaviksi... Mitä välittävät tuommoiset kansan\npuutteesta ja tarpeesta? Niinpä tulevat he siis, hieman viekkaasti\nnauraen, hieman hurskaina, hieman humalassa... \"Mestari, on eräs pyhä\nkäsky vanhoissa kirjoissa: jos joku kuolee lapsettomassa avioliitossa,\nniin pitää hänen naimattoman veljensä naida hänen leskensä. Mutta jos\nnyt sattuisi, että vaimo olisi järjestään naimisissa seitsemän veljen\nkanssa, niin kenenkä vaimo on hän sitte oleva iäisessä elämässä?\"\n\nHänen vastauksensa oli lyhyt ja vakava: \"Kun ihmiset heräävät\nkuolleista, niin ei silloin naida ja kosita. He ovat silloin kuin\nJumalan enkelit.\"\n\nSilloin astui eräs arvossapidetty mies tuon hurskaan sankarin puheille.\nHän tahtoi mielellään itsensä vuoksi ja toisten vuoksi, jotka seisoivat\nympärillä, kuulla lyhyesti ja selvästi, mikä oli se salainen pohja,\njosta kuin puhtaasta lähteestä kumpuisi ihmissydämeen ihmeellinen,\nvoimakas ja puhdas elämä. \"Sano minulle, mikä käsky on suurin kaikista\nkäskyistä\".\n\nVapahtaja kohottausi suoremmaksi ja sanoi lyhyesti, ja musersi sillä\nsanallaan kaikki nuo sadat kirkolliset säännökset: \"Ainoa käsky on\nse: Rakasta Jumalaa palavalla sydämellä, ja lähimmäistä niinkuin\nitseäsi. Se tahtoo sanoa: ole hurskas. Kaikki muu on tarpeetonta ja\nvahingollista ihmiskeksintöä.\"\n\nKysyjän silmissä välkähti.\n\nMonet muutkin silmät välkähtivät... monet!\n\nMutta monet pysyivät väliäpitämättöminäkin!...\n\n\"Isä ja iso-isä noudattivat aina vanhoja sääntöjä ja määräyksiä, ja\nolivat sentään kelpo miehiä\".\n\nJa monet alkoivat epäröidä!...\n\n\"Tuo on vaarallista. Kuka tietää, mitä tuosta vielä voi syntyä!\"\n\n\"Minulla on talo ja pieni pelto\".\n\nJa siellä ja täällä oli joukossa joku pilkkaajakin!...\n\n\"_Sinä_ et pääse Jumalan valtakuntaan!...\"\n\n\"En tahdokkaan. On liika yksitoikkoisen siistiä siellä...\"\n\n\"Kummallinen pyhimys tuo!\"\n\nNe kaikki väistyvät hiljalleen pois ja jättävät hänet.\n\nJa lisäksi kalvavat, väijyvät, kysyvät ja antavat tietoja kirkolliset.\n\nKaksi päivää on hän nyt yhtämittaa puhunut. Puhunut yhtäpäätä, ja aina\nvoittanut.\n\nMutta mitä voitosta? Aika tasoittaa, aika lauhduttaa haavat.\n\nKirkolliset uurastavat toimessaan... \"Se on hullua! Hänkö muka\nVapahtaja? Voiko hän todistaa itsensä polveutuvan vanhasta\nkuningassuvusta? Käsityöläinen syrjäseudulta maata, kolkasta, jossa\nkansa ei edes ole puhdasta rotua. Jossa kaikenmoista vierasta kansaa\ntulvii yli rajojen?\"\n\nHän kuulee tämän, ja huomaa, että kaikki alkaa horjua, ell'ei hän tässä\nyhdessä kohdassa voi voittaa. Hän sanoo heille, että seisoo pyhissä\nkirjoissa sekin, että Vapahtaja ei ole kuningassukua.\n\nHän puhuu turhaan, tuo usko on syöpynyt liika syvälle mieliin.\n\nHänellä ei ole mitään, ei mitään annettavana petoeläimelle ihmisessä.\n\nHänen käsissään ei ole mitään, ei mitään muuta, kuin sielun hartautta,\npuhtautta, vilpittömyyttä. Sillä ei voi ravita kansaa, ei ainakaan\nkolmea päivää.\n\nJa Jumalan enkelit eivät ilmesty.\n\nJa viholliset kalvavat ja uurastavat, ja sekoittavat yhteen mieletöntä\nja mielevää ja paljon on heillä tarjottavaa: totuutta ja rahaa ja\npelkoa ja verta.\n\nJa he alkavat hiljalleen ja hiljalleen päästä voitolle.\n\nHän ei väisty. Hän näkee nyt selvemmin ja selvemmin että hänen\ntappionsa lähenee. Mutta sitä lujempana hän seisoo; sitä jäykempänä ja\ntaipumattomampana. Mahtavana, kuin ihmevoiman kannattamana, kohoo hänen\npuhtaassa suuressa sielussaan usko: \"Jumala on kuitenkin puolellani\".\n\nHän riistää vanhoista hurskaista kirjoista itselleen kaiken,\nmikä vahvistaa ja voi antaa ylpeätä lujaa uskoa hänelle noissa\npeloittavissa tuskissa, jotka nyt kuin kamalat mustat pedot joka\ntaholta hiiviskelevät häntä lähelle. Jos nyt siis tulisikin kuolema:\nniin puhuvathan vanhat kirjat ylösnousemisesta kuolleista. Ja ell'ei se\ntapahtuisikaan kolmen päivän kuluttua, niin myöhemmin. Palata takaisin\nvarustettuna Jumalan voimalla! Silloin on tuleva Jumalan valtakunta.\n\nHänen _täytyy_ uskoa siten. Muuten hän ei voi kantaa kuormaa, joka on\nhänen hartioillaan. Jumalan kiitos, että vanhat kirjat puhuvat siten.\n\nKun hän tänä iltana jättää kirkkopihan, se tapahtuu viimeistä kertaa,\nja hänen alakuloiset ahdistuneet uskollisensa seuraavat häntä ja\npelokkaasti ja kysyvästi katsovat häneen: \"Opettaja, katso noita\nvahvoja nelikulmaisista kivistä rakennettuja muureja! Tuhat vuotta ovat\nne jo seisoneet paikoillaan; niitä vastaan aiot sinä rynnistää, sinä\nyksinäinen ihminen!\"\n\nSilloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa\nherättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: \"Kun kohta\nolen kuollut... niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat\nmaata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat\ntaaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen-\nja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva\nmerkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa\nja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan\nvaltakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä\npalaan takaisin!\"\n\nHe kysyvät häneltä epäilevän pelokkaasti: \"Milloin on se tapahtuva?\"\n\nHän ei voi antaa vastausta. \"Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne.\nYht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!\"\n\nKun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen\nkuiskaa sielulleen: \"Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi\ntaivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin\"... ja vahvistaa\nsieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin\nsilläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he\nnopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.\n\nNyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus\nkaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt\neräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat\ntäällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti\nhän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli\npaikalla \"aivan toiseen käsitykseen\". Häneltä putosivat \"kuin suomukset\nsilmiltä\". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän\nmeni noiden pimeyden miesten luokse: \"Antakaa minulle niin ja niin\npaljon rahaa\", sanoo hän, \"niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa\nvoitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet\".\n\nHe kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan,\njoka karahtaisi pystyyn: \"Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä\nsilmäini edessä\". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja\npäättävät: tänään vielä!\n\nEi yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu\nsyvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole\naavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine\nkalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut\nheidän lammikkoonsa.\n\nHe ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin\npysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan\nsiksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja\npeikkojen keskellä.\n\nTuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat\nsankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan\non tapahtuva vielä tänä yönä.\n\nSilloin istuutuu hän omineen viimeiselle aterialleen pöytään.\n\nOli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin\njuhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa,\nleipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä\nkädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa\npäivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen\nmuinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut\nvoimakkaaksi kansansa auttajaksi.\n\nHän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli,\nettä hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan\nrauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla,\nesi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt\nensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen\nhänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo\nsuruisasti: \"En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin\nistutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin\nsitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa\nmaassa\".\n\nKuulkaa! Sotamiesten askeleita?\n\nHän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa\nahdistuksessa on hänen armas sielunsa. \"Noin on tapahtuva minun\nruumiinikin kanssa. Sekin murretaan.\" Vielä kerran kaataa hän punaista\nviiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti,\nmuistellen vanhaa liittoa: \"Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi\nuuden paremman liiton kansani kanssa.\"\n\nHe nousevat aterialtaan ja lähtevät ulos yöhön.\n\nKuulkaa, sotamiestenkö askeleet siellä kumisevat kadulla?\n\nHän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi\nhänelle: \"Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä\nluopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi;\nsillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun\nja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas\nrohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi.\"\n\nHuimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi:\n\"Minäkö?... Pelkäisin?... Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua\nvankeuteen ja kuolemaan.\"\n\nSilloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. \"Ennenkuin\nkukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut.\"\n\nHeidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja\nkova nykyisyys sulavat yhteen.\n\n\"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?... Minä lähetin teidät,\nniinkuin olitte... Kärsittekö puutetta mistään?\"\n\nHe pudistivat kaikki päitään: \"Ei, ei koskaan\".\n\n\"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin\nsotamiehet.\"\n\n\"Kahdella meistä on miekat.\"\n\nSiinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei\nsaanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän\nkatkaisi keskustelun: \"Kylliksi siitä\".\n\nKun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He\nheittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat\nhäntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja\nvaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja\nhän rukoili heitä: \"Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni.\"\n\nHe makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa\nmitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.\n\nSilloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen\nvoiman turviin: \"Isä... minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista!\nIsä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!... Ei, ei\nniinkuin minä tahdon... vaan niinkuin sinä...\"\n\nTaaskin puhui hän ystävilleen: \"Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani...\nsinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!\"\n\nTaaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen\nedessä ja rukoilee taaskin: \"Jos se on mahdollista... ei minun tahtoni\nmukaan... vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?\"\n\nSe ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto:\nihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän\nkautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.\n\nHänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. \"Ei\nniinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä.\"\n\nSiten makasi hän polvillaan puolen yötä.\n\nTäytyy olla totta, mitä kerrotaan, että hän löysi lohdutuksen.\n\nSilloin kuuluu aseiden kalinaa.\n\nPetturi ilmestyy soihtujen sameassa valossa... Välkähtää miekkoja...\n\nPaossa ovat uskolliset.\n\nHe kulettavat hänet keskellään kaupunkiin kirkkoraadin kokoushuoneeseen.\n\nPihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita\njuoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta\nja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa\nkerääntyä paikalle.\n\nHiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja\nosoitetaan innokkaasti sormella.\n\n\"Olithan sinä hänen seurassaan\".\n\n\"Oh, tyhjää puhetta!\"\n\n\"Mutta kielesikin ilmaisee sinut. Olet pohjoisesta.\"\n\n\"Näin sinut kirkonpihalla, seisoit aivan hänen vieressään\".\n\n\"Kautta sieluni!!... En ole eläissäni nähnyt koko miestä.\"\n\nKuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta.\nKirkonruhtinaita menee ohitse.\n\nKyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun.\nKun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.\n\nAlkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia\non kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa\nhänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän\nvaltion käsiin. \"Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen\nloppuun\".\n\nNiinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: \"Oletko\nsinä Vapahtaja, kansamme kuningas?\"\n\nVangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa\nhohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: \"Hän minä olen! Ja te... te\nolette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja\ntulevan taivaan pilvistä alas maan päälle.\"\n\nSiinä oli tarpeeksi.\n\nPäivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään\nkeisarillisen maaherran palatsiin.\n\nKoko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut.\nNyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy\nkyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän\non nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.\n\nMaaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena\nsalajuonittelijana.\n\nMaaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua\nmonen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten\nniin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai\nei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen\narvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään\nsisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: \"Sinä siis olet tämän kansan\nkuningas?\"\n\n\"Oikein sanoit\".\n\nMaaherra katsahtaa taaskin häneen: \"Minusta tuntuu, että hän on\nvaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen.\"\n\nPaikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii\npilarien välillä, huutaa: \"Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse\nhänet!\"\n\nSe oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta... Tuomittu\nsidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös\npystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.\n\nSillä tapaa teloitettiin näihin aikoihin monta tuhatta ihmistä.\n\nArvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja\npuhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen\nrikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta,\nseuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi... sikäli\nkuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin\nrikoksentekijöihin nähden.\n\nViittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen\npersoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.\n\nSankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja\nkruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi,\nja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.\n\nRuoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen\nsankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun\niskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa\npaalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies,\njoka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen\nkanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat\ntuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.\n\nYlhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän,\nlasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat\nsiihen ja nostavat sen pystyyn.\n\nSotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan.\nHän oli kai jo liian heikko.\n\nMuutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa\nkuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He\nsanoivat: \"Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!\"\n\nMitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei\npuhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo\nvielä, että hänen \"Isänsä taivaissa\" vapauttaisi hänet juomasta\nkatkeraa maljaansa pohjaan.\n\nMutta ei ilmestynyt tuhatlukuisia enkeliparvia. Ei ilmestynyt\nainoatakaan.\n\nHänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan\npaikalla.\n\nRiiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän\nverenvähyyteen ja tukehdukseen.\n\nSemmoinen oli hänen elämänsä.\n\nJa se hänen kuolemansa.\n\nHän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä,\npohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne\nsaavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa,\nainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua\nhänestä.\n\nHän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: \"Minä\npalaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan\ntakaisin, puetettuna jumaluuden voimalla...\"\n\nKului kolme päivää, kului kahdeksan... Hän ei palannut.\n\n\"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On\nmahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää\ntuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan!\nKuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka\npyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän\nniin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka\nhän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka\nliikutti hän koko sydämemme. Oi... mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule,\ntuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!\"\n\n\"Hänen täytyy tulla\", sanoivat vanhat kirjat, \"hänen täytyy tulla\",\nsiten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen.\n\"Hänen täytyy tulla...\", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä\nniillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli\nliikkunut. \"Minun täytyy saada nähdä hänet vielä\", sanoi Pietari, joka\noli kieltänyt hänet, \"muuten en voi elää\".\n\n\"Kuule! Näitkö jotain, Pietari?\"\n\nSeuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein\noli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut\npimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.\n\nSeuraavana päivänä liiti jo toinen huhu kylästä kylään.\n\nHänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet\nrannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli,\nja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi\näärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: \"Muistatteko\nvielä? Silloin... ja silloin!... ja silloin!... Kuinka hän aina valaisi\nja aukaisi totuuden ihmisen eteen... oi, ja aina, aina lempeä... aina\nlempeä... niin suloisen ylevä ja rakas ihminen... Kun me istuimme\ntässä, muistatteko vielä? tässä rannalla... illalla aterioidessamme\nnuotion ääressä... ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän\nistui luonamme... ja otti leivän... ja rukoili rakkaalla äänellään...\nOi Jumalani! Näetkö?... Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt\nhänet!... Hän seisoi tuossa sinun takanasi!...\"\n\nSeuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä\nyksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja\npuhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan,\njolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän\nsydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen\npalaa... \"Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin\nhän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja\ntällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet...\nminkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja\nvaloisa... niin, suloinen ja valoisa... ehkä... ehkä käy hän tässä\nrinnallamme... näkymätönnä... ja yht'äkkiä... kirkas loiste ja hän\nseisoo tuossa puun vierellä... Näitkö sinä mitään? Oi... viihdytä\npalava sydän!...\" He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat\nnähneet hänet: \"Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi\".\n\nNyt ei enää ollut mitään rajaa.\n\nKun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat,\nrakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä\nhänen valo-ilmestyksensä.\n\nKului viikkoja... Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan:\nhaihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman\nviikon kuluessa kuin usvaharsot.\n\nMutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset\nlisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.\n\nVuosia kului... Yhä vaan ei hän tullut... He puhuivat yhä hänestä.\nHänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja\nnummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja\njoka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan\nvaltakuntaa.\n\nVuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat\nkeskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen.\nHeitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä,\nlevisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen,\nsuureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka\nsen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista!\nSyrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia\ntyömiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat\nVapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan,\nja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi\ntai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan,\nsilmät säteilevinä, hänen elämästään.\n\nSilloin muuttui tuo yksinkertainen uljas ihmiselämä aina\nihmeellisemmäksi.\n\n\"Minulle on kertonut eräs -- hän on kuullut sen joltakin hänen\nuskollisistaan -- että hän kerran käveli merellä!\"\n\n\"Niin... ja tiedätkö siitä, että hän kerran on asettanut myrskyn?\"\n\n\"Oletteko jo kuulleet -- tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta\nseuduilta kuin hän -- kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan\nneljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän... mitä arvelet siitä?\nseitsemällä leivällä.\"\n\n\"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten\nse oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen.\"\n\n\"Yhden kuolleen on hän herättänyt kuolleista\".\n\n\"Mutta pääasia on, että hän itse on noussut kuolleista\".\n\n\"No... se on varmaa... Kaikille uskollisilleen on hän ilmestynyt.\"\n\n\"Vartiat haudalla ovat murtuneet polvilleen\".\n\n\"Hän on istunut heidän seurassaan ja syönyt ja juonut. He olivat\nsyöneet kaloja.\"\n\n\"Olenpa kuullut, kun kerran olin juhlilla kotimaassa, että hän\nyht'aikaa on ilmestynyt viidelle sadalle hengelle\".\n\n\"Niin, heidän silmäinsä edessä on hän noussut taivaaseen\".\n\n\"Ylös taivaaseen? Mitä hän siellä? Täällä maanpäällähän hänen pitäisi\nperustaa Jumalan valtakunta?\"\n\n\"Niin... hän palaa taaskin. Hän on lähtenyt ainoastaan toistaiseksi\npois.\"\n\n\"Mutta se on totta, hän on nyt taivaassa. Muutenhan hän olisi\nkeskellämme! Sillä onhan hän noussut kuolleista!\"\n\nKaikkea sitä, mitä he ennen turhaan olivat vaatineet tuolta\nyksinkertaiselta vilpittömältä ihmiseltä: ihmeellistä taivaallista\nsyntyperää, kuninkaallista sukuluetteloa, yliluonnollisia ihmetekoja\nja merkkejä, ylösnousemista; kaiken sen kuvitteli ja kutoi nyt tulinen\nrakkaus ja runoileva mielikuvitus ja uskonnollinen tarve hänen\nilmestyksensä ympärille.\n\nSiten puhuivat he ja siten odottelivat he.\n\nVuodet menivät menojansa. He rukoilivat Isää taivaissa, kuten hän\noli opettanut: Tulkoon valtakuntasi; ja elivät puhtaasti, ja tukivat\nja rohkaisivat toisiaan, ja elivät kaihon ja kaipauksen autuudessa.\nMuutamat hänen uskollisistaan kuolivat. Ja hän oli kuitenkin sanonut:\n\"Minä tulen eläissänne vielä?...\"\n\nHe odottivat ja odottivat.\n\nJa yhä vielä ei hän tullut.\n\nSilloin oli lähellä vaara, että hänen kannattajansa jäisivät ainoastaan\nahtaaksi, kansalliseksi lahkoksi. Se vaara oli lähellä sentähden, että\nhän ei tullut, niinkuin hän oli sanonut. Oli lähellä vaara, että tuo\nhurskas, urhoollinen sankari olisi elänyt elämänsä turhaan, ja että\nhänet unohdettaisiin: ja että ihana suuri asia, jonka edestä hän niin\nuljaana oli kuollut, nimittäin ihmiskunnan ylennys ja kohotus, menisi\nhukkaan ihmiskunnalta.\n\nOli lähellä vaara, että tuo hento ihanan suloinen elämä haihtuisi kuin\ntuoksu ilmaan.\n\nSilloin astui esiin suuri, voimakas, melkenpä kummallinen mies. Hänestä\ntuli hänen oppinsa säilyttäjä ja sen julistaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEleli, ei niin kaukana hänen synnyinseuduiltaan, eräs hänen\nkansalaisensa, kiihkokansallinen ja kirkollismielinen mies, hän\noli hyvin oppinut, saanut laajan kansallisen ja yleismaailmallisen\nsivistyksen, ja oli järkensä terävä.\n\nMutta hän oli peräti ja perinpohjin sairas ihminen. Ja oli sairaus,\njoka häntä vaivasi, kuten esiintyy monissa kohdin hänen kirjeitään\nhänen ystävilleen, tämä: häntä kiusasivat vaikeat hermokohtaukset ja\nhenkinen epäsointu niin, että hän näki luonnollisen elämän paljaana\nkurjuutena, inhottavuutena ja kuolemana; ajoittain kiihkeni tämä\nhänen sairaalloisuutensa suorastaan kaatuvatautikohtauksiksi, joiden\nkestäessä hän, tiedottomana, näki ihmeellisen ihania ja taivaallisen\nsuloisia näkyjä. Hän ei nähtävästi ollut paljon nuorempi kuin tuo\npuhdas, uljas sankari pohjoisesta, eikä ollut nähnyt häntä ikinä omin\nsilmin.\n\nTällä miehellä nyt oli eräs usko, joka oli yhteinen hänelle ja monelle\nsivistyneelle hänen maamiehistään ja aikalaisistaan, merkillisen\nylevä ja ihmeellinen usko; kuten yleensäkin tuo levottomasti\netsivä ja kamppaileva aika synnytti ihmeellisiä elämän selityksiä\nkuvitusrikkaissa päissä ja hurskaissa sydämissä. Hänen uskonsa,\njossa hän riippui luonteensa ja sydämensä mukaisella kuumuudella ja\ntulisuudella, oli lyhyesti seuraava:\n\nYlemmästä taivaallisesta maailmasta, voimainsa ylenkylläisyydestä,\non Jumala lähettävä Vapahtajan, iäisen, taivaallisen olennon. Tämä\niäinen, taivaallinen olento, joka jo maailmaa luodessa oli Jumalan\noikeana kätenä, ja joka on ihanampi ja ylevämpi kuin Jumalan enkelit,\non nyt kätkevä ja peittävä taivaallisen ihanuutensa ihmishaamuun.\n'Vapahtajana' on hän astuva taisteluun tämän alemman maailman pahoja\nihmisiä ja henkiä vastaan ja on voittava tai kuoleva. Lopulta on hän\nkuitenkin joka tapauksessa Jumalan ja enkelien avulla voittava, ja on\nvapahtava ihmiskunnan kaikesta pahasta. Ja nyt, tuo iäinen taivaallinen\nolento tulee pian: sen _täytyy_ tulla pian. Kuinka onkaan tuskaa ja\npuutetta ja valitusta koko elämämme, kuinka onkaan sitä joka ihmisen\nelämä! Hän voi tulla mikä päivä tahansa. Taivaallinen olento! Armas\nvaloilmestys! Vapahtaja! Jumalan valtakunta! tule! tule! Sillä maailma\non kypsä.\n\nKun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa\nhänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo\ntaivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt,\nja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet\nymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta\nettä hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin;\nniin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei\nollut mahdollista! Kuinka ei _hänen_ kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan\nPyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa\nilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!...\nJa hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella\nvihalla ja kiivaalla innolla.\n\nMutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli\nniin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle\nuskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä\nsisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti\nkärsivä mies. \"Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra,\nkuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin\noleva?\"\n\nEräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri\noli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään\nyhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. \"Ylevän suloinen on\nhän ollut ja puhdas\" sanovat he, \"ja äärettömän lempeä, ja Jumalan\nlapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset -- pois kaikki ulkonaiset muodot\nja ulkonainen hurskaus... Niin... se on totta. Semmoisia he ovat,\nhänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan!\nKuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja\nkuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja\nystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin... heillä on kaikki,\nkaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi\nsaavuttaa... Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut\nkurjasta ihmisruumiista?... He ovat nähneet hänet omin silmin... jos se\nnyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?... Oi... kun\nhän... ilmestyisi minulle!... Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena,\ntodistettuna taivaan lähettilääksi; silloin... silloin löytäisin\nminäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista... minäkin seisoisin,\neläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana...\noi silloin!... silloin...\" Ja katso... silloin... kun hän kulki\nsiinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi\nhänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen\nsydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa\nihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.\n\nTästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden\nsankarin julistaja. \"Hän on ilmestynyt minulle!\" sanoi hän. \"Siis on\nhän Vapahtaja\". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman\nsankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean\nhaaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen\njumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon\nkoruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja\nkimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.\n\nNuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja\näitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat\nnähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan\nsuuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen\nkanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät,\nett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä\ntulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut\nkoskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se\nei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen\nihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: \"Herätkää,\nihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee...\nhän tulee! Kohta!... Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin\ntaivaasta, tuomiolle.\"\n\nHän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja\nkäänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään,\nmuukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon\nja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä,\nja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä\nhurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja\nrakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi\nkaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen\ntuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen\najatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se\noli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden\ntuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina\nseitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.\n\nNiinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi.\nUskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja\netsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento.\nMiehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta\nkansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien\nihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa:\n\"Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää\nJumalan tahdon, jos vaan tahtovat\", sai nyt tämän selityksen: \"Ihmiset\novat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin\nlapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan\nluoksi\". Hänen vaatimuksensa: \"Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä\nJumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas\", sai\nnyt uuden muodon: \"Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen\nJumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi.\" Hänen\ntoivonsa, \"että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa\nkeskelle Jumalan autuaan valtakunnan\", muuttui nyt uskoksi, \"että\nhän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja\nkuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina\". Mutta _yhdessä_ asiassa\nseisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi\nkuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!\n\nHän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta\niäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän\nniin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa\nja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo\nmies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina\nkuolemaansa asti: \"Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja\nhänen mukanaan tuomio!\"\n\nMutta ei tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tullut.\n\nSilloin varustausivat uskovat sen varalle, että viipyisi ehkä vielä\nkauankin hänen tuloonsa. He järjestivät olonsa ja tilansa hiukan\nmukavammin. He jättivät tuon tulisen uskon, että hän saattoi tulla\nmikä silmänräpäys hyvänsä, ja ilahuttivat mieltään lempeällä toivolla:\n\"Kuolemamme jälkeen olemme pääsevät hänen luokseen, ja hän on sulkeva\nmeidät armosyliinsä\".\n\nSilloin aukeni taaskin tilaa papeille. He työntäysivät hiljaa ja\nvarovasti \"taivaallisen Vapahtajan\" ja ihmisen välille. Alkoi taaskin\ntuo iänikuinen kaupanteko ja tinkiminen ihmisvelttouden ja ihmispelon\nvälillä; ja ylijäämä pujahti viekkaiden ja mukavuutta rakastavien\npappien taskuihin. Aivan kuin oli ollut asianlaita armaan sankarimme\naikoina hänen kansansa keskuudessa.\n\nHe kokosivat vanhat kirjat, joita tutkimaan tuo uskollinen sankari\nnuoruutensa vuosina oli pelonalaisessa mietiskelyssä syventynyt, ja\nneljä ihmeellistä kertomusta hänen elämästään; ja kirjeet, jotka tuo\nhänen suuri, omituinen kannattajansa ja puolustajansa oli kirjoittanut\nja muutamia muitakin kirjoituksia, jotka käsittelivät hänen asiataan\nja oppiaan, ja sitoivat nämä kaikki vastakohdat ja ristiriitaisuudet\nyhteen kirjaan, ja kutsuivat sitä \"pyhäksi kirjaksi\", ja sanoivat --\nja useimmat heistä uskoivatkin todella siihen -- että koko kirja oli\nkirjoitettu Jumalan silmien edessä, eikä sisältänyt mitään erehdyksiä\nja ristiriitoja itsessään.\n\nJa kun tämä usko, tällä tapaa nyt jo kahdesti muunnettuna, nyt\nsiis oli muuttunut helposti käytettäväksi, mukavaksi, ja sentään\nkirjavasisältöiseksi asiaksi, virtaili sille kannattajia summissa.\nRikkaatkin ja ruhtinaat alkoivat pitää sitä siedettävänä. Ja kun yhä\nenemmän laajeni sen tunnustajain luku, niin liittyi niihin uskon\nasioista väliäpitämättömäin sankka joukko. Niinpä tuli tämä usko\nmuotiasiaksi ja valtion uskonnoksi.\n\nVuosisatoja vierähti. Papit ja kirkolliskokoukset neuvottelivat\nja keksivät uutta. Syntyi pyhiä tarinoita; kerrottiin vanhojen ja\nuusien pyhien ihmetöistä, ja kyhättiin kirjoja niistä. Kirjoitettiin\nsuuria lakikokoelmia. Ja kaikki nämä tiedot ja pyhimystarut ja kirjat\nladottiin kaikki, kirja kirjalta, pyhälle kirjalle. Pappien viljapelto\nheilimöi kukoistuksessaan ja täytti tuoksullaan lämpimän suvipäivän.\nHe sovittivat yhä enemmän ihmisviisautta ja -kekseliäisyyttä pyhään\nkirjaan, eivätkä välittäneet siitä itsestään enää melkein ollenkaan,\nja unohtivat sen melkein, eivätkä ajatelleet, että sattuisi joku siitä\nkoskaan valittamaankaan.\n\nJa niinpä oltiin nyt niin pitkällä, että tuosta lempeästä\nnummistolaisesta, uljaasta sankarista, joka eli niin vilpittömän\nuskollisen elämän, ja jolla oli niin ihmeellinen puhdas lapsenusko, ja\njoka kuoli niin yksinäisen toivottoman kuoleman, että hänestä aika, ja\nihmisjärki ja vallanhimo olivat luoneet jäykän kankean taruolennon:\njoka istui ylhäällä, pilvien takana, puettuna kultaan, ja hallitsi\nmaailmaa. Ja hänen rinnallaan istui, häntä melkein suurempana vielä,\nhänen äitinsä. Hänen raukka, tuhma äitinsä!! Ja hänen ympärillään\nseisoivat silkkipuvuissa ja arvokkain, ylpein ja jäykin ryhdin\nja ilmein nuo vanhat, viisaat ja kiivashenkiset nummitalonpojat,\njotka muinoin avojaloin olivat vaeltaneet hänen rinnallaan pölyisiä\nhiekkateitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIäinen voima pitää alituisessa liikkeessä, ei ainoastaan tähtiä, ei\nainoastaan meriä, vaan ihmiskuntaakin.\n\nTapahtui että Saksan kansassa kasvoi eräs, jolla oli kuuma tulinen\nsielu, jonka henki oli voimakas, aistillinen ja luonnollinen, jonka\nuljuus oli ylväs ja suora, ja joka oli saanut kunnollisen sivistyksen,\noikea saksalainen. Kun hänestä tuli mies, etsi hän sielussaan puhdasta\nvilpitöntä suhdetta iäiseen voimaan. Silloin heitti hän nurinniskoin\nkaikki nuo kierot ja tuhmat ja ylpeät kirjat, jotka papit olivat\nlatoneet pyhälle kirjalle, viskasi ne pöydältä alas lokaan, ja istuutui\npöydän ääreen ja alkoi tutkia kirjaa.\n\nJa kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina\nja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin\ntorventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä.\nHän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti\nhänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen\nsanansa: \"Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan\npojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen\". Hurskautensa ja sen miehekkään\nrohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän\npuolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat,\nmaailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen\nkirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, \"Jumalan sanoineen\" tai\n\"kirkonoppineen\", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta\nylvästä aikaa.\n\nMutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin\nkolmesataa vuotta.\n\nSe sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen\nharhaluulo, jolle tämä \"Jumalan sana\", tämä \"kirkonoppi\" oli perustettu\n-- se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi\niäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut\nvalepuvussa maan päällä -- tämä harhaluulo vaikutti, että tämä\nkirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja\nmitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se\nkaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui\nnäiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se\nkopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset\nja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: \"Jumalan sana ja\nLutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä\".\n\nNiinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa,\ntästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget,\nsen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja\nylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs\ntotuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille\nteille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat\nsensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina,\nsalaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon\ntakana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik\nSuuri ja Goethe ja Helmholtz... ken luettelisikaan kaikki ne nimet!\nKunniaa teille, johtajamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja\nmielissä.\n\nJoukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet\nlöytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja\njoiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että\nheidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä -- siitä on nyt jo\nsataviisikymmentä vuotta -- ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa.\nHe tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä\nkokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin\n-- ja se oli rohkea päätös: \"Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan\npyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja.\"\n\nJa kun he nyt tutkivat sitä, -- sadat vilpittömät rohkeat oppineet,\ntutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä -- niin alkoi käydä\nselkeämmäksi ja selkeämmäksi, että \"pyhässä kirjassa\" oli paljon\nhistoriallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja\nmonellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon\npahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli\nihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton,\nmonikirjava puisto.\n\nJa nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen\nihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja\nkorkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle.\nArkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan.\nLöytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!... Ja silloin,\nkuule!... silloin kuulivat he... keskellä tuota avaraa, monikirjavaa\npuistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin\nmatalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi\nihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin\npelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja\nihmisluonnon jumalaisuudesta.\n\nJa kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi\nkuuma etsintä löytääksi \"Jumalan sanaa\", ja syttyi uusi rakkaus siihen:\nsiten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon\nvilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen\npuvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden\naika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan\nkiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset\nsaksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen\norjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli\nmaannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen\nsankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat\nmiehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen\nsielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli\nvarmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.\n\nIhminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on\nsanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi.\nKolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa.\nNeljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen\nluonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt,\nvarsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan...\nHän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea\nkuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa\nei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.\n\nJa ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon\njokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja\nperustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen\nja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä\nvoimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon\nihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden\nihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten\nkohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti\naateloinnut sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja\nharhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa\nruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen.\nEi edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan\nlapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.\n\nMe työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja\nevankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta\nmuusta.\n\nMe hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne!\nJumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta,\nja on tuominnut ne kuolemaan.\n\nKolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen\nJumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen.\nMiksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä\npyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon\nkanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus\non ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät\nja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon\nVapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot\ntieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai\nteeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja!\nKuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!\n\nTodellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit\nilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun \"isäsi taivaassa\", hän salli sinun\ntodella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän\narmotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit\nniin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti,\nsisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä\nuskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät\nsilmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki\nsinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.\n\nSiksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin,\nja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi,\nsinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. _Tämä_ on uskomme: Me\ntunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen\nkuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen\npelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme\nsiitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä\nilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa\nkorkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet\nsilmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan\ntoivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.\n\nTämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli\ntämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan\nolisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima\nvoisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa\ntoinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo\nnäissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän\nuskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko\nelämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: \"Sieluni,\nsinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni:\nmikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan\niloitsevaksi ja iloiseksi?\" Silloin vastaa se: \"Siksi voi minut tehdä\nse usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen;\nsiksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä\nsalainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin\nsen.\"\n\nJa nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä\npitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei\nole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista.\nIloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat\niloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä\npuhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän\nlapsenuskonsa mukaanne elämään.\n\nIloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä\nvastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea\njaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee,\nriemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa\nkreikkalaisuutta.\n\nOppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja\npäitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko\noli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa,\nettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä\nnytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine,\nvilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin\nihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.\n\nTe saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa\nmieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan\njulistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa,\nja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla\npeitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin\njulistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa,\nja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan\ntulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.\n\nIloitse, valtio!... Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen.\nSe on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi\npettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia,\nja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen\nsalaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa,\nhalkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon\nsatakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.\n\nIloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa\nkäsissä. \"Paavin\" ja \"Jumalan sanan\" avulla et olisi valloittanut\nmaailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina\nja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin\novat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen;\nihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.\n\nJa iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja\niloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon,\npaljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi\nehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni,\nsinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä\npyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele\nja mieti... Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä\npelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinke Boje istui kammarissaan pöytänsä ääressä lampun valossa ja luki.\n\nKun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat\nusvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin\nympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja\nsäikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat\ntietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin\nlyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.\n\nKun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan\nja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun\nulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi\npeloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja\nyksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen,\nja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä\nja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä,\nmuodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin,\nilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai\nhän matkata.\n\nMutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli\nlukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen\nuskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen\nvallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNeljännesvuotta myöhemmin, kun Heinke Boje istui Itäholsteinissa\nPeter Volquardsenin äidin rinnalla aamukahvia juomassa, kädessään\nvälkähtelevä kihlasormus, sai hän ensimmäisen pitemmän kirjeen\nKai Jansilta. Se tuli Kapstadtista. Hän hypähti ylös ja juoksi\nylös makuukammariinsa ja luki kiihkein silmin. Molemmat matkaajat\nolivat astuneet maihin Kapstadtissa, ja aikoivat nyt tarkasti\npunnitun suunnitelman mukaan matkustaa läpi kaikkien englantilaisten\nsiirtomaiden aina Krokodiilivirralle asti. Kaksi vuotta olisi matka\nkestävä. Senjälkeen aikoivat he, jos vaan näytti mahdolliselta, maitse\nmennä yli meidän läntisiin siirtomaihimme. Mutta kirje ei viivähtänyt\nkauan tässä asiassa, vaan livahti pian kaikenlaisiin persoonallisiin\nkokemuksiin, vanhoihin ja uusiin, pienempiin ja suurempiin ja puhui\nmielialoista, joita ne olivat herättäneet mielessä, ja antoi se\nlukijattarelle vilkkaan eloisan kuvan kirjoittajan sielun tilasta.\nKirje oli ihmisen, joka on kypsynyt kieltäymykseen, ja nyt uljaana ja\nhiljaisin vakavin silmin kulkee yksinäistä tietään. Kerran vaan ilmaisi\neräs pieni käänne kirjeessä kuin tulista, pohjalla piilevää tuskaa,\nmutta se kätkeytyi samassa ja nopeasti ilkkuvaan leikkiin.\n\nHeinke oli ylen onnellinen kirjeestään. Hän oli pelännyt, että hän\nkuitenkin voisi kääntyä katkeroituneena hänestä ja kirjoittaisi\nkylmästi ja vieraasti, tai että hän ehkä valittaisi suurta hätäänsä.\nMutta nyt kirjoittikin hän samalla niin suloisen omaisesti ja niin\nrohkean uljaasti. Oi, hän kuuli sen yhtä hyvin hänen vakavista kuin\nhänen leikkisistäkin sanoistaan, _kuinka_ suloisen omaisesti ja\n_kuinka_ uljaasti! Hän luki kyynelsilmin yhä uudelleen ja uudelleen\nkirjeen, ja istui kohta pöydän ääreen, ja kirjoitti hänelle\nvastaukseksi pitkän kirjeen, joka oli täynnään hänen suurta iloaan ja\nhänen tulista ystävyyttään.\n\nSiitä asti vaihtoivat he tuontuostakin ystävällisiä sisältörikkaita\nkirjeitä. Heinke ajatteli toisinaan suurella kaipauksella häntä; mutta\nuseimmakseen tyyneen levollisesti, ikäänkuin ihminen, jolla on kaunis\nrikas maatila hallussaan, ja toinen kauempana, jonka omistuksesta hän\non turvassa ja varma. Hän iloitsi kuin lapsi jo edeltäkäsin siitä\npäivästä, jolloin hän joskus palaisi. Kuinka suloista se olisi! Kun\nhän istuisi vieraana hänen pöytänsä ääressä! Mikä rakas tervetullut\nvieras! Kuinka hän vallan pilaisi ystävyydellään hänet! Ja kuinka hän\nkiusottelisi ja laskisi leikkiä hänen kanssaan, ja tarkkaisi, mikä\nolisi hänelle mieleen, mikä ei.\n\nJa eräänä päivänä ilmoitti hän Kaille, että hän nyt eli yhdessä\nkodissa ystävänsä kanssa, ja taaskin eräänä päivänä, että hän odotti\nensimmäistä lastaan, ja taaskin, että hän oli synnyttänyt pienen pojan.\nKuumalla ilolla, ja salaisella, pelokkaan aralla ylpeydellä kuuli hän\nhänen kirjeistään, kuinka raskaasti nämä sanomat olivat koskeneet\nhäneen. Hänhän tahtoi ja hänhän toivoi niin tulisesti, että hän pitäisi\nhänestä, pitäisi aina, aina. Hän ei voinut kestää ajatusta, että joku\ntoinen omistaisi hänet, ja hän voisi unohtaa hänet. Ja hän kirjoitti\nhänelle liikuttavin sanoin, kuinka onnellinen hän oli, tuntiessaan\nhänen rakkautensa kalleutta, ja että hänellä oli niin suloisensuloinen\ntoivo: joskus kun he molemmat olisivat vanhempia ja rauhallisempia,\nsilloin asuisivat he talo talon vieressä: \"Ja joka aamu, joka aamu\ntulisi joku lapsista ja toisi sinulle aamutervehdykseksi kukkasen, ja\njoka ilta istuisit sinä luonamme saman lampun ääressä\". Kai mukautui\nvastauksissaan tähän ajatukseen, ja kehitteli ja kuvasi sitä, milloin\nhullunkurisen leikkisästi, milloin niin vakavasti ja eloisasti, että\nHeinke ratkesi tuliseen itkuun.\n\nSiten kului puoli neljättä vuotta. Hän eleli erinomaisessa sovussa ja\nonnessa miehensä kanssa, iloitsi hänen kanssaan lapsestaan, joka nyt jo\njuosta livisti heidän välillään ja älykkäin silmin katseli kuvia, joita\nisä hänelle näytti, ja odotteli toista lastaan.\n\nNäihin aikoihin alkoi sanomalehdissä olla ensimmäisiä uutisia\nkapinasta, joka oli alkamassa siirtomaissamme, ja joka on maksanut\nmeille niin paljon jaloa verta. He eivät sentään olleet huolissaan\nmatkustajansa kohtalosta, hän oli nimittäin kirjoittanut viime\nkirjeessään, että he matkan kalleuden ja vuodenajan vuoksi olivat\nluopuneet aikeestaan matkustaa maata myöten siirtomaihimme; he aikoivat\nnyt sinne Kapstadtin ja Swakopmundin kautta. Mutta kun he sitte eivät\nkymmeneen viikkoon saaneet mitään tietoja, alkoivat he sentään tulla\nlevottomiksi.\n\nSilloin tuli vihdoinkin kirje. Kain ystävä kirjoitti Windhukista\n\"rakkaan ystävänsä ystävättärelle\"... \"Me päätimme sittenkin, kun\nsaimme saattueen buureja seuraamme, matkustaa vaunuilla Griqua-maan\nhalki Suur-nama maahan, ja pääsimmekin onnellisesti perille ja aioimme\njuuri erota buureistamme käväistäksemme muutamilla farmeilla. Silloin\ntuli yöllä eräs siirtolainen nuotiollemme pakomatkalla, ja kertoi,\nettä hänen kotiaan vastaan oli tehty hyökkäys ja että hänen vaimonsa\nja kolme lastaan harhailivat ulkona viidakossa. Silloin nousimme\nKai Jans ja minä ylös, erosimme kohta buureista ja hiivimme pimeän\nsuojassa hänen asumuksensa lähistölle ja löysimme viidakossa hänen\nvaimonsa ja lapset, ja matkustimme sitte päivä- ja yömarsseissa, ja\njalan, kuumaa kuivaa hiekka-aavikkoa ja kalliolouhikkoa, pohjoista\nkohti, usein ihan janoon nääntymäisillämme, ja aina vaarassa. Tällä\nmatkalla rasittui ystävämme liiaksi. Tiedätte, että niiltä ajoilta\nasti, jolloin hän palveli merimiehenä Klaralla, hänen sydämensä ja\nkeuhkonsa ovat olleet heikot. Lisäksi ei hänen vilkas mielikuvituksensa\nantanut hänelle unta pakomme aikana niinäkään öinä, jolloin me\ntoiset olimme ottaneet vartioimisen toimeksemme. Lisäksi oli hän\naina valmis kantamaan pienintä lasta, pientä pyyleätä poikaa, joka\ntaukoamatta itki. Lyhyesti, kun saavuimme Rehobothiin, jossa alkoi olla\njonkunverran turvallisempaa, sairastui hän vaikeaan keuhkotulehdukseen.\nTästä sairaudesta, joka tuli äkisti ja kiivaasti, ja yhtä äkisti meni\nohitse, on hän nyt jotakuinkin toipunut, mutta lääkäri ei kuitenkaan\ntiedä, miten hänen kanssaan käy, koska nyt vasta ilmenee, kuinka\nvaikeaa laatua hänen sydäntautinsa on. Olen käyttänyt hyväkseni sopivaa\ntilaisuutta ja tullut hänen kanssaan tänne Windhukiin, ja tuon hänet\ntäältä, jos lääkäri siihen vaan jollakin muotoa myöntyy, Saksaan, jotta\nte ja hänen kotiseutunsa ja sen terveyslähteet taas saisitte hänet\nterveeksi.\n\n\"Nyt rohkenen vielä kirjoittaa seuraavaa: Tiesin matkamme alusta asti,\nettä ystävääni oli kohdannut kova suru, vaikk'ei hän sanallakaan\npuhunut siitä minulle. Mutta hänen käytöksensä ilmaisi minulle,\nmitä hänen suunsa ei tahtonut tunnustaa. Hän oli kyllä tavallisissa\noloissa samallainen, kuin hänet tunnette: vilpitön ja kirkasmielinen,\nosoitti valpasta harrastusta tuon vieraan maan oloihin, ja oli aina\nystävällinen ja avulias, ja aina kaikkien ystävä. Mutta kun hän oli\nyksin, ja luuli, ettei kukaan huomannut häntä, tapasin minä hänet usein\nomituisessa mielentilassa, toisinaan vaipuneena kokoon, kasvoillaan\nhiljainen suru, ikäänkuin ihminen, jonka kaikki toivot ovat joutuneet\nhaaksirikkoon, toisinaan taas silmät merkillisen kuultavan loistavina,\nja etäisinä ja onnellisina, ikäänkuin ihmisellä, joka hengissään\njossain kaukana, kaukana näkee rakkautensa hymyilevän ja leikkivän\nonnessa ja ilossa. Minä en tietänyt, mikä se oli, joka saattoi hänet\nnoin vaihteleviin mielialoihin; kuitenkin arvelin jo kauan, että\nmolemmat, sekä tuo hänen toivoton että myöskin hänen iloinen ja\niloitseva mielialansa olivat jossain yhteydessä teidän kanssanne; sillä\nkun hän johtui puhumaan nuoruudestaan ja kodistaan, puhui hän lopuksi\naina teistä.\n\n\"Mutta ensimmäisenä päivänä Rehobothissa, eräänä iltapäivänä, kun hän\nhuomasi että häntä uhkasi vaarallinen sairaus, ja hän vielä kiireesti\naikoi kirjoittaa teille, mutta kohoova kuume herpaisi hänen kätensä,\nniin että hänen täytyi jättää kynä: silloin sanoi hän, äänessään\ntäydellinen levoton mielenmasennus, että hän oli kestänyt ja voittanut\nelämässään paljon kovaa, että hän oli saanut kamppailla, vieläpä\nitse vanhoja ja mahtavia hengenvoimiakin vastaan; mutta yhtä asiaa\nhän ei voinut voittaa mielessään, ja saada itseään siinä tyyneeksi,\nja se oli se, että hän oli menettänyt teidät, ja menettänyt omaa\najattelemattomuuttaan.\n\n\"Minä olen asioita raittiisti punnitseva ja melkein kylmä ihminen --\nhän sanoo, että hän juuri siksi on etsinyt minut ystäväkseen, että\nminä jäähdyttäisin hänen kiihkeätä kuumaa vertansa --: minä sanoin\nhänelle, että mieltymyksen ja kiintymyksen voi kasvattaa äärettömäksi\nmielessään, jos sitä jokapäivä ravitsee kaipauksella ja vilkkaalla\nmielikuvituksella. Mutta hän vastasi minulle, että hän tuntee teidät\nlapsesta asti. Ja vaikka hän kyllä hyvin tuntee teidän vikanne ja\nvirheenne, jotka ovat samat kuin koko perheessänne, niin merkitsette te\nkuitenkin hänelle lapsuudestanne saakka kaikkea, mikä on kaunista ja\narmasta ja puhdasta.\n\n\"En tahdo kertoa teille enempää hänen sairaudestaan, kuin että hän\nkuumehoureissaan yhtäpäätä lohdutteli jotakin poikaa, jota hän\nkantoi hietikkoja ja pensaikkoja, se ei ollut sentään se lapsi, jota\nhän täällä kantoi pakoretkellämme, vaan teidän, se, jota odotatte.\nKummallisessa sairaan mielensä sekaannuksessa toi hän sen teille,\nkantoi pitkiä vaivalloisia teitä, kovasti ponnistellen, te seisoitte\njossain etäällä ja katselitte häntä kohden ja moititte, että hän tuli\nniin hitaasti.\n\n\"Minä tapasin loppupuolella hänen päiväkirjaansa, jonka hän antoi\nminulle, muutamia muistiinpanoja; jotka vielä liitän tähän kirjeeseen.\nAluksi on siinä muutamia huomautuksia Vapahtajan elämäkerran suhteen,\njotka korjaavat joitakin jäykempiä kohtia kirjoitustavassa ja\nlievittävät muutamia jyrkkyyksiä siinä. Muut muistiinpanot käsittelevät\nhänen suhdettaan teihin. Kai tarkoituksessa saada niistä lohdutusta ja\nvahvistusta kärsimyksessään, on hän kirjoittanut muistiin mietelmiä\nja ajatuksia, jotka voivat antaa hänelle kumpaakin. Kirjoitan tähän\nvaan seuraavat: Koska Jumala tahtoi vapahtaa minut ja hänet kovasta\ntuskasta, toimitti hän niin, ett'en saanut häntä; sillä minun täytyy\npian kuolla... Nyt olen se minä yksin, joka kärsin; he molemmat elävät\nminun kieltämykseni vuoksi puhtaassa rauhassa... Minun pitää elää\nja kestää rohkeasti, jotta heillä olisi auttaja, jos he ehkä joskus\njoutuisivat hätään ja puutteeseen... Kuinka moni onneton hyljätty on\nsaanut elää saamatta ainoatakaan ystävällistä sanaa rakastetultaan;\nminä taas olen hänelle kallis ja rakas, sen näen hänen jokaisesta\nkirjeestään... Minä tahdon uskoa, että se, jota kärsin, että sillä\non hyvä tarkoituksensa; se tekee minut vakavammaksi ja pyhemmäksi,\nja siksi en saa vaipua epätoivoon... Minä tahdon ajatella vanhempia\npäiviäni, jolloin joskus olen kestävä olla hänen luonaan, niin, jolloin\nolen voiva iloita siitä, että olen hänen luonaan... Jos hän olisi\nminun vaimoni, niin pelkäisin joka sydämentykähdyksellä ja jokaisesta\npistoksesta selässäni, että nyt sairastun ehkä pitkäksi aikaa tai\nkuolen: mutta nyt olen ihminen, aina altis ja valmis iäisen voiman\nedessä, suokoon se sitte minulle terveitä tai sairaita päiviä tai\nkuolinhetkiä.'\n\n\"Kirjoitan tämän kaiken teille, ja lähetän sen postissa, joka lähtee\nylihuomenna, jotta sitte voisitte joko kirjoittaa hänelle, mitä tämän\njälkeen arvelette hyväksi, tai toisessa tapauksessa tietäisitte koko\nhänen tilansa, jos muutaman viikon kuluttua sähköttäisin, että tuon\nhänet kotiin!\"\n\nSemmoisen sisältöinen oli hänen ystävänsä kirje.\n\nKolmea viikkoa myöhemmin tuli sähkösanoma: \"Jans 21 päivä toukokuuta\nHampurissa.\"\n\nSilloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat\nseisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21\npäivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan\nhankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin\nja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja\nsaapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.\n\nHän pyysi puhutella lääkäriä, ja kysyi häneltä oliko Jans mukana, ja\nkuinka hänen laitansa oli. Nuori lääkäri vastasi, että merimatka oli\ntehnyt hyvin hyvää keuhkoille, ne olivat luultavasti melkein terveet\njo taas; mutta sydämen laita oli pahempi. Se voisi ehkä toipua, voisi\nehkä, jos hän viettäisi jonkun aikaa jollakin terveyslähteellä,\nkokonaan paratakin; mutta toistaiseksi voi myöskin joka päivä odottaa\npahinta. Hän lupasi mennä sisään ja ilmoittaa hänen tulostaan.\nToivotenkin veisi hän hyvän tiedon.\n\nSilloin meni Lau sisään ja oli kahdenkesken hänen kanssaan. Hän\nmakasi vuotellaan, ja oli niin laiha ja huononneen näköinen, että\nLau säikähti. Hän salasi säikähdyksensä sentään ja istuutui tuolille\nvuoteen ääreen ja piti hänen kättään kädessään.\n\n\"Aivan kuin Kap Hornin luona\", sanoi Kai Jans ja hänen silmänsä\nvälkähtivät kirkkaiksi.\n\n\"Aivan!\" sanoi Lau. \"Minulla on terveiset kaikilta\", sanoi hän.\n\"Ensiksi isältäsi.\"\n\n\"Mitä toimaa ukko nykyään?\" sanoi Kai Jans ja hymyili. Hän ajatteli\nkirjeitä, jotka hän oli saanut häneltä, ja joissa hän, milloin\nlystikkäästi oli jutellut Hilligenleistä, milloin taas hieman\nliioittelevin sanoin oli kuvannut uskonnollis-poliittisia toiveitaan.\n\n\"Hänellä ei ole mitään hätää\", sanoi Lau. \"Hänellä on pienet korkonsa\nHindorffin säästöpankista ja vanhuuden eläkkeensä, ja tuolloin tällöin\npieni työansio, kaikesta siitä kertyy senverran kokoon, että hänellä on\njoka päivä markan verta käytettävinä. Hän on vieläkin siitä kuin sinä\nolet nähnyt hänet, kutistunut pienemmäksi, on laihtunut myös hiukan;\nmutta sanon sinulle: kun hän istuu lakki syvällä päässään, silmät\ntuikkien kohta lakinsärmin alta, ja lyhyt piippu täydessä käynnissä,\nniin komeampaa näkyä et saa nähdä Hilligenleissä. Olen monasti sanonut\nAnnalle: Sinä ja Thoms Jans, kumpikin tavallanne, olette seutumme\nnähtävät ruhtinaallisuudet. Hän lukee työväenlehteä kuten ennenkin\nja pysyy puolueessa. Mutta hän ei ole ihan puhdasta maata; hän ei\nvoi irtautua raamatusta... hän ei voi, niinsanoaksen... irtautua\nmajakkalaivasta, jolla hän nuorina päivinään on istunut ja mietiskellyt\nja lukenut raamattua.\"\n\n\"No, ja kuinka voivat Anna ja hänen lapsensa?\"\n\nPe Ontjes Lau myhähti: \"Niin, näet sä\", sanoi hän: \"me, tarkoitan\nlapset ja minä, tunnemme nyt hänen oikkunsa jo, ja tulemme jotakuinkin\ntoimeen hänen kanssaan. Hän tietysti on nyreissään, ett'ei hänen\nmiehensä ole rikkain ja kunnioitetuin ja oppinein mies Hilligenleissä\n-- oikeastaan olisi hänellä oikeus vaatiakin jumalalta, että siten\nolisi -- ja etteivät hänen lapsensa ole viisaimmat, ja ensimmäiset\nkoulussa. Tyttö on ripeä ja vilkas, kuin hän itsekin; mutta poika\non hidas kuin minä. Meillä on vaikeutemme hänen kanssaan, Kai, ja\non aina oleva; on aivan, kuin olisi hänen luonteensa jollakin tapaa\nviimeistelemätön, tai ainakin silottamaton. Ja näes; siinä olet sinä\nhiukan auttanut meitä. Kun hän silloin, neljä vuotta sitten, oli\nlukenut Vapahtajan elämäkerran, jonka Heinke oli saanut sinulta, oli\nhän jonkun aikaa lempeämpi, ja kohtuullisempi arvosteluissaan ja muuten\nrauhallisempi. Äskettäin tuli poikani luokseni kirjoitushuoneeseen,\nleikki siinä hiukan viivottimella, ja sanoi sitte noin ikäänkuin\nohimennen: 'Kuulehan, äiti on taas ollut niin karski ja tulinen, eilen\nja tänään... tiedätkö mitä... sinun pitää nyt illalla taas kääntää\nkeskustelu siihen Vapahtajan elämään. Ehkä lukee hän sen taas kerta.'\"\n\nKai Jans hymyili: \"Mutta onnellisiahan te ollette toki sentään!\" sanoi\nhän.\n\n\"Luonnollisesti!\" sanoi Pe Ontjes. \"Hänen ja meidän kaikkien koko\nvaivahan on vaan siinä, että hän pitää meistä niin ylen paljon\".\n\n\"No, ja mitä kuuluu Pietille?\"\n\n\"Pietille?... Pietillä ei yhä vieläkään ole muuta harrastusta, kuin\nhaalia kokoon, ja kokoon vaan. Hän ei tunne kyllä itseään onnelliseksi\nsiinä... mutta on, aivan kuin ei olisi hänen sielussaan tilaa muulle.\nHän on mennyt naimisiin erään saksalaisamerikalaisen kanssa, joka on\nsamanluontoinen kuin hänkin ja meille vieras.\"\n\nKai Jans lepäsi hetken hiljaa, silmät puoliummessa, ja ajatteli\nlapsuuden ystävätään. Sitte johtuivat hänen ajatuksensa Tjark\nDusenschöniin, ja kysyi hänestä.\n\n\"Hän on täällä Hampurissa, ja kuuluu hänellä olevan hyvä toimi\njonkinlaisena yksityisenä virkailijana. Luulen, että se on jossakin\nhautaustoimistossa. Älä hänen puolestaan huolehdi; hänen kaltaisensa\nhakevat itsensä aina perille.\"\n\nKai Jans vaikeni ja lepäsi hetken, hiukan väsyneenä, ja Pe Ontjes istui\nhänen vuoteensa äärellä. Sitte heräsi hän taaskin ja sanoi: \"Onko\nsinulla vielä mitään terveisiä minulle?\"\n\n\"Heinke on täällä, Kai\".\n\n\"Tuleeko hän siis tänne?\" sanoi Kai hiljaa. Ja yht'äkkiä... hän aikoi\npidättää sen, mutta ei voinut, rupesi hän kuumasti itkemään ja sanoi\nitkiessään: \"Rakas Pe Ontjes... En ole mikään hempeämielinen, mutta\nolen vielä heikko sairaudestani.\"\n\n\"Tiedän, tiedän, poikaseni... itke sinä vaan, joll'et muuten voi.\"\n\n\"En ole itkenyt siitä kuin sinä päivänä silloin Goodefroolla.\"\n\n\"Tiedän, poikaseni... Ei sinun tarvitse hävetä; asia on tarpeeksi\nvaikea.\"\n\n\"On kovinta, mitä ihminen voi kokea\", sanoi Kai Jans, \"jos hänen pitää\nvälttää häntä, joka on rakkain hänelle maailmassa\".\n\n\"Ymmärrän tuon, poikaseni\".\n\n\"Olen kamppaillut vastaan, sen saat uskoa. Mutta usein, kun olin\nsiten ihan yksin ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, ja\najattelin itselleni: kuinka armas ja suloinen hän on, ja kuulin hänen\nlempeän äänensä ja näin hänen älykkäät suloiset silmänsä, niin silloin\ntahtoi vaan suru saada minusta voiton. Mitä on maailmassa sillä, Pe\nOntjes... kuinka köyhä on ihminen, jolla on rakkain maailmassa, ja\njonka täytyy välttää häntä.\"\n\n\"Luulen, että se nyt tulee paremmaksi, Kai\", sanoi suuri Pe Ontjes Lau\nsäälien. \"Olet tottuva siihen, että tuolloin tällöin saat nähdä hänet.\nSilloin tulet olemaan rauhoittuneempi.\"\n\nHän hiljeni hiukan. \"Niin\", sanoi hän. \"Koska nyt kerran on käynyt\nsiten, niin pitää minun iloita, että hän ja hänen miehensäkin ovat\nystävällisiä minulle. Minä tahdon vielä oppia iloitsemaan heidän\nonnestaan.\" Hän vetäisi kädellään silmäinsä ylitse ja lepäsi hiljaa.\n\"On myöskin mahdollista\", sanoi hän sitte, \"ett'en enää elä kauan; ja\nsilloin on kaikki vaiva lopussa\".\n\n\"Oi\", sanoi Pe Ontjes, \"älä puhu sillä tapaa: sinä menet Wiesbadeniin\ntai Nauheimiin ja tulet terveeksi taaskin ja olet taaskin reipas\nvoimakas mies, ja toimit ja työskentelet elämässä, kuten olet\nihanimmaksi katsonut Vapahtajan elämäkerrassasi.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän... \"olen koettava... tahtoisin vielä tehdä paljon...\nOn vaan siten, Pe Ontjes... se on liika syvällä. Olen tuntenut hänet\nniin kauan, kauan... hänen lapsuudestaan asti: Jumala salli hänen\nkasvaa edessäni ja antoi hänen kehittyä niin kauniiksi ja viisaaksi ja\narmaaksi ja sanoi minulle: 'Näetkö kuinka hän kasvaa, ja kuinka hän\nkukoistaa, katso, hän on joskus tekevä sinusta tyyneen, voimakkaan,\nsyvän ihmisen.' Ja nyt, katso... se on niin vaikeata.\"\n\nKuului askelia ulkoa kannelta ja naisääni.\n\n\"Minä sanoin hänelle, että hän tulisi jälistäni, ell'en tulisi\nnoutamaan häntä. Minä luulen, että hän tullut... Ole rohkea, poikaseni!\nMinä jään laivalle... Aioin sanoa vielä, että hän odottaa toista\nlastaan... No niin, ole rohkea ja rauhallinen nyt vaan.\"\n\nHän meni ovelle ja astui ulos, ja Heinke astui sisään.\n\nHän meni suoraan hänen vuoteensa ääreen ja alkoi silittää häntä, ja\nvaikka hän lujasti oli päättänyt pysyä tyyneenä, alkoi hän kuitenkin\nitkeä ja silitteli yhä häntä ja sanoi: \"Rakas, rakas poika... näetkö...\nnyt on Heinke täällä... sano nyt, mitä pitää hänen tehdä, joka on\nsinulle enimmän mieleen. Sano, mitä pitää minun tehdä?\"\n\nKai katsoi loistavin silmin ylös häneen: \"Olla noin ystävällinen\nminulle\", sanoi hän. \"Olen niin ylen onnellinen, kun olet minulle\ntuommoinen... Ovatko he hyviä sinulle?\"\n\n\"Kuka, Kai... Peter Volquardsen? Hän on aina sama, Kai... Aina rakas,\nja älykäs ja hieno.\"\n\n\"Sitte on kaikki hyvin\", sanoi hän. \"Sitte ei se ole tapahtunut\nturhaan.\"\n\n\"Ei\", sanoi Heinke, \"ei turhaan. Sinä olet pelastanut yhden ihmissielun\npimeästä synkästä elontiestä, ja toisen ihmisen pahasta omastatunnosta.\nEi turhaan! Mutta nyt pitää sinun pysyä uljaana vaan. Mitä hyötyä on\nsiitä sitten, ell'et sinä voi olla uljas ja iloinen?\" Heinke kumartui\nhänen kädelleen ja painoi sitä kasvojaan vastaan ja sanoi tuskallisesti\nitkien: \"Ell'et sinä kestä sitä, ja menet perikatoon rakkaudestasi\nminuun, niin se on kamalaa. Silloin on kaikki minun onneni mennyttä.\"\n\nKai nyökäytti päätään hänelle: \"Olen aina kestänyt uljaasti\", sanoi\nhän. \"Enkö ole kirjoittanut sinulle hyviä kirjeitä? Olen kestävä\nloppuun asti; saat nähdä.\"\n\nHeinke silitti lempeästi hänen hiuksiaan otsalla ja ohimoilla ja\nkatseli lempein kyynelisin silmin häneen. \"Ja kesälomalla, kun\nolet Wiesbadenissa, tulemme tervehtimään sinua, jos vaan jolloin\nmuotoa saamme rahoja senverran kokoon. Voin silloin vielä matkustaa.\nSilloin istun koko päivän luonasi. Ja sitte, syksyllä, tulet sinä\nHilligenleihin. Sinä asut Annan luona. Tiedätkö?\"\n\n\"Sittemmin asetun Hampuriin\", sanoi Kai. \"Olemme puhuneet siitä\nystäväni kanssa. Teen siellä yhtä ja toista... ja sitte...\"\n\n\"Sitte tulet sinä toisinaan Hilligenleihin ja silloin iloitsemme! Sinä\nolet näkevä meistä kaikista, _kuinka_ iloiset me olemme. Me kaikki.\"\n\n\"Ja sitte kasvavat lapsesi suuremmiksi\", sanoi Kai silmät onnellisina,\n\"ja sitte tulet sinä heidän kanssaan Hampuriin ja minä näytän teille\nkaiken. Ja sitte vanhenen minä verkalleen, ja voin istua luonasi ja\nkatsoa sinua, kun emännöit kodissasi, ja puhun kanssasi vanhoista\najoista.\"\n\n\"Ja sitte\", sanoi Heinke veitikkamaisesti ja silmät suurina, \"sitte\ntulemme molemmat ihan vanhoiksi, ja sinä tulet joka päivä ja me puhumme\nterveydestämme\", ja hän alkoi puhua kimeällä piipittävällä äänellä,\nikäänkuin vanhat voimattomat ihmiset. Se kuului niin omituiselta, kun\nkatseli hänen nuoria kosteita silmiään ja hänen terveitä hymyileviä\nkasvojaan.\n\nKai katseli häneen silmät onnellisina: \"Kuinka armaan suloinen sinä\nolet\", sanoi hän. \"Oletko sinä tuommoinen kaikille ihmisille, kuin sinä\nolet minulle?\"\n\n\"En\", sanoi hän. \"Tiedäthän, sitä eivät Bojet voi. Omilleni vaan ja\nsinulle. Oi, kun näkisit pienen poikani!... Aioin ensin ottaa hänet\nmukaani. Mutta on parempi näin. Minä tahdoin olla entinen Heinke Boje,\nkun tulin.\"\n\n\"Entinen Heinke Boje!\" sanoi Kai ja hengitti raskaasti.\n\n\"Sinun rakkain ystävättäresi!\" sanoi hän, \"joka tekee kaiken, kaiken\nsinulle. Sinä et ikinä ole oleva yksin, Kai! Sen on mieheni käskenyt\nsinulle sanoa. Et ikinä ole oleva yksin.\"\n\n\"Te rakkaat rakkaat ihmiset\", sanoi hän. \"Kerro minulle hänestä, ja\nkuinka te olette ja elätte.\"\n\nHän alkoi kertoa, ja Kai kuunteli hetken. Mutta vähitellen kävivät\nhänen silmänsä raskaiksi.\n\nSilloin tuli lääkärikin sisään. Hän astui vuoteen ääreen ja sanoi:\n\"Olen ajatellut itse viedä teidät sairaalaan tänään iltapäivällä\nkello kolme. Koska teillä nyt jo tänään on ollut kaikellaista\nmielenliikutusta, ja kun on edessänne vielä tämä muutto, niin ehdotan,\nettä kohtaatte ystävänne vasta huomenna edelläpuolenpäivän...\nsairaalassa. Suostutteko siihen?\"\n\nKai Jans nyökäytti päätään ja lääkäri kääntyi lähteäkseen. Silloin\nkumartui Heinke Boje vielä kerran nopeasti ja salaa häntä kohden\nja sanoi hiljaa, silmät tulvillaan kyyneliä: \"Sinä rakas, suloinen\nihminen\", ja lähti ulos.\n\nSiten näkivät he toisensa viimeisen kerran.\n\nMyöhään iltapäivällä vietiin hän satamasairaalaan, ja lepäsi siellä\nraukeana ja muuton uuvuttamana, kuitenkin rauhallisena.\n\nIllemmalla tuli eräs nuori hampurilainen pappi hänen luokseen, joka jo\nvuosia sitten oli kiintynyt häneen, ja nyt, sattumalta kohdatessaan\nlääkärin, oli kuullut, että hän oli täällä. Hänkin oli, kuten muutamat\nmuutkin tuttavat, lukenut käsikirjoituksen Jesuksen elämästä, joka jo\nmuutamissa jäljennöksissä kierteli kädestä käteen, ja kysyi, aikoiko\nhän julaista sen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi odottaa vielä vuoden;\nhänen täytyisi vielä tarkastella sitä.\n\nSenjälkeen kysyi hänen nuori ystävänsä, pelkäisikö hän julaista sitä.\n\n\"En\", sanoi hän. \"Kuinka sitä pelkäisin? Kirkot pelatkoot. Minä\ntiedän, että minun Vapahtajani ja minun evangeliumini on todempi kuin\nkirkonopit. Ja vaikka seisoisin ihan yksin niin en sittekään pelkäisi.\nKellä on totuus kanssaan, olkoon että hän olisi yksinkin, hän ei vielä\nläheskään ole hyljätty ja yksinäinen... Tullaan kyllä sanomaan: 'Kas,\nnyt kun hän ei ole virassa enää, puhuu hän noin vapaasti ja jyrkästi';\nmutta siten se ei ole; vaan minä en silloin vielä ollut selvillä.\nOlin vielä kirkonopin sitoma, kuten useimmat veljeni. Tuo on kaikki\nkypsynyt hitaasti ja tuskalla. Kuinka olenkaan elämässäni ajatellut ja\najatellut sitä. Ja kuinka olen pelännyt.\" Hetken perästä sanoi hän:\n\"Mutta olen kuitenkin taistellut itseni läpi tuon kaiken hämmennyksen\nja sekaisuuden enkä ole kiemurrellut ja kierrellyt kohdallani kuin\nangerias rysässä. Siksi tunnenkin itseni nyt iloiseksi ja vapaaksi, ja\ntahdon elää tai kuolla, kuten Jumala tahtoo.\"\n\nHetken perästä, jonka kuluessa ystävä selaili uutta testamenttia, joka\nlepäsi pöydällä vuoteen vieressä, sanoi hän kuin itsekseen: \"Onkin\nparempi siten\".\n\n\"Miten on parempi?\" kysyi ystävä. Mutta hän ei vastannut siihen. Hän\nsanoi matalalla uupuneella äänellä -- hän oli kai kuullut selailtavan\nkirjaa --: \"Lue minulle jotakin... hänestä\".\n\nSilloin luki ystävä jonkun sanan vuorisaarnasta ja muutamia vertauksia,\njotka juuri sattuivat aukenemaan esiin.\n\nHetken perästä havahti hän taas uneksumisistaan ja sanoi: \"Opettajain\nkoko maassa pitää olla ystävällisiä lapsille\". \"Kuinka johdut siihen?\"\nkysyi ystävä. \"Lapsille pitää olla ystävällinen\" sanoi hän; \"he\neivät voi suojella itseään. Ja ehkä -- sitä ei voi tietää -- istuu\njuuri edessä se poika, joka on tuova valaistuksen ihmiskunnalle, tai\nse tyttö, josta on tuleva sen miehen äiti, joka on tekevä sen, ja\nkamppailee ja taistelee raskaissa ihmeellisissä ajatuksissa, ikäänkuin\nunissa.\"\n\nYstävä sanoi: \"Kokonainen joukko professooreja koettaa nykyään kertoa\nja levittää yksinkertaiselle kansalle tieteen uusia tuloksia. Ja he\nkirjoittavat tosiaankin yksinkertaista, korutonta saksaa.\"\n\nSilloin hymyili Kai: \"Onpa heillä tehtävinään raskas työ\" sanoi\nhän... \"Jumala suokoon siunauksensa saksalaiselle tieteelle... Olen\naiemmin pitänyt sitä huonossa arvossa... Olemme sille suuressa\nkiitollisuudenvelassa.\"\n\nYstävä sanoi: \"Kun nyt Jesuksen elämäkertasi tulee julkaistuksi, niin\novat hyvin, hyvin monet, jotka ovat joutuneet ristiriitaan kristinuskon\nkanssa, ja siten menettäneet kaiken uskon, taaskin tuntevat itsensä\nkristityiksi. He ovat taaskin lähestyvät evangeliumia, ja ovat löytävät\nsiinä vahvistusta ja rohkaisua sielulleen ja elämäänsä.\"\n\nKai Jans ei näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi. Hetken kuluttua sanoi\nhän: \"Kun vaan olemme vapautuneet noista vaikeista sekavista asioista:\npaavista, lunastuksesta hänen verensä kautta, ja muista semmoisista\nsameista ja hämäristä harhaluuloista, ja meillä sen sijaan on vaan\nvilpitön, ihana evangeliumimme: silloin on elämä kirkastuva ja\nkevenevä. Hänen ikeensä on lempeä, ja hänen kuormansa kevyt.\"\n\nSitte ristitsi hän vaivalloisesti kätensä ja lepäsi hetken hiljaa.\nSitte sanoi hän verrattain kovaan: \"Olen kerran nähnyt Hilligenlein,\n'Pyhän maan'... unissa... se oli sanomattoman ihana.\"\n\nSitte näytti hän nukahtavan.\n\nHänen ystävänsä istui vielä hetken vuoteen ääressä, lukien Uutta\nTestamenttia, ja lähti sitte hiljaa pois.\n\nSeuraavana aamuna tavattiin Kai Jans kuolleena. Hän oli, kuten\ntutkittaissa kävi selville, kuollut noin keskiyöstä sydämenhalvaukseen;\nkuten näytti, ilman suuria tuskia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pe Ontjes aamulla kello yhdeksän tuli sairaalaan, kuuli hän hänen\nlopustaan, ja palasi alakuloisena ja ahdistuneena hotelliin takaisin\nHeinken luoksi. Tämä oli vielä huoneessaan.\n\nKun hän ensin sanoi sen hänelle, oli Heinke aluksi kuin kivettynyt.\nSitte, kun hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja se yht'äkkiä seisoi\nselvänä hänen edessään: 'hän on poissa, poissa elämästäsi...' ratkesi\nhän kuumaan tuliseen itkuun ja kurotti käsiään häntä kohden, ikäänkuin\nlapsi, jolta on otettu hänen rakkain leikkikalunsa.\n\nNiinpä istui nyt siis taaskin yksi Boje vuoteensa reunalla, lohdutonna.\n\nPe Ontjes puhui ja lohdutteli häntä, niinhyvin kuin taisi: \"Pidätkö\nsinä hänestä siis noin paljon?\" sanoi hän. \"Ja pidät miehestäsi\nyhtäpaljon?...\" Ja vilpittömällä hämmästyksellä sanoi hän: \"Mitä\nihmeellistä väkeä te sentään olette, te Bojet!... Mutta nyt pitää\nsinun lakata itkemästä. Nouse nyt ylös ja lähde mukaani. Meidän pitää\nsähköttää, ja katsoa, kuinka toimitamme hänet hautaan.\"\n\n\"Ei tänne Hampuriin\", sanoi Heinke.\n\n\"Tietysti ei...\" sanoi Pe Ontjes. \"Hindorffiin. Sieltä polveutuu hänen\nsukunsa. Siellä on elänyt hänen isänsä nuoruutensa ajan. Ja siellä on\nhän ollut kaksi vuotta pappina.\"\n\n\"Niin\", sanoi Heinke... \"ja sinne menen minä usein ja käyn\ntervehtimässä pappilassa niitä rakkaita ystävällisiä ihmisiä, joiden\nluona me molemmat olemme olleet kuin lapset kotonamme\".\n\nHän nousi ylös, ja pesi kirkkaat silmänsä ja järjesti pukuaan, ja\nsanoi, puhjeten uudestaan itkuun: \"En voi mennä tällä tapaa; minun\npitää saada musta puku.\"\n\nPe Ontjes hymyili kaikessa surussaankin: \"Me ostamme sinulle semmoisen,\nHeinke\", sanoi hän ystävällisesti ja silitti häntä. \"No, ja tule nyt!\"\n\nSilloin ottivat he ajurin ja ajoivat sairashuoneelle. Matkalla sai Pe\nOntjes Heinken suostumaan siihen, ett'ei hän vielä mennyt katsomaan\nkuollutta. \"Minä näin hänet\", sanoi hän, \"ja vakuutan sinulle, että hän\nlepää hiljaisin tyynein kasvoin. Tyydy siihen nyt.\"\n\nKun he lähtivät sairaalasta, tuli heitä vastaan torin poikitse, itse\nTjark Dusenschön.\n\nHän oli puettu juhlalliseen kaksiriviseen mustaan pukuun, ja korkeaan\nkiiltävään hattuun, kädessään oli hänellä sateenvarjo. Pyöreissä\nparrattomissa kasvoissaan syvän vakavuuden ilme astui hän heidän\nluokseen, tervehti ja antoi kättä heille ja sanoi: \"Olen kuullut, että\nKai Jans on kuollut...\" kyyneleet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä...\n\"Viedäänkö ruumis Hilligenleihin?\"\n\n\"Hindorffiin.\"\n\n\"Minä olen hautausliike St. Trinitatis Pieta'n, jonka olen perustanut,\ntoimennusjohtaja. Jos tahdot jättää toimittaakseni tämän viimeisen\nsurullisen palveluksen vainajalle, niin pidän minä huolen kaikesta...\nMeillä on kolme luokkaa...\", ja hän veti taskustaan ilmoitusvihon.\n\n\"Keskimmäinen\", sanoi Pe Ontjes lyhyesti ja pikaan.\n\n\"Arkku ja koristukset...\"\n\n\"Tulen mukaan ja katson\", sanoi Pe Ontjes.\n\n\"... sekä kuletus Hilligenlein asemalle: kaksisataakuusikymmentä\nmarkkaa.\"\n\n\"Kauppa on sovittu\", sanoi Pe Ontjes... \"Me voimme nyt siis lähteä,\nHeinke\", sanoi hän.\n\nKolmantena päivänä senjälkeen lepäsi Kai Jans sairaalan ruumishuoneessa\npaareilla, vielä muuttumatonna, valkeassa ruumispuvussa, jonka\nTjark Dusenschön oli toimittanut. Pe Ontjes oli seisonut vierellä ja\nkatsonut. Nyt tulivat ruumiinkantajat sisään.\n\nSilloin astui Tjark Dusenschön, kauniissa kaksirivisessä takissaan, ja\nkiiltävä musta hattunsa kädessään, arkun pääpuoleen, ja luki kauniilla,\ntäyteläällä äänellään, St. Trinitatis Pietayhdistyksen sääntöjen\nmukaisesti, Isä meidän.\n\nSitte sulettiin arkku ja kannettiin ulos.\n\nUlkona, kun ruumisvaunut jo olivat liikkeessä ja Pe Ontjes aikoi nousta\nvaunuihin Heinken rinnalle, astui Tjark Dusenschön vielä hyvästelemään\nheidän luokseen ja sanoi, vakavasti ja suruisasti pudistaen päätään:\n\"Onpa se sentään vahinko, ettei hänestä maailmassa tullut niin mitään;\nhänellä oli paljon lahjoja. Mutta hänellä ei ollut... tiedätkö...\nhänellä ei ollut oikeata arvo- ja säätytunnetta. Se se oli. Hän oli ja\npysyi aina työmiehenpoikana, maalaispoikana. Hän ei noussut... Se oli\nvika hänessä.\"\n\nPe Ontjes ei virkannut mitään. Hän kiirehti vaan, että he pääsisivät\ntuosta suuresta kaupungista kotiin. Hän nojausi yhtäpäätä ulos vaunun\nikkunasta, ja katseli edellä kulkevia ruumisvaunuja kohden, kuinka\nne hitaasti ja vakaasti pujottelivat eteenpäin tuossa ihmis- ja\nvaunutungoksessa ja tuossa kaikessa hälyssä ja helyssä.\n\nKun he saapuivat Hilligenlein asemalle, ja siellä seisoi odottamassa\npari- kolmekymmentä surusaattuelaista, kaikki tuttuja kasvoja, ja kun\nsitte kahdeksan päivätyöläistä Hindorffista tarttui arkkuun, neljä\nkummaltakin puolelta, toisella vaaleita partoja, toisella punertavia,\nja kohottivat sen voimakkaasti olalleen, niin silloin hengähti Pe\nOntjes syvään. \"Jumalan kiitos!\" sanoi hän. Oli hänestä, ikäänkuin hän\nnyt vasta olisi tuntenut ystävänsä päässeen vapaaksi ja lepoon kaikista\nsielun ja elämän huolista ja tuskista.\n\nPitkän rakennuksen edustalla, ovensa edessä, seisoi Kain pieni isäukko,\nja odotteli saattuetta. Hän heitti pitkän viivähtävän katseen arkkua\nkohden, ja hänen suupielissään vavahteli. Mutta sitte painoi hän lakin\nsyvemmälle silmilleen, ja yhtyi vaieten saattueeseen. Kookas Pe Ontjes\nLau astui hänen rinnalleen.\n\nHeinke ja Anna, jotka olivat olleet Kain isän luona, katselivat ulos\nikkunasta. Vasta nykyään alkaa näillä seuduin verkalleen tulla tavaksi,\nettä naisetkin seuraavat surusaattueessa.\n\nMitä vielä sanoisimme?... Hänen avoimeen hautaansa sateli raskas lämmin\ntoukokuun sade. Uutta viljaa versoo. Ja ihmisiä on tuleva, jotka\nmielessään ja teoissaan ovat kamppailevat ja taistelevat ihmiskunnan\nsyvimpäin asiain eteen ja valaistukseksi.\n\n\n\n\nJÄLKILAUSE.\n\n\nSe Vapahtajan elämäkerta, joka sisältyy tähän kirjaan, on monivuotisten\ntutkimusten tulos, joissa tutkimuksissa on tunnollisesti käytetty\nhyväksi koko tätä asiata koskevan ja käsittelevän tieteellisen\ntutkimuksen tuloksia. Viimeisinä viitenä vuotena olen minä, aikeessa\nlyhyessä elämäkerrassa kuvata Vapahtajan elämää ja toimintaa,\ntutustunut seuraavain, etupäässä yliopistomiesten, asiata koskeviin\nkirjoihin ja teoksiin: H. Holtzmann, Jülicher, Wernle, Weinel, Wrede,\nGrimm, Otto, Meyer, O. Holtzmann, Traub, Bousset, P. W. Schmidt,\nHarnack, v. Soden, Hollmann, Troeltsch.\n\nNiille, jotka tarkemmin tahtovat perehtyä kysymykseen, suosittelen\nseuraavia teoksia:\n\n1. Lebensfragen, Schriften und Reden, julkaissut prof. Heinrich Weinel,\nJena.\n\n2. Religionsgechichtliche Volksbücher, julkaissut lis. Schiele, Marburg.\n\n3. Die Schriften des Neuen Testaments neu übersetzt und für die\nGegenwart erklärt. Julkaisseet Prof. O. Baumgarten j.n.e.\n\n4. Die Geschichte Jesu, kirj. prof. P.W. Schmidt, Basel.\n\n5. Die wichtigsten Fragen im Leben Jesu, kirj. prof. von Soden, Berlin.\n\n\n\n"]