[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5yWc0uCNla37Sdj8xNFK2GQcHC2_p_MhXxmyZDwjVgQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2534,"Kullan voima","Bennett, Arnold",1867,1931,"2534-bennett-arnold-kullan-voima","2534__Bennett_Arnold__Kullan_voima","Romaani","romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1903,1927,29950,181257,false,71269,[24,25,26,27,28],"Alchemists -- Fiction","England -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Fantasy fiction","Philanthropists -- Fiction","Wealth -- Fiction",[30,31],"British Literature","Novels","\"Kullan voima: Kertomus\" by Arthur Conan Doyle is a story written in the early 20th century. This narrative appears to delve into themes of wealth and its effects on human relationships, as well as the intricacies of personal identity and social class. The characters introduced seem to include the McIntyre family, particularly focusing on siblings Robert and Laura, who face various socio-economic challenges in their lives.  The opening of the story sets a somber yet intriguing atmosphere, showing Laura expressing worry about a visitor's arrival due to the inclement weather, while her brother Robert works on an artistic endeavor, hinting at his aspirations. Their father, Mr. McIntyre, painted as a weary man who struggles with past failures, draws attention to the family's precarious financial situation. The beginning captures a moment of impending change, as the family awaits the arrival of Hector Spurling, whose engagement to Laura appears to be crucial to her hopes. As the narrative unfolds, tensions arise over themes of hope, familial duty, and the intersection of romance and personal ambition during challenging times. (This is an automatically generated summary.)",[],252,"Jännitysromaani kertoo petoksesta ja juonittelusta, jossa salaperäinen leski mrs Cavalossi ja nuori perillinen Arthur Peterson päätyvät osaksi suurta perintökiistaa. Tarina etenee Lontoon seurapiireistä Euroopan loistohotelleihin rahan ja tunteiden ohjaamassa valtataistelussa.","Arnold Bennettin 'Kullan voima' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2534.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULLAN VOIMA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARNOLD BENNETT\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nCarl Geislerin kustannustoimisto,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Ihastuttava Cavalossi.\n   II. Sylviane ummistaa silmänsä kerran.\n  III. Mr Sims saapuu.\n   IV. Arthur ei erikoisemmin hämmästy.\n    V. Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.\n   VI. Cavalossin valloittaminen.\n  VII. Mrs Cavalossi ja Sylviane.\n VIII. Viikatemies kutsutaan.\n   IX. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.\n    X. Toinen Arthur.\n   XI. Seikkailurikas matka.\n  XII. Sims havaitsee oven olevan tukossa.\n XIII. Sims antautuu\n  XIV. Aviopuolisoiden kesken.\n   XV. Sataa kultaa.\n\n\n\n\nI.\n\nIhastuttava mrs Cavalossi.\n\n\nHän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä\nvastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin,\nThemsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla\nja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The\nEmbankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien\nvierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen\nauringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät\nkulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita,\nvesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili.\n\nPaitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut.\n\nJa kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas\nja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön.\nEnsi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai\nkaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi\nhänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista\njuonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen\nsuhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen\nlopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli\nkolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista\nvuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta,\narvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin\nnäiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai\nmyöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita —\nniin ainakin olisi luullut — oli täytynyt tulla niin kauniin naisen\nosaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille — hän\nei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä — helmimäisiin,\nvaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan\nkaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine,\nhieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan\nhienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut\nihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi\npeitettyihin korviin — kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla,\nmutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän,\nonnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti\nnoissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut\nitselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia,\nolisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen.\n\nHän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian\npoikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään\nhänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili\nkevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo\npuku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän\npalasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona —\nmutta ei nähnyt sitä — ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa.\n\nKamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina.\n\n— Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt.\n\n— Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän.\n\n— Eikö tohtori Colpus ole tullut?\n\n— Ei, ei vielä.\n\n— Sanokaa Simsille, — mrs Cavalossi puri huultaan — että hän menee\nalas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun\nhän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka\nsain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä\npysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet.\n\n— Kyllä, rouva. Adela poistui.\n\nMutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se\ntaasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen:\n\n— Tohtori Colpus.\n\nVastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva\nmies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli\npäällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin.\nHän näytti olevan hyvin hengästynyt.\n\nMrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi\nhänen kättään.\n\n— Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela\nlähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken,\nmuuttui edellisen kasvojen ilme.\n\n— Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti.\nOletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin\nkuluttua?\n\n— Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti\nEdingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön\nkuluessa.\n\n— Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus\nolisi voinut määritellä junien kulut.\n\n— Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan\nhymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin\nmäärätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat?\n\nMrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä.\n\n— Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä?\n\n— Aivan selvä.\n\n— Onko teillä todisteasiapaperi?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja vihkimis- ja kastetodistukset?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen\nerehdys?\n\n— Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne.\nEnnenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan\nturha. Mutta naisten tapaan te päätitte — luonnollisestikin\nviimeisessä silmänräpäyksessä — että sen täytyi tapahtua ja siksi se\ntapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja\nvälttämättömästi unen tarpeessa.\n\n— Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä\nvanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori\npoika.\n\nMrs Cavalossi hymyili taasen.\n\n— Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän\ntiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on\ntotta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee\nkahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä\nasiaa varten kaksikymmentä minuuttia.\n\n— Mitä asiaa varten?\n\n— Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan\nsatatuhatta, jos tämä yritys onnistuu.\n\n— Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän\näänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole\nsitten onnistunut?\n\n— Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut.\n\n— Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän\nnuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun\nmiellyttävään onnettomuuteen?\n\n— En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan\ntavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten\nhän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja\nonnettomuuttaennuatavaksi: — Siksi kunnes —\n\n— Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi\nkunnes —\n\nTohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs\nCavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä\nyhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi\npainui.\n\n— Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään,\njatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta.\n\n— Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja\njumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä\nolen ollut tilaisuudessa tapaamaan.\n\n— Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte,\nettä asia on onnistunut?\n\n— Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa\naivan vain lystiksenne, että —. Hän epäröi.\n\n— Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli — ihastuttavaan tapaansa —\nolevinaan loukkaantunut.\n\n— Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia\ntänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu\nhyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme\nmorsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä\nseikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen\nsaamaan satatuhatta.\n\n— Kyllä, virkahti mrs Cavalossi.\n\n— Toivon voivani muuttaa sen päätöksen.\n\n— Muuttaa sen, parahin Colpus?\n\n— Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta.\n\n— Viisisa —\n\nHe katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä\naamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää\nyhteisymmärrystä.\n\n— Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli\nmiljoonaa.\n\n— Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs\nCavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta\nteidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi —\npuoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta.\n\n— Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista.\n\n— Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi\nsanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette.\n\n— Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun\nkaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman\nminua.\n\n— Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi\nrauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette\näärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia\ntaitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain\nyksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan\nniin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut\ntoteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta\npääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori.\nSiksi —\n\n— Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte?\n\n— Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte.\n\n— Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän.\nSe, mitä — hm — vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen\npäivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen\nliittyy.\n\n— Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin\nensimmäisellä kerralla.\n\n— Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät,\nkäteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi.\n\n— Ette kai aio hermostua?\n\n— Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon\nantaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa — ei\nenempää eikä vähempää.\n\nMrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti\nnopeasti suuttumus.\n\n— Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti.\nMinä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne.\nHadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan\nteitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole\nvanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon,\nettä teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät.\n\nHänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen.\n\n— Pakoittamaan minut?\n\n— Niin.\n\nMrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean,\nhieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen.\n\n— Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden\njälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein\nhysteerinen.\n\nTohtori nauroi voittajan naurua.\n\n— Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän.\n\nMrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi\nhänen jäljessään.\n\n— Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti.\n\n— Te myönnätte, että minä ansaitsen sen?\n\n— Myönnän.\n\n— Silloin suutelen kättänne.\n\nHän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu\ntälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka\nkuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta\nturhanpäiväisestä.\n\n\n\n\nII.\n\nSylviane ummistaa silmänsä kerran.\n\n\n— Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua.\n\nMrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen\njälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä\nmurhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli\nsuunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään\nerittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton,\nkuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta\nolemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen\nkasvoissaan oli jotain runoilijamaista — totista, kysyvää,\nystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä\ntai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun.\n\n— Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi — ja hänen tapansa toivottaa\ntervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen — miten iloinen\nolenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia\nliian aikaisin.\n\nHe seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan\nääreen.\n\n— Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin\nihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on?\n\nSillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs\nCavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä.\n\n— Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille,\nettä me olemme valmiit.\n\n— Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur.\n\n— Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta\nkuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti.\n\n— En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain\npuoli vuotta.\n\n— Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs\nCavalossi vetäen käsineitä käteensä.\n\n— Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein\nkuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen\nseisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on\ntotta — että minä tulen... Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas\nilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa\npuntaa vuodessa, tulenko minä —\n\n— Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi\nrahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin\ntarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori\nColpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme\ntänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin\nhieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu.\nTällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti.\n\nTohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo.\n\n— Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän.\n\n— Kiitos, vastasi Arthur.\n\nMolemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä\nseisoi nuori tyttö — ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö\nyksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat\nkuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen.\n\n— Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis!\n\nSylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin\näärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset\nkasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän\nkuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden,\nkahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden\nkuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman\npahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin\nmarmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa\nviivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin\nhän olikin — ruumiillistunut korkea ihanne — ihanne, joka on\nalituisesti uusi.\n\nArthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen.\n\n— Saanko minä? kuiskasi hän.\n\nSylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä.\n\nMrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen\ntämän välikohtauksen.\n\n— Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt\ntohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur\nkuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa\nennen.\n\n— Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi.\n\n— Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi\nColpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi\ntohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan\nkäteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi\nsähkönappulaa.\n\n— Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat\nrepeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä.\n\n— Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori.\n\n— Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest.\n\n— Minä — minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös.\n\n— Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti,\nmutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään.\nTulkaa nyt, nuoret.\n\nHän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin.\n\n— Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he\nmenivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua.\n\nKahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen\ntusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan\nauttamina he nousivat vaunuihin.\n\n— Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs\nCavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen\nmyönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle\nja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle\nsivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät\nepämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi.\nHe astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli\nsamassa ulos.\n\n— Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi\nsyrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan.\nToinen tytöistä itki hiljaa.\n\n— Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta.\n\n— Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia.\n\n— Arthur Forrest ja Sylviane Drew?\n\n— Niin.\n\n— Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan\nsama, virkahti notario ystävällisesti.\n\nKaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin\nkonttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä.\nNotario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot.\n\n— Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr\nForrest? Kiitos.\n\nVirkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia.\n\n— Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan\nleskeksi.\n\nMies katsoi — vasten tahtoaan ihmetellen — nuorta tyttöä, joka seisoi\nhänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena.\n\nTohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle.\n\n— Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa\nkuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina — minä pyydän, jos on\nsuinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi.\n\nVirkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia\nvihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään.\n\nSeuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew\nmies ja vaimo.\n\n— Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario\nvirkamiehen äänellä.\n\nTohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen.\n\n— Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista.\n\n— Ei, vastasi tohtori Colpus.\n\n— Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti.\n\n— Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi.\n\n— Morsiamen — anteeksi, miten oli?\n\n— Minä olen morsiamen äiti.\n\n— Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus.\n\n— Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi.\n\n— Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat\nhieman ujosti.\n\nHe ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs\nCavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja\ntyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu\nodottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane\neivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat\npitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa.\n\n— Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään.\n\n— 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata.\nTeidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta,\nettä menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän\nkeskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin.\n\n— Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi.\n\n— Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta\ntulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä.\n\n-. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet\nselän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan?\n\n— Sinä olet nyt aviomies, Arthur.\n\n— Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu\ntodelta, että siten on asianlaita.\n\n— Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta\nsanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään.\n\n— Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs\nCavalossi nauraen.\n\n— Miten niin? kysyi Arthur.\n\n— Avioliitto on hyvin arkipäiväistä.\n\n— Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi.\n\nMrs Cavalossin silmissä leimahti taasen.\n\n— Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän\ntiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi — hän oli vain kuusitoista\nvuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen\nnyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä\ntiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä\nymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen.\n\n— Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti.\n\n— Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa\nhuomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken\nkanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen\nasiaan, josta haluan sinulle sanoa.\n\n— Minä olen pelkkänä korvana.\n\n— Sinun täytyy laatia testamenttisi.\n\n— Nyt?\n\n— Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka\ntietää, mitä saattaa tapahtua.\n\n— Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi.\n\n— Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs\nCavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi,\nsilloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta\nsinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi.\n\n— Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan\npunnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen.\nPitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle?\n\nMrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi\nvetoomukseksi.\n\n— Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi\ntulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita\njotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun\ntoimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava.\n\n— Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon\ntestamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee\nmyöhemmin olemaan.\n\n— Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole\npaljoa aikaa.\n\n— Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan\nnäköisenä.\n\n— Kirjoittakaa minun saneluni mukaan, sekaantui nyt tohtori Colpus\npuheeseen luoden pikaisen katseen mrs Cavalossiin. Minä olen todistanut\noikeaksi monta testamenttia ja minä tiedän aivan täsmälleen, miten se\npitää kirjoittaa. Oletteko valmis?\n\n— Kyllä, siunatkoon, vastasi Arthur kynä kädessään.\n\n— Minä Arthur Clinton Forrest ilmoitan tämän olevan viimeisen tahtoni.\nMinä testamentteeraan kaiken omaisuuteni — mitä laatua se lieneekin —\nvaimolleni Sylvianelle. Lontoossa 20 p:nä kesäkuuta 189-.\n\n— Onko tässä tarpeeksi, kysyi testamentteeraaja hyvin yllätettynä.\n\n— On, vastasi tohtori, mutta siihen täytyy saada myös todistajat. Se\non hyvin tärkeätä. Siitä huolehdimme me, mrs Cavalossi ja minä. Mutta\nkirjoittakaa nyt ensin oma nimenne alle.\n\nTohtori Colpus näkyi ottaneen johdon käsiinsä.\n\n— Nyt saat kuulla, Sylviane, huudahti Arthur silmänräpäyksen kuluttua,\nkun hänen kaunis nuori vaimonsa matkapukuun puettuna astui huoneeseen.\nNyt olen kirjoittanut testamenttini. \"Minä Arthur Clinton Forrest...\ntestamentteeraan kaiken omaisuuteni — mitä laatua se lieneekin —\nvaimolleni Sylvianelle.\" Joten, jos minä kuolen huomenna —\n\nHän vaikeni peljästyneenä, sillä hän huomasi samassa, mitä hän oli\ntehnyt.\n\nNuori tyttö oli vaipunut tuoliin tukahtuneesti huudahtaen.\n\n— Mutta Arthur, miten saatoit menetellä siten? kuiskasi mrs Cavalossi.\n\n— Oletteko unohtanut, että Drew raukka kuoli seuraavana päivänä\nhäitten jälkeen? sanoi tohtori Colpus ihmeen rauhallisella äänellä.\n\n— Anna anteeksi minulle, Sylviane, huudahti Arthur ja kietoi Sylvianen\nsyleilyynsä. Tuokion kuluttua oli Sylviane täysin saavuttanut\nlevollisuutensa.\n\n— Osh, tuo oli hyvin typerää minun puoleltani, sanoi hän hymyillen.\nMutta morsiusparin ruvetessa hyvästelemään valtasi läsnäolijat\nkylmähkö, synkkä tunne, jota tohtori Colpuksen virassaan saavuttama\ntaito ei kyennyt poistamaan. Arthurista tuntui, tahtomattaankin, tapaus\npahalta enteeltä.\n\n— Hyvästi, Sylviane, hyvästi, sanoi mrs Cavalossi ja suuteli\ntyttärensä poskia. Hyvästi, Arthur. Tulkaa oikein onnellisiksi ja\nkirjoittakaa kumpikin hyvin pian — muistakaa, että minä jään yksin.\n\n— Hyvästi.\n\n— Hyvästi ja onneksi olkoon! Tohtori Colpus tarttui heidän käsiinsä ja\nkumarteli kumartelemistaan.\n\n— Sylviane! Mrs Cavalossi pyysi tyttärensä sivulle. Yksi ainoa sana —\nhän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan — saat kirjeen Montreauxiin.\nSamalla lähetän Simsin. Täytyy menetellä kuten näytelmässä. Sinähän\nymmärrät?\n\nVastaukseksi ummisti nuori tyttö silmänsä kerran. Vastanaineet olivat\nmatkustaneet. Kuherruskuukausi oli alkanut.\n\n— Minähän hoidin sen hyvin? sanoi mrs Cavalossi heidän lähdettyään\ntohtori Colpukselle.\n\n— Asia onnistui erinomaisesti, vastasi tohtori. Otanko minä nuoren\nmiehen testamentin?\n\n— En tahdo vaivata teitä sillä, mutta kiitos joka tapauksessa, vastasi\nmrs Cavalossi. Minä säilytän sen itse.\n\n— Minkätähden halusitte porvarillisen vihkimisen? kysyi tohtori.\n\n— En oikein tiedä, vastasi mrs Cavalossi. Minulla oli kai omat syyni.\n\n— Kirkkohäät —, aloitti tohtori.\n\n— Parahin ja ihastuttavin Colpus, keskeytti hänet mrs Cavalossi, miksi\npuhutte niin paljon tuosta?\n\n— Ettekö voi arvata sitä?\n\n— En, sitä en tosiaankaan voi — koska se nyt on tehty.\n\n-? Siis sanon sen teille. Hän rykäisi muutamia kertoja ja kulki edes\ntakaisin huoneessa. Ettekö ole huomannut, että yhdet häät usein\naiheuttavat toiset seuraajakseen?\n\n— Mitä te tarkoitatte?\n\n— Tarkoitan, jatkoi tohtori, että katsellessani mr Forrestin\navio-onnea, tulen mustasukkaiseksi.\n\n— No, entä sitten?\n\n— Näyttäkää edes hieman tunteitanne, Marie! Menkää naimisiin kanssani\n— minä rakastan teitä — teidän kauneutenne ja teidän syntienne\ntähden. Eikö minun rakkauteni ole jo kyllin kauan ollut pidättyväistä?\n\n— Rakkaudesta minuun, virkkoi hän ilkkuvasti, te kai aamulla kävitte\nkauppaa minun kanssani kuin oikea juutalainen?\n\n— Rakas Marie, puolesta miljoonasta ei käydä kauppaa. Puolesta\npunnasta käydään kauppaa, mutta kun on kyseessä puoli miljoonaa,\nsanotaan sitä kauppasopimukseksi. Sitäpaitsi minä tein kauppaa vain\nosoittaakseni itselleni, että —\n\n— Mitä sitten?\n\n— Että minä voin kiertää teidät pikkusormeni ympärille. Tohtori piti\nylhäällä kyseellistä ruumiinosaa ja heristi sitä mrs Cavalossia kohti.\n\n— Te mairittelette itseänne, rakas Colpus. Ei ainoallakaan miehellä\nole minuun mitään valtaa.\n\n— Minullapa on, aivan yksinkertaisesti sen takia, että te\nrakastatte minua. Te olette rakastanut minua siitä asti, kun olitte\nkuusitoistavuotias, Marie, siitä hetkestä, jolloin minä näin teidät\nBerlinissä ensi kerran tuon ylhäisen lähettilään luona, jonka lapsen\nkotiopettajattarena te olitte. Minä olin köyhä silloin — enkä minä\nnytkään ole erikoisen rikas.\n\n— Mutta te toivotte ennen pitkää tulevanne rikkaaksi, jatkoi mrs\nCavalossi terävästi.\n\n— Minä olin köyhä silloin, uudisti tohtori ja koetti puhua vakavassa\näänilajissa. Ja oli tosiaankin suorastaan ritarillisesti ja\nepäitsekkäästi minun puoleltani menetelty, kun järjestin siten, että te\njouduitte naimisiin Italian lähetystön toisen sihteerin kanssa. Minä en\ntotta tosiaan tiedä, miksi menettelin siten. Minun on täytynyt olla\nsiihen aikaan ihan täydellinen pyhimys. Minähän olisin yhtä hyvin\nvoinut itse mennä kanssanne naimisiin.\n\n— Ja tuomita meidät molemmat elämään köyhyydessä, lisäsi mrs\nCavalossi.\n\n— Me olisimme nopeasti rikastuneet, te ja minä, sanoi tohtori.\n\n-? Siihen aikaan — mrs Cavalossi katsoi tohtoria silmää räpäyttämättä\n— en minä vielä ollut oppinut heittämään kaikkia epäilyksiä yli\nlaidan.\n\nTohtori hyräili jotain sävelmää ja sanoi sitten suruttomasti:\n\n— Kuulkaahan, te ette ole milloinkaan kertonut minulle, mihin tautiin\nsignor Cavalossi kuoli.\n\n— Mieheni kuoli sydäntautiin, vastasi mrs matalalla äänellä.\n\n— Hm! Siihenhän kaikki kuolevat, vastasi tohtori. Sen jälkeen hän\njatkoi, kuin päästäkseen eroon tuosta liian arkaluonteisesta asiasta:\nOli tosiaankin vahinko, että minä kadotin teidät näkyvistäni\nkaksitoista vuotta sitten! Me olisimme ennättäneet pitkälle sinä aikana\n— jos minä vain olisin tietänyt, että te olitte leski! Mrs Cavalossi\ntuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta.\n\n— Me kohtasimme kyllä tarpeeksi ajoissa, virkahti hän ajatellen. Te\nolette minun paha henkeni.\n\n— Niin kylläkin, vastasi tohtori, ja löytyy yksi keino, millä voi\nlumota minut — avioliiton kautta. Olkaa ymmärtäväinen, Marie. Antakaa\ntunteenne puhua — tulkaa omakseni!\n\nTohtorin lempeä ääni kuullosti suorastaan rukoilevalta.\n\n— Enkö ole teidän sieluni, vaikkakaan en ruumiini puolesta? kuiskasi\nhän.\n\n— Minä rakastan teitä, sanoi tohtori, te tiedätte sen. Hän kumartui\nmrs Cavalossin puoleen.\n\n— Ja minä vihaan teitä! Hänen silmänsä katsoivat ylös tohtorin\nsilmiin. Tohtori näki niiden olevan täynnä kyyneleitä. Kerran minä ehkä\nrakastin teitä, mutta nyt minä vihaan teitä, enkä tahtoisi mennä\nkanssanne naimisiin, vaikka sillä voisin pelastaa sieluni\nijankaikkisesta kadotuksesta.\n\nTohtori ei ollut milloinkaan ennen nähnyt pienintäkään kosteuden jälkeä\nmrs Cavalossin silmissä. Hän peräytyi tämän nähdessään aivankuin äkkiä\nperäytyy syvyyden reunalla.\n\n— Se on minun onnettomuuteni, vastasi tohtori vakavalla ja lempeällä\näänellä, se on onnettomuuteni, mutta ei minun syyni. Kunnioittavana,\nkuten aina, huomaan olevani pakoitettu edelleen säilyttämään rakkauteni\npidättyvänä. Hän suuteli mrs Cavalossin kättä ja poistui huoneesta.\n\nHeti hänen lähdettyään soitti mrs Cavalossi kamarineitsyensä luokseen.\n\n— Adela, sanoi hän, matkustamme täältä huomenna.\n\n— Niin, rouva.\n\n— Lähettäkää Sims luokseni puolen tunnin kuluttua.\n\n— Kyllä, rouva.\n\n— Ja tuo minulle vähän konjakkia ja venäläiset paperossini.\n\n— Kyllä, rouva.\n\nKun mrs Cavalossi sytytti savukkeensa, sanoi hän itsekseen:\n\n— Hän on oikeassa ja hän tietää sen. Rakastan häntä mielettömästi ja\nantaisin miljoonan, jos voisin olla rakastamatta.\n\n\n\n\nIII.\n\nMr Sims saapuu.\n\n\nArthur Forrest ja hänen vaimonsa olivat olleet naimisissa kolme\nviikkoa. Matkustettuaan Itävallan alpeilla olivat he pysähtyneet Hotel\nSplendideen Montreuxissa nauttiakseen parin päivän aikana Genevejärven\nkauneudesta. Oli pilvetön heinäkuun aamu. Arthur oli juuri lopettanut\nenglantilaisen aamiaisensa ja hänellä oli nyt sellainen miellyttävä\ntunne, jonka vain englantilainen aamiainen voi antaa. Sylviane oli\nnoussut pöydästä ja istui taaksepäin nojautuneena lepotuolissa. Hän\nvalitti väsymystä. Suurimman osan eilispäivästä he olivat viettäneet\njunassa. Hänen istuessaan tuolissa raukea hymy huulillaan, puettuna\nsinisilkkiseen, chifongilla koristettuun aamupukuun, villiruusun heleä\npuna poskillaan, tarkasteli Arthur häntä niin tutkivasti ja\nhievahtamatta, että, Sylvianesta alkoi hänen katseensa tuntua\nepämiellyttävältä.\n\n— Mikä on? kysyi hän.\n\n— Ei mikään, rakkaani, mutta jos sinun kasvosi ovat näköpiirissäni,\ntäytyy minun katsoa vain niitä.\n\nHänen lauseensa alkupuoli ei ollut yhtäpitävä totuuden kanssa. Oli\nsittenkin jotakin, mutta tuo jokin oli niin merkityksetöntä, niin\nepämääräistä ja naurettavaa, että Arthur oli melkein oikeutettu\nnimittämään sitä \"ei miksikään\". Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka\nArthur rajattomasti rakastikin ihmeen kaunista vaimoaan, oli tämä\nkuitenkin hänelle, niin sanoaksemme, salaisuus. Hänen luonteensa oli\nArthurille sokkelokäytävä, jossa Arthurin sielu eksyi. Hän ajatteli\nitsekseen, että siten oli ollut laita heidän ensi tapaamisestaan asti\nkuusi kuukautta sitten. Tuo tutustuminen oli — kumma kyllä —\ntapahtunut Brittiläisen Museon erään korkean virkamiehen, oppineen,\nluona, jonka kanssa Arthur oli hyvissä väleissä ja jonka luona hänellä\noli tapana käydä. Eräissä virkamiehen luona olleissa kutsuissa olivat\nmrs Cavalossi ja hänen tyttärensä olleet myös ja Sylviane lumosi\nArthurin, luonnollisestikin, heti.\n\nSiten alkanut tuttavuus oli nopeasti kehittynyt. Arthur havaitsi\nmolempien naisten asuvan loistokerroksessa suuressa Hotel Cecilissä The\nEmbankmentin varrella. Heidän varansa olivat silminnähtävästi niin\nsuuret, että ne käytännöllisesti katsoen olivat rajattomat. Heillä oli\nkokonainen liuta omia palvelijoita, jotka asuivat hotellissa. Arthur ei\nollut mikään herkkusuu, mutta hän oli täysin vakuutettu, että\nCavalossien hyvin yksinkertainen ruoka ja viinit — ei milloinkaan\nenempää kuin vain yksi laji ateriaa kohti — olivat ehdottomasti\nensiluokkaiset. Kuitenkin viettivät molemmat naiset hyvin hiljaista\nyksityiselämää. Selvästi huomasi, että he eivät käyneet paljon ulkona,\neikä milloinkaan ollut havaittavissa minkäänlaista kerskailua tai\nylvästelyä. Jonkun ajan kuluttua oli Arthurille tullut tavaksi syödä\npäivällinen heidän luonaan. Joskus he kävivät yhdessä teatterissa. Pian\noli heidän ja nuoren miehen välillä hyvin luottavainen suhde. Hän ei\nyrittänyt milloinkaan vaimentaa tunteitaan Sylvianea kohtaan —\nkaikkinainen pakko soti hänen luonnettaan vastaan — ja kun sekä mrs\nCavalossi että Sylviane itse enemmän rohkaisivat kuin yrittivät\nehkäistä näitä hänen tunteitaan, ei löytynyt mitään, joka olisi\nhillinnyt hänen rakkauttaan.\n\nEräänä iltana käytti hän tilaisuutta hyväkseen sanoakseen mrs\nCavalossille, että hän oli vailla perittyä arvonimeä ja varallisuutta,\nettä hän ei elämässään ollut tehnyt muuta mainitsemisen arvoista kuin\nmatkustanut pitkin Eurooppaa, katsellut tauluja ja kirjoittanut niistä\nja hänen korkein kunnianhimonsa oli kirjoittaa teos Euroopan\ntaidegallerioista. Mrs Cavalossi oli osoittanut hänelle varsin\nselvästi, että vaikka hän itse olikin rikas, ei hän kiinnittänyt\nerikoista huomiota rikkauteen tai arvonimeen.\n\nViikon kuluttua oli Arthur kosinut Sylvianea ja saanut myönteisen\nvastauksen.\n\nHän rakasti Sylvianea, hänen rakkautensa kasvoi päivä päivältä, mutta\nSylviane oli hänelle arvoitus, jumaloitava, ainutlaatuinen, hurmaava —\nmutta arvoitus. Juuri tämä tietoisuus kiusasi häntä hieman hänen\nistuessaan Sylvianea katsellen tuona aamuna Montreuxin hotellissa.\n\nSamassa nousi Sylviane, astui ikkunan luo ja katsoi ulos.\n\n— Tule katsomaan, Arthur! virkkoi hän ihastuneena. Arthur kiiruhti\nhänen rinnalleen.\n\nSuuri järvi, valtameri läikkyvästä sinestä, levittäytyi heidän\njalkojensa alapuolella, auringossa kimaltaen. Taivaalla ei näkynyt\npilvenhattaraakaan. Kaukana etäisyydessä erottui epätasainen juova,\njoka siellä täällä yleni häikäisevän valkeaksi läikäksi —\nlumihuippuiset alpit. Joku heleä purje lipui hiljaa pitkin vettä ja\nmelkein yhtä hiljaa parveilivat isot vesilinnut edes takaisin hotellin\navattujen ikkunain ulkopuolella odottaen ruokkimistaan. Se oli näky,\njoka olisi saattanut oluenpanijan hempeämieliseksi ja saanut\nrahanvälittäjän kirjoittamaan runoja. Sylviane antautui sen valtoihin.\nHän ei puhunut milloinkaan paljoa, eikä hän nytkään puhunut. Hän käänsi\nsäteilevät silmänsä Arthuriin päin ja tarttui tämän käteen.\n\nHe astuivat yhdessä parvekkeelle. Sen alapuolella kulki ihmisiä edes\ntakaisin.\n\n— Mutta katsohan! huudahti Sylviane äkkiä. Tuossahan kulkee itse Sims.\n\nHän laski irti Arthurin käden. Kaikki oli muuttunut.\n\n— Sims? kysäisi Arthur.\n\n— Niin, sinähän tiedät, vastasi Sylviane kärsimättömästi, äitini\nkorvaamaton lähetti. Hän tulee tänne. Jotain on tapahtunut.\n\n— Toivonpa, että mikään ei olisi hullusti.\n\n— Hullusti? Oh, ei, varmastikaan ei. Tuo on eräs äidin oikuista. Minua\nei ihmetyttäisi ensinkään, jos hän olisi lähettänyt Lontoosta\ntiedustelemaan, miten me voimme. Sinä et tunne äitiä, Arthur, hän\nsaattaa olla hyvin kummallinen.\n\nNuoren tytön äänessä oli jotain käsittämättömän kovaa.\n\n— Jos hän on lähettänyt Simsin vain kuullostamaan, miten me voimme,\nniin on hän todellakin merkillinen, sanoi Arthur. Menemmekö alas häntä\nvastaan?\n\n— Jäädään tänne. Hän koputtaa ovellemme muutaman tuokion kuluttua,\nsaatpa nähdä, sanoi Sylviane. Sims ottaa aina tarkan vaarin ajasta.\n\nSylviane oli oikeassa. Kun Sims oli saanut tietää heidän numeronsa, oli\nhän — silmänräpäystäkään viivyttelemättä — heidän luonaan. Hän\nkoputti, astui huoneeseen ja lausuen hiljaisen \"hyvää huomenta, rouva\nForrest, hyvää huomenta, mr Forrest!\" ojensi hän Sylvianelle kirjeen.\nSims oli puettuna tummansiniseen pukuun, kaulassa musta huivi.\nJärkkymätön levollisuus ja vakava vaikeneminen kuvastui hänen\nkasvoiltaan.\n\n— Tuletko suoraan mrs Cavalossin luota? kysyi Arthur häneltä\nhuvitettuna hänen kasvonilmeestään, joka selvästi osoitti hänen\narvelevan tehneensä jotain varsin typerää.\n\n— Kyllä, mr Forrest.\n\n— Oletko matkustanut nopeasti?\n\n— En erikoisesti.\n\n— Miten mrs Cavalossi voi?\n\nSylviane lopetti hymyillen kirjeen lukemisen.\n\n— Vastaus on \"kyllä\", Sims.\n\n— Kiitos, mrs Forrest. Hyvää huomenta. Ja Sims oli kadonnut.\n\n— Tosiaankin, nauroi Arthur. Sepä oli merkillistä —\n\n— Nyt saat kuulla, sanoi Sylviane keskeyttäen hänen puheensa. Onpa\ntämä tosiaan ihmeellistä. Saatpa kuulla, mitä äiti kirjoittaa:\n\n    Rakas Sylviane ja Arthur!\n\n    Kirjoitan vain muutaman rivin sanoakseni, että minulla on eräs\n    merkillinen uutinen ilmoitettavana teille. Se on niin merkillinen,\n    etten voi kirjoittaa sitä. Minun täytyy sanoa se suullisesti. Minä\n    matkustan tänään Folkestoneen ja menen asumaan Metropoleen.\n    Tahdotteko tuottaa minulle sen ilon, että matkustatte kotiin\n    Boulognen kautta Calais'en asemesta, niin voimme tavata\n    Folkestonessa? Minä ikävöin teitä ja toivon tapaavani teidät\n    molemmat. Minä toivon saavani pian kertoa teille tämän merkillisen\n    uutisen, joka, sivumennen sanoen, koskee lähemmin Arthuria. Voin\n    myös mainita, että tohtori Colpus erään sattuman kautta keksi sen.\n    Viiden päivän kuluttua te olette Folkestonessa, eikö totta?\n    Siihen asti: näkemiin ja monet terveiset\n\n                                                       M. C.\n\n— Joka koskee lähimmin minua? toisti Arthur. Sylviane hymyili hänelle\npuoleksi suljettujen silmäluomiensa alta.\n\n— Aavistatko sinä, mitä se on? kysyi Arthur Sylvianelta, kun hän\nhuomasi hänen hymyilevän katseensa.\n\n— En hituistakaan. Mutta sehän on totta, minähän annoin vastauksen\nSimsille kysymättä ensin sinulta. Oletko vihainen minulle sen takia,\nkalleimpani? Se oli hyvin väärin minulta.\n\nSylviane oli katuvinaan. Arthur astui hänen luokseen ja suuteli häntä.\nYksi tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin kuherruskuukausien\naikana.\n\n— Minä kuolen uteliaisuudesta, kun en saa tietää, mikä se asia on,\nkuiskasi Sylviane. Voit olla varma siitä, että kun äiti sanoo sen\nolevan merkillistä, niin se myös on sitä.\n\n— Olet oikeassa, vastasi Arthur.\n\n— Äiti ei liioittele milloinkaan.\n\n— Missä on kirje päivätty? kysyi Arthur äkkiä. He tutkivat kirjoitusta\npäät vaarallisen lähellä toisiaan. Mutta lähetepaikkaa ei ollut millään\ntavoin esiintuotu.\n\n— Äiti sanoi, että hän lähtisi Hotel Cecilistä päivän kuluttua meidän\nmatkamme jälkeen, sanoi Sylviane, ja minä luulin hänen matkustavan\nsuoraan Folkestoneen. Mutta tässä hän kirjoittaa: Minä matkustan\nFolkestoneen tänään.\n\n— Kysytään Simsiltä, mistä hän tulee.\n\n— Sinä unohdat, että Sims on jälleen lähtenyt. Tällä hetkellä on hän\njo verrattain pitkällä kotiin päin menossa.\n\n— Varmastikin, pieni älykäs ystäväni. Rakastunut nuorukainen hyväili\nSylvianen kauniita hiuksia.\n\n— Eräästä asiasta olen aivan varma, nimittäin siitä, että äiti ei ole\nollut Lontoossa yksin koko tätä pitkää aikaa. Se olisi ollut liian\npitkäveteistä hänelle.\n\n— Tohtori Colpuksen seurassa? huomautti Arthur kujeellinen hymy\nhuulillaan.\n\n— Mitä tarkoitat, rakkaani?\n\n— Tohtori Colpus ei kai ole milloinkaan ikävystyttävä?\n\n— Luuletko sinä siis, että äidin ja tohtori Colpuksen välillä olisi\njotakin?\n\n— Minä en mieti milloinkaan sellaisia asioita, Sylviane, mutta minä\nhuomasin, että tohtori Colpus näytti olevan äitisi alituinen\nseuralainen.\n\n— Tohtori Colpus ei merkitse äidille mitään. Hän on paha mies.\n\n— Varsin mahdollista, rakas ystäväni, mutta mistä tiedät sen?\n\n— Minä — minä — minä tunnen sen jotenkin itsessäni, sanoi Sylviane\npunastuen.\n\nJa vielä kerran teki Arthur sen käsittämättömän huomion, että hänen\nvaimonsa olemuksessa oli jotakin, jota ei hän, Arthur, kyennyt\ntutkimaan.\n\n— Sinä et siis itse asiassa tiedä mitään, mistä voisit syyttää häntä?\njatkoi Arthur.\n\nSylviane suuteli miestään keskelle suuta. Tämä oli ensimmäisen kerran\nheidän kuherruskuukautensa aikana, kun hän pyytämättä hyväili Arthuria.\nArthur kiitti häntä, kuten rakastajan pitääkin tehdä ja unohtaa koko\nulkopuolinen maailma, jollaisen menettelyn tulee aina olla merkkinä\ntodellisen rakastajan esiintymisestä.\n\nKahden päivän kuluttua he saapuivat Pariisiin ja viidentenä päivänä\nkirjeen saapumisesta olivat he ennättäneet Boulogneen. Meri aaltoili\nverrattain voimakkaasti ja Sylviane tarkasteli pientä keinuvaa\nboulognelais-laivaa levottomana.\n\n— Odotetaan huomiseen, ehdotti Arthur heidän seisoessaan rannalla.\n\n— Mutta äiti odottaa meitä.\n\n— Mitä se tekee? Äiti voi odottaa.\n\nSylviane katsoi merta.\n\n— Tahdon mieluummin matkustaa tänään, niin sekin on tehty.\n\nHe menivät heti laivaan. Sylviane tahtoi välttämättä mennä alas\nnaisten-salonkiin. Arthurin todisteluihin, että hän voi paremmin\nkannella, asetti Sylviane kivenkovan vastalauseen.\n\nArthur kulki matkan kestäessä laivan toisesta päästä toiseen. Kun\nEnglannin rantariutat alkoivat näkyä paljaalla silmällä, alkoivat hänen\najatuksensa askarella mrs Cavalossin kirjeessä. Sylviane oli puhunut\nsiitä monet kerrat näiden päivien aikana. Hänen suhtautumisensa tähän\nasiaan oli Arthurille arvoitus. Sylviane pysyi arvelussaan, että kirje\nkäsittelisi jotain hyvin tärkeätä asiaa, jotain, joka tuottaisi heille\nonnea, ja kuitenkin hänen uteliaisuutensa näytti olevan verrattain\nlaimeata. Arthurin omat ajatukset eivät saattaneet häntä kovinkaan\npitkälle. Ne osoittivat vain yhdelle taholle ja hän oli täysin\nvakuutettu siitä, että se ei voinut olla oikea. Hänen parhaillaan\nseisoessa laivan keulassa laskeutui äkkiä käsi takaapäin hänen\nhartioilleen.\n\n— Hyvää päivää, Arthur! Mihin sinä olet matkalla?\n\nHän kääntyi ja näki edessään noin kaksikymmentäviisivuotiaan nuoren\nmiehen, jolla oli pyöreät, sileiksi ajellut pojankasvot ja poikamainen\nhymy huulillaan.\n\n— Hyvää päivää, vastasi Arthur tervehdykseen, jonka jälkeen he\npuristivat toistensa käsiä voimakkaasti.\n\n— Mitä sinä olet toimitellut viime aikoina? kysyi kaksikymmentä\nviisivuotias poika.\n\n— Olen aivan äskettäin mennyt naimisiin, vastasi Arthur ja niin he\nsiirtyivät heti hyvin luottavaiseen keskusteluun.\n\n— Kuka on ollut kyllin sokea sinun vikoihisi nähden mennäkseen\nnaimisiin kanssasi? kysyi nuorukainen.\n\nArthur nauroi kuten henkilö, joka on pakoitettu nauramaan\nlähimmäisiensä typerälle leikinlaskulle.\n\n— Eräs tyttö, vastasi hän.\n\n— Joku leski, arvelen, tuumi nuori mies.\n\n— Oikein arvattu, vastasi Arthur vakavana.\n\n-. Älä, todellako! Nyt oli nuoren miehen vuoro hämmentyä. Siinä\ntapauksessa on hän varmaan nuori, virkkoi hän kohteliaasti.\n\n— Taasen oikein arvattu. Hän on kahdeksantoistavuotias.\n\n— Kahdeksantoistavuotias ja leski! Lasket leikkiä, Arthur.\n\n-? Rakas ystäväni, en ole vielä ollut kyllin kauan naimisissa, jotta\nolisin oppinut laskemaan leikkiä vaimoni kustannuksella. Hän meni\nnaimisiin ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana — oli naimisissa\nvain yhden päivän; mies raukka kuoli. Oletko nyt tyytyväinen?\n\n— Täydellisesti. Kuten tiedät, olen minä aina ollut epäkohtelias,\nsiitä huolimatta, että se ei ole ollut minun tarkoitukseni. Saanko nyt\nmyös tiedustella, jatkuuko kuherruskuukautta edelleen?\n\n— Tänään on viimeinen päivä. Arthur huokasi tahtomattaan sanoessaan\nnämä sanat.\n\n— No miten luonnistuu taidearvostelusi? kysyi toinen.\n\n— Olen aivan unohtanut sen. Olen unohtanut, että on olemassa jotain\nsellaistakin kuin taulu. Mutta kuulehan, sinä olet unohtanut onnitella\nminua avioliittoni johdosta.\n\n— Olenko tosiaan? Silloin pyydän anteeksi. Ota vastaan\nonnentoivotukseni, äläkä luule, ettenkö minä ilolla kuulisi näitä\nuutisia. Totuus on, että minulla on omat asiani etusijalla\najatuksissani. Olen kyllä tietoinen siitä totutusta tavasta, että puhun\nitsekseni ja kun yritän pidättyä tuosta tottumuksesta, unohdan mistä\noikeastaan oli puhe.\n\n— Ystäväiseni, puhu itseksesi, hyvänen aika. Niin teit aina, kun ennen\nvanhaan olimme yhdessä. Älä hylkää vanhoja tapojasi.\n\nKaksikymmentäviisivuotias poika katseli hetken merelle.\n\n— Tiedätkö, sanoi hän viimein, vähän pitemmän ajan kuin kahden\nkuukauden kuluttua on minun syntymäpäiväni.\n\n— Onnittelen sinua, virkkoi Arthur. Minä arvasin, ettei kestäisi\nkovinkaan kauaa, ennekuin sinä ottaisit vastaan sen.\n\nNuori mies nauroi.\n\n— Minä otan vastaan sen syyskuun kahdentenakymmenentenä. Tuskin voin\nitsekään uskoa sitä todeksi. Mutta minä olen asettanut itselleni\nehdoksi, että panen silloin toimeen hillittömät kemut viettääkseni\nsitä. Pyydän sinua ja vaimoasi tulemaan Staffordshireen lokakuun\nalkupäivinä. Tuletteko?\n\n— Me tulemme, vaikkapa vain katsomaan, miten typerästi sinä\nkäyttäydyt. Arthur katseli miettiväisenä satamaan, jota he juuri\nlähestyivät. Niin, jatkoi hän sitten, me tulemme varmaan. Se tulee\nehdottomasti huvittamaan Sylvianea.\n\n— Sylviane, onko se sinun vaimosi? Miten kaunis nimi! Jos vaimosi on\nyhtä kaunis kuin hänen nimensä on, niin —\n\n— Hän on seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi, vanha\nveikko, mutta —\n\n— Mutta —\n\n— Mutta, katsohan, jos olen totuudenmukainen, joka on aina samaa kuin\nolla epäkohtelias, niin luulenpa, että koska vaimoni on ollut sisällä\n— hm — erään määrätyn epämieluisan tunteen takia tämän matkan aikana,\nniin eipä hän varmaankaan halua, että esitän hänet sinulle heti maihin\npäästyämme. Siksi on parasta, että lähdet tiehesi. Sinä kai ymmärrät?\nSanoit jääväsi huomisaamuun Folkestoneen. Niin mekin jäämme. Me asumme\nMetropolessa. Käyhän tervehtimässä meitä huomenna. Missä sinä aiot\nasua?\n\n— En ainakaan Metropolessa — siihen ei minulla ole varaa. Minulla on\n\"Matti\" kukkarossa.\n\nArthur nauroi äänekkäästi.\n\n— Minä lainaan sinulle kymmenen puntaa.\n\n— Älä, älä tee sitä, epäsi nuori mies.\n\n— Sinä olet siis koko tämän ajan elänyt määrärahojesi varassa, etkä\nole lainannut hituistakaan?\n\n— Ei vähäisintäkään, vastasi nuori mies. Hän ei peittänyt ylpeyttään\nvoidessaan sanoa siten.\n\n— Siinä tapauksessa onnittelen sinua vielä kerran. Sinä olet\nmerkillinen.\n\n— Mutta syksyyn mennessä otan vahingon takaisin! kuului vastaus.\n\nLaiva laski laituriin. He puristivat toistensa käsiä lausumalla:\n\"Huomenna tavataan\" ja Arthur meni alas hakemaan sitä naista, joka oli\nseitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen nimensä.\n\n\n\n\nIV.\n\nArthur ei erikoisemmin hämmästy.\n\n\n— Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane.\n\nArthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat\nnauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä\nMetropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs\nCavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa.\n\nTohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä,\nhyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut\nKanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä\nolivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä\nmelkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla,\nviehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen,\nja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin\npuheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä\nvastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä\nmilloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä\niltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen\nkauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli\nerilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten\nkäsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi\npelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan — opintojen, taiteen\nja yksinkertaisuuden maailmasta.\n\nKädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin.\nSitten hän kohotti lasinsa lausuen:\n\n— Minä juon suuren uutisen kunniaksi!\n\n— Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane.\n\n— Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi.\n\n— Onko se siis tohtori Colpuksen \"uutinen\"? kysyi Arthur.\n\n— Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan\nmahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi\nmrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan\ntohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja\nviimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin\nystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme\ntämän illan.\n\nTohtori kumarsi.\n\n— Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että\nse on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä\nhetkestä asti, jolloin se minulle selvisi.\n\n— Milloin se tapahtui? kysyi Arthur.\n\n— Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät\nvihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin\nsilloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen\nlehden numeron — se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä\ntarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui\nerääseen kuvaan Carl Petersonista.\n\nArthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa\npöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi:\n\n— Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia?\n\n— Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari\nvuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.\n\n— Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen\nitseni vain kerjäläisparaksi.\n\n— Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.\nOmaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen\ntestamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä\nasiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi,\noli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat\ntietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä,\nlady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä\nluulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan\nmääräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka\nmyöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan\nomaisuudesta \"vanhemmalle pojalleni Arthurille\" — sama nimi kuin\nteidän miehellänne on, Sylviane.\n\n— Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se\ntuntuu olevan tavattoman sekava.\n\n— Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl\nPeterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan\nennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän\nhyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä\nsanoin heti itselleni: \"Olen nähnyt tuon miehen jossakin\". Ja minun\nonnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan\nharjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä — siitä täytyy olla noin\nkolmekymmentä vuotta — herätti minut eräs mies, joka pyysi minua\ntulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana.\n\n— Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane.\n\nArthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin\nestääkseen häntä puhumasta.\n\nTohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia.\n\n— Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä\nsyntyi eräs poika. Istuessani — kuten äsken kerroin — Hotel Cecilin\nlukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli\nherättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl\nPeterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut\nkummallista?\n\n— Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa.\n\nTohtori jatkoi:\n\n— Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl\nPetersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan\nyksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä\nEdinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani.\nVarustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja\nlukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain\nvarmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa\npari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan.\n\n— Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur.\n\n— Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen.\n\n— Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia.\n\n— Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se\npoika.\n\n— Oo! huudahti Sylviane. Siispä —. Hän vaikeni ja katsoi äitiään.\n\nArthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti\npöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi\nkatsellessaan tuota kummallista menettelyä.\n\n— Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän.\n\nArthur kumarsi.\n\n— Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl\nPetersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl\nPeterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo\nkaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet\nlaillisia perillisiä?\n\n— Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä\nasiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste.\n\n— Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan\nvaimonsa?\n\n— Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi.\nMutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä\naikaisempien muistojenne kanssa?\n\n— Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni,\nvastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on\nkadonnut.\n\n— Ahaa, huudahti tohtori.\n\nMrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai\nsiten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan.\n\n— Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori.\n\nArthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi:\n\n— Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää,\nettä \"vanhin poikani Arthur\" ei saa perintöään, ennenkuin hän on\ntäyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan\nainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli\npaljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen.\nJos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti\nmiljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin\nolitte parin päivän vanha. Onko asia siten?\n\n— Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran.\n\n— Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää,\nettä te saitte Arthur nimen ja että hänellä — ei erikoisen ihmeellisen\nsattuman kautta — oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette\nte, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo \"vanhin poikani Arthur\", joka\nmainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi.\nOtatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein.\n\nSylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa\nääni, joka kuului.\n\n— Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken\naikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini\nkuoli.\n\nMrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane\npidätti henkeään.\n\n— Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin\nsanat melkein koneellisesti.\n\n— Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni\noli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti.\n\nJa sitten syntyi hiljaisuus.\n\n— Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi\ntohtori Colpus lempeästi.\n\n— Kyllä, myönsi Arthur.\n\nKun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti\nyhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa\nympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa\nlevottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen\nepämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan\nyksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen\nmerkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan\njärjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan\nväistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi\nilmaantuakaan.\n\n— Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset\nniistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle\ntuskallisia, mutta me toivoimme — hän hymyili veitikkamaisesti — että\nuutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle — hm — iloa, rakas\nArthurini.\n\n— Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi\nja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen\ntyperä.\n\n— Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli\nvähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus,\nmutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen\nerotakseen?\n\n— Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään,\nvastasi Arthur.\n\n— Mutta he lopettivat yhdyselämänsä?\n\n— Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten.\n\n— Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista\nsiihen?\n\n— Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin\näiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli\nhänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti\näidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä — hän kuvasi itsensä\nlurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti.\n\nSyntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli\najatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan\nrattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen\nArthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja\npainettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä\npainostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri.\n\n— Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne.\nEttekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa?\n\n— Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla\näänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut\nsuhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn\nvanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas\nkosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja\nsaattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä,\nettä tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon,\nmiten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi\nmennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti\nhäpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen\navioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian\näidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini\ntietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että\nhän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia\nhäneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille\nrahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä\nmielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen\nkäsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin\npäivän vanhan lapsen kanssa — ymmärrätte, että oli äärimmäisen\ntärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen.\nSuunnitelma oli rohkea — kuulumattoman rohkea — mutta se onnistui.\nIsälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito\nyhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden\nmiljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri\nmies.\n\n— Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä?\nkysyi mrs Cavalossi.\n\n— Kyllä, aivan uuden elämän.\n\n— Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista\npuutosta?\n\n— Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi\nhäntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain\nsuuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen,\nvaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla\nosti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti\nmenetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut\nvähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti\nkyennyt pettämään häntä.\n\n— Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus.\nOlkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla — syntisen ja sen\nhaudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt!\n\nTohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin.\nSen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen\nmieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis\nCarl Petersonin testamentin yksityiskohdat?\n\n— Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin\nkylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää\nensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan\nomaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani.\n\n— Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin\nhämmästyneenä.\n\n— Niin, eräs ystäväni — hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur.\n\n— Miten se ystävyys syntyi?\n\n— Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista\ntoiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset.\nArthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin\nmääräyksistä.\n\n— Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet?\n\n— Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen.\n\n— Miksi et?\n\n— Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita,\nettä minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään\nboulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla\nhuomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi\nSylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että\nminä olen hämmästyttänyt teitä.\n\nMutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen\ntarkasteluun.\n\n— Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta\nmahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että\nnuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen\nnenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen\nhänelle.\n\n— Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään\nArthur Petersonille.\n\n— Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan\nkysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi?\nPäivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on\nystäväsi.\n\n— Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden.\n\n— Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä,\ntai lasketteko vain leikkiä kanssamme?\n\nArthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi.\n\n— Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen.\n\n— Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä\näitiänsä.\n\nKaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja\nhänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti.\n\n— Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan\nsinut selviytymään tuosta mielettömyydestä!\n\n\n\n\nV.\n\nTohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.\n\n\nEi ainoastaan Arthur, vaan itse lujatahtoinen tohtori Colpuskin\nhämmentyi tuon hillitsemättömän kohtauksen takia. Sylviane sen sijaan\nnäytti olevan enemmän levoton kuin hämmästynyt — tuntui siltä kuin hän\nolisi tottunut sellaiseen. Molemmat herrat katsoivat vuoroin kumpaakin\nnaista, Arthur selvästi hämillään ja neuvottomana. Nopea-ajatuksinen\nvanha tohtori ajatteli keinoa, millä selviytyä tilanteesta.\n\nIlma tuntui olevan kuin sähköllä ladattu. Jokainen ihmetteli, mitä nyt\ntapahtuisi. Arthurin katse osoitti, että vihanilmaus saattoi puhjeta\nminä hetkenä hyvänsä kuin äkillinen ukonilma. Kaikki riippui siitä\nsanasta, joka ensimmäiseksi lausuttaisiin.\n\nSamassa mrs Cavalossi hymyili ihastuttavaa hymyään ja hänen ilmeensä\nmuuttui taasen lempeäksi, kuten tavallisesti.\n\n— Suo anteeksi, rakas Arthur, sanoi hän, mutta kiusaus oli\nvoittamaton. En saattanut olla näyttelemättä silmänräpäyksen aikaa.\nMutta näyttää siltä kuin olisin peloittanut sinut, sen sijaan, että\nolisin saanut sinut nauramaan. Oikeastaan oli tarkoitukseni, että sinä\nolisit nauranut. Sinun olisi pitänyt nauraa vähäiselle pilalleni —\nsinä, joka voit niin huolettomasti heittää miljoonat luotasi.\n\nHän istuutui taasen ja kaatoi itselleen vähän viiniä.\n\nIlma oli puhdistettu silmänräpäyksessä. Sylviane vilkaisi arasti\näitiään ja sitten miestään. Tohtori Colpus tarttui asiaan ja alkoi\npuhua matalalla, tasaisella, rauhoittavalla äänellään.\n\n— Niin, miljoonat, virkahti hän. Ihmiset puhuvat usein miljoonasta\nhitusen vertaakaan erittelemättä, mitä merkitsee miljoona ja miten\npaljon se on. Sanopas, Sylviane — vanha tohtori saanee kai edelleen\nkutsua sinua siten? — onko sinulla esimerkiksi minkäänlaista\nkäsitystä, mitä on miljoona puntaa?\n\n— Ei pienintäkään aavistusta, vastasi puhuteltu rauhallisesti. Ja\nsitten hän lisäsi äkkiä — luoden kylmän, tutkivan katseen mieheensä:\n— Ja minä luulen, ettei Arthurillakaan ole.\n\nArthur Forrest kohautti olkapäitään.\n\n— Minulla ei ole mitään käytännöllistä kokemusta miljoonien suhteen,\nvirkkoi hän, ilmeisesti koettaen näyttää kiusaantuneelta. Tarkoitan...\n\n— Minä koetan selostaa teille, mitä miljoona on, lausui tohtori\nantamatta Arthurin puhua enempää. Miljoona merkitsee sadan punnan tuloa\npäivässä. Omaisuus, jonka Carl Peterson jälkeensä jätti, kasvaa nyt\nkorkoa kaksituhatta puntaa viikossa. Ajatelkaa sitä! Ei kukaan tee\nsille mitään ja kuitenkin se korottuu kymmenellä punnalla tunnissa,\npäivät ja yöt. Se on koron ihmeellinen mekanismi. Siitä, joka viimein\nsaa käsiinsä tuon omaisuuden, tulee eräs mahtavimmista miehistä\nmaailman mahtavimmassa valtakunnassa. Ilman minkäänlaisia edellytyksiä\nsaattaisi hänestä tulla mitä hän ikänään tahtoisi, vieläpä markiisikin.\nHän saattaisi kuluttaa tuhat puntaa viikossa ja kuitenkin säästää\npuolet tuloistaan. Hän voisi laittaa sairaalan, rakennuttaa\ntaidegallerioita ja museoita, tehdä lahjoituksia kirjastoille,\npystyttää ihania kirkkoja, huolehtia kokonaisen kaupungin köyhistä ja\ntuskin hän huomaisikaan näitä menoja.\n\n— Löytyykö mitään, mitä hän e i voisi tehdä? Arthur virkkoi nauraen.\n\n— Kyllä, vastasi tohtori, löytyypä niinkin. Hän ei voisi käyttää koko\nomaisuuttaan yksityistarpeisiinsa eikä nauttia sen täydestä arvosta. Ei\nsuurikaan tuhlari, joka omistaa lähes kolme miljoonaa, voi — olipa\nhänellä miten paljon maksavia totuttuja tapoja tahansa — kuluttaa\nyksityiselämässään tuota rahamäärää. Siitä johtuu, että useimmat niistä\njenkeistä, joista kuulee puhuttavan — miehet, joiden omaisuus\narvioitiin suunnilleen miljoonaksi kymmenen vuotta sitten — omistavat\nkymmenen, kaksikymmentä miljoonaa tänään; ei siksi, että he olisivat\nhalunneet näitä miljoonia, vaan siksi, etteivät voineet välttää niitä.\n\n— Minusta tuntuu, virkkoi Arthur, että te esitätte erittäin pätevän\nsyyn, miksi minun täytyy kieltäytyä tuosta ennen kuulumattoman suuresta\nomaisuudesta, joka suurenee suurenemistaan, tahdonpa tai en. Teidän\nkäsityksenne mukaan tulisi minusta vuoden, parin kuluttua niin\ninhoittavan, painostavan rikas, että minä olisin rasitukseksi ei\nainoastaan itselleni vaan vieläpä ystävillenikin.\n\n— Tuskinpa ystävillenne, mr Forrest, hymyili tohtori. Ja mitä siihen\nasiaan tulee, että te rasittaisitte omaa itseänne, niin jos tuntuisikin\nsietämättömältä tietäessään voivansa toteuttaa jokaisen toivomuksensa\nja oikkunsa, niin voin sanoa, että löytyy suuri joukko ihmisiä tällä\ntaivaankappaleella, jotka eivät toivo mitään mieluummin kuin saada\nkärsiä tuollaista sietämättömyyttä.\n\n— Minä puolestani, lausui Arthur kuin saadakseen asian päättymään,\ntein lopullisen päätökseni kerta kaikkiaan jo useita vuosia sitten.\n\nTohtorin kasvojen ilme muuttui vakavaksi ja arvokkaaksi.\n\n— Sallikaa minun lausua teille pari sanaa, mr Forrest, vaimonne ja\nvaimonne äidin läsnäollessa, aloitti hän. Olen vanha mies ja suonette\nsiis minulle anteeksi, jos lausun avoimesti mielipiteeni. Te olette\nniin nuori, että voisitte olla poikani. Teillä ei ole minkäänlaista\noikeutta sysätä luotanne tällaista omaisuutta. Se kuuluu teille. Jos te\nsallitte toisen tallettaa sen ja nauttia siitä, silloin teette\nvääryyden, suurimman kaikista vääryyksistä, itseänne kohtaan. Suureen\nomaisuuteen sisältyy yhteiskunnallinen vastuu — ei kukaan ole\noikeutettu vetäytymään syrjään sellaisesta. Te tiedätte yhtä hyvin kuin\nminäkin, että omaisuus kuuluu teille, ja silloin teidän täytyy myös\ntietää, että velvollisuutenne on katsoa, että tuota omaisuutta oikein\nhallitaan, oikein käytetään. Jos emme ota huomioon äitinne muistoa....\n\n— Olen kiitollinen teille, tohtori, keskeytti Arthur, jos jätätte\näitini muiston pois väittelystä.\n\n— Sanon vain, että jos emme nyt ota huomioon äitinne muistoa, toisti\ntohtori päättävällä äänellä, teette sangen väärin hylätessänne tämän\nrikkauden, joka täydellisesti kuuluu teille, vain liioitellun\nystävyysihanteen takia.\n\n— Ystävyysihanteen takia! toisti Arthur.\n\n— Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe\nvaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on\nkasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren,\nluonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu\ntoisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden\ntoiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin\ntietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen,\nvaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä —\nhän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte\nte suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: \"Isku olisi liian ankara\nhänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne\nkuuluvat minulle!\" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne.\nMinä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan\nole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te\nette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä.\n\n— Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta.\n\n— Näen sen selvästi, vastasi tohtori.\n\n— Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte\ntäydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole\nmilloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat\npaljon syvemmät.\n\n— Te halveksitte rahaa — niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein\npilkallisesti.\n\n— Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur.\n\nHerrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei\nmrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta.\n\n— Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan\nunhoita tytärtäni.\n\nMrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen\nrauhallisena.\n\nArthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen\nkaunista naamiota.\n\n— Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En\nole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä\ntunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla\noli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat — mitä\nne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki\nEuroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä.\n\n— Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi.\n\n— Niin, vastasi Arthur.\n\n— Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on?\n\n— Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan\nrauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee\nitalialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin\nystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut\nminua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen\naloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että\nsiitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos.\n\n— Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä\ntotta, mutta...\n\n— Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui\ntohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen —\nEnglannin erään rikkaimman — täytyy ehdottomasti omaksua itselleen\njoku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi.\n\n— Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur.\n\n— Minkä sitten?\n\n— Te unohdatte, että minä en ole rikas mies — minä olen köyhä. Kuten\nsanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on\nkasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon\nedelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki,\nmitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi.\n\n— Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän\ntarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu.\n\n— Sitä en tule milloinkaan tekemään.\n\n— Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy\nsanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä\nolevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden\nsinun nimissäsi tyttäreni tähden.\n\n— Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä\ntunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän\nlisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka\ntäytyy tuntea — se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan,\nettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni\nmiljoonia — ei mikään!\n\nNuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan\nseuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen\nvaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava\npunastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien\nsilmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten\nkumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen\nkättään, joka oli pöydällä.\n\nArthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon\npeloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä\nnuoria.\n\n— Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki\npäällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään.\n\nPäästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään\npimeässä käytävässä.\n\n— Sylvie! kuiskasi hän.\n\nSylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa.\n\nMies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät\nsitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden\nrajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane\nerään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat\nasettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen.\n\nHe istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein\nkohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet\nliplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa.\n\n— Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti\nmeren hiljaista huminaa.\n\nArthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden\nhalki.\n\n— Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän!\nlausui hän ujon ihastuneena.\n\n— Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur\nonnellisena.\n\n— Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten.\n\n— Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse\nitsestämme.\n\n— Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane.\nMutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun.\n\n— Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen,\nmitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun.\nMiksi puhut sellaista?\n\nMutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään\nputosi kyynel Arthurin poskelle.\n\n\n\n\nVI.\n\nMrs Cavalossin valloittaminen.\n\n\nSamaan aikaan istuivat mrs Cavalossi ja tohtori Colpus edelleen\nruokasalissa.\n\nMrs Cavalossi nauroi. Se oli pahaa naurua, josta uhka uumoi, mutta\nsamalla siinä kuitenkin oli jonkinverran pelkoa.\n\nTohtori katsoi häneen yli ruokapöydän, joka oli vielä katettuna ja\nupeana. Lempeän, punaisen valon loisteessa tohtorista näytti kuin ei\nmrs Cavalossi olisi hiukkaakaan muuttunut kuudentoista vuoden aikana.\nHänen kauneutensa oli yhtä vastustamaton, yhtä valloittava, yhtä\ntäydellinen kuin ennenkin.\n\n— Miksi te nauratte? kysyi tohtori.\n\n— Sylviane tulee nyhtämään hänestä nuo aatteet, vastasi mrs Cavalossi.\n\n— Luuletteko?\n\n— Hän voi menetellä miehensä kanssa, miten vain haluaa, virkahti mrs\nCavalossi huolettomasti.\n\n— Mutta otaksukaapa, että Sylviane on rakastunut mieheensä?\n\n— Sylviane rakastunut tuohon poikaan! Tuskinpa!\n\n— Mutta Sylvianehan on vain nuori tyttö.\n\n— Suokaa anteeksi, Sylviane on nainen. Hän on minun tyttäreni ja minun\noppilaani — hän tietää, mitä hän tekee. Hän tietää tarkoin, mitä pitää\ntehdä. Mies jumaloi häntä. Sylviane tulee käyttämään korttejaan oikein.\nMe voimme olla levolliset hänen hulluista aatteistaan huolimatta.\n\n— Oletteko antanut ohjeita Sylvianelle?\n\n— Sen tein puoli vuotta sitten ennenkuin Sylviane oli nähnyt Forrestia\neikä minulla ole ollut mitään syytä muuttaa niitä. Kun on niin kaunis\nkuin Sylviane, täytyy ohjeiden — vieläpä niinkin tärkeässä hankkeessa\nkuin tämä on — olla hyvin yksinkertaiset. Miehet ovat sellaisia\nlapsia.\n\n— Mutta otaksukaapa, ettei hän tottele teitä?\n\nMrs Cavalossi nauroi taasen.\n\n— Se on mahdotonta, hymähti hän varmana.\n\n-? Varoitan teitä joka tapauksessa, virkkoi tohtori vakavana. Hän\nmuuttuu tottelemattomaksi teitä kohtaan.\n\n— Siihen ei hän pysty, vakuutti mrs Cavalossi. Hänen äänessään vivahti\nhieno kerskunta.\n\n— Kun nainen rakastaa, pystyy hän mihin tahansa.\n\n— Nyt te puhutte taas tuossa äänilajissa. Minähän sanoin teille, että\nsellainen olisi mahdotonta. Aivan yksinkertaisesti: Sylviane ei voisi\nrakastaa häntä.\n\n— Miksi ei?\n\n— Minä aivan yksinkertaisesti tiedän sen — siinä kaikki.\n\n— Mitä te tiedätte rakkaudesta? kysyi tohtori hieman katkerasti.\nMuistakaa, että minulla on ollut tilaisuus olla tuttavanne jo monta\nvuotta.\n\n— Aivan liian monta.\n\n— Te olette sanonut ennenkin jotain saman tapaista, lausui tohtori.\nÄlkää toistako samoja asioita — teidän laisenne naisen ei kannata\nsiten menetellä. Kysyn teiltä, mitä tiedätte te rakkaudesta?\n\n— Ehkä enemmän kuin te luulette. Naisellinen luonne ilmeni lyhyen\nsilmänräpäyksen aikana hänen äänessään.\n\n— Te rakastatte siis minua? virkkoi tohtori salamannopeasti.\n\nMrs Cavalossi katseli pöytäliinaa. Tohtori oli lukenut hänen\najatuksensa, mutta mrs Cavalossi ei voinut myöntää tohtorin päätelmää\noikeaksi.\n\n— Tehkää minulle se palvelus, että pysytte asiassa, virkkoi hän\nulkonaisesti ihmeteltävän rauhallisena. Me keskustelimme siitä,\nrakastaako Sylviane vai ei Arthur Forrestia.\n\n— Hän rakastaa.\n\n— Mahdotonta.\n\n— Te ette huomannut Sylvianen katsetta, kun mr Forrest pyysi häntä\nulos kävelemään. Se oli sellainen katse, jollaista ei ainoakaan nainen\nvoi silmiinsä saada ilman todellista tunnetta — minä olen nähnyt\nsamanlaisen ilmeen teidän silmissänne, Marie.\n\n— Vaikka hän rakastaisikin häntä, — mrs Cavalossi pysyi itsepäisesti\npäätelmässään — menettelisi hän ohjeitteni mukaisesti. Miksi ei hän\ntekisi siten? Sylviane on olento, joka on luotu elämään rikkaudessa ja\nylellisyydessä. Suunnattomain rikkauksien ainoa kaunistus on, että ne\ntuottavat nautintoja ja iloa naisille sellaisille kuin on Sylviane. Hän\nottaa kyllä hallitakseen tuon suuren rikkauden omasta puolestaan.\n\n— Todisteenne on kyllä sekä sattuva että filosoofinen, hymyili\ntohtori, ainakin jossakin määrin. Suuren rikkauden todellinen\ntarkoitus on huolehtia kauniitten ja ihastuttavien naisten kalliista\nelämäntavoista — se on perustelu, jota täytyy levittää. Mutta sallikaa\nminun sanoa teille, että Sylviane ei enää välitä rikkaudesta.\n\n— Miksi sanotte niin?\n\n— Hän välittää sen sijaan miehestään. Rikkaus ei tulevaisuudessa tule\nmerkitsemään hänelle mitään. Minä voisin lyödä kymmenen puntaa vetoa\nsiitä, että he tällä hetkellä istuvat ja kuhertelevat jossain rannalla.\nSylviane pitää miehensä menettelyä Petersonin omaisuuteen nähden\nsuurena uhrautuvaisuutena. Hän ihailee häntä siksi ja katsoo häneen\nkuin sankariin. Arthur voisi kietoa hänet pikkusormensa ympärille.\n\n— Arthur! Joutavaa!\n\n— Se ei ole joutavaa, se on syvällistä viisautta ja te olette minulle\nkiitollisuuden velassa.\n\nMrs Cavalossi supisti suutaan. Tohtori näytti todellakin muuttuvan\ntyperäksi.\n\n— Mutta meidän kiltti Arthurimme on niin — niin kuivakiskoinen.\nVaikka minä olen vain hänen anoppinsa, saisin hänet varmasti järkiinsä,\njos saisin keskustella hänen kanssaan kahden kesken tunninkaan ajan.\n\n— Teidän mielestänne mr Forrest on typerä?\n\n— Hän voi kyllä olla suuri asiantuntija, kun madonnat ja pyhimykset\novat kyseessä, mutta kun tulee kysymykseen joku muu —\n\n— Marie, katkaisi tohtori hymyillen siten kuin mies hymyilee vain\nkauniille naiselle, vain teidän kauneutenne takia saattaa antaa\nanteeksi lyhytnäköisyytenne. Miten voidaan puhua naisellisesta\nälykkyydestä? Minä en ole milloinkaan nähnyt sellaista. Se on vain\nsatua. Kuulkaahan nyt, te jumaloitava olento! En ole vielä päässyt\nperille Arthur Forrestin todellisista syistä tässä asiassa, mutta voin\nsanoa teille, että ette te eikä Sylviane myöskään — vaikka hän\nhaluaisikin sen tehdä — voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Ettekö\nole nähnyt hänen leukaansa? Miehet, joilla on sellainen leuka, eivät\nantaudu milloinkaan. Siksi, että hän on hiukan kömpelö, että hän ei\npuhu eikä kuhertele alituisesti, ettei hän ole aina puettu viimeisen\nmuodin mukaisesti — kuten minä — luulette te, että hän on aivan\nymmärtämätön ja ettei hänellä ole omaa tahtoa. Teitä on harvoin niin\ntäydellisesti petetty.\n\nMrs Cavalossi vapisi kärsimättömänä.\n\n— Te olette aina ollut ylvästelijä, rakas ystäväni, lausui mrs\nCavalossi, ja nyt te koetatte ylvästellä minulle. Mahtavine ilmeinenne\nkuulutte te juuri yhteen mieslajiin. Hyvä on, te huvitatte minua —\nsiinä kaikki. Aion pelata oman pelini loppuun ja jos menetän sen,\nvoitte te sitten yrittää.\n\n— Nyt on kyseessä vain yksi peli, vastasi tohtori rauhallisesti, ja se\non teidän ja minun yhdistetty pelimme. Jos te pelaatte sitä ja\nhäviätte, on kaikki kadotettu. Ei, Marie, minä pelaan tämän pelin. Minä\nolen sen keksinyt.\n\n— Oletteko te keksinyt sen?\n\n— Kyllä, sillä kuka huomasi ensiksi tuon omituisen Petersonin\nperhesalaisuuden kaikki yksityiskohdat? Kuka ensiksi huomasi, mitä\nmahdollisuuksia kätkeytyi Sylvianeen? Kuka ensiksi keksi sen\nsuunnitelman, joka Sylvianen avulla tekisi teistä ei ainoastaan\nkauneimman, vaan myös rikkaimman naisen Euroopassa — tekö vai minä?\n\n— Niin, luonnollisesti te ensiksi tulitte asiaa ajatelleeksi.\n\n— Hyvä, lausui tohtori.\n\n— Te sanoitte myös, että suunnitelma oli virheetön — että sen täytyi\nonnistua.\n\n— Kyllä. Mutta en ollut ottanut huomioon Arthur Forrestin harvinaista\nluonnetta enkä hänen ihmeellistä käsitystään rahoista. Kuitenkin\ntoistan nyt, että sen täytyy onnistua — se tahtoo sanoa, jos\njatkuvasti saan pitää ohjauksen käsissäni. Mutta ainoastaan minä voin\nsaada sen onnistumaan. Se on ollut alusta asti rohkea yritys ja nyt sen\ntäytyy muuttua vieläkin rohkeammaksi. Tunnetko olevasi kyllin pätevä\ntähän, Marie?\n\n-. Olenko minä milloinkaan pelännyt? kysyi mrs Cavalossi kylmästi.\n\n— Ollakseni oikeudenmukainen teitä kohtaan, vastasi tohtori, myönnän,\nettä pelkuri ette ole ollut ja kuitenkin meillä täytyisi — kuten\nsanoin — olla vielä enemmän rohkeutta.\n\n— Te kuvailette vaikeuksia olevan enemmän kuin niitä todellisuudessa\non, ystäväiseni.\n\n— Vaikeuksia ei voi liioitella. Ne ovat salassa. Ainoastaan teidän\nkauneutenne ja minun älykkäisyyteni yhdistettyinä voivat ne voittaa.\n\nHän puhui vakavalla äänellä ja näytti siltä kuin hän viimein olisi\nsaanut mrs Cavalossin vakuutetuksi siitä, että heidän yhteinen tiensä\noli epätasaisempi kuin rouva oli luullut.\n\n— Aloitetaan sitten, virkahti mrs Cavalossi.\n\n— Kaikkein ensimmäiseksi sanon teille, mitä teidän lähinnä tulee\ntehdä, jatkoi tohtori rykäistyään pari kertaa hermostuneesti. On\ntärkeätä, että me olemme alituisesti yhdessä, Marie. Te ette voi tehdä\nmitään ilman minua ja minä olen voimaton ilman teitä. Pelastaaksemme\ntilanteen ja tasoittaaksemme tien täytyy teidän — täytyy meidän mennä\nkeskenämme naimisiin.\n\nMrs Cavalossi katsoi häneen.\n\n— Käytätte väärin hyvyyttäni, lausui hän melkein vavisten.\n\n— Miten niin?\n\nTohtori nousi ja asettui seisomaan etäämmäksi uunin eteen.\n\n— Ottamalla taasen tuon asian puheeksi. Ettekö näe, ettekö ole kyllin\nviisas ymmärtääksenne, että meidän suhteemme ei ole muuta kuin vain\nliikemiessuhde? Minä suvaitsen teitä, koska te olette hyödyllinen\nminulle — en minkään muun vuoksi. Miksi pakotatte minut puhumaan niin\nselvää kieltä?\n\n— Suloinen ystäväni, vastasi tohtori, minä ehdotan, että meistä tulisi\nmies ja vaimo tämän suunnitelmamme takia. Se ei ole kai erikoisen\nharvinaista? Folkestonessa on tänä iltana kymmenentuhatta henkeä, jotka\novat menneet naimisiin ja suvaitsevat toisiaan täydellisesti vain\nliikemieskannalta katsottuna.\n\n— Minä vihaan teitä.\n\n— Älkää toistako sitä valhetta, lausui tohtori. Olen jo varoittanut\nteitä samasta asiasta. Te ette vihaa minua: te rakastatte minua. Voin\nselvästi nähdä sielunne syvyyksiin, Marie. Vain erästä asiaa en voi\nkäsittää, nimittäin, miksi käyttäydytte siten kuin ette pitäisi\nColpuksestanne.\n\nHän astui mrs Cavalossin luo ja hyväili järkähtämättömän levollisesti\nhänen hiuksiaan.\n\n— Katsokaa minuun!\n\nMrs Cavalossi katsoi ylös.\n\n— Mistä tiedätte, että rakastan teitä? kysyi hän tohtorilta matalalla\näänellä.\n\n— Samojen merkkien perusteella kuin tiesin senkin, että Sylviane\nrakastaa Arthur Forrestia.\n\nKun hän oli sanonut tuon, astui hän ikkunan ääreen ja istuutui eräälle\ntuolille. Mrs Cavalossin katse ei siirtynyt hänestä.\n\n— Te tiedätte, että minä rakastan teitä mielettömästi, jatkoi tohtori\nhymyillen.\n\nMrs Cavalossi liikahti kärsimättömästi.\n\n— Miksi meidän täytyy alituisesti olla toistemme seurassa? kysyi hän.\n\n— Miten uskaltaisin jättää teidät yksin, enkelini? Oletteko jo\nunohtanut teatterimaisen esiintymisenne tänään päivällisen aikana? Minä\nvapisen ajatellessani, mitä olisi saattanut tapahtua, jos en olisi\nollut täällä ja vain pelkällä läsnäolollani luonut diplomaattista\nrauhaa. Tuo kiusallinen tilanne olisi saattanut päättyä avoimeen\ntunnustukseen.\n\n— Ja jos olisi tapahtunut siten?\n\n— Silloin meidän olisi täytynyt taasen aloittaa alusta. Sitäpaitsi se\nolisi ollut epätaiteellista, neuvokkuudellemme arvotonta.\n\n— Te olette ainoa mies, jota olen milloinkaan pelännyt, kuiskasi mrs\nCavalossi. Hän näytti kesytetyltä puumalta ja ihmeellisintä oli, ettei\ntohtori Colpus näyttänyt tehneen mitään muuta kuin korkeintaan antaneen\nhenkisen voimannäytteen. Hän oli vain hivellyt hänen hiuksiaan.\n\n— Minä tiedän sen, vastasi hän. Syntyi pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus,\njosta erottui vain mrs Cavalossin hiljainen, tasainen hengitys.\n\n— Pyh, sanoi hän äkkiä, menkää sitten kanssani naimisiin, jos\nhaluatte. Kuten äsken sanoitte, on teillä ollut tilaisuus olla\ntuttavani monta vuotta ja sen perusteella teidän pitäisi tietää jotain\nniistä vaaroista, joihin antaudutte, kun tarjoatte minulle kättänne.\n\n— Sinä suostut, Marie?\n\n— Suostun.\n\n— Tule tänne ja suutele minua, sanoi tohtori välinpitämättömästi.\n\nMerkillistä sanoa: mrs Cavalossi totteli tohtoria kuin orjatar.\n\n— Istuudu viereeni, rakkaani, virkkoi tohtori sitten. Ja he\nistuutuivat yhdessä leposohvalle.\n\nMrs Cavalossi tarttui tohtorin käteen.\n\n— Frank, kuiskasi hän ja hymyili.\n\n— Sano se vielä kerran, käski tohtori. Minä pidän siitä.\n\n— Frank! kuiskasi hän toistamiseen.\n\nSe oli kummallista, outoa, vastahakoista lemmenleikkiä — mutta se oli\nlemmenleikkiä.\n\n— Kuten sinä olet aina rakastanut minua, puhui tohtori, samoin olen\nminä aina rakastanut sinua. Mutta minä rakastin sinua paljon enemmän\nmiehesi kuoleman jälkeen kuin sitä ennen.\n\n— Miksi? kysyi mrs Cavalossi melkein äänettömästi.\n\n— Koska aivan varmasti tiedän, että sinä oikeastaan surmasit hänet,\nMarie. Sinulla on rohkeutta, eikä naisessa ole mitään, mitä ihailisin\nenemmän. — Ei, ei, en pelkää vähääkään, että sinä lyhennät minun\nelämäni. Suutele minua vielä kerran!\n\nMrs Cavalossi huokasi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Näytti\naivan siltä kuin hän olisi muuttunut täysin voimattomaksi.\n\n— Minä vihasin sinua, koska arvasin sinun tietävän syyn mieheni\nkuolemaan, etkä sinä kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää, änkytti\nhän. Voi, minä pelkään suorastaan sinua. Sitten hän sulki silmänsä.\nTohtori rauhoitti häntä.\n\nNiin, se oli kummallista lemmenkuhertelua.\n\n— Mikä on seuraava askel? kysyi mrs Cavalossi. Olemme päässeet siitä\nyksimielisyyteen, että saadaksemme Arthur Forrestin taipumaan meidän\ntäytyy mennä naimisiin. Sano nyt minulle seuraava askel.\n\n— En tänä iltana, vastasi tohtori lempeästi. Minä matkustan huomenna\n— aamupäivällä — takaisin Lontooseen ja minun täytyy nukkua hyvin\nyöllä. Minä en ajattele milloinkaan aamuisin — en milloinkaan hyvän\npäivällisen jälkeen, enkä milloinkaan sen jälkeen, kun kaunis nainen on\nsuostunut menemään kanssani naimisiin.\n\nHe nauroivat molemmat kuin kaksi lasta.\n\n\n\n\nVII.\n\nMrs Cavalossi ja Sylviane.\n\n\n— Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun\nikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa\njäljellä?\n\nLontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä,\nsitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin\nja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin\nihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin\nmies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin\nnuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka.\n\n— Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin\notsalle ilmestyi hetkeksi varjo.\n\n— No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen.\n\n— Onko sinulla viisituhatta?\n\n— Ei.\n\n— Kolmetuhatta?\n\n— Kyllä, vähän enemmänkin.\n\n— Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit\nminulle tässä eräänä päivänä — muistaakseni — että sinä laskit menosi\nsadaksi punnaksi viikossa?\n\nRouva nyökkäsi.\n\n— Kyllä, suunnilleen sen verran.\n\n— Se on neljätoista puntaa päivässä.\n\n— Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä.\n\n— Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori.\n\n— Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on.\n\n— Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua\njossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä\nkolmekymmentä shillinkiä.\n\n— Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä.\n\n— He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta.\n\n— Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei\nminulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi.\n\n— Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan,\nmutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku,\njonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä.\n\n— Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen.\n\n— Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi\ntuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi\nmaailman silmiltä?\n\n— En tiedä.\n\n— Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi?\n\n— Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski\nkätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa.\nTohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta\nhansikasta, joka sen peitti.\n\n— Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi\nmuuttuneella äänellä: — Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä\non kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on\nvain kolmetuhatta puntaa...\n\n— Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin\npuheen samalla hyväillen taasen hänen kättään.\n\n— ... niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline\nkolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei\nolisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu\npian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi?\n\n— Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on\nsilti niin äärettömän hyvää aikaa —\n\n— Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen,\nmutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä\nluulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat\nperikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista\nmenojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä\naika.\n\n— Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen\npapukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä.\n\n— Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori.\n\n— Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti\nrouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni.\n\nTohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen.\n\nItse asiassa ei mrs Cavalossi tarkannut asioita milloinkaan aamusella.\nHän oli samanlainen kuin kaikki oikein terveet ihmiset: hän oli iloisin\nja virkein varhaisina aamuhetkinä. Vain sairaat, synkkämieliset ja\nsellaiset henkilöt, jotka ahtavat sisäänsä huijauslääkkeitä, tulevat\npirteämmiksi päivän mittaan.\n\n— Sinä olet auttamaton, sanoi tohtori. Toisinaan sinä olet aivan\nvastustamattoman tervejärkinen. Mutta muista, Marie, että me liikumme\nhyvin ohuella jäällä.\n\n-. Sellaiseen lopputulokseenko sinä olet päässyt nukuttuasi asian\njälkeen?\n\n— Niin olen. Jos jää pettää, niin älä sano, etten minä ole varoittanut\nsinua!\n\n— Turhaa! huomautti mrs Cavalossi. Sinä et tiedä, mitä minä voin\ntehdä. Sinä käsittelet minua kuin pientä lasta. Miten luulet minun\ntulleen toimeen kaikkina niinä vuosina, jolloin minulla ei ole ollut\ntilaisuutta saada käyttää hyväkseni suunnitelmieni toteuttamisessa\nsinun kallisarvoista apuasi?\n\n— Voi, onni on aina kauneuden puolella.\n\n— Niinpä niinkin! Siihen minäkin luotan. Mrs Cavalossi riemuitsi\nsaavuttamastaan pienestä voitosta.\n\n— Mutta kuinka ollakaan, onni kääntyy, virkkoi tohtori unelmoiden ja\nvilkaisi rataa.\n\n— Ei minulle, lausui mrs Cavalossi rauhallisesti.\n\n— Kuka tietää?\n\nHän vain hymyili tohtorille, puolittain anteeksi antavasti, puolittain\nylenkatseellisesti. Tuolla hymyllään hän hienosti osoitti tohtorille,\nettei vielä monien tulevien vuosien aikana mikään voinut tuottaa\nperikatoa henkilölle, jolla oli niin kauniit kasvot kuin hänellä, mrs\nCavalossilla, oli.\n\n— Jään tänne viikon loppuun asti, virkkoi hän päättävästi. Kuvittele\nitseksesi, että minä olen lähtiessäsi suudellut sinua! Näkemiin!\nTapaamme maanantaina — luota minuun siihen asti!\n\n— Näkemiin, kirkas tähti! lausui tohtori kohteliaasti. Teit hyvin\nystävällisesti tullessasi saattamaan minua junalle.\n\nHän nosti hattuaan ja kumarsi. Konduktööri puhalsi pilliä, veturista\nkuului vihellys ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastunut pari\neronnut.\n\nMrs Cavalossi asteli takaisin hotelliin miellyttävästi tietoisena\nvaalean silkkipukunsa täydellisyydestä. Aamu oli kaunis, mutta ilmassa\noli lähestyvän ukonilman tuntua. Hän istuutui korituoliin lähelle\nhotellin sisäänkäytävää ja katseli päätään kääntämättä ja ajatuksiinsa\nvaipuneena merelle. Hänen huulillaan ja nenänpielissään kuvastuva\nhieno, taipuisa piirre näytti osoittavan, että se tunne, jolla oli\nylivalta hänen sielussaan, oli syvä halveksinta — ihmisen\nhalveksiminen, joka, tietoisena omasta ehdottomasta voimastaan,\nkärsimättömänä katselee alas muuhun maailmaan.\n\n— Hyvää huomenta, äiti!\n\n— Sylviane!\n\nNuoren tytön ilmestyessä äkkiä ja ihastuttavana hämmentyi mrs\nCavalossi. Sylvianella oli heleän kirkas puku — aamun ruusuinen\nkirkkaus. Pitkä puku kietoutui ilmavana hänen hoikan vartalonsa\nympärille ja hänen neitseelliset kasvonsa loistivat kuin kukka loistaa,\nkun aurinko on juuri kohonnut taivaalle. Tuota täydellistä kauneutta\nlisäsi hieno surumielisyyden piirre, joka syvensi silmien ilmettä ja\npehmensi suun piirteitä.\n\nMrs Cavalossi tunsi pientä pelkoa, kun hän katsoi tytärtään. Jos hänen\nomalla kauneudellaan oli voimaa, niin minkälainen voima mahtoikaan\nsitten olla Sylvianen rakastettavuudessa? Hän tunsi olevansa mitätön\ntuon nuoren tytön rinnalla.\n\n— Istuudu tähän, Sylvie, virkkoi mrs Cavalossi ja tarttui hänen\nkäteensä. Oletko syönyt aamiaista? Missä Arthur on?\n\n— Adela toi minulle teetä. Arthur makaa. Hän ei voi hyvin.\n\n— Ei voi hyvin? Mrs Cavalossi kääntyi nopeasti ja katsoi tytärtään ja\nsitten näkyi joku erikoinen ajatus välähtävän hänen mieleensä. Mikä\nhäntä vaivaa?\n\n— Hänellä on hyvin paha päänsärky. Hän arvelee paranevansa\npuoleksipäiväksi. Minusta hänellä on hieman kuumetta. Minä pyydän\ntohtori Colpusta käymään hänen luonaan.\n\n— Tohtori Colpus on palannut Lontooseen. Minä saatoin hänet asemalle.\nTiedätkö, Sylviane, minulla on jotain uutta kerrottavaa sinulle ja\nArthurille myöskin. Haluaisin, että hän olisi ollut ylhäällä. Tohtori\nColpus on pyytänyt minua vaimokseen.\n\n— Aiotko mennä naimisiin, äiti?\n\n— Sanoin vain, että hän on pyytänyt minua vaimokseen. Sanohan,\nSylviane, tahtoisitko, että vastaisin myönteisesti?\n\nNuoren tytön katse liikkui sinne tänne.\n\n— Sinä olet liian nuori tohtori Colpukselle, ja liian kaunis.\n\n— Siten ei hän arvele. Hän on harmaatukkainen, mutta hän on\nihanteellinen rakastaja. Minä olen antanut suostumukseni. Menemme\nnaimisiin ensi viikolla. Sinä tiedät paikan.\n\n— Rakastatko sinä siis häntä, äiti?\n\nMrs Cavalossi nauroi.\n\n— Mahdollisesti, vastasi hän. Ja sitten: — Minä ihailen häntä.\n\nSylvianen olisi täytynyt sanoa jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta hän\nei voinut keksiä mitään ja syntyi kiusallinen äänettömyys. Mrs\nCavalossikin näytti vaivaantuneelta ja tuntui siltä kuin äidin ja\ntyttären välille olisi tullut jotain väkinäistä. Poistaakseen sen he\nalkoivat katsella hotellin palvelusväkeä, joka kaikin voimin kiilloitti\nkaksoisoven messinkejä. Ei oltu arvattu, että jotkut hotellin\nasukkaista olisivat näin aikaisin ulkona, kaikkein vähiten naiset.\nPalvelijat tulivat nyt lähemmäksi ja olisi ollut mahdotonta jatkaa\nyksityisluontoista keskustelua.\n\n— Minä luulen, että menen Arthurin luo, sanoi Sylviane nousten\nseisomaan.\n\n— Minä tulen myös ylös. Mrs Cavalossi nousi. He menivät yhdessä ylös\npitkin leveitä portaita.\n\nArthurin huoneen ovella Sylviane pysähtyi. Pitkässä käytävässä ei ollut\nketään muita kuin he kaksi.\n\n— Voi, äiti, kuiskasi hän ja suuteli äitiään, miksi menet hänen\nkanssaan naimisiin? Mitä se merkitsee?\n\n— Merkitsee? Mrs Cavalossi toisti sanan. Se merkitsee sitä, etten\ntahdo jäädä yksinäiseksi vanhuuteni päiviksi. Se merkitsee sitä, että\nrakas, vanha tohtori tarvitsee jonkun, joka huolehtii hänestä. Mitä\nmuuta se merkitsisi? Mene huolehtimaan omasta rakastetustasi, Sylvie,\nniin minäkin unelmoin omastani.\n\nTuntia myöhemmin, juuri kun mrs Cavalossi valmistelihe kävelylle, tuli\nSylviane juosten saliin.\n\n— Äiti, hän on sairas!\n\nHänen vapisevassa äänessään oli jotain pyytävää ja hätääntynyttä. Mrs\nCavalossi sattui juuri tarkastelemaan erään uuden auringonvarjon\nvartta. Hän katsahti nopeasti nuorta tytärtään, jonka kasvot ilmaisivat\nsamaa kuin äänikin.\n\n— Sairas? toisti mrs Cavalossi.\n\n— Niin — niin minä ainakin luulen.\n\n— Sinä sanoit, että hänen päänsä vaan oli kipeä.\n\n— Minä sanoin, että hänellä oli myös vähän kuumetta, äiti.\n\nNuoren rouvan käytös äitiään kohtaan oli kuin aran koulutytön.\n\n— Kun pää on hyvin kipeä, tuntee itsensä aina vähän kuumeiseksi. Sinä\nolet lapsellisen levoton, rakas ystävä.\n\n— Tiedän sen, äiti, mutta en voi auttaa sitä. Minä pelkään niin\nkauheasti, että hän sairastuu.\n\n— Sairastuu! toisti mrs Cavalossi ja hänestä tuntui kuin olisi hänen\näänensä kuulunut kaukaisuudesta.\n\nTaasen näytti hänen mieleensä juolahtavan jokin merkillinen ajatus.\nHänen kasvoillaan ei huomannut mitään, mutta sielussaan hän näki\nkohtalon sormen ojentuvan esiin, houkutellen häntä tarttumaan siihen.\nHänen ihmeellinen onnensa, joka ei milloinkaan ollut jättänyt häntä\npidemmäksi aikaa, oli jälleen hänen vallassaan. Eräs suunnitelma alkoi\njo muodostua hänen mielessään. Hän näki tulevaisuuden, näki tapaukset,\njotka odottivat mahtavan käden ohjeita. Hän tunsi kiusausta puhjeta\nnauruun, kun hän salamannopeasti hahmoitteli sen kauhean tapauksen\nääriviivat, joka pian osuisi kohdalle. Tohtori Colpus saisi nähdä,\nmihin hän kelpaisi ilman tohtorin apua. Hän oli luotu onnistumaan —\nitse helvetti seisoi hänen puolellaan.\n\n— Minä menen katsomaan Arthuria, virkkoi hän.\n\n— Niin, tee se. Hän tahtoo puhua kanssasi, äiti. Sylviane hyväksyi\ninnokkaana tämän ehdotuksen. Hän käski minun pyytää sinua tulemaan\nhänen luoksensa.\n\n— Miksi et sanonut sitä ennemmin? virkkoi mrs Cavalossi nousten\nseisomaan.\n\n— Minä — minä luulin, ettet haluaisi mennä sairashuoneeseen. Sinä et\ntahtonut milloinkaan tulla luokseni, kun minä olin sairas.\n\n— Sairashuoneeseen! Lorua! Minun mielestäni Arthur tulee sairaaksi\nkovin helposti. Luulenpa tosiaankin, että sinä olet levoton turhan\ntautta, lisäsi hän. Miksi sinä olet levoton? Sinä hetkenä oli hänen\näänessään jotain ystävällistä.\n\n— Oletko rakastunut mieheesi? jatkoi mrs Cavalossi ja hänen äänensä\nkuulosti jälleen kovalta.\n\n— Äiti, vastasi tyttö kiihkeänä, hän ei mennyt kanssani naimisiin\nrahojen tähden. Hän ei tee laskelmia. Sylviane katsoi lattiaan.\n\n— Oletko vakuutettu siitä?\n\n— Eikö hän osoittanut sitä eilen illalla?\n\n— Älä nyt ole typerä, Sylvie. Hän tulee pian muuttamaan päätöksensä,\nsaat nähdä. Se oli vaan keksitty syy. Saatpa huomata, ettei hänellä ole\nmitään sitä vastaan, että hän elää sinun omaisuudestasi. Sitäpaitsi on\nsinun asiasi saattaa hänet ajattelemaan toisin.\n\n— Sitä en voi, äiti.\n\n-. Sinä voit, jos yrität.\n\n— Minä en tule milloinkaan yrittämään, äiti.\n\nMrs Cavalossi laski auringonvarjon kädestään.\n\n— Sylvie, silloin käy onnettomasti, jos sinä ja minä riitaannumme.\nOlen kasvattanut sinut maailman naiseksi, en ole antanut sinun saada\nmitään harhaluuloja. Puoli vuotta sitten vastasit sinä täydellisesti\ntoivomuksiani. Sinä katsoit avioliittoa siltä kannalta, mitä se\ntodellisuudessa on — liikeasia. Minä esitin suunnitelman, jonka avulla\nmeistä tulisi todella rikkaita, ei ainoastaan puoleksi rikkaita, ja\nsilloin ei sinulla ollut omatunnonvaivoja. Meidän täytyi tutustua\nArthur Forrestiin, joka, kuten luulimme, oli tietämätön oikeuksistaan\nPetersonin omaisuuteen, ja sinun piti mennä naimisiin hänen kanssaan.\nSanoin sinulle, että hän oli varsin halukas menemän naimisiin kanssasi,\nkun hän saisi kuulla, että sinä olit kahdenkymmenentuhannen punnan\narvoinen. Olin oikeassa! Sekä sinun kauneutesi että rikkautesi\nhoukuttelivat häntä. Hän menetteli, kuten joka mies olisi menetellyt —\nhän tarttui koukkuun.\n\n— Ei, äiti, hän rakastui minuun.\n\n— Lörpötystä, Sylviane! Miten tahansa, hän meni kuitenkin kanssasi\nnaimisiin. Nyt on käynyt selville, että hän tiesi oikeudestaan\nPetersonin omaisuuteen, vaikkei hän syystä tai toisesta ole tarttunut\nasiaan. Me kärsimme eilen pienen tappion. Mutta mitä se merkitsee? Jos\nhän, kuten sanot, rakastaa sinua, vaikuttaisi pari sinun sanaasi häneen\nsiten, että hän hyökkäisi käsiksi Petersonin miljooniin kuin tiikeri.\n\n— Mutta minä en tule lausumaan niitä paria sanaa.\n\nMrs Cavalossi nauroi raikkaasti.\n\n— Olet muuttunut hempeämieliseksi, Sylviane. Mutta se häviää kyllä ja\najan mittaan sinä teet minut levolliseksi. No, niin, ei puhuta nyt enää\nsiitä. Sinä sanot, että Arthur on sairas ja tahtoo puhua kanssani. Minä\nmenen hänen luoksensa. Luulen, että nuo sairauden enteet ovat vain\npääasiassa sinun mielikuvituksessasi. Hänhän oli aivan terve eilen\nillalla.\n\nMrs Cavalossi otti auringonvarjonsa ja seurasi tytärtään\nmakuuhuoneeseen. Hän astui sinne hymyilevänä: ruumiillistunut terveys\nja ilo. Tuntui mahdottomalta, että mitään sairautta tai heikkoutta\nsaattoi olla siellä, missä hän oli. Huone oli iso ja valoisa. Korkean\nikkunan ja oven välissä oli sänky, jossa sairas makasi. Sängyn edessä\noli väliverho.\n\nMrs Cavalossi näki heti, että Arthur oli tosiaankin sairas. Hän oli\nelämässään nähnyt sangen monenlaista sairautta. Nuori mies näytti\nväsyneeltä. Hänen silmänvalkuaisensa olivat punaiset ja silmistä vuosi\nvesi. Hänen päänsä oli kuuma, hiukset olivat kosteat ja kasvonsa olivat\nhieman punaiset.\n\nHän vastasi mrs Cavalossin tervehdykseen heikosti hymyillen — mrs\nCavalossin iloiseen ja harkittuun tervehdykseen. Hän asetti\nauringonvarjonsa vasten sängynjalkaa ja kosketettuaan ensin\nhajamielisesti hattuansa, ollakseen varma, että se oli oikein päässä,\nastui hän sängyn ääreen. Sylviane seisoi hänen takanaan.\n\nSairas nyökkäsi äänettömästi vaimolleen.\n\n— Arthur, sanoi mrs Cavalossi hetkeäkään epäröimättä, minä mittaan\nkuumeesi. Sylvie, juokse Adelan luo ja pyydä häntä hankkimaan\nlämpömittari.\n\n— Sano nyt minulle, kuiskasi hän nopeasti, kun Sylviane oli mennyt,\nmiten voit, rakas Arthur.\n\n— Olen saanut influenssan, vastasi hän. Se muuttuu vakavaksi. Keväällä\nja vuosi sitten oli minusta vähällä tulla loppu influenssan takia.\nLähetä heti hakemaan lääkäri. En tahdo, että Sylviane pelästyisi.\nRauhoita häntä — sano hänelle, ettei tämä ole mitään vaarallista.\n\n— Ymmärrän, virkkoi mrs Cavalossi hellästi ja rauhoittavasti,\nymmärrän. Minä huolehdin kaikesta. Sinä et tiedä, miten hyvin minä\nymmärrän sairaita. Minä ymmärsin heti, että tämä oli influenssaa, mutta\nei ole mitään syytä ottaa asiaa niin vakavalta kannalta. Hyvä\nhuolenpito on kaikki, mitä tarvitaan. Sitä et sinä saanut edellisillä\nkerroilla. Viikon kuluttua olet sinä terve taasen. Minä ihmettelen,\nmiten sait sen.\n\n— En ensinkään käsitä, mumisi Arthur. On kai siten, että minä\nkuljeskelen taudinsiemenet ruumiissani ja kun tulee kesä, puhkeavat ne\nesiin.\n\nMrs Cavalossi hymyili hyväntahtoisesti kuin pahankuriselle lapselle.\n\n— On luonnollisempaa, että sait sen, kun olit ulkona myöhään eilen\nillalla. Englantilainen ilmanala ei ole milloinkaan terveellistä\npimeyden tultua, rakas Arthur. Kuuleppas, miksi sinä lähdit eilen\nillalla niin äkkiä ulos?\n\n— Tahdoin kävellä hieman Sylvien kanssa.\n\n— Olet hyvin ihastunut häneen, mikäli käsitän.\n\n— Rakastan häntä, vastasi Arthur rauhallisesti.\n\n— Ja sinä et pidä vanhasta anopistasi, kun hän asettui eilen illalla\nsinun tahtoasi vastaan? Eikö niin? Tunnusta vain.\n\nArthurin huulille kohosi heikko hymy.\n\n— Älä unohda, mitä minä sanoin Sylvianesta, pyysi hän kiihkeästi.\n\n— Luota minuun, Arthur, vastasi mrs Cavalossi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Äiti, sanoi Sylviane seuratessaan äitiään huoneesta, sitten kun mrs\nCavalossi oli mitannut Arthurin kuumeen ja lähettänyt Simsin hakemaan\nlääkäriä. Minä pelkään niin. Minä —\n\nHänen äänensä vaimeni nyyhkytyksiin.\n\n— Tämä on kuin kohtalon onnettomuutta, nyyhkytti hän.\n\n— Sylviane, mitä taivaan nimessä sinä tarkoitat?\n\n— Muistathan, äiti — kaksi vuotta sitten.\n\nSylviane tuijotti jäykästi eteensä äkkiä kuivin silmin. Hän näki\nensimmäisen miehensä kuolleen ruumiin edessään pimeydessä.\n\n— Olisiko se kohtaloni onnettomuus? kuiskasi hän taasen.\n\n— Hiljaa, kuiskasi mrs Cavalossi, Arthur saattaa kuulla. Tule\nhuoneeseeni hetkeksi, niin saat lasin konjakkia. Sinun täytyy hillitä\nitsesi. Arthur on parin päivän kuluttua taasen terve. Influenssa ei kai\nole vaarallista.\n\nKun Sylviane oli jälleen rauhoittunut ja mennyt takaisin miehensä\nhuoneeseen istuakseen hänen luonaan, kunnes lääkäri tulisi, katsoi mrs\nCavalossi peiliin ja hymyili.\n\n— Niin, virkkoi hän, influenssa ei kai ole vaarallista! Tarkka\nhuolenpito —\n\nHänen puheensa keskeytyi, kun Adela tuli sisälle nimikortti kädessään.\n\n— Täällä on eräs herra, joka kysyy mrs Forrestia, ja siksi toin kortin\nrouvalle.\n\nMrs Cavalossi vilkaisi nimikorttia. Siinä oli: Arthur Peterson.\n\n— Luulen, että puhun itse hänen kanssaan, Adela. Sitten hän epäröi\ntaasen. Ei, sanoi hän viimein, sanokaa mr Petersonille, että mr Forrest\nmakaa sairaana, influenssassa ja että me odotamme juuri lääkäriä.\n\n— Kyllä, rouva. Ja jos hän tahtoo puhutella rouvaa?\n\n— Hän ei tunne minua.\n\nAdela poistui.\n\n— Antaisin aika paljon, jos voisin keskustella neljännestunnin tuon\nArthur Petersonin kanssa, puheli mrs Cavalossi itsekseen, kun hän oli\ntaasen yksin. Mutta jos tutustuisin häneen nyt, saattaisi se vaikeuttaa\ntilannetta.\n\nKun lääkäri tuli, otti mrs Cavalossi itse hänet vastaan, ja vaikkakin\nSylviane seurasi heitä Arthurin huoneeseen, jäi hän neuvottelussa\ntäydellisesti sivulliseksi. Lääkärin käytös oli ystävällistä ja\nrauhoittavaa. On kahta lajia lääkäreitä — toiset ovat vakuutettuja\nsiitä, että potilas kuolee, kunnes heidän äärimmäinen älykkäisyytensä\nepäämättömän varmasti on johtanut niin pitkälle, että potilas voi syödä\npihviä aamiaiseksi, ja toisia, jotka ovat täysin vakuutettuja, että\npotilas voi aivan hyvin, siksi kunnes hän kuolee. Folkestonen lääkäri\nkuului viimeiseen lajiin.\n\n— Hm! mutisi hän laskettuaan Arthurin valtimon lyönnit ja mitattuaan\nitse kuumeen. Hm! Sitten syntyi hiljaisuus. Viimein hän sanoi: Selvästi\ninfluenssaa. Helppo tapaus. Ei ole mitään syytä levottomuuteen.\n\nHän katsoi Sylvianea ja hymyili.\n\n— Enkö sanonut sitä, rakas Sylviane, virkkoi mrs Cavalossi\ntyttärelleen.\n\n— Lähetän tänne heti vähän lääkettä.\n\n— Minä tahtoisin niin mielelläni, että tohtori tulisi uudelleen\niltapäivällä, sanoi Sylvie, joka viimeinkin uskalsi esiintyä\nvaimon-oikeuksin.\n\n— Onkohan se välttämätöntä? kysyi mrs Cavalossi.\n\n— Minä tulen joka tapauksessa, vastasi tohtori lyhyesti tarkastettuaan\npotilasta uudelleen.\n\nMrs Cavalossi saattoi hänet ulko-ovelle asti.\n\nSen jälkeen hän lähti aamukävelylleen rannalle. Mrs Cavalossilla oli\ntapana tehdä kävelymatka, tapahtuipa mitä tahansa. Mahdollisesti tuo\ntottumus juuri selvitti syyn, miksi hänellä oli niin kaunis iho ja hyvä\nterveys.\n\nOli vielä verrattain varhaista ja Folkestonen lukuisat kesävieraat\neivät olleet vielä tulleet alas tervehtimään aurinkoa ja merta. The\nLeasilla ei ollut vielä montakaan ihmistä. Orkesteri ei ollut\naloittanut päivän työtä. Mrs Cavalossi otti tuolin, maksoi siitä pennyn\nja rupesi tuumimaan asioita ja syitä yleensä. Hänen mietteensä lienevät\nolleet tahdikkaita, sillä tuon tuostakin polkaisi hän maata pienellä\nverrattomalla jalallaan kuin olisi hän soittanut jotain sävelmää. Äkkiä\nhänen mietteensä keskeytyivät. Eräs nuori mies, joka kulki hänen\nohitseen, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä.\n\n— Suokaa anteeksi, virkkoi nuori mies, mutta luulenpa, että minulla on\nkunnia puhutella mrs Cavalossia.\n\n— Nimeni on Cavalossi, myönsi hän ja hymyili vasten tahtoaan.\n\n— Ja minun on Peterson — Arthur Peterson, sanoi hän. Olin juuri\nhotellissa tavatakseni ystäväni Forrestin. Toivon, ettei hän ole\nvaarallisesti sairas.\n\n— Toivon niin, vastasi mrs Cavalossi. Toivomme ettei siihen tarvitse\nkiinnittää erikoista huomiota. Mutta influenssan suhteen ei ole\nmilloinkaan varma, kuten tiedätte.\n\n— Arthur alkaa tottua influenssaan, huomautti mr Peterson.\n\n— Niin, hän on kertonut minulle, että hänellä on ollut se pari kertaa\naikaisemmin hyvin vaikeana.\n\n— Vaikeana, toisti mr Peterson, se on kaikkein lievimmin sanottu.\n\nMrs Cavalossi kohotti kulmakarvojaan.\n\n— Lähetin hakemaan lääkäriä. Teemme voitavamme. Olen vain ulkona\nhengittääkseni raitista ilmaa puolen tunnin ajan ja sitten minä autan\nhänen hoitamisessaan.\n\n— Autatteko? huudahti mr Peterson. Jos minä olisin sairas, pitäisin\nsiitä, että te hoitaisitte minua.\n\n— Miksi sanotte siten?\n\n— Koska te olette niin ihmeen kaunis.\n\n— Te olette hyvin vilpitön, mr Peterson.\n\n— Olenko ollut epäkohtelias? kysyi mr Peterson häpeissään. Toivon,\netten kuitenkaan ole ollut. Mutta jos olen, niin pyydän anteeksi.\nKatsokaahan, minä en ole tottunut naisseuraan. Minä käyttäydyn aina\ntyperästi. Mutta te olette ihmeen kaunis, mrs Cavalossi. Saanko istua\nhetkisen tällä tuolilla?\n\nOdottamatta vastausta istuutui hän tuolille, kumartui eteenpäin, sysäsi\nhattunsa takaraivolle ja leikitteli kepillään.\n\n— Minun täytyy pian mennä, sanoi mrs Cavalossi. Vain hänen\nkäyttäytymisensä selvensi eron hänen ja jonkun puotitytön välillä.\nMiten saatoitte tietää, kuka minä olen?\n\n— Minä tapasin Arthurin eilen höyrylaivalla ja minä näin hänen\nlähtevän laivasta erään naisen kanssa, jonka tiesin olevan hänen\nvaimonsa. Ikävä kyllä en saanut tilaisuutta tulla esitellyksi hänelle.\nHän oli kuin teidän ilmetty kuvanne ja kun Arthur oli puhunut teistä\nmolemmista, arvasin heti, kuka te olitte, kun näin teidän istuvan\ntäällä.\n\n— Ymmärrän, vastasi mrs Cavalossi.\n\n— Toivon että ette pahastunut, kun esittäydyin itse. Tahdoin vain\nkuulla, miten Forrestin laita oli.\n\n— En ensinkään, mr Peterson. Luulenpa, että tulette huomaamaan, lisäsi\nhän, että kellään ei ole mitään sitä vastaan, että tulee tutuksi niin\nrikkaan miehen kanssa kuin teistä pian tulee.\n\nMr Peterson punastui.\n\n— Te olette siis kuullut puhuttavan isäni testamentista ja kaikesta\ntuosta?\n\n— Kyllä, luonnollisestikin. Kukapa ei olisi? Pian teidän kuvanne on\njoka viikkolehdessä — kun teistä tulee täysi-ikäinen.\n\n— Toivon säästyväni siitä.\n\n— Oh, pahempaakin saattaisi teille tapahtua.\n\n— Esimerkiksi?\n\n— Minä en tahdo esittää mitään esimerkkejä. Mutta minä olen eräissä\nasioissa hyvä naisprofeetta, uskokaa vaan, mr Peterson.\n\n— Ennustakaa sitten kädestäni. Hän kurkoitti innokkaana käsiään ja mrs\nCavalossi oli tutkivinaan niitä.\n\n— Elämänviiva on pitkä, sanoi hän.\n\n— Onko se! huudahti mr Peterson. Se on hyvä. Annoin pari vuotta sitten\nerään mustalaisen ennustaa minulle Epson Downissa ja hän sanoi, että\nelämänviiva on hyvin lyhyt.\n\nMrs Cavalossi katsoi äkkiä häneen.\n\n— Hyvin lyhyt? kysyi hän terävästi.\n\n— Niin.\n\n— Mustalaiset ovat sellaisia petkuttajia, virkkoi hän. Älkää uskoko\nniitä. Elämänviiva on pitkä. Mutta minun täytyy varoittaa teitä\nsuuresta onnettomuudesta.\n\n— Minkälaisesta onnettomuudesta?\n\n— Niin, miten sen tietäisin.\n\n— Te laskette leikkiä kanssani, virkkoi mr Peterson. En usko, että\nymmärrätte hituistakaan kädestä ennustamisesta, mrs Cavalossi.\n\n— Saattepa nähdä, hymyili hän olematta millänsäkään. Hyvää huomenta!\n\n— Enkö saa saattaa teitä hotelliinne?\n\n— En tahdo vaivata teitä, mr Peterson, vastasi hän kylmästi.\n\n— Ei siitä ole mitään vaivaa.\n\n— Hyvää huomenta! toisti mrs Cavalossi ja lähti hyvästelemättä häntä\nkädestä pitäen.\n\n— Ihmeellinen nainen! mutisi mr Peterson, kun hän jäi yksin. Mutta hän\non verraton joka tapauksessa. Minä käyn vierailemassa tuossa hotellissa\nkaksi kertaa päivässä siihen asti, kun Forrest alkaa parantua — käyn\nkun käynkin!\n\n\n\n\nVIII.\n\nViikatemies kutsutaan.\n\n\nNäytti siltä, että Arthur Forrest oli arvioinut oikein sairautensa.\nSaman päivän iltapuolella oli hän vakavasti sairaana ja kaikki\nhotellissa tiesivät, että hän oli sairas.\n\nSeuraavan päivän iltana oli Arthurin tila arveluttava. Hänellä oli\nneljänkymmenen asteen kuume. Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään\nvaikutusta häneen. Hän houraili usein. Mrs Cavalossi oli Sylvianen\ntäydellä hyväksymisellä kieltäytynyt ottamasta sairaanhoitajatarta. Nuo\nkaksi naista vakuuttivat tohtorille, että he halusivat itse hoitaa\nArthuria. Edellisenä yönä oli Sylviane valvonut miehensä luona, Adelan\nnukkuessa viereisessä huoneessa. Tänä yönä piti mrs Cavalossin jäädä\nsairaan luokse. Kello oli kymmenen ja tohtori oli juuri lähdössä.\nSylviane oli, vaikkakin vastahakoisesti, luvannut mennä nukkumaan\näitinsä huoneeseen pariksi tunniksi.\n\n— Hän on ehkä hieman parempi, virkkoi tohtori mrs Cavalossille\nottaessaan hattunsa. Mutta kuume yhä pysyy. Koska mrs Forrest ei ole\nsisällä, voin sanoa teille suoraan, että sairaus on jatkuvasti niin\nvaarallista kuin se ikänään voi olla. Minun mielestäni teidän pitäisi\nottaa sairaanhoitajatar. Te itse, mrs Cavalossi, olette yhtä hyvä kuin\njoku sellainen, mutta mrs Forrestin puolesta pelkään. Hän on liian\nhuolestunut ja levoton pystyäkseen hoitamaan sairasta hyvin.\n\n— Kuten tohtori haluaa, vastasi mrs Cavalossi myöntyväisesti, minä\nhankin huomenaamulla sairaanhoitajattaren.\n\n— Te sanoitte tuntevanne etevän lääkärin Lontoossa. Jos\nsähköittäisitte hänelle?\n\n— Sen olen jo tehnyt, lausui mrs Cavalossi. Arvelin, että ette\npahastuisi siitä. Luulen hänen olevan täällä huomenna puolenpäivän\naikaan.\n\nTohtori kumarsi.\n\n— Minun ei tarvitse kehoittaa teitä suurimpaan varovaisuuteen, sanoi\ntohtori lähtiessään. Pieninkin huolimattomuus saattaisi aiheuttaa\nkohtalokkaita seurauksia. Hyvää yötä, minä tulen taasen aamulla heti\naamiaisen jälkeen.\n\nMrs Cavalossi ja potilas olivat kahdenkesken isossa makuuhuoneessa,\njota valaisi yksi ainoa, pukeutumispöydän yläpuolella palava lamppu.\nMrs Cavalossi sulki oven hiljaa. Niin, hän oli yksin sairaan kanssa.\nKaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin.\nHän oli täysin selvillä, miten hänen pitäisi menetellä. Keino oli\nvaaraton, yksinkertainen ja pettämätön. Hän astui sängyn ääreen ja\nhänen hieno harmaa silkkipukunsa kahisi hiljaisessa huoneessa. Hän\nkatsoi alas — hän leimuavin silmin ja terveyden puna poskillaan —\nkatsoi tuota raukkaa, joka niin äkkiä oli sairastunut. Hän hymyili\nkylmää, kimaltelevaa ilon hymyä — kuin ihminen, jolla ei ole\nminkäänlaisia omantunnonvaivoja, ei mitään epäröintiä, ainoastaan yksi\nhalu, jonka hän tahtoo toteuttaa. Arthur makasi puoliksi tiedottomana,\nvalittaen silloin tällöin ja vaipuen aika ajoin lyhyeen horrostilaan.\nAvuttomana, heikkona, huohottaen makasi tuossa se mies, joka oli\nuskaltanut asettua kaikkein suurinta suunnitelmaa vastaan, minkä mrs\nCavalossi milloinkaan elämässään oli valmistanut. Se oli liian\nnaurettavaa — ihmeen naurettavaa! Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten\noli hän seisonut mrs Cavalossin edessä häntä vastustaen nuoruuden ja\nvoiman koko päättäväisyydellä. Nyt saattoi hänen elämänsä liekin\npuhaltaa sammuksiin kuin kynttilän, jonka jälkeen sitä ei enää\nuudelleen sytytettäisi.\n\nArthur aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin.\n\n— Janottaako sinua? kysyi mrs Cavalossi hiljaa. Sinun täytyy ottaa\nlääkkeesi.\n\nHän otti pullon yöpöydältä, kaatoi pikariin ja laski sen sitten hänen\nhuulilleen tukien hänen päätään, kun hän joi.\n\n— Miten on Sylvien laita? kuiskasi Arthur.\n\n— Hän lepää vähän. Hän oli niin äärettömän väsynyt, ressu. Nyt täytyy\nsinun myöskin maata hiljaa ja koettaa nukkua.\n\nHän hiveli sairaan kosteata otsaa kylmällä, kiinteällä kädellään.\nJotain Arthurin kuumeisesta hehkusta siirtyi häneen. Mrs Cavalossi\nhymyili taasenkin huomaamattomasti, sillä hän ymmärsi nyt vieläkin\nselvemmin, miten sairas mies oli.\n\nSitten Arthur nukahti tietämättä niistä onnettomuutta uhkaavista\nvoimista, jotka liikkuivat hänen ympärillään.\n\nPuoli tuntia kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Viimein mrs\nCavalossi meni ovelle ja kuunteli tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta ääntä\nkuin Arthurin raskas hengitys. Hän katsoi sairasta taasen. Hiki\nhelmeili Arthurin otsalla, mutta hän nukkui jatkuvasti.\n\nHetki oli koittanut.\n\nKevyesti ja varovasti hän veti peitteen sairaan päältä pois, kunnes\nhänen hartiansa ja rintansa olivat peittämättöminä. Arthur nukkui. Mrs\nCavalossi meni ikkunan luo ja veti verhon syrjään. Satoi ja synkät\npilvet kiisivät taivaalla. Hän oli kuulevinaan meren kohinan.\n\nHän kääntyi nopeasti ja kun hän oli vielä kerran kuullostanut, siirsi\nhän ison verhon, joka oli asetettu ikkunan ja sängyn väliin, syrjään.\nSitten hän väänsi ikkunan kädensijaa, onneksi se ei ollut väännetty\nlukkoon. Äänettömästi työnsi hän ikkunaa auki tuuma tuumalta — kunnes\naukeama oli enemmän kuin jalan levyinen. Sateisen yön kylmä ilma\nvirtasi huoneeseen — hänkin värähti tuntiessaan sen. Yötuuli leikki\nsairaan kosteissa hiuksissa.\n\nHän nukkui jatkuvasti tietämättä, että häneen oli kohdistunut kuoleman\nnuoli.\n\nMrs Cavalossi istuutui ikkunalaudalle ja odotti levollisesti.\nHänellekin saattoi käydä huonosti nyt, mutta hän oli päättänyt uskaltaa\nkaiken. Jos Arthur heräisi! Kerran hän liikautti itseään, mutta mrs\nCavalossi istui hievahtamatta. Kaksikymmentä minuuttia kului. Sitten\nhän sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin hän oli aukaissutkin sen.\n\n— Suurinta varovaisuutta! hän kuiskasi matkien lääkäriä.\n\nSamassa Arthur heräsi ja sanoi jotain. Hän astui sängyn viereen.\n\n— Et saa heittää peitettä päältäsi, rakas Arthur, lausui hän ja peitti\nhänet taasen. Tahdotko jotain juotavaa?\n\n— Minä olen huonompi, virkkoi Arthur juotuaan hieman mehua. Minä\ntunnen sen koko ruumiissani. Olen huonompi kuin tunti sitten.\n\n— Ei, ei, sinä olet parempi. Yöllä tuntee itsensä aina\nhuonovointisemmaksi.\n\n— Palaako takassa tuli?\n\n— Kyllä, sinulla on ihana takkatuli, vastasi mrs Cavalossi.\n\n— Olen ihan täydellisesti kylmettynyt, virkkoi Arthur ja laski sitten\nnöyrästi kuumepoltteiset kasvonsa tyynylle.\n\nMrs Cavalossi tarttui verhoon ja veti sen takaisin paikoilleen. Silloin\nse liukui hänen käsistään ja olisi kaatunut vasten ikkunaa, jos ei hän\najoissa olisi saanut siitä kiinni. Hiljainen tyytymätön huudahdus\npujahti esiin hänen huuliltaan, kun hän nosti sen taasen seisomaan.\nKaikki oli mennyt hyvin. Silloin hän kuuli lattiapalkin narahtavan. Hän\nkääntyi salamannopeasti ovelle päin.\n\n— Sylviane, kuiskasi hän tukahtuneesti.\n\nHänen tyttärensä seisoi tuossa pelästyneet silmät selko selällään ja\noikea käsi koholla, pitäen vasemmalla aamutakkiaan kiinni.\n\n— Mikä on hätänä, Sylviane? kysyi mrs Cavalossi levollisesti.\n\n-? Näin unta, että hän oli kuolemaisillaan, ja siksi tulin tänne. Mitä\nsinä teit verholle, äiti?\n\n— Olin vähällä kaataa sen. Mutta sinun täytyy tosiaankin mennä\nnukkumaan vielä, Sylvia.\n\n— Äiti, lausui hän pyytävästi ja astui sängyn ääreen, hän on huonompi.\n\n— Rakas Sylviane, sanoi mrs Cavalossi ja vei tyttärensä etäämmäksi,\nsinun täytyy koettaa pysyä rauhallisena. Minä en usko, että hän voi\nhuonommin, mutta ei hän parempikaan ole. Ei kukaan voi taistella\nkohtaloaan vastaan. Olemme tehneet voitavamme ja voimme toivoa, että\nhän paranee.\n\nSylviane vetäytyi pois äitinsä hyväilyistä.\n\n— Miksi pakoitit minut menemään levolle? puuskahti hän.\n\n— Sinä tarvitsit lepoa, rakas lapsi, vastasi mrs Cavalossi\nrauhallisesti.\n\n— Miksi et antanut minun istua valveilla ja olla hänen luonaan\nviimeiseen asti? huudahti Sylviane taasen samassa äänilajissa kuin\näskenkin panematta merkille äitinsä vastausta.\n\n— Älä nyt hermostu, Sylviane.\n\n— Sinä näyt unohtaneen, että minä olen hänen vaimonsa. Voi, kun minä\nen olisi mennyt nukkumaan! Silloin en olisi nähnyt unta — silloin en\nolisi nähnyt unta —\n\n— Mitä sitten?\n\n— Tuo uni — tuo uni! — Äiti, jatkoi hän nopeasti, onko ikkuna\nkiinni?\n\n— Tietysti se on kiinni, sinä pieni typerys. Olen erikoisesti\ntarkastanut sen. Jos nyt olet halukas jäämään tänne vartiointiin, niin\nmene pukeutumaan.\n\nKevyt koputus kuului ovelta. Adela astui sisään. Kello alhaalla aulassa\nlöi yksitoista. Adela kohtasi emäntänsä katseen ja nyökäytti päällään.\nMrs Cavalossi poistui.\n\n— Tohtori Colpus on täällä, virkkoi Adela käytävässä.\n\n— Tohtori Colpus?\n\n— Niin, rouva. Hän tuli juuri.\n\nMies ja vaimo olivat kahden.\n\n— Uneni! huudahti Sylviane ja vaipui nyyhkyttäen tuolille.\n\nSairas liikahti sängyssä ja Sylviane kiiruhti hänen luokseen. Mrs\nCavalossi antoi muutamia lyhyitä määräyksiä väsymättömälle,\nkorvaamattomalle Adelalle, joka ei milloinkaan näyttänyt uupuvan eikä\ntarvitsevan lepoa.\n\n\n\n\nIX.\n\nTehtyä ei saa tekemättömäksi.\n\n\nMrs Cavalossi kiiruhti saliin. Tohtori Colpus veti parhaillaan\nhansikkaita kädestään.\n\n— Minähän sähkötin, että sinun olisi tultava huomenna, aloitti mrs\nCavalossi tuskin havaittava tyytymättömyys äänessään.\n\n— Minä pidin parempana tulla heti, sanoi tohtori Colpus. Tapaus\nnäyttää vakavalta.\n\n— Ei se ole enää vakavaa, virkkoi mrs Cavalossi kevyellä äänellä\nsuljettuaan oven. Käänne on tapahtunut.\n\n— Onko hän parempi?\n\n— Hän on kuoleman kielissä — hän ei voi parantua. Jokin erikoinen\nhänen äänessään herätti tohtorin huomiota.\n\n— Mitä sinä olet tehnyt? kysyi hän komentavalla äänellä. Mitä sinä\nolet tehnyt täällä omin päin?\n\n— Täkäläinen tohtori sanoi, vastasi mrs Cavalossi levollisesti, että\npieninkin muutos huoneen lämpötilassa olisi kohtalokas. Siksi aukaisin\nikkunan puolen tunnin ajaksi hänen nukkuessaan — mielestäni se oli\nparasta, mitä saattoi tehdä. Se on nyt tehty ja se on oikein hänelle.\nIhmisillä, jotka ovat niin tyhmiä kuin hän, ei ole oikeutta elää. Kun\nhän on poissa tieltä, voimme osoittaa hänen sukulaisuutensa Petersonin\nkanssa ja niin ei synny enempiä vaikeuksia. Hän on kirjoittanut\ntestamenttinsa, kuten tiedämme, ja kaikki siirtyy Sylvianelle, niin\nmuodoin kaikki on minun. Tunnusta, että olen menetellyt aivan oikein —\nja anna minulle yksi suudelma!\n\nTohtori Colpus vaipui eräälle tuolille välittämättä hänen\nkurkoittamistaan punahuulista.\n\n— Marie! huohotti hän. Tohtorin kasvot muuttuivat ensin punaisiksi,\nsitten valkoisiksi. Peloittavalla voimanponnistuksella onnistui hän\nhillitsemään itsensä.\n\n— Voitko pahoin? kysyi mrs Cavalossi jääkylmästi.\n\n— En, vastasi tohtori. Hän kohosi istumaan tuolilleen keppisuorana ja\npuhkesi nauruun. Minä hämmennyin todellakin sinun tähtesi.\n\n— Miksi niin? kysyi mrs viattomasti.\n\n— Sinun julkeutesi tähden, kun yrität tuota metkua uudelleen.\n\n— Mitä metkua?\n\n— Ikkunan auki avaamista, noita!\n\n— Saanko pyytää sinua selittämään minulle tarkemmin, mitä tarkoitat?\n\n— Eikö signor Gabriel Cavalossi muka kuollut avatun ikkunan takia, kun\nhän makasi keuhkokuumeessa? Ja eikö ikkunaa avannut hänen vaimonsa?\n\nMrs Cavalossi tuijotti tohtoria hiljaisuuden vallitessa.\n\n— Sinä luulit, ettei kukaan tietänyt syytä Cavalossin kuolemaan, mutta\nminä tiesin, miten asia oli, ja vieläpä sain tietää sen eräältä\nhenkilöltä, palvelijalta, joka ulkoa näki, kun tuo tapahtui.\n\n— Giovanni paimenelta? kysyi rouva.\n\n— Aivan niin!\n\n— Mutta Giovannihan on kuollut, virkkoi rouva naurahtaen luontevasti.\n\n— Niin on, mutta kuka tietää, eikö Giovanni kertonut asiaa eräälle\ntoiselle ennenkuin hän kuoli — jollekin, joka ei vaikene ja ole niin\nluotettava kuin minä?\n\n— Pyh! virkkoi mrs Cavalossi, astui tohtori Colpuksen luo ja suuteli\nhäntä. Jumalan kiitos, ettei kumpikaan meistä ole hempeämielinen.\n\nTämä kunnioitettava pariskunta, joka liittyi yhteen yhtä paljon\nrikoksen kuin voimakkaan intohimon kautta, tämä pari, jonka pahuus oli\nniin kylmää, älykästä ja määrätietoista, seisoi käsikädessä\nvaitonaisena suunnilleen minuutin verran.\n\nÄkkiä tohtori Colpus hätkähti kuin olisi hän herännyt tietoisuuteen\nhetken todellisuudesta.\n\n— Sanon sinulle, Marie, että jos hän kuolee, on kaikki menetetty.\nSiksi tulin tänne niin pian.\n\n— Menetetty? toisti mrs Cavalossi synkän näköisenä. Mutta sinähän\nvakuutit minulle, että paperit olivat selvät.\n\n— Niin ne ovatkin, jos Forrest jää elämään ja esittää vaatimuksensa.\nMutta jos hän kuolee, miten voimme silloin osoittaa yhdenpitäväisyyden,\njosta kaikki riippuu? Siitä saattaisi syntyä haudan aukaiseminen\nja joukko muita vaikeuksia. Se ei käy päinsä. Se olisi liian\nepämiellyttävää, Marie. Hänen äänestään erottui hieno nuhde. Sinä\nnäytät päättäneen saattaa meidät perikatoon. Etkö muista, että Arthur\nForrest varsin selvästi sanoi sinulle pienillä päivällisillämme eräänä\niltana, että mitään vaatimuksia ei voitaisi esittää ilman hänen\nhenkilöllistä myötävaikutustaan? Arthur Forrest oli aivan oikeassa\nsiinä.\n\nMrs Cavalossi istuutui. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja niin\nsyntyi hiljaisuus. Hänen sydämensä oli vähällä haljeta suuttumuksesta\nja harmista.\n\n— Minä luulin, että hän vain kerskui, mutisi hän.\n\n— Forrest on mies, joka ei milloinkaan kersku eikä milloinkaan sano\nmitään ilman varmoja perusteita.\n\n— Niin, virkkoi rouva, tehtyä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi.\n\n— Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että toinen Arthur on paljoa enemmän\ntiellä. Tohtori hymyili rauhallisesti.\n\n— Toinen Arthur!\n\n— Niin.\n\n— Ah! Tuo pieni sana pujahti mrs Cavalossin huulilta kuin hänelle\näkkiä olisi kirkastunut jokin seikka.\n\nSyntyi taasen hiljaisuus.\n\n— Hän on hauska poika, se toinen Arthur, virkahti hän.\n\n— Mistä sen tiedät — oletko tavannut hänet?\n\n— Hän esittäytyi itse minulle tässä eräänä päivänä. Hän oli\nihastuttavan julkea ja poikamainen. Vaan arvelenpa hänessä löytyvän\nenemmänkin kuin vain julkeutta ja poikamaisuutta. Mutta mitä sinä aiot\nnyt tehdä? Minun arvoisa vävypoikani on lopussa.\n\n— Minä menen nyt heti katsomaan vävypoikaasi, vastasi tohtori Colpus\nja lähti huoneesta.\n\n— Se ei kannata, voin vakuuttaa sinulle, virkkoi mrs Cavalossi\nkatkerasti. Ei löydy hiukkaakaan toivoa.\n\n— Aina on toivoa. Minä pelastan hänet. Niin, aina on toivoa, toisti\nhän.\n\n— Ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut asiassa osallisensa.\n\nTohtori aivankuin peräytyi kuullessaan nuo peloittavat sanat, mutta\nvain hetkeksi.\n\n— Vie minut hänen luoksensa, sanoi hän. Minä pelastan hänet.\n\n\n\n\nX.\n\nToinen Arthur.\n\n\nArthur Peterson, nuori mies, jonka Forrest oli tavannut\nboulognelaislaivalla ja joka oli koettanut hakkailla mrs Cavalossia\nFolkestone Leassilla, istui Radway Grangen pienessä kirjastossa.\nMaatila sijaitsi laaksoalanteessa. Sen takana kohosi harju, jolta\nsaattoi nähdä selkeinä päivinä niiden Viiden Kaupungin savun ja tulen,\njoiden kaivoksista ja rautatehtaista vanha Peterson, miljonääri, oli\nsaanut miljoonansa.\n\nOli iltapuoli ja joulukuinen päivä oli laskemaisillaan. Arthur Peterson\nistui vanhassa, pähkinäpuisessa nojatuolissa laiskana kuten näytti.\nItse asiassa oli hän täydessä työssä harjoitellakseen rikkaana oloa.\nHän oli nyt ollut noin pari kuukautta Radway Grangen omistaja ja\nnimellisesti myöskin isänsä omaisuuden haltija. Hän havaitsi, että oli\nhyvin mutkikas asia saada niin suuri perintö. Hän oli monta kertaa\nneuvotellut juriidisen asianajajansa, mr Thrushin kanssa, joka oli myös\nisän testamentin laatija, mutta tähän mennessä ei niillä neuvotteluilla\nollut ollut mitään suurempaa merkitystä. Sekä juristia että hänen\nasiakastaan olivat häirinneet monet sivuseikat — keksittyjä\nsivuseikkoja, joita ei kuitenkaan voinut jättää huomioonottamatta. Nämä\nsivuseikat olivat kuitenkin viimein tulleet järjestetyiksi ja suuri\nloppuselvitys piti oikeastaan tapahtua tänään iltapäivällä.\nArthur Peterson odotti parastaikaa mr Thrushia, jonka piti tulla\nManchesterista.\n\nHän katsoi kelloaan. Se oli puoli neljä. Juuri silloin astui palvelija\nsisälle.\n\n— Mr Thrush on täällä ja sitten minä jättäisin tämän kirjeen.\n\nPeterson otti kirjeen, jonka käsialan hän tunsi, aukaisi sen\ninnostuneesti ja rupesi lukemaan. Kirjeen sisältö oli seuraava:\n\n    Lontoo, 15 joulukuuta.\n\n    Rakas Arthur!\n\n    Kiitän sinua vielä kerran ystävällisestä osanotostasi sairauteni\n    aikana. Se kesti kauan, mutta nyt minä olen viimeinkin todellisesti\n    parantumaan päin. Ihmetellään, sanotaan, että oli suorastaan\n    käsittämätöntä, kun läpäsin. Tuon ihmeen teki vanha Colpus, josta\n    kai olet kuullut puhuttavan ja joka sivumennen sanoen on mennyt\n    naimisiin kunnioitettavan anoppini kanssa. Ja minä olen tietysti\n    hyvin kiitollinen tohtorille. Kirjoitan sanoakseni sinulle, että\n    Sylviane ja minä voimme nyt ottaa vastaan kutsusi. Voit odottaa\n    meitä perjantaina iltapäivällä 18:na, jos ei aika ole sinulle\n    sopimaton. Juna tulee Crewen asemalle puoli viisi iltapäivällä\n    ja me toivomme, että tulet meitä vastaan tai lähetät jonkun\n    toisen. Sylviane on vähän heikko terveydeltään tai ennemminkin\n    alakuloinen. Minun sairauteni on kai ollut liian suuri koetus\n    hänen voimilleen. Hänestä on niin hauska tutustua sinuun. Me\n    tapaamme siis perjantaina.\n\n                                   Ystäväsi\n                                        Arthur C. Forrest.\n\n    J.k. — Älä levittele miljooniasi liian laveasti. Muista, että\n    minä olen vain tavallinen yksinkertainen ihminen, ja samoin olit\n    sinä itsekin siihen aikaan, kun meistä tuli hyvät ystävät.\n\n                                                 S:a.\n\nPeterson hymyili miettivästi lukiessaan kirjeen loppua. Sitten hän\nhuomasi, että palvelija seisoi odottaen.\n\n— Niinpä tosiaan, virkkoi Peterson. Pyytäkää mr Thrushia tulemaan\ntänne ylös ja tuokaa sitten tänne pari lamppua ja hiukan teetä.\n\nAinoa mr Thrushin ulkonaisesti havaittava lakimiehen, etevän\nManchesteriläis-asianajajan, merkki oli hänen pieni ruskea\nasiapaperisalkkunsa, joka tuntui olevan olennainen osa hänestä, kun hän\noli matkoilla, muuten hän muistutti maalaisherraa, joka oli vetänyt\nkeuhkoihinsa raikasta ilmaa tarpeeksi. Hän oli puettuna leveälieriseen\nhattuun, siniseen pukuun ja kaulassa hänellä oli vaalea kaulahuivi.\nHänen täyteläiset, sangen leveät kasvonsa olivat sileiksi\najellut. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha ja näytti\nneljäkymmentäviisi- vuotiaalta. Siinä osassa Englantia ei ollut\nälykkäämpää ja tunnetumpaa asianajajaa.\n\n— Minulla on täsmällisesti tunti ja kolmeneljännestä aikaa olla\ntäällä, sanoi hän Petersonille, kun hän oli juonut teensä ja puhellut\nyhtä ja toista. Minun täytyy matkustaa Derbyhyn. Ehkä siirrymme nyt\nliikeasioihin ja puhumme sitten ilmasta — jos meillä on aikaa? Hän\nhymyili hyväntuulisesti.\n\nPeterson nyökäytti. Vaikka hän oli miljoonain herra, näytti Peterson\nedelleen pojalta pyöreine, sileäksiajeltuine kasvoineen.\n\n— Te kirjoititte viimeisessä kirjeessänne, että te halusitte tehdä\nminulle joitakin kysymyksiä. Olen nyt palveluksessanne, sanoi mr\nThrush.\n\n— Niin, aloitti Peterson kurkkuaan kakistellen. Minä haluan tietää\ntarkalleen, mitä minä omistan, miten suuriarvoista se on ja paljonko se\ntuottaa. Te annoitte minulle käteisrahaa kolmekymmentäviisituhatta\npuntaa kaksi kuukautta sitten, mr Thrush. Ehkä teitä huvittaa kuulla,\nettä minä olen hävittänyt suurimman osan tuosta rahamäärästä.\n\n— Niitä ette ole ainakaan sijoittanut tähän taloon, virkkoi mr Thrush\nnauraen ja katsoi ympärilleen kolkossa huoneessa.\n\n— Ei, tämä ei kiinnosta mieltäni tarpeeksi, mutta kuten tiedätte,\nrakennutan parhaillaan toista.\n\n— Joka tulee kuluttamaan vielä enemmän rahaa?\n\n— Aivan niin.\n\n— Olen kuullut, että rakennustapa on teidän hullutteluanne, virkkoi\nmr Thrush.\n\n— Minun hullutteluani?\n\n— Niin, tai teidän erikoisesti keksimäänne.\n\n— Kuka sen on sanonut?\n\n— Eräs minun kirjureistani, joka vietti loma-aikansa Italiassa viime\nkesänä ja näki teidän istuvan piirrellen taloja Paviassa.\n\n— Totta on, virkkoi Arthur Peterson ja kuin hieman suuttuneena hän\nlisäsi: Näyttää siltä, että teenpä minä mitä tahansa, keskustellaan\nsiitä Manchesterissakin. Minulla ei ollut aavistustakaan, että minä\nolin niin tärkeä henkilö.\n\nEniten huomiota herätti Arthurissa hänen muuttunut käytöksensä\nsenjälkeen, kun hän oli saanut perintönsä käsiinsä. Hän oli\nulkomuodoltaan edelleen poikamainen, mutta tuon tuostakin ilmaantui\nhänen kasvoilleen väsymys ja närkästys, joka sopi huonosti hänen\ntavallisesti raikkaille, avoimille kasvoilleen.\n\n— Ehdottomasti te olette julkinen henkilö, sanoi mr Thrush, ja\nsellaisena ette voi välttää keskustelua teistä — minä toivon vaan,\nettä se olisi aina kunnioittavaa ja ystävällistä.\n\nArthurin innostus arkkitehti- ja rakennusalaan oli kyllä todellista.\nHäneltä puuttui yleisempiä, merkittävämpiä harrastuksia, mutta\narkkitehtuuriin hänellä oli ilmeiset taipumukset. Hän oli, sen jälkeen\nkuin hänen arvostelukykynsä oli kasvanut, aina kärsinyt siitä, että\nRadway Grange oli niin ruma, ja hän oli kauan sitten päättänyt rakentaa\nkauniimman talon paremmalle paikalle. Raisulla pontevuudella, joka\nilmaisi sekä hänen luonteensa vahvuutta että heikkoutta, oli hän heti\nkäynyt käsiksi siihen asiaan saavuttuaan maatilalle ja useita kuukausia\nsitten hän oli keskustellut erään nuoren arkkitehdin kanssa, jota hän\nluuli hyvin eteväksi.\n\n— Niin, sanoi Arthur miettivästi, uusi Radway Grange tulee olemaan\nyksi kreivikunnan kauneimpia herraskartanoita.\n\n— Hauska kuulla, virkkoi mr Thrush muodollisen kohteliaasti.\n\n— Mutta kuitenkaan ette usko, että siitä tulee kaunis missään\ntapauksessa.\n\n— Kyllä, toivon, että niin käy, mr Peterson, mutta minä en pysty\narvostelemaan rakennustaidetta, enkä ole kyllin rohkea lausuakseni\nminkäänlaisia ennusteluja. Kuulkaahan, mitä aiotte tehdä tälle talolle,\njoka on niin iso ja tilava?\n\n— Minä revitän alas tämän kirotun rakennuksen! huudahti Arthur\nnäennäisesti suotta kiivastuen. Se on niin ruma, että sitä katsellessa\nsaattaa sairastua.\n\n— Teillä on suuret vaatimukset. Matkanne ovat tehneet teistä liian\narvostelevan.\n\n— No, joka tapauksessa aion toimittaa täkäläisille, puheluun\nhalukkaille ihmisille jotain puheen aihetta. Mutta palatakseni\nkysymykseeni, mr Thrush, miten paljon tulee uuden rakennuksen omistaja\nsaamaan käyttövaroja itselleen?\n\n— Saatte kuulla, virkkoi mr Thrush ja otti esille erään paperin.\nMinulla on tässä luettelo omaisuudestanne. Ensiksikin teillä on\nkuusituhatta osaketta — kappaleelta sadan punnan arvoiset —\nOsakeyhtiö Petersonin kivihiilikaivoksissa ja rautatehtaissa. Ne\nmerkitsevät sadanviidenkymmenentuhannen punnan tuloa vuodessa ja ovat\nnykyään suunnilleen yhden miljoonan kahdeksansadan tuhannen punnan\narvoiset.\n\n— Ihastuttavaa, virkkoi Peterson lyhyesti.\n\n— Sen lisäksi on teillä neljänsadantuhannen punnan osakkeet\nkoillisella rautatiellä, jossa yhtiössä te kuulutte suurimpain\nosakkeenomistajain joukkoon. Siitä tulee kuusitoistatuhatta vuodessa.\n\n— Hyvä, vastasi Peterson.\n\n— Sitten teillä on kaksisataakaksikymmentätuhatta viisisataa puntaa\nvaltio-obligationeissa, joka tuottaa kuusituhatta vuodessa.\n\n— Nyt me tulemme pikkusummiin, huomautti Peterson.\n\n— Sitten teillä on Viidessä Kaupungissa tontteja kaiken kaikkiaan\nviidenkymmenenkahdentuhannen arvosta, joiden tuotto on viisituhatta.\nTeillä on myös talo ja siihen kuuluva kahdentuhannen tynnyrinalan\nsuuruinen maa-alue — jonka arvo on tuntematon.\n\n— Sen me jätämme pois laskuista, virkkoi Peterson lakonisesti.\n\n— Sen lisäksi teillä on joukko arvopapereita, joiden yhteissumma\nnousee kolmeensataankolmeenkymmeneentuhanteen puntaan, joista tulee\nyhdeksän tuhatta vuodessa. Ja lopuksi — Te tahdoitte, että minä\nhankkisin osaksi käteistä rahaa. Olen tehnyt sen. Loppujen lopuksi on\nteillä siis kaksisataatuhatta puntaa talletettuna, jotka lisäävät\ntuloja joutavalla kahdeksallakymmenellä punnalla viikossa.\n\n— Onko siinä kaikki?\n\n— On.\n\n— Ja mikä on loppusumma?\n\n— Omaisuutenne kokonaisarvo on pyörein luvuin kolme miljoonaa\nsatakaksituhatta viisisataa puntaa.\n\n— Isäni omaisuus on siis lisääntynyt hänen kuoltuaan?\n\n— Suurilla omaisuuksilla on ihastuttava ominaisuus kasvaa itsestään.\nNiin, se on lisääntynyt noin kolmellasadalla tuhannella punnalla. Summa\nolisi ollut suurempi, jos ei perintövero olisi nykyisin niin korkea.\n\n— Ja minun nykyiset tuloni?\n\n— Teidän nykyiset tulonne lähentelevät kahtasataa tuhatta puntaa\nvuodessa.\n\n— Kiitos, virkkoi Arthur Peterson. Nyt, mr Thrush, on minulla\nannettavana teille muutamia yksinkertaisia ohjeita. Te olette minua\npaljon vanhempi ja te olette minun juriidinen neuvonantajani.\n\n— Sallikaa minun ensin sanoa, huomautti mr Thrush leikillisesti, että\nte, mr Peterson, olette minun korkea-arvoisin asiakkaani, minun rikkain\nasiakkaani. Toiset tulevat minun luokseni, mutta minä tulen teidän\nluoksenne.\n\n— Minä otankin sen asian kunnia-asiaksi, vastasi Peterson hymyillen.\nTe olette, kuten sanoin, vanhempi minua ja minun juriidinen\nneuvonantajani. Ne ohjeet, jotka aion antaa teille, tulevat\nihmetyttämään teitä. Mutta sanon jo etukäteen, että en halua niistä\nsyntyvän mitään neuvotteluja — olen perustellut päätökseni.\n\n— En anna minkään hämmästyttää itseäni, virkkoi mr Thrush, olkaa hyvä,\njatkakaa!\n\n-? Ohjeeni ovat nämä: teidän täytyy myydä koko omaisuuteni,\noli se mitä laatua tahansa, paitsi valtio-obligationit, ja ostaa\nvaltio-obligationeja.\n\nMr Thrush oli juuri sanonut, että hän ei aikonut antaa minkään\nihmetyttää itseään, ja kuitenkin hän havaitsi nyt olevansa sellaisessa\nsieluntilassa, jota ilman epäilystä saattoi sanoa hämmentymiseksi.\n\n— Oletteko hullu! huusi hän.\n\nEtevä juristi oli tuskin lausunut nuo sanat, kun hän jo huomasi, että\nhän oli mennyt yli sopivaisuuden rajojen.\n\n— Hullu? toisti Arthur Peterson. Vai niin, niinkö ihmiset sanovat?\nNäytänkö minä hullulta? Onko minussa jotain, josta saattaa päätellä\nminun olevan mielenvikainen, mr Thrush?\n\n— Te käsitätte minut väärin, rakas mr Peterson, virkkoi mr Thrush\nlepytellen. Me juristit olemme liian valmiit katsomaan jokaista tekoa,\njoka ei pohjaudu liiketottumuksiin, kuin — niin, kuin hullutusta.\nTarkoitin vain sitä. Enkä tietenkään ole niin kiintynyt materiaan,\netten voisi ymmärtää, että löytyy muitakin katsantokantoja kuin meidän.\n\nMr Thrushin käytös oli muuttunut. Olematta vähimmässäkään määrin\nmielistelevä ilmaisi hänen käytöksensä nuorelle miljonäärille\nkuitenkin, että vanha asianajaja kunnioitti häntä.\n\n— Minä en täyttäisi velvollisuuttani teitä kohtaan, jatkoi asianajaja,\njos en minä ainakin olisi olevinani äärimmäisen hämmästynyt niistä\nneuvoista, jotka juuri annoitte minulle.\n\nHän nauroi ja Arthur Peterson nauroi myöskin — verrattain äänekkäästi.\n\n— Te olette käsittänyt ohjeeni?\n\n— Kyllä, vastasi mr Thrush ja veti syvään henkeä. Tiedättekö te, mr\nPeterson, että siten menetellen te tulette alentamaan tulojanne 200,000\npunnasta vuodessa — odottakaahan, kun katson — vähän vähemmän kuin\n100,000 puntaan vuodessa ja että te siis heitätte syrjään 2,000 puntaa\nviikossa?\n\n— Tiedän sen.\n\n— Ja saanko luvan kysyä, mikä on syynne?\n\n— Vain se syy, että haluan nauttia rikkaudestani. Siten kuin nyt on,\nhäiritsisi kaikkien näiden osakkeiden ja arvopaperien huolehtiminen\nelämääni. Jos rahani ovat sijoitetut valtio-obligationeihin, ovat\ntuloni verrattain pienet, mutta minun ei tarvitse olla levoton sen\ntakia ja minä olen riippumaton pörssielämästä.\n\n— Se on totta, myönteli mr Thrush.\n\n— Sitäpaitsi en voi kuluttaa 100,000 puntaa vuodessa, vielä vähemmin\n200,000.\n\n— Ymmärrän, vastasi mr Thrush. Sallikaa minun sanoa, että te olette\neriskummallinen nuori mies, mr Peterson.\n\n— Ehkäpä, mutta minä haluan pitää hauskaa. Tahdotteko siis noudattaa\nohjeitani?\n\n— Minähän olen teidän homme d'affaire. Mutta sen täytyy tapahtua\nvarovaisesti. Minä tarvitsen aikaa. Jos minä esimerkiksi laskisin\nmarkkinoille kaikki teidän hiiliosakkeenne yhtä aikaa, alenisi niiden\narvo ehdottomasti, ja jos minä menisin pörssiin ja ostaisin\nvaltio-obligationeja 3,000,000 samalla kertaa, nousisi niiden hinta\nehdottomasti. Minä tarvitsen aikaa, mr Peterson.\n\n— Saatte kuusi kuukautta. Riittääkö se?\n\n— Koetan.\n\n— Te mainitsitte 200,000 punnan käyttövaroista. Onko sellainen summa\ntililläni?\n\n— Kyllä.\n\n— Siispä voin heti käyttää 25,000 punnan shekin?\n\n— Niin voitte.\n\nArthur Peterson otti esiin shekkikirjansa eräästä laatikosta, kirjoitti\nshekin mainitsemalleen summalle ja ojensi sen mr Thrushille.\n\n— Tämä on asetettu minulle, virkkoi asianajaja.\n\n— Se kuuluu teille.\n\n— Mutta miksi ihmeessä?\n\n— Pelkästään vain tunnustukseksi työstänne ja siksi, kun jätitte\nsikseen enemmät neuvottelut kanssani tulojeni supistamisesta.\n\n— Mutta mr Peterson, minä en tosiaankaan voi ottaa tätä vastaan.\n\n— Miksi ette? Oletteko siis niin rikas?\n\n— Tämä on niin luonnotonta.\n\n— Kuulkaa nuoren miehen neuvoa, mr Thrush. Älkää kieltäytykö ottamasta\nshekkiä. Se on hyväntahtoisuuden ilmaisu ja sellaista ei pidä\nmilloinkaan vähäksyä.\n\nSanallakaan vastaamatta puristi mr Thrush Arthur Petersonin kättä.\n\n— Te olette liian antelias, änkytti hän sitten työntäessään shekkiä\nlompakkoonsa.\n\nHe keskustelivat vielä joistain pikkuseikoista ja puoli tuntia\nmyöhemmin lähti mr Thrush herraskartanosta. Hänen nuori asiakkaansa oli\nhämmentänyt hänet, mutta myöskin tehnyt häneen suuremmoisen\nvaikutuksen.\n\n\n\n\nXI.\n\nSeikkailurikas matka.\n\n\nHevonen dogi-vaunujen eteen valjastettuna odotti oven ulkopuolella ja\nhevosen pääpuolessa seisoi ajomies.\n\n— Onko kaikki selvää? kysyi Arthur Peterson, joka laskeutui portaita\nalas hansikkaitaan napittaen.\n\n— Kaikki selvää, vastasi ajomies.\n\n— Minulla on aikaa vain puoli tuntia — juokseeko hevonen siinä ajassa\nasemalle?\n\n— Kyllä, hyvin helposti. Minä olin ajelemassa sillä eilen ja se juoksi\nkaksi mailia seitsemässä minuutissa. Minä annoin mr — en muista hänen\nnimeään — sen uuden palvelijan, ajaa kanssani. Hän näyttää ymmärtävän\nhevosasioita. Hän sanoi, että tämä oli uljain elukka, mitä ajatella\nsaattaa, ja siinä hän oli oikeassa.\n\n— Vai niin, minun uusi palvelijani ymmärtää hevosasioitakin, virkkoi\nPeterson huvitettuna. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän hämilleen\ntuon ihmeellisen, hiljattain Lontoosta palkatun palvelijansa\nkaikkitietäväisyydestä.\n\n— Kyllä, hän on usein tallissa. Pitää siellä olosta. Hyvin\nkäytännöllinen mies.\n\n— Se voi kyllä olla mahdollista. Sinun ei tarvitse seurata mukana.\nOvatko vaunut, joissa tavarat piti tuoda, lähteneet?\n\n— Kyllä, puoli tuntia sitten.\n\n— Laske irti sitten.\n\nMusta hevonen lähti liikkeelle kuin kanuunan kuula. Se oli voimakas\neläin, mutta se vaati myös ajajalta jotain. Sillä olikin ohjaksien\ntoisessa päässä vaatimukset täyttävä henkilö, Arthur Peterson.\n\nPeterson katsoi kelloaan, kun hän ajoi ensimmäisen mailipylvään ohi\nmatkalla Crewen asemalle. Ensimmäinen maili oli ajettu kolmessa\nminuutissa ja viidessätoista sekunnissa. Hän ajatteli itsekseen, ettei\nollut oikein miljonäärin arvolle sopivaa hakea vieraita asemalta\ndogi-vaunussa ilman ajomiestä. Mutta hän ei ollut vielä niin tottunut\nkohteliaisuustapoihin ja tunsi sitäpaitsi poikamaista intoa saada\nnäyttää uutta hevosta Arthur Forrestille ja silloin eivät ajoneuvot\nsaisi olla liian painavassa lastissa kotimatkalla.\n\n— Hei, lisää vauhtia! huudahti hän ja heilautti piiskaa kerran.\n\nHevonen hypähti eteenpäin ja jotain tapahtui. Dogi-vaunut kääntyivät\nsivulle ja hevonen tanssi poikittain tiellä. Äärimmäisellä\nponnistuksella onnistui Arthurin pidättää se ja hän hyppäsi maahan.\nVasemmanpuoleinen vetonuora oli päässyt auki. Onnettomuudesta olisi\nsaattanut olla turmiolliset seuraukset, mutta Arthur otti asian\nrauhallisesti.\n\nEräs poika tuli sattumoisin tietä pitkin.\n\n— Halloo! huusi Arthur.\n\nPoika kääntyi.\n\n— Tule tänne, niin voit ansaita rahaa.\n\nPoika lähestyi hitaasti.\n\n— Osaatko pidellä tätä hevosta, poikaseni?\n\n— Minä osaan pidellä kyntöhevosta.\n\n— Hyvä, tartu kiinni molemmin käsin ja varo, ettei se juokse tiehensä\nvieden sinut mukanaan.\n\nPoika nauroi ja totteli.\n\nArthur kumartui ottaakseen nauhan kengästään, mutta kun hän huomasi,\nettä hänellä olikin nappikengät, kirosi hän Oldcastlen suutarit, jotka\nolivat vakuuttaneet hänelle, että koska hän eräissä suhteissa oli oman\narvon tuntoinen mies, täytyi hänellä olla nappikengät. Sitten hän\nkatsoi pojan jalkineita. Hänellä oli karkeat nauhakengät jalassaan.\nHetken kestävän neuvottelun jälkeen onnistui hänen ostaa itselleen\npojalta kengännauha puolen kruunun hinnasta ja viiden minuutin kuluttua\noli hän kynäveitsensä avulla korjannut vaurion.\n\n— Hiljaa, kauniisti! sanoi hän sitten hevoselle ja he ajoivat lähimmät\nneljä mailia nopeudella, joka ei noussut kuin kolmeentoista mailiin\ntunnissa. Sitten tie muuttui jokseenkin jyrkäksi, kunnes saavuttiin\nalamäkeen. Hevonen meni mäen koko hyvin ja aikoi juuri ottaa paremman\nvauhdin, kun se pelästyikin samassa tien vierellä olevaa kiviröykkiötä\nja heittäytyi sivulle. Samassa silmänräpäyksessä kuului merkillistä\nkitkutusta ja ritinä vasemmalta puolelta, ja kun Arthur katsoi sille\ntaholle, näki hän, että toinen pyöristä oli irtaantumaisillaan. Hän\nhyppäsi heti alas ohjakset kädessään. Samassa irtaantui pyörä\nvaunuista, vieri pari metriä ja kaatui. Vaunut kaatuivat tömähtäen\nkyljelleen.\n\n— Voi minun päiviäni! huudahti Arthur. Mitä nyt tapahtuu tämän\njälkeen? Mutta hän piti lujasti kiinni ohjaksista, eikä hevonen päässyt\nmihinkään, vaikka se ponnisti vapautuakseen aisoista.\n\n— No, hiljaa! koetti hän rauhoittaa sitä. Sinä et pääse Creween\niltapäiväksi, mutta minäpä aion mennä.\n\nHänen onnistui itse asiassa ennättää Crewen asemalle neljännestunnin\njunan oikean tuloajan jälkeen ja tänään juna onneksi myöhästyi\nkaksikymmentä minuuttia. Kun hän ajoi kotiin Arthurin ja Sylvianen\nkanssa avovaunuissa, jotka hän oli vuokrannut Crewestä, kertoi hän\nhuolettomalla tavalla, joka sopi hänelle erittäin hyvin, miten hän yhä\ntihenevässä hämärässä oli saanut hevosen irroitetuksi aisoista,\ntaluttanut sen majatalon pihaan tien varrella, lähettänyt pari miestä\nhakemaan rikkinäisiä vaunuja ja sitten jatkanut jäljellä olevan matkan\nCreween pikamarssissa.\n\n— Se selittää teille, miksi minä olin vähän hengästynyt, kun ensin\nnäitte minut, mrs Forrest, virkkoi hän Sylvianelle, joka istui\nvaunuissa häntä vastapäätä.\n\nSylviane hymyili. Peterson huomasi, että hän oli hyvin surumielinen,\nkun hänen miehensä sitävastoin oli erinomaisen hyvällä tuulella.\n\n— Sinä olet aina pitänyt hevosista, Peterson, virkkoi Forrest hyvin\nylpeänä ystävästään.\n\n— Tämä on kaikkein juonikkain, jota olen ajanut, vastasi Arthur\nPeterson.\n\n— Tuntuu kummalliselta, että samalla ajomatkalla sattuu kaksi\nonnettomuutta, huomautti Sylviane katsoen Petersonia.\n\n— Niin, sellainen on minulle ominaista. Onpa minulle ennenkin sattunut\nsiten, että ajoneuvoistani on pyörä irtaantunut ja vetohihna on mennyt\npoikki, mutta nyt sattuivat nuo molemmat yht'aikaa, siinä vain ero.\n\n— Mutta ettekö aio tiedustella talliväeltä, mistä tällainen johtuu?\njatkoi Sylviane.\n\n— Tarkoitatte, että minun tulisi antaa niille oikein aimo ripitys,\nnauroi Peterson.\n\n— Kun vain hevonen on vahingoittumaton, ei meidän reipas isäntämme\nvälitä koko asiasta mitään, sanoi Arthur Forrest.\n\nMutta Sylviane ei saavuttanut samanlaista hyvää tuulta kuin molemmat\nherrat.\n\n— Minä olen aina pelännyt dogi-vaunuja ja pikajuoksijahevosia, sanoi\nhän vakavana. Minua värisyttää, kun vain ajattelenkin niitä.\n\n— Silloinpa olen iloinen, että tuo pyörä irtaantui, virkkoi Peterson\nlevollisesti ja päättävästi.\n\n— Miksi niin?\n\n— Siksi, että jos ei sitä olisi tapahtunut, olisitte te nyt istuneet\ndogi-vaunuissa tuon komean hevosen jäljessä sen sijaan että nyt istutte\navovaunuissa tuon merkillisen nelijalkaelukan jäljessä, jota ajuri\nrohkenee nimittää hevoseksi.\n\nPeterson koetti osoittaa Sylvianelle, että hän osasi olla sukkela\nsanoissaan.\n\n— Jos te olisitte ajanut, en minä olisi pelännyt.\n\n— Ettekö? Miksi ette?\n\n— En tiedä, mutta en vaan olisi.\n\nKun viimein vuokrahevosen hitaanlainen juoksu oli tuonut heidät Radway\nGrangen portaitten eteen ja emännöitsijä vienyt Sylvianen hänelle\nvarattuun huoneeseen, veti Peterson Arthur Forrestin työhuoneeseensa,\njoka oli myös tupakoimishuone.\n\n— Tiedätkö, vanha veikko, puhkesi hän innokkaasti puhumaan, en voi\nolla sanomatta sitä sinulle — hän on ehdottomasti ihastuttava. Hän on\nenkeli ja aivan liian hyvä sinulle.\n\n— Olen iloinen, että pidät hänestä, virkkoi Arthur Forrest\nvaatimattomasti. Hänkin pitää sinusta.\n\n— Luuletko?\n\nForrest nyökkäsi ja Peterson melkein punastui.\n\n— Sinun anoppisi teki minuun suuremmoisen vaikutuksen, virkkoi Arthur\nPeterson, mutta vaimosi voittaa hänet loistossaan kuin aurinko voittaa\nkuun.\n\n— Älä nyt muutu runolliseksi, vastasi Forrest. En tietänyt, että sinä\nolit tavannut mrs Cavalossin.\n\n— Olenpa niinkin. Folkestonen Leassilla, kertoi Arthur Peterson. Ja\nhän kuvasi elävästi ja tarkkaan tuon mainion kohtauksen täydellisen\nkauneuden ja hänen helpostisyttyvän innostuksensa kesken. Minä luulen,\nettä mrs Cavalossi ei tuntenut minua kohtaan samanlaista mieltymystä\nkuin sinä ystävällisyydessäsi sanot vaimosi tuntevan.\n\n— Kyllä varmaan; jos hän ehkä oli hieman töykeä sinua kohtaan, niin\nansaitsit kyllä sen.\n\nIllalla päivällisen jälkeen istuivat ystävykset Sylvianen kanssa\nsalissa, jossa herroille oli annettu lupa polttaa. Huone oli iso, mutta\nkuten kaikki muukin talossa, näytti se unohdetulta ja rappeutuneelta.\nHuonekalut epämuodikkaat, kömpelöt ja rumat, mutta eivät epämukavat.\nSeinillä riippui suuria peilejä, jotka heijastivat kattokruunun valon.\n\nNyt oli luottavaisen keskustelun ja hiljaisuuden hetki. Tuli suuressa\ntakassa räiskyi lämpimästi ja kodikkaasti. Sylviane ja Peterson\nistuivat mukavissa nojatuoleissa takan kummallakin puolen. Arthur\nForrest seisoi savuke toisessa, kahvikuppi toisessa kädessään.\n\n— Onko piano hyvä? kysyi hän Petersonilta.\n\n— Luulen, että se on aika hyvä. Minä en soita milloinkaan itse.\n\n— Minä soitan erään vanhoista sävelmistämme — sinä kai muistat?\n\n— Carmen?\n\nNyökäyttäen päätään laski Arthur Forrest kahvikupin kädestään, astui\npianon ääreen, joka oli huoneen toisella seinämällä ja rupesi\nsoittamaan toreadoren laulua.\n\nSylviane kumartui äkkiä Petersonin puoleen.\n\n— Tuohon sävelmään tuntuu sisältyvän muistoja, virkkoi hän. Kertokaapa\nminulle, miten te ensin tulitte tutuksi mieheni kanssa.\n\n— Mitä minä kertoisin?\n\n— Alkakaa siitä, miten ensin tapasitte toisenne.\n\n— Niin, se tapahtui seuraavasti: me tulimme kumpikin ajoneuvoilla Gare\ndu Midiin Parisissa ja hänen ajoneuvonsa ajoivat minun ajoneuvojeni\npäälle ja siitä syntyi kauhea sekamelska ja meidän matkalaukkumme\nvierivät kadulle ja niin sukeutui aikamoinen vannominen ranskan ja\nenglannin kielellä. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni. Mutta\nvoinpa samalla sanoa, että miehenne mielipide on se, että minun\najoneuvoni ajoivat hänen rattaittensa yli. Joka tapauksessa kohtasimme\nme siten. Kävi selville, että meillä oli kummallakin tavaton kiire\nennättääksemme Lyonin junaan ja me tulimme junalle kumpikin liian\nmyöhään. Siksi päätimme yksimielisesti, että jäämme vielä yhdeksi\npäiväksi Pariisiin ja vietämme sen ajan yhdessä. Me viihdyimme\nerinomaisen hyvin toistemme seurassa. Luonnollisestikin oli ikäero\nForrestin ja minun välillä siihen aikaan suhteellisesti paljon\nsuurempi kuin nykyään. Luulenpa, etten ollut silloin kuin\nyhdeksäntoista- vuotias. Se oli ensimmäinen matkani mannermaalla\nerään kesäloman aikana.\n\n— Se oli kerrassaan kummallista! huomautti Sylviane.\n\n— Mikä oli kummallista? kysyi Peterson.\n\n— Että — että te molemmat yrititte ennättää samaan junaan.\n\n— Sanotteko te sitä kummalliseksi? virkkoi Peterson ja hänen silmiensä\nilme sanoi: — Mikä ihastuttavan yksinkertainen ja suorasukainen pikku\nihminen te olettekaan!\n\n— Ja sen jälkeen otaksun teidän olleen yhdessä verrattain paljon?\njatkoi Sylviane kuulusteluaan.\n\n— Kyllä, me matkustimme aika paljon eri puolilla Europaa sitten. Hän\ntutki vanhoja tauluja, minä vanhoja rakennuksia. Cadizissa tapahtui tuo\nseikkailu, kun olimme ulkona — muistan sen kuin olisi se tapahtunut\neilen. Olimme olleet oopperassa kuuntelemassa Carmenia ja sitten\nlähdimme kävelemään Alamedalle. Ja siellä tapahtui jotakin... Mutta\nminun on täytynyt luvata Arthurille, etten milloinkaan kerro siitä\nkenellekään.\n\n— No, mutta minulle voinette toki sen kertoa?\n\n— Niinpä minäkin luulen. Seikka oli vain se, että hän pelasti minut.\nÄlkää kysykö minulta asiaa tarkemmin. Sellaista tapahtuu sangen usein\nCadizissa.\n\n— Olin vakuutettu siitä, että jompikumpi teistä oli pelastanut toisen.\nTeidän käytöksessänne toisianne kohtaan on jotain, jota en voi\nselittää...\n\n— Olette oikeassa, myönsi Peterson ja katsahti ihastuneena Sylvianeen.\n\nArthur Forrest oli lopettanut laulun ja alkanut soittaa ensi näytöksen\ntanssia.\n\n— Kunniani kautta, virkkoi Peterson ystäväänsä katsellen, hän näyttää\nniin terveeltä kuin ei hän olisi elämänsä aikana ollut päivääkään\nsairaana. Oliko hän kovin sairas?\n\nSylviane nojautui tuolinsa selkämystään ja painoi hetkeksi käden\nsilmilleen.\n\n— Sanon teille, vastasi hän ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta,\nmitä en ole kertaakaan sanonut hänelle enkä kellekään muullekaan: minä\nen luullut hetkeäkään, että hän olisi läpäissyt sairauden. Se oli ihme.\nTe näette hänet nyt terveenä ja voimakkaana ja pidätte varsin\nluonnollisena, että hän on terve jälleen. Minulle se on ihme — en\nnytkään tahdo uskoa sitä — olin jo menettänyt kaiken toivoni. Olin\nvalmistautunut kuolemaan hänen kerallaan.\n\nPeterson tunsi silmiinsä kihoavan kyyneleitä ja yskähti vähän.\n\n— En tietänyt, että asia oli niin paha, virkkoi hän. Teidän on\ntäytynyt hoitaa häntä taitavasti. Ja Arthur sanoo, että tohtori Colpus\non niin etevä.\n\nSylviane vavahti.\n\n— Tohtori Colpus, mutisi hän, tohtori Colpus pelasti mieheni puhtaasti\ntahdonlujuudella. Kolmenkymmenenkuudentunnin aikana hän tuskin\nhievahtikaan hänen luotaan.\n\n— Otaksun teidän tietävän, että minä kävin Folkestonessa hotellissa\njoka päivä ja tiedustelin, miten Forrest voi — joka päivä\nneljänätoista päivänä. Kun olin ollut siellä neljätoista päivää, täytyi\nminun matkustaa, sillä rahani olivat loppuneet.\n\n— Kävittekö tosiaankin siellä joka päivä? kysyi Sylviane. En tietänyt\nsiitä ensinkään — ei kukaan sanonut sitä minulle.\n\n— Niin, niillä kai oli niin paljon tekemistä muuten.\n\n— Oli hauska kuulla, että kävitte tiedustelemassa Arthurin vointia\njoka päivä, virkkoi Sylviane.\n\n— Oliko? Olette ystävällinen sanoessanne sen.\n\nMolemmat istuivat hiljaa. Peterson käänsi kasvonsa pois päin. Sylviane\nkatsoi ystäväänsä pitkään, johon katseeseen sisältyi omituinen sekoitus\nosanottoa ja uteliaisuutta. Silloin tuli Arthur takaisin pianon luota.\n\n— Rakas Peterson, virkkoi hän iloisesti, näin meidän kesken saanen\nkysyä sinulta jotain. Paljonko rahaa sinulla on? Olisi hauska tietää se\nasia.\n\n— Niinkö arvelet? virkkoi Peterson. Jos vastaan kysymykseesi,\nlupaatko, etten minä mielestäsi kersku?\n\n— Lupaan.\n\n— Niin, minulla on vähän yli kolme miljoonaa.\n\nSylviane istui tuleen tuijottaen ja päätään liikauttamatta.\n\n— Vai niin, virkkoi Arthur Forrest levollisesti. Mutta mielestäni ei\ntämä talo sovi enää sinulle, jolla on sellaiset varat — rikkaudet,\nvoimme oikeastaan sanoa. Anna anteeksi avomielisyyteni, mutta sinä ja\nminä emme ole milloinkaan peittäneet ajatuksiamme.\n\n— Ei, tämä ei enää sovi hyvin, myönsi Peterson, enkä minäkään enää\nylpeile siitä.\n\n— Mutta tämä on kai vanha kotinne? keskeytti Sylviane nopeasti.\n\n— Niin, tavallaan kylläkin, mutta minä olin aina joko koulussa tai\nOxfordissa. Ja kun minä 21-vuotiaana kieltäydyin menemästä\nhiilikauppaan ja tahdoin välttämättä ruveta arkkitehdiksi, sanoi\nkunnioitettava isäni, että saisin mennä ja silloin minä lähdin. Radway\nGrange ei ollut minulle mikään koti. Katsokaahan, äitini kuoli, kun\nminä olin aivan pieni. Minusta tämä paikka on aina ollut ruma ja synkkä\n— isäni ei yrittänyt milloinkaan tehdä muutoksia siinä. Hän ja minä\nriitelimme ja vaikka hän antoi minulle muutamia satoja vuodessa, en\nkuitenkaan ensinkään tietänyt, testamentteeraisiko hän koko\nomaisuutensa minulle tai vain osan siitä. Minä en edes tietänyt, että\nhän oli miljonääri. Hän oli hyvin omituinen mies — minä puhun aivan\npuolueettomasti.\n\nPetersonin ääni oli muuttunut huomattavasti kovemmaksi. Syntyi\nhiljaisuus.\n\n— Puisto on kai verrattain suuri? kysyi Arthur Forrest viimein.\n\n— Puisto on komea, myönsi Peterson innokkaasti, enkä tule jättämään\nsitä. Huomenna täytyy teidän lähteä katsomaan, miten kaunis se on.\n\n— Sinä aiot siis kuitenkin jäädä tähän rumaan ja synkkään taloon?\nhymyili Arthur.\n\n— Enpä suinkaan. Minä rakennan paraikaa uutta taloa tuonne ylös\nharjulle tämän taakse.\n\n— Nyt jo? Sinähän olet ollut täällä vain pari kuukautta.\n\n— Minun ei tarvinne sanoa sinulle, rakas Arthur, että rakennustaide on\nminun intohimoni — rakennustaide ja hevoset, täytynee minun sanoa.\nKaksi vuotta sitten, kun juriidinen asianajajani luki minulle isäni\ntestamentin, päätin heti, mitä tekisin. Minä en jättäisi Radwayta, vaan\nasuisin tässä vanhassa rakennuksessa siksi, kunnes olisin rakentanut\nuuden talon sille paikalle, missä tämän olisi pitänyt olla. Sitten olen\ntehnyt työtä pohjapiirroksien kanssa koko ajan. Siitä tulee komea.\nSiitä tulee kaunein herraskartano Staffordshiressä ja se ei ole vähän\nsanottu. Heti, kun sain perinnön haltuuni, rupesin rakentamaan ja nyt\non sata miestä työssä joka päivä. Perusta on laskettu, ja toisissa\nkohdin ovat ne ennättäneet rakentaa seiniä jo toiseen kerrokseen asti.\n\n— Te olette oikea loihtija, mr Peterson, virkkoi Sylviane, joka heräsi\ntavallisesta välinpitämättömyydestään, ja Arthur ilmaisi hämmästyksensä\nviheltämällä.\n\n— Miljonäärin erikoisoikeutena on olla loihtija, sanoi Peterson.\n\n— Meidän täytyy saada nähdä tuo ihmeellinen palatsi, nauroi Arthur\nForrest.\n\n— Tietysti! Minä vietän siellä kaiket päiväni. Ehkä menemme sinne\nhuomenna heti aamiaisen jälkeen.\n\n— Päätetty! Forrest astui ikkunan luo, veti verhot syrjään ja katsoi\nulos. Miten ihana kuutamoilta!\n\n— Kuulkaahan, sanoi Peterson, jonka mieleen välähti eräs asia. Jos\nottaisimme päällemme jotain ja menisimme harjulle tänä iltana. Mitä\nsiihen sanotte, mrs Forrest? Se ei ole kaukana, ja siellä on todellakin\nkaunista iltaisin — siinä on jotain Colosseumia muistuttavaa — ja\nnäköala etäisyydessä sijaitsevaan Viiteen Kaupunkiin on kaunein, mitä\najatella saattaa. Antakaa anteeksi innostukseni, mutta sanokaa,\ntahdotteko tulla?\n\nForrest katsoi vaimoaan ja tämä hymyili myöntyvästi.\n\n— Teemme mieliksesi, Peterson, virkkoi Forrest. Sinä olet vähän hupsu,\nmutta teemme mieliksesi.\n\nArthur Petersonin ulkomuoto synkkeni. Hänen kasvoilleen ilmaantui\nvakavuus ja hän virkkoi:\n\n— Toivon Jumalan tähden, ettet sinä pitäisi minua millään tavoin\nhupsuna, rakas ystäväni.\n\n— Mutta sinä olet sellainen, joka tapauksessa, nauroi Arthur.\n\n— Siitähän tulee oikein seikkailu, sanoi Sylviane innokkaana.\n\nPeterson soitti kaksi kertaa ja palvelija astui huoneeseen. Kun\npalvelija huomasi Arthur Forrestin, kumarsi hän kunnioittavasti.\n\n— Sims! huudahti Forrest ihmeissään ja hieman hämillään.\n\n— Niin, minä olen nyt täällä, vastasi mies epämääräisesti hymyillen.\nOn hauska, että voitte paremmin nyt, mr Forrest.\n\nKuullessaan tuon kylmän ja onnettomuutta ennustavan äänen katsahti\nSylviane nopeasti ylös. Hän huokasi syvään, käänsi sitten päänsä pois\nkuin ei olisi nähnytkään palvelijaa ja katsoi tuleen. Hän oli\nkalvennut. Peterson antoi jotain määräyksiä takeista ja lyhdyistä ja\nSims poistui taasen.\n\n— Sinä näyt tuntevan uuden palvelijani, virkkoi Peterson Forrestille.\nHän on oikea aarre, voin sanoa sinulle.\n\n— Hän on ollut anoppini palveluksessa, vastasi Arthur Forrest. En\ntietänyt, että hän oli lähtenyt hänen luotaan pois.\n\nSylviane oli vaiti\n\n— Hän vastasi erääseen ilmoitukseen, kertoi Peterson, ja hänellä oli\nensiluokkaiset suositukset. Olen hyvin tyytyväinen häneen, niin, minä\nolen suorastaan ihastunut häneen.\n\nSims astui samassa taasen saliin takit ja hartiahuivit mukanaan.\n\n— Kuulehan, Sims, sanoi nuori miljonääri, oletko kuullut, miten\nhuonosti minulle kävi ajomatkallani?\n\n— Kyllä, se oli tosiaankin ihmeellistä. Minä olin aamulla\ntallipihassa, kun dogi-vaunuja pestiin, ja minä huomasin juuri silloin,\nmiten tavattoman hyvintehdyt vaunut ne ovat.\n\n— Sinä et tullut tarkastaneeksi pyörää?\n\n— En, sitä en tehnyt.\n\n— Ovatko lyhdyt kunnossa?\n\n— Ne ovat talvipuutarhan ovella.\n\n— Kiitos, hyvä on.\n\n\n\n\nXII.\n\nMr Sims havaitsee oven olevan lukossa.\n\n\nPeterson, Arthur Forrest ja Sylviane seisoivat pian ylhäällä harjulla,\njolle komea herraskartano piti rakennettaman. Kummallakin herralla oli\nlyhty, mutta kirkkaan kuutamon takia ne olivat tarpeettomat. Kuten\nPeterson oli sanonut, tekivät keskeneräiset seinät samanlaisen\nromanttisen vaikutuksen kuin mahtavat, satoja vuosia vanhat rauniot.\nSiinä oli pitkä, säännötön rivi muureja, joissa oli aukot ikkunoita ja\novia varten, ja suorakulmaisia väliseiniä oli pystytetty sinne tänne.\nSuunnattomat rakennustelineet kohosivat yläpuolelle kaiken muun ja\nerottuivat selvästi taivasta vasten. Eräässä kohdassa, lähellä\nrakennuksen julkisivun keskustaa, olivat rakennustelineet selvästi\nkorkeammat kuin muualla.\n\nKun he lähestyivät rakennusta, hämmästytti heitä kaikkia syvä\nhiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi.\n\n— Se näyttää aivan hylätyltä, kuiskasi Sylviane.\n\n— Eikö täällä ole yövartijaa? kysyi Arthur Forrest.\n\n— Ei, vastasi Peterson, mitä minä sillä tekisin? Tilukseni ulottuvat\npuolen penikulman päähän joka suunnalle ja niiden ympärillä on muuri.\n\nKun he olivat ennättäneet noin viidenkymmenen metrin päähän\nrakennuksesta, pysähtyi Sylviane vastahakoisena.\n\n— Tulkaa! virkkoi Peterson.\n\n— Se on niin kaamea! vastusti Sylviane.\n\n— Niin, se on kyllä hieman kaamea, vastasi Peterson, varsinkin jos\nannatte vallan sellaiselle tunteelle. Mutta meidän täytyy edemmäksi,\njotta voitte nähdä seitsemän mailin päässä täältä sijaitsevan Viiden\nKaupungin sulattimojen savutorvet ja tulen. Se on näky, jota ette\nhevillä unohda.\n\nHe astuivat julkisivun eteen ja rakennuksen valtavat mittasuhteet\nesiintyivät nyt täydellisinä.\n\n— Rakas ystäväni, huomautti Arthur Forrest, tästähän tulee\nsuuremmoinen.\n\n— Niin, vastasi omistaja ylpeänä, ymmärrän, että se sinun mielestäsi\non suuri. Minä olen nyt jo tottunut siihen.\n\n— Ja sinä olet tehnyt tämän kahdessa kuukaudessa?\n\n— Työmiehet ovat sen tehneet. Tämä on luonnollisestikin vasta alussa.\nTämä ei ole mitään. Se tulee maksamaan 200,000 puntaa ja sisustus vielä\nlisäksi 100,000.\n\n— Sinä, Peterson, olet mies, jolla on suurpiirteiset aatteet.\nOnnittelen sinua.\n\n— Pötyä! Te näette nuo telineet tuossa keskellä — Siihen tulee iso,\nkaksinkertainen keskitorni. Jos ei teillä ole mitään sitä vastaan,\nvoimme kiivetä telineille. Se maksaa vaivan. Jos emme mene ylös, emme\nvoi nähdä näköalaa paitsi kiertämällä koko rakennuksen. Mitä arvelette,\nmrs Forrest?\n\n— Täytyykö meidän mennä tikapuita myöten? kysyi Sylviane naisellisen\narasti.\n\n— Ei, portaat ovat verrattain mukavat — olen antanut laittaa ne\nsellaisiksi työmiesten takia. Tämä ei ole mikään urakkatyö.\n\n— Mennään ylös! myönsi Arthur. Tule, Sylviane, se tekee hyvää sinulle!\nForrest oli erinomaisella tuulella.\n\nPetersonin ohjeita seuraten he olivat piankin pylväitten ja parrujen\nvälissä ja suoraan heidän edessään kohosivat jyrkät portaat. Niiden\nkummallekin puolen oli pinottu korkeat kasat tiilikiviä, jotka\nkuutamossa välkkyivät aivan vaaleina.\n\nHe kapusivat ylös, tekivät käänteen kulmassa, kapusivat taasen ja\ntekivät käänteen toisessa kulmassa ja seisoivat viimein huohottaen\ntelineitten ylimmällä laatalla, neljäkymmentä jalkaa maanpinnan\nyläpuolella.\n\nÄkkiä Sylviane katsoi taakseen.\n\n— Mikä se oli? huudahti hän.\n\n— Mikä sitten, rakkaani?\n\n— Minä olin kuulevinani jotain takaamme, Arthur.\n\n— Älä ole hermostunut, Sylvie. Minä pelkään, että kuu ja Petersonin\nrautatehdas ovat liikaa sinulle.\n\nVastaamatta mitään hän kiersi kätensä miehensä kaulaan.\n\n— Minä näin jonkun, kuiskasi hän.\n\n— Puhut turhia!\n\n— Minä näin jonkun, ja minä kuulin askelet.\n\n— No niin, Sylvie, otaksutaan, että se oli kummitus.\n\nTämä lyhyt keskustelu tapahtui niin matalalla äänellä, että Arthur\nPeterson ei kuullut sitä. Forrest koetti lohduttaa vaimoaan. Sitten hän\nsanoi itselleen, että Sylvianen täytyi olla ylen määrin väsynyt matkan\njälkeen, mutta huolimatta siitä, että hän koetti kaikin voimin poistaa\nmielestään Sylvianen levottomuutta, oli pelko, joka selvästi ilmeni\nSylvianen silmistä, siirtynyt myös häneen.\n\n— Tulkaa nyt tänne toiselle puolelle, sanoi Peterson, niin voimme\nnähdä Crewen rautatieaseman lyhdyt. Älkää pelätkö. Tämä on neljän\nparrun levyinen, mutta pahaksi onneksi ei voi pitää mistään kiinni.\nSeuratkaa minua, tämä ei ole ensinkään vaarallista.\n\nHän osoitti jonkinlaista siltaa, joka näkyi hyvin selvästi kuutamossa\nja joka johti siltä laatalta, jolla he seisoivat, samanlaiselle\ntoisella puolen.\n\n— Tulkaa! sanoi hän vielä kerran ja astui sillalle. Yksi parruista\nantoi perään ja samassa silmänräpäyksessä oli Arthur Peterson kadonnut\nkuin noiduttu. Ei kuulunut huutoa, ei minkäänlaista ääntä — vain\nSylvianen pidätetty kiljahdus. Mies ja vaimo kuuntelivat turhaan edes\njotain pientä elonmerkkiä.\n\nPeterson oli poissa. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi heidän edessään\nkuun kirkkaassa valaistuksessa, niin lähellä, että he olisivat voineet\nojentaa hänelle kätensä, seuraavassa silmänräpäyksessä eivät he\nkuulleet eivätkä nähneet häntä. Oli kuin jokin kauhea ja salaperäinen\nkäsi olisi ojentunut tyhjyydestä ja vetänyt hänet luokseen.\n\n— Palkin on täytynyt liukua alas poikkiparrulta, virkkoi Forrest.\n\nMiksi täytyy ihmisluonteen aina äkkinäisen onnettomuuden sattuessa\npaeta arkipäiväisyyteen ja luonnollisuuteen? Tuona hetkenä oli\nkuolematon sielu äkkiä kadonnut olemattomiin ja Arthur Forrestin täytyi\nvälttämättä sanoa, että palkki oli liukunut alas poikkiparrulta.\n\n— Ei kuulunut minkäänlaista putoamisen aiheuttamaa ääntä, jatkoi hän\nja koetti puhua luonnollisella äänellä. Kuulitko sinä mitään, Sylvie?\n\nSylviane pudisti hitaasti päätään.\n\n— Hän on loukkaantunut kuolettavasti! huudahti hän.\n\nArthur laskeutui polvilleen ja katsoi syvyyteen. Hän ei voinut nähdä\nmuuta kuin sysipimeyttä. Lyhtyjä eivät he olleet ottaneet mukaansa ylös\ntelineille.\n\n— Peterson! huusi Arthur. Huutoon vastasi kaiku.\n\n— Hän on aivan varmasti loukkaantunut kuolettavasti!\n\n— Menkäämme alas, virkkoi Arthur. Pidä kädestäni kiinni.\n\nArthur ei koettanut edes lohduttaa Sylvianea. Hänestä oli typerää, että\nhän oli aikaisemmin koettanut rauhoittaa häntä. Eivätkö naisten\naavistukset ja enteet ole herkemmät ja varmemmat kuin miesten? Eikö\naina ole ollut siten ja eikö siten tule ikuisesti olemaan? Ja kuitenkin\nvakuuttavat miehet alituisesti, että naiset ovat levottomia syyttä\nsuotta.\n\nHän koetti arvailla, kenet tai mitä Sylviane oli nähnyt ja kuullut,\nmutta hän ei saattanut keksiä minkäänlaista ratkaisua arvoitukselle.\nSylviane empi liikauttaa itseään — jos yksi palkki antoi perää, niin\nmiksipä ei toinenkin?\n\n— Tule! lausui Arthur komentavasti, melkein töykeästi.\n\n— Eikö se saata olla vaarallista? kysyi Sylviane vavisten.\n\n— Älä pelkää, virkkoi Arthur miehen ehdottomalla varmuudella.\n\nJa he kapusivat alas karkeatekoisia puuportaita pitkin, hitaasti,\nvarovasti, toisin hetkin kuun valossa, toisin hetkin syvässä\npimeydessä. Kun he pääsivät alimmalle laatalle, kuulivat he puoleksi\ntukahtuneen äänen sanovan:\n\n— Kaikki on hyvin — kaikki on hyvin, ja joku olento lähestyi heitä.\nSe oli Peterson itse.\n\n— Kaikki on hyvin, virkkoi hän puhuen varmalla, innokkaalla äänellä.\nToivon, että ette pelästyneet. Minä putosin santakasaan, joka oli juuri\najettu sinne tänään iltapäivällä. Minä mykistyin hieman ensi hetkessä,\nmutta minä olen aivan vahingoittumaton. Se oli joka tapauksessa aika\nkorkealta, neljäkymmentä jalkaa! Jos ei tuota santakasaa olisi ollut,\nolisi se ollut minun loppuni. Nyt me voimme, minun mielestäni, mennä\nkotiin ja juoda hiukan konjakkia ja vettä.\n\nKun Peterson astui varjosta esiin, näkivät he, että hän oli kadottanut\nhattunsa. Hänen tukkansa oli sekaisin ja kuun valossa huomasi lisäksi,\nettä hänen vaatteensa olivat pahasti ryvettyneet.\n\nForrest tunsi Sylvianen nojaavan raskaasti hänen käsivarttaan vasten.\nHän oli pyörtymäisillään.\n\n— Kas niin, kas niin, virkkoi Forrest hänelle, ja tahdonponnistuksella\nonnistui hänen voittaa heikkoutensa.\n\n— Älkää olko huolissanne, mrs Forrest, sanoi Peterson ja astui vielä\nlähemmäksi. Minä olen virkeä kuin särki, mutta huomenna olen varmaankin\ntunteva hieman jäykkyyttä ruumiissani.\n\n— Minä olen hyvin iloinen, ettet vahingoittunut ensinkään, sanoi\nArthur Forrest. Mutta tätä päivää kai voinet pitää oikein ihmeitten\npäivänä?\n\n— Niin, niinpä tosiaankin, myönsi Peterson.\n\nHe ottivat lyhtynsä ja palasivat kotiin melkein vaiti ollen koko\nmatkan. Ei kukaan keksinyt mitään sanottavaa.\n\nKun he kulkivat talvipuutarhan läpi huusi Peterson:\n\n— Sims! Missä Sims on? Minun vaatteeni täytyy harjata. Ja sanokaa\njollekin, että saliin tuodaan heti konjakkia ja soodavettä.\n\n— Tässä olen, vastasi Sims ja astui esiin heidän takaansa puutarhasta.\nArthur Forrest valaisi lyhdyllään miehen kasvoja. Hänen kasvoillaan oli\nvälinpitämätön, kunnioittava, vilpitön hymy, miehen hymy, miehen, joka\ntuntee oman arvonsa ja toisten, ja joka elää sovinnossa koko\nluomakunnan kanssa.\n\nArthur Forrest istui kauan ylhäällä ja puheli Petersonin kanssa\nja kun hän oli toivottanut hänelle hyvää yötä, istuutui hän\npukeutumishuoneeseen — joka oli Sylvianen ja hänen makuuhuoneensa\nedessä — polttaakseen loppuun saakka savukkeensa. Talossa oli aivan\nhiljaista, jos ei ota huomioon tuota epämääräistä, selittämätöntä\nääntä, jonka tuskin voi eroittaa pimeyden vallitessa. Hän heitti\npaperossipätkän tuhkakuppiin, astui ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Kuu\nvaipui harjun taa ja sen valo lankesi uuden rakennuksen rungolle, joka\nseisoi tuolla niin eriskummallisena ja alastomana.\n\nSamassa hän kuuli jotain kolinaa huoneesta.\n\n— Arthur!\n\nKalpea olento makasi hänen jalkojensa juuressa. Se oli Sylviane\nyöpuvussaan. Vavahdellen ja väristen nyyhkytyksistä, tukka avoimena ja\nsilmät kyynelten sumentamina makasi hän Arthurin edessä kuin epätoivon\nja surun vertauskuva.\n\n— Rakas Sylvianeni, oletko sinä sairas? Arthur kohotti hänet seisomaan\nja asetti hänet sitten tuolille istumaan. Mitä nyt on tapahtunut?\nNäitkö pahaa unta?\n\n— Jumala suokoon, että se olisi sitä! vastasi hän. Hän tarttui samassa\nArthurin käteen, mutta laski sen irti jo taasen kuin se olisi\npolttanut. Arthur, he koettavat tappaa hänet!\n\n— Kutka koettavat tappaa kenet?\n\n— Mr Petersonin. Minä tiedän sen.\n\n— Rakas Sylvie, mitä sinä tarkoitat?\n\nHän tuumi itsekseen, että hänen vaimonsa käytös oli ollut hyvin\nmerkillistä siitä asti, kun he olivat tulleet saliin päivällisen\njälkeen.\n\n— Sims on täällä! virkkoi Sylviane kauhunsekaisella äänellä. Niin pian\nkuin näin Simsin salissa, tiesin, että jotain oli tekeillä. Hänen\nnyyhkytyksensä lakkasi ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja.\n\n— Kas niin, virkkoi Forrest koettaen rauhoittaa häntä, älä nyt itke.\nSilloin en voi kuulla, mitä sanot. Mitä sinä sanoit Simsistä?\n\n— On kyseessä jokin suunnitelma, vastasi Sylviane. Etkö sinä huomaa\nsitä? Ensin katkesi vetohihna, sitten irtaantui pyörä ja viimein tuo\nirtonainen palkki. On suorastaan ihme, ettei mr Peterson ole kuollut.\nMutta he koettavat tappaa hänet. He eivät anna minkään estää itseään.\nSinä et tunne heitä, Arthur.\n\n— Keitä sitten?\n\n— Tohtori Colpusta — ja...\n\n— Tohtori Colpusta?\n\n— Niin, ja voitko ajatella, Arthur? — äitiäni!\n\n— Sylviane!\n\n— Niin, äitini. He ovat lähettäneet Simsin tänne — hän toimii heidän\nmääräystensä mukaan. Olen vakuutettu siitä. Kun olimme ylhäällä\nrakennustelineillä, näin jonkun — sen täytyi olla Sims.\n\n— Mutta rakas Sylvie, miksi tohtori Colpus ja äitisi tahtoisivat\nsurmata mr Petersonin? Hänen tarkoituksensa oli mukaantua Sylvianen\najatuksenjuoksuun. Hän luuli, että Sylviane kuvitteli ja että\nPetersonin ihmeelliset onnettomuudet olivat tehneet häneen niin\nvoimakkaan vaikutuksen, ettei hän ollut samanlainen kuin tavallisesti.\n\nSylviane istui hetken hiljaa ja näytti kokoavan kaikki voimansa vaikean\ntehtävän suorittamiseen.\n\n— Kerron sinulle, Arthur, aloitti hän. Kerron sinulle kaiken. Olisin\ntehnyt sen aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut. Minä pelkäsin niin\näitiä. Suunnitelma oli järjestetty aivan alusta alkaen. Ennenkuin me\ntutustuimme sinuun, tiesivät äiti ja tohtori Colpus, että sinulla oli\noikeus Petersonin omaisuuteen. Siksi meidät tutustutettiin sinuun.\nMinulle annettiin määräys, että minun oli mentävä kanssasi naimisiin.\nMuun voit arvata, niin, sinähän tiedät sen itse asiassa. Kun\navioliittomme oli saatu lopullisesti järjestetyksi, piti tohtori\nColpuksen ilmoittaa sinun sukulaisuudestasi Petersonin suhteen\naivankuin hän juuri olisi saanut asiaa tietää.\n\nSellainen ajatus, että hänen vaimonsa kuvitteli vain tyhjänpäiväistä,\nkatosi silmänräpäyksessä Arthurin mielestä. Hän ymmärsi heti, että\nSylvianen sanoihin sisältyi kylmä, katkera totuus. Hän muisti koko\njoukon pikkuseikkoja, joista hän tähän asti oli ollut välinpitämätön ja\njoita hän oli väheksinyt, ja nuo pienet seikat varmensivat sen\npeloittavan syytteen mrs Cavalossia ja tohtori Colpusta vastaan, jonka\nSylviane oli tuonut ilmi hätäisin lausein.\n\n— Sylvie! huudahti hän nousten seisomaan. Menitkö kanssani naimisiin\nsiksi, että luulit minusta tulevan miljonäärin?\n\nSylviane painoi kauniit kasvonsa käsiään vasten.\n\n— En, vakuutan sinulle Jumalan nimessä, en, vastasi hän kuiskaten.\nMinä rakastin sinua, ja minä rakastan sinua, Arthur! Etkö usko minua?\n\n— Uskon, vastasi hän paikaltaan liikahtamatta. Jatka!\n\n— Se oli virhe heidän laskelmissaan kun sinä et tahtonut esittää\noikeuksiasi ja kun sinä tiesit jo kaiken aikaisemmin. Sitä he eivät\nolleet ottaneet huomioon ja heidän täytyi aloittaa taasen alusta. Voi,\nArthur, minä kuulin heidän keskustelevan sinä iltana, kun sinä olit\nsairas. Minulla oli mitä kauheimmat epäilykset ja siksi minä hiivin\nsalin ovelle sinä iltana, kun sinun sairaudessasi tapahtui niin paha\nkäänne, ja minä kuulin, mitä tohtori Colpus ja äiti keskenään puhuivat.\nÄiti — äiti... Minä en voi sanoa sitä.\n\n— Sinun täytyy sanoa se minulle, Sylviane.\n\n— Hän — tahtoi, että sinä kuolisit, Arthur! Hän aukaisi sinun\nhuoneesi ikkunan, että sinä — ettet sinä paranisi, Arthur. Minä näin,\nettä se oli hieman auki, kun hän oli lähtenyt huoneesta. Hän ei ollut\nsulkenut sitä täydellisesti. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni\ntäydelliset todisteet häntä vastaan, mutta minä en uskaltanut syyttää\nhäntä, minä en uskaltanut. Minä olen aina pelännyt häntä niin.\n\n— Miksi äitisi tahtoi, että minä kuolisin? kysyi Arthur kylmästi.\n\n— Hän luuli, että sinun kuoltuasi he voisivat esittää vaatimuksensa\nomaisuuteen nähden minun oikeuksillani — sen verran kuulin. Mutta\ntohtori Colpus sanoi, että se olisi hyvin vaikeata ja että sinut täytyi\npelastaa mihin hintaan tahansa. Sitten kuulin hänen sanovan äidille,\nettä toinen Arthur on enemmän tiellä. He arvelevat, että jos mr\nPeterson kuolisi, ottaisit sinä empimättä omaisuuden vastaan.\n\n— Se ei voi olla totta! huudahti Forrest. Se on uskomatonta! Hänen\nkoko ruumiinsa vapisi sanomattomasta vihasta ja kauhusta.\n\n— Se on totta, virkkoi Sylviane, ja siksi Sims on nyt täällä. Sims on\nmies, johon he voivat luottaa. Hän tekee, mitä hänen tehtäväkseen\nmäärätään.\n\nForrest kulki edes takaisin huoneessa.\n\n— Niin, virkkoi hän viimein seisahtuen vaimonsa i eteen, se on totta.\nMinulla oli ollut sellainen tunne, että äitisi oli seikkailijatar,\nmutta minä ajattelin vain sinua.\n\n— Minä jätän sinut huomenna, Arthur. Se on vähäisin, mitä voin tehdä.\nSanokaamme nyt hyvästi.\n\n— Jätät minut! huudahti Arthur.\n\n— Niin, minun täytyy. Se on, kuten sanoin, vähäisin, mitä voin tehdä\n— minulla on äitini veri suonissani. Enkö myöntynyt ensin alussa hänen\nsuunnitelmiinsa? Kyllä, sen tein! Minä olen hyljätty olento. Minä en\nole sen arvoinen, että katsot minuun enää kertaakaan. Mutta vannon\nsinulle, Arthur, että en tietänyt heidän tahtovan surmata sinut. Tiesin\nvain, että sinusta piti tulla rikas, hyvin rikas. Jos en minä\nsattumoisin olisi rakastunut sinuun, olisin mennyt kanssasi naimisiin\ntuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Ja kun minä huomasin että\nrakastin sinua, sanoin itselleni, ettei minun pitäisi mennä kanssasi\nnaimisiin, ettei se olisi oikein sinua kohtaan. Mutta rakkauteni\nhoukutteli minua, kiusaus oli ylivoimainen — ja äiti oli niin kauhea.\nJa sitten tahdoin niin mielelläni olla vaimosi, Arthur. Minä päätin,\nettä kertoisin sinulle kaiken mentyämme naimisiin, mutta en silloinkaan\nuskaltanut — minä pelkäsin, että sinä halveksisit minua ja lähettäisit\nminut kotiin äidin luo. Mutta nyt, kun olen nähnyt sinun olevan vähällä\ntulla murhatuksi ja mr Petersonin melkein murhattuna, en voi enää\nkauemmin vaieta. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, Arthur.\nJa jos et voi, niin unohda ainakin. Minä menen kauas, kauas pois\nluotasi ja kauas äidin luota. — Ei, en pyydä sinulta suudelmaa ennen\nlähtöäni.\n\n— Ennen lähtöäsi? toisti Arthur. Sinä sanot nähneesi, että he ovat\nmelkein murhanneet minut, ja nyt tahdot itse murhata minut?\n\n— Arthur! huudahti Sylviane.\n\n— Älä sitten sano sanaakaan lähdöstäsi.\n\nSylviane vaipui hänen jalkojensa juureen.\n\n— Sinä uhri parka! virkahti Arthur tahtomattaan. Sanomatta\nenää sanaakaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet\nmakuuhuoneeseen. Sylviane sulki silmänsä raukeana. Arthur seisoi sängyn\nvieressä, kunnes Sylviane aukaisi silmänsä.\n\n— Sylvie, sanoi hän hiljaa, luotan sinuun kuin itseeni. Et kai tahdo\nlähteä luotani pois?\n\nSylvianen huulille kohosi kaunis, surullinen hymy.\n\n— Koko hyödyttömän elämäni aikana, kuiskasi hän, en ole tehnyt mitään,\nmillä olisin ansainnut rakkautesi ja hyvyytesi.\n\n— Enkelini, vastasi hän, siinä on kyllin, kun olet olemassa. Kedon\nliljat eivät kudo eivätkä kehrää. Nyt sinun täytyy nukkua. Et kai sinä\npelkää enää?\n\n— En nyt, huokasi hän.\n\nArthur aikoi lähteä syvästi liikutettuna.\n\n— Arthur! kuiskasi Sylviane.\n\n— Mikä on, rakkaani? Hän katsoi taasen vaimoaan.\n\n— Sinä koetat kai pelastaa mr Petersonin? kuiskasi hän.\n\n— Ole rauhassa, rakkaani, vastasi hän ja Sylviane kiitti katseellaan\nhäntä tuosta lupauksesta.\n\nSamassa kuului kevyt koputus pukeutumishuoneen ovelta. He hätkähtivät\nmolemmat.\n\n— Kuka siellä? kysyi Forrest lujalla äänellä.\n\n— Minä, Sims.\n\n— Odota sitten silmänräpäys.\n\nForrest hyväili kädellään hellästi vaimonsa otsaa. Sitten hän meni\npukeutumishuoneeseen, sulki sen ja makuuhuoneen välisen oven ja aukaisi\nkäytävään vievän oven.\n\n— Astu sisään, sanoi hän, ja Sims astui huoneeseen.\n\n— Vai niin, sinäkö se olet? virkkoi Forrest. Oletko vielä ylhäällä\nnäin myöhään? Ja hän lukitsi nopeasti myös ulko-oven.\n\n\n\n\nXIII.\n\nSims antautuu.\n\n\nAina järkähtämättömän varma Sims katsoi ihmetellen Arthur Forrestia,\nkun tämä lukitsi pukeutumishuoneen oven.\n\n— Mr Peterson lähettää terveisiä, sanoi hän levollisesti, pyytäen\nilmoittamaan, että hän unohti sanoa teille menevänsä huomenaamulla\nvarhain ulos, jotta ette odota häntä aamiaiselle, jos hän sattuisi\nhieman viipymään.\n\n— Vai niin, sanoi Arthur Forrest ja työnsi oikean kätensä erääseen\nruskeaan laukkuun, joka oli pöydällä avattuna, vai niin, mr Peterson\naikoo huomenaamulla varhain mennä ulos. Hän ei puhunut asiasta mitään\nminulle ja siitä on kulunut vain neljännes, kun me erosimme.\n\n— Ei, hän unohti sanoa.\n\n— Makaako hän nyt?\n\n— Kyllä.\n\n— Meneekö hän metsästämään aamulla?\n\n— Ei, minä — minä luulen, että rakennuksella on jotain, jonka hän\nhaluaa järjestää.\n\n— Ahaa! huudahti Forrest niin pontevasti kuin osasi, mutta katsomatta\nSimsiin. Kuulepas samalla: mr Peterson näytti olevan hyvin hämmästynyt,\nkun minä kerroin hänelle, että sinä olit aikaisemmin ollut mrs\nCavalossin luona. Mistä johtuu, ettei hän tietänyt siitä?\n\n— Kun hain paikkaa, esitin minä todistuksen vain viimeisen edellisestä\npaikastani.\n\n— Miksi?\n\n-. Niin, ollakseni totuudenmukainen, satuin pahaksi onneksi\nriitaantumaan mrs Cavalossin kanssa — sen tahtoo sanoa mrs Colpuksen\nkanssa, eikä hän tahtonut antaa minulle minkäänlaista todistusta.\n\n— Varsin näppärä keksintö, Sims, virkkoi Forrest, joka ei ensinkään\nnäyttänyt hyväksyvän tällaista selitystä. Ja nyt tiedoittaa mr\nPeterson, että hän aikoo mennä ulos varhain aamulla, eikä meidän\ntarvitse odottaa häntä aamiaiselle?\n\n— Niin, siten hän sanoi.\n\n— Vai niin. Forrest katsoi nyt ensimmäisen kerran Simsiä. Tuo\ntervehdys ei kai voine olla mitään sinun keksimääsi, Sims? lausui hän\nhyvin hitaasti.\n\n— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, mr Forrest.\n\n— Niin, jos esimerkiksi aiot päästä eroon isännästäsi yön aikana ja\ntahdoit, että se huomattaisiin mahdollisimman myöhään?\n\n— Mr Forrest!\n\n— Sinä kuulit, mitä sanoin.\n\n— Päästä eroon isännästäni?\n\n— Niin, murhata hänet, jos pidät parempana sitä sanaa, toimittaa hänet\npois tieltä — tietystikin puhtaasti onnettomuuden kautta.\n\n— Mr Forrest, minun täytyy tosiaankin esittää vastalause — minä —\nminä toivon, ettei konjakki...\n\n— Peli on menetetty, Sims. Minä tunnen sinun ja Colpuksen pariskunnan\naikeet.\n\nEnsimmäisen kerran elämässään hämmentyi Sims niin, että hän menetti\nmielenmalttinsa ja teki tyhmän teon. Hän hyökkäsi ovea kohti.\n\n— Pysähdy! huusi Forrest ja veti samassa ladatun revolverin esiin\nlaukusta. Minulla on aina tapana pitää tämän mukanani, virkkoi hän.\nIstuudu, Sims!\n\nSen sijaan että olisi istuutunut, vetäytyi Sims yhä enemmän oveen päin.\n\n— Istuudu, Sims! toisti Forrest täysin rauhallisena. Ovi on lukossa.\nHän kohotti revolverinsa.\n\n— Te ette uskalla ampua, sanoi Sims.\n\n— Enkö uskalla? lausui Forrest. Pyydän, ettet liiaksi luota\npitkämielisyyteeni. Kolmannen kerran kehoitan sinua istumaan — istuudu\ntuolle tuolille!\n\nSims totteli.\n\n— Nyt voimme jatkaa, sanoi Arthur Forrest hänkin istuutuen pitäen\nrevolveria polvellaan. Ei puhuta niin kovaäänisesti, sillä vaimoni\nmakaa viereisessä huoneessa ja hänen täytyy saada nukkua.\n\n— Minä en ensinkään tajua, mitä tämä merkitsee, sanoi Sims. Minä tulin\nvain tänne tuomaan terveisiä isännältäni...\n\n— Kuuntele nyt tarkoin, Sims, mitä minä sanon. Minä en epäile\nhituistakaan, että sinä olisit roisto, mutta toisinaan täytyy\nkunniallisten ihmisten käyttäytyä roistomaisesti. Minä tiedän\nehdottoman varmasti, että on kyseessä suunnitelma raivata mr Peterson\ntieltä ja sinun pitää huolehtia siitä. Minä voin osoittaa todeksi, mitä\nsanon ja paljon enemmänkin. Nyt teen sinulle erään ehdotuksen. Jos\nkerrot minulle kaiken, mitä tiedät — kaiken, sanon — ja lupaat heti\nlähteä maasta, niin annan sinun mennä. Mutta jos sinä vastustat minua,\nsuljen sinut lukkojen taakse tänne ja lähetän noutamaan poliisia.\n\n— Paras lähettää hakemaan sitten heti, virkkoi Sims marttyyrin ilme\nkasvoillaan, sillä enhän minä voi puhua asioista, joista en tiedä\nmitään.\n\n— Älä ole tyhmä, Sims, jatkoi Forrest, joka päätti uskaltaa\nlausua vielä erään rohkean syytteen. Minä näin sinut ylhäällä\nrakennustelineillä illalla ja vaimoni näki myös. Huomenna saa mr\nPeterson tietää kaiken. Minä tiedän lisäksi, että sinä olit laittanut\npyörän sellaiseksi, että se irtaantui. Kun vetohihna meni poikki,\nsaattoi se olla onnettomuustapaus, mutta se saattoi olla myös jotain\nmuuta.\n\nSims kohotti hiukan kulmakarvojaan, ja sitten syntyi hiljaisuus.\n\n— Jos minä nyt kerron kaiken, sanoi hän viimein happamesti, mistä minä\nsilloin tiedän, että te annatte minun mennä?\n\n— Sitä et voikaan tietää, Sims, sinun täytyy luottaa minuun. Minä\nsaatan rikkoa lupaukseni. Varma et voi olla.\n\nSims katsoi kaipaavasti ikkunaan.\n\n— Päätä nyt, sanoi Forrest. Haluatko pitää vapautesi tai mennä\nvankeuteen?\n\n— Mitä te sitten haluatte minun kertovan?\n\nArthur Forrest huokasi tahtomattaan helpotuksesta. Hän tiesi nyt, että\nSylvianen epäilykset olivat oikeat.\n\n— Minä teen sinulle suoranaisesti asiaa koskevia kysymyksiä ja haluan\nniihin vastaukset ilman verukkeita. Ensimmäinen kysymys: miten paljon\nsinun piti saada aviopari Colpukselta, kun mr Peterson oli raivattu\npois tieltä?\n\n— Minä en voi tosiaankaan...\n\n— Paljonko?\n\n— Kymmenentuhatta käteistä...\n\n— Hyvä, kymmenentuhatta käteistä ja sitten?\n\n— Sitten kaksikymmentätuhatta.\n\n— Hyvä. Toinen kysymys: tietävätkö Colpukset, että sinun\ntämänpäiväiset yrityksesi ovat epäonnistuneet?\n\n— Eivät.\n\n— Milloin he saavat tietää?\n\n— Huomenaamulla puoli yhdeksän aikaan.\n\n— Jos nyt otaksumme, ettei mr Peterson — hm — aivan äkkiä kuolisi\nlähi päivien aikana, että sinä oikeastaan huomaisit olevasi estetty\ntekemästä sitä, mitä olet tänne tullut tekemään — mikä olisi seuraava\nteko? Sinähän voit otaksua, että minä tunnen suunnitelmanne.\n\n— Silloin selittäisi mr Colpus mr Petersonille, että hänen rahansa\nitse asiassa kuuluvat teille.\n\n— He uskovat, että hän jättäisi ne heti minulle?\n\n— Kyllä, jos asia todistettaisiin hänelle — ja se tapahtuisikin.\n\n— Miksi he eivät yrittäneet ensin sitä?\n\n— Koska se on epävarmaa. Hän saattaisi kieltäytyä rahoja luovuttamasta\nja...\n\n— Ja jos hän luovuttaisi rahat, saattaisin minä kieltäytyä siinäkin\ntapauksessa ottamasta niitä vastaan. Eikö niin ole päätelty? Ja siksi\nteidän mielestänne oli yksinkertaisempaa raivata mr Peterson pois! Nyt\ntulee kolmas kysymys: otaksuitteko te, että minä muuttaisin päätökseni\nomaisuuteen nähden mr Petersonin kuoleman jälkeen?\n\n— Kyllä.\n\n— Ymmärrän. Neljäs kysymys: miten kauan olet tuntenut tohtori\nColpuksen ja mrs Cavalossin — tarkoitan mrs Colpuksen?\n\n— Lähes kaksikymmentä vuotta.\n\n— Oletko ollut mrs Cavalossin palvelija koko ajan?\n\n— Kyllä.\n\n— Siinä tapauksessa tunnet verrattain tarkkaan mrs Colpuksen\nliikehommat?\n\n— Kyllä.\n\nMiehen huulilla välähti hymy.\n\n— Odotahan, mietitäänpäs, onko jotain vielä. Niin, viides kysymys:\notaksu, että minä olisin ottanut vastaan rahat, mitä etua sinulle ja\naviopari Colpukselle olisi ollut siitä? Mrs Colpus on anoppini ja\nhänestä olisi tietysti mieluista, kun minä olisin miljonääri, mutta\nsehän tulisi aina riippumaan minun hyväntahtoisuudestani, saisiko hän\njoskus jotain Petersonin miljoonista. Oliko siis teidän tarkoituksenne,\nettä heti kun minä olisin ottanut rahat vastaan, lähettäisitte minut\nsamaa tietä kuin mr Petersonin?\n\n— Tahdotteko te todellakin, että minun on vastattava siihen\nkysymykseen?\n\n— Tahdon. Ja sinun on Jumalan nimessä myöskin vastattava.\n\nVastaus tuli täysin levollisesti.\n\n— Kyllä, sellainen oli tarkoitus. Kuten tiedätte, olette te\nkirjoittanut erään testamentin vaimonne nimiin.\n\n— Vaimoni nimiin, kyllä! mutisi Arthur. Mrs Colpus ei tunnu paljoakaan\najattelevan tyttärensä tunteita, sanoi hän katkerasti.\n\n— Hänen tyttärensä, huomautti Sims, pitäisi pian olla tottunut\nleskeksi jäämiseen.\n\nArthur hypähti seisomaan erään ajatuksen valtaamana.\n\n— Ja tuliko Drew myös —? Hän vaikeni. Hän ei voinut lausua, mitä hän\najatteli.\n\nSims nyökkäsi välinpitämättömästi.\n\n— Kuka teki sen?\n\n— Colpus.\n\n— Mutta vaimoni ei kai aavistanut siitä mitään? Ei, hän ei voinut.\n\n— Ei hän aavistanut mitään.\n\nArthur istuutui taasen. Hän tunsi kalpenevansa. Ajatus, että\nSylvianesta kauneutensa takia oli tehty sellainen syötti, joka johtaisi\nvarakkaita miehiä tuon inhoittavan kolmikon kynsiin, kauhistutti häntä.\nTuo häväistys oli hänestä enemmän kuin ajatella saattoi ja hän tunsi\nolevansa kuin lamaantunut.\n\n— Sims, sanoi hän viimein. Sinä ja rikostoverisi olette inhoittavimpia\nroistoja, mistä milloinkaan olen kuullut. Sanoin, että annan sinun\nmennä ja minä annankin. Lähde heti tiehesi. Minä huolehdin siitä, että\njätät tämän talon. Saat kahdentoista tunnin etumatkan.\n\nHän nousi seisomaan pitäen yhä revolveria kädessään.\n\n— Kiitos! virkkoi Sims.\n\n\n\n\nXIV.\n\nAviopuolisoiden kesken.\n\n\nSillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu\nmielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas\nneljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen\nsilmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa\nmahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin\nhe olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun\nhuoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo\npitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari\nastui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi.\n\n— Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin...\n\nTohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat\nolivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei\nainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin\nison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies\noli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman\ntaloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista,\njoissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli\nhuomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen\nmuuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi\ninhimillinen.\n\n— Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt.\n\n— Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä.\n\n— Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme\ntäällä. Hän hymyili.\n\n— Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani,\nFrank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti.\n\nTohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen\nkasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä.\n\n— Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä\nsyntymäpäivänäsi.\n\nMrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi.\n\n— On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan.\n\nHe menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta\nsinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen,\noliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään.\n\n— Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui\nhuoneeseen.\n\n— Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa.\nSiellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja\ntulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen,\njoka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan.\nTohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui.\n\nMutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen\nkaunis puolisonsa istui — puettuna ihastuttavaan aamutakkiin —\npukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä\ntohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän\neroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen\nkilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori\nColpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden\nalakuloinen joutsenlaulu.\n\n— Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti.\n\nHän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen\nmutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen:\n\n— Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.\n\n— Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen,\nvastasi tohtori.\n\n— Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin\nniin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja\nkatsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten — ja sitten sinä olet\nnoin epämiellyttävä!\n\n— Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä\nole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista\nminuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä\nolet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan\nminulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten\nkuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan\nrauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella,\njosta olen kertonut sinulle?\n\n— Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja\nkääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi.\nMinä kuolisin Bloomsbury Squaressa.\n\n— Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi\nilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan\nsinut hengiltä, rakas ystäväni.\n\n— En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä\nkaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa\ntulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank.\n\n— Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani — minä teen\nkaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä\nmuistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme\nkuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti,\nettä...\n\n— Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut\nvain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla _täytyy_\nolla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja.\n\n— Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä\nrauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren\nsalaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi\nsadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja\nvoimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta.\n\n— Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana.\nMinä näin setelin ja otin sen haltuuni.\n\n— Marie! huudahti tohtori kiivaasti.\n\n— Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä\nepämiellyttäväksi.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n— Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä\nviisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta\nkymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon.\nSinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea.\n\nNäin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa\nhuokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein\nhäpeissään omaan sänkyynsä taasen.\n\nNeljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti\nyritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela\nastui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös\nviisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä.\nKun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori\nluki kirjeen hyvin tarkkaan. — Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi\nkirjeen vaimolleen.\n\n— Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt\najatella, että...\n\n— Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas.\nTohtori hymyili.\n\n— En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus.\n\n— Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä\nolet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman.\n\n— Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre.\n\nTohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen.\n\nNeljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä\noli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä\nruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin\nruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut\nSimsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan\nuseammassa kuin yhdessä kohdin.\n\n\n\n\nXV.\n\nSataa kultaa.\n\n\nPalaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön.\n\nArthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä\nSimsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei\nhän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies\noli poissa talosta.\n\nKun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa\najatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan — niin\nsanoaksemme — tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen\nmyrkkyhampaansa.\n\nEpäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen\nroiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi\nvarmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa\njohonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen,\nettä hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt\ntekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä — viekkaina,\ntutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan?\nHänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen\nhäivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei\ntulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan\nloukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi\nhäneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi\nhän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin\ntai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka\nsekoittaisivat Sylvianen asiaan.\n\nEräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur\nPeterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja\ntiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti\nisänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi\nkatkeraksi, niin, turmeltuisi.\n\nForrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa\nmakuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut\nväsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki\nsitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että\nhänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia\nsaadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi\npuhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus\nselittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken\ntaistella tuota tunnetta vastaan — tuntuihan verrattain kummalliselta\nherättää isäntänsä keskellä yötä — mutta lopuksi se kuitenkin voitti\nhänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli\ntoisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki\nrakennuksen keskitse, alapäässä.\n\nHän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään\nääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta\ntuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi\nviimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen\nkerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen\nsydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän\nkoputti ovelle kevyesti.\n\n— Peterson, oletko valveilla?\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n— Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi!\n\nEi kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä\nja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui\nnähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua,\nvaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja\nsanoi itsekseen: — Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun\nkanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea\nikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä\nvalo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven\ntakana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei\nkukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti\nkynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet\nsäännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja\nkaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui\nvalkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja\nlattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi\nriisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten...\n\nForrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen\nhuoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä\naikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin\nhuoneeseen, voinut —? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos\nhuoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen\naskelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään\novella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa.\n\n— Kuka siellä on? kuiskasi Forrest.\n\n— Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin\nkuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan,\nkuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest\ntullut kipeäksi?\n\n— Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur.\n\n— Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan?\n\n— Ei.\n\nVanhus epäröi hetken.\n\n— Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän.\n\n— Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest.\nJa minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle,\nennenkuin olen saanut hänet käsiini.\n\nVanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti\nsamalla osoittaen ullakolle vieviä portaita:\n\n— Seuratkaa minua ylös.\n\nVaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen,\njonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman.\n\n— Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne.\nHaluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen\nikkunaan tästä lukien.\n\nIkkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän\nnäki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti\nesiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti\nkaton vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt\nsiitä kiinni.\n\n— Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur\nvetäytyi taaksepäin.\n\n— Mitä tuo merkitsee?\n\n— Kuulkaa!\n\nArthur pidätti henkeään ja kuunteli.\n\n— En kuule mitään, kuiskasi hän.\n\n— Odottakaa!\n\nKaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni.\n\n— Jotain putosi, sanoi Arthur.\n\n— Kuunnelkaa vielä!\n\nHetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni.\n\n— Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä.\n\n— Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest.\n\n— Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on\nkuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä\nkuulen tuota loiskintaa — sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut\nsen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna.\nToisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan\nalapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon\nseinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu.\n\n— Ja mitä sinne putoo?\n\n— Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille\nerään asian.\n\n— Minkä sitten?\n\nVanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi.\n\n— Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest?\n\n— Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä.\n\n— Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen.\n\n— Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään.\nMutta...\n\n— Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta.\n\nKuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet\nportaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille\nparahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan\nhuoneeseensa.\n\n— Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla.\n\n— Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän\ntunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää...\n\n— Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai\ntietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja\nhänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä.\nSimsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä\noikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä\nihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei\nPeterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että\nhänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä\nilmoittamatta etukäteen asiasta.\n\n— Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän\ntaitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan\nkulun.\n\n— Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur.\n\n— Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin...\n\n— Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla\ntalon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi.\n\nPeterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän\nkatsoi pois päin.\n\n— Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla\näänellä.\n\n— No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur\nvälinpitämättömällä äänellä.\n\nAterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims\nvielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian\nilmoittamista poliisille.\n\n— Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On\nsaattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja\nSims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään.\n\nPeterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen\nvielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa.\n\nMelkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma.\nForrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: \"Äitisi on vakavasti\nsairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil.\"\n\nArthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä.\nSylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi\njärjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei\nkiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut\ntoivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se\nyksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi —\npuoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää\nyötä — talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan\nseinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki\nkourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli\nloiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti\nsitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen.\nArthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa — se oli kultaraha.\n\nPelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt\novelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus.\n\n\n\n\nXVI.\n\nLoppu.\n\n\nSeuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle.\n\nVaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin\nhiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti\najatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa\ntehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä\ntoimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli\nkaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin\n1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan\nvaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän\noli nähnyt eräät kasvot — vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa\njunassa — mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori\nColpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna\nmeni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä\nalas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada\nihmeen nopeudessa.\n\n— Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän.\n\n— Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei\npysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen\nkuin tuo juna, joka nyt lähti.\n\n— Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä?\n\n— Ennätätte kylläkin.\n\nMutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia\nvailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja\nlähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt\nliikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän\njuoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka\nsattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili\nvoittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen\nsairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain\nsitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi\nkuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä\nolisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin\nmurhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle\nvanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur\nForrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan\nsuunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja\nhän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi\nitsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että\nhän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli\nSims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli\nsaanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä\nmitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut.\n\nSkottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi\nvaltakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski,\nettä hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren\nlähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti\ntuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä\npikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi\njunaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden\nenglantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna\nparhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja\nkatseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata\ntohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa.\nTohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin\ntutkimiseen — niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään\nhuomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä\nheräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan\ntakia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella\nliikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että\ntohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta\nteosta.\n\nSamassa sai Skottlannin pikajuna merkin pysähtyä ja Arthur näki\nsurukseen toisen junan kiitävän ohi. Kun Skottlannin pikajuna sitten\najoi Crewen asemalle, olivat Crewen matkustajat, jotka olivat tulleet\npohjoiswalesilaisella junalla, jo lähteneet asemalta. Arthur kiirehti\nulos. Oli melkein pimeä jo. Hän otti hevosen ja käski ajurin ajaa\nRadwayhin niin nopeasti kuin ikänään saattoi. Hän toivoi tavoittavansa\ntohtorin matkalla. Jonkun matkaa Radwaysta tuli heitä vastaan tyhjät\najoneuvot paluumatkalla ja aivan portinvartijantuvan luona eroitti\nArthur jonkun olennon pimeydessä. Hän huusi ajuria pysäyttämään,\nmaksoi ja hyppäsi maantielle. Synkkä olento seisoi epäröiden\nportinvartijatuvan luona varjossa. Forrest odotti, kunnes hänen\najoneuvonsa olivat ajaneet tiehensä ja astui sitten tupaa kohti.\nKuullessaan askelten äänen, kääntyi tuntematon nopeasti ympäri.\n\n— Hyvää iltaa, tohtori Colpus, virkkoi Arthur rauhallisesti kooten\nkaiken itsehillintänsä.\n\n— Onko se mr Forrest! huudahti tohtori silminnähtävästi hämillään.\nSitten hän lisäsi rauhallisesti: — Mitä kuuluu, rakas Forrest?\n\n— Kiitos, erittäin hyvää, vastasi Arthur kuivasti. Mutta mikä\ntarkoitus on odottamattomalla käynnillänne? Te sähkötitte, että mrs\nColpus on vakavasti sairaana!\n\n— No, hän voi paremmin. Hän voi paremmin. Vaimoni on erittäin\nvoimakasrakenteinen ja ihmeellisen vastustuskykyinen.\n\n— Sehän on hyvä, että hän voi paremmin. Mutta te ette ole sanonut\nminulle, miksi te olette täällä. Oletteko tullut kertomaan Sylvianelle,\nettä hänen äitiänsä ei uhkaa vaara?\n\nTohtorin kasvojen ilme muuttui kuin hän olisi vainunnut Forrestin\näänessä jotain pisteliästä.\n\nHän heilautti kävelykeppiään — samaa keppiä, jonka Arthur oli nähnyt\nhänen kädessään junassa — ja veti sitten Arthurin mukanaan\nlehtokujalle päin.\n\n— Minä kerron teille, että olen tullut tänne hyvin erikoisen asian\ntakia — niin erikoisen, etten oikein mielelläni tahdo puhua siitä\näänekkäästi. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulette te kuitenkin\ntietämään sen. Te olette epäilemättä huomannut, että entinen\npalvelijamme Sims on lähtenyt luotamme ja ruvennut Petersonin\npalvelukseen?\n\n— Kyllä, vastasi Arthur, ja minä olen myös huomannut jotain muuta.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Jatkakaa, niin sanon sen sitten teille.\n\n— Niin, Sims kirjoitti pari päivää sitten vaimolleni ja kertoi, että\nhän oli keksinyt erään kauhean asian, nimittäin, että mr Peterson on\nmielenvikainen.\n\n— Mielenvikainen? Arthur peljästyi vasten tahtoaan.\n\n— Niin, hän on sairaalloinen, kun on kyseessä kultarahat. Hänellä on\nälyä peittää sairautensa, mutta Simshän on erittäin älykäs, kuten\ntiedätte. Erinäisissä tapauksissa on tuollainen sairaalloisuus kaikkein\nvaarallisinta mielenvikaisuutta. Vaimoni on levoton Sylvianen ja teidän\ntähtenne, eikä hän voinut millään rauhoittua, ennenkuin minä lupasin\ntulla tänne katsomaan, miten voitte. Minun täytyy tietysti keksiä\njotain selvittääkseni mr Petersonille täällä oloni syyn. Onko Sims\ntäällä?\n\n— Sims on jättänyt täkäläisen paikkansa. Hän on kyllä selvittänyt\nteille asian?\n\n— Miksi hän olisi selvittänyt minulle sen? kysyi tohtori matalalla\näänellä.\n\n— Minä olen ajanut hänet tiehensä, sanoi Arthur päättäen viedä asian\nheti viime huippuunsa. Heti kun vaimoni näki Simsin täällä, epäili hän\nteidän inhoittavaa suunnitelmaanne. Hän kertoi minulle epäilyksensä.\nMinä otin Simsin kahdenkesken ja annoin hänen valita vankilan ja\ntäydellisen tunnustuksen välillä. Hän valitsi niiden ilmiantamisen,\njotka olivat hänet palkanneet.\n\nTohtori Colpus kohotti keppinsä määrätyllä tavalla, mutta laski sen\ntaasen. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei nähtävästikään keksinyt\nmitään sopivaa.\n\n— Ja minä sanon teille vielä muutakin, jatkoi Arthur. Minä tiedän,\nettä sähkösanomanne oli petosta. Minä tiedän, että mrs Colpus ei ole\nollut sairas, vaikka minä olin kyllin tyhmä uskoakseni sen ensin. Minä\nmatkustin tänä aamuna Lontooseen, satuin onneksi näkemään teidät\njunassa Willesdenissä ja seurasin teitä takaisin Creween. Luulenpa\ntietäväni teidän käyntinne tarkoituksen. Te ette olleet saaneet\ntyydyttäviä tietoja ystävältänne Simsiltä. Te pelkäsitte, että jokin\noli hullusti, ja aioitte sitten tulla tänne ja järjestää asian mielenne\nmukaisesti. Yksi murha enemmän tai vähemmän ei merkitse paljoakaan\nteille. Jos Arthur Peterson olisi pois tieltä, saisin minä hänen\nmiljoonansa ja sitten olisi helppo asia lähettää minut samaa tietä kuin\nhänetkin.\n\nForrest oli — huolimatta siitä, että hän oli päättänyt hillitä itsensä\n— tulistunut. Hän astui lähemmäksi tohtoria ja loi häneen uhkaavan\nkatseen. Oli niin pimeä, että he töin tuskin saattoivat nähdä toistensa\nkasvot.\n\n— Oletteko tekin mielisairas? kysyi tohtori.\n\nJokin rasahti heidän takanaan pensaikossa.\n\n— Mikä se oli? huudahti tohtori.\n\n— Jos ei se ole Sims, niin sitten se kai oli kaniini, virkkoi Arthur\npilkallisesti.\n\n— Minä en tosiaankaan voi vastata teidän ihmeelliseen syytökseenne,\naloitti tohtori. Epäilen teidän kadottaneen tasapainonne jotenkin. Minä\nluulen tekeväni parhaiten jättämällä teidät.\n\n— Ennenkuin jätätte minut, tahtonette ehkä vastata erääseen\nkysymykseeni, virkkoi Arthur.\n\n— No hyvä on, sanoi tohtori kuin myöntyäkseen mielenvikaisen tahtoon.\n\n— Miten se tapahtui, kun otitte mr Drewin hengiltä?\n\nSyntyi hiljaisuus. Tohtori Colpus hengitti huohottaen ja kuuluvasti.\n\n— Sims on siis lörpötellyt? virkkoi tohtori.\n\n— Eikö teillä ole vastausta kysymykseeni?\n\n— Mitäpä se hyödyttää. Minä menen.\n\n— Kyllä, virkkoi Arthur, te menette, mutta poliisiasemalle.\n\n— Varmastikaan en, vastasi tohtori. Älkää luulkokaan, että minä olen\ntyperä. Minunlaiseni mies on aina varustautunut onnettomuustapausten\nvaralle ja täällä tuntuu tapahtuneen onnettomuus.\n\n— Te tunnustatte siis?\n\n— Jos siten tahdotte. Mutta ei puhuta mitään poliisiasemasta ja minä\nsanon teille, miksi. Syyte minua kohtaan on sama kuin syyte vaimonne\näitiä kohtaan, ettekä te voi menetellä siten. Ajatelkaa Sylvianen\ntunteita, ajatelkaa häväistysjuttua! Tohtori hymyili.\n\n— Vaikka häpeä olisi viisikymmentä kertaa suurempi, joudutte te\nkuitenkin hirtettäväksi. Vaimoni tunteista tulen minä itse nyt pitämään\nhuolen.\n\n— Hm, sanoi tohtori. Mutta vastatkaa erääseen kysymykseeni, se on\nviimeinen, mitä teiltä pyydän. Miksi kieltäydyitte vastaanottamasta\nmiljoonia?\n\n— Sanon teille. Lupasin äidilleni hänen kuolinvuoteellaan, että en\nmilloinkaan yrittäisi saada haltuuni isäni omaisuutta velipuolen\noikeuksilla. Äitini oli ylpeä ja minä olen ylpeä. Vaikka tuo summa,\njoka on kyseessä, olisi kymmenen kertaa suurempi kuin se nyt on, en\nsittenkään alentuisi ottamaan niitä rahoja siltä mieheltä, jolle isäni\non ne testamenteerannut.\n\n— Minä en totisesti voi ymmärtää sellaista tunnetta, virkkoi tohtori.\n\n— Ette, sen kyllä uskon.\n\n— Olen kuitenkin saanut tyydytetyksi uteliaisuuteni.\n\n— Ja nyt lähetän portinvartijan hakemaan poliisia.\n\n— Älkää tehkö sitä, lausui tohtori Colpus, sillä minä aion tappaa\nteidät. Tohtori kohotti keppinsä kaksin käsin. Tämä on vain ilmapyssy,\njatkoi hän, mutta se on erikoislajia ja se tappaa ehdottoman varmasti\nneljän askelen etäisyydeltä. Ei siitä synny myöskään mitään melua.\nÄlkää liikahtako paikaltanne. Minä annan teille kymmenen sekuntia aikaa\nrukoillaksenne tyhmän sielunne puolesta. Yksi — kaksi — kolme —\n\nPensaikossa kahisi ja esiin syöksähti äkkiä joku olento, joka veti\ntohtorin kiivaasti taaksepäin alas ojaan tien vierellä. Molemmat miehet\nkatosivat näkyvistä ja Arthur Forrest kuuli peloittavan kamppailun\nkäyvän.\n\nKun Forrest ja portinvartija tulivat lyhtyä kantaen, löysivät he\ntohtorin kuolleena. Hänet oli kuristettu ja Arthur Petersonin kädet\npuristivat vielä tohtorin kurkkua kuin ruuvipihdit. Peterson itsekin\noli kuolemankielissä. Häntä oli ammuttu kaulaan. He kantoivat hänet\npihamaalle.\n\n— Forrest, kuiskasi hän, me olemme nyt kuitit. Minä pelastin sinun\nhenkesi.\n\n— Kiitos siitä, rakas ystävä, mutta älä nyt puhu.\n\n— Hän sanoi, että minä olen mielenvikainen, Forrest, ja niin minä\nolenkin. Minä koetin taistella sitä vastaan, mutta minä en voinut.\nMinusta tuntui, että minun täytyi upottaa tuhat sovereignia tuohon\nkaivoon joka viikko. Minun täytyi se tehdä. Turmeltunutta verta,\nForrest. Anna kätesi minulle, Forrest — hyvästi!\n\nKun Arthur Forrest sulki kuolleen ystävänsä silmät, muistui hänen\nmieleensä lause eräästä itämaitten vanhimmasta pyhästä kirjasta:\n\"Katsokoon hän, joka rikkauksia perii, ettei hän niiden kautta mene\nsisälle _vihan porteista_.\"\n\nArthur Forrestista tuli vasten tahtoaan miljonääri. Hän eli elämänsä\nturmellen vaimonsa luonteen täyttämällä kaikki hänen toivomuksensa ja\nostaen vanhoja, aito vanhoja liinoja, jotka hän lahjoitti yleisiin\ntaulugallerioihin. Hänen oma taulukokoelmansa on eräs mahtavin\nyksityishenkilön omistama kokoelma Euroopassa.\n\nViimeiset tiedot mrs Cavalossista kertoivat, että hän oli asettunut\nBuenos Ayresiin, jonka kaupungin yli hänen kauneutensa syysaurinko\nlevitti loistettaan.\n\n                                                    Loppu.\n\n"]