Salametsästäjän tytär
Hurskas kertomus sijoittuu englantilaiseen kartanoympäristöön, jossa hyväntahtoinen Anna Stephens kohtaa köyhän Lovisa Arnoldin. Tarina kuvaa uskon ja laupeuden merkitystä salametsästäjän perheen vaikeuksien keskellä.
'Salametsästäjän tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2535. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
SALAMETSÄSTÄJÄN TYTÄR
Kertomus
Mukaillut A. L. (Arthur Lindström)
Lasten ja Nuorten kirjasto N:o 18.
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1900.
Jos teidän syntinne veriruskiat olisi,
pitää heidän kuitenkin lumivalkiaksi tuleman.
Es 1:18.I.
Nuoret lukijamme ehkä eivät kaikki tiedä millainen henkilö salametsästäjä on. Kun joku luvatta menee toisen omistamaan metsään pyydystämään eläimiä, sanotaan sitä salametsästykseksi ja sitä henkilöä, joka tällaista tekee, salametsästäjäksi. Tämä, niinkuin kaikki muukin toisen oman luvatta anastaminen, on tietysti varkautta. Sentähden rankaiseekin laki salametsästystä ankarasti sakoilla ja vankeudella. Siihen aikaan, kuin kertomuksemme puhuu, olivat lakimääräykset vielä paljon ankarammat. Salametsästäjänä tavattu menetti useammiten henkensä. Tämän pienen selonteon jälkeen voimme nyt alkaa kertomuksemme.
Oli kaunis kesäpäivä. Stephens'in suuren herraskartanon puutarhassa käveli isännän nuori tytär Anna Stephens nauttien kauniista ilmasta ja kuunnellen lintujen laulua. Tuo nuori tyttö oli koko ympäristössä hyväntekeväisyydestään tunnettu. Hän ei siis ensinkään ihmetellyt, kun näki pienen repaleisen tytön tulevan luoksensa. Tyttö oli avojaloin, vaatteet olivat rikkinäiset ja likaiset. Anna-neiti ei kuitenkaan näitä puutteellisuuksia ottanut huomioonsa, vaan nähdessään lapsen itkusta punaiset silmät, meni hän tytön luo ja kysyi lempeästi mikä häntä vaivasi.
"Rakas neiti", sanoi lapsi itkien, "äitini on sairas, kovin sairas. Isäni sanoo hänen pian kuolevan; hän on käskenyt minun kiireesti rientää tänne pyytämään jotain hyvää, joka olisi terveellistä äidilleni."
"Älä itke, lapsiraukka", Anna sanoi, "tahdomme tehdä mitä vaan suinkin voimme, että äitisi pian tulisi terveeksi. Mikä on nimesi?"
"Nimeni on Lovisa, hyvä neiti – Lovisa Arnold; me asumme torpassa tuolla metsän keskellä, jossa ei löydy muuta ihmisasuntoa kuin meidän, eikä siis myös ketään naapuria, joka voisi meitä auttaa."
"Mene kyökkiin, Lovisa, niin saat jotakin syömistä; tahdon sill'aikaa katsoa, mitä voisimme tehdä kipeän äitisi hyväksi."
Anna meni suoraan isänsä luo ja pyysi lupaa mennä vaimoraukkaa katsomaan.
"Mutta, rakas Annaseni", arveli herra Stephens, "ethän yhtään ajattele, että tämän lapsen isä on tuo kuuluisa Arnold, jonka koko paikkakunta tietää olevan salametsästäjän, laiskurin ja juomarin. Hänen tölliinsä on täältä kolmen tunnin matka pelkkää metsäseutua, jotta se olisi vallan vaarallista, jos yksinäsi tahtoisit sinne mennä."
"Mutta, rakas isä, jos tämä mies on niin paha, eikö juuri siinä ole sitä enemmän syytä mennä katsomaan hänen vaimoraukkaansa? Kenties on hän koko elinaikansa ollut sokeudessa ja surkeassa huolimattomuudessa sielunsa autuudesta, kentiesi voisin jollain tavalla auttaa häntä, jottei ole ensinkään aikaa viivytellä."
"Minä iloitsen", sanoi Stephens ja painoi tyttärensä rintaansa vastaan, "nähdessäni sinun rakkautesi onnettomia syntisiä kohtaan. Annan mielelläni sinulle luvan mennä pikkutytön mukana, mutta veljesi Jaakko saa tulla mukanasi. Palvelija saa tulla kantamaan ruoka- ja lääkekoria."
Anna oli heti valmis matkalle, ja niinkuin isä oli käskenyt, teki veljensä hänelle seuraa. Matkalla puheli hän paljon Lovisan kanssa. Tämän vilkkaus ja lapsellinen yksinkertaisuus tuotti heille paljon iloa, mutta suruksensa huomasivat he myöskin hänen aivan tietämättömäksi; hän ei tiennyt sieluakaan itsellään olevan ja Jumalan sekä Vapahtajan nimiä ei hän ollut muuten kuullut kuin isänsä kirouksissa ja vannomisissa. Anna kysyi, jos hän mielellään tahtoisi tulla pyhäkouluun oppiakseen lukemaan. "Voi", vastasi lapsi, "tahtoisin niin mielelläni, mutta isä ei salli. Dora-serkkuni on jo jonkun ajan siellä käynyt; hän osaa jo lukea ja on saanut niin monta kirjaa sieltä, että minäkin mielelläni tahtoisin päästä sinne."
Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tulivat he vihdoin perille. Mökin ovella tuli heitä vastaan suurikokoinen mies, niin vastenmielisen näköinen, että Anna oikein säikähti. Tähän ei kuitenkaan ollut mitään syytä, sillä mies otti nöyrästi hatun päästään ja kiitti hyvää neitiä, että hän tuli katsomaan hänen sairasta vaimoaan. Lovisa toi vanhan tuolin ja Anna istui sairaan viereen, joka makasi huonolla olkimatrassilla. Muutamat rääsyt ja vanha repaleinen peite olivat hänen verhonansa, suojellen hyvin vähän kylmää vastaan. Onneksi oli nyt kesäinen aika, jott'ei sairaan tarvinnut, muitten kärsimystensä lisäksi, kärsiä myöskin vilua.
Vaimo-rukka oli sangen heikko. Vasta kun hän vähän oli ottanut vahvistusta ystävällisen Anna-neidin kädestä, jaksoi hän kiittää neitiä hänen rakkaudestaan. Ensin tiedusteltuaan hänen tautiansa kysyi Anna hänen sielunsa tilaa. "Voi", sanoi tuo onnetoin vaimo, "en ole koskaan terveenä ollessani Jumalaa muistanut ja nyt se on jo myöhäinen; minulla ei enää toivoa ole, sillä tunnen kuoleman lähestyvän. Mutta lapsiraukkani! Rakas Ben, anna Lovisan mennä pyhäkouluun, ettei hän kerran kuolisi yhtä onnettomana kuin nyt äitinsä. Tätä pyydän sinulta kuolemanhetkelläni, tämä on viimeinen rukoukseni." Vaivalla sai hän sanottua nämä sanat; vielä yksi huokaus ja hän heitti henkensä.
Tämä näky liikutti kovasti tuon paatuneen pahantekijänkin sydäntä, jotta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Lovisa raukka itki korkealla äänellä. Annalle ja Jaakollekin tulivat kyyneleet silmiin. Mikä voikaan enemmän kristittyä surettaa, kuin se, että näkee syntisen menevän ajasta ijankaikkisuuteen ilman uskoa ja toivoa. Ja kuinka surkea eikö ole sen ihmisen tila, joka uskotta kuolee!
II.
Parin päivän kuluttua tuli Anna veljensä kanssa jälleen salametsästäjän mökkiin. Hänen vakavat varoituksensa ja pikku Lovisan hartaat rukoukset vaikuttivat vihdoinkin sen, että Arnold lupasi seuraavana sunnuntaina laskea lapsensa pyhäkouluun, jos vaan Stephensit antavat tytölle vaatteet. Pois mennessä saatti Lovisa heitä ison matkan ja kiitti lapsellisella rakkaudella heitä hyväntahtoisuudestaan ja rakkaudestaan.
Kohta kotiin päästyään rupesi Anna toimittamaan Lovisalle vaatteita. Tähän antoi Jaakkokin osan säästölaatikkonsa rahoista. Ostettiin hameet, kengät, sukat ja kaikki lähetettiin seuraavan lauvantain iltana Arnoldin mökkiin. Lovisa hyppeli ilosta nähdessään mitä oli saanut. Seuraavana yönä ei hän oikein tainnut nukkuakaan ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän unta, että isä vei nuo uudet vaatteet viinan pantiksi kapakkaan. Hän huudahti tuskasta ja – heräsi. Kohta hän sentään rauhoittui, kun huomasi vaatteet olevan kauniisti tuolilla vuoteensa vieressä.
Kohta kun päivä koitti, nousi hän ylös ja juoksenteli iloiten ympäri uudessa puvussaan. Ei kukaan ollut hänelle sanonut, että noustuansa makuulta olisi ensin pitänyt kiittää Jumalaa kaiken hyvän lahjan edestä. Ei ollut uskovainen äiti opettanut häntä lapsellisella rakkaudella lähestymään taivaallista Isää; niinpä ei hän tiennyt että Isä taivaassa rakastaa häntä ja mielellään kuuntelee pienenkin lapsen rukousta. – Vähän aamiaista syötyään läksi Lovisa kouluun.
Kylään tultuaan kohtasi Anna hänet ja vei kouluun, jossa herra Stephens oli opettajana. Kun tunti alkoi, nousivat kaikki lapset ja veisasivat aamuvirren. Miten ihanalta eikö kuulunut Jumalan ja Vapahtajan laupeuden ylistys näin monen pienen lapsen suusta! Pieni Lovisa-raukka, joka ei koskaan ennen ollut sellaista kuullut, tuli suuresti liikutetuksi. Veisun jälkeen lankesivat lapset polvilleen ja opettaja rukoili Jumalan siunausta kaikille, pyytäen että Herra antaisi heille syntinsä anteeksi ja opettaisi heitä Kristusta tuntemaan ja rakastamaan. Sitten alkoi luku. Tämä oli Lovisalle sangen vaikeaa, sillä hän oli siihen huonosti harjaantunut. – Koulun päätyttyä menivät lapset kirkkoon, jossa Jumalaa korkealla äänellä ylistettiin ja pappi puhui niin selvästi ja yksinkertaisesti, että Lovisakin ymmärsi suuren osan saarnasta. Iltapäivällä alkoi taas koulu ja Lovisa opetteli lukemista sellaisella ahkeruudella, että hän jo illalla oli siihen jotakuinkin perehtynyt.
Jumalan siunaus seurasi Lovisaa niin, että hän suuresti edistyi lukemisessa ja muussa hyvässä tiedossa. Koko hänen elämässäänkin tapahtui suuri, silminnähtävä muutos parempaan päin. – Viisi eli kuusi vuotta kului, jona aikana hän suureksi hyödyksensä kävi koulua. Ahkeraan luki hän kotona raamattuansa ja kun ei kukaan häntä nähnyt, rukoili hän polvillansa Jumalaa, että Herra siunaisi häntä, ja antaisi hänelle voimaa vaeltaa Hänen tahtonsa jälkeen. Eipä ole kauniimpaa katsottavaa kuin nähdä pienen lapsen rukoilevan Jumalaa. Pikku Lovisa oli tuntematoin maailmassa, mutta taivaallinen Isä tunsi hänet ja opetti hänen tuntemaan ainoan totisen Jumalan ja sen, jonka Jumala lähetti, Jesuksen Kristuksen. Jesuksen rakkaus syntisiin oli tuon lapsukaisen ilo ja turva; usein kiilsivät kyyneleet hänen silmissään, kun opettaja puhui armaan Vapahtajan laupeudesta ja hyvyydestä. Suurella ilolla kätki hän mieleensä Vapahtajan sanoja ja riemuiten yhtyi hän pikku lintujen kiitosvirsiin, kun nämä ylistivät Luojaansa. Oi pikku Lovisa, olet onnellinen, sillä olet löytänyt sen, joka täyttää niitten sydämmet sanomattomalla ilolla, jotka Hänen päällensä uskovat!
III.
Oli kuitenkin yksi asia, joka saatti Lovisan murheelliseksi ja jota hän monasti hiljaisuudessa katkerilla kyynelillä valitti: se oli hänen isänsä onnetoin tila. Ben Arnold harjoitti yhä vieläkin kiellettyä ammattiaan. Usein hänen tullessaan juovuksissa kotiin, sai tyttö kuulla mitä kauheimpia kirouksia hänen suustaan, eikä hän silloin muusta puhunut, kuin hirsipuusta, johon hän pääsisi riippumaan, jos vaan tavattaisiin luvattomassa työssään. Tällainen suretti suuresti pikku Lovisaa, hänen ajatellessaan: tämä on sinun isäsi, joka paatuneena vaeltaa ijankaikkisen kadotuksen tietä. Hartaasti halusi hän nähdä isänsä paremmalla tiellä. Väliin pyysi hän saada lukea isälleen raamatun paikkoja, väliin taas lauleli hengellisiä lauluja hänen läsnä ollessaan, mutta isä halveksi pyhimpiäkin asioita ja usein täytyi tytön piiloittaa kirjansa, kun näki isänsä tulevan, sillä muuten olisi hän saanut kuulla nuhteita ja kirouksia. Haavoitetulla sydämmellä ja itkusilmin meni Lovisa usein johonkin yksinäiseen paikkaan rukoilemaan Jumalaa, että isänsä tulisi käännetyksi ja palaisi pois pahoilta teiltään. Vaikk'ei hän nähnytkään mitään muutosta isänsä elämässä, ei hän kuitenkaan epäillyt, vaan rukoili sitä ahkerammin. Jumala antaa väliin meidän pyytää kauvan, ennenkuin Hän antaa, koetellen siten uskoamme ja opettaakseen meitä antamaan suurempaa armoa sille, kuin Hän meille antaa. Autuas on se, joka uskossa pyytää väsymättä, ei hän turhaan pyydä!
Eräänä pimeänä ja myrskyisenä iltana aikoi Arnold jälleen lähteä johonkin pahantekoon ja käski sentähden Lovisan valmistaa illallista. Hän koetti niin joutuisasti kuin mahdollista totella isänsä käskyä, sillä hän osoitti aina isäänsä kohtaan suurta rakkautta ja kuuliaisuutta. Olihan hän raamatusta lukenut: kunnioita isääs ja äitiäs, joka on ensimmäinen käsky, jolla lupaus on. – Arnold söi nopeasti illallisen ja kuultuaan kumppaniensa antaman merkin, meni hän ulos ja sanoi vasta toisen päivän illalla tulevansa kotiin.
Isän suljettua oven jälissään, huokasi Lovisa ahdistetulla sydämmellä Jumalan tykö, pyytäen Häntä kääntämään isänsä sydämmen. Yö oli kylmä ja tuuli vinkui metsän puissa, ravistellen tuota rappeutunutta mökkiä. Pikku Lovisa teki iloisen valkean takkaan; sitten otti hän raamattunsa ja luki suurella tarkkuudella siitä iloisesta sanomasta, jota monta profeettaa ja kuningasta, jopa enkelitkin haluavat nähdä, mutta joka kuitenkin on niin yksinkertaista ja selvää, että pieni lapsikin voi sen käsittää. Väliin pani hän kirjan pois pyytääkseen Jumalan Hengen apua ja muisti silloin isäänsäkin.
Sillä välin oli Arnold kumppaneinensa tullut estetyksi täyttämästä ilkityötään paljon lumen ja ankaran tuulen tähden. Se lykättiin toiseen aikaan ja kukin meni kotiinsa. Tultuaan lähemmä kotiaan pelästyi salametsästäjä suuresti, kun näin myöhään näki siellä valkean. Paha omatuntonsa sanoi hänelle monta syytä tähän valoon ja hän luuli jo oikeuden palvelijain tulleen häntä vangitsemaan. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi ja katsoi ikkunasta sisään. Suureksi ihmeekseen näki hän silloin tyttärensä istuvan valkean edessä ja lukevan raamattua, silloin tällöin nostaen kyynelistä märät silmänsä taivasta kohden. Vähän aikaa katseltuaan Lovisaa, jonka käytöstä ei ymmärtänyt, aukasi hän äkkiä oven, jotta tyttö kovin pelästyi ja kysyi kiroten miksi hän yölläkin luki tyhmää kirjaansa, eikä mennyt maata.
"Mutta, isäkulta", arveli Lovisa, "minähän luen raamattua enkä mitään tyhmää kirjaa."
"Mitä hullua! Mitä sinulla ja minulla on tekemistä raamatun kanssa?" ärjäsi isä.
"Isäni, meillä on kyllä kaikilla raamatun kanssa tekemistä, sillä se opettaa, että vaikka olisimme suurimmatkin syntiset, on Jumalan tykönä pahimmillekin anteeksi antamusta."
"Tuota vähän epäilen; luulen olevani siksi suuri syntinen, etten voi saada Jumalalta anteeksi. Sanon sen vieläkin, ettei sinun kirjasi minulle mitään kuulu."
"Kuuluu kyllä, rakas isä, sillä onhan tässä kirjoitettuna: Jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää heidän kuitenkin lumivalkeaksi tuleman."
"Tuo ei ole raamatussa."
"Onhan se, tahdon sen sinulle näyttää; kas tässä, lue profeetta Esaian 1 luvun 18 värsy."
"Ei se ole mahdollista", sanoi Arnold, levottomasti tyttöä katsellen, "minä olen liian suuri syntinen."
"Ja kuitenkin on se tosi. Voin vielä näyttää sinulle, että Jesus Kristus, ristillä riippuessaan, antoi anteeksi katuvaiselle ryövärillekin."
"Vai niin, anna siis kuulua; lue minulle se kertoelma."
Lovisa luki isällensä, joka tarkasti kuunteli, tuon lohdullisen kertomuksen Luukkaan evankeliumin 23 luvusta.
"Onko se mahdollista, että tämä voisi olla tosi!" huudahti isä liikutettuna. "Sellainen laupeus niin suurta syntistä kohtaan!"
"Tämä on kaikki totta", sanoi Lovisa, ja luki vielä useita raamatun paikkoja, joissa Jumala suurimmillekin syntisille lupaa armonsa. Isä, joka tarkasti kuunteli, rupesi syvästi ajattelemaan näitä asioita. Vihdoin sanoi hän:
"Jos tämä kaikki on totta, niin tahdon minäkin Jumalalle huoata: Jumala armahda minun syntisen päälleni. Katso, minä olen monta vuotta synnissä elänyt ja koko tällä ajalla en ole tuntenut rauhaa eikä onnea. Paljas ajatus siitä, jonka minulle nyt olet sanonut, tuottaa minulle enemmän iloa, kuin koko entisen elämäni ajalla olen nauttinut. Lovisa, sinä olet ensimmäinen ihminen, joka minulle puhut tällaisista asioista." – Itkien sulki hän lapsensa sydämmelleen; Lovisakin rupesi itkemään, jotta heidän kyyneleensä juoksivat yhteen. Molemmat lankesivat polvilleen, rukoillen Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta. Usein katkesi rukous itkun tähden, mutta Hän, joka särkyneet sydämmet parantaa, kuuli varmaan heitä suosiollisesti.
Tänä yönä ei tullut unta kummankaan silmiin, vaan molemmat viettivät lopun yötä raamatun lukemisella, rukouksella ja kiitoksella. Koko seuraava päivä kulutettiin samassa autuaallisessa työssä. Sydämmellisellä ilolla vastasi Lovisa raamatun omilla sanoilla niihin kysymyksiin, joita isänsä, haluten tulla selvemmin tuntemaan Jumalan sanaa, teki hänelle. Ja Jumalan Henki avasi hänen sydämmensä, että hän ymmärsi sanan ja omisti sen. Mitähän olisivat kylän asukkaat ajatelleet, jos olisivat nähneet sen, mitä nyt tapahtui salametsästäjän majassa. Kuinka eivätkö he olisi ihmetelleet, jos olisivat nähneet tämän liikuttavan tapauksen, jossa armon voima kovimmassakin sydämmessä niin kauniisti ilmeni.
Lovisa puhui myöskin isällensä julkisen jumalanpalveluksen hyödystä. Seuraavana sunnuntaina olikin hänellä ilo ensi kerran elämässään nähdä isänsä menevän Herran huoneesen. Vaikka Arnold koetti niin huomaamattomana kuin suinkin istua eräässä nurkassa, niin se kuitenkin huomattiin ja siitä paljon puhuttiin ja ihmeteltiin. Nähdessään muutoksen hänen elämässään, rupesivat vanhat ystävänsä kohtelemaan häntä pilkalla ja häväistyksellä. Mutta hän kärsi kaikki, ja rukoili heidän edestään, hyvin muistaen että itse oli ollut pahin heistä.
IV.
Arnoldin elämä muuttui ulkonaisestikin. Hänen asuntonsa tuli puhdistetuksi ja siellä näkyi kaikissa erinomainen järjestys ja siisteys. "Totta on", sanoi hän kerran herra Stephensille, joka usein kävi täällä katsomassa, "että täällä on suuri muutos tapahtunut ja minä toivon, että Hän, joka sen on vaikuttanut sydämmessäni ja elämässäni, vielä eteenkin päin minua auttaa. Voi, jos vaimoni vielä eläisi", lisäsi hän kyyneleet silmissä, "että voisin palkita sen, mitä hän minun tähteni on saanut kärsiä. Mutta kiitos olkoon Herralle, joka on antanut minulle niin hyvän ystävän kuin te olette."
Jumalan sana asui runsaasti hänen tykönänsä ja hänen uskonsa ei ollut niinkuin sumu, joka haihtuu, vaan niinkuin valkeus, joka aamulla koittaa, vahvistuu ja levenee, siihen asti että auringon kaunis valo näyttää päivän täydelliseksi ehtineen. Hän, joka hyvän työn oli tuossa pahantekijässä alkanut, päätti sen myöskin. Monta onnellista vuotta elettyään, nukkui hän korkeassa ijässä kuoleman uneen, Jesuksen nimi huulillaan, joka hänelle oli paljon anteeksi antanut ja jota hän sentähden paljon rakasti.