[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fadTGvva0UYaPYFJdg8U5SpJpZ1fVYT5f3MmiecgSyts":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},2535,"Salametsästäjän tytär","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2535-n-n-salametsastajan-tytar","2535__N._N.__Salametsästäjän_tytär","muistelmat",[],[],"fi",1818,1900,2288,14278,false,[],[],[],"Hurskas kertomus sijoittuu englantilaiseen kartanoympäristöön, jossa hyväntahtoinen Anna Stephens kohtaa köyhän Lovisa Arnoldin. Tarina kuvaa uskon ja laupeuden merkitystä salametsästäjän perheen vaikeuksien keskellä.","'Salametsästäjän tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2535. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SALAMETSÄSTÄJÄN TYTÄR\n\nKertomus\n\n\nMukaillut A. L. (Arthur Lindström)\n\n\n\nLasten ja Nuorten kirjasto N:o 18.\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiö,\n1900.\n\n\n\n\n\n\n      Jos teidän syntinne veriruskiat olisi,\n      pitää heidän kuitenkin lumivalkiaksi tuleman.\n\n                                        Es 1:18.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNuoret lukijamme ehkä eivät kaikki tiedä millainen henkilö\nsalametsästäjä on. Kun joku luvatta menee toisen omistamaan metsään\npyydystämään eläimiä, sanotaan sitä salametsästykseksi ja sitä\nhenkilöä, joka tällaista tekee, salametsästäjäksi. Tämä, niinkuin\nkaikki muukin toisen oman luvatta anastaminen, on tietysti varkautta.\nSentähden rankaiseekin laki salametsästystä ankarasti sakoilla\nja vankeudella. Siihen aikaan, kuin kertomuksemme puhuu, olivat\nlakimääräykset vielä paljon ankarammat. Salametsästäjänä tavattu\nmenetti useammiten henkensä. Tämän pienen selonteon jälkeen voimme nyt\nalkaa kertomuksemme.\n\nOli kaunis kesäpäivä. Stephens'in suuren herraskartanon puutarhassa\nkäveli isännän nuori tytär Anna Stephens nauttien kauniista ilmasta\nja kuunnellen lintujen laulua. Tuo nuori tyttö oli koko ympäristössä\nhyväntekeväisyydestään tunnettu. Hän ei siis ensinkään ihmetellyt, kun\nnäki pienen repaleisen tytön tulevan luoksensa. Tyttö oli avojaloin,\nvaatteet olivat rikkinäiset ja likaiset. Anna-neiti ei kuitenkaan näitä\npuutteellisuuksia ottanut huomioonsa, vaan nähdessään lapsen itkusta\npunaiset silmät, meni hän tytön luo ja kysyi lempeästi mikä häntä\nvaivasi.\n\n\"Rakas neiti\", sanoi lapsi itkien, \"äitini on sairas, kovin sairas.\nIsäni sanoo hänen pian kuolevan; hän on käskenyt minun kiireesti\nrientää tänne pyytämään jotain hyvää, joka olisi terveellistä äidilleni.\"\n\n\"Älä itke, lapsiraukka\", Anna sanoi, \"tahdomme tehdä mitä vaan suinkin\nvoimme, että äitisi pian tulisi terveeksi. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Nimeni on Lovisa, hyvä neiti -- Lovisa Arnold; me asumme torpassa\ntuolla metsän keskellä, jossa ei löydy muuta ihmisasuntoa kuin meidän,\neikä siis myös ketään naapuria, joka voisi meitä auttaa.\"\n\n\"Mene kyökkiin, Lovisa, niin saat jotakin syömistä; tahdon sill'aikaa\nkatsoa, mitä voisimme tehdä kipeän äitisi hyväksi.\"\n\nAnna meni suoraan isänsä luo ja pyysi lupaa mennä vaimoraukkaa\nkatsomaan.\n\n\"Mutta, rakas Annaseni\", arveli herra Stephens, \"ethän yhtään ajattele,\nettä tämän lapsen isä on tuo kuuluisa Arnold, jonka koko paikkakunta\ntietää olevan salametsästäjän, laiskurin ja juomarin. Hänen tölliinsä\non täältä kolmen tunnin matka pelkkää metsäseutua, jotta se olisi\nvallan vaarallista, jos yksinäsi tahtoisit sinne mennä.\"\n\n\"Mutta, rakas isä, jos tämä mies on niin paha, eikö juuri siinä ole\nsitä enemmän syytä mennä katsomaan hänen vaimoraukkaansa? Kenties on\nhän koko elinaikansa ollut sokeudessa ja surkeassa huolimattomuudessa\nsielunsa autuudesta, kentiesi voisin jollain tavalla auttaa häntä,\njottei ole ensinkään aikaa viivytellä.\"\n\n\"Minä iloitsen\", sanoi Stephens ja painoi tyttärensä rintaansa vastaan,\n\"nähdessäni sinun rakkautesi onnettomia syntisiä kohtaan. Annan\nmielelläni sinulle luvan mennä pikkutytön mukana, mutta veljesi\nJaakko saa tulla mukanasi. Palvelija saa tulla kantamaan ruoka- ja\nlääkekoria.\"\n\nAnna oli heti valmis matkalle, ja niinkuin isä oli käskenyt,\nteki veljensä hänelle seuraa. Matkalla puheli hän paljon Lovisan\nkanssa. Tämän vilkkaus ja lapsellinen yksinkertaisuus tuotti heille\npaljon iloa, mutta suruksensa huomasivat he myöskin hänen aivan\ntietämättömäksi; hän ei tiennyt sieluakaan itsellään olevan ja Jumalan\nsekä Vapahtajan nimiä ei hän ollut muuten kuullut kuin isänsä\nkirouksissa ja vannomisissa. Anna kysyi, jos hän mielellään tahtoisi\ntulla pyhäkouluun oppiakseen lukemaan. \"Voi\", vastasi lapsi,\n\"tahtoisin niin mielelläni, mutta isä ei salli. Dora-serkkuni on jo\njonkun ajan siellä käynyt; hän osaa jo lukea ja on saanut niin monta\nkirjaa sieltä, että minäkin mielelläni tahtoisin päästä sinne.\"\n\nPitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tulivat he vihdoin perille. Mökin\novella tuli heitä vastaan suurikokoinen mies, niin vastenmielisen\nnäköinen, että Anna oikein säikähti. Tähän ei kuitenkaan ollut\nmitään syytä, sillä mies otti nöyrästi hatun päästään ja kiitti\nhyvää neitiä, että hän tuli katsomaan hänen sairasta vaimoaan. Lovisa\ntoi vanhan tuolin ja Anna istui sairaan viereen, joka makasi huonolla\nolkimatrassilla. Muutamat rääsyt ja vanha repaleinen peite olivat\nhänen verhonansa, suojellen hyvin vähän kylmää vastaan. Onneksi oli\nnyt kesäinen aika, jott'ei sairaan tarvinnut, muitten kärsimystensä\nlisäksi, kärsiä myöskin vilua.\n\nVaimo-rukka oli sangen heikko. Vasta kun hän vähän oli ottanut\nvahvistusta ystävällisen Anna-neidin kädestä, jaksoi hän kiittää neitiä\nhänen rakkaudestaan. Ensin tiedusteltuaan hänen tautiansa kysyi Anna\nhänen sielunsa tilaa. \"Voi\", sanoi tuo onnetoin vaimo, \"en ole koskaan\nterveenä ollessani Jumalaa muistanut ja nyt se on jo myöhäinen;\nminulla ei enää toivoa ole, sillä tunnen kuoleman lähestyvän. Mutta\nlapsiraukkani! Rakas Ben, anna Lovisan mennä pyhäkouluun, ettei hän\nkerran kuolisi yhtä onnettomana kuin nyt äitinsä. Tätä pyydän sinulta\nkuolemanhetkelläni, tämä on viimeinen rukoukseni.\" Vaivalla sai hän\nsanottua nämä sanat; vielä yksi huokaus ja hän heitti henkensä.\n\nTämä näky liikutti kovasti tuon paatuneen pahantekijänkin sydäntä,\njotta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Lovisa raukka itki korkealla\näänellä. Annalle ja Jaakollekin tulivat kyyneleet silmiin. Mikä\nvoikaan enemmän kristittyä surettaa, kuin se, että näkee syntisen\nmenevän ajasta ijankaikkisuuteen ilman uskoa ja toivoa. Ja kuinka\nsurkea eikö ole sen ihmisen tila, joka uskotta kuolee!\n\n\n\n\nII.\n\n\nParin päivän kuluttua tuli Anna veljensä kanssa jälleen salametsästäjän\nmökkiin. Hänen vakavat varoituksensa ja pikku Lovisan hartaat rukoukset\nvaikuttivat vihdoinkin sen, että Arnold lupasi seuraavana sunnuntaina\nlaskea lapsensa pyhäkouluun, jos vaan Stephensit antavat tytölle\nvaatteet. Pois mennessä saatti Lovisa heitä ison matkan ja kiitti\nlapsellisella rakkaudella heitä hyväntahtoisuudestaan ja rakkaudestaan.\n\nKohta kotiin päästyään rupesi Anna toimittamaan Lovisalle vaatteita.\nTähän antoi Jaakkokin osan säästölaatikkonsa rahoista. Ostettiin\nhameet, kengät, sukat ja kaikki lähetettiin seuraavan lauvantain iltana\nArnoldin mökkiin. Lovisa hyppeli ilosta nähdessään mitä oli saanut.\nSeuraavana yönä ei hän oikein tainnut nukkuakaan ja kun hän vihdoin\nnukkui, näki hän unta, että isä vei nuo uudet vaatteet viinan pantiksi\nkapakkaan. Hän huudahti tuskasta ja -- heräsi. Kohta hän sentään\nrauhoittui, kun huomasi vaatteet olevan kauniisti tuolilla vuoteensa\nvieressä.\n\nKohta kun päivä koitti, nousi hän ylös ja juoksenteli iloiten ympäri\nuudessa puvussaan. Ei kukaan ollut hänelle sanonut, että noustuansa\nmakuulta olisi ensin pitänyt kiittää Jumalaa kaiken hyvän lahjan\nedestä. Ei ollut uskovainen äiti opettanut häntä lapsellisella\nrakkaudella lähestymään taivaallista Isää; niinpä ei hän tiennyt että\nIsä taivaassa rakastaa häntä ja mielellään kuuntelee pienenkin lapsen\nrukousta. -- Vähän aamiaista syötyään läksi Lovisa kouluun.\n\nKylään tultuaan kohtasi Anna hänet ja vei kouluun, jossa herra Stephens\noli opettajana. Kun tunti alkoi, nousivat kaikki lapset ja veisasivat\naamuvirren. Miten ihanalta eikö kuulunut Jumalan ja Vapahtajan\nlaupeuden ylistys näin monen pienen lapsen suusta! Pieni Lovisa-raukka,\njoka ei koskaan ennen ollut sellaista kuullut, tuli suuresti\nliikutetuksi. Veisun jälkeen lankesivat lapset polvilleen ja opettaja\nrukoili Jumalan siunausta kaikille, pyytäen että Herra antaisi\nheille syntinsä anteeksi ja opettaisi heitä Kristusta tuntemaan ja\nrakastamaan. Sitten alkoi luku. Tämä oli Lovisalle sangen vaikeaa,\nsillä hän oli siihen huonosti harjaantunut. -- Koulun päätyttyä\nmenivät lapset kirkkoon, jossa Jumalaa korkealla äänellä ylistettiin\nja pappi puhui niin selvästi ja yksinkertaisesti, että Lovisakin\nymmärsi suuren osan saarnasta. Iltapäivällä alkoi taas koulu ja Lovisa\nopetteli lukemista sellaisella ahkeruudella, että hän jo illalla oli\nsiihen jotakuinkin perehtynyt.\n\nJumalan siunaus seurasi Lovisaa niin, että hän suuresti edistyi\nlukemisessa ja muussa hyvässä tiedossa. Koko hänen elämässäänkin\ntapahtui suuri, silminnähtävä muutos parempaan päin. -- Viisi eli\nkuusi vuotta kului, jona aikana hän suureksi hyödyksensä kävi koulua.\nAhkeraan luki hän kotona raamattuansa ja kun ei kukaan häntä nähnyt,\nrukoili hän polvillansa Jumalaa, että Herra siunaisi häntä, ja antaisi\nhänelle voimaa vaeltaa Hänen tahtonsa jälkeen. Eipä ole kauniimpaa\nkatsottavaa kuin nähdä pienen lapsen rukoilevan Jumalaa. Pikku Lovisa\noli tuntematoin maailmassa, mutta taivaallinen Isä tunsi hänet ja\nopetti hänen tuntemaan ainoan totisen Jumalan ja sen, jonka Jumala\nlähetti, Jesuksen Kristuksen. Jesuksen rakkaus syntisiin oli tuon\nlapsukaisen ilo ja turva; usein kiilsivät kyyneleet hänen silmissään,\nkun opettaja puhui armaan Vapahtajan laupeudesta ja hyvyydestä.\nSuurella ilolla kätki hän mieleensä Vapahtajan sanoja ja riemuiten\nyhtyi hän pikku lintujen kiitosvirsiin, kun nämä ylistivät Luojaansa.\nOi pikku Lovisa, olet onnellinen, sillä olet löytänyt sen, joka\ntäyttää niitten sydämmet sanomattomalla ilolla, jotka Hänen päällensä\nuskovat!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli kuitenkin yksi asia, joka saatti Lovisan murheelliseksi ja jota\nhän monasti hiljaisuudessa katkerilla kyynelillä valitti: se oli hänen\nisänsä onnetoin tila. Ben Arnold harjoitti yhä vieläkin kiellettyä\nammattiaan. Usein hänen tullessaan juovuksissa kotiin, sai tyttö kuulla\nmitä kauheimpia kirouksia hänen suustaan, eikä hän silloin muusta\npuhunut, kuin hirsipuusta, johon hän pääsisi riippumaan, jos vaan\ntavattaisiin luvattomassa työssään. Tällainen suretti suuresti pikku\nLovisaa, hänen ajatellessaan: tämä on sinun isäsi, joka paatuneena\nvaeltaa ijankaikkisen kadotuksen tietä. Hartaasti halusi hän nähdä\nisänsä paremmalla tiellä. Väliin pyysi hän saada lukea isälleen\nraamatun paikkoja, väliin taas lauleli hengellisiä lauluja hänen\nläsnä ollessaan, mutta isä halveksi pyhimpiäkin asioita ja usein\ntäytyi tytön piiloittaa kirjansa, kun näki isänsä tulevan, sillä\nmuuten olisi hän saanut kuulla nuhteita ja kirouksia. Haavoitetulla\nsydämmellä ja itkusilmin meni Lovisa usein johonkin yksinäiseen\npaikkaan rukoilemaan Jumalaa, että isänsä tulisi käännetyksi ja palaisi\npois pahoilta teiltään. Vaikk'ei hän nähnytkään mitään muutosta isänsä\nelämässä, ei hän kuitenkaan epäillyt, vaan rukoili sitä ahkerammin.\nJumala antaa väliin meidän pyytää kauvan, ennenkuin Hän antaa,\nkoetellen siten uskoamme ja opettaakseen meitä antamaan suurempaa\narmoa sille, kuin Hän meille antaa. Autuas on se, joka uskossa pyytää\nväsymättä, ei hän turhaan pyydä!\n\nEräänä pimeänä ja myrskyisenä iltana aikoi Arnold jälleen lähteä\njohonkin pahantekoon ja käski sentähden Lovisan valmistaa illallista.\nHän koetti niin joutuisasti kuin mahdollista totella isänsä\nkäskyä, sillä hän osoitti aina isäänsä kohtaan suurta rakkautta ja\nkuuliaisuutta. Olihan hän raamatusta lukenut: kunnioita isääs ja\näitiäs, joka on ensimmäinen käsky, jolla lupaus on. -- Arnold söi\nnopeasti illallisen ja kuultuaan kumppaniensa antaman merkin, meni hän\nulos ja sanoi vasta toisen päivän illalla tulevansa kotiin.\n\nIsän suljettua oven jälissään, huokasi Lovisa ahdistetulla sydämmellä\nJumalan tykö, pyytäen Häntä kääntämään isänsä sydämmen. Yö oli kylmä\nja tuuli vinkui metsän puissa, ravistellen tuota rappeutunutta\nmökkiä. Pikku Lovisa teki iloisen valkean takkaan; sitten otti hän\nraamattunsa ja luki suurella tarkkuudella siitä iloisesta sanomasta,\njota monta profeettaa ja kuningasta, jopa enkelitkin haluavat nähdä,\nmutta joka kuitenkin on niin yksinkertaista ja selvää, että pieni\nlapsikin voi sen käsittää. Väliin pani hän kirjan pois pyytääkseen\nJumalan Hengen apua ja muisti silloin isäänsäkin.\n\nSillä välin oli Arnold kumppaneinensa tullut estetyksi täyttämästä\nilkityötään paljon lumen ja ankaran tuulen tähden. Se lykättiin toiseen\naikaan ja kukin meni kotiinsa. Tultuaan lähemmä kotiaan pelästyi\nsalametsästäjä suuresti, kun näin myöhään näki siellä valkean. Paha\nomatuntonsa sanoi hänelle monta syytä tähän valoon ja hän luuli jo\noikeuden palvelijain tulleen häntä vangitsemaan. Hiljaa hiipi hän\nlähemmäksi ja katsoi ikkunasta sisään. Suureksi ihmeekseen näki hän\nsilloin tyttärensä istuvan valkean edessä ja lukevan raamattua, silloin\ntällöin nostaen kyynelistä märät silmänsä taivasta kohden. Vähän\naikaa katseltuaan Lovisaa, jonka käytöstä ei ymmärtänyt, aukasi hän\näkkiä oven, jotta tyttö kovin pelästyi ja kysyi kiroten miksi hän\nyölläkin luki tyhmää kirjaansa, eikä mennyt maata.\n\n\"Mutta, isäkulta\", arveli Lovisa, \"minähän luen raamattua enkä mitään\ntyhmää kirjaa.\"\n\n\"Mitä hullua! Mitä sinulla ja minulla on tekemistä raamatun kanssa?\"\närjäsi isä.\n\n\"Isäni, meillä on kyllä kaikilla raamatun kanssa tekemistä, sillä se\nopettaa, että vaikka olisimme suurimmatkin syntiset, on Jumalan\ntykönä pahimmillekin anteeksi antamusta.\"\n\n\"Tuota vähän epäilen; luulen olevani siksi suuri syntinen, etten voi\nsaada Jumalalta anteeksi. Sanon sen vieläkin, ettei sinun kirjasi\nminulle mitään kuulu.\"\n\n\"Kuuluu kyllä, rakas isä, sillä onhan tässä kirjoitettuna: _Jos teidän\nsyntinne veriruskeat olisivat, pitää heidän kuitenkin lumivalkeaksi\ntuleman_.\"\n\n\"Tuo ei ole raamatussa.\"\n\n\"Onhan se, tahdon sen sinulle näyttää; kas tässä, lue profeetta Esaian\n1 luvun 18 värsy.\"\n\n\"Ei se ole mahdollista\", sanoi Arnold, levottomasti tyttöä katsellen,\n\"minä olen liian suuri syntinen.\"\n\n\"Ja kuitenkin on se tosi. Voin vielä näyttää sinulle, että Jesus\nKristus, ristillä riippuessaan, antoi anteeksi katuvaiselle\nryövärillekin.\"\n\n\"Vai niin, anna siis kuulua; lue minulle se kertoelma.\"\n\nLovisa luki isällensä, joka tarkasti kuunteli, tuon lohdullisen\nkertomuksen Luukkaan evankeliumin 23 luvusta.\n\n\"Onko se mahdollista, että tämä voisi olla tosi!\" huudahti isä\nliikutettuna. \"Sellainen laupeus niin suurta syntistä kohtaan!\"\n\n\"Tämä on kaikki totta\", sanoi Lovisa, ja luki vielä useita raamatun\npaikkoja, joissa Jumala suurimmillekin syntisille lupaa armonsa. Isä,\njoka tarkasti kuunteli, rupesi syvästi ajattelemaan näitä asioita.\nVihdoin sanoi hän:\n\n\"Jos tämä kaikki on totta, niin tahdon minäkin Jumalalle huoata: _Jumala\narmahda minun syntisen päälleni_. Katso, minä olen monta vuotta synnissä\nelänyt ja koko tällä ajalla en ole tuntenut rauhaa eikä onnea. Paljas\najatus siitä, jonka minulle nyt olet sanonut, tuottaa minulle enemmän\niloa, kuin koko entisen elämäni ajalla olen nauttinut. Lovisa, sinä\nolet ensimmäinen ihminen, joka minulle puhut tällaisista asioista.\"\n-- Itkien sulki hän lapsensa sydämmelleen; Lovisakin rupesi itkemään,\njotta heidän kyyneleensä juoksivat yhteen. Molemmat lankesivat\npolvilleen, rukoillen Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta. Usein\nkatkesi rukous itkun tähden, mutta Hän, joka särkyneet sydämmet\nparantaa, kuuli varmaan heitä suosiollisesti.\n\nTänä yönä ei tullut unta kummankaan silmiin, vaan molemmat viettivät\nlopun yötä raamatun lukemisella, rukouksella ja kiitoksella.\nKoko seuraava päivä kulutettiin samassa autuaallisessa työssä.\nSydämmellisellä ilolla vastasi Lovisa raamatun omilla sanoilla niihin\nkysymyksiin, joita isänsä, haluten tulla selvemmin tuntemaan Jumalan\nsanaa, teki hänelle. Ja Jumalan Henki avasi hänen sydämmensä, että\nhän ymmärsi sanan ja omisti sen. Mitähän olisivat kylän asukkaat\najatelleet, jos olisivat nähneet sen, mitä nyt tapahtui salametsästäjän\nmajassa. Kuinka eivätkö he olisi ihmetelleet, jos olisivat nähneet\ntämän liikuttavan tapauksen, jossa armon voima kovimmassakin\nsydämmessä niin kauniisti ilmeni.\n\nLovisa puhui myöskin isällensä julkisen jumalanpalveluksen hyödystä.\nSeuraavana sunnuntaina olikin hänellä ilo ensi kerran elämässään\nnähdä isänsä menevän Herran huoneesen. Vaikka Arnold koetti niin\nhuomaamattomana kuin suinkin istua eräässä nurkassa, niin se\nkuitenkin huomattiin ja siitä paljon puhuttiin ja ihmeteltiin.\nNähdessään muutoksen hänen elämässään, rupesivat vanhat ystävänsä\nkohtelemaan häntä pilkalla ja häväistyksellä. Mutta hän kärsi kaikki,\nja rukoili heidän edestään, hyvin muistaen että itse oli ollut pahin\nheistä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nArnoldin elämä muuttui ulkonaisestikin. Hänen asuntonsa tuli\npuhdistetuksi ja siellä näkyi kaikissa erinomainen järjestys ja\nsiisteys. \"Totta on\", sanoi hän kerran herra Stephensille, joka usein\nkävi täällä katsomassa, \"että täällä on suuri muutos tapahtunut ja\nminä toivon, että Hän, joka sen on vaikuttanut sydämmessäni ja\nelämässäni, vielä eteenkin päin minua auttaa. Voi, jos vaimoni vielä\neläisi\", lisäsi hän kyyneleet silmissä, \"että voisin palkita sen,\nmitä hän minun tähteni on saanut kärsiä. Mutta kiitos olkoon Herralle,\njoka on antanut minulle niin hyvän ystävän kuin te olette.\"\n\nJumalan sana asui runsaasti hänen tykönänsä ja hänen uskonsa ei\nollut niinkuin sumu, joka haihtuu, vaan niinkuin valkeus, joka aamulla\nkoittaa, vahvistuu ja levenee, siihen asti että auringon kaunis valo\nnäyttää päivän täydelliseksi ehtineen. Hän, joka hyvän työn oli\ntuossa pahantekijässä alkanut, päätti sen myöskin. Monta onnellista\nvuotta elettyään, nukkui hän korkeassa ijässä kuoleman uneen, Jesuksen\nnimi huulillaan, joka hänelle oli _paljon anteeksi antanut ja jota hän\nsentähden paljon rakasti_.\n\n\n\n"]