[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnW1kXGgGEQiuAbdxCK9yhMR9bzqxeuwXDNEOtVuydbQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2537,"Musta villakoira ja muita jutelmia","Anstey, F.",1856,1934,"2537-anstey-f-musta-villakoira-ja-muita-jutelmia","2537__Anstey_F.__Musta_villakoira_ja_muita_jutelmia",null,"romaani",[14,15],"huumori","rakkaus",[],"fi",1884,1907,11580,76902,false,65986,[25,26],"English fiction -- Translations into Finnish","Short stories, English -- Translations into Finnish",[28,29,30],"Humour","Novels","Romance","\"Musta villakoira, ja muita jutelmia\" by F. Anstey is a work of fiction written in the early 20th century. The narrative introduces Algernon Weatherhead, the main character, who recounts his most humiliating life incident involving a mischievous black poodle named Bingo. The story explores themes of misunderstanding, social expectations, and the complications of romantic pursuits.  The opening of the tale sets the stage for Algernon's humorous recounting of the events leading to a disastrous encounter with his neighbor's dog. After moving into a charming villa with his mother, he nervously attempts to socialize with the neighboring Currie family, only to be met with chaos when Bingo, the overzealous poodle, takes an immediate disliking to him. Algernon's clumsy efforts to win over the family, particularly the charming Lilian Roseblade, are thwarted by Bingo's aggressive antics, leading to a series of comedic and unfortunate events, including an accidental encounter that results in the poodle's demise. This sets in motion a complicated web of deception and misfortune, which Algernon must navigate to win back Lilian's affection and the trust of the Currie family. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hämeen-Anttila, Väinö",292,"Kertomuskokoelma sisältää humoristisia tarinoita, joista niminovellissa Algernon Weatherhead yrittää puhdistaa maineensa mustan villakoiran ympärille rakentuvassa väärinkäsityksessä. Tarinat sijoittuvat englantilaiseen arkeen ja käsittelevät koomisia sosiaalisia tilanteita.","F. Ansteyn 'Musta villakoira ja muita jutelmia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2537. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA VILLAKOIRA JA MUITA JUTELMIA\n\nKirj.\n\nF. ANSTEY\n\n\nEnglannista suomensi\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö kansa,\n1907.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMusta villakoira.\nHuilun säestämä.\nKoiramaailman Ismael.\n\n\n\n\nMusta villakoira.\n\n\nOlen ottanut tehtäväkseni kertoa tässä tarinassani, ainoatakaan\npiirrettä salaamatta tai muuttamatta, elämäni tuskallisimman ja\nnöyryyttävimmän kohtauksen.\n\nVähintäkään mielihyvää ei siitä minulle lähde, mutta teen sen\npelkästään saadakseni tilaisuuden esittää lieventäviä seikkoja, mikä\nminulta tähän asti on tykkänään kielletty.\n\nKäsitän aivan hyvin että pitkähkön selityksen julkaiseminen\nkäytöksestänsä jossakin epäiltävässä jutussa ei ylipäänsä ole paras\nkeino menetetyn maineen puhdistamiseksi: mutta omassa tapauksessani\nlöytyy eräs jolle minun ei ole sallittua enää koskaan suusanallisesti\npuolustautua -- jos huomaisinkin kykeneväni sitä yrittämään. Ja koska\nhän ei mitenkään voisi ajatella minusta pahempaa kuin jo ajattelee,\nniin kirjotan tämän, tietäen ettei siitä voi olla minulle vahinkoa, ja\nheikosti toivoen että se osuisi hänen näkyviinsä ja herättäisi epäilyä\ntokko olen ihan niin tunnoton konna, niin luihu tekopyhä, kuin miltä\npakostakin olen hänen silmissään näyttänyt.\n\nSellaisen tuloksen pelkkä mahdollisuus saa minut täysin\nvälinpitämättömäksi kaikesta muusta; huolettomasti paljastan\nkoko lukevan maailman ivalle heikkouteni ja häpeäni, koska siten\nmahdollisesti voin jossakin määrin saada takaisin erään henkilön\nsuotuisaa mielipidettä minusta.\n\nTämän verran sanottuani alotan enempää siekailematta tunnustukseni:\n\nNimeni on Algernon Weatherhead, ja voin lisätä että palvelen eräässä\nhallinnollisessa virastossa: että olen ainoa poika ja asun kotona\näitini kanssa.\n\nMeillä oli ollut talo Hammersmithissä kunnes vuokrakautemme loppuessa\njuuri ennen tämän kertomuksen tapahtuma-ajan alkua äitini päätti\nettä minun terveyteni kaipasi iltaisin maalais-ilmaa, ja niin otimme\n\"sopivan huvila-asunnon\" eräällä niistä monilukuisista rakennustiloista\njoita viime aikoina on ylen runsaasti ilmestynyt Lontoon ympäristöön.\n\nOlemme nimittäneet sen \"Wistaria huvilaksi\". Se on sievä pikku\nasumus, viimeinen irrallisten huvilain rivissä, joilla jokaisella on\netupuolella pienoinen maalainen ajoveräjänsä ja sorakäytävänsä ja\ntakana nurmikkoa riittämään tennis-kentäksi, ja pitkin sen laitaa\nkulkee tie mäen yli rautatieasemalle.\n\nOlisin tosin toivonut että isäntämme vähän aikaa sen jälkeen kun\nvahvisti vuokrasopimuksemme olisi saanut löydetyksi jonkun muun\npaikan hirttäytyäkseen kuin erään ullakkomme, sillä seurauksena siitä\njätti meidät palvelusneitsyt aina parin kuukauden kuluttua hurjassa\nhermokohtauksessa, kuultuaan murhenäytelmän jossakin ostoksillaan\nkäydessään ja luonnollisesti oitis jälkeenpäin \"nähtyänsä jonkun\".\n\nSilti se on miellyttävä talo, ja voin nyt melkein antaa anteeksi\nisännälle kolttosen, jota aina katson törkeäksi itsekkyydeksi hänen\npuoleltaan.\n\nMaalla, niin lähellä kaupunkiakin, on likeisin naapuri jotakin\nenempääkin kuin pelkkä numero; hän on mahdollinen tuttava, joka pitää\nuutta tulokasta ainakin koevierailun arvoisena. Pian sain tietää\nettä naapuritaloa piti hallussaan eversti Currie, palveluksesta\neronnut intialaisen rykmentin upseeri; ja useasti, kun matalan\nrajamuurin yli vilahdukselta näin sorean tyttömäisen vartalon liehuvan\nnaapuripuutarhan ruusupensastossa, eksyin hauskasti haaveksimaan ei\netäistä aikaa jolloin meitä erottava muuri olisi (kuvaannollisesti)\njaoitettu maan tasalle.\n\nMuistan -- oi miten elävästi! -- jännittyneesi! värähtäneeni\nkuullessani äidiltäni eräänä iltana kaupungista palatessani että\nCurriet olivat käväisseet meillä vierailulla ja tuntuivat haluavan\nystävällisiä naapurillisia välejä.\n\nMuistanpa myös sunnuntai-ehtoopäivän jona vastasin heidän käyntiinsä\n-- yksinäni, koska äitini oli sen jo viikolla tehnyt. Seisoin everstin\nhuvilan portailla odottamassa ovea aukenevaksi, kun minua säpsähdytti\nraivoisa ärinä ja luskutus takaapäin, ja käännähtäessäni huomasin ison\nvillakoiran yrittelevän tapailla sääriäni.\n\nSe oli sysimusta, oikeasta korvasta puuttui toinen puolikas ja kuonon\npäässä törrötti hullun pienet paksut viikset; sen karva oli ajeltu\nmukamas leijonan tapaan, minkä jostakin salaperäisestä syystä arvellaan\nparantavan villakoiran ulkonäköä, mutta parturi oli jättänyt joitakuita\npieniä karvatukkoja oikullisesti koristamaan sen lonkkia.\n\nSitä katsellessani ei voinut olla muistumatta mieleeni toinen musta\nvillakoira, jota Faust jonkun aikaa kestitsi onnettomilla tuloksilla,\nja ajattelin että varsin kohtuullinen määrä loitsusanoja riittäisi\nsaamaan paholaisen esille tästä pedosta.\n\nSe pani minut peräti kiusalliselle päälle, sillä minä olen hieman\nhermostunut luonteeltani, tunnen luontaista kammoa koiria kohtaan enkä\nhevillä pysty suotuisimmissakaan olosuhteissa täydellä luottamuksella\nsuoriutumaan asianmukaisista seuratavoista, ja totisesti oli tietoisuus\nsiitä että vieras ja nähtävästi vihainen koira järsi kantapäitäni\nkaikkea muuta kuin rohkaisevaa.\n\nCurrien perhe vastaanotti minut mahdollisimman herttaisesti: \"kovin\nhauskaa tulla tuttavaksenne, hra Weatherhead\", sanoi rouva Currie\npudistaessani hänen kättään. \"Näen\", hän lisäsi leppeästi, \"että olette\ntuonut koiran sisälle matkassanne\". Tosiasia on että olin vetänyt\nkoiran sisälle takinliepeissäni roikkuvana, mutta silminnähtävästi ei\nollut mitään tavatonta vieraitten saapua tällä vähemmän arvokkaalla\ntavalla, sillä hän irrotti elukan vähääkään oudostumatta, ja niin pian\nkuin olin tarpeeksi tointunut kävimme keskustelemaan.\n\nSain tietää että eversti ja hänen puolisonsa olivat lapsettomat, ja\nettä puutarhamuurin yli näkemäni solakka olento oli Lilian Roseblade,\nheidän sisaren- ja kasvattityttärensä. Hänkin tuli vähää jälkeenpäin\nhuoneeseen, ja esiteltäessä tunsin että hänen suloiset nuorekkaat\nkasvonsa, joita tummanruskean tukan pehmeät kiehkurat varjosivat,\nylenpalttisesti vastasivat kaikkia haaveellisia toiveita joilla olin\nsitä hetkeä odotellut.\n\nHän puheli minulle näpsään, luottavaiseen, pyytelevään tapaan, jota\nolen kuullut hänen rakkaimpain ystäväinsä moittivan lapselliseksi\nja teeskennellyksi, mutta silloin oli mielestäni hänen sävyssään\nsanomatonta suloa ja viehkeyttä, ja sen muisto kivistelee nyt sydäntäni\npistoksin jotka eivät ole yksistään tuskaa.\n\nJo ennen kuin everstikään näyttäysi aloin nähdä, että vihollisellani,\nvillakoiralla, oli poikkeuksellinen asema tuossa huonekunnassa. Tämä\noli yllinkyllin selvää poistuessani vierailultani.\n\nSe näytti olevan heidän kotoisen elämänsä keskus, ja rakastettava\nLiliankin kieppui tyytyväisesti sen ympärillä jonkinlaisena\nseuralaistähtenä; se ei omistajansa silmissä voinut tehdä mitään\nväärää, sen etuluuloja (ja se oli kovin ahdasmielinen eläin) pidettiin\nankarassa arvossa, ja kaikki kotoiset hommat järjestettiin etusijassa\nsen mukavuutta silmällä pitäen.\n\nSaatan olla väärässä, vaan en voi uskoa viisaaksi korottaa mitään\nvillakoiraa noin ylevälle jalustalle. Miten tämä erityinen koira,\nniin tavallinen nelijalkainen kuin konsanaan on ilmaa hengittänyt,\noli saanut noin tehotuksi lumoutuneihin omistajiinsa, sitä en ole\nmilloinkaan pystynyt ymmärtämään, mutta niin vaan oli asian laita --\nanastipa se pääosan keskustelustakin, joka aina hetkeksi tyrehdyttyään\ntuntui jonkun luonnollisen lain painosta kierähtävän siihen.\n\nMinun täytyi kestää pitkä elämäkerrallinen luonnekuva siitä -- mitä\nsanomalehtipakinassa nimitettäisiin \"kaskukuvailuksi\" -- ja jokainen\nveres juttu tuntui minusta osottavan pedon turmeltunutta ilkeyttä yhä\nräikeämmässä valossa ja saattavan perheen hessahtavan ihailun aina vaan\nkummastuttavammaksi.\n\n\"Kerroitko hra Weatherheadille, Lily, Bingosta\" (Bingo oli villakoiran\nmieletön nimi) \"ja Taoksista? Et? Kah, minun _täytyy_ kertoa hänelle\nse seikkailu -- siinä on hänelle nauramista. Tacks on puutarhurimme\nalhaalla kylässä (tunnetteko Tacksin?). No, Tacks kävi täällä\nnaulaamassa kukkaislavaa tikkaiden harjalla, ja kaiken aikaa istui\nBingo mestari levollisena niiden juurella katselemassa, millään\nilveellä suostumatta lähtemään tiehensä. Tacks sanoi sen olevan aimo\nhupina hänelle. No, kun Tacks viimein oli valmis ja kapusi alas, niin\nmitäs arvelette tuon juukelin tehneen? hiipipä hissukseen takaapäin,\nhaukkasi palan molemmista pohkeista ja säntäsi pakoon. Oli vaaninut\nsitä koko ajan! Ha, ha! -- syvästi harkittua tuo, vai mitä?\"\n\nMyönsin sisäisesti värähtäen että tuo oli sangen syvällistä, itsekseni\najatellen että jos tämä oli näytteenä siitä miten Bingo tavallisesti\nkohteli seudun asujamia, niin olisi merkillistä jollei se suistuisi\nvielä syvemmälle ennen kuin -- luultavasti _juuri_ ennen kuin -- saisi\nkuolemansa.\n\n\"Uskollinen vanha koira!\" sopotti rouva Currie: \"otaksuithan Tacksin\nilkeäksi murtovarkaaksi, etkö niin? et tahtonut antaa rosvota herraasi,\nethän?\"\n\n\"Oivallinen talonkoira\", puuttui puheeseen eversti. \"Peijakas, en\nkoskaan unohda miten se äskettäin pani Heavisides paran ottamaan\nkäpälät allensa! Oletteko koskaan tavannut Heavisidesiä, Bombayn\npataljoonasta? Niin, Heavisides oleskeli täällä, ja koira tapasi hänet\neräänä aamuna hänen tullessaan alas kylpyhuoneesta. Ei tietenkään\ntuntenut häntä intialaisiin roimahousuihin ja yönuttuun pukeutuneena\nja kävi päin. Se pidätteli vanhaa Heavisides parkaa porrastaivakkeen\nikkunan ulkopuolella vesisäiliön päällä neljännestunnin ajan, kunnes\nminun oli tuleminen lakkauttamaan piiritys!\"\n\nSellaisia olivat jutut koiran retkaleen ääliömäisestä villiydestä joita\nminun oli pakko kuunnella, ja kaiken aikaa istui tuo peto vastapäätä\nminua takkataljalla, vilkuen minuun tuuhean takkunsa alta häijyn\ntihruisilla silmillään ja pohtien mihin kohtaan minua iskisi hampaansa\nnoustessani lähtemään.\n\nTämä oli alkuna tuttavuudellemme, joka väleen vapautui kaikista\nmuodollisuuksista. Oli hyvin hauskaa poiketa sinne päivällisen\njälkeen, vieläpä istua everstin kumppanina punaviinin ääressä ja\nkuunnella lisää juttuja Bingosta, sillä myöhemmällä sain mennä sievään\nvierashuoneeseen, ottaa teeni Lilianin kädestä ja kuunnella hänen\nsoittaessaan meille Schubertia kesän iltahämyssä.\n\nVillakoira oli kylläkin aina tiellä, mutta senkin ruma musta pää tuntui\njonkun verran menettävän rumuuttaan ja julmuuttaan Lilianin laskiessa\nsille kauniin kätösensä.\n\nYlimalkaan luulen Currien perheen tunteneen suopeutta minua kohtaan:\neversti piti minua keskulaisen, naimakelpoisen nuoren miehen\nvilpittömänä näytteenä -- kuten todella olinkin -- ja rouva Currie\nosotti minulle suosiota äitini vuoksi, johon oli tullut suuresti\nkiintyneeksi.\n\nMitä Lilianiin tuli, niin olin näkevinäni että hän piankin aavisteli\nmillä tuntein häntä ajattelin eikä ollut siitä pahoillaan. Odottelin\nkutakuinkin toiveikkaasti päivää jona voisin rukkasia pelkäämättä\nilmaista rakkauteni.\n\nMutta suurena vastuksena oli polullani se haitta etten mistään hinnasta\nvoittanut Bingon suopeutta. Perheen jäsenet itsekin useasti valittivat\ntätä pahoilla mielin. \"Nähkääs\", huomautteli rouva Currie puolustellen,\n\"Bingo on koira joka ei hevillä kiinny vieraisiin\" -- vaikka mitä\nsiihen asiaan tulee, niin arvelin sen olevan tuskallisen altis\nkiintymään _minuun_.\n\nHartaasti yritin hieroa sovintoa. Toin sille lepyttäviä sämpylöitä --\nmutta tämä oli heikkoa ja tehotonta, sillä se hotkaisi ne ahnaasti ja\nvihasi minua yhtä katkerasti kuin konsanaan, alusta asti tuntien minua\nkohtaan ääretöntä halveksumista ja epäluottamusta, jota eivät mitkään\nmairitteluni pystyneet poistamaan. Katsahtaessani nyt tapausten kulkuun\nolen taipuvainen uskomaan että sitä varotteli ennustava vaisti siitä\nmikä minun kauttani sen kohtaloksi koituisi.\n\nAinoastaan koiran hyväksymistä tarvittiin jotta olisin päässyt lujaan\nasemaan Currien perheessä ja kenties jotta Lilianin häilyvä sydän olisi\ntehnyt päätöksensä minun hyväkseni; mutta vaikka kosiskelin tuota\njärkähtämätöntä villakoiraa itsepintaisuudella jota en voi punastumatta\nmuistella, niin se pysyi uppiniskaisen lujana.\n\nSilti kohteli Lilian minua päivä päivältä yhä rohkaisevammin; päivä\npäivältä ylenin hänen kasvattivanhempiensa mielipiteissä; aloin toivoa\npiakkoin pystyväni heittämään kaiken koirapolitiikan sikseen.\n\nHuvilassamme oli haittana (paitsi itsemurhan haikua) seikka joka on\nvälttämättömästi tässä mainittava. Yhteisestä suostumuksesta olivat\nkaikki lähiseudun kissat valinneet puutarhamme iltayhtymiänsä varten.\nLuulen että meidän kirjava keittiökissamme lienee ollut jonkunlainen\npaikkakunnallisen kissayhteiskunnan johtaja -- tiedän että sillä oli\n\"vastaanotto\" soiton ja laulun ohella useimpina iltoina. Äiti parkani\nhuomasi tämän häiritsevän hänen ehtoopäiväuinahdustansa, eikä ihmekään,\nsillä jos armeija aaveita olisi kirkunut ja kiljunut puistikossamme tai\nse olisi varattu aavemaailman lastentarhaksi hampaidensaantiaikana,\nniin ei meteli olisi mitenkään saattanut olla hirvittävämpää.\n\nHaudoimme keinoja vapautuaksemme tästä rasituksesta: myrkky olisi\ntietysti tehonnut, mutta ajattelimme että sen käyttäminen näyttäisi\npahalta ja johtaisi rettelöihinkin, jos joka aamu nähtäisiin valikoima\nkissoja kamalissa väänteissä huokumassa viimeisiä hengenvetojaan eri\nosissa samaa puutarhaa.\n\nAmpuma-aseissakin oli vastuksensa ja ne tuskin olisivat edistäneet\näitini uinailuja, joten olimme jonkun aikaa aivan neuvottomina. Vihdoin\neräänä päivänä satuin kaupungilla kävellessäni (onnettomana hetkenä)\nnäkemään kapineen joka minusta tuntui olevan ihan omiansa -- erittäin\nvankkarakenteisen ilmapyssyn erään pyssysepän ikkunassa. Astuin oitis\nmyymälään, ostin sen ja vein riemuiten kotiin; se olisi äänetön ja\nvähentäisi paikkakunnan kissojen keskimäärää yleisempää huomiota\nherättämättä -- pari nyrhäystä riittäisi saamaan kissojen muotipaikaksi\njonkun syrjäisemmän sopen.\n\nSiekailematta ryhdyin koettamaan asettani. Samana iltana istuin hämärän\ntultua lukuhuoneeni ikkunassa väijyksissä, suojelemassa äitini lepoa.\nHeti kun kuulin pitkäveteisen uikahduksen, valmistavan pärskytyksen ja\nsitä seuranneen hurjan juoksukilpailun aloin asketella ääntä kohti.\nMinussa lienee kansallista metsästäjähenkeämme, sillä vereni humisi\nkiihkosta; mutta kissan ruumiinrakenne ei nähtävästi kärsi vakavaa\nhaittaa lyijystä, ja aloin peljätä ettei ampumataitoni todisteeksi jäisi\nmitään voitonmerkkiä.\n\nMutta yht'äkkiä näin mustan haamun puikahtavan pensaiden takaa. Odotin\nkunnes se livahti alapuolellani olevan keittiön ikkunasta tulvivan\nvalovirran poikki, ja silloin tähtäsin tarkkaan ja laukaisin.\n\nTällä kertaa ainakin tepsi -- kuului tukahtunut älähdys, kahinaa -- ja\nkaikki oli taas hiljaista. Ryntäsin ulos tyynesti ylpeillen kostoni\nmenestyksestä noutamaan sisälle uhrini ruumista, ja erään laakeripuun\njuurelta löysin, en kuljeksivaa kollikissaa, vaan (kuten tarkkaälyinen\nlukija epäilemättä on aikaa sitten aavistanut) everstin mustan\nvillakoiran värisevän raadon!\n\nAijon tässä kertoa pelkän koristelemattoman totuuden, ja tunnustan että\nminä ensimältä, nähdessäni mitä olin tehnyt, _en_ ollut pahoillani.\nOlin aivan viaton kaikkeen teon aikomiseen, mutta en tuntenut\nvähintäkään surua. Jopa nauroinkin -- hulluudessani -- ajatellessani\nettä noin oli kaikessa tapauksessa päästy Bingosta; se este oli poissa,\nväsyttävä sovintohommani oli ainiaaksi lopussa!\n\nMutta pian tuli vastavaikutus; älysin tekoni kauhean luonteen, ja minua\nvärisytti. Olin tehnyt kolttosen, joka saattaisi ijäkseni karkottaa\nminut Lilianin parista! Kaikessa tietämättömyydessäni olin surmannut\njonkunlaisen pyhän eläimen, eläimen johon Currien perhe oli hellimmillä\ntunteilla kiintynyt! Miten saisin asian lievimmästi ilmoitetuksi\nheille? Lähettäisinkö heille Bingon, kirjelippu sidottuna kaulaan,\npahotteluineni ja vilpittömine surun-ilmauksineni? Se näyttäisi liian\nsuuresti riistan lahjoittamiselta. Eikö minun itseni pitäisi kantaa\nse sinne? Käärisin sen hienoimpaan suruharsoon, pukeutuisin mustaan\nsen muistoksi -- Curriet tuskin pitäisivät vahakynttilää ja valkeata\nhurstia, tai säkkiä ja tuhkaa liiallisena sovitusmuotona -- mutta en\nvoinut ryömiä juuri niin inhottavan nöyryytetysti.\n\nTuumailin mitä eversti sanoisi. Olihan hän yleensä yksinkertainen ja\nsuopea, mutta tarpeen tullen hyvinkin tuima, ja tunsin pahoinvointia\ntuumiskellessani uskoisiko hän, ja vielä pahempi, uskoisiko _Lilian_,\nettä tämä todella oli tapaturma? He tiesivät mitä etua minulla oli\nedesmenneen villakoiran vaientamisesta -- uskoisivatko he silkan\ntotuuden?\n\nVannoin että heidän _täytyisi_ uskoa minua. Teeskentelemättömän\nmurheeni ja kaiken salailun puutteen täytyi voimakkaasti puhua\npuolestani. Valitsisin suotuisan hetken tunnustukselleni: vielä samana\niltana ilmaisisin kaikki.\n\nKuitenkin kammotti minua edessäni oleva velvollisuus, ja murhemielin\npolvistuessani vainajan viereen ja kunnioittavasti oikoessani sen\njäykistyneet jäsenet ajattelin että kohtalo menetteli kohtuuttomasti,\ntoimittaessaan hyvää tarkottavan miehen, jolla eivät hermot olleet\nraudasta, tuollaiseen asemaan.\n\nSitte kauhukseni kuulin maantieltä puutarhan ulkopuolelta tuttujen\naskelten kajahtelevaa töminää ja tunsin burmalaisen sikaarin omituista\ntuoksua. Siellä oli eversti itse, joka oli vienyt tuomittua Bingoa\ntavalliselle iltakävelyllensä.\n\nEn oikein tiedä miten se kävi, mutta äkillinen säikky minut\nvaltasi. Pidättelin hengitystäni ja yritin näkymättömänä lyyhistyä\nlaakeripuitten taakse; mutta hän oli nähnyt minut ja astui heti\ntiepuoleen puhuttelemaan minua pensas-aidan yli.\n\nHän seisoi vajaan kahden metrin päässä lemmikkinsä ruumiista! Onneksi\noli ilta tavattoman pimeä.\n\n\"Hei, tekö siinä, hä?\" hän alotti sydämellisesti: \"älkää nousko,\npoikani, älkää suotta\". Yritin asettua villakoiran eteen, enkä noussut\n-- ainakin ainoastaan tukkani teki sen.\n\n\"Olette myöhään liikkeellä\", hän pitkitti: \"puutarhaanne muokkaamassa\nvai?\"\n\nEn voinut vastata että olin muokkaamassa hänen koiraansa! Ääneni\nvärisi, kun hämyn verhoamassa syyllisessä hämmennyksessäni sanoin että\noli kaunis ilta -- vastoin totuutta.\n\n\"Pilvessä\", vastasi eversti, \"pilvessä -- sataa kait ennen aamua.\nOletteko muuten nähnyt Bingoa siellä?\"\n\nTämä oli käännekohta. Minun olisi _pitänyt_ vastata murheellisesti:\n\"Kyllä, minua surettaa ilmoittaa että minulle on sattunut peräti\nonneton tapaturma sen kanssa -- tässä se on -- totta puhuen pelkään\n_ampuneeni_ sen!\"\n\nMutta en kyennyt. Olisin voinut ilmaista hänelle omalla ajallani,\nvalmistetussa sanamuodossa -- vaan en silloin. Tunsin että minun oli\nkäytettävä kaikki järkeni lahjat voittaakseni aikaa ja rimpuillakseni\nkysymysten kanssa.\n\n\"Mitä\", kysyin lyijymäisen kepeästi, \"eihän se vaan ole luikahtanut\nhyppysistänne?\"\n\n\"Mitään semmoista ei se ole eläissään tehnyt!\" vakuutti eversti\nkiihkeästi; \"se ryntäsi rotan tai sammakon tai muun perään moniaita\nminuutteja takaperin, ja seisahtuessani sytyttämään sikaria kadotin sen\nnäkyvistäni. Luulin nähneeni sen livahtavan veräjänne alitse, mutta\nolen huudellut sitä edustalta eikä se tule ulos\".\n\nEi, eikä enää koskaan tulisi. Mutta everstille ei saattanut kertoa sitä\nvielä. Sepustelin taas: \"Jos\", virkoin epävakaisesti, \"jos se olisi\npujahtanut tänne veräjän alitse, niin olisin sen nähnyt. Kenties se sai\npäähänsä jolkkia kotiin?\"\n\n\"Niin, varmaankin minä sen ovelan veijarin tapaan kynnykseltäni!\nKuulkaas, mitäs arvelettekaan sen viimeksi tehneen?\"\n\nOlisin voinut hänelle antaa viho viimeisimmät tiedot; vaan en\nuskaltanut. Kuitenkin oli kerrassaan liian hirmuista kyyrötellä tuossa\npolvillaan ja nauraa Bingon ruumiin yli kerrottuja kaskuja Bingosta;\nsitä en voinut kestää! \"Kuunnelkaa\", tokaisin äkkiä, \"eikö tuo ollut\nsen haukuntaa? Taas; eikö se mielestänne kuulosta kajahtavan talonne\nedustalta?\"\n\n\"No\", tuumi eversti, \"menenkin sitomaan sen kiinni ennen kuin se\njälleen lähtee liesuun. Hampaannehan kalisevat -- olette vilustunut,\nhyvä mies -- menkää oitis sisälle, ja jos tunnette jaksavanne,\nniin pistäytykää puolen tunnin kuluttua grogimme ääreen ja kerron\nteille silloin koko jutun. Terveiseni äidillenne. Älkää unohtako\n-- ryyppytunnilla! Olin viimeinkin päässyt hänestä eroon, ja\nhuojennuksesta henkäisten pyyhin otsaani. Puolen tunnin kuluttua\npistäytyisin sinne ja silloin olisin valmistunut julistamaan\nmurheellisen viestini. Sillä minä en vielä silloinkaan ajatellut\nmuuta menettelytapaa, kunnes mieleeni äkkiä kamalan selvästi välähti\nettä viheliäinen hämäännykseni pensas-aidan luona oli tehnyt totuuden\nilmaisemisen mahdottomaksi! En tosin ollut laskettanut suoranaista\nvaletta, mutta olinhan johtanut everstin siihen käsitykseen että olin\nkieltänyt nähneeni koiraa. Monet voivat lauhduttaa omaa tuntoansa\najattelemalla että olipa heidän sanojensa vaikutus mikä tahansa he\nsaivat pysytellyksi erillään selkeästä valeesta. En ole koskaan tarkoin\ntiennyt missä erotus siveellisesti on, mutta tuota tunnetta _löytyy_ --\nminulla on sitä itselläni.\"\n\nPahaksi onneksi on vilpillä se hankaluus, että jos totuus koskaan tulee\npäivän valoon, niin on kieräilijä aivan yhtäläisessä liemessä kuin\nolisi valehdellut mitä häpeämättömimmässä määrässä, ja mies harvoin\nsaavuttaa luotettavuutta takaisin osottamalla että hänen käyttämänsä\nsanat eivät sisältäneet mitään ehdotonta petosta.\n\nSaattaisin tietysti vieläkin kertoa everstille tapaturmani ja antaa\nhänen päätellä että se oli sattunut keskustelumme jälkeen, mutta koira\noli nopeasti kylmenemässä ja kangistumassa, ja he varsin luultavasti\narvaisivat tapahtuman todellisen ajan.\n\nJa sitte Lilian kuulisi minun ladelleen liudan valeita sedälleen heidän\njumaloimansa Bingon ruumiin yli -- ja tuollainen tepponen epäilemättä\nolisi kauhistuttavaa herjamielisyyttä, sanomatonta syntisyyttä hänen\nsilmissään!\n\nJos olisi ennen ollut työläs suostuttaa häntä vastaanottamaan verin\ntahrattua kättä, niin olisi se tuon jälkeen mahdotonta. Ei, olin\npolttanut laivani, olin ainiaaksi ehkäisty rehelliseltä tolalta; tuo\nyksi epäröimisen hetki oli väkisinkin ratkaissut käytökseni -- minun\ntäytyi sitä nyt pitkittää ja kaiken uhalla puijata edelleen.\n\nOli se katkeraa. Olin aina pyrkinyt säilyttämään niin monta minuun\njuurtunutta siveellistä periaatetta kuin tämän maailman hyörinässä\nmukavasti käy päinsä, -- ja ylpeytenäni oli ollut etten yleisin\npiirtein puhuen ollut milloinkaan tehnyt itseäni syypääksi ilmeiseen\nvalheeseen.\n\nMutta täst'edes, jos mielin voittaa Lilianin, oli tuosta kerskauksesta\nijäksi luovuttava! Minun olisi nyt valehdeltava kaikesta voimastani\nrajattomasti ja häikäilemättä, teeskenneltävä alituiseen ja \"kannettava\nnaamaria\", kuten runoilija Bunn aikoja sitte kauniisti lausui, \"ontolla\nsydämelläni\". Tämä oli ylen tuskallista -- en pitänyt sitä oikeana --\nmutta mikäs auttoi?\n\nPohdittuani tätä kaikkea hyvin huolellisesti päätin ainoana tehtävänäni\nolevan haudata elukka parka siihen missä se kaatui ja pysyä vaiti koko\njutusta. Jonkin hämärän varovaisuustunteen johdosta irrotin ensin\nkoiran hopeasilaisen kaulahihnan ja sitte nopeasti kaivoin raadon\npuutarhalapiolla multaan, ja sain poistetuksi kaikki onnettomuuden\njäljet.\n\nLienen tuntenut jotakin huojennusta tietuessani ettei nyt olisi\ntarpeellista kertoa surullista seikkailuani ja pahentaa naapurieni\nsuosiota.\n\nAjan mittaan tuumiskelin istuttavani vainajan jäännöksien kohdalle\nruusupensaan, ja kun Lilian ja minä jonakuna päivänä kotoisen onnemme\nhehkeimmillään kukoistaessa seisoisimme ihailemassa sen valkeata\nloistokkuutta, niin saattaisin (kenties) rohkaistua tunnustamaan että\npensas oli saanut osan loistokkuuttaan ammoin kadonneesta Bingosta.\n\nTässä aatteessa oli hiven runollisuutta mikä hetkeksi kirkasti\nsynkkyyttäni.\n\nMinun ei tarvinne mainita etten sinä iltana poikennut naapuriin. En\nollut vielä kyllin paatunut sitä tekemään -- sävyni olisi voinut minut\nkavaltaa, ja niinpä pysyin viisaasti kotona.\n\nMutta hirveät näyt häiritsivät sinä yönä untani. Olin herkeämättä\nyrittämässä haudata isoa rotevaa villakoiraa, joka itsepintaisesti\nreutoutui ylös kosteasta mullasta niin pian kuin syydin sen peittoon...\nLilian ja minä olimme kihloissa, ja istuimme sunnuntaina kirkossa,\nmutta kaikkia häätö-yrityksiä vastustava villakoira kielsi kumealla\nhaukunnalla meidät kuulutuksilta... Oli hääpäivämme, ja ratkaisevana\nhetkenä villakoira loikkasi väliimme ja nielaisi sormuksen... Tai\nistuimme hääpöydässä, ja Bingo, hehkuvasilmäinen hallava luuranko,\nistui hääkakulla eikä päästänyt Liliania sitä leikkaamaan.\nRuusupensashaavekin toistui kierossa muodossa -- pensas kasvoi, ja\njokaisessa kukassa räkätti pienois-Bingo: ja havahtuessani yritin\nparhaillaan tuskan hiki otsalla uskotella everstille että ne olivat\ntavallisia koiranruusuja.\n\nSeuraavana aamuna läksin toimistooni synkeän salaisuuteni jäytäessä\nsisuksiani, ja kaikissa puuhissani nousi eteeni murhatun villakoiran\naave. Kahteen päivään en rohjennut lähestyä Currien perhettä, kunnes\nviimein eräänä iltana pakotin itseni vierailulle, tuntien ettei\ntodellakaan ollut turvallista pysyä loitolla enää kauvemmin.\n\nOmaatuntoani kirpelöitsi sisälle astuessani. Tekeysin tietämättömän\nhuolettomaksi, mutta ponnistukseni onnistui niin nolosti että olisin\njoutunut pahaan paulaan, elleivät he olisi olleet liiaksi syventyneet\nomiin ajatuksiinsa sitä huomatakseen.\n\nEn ole eläissäni nähnyt perhettä siinä määrin masentuneena kotoisesta\nonnettomuudesta kuin vierashuoneesta löytämäni ryhmä oli, surkeasti\ntekeytyessään jotakin puuhailevaksi. Me puhelimme ensin -- ja onttoa\nhaastelua se oli -- arkiaikaisista asioista, kunnes en voinut sietää\ntätä tilaa kauvemmin, vaan syöksyin uskaliaasti vaaraan.\n\n\"En näe koiraa.\" alotin. \"Kaithan te -- te löysitte sen suuremmitta\nvaivoitta tois-iltana, eversti?\" Puhuessani odottelin jännitettynä,\nhuomaisivatko he ääneni outoa sointua, mutta he eivät sitä tarkanneet.\n\n\"Hm, seikka on se\", vastasi eversti raskaasti, harmaita viiksiään\nkaluten, \"ettemme ole sen koommin siitä kuulleet: se -- se on karannut!\"\n\n\"Mennyt, hra Weatherhead; mennyt sanaakaan virkkamatta!\" huoahti rouva\nCurrie voihkaten, ikäänkuin olisi arvellut koiran voineen edes jättää\nhyvästelykirjeen.\n\n\"Enpä olisi sitä siitä uskonut.\" jatkoi eversti: \"se on minut tykkänään\ntyperryttänyt. En ole vuosikausiin moista kolausta saanut -- senkin\nkiittämätön rakkari!\"\n\n\"Oi, setä!\" puolusteli Lilian, \"älkää noin puhuko; kenties Bingo ei\nvoinut asiata auttaa -- kenties joku on s-s-surmannut sen!\"\n\n\"Surmannut!\" huudahti eversti tuimasti. \"Taivahan vallat! jos luulisin\nmaailmassa löytyvän konnaa tuon säveän koiraparan surmaajaksi pystyvää,\nniin -- -- Mitä _varten_ moista konnuutta tehtäisiin, Lilian? Sanoppas!\nMinä -- minä toivon ettet enää minun kuulteni mokomia lörpötä. _Tehän_\nette luule sen menettäneen henkeänsä, vai mitä, Weatherhead?\"\n\nVastasin -- Jumala paratkoon! -- pitäväni sitä melkein mahdottomana.\n\n\"Ei se kuollut ole!\" huusi rouva Currie. \"Jos se olisi kuollut, niin\ntietäisin sen jollakin tavoin -- siitä olen varma! Mutta tunnen että\nse on hengissä. Viime yönäkin näin siitä kovin kaunista unta. Se\npalasi luoksemme, hra Weatherhead, ajurin vaunuissa ajaen, ja aivan\nentisellään -- käytti vain sinisiä silmälaseja, ja sen turkin ajellut\npaikat olivat tulipunaisiksi maalatut. Ja minä heräsin ilosta --\ntiedättehän että se varmasti käy toteen!\"\n\nOn helppo ymmärtää mitä kidutusta tuollaiset puhelut tuottivat, ja\nkuinka vihasin itseäni tulkitessani myötätuntoani ja lausuessani\nrohkaisevia sanoja koiran saamisesta takaisin, kun kaiken aikaa tiesin\nsen makaavan puutarhani mustien multien kätkössä. Mutta otin sen\nosana rangaistuksestani ja kärsin kaikki valittamatta; tekipä minusta\nkäytäntö oikein mestarinkin lohduttamisen taidossa -- luulen todella\nolleeni heille suurena viihdytyksenä.\n\nOlin toivonut heidän pian toipuvan häviönsä ensimäisestä katkeruudesta,\nja Bingon ensin saavan seuraajan ja siten unohtuvan tavalliseen tapaan;\nmutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.\n\nEversti poloinen silmin nähden kiusasi itseään sairaaksi surullansa;\nhän kuljeskeli alla päin -- ilmotellen lehdissä, etsiskellen ja ihmisiä\nkuulustellen, mutta tietysti turhaan, ja tämä koski häneen kipeästi.\nHän esiintyi pikemmin ainoan poikansa ja perillisensä menettäneenä\nmiehenä kuin englantilais-intialaisena upseerina jolta on villakoira\nkarannut. Minun täytyi teeskennellä mitä kiihkeintä harrastusta hänen\ntiedustelujansa ja löytöretkiänsä kohtaan, ja kuunnella ja jäljitellä\nmitä liiallisimpia ylistelyjä edesmenneestä, ja niin suuren kavaluuden\nponnisteluissa lyötyin vihdoin melkein yhtä sairaaksi kuin itse eversti.\n\nEn voinut olla havaitsematta että taidokas osanottoni ei Lilianiin\ntehonnut läheskään niin suuresti kuin hänen omaisiinsa: ja toisinaan\näkkäsin hänen vilpittömissä ruskeissa silmissään epäuskoisen katseen\njoka sai minut kovin levottomaksi. Vähä vähältä laajeni välillämme\njuopa, kunnes lopulta epätoivoissani päätin kuulla kohtaloni ennen\nkuin koituisi aika jolloin olisi toivotonta laisinkaan puhua. Valitsin\nerään sunnuntai-illan, ollessamme kultaisessa hämyssä kävelyllä\nkirkosta niityn poikki, ja silloin rohkaisin itseni ilmaisemaan hänelle\nrakkauteni. Hän kuunteli minua loppuun ja oli ilmeisesti kovasti\nkiihdyksissään. Vihdoin hän jupisi ettei liittomme ollut mahdollinen,\npaitsi jos -- ei, sitä ei nyt enää voisi tapahtua.\n\n\"Paitsi jos?\" kysyin. \"Lilian -- neiti Roseblade, jotakin on viime\npäivinä tullut väliimme; sanottehan mikä se on?\"\n\n\"Tahdotteko sen _todella_ tietää?\" kysyi hän minuun kyyneltensä läpi\nvilkaisten. \"Sanon sen: se -- se on Bingo!\"\n\nHätkähdin hirmustuneena taaksepäin. Tiesikö hän kaikki! Ellei, niin\nminkä verran epäili hän? Siitä minun täytyi heti saada selko! \"Mitä\nBingosta?\" sain lausutuksi kieleni takeltuessa kitalakeen.\n\n\"Te ette sitä koskaan r-rakastanut sen meillä ollessa\", nyyhkytti hän;\n\"se teidän täytyy tunnustaa!\"\n\nOlin huojentunut huomatessani ettei asia ollut tämän pahempi.\n\n\"En\", myönsin suoraan; \"en rakastanut Bingoa. Bingo ei rakastanut\n_minua_, Lilian; vaaniskeli vaan aina tilaisuutta saada näykkiä minua.\nEttehän toki siitä riitaa tehne!\"\n\n\"En siitä\", hän vastasi, \"mutta minkä vuoksi olette nyt pitävinänne\nsiitä niin paljon, ja puuhailevinanne sen löytämiseksi? John setä\nuskoo teitä, vaan en _minä_. Käsitän aivan hyvin ettette ilahtuisi sen\npalaamisesta. Voisitte sen helposti löytää, jos tahtoisitte!\"\n\n\"Mitä tarkotatte, Lilian?\" oihkasin käheästi. _\"Kuinka_ voisin sen\nlöytää?\" Taaskin pelkäsin pahinta.\n\n\"Te olette hallituksen virastossa\", kiivaili Lilian, \"ja jos teillä\nvaan olisi halua, niin voisitte huokeasti s-saada v-virastot etsimään\nkäsille Bingon! Mitä hyötyä on hallituksesta, jollei se voi tuota\ntehdä? Hra Travers olisi aikoja sitte sen löytänyt, jos olisin\npyytänyt!\"\n\nLilian ei ollut koskaan ennen osottautunut niin lapsellisen\njärjettömäksi, ja kuitenkin rakastin häntä hullummin kun konsanaan;\nmutta en pitänyt tästä vihjauksesta Traversiin, edistyvään lakimieheen,\njoka sisarensa keralla asui sievässä huvilassa aseman lähellä ja oli\nosottanut lähentelyn oireita Lilianiin nähden.\n\nOnneksi oli hän juuri silloin käräjämatkalla, mutta ainakin olisi\nBingon löytäminen ollut tukala tehtävä hänellekin -- siinä ajatuksessa\noli lohdutusta.\n\n\"Tiedätte että tuo on kohtuutonta, Lilian\", huomautin. \"Mutta\nsanokaahan mitä vaaditte minun tekemään?\"\n\n\"Tuk-tuk-tuokaa Bingo takaisin!\" itki hän.\n\n\"Bingo takaisin!\" huudahdin kauhistuneena. \"Mutta entäs jollen _voi_ --\nentäs jos se on poissa maasta, tai -- kuollut, niin mitä sitte, Lilian?\"\n\n\"En mahda mitään\", hän vastasi; \"mutta en usko sen olevan poissa maasta\ntai kuolleen. Ja nähdessäni teidän teeskentelevän sedälleni suurta\nosanottoa ja touhuilevan tyhjän päiten, joudun ajattelemaan että te\nette ole oikein -- oikein _vilpitön!_ Enkä millään muotoa voisi naida\nketään josta minulla olisi moinen käsitys. Ja sellainen tunne minussa\npysyy koko ikäni, paitsi jos löydätte Bingon!\"\n\nOli hyödytöntä kiistellä vastaan; tunsin jo Lilianin. Hänen sievään\nhellittelevään sävyynsä liittyi lymyilevä itsepintaisuus, jota oli\nmahdoton horjutella. Pelkäsin myös, ettei hän ollut vielä ihan selvillä\ntunteistaan minua kohtaan ja että tuo ehto oli hänen tuumimansa keino\najan voittamiseksi.\n\nJätin hänet raskain sydämin. Jollen todistaisi kuntoani tuomalla Bingon\ntuota pikaa takaisin, niin Travers luultavasti saisi asiat luistamaan\nmielensä mukaan. Ja Bingo oli ruumiina!\n\nReipastuin kuitenkin. Ajattelin että kenties, jos minun onnistuisi\nsaada vakavilla ponnistuksillani Lilian uskomaan minun todella tekevän\nkaikkeni koiran löytämiseksi, hän heltyisi ajan mittaan ja luopuisi\nvaatimasta sitä ihka elävänä eteensä tuotavaksi.\n\nOsaksi tässä mielessä ja osaksi lieventääkseni katumusta joka nyt\nelpyi ja painosti minua entistä kipeämmin, tein pitkiä ja uuvuttavia\nretkeilyjä työtuntieni päätyttyä. Uhrasin monta puntaa ilmotuksiin.\nTutkiskelin hurttia kaiken kokoisia, värisiä ja rotuisia, ja tietysti\ntoimitin Lilianille huolellisesti tiedon jok'ainoasta pettymyksestä.\nMutta silti ei hänen sydämensä pehmennyt; hän pysyi lujana. Jos tuohon\ntapaan jatkaisin, hän sanoi, niin löytäisin Bingon kerran -- silloin\nhälvenisivät hänen epäilynsä, vaan eivät ennen.\n\nAstuskelin eräänä päivänä sen jokseenkin resuisen kaupunginosan\nkatuja, joka on Bow Streetin ja High Holbornin välillä, kun erään\npienen teatteripukujen valmistusliikkeen ikkunassa näin kuulutuksen\njoka ilmotti että musta villakoira oli \"seurannut herrasmiestä\" eräänä\nmäärättynä päivänä ja että se myytäisiin kulujen suorittamiseksi, ellei\nsitä määrä-ajan kuluessa perittäisi ja löytäjää korvattaisi.\n\nAstuin sisälle ja hankin kuulutuksesta jäljennöksen Lilianille\nnäyttääkseni, ja vaikka siihen aikaan tuskin rohkenin silmätäkään\nvillakoiraa naamaan, niin päätin lähteä saamani osotteen mukaan\nkatsomaan elukkaa pelkästään voidakseni kertoa Lilianille tehneeni sen.\n\nHerrasmies, jota koira oli kovin selittämättömästi seurannut, oli\nmuuan hra William Blagg, jolla oli pikku myymälä lähellä Endell-katua\nja joka nimitti itseään linnunkasvattajaksi, vaikkei hänestä päältä\npäin olisi sellaisia ominaisuuksia arvannut. Hän oli karvalakkinen\nretkale, silmäkulmat ilkeässä kurtussa, nenä litteä ja pienet vilhuvat\nsilmät punaiset; ja ilmaistuani asiani vei hän minut kamalan pienen\npöksän läpi, joka oli sullottu täyteen puisia, rautalankaisia ja\npajuista punottuja, levotonta kapsetta ja vikinää rapisevia vankiloita,\nja sitten ulos takapihalle, missä näkyi pari kolme lahonnutta\nkoirankoppia ja hölkkiä. \"Tuo tuolla se on\", hän sanoi nytkäyttäen\npeukaloaan takimaiseen hölkkiin päin; \"seurasi minua koko matkan kotiin\nKensingtonin puutarhasta, sen teki. Lähreks sieltä?\" ja hölkistä ryömi\nverkalleen, tuhisevasti inisten ja ketjuansa kalistellen, sama koira\nminkä taannoin olin tappanut!\n\nNiin ainakin ajattelin hetkisen, ja minusta tuntui kuin olisin aaveen\nnähnyt; yhdennäköisyys oli niin täsmällinen -- kooltaan, jokaisessa\nyksityiskohdassa, lonkkien pikku karvatukkoihin asti, typistyneeseen\nkorvaankin asti, tämä koira olisi saattanut olla Bingo-vainajan\nkaksois-olento. Kaiketi toinen musta villakoira oikeastaan on suuresti\ntoisen samankokoisen mustan villakoiran näköinen, mutta yhtäläisyys\nsäpsähdytti minua.\n\nMuistaakseni juolahti juuri sillä hetkellä mieleeni ajatus, että tässä\noli ihmeellinen tilaisuus saada omakseen maailman suloisin tyttö ja\nsamalla kertaa sovittaa paha tekoni viemällä matkassani iloinen elämä\ntakaisin naapurien huvilaan. Tarvittiin vain rahtunen rohkeutta, yksi\nviimeinen petos, ja sitte voisi taaskin pelastua totuuden teille.\n\nMelkein tietämättäni, kun oppaani minuun kääntyen kysyi: \"Onks  tää\nkoira teitin?\" vastasin kiireisesti: \"Kyllä, kyllä -- se on koira jota\ntarvitsen, se -- se on Bingo!\"\n\n\"Eipä näy paljoa piittaavan teitin tulostanne\", huomautti hra Blagg,\nkun koira tyynesti tähysteli minua.\n\n\"Oo, ei se ihan _minun_ koirani ole, nähkääs\", selitin: \"sen omistaa\neräs ystäväni!\"\n\nHän loi minuun nopean syrjäkatseen. \"Sitte kenties olettekin erhettynyt\nkoirasta\", hän sanoi, \"enkä tahro panna mitään vaaraan. Olin justiin\ntän'iltana menossa maalle yhren herrasmiehen luo joka asuu Wistaria\nhuvilassa -- se on ilmotellut mustaa villakoiraa!\"\n\n\"Mutta, kuulkaahan\", sanoin, \"se olen _minä_.\"\n\nHän vilkutti minulle omituisesti silmäänsä. \"Älkää pahaa tykätkö,\nherra\", hän sanoi, \"mutta haluaisin nährä jotakin toristusta siitä\nennen kuin luovun niin arvokkaasta koirasta kuin tää on!\"\n\n\"No\", sanoin, \"tässä on nimikorttini: riittääkö se?\"\n\nHän otti sen ja tavaili, nimeni suurta varovaisuutta teeskennellen,\nmutta huomasin vallan hyvin, että vanha retku epäili olinko laisinkaan\nkadottanut koiraa, saati nyt löytänyt omaani. \"Hm\", jupisi hän\npistäessään kortin taskuunsa, \"jos luovutan koiran teitille, niin pitää\nminun olla turvattu kaikelta vaaralta. Minun ei ränttää joutua pulaan\nminkään erhetyksien takia. Jonsette halua jättää sitä tänne päiväksi\ntai pariksi, niin saatte maksaa sen mukaan, katsokaas.\"\n\nTahdoin päästä kiusallisesta jutusta eroon mahdollisimman nopeasti.\nHinnasta en piitannut -- Lilian oli kaikkien kulujen arvoinen! Sanoin\nettei minulla itselläni ollut mitään epävarmuutta elukan omistamisesta,\nvaan että suostuin maksamaan kohtuullisen korvauksen ja tahdoin viedä\nkoiran heti matkassani.\n\nJa niin sovimme asiasta. Maksoin hänelle huikeat rahat ja pääsin\nlähtemään väärennetyn villakoirani kanssa, jonka toivoin saavani\nnaapurihuvilassa käymään kadonneesta Bingosta.\n\nTiedän tekoni vääräksi -- olipa se vastenmielisen lähellä\nkoiranvarkauttakin -- mutta minä olin epätoivoon kiusaantunut mies.\nNäin Lilianin vähin erin luisuvan käsistäni, tiesin etten mitenkään\nmuutoin voisi saada häntä takaisin, jouduin ankaraan kiusaukseen, olin\njo mennyt pitkälle samalla tiellä, juttuni oli tuo vanha sormensa\nantamisesta paholaiselle. Ja niin lankesin.\n\nVarmaankin joku tämän lukija on kylliksi jalomielinen harkitsemaan\nvaiheitteni erikoista luonnetta ja tunteakseen halveksimisensa pohjalla\npikkuisen sääliäkin.\n\nSinä ehtoopäivänä söin päivällistä kaupungissa ja vein ostokseni\nmyöhäisellä junalla kotiin: koiran käytös oli vakava ja erinomaisen\nkunnioittava: se ei ollut mikään räikeällä ajattelemattomuudella\nitseään häpäisevä elukka -- se oli leppoisakin ja nöyrä, ja kaikin\npuolin luonteeltaan alkuperäisen otuksen mieluisa vastakohta. Silti, se\nsaattoi olla päivällisen pöyhimän omantunnon tuottamaa, en voinut olla\nkuvittelematta näkeväni elukan silmissä merkillisen katseen, ikäänkuin\nolisi se tajunnut itseään vaadittavan osalliseksi puijaukseen ja\njossakin määrin pahaksunut sitä.\n\nJos se vaan olisi kyllin kelvollinen avittamaan aikeitani! Onneksi\noli se kuitenkin niin täydellinen jäljennös Bingon ulkoasusta, että\nilmitulon vaara oli todella vähäpätöinen.\n\nSaatuani sen kotiin kiinnitin Bingon hopeasilaisen kaulahihnan sille\nkaulaan -- onnitellen itseäni siitä että olin älynnyt sen säilyttää,\nja vein elukan tapaamaan äitiäni. Hän hyväksyi vähääkään arvelematta\nkoiran siksi miltä se näytti; mutta vaikka tämä rohkaisi minua\njatkamaan, niin ei se ollut ratkaisevaa: hämäräperäisen villakoiran oli\nkohdattava niiden huolellinen tähystely, jotka tunsivat oikean elukan\nturkista jokaisen karvatukon!\n\nEn missään nimessä olisi hirvinnyt kestää sellaista kiirastulta,\nettä olisin itse vienyt saaliini Currien perheeseen. Annoimme sille\nillallista ja sidoimme sen pihatolle, missä se kaiken yötä surkeasti\nulisi ja multasi järsimiänsä luita maahan.\n\nSeuraavana aamuna kyhäsin rouva Currielle kirjelmän, jossa lausuin\nmielihyväni siitä että saatoin palauttaa kadonneen, ja Lilianille\ntoisen, joka sisälsi ainoastaan sanat: \"Uskotteko _nyt_ että olin\nvilpitön?\" Kiinnitin molemmat villakoiran kaulaan ja pudotin sen\neverstin puutarhaan muurin yli juuri ennen kuin läksin junamatkalleni\nkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla oli tuskallinen kävely sinä iltana; kiersin pitempää\ntietä, kaiken aikaa vapisten pelosta että kohtaisin jonkun Currien\nhuonekunnasta, jollaiseen tapaamiseen en tuntenut juuri silloin\ntäydellä luottamuksella pystyväni. En voinut saavuttaa mieleni rauhaa\nennen kuin tietäisin oliko petokseni menestynyt vai oliko villakoira,\njolle olin kohtaloni uskonut, kurjasti kavaltanut minut; mutta\njännitykseni päättyi onneksi oitis kun astuin äitini kamariin. \"Et voi\nuskoa kuinka ihastuksissaan nuo Currie parat olivat jälleen nähdessään\nBingon\", pakisi hän heti; \"ja he kiittelivät sinua ihan ylenpalttisesti\n-- Lilian eritoten -- aivan liikutetulta hän tuntui, lapsi rukka! He\npyytelivät sinua pistäytymään luoksensa tänä iltana päivällisille ja\nkiitoksille, mutta lopulta sain heidät taivutetuiksi saapumaankin\nmeille. Ja he aikovat tuoda koiran hieromaan ystävyyttä. Niin, ja\ntapasin Frank Traversin; hän on palannut käräjiltä ja kutsuin hänetkin\ntapaamaan heitä!\"\n\nHengähdin syvään huojennuksesta. Pelini oli ollut epätoivoinen -- mutta\nolin sen voittanut! Olisin tosin toivonut ettei äitini olisi sattunut\nkutsuinaan Traversia juuri tuoksi illaksi -- mutta saatoinhan olettaa\ntämän jälkeen voivani uhmata häntä.\n\nEversti väkineen saapui ensimäisenä. Hän ja hänen vaimonsa olivat\nniin ylenpalttisen kiitollisia että minusta tuntui suorastaan\ntukalalta; Lilian kohtasi minut maahan luoduin katsein ja hieno\nhieno puna poskillaan, vaan ei virkkanut mitään juuri silloin. Viisi\nminuuttia jälkeenpäin, kun istuimme kahden kesken kasvihuoneessa,\njonne olin hänet vienyt muka uutta begoniaa näyttääkseni, hän laski\nkätensä hihalleni ja kuiskasi miltei arasti: \"Hra Weatherhead --\nAlgernon! Voitko konsanaan antaa minulle anteeksi julmuuteni ja väärän\nepäluuloni?\" Ja minä vastasin ylipäänsä voivani sen tehdä.\n\nEmme olleet kasvihuoneessa pitkää aikaa, mutta ennen kuin sieltä\nlähdimme oli kaunis Lilian Roseblade suostunut onnellistuttamaan\nelämäni. Vierashuoneeseen palatessamme tapasimme Frank Traversin, jolle\noli kerrottu löydön historia, ja huomasin hänen suunsa jäävän auki\nhänen vilkaistessaan kasvoihimme ja havaitessaan voitonriemuisen hymyn,\njoka epäilemättä kajasti minun piirteissäni, ja Lilianin leppeiden\nsilmien hellän, haaveksivan katseen. Travers parka, minun kävi häntä\nsääli, vaikken hänestä pitänyt. Travers oli hyvä perikuva nuoresta,\nkohoavasta lakimiehestä: kookas, ei hullumman näköinen, tummat silmät\nterävät, viikset mustat ja elehtivä suu puhujaa ilmaiseva, joka saa\ntarkalleen esitetyksi kaikki tunteiden vivahdukset, alistuvasta\nmyönnytyksestä herjaan uskomattomuuteen asti. Myöskin oli hänellä\nloppumattoman haastelun taito, joka tuntui ehdottomasti miellyttävältä,\njoskin hiukan ponnistellulta. Vaarallinen olisi hän siis ollut\nkilpailijana. Mutta sepä ei enää tullut kysymykseen -- hän näki sen\nitsekin heti ja vaipui päivällisen aikana synkkään äänettömyyteen,\nkaihomielin tuijotellen Liliania ja huokaillen kiusaksi asti\nruokaväleinä. Hänen pakinatulvansa tuntui patoutuneen umpeen.\n\n\"Olette tehnyt ystävän teon, Weatherhead\", ylisteli eversti. \"En\nvoi sanoin kuvata mitä tuo koira minulle merkitsee ja kuinka\näärettömästi olen sitä kaivannut. Olin kokonaan herjennyt toivomasta\nsitä enää näkeväni, ja kaiken aikaa oli Weatherhead, hra Travers,\nhellittämättömästi etsimässä itsekseen pitkin Lontoota kunnes löysi\nelukka paran! En sitä unohda. Se osottaa todellista ystävällistä\ntunnetta.\"\n\nTraversin kasvoista huomasin hänen vakuuttelevan itselleen, että hän\nolisi puolessa ajassa löytänyt viisikymmentä Bingoa -- jos vaan olisi\ntullut ajatelleeksi: hän myhäili murheellista myöntymystä kaikkeen mitä\neversti sanoi, ja alkoi sitte ilmeisen vähäksyvästi silmäillä minua.\n\n\"Ette voi ajatella\", kuulin rouva Currien kertovan äidilleni, \"kuinka\ntodella _liikuttavaa_ oli nähdä rakkaan Bingo-paran tunteita sen\njälleen nähdessä kaikki tutut esineet! Se meni haistelemaan kaikkia\nvuoron perään, ihan selvästi tuntien kaikki entiseksi ympäristökseen.\nJa olipa aivan ähmissään havaitessaan että olimme siirtäneet pois\nvierashuoneesta sen omaksuman lepomaton. Mutta se katuukin syvästi ja\non kovasti häpeissään karkaamisesta; se tuskin uskaltaa tulla, kun\nJohn sitä kutsuu, ja pysyttelihe kaiken aamua eteisen tuolin alla --\nei tahtonut tulla tännekään, joten meidän täytyi se jättää teidän\npuutarhaanne.\"\n\n\"Se on ollut säälittävän masentuneella päällä kaiken päivää\", virkkoi\nLilian; \"se ei ole purrut ainoatakaan kaupitsijaa.\"\n\n\"Hoo, kyllä se juukeli siitä tointuu!\" tuumi eversti hilpeästi; \"jo se\ntaas päivän parin päästä kissoja ahdistelee yhtä ripeästi kuin koskaan.\"\n\n\"Oih, noita kissoja!\" tokaisi aavistamaton äiti parkani. \"Algy, ethän\nole viime päivinä koettanut ilmapyssyäsi niihin, vai mitä? Ne käyvät\naina vaan pahemmiksi.\"\n\nPyysin everstiä ojentamaan minulle viinikarahvin; Travers nauroi\nensi kertaa. \"Sepä mainio aate\", koikkui hän mahtavalla äänellänsä:\n\"ilmapyssy kissoille, ha, ha! Oletteko saanut hyviä repullisia, hä,\nWeatherhead?\" Minä vastasin saaneeni _sangen_ hyviä repullisia, ja\ntunsin kasvojeni alkavan kiusallisesti punottaa.\n\n\"Oh, Algy on oivallinen ampuja -- oikea metsämies\", kehui äitini.\n\"Muistan miten hänellä aikoja sitten oli pistoli, ja hänellä oli\ntapana sirotella leivänmuruja puutarhaan varpusille, ampuakseen niitä\nruokakonttorin ikkunasta; useasti hän osasi.\"\n\n\"No\", tuumi eversti, johon nämä metsästysmuistelmat eivät suuresti\nvaikuttaneet, \"älkäähän epähuomiossa nitistäkö Bingoa, Weatherhead\npoikani. Olisihan teillä tämän jälkeen jonkunlainen oikeus siihen\n-- mutta älkää sentään. En enää millään muotoa ottaisi toistamiseen\nkestääkseni niitä kärsimyksiä.\"\n\n\"Ellette tosiaankaan ota lisää viiniä\", tokaisin hätäisesti everstille\nja Traversille, \"niin ehkä lähdemmekin nurmikolle kahvia juomaan?\nSiellä -- siellä on viileämpää.\" Sillä minusta alkoi sisällä käydä\nkovin kuumaksi.\n\nJätin Traversin huvittamaan naisia, koska hän ei enää voinut\nvahingoittaa; ja vieden everstiä syrjään käytin puutarhapolulla\nedes takaisin astellessamme tilaisuutta hyväkseni, pyytäen\nhänen suostumustaan Lilianin ja minun liitolleni. Hän antoi sen\nsydämellisesti. \"Ei ole Englannissa miestä\", hän sanoi, \"jonka\nkernaammin näkisin hänen kumppaninaan tämän päivän jälkeen. Olette\nhiljainen, vakava nuori mies, ja teillä on uhrautuvainen sydän. Mitä\nrahaan tulee, niin eipä tuosta väliä; Lilian ei tule teille pennitönnä,\ntiedättehän. Mutta tosiaankaan, poikani, voitte tuskin uskoa, millainen\nhupi vaimoraukalleni ja minulle tuon koiran näkeminen on. Hei, siunaa\nja varjele, katsokaas sitä nyt! Mikä ihme sitä vaivaa?\"\n\nSanomattomaksi kauhukseni näin että tuo viheliäinen rakki oli jonkun\naikaa kahvipöydän ääressä huomioon tulematta kerjättyään vetäytynyt\nsen edustalla olevaan aukeaan paikkaan, missä nyt uutterasti seisoi\npäällään.\n\nKeräännyimme ympärille ja tähystelimme elukkaa uteliaasti, sen yhä\nvakavasti pysyessä luonnottomassa asennossaan. \"Hyväinen aika, John\",\nhuudahti rouva Currie, \"en ole nähnyt Bingon eläissään tuommoista\ntemppua tekevän!\"\n\n\"Kovin kummallista\", pahotteli eversti asettaen silmälasit nenälleen;\n\"_minulta_ se ei ole sitä oppinut\".\n\n\"Luulen arvaavani mistä tuo johtuu\", yritin hurjasti selittää. \"Se\nnähkääs oli aina tunteellinen, herkkämielinen elukka, ja äkillinen\npalaamisen ilo on mennyt sille päähän -- saanut sen mullin mallin.\"\n\nHe näyttivät taipuvaisilta hyväksymään tämän ratkaisun, ja luulen\ntodellakin että he olisivat uskoneet Bingossa piilevän miten määrätöntä\ntunteellisuutta tahansa: mutta itse tunsin olevani hukassa, jos\ntuolla onnettomalla otuksella oli vielä useita taitoja lisää, sillä\nalkuperäinen Bingo ei ollut mikään esiintyjä.\n\n\"Merkillistä\", virkkoi Travers miettivästi, kun koira jälleen saavutti\ntasapainonsa, \"olen aina ajatellut että Bingo oli menettänyt _oikean_\nkorvansa puolikkaan?\"\n\n\"Niinhän se onkin, vai mitä?\" sanoi eversti. \"Vasen? Minäpä itsekin\nolen aina muistellut että se oli oikea.\"\n\nSydämeni oli pysähtyä hirmusta -- tuon seikan olin kokonaan unohtanut.\nKiirehdin ratkaisemaan asiata. \"Vasenhan se oli\", vakuutin lujasti;\n\"tiedän sen syystä, että muistan aivan erityisesti ajatelleeni miten\nomituista oli, että koira oli menettänyt palan juuri vasemmasta\nkorvastaan, eikä oikeasta!\" Itsekseni vannoin että tämä olisi\nehdottomasti viimeinen valeeni.\n\n_\"Miksi_ omituista?\" kysyi Frank Travers loukkaavimman järkevään\ntapaansa.\n\n\"Hyvä mies, sitä en osaa sanoa\", vastasin kärsimättömästi; \"mikä\ntahansa näyttää omituiselta, kun sitä rupeaa ajattelemaan.\"\n\nYhtäkkiä kuulimme koiran raivokkaasti haukkuvan pensas-aidan luona,\njoka erotti puutarhani maantiestä. \"Aidan yli tuijottelee muukalaisen\nnäköinen mies\", huomautti Lilian; \"Bingo on aina vihannut vieraita.\"\n\nSiellä tosiaan seisoskeli mustantutku mies, ja vaikkei minulla silloin\nollut siihen mitään syytä, kuoleutui sydämeni hänet nähdessäni.\n\n\"Älkää peljätkö\", huusi hänelle eversti, \"koira ei teitä pure -- ellei\naidassa ole reikää jossakin\".\n\nMuukalainen kohotti pientä olkihattuaan juhlallisella käden\nheilahduksella. \"Ah, ei minä peljästyä\", hän sanoi ranskalaisen\näänenpainolla, \"ei se minun vihainen ole. Sallitetaanko minä kysymään,\nsaada puhua hra Vezzerediä?\"\n\nTunsin että minun tuli puhutella miestä kahden kesken, sillä pelkäsin\npahinta; ja pyytäen heitä odottamaan astelin pensas-aidan luo ja\nsilmäilin ranskalaista epätoivon kamalalla tyyneydellä. Hän oli lyhyt,\ntanakka miehen pätykkä, posket siniset, silmät mustat ja säihkyvät,\nja pähkinänkarvaiset kasvot vilkkaat; hänellä oli lyhyt, musta\nkameelinkarvatakki ja iso valkea kaulanauha, jonka keskessä loisteli\nsuunnattoman suuri soikea malakitineula; tämän mainitsen syystä että\nhuomasin koneellisesti tuijottelevani sitä keskustelumme kestäessä.\n\n\"Nimeni on Weatherhead\", alotin ilmi joutuneen taskuvarkaan ryhdillä.\n\"Voinko millään teitä palvella?\"\n\n\"Sangen palvella\", lausui hän pontevasti; \"te voida antaa minulle\nuudestaan koiran, jota näkyy täällä!\"\n\nKostotar oli lopultakin tavannut minut kilpailevan vaatijan hahmossa.\nHoippuroitsin hetken; sitte sanoin: \"Luulenpa että olette erehdyksissä\n-- tuo koira ei ole minun\".\n\n\"Minä sitä tietää\", hän sanoi; \"olla pientä erehdystä, siis kun koira\nei olla teidän, te antaa sitä minulle uudestaan, _hein_?\"\n\n\"Kuulkaas nyt\", intin, \"koira on tuon herrasmiehen.\" Ja viittasin\neverstiin, nähden paraaksi nyt viipymättä toimittaa hänet juttuun.\n\n\"Teidän olla väärä\", vakuutti hän uppiniskaisesti; \"koira olla minun\nkoira! Ja minä osoittiin tähän -- teidän nimi kortin päällä!\" Ja hän\nojensi minulle tuon onnettoman nimikortin, jonka olin hulluudessani\nantanut Blaggille todistukseksi siitä kuka olin. Nyt ymmärsin; tuo\nvanha konna oli kavaltanut minut ja kaksinkertaisen palkkion saadakseen\nopastanut oikean omistajan jäljilleni.\n\nPäätin kutsua everstin heti ja yrittää paatumuksella pelastua pälkäästä\nhänen vilpittömän uskonsa avulla.\n\n\"Hei, mitä nyt, mistä pulaa?\" kysäisi eversti hommakkaasti saapuen\npaikalle, toisten seuratessa yksi erältään.\n\nRanskalainen kohotti taas hattuaan. \"Minun ei aikoa tehdä pulan\", hän\nalotti, \"mutta olla pientä erehdystä. Minun kunnian sana, minä nähdä\nomaa villakoiraa teidän puutarhalla. Koska minä pyytää tämä herra\nuudestaan antaa koira, hän sanoa koira kuulla teidän.\"\n\n\"Teidän täytyy sallia minun tuntea oma koirani, hyvä herra\", vastasi\neversti. \"Minullahan se on ollut penikasta pitäin. Bingo, poikaseni,\ntunnethan isäntäsi, vai mitä?\"\n\nMutta kunnoton peto ei piitannut hänestä vähääkään, vaan alkoi huimasti\nhyppiä ilmaan, kaikin mokomin päästäkseen ranskalaisen pariin. _Sen_\nomistamisesta ei mitään Salomonin tuomiota tarvittu!\n\n\"Minä sanoa, teidän kuulla väärä koira -- se olla minun oma koira,\nminun Azor! Se muistaa minusta hyvin, te nähdä? Minä sitä kadota se\non kolme neljä päiviä... Minä nähdä kuulutusta sitä on löytänyt, ja\nkoska minä mennä osoitukselle minua puhutaan: oo, sitä olla uudestaan\nhakenut, se olla mennyt vierasta kanssa, jonka olla ilmoitus. He\nnäyttää minua nimen kortista, minä seurata tähän, ja koska minä tulla,\nminä nähdä minun koiraa puutarhalla edelläni!\"\n\n\"Mutta kuulkaahan\", sanoi eversti kärsimättömästi; \"kelpaahan teidän\ntuota sanoa, mutta millä pystytte sen todistamaan? _Minä_ annan sanani\nettä koira on _minun!_ Teidän on todistettava vaatimuksenne, vai mitä,\nTravers?\"\n\n\"Aivan\", vahvisti Travers ymmärtäväisesti, \"pelkkä vakuutus ei ole\npätevä: nykyisellään on vala valaa vastassa.\"\n\n\"Malttaa hetken -- teidän koira se oliko hienosti kasvattanut, sen\nollako lahjat -- koira temppujen kanssa?\"\n\n\"Ei, sitä se ei ole\", vastasi eversti; \"minä en pidä siitä että koiria\nopetetaan narreina kujeilemaan -- ei ole koirassani rahtuakaan sitä\nvikaa, hyvä herra!\"\n\n\"Ah, siis huomatkaa tarkasti. _Azor, mon chou, danse donc un peu_!\"\n\nJa muukalaisen viheltäessä vilkasta säveltä nousi tuo rakin riiviö\ntakajaloilleen ja tanssi juhlallisesti puoleen kertaan ympäri\npuutarhan! Me seurasimme piirin sisäpuolella nolostuneina sen\nliikkeitä. \"No lempo soikoon!\" huusi eversti suuttuneena, \"se tanssaa\nkuin viheliäinen ilveilijä! Mutta minun Bingoni se silti on!\"\n\n\"Ette olla vakuuttanut? Saada nähdä lisää. Azor, _ici! Pour Bismarck_,\nAzor!\" Koira haukkui raivokkaasti. \"_Pour Gambetta_!\" Se lierutti\nhäntäänsä ja alkoi loikkia ilosta. \"_Meurs pour la Patrie_!\" -- ja ylen\ntaitava elukka kierähti kumoon kuin taistelussa surmansa saanut!\n\n\"Missä olisi Bingo voinut oppia noin paljon ranskaa!\" huudahti Lilian\nepäuskoisesti.\n\n\"Tai Ranskan historiaa!\" huudahti tuo käärme Travers.\n\n\"Pyytääkö minä siltä loikata tai nousta nurin?\" tiedusteli aulis\nranskalainen.\n\n\"Sen olemme nähneet, kiitos\", vastasi eversti synkästi. \"Toden totta,\nen tiedä mitä ajatella. On mahdotonta ettei tuo silti olisi Bingoni --\nen ikinä usko muuta!\"\n\nYritin viimeistä epätoivoista keinoa. \"Tulettehan aidan ympäri talon\nedustalle?\" esitin ranskalaiselle: \"päästän teidät sisälle ja voimme\nrauhassa puhella asiasta.\" Sitte kävellessämme yhdessä takaisin\nkysyin häneltä kiihkeästi, mistä hinnasta hän jättäisi vaatimuksensa\nja antaisi everstin lopultakin ajatella koiraa omakseen. Hän oli\nraivoissaan -- hän piti itseään loukattuna; pontevasti ilmoitti hän\nminulle että koira oli hänen elämänsä ylpeys (mustien villakoirien\ntehtävänä näytti olevan verrattoman, kotoisen siunauksen suominen!) ja\nettä hän ei siitä luopuisi vaikka siitä tarjottaisiin kaksin verroin\nsen paino kultaa.\n\n\"Ajatella\", hän alotti meidän yhtyessämme toisiin, \"että tämä herra\ntäällä tarjota minua rahalla koirasta! Hän suostua että se kuulla\nminun, te nähdä? Sangen hyvin, täällä ei olla lisää sanoa!\"\n\n\"Mitä, Weatherhead, oletteko siis _tekin_ menettänyt uskonne?\"\nihmetteli eversti.\n\nHuomasin, ettei mikään auttanut -- en enää muuta halunnut kuin\nsuoriutua jutusta kunnollisesti ja päästä erilleni ranskalaisesta.\n\"Mielipahakseni myönnän\", vastasin minä, \"että pelkään merkillisen\nyhdennäköisyyden pettäneen minut. Lähemmin ajatellessani en usko tuota\nBingoksi!\"\n\n\"Mitä te arvelette, Travers?\" kysyi eversti.\n\n\"No, kun minulta kysytte\", selitti Travers aivan tarpeettoman kuivasti,\n\"en sitä milloinkaan uskonut\".\n\n\"En minäkään\", sanoi eversti; \"alun pitäin ajattelin ettei tuo ikinä\nminun Bingoni ollut. Bingossahan oli kaksi tuon elukan vertaa!\"\n\nJa Lilian ja hänen tätinsä kumpikin vakuuttivat epäilleensä heti ensi\nnäkemästä.\n\n\"Siis minua sallitetaan sen poistamaan?\" kysyi ranskalainen.\n\n\"Kernaasti\", vastasi eversti; ja lausuttuamme muutamia anteeksipyyntöjä\nerehdyksestämme poistui hän riemuiten, inhottava villakoira\nkintereillään jolkkimassa.\n\nHänen mentyään laski eversti kätensä ystävällisesti olalleni. \"Älkää\nniin lannistuneelta näyttäkö, poikani\", hän sanoi; \"te teitte parhaanne\n-- koirien välillä oli jonkinlaista yhtäläisyyttä kenen tahansa\nsilmissä, joka ei tuntenut Bingoa niinkuin me\".\n\nJuuri silloin ilmestyi ranskalainen uudestaan pensas-aidan luo. \"Minä\npyytää tuhannen kertoja anteeksi\", hän selitti, \"mutta minä löytää\ntämän koirani kaulalta -- se ei kuulla minun. Sallittekaa minua\nantamaan sen uudestaan\".\n\nSe oli Bingon kaulahihna. Travers otti sen hänen kädestään ja toi\nmeille.\n\n\"Tämäpä kummallista\", sanoi Travers, \"koira oli epäilemättä väärä,\nmutta sillä oli oikean koiran kaulanauha! Miten sen selitätte?\"\n\n\"Hyvä mies\", vastasin kärsimättömästi, \"enhän ole\ntodistajainkuulustelussa. En _voi_ sitä selittää. Se -- se on pelkkä\nyhteensattuma!\"\n\n\"Mutta kuulkaahan, Weatherhead\", intti Travers (tokko tosissaan vai\nhäijyyttään, sitä en ole koskaan ihan selville saanut), \"ettekö näe\nkuinka tavattoman tärkeä seikka tämä on tutkimuksille? Koiralla (mikäli\nasiata tunnen) oli kadotessaan hopeasilainen kaulahihna, johon sen nimi\noli kaiverrettu. Samainen kaulahihna ilmestyy pian jälkeenpäin ihan\neri koiran kaulaan! Meidän täytyy penkoa asiaa; jotenkuten on siitä\npäästävä perille! Tämän verran saatuamme vihiä saanemme toki tietoomme\nmissä koira on tahi miten sen on käynyt! Yrittäkäähän vain muistella\nmissä oloissa tapasitte tuon koiran. Juuri tämmöisistä jutuista minä\npidän!\"\n\nJuuri tuommoiset jutut eivät minua vähääkään miellyttäneet. \"Teidän\ntulee jättää tuo tänä iltana. Travers\", pyysin tuskastuneesti; \"asia\nnähkääs on juuri nyt jokseenkin kipeä minulle -- enkä jaksakaan oikein\nhyvin\". Olin juuri sillä hetkellä kiitollinen Lilianin suloisten\nsilmien säälivästä ja luottavasta katseesta, joka toviksi virkisti\nahdistunutta sieluani.\n\n\"Niin, huomenna käymme asiaan, Travers\", virkkoi eversti: \"ja sitte --\nhei, tuossa tuo lemmon ranskalainen tulee _taas_!\"\n\nTuli tosiaankin; hän harppaili keikaroiden takaisin, ilkikurinen\nmyhäily ryppyisillä kasvoillaan. \"Vielä kerran minä palaa pyytämään\nanteeksi\", hän sanoi. \"Minun koira olla sallittanut itselleen sitä\nvaikeaa ajattelemattomuutta tekemään sangen suurta kaivosta puutarhan\npohjalle!\"\n\nVakuutin ettei asialla ollut väliä. \"Kenties\", vastasi hän, silmäillen\nminua terävillä katseillaan, \"te ette sanoa sen, koska tarkastaa\nkaivosta. Ja te toiset, minä puhua teille: joskus menettää jonkun joka\non aivan lähessä kaikella ajalla. Se olla sangen hullua, hä? sanallani,\nha, ha, ha!\" Ja hän tepsutteli tiehensä, hihittäen hornamaista\nirvistelyä, joka hyyti vereni.\n\n\"Mitä hittoa hän tuolla tarkottikaan?\" huudahti ällistynyt eversti.\n\n\"En tiedä\", tuumi Travers; \"ehkä menemmekin tarkastamaan kuoppaa?\"\n\nMutta sitä ennen olin itse saanut vetäydytyksi lähelle sitä, hirveässä\npelossa, että ranskalaisen viimeiset sanat olivat sisältäneet jonkun\nminulle käsittämättömän vihjauksen.\n\nOli vielä siksi valoisaa, että saatoin nähdä aavistamattoman hirmun,\njoka oli saattaa minut tajultani.\n\nTuo kolminkertaisesti kirottu hurtta, jota olin hulluudessani yrittänyt\njutkauttaa everstille, oli nähtävästi haudannut eilis-iltaisen\nateriansa kovin lähelle Bingon leposijaa ja luutansa taas esille\nkaivaessaan myllännyt uhrini jäännökset pinnalle!\n\nSiinä ruumis makasi ihan kuopan reunalla. Aika ei tietysti ollut\nparantanut sen näköä, joka oli tuiki kammottava, mutta rakkauden\nsilmälle silti helposti tunnettava.\n\n\"Se on aivan tavallinen kuoppa\", hönkäisin asettuen sen eteen ja\nkoettaen torjua heitä takaisin. \"Ei sillä ole mitään väliä -- ei yhtään\nmitään!\"\n\n\"Ei, mutta\", intti eversti läheten, \"katsokaas! Onko koira tärvellyt\npensaitanne?\"\n\n\"Ei, ei!\" huusin surkeasti, \"aivan päin vastoin. Mennään nyt sisälle;\ntulee kylmä!\"\n\n\"Kas, tuossa _on_ istutus tahi jokin revittynä juuriltaan!\" sanoi\neversti yhä läheten onnetonta kuoppaa, \"Hei, mitä, katsokaa! Mitä tämä\non?\"\n\nHänen viereensä astunut Lilian kirahti heikosti. \"Setä\", huusi hän, \"se\nnäyttää -- _Bingolta_\".\n\nEversti pyörähti minuun päin. \"Kuuletteko\", äyskäisi hän tukahtuneella\näänellä. \"Kuuletteko mitä hän sanoo? Ettekö saa sanaa suustanne? Onko\ntuo meidän Bingomme?\"\n\nLuovuin pelistä viimein; halusin vain, että minun olisi sallittu ryömiä\npois jonkin peittoon! \"On\", kuiskasin kumeasti, raskaasti vaipuessani\npuutarhapenkille, \"on... se on Bingo... onnettomuus... ammuin sen...\nihan tapaturma!\"\n\nSelitystäni seurasi hirveä meteli; he näkivät viimeinkin kuinka olin\nheitä pettänyt, ja tulkitsivat kaiken pahimmin päin. Vielä nytkin\nvääntelehdin toisinaan voimattomasta ja poskeni kipottelevat ja\nhehkuvat nöyryytyksestä, kun muistelen tuota kohtausta -- everstin supi\nsuoraa puhetta, Lilianin kiihkeitä moitteita ja halveksumista, ja hänen\ntätinsä sanatonta pettymyksen masennusta.\n\nEn yrittänytkään puolustella; en kenties ollut ihan niin täysi roisto\nkuin he käsittivät, mutta tajusin täydelleen, että epäilemättä olin\nsaanut ansioni mukaan.\n\nEn silti katso velvollisuudekseni tässä toistaa heidän huomautuksiaan.\n\nTravers oli kadonnut kiireen kautta -- en tiedä hienotunteisuudestako\nvai sopimattoman riemunpurkauksen pelosta; ja pian jälkeenpäin astuivat\ntoisetkin eteeni, istuessani ääneti ja pää kumarassa, ja lausuivat\nminulle ankarat ja lopulliset hyvästit.\n\nJa sitte, kun viimeinen vilahdus Lilianin valkeasta puvusta häipyi\npuutarhapolun pimentoon, laskin pääni pöydälle kahvikuppien väliin ja\nitkin kuin piesty lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHankin virkavapautta niin nopeasti kuin sain, ja läksin ulkomaille.\nPaluuni jälkeisenä aamuna huomasin partaani ajaessani, että everstin\npuutarhan muuria vasten oli asetettu pieni nelikulmainen marmoritaulu.\nOtin teatterikiikarini ja luin -- ja hauskaa luettavaa se olikin --\nseuraavan muistokirjotuksen:\n\n    RAKKAAKSI MUISTOKSI\n        BINGOSTA,\n    JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI\n    VAKAALLA AIKOMUKSELLA\n    ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ\n      KESÄKUULLA 1881.\n\nJos tämä selitykseni koskaan sattuu naapurieni näkyviin, niin toivon\nnöyrästi että he ovat kyllin armahtavaisia joko ottaakseen pois taulun\ntai himmentääkseen muistokirjotusta. He eivät voi käsittää miten minä\nkärsin, kun uteliaat vieraat, kuten joka päivä tapahtuu, tavailevat\nnoita sanoja ikkunoistamme ja tekevät minulle lukemattomia kysymyksiä\nniiden johdosta!\n\nToisinaan tapaan Currien väkeä kylällä, ja heidän astuessaan ohitseni\npoispäin kääntyneinä tunnen karahtavani punaiseksi. Travers kulkee nyt\nmelkein aina Lilianin parissa. Hän on lahjoittanut Lilianille koiran\n-- rottakoiran -- ja he ovat ryhtyneet silmäänpistäviin varokeinoihin\npysyttääkseen sen poissa puutarhastani.\n\nHaluaisin vakuuttaa laeille, että saavat olla huoletta. Olen ampunut\nyhden koiran.\n\n\n\n\nHuilun säestämä.\n\nKertomus vanhasta Romasta.\n\n\nKonsuli Duilius oli saapumassa Romaan triumfia viettämään kuuluisan\nvoiton johdosta minkä oli Mylaen edustalla saanut kartagolaisesta\nlaivastosta. Hän oli saavuttanut maallensa suuren menestyksen merellä\nensimäisellä laivastolla mikä sillä oli milloinkaan ollut -- ja sitä\noli luonnollisesti hauska ajatella, ja hän olisikin nyt ollut täysin\nonnellinen, jos hänen asentonsa vaan olisi ollut hiukan mukavampi.\n\nMutta hän seisoi tuiki vaperoissa vaunuissa, jotka olivat sullotut\ntäyteen hänen läheisimpiä omaisiansa ja muutamia vanhoja ystäviänsä,\njoille hänen oli täytynyt lähettää pääsylippu. Hänen takanaan seisoi\norja, joka piteli konsulin pään päällä painavaa etruskilaista\nkruunua, ja milloin arveli isäntänsä käyvän liian suureilevaksi hoki\nhän muistutuksia, että tämä oli lopultakin vain ihminen -- triumfin\nviettäjää kohtaan nimittäin saa harjottaa vapauksia, joista muina\naikoina joutuisi kalliisti maksamaan.\n\nToisekseen oli iso delfolainen seppele, jota Duilius kantoi kuten\nkruunuakin, luiskahtanut alas toisen silmän yli ja kutitteli hänen\nnenäänsä, eikä auttanut muu kuin vaieten kärsiä, sillä toisessa kädessä\noli valtikka ja toisessa laakerinlehvä, jotapaitsi hänen täytyi\ntiukasti pidellä vaunujen laidasta aina kun ne notkahtelivat.\n\nOlivat myös väenväkisin maalanneet hänet kauttaaltaan kauniin\nheleänpunaiseksi, ja vaikka se sai hänet näyttämään ihan uudelta ja\nperäti loistavalta ja uhkealta, niin oli hänellä aika ajoin epäilyksiä\ntokko tuo täydellisesti soveltui hänelle ja eritoten tokko hän enää\nkoskaan saisi väriä lähtemään.\n\nMutta pikku seikkojahan näinä lopultakin olivat, eivätkä verrattavia\npäivän suuruuteen ja kunniaan! Eikö jokainen venytellyt niskojaan\nsaadakseen nähdä vilahduksenkaan hänestä? Eivätkö vaunuja vetävät\ntäplikkäät ja vauhkot hevosetkin yhtä mittaa kääntäneet päätänsä\ntuijottaakseen hänen helakanpunaisiin kasvonpiirteisiinsä? Tämän\nhavaitessaan tunsi Duilius toden teolla olevansa kaiken tämän prameuden\nkeskus ja ylipäätään pitävänsä siitä.\n\nHän näki keskitiessä saattuetta keikkuilevat valtaamiensa laivojen\npoikkihakatut kokat: hän näki uhrattaviksi määrättyjen valkeiden\nhärkien joutuvan juhlatuulelle ja pelastavan kulkueen kaikesta\nyksitoikkoisuudesta tämän tästä pillastumalla takakujille tai\nsieppaamalla kullattuihin sarviinsa joitakuita flamenpappeja, joiden\njuhlallinen parvi asteli niiden edellä.\n\nKuuli hän myöskin viiden äänekkään torvisoittokunnan yli ystäviensä\nhuomautukset, näiden ennustellessa sadetta tai ilmaistessa tuskallista\nhämmästystään väkijoukon vähyydestä ja kaiken todellisen innostuksen\npuutteesta; ja hän tajusi päällisin puolin ne kovin loukkaavat\npistopuheet, joita jälkijoukkona marssivat uljaat legionat hänen\nkustannuksellaan laskettelivat.\n\nTällainen pilanteko kuului tavanmukaisiin juhlamenoihin ja oli oikealla\ntavalla ymmärrettynä suuri kohteliaisuus, ja sen Duiliuskin tunsi.\nYstävistään, punaisesta maalista ja tutunomaisesta orjasta huolimatta,\nhuikeasta helteestä ja syyhyvästä nenästään huolimatta, hän mietti\nitsekseen että tämä -- ja tämä yksistään -- oli elämisen arvoista.\n\nJa hänelle oli tuskallista ajatella että tätä kaikkiansa kestäisi\nainoastaan päivän: hän ei voinut loppuikäänsä tällä tavoin juhlia.\nHänen ei kannattaisi moista yrittää keskinkertaisilla tuloillaan: ja\nkuitenkin kaikitenkin kutistuisi olemassaolo surkean kuivaksi noin\npaljon hyörinän perästä.\n\nVoitaisiin otaksua että Duilius luonnostaan oli mieltynyt komeiluun\nja kuuluisuuteen, mutta näin ei millään muotoa ollut asian laita:\npäinvastoin oli hän tavallisina aikoina vaatimaton luonteeltaan ja\nmiltei ujo. Mutta hänen äkillinen menestyksensä oli aiheuttanut\ntilapäisen muutoksen, ja juuri kunniansa hehkeimmässä loistossa hän\nhuomasi huokaavansa ajatellessaan ettei hän kaiken inhimillisen\ntodennäköisyyden mukaan enää sinä ilmoisna ikänä kulkisi\ntorvensoittajien ja voitonmerkkien, huilunpuhaltajien ja valkeiden\nhärkien matkassa.\n\nJa sitte hän saapui Porta Triumphalikselle, missä ylemmät virkamiehet\nja senati heitä odottelivat, kaikki istuen vilkasten romalaiskuonoisten\nratsujen seljässä, jotka kulkueen lähetessä ilmaisivat eloisaa\nkiihtymystä ja saivat muutamia ratsastajiansa laskeutumaan alas niin\nsuurella järjestelmän ja arvokkaan aikomuksen noudattamisella kuin\nheidän asemansa vaati ja tilaisuuden luonne salli.\n\nSiellä lahjotettiin Duiliukselle kaupungin vapaaporvarin oikeudet ja\nadressi, minkä hän pisti taskuunsa, kuten selitti, lukeaksensa kotona.\n\nJa sitten eräs edili ilmotti hänelle puheessa, jonka aikana hän\nkahdesti menetti ajatustensa juoksun ja oli liktorin kannustettava,\nettä kiitollinen tasavalta, ottain huomioon konsulin suuret ansiot,\noli päättänyt heittää sikseen kulunkien harkinnan ja tänä juhlapäivänä\nantaa hänelle mitä ikinä palkkiota hän halusi pyytää -- \"kohtuuden\nrajoissa\", lisäsi edili varovasti, jättäessään satulansa äkillisyydellä\njoka tuskin näytti tahalliselta.\n\nDuilius oli luonnollisesti ällistyksissään moisesta anteliaisuudesta,\nja kuten kenen tahansa äkillisesti tuollaiseen tilaisuuteen joutuneen\noli hänenkin ihan mahdoton saada siitä täyttä etua.\n\nToviin hän ei hämmennyksissään todellakaan pystynyt muistamaan mitään\nvälittämisen arvoista, ja hän arveli, että näyttäisi halpamaiselta\npyytää rahaa.\n\nViimein hän muisti äsken ikävöineensä loppumatonta triumfia, mutta\nhänen luontainen vaatimattomuutensa sai hänet kohtuulliseksi, eikä hän\nkyennyt rohkaistumaan pyytämään enempää kuin hitusen siitä loistosta\nmissä nyt sai päivän viettää.\n\nNiinpä hän, ei ihan epäröimättä, vastasi tasavallan olevan ylen\nystävällinen, ja koska valinta kokonaan jätettiin hänelle, niin\nhän haluaisi -- ellei heillä ollut mitään sitä vastaan -- haluaisi\nhuilunsoittajan alituiseksi seuralaisekseen ulkosalla.\n\nDuilius oli hyvin vähällä pyytää valkeata härkää; mutta lähemmin\najatellessaan tuntui hänestä että siitä saattaisi koitua epämukavuutta,\nja sellaisen eläimen oikeassa hoitelemisessa oli monia vaikeuksia;\nsinä päivänä näkemänsä johdosta katsoi konsuli epäviisaaks kulkea\nhärän edellä -- kun taasen, jos takana käveli hänet voitaisiin otaksua\nkarjanpaimeneksi, mikä olisi ilkeätä. Senvuoksi hän luopui siitä\naatoksesta ja tyytyi pelkkään huilunpuhaltajaan.\n\nSenati, ilmeisesti huojentuneena noin tavattoman vähäisestä\nvaatimuksesta, myöntyi siihen kerrassaan kohteliaasti; Duiliusta\nkehotettiin valitsemaan soittajansa, ja hän otti isoimman. Kulkue\njatkoi matkaansa voittokaaren alitse ja ylös Kapitolinuksen rinnettä,\nsillävälin kun konsulilla oli aikaa muistaa asioita joista hän olisi\npitänyt vielä enemmän kuin huilunpuhaltajasta, ja hämärästi uumoilla\ntehneensä itsestään kutakuinkin aasin.\n\n           *       *       *       *       *\n\nIllaksi oli Duilius kutsuttu yleisillä varoilla kustannetuille\nillallisille; hän lähti ylpeästi päättäneenä osottaa tajuavansa hänen\nosakseen tulleen kohteliaisuuden kapuamalla päihtymyksen huimaavimmille\nhuipuille. Sen ajan romalaiset särpivät silkkaa vedellä sekotettua\nviiniä juhlissaan, mutta on hämmästyttävää millaiseen humalaan\nlujatahtoinen mies voi päästä -- vedensekaisesta viinistäkin -- jos\nryhtyy asiaan täydestä sielustaan. Ja kun Duiliuksella oli harvinaisen\nvoimakas luonne, niin hän palasi tuon vieraanvaraisen pöydän äärestä\nerinomaisessa hutikassa; huilunpuhaltaja kuitenkin saattoi hänet\nkotiin, auttoi hänet vuoteeseen, vaikkei kyennyt saamaan häntä\nriisumaan sandalejaan, ja tuuditti hänet sikeään uneen valituilla\nsävelillä ajan suosituimmista kappaleista.\n\nNiinpä konsuli, vaikka seuraavana aamuna myöhään heräsikin pahaan\npäänkolotukseen ja ylimalkaiseen maalliseen turhuuden tajuntaan,\nhuomasi silti olevan syytä onnitella itseään, kun oli älynnyt hankkia\nnoin verrattoman seuralaisen, ja suunnitteli jokseenkin toivorikkaasti\nmonen moisia pikku keinoja, joilla saisi hänestä hyötyä.\n\nKun tämän suuren meripäällikön myöhäisempää elämää tutkitaan\nhistorioitsijan puolueettomuudella, niin on mahdoton olla näkemättä\nsitä surullista tosiseikkaa, että Duilius upeutensa ensi innossa\nkäyttäysi aistin ja maun puutteella minkä täytyi suuresti pilata hänen\nsuosiotaan ja tuottaa hänen ystävilleen suurta mielihyvää.\n\nHän tahtoi käyttää tuota huilunpuhaltajaa kaikkialla -- hän meni\nehdottomasti liikoihin: hänen tapanaan esim. oli tavallisilla\nvierailuilla käydessään jättää huilunpuhaltaja eteiseen\ntoitottelemaan niin määrättömästi että hänen tuttaviensa oli viimein\nitsepuolustuksessa pakko kieltäytyä hänen seurastaan.\n\nTemppeleihinkin jumalanpalvelukseen mennessään hän otti\nhuilunpuhaltajan matkaansa sillä hataralla verukkeella että tämä\nsaattoi jumalanpalveluksen aikana avustaa kööriä: ja sama oli\nasian laita teattereissa, missä Duilius -- niin vaatelias hän oli\n-- ei suostunut ottamaan aitiota ellei johtaja päästänyt hänen\nhuilunpuhaltajaansa orkesteriin ja taannut hänelle ainakin yhtä\nesitysnumeroa näytöksien lomassa.\n\nMutta rangaistuksen päivä koitti vihdoin. Duilius muokkautti huilua\nniin herkeämättömästi että soittajan sävelvarasto pian tyhjentyi, ja\nsilloin hänen tietysti oli pakko puhaltaa koko sarja taas uudestaan.\nOivalla konsulilla ei ollut tarkkaa sävelkorvaa, mutta hänkin alkoi\nviidettäkymmentä kertaa toistettaessa esim. _Pugnare nolumusta_ -- sen\naikaista suurta kansallista rauhan hymniä -- ajatella kuulleensa saman\nsävellyksen ainakin kahdesti ennen ja pitää parempana jotakin hieman\nvereksempää, sillä välin kun muut olivat paljoa lyhyemmässä ajassa\njohtuneet samaan tulokseen.\n\nVanhempaa Duiliusta, konsulin isää, tuo kenties enimmin sapetti; hän\noli kelpo äijä omalla tavallaan, mutta perikuvallinen romalainen,\njoka miehekkäästä halveksi prameutta, turhamaisuutta, soitantoa ja\nkaunotaiteita yleensä. Sen vuoksi oli vanha herrasmies tulla hulluksi\npoikansa huilunpuhaltajan toitotellessa pihatolla päivän pitkän,\nkunnes hän syöksähti ikkunoihin ja sinkautteli keveämpiä huonekaluja\nitsepintaisen lurittelijan päähän. Mutta tämä väisteli niitä nokkelasti\nja oli käsittävinään ne kiitollisuuden osotuksiksi ponnistuksistaan,\nkuljetellen niitä myytäväksi. Vanhus olisi iskenyt huilun säpäleiksi,\nmutta toinen ei sitä edes aterioidessansa laskenut hetkeksikään\nsyrjään. Hän olisi juottanut soittajan humalaan, mutta tämä oli _Manus\nSpein_ jäsen, ja olisipa hän ilomielin lahjonutkin kiusaajansa menemään\nmatkoihinsa, ellei tuo rehellinen mies olisi osottautunut ehdottomasti\nturmeltumattomaksi. Hän saattoi siis vain istuskella ja noitua, ja\nsitte keventää tunteitansa antamalla pojallensa lämpimän selkäsaunan ja\nuhkailemalla myydä hänet polkuhinnasta: sillä vanhan Roman omituisissa\nyhteiskuntaoloissa oli isällä nuo molemmat oikeudet, vaikka poika olisi\nmiten suuresti tahansa kunnostautunut julkisessa elämässä.\n\nTietystikään ei Duiliusta miellyttänyt aatos joutua huutokauppaan, ja\nhänestä alkoi tuntua hiukan alentavalta meritappelun voittaneen ja\nensiluokkaisen triumfin saaneen romalaisen kenraalin saada ruumillista\nkuritusta joka päivä kovakiskoisen isän kädestä, joten hän päätti\nryhtyä selittelyille huilunpuhaltajansa kanssa. Hän alkoi itsekin jo\nkyllästyä seuralaiseensa, sillä häneen oli palannut kaikki entinen\nujous ja vastahakoisuus herättämään huomiota; hän piti yksinäisyydestä,\nmutta ei kuitenkaan koskaan saanut jäädä yksikseen: hän oli väsynyt\ntoimimaan aina hitaan soitannon säestyksellä kuin rohkea roisto\nnäyttämöllä. Eihän hän edes voinut astua kadun yli postimerkkiä\nostamaan huilunpuhaltajan teiskaroimatta hänen kintereillään\ntohautellen kuin yleinen suihkulähde; kun taasen, sen johdosta\nettä alhaiso on ylen herkkä viehättymään soitannosta, harmistuneen\nkonsulin oli tehtävä kävelymatkansa Roman roskaisimman joutolaislauman\netunenässä.\n\nNäitä haittoja hartaasti hautoen olisi Duilius puhunut todella\nvakavastikin soittajalleen, mutta häntä arvelutti loukata toisen\ntunteita suoralla totuudella. Siten hän vain selitteli ettei ollut\naikonut tahtoa seuralaistansa _aina_ mukaan, vaan ainoastaan erityisiin\ntilaisuuksiin; ja tunnustaessaan vilpittömän ihailunsa hänen\nsoitannollista kyvykkäisyyttään kohtaan, hän sanoi vastenmielisesti\ntekevänsä sitä yksinoikeudekseen lähimäistensä rauhan ja mukavuuden\nkustannuksella. Kenties hän esitti asian liian hienotunteisesti\nvoidakseen tarkotustaan saavuttaa, sillä vaikka moinen harvinainen\nhuomaavaisuus syvästi koski soittajaan, niin hän torjui sen\nviehättävällä lämmöllä, jota oli mahdoton vastustaa. Hän vakuutti\nkonsulille olevansa ylen onnellinen siitä, että hänet oli valittu\nomalta vähäiseltä osaltaan palvelemaan niin suurta päällikköä. Hän\nei myöntänyt oman leponsa ja mukavuutensa vähääkään häiriytyvän\nponnistuksistaan, sillä ollen luontaisesti kiintynyt huiluun hän\nmuka saattoi puhallella sitä uupumatta päiväkausia yhteen menoon. Ja\nhän lopetti huomauttamalla sangen kunnioittavasti, että jos konsuli\nvähäisessäkään määrässä syrjäyttäisi tasavallan hänelle (hänen omasta\nerityisestä vaatimuksestaan) säätämää kunnianosotusta, niin se\nnäyttäisi kiittämättömältä ja herättäisi mitä pahimpia epäluuloja.\nTämän jälkeen hän merkillisen suloisesti ja pontevasti puhalteli\nmuinaisen lemmenviisun _Ludus idem, ludus vetus_.\n\nDuilius tunsi hänen väitteensä päteviksi: tasavallat ovat epäluuloisia,\nja hän älysi ettei hänenkään kenties olisi turvallista loukata\nsenatia. Ei siis auttanut muu kuin pitkittää entistä menoa, kuljettaa\nhuilunpuhaltajaa matkassaan ja saada isältänsä selkäänsä kunnes hänellä\noli peräti vähäisen oman arvonsa tuntoa jäljellä.\n\nViimein hän löysi työlääseen elämäänsä vaihtelua -- hän rakastui\ntulisesti. Mutta tässäkin oli tavattomana pulana hänen harras\nseuralaisensa. Väliin pääsi Duilius häneltä livistämään johonkin metsän\nkätköön, missä saattoi toivoa tapaavansa ihailunsa esineen. Yleensä hän\nei havainnut pettyvänsä odotuksessaan; mutta aina juuri kun hän oli\nsaanut rohkeutta puhuakseen kuluttavasta kiihkostansa kajahti hänen\nkorvaansa etäältä heikko sävel ja raivostuneena kääntäessään päänsä hän\nnäki uskollisen saattajansa harppailevan niittyjen yli lannistumattoman\nkiihkeässä takaa-ajossa. Hän antautui lopulta välttämättömyyteen, ja\njoutui juttelemaan kaikki lemmenhaastelunsa sävellettyinä. Claudia\nei näyttänyt sitä pahakseen panevan, pikemmin huomasi hän lisää\nromantisuutta tuollaisessa kosinnassa, ja, Duilius itsekin, ollen\nkankeapuheinen, havaitsi huilun varsin hyvin soveltuvan keskustelussa\nsattuneihin hankaliin pysähdyksiin.\n\nSitten he menivät naimisiin, ja kun Claudia itse soitteli sangen\nsievästi tibiaa, niin hän pani toimeen soitannollisia illatsuja ja\nsoitteli huilunpuhaltajan kanssa kahden kesken, mikä olisi saattanut\ntuottaa Duiliukselle tavatonta mielihyvää, jos hänellä vaan olisi ollut\nhiukankin enemmän soitannollista aistia. Miten olikaan, alkaen ensi\nkertaa huomata ettei soittaja ollutkaan hullumman näköinen, hän kielsi\nnämä illatsut. Claudia itki ja murjotteli, ja Claudian äiti sanoi\nDuiliuksen käyttäytyvän pedon lailla, jollaista vaimon ei tarvinnut\ntotella: mutta heidän kotoisen elämänsä sopusointu oli särkynyt, ja\nkonsuli parka häätyi sulassa epätoivossaan tekemään pitkiä kävelyretkiä\nmaaseudulle, ei kävelemisen halusta, sillä hän vihasi sitä, vaan\nainoastaan pitääkseen huilunpuhaltajansa erossa pahanteosta.\n\nNiin oli hän tästä kaikesta tarpeekseen saanut, että vei\nhuilunpuhaltajansa eräänä päivänä pitkälle kävelylle yksinäisen metsän\nhalki, ja valiten hetken jolloin tämä oli jokseenkin hengästyksiinsä\nasti soitellut _Id omnes faciunt_, hän äkkiä karkasi toverinsa niskaan.\nPoistuessaan tuosta yksinäisestä metsästä hän oli yksinään, ja\npensaikossa jossakin oli huilun sirpaleita, ja niiden lähellä jotakin\nmikä olisi aikoinaan saattanut olla soittaja.\n\nKonsuli läksi kotiin ja istui siellä odotellen teon tunnetuksi\ntulemista. Hän odotteli melkoisen rauhattomana, koska oli mahdoton\nsanoa miltä kannalta senati asian ottaisi tai missä muodossa rangaistus\nilmaantuisi. Ja kuitenkin oli rauhattomuuden vastapainona suloinen\nhuojennus: valtio voisi tuomita hänet kunniattomaksi, ajaa maanpakoon,\nottaa hengiltäkin, mutta hän oli ijäkseen päässyt soittelusta rauhaan;\nja tätä ajatellessaan näpsäytteli vakava Duilius sormiaan ja tanssi\nsalaisessa riemussa.\n\nMutta unohtui kaikki tanssimisen halu liktorien tuodessa virallisen\nkirjelmän. Hän katseli sitä kauvan aikaa ennen kuin uskalsi murtaa ison\nsinetin ja leikata poikki rihman, jolla ne vahataulut oli sidottu,\njotka saattoivat sisältää hänen tuomionsa. Viimein hän sen teki, ja\nhymyili huojennuksesta, kun alkoi lukea, sillä kirjelmä oli kohtelias,\nmiltei hellä. Senati piti (tai oli pitävinään) huilunpuhaltajan\nkatoamista pelkkänä tapaturmana, ja lausui surkuttelunsa siitä ettei\nhänen kunniakseen tehty päätös ollut paremmin onnistunut.\n\nSitte lukiessaan edemmä rusensi Duilius vahataulut pieniksi palasiksi\nja kieri maassa ja repi tukkaansa ja ulvoi; sillä senatin kirjelmä\npäättyi säädökseen, että valtio hänen loistaviin ansioihinsa katsoen\nasetti hänen käytettäväkseen kaksi uutta huilunpuhaltajaa, joiden\nvarmasti toivottiin kestävän palvelustensa kulutusta kauvemmin kuin\nensimäinen.\n\nDuilius vetäytyi huoneeseensa ja teki testamenttinsa, pitäen huolta\nsiitä, että se tuli laillisesti laadituksi ja todistetuksi. Sitte hän\nlukitsi ovensa, ja kun se seuraavana päivänä murrettiin auki, löytyi\nDuilius elottomana ruumiina, kummallinen kaihoksiva hymy kalpeilla\nkasvoillaan.\n\nKukaan Romassa ei täysin oivaltanut tämän hymyilyn syytä, mutta\nyleensä ajateltiin sen merkitsevän vainajan mielihyvää siitä, että\nhän jätti rakkaat omaisensa mukaviin, joskaan ei ylellisiin oloihin:\nsillä vaikka enin osa omaisuutta oli säädetty kartagolaisille\nhyväntekeväisyysseuroille, niin oli hän huolekkaasti määrännyt yhden\nhuilunpuhaltajan niin vaimolleen kuin anopilleenkin.\n\n\n\n\nKoiramaailman Ismael.\n\n\n\"Sanokaahan\", kysäisi viehättävä pöytänaapurini hänelle soveltuvalla\nsievällä käskeväisyydellä, \"pidättekö koirista?\" En muista nyt miten\nsiihen puheenaineeseen jouduimme, mutta hän oli juuri kuvaillut kuinka\neräs skotlantilainen paimenkoira äskeisessä koiranäyttelyssä oli\npaiskannut etukäpälänsä hänen kaulaansa äkillisessä hellyydenpuuskassa\n-- jollaista tekoa minä puolestani (vaikka viisaasti pidin tämän\nmielipiteen vain itselläni) katsoin vähemmän kummastuttavaksi kuin hän\nnäytti tekevän.\n\nOnnekseni saatoin rehellisesti vastata hänen kysymykseensä\ntyydyttävällä tavalla.\n\n\"Näinköhän\", hän sitte miettivästi sanoi, \"välittäisitte kuulla\neräästä koirasta, joka kuului eräälle, jonka varsin hyvin tunnen? Vai\nikävystyttäisikö se teitä?\"\n\nOlen varsin varma siitä, että jos hän olisi tarjoutunut kertomaan\nTelemakuksen vaiheet tai kolmikymmenvuotisen sodan historian, olisin\nihan vilpittömällä kiitollisuudella vastaanottanut esityksen. Näin\nollen tein hänelle riittävän selväksi, että todella sangen suuresti\nvälitin kuulla tuosta koirasta. En voi toivoa kykeneväni esille saamaan\nsitä erikoista viehkeyttä, millä hän minulle tarinan haastoi. Minun\ntuskin tarvinnee mainita, ettei sitä kerrottu yhtäjaksoisesti, vaan\nettä se oli noiden välttämättömien pysähdysten keskeyttelemä, jotka\nsaattavat päivällispöytätuttavuuden niin kiihottavan hellävaraiseksi.\n\n\"Tämä koira\", hän alotti tyynesti, sävynsä lainkaan ilmaisematta\ntarinaa alkavaksi, \"tämä koira oli nimeltään Pippuri. Ei se ollut\nmikään erikoinen näköjään -- jokseenkin jörrimäinen sekarotuinen\nelukka; se ja eräs nuori mies pitivät yhteistä taloutta pitkän aikaa,\nsillä tämä nuori mies oli naimaton ja asui itsekseen omissa huoneissa.\nHänellä oli aina tapana sanoa, ettei häntä haluttanut mennä kenenkään\nkanssa kihloihin, syystä että se olisi varmasti tuottanut Pippurille\nsuurta surua. Kuitenkin hän vihdoin kohtasi erään, joka sai hänen\nunohtamaan Pippurin, ja hän kosi ja sai myöntävän vastauksen -- ja\nsittepä\", lisäsi kertojani pikku kuoppasen ilmestyessä poskelleen,\n\"hänen oli mentävä kotiin varovasti ihnottamaan tämä viesti koiralle\".\n\nHämärästi teki tarina minut levottomaksi; jokin, olisi työläs sanoa\nmikä, siinä tavassa millä hän Pippurin omistajaa mainitsi, sai minut\nepäilemään, että mies oli hänelle enempääkin kuin pelkkä tuttava.\n\n\"No niin -- kun Pippuri sai tiedon, niin se tietystikin oli ensimältä\nhieman loukkaantunut. Kaiketi se arveli että olisi edeltäkäsin ollut\nkysyttävä siltä neuvoa. Mutta oitis tuon naisen nähtyään se luopui\nkaikesta vastustuksesta -- ja sen isäntä selitti nyt päässeensä\ntuskallisesta huolesta, sillä Pippuria oli jokseenkin vaikea\nsuostutella eikä se hevillä ottanut vieraita suojelukseensa, ollen\nhiukan ärtyinen ja juro, ja kovin helposti loukkaantuvainen. Ettekö\ntunne noin tunteellisia koiria? _Minä_ tunnen, ja säälin niitä aina --\nne ottavat pahakseen perin vähästä, eikä voi koskaan saada selville\nmikä on pulana, päästäkseen selittämään niille asiaa! Toisinaan se on\nujoutta: kerran oli minulla koira, joka oli ihan tuskallisen ujo --\ntoden teolla se lienee ollut itsetietoisuutta, sillä se aina kuvitteli\nkaikkien ihmisten katseet kohdistuneiksi itseensä, ja useasti kun\nmeillä oli vieraita tuli se kätkemään kasvonsa pukuni poimuun kunnes\nhe läksivät -- se oli kerrassaan naurettavaa! Mutta palaan Pippuriin.\nSe kiintyi uuteen emäntäänsä heti ensi näkemästä, ja heidän mennessään\nnaimisiin seurasi Pippuri heitä kuherrusmatkalle.\"\n\n\"_Heidän mennessään naimisiin_!\" Vilkaisin hänen lautasensa vieressä\npuoleksi peitossa olevaan nimikorttiin. Olihan siinä nimen edellä\n_neiti_. Oli kenties omituista, että tuo seikka lisäsi kertomuksen\nminulle tuottamaa nautintoa -- mutta niin se vaan epäilemättä teki.\n\n\"He joutuivat sitte\", naapurini jatkoi, \"uuteen asumukseen, joka oli\naivan pikkainen, ja Pippuri oli todellakin sangen tärkeänä henkilönä\nsiellä. Hän sai enimmän aikaa olla kahden kesken emäntänsä kanssa,\nisännän ollessa pakotettu kulkemaan kaupungissa työssä; nuori rouva\nsiis puheli hänelle tuttavallisesti ja kertoi enemmän kuin olisi juuri\nkenellekään uskonut. Väliin hän ryhtyi leikkimään sen keralla, ja tämä\noli aivan uusi kokemus Pippurille, joka oli vakavaluontoinen elukka\nja otti elämän hyvin juhlalliselta kannalta. Ensinnä ei sillä ollut\nhämärintäkään aavistusta siitä mitä siltä odotettiin; alku lienee\nollut jokseenkin samallaista kuin yrittää kisailla pitäjän suntion\nkanssa, se oli niin äärettömän arvokas! Mutta oitis kun se kerran älysi\nasian ja ymmärsi ettei mitään sen arvolle vastuksellisia vapauksia\naijottu, se suostui siihen kernaasti kylläkin ja oppi karkeloimaan\nmelko hyvästi. Sitte siitä pidettiin huolta kaikenmoisin tavoin; emäntä\npesi sen kahdesti viikossa ihan omin käsin -- mitä hänen isäntänsä\nei olisi koskaan unissaankaan ajatellut -- ja hän aina koetteli\nuusia nauhoja, mitkä sen ihonvärille soveltuisivat. Se siitä ensin\ntuntui kiusalliselta, mutta lopputuloksena oli, että se joutui hieman\npöyhkeileväksi ulkomuodostansa. Mutta kovaksi onneksi olivat nämät\nhyvät päivät liian hyviä kestääkseen kauvan.\n\n\"Levottomuuteni palasi. Saattoiko nimikortissa sittekin olla erehdys?\nKortit sekaantuvat toisinaan, ja hän näytti kovin läheisesti tuntevan\ntuon nuoren pariskunnan. Koetin muistutella mieleeni oliko hänet\nesittelyssä mainittu neidiksi vai rouvaksi, mutta turhaan.\n\n\"Sillä hänen emäntänsä oli sairaana, ja vaikka Pippuri kuinkakin kauvan\nnuuski ja raappi ja vinkui hänen ovellaan, niin ei sitä laskettu\nsisälle. Mutta eräänä päivänä se jotenkuten pääsi puikahtamaan\nhuoneeseen, hyppäsi hänen helmaansa ja nuoleskeli hänen käsiään ja\nkasvojaan, ja oli päästään pyörällä pelkästä jälleennäkemisen ilosta.\nMutta (sanoin että se oli tunteellinen koira) vähitellen herätti sen\nhuomiota se, ettei hän ollut _aivan_ yhtä mielissään tapaamisesta\nkuin tavallisesti -- ja pian se löysi syynkin muutokseen. Siellä oli\ntoinen elukka, uusi lemmikki, joka näytti saavan osakseen suuren osan\nhänen huomaavaisuudestaan. Tietysti arvaatte mikä se oli -- mutta\nPippuri ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sylilasta, ja se otti asian\nitsekohtaiseksi loukkaukseksi ja joutui hirveästi pahoille mielin. Se\nasteli sivulleen katsahtamatta ulos huoneesta ja alas keittiöön, niissä\nkyyrötteli päiväkausia.\n\n\"En usko että sillä oli suurtakaan hupia jurottelustansa, koira paralla;\nkenties se luuli että isäntäväki nähdessään kuinka kipeästi asia\nsiihen koski lähettäisi sylivauvan pois. Mutta kun aika kului eikä\ntämä aatos näyttänyt heidän mieleensä juolahtavan, niin se päätti\nheittää jörrittelynsä ja tarkastaa asemaa uudelleen, ja se palasi ihan\nvalmiina ryhtymään entisiin väleihin. Mutta kaikki oli muuttunutta.\nKukaan ei tuntunut sitä nyt huoneessa huomaavankaan, eikä sen emäntä\nkoskaan kutsunut sitä leikkisille; unohtipa pesettääkin sitä -- ja sen\nomituisuuksia oli pitää saippuasta ja lämpimästä vedestä. Pahinta oli\nettä lapsi ennen pitkää seurasi sitä saliin, eikä se millään ilveellä\nsaanut tuota pikku tyhmyriä ymmärtämään ettei tällä ollut sinne mitään\nasiaa. Jos asiaa ajattelette, niin lapsen täytyy koirasta tuntua kovin\nala-arvoiselta pikku elukalta: se ei osaa haukkua (no, niin, se _osaa_\nulvoa), eikä se pysty rotille mitään, ja kuitenkin jokainen touhuilee\nsen kanssa ihan tavattomasti! Lapsi sai nyt kaikki Pippuri paran\nnauhat; ja emäntä leikki sen kanssa, vaikka Pippuri tunsi voivansa\ntehdä temput monin verroin taitavammin, jos kertaakaan pääsisi mukaan.\nSen täytyi siis ottaa tavakseen lojua takkataljalla ja olla olevinansa\naivan välinpitämätön, vaikka se varmaankin kärsi kovasti.\n\n\"No, tuli viimein loukkaus kaikista pahin: Pippuri karkotettiin\ntaljaltaan -- omalta erikoiselta taljaltaan -- lapsen tieltä; ja\nkun se oli mennyt nurkkaan hiljalleen itkemään itseksensä, niin tuo\nviheliäinen lapsen vätys ryömi sen perässä ja kiskoi sitä hännästä! Se\noli aina ollut kovin arkatuntoinen hännästään eikä milloinkaan sallinut\nkenenkään muun kuin aivan läheisten ystävien koskettaa sitä, ja\nheidänkin vastustellen, joten voitte kuvitella miten moinen nöyryytys\nsaattoi viedä siltä viimeisen maltin hipenen. Sanotaan sen puraisseen\nlasta, ja pelkään että se sen teki -- vaikkei niin kovasti että olisi\nkipeältä tuntunut: mutta lapsi tietysti puhkesi hirveästi parkumaan,\nja siitä hetkestä asti oli Pippuri parka hukassa -- koira oli pilannut\nmaineensa!\n\n\"Jutun loppuna oli se että Pippurin täytyi muuttaa pois. Sille\nlöydettiin mukava koti erään ystävän luona, mutta pahoja kuulumisia\nsiitä sittemmin saatiin: koira oli ollut kahlittava talliin, ja se\nhioi hampaitaan jokaiselle lähenevälle ja ulvoi kaiken yötä -- sitä\nmelkein peljättiin uudessa paikassaan. Sen kuullessaan oli Pippurin\nemäntä kiitollisempi kuin konsanaan siitä että sen isäntä oli suostunut\ntoimittamaan koiran pois, ja yritti olla sitä sen enempää ajattelematta.\n\n\"Eräänä päivänä uusi lapsentyttö palasi kävelyltä kertomaan kamalaa\njuttua julmasta koirasta, joka oli ahdistellut häntä ja lasta ja\nhyppinyt lapsen vaunuja päin niin uppiniskaisesti että hänellä oli\ntäysi työ sen häätämisessä. Emäntä oli Pippurin jo niin unohtanut ettei\ntullut ajatelleeksi seikkailulla olevan mitään yhteyttä sen kanssa; hän\narveli sen tulleen jo aikoja sitte tapetuksi.\n\n\"Mutta seuraavalla kerralla lasta ulos viedessään otti lapsentyttö\nkoiran varalta paksun sauvan. Ja tuskin oli hän nostanut vaunut\nkynnyksen yli, kun koira todellakin taas ilmestyi, ihan kuin olisi\nkaiken aikaa ollut ulkopuolella väijyksissä. Lapsentyttö oli voimakas,\nurhea maalainen, ja koiran tullessa pelottavasti hyppien ja haukkuen\nhän iski sitä kaikin voimin päähän. Lyönti huumasi sen tykkänään\ntoviksi, ja se kieppui tajuttomana ympäri ja ympäri. No, hän oli\niskemäisillään toistamiseen, kun hänen emäntänsä ryntäsi ulos juuri\najoissa estämään. Sillä hän nähkääs oli katsellut ikkunasta, ja vaikka\nelukka parka oli surkean laiha ja hoidon puutteesta ränstynyt, niin\nhän oitis tunsi sen Pippuriksi ja tiesi ettei tämä mitenkään ollut\nvaarallinen, vaan ainoastaan yritti parhaansa mukaan tehdä sovintoa\nlapsen kanssa. Hyvin luultavasti ei sen arvokkuus tai omatunto sallinut\nsen tulla aivan yhtäkkiä takaisin: ja kenties se harkitsi paremmaksi\ntaivuttaa ensin lapsen puolelleen. Ja sitte aivan äkkiä sen emäntä --\nkuulin tämän kaiken tietysti häneltä -- muisti kuinka hartaasti Pippuri\noli ollut häneen kiintynyt, ja kun hän näki sen tuossa pökertyneenä ja\nväristen seisoskelemassa, niin hänen sydämensä heltyi ja hän riensi\nsopimaan sen kanssa ja sanomaan sille että kaikki oli annettu anteeksi\nja että se saisi palata hänen koirakseen, ja kaikki kävisi jälleen\nentiseen onnelliseen tapaan! -- --\"\n\nHän keskeytti hetkeksi tarinansa. En rohjennut katsoa häneen, mutta\nhänen äänensä tuntui jatkaessaan hiukan värisevän. Oli aika jolloin\nen sietänyt ajatellakaan tämän tarinan loppua; mutta kun olen tullut\nsen teille alottaneeksi, niin en voi keskenkään heittää. En tiedä oliko\nPippuri vielä niin huumaantunut ettei ihan tuntenut emäntäänsä vai\nvaltasiko sen jälleen loukattu ylpeys -- mutta emäntänsä kutsuessa sitä\nse vaan loi häneen katseen joka kävi suoraan sydämeen ja jota hän ei\nsanonut koskaan unohtavansa, ja sitte se asteli hyvin verkalleen pois.\n\nHän ei voinut sietää tätä; hän seurasi; hänestä tuntui välttämättömältä\nsaada koira ymmärtämään kuinka kovin, kovin pahoillaan hän oli; mutta\nkuullessaan hänen pyytelevän se alkoi juosta nopeammin ja nopeammin,\nkunnes katosi näkyvistä, ja tiedän että hän takaisin palatessaan itki\nkatkerasti.\n\n\"Eikä koiraa sen koommin näkynyt?\" kysyin tovin vaitiolon jälkeen.\n\n\"Ei koskaan!\" vastasi hän hiljaisesti. \"Ja -- ja olen aina sittemmin\nrakastanut kaikkia koiria Pippurin tähden!\"\n\n\"Minua melkein ilahuttaa että se kieltäysi tulemasta takaisin\", sanoin\nminä. \"Se oli oikein sen emännälle -- hän ei parempaa ansainnut!\"\n\n\"Oi, sitä en olisi suonut teidän sanovan!\" vastusti hän; \"sillä minä\nsittekin itse olin lapsen puolella -- se oli kaikki minun tekoani että\nPippuri lähetettiin pois\", tunnusti hän luoden katseensa alas, \"ja olen\nollut kovasti suruissani asiasta!\"\n\nHän oli siis lopultakin kertonut omia kokemuksiaan vieraassa muodossa\n-- eikä siis ollutkaan neiti! Samassa herätti yleinen kahina minut\ntuskallisesta havainnostani muistamaan että olimme päivällispöydässä,\nja että oli nyt hajaannuttava. Noustessani siirtämään tuolini suloisen\nnaapurini tieltä hän kohotti hetkeksi katseensa ja virkkoi melkein\nnöyrästi:\n\n\"Minä nähkääs olin se lapsi!\"\n\n\n\n"]