[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffsW9zobzmkrPwRsWEiVb-_HdY2JvNc9vDNekH-TK-Us":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2538,"Haaksirikko","Aejmelaeus, Nils",1812,1854,"2538-aejmelaeus-nils-haaksirikko","2538__Aejmelaeus_Nils__Haaksirikko","Suomalainen perustuskielinen Taru","romaani",[],[15],"nobel","fi",1838,null,14655,90550,false,59471,[24],"India -- Fiction",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Haaksirikko\" by Rabindranath Tagore is a novel written in the early 20th century. The story begins by introducing Ramesh, a promising law student who is about to complete his studies, and hints at the complexities of his relationships with family and friends, particularly focusing on the intricate dynamics involving a potential marriage with a girl named Hemnalini, as well as his unexpected bond with another girl, Kamila.  The opening of the novel sets the stage for Ramesh's impending decisions about his future, career, and love life. He is caught in a web of familial obligations and societal expectations, particularly when he learns that his father has arranged his marriage to a girl he has never met, while he secretly harbors feelings for Hemnalini. As the narrative unfolds, Ramesh grapples with his emotions, leading to an unforeseen disaster at sea that dramatically alters the course of his life and his nascent relationships. This tragic event places him in a morally complex situation when he's found with Kamila, a girl from the shipwreck, which prompts introspection about duty, love, and societal norms. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hollo, J. A. (Juho Aukusti)",296,"Ensimmäisenä alkuperäisenä suomenkielisenä pienoisromaanina pidetty teos kuvaa pappilan hyveellisen Lovisa-piian ja talonpoika Paavon välistä rakkautta. Tarina sijoittuu 1800-luvun alkupuolen maaseudulle ja sisältää aikakaudelle tyypillistä moraalista pohdintaa suomalaisten elämäntavoista ja raittiudesta.","Niilo Aejmelaeuksen 'Haaksirikko' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2539. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","HAAKSIRIKKO\n\nSuomalainen perustuskielinen Taru\n\n\nKirj.\n\nNIILO AEJMELAEUS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nJ. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa,\n1838.\n\n\n\n\n\n\n    \"Paremp' pyy käissä,\n    Kuin kaks' oksalla\" --\n\n    Hywä huonoonkin tyytyä\n    Parempata odottaissa.\n\n\n\n\nWuonna 18-- kauniina, selkiänä kesä aamuna läksi wenhet *** pappilan\nrannasta lehdin tekoon. Ilma oli raitis ja ihana, ja etelätär, joka\nwälittäin lähetti lämpiöitä puuskauksiansa, näkyi ikäänkuin puoltawan\nnäitä wenheläisiä, kosk' eiwät tarwinneet souta'kaan, waan, purjetta\ntuuleen sowitettua, makasiwat huoleta, soudatetut Tuulettarelta sitä\nsaarta kohti, johon yrittiwät. Näin joutawana ollessa alkowat joutawia\nlausellakin. \"Kyllähän tänä wuonna, Jumalan kiitos! mies elää, jos\nwaan on aatran maahan pistänyt,\" sanoi eräs torppari. \"Saadampa\nnähdä, että syksyllä kyllä naimisia kuullaan.\" -- \"Kyllä,\" wastasi\nisäntärenki Matti, \"kumma tuo meiän Lowisa, kuin ei ruwennut Pellisen\ntoweriksi!\" -- Lowisa pappilan sisuspiika, joka nyt sattui seurassa\noleman, oli sekä muotonsa kauneuden, että sydämmensä ja mielenlaadunsa\nhywyyden, siweydensä, siisteydensä ja rehellisyydensä suhteen suuressa\narwossa ja huudossa; ja waikk' ei wielä ollut yhdeksentoistakymmneen\nwuoteen ennättänyt, oli moni pitäjän pojista häntä awioksensa anonut,\nwaan ei ollut Lowisa wielä kenenkään mieltynyt. Wiimmeinen kosia oli\nmainittu Pellinen, tilan mies, warakas ja muuten pulska näöltänsä,\nwaan kannettiin toisinaan kowin tarkon pulloansa kallistelewan ja\nhänen jo kirkollakin nähtyn humalassa. Tämä rietas ja wahingollinen\ntapa, joka, Jumala paratkoon! meidän aikanamme Suomessakin jo on\nperätin waltaan päässyt, monessa paikassa ei enää pidetä'kään suuresti\nhäpiällisenä. Tuskin poika on kuudennella toistakymmenellä, ennen kuin\njo rupia harjoittamaan itsensä juomisseen, ikäänkuin waroen hänestä\nmuuten ei miestä tulewankaan. Toiset pitkällisen harjoituksen kautta\njo joutuneet: wiinan orjiksi rohwaisewat näitä wastaalkawaisia,\nja oikein kiittäwät heidän miehuuttansa, kuin taiten tyhjäntäwät\npikarin. Ja naisetkin, jotka luomisessa owat saaneet tasaisemmat ja\nleppiämmät halut, kuin miehet; ja usein soreudellansa ja siweydellänsä\nsaamat miehen taipumaan mieltänsä myöten, eiwät nämätkään käytä näitä\naseitansa estääksensä sitä yhteistä pahennusta; waan mieltymät kylläkin\nhelposti juomariin ja kehuwat häntä rohkiaksi ja miehuulliseksi\nluonostaan. He antauwat naimisseen sellaisen kanssa; ja myöhään; kowin\nmyöhään sitte kuin jo owat eroittamattomasti yhdistetyt, saawat wasta\nkatua kewiämielisyyttänsä ja turhuuttansa, että ruweta juomarin pariin.\nLowisa ei ollut näin lyhytnäköinen. Hänelle Pellistä wastaan ei ollut\nmuuta, kuin että warosi hänen aikaa myöden perätin joutuwan wiinan\nkahleihin, kosk' oli jokin alku hywä. Hän oli sanonutkin tämän syyksi,\nminkä kautta ei tahtonut suostua häneen. Mutta hän tämän kuultua\nähmässään otti ryypyn tahi usiammankin, kiroili ja kehui saawansa\nainakin semmoisen tytön. Näistä Pellisen kehnoista kosiotuumista\nhaasteltiin nyt wenhessä ja irwistellen sanoi Matti: \"Minä katsoin\nkummaksi, kuin ei Lowisa ottanut Pellistä, mutta jos oikein ajatellaan\nasiaa, on hänelle warmaan toiset tuumat, kuin että olis ruwennut\ntalonpojan akaksi. Hän on jo niin kauwan tottunut herroissa oleman\nja laskee tuota Ruotsin kieltäkin jo niin, että luulee itsensä\nMamsellin wertaiseksi ja odottaa ehkä herrasmiestä. Jos ei waan meiän\nMagisteri olis niin aika-mies sekä opetuksissaan että käytöksissään,\nniin taidaispa saada hänen paulohinsa -- eli ehkä toiwoo pääsewänsä\nRowastin miniäksi. Kyllä katsoi iloisesti, kuin nuori Herra Akademiasta\ntultua terwehti häntä.\" -- Tätä ja muita tainkaltaisia pisto-puheita\nlasketteli nyt isäntärenki Matti pilkaten ja suututtain Lowisata; sillä\nei ollut hywä hänelle, kosk' oli itsekin aikanansa saanut Lowisalta\nrukkaset. Lowisa punastui, katsoi alaspäin ja oli waiti; hän sekä\npahaksui että suutui tällaisesta koiruudesta, ja jo wiimmein nieli\nmuutamia kyyneliäkin mielikarwauttansa peittäissä. Mutta ei häpiä,\neikä kansatieto omista wioista waatinut weren hänen poskillensa se oli\nluonollinen häpyyden tunto, jonka pidäis löytymän kaikkein naisten\ntykönä, ja joka osoitaiksen aina, kuin lausutaan eli tehdään jotai,\nmitä loukkaa siweyttä, siisteyttä ja soma-tapaisuutta. -- Lowisa oli\nherroissa oppinut ei kewiämieliseksi, eikä turhan koreuden perään\npyrkiwäiseksi, niinkuin walitettawasti usein käy, waan hän oli taipunut\nsiistiksi puheissa ja käytöksissä -- ja ei ole'kaan siis ihme, jos\nosoitti mielikarwauttansa tainkaltaisen sopimattoman ilwestelemisen\nyli; mutta oli kuitenkin niin ylpiä ja jalo-luontoinen, että piti\nitsensä ylen hywänä, wastata häntä. Eikä ollutkaan Matille tästä\nkunniaa, eikä iloakaan, sillä kaikki wenheläiset, sekä miehet että\nnaiset pitiwät kowin paljon siitä siewästä ja hywästä Lowisasta, että\nolisiwat puoltaneet Mattia, waikk' eiwät tohtineet juuri wastaankaan\nsanoa. Sanoipa toki yksi piioista: \"Kylläpä teille puhetta piisaa\nylökatseksi paljon osatten lasketella; mutta jos waan niin olis, kuin\narweletten, että Lowisa pyrkii rouwaksi, niin eihöhän Matilla samassa\nolis se toiwotus, että olis luottu herraksi! --\" -- Tämä oli kaikkein\nmielestä sopiwasti sanottu, ja pyrskähtiwät yhdellä suulla nauruun,\nsillä tiesiwät kyllä mitä piika yritti, nimittäin että Mattikin monesti\noli toiwonut Lowisaa omaksensa.\n\nNäin wenheläisten pakitessa käänsiksen tuuli idäiselle suunnalle,\njotta purje ei enää wetänyt. Matti käski siis sen purkata ja ruweta\nsoutamaan. Tuuli kaswoi äkisti äsken nimitetystä suunnasta; taiwas\njoka tähän asti oli ollut selkiä, tuli peitetyksi synkiöiltä pilwiltä\nja ukkoisen woima rupeis kuulumaan. Pian leimauksetkin liehuit risti\nrastin, ja wenheläiset sousiwat kaiken woimansa perästä, jotta\nennättäisiin saareen ennenkuin myrsky syökseisi heitä surmaan.\nLowisakin ei säästänyt pieniä walkoisia käsiänsä, waan weti niin\nettä airot wetkistyit. Kaukana ei enään olleetkaan rannalta ja\npääsiwät kuitenkin wähissä hengissä maalla. Kuiwalla tultua usiammat\nkiittiwät Jumalata, jotta oliwat pääsneet hädästä; mutta Matti\nmielipahoissaan sanoi: \"Woi tuota ilmaa, mitenkä nyt lehdin teko käy,\nkuin rupee satamaan!\" -- \"Hätäkös on meiän,\" wastasi Lowisa, \"waikk'ei\ntehdyksi'kään tulis; raukaat ne, jotka nyt sattuwat suurella seljällä\noleman --\" -- \"Nyt taas,\" wirkasi Matti, \"hänelle on aina murhe muista,\nikäänkuin olis koko maailman hallitus hänen huoleensa heitetty. Kyllä\nma luulen, että Mamsellin olis hywä jouten olla puiden warjossa; mutta\nei meitä kaikkia laitettu tänne makamaan.\" Tätä haastaessa wetiwät\nwenhen rannalla, ja jo rupesiwat pilwetkin laskemaan sadetta, jotta\nmeniwät kaikki warjoon. Lowisa waan jäi rannalla katselemaan Herran\nilmaa, eikä huolinut, waikka kastui. Aallot nousiwat korkiammiksi\nja sortuiwat suurella pauhinalla rantaa wasten; tuulen wiuhina\noli ikäänkuin ahdistuksen huuto ja joku erikummainen onnettoman\nwalitusääni. Lowisa läksi rannalta toisten luoksi ja paniksen istumaan\npuitten warjoon. Myrsky nousi waan nousemistansa; meri kiehui wahdissa,\ntuuli ikäänkuin repi pilwet halki, jotta wesi ei tipatellen laskeunut\nmaahan, waan juoksi, kuin wirroissa. \"Mistä h--tistä tuo ilma meille\nlie luottu; warmaan on Lowisan hywä onni sen saattanut?\" ärjysi Matti.\n-- Mutta Lowisa wastasi lujalla ja melkeen ylönluonollisella äänellä:\n\"Älä pilkka Jumalaa ja hänen woimaansa.\" -- Samassa leimahti tuli,\nsitä seuraisi jylinä, jotta wuoreet werisit; puun, jonka warjossa\nMatti istui, halkaisi pitkäisen waaja ja lasketti Matin kappalen\nmatkaa erillen puusta. Kaikki hämmästyit ja luuliwat hänen menneen\nhengettömäksi; mutta hän wirkosi taas kohta ja huusi katuwaisesti ja\nhywinkin särjetyllä äänellä: \"Suokaat anteeksi, Lowisa.\" -- \"Jumala,\njonka nimeä sinä pilkanut olet, antakoon sulle anteeksi!\" sanoi Lowisa\njuhlaallisesti. Muut ei wirkkaneet mitikään.\n\nKaikki oliwat jonkun hetken istuneet ääneti; sade oli wähäisen lakannut\nja pitkäinen näkyi jo olewan toisella puolen saarta: Lowisa meni taas\nrantaan, katsahti mertä päin -- ja mitä näki? wenhen keskellä meren\nselkää, aaltoin ja myrskyin wallassa. \"Ah! mitä olen waronnut,\" --\nhuusi hän toisille, \"joku onnettomuus warmaan tänäpänä tapahtuu;\ntulkaappas katsomaan. -- Ei nuot suinkaan henkissä rannalla tule.\" --\nMutta me jätämme Lowisan ynnä muiden rannalla heitä surkuttelemaan ja\nkäymme tiedustelemaan, mitenkä wenhen kanssa käwi.\n\nTalonpoika Paawo (me nimitämme häntä waan ristimä-nimellään) oli kahden\nkumppalien kanssa, toinen oma renki, toinen eräs loismies, eilen kotoa\nlähdettyä, jo tullut kuusi penikuormaa ja toiwoi illaksi ennättää\nmatkansa päähän. Hän kuletti riistaa, josta odotti hywän hinnan.\nPaawo, waikk'ei paljon päällä wiidenkolmattakymmenen wuoden, oli toki\ntietonsa, taitonsa ja toimensa suhteen wanhemmiltakin suuressa arwossa\npidetty. Hänen isänsä oli kuollessa jättänyt hänelle hywän ruunun\ntilan, jota hän sitte lunasti perinnöksi ja toimellansa niin ylösautti,\nettä luettiin parhaammiksi tiloiksi sillä tienoin. Kaikkia talossa\nlöydyi, mitä waan tarwittiin omaksi ja muidenkin tarpeeksi. Yhtä\ntoki kaipatessa oudoksui kukin; Paawo ei ollut wielä waimoa ottanut,\nwaikka kyllä moni äiti lie toiwonut saada häntä wäwyksi. Mutta hänen\näitinsä eli wielä ja toimitti taitawasti kaikki ne talon askareet,\njotka emännän omituiset owat; ja sentauttapa ei ollut Paawo ruwennut\nnaimisen kauppaan, semminkin kosk' ei wielä ollut sattunut tapaamaan\nketään, johon olisi rakastunut. Aina tarkka parhaamman keinon älymään,\noli nytkin jättänyt paljon riistaa myymätä siksi, kuin tiesi parhaamman\nhinnan saawansa. Hän oli usein kaupunkeissa ja markkinoilla käynyt,\ntiesi niinmuodoin tarkon kaikki laidat, jonka tautta nytkin itse oli\nmatkaan ruwennut, muut talon huoleet kotolaisillen heittäen.\n\nNäin tunnemme jo sen miehen, joka perällä istui siinä wenhessä, jota\nLowisa ja muut saaren rannalta silmäiliwät. Toiset kumpakin hänen\nkumppalinsa sousiwat. Nämätkin wenheläiset oliwat aamulla iloinneet\ntästä kauniista ilmasta ja lewänneet, yhden heistä aina perää pitäessä.\nEi ollut siis ihme, jos mielipahalla nousiwat soutamaan, kuin renki,\njoka sattui oleman perällä tuulen kiertyessä, hawautti heidät makiasta\nunestaan. \"Noh, eihän tuo woinut piisata yli seljänkään,\" nurisi\nloismies. \"Ompa sitte ihan nänältä wastassa, jotta kyllä saamme airon\ntyweä pitellä, ennen kuin päästään maan warjoon, jos waan rupia\nkowasti tuulemaan. En kuitenkaan uskoisi siitä suurta syntywän.\"\n-- Paawo soutamaan walmistaissa loi tottuneet silmänsä sitä suunta\nkohti, josta uusi tuuli synnyi. Wähän aikaa mertä silmäiltyä sanoi\nrenkille: \"Tuleppas sinä nyt soutamaan, minä menen ensin perällä:\njos ei wanhat merkit minua petä, niin tarwitaan wähän ajan perästä\naika-miestä airoon. Minä säästän itseni siksi.\" Näin hänen puhuttua,\nrupesiwat toisetkin katselemaan ympärillensä, sillä oliwat aina\ntottuneet pitämään hänen sanansa lujana ja tietonsa tarkkana. Meri oli\ntosin wielä hiljainen; mutta musta pilwi synnyi idässä, ja wesilinnut\nlänsiwät jo lewottomasti siipiänsä pyristellen. Äsken syndynyt pilwi\nnousi ja kaswoi äkisti, ja muutaman hetken perästä peitti se jo taiwaan\nikäänkuin harma waatet ja läheni wenhettä. Nyt oli jo myrsky, josta\ntoiset jo mieltä tutut wenheläiset oliwat säilyneet, kohtanut näitä.\nTuulen wiuhina ja ukkoisen jylinä juurikuin kilwoitteliwat keskenään,\nja waikia on sanoa, kumpa heitä enämmin kammoitti. Meri ei wielä\naalloissa käynyt, waan kiehui keltaisessa mahdissa, joka nousi paljon\nkorkeimmalla kuin wenhet, ja tuulelta wiskattiin ympäri.Toiwoden\npääsewänsä saaren warjoon, oliwat wenhemiehet kääntäneet sinne päin.\nPaawo jätti perän ja tartui airoon huutaen renkiä perää pitämään. Näin\nkaiken woimansa perästä wetäen airoilla, ei wenhet kuitenkaan liikkunut\npaikalta; sillä meri oli jo ruwennut lainehtimaan ja juurikuin\nnoitumisen kautta kaswoiwat aallot yhtäkkiä suuriksi wesikallioiksi,\njotka laskeusiwat wenhen yli ja pian peittiwät sen. Renki kyllä ajoi\nwettä ulos, mutta turhaan. -- Nyt olisiwat mielellään laskeneet wenhen\nmyötä tuulen, mutta eiwät tohtineet sillä se oli, niinkuin Sawossa ja\nmuissakin maa-wesissä Suomessa wieläkin tawallinen oli ilman kölitä,\nja olisiwat warmaan samassa, kuin olis wenhet halki altoja laskettu,\nhukkuneet. Meidän täydyi niinmuodoin pitää wasta tuulen. Mutta kauwan\nei tässä taisteltu ukkoisen ja myrskyn yhdistettyä woimaa wastaan:\npitkäinen leimahti, jylinä weristytti wenhen ja samassa wei aalto\nrenkin kerallansa sywyteen. -- Toisten tuskin tätä äkättyä, oli jo\nwenhet ylös-alaisin ja itset aaltojen wallassa. -- --\n\nNäiden wielä taistellessa myrskyn ja meren aaltojen kanssa, koitti\nLowisa rannalla kehoittaa kansallisiansa ruweta heille awuksi; mutta\nalussa hänen sanansa raukkesiwat tyhjään, kuin olis seinälle haastanut.\nHän osasi toki sowittaa puhensa niin, että rupesiwat toisetkin jo\nmyöntymään, waikka muutamat särisiwät sitä wastaan. \"Päästiin mekin\nrantaan,\" sanoi Matti, \"wetäkööt waan woimansa perästä, kyllä hekin\nsaawat aallot halaistetuiksi.\" -- \"Että kehtatten kehua,\" wastasi\nLowisa suuttuneena, \"kylläpä olsitten kauniisti rannalla, jos\nolisitten kolmet olleet ja wenhet täys lastattu, niinkuin ehkä noitten\non. -- Mutta jääkäät te waan tänne; mennään me, se on welwollisuus\nkansaihmissiä auttaa.\" -- \"Menkäät waan,\" pakisi taas Matti, \"jos\npääsetten, mutta minä en wenhettä anna. Ei teistä suurta lukua pidettä,\njos joutuisittenkin muutamat särkien ruuaksi; mutta rowastin wenhestä\ntulee minun tilia tehdä\" -- \"Mutta minä otan wenhen,\" huuskahti Lowisa\nmielikarwaudella, \"teille on toinen suurempi tilinteko eessänne, jos\njätätten noita auttamata.\" -- \"Me otamme wenhen ja wastamme siitä,\"\nsanoi nyt tarkkaudella torppari Jaakokin, \"jääkäät te waan, isäntä,\nrannalla säilyttämään kallista henkeänne, mutta tietäkäät, että\nse, jolla _tuulet ja meri_ muinen oliwat _kuuliaiset_, wieläkin on\nwoimallinen suojelemaan meitä myrskyssä, kuin hänen ja ihmissyyden\nnimessä antaumme siihen, ja että hänen woimansa kyllä löytää teidät\npuitten warjossa ja wuortenkin rotkoissa, jos hän niin hywäksi\nkatsoo.\" -- Jaakon tätä wielä lausuessa käänsiksen Matti pois sanoden:\n\"kuulkaappas pappia, jo tuossa paikassa tekee saarnan\" -- mutta Jaako\ntätä ei kuulewanansa, sanoi wielä: \"eli joko oletta unhottaneet\näsköisen opetuksen ja muistutuksen?\" -- Tämän sanottua käski toisten\nwenhettä rannalta lykätä, jota tehtiinkin; mutta tärkin oli wenhet\nrannalta, ennen kuin aallot paiskausiwat sen yliten, jotta sillä lailla\npian tämäkin wenhet olisi jäänyt wesi-ajollen. Wetiwät sen siis wielä\nmaalla, ja weden ulosajettua, lykkäsiwät taas weteen, mutta niin, että\npitiwät sen aina aaltojen poikki, -- ja niin rannasta erkauntuneet\nlaskiwat myötä tuulen sitä haaksirikkoon joutunua wenhettä kohden.\n\nMatti, eräs wanha torppari ja yks' tyttö jäiwät rannalla. Matti saatti\nheitä kauwas ulos merellä soimauksilla, niinkuin kehnojen ja alhaisten\nihmisten tapa on, kuin eiwät mnuten saa woittoa. Sitte lausui hän\nniille, jotka hänen kanssansa oliwat rannalla jääneet, kehuten: \"Olispa\nminun toki pitänyt keralla ruweta; nuot owat kaikki ymmärtämättömät ja\nkehnot, eiwätkä osa wenhettä kuljetta.\" -- Ja hätäkös nyt oli Matin\nolla suursuinen, kuin ei waarassa ollut. Me olemma jo ennenkin hänen\nalhaisuuttansa hawainneet, -- ja sellaisina saamma me aina nähdä niitä,\njotk' eiwät ole liikutetut Jumalan pelwolta ja totiselta hurskauden ja\nhywäawullisuuden tunnolta. He owat rohkiat ja miehuulliset, kuin ei\ntarweskaan olisi; mutta kuin hätä on käsissä, he mielellään ottawat\naskelen taaksipäin, seisowat saamattomina ja pelkääwät loppuansa, jota\nhe sillä wälillä ei milloinkaan ajattele.\n\nWenheläiset kappalen matkan rannasta tultua, hawaitsiwat tuulen\njo joteskin olewan heikentyneen, waikka meri wielä lainehti\ntottumistansa.Nyt sousiwat aika lailla, ett' eiwät ennättäisi myöhään.\nLikemmäksi haaksirikkoisia jouduttua, kuuliwat jonkun ääntäwän,\njuurikuin ahdistuksessa walittawan, ja pian keksiwät miehenkin\npitäwän toisella kädellään wenhen perästä kiini, toisella ylöspitäwän\nkumppalia, joka heistä näkyi hengettömänä olewan. Kuuliwatkin toisen\nniistä sanowan: \"etkös nyt, weli kulta, woi itse pitää kiini? minun\ntäytyy jo laskea, muutoin joudumme molemmat hukkaan, sillä jo minun\nkäteni heltyy. Parempi on että yksikin meistä pääsee henkeen, kuin\nettä kaikki hukumme. Ei mahda Herra rankaistaa minua, jos oman henkeni\nsäilyttääkseni jätän sinun; minä olen woimani perästä koittanut\nsinuakin auttaa, mutta nyt on minunkin woimani loppu ja ehkä on\nminullakin hauta luottu meren pohjassa -- --\"\n\nTällä rohkeudella ja sielun jaloudella lausui Paawo tässäkin, -- ja\nniin osoittaiksen totinen sielun jalous aina suurempana, kaunempana,\njota waikiampi ja painawaisempi tilaisuus on. Hän oli siitä asti, kuin\nmeri-hätään joutuiwat, ei laimiinlyönyt mitään, jota inhimillisen\ntaidon ja toimen woimassa oli, säilyttääksensä henkeänsä ja tawaraansa,\ntieten Herran wallassa tosin olewan heitä hukuttaa ja auttaa, mutta\nettä Hän ilman welikappaleita tässä maailmassa ei osoita woimansa.\nTurhaan ja heikko-luontoisten omituinen on, että suuressa waarassa,\nkaikki huoleet ja koetukset itsiänsä pelastaa heitettyä, rukouksessa\nwaan auksihuutaa Jumalata, ikäänkuin Jumala liikutettu heidän\nhuudostansa poispoistaisi onnettomuuden, tahi lähettäisi Engelinsä\nheitä suojelemaan. -- Tämän kehnouden syy löytyy epäilemätä heidän\nlaimiinlyömisessä antauta walaistaa ja johdattaa Ewangeliumin\ntotuudeilta, jonka kautta käsittäisiwät sen järjestyksen tiedossa\nja sen tywännön, joka matkaansaattaa, että ahkerat ja toimeelliset\nkutsumuksessaan, ei pahanakaan päiwänä nurise, ei waarassakaan epäile,\nwaan odottawat rohkeudella päätöksen, tyytywäiset, jos owat käyttäneet\nniitä welikappaleita, jotka heidän wallassansa owat. Eli tuleeko meidän\npitää sen wäärästi tehtynnä, wiimeiset hetkensä käyttää säilytessä\nhenkeänsä ja tawaraansa ja sen ohessa laimiinlyödä ajatella eroansa\ntäältä ja sielunsa autuutta? Tosin niinkin -- mutta se, joka elämänsä\nedesmenninä päiwinä ei ole ajatellut tätä painawaa asiata, se, jonka\nhuoli ainoastaan on ollut maallisissa, tuskin woip' hän muutamilla\nhädässä uloswaadituilla auksihuutamisilla ja rukouksilla mitään\nmatkaansaattaa autuudeksensa; waan sitä wastan lisää hän wiansa taakan\nitsesurmamisella. Eli mimmoisena pitäisi meidän pitämän sen, jonka\nwoimassa olisi ollut auttaa itsiänsä, mutta sen laimiinlyönyt? Se taas,\njoka on kunnioittanut Jumalata isänänsä ja hywäntekiänänsä ja kohdellut\nihmisiä niinkuin weljiä, hän taistelee waarassa luonnon woimiakin\nwastaan; ja jos hän woittaa, antaa hän kiitoksen Herralle, joka hänelle\nmielen ja woiman annoi, jos hän waipuu, on hän kuitenkin yrittänyt\nsamaa, ja tyytywäisellä mielellä kiittää sittekin Herraa, tieten,\nHäneltä tulewan sekä ilon että murhen; onnen että wastoinkäymisen, aina\nitsemme hywäksi.\n\nNiin oli Paawokin tehnyt kaikki, mitä hänen woimassansa oli,\npoistaaksensa sen wahinkon, johon kuitenkin nyt joutuiwat, ja wenhen jo\nylösalaisin mentyä, piti perästä kiini. Renki oli jo ennen, niinkuin\ntiedämme, aalloilta syösty mereen; ja loismies, joka kowasti oli\nrintansa loukannut, oli nyt wähissä hengissä, aiwan tunnotoin, eikä\nälynnyt yrittä'kään etsiä pelastustansa. Häntä tartui Paawo käteen,\ntoiwoden omansa ja tämänkin hengen saattawansa säilytetyksi, mutta\nhawaittua sen mahdottomaksi, alkoi jo heittää hänen, kuin toinen wenhet\nsattui rientämään awuksi. \"Älä laske,\" huusi torppari Jaako, \"saat\napua.\" -- Mutta samassa heltesi hänen kätensä wenhestä, joka aalloilta\npaiskattiin hänen päällensä. Tässä katseliwat nyt kamalasti miehet\napuwenhessä. Liekö heille kuolema ollut luottu, ajatteliwat, koska nyt\nwasta katoiwat, kuin oli apu niin lähellä. Näin oli kulunnut muutama\nsilmänräpäys, jona oli täysi heillä, taitaaksensa pitää wenhen poikki\naaltoja, kuin taas toisen pää nähtiin weden pinnassa. Sinne lykkäsiwät\nairon, johon tartui ja piti kiini, siksi kuin wenhet likemmäksi saatua,\nhäntä nostettiin wedestä ja toistakin, jota ei ollut laskenut, waikka\nkyllä oli tekemistä itsekin weden päälle päästää.\n\nNämät kowan onnen kumppalit wenhesseen saatua, ei jaksannut Paawokaan\nenää istua, waan huoleista ja ylen kowasta työstä perätin woimatoin\npaniksen pitkälleen; toinen makaisi ihan liikkumatoin, eikä hänessä\npaljon henkeä tuntunutkaan. Sitte keskusteliwat, mitenkä päästäis\ntakaisin; sillä waikk' ei enää kowasti tuullut, käwi meri kuitenkin\nwahwasti. Elikkä, jos laskesiwat myötä tuulen, että sitte rannalla\ntultua korjataisi näiden wenhe'kin. -- Lowisa ajatteli, jotta pitäisi\njättää wenhen ja kääntää takaisin. \"Kyllä huomenna sen rannalla\ntapaamma,\" sanoi hän, \"jos ei ennen muruksi mene; ja jos niin lie,\nwähäpä me'kään saisimme sitä autetuksi wasta rannassa.\" -- Paawo tämän\nkuultua, käski antaa wenhen mennää menoansa, sanoden siitä ei suurta\nlukua pitäwään, kuin waan saisiwat hänet kumppalinensa ihmissiin. Niin\npäättiwätkin, ja nuon tunnin wasta tuulen soudettua pääsiwät takaisin\nsiihen saareen, josta oliwat lähteneet, waan ei samaan rantaan, sillä\nlaskiwat walkamaan toisella puolella saarta, johon oli lyhempi matka ja\njossa oli warjo-rantakin.\n\nMaalla tultua, laittiwat tytöt koiwistoon wuoteen lehdistä ja\nwaatteista, mitkä kukin taisi olla paitsi, johon molemmat sairaat\n(sillä Paawokin tunsiksen hywin huonoksi) paniwat maata. Olispa\npoislähdetty, mutta satoi wähäisen ja merikin wielä lainehti jott' ei\ntohtineet antauta ulos säljälle. Saareen jätätyitä laitettiin kutsumaan\nsinne. Tullessa huusi Matti jo kaukaa: \"Noh, meillä on jo lehtiä\ntehtynnä, mitäpäs teillä on?\" -- Siihen wastasi Lowisa: \"meillä on\npaljota suurempi saalis, kaksi ihmisen henkeä, joita olemme surmasta\nsäilyttäneet, -- ja warmaan owat rowastista ne suuremmasta arwosta,\nkuin teiän lehdinne.\" Matti tähän ei wirkkanut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat hywinkin\nahkerat, ikäänkuin palkitaaksensa mitä oliwat laimiinlyöneet työstä:\nLowisa waan käwi yht'mittaan sairaita katsomassa ja kuiwatteli heidän\nwaattejansa. Matti oli wähemmin puhelias, kuin tawallisesti. Ehkä\ntunsi hän jonkun omantuntonsa soimauksen wäärästä käytöksestään, tahi\npelkäsi saawansa rowastilta nuhteita. Murkinata (päiwällistä) syötyä,\noli tuuli lakannut, meren aallot melkeen sorttuneet, ja yksinäiset\npilwet kulkiwat kehnolla wauhdilla, ikäänkuin eksyneet toisista,\nja peittiwät silloin tällöin auringon, joka nyt myrskyn herkettyä,\nnäytti ihanammalta, kirkkaammalta, kuin milloinkaan muulloin. \"Meiän\ntäytyy nyt heittää lehdinteon keskeen ja lähteä kotiin, kosk' ilma\nsen jo myödenantaa,\" sanoi Lowisa \"sairaat tarwitsewat ehkä rohtoja\nja paremman hoiton, kuin minkä täällä woimme antaa heille.\" -- \"Wai\nniin,\" wastasi Matti irwistellen, \"teitähän rowasti lie Inspehtoriksi\nmäärännyt; täytyy meiän siis totella.\" Tähän wirkkasi Jaako wakawasti:\n\"ei täällä taida kysymyskään olla tottelemisesta; jos noudatamme\nkaikkein yhteistä tahtoa, olemme warmaan taipuwaiset lähtemään pois,\nwaikka tätä päiwää ei luetaiskaan täydeksi possakka-päiwäksi.\" --\n\"Mutta minä woin wakuutta teitä,\" sanoi Lowisa, \"että täydeksi luetaan;\nrowasti waatii tosin täydessä mitassa, mitä hänelle on tulewa, mutta\nhänen tahtonsa on kuitenkin, että kalleempia welwollisuksia täyttäissä\nlaimiinlyödään halwempia.\" -- Suurella ilolla ja tyytywäisyydellä\nkuulteli rahwas Lowisan tätä haastawan. He oliwat aina tottuneet\nhänen mieltänsä noudattamaan; sillä hän kohteli kaikkia hywyydellä\nja ystäwäällisesti. Usein, kuin joku puutos rasitti heitä, ja eiwät\ntohtineet suoraan ilmoittaa rowastille eli rouwalle, otti Lowisa sen\ntoimittaakseen ja sai aina onnistumaan, sillä hänen isäntäwäensä\npitiwät paljon hänestä. Niin oli nytkin mitä Lowisa haastoi heidän\nmielestänsä, juurikuin olisi rouwa itse haastanut. Heidän sydämmensä\nsurkutteli myöskin sairaita, jotta kaikki oliwat walmiit lähtemään\npois, paitsi Mattia, joka wähäisen nurisi, mutta kuitenkin myöntyi.\nSairaat niinmuodoin wenhesseen saatettua, läksiwätkin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin näin nyt olemme seuranneet wenheläisiä kaiken päiwän, jätämme\nheidät wähäks' ajaksi soutamaan, ja kiiruhtamme edeltäpäin pappilaan,\ntiedustelemaan, mitenkä siellä oltiin.\n\nHeinät oliwat jo kaikki pappilassa tehtynnä, ja rowasti oli ilmoittanut\nwastaanottawansa päiwätyöhöön ruisleikkoon. Sattui sinä päiwänä,\njosta olemme tarumme aineen ottaneet, tulemaan usiammat, kuin olisi\ntarwittu'kaan, jonka tautta ne wenheläiset, joidenka kanssa jo ollaan\ntutut, laitettiin saareen lehdin tekoon. Lowisa oli, niinkuin jo\ntiedämme, sisuspiika, eikä ulko-töihin milloinkaan määrätty; mutta kuin\naamulla sattui oleman kaunis ilma, teki hänen mielensä päästää keralla,\nikäänkuin olisi ennustanut, että häntä siellä tarwittiin.\n\nAamiaisen aikana läksi rowasti rouwineen pellolle katsomaan\ntyö-rahwasta. Wähäisen ympäri käytyä, kutakin sarkaa silmäilessä,\nistuiwat pientereellä. Rouwa neuloi sukkaa, ja rowasti haastatti\nwuorottain häntä ja työrahwasta, hywällä mielellä, kuin näki niin\nkauniin ilman puoltelewan ruisleikkoa. Heidän tässä kappalen aikaa\nwiiwyttyä, tuliwat lapsetkin wanhempainsa luoksi. Pieni Lotta mamselli\njuoksi toisten edellä ja ilossaan huusi jo kaukaa äitillensä: \"mamma,\nminä olen jo lukenut mitä määrätty oli aamu-rupiamaks' ja sisar annoi\nminulle luwan tulla kanssansa tänne; saanko ma olla täällä niin kauwan\nkuin te'kin, hywin kauwan?\" -- Rouwa tytärtänsä syliin otettua ja\nhywäillessä wastasi: \"saat lapseni\"; mutta Lotan ei tehnyt mieli kauwan\näitinsä sylissä istua, waan hyppäsi pois ja juoksi toisia wastaan,\nhuutain weljellensä: \"minä sain luwan olla täällä kauwan, kauwan,\nniin kauwan kuin pappa ja mamma; onko sinulla magisteriltä lupa?\"\n-- \"Saan minä olla missä minä tahdon yhden tunnin,\" wastasi weli.\n-- \"Noh, tuleppas sitte minun kanssani tuonne; tuolla mäen rinnassa\non warmaan marjoja --\" wirkkasi Lotta. \"Eikö mitään,\" nurisi siihen\nweli, \"kyllähän työrahwas niitä jo olisi syönyt, jos olis ollutkin, ja\nminäkin menneellä wiikolla siellä olin,\" mutta seurasi toki sisartansa\nsinne, ja rupesiwat marjoja poimimaan. Wanhin mamselli oli jo tullut\nwanhempainsa luoksen ja istuttua heidän wälillensä, sanoi: \"Kah, teillä\non sukka, äiti, ja minä jätin työni kotiin.\" -- Tähän wirkkasi rowasti:\n\"Ette taida tarwita'kaan paljon huolia työstä; emme enää saa kauwan\nwiipyä täällä, sade ajaa meidät pian suojihin.\" -- \"Sade?\" kysyi tytär\nkummastellen -- \"mistä te nyt sen saatte, kuin melkeen koko taiwas on\nselkiä ja ilma niin waria, kuin Afrikassa?\" -- \"Jaa, juuri siitä päätän\nukkoisen olewan tulemassa, ja näätkös tuota musta pilweä tuolla?\"\nSekä rouwa että tytär katsoiwat sitä suunta päin, johon osoitti, ja\nnäkiwätkin hywin mustan hirwittäwän pilwen suurella wauhdilla tuulelta\najettawan heitä kohden. Pian päiwä katoisi sen taaksen, pitkäinen\nrupesi pauhamaan, ja rouwa laitti lapsiaan hakemaan pois. Tuskin\nennättiwät suojihin, ennen kuin leimaus leimausta seurasi, jylinä\njumahti jylinän perästä, ja wesiojat satteesta kaswanneet juoksiwat\nkuin joet. \"Woi Lowisaa raukkaa, joka nyt on ulkona,\" woiwotteli pieni\nmamselli wesisilmissä, itsekin pelkäen pitkäistä; ja kuin toisetkin\noliwat murhessaan, waroen myrskyn kohtaawan wenheläisiä, koska juuri\nsillä suunnalla, kuhunka he läksiwät, olit paksuimmat pilwet, rupesi\nLotta katkerasti itkemään, pitäen sen sulomielisen rakastetun Lowisansa\njo hukkununna eli ukkoiselta surmattunna. Toiset kuitenkin, waikka\nitse'kin waroiwat wenheläisten ei hywästi käyneen, lohduttiwat häntä\nsanoden, heidän warmaan ennen saareen pääsneet, kuin ilma merellä\nnousi. Pian olikin lohdutettu, ja kuin pelko itsestään pitkäisen kanssa\noli ohitsen mennyt, suresi waan Lowisan olewan kastuneen saaressa.\n\nMyrskyn ohitsen mentyä, kysyi rouwa mieheltänsä, jos eiwät pitäisi\nlaittaman tiedustelemaan, wieläkö lehtimiehet lienee hengissä tahi\nmeren pohjassa; mutta rowasti ei luullut sitä tarwittawan. \"Kyllä he\nsaareen oliwat pääsneet,\" sanoi hän, \"ennen kuin myrsky nousi, ja\nwarjossa oltua sateen aikana, rupesiwat sen herkettyä lehdin tekoon;\nemme taida laittaa heitä etsimään ennen kuin illalla, jos eiwät\nsilloin ole kotona, josta minä kuitenkin wissi olen.\" Kuin nyt sade\noli lakannut ja pilwet harwentuneet taiwaalla, josta auringo toisin\naiwoin pistiksen näkywiin, oli Lotta jo unhottanut kaiken tuskansa ja\nkatseli ikkunasta, kuin pojat omaksi ja hänenkin suureksi huwitukseksi\njuoksewaan ojaan rakensiwat wesimyllyjä -- kuitenkin silloin tällöin\nluoden silmäinsä sinne päin, kusta odotti lehtimiehet ja rakastetun\nLowisansa.\n\nKello wiiden lyömän aikana tuli Lotta mamselli juosten salista\nkamariin, jossa äitinsä ja sisar istuiwat, iloisesti huutaen: \"tuolta\ntulee yks' wenhet; se on warmaan meiän --\". Ja tuskin oli lopettanut\nsanansa, kuin jo oli pihalla kiiruhtain rantaan wastaanottamaan\nLowisata. Rowasti ja muut tämän kuultua katsoiwat ikkunasta ja\ntunnusteliwat pappilan wenheksi -- ja olipa kaikkein mieli niin\niloinen siitä, että hengissä oliwat, jotta seurasiwat Lottata rantaan,\ntiedustelemaan mitenkä oliwat säilyneet myrskystä, jos silloin oliwat\nseljällä, ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin.\n\nWenhet rantaan ennättyä, äkkäsi rowasti, usiammain henkein siinä\nlöytywän, kuin mitkä kotoa läksiwät, ja muutaman makawankin. Kysyi\nsentähden, mitä kuului, johon wastattiin, ei niinkään hywiä sanomia\nkuuluwan. Matti ensin sillalle noustua alkoi rowastille kertoa päiwän\ntapaukset ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin, ja pitäen\nrowastin itsensä kaltaisena, yhtä kylmänä kärsiwäistä ihmisyyttä\nkohtaan, walitti suuresti työn olewan huonosti käyneen sen tautta,\nettä oltiin haaksirikkoisia auttamassa, ja lisäsi siihen: \"minä en\nolisi suwainnut heitä kotiin tulemaan ennen iltaa, mutta Lowisa pyrki\nwäkisin pois ja lupaisi wastata siitä. --\" -- \"Wai niin,\" sanoi rowasti\nkowuudella, \"sinä olisit antanut näiden kuolla'kin rohtoin ja hoiton\npuutteessa, eikä sittekään tullut kotiin. -- Empä sinusta niin julmaa\nolisi uskonutkaan, jos et itse kehusi siitä.\"\n\nNäin puhuttua käänsiksen mielikarwaudella pois, ja kuin oli antanut\nkäskyn kantaa sairasta tupaan, tiedusteli Paawolta, joka pyrki omilla\njaloilla wenhestä, mistä oliwat ja muutakin, ja käski hänenkin mennää\nlewolle. Lowisa taas puolestansa oli kertonut rouwalle ruotiksi kaikki\npäiwän tapahtumat ja meni nyt tupaan walmistamaan wuotetta. Sinne tuli\nrowastikin rouwineen katsomaan sairaita. Paawolle, joka luultiin kowin\nraskasta työstä olewan heikon, annettiin kupillinen saksan wiinaa.\nToinen ei wielä ollut selwä. Rowasti katseli hänen rintaansa ja luuli\nsen olewan perätin runneltun; annoi häneltä sitte suonta iskeä, josta\ntuli joteskin tuntoon. Wähä ympärillensä katsottua, ikäänkuin olisi\nmaatessa tullut muutetuksi wieraan paikkaan ja nyt herännyt, kysyi hän,\nmissä oli ja kutka hänen ympärillänsä seisoiwat; ja kuin annettiin\nhänelle tieto, mitenkä hänta korjattiin wedestä ja wietiin saareen ja\nsitte pappilaan, alkoi itsekin muistaa, että oli rintansa loukannut ja\nkuinka Paawo piti hänestä kiini wedessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä\ntätä muistaissa oli: \"onko Paawo hengissä?\" -- \"Tääl' olen, weikkonen,\"\nwastasi Paawo, \"waikk' ei minustakaan paljon ole.\" -- Tämän äänen\näkättyä, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän käski Paawon tulemaan\nluoksensa. Tullelle lausui hän \"minä en tästä enää nouse, mutta minä\nkuolen tyytywäisyydellä, kuin tiedän sinun eläwän; sillä samassa olen\nmyöskin wakuutettu, ett' ei lapseni tarwitse nääntyä wiheljäisyydessä.\"\n-- Wesisilmissä kokotti nyt Paawolle kätensä ja lausui lausumistansa:\n\"kolmet wuotta on kulunnut sitte kuin surma otti lapseni äitin; minä\nolen siitä asti koittanut antaa heille korjon, joka sinun awullas' on\nmenestynyt, Jumalan kiitos! Nyt täytyy minunkin jättää heitä; mutta\nolen wakuutettu siitä, ett' et sinä aja heitä suojasta, ennenkuin\nkunnollisesti osaawat leipänsä etsiä. --\" -- Tässä itku lopetti hänen\npuhensa; wähän ajan perästä sanoi taas: \"Eikö niin?\" -- Tähän wastasi\nPaawo: \"Se on kauniisti puhuttu, ja minä tunnen sinun puhestais, että\nsuurin huoli maailmassa on lapsistais; ole wakuutettu, että lapseis\nei pidä kaippaaman mitään enämmän kuin tähänkään asti, niin kauwan\nkuin minun woimassani on heitä auttaa.\" Muuta ei tahtonut kuulla, waan\npyysi olla yksinään, jonka tautta toiset meniwät pois; Paawo taas\nwuotteellensa.\n\nWähäisen itsekseen mietittyä halasi loismies Herran Ehtoollista, ja\nrowasti tästä sanan saatua, oli kohta walmis tulemaan hänen luoksensa.\nEnsin jutteliwat henkellisistä aineista, joissa sairas osoitti suuren\ntiedon ja opin, ja häntä kahde'keskeenkin puhuteltua, piti rowasti\nrippi-puhen näitten Davidin sanoin johdatuksesta: _Autuas on se,\njonka pahat teot owat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt owat_\n(Ps. 32: 1). Ilmoitettua missä tilaisuudessa Davidi tähän iloiseen\ntodistukseen ulospuhkesi, selitti rowasti millä tawalla ihminen\ntaitaa tulla tuntemaan sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi\nsaamisesta myötänsä tuo. Hän opetti, että, jos ihminen totisseen synnin\ntuntoon tullut, lewottomuudessaan ajattelee omaa kelwollisuuttansa,\nkatumustansa, rukouksiansa, hywiä töitänsä, niin ei hän kuitenkaan\nniissä löydä turwaa, taikka lohdutusta; jos hän ajattelee Jumalan\narmoa ilman lunastusta, ei sekään rauhoita häntä: mutta jos hän\najattelee Wapahtajansa perään ja sitä sowintoa, joka hänen kauttansa\non toimitettu -- silloin löytää hän rauhan Jumalan kanssa, lewon\nomassatunnossaan ja toiwon ja wakuutuksen syntein anteeksi saamisesta\nja i'ankaikkisesta autuudesta. Tätä toimitti rowasti niin suloisilla\nja liikuttawaisilla sanoilla, että kaikki läsnäolewaiset sulasiwat\nkyyneliin -- ja lopetti puhensa näillä sanoilla:\n\n\"Rakas kristitty! O, että sinäkin tällä siunatulla hetkellä tuntisit\ntämän autuuden, sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi\nsaamisesta myötänsä tuo! -- ja minä tiedän, että sinä sen tunnet;\nsinun rohkeudes tällä painawalla hetkellä todistaa sen, sinun Herrassa\nriemuitsewa sydämmes on minulle sen sanonut. Mahtakoon tämä tunto\nwaikuttaa tykönäs sen tyytywäisyyden Jumalan tahdon alla ja sen\nrohkeuden, jota sinä ehkä nyt tarwitset, jos Jumala sen onnettoman\ntapauksen kautta, joka sinua tautiwuotteella laski, tahdoi walmistaa\nsinua wastaanottamaan hänen kutsumustansa täältä! Ero on sinulla\nmaallisten suhteen katkera. Sinä muistelet niitä kaksi heikkoa olentoa,\njoidenka äiti ennen sinua on poismennyt täältä ja jotka sinun eros\nkautta jäisiwät orwoiksi. Sinä ajattelet niiden raukkain kyyneliä, jos\nsaawat kuulla, että, kuin saattiwat sinua rantaan matkalla ruwetessas,\nse oli wiimmeinen kerta, kuin näkiwät sinun, wiimmeinen kerta, kuin\nheitä syläilit. -- Nämät muistutukset tekewät tawallisesti muutoksen\nhetken waikiaksi, katkeraksi; mutta älä sure heidän tähtensä, waikka\nhe orwoiksi jääwät, Hän, joka _ruokkii taiwaan lintuja ja waatettaa\npellon ruohon_, Hän on isättömäin isä ja tuki niille, joidenka tuki on\nkaatunut. -- Hän on sinunkin lapsiais lohduttawa ja siunawa, Hän on\nlähettäwä Enkelinsä taluttamaan heitä ajan myrskyin ja waiwaloisuudein\nlepitse, jos niinkin käwis, että olisiwat waaditut toisten owella\nanomaan ylöspitonsa ja werhonsa. -- Älä siis sure heidän tähtensä; älä\nanna huolen heistä ja muista maallisista sowaista sielus kirkkauden\ntällä pyhällä hetkellä; waan ylennetty tomusta, onnellinen siitä\ntunnosta, ettäs olet armoitettu, käytä ne waipuwaiset elämän woimat,\njotka sinulla wielä on jälellä, päästääkses kiintiämmään yhdistykseen\nWapahtajas kanssa. -- Näin taidat tyytywäisyydellä wastaanottaa\nHerran kädestä mitä Hän nyt hywäksi löytää laittaa sinulle, elämän\neli kuoleman; niin olet sinä näkewä taiwaan tienoin walkenewan, kuin\nmaa pimenee silmäis edessä. Rukoile Herralta woimaa tähän; huokka,\nettä se pyhä atria, joka sinulle nyt walmistetaan, tuotais sinulle\nsen wahwistuksen, wakuutuksen ja woiman, jota wapahtajamme tällä\ntarkoittanut on. -- Herra se pyhä, mutta myös laupias Jumala, jotas\nauksihuudat, Hän, joka nytkin on läsnä tällä wuotteellas. Hän suokoon\nsinulle tämän armon, antakoon siunauksensa tähän pyhään toimitukseen ja\nsiunatkoon sen rukouksen ja synnintunnustuksen, jonkas Hänen tykönsä\nlähetät --\" --\n\nSynnintunnustuksen luettua annoi rowasti sairaalle synnin päästön ja\nteki hänen sakramentistä osalliseksi, -- ja kuin sitte oli sanonut\nhänelle muutaman wirwottawaisen totuuden, läksi tuwasta. Toisetkin\nerkannuiwat samassa sieltä jättäin sairasta yksinään.\n\nKaiken illan pyhillä miettimisillä ja palaawalla rukouksella wietettyä,\nkutsui sairas wielä ystäwänsä Paawon luoksensa, käski hänen murhetta\npitää lapsistansa, lopettain näin: \"jos he tulewat siihen ikään,\nettä itset älywät hyötyänsä, sano heille jää-hywäisiä minulta ja\nminun wiimmeinen toiwotukseni täällä, että tosin etsisiwät onneansa\nmaailmassa, mutta ei niin, että se poispoistais rauhan omasta tunnosta,\nwaan sitä onnea, joka seuraa Jumalan pelwosta ja rehellisesti\ntäytetyistä welwollisuksista, sitä ainoa tarpeellista, joka saattaa\nelämän huwaksi ja antaa tywännön kuolemassa, -- ja kiitoksia nyt,\nPaawo, hywyydestäs minua ja lapsiani kohtaan; Jumala palkitkoon sinua\nsiitä. --\" -- Tämän sanottua waikeni hän, ja wähän ajan perästä oli\nhänen sielunsa jättänyt ruumillisen majansa. Muutamia päiwiä sen\njälkeen, wiettiin hän wiimmeisseen lepokammiohon, ja Paawo kustansi\nhänelle kauniit maahanlaskiaiset, johon melkeen kaikki pappilan\naluswäki oli kutsuttu, paitsi muita.\n\nPaawosta ei tahtonut miestä tulla, hänen woimansa waipuiwat, ja pian\nälyiwät rowasti ja muutkin, hänen kääntywän lawan tautiin. Annettiinpa\nhänelle sentähden rohtojakin, jotka lääkäriltä määrätyt oliwat, mutta\ntauti oli jo niin waltaan pääsnyt, ett' eiwät waikuttaneet muutosta;\nhänen täydyi siis ruweta wuotteella. Äitinsä laitti hän hakemaan;\nmutta wiikon wiiwyi, ennenkuin tuli. Paawon ei kuitenkaan tarwinnut\nkaipata mitään hoitosta; sillä sisarrillisella lempeydellä ja huolella\nmurhetta piti Lowisa hänestä. Hän oli oppinut ja tottunut kohtamaan\nsairaita hellemmin, kuin talonpojista tawallista on, ja hänen oma hywä\nsydämmensä älysi parhaamman keinon, taitaaksensa Paawon mieltä noudatta.\n\nÄitin tulossa oli Paawo jo joteskin huono, ja kyynelillä edeskannoi\nhän rowastille, rouwalle, mamsellille ja Lowisalle sydämmensä\nkiitollisuuden sen hoiton edestä, jonka hänen pojallensa oliwat\nantaneet. Kuultua mitenkä hänellä oli Lowisan urhoollisuutta ja jaloa\nmielen rohkeutta kiittää siitä, että hänen poikansa meri hädässä\ntuli autetuksi, ei laimiinlyönyt erinäisesti häntä tämän tautta\nkunnioittaa, pitäen sen onnena onnettomuudessa, että wielä kerran sai\nnähdä poikansa, että jos tautiwuotteella kuoliskin, kuitenkin saada\nkiinnipainaa hänen sammuwaiset silmänsä, jota häneltä olis ollut\nkielty, jos meren pohjassa olisi hautansa löytänyt. Lowisa waan ei\ntahtonut tätä kunniata ja kiitosta wastaanottaa, sanoden ainoastaan\nwelwollisuutensa tehneen, jonka laimiinlyöminen olisi saattanut häntä\nedeswastaukseen maallisenkin oikeuden edessä.\n\nKolmet wiikkoa potettua tuli Paawo niin huonoksi, että warosi ei enää\nnousewansa wuotteelta, ja aina tarkka ja huolellinen toimituksissaan,\ntahdoi hän selwäksi paperiin panettaa wiimmeisen tahtonsa ja\ntoiwotuksensa ja lähetti rowastin apulaista hakemaan testamenttiä\nkirjoittamaan. Tullelle lausui hän äitinsä ja saapuwille kutsutuin\nwierain miehien läsnäollessa asioistansa ja käski sitte magisterin\npuolestansa kirjoittaa testamentin, joka suomeksi kuuluu näin:\n\n\"Miettien elämän wajawaisuutta ja kuinka tietämätöin kuoleman hetki on,\ntahdon minä, waroen tästä taudista en enää paranewani, jälkeenjääwästä\nomaisuudestani säättää kuin seuraa:\"\n\n    \"Jos näin naimattomana kuolen, muita lähellissiä ei jättäen,\n    paitsi äitiäni, on wiimmeinen tahtoni, että kaikki minun\n    sekä kiintiä että irtain omaisuudeni kuollessani tykölankee\n    nimitetylle äitilleni, kuitenkin seurawilla erkauksilla ja\n    ehtoilla:\"\n\n    \"1:siksi pitää loismiehen Philppu Korhoisen wainajan lasten,\n    Adamin ja Lisan, äitiltäni, eli jos hän kuolis, hänen\n    perillisiltään holhottaman ja elätettämän minun tilallani ja\n    pidettämän kuin talon omia lapsia siihen asti, kuin täyttäwät\n    wiisitoistakymmentä wuotta, ja sitte talosta poislähteessä\n    kumpasenkin saaman sata ruplaa paperia.\"\n\n    \"2:seksi pitää *** pappilan sisuspiialle Lowisalle, jonka huolen\n    kautta meri hädästä autetuksi tulin ja joka sitte sairaudeni\n    ajalla helleydellä minua on hoitannut, kuusi kuukautta kuolemani\n    jälkeen uloslainatuista rahoistani maksettaman 200 ruplaa.\"\n\n    \"3:neksi tulee *** pappilan torpparien, Jaakon, Antin, Matin ja\n    Juhanan, jotka ynnä Lowisan kanssa minun awukseni riensiwät,\n    jokaitsen saada 50 ruplaa.\"\n\n    \"4:neksi lahjoitan minä waiwaisille syntymä pitäjässäni 100\n    ruplaa ja samati waiwaisille tässä pitäjässä 100 ruplaa, joita\n    summia kuusi kuukautta jälkeen kuolemani pitää seurakuntain\n    kirkko-herroille laitettaman.\"\n\n    \"5:neksi. Jos minä kuitenkin tästä taudista parannuisin,\n    ja Jumala minulle wielä terweyden soisi, tulee tämä\n    testamentti-kirja samassa mitättömäksi ja kirjakappaleet minulle\n    takaisin annettawiksi, olleen minulla wapautta ja oikeutta\n    käyttää omuisuudeni, niinkuin sitte hywäksi löydän.\"\n\n    \"6:neksi. Tämän testamentti-kirjan -- josta olen teettänyt kolmet\n    kappalta, joista yksi pitää tallella pidettämän tämän seurakunnan\n    rowastiltä, toinen kirkkoherralta syntymä pitäjässäni ja kolmas\n    äitiltäni -- olen minä wapasta tahdosta ja täydessä tunnossa\n    toimittanut ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa\n    omalla nimi-piiruttamisellain wahwistanut.\"\n\n     *** Syyskuussa 18--.\n\n                                                   Paawo.\n\nNäin kirjan walmistettua, johon kuitenkin Paawon sukunimikin pantiin\nja niinikään muittenkin tässä kirjassa nimitetyin, kirjoitti magisteri\nitsensä kirjan tekiäksi, ja wieraat miehet piiruttiwat tilamerkkinsä --\nja sitte jaettiin ne kolmet kappalta niinkuin kirjassa säätty on.\n\nTästä Paawon tuumista ei ollut äiti niinkään hywillään; luulipa\nyksinään saawansa häntä periä. Mutta ei kuitenkaan wirkkanut mitään,\ntoiwoden wielä saawaan poikansa eloon. Tästä hetkestä asti rupesi\nmyöskin karsasti katselemaan Lowisata, sillä arweli ei ainoastaan\nkiitollisuuden ja ystäwyyden määränneet hänelle sen suuren summan,\nwaan jonkun hellemmänkin tunnon olewan heränneen poikansa sydämmessä\nLowisata kohtaan.Sywässä murhessaan aina ajatellen poikatansa ei wielä\nkohdellut Lowisata pahasti; mutta näkyipä toki, että koitti estää häntä\nkahde'keskeen Paawon kanssa olemasta, waroen ehkä Paawon haastawan\nhänelle rakkaudestaan ja terweksi tultua anowan omakseen. Äiti ajatteli\nPaawon parantuneenna ja kotiin tultua pian woiwan unhottaa Lowisan\nja ottaa rikkaamman tytön awioksensa. Tässä äitin suuri koettelemus\nosottaiksen. Hän oli asian oikein aihellut; sillä tawallisesti\nkäykin niinkuin hän ajatteli. Kuinka usein eikö pojat käy tyttylöitä\nmielittelemässä, ja kuin saawat puolellensa taipumaan, alentawat heidät\nja sitte, lihallisen himonsa tyydytettyä, jättäwät sillensä kaippauksen\nkyyneliä wuodattamaan pettäjänsä yli, joka kaikki lupaukset ja walat\nunhottain eli mitättömänä pitäen käänsiksen muihin seikkohin -- ja ehkä\nkatkeraimmia kyyneliä kaipatessa sitä kalliinta tawaraa, mitä neitselle\non, hänen wiattomuuttansa? Jos uskoisimmekin harwoin miehien näin\nkunnottomain olewan, löytyy kuitenkin niitä usiampia, jotka tyttöön\nrakastuneet pyytäwät häntä omakseen, wannoen ikuista rakkautta ja\nuskollisuutta, mutta sitte -- waikka tyttö jo oli mieltynyt heihin ja\nosottanut samat tunnot ja liikutukset -- jouduttua toisille tienoille,\nunhottawat tämän entisen rakkaudensa ja rupiawat toista tawoittelemaan,\njota ehkä samalla tawalla sieltä poismuuttaissa unhottawat ja jättäwät.\n\nEttä tainkaltainen käytös on hywinkin tawallinen näinnä aikoinna,\njoinna niin paljon puhutaan ja kehutaan miehen kunniasta ja arwosta,\njoinna tämä wanhain wakaisten sananlasku usein kerrotaan: _sanasta\nmiestä, sarwesta härkää_ -- yksikukin lukioistani kyllä huomaitsee;\nmutta jos näin sopinee Paawosta ajatella, ja mitenkä äiti tunsi\npoikansa luonnon, saamme wasta kuulla.\n\nLowisa, kuultua Paawon testamentissä määränneen hänellekin\nrahasumman, ei ensinkään siitä ilostunut. Luulipa hänen liikutettuna\nhillittämättömältä kiitollisuuden tunnolta sydämmensä heikkoudesta\nsen tehneen, ja toiwoden hänen wielä paranewan, ei olisi suonut hänen\ntautiwuotteella mitään päättää, jota terweksi tultua ei olisi hywäksi\nkatsonut, waan purkannut. Lowisa tahdoi hänen siis wielä potessa\ntestamenttiä purkamaan, siinä mitassa, kuin se häntä itseä koski, ja\npuhui siitä rowastillekin; mutta tämä enämmin Lowisan puolta pitäwä,\nkuin itsekään, ei suwainnut, ja sai Lowisankin luopumaan näistä\naikeistaan. Hän sanoi luulewansa Paawon pian parantuwan, ja testamentin\nsamassa olewan mitättömän; \"mutta,\" lisäsi hän, \"jos nyt rupiat sitä\nrikkomaan ja asetat itsiäs hänen hywää tahtoansa wastaan, on uskottawa,\nhänen siitä niin pahaksuwan, että tulee huonommaksi. Tauti on nyt juuri\nmurteessa, ja pieninkin huoli ja wastoinkäyminen saatais wiedä hänen\nhautaan.\" -- Lowisa näin aikeistaan luowutettu, taiwui perätin rowastin\ntuumiin, eikä siitä asti sanaakaan wirkkanut testamentistä.\n\nTaudin jo murrettua, alkoi Paawo ylöspäin joutua, mutta wiikon wiiwyi\nennen kuin kästi jaloillaan, ja ei sittekään yht'äkkiä woimiinsa\npääsnyt. Rowasti, joka hywin tunsi taudin laadun, kielsi hänen monena\nwiikkona pyrkimästä kotiin, pitäen tarpeellisena, hänen ensin woimiinsa\ntulewan, ennenkuin antausi syksyisellä säällä uudestaan meren selkään.\nPaawo ei itsekään pitänyt kiireettää; mutta äiti sitä wastaan kiwotti\nlakkaamata poislähtöä, jotta wiimmein suututti poikansakin. \"Jos\nluuletten talon häwiäwän, meidän niin kauwan poisollessa,\" sanoi Paawo\nsuutuksissa, -- \"niin minä laitan teitä kotiin ja tulen itse maata\nmyöden, kuin waan uskallan antauta matkalla.\" -- \"Äläppäs nyt suutu,\"\nwastasi äiti liehakoitsein, \"eihän kotona enää mitään niin erinomaista\ntyötä ole, joka wälttämättömästi läsnäoloamme tarwitsee, kosk' oliwat\njo heinät tehtynnä ja ruis leikattunna, kuin minä läksin, ja warmaan\nowat jo kesä-touwotkin leikattunna.\" Äiti sen perästä ei enää wirkkanut\nsanaakaan poislähtöstä; mutta tajusi kyllä, Paawon, ei ainoastaan\nterweydensä hoiton tähden, waan muustakin syystä niin mielellään\nwiipywän pappilassa. Eikä kellenkään ollut työläs hawaita Paawon\nLowisasta paljon pitäwän, sillä ei wiisastellutkaan. Äiti waan ei\nolisi tätä suwainnut, toiwoden paremmin rikkaan talon tyttären omasta\npitäjästä miniäksi; eikä ollutkaan huoleta tämän suhteen.\n\nKerran kahde'keskeen ollessa haastoi äiti Lowisalle, Paawolle jo\nolewan tytön kihlatun koto-pitäjässä, warakkaan rusthollarin tyttären\nja ens' syksynä jo aikowan naida. Eikä jättänyt sanomata tietäwänsä\nPaawon hänestäkin paljon pitäwän ja että kiitollisuudesta ehkä rupeisi\nnaimisestakin puhumaan; mutta moitti Paawoa kowin huikentelewaiseksi ja\nworoitti Lowisan luottamasta hänen lupauksiin, ja päätti näin: \"kuin\nkerran pääsee kotimaillen, nuoren morsiamensa pariin, unhottaa warmaan\nteidät -- ja mitä siitä sitte syntyy?\" -- Lowisa mielikarwaudella\nja jalolla ylpeydellä tätä kuullessa, sanoi käsken hänen puheensa:\n\"älkäätte peljätkö, hywä emäntä, minusta mitään; minä en ole sitä\nodotellut, enkä aihellut saada häntä. Kaunis kiitos, näemp', on mulle\nsiitä, että olen poikanne hoitellut; hywin selitätten te helleydeni\nhäntä kohtaan. Tiesinkoma hänen olewan teiän rikas poikanne, kuin\nannoin itseni hengen waaraan häntä auttaissa? waikk' olis hän ollut\nhuonoimman mökkiläisen poika, ja sattunut täällä potemaan -- olkaat\nwakuutettu siitä, että hän olisi saanut saman hoiton. Huonosti tunnetta\nte poikaanne, niinkuin minuakin; minä pidän hänen parempana, kuin\nte. Koska hän on kihlannut tytön kotona, älkäät ensinkään warotko\nhänen rupiawan taikka häntä hyljäämään, taikka minua pettämään. Ja\njotta saatte olla huoleta, saan nyt sanoa, että jos rupeisikin minua\npyytämään omakseen, en puutu siihen, enkä olisi ruwennut pyrkimään\nteiän miniäksi, waikk' en olisi tiennytkään hänelle morsiamen olewan.\"\n-- Tämän sanottua, kuuli jonkun tulewan ja läksi pois, nieltäen\nmennessään kyynelen, jonka mielitorruus ja epätoiwoinen rakkaus\npusersi hänen silmistänsä, -- sillä hänkin oli jo wastaan tietoansa ja\ntahtoansa rakastunut Paawoon.\n\nTämä Paawon äitin käytös sekä poikaansa että Lowisata kohtaan ja hänen\ntuumansa owat hywinkin tawalliset. Harwoin nähdään talonpojissa,\nettä rakkaus kummaltakin puolelta sitoo awiokäskyn. Tawallisesti on\njo puhemies laittanut asian laadullensa, ennenkuin puhuttelewatkaan\ntoinen toistansa; ja usein laittaa tyttö -- eli uskottawammasti tytön\nomaiset -- puhemiestä tarjomaan häntä miehelle, jonka mielellään\ntoiwoisiwat hänelle. Näin ollen, on myöskin tietty, ett' ei niin\npaljon katsota muodon kauneutta, eikä sydämmenkään someutta, kuin\nrikkautta ja kunnollisuutta talon töihin ja toimehin. Onko siis\nihme, jos usein tawataan kylmyyttä ja ynseyttä puolisoin wälillä?\nEmme wainkaan tahdo moittia, että mies tiedustelee, onkohan tyttö,\njota aikoo lähteä kosiomaan, taitawainen talon toimeissa, waan\npidämme sen tarpeellisnakin, ja on se tytöltäkin oikein tehty, hankia\ntietoa, jos mies woip' waimon elättää; mutta me toiwoisimme, että\nparemmin tuntisiwat toinen toistansa, ett' ei ainoastaan sattuminen\neli tuuma päätäis naimista, waan että ensin tottusiwat toistansa\narwossa pitämään, josta sitte rakkaus syntyy. Tämä rakkaus, jonka\nihminen ei woi tykönänsä herättää, waan joka syntyy itsestään niiden\npowessa, jotka owat ikäänkuin määrätyt toinen toiselle, jotka sydämmen\nlaadunsa ja luontonsa puolesta sopiwat toinen toiselle -- tämä rakkaus\non pyhin kaikeista ihmisen tunnoista ja ystäwyyttäkin jalompi ja\nwäkewämpi. Moni mies ylhäisestä säädystä, joka on sattunut rakastumaan\ntyttöön alhaisesta luokasta, jota hänen heimonsa eiwät tahtoneet\nsuwaita suwussansa, on heittänyt isältä saadun wapasukuisen nimen,\nluowunut perinnöstänsä ja kaukaisessa maan osassa etäällä syntymä\npaikastaan walitun waimonsa helmassa löytänyt paradiisin; samati\non moni tyttökin uhrannut oman kanssasyntyneen korkeudensa, omain\nwanhempainsa mielisuosion ja helleyden saadaksensa sen, jonka hänen\nsydämmensä halasi -- jaa -- paljota enämmin, uhrannut mitä hänelle\npyhintä oli -- wiattomuudensakin, ja seurannut rakastettuansa maan\nkulkeuteen, seurattu wanhempainsa kirouksilta ja kosto-huudoilta.\n-- -- Tämä niin kaunis halu matkaansaattaa niinmuodoin pahaakin, kuin\nsitä wastustetaan, kuin rakastawia wäjytään ja pyydetään erillen;\nmutta paitsi tätä ei kuitenkaan maailmassa löydy suloisuutta -- ja ne\npuolisot, jotka yhteen menewät, ei tuntein itsensä tältä liikutettuna,\nturhaan toiwowat saada nautia awioyhdistyksen onnellisuutta.\n\nPaawon äiti ehkä ei ensinkään eläissänsä ollut maistanut rakkauden\nmakeutta, eikä niinmuodoin tuntenut sen arwoa. Eli jos olisi\nlämmittänytkin hänen sydämmensä nuorena, oli hän jo unhottanut sen ja\npiti paljota hyödyllisempänä ja kunniallisempana saada miniäksi rikkaan\ntalon tyttären, kuin köyhän palkka-piian. Ehkä peloitti häntä siinä\nsiwussa myöskin, Lowisan herraswäessä tottuneen, olewan kowin typärän\nja taitamattoman talonpoikaisiin töihin. Mitä waan lie ajatellut, emme\npaljon huoli'kaan, sen toki warmaan tiedämme, hänen kaikella keinolla\nkoittaneen estää Paawoa Lowisan pariin rupiamasta, ja ei ole'kaan\nihme, jos ilostui, kuin Lowisa sanoi, ei menewänsä Paawolle toweriksi.\nTämän wakuutuksen saatua, ei enää huolinutkaan suuresti heitä wahtata,\nkuin jo Paawollekin oli lausunut nähnyänsä Lowisan erään wieraan\nmiehen parissa olleen, heidän kuiskutelleet ja toistansa likistelleet,\njuurikuin naimisen kauppa jo olisi ollut päätetty heidän wälillänsä.\nPaawo tämän perättömän puhen kuultua, tunsi juurikuin miekan käywän\nlepiten sydämmensä ja tuskin jaloillaan kästi. Hän meni kohta erillen,\nmiettiäksensä asiata -- ja minkä tuskan, minkä ahdistuksen hänen lemmen\nnuolilta särjetty sydämmensä kärsei, woiwat ainoastaan ne käsittää,\njotka owat tunteneet iwatun rakkauden katkeruutta. Jalompi luonostaan\nja kaunemmilla haluilla, kuin hänen yht'ikuisille talonpojille, oli\nhän aina kauhistunut niitä awioliittoja, johon antauwat tarwen wuoksi,\nei keskinäisestä rakkaudesta. Nyt oli rakkaus ensi kerran lämmittänyt\nhänen sydämmensä, ja waikk' ei wielä ollut Lowisalle siitä puhunut,\nrakensi jo toiwossa itsellensä taiwaan häntä omistaissa; mutta silmän\nräpäyksessä raukkesi tämä tekoparadiisi, kuin wesikello: toiwon tähti\npimeni -- ja hän tunsi kaikki perikadon waiwat powessansa, jotka\nikäänkuin madot raateliwat hänen raukkaa surewaista sydäntänsä.\nMutta toiwo, tämä taiwaan sikiä, tämä ainoa hywä, joka kaikkein\nonnettomuudein maailmaa wallitessa, jäi maan lapsille lohdutukseksi,\njoka usein, waikka kyynelissä, näkee murhen pilwien takana uuden\naamuruskon rientäwän onnella -- toiwo synnyi toki hetkeksi hänen\nsielussansa ja esti hänen langemasta epäilykseen. Taisipa olla Lowisan\nweli, ajatteli hän, jota niin ystäwäällisesti kohteli, eli joku\nmuu heimolainen; ehkä on hän wielä wapaa -- ja näin jonkun hetken\nmietittyä, otti sen miehuullisen päätöksen, awata Lowisalle sydämmensä\nja hänen omilta huuliltansa odottaa tuomion, joko se päättää hänen\nsuurimman maallisen onnensa, tahi työntää hänen epäilyksen sywyteen, --\nja menikin Lowisata etsimään.\n\nLowisan tilaisuus tällä ajalla ei ollut suuresti toisin. Hän oli\ntottunut kohtelemaan Paawoa helleydellä ja sisarillisellä lempeydellä,\neikä waronnut siitä mitään muuta. Nyt wasta, kuultua Paawolle morsiamen\nolewan, äkkäsi tuntonsa häntä kohtaan olewan hellemmän, kuin paljas\nystäwyyden tunto -- ja samassa kuin rakkaus pääsi waltaan, tunsi hän\nluulonkin tuskaa. Täst' edes ei enää mennyt tupaan Paawon siellä\nollessa, pakeni pois, jos sattui tulemaan sinne, kussa hän oli, ja\ntoiwoi waan hänen pian poislähtäwään; mutta piti kuitenkin huolta,\njotta hänen wuotteensa tuli hywin tehdyksi, ja hänen ruuastansa, jotta\noli terweellinen ja siisti. Hän olisi toiwonut hänelle kaiken maailman\nonnen ja riemun; sitä waan ei woinut suwaita, että joku toinen tyttö\noli hänen sydämmensä saanut.\n\nNäin oli pari päiwää kulunnut, kuin Lowisata laitettiin puolen\npenikuorman päässä olewaan herraskartanoon asialla. Paawo, joka\nmielellään pyrki hänen puheellansa, waikka näki hänen wälttäwän sitä,\noli tästä tiedon saanut ja pistiksen piiloon, Lowisan sinne lähteissä,\neikä ollut tietäwänänsäkään siitä, mutta meni sitte jälessä ja odotteli\nhäntä tien warrella sylkyttäwäisellä sydämmellä.\n\nLowisa takaisin tullessa näki Paawon -- ja mitkä toiwon ja pelwon\nyhdistetyt liikutukset samassa hänen tykönänsä nousiwat, emme woi\nselittää. Hän wuorottain punastui ja walistui, eikä tiennyt, jos\npiti kääntämän takaisin taikka käymän päisin. Otti toki jonkun\naskelen tietämätöin omasta olennostansa, ja kuin tuli Paawoa wähäisen\nlähemmäksi, teeskenteliksen juurikuin olisi ollut iloisella mielellä ja\nsanoi: \"hywää iltaa, Paawo! mihinkä oletten menossa?\" -- Mutta Paawo\nei sanaakaan wastannut, waan lakkiansa nostaen käwi häntä kohden,\nja tultua hänen luoksensa, seisahtui perätin ääneti. Lowisa häntä\nsilmäiltyä säikähtyi; sillä niin oli hänen muotonsa kummanlainen.\nHänen kaswoinsa oliwat walistuneet ja kellastuneet, kuin olisi joku\ntuonelasta takaisin tullut, ja hänen silmäinsä wilkkuiwat päässä, kuin\nmielettömän. Pelwossaan kysyi Lowisa lempiästi: \"mitä teitä waiwaa,\nPaawo?\" mutta hän ei nytkään ääntänyt; waan wapisewa jokaisessa\njäsenessä tartui häntä käteen ja sanoi wihdoin änkytellen: \"Lowisa...\nLowisa!\" -- \"Herra Jesus!\" wastasi hänelle Lowisa, suosiolla ja\nystäwäällisesti hänen päällensä katsahtain, \"olettako sairas, eli onko\njoku kohtaus lyönyt teitä?\" -- \"Ei, ei,\" änkytteli Paawo taas, \"en ole\nsairas, enkä pelkä muita kohtauksia, kuin teiän silmäinne ja sydämmenne\nkohtausta\" -- ja nyt synnyi heidän wälillänsä kanssapuhe tähän laatuun:\n\n\"En ymmärrä mitä yritätten,\" sanoi Lowisa, waikka kyllä ymmärsi, ja\ntoiwolla ja pelwolla odotti mitä tästä piti syntymän.\n\n-- \"Wai niin, ett'te ymmärrä minua; muita waan ymmärrätten. Noh,\nsuokaat anteeksi, jos kysyn teiltä... teiän jaloudenne on minua weden\nhädästä auttanut, teiän lempeydenne temmanut minua kuoleman kourista\nsairasna ollessani, minun kiitollisuudeni siitä teitä kohtaan on\nmäärätöin; mutta soisin mielelläni löytänyen haudan meren pohjassa, jos\nett' te nyt tahdo kuulla minua. --\"\n\n\"Kuulen, ja olen aina mielelläni kuullut teitä.\"\n\n-- \"Wai mielellänne? -- Onko teille... ei... teillä on sulhainen; mikä\non sen onnellisen nimi?\"\n\n\"Minulla sulhainen!\" äänsi Lowisa kummastellen. \"Kuka teille niin on\nsanonut? Minulla ei ole sulhaista.\"\n\nLuulein Lowisan ei totuutta puhuwan sanoi Paawo: \"teillä ei ole\nsulhaista!... suokaat anteeksi; teillä ei ole tarwes sanoa minulle\ntotuutta, mutta minä pyydän sen niinkuin armo-osoituksen. -- Tahdottako\nsanoa mulle, kuka teiän sulhaisenne on? Hän mahtaa olla muita ihmissiä\njalompi. -- --\"\n\n\"Ei tosiankaan, waikka tähän paikkaan jäisin, minä olen wapaa\nsulhaisesta. Mistä te sen oletta kuulleet?\"\n\nTähän wastasi Paawo, joka jo alkoi tointua: \"Ketä te sitte wiikolla\nniin iloisesti haastatitten ja niin lempiästi kohtelitten?\"\n\n\"En ainoakaan ole hellemmin kohdellut kuin teitäkään, en tällä\nwiikolla, en milloinkaan sitte kuin weljeni kuoli. Kuka hywä ihminen on\nnähnyt minusta niin paljon waiwaa ja sepittänyt teille tämän tarun?\"\n\n-- \"Äitini --.\"\n\nÄhmissään, mutta ilossaankin, sillä ajatteli, mitä äitiltä oli kuullut\nPaawonkin morsiamesta olewan perätöintä, kysyi Lowisa: \"äitinne? Noh,\nnyt olen minä puhunut teille totuuden; sanokaat tekin wuorostanne, mikä\nteiän morsiamen nimi on?\"\n\n-- \"Minun morsiamen? Kuka teille on sanonut minulle morsiamen olewan?\"\n\n\"Teiän äitinne.\" --\n\nÄkäyntyneenna huuskahti Paawo tähän: \"äiti, äiti! Noh, jo rupia\nselwiämään sumu. -- Wai äitini! Se on niinmuodoin kaikki hänen\nwiekkaudensa. -- Minun sydäntäni ei nainen ole woinut liikuttaa,\nennen kuin näin teidän -- O hywä, o rakas Lowisa! teiän someudenne,\njaloudenne ja siweydenne owat wasta sulattaneet jään powessani. Minulla\nei ole morsianta ja te oletta wapaa? eiköhän olisi minulle luottu saada\nteitä omaksein! Miksi satutta te minun awukseni rientämään? Eikö se\nollut taiwaan wiittaus, että oletta minulle määrätty? O, Lowisa, minä\nrakastan teitä wäkewämmin, kuin yksikään ennen on rakastanut; sanokaat\nett' et mielipahalla katsele minua, että minulla on wähäkin arwo\nsilmissänne -- sanokaat, että tottusitten ehkä rakastamaan minua...\neli syöksekäät minua takaisin niiden aaltoin sekaan, joista minua\nautitten...\"\n\nLohduttain wastasi Lowisa: \"Älkäät, älkäät, hywä Paawo! te oletta\nkowin liikutettuna, malttakaat! Se on waarallista terweydellenne.\nTe kysytten, jos teillä on arwo minun silmissäni. -- O, tietäkäät\nsiis, että te oletta ainoa mies talonpojan, omasta säädystäni, jolle\nolen waadittu ansioittamaan kunnian, että minä aina sisasarillisella\nlempeydellä olen kohtellut teitä, ajatellut teidän peräänne ja toiwonut\nteille suurimman ajallisen ja i'ankaikkisen onnen; sillä te oletta sen\nansainneet --\" --\n\nTätä lausuessa wuosi muutama kyynelet hänen sinisistä leppiöistä\nsilmistään; ja eskääkseen Paawon niitä näkemästä, käänsiksen ja alkoi\nkäydä pois, sanoden täytywänsä kiirehtiä kotiin, mutta lupasi toisti\nlausua näistä asioista enämmän. \"Huomenna,\" sanoi hän, \"lähtewät\nHerraswäet pitoon, silloin olen minä yksinäin ylisessä pytinkissä\nja saatte tulla, jos tahdotten, sinne minun puheellani.\" -- Nämät\nsanat oliwat parantawa öljy Paawon sairaalle sydämmelle, ja waikk'\nei wielä ollut täyttä wastausta saanut, oli kuitenkin lohdutettu ja\nilo-kyynelillä seuraisit hänen silmäinsä Lowisata, siksi kuin tien\nhaarassa katosi hänen näkywistään. Miettien päiwän tapauksia meni\nhänkin werkailleen pappilaa päin, johon ennätti wähä myöhemmin kuin\nLowisa, iloinen ett' ei yksikään tiennyt hänen Lowisata kohtaneen.\n\nMolemmat meidän nuoret eiwät nyt olleet huoleta, heidän sydänalaansa\nsylkytti, eikä ens' yönnä saaneet unta silmiinsä. Paawo ajatteli,\nmitenkä asia piti päättymän. Lowisa ei ollut wielä suorasti sanonut\nrakastawansa häntä, mutta toki puolin sanoin. -- Eikö hän sanonut\npitäwänsä minua arwossa, ajattelewansa minun päälleni ja minun\nansaitsewan suurimman onnellisuuden? Mutta minä jo ilmoitin hänelle\nsuurimman onnellisuudeni olewan häntä omistaa. Ehkä hän kuitenkin\nmyöntyy. -- Näin ajatteli Paawo käänteleiksen wuotteella kaiken\nyötä. Ja Lowisalla ei ollut wähemmin huolta ajattellessa, mitä piti\nPaawolle wastaman. Mielellään olisi hän toiwonut Paawon miehekseen.\nHän kyllä tajusi Paawon häntä sydämmestä rakastawan, ja itsekin oli\njo hiljaisuudessa omistanut Paawolle sydämmensä; mikä piti siis\npeloittaman häntä antamasta kätensäkin hänelle? Tätä emme juuri\ntarkon woi selittää, mutta arwelemme Paawon äitin puheen sywästi\njuurtuneen hänen tykönänsä. Puhet oli usein kylässä käynyt, Paawon ja\nhänen wälillensä syntywän naimisen kauppa, jota kuullessa Lowisa oli\nolewannaan pahoillaan, waikka toki sydämmessään siitä ihastui. Mutta\nhän oli aina pitänyt sen lempeyden, jolla Paawo häntä kohteli, olewan\nkiitollisuuden sikiän, ei rakkauden; ja waikka Paawo nyt selkiöillä\nsanoilla oli ilmoittanut sydämmensä tilaisuuden, epäili hän kuitenkin\nhänen liikutuksensa pysywäisyydestä. Kiitollisuus ja hänen ulkonainen\nkaunis muotonsa, josta itsekin tiesi, oliwat ehkä synnyttäneet\nrakkauden; mutta kuin tulisi erillen hänestä ja rupeisi miettimään\nasiata, ehkä pitäisi Lowisan kowin halpana ja mielellään luopuisi\nhänestä, jos waan käwisi laatuun. Tätä ajattellessa muisti Lowisa\näitinkin sanat -- ja waikka hänen sydämmensä lausui Paawon puolesta,\npäätti hän kuitenkin antaa järjen wallita ja suorastaan sanoa hänelle,\nei syntywän yhdistystä heidän wälillensä. Tämän päätöksen otettua\ntunsiksen tywennäksi ja rohkiaksi, tieten oikein tekewänsä.\n\nMurkinan aikana läksiwät herraswäet pitoon, niinkuin aiwottu oli.\nLowisa, joka lapsia oli saattanut waunuun, juoksi wikkelästi taas\nsisään; ja Paawo käweli pihalla odottain häneltä wiittausta tulla\nhänen luoksensa. Nuon tunnin werran oli hän jo käynyt eestakaisin\nja wälistä istunutkin -- ja tämä aika oli hänestä i'ankaikkisuus --\nkuin Lowisa näkyi kuistilla katsahtain iloisesti hänen puoleensa; ja\nwaikka jo kauwan oli tätä odottanut, tuntui se kuitenkin hänestä niin\näkkinäiseltä ja yli hänen toiwotuksensa, jotta paljon ei puuttunut,\nettä sulasta ihastuksesta olisi lankenut seljällensä. Meni toki\nmuutaman askelen lähemmäksi ja kysyi: \"saankoma tulla?\" -- \"Tulkaat,\"\nwastasi Lowisa -- ja samassa oli Paawo yli kynnyksen. --\n\nEtuhuonesseen tultua wei Lowisa hänen saliin ja sitte muihinkin\nkamareihin, juurikuin näyttääkseen hänelle niitä, ja lausui käwellessä\nkutka kunkin huoneet oliwat. Se on hywin arwattawa, että Lowisan\nei suorastaan käynyt ruweta lausumaan eilisestä asiasta; naisen\nluonnollinen häpyyden tunto teki hänen kainoksi. Mutta Paawo ei tätä\nälynyt, waan piti sen kylmyydenä; ja kuin oliwat tulleet mamsellin\nkamariin, sanoi Lowisa: \"tässä asuwat meiän mamsellit ja tässä makaan\nminäkin; tämä on kaikeista rakkain minulle, mamselli pitää minun\nparemmin sisarenansa kuin piikanansa, ja monta hywää ja kaunista\nopetusta olen häneltä saanut.\" -- \"Kyllä,\" wastasi Paawo karwaudella,\n\"onko hän opettanut teitä unhottamaan liittoannekin ja minua tällä\nkowuudella kohtamaan?\" -- \"Mitä?\" kysyi Lowisa kummastellen. -- \"Jaa\n--\" lausui Paawo suuresti liikutettuna ja sywässä murheessa, \"te\nkoitatten estellä kanssapuhetta wälillämme, te paetten minua wielä,\nwaikka eron hetki on niin läsnä, waikk' ehkä wiimmeisen kerran näemme\ntoinen toisemme. Ennen tuotti hellä ystäwyydenne minulle kaiken\nonnellisuuden ja ilon, ja nyt on kylmyydenne herättänyt julmimmat\nwaiwat sydämmessäni. Mistä olenhän minä onnetoin ansainnut tämän\nkowuuden? Minä tosin rakastan teitä määrättömästi, mutta enhän minä\nsentähden ole sopimattomasti käyttänyt itseni, ennenkuin ehkä eilen,\nja kuitenkin oli jo kylmyys ennen poistanut kaiken lempeyden tunnon\nsydämmestänne minua kohtaan. Millä olen minä teitä suututtanut? Lowisa,\nminä olen nääntymälläni rakkaudesta teitä kohtaan, ja te wihatten minua\n-- --\" --\n\nLowisa suuresti liikutettu näistä soimauksista, joita näytti ehkä\nansaitsewannaan, ja waroen, että liikutuksensa ilmoittaisi sydämmensä\ntilaisuuden, katseli maahan ääneti muutaman hetken. Pitäen tämän\nwahwistawan luulonsa, astui Paawo askelen taakse'päin, ja huokkaus\npuhkesi hänen sydämmestänsä ja kyynelet kiilsi hänen miehuullisissa\nsilmissään. Tätä huomaitessa surkutteli Lowisan sydän häntä, ja waroen\nteko-kowuudellaan saattawansa häntä epäilykseen, tunsi woimansa\npoikkewan; hänen päätöksensä raukkesiwat, ja suosiolla silmäillen\nPaawoa sanoi hän wapisewalla äänellä: \"suokaat anteeksi...\" Muuta ei\nsaanut sanotuksi, waan hyrskähti itkuun. Paawo tartui häntä käteen\nja wei hänen istumaan, itsekin hänen wiereensä istuen. Wähäisen\ntointununna, Paawon hänen kätensä wielä pitelewän, rupesi taas:\n\n\"Paawo!... Minä olen tosin käytöksissäin osottanut kylmyyttä, ehkä\nkowuutta teitä kohtaan, niinkuin sanotten; mutta minun sydämmeni on\nollut sitä lämmempi sitä hellempi... Teiän nykyinen haikia sielun\ntilaisuudenne, teiän murheenne waatii minua lausumaan mitä wasta äsköin\nrupesin tuntemaan ja mitä en milloinkaan aikonnut ilmoittaa teille\n-- että rakastan teitä. Turhaan olisi minulla kieltää sitä, turhaan\nsalata mitä sydämmeni tuntee. Minun sydämmeni petti minua alussa;\nminä luulin tuntoin teitä kohtaan olewan ystäwyyden, enkä peljännyt\nsiitä mitään, minä en milloinkaan aihellut saadakseni teitä, enkä\najatellut teitä toisenkaan kanssa yhdistettynä. Kaikki minun onneni ja\niloni oli waan, edistää onneanne ja noudattaa mieltänne. Jos silloin\nolisitten poislähteneet, olisi muisto ja kaipaus olleet ihanat niinkuin\nystäwästä, ja pian olisi joku muu nuorukainen, waikka monissa kohin\nkehnompi, ehkä kuitenkin woinnut poistaa teiän kuwanne sydämmestäni, ja\nolisin käsittänyt onnen. -- Mutta tämä ei ollut minulle luottu. Äitinne\noli älynyt, mitä minä en hoksannut, että helleydeni minua kohtaan\noli enämmin kuin kiitollisuus ja ystäwyys. Hän uskotti minua teillä\nmorsiamen olewan, ja silloin wasta tunsin kuinka kallis olitten minun\nsydämmelleni... Jos asia tälläkin kannalla olisi seisahtunut, olisin\nehkä woinnut hallita haluni. Minä olisin katkerasti surenut, pyhittänyt\nmuistollenne monen, monen kyynelen; mutta Jumalan awulla olisi järki\nwihdoin woiton käsittänyt, ja aikaa woittain lepo ja rauha taas\nwalaunut sydämmeeni. Kaikessa tuskassain ja huoleissa olisi se ollut\nminulla lohdutus, että te ansioitatten minulle kunnian ja arwon. Mutta\nnyt on tämä lohdutus poikessa; minun on täytynyt alentaita silmissänne,\nkuin olen tunnustanut rakastawani teitä, ennenkuin olitten sanaakaan\nminulle wirkkaneet lempeydestänne. --\" -- \"Wai alentaneet teitänne!\"\näänsi Paawo; mutta Lowisa hänen sanojansa ei kuulewannaan lausui waan\nlausumistansa: \"minä otin sen päätöksen ett' ei milloinkaan näyttää\nteille, jotta olitten minulla rakas, ja sen tauttapa wältinkin olla\nparissanne, jott' ette olisi tulleet hawaitsemaan heikkouttani. Minä\nluulin wäkewän olewani, mutta te muistatten, mitenkä eilen käwi... ja\nkuitenkin soimatten minua kylmäksi... O, te oletta jo kylläksi lukenut\nsydämmeni; turhaan, sanon wielä, turhaan olisi minun enää kieltää\nteitä rakastawani...\" -- \"Ah, kultaiseni!\" huuskahti Paawo; hänen\npalawat silmänsä iskiwät ilon kipeniä ja hän kamahti Lowisan kaulaan --\n\"kultaiseni, sinä siirrät minua waiwoin laaksosta taiwaan riemuun --\"\n-- mutta Lowisa työnsi hänen siewästi tyköänsä ja sanoi wakawammalla\näänellä kuin ennen: \"minulla on wielä wähä teille sanomista; tahdottako\nkuulla minua hiljaasti?\" -- Paawo wähä kummastuneena tästä Lowisan\nkylmämielisyydestä, tajusi, wielä olewansa maan lapsi; sanoi kuitenkin\nsuurimman ilonsa olewan kuulla häntä, ei ajatellen, että hänen puheensa\npiti päättymän perätin toisin, kuin oli alannut. Lowisa sentautta\nrupesi taas: \"Te oletta luwanneet minua kuulla. -- Minä olen jo\nsanonut, että rakastan teitä; mutta minä woin myöskin käyttäitä niin,\njotta, kuin rakkaudenne raukkee, te omistatten minulle ystäwyyden\nja kunniaosoituksen. Minä uskon, että tuntonne minua kohtaan owat\nwilpittömät, rakkaudenne sydämmellinen; mutta sen juuri on kiitollisuus\nja ennemmin eli myöhemmin saattaa se kylmistyä. Silloin katseletten\nminua toisilla silmillä, kuin nyt, ja näetten sopimattomaksi\nwaimoksenne. Mikä on silloin minun osain?\" -- \"Mitä joutawia nyt,\nhywä Lowisa!\" rupesi Paawo hänen käsken puheensa; mutta Lowisa lausui\nwakuudella: \"te lupasitten kuulla minua sanaakaan wirkkamata; --\nPaawo ystäwäin! -- ja ystäwyydellä ajattelen aina teitä -- minä en\nsowi teille, enkä salli, että sidotten teitänne minuun. Te tuletta\nkotiinne; te näette nuoruudenne tuttuja, tyttöjä parempia, rikkaampia,\ntalonpojan töihin toimellisimpia, kuin minä, tyttöjä, joihin äitinne\nmieltyy -- huokiasti unhotatten te tätä palkka-piikaa, ja käsitätten\nonnellisuuden puolison helmassa, jonka sekä järkenne että sydämmenne\nwalitsee. Minun päätökseni on niinmuodoin...\" \"Älkäät, Lowisa, älkäät\npäättäkö minun surmaani,\" huusi Paawo hurmaasti -- \"Ah, kuinka sekaisin\nhelleys ja kowuus lähtewät huuliltanne! Te nostatten minua autuutteen\nsanotessa minua rakastawanne, ja samassa söyksetten perikatoon.--\nOnko se mahdollista oikein rakastaa ja pyrkiä rakastetunsa parista?\nSellainen ei ole minun rakkaudeni; sitä ei woi järki hallita. Taiwaan\nonnellisuuden eli ikuisen onnettomuuden odotan minä teiltä. Kaksi\nkertaa on jaloudenne, lempeydenne ja huolenne pelastanut minua\nkuoleman kourista, taidattako epäillä siitä, ett' ette woi onnistaa\nkoko elämääni. -- Ah, te oletten ainoa, jonka seurassa päiwän huoleet\ntuntusiwat kewiöiltä, yön lepo makialta -- ja mitä äitiini koskee,\npitää hän minun ylen hywänä, että rupeisi onneani wastustamaan, kuin\ntietää minulla toden olewan. Ja waikka rupeisikin juonittelemaan, ei\nwoita hän mitään, sillä minä olen isäntä, ja hän saap' minulta waan\neläkkänsä. Minä pidän häntä kunniassa, mutta teen häntä wastaan, jos\nhän on minun onneani wastaan. Ah, Lowisa! sanokaat, että yhdytten minun\ntuumiini, ja te sen kautta ihastutten äitiänikin. Enkelin hywyydellä te\nhoitaisitten häntä elämänsä illalla, ja hänen huulensa ei kylmistyisi,\nennenkuin hänen wiimmeinen sanansa olisi siunata teitä.\"... \"Älkäät,\nPaawo, älkäät enää näin haastako,\" rupesi taas Lowisa; \"minä olen jo\nsanonut ajatukseni. Minä en anna teille sitä wastausta, jota anotten;\nmutta minä en kuitenkaan kiellä teitä toiwomasta, jos ette saa minua\npoistetuksi sydämmestänne. Minä en toiwo, enkä odota teitä...\" Tätä\nsanoessa oli hänen sydämmensä pakahtumallansa, ja kyynel kasti hänen\nposkiansa; kuitenkin lausui wielä: \"nyt täytyy meiän mennä pois;\nmutta luwatkaat, ett' ei ennen poislähtöänne sanaakaan wirkata\nrakkaudestanne. Jos pidätten minun wähimmänkin arwon ansaitsewan, niin\ntäyttäkäät tämän minun tahtoni; ainoastaan sillä ehdolla tulen minä\ntupaan teiän siellä ollessa, enkä enää pakene teitä.\" Paawo näitä\nwiimmeisiä sanoja kuultua, lupasi kohta, waikka kyllä käwi hänelle\nkatkeraksi -- ja tästä hywilleen lopetti Lowisa puheensa sulomielisesti\nwielä näin lausuen; \"nyt on siis asiamme hywällä kannalla: me olemma\nystäwät, totiset ystäwät, ilman wilpitä. Walitkaat te kotona puolison,\njoka onnistaa päiwiänne; minä tahdon rukoilla Jumalata, että saisitten\nkunnollisen waimon. Minusta oletta te wapaa, minä en toiwo, enkä odota\nteitä, sanon wieläkin; mutta minä en toisenkaan kanssa yhteen rupia,\nsillä käteni en anna ilman sydäntäin. -- Nyt jääkäät hywästi!\" -- --\nNämät wiimmeiset sanat sanottua wuosi kyynel taas hänen poskillensa;\nhän hypväsi pystöön ja oli samassa ulos owesta. Paawo wähä yksineen\nmietittyä odottain hänen takaisin tulewan, läksi wiimmein etsimään\nhäntä; mutta kuin monia suojia läpitsenkäytyä häntä ei tawannut, meni\ntupaan sywässä murheessa, kuitenkin ei ilman toiwoa.\n\nLowisa, kuin tunsi ei enää woiwansa sydämmensä liikutuksia hillittää,\noli juosnut poies ja piilottiksen rouwan kamarissa. Te lukiani,\nerinomattain te tytöt, joidenka sydämmessä rakkaus on saanut siaa --\nte tunnetta paremmin, kuin minä woin selittää, Lowisan tilaisuutta\nnyt yksinensä päästyä. Hän oli sanonut ei toiwowansa, ei odottawansa\nPaawoa; mutta ehkä lie hänen suurin toiwotuksensa kuitenkin ollut, että\nPaawo olisi niin pysywä liikutuksissaan, kuin itse tunsiksen olewan,\nja wielä kerran tulisi takaisin, häntä omaksensa pyytämään. Sitä emme\nwarmaan tiedä mitä sydämmessänsä aiheli, sen waan olemme kuulleet,\njotta kaiken iltakauden oli itkenyt, ja herraswäen kotiin tultua ja\nhäneltä kysyttyä mitä häntä waiwoi, oli wastannut sairaan olewansa ja\npyrkinyt lewolle. Ehkä arweliwat toki, mikä sairaus hänellä oli; sillä\neiwät tarjoneet hänelle rohtojakaan, waan mamselli haastatti häntä\ntawallisella lempeydellään -- parhaat rohdot ja liewitykset, mitkä\ntaitiin antaa hänen särjetylle sydämmellensä. Aamulla sanoi itsensä\ntaas terweeksi ja oli iloinenkin toisten parissa; mutta kokeneet kyllä\nälyiwät teko-ilon olewan ja hänen sydämmensä wielä sairastawan, waikka\nteeskenteliksen. Niin oli toisnakin päiwänä ja kaiken wiikon, Paawon\nparissa waan hiljaisempi ja harwapuheisempi kuin muulloin.\n\nPaawo oli joteskin tullut entisseen terweyteensä ja waikka wielä oli\nlaiha ja huonon näköinen, luuli rowasti hänen kuitenkin pelkäämätä\ntaitawan antauta matkalle kotiin. Aurinko oli jo ihanilla säteillänsä\nterwehtänyt lehtöpäiwää, ja Paawo äitineen meni hywästi jättelemään\nherraswäelle. Nyt wahwisti suusanoin rowastille, mitä testamentissään\noli määrännyt, ja lupasi jonkun wiikon perästä laittaa hänelle sekä\nmitä waiwaisille että torppareille tuli. Lowisa oli suorastaan sanonut\nei kopeikkaakaan wastaanottawan, jonka tautta hänestä ei ollut\npuhettakaan. Kuin itku silmin oli kättä antanut rowastille ja sanonut\njäähywäisiä palkollisille läksi rantaan seurattu pappilan lapsilta,\njotka suresiwat tämän jalon ja hywänluontoisen miehen poislähtöä,\njuurikuin olisi hän ollut heidän heimolaisensa. Wenhesseen astuttua\nnosti lakkinsa ja lausui wielä rannalla olewille muutaman hywästi-jättö\nsanan ja käski Lowisallekin terweyksiä hänen puolestansa sanoa.\nLowisata sinä päänä ei ollut muka nähnyt; hän oli walittanut sairaaksi\nja makasi. -- Purje tuuleen sowitettua wei pian heidät pois näkywistä,\nja kolmet päiwää wuorottain purjettua ja soudettua, oli Paawo omissa\nsuojissaan kotolaisten ja kylällisten suureksi iloksi.\n\nNeljä wiikkoa sen jälkeen tuli rowastille *** pitäjässä kirja kolmella\nsadalla ruplalla, jotka pitiwät annettaman pitäjän waiwaisille ja\npappilan torppareille, Jaakolle, Matille, Antille ja Juhanalle,\nniinkuin ennen määrätty oli -- ja kuin sunnuntainna waiwaisten\nrahoista kiitos tehtiin siihen laatuun, että yksi kunniallinen mies\nulko pitäjästä net on lahjoittanut, sattui Lowisa oleman kirkossa\nja punastui juurikuin olisi kuullut itsestään mainittawan ja warosi\nkaikkein häntä silmäillewän, niinkuin melkeen olikin. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun aluswiikolla, kuin torppari Jaako *** pappilan aluelta oli\nmatkalla kotiin kaupungista, sattui ilta-hämärässä sellainen pyry\nnousta ja tiet tuliwat niin umpeen, jotta eksyi; ja monta tuntia\njäitä ristin rastin ajettua äkkäsi wiimmein tulen, jota kohti piti,\npäästääksensä ihmissiin ja saadaksensa hewosen korjoon huomiseksi.\nLähemmäksi tulta ennätettyä luuli herraskartanon olewan, niin wankkasti\nja somasti oli muka rakettu. Jaakolla oli se yhtä kaikki, iloinen waan\njotta pääsi ihmissiin; astui siis rohkiasti siihen huonesseen, jossa\nnäki tulen olewan, ja owesta sisään tultua hawaitsi, jotta olikin\ntalonpojissa. Suoja, johon ensin tuli, oli asuntotupa, mutta niin\nsiisti ja soma, että olisi luullut wieras-tuwaksi. Owesta oikialla\nkädellä oli kaksi sänkyä päällityksin; pihanpuolisella seinällä oli\nlewiä siisti penkki ja kaksi suurta ikkunata; perä-seinällä owea\nwastapäätä oli niinikään kaksi ikkunaa ja penkki, tässä oli myöskin iso\nlewiä maalattu pöytä, jonka edessä pienempi penkki seisoi; ja owesta\nwasemmalla kädellä oli suuri walkoinen muuri rakettu korsteinilla,\nsamalla seinällä ylempänä oli pari sänkyjä ja luukku. Seinät ja laki\noliwat wielä walkoiset, kuin ihan uudet, waikka jo wiisi wuotta oli\ntuwassa asuttu; sillä korsteinista sawu aina nousi, eikä mustuttanut\nlakea ja seiniä, niinkuin Sawossa wieläkin usiammissa paikoissa\ntawallinen on, jossa ei korsteiniä löydy'kään, waan sawu owesta ja\nlakisesta ulosmenee. Orsilla oli owen puolella re'en anturoita ja\nlähellä muuria päreitä; mutta sukkia ja muita waatteita ei ensinkään\nnähty kuiwamassa, sillä niitä warten oli muurin takanurkassa nuora,\njohonka sellaisia ripustettiin. Penkit, ikkunan-poukat ja owen pielet\noliwat punaisiksi maalatut, niinkuin pöytäkin, ja niinikään kaappi\nperä nurkassa pöydän päässä, jonka wasemmalla puolella rippui peili\nja oikialla somasti tehty kantele. Peräseinällä muuria wastapäätä\nrippui muutamia miehen nuttuja ja niinikään owen puolisella seinällä\nrenkilöitten waatteita. Wuoteet oliwat siististi tehdyt peitteellä,\nettä näytti juurikuin olisi wieraita odotettu.\n\nTällainen oli se tupa, johon Jaako tuli. Pöydän päässä, jossa kynttilä\npaloi, istui eräs mies, pitäen lasta sylissä, jota opetteli lukemaan,\nja muurin ääreisellä penkillä päre'soiton eessä istui wanha waimo\nkehräen, jonka jalwoissa pienempi lapsi leikitteli. Mies oli pulskian\nnäköinen, ja waikka iso kaswannoltaan, näytti kuitenkin kowin nuorelta,\njotta olisi ollut isä lapsella, jota opetti; Jaako piti hänen paremmin\nlapsen wanhempana weljenä.\n\nJaakon owesta sisälle tullessa, sanoi wanha waimo: \"jo tulewat miehet\nmetsästä; turha pelkoni olikin\" -- \"Enkö minä sitä sanonut,\" wastasi\nmies pöydän päässä; mutta lapsi, joka lattialla istui, sanoi: \"wieras\nonkin\" -- kuin samassa Jaako äänsi: \"hywää iltaa!\" -- Waimo ei tuosta\nmillänsäkään odotti wierasta likemmäksi, ennenkuin aikosi wastata;\nmutta mies pöydän päässä laski kohta lapsen lattialle ja Jaakon\nterwetystä wastaen nousi penkiltä ja käski matkamiehen astua ylemmäksi.\nMenikin häntä kohden ja alkoi juuri kuulumisia kysellä, kuin Jaako\niloisesti huuskahti: \"Kah Paawo! tosiankin -- mikä hywä onni minua\ntänne toi?\" -- Olikin tieltä eksynyt joutunut Paawon kotiin, jonka\nnyt, waikka entisestään paljon kauneempi, pulskiampi ja wankkaampi,\nkuitenkin tunnusteli. Wanha eukko tuwassa oli Paawon äiti ja lapset\noliwat Philppu Korhoisen wainajan lapsia -- niinmuodoin kaikki jo\nennestään lukioini tuttuja. Paawo ei wähemmin ilostunut, kuin tunsi\nJaakon; ja äitikin kiirehti häntä terwehtämään ja kyselemään mitenkä\n*** pappilassa woitiin ja muitakin. Näin muutamia kysymyksiä tehtynnä\nja wastattunna kaikkein wielä seisoessa, käski Paawo Jaakon käydä\nistumaan eli lämmittelemään, kumpa tahdoi, ja laitti äitinsä wiinaa\nhakemaan. \"Ottakaa tok' ensin kylmästä tultua pisaran,\" sanoi hän,\n\"ennenkuin mennään hewostanne korjamaan; tahi istukaat te waan, minä\nmenen riisumaan waljaista.\" Tähän ei myöntynyt Jaako, waan pyrki ensin\nhewosensa luoksen, sanoden: \"kyllähän sittekin on aika pakitessa ryypyn\nottaa, waikka kaksikin; tuo hepo raukka on kowuutta nähnyt pitkän\niltakauden kinostuksissa kyntäissä, jotta nyt tarwitsee suuhuunsa\njotain, minusta ei lukua ole. Kah, ihmettä, sanon wieläkin kuin jouduin\njuurikuin Jumalan saltimuksesta teiän luoksenne.\" -- Tämän sanottua\nläksi ulos; Paawo seurasi häntä. He riisuiwat hewoisen waljaista ja\npaniwat talliin, ja heiniä ja apettaa eteen pantua, palasiwat takaisin\ntupaan.\n\nPaawon äiti oli sillä ajalla tuonut palowiinaa kamarista ja pöydälle\npannut. Pikarin täytettyä käski Paawo Jaakon sen tyhjäntää; mutta tämä\ntawallisuuden jälkeen ei puuttunut pikariin, ennenkuin isäntä oli\nnäyttänyt tien, ja kysyi sentähden leikkisuin: \"mihinkä sitä pannaan,\nisäntä?\" -- Paawo ei pitkiä puheita pitäen otti pikarin käteensä ja\nsanoi: \"Noh, terwet tulemastanne, saakaapas tästä!\" -- ja samassa\nryyppäsi wähäisen pikarista; sen taas täytetyn annoi Jaakolle, joka\nsanaakaan hiiskumata tyhjänsi sen ja päätänsä pyristellen sanoi:\n\"Kah, tuotapa wasta wiinaksi sanon; kost' Jumal'!\" -- Sitte rupesi\nJaako tupakoimaan (Paawo siihen ei wielä ollut tottunut), ja kaiken\niltakauden pakinoiwat miehet keskenään.\n\nJaako hawaitessa millä turwalla ne tuwassa olewat lapset lähestyiwät\nPaawoa, millä isällisellä helleydellä hän kohteli heitä, muistain\nsitäkin, jota sisään tullessa oli äkännyt, että Paawo opetti toista\nlukemaan, arweli kohta niiden olewan loismiehen wainajan lapsia,\njoka *** pappilassa kuoli -- ja kuultuansa niin olewankin, tartui\nPaawoa käteen ja haastoi: \"kylläpä aina olemme pitäneet teiät\nparempana, jalompana muita ihmisiä; mutta empä olisi tuota toki\nuskonut, että pidätten heitä juurikuin omia lapsia. Jumala teitä\nsiitä palkitkoon! Usein on meillä puhet teistä ja näistä lapsistakin,\nwaikk' emme yksikään ole sattunut heitä näkemään -- ja jos jolloin\nken surkittelee heitä, päättyy aina puheemme siihen, että se, joka\nniin kauniisti muisti muut lupauksensa, ei suinkaan jätä näitäkään\nmaailman heittiöiksi. Wieläkö muistawat isäänsä? ja mitä sanoiwat, kuin\ntulitten kotiin paitsi häntä?\" -- Nämät Jaakon lauseet liikuttiwat sitä\nhellä-luontoista Paawoa ja wesisilmin alkoi hän kertoa kotitulostaan ja\nlapsista:\n\n\"Ilman seikkoja ja waaroja,\" näin puhui Paawo, \"saimma me neljäntenä\npäiwänä nähdä oman rannan, johon laskimme wenhen. Wieläkin en saata\nkyynelitä muistella millä liikutuksilla astuin omalla pellollani.\nMuisto waikeuksista, wastuksista ja waiwoista, joita olin lepitsen\npääsnyt, ja kiitollisuuden tunto Herraa kohtaan, joka niin\nihmeellisesti oli minua auttanut, ja niitä hywiä häneltä siunatuita\nihmisiä kohtaan, joidenka kautta toimitti hywät työnsä -- hallitsiwat\nwuorottain sielussani; ja kuin ajattellessa entisiä, sydämmeni oli\npakahtumallansa, wirkosi se taas siitä iloisesta tunnosta, että taidan\njollain tawalla ees palkita sitä pahaa, jota olen matkaansaattanut,\nettä taidan kostata näille orwoille, mitä he isänsä kanssa kadottiwat,\njoka minun palkkamiehenäni ja minun kauttani kersei niin suuria\ntuskia, minun tähteni meni pois täältä ja jätti nämät kaipauksen\nkyyneliä wuodattamaan. Ei ole ihmisen taidossa kertoa mitkä liikutukset\nwallitsiwat sydämmessäni, kuin tupaan tullessa näin näitä pieniä\nihastuksella juoksewan minua wastaan terwehtämään ja kysymään missä isä\noli (sillä eiwät wielä tienneet isän ei takaisin tulewankaan). Wanhempi\nhuuskahti: 'hywä oli, jotta tulitte kotiin, niin minä huomenna saan\nKorholan Adamille näyttää, jotta minulla oli oikein. Hän sanoi teiän ei\nenää takaisin palaawankaan; mutta minä kyllä tiesin, jott' ette meiät\ntänne jätä yksin.' -- 'Missä isä on?' -- kysyiwät wielä molemmat --\nja mitä taisin minä wastata? Sanoin toki hänen pian jälessä tulewan,\nenkä laskenut heitä menemään pellolle häntä wastaan, waikka pyrkiwät.\"\n\n\"Liikutettuna, kuin itse olin, en enää muista mitenkä sain heiät minuun\nmieltyneena hetkeksi unhottamaan isäänsä; annoinpa heille tuomisiakin,\nmitä juuri heitä wasten olin konti-ukolta ostanut *** pappilassa.\nMolemmat istuiwat nyt minun polwilleni kysällen yhtä ja toista\nmatkalta, ja wanhempi kaipasi taas isäänsä, ihmetellen missä wiiwyi,\nkuin ei tuonut antimia hänkin; tästä johdatuksen saatua kysyin minä:\n'mutta jos ei tuliskaan enää isä takaisin, mitä sitte sanoisitten?'\nNuorempi siitä ei millänsäkään söi waan ewäänsä; mutta wanhempi\nsilmäili minua tarkasti, juurikuin olisi tahtonut tunkeua sieluni\nsalaisimmiin rotkoihin, ja sanoi kummastuneena: 'tosiankin? eikö enää\ntule kotiin?' -- Minä wähä oudoksuen tätä hänen wakaista käytöstään\nsanoin: 'ehkä tulenee: mutta jos ei tulisi?'... 'Ah,' wastasi\npoika, 'kyllä te aina oletta hywä olleet meille, parempi kuin isäkin;\nmutta hän on warmaan kuollut, niinkuin Korholan Adami sanoi'... tässä\nhyrskähti poika itkuun, ja tyttö waikk' ei suuresti tiennyt, minkä\ntautta, seurasi weljensä esimerkkiä, ja minäkin en enää saattanut\nkyyneliäni pidetyiksi. -- Näin itkimme kolmet kappalen aikaa, wiimmein\nsain sanotuksi; 'jaa, lapset -- isänne on kuollut, on kannettu hautaan,\nmutta ettekö tahdo pitää minua isänänne?' -- 'Pidän kyllä,' wastasi\ntyttö ja löi kätensä kaulani ympäri; ja poika katsahti minun silmiini\nja kysyi niin haikialla äänellä, jotta olisi wuoretkin pehmittänyt,\nsitä wähemmin minun sydämmeni: 'saammako olla täällä wielä, waikka isä\non kuollut?' -- 'saatte,' wastasin minä kyyneliä nieltäen, 'saatte\naina täällä asua.' 'Mutta Korholan Adami sanoi mulle,' wirkasi taas\npoika, 'jotta emme enää saa asua täällä, että meitä pannaan ruotuun ja\nsitte'... 'Ei teitä panna ruotuun,' lohdutin minä; 'minä olen nyt\ntäst'edes teiän isänne.' -- 'Noh, sitte en enää itke, waikka isä on\nkuollut,' sanoi poika, hyppäsi sylistä ja meni lewolle; tyttö seurasi\nhäntä, eiwätkä sanaakaan haastaneet sinä iltana. Hywällä mielellä\nettä näin huokiasti pääsin tästä, panin minäkin maata; mutta waikka\nkyllä wäsynyt matkasta, en kuitenkaan saanut unta silmiini ennenkuin\naamupuol' yötä.\"\n\nTätä Paawon lausuessa oliwat miehet tulleet metsästä kotiin, ja äiti\noli ilta ruuankin pannut pöydälle; ruettiin siis ruualle. Ruoka oli\nniin herkullinen, kuin olisi pappia odotettu wieraksi; ja Jaako ei\nwainkaan ujostellut, waan piti hywänänsä. Illallista syötyä ja wähä\ntupakoittua, kysyi Jaako kuka talossa kanteletta soitti; Paawo wastasi\nosaawansa wähäisen sitä kaikutella -- ja Jaakolta waadittu otti\nsoitonkoneensa koukusta ja kappalen aikaa sitä koeteltua, alkoi ynnä\nsoittaen, innossaan laulaa näin:\n\n    \"Mihin on rinnastain rientänyt rauha?\n    Sorttunut sieluni raittius?\n    Myrsky nyt alati powessain pauhaa,\n    Mennyt on entinen wapaus?\"\n\n    \"Ennen ma juokselin talosta taloon,\n    Miellytin impejä ilossain;\n    Nyt minut murhe waan työntäpi saloon, --\n    En löyä sielläkään lepoain.\"\n\n    \"Ennen ma juttelin jalosti juuri,\n    Laskelin lauseita lystiksäin;\n    Nyt olen ääneti aiwan kun muuri,\n    Kaino ja kehnokin mielessäin.\"\n\n    \"Ennen ma kantelen ääressä lauloin,\n    Sowitpa soitolle sormeni;\n    Nyt owat kyntäni kiedotut pauloin,\n    Ei taho taipua ääneni.\"\n\n    \"Muutos on julmasti murhannut mielein,\n    Toimeista tarkkaista rajuttanut --\n    En toki walittawan soisi kielein;\n    Tyydyn, waikk' taiwas on pimiänyt.\"\n\n    \"Nyt wasta wiisaus wirwota alkaa,\n    Luonnonkin salaisuus selwiäpi:\n    Yksin en ole, min astupi jalka;\n    Tuttuja on mulla salossaki.\"\n\n    \"Taiwahan piiri ja luonnonkin luodut --\n    Eläimet, linnut ja wirrat ja puut --\n    Owatpa opiksi minulle suodut,\n    waikk' heitä siksi en omistanut.\"\n\n    \"Lintu se laulapi rakkaudesta,\n    Luwaten ikuisen lempeyden;\n    Wirtapa wirkkapi kaipauksesta;\n    Lehdissä näen katowaisuuden.\"\n\n    \"Mutta myös jaloa wahwuutta wannoi\n    Wuori, kun silmäni sinne loin,\n    Järkähtämätöintä älyä annoi,\n    Woimaa, ett' kuormani kantoa woin.\"\n\n    \"Sitte jos katselen piiriä taiwaan --\n    Tähdet ne tuikkawat taukomata,\n    Lupaawat lujasti jälestä waiwan\n    Onnea, iloa loppumata --\"\n\n    \"Miksipä siis annan murhelle sian;\n    Toiwossa aikani kulupi waan.\n    Onnipa mullekin kukoistaa pian,\n    Autuutta minäkin maistaa saan.\"\n\n    \"Taiwassa yhtywät ystäwät jällen,\n    Taiwassa kultaani tawoittaa saan.\n    Tätäpä toiwon -- ja taas ilotellen\n    Alampa lauluni latelemaan.\"\n\nTämän lauloi Paawo samalla nuotilla, kuin se yli kaiken Suomenmaan\nhywin tuttu laulu: _Tuolla minun kultani kaukana kukkuu, j.n.e._ --\nkaiken läsnäolewaisten ihastukseksi; ja olikin hänen äänensä nyt niin\nsuloinen, jotta äitikin sanoi, ei milloinkaan olewansa kuulleen hänen\nniin somasti laulaneen. Hän oli laulaessa niin liikutettu ja niin\ninnossaan, jotta näytti koko laulu juurikuin olisi ollut hänen oman\nsydämmensä huokkaus; herkettyä kysyikin Jaako mistä oli oppinut sen,\njohon wastasi omia remputoksia olewan. Tämän kuultua alkoi Jaako häntä\nkiitellä tästä somasta runon laitoksestaan; mutta Paawo tätä estäen\nsanoi: \"mitä turhia! -- mennään nyt lewolle, oletta ehkä wäsynyt\nmatkastanne.\" Yksi kamari pidettiin kaiken talwen lämpimenä, johon\nPaawo nyt wei Jaakon kanssansa. Siellä pakinoiwat wielä puolen yötä\nhaaksirikosta, Paawon sairaudesta, Lowisasta ja muustakin. Mielellään\nkuunteli Paawo Lowisasta, sydämmensä rakastetusta, jonka ei wielä ollut\nmies unhottamaan; Jaako kyllä pitkittikin puheensa hänestä, tieten sen\nolewan otoollisen.\n\nAamulla, kuin oli aamiainen työtty ja wähä tupakoittukin, läksi Jaako\npois saatettu Paawolta, joka tuli puolen penikuorman päähän hänelle\ntietä osoittamaan. Sieltä Paawo, ryypyn wielä Jaakon kanssa otettua,\nkäänsiksen takaisin. Jaako niinikään istui rekeen ja ajoi suhutteli,\nwitsalla wälistä muistuttain hewoistaan, jotta pitäisi joutua jouluksi\nkotiin.\n\nJaakolla kotia tultua oli paljon haastamista matkaltaan; ja mielellään\nkuuntelikin perhet mitä lateli Paawosta ja hänen taloudestaan. Häntä\nkowin rakkaana pitäwä ei woinnut hillittää juohutustansa, waan puhui\nmieliwiettäissään hänestä niin ylewillä sanoilla, juurikuin olisi jo\nennen ajatellut mitä piti puhuman. Paitsi muuta sanoi häntä tuskin enää\ntaitawansa tunnustella samaksi mieheksi, joka pappilassa potesi; waikka\nsilloinkin toimeissaan osoitti wankkaan sielunsa jalouden. \"Silloin,\"\nnäin lausui Jaako, \"silloin pidimme hänen hellä luontoisena aika-miehen\nhankkeihin ehkä saamattomana; ja waikka kukin oli kuin waadittu häntä\nhywänä pitämään, harwat toki omistiwat hänelle sen kunnian ja arwon,\njota ansaitsee. Mutta nyt, kuin näin hänen talon toimeissa wirkkuna\nja mahtawana ja kuulin hänen haastawan isänsä lausumia wiimmeisestä\nsodasta ja muista miehuullisista seikkoista -- kuin jonkun jalon\nurhoollisen ukon käytöksiä kertoi ja hänen palawat, wiekkaat silmänsä\ntuiskuttiwat tulta ja hän katseli alakulmin -- silloin minusta näytti\nkuin olisi paremmin sota uljaksi luottu, ei talonpojaksi. Minä toiwon,\njotta Lowisa wielä kerran sattuisi hänet näkemään; näinköhän wielä\nannaisi hänelle rukkaset!\" --\n\nNäin lasketteli Jaako lauseitansa pitkän iltakauden pappilan tuwassa\nsuureksi iloksi ja huwiksi kaikille läsnäolewaisillen -- ja olikin\npaitsi talon palkollisia kokountuneet monta torppareista sinne:\nLowisa waan ei näkynyt Paawosta tahtowansa kuulla, sillä istui yksin\npiikoin kamarissa ylisessä pytinkissä. Jaako toki, tuwassa tarpeeksi\nlausuttua, meni häntä etsimään ja wiiwyi ison ajan hänen luonansa. Mitä\nkahde'kesken lie haastaneet, emme tarkon saa sanotuksi; arwelemme waan\nJaakon Paawolta terwetyksiä tuonneen ja hänestä muutakin lausuneen.\nLowisa annoi hänelle lähteessä ryypyn ja oli kaiken illan ja kaiken\njoulun pyhänkin erinomaisesti iloinen.\n\nMe olemma jo ennen kuulleet Paawon ei woinneen unhottaa Lowisata, ja\nyhtä mahdotointa oli tällekin poistaa Paawoa sydämmestään. Rakkaus\noli kerran juurtunut näitten powessa ja tuntenut wastausta, -- ja\nse suloinen tuli, kuin luonnostaan on henkellinen, ei niin pian woi\nsammua. Oliwatkin molemmat niin toisia ylewämmät, jotta emme ensinkään\nihmettele, heidän rakastuneet toinen toiseensa. Paawo oli ruumiltaan\npitkä ja hoikka, ja olisi teräwillä tulisilla silmillään ja kauniilla\nmuodollaan saanut ainoankin tytön mieltymään itseensä; mutta Lowisa\nei nähnyt hänen näin wiettelewänä ruumiinsa puolesta, sielun jalous\noli taiwuttanut hänen sydämmensä helleyteen Paawoa kohtaan -- ja\nnämät liikutukset, joita sielun omaisuudet herättäwät sielussa, eiwät\nole niin huikentelewaiset, kuin luonollisen rakkauden. Tämä rakkaus\n(jonka saataisimme lihalliseksi rakkaudeksikin nimittää) nostelee\nainoastaan himoja wähäksi ajaksi, mutta kylmistyy ja sorttuu pian.\nSielun heimolaisuus on ainoa side, joka woi yhdistää miehen ja naisen\neroittamattomasti ja tainkaltainen heimolaisuus mahtanee warmaan\nollut Paawon ja Lowisan wälillä, kosk' eiwät eroitettunakaan woineet\nolla ajattelemata toistansa. Niinkuin Paawokin oli Lowisa luonnolta\nwarustettu suurilla eduilla. Hän oli ehkä kauniin pitäjässä ja hänen\nsuloiset siniset silmäinsä juurikuin lausuiwat rakkautta kaikelle,\nmitä kohtasiwat. Mutta hänellä oli sielun omaisuksiakin, joiden tautta\nwarsin oli Paawon mielestä arwaamatoin: hywä luonnollinen järki, hellä\nmielen-laatu, tunnollinen sydän, siisti ja siwiä käytös -- se on suuri\nkaunistus tytöllä; ja Lowisa oli näillä awuilla kaunistettu. Paitsi\ntätä ei ollut niinkään taitamatoin talonpojan töissä, kuin Paawon\näiti arweli; hän oli torpparin tytär *** pappilan aluelta ja oli jo\nlapsuudesta tottunut työhöön, waikka sitte siisteydensä, wireydensä ja\nmielensä suloisuuden wuoksi otettiin pappilaan ensin lapsia katsomaan,\nsitte wanhemmaksi tultua sisuspiiaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu oli ohitsen mennyt, Loppiainen lopettanut talonpoikien juhlan ja\nNuutin päiwä pappilastakin poistanut pyhän. Tawalliset talon toimet\noliwat taas pääsneet laadullensa. Talwi oli tawoiltaan tasainen;\nlunta oli teillä tarpeeksi, waan ei liiaksi, jotta näytti juuri\npuoltawan matkamiehiä. Kulkikin kaiken lopun puolen Tammikuuta äiän\npalkka-ajajoita eli rahtimiehiä osittain lautoja sahoilta wetäen\nosittain kauppiain kaluja kulettain. Lowisa katseli näitä matkustawia\ntarkemmin kuin muinna talwina ja tiedusteli mistä oliwat koto-perää;\nmutta jota hänen silmäinsä etsiwät, sitä ei tawannut matkalla.\n\nKyntilän päiwän tienoilla, sellaisena ihanana talwi päiwänä, jonka\nlapset mielellään, kesän suloisuutta unhottain, toiwowat alati pysywän\n-- aurinko oli muka puolen päiwän aikana jo muutaman askelen ylempänä,\nkuin jouluna, ja päiwät niinmuodoin jo pitkistyneet: taiwas oli selkiä\npilwistä, mutta pakkaista ei kuitenkaan tuntunut, waan oli ilma muuten\nraitis ja terweellinen; lapset laskiwat mäkeä ilolla ja wanhemmatkin\nkatseliwat lystiksään tätä heidän wiatointa leikkiä -- tällaisena\npäiwänä wähä jälkeen murkinan istui Lowisa yksinänsä kamarissa ja\nompeli jotain waaten kappaletta, jota huomenna aikoi uudista kirkossa,\nsillä tämä oli lauwantai. Kulkuisia kuullen katsahti ulos ikkunasta\nja luuli näkewänsä erään herrasmiehen tulewan pappilaa päin täydessä\nrawissa. Tämän päätti wieraasta pitäjästä olewan, sillä hewoista ei\nmuistanut ennen nähneensä. Lähemmäksi tultua ei ajanutkaan pihalla,\nniinkuin herrat tawallisesti, waan seisahtui mäellä, jotta Lowisa\nkummastui, sillä sekä hewoinen että reki oliwat parhaammia, mitä oli\nnähnyt. Mutta kuin mies nousi reestään, katseli wielä suurimmilla\nsilmillä: käytöksessään oli wieras hywinkin jalo, mutta waikka mustissa\noli, näytti waatteistaan kuitenkin oudolta herraksi. Hewoisensa itse\nkiinnipantua ja heiniä eteen wiskattua, läksi tupaan, ja pihalla\ntullut tunsi Lowisa hänen -- ja kukapa oli? ei kukaan muu, kuin hänen\nsydämmensä walittu, kaikkein meidän ystäwämme Paawo. Niin okikin,\nJaakon lausetta myöten, entisestä kaswannut miehuullisessa kauneudessa,\njotta Lowisakaan ei tunnustellut, ennenkuin hywin läheltä sai silmäillä.\n\nMitä Lowisa tämän äkättyä tunsi, olisi turhaan yrittä'kään kertoa:\nhänen sydämmensä ailahti ilosta, weri tunkeusi kaswoihin; ja hän kiitti\nonneansa, että sattui yksin oleman. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkuin\ntoiset piiat riensiwät riemuiten ilmoittamaan hänelle Paawon tulleen;\nmutta tämä jo ensimmäisestä ihastuksestaan tointununna teeskenteliksen\nja wastasi Paawon hänellekin, niinkuin ehkä kaikille pappilassa, olewan\nterwe-tultun.\n\nWähäisen tuwassa wiiwyttyä ja heponsa korjoon saatua, laitti kysymään\nnäinköhän saisi käydä rowastin puheella, johon tämä wastasi, jo\nodottawansa häntä. Menikin kohta rowastin luoksi, joka ystäwällisesti\nterwehti häntä juurikuin omaa wäwyänsä, wei istumaan ja käski hänelle\nkahweta tuoda. Lowisan ei enää siis käynyt kainustella, waan piti\nkahweta wiemään sisään. Toiset tytöt tahtoiwat hänen ottamaan päällensä\nparhaimmia waatteitaan; mutta Lowisa sanoi olewansa niin waatetetun,\njotta taitaisi herroillekin kahweta tarita, sitä wähemmin talonpojalle,\nja olikin aina siististi ja somasti waatetettuna. Hänen kaswoinsa\nkuumottiwat nyt ikäänkuin tulessa olisiwat olleet, kuin piti menemään\nPaawon luoksi; mutta päätti toki wahwasti, ei ilmoittaa sydämmensä\nlewottomuuden. Käwikin kepsutteli Paawolle kahweta tarjomaan, mutta\nsilmiänsä ei tohtinut nostaa suuresti ylös, waan katseli maahan ja\nympärillensä. Paawo kupin ottaissa terwehti häntä sydämmellisesti ja\nkysyi mitenkä oli jaksannut; tähän wastasi Lowisa olleensa terwenä ja\nlisäsi: \"kysyisimpä teiltäkin samaa, jos en olisi Jaakolta kuullut\nteiän terwenä olleen -- ja sen näkee ilmankin jokainen päältänne.\"\nMuuta ei sanonut, waan läksi pois. Pari tuntia rowastin kanssa\nhaastattua yhtä ja toista, ja rouwaa ja lapsiakin terwetettyä, meni\nPaawo taas tupaan, kuin ensin oli luwannut rowastille, ei ensinkään\nwierastella, waan olla niinkuin wanha ystäwä talossa.\n\nTuwassa taas torpparien ja renkien kanssa kappalen aikaa lausuttua\npyrki Lowisan puheelle. Tämä oli suuressa tuskassa miettien mitä piti\nwastaman; myöntyi toki ja käski tulla luoksensa. Paawo sisään tultua\noli niin siewä ja soma sekä puheissaan että liikunnoissaan, jotta\nLowisan kainous pian katosi ja ystäwällinen kanssapuhe synnyi heidän\nwälillensä. Muutamilla sanoilla kotimatkastaan ja Philppu Korhois'\nwainajan lapsista kerrottua, rupesi moittimaan Lowisan entistä\nkowuutta, kuin ei tahtonut pienintäkään antimetta wastaanottaa, ja\nuhkasi nyt suuttua, jos ei suostuisi siihen halpaan kappaleen, jonka\nsanoi äitinsä laittaneen. Tätä lausuessa otti taskustaan kauniin\npunaisen silkkisen kaula-waaten, jonka taritsi Lowisalle. Tämä otti\nwastaan, mutta sanoi: \"minä otan tämän, jos puhutten totuutta; äitinne\nei laittanut sen, te oletta itse sen ostanut?\" -- \"Niin olenkin,\"\nwastasi Paawo, \"ja olisin äititänikin ostanut jotain teille; mutta\näitini muistutti minua kaupunkiin lähteessä teitä ei unhottaa, waan\nsilkin ees ostaa.\" Tämän kuultua kiitti, ja silkkiään katseltua\nja somaksi kehuttua pani pöydälle. Paawo suu hymyssä tätä kuullen\nsanoi: \"Olisinpa parempaakin tuonut, jos en olisi waronut teiän\nei wastaanottawan. -- Mutta tosiankin, ette koritusta tarwitse;\nLuonnottaret, jotka owat parhaammansa panneet teitä korittaissa, ehkä\npahaksuisi sitä.\" Tätä kauneudensa kiitosta ei paljon kuulewannaan\nkatseli Lowisa alas kainustellen; Paawo ei pitkittänytkään puheensa\ntästä, eikä muutenkaan wirkkanut mitään entisistä, waan jätti hywästi\nkysyen, jos huomennakin olisi hänelle suottu Lowisan luoksi tulla.\nLowisa käski hänen olla terwe-tultun, ja tämän luwan saatua läksi pois.\n\nSunnuntainna oliwat molemmat kirkossa; ja Paawo katseli warmaan enämmin\nLowisata, kuin pappia, ja piti hänen kirkon koristuksena, samati oli\nLowisasta Paawo pulskiin mies. -- Kirkosta tultua ja päiwällistä\nsyötyä läksi Paawo taas Lowisata haastattamaan. Tämä sattui, niinkuin\neilenkin olla yksinään; ja nyt ei Paawo pitkältä joutawia jaaritellut,\nwaan muutamilla sanoilla syksyisistä muistuttaen ilmoitti sydämmensä\ntilaisuuden olewan wielä samanlaisen, rakkaudensa yhtä wäkewän ja\ntoisti anomustansa saada Lowisata omakseen. -- Lowisa tätä weri\nposkeilla kuultua, kysyi haikialla äänellä, juurikuin huokausta\nhämmäntäen: \"mutta äitinne? olettako unhottaneet hänen?\" Tähän wastasi\nPaawo: \"äitini sydämmeellisin toiwotus on, että myöntyisitten. Hän\noli täällä tullut wietellyksi muilta karsastelemaan teitä -- ja\nmissäpä kontinkantajia puuttuu? mutta nyt tuntee hän arwonne, niinkuin\nminäkin, ja tahdoi minua jo ennen joulua lähtemään tänne.\" -- Nyt\nkokotti kätensä Lowisalle lausuen lausumistaan: \"tässä on käteni se\npäälle, että puhun totuutta; äitini ja omasta puolestaan anon teitä\nomaksein.\"... \"Minä mielelläni uskon mitä sanotten,\" jänkytteli Lowisa,\n\"ja minulla ei ole enää woima tietä wastaan sanoa; warmaan on se niin\nluottu.\"... Tässä kiilsi kyynel hänen silmissään; Paawo löi kätensä\nhänen kaulaansa -- ja hänen huulensa kajoiwat Lowisan huulia -- ja\nihastuksella äänsi hän: \"sinä olet minun, Enkeli! sinä olet minun,\neroittamattomasti minun!\"... \"Jaa, minä olen sinun, Paawo.\"... sopotti\nLowisa ja nojasi Paawon olkaa wastaan. Tämä tartui hänen leukaansa ja\npäätä wähä nostaen otti taas suuta, jota Lowisa nytkin sallei. -- Näin\nkappalen aikaa unhottain entistä ja wastaista oliwat he lemmen siipillä\nnostetut maan huolein ja murhein yli ja maistiwat täydemmässä mitassa\ntotisen rakkauden suloisuutta. Ikäänkuin hawaittua unesta wetiksin\nLowisa pois Paawon syläilemisistä ja soppotti: \"Ah, jos joku tulee...\nmene nyt jo pois.\" -- \"Julketkos työntää minua nyt tyköäs?\" kysyi Paawo\nhaikiasti. \"Minun täytyy mennää kahweta laittamaan herraswäelle,\" sanoi\nLowisa, \"mutta tule illalla takaisin.\"\n\nLowisan tyköä tultua meni Paawo Jaakoa terwehtämään, joka asui\nnuon wänäjän wirstan päässä pappilasta. Sieltä palasi, kuin päiwän\nsalo wielä wähä tuntui; ja tunnin werran tuwassa oltua meni taas\nkultaistansa tawoittamaan. Toikin nyt kerallansa pari kulta tukaateja\nja ison kulta sormuksen, jonka käski Lowisan pitää ikuisen rakkaudensa\nmerkiksi. Lowisa meni näitä kohta rouwalle ja mamsellille näyttämään,\njotka tuliwat Paawollekin onnea toiwottamaan; rowastikin tästä sanan\nsaatua teki niinikään ja lupasi heiät yhteenwihkiä, jos suostuisiwat\nhäneen, ja lupasi Lowisalle kauneita läksiäisiä pitää ja tawallisilla\nmyymillä warustaa. Paawo sanoi niitä ei tarwittawan -- ja Lowisa\nkiitti rowastia sanoden palkan saneensa palwelluksestaan ja hänelle\nei tulewansa mitään muuta, ja päätti: \"teiän helleydenne minulle on\nollut suurempi, kuin että hywät sydämmenne woisi käsittää sen, ja jos\ntahdotten sen lisätä millä nyt sanoitten, olkoon teiän tahdossanne;\nsitä kunniaa ja melkeen kumarrusta, jota minä herraswäelle olen\nomistanut ei taida lisätä.\" -- \"Noh, jopas nyt olet sulokielikäs,\"\nsanoi rowasti naurahtain ja taputteli häntä poskilla.\n\nNyt ruwettiin neuwoittelemaan milloinka häät pidettäisiin: Paawo tahdoi\nwielä talwikelillä wiedä Lowisan waimonansa kotiin; mutta Lowisa\noli alussa perätin sitä wastaan, sanoden ei ennenkuin syksyllä ehkä\nkäywänsä laatuun. Paljon puhuttiin myötä ja wastaan; wiimmein toki\npäätettiin kolmantena sunnuntainna kuuluttaa ja Marian päiwänä häät\npitää.\n\nPaawo läksi hywällä mielellä ja keweennellä sydämmellä kotiin ja\nilahutti äitinsä sillä sanomalla, että ennen pääsiäistä saisi Lowisan\nminiäksi. Annoikin ens'sunnuntainna kuuluttaa kotipitäjässä aikowansa\nmuualta naida ja naima-wapaus-kirjan kirkkoherralta saatua laitti kohta\npostissa *** pitäjän rowastille. Kuulutettiinkin siellä, niinkuin\npuhuttu oli, ja Marian päiwän aattona oli Paawo taas äitineen ***\npappilassa. Rowasti piti lupauksensa ja kiinitti awio-siden meidän\nnuorten wälillä. Häät oliwat oiwalliset; kaikki pitäjän herraswäki\noli siihen kutsuttu. Iltaisella tansittiin aika lailla ja rowastikin\nhypitti Paawon äitiä ja Lowisata. Kaksi päiwää oltiin wielä ***\npappilassa; kolmantena läksi nuori parikunta pois -- molemmat\nonnelliset, Lowisa toki pyhittäen muutaman kaippauksen kyynelen niille,\njoidenka hywyyttä hän oli nautinnut lapsuudesta alkain. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo olisin lopettanut taruni tähän -- ja olenkin pitkillä\njaarituksillani ehkä suututtanut lukiani, -- mutta se, joka on ottanut\nkukiaksensa kirjoittamaani, seuranee warmaan minua wielä wähäisen,\nmuutamilla sanoilla kertoessani Paawon ja Lowisan koti-elämästä -- --\n\nKymmenen wuotta oli kulunut siitä ajasta, josta nykyjään lauseltiin.\nPieni Lotta mamselli *** pappilassa oli kaswannut isoksi ja\nwanhemmiltaan saanut juurikuin perinnöksi kaikki ne hywät awut, jotka\nkaunistawat naisen. Tämä sattui joutua naimisseen erään herrasmiehen\nkanssa samasta pitäjästä, johon Lowisa ennen oli naittu. Ja uusille\nasemille ennättyä laitti hän kirjan wanhemmillensa, josta saan\nilmoittaa seurawata:\n\n\"-- -- -- Pitää minun Paawosta ja Lowisasta myöskin teille muutaman\nsanan ilmoittaa. Minä pidän onnena, että sattuin joutua tänne,\nsillä he owat minusta juuri kuin wanhat ystäwät eli sukulaiset. He\nasuwat ainoastaan puolen penikuorman meiltä ja oliwat kohta minua\nterwehtämässä, kuin tulin. Mieheni pitää Paawon suuressa arwossa, ja\nse ansioitetaan hänelle kaikilta pitäjässä. Käwin minäkin jo kerran\nheitä katsomassa -- ja kuinka hupa ja lystiä oli olla heidän siistissä\nja somissa suojissa! -- He näyttiwät minusta niin onnellisilta, ja\nheidän rakkaudensa niin palawalta, kuin hää-päiwänä. Minä sanoinkin\nheille tämän -- ja Paawo seisoen waimonsa wieressa, joka piti lasta\nsylissä, sanoi ilo kyynelillä: 'jaa, onnellinen olenkin tosiaan --\nHerra on siunannut minua runsaammin, kuin että olisin ansainnut sen.\nMinä olen warakas ja olen iloinen siitä waimoni ja lasteni puolesta.\nJa tämä werramatoin waimo! -- hänen kanssansa tuli kaikki onnellisuus\ntaloon. Sowinnossa me on elätty; hänen tahtonsa on minun lakini,\nja hänen suurin ilonsa, noudattaa minun mieltäni. Hupa on minulla\naika työssä, kuin tiedän työtä tekewäni hänen ja hänen lastensa\ntähden; kuin iltasella wäsynynnä tulen kotia, wirwoittaa minua hänen\nsuloiset sanansa. Ihana on hänen parissa kesä; mutta näin talwella,\nkuin myrskyt ja rajuilmat mellastawat ulkona, ja me tulen ääressä\nlausumme muinaisista ajoista eli lapsistamme, silloin wasta tunnen\nminä oikein awio-yhdistyksen suloisuutta. Ja wielä onneni pääkökseksi\non Herra suonut meille noita lapsia, äitinsa kuwat. Ensimmäiset sanat,\njoita saiwat sanotuiksi, osottiwat, että rakastawat minua -- äitinsä\nopettamia! Ah, hywä rouwa! minä en toiwo teille suurempata onnea, kuin\nminkä itse nautitsen; tyytykäät siihen --' -- Näin lausui Paawo, ja\nhänen waimonsa pyhki pois muutaman ilo-kyynelen silmistään ja minäkin\ntulin liikutetuksi. -- Minä olen tosin onnellinen, mutta he owat\nonnellisemmat ja minun ainoa toiwotukseni on, että Paawon toiwotus\ntäytettäisi! -- -- --\"\n\n                                                   \"Lotta.\"\n\n\n\nLehtiarvostelut Niilo Aejemelaeuksen Haaksirikko -teoksesta\nkirjoittivat Borgå Tidning (1839) ja Oulun Wiikko-Sanomat (1841):\n\nBorgå Tidning no 22, 16.3.1839:\n\nHaaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. (Den\nförolyckade båten, Finskt original, af Nils) Helsingissä, J. C.\nFrenckellin ja Pojan Kirjapajassa 1838. (84 pag. 8:o; pris 1 Rub.)\n\nDen skrift, som bär ofvananförda titel hör till antalet af de få\noriginaler på prosa, som finska literaturen har att framvisa. Såsom\ntillika behandlande ett inhemskt ämne, lärer den, om man undantager\nhvad i tidningar och tidskrifter blifvit infördt, vara ensam i sitt\nslag.\n\nAf bokens hufvud tendens tycker man sig kunna sluta att Förf. är en\nman, som vill verka godt bland allmogen. En sund moral framlyser\nöfverallt, lika ofta uti handlingen som i ordet. Någon gång är\nordrikheten för stor -- ej dock i jemförelse med mängden af utländska\nnoveller, men i förhållande till ämnets naturliga fordran. En och\nannan sida hade kunnat umbäras utan men för det hela. Den som finner\nnöje i Kultala skall äfven genomläsa denna anspråkslösa skrift,\nsom visserligen uti en jemförelse med denna förlorar i afseende å\nuppfattningens rikedom, låt vara äfven uti språkets skönhet, men\nstädse, bibehåller, hvarje person vid en charakter, lika finsk, som\nspråket och ämnet. Förf. hör ej till dem, som hellre dväljas inom\nBibelfinskans snäfva bojor, än de ur det i folkets mun lefvande språket\nhemta uttryck för sina tankar. Det kan derföre icke undgå, att ej\nläsaren, anträffar ett eller annat ord, som ej öfverensstämmer med hans\ndialekt. För öfvergifvande af allmänt godkända uttryck i oträngda fall\nkan Förf. dock ej beskyllas. Stilar och papper kunna icke klandras, men\npriset är öfverdrifvet. För ståndspersoner är det väl af ringa vigt, om\nde betala 1 Rub. eller halfva summan; men då boken bör bland allmogen\nkunna påräkna de flesta köpare, vore utan tvifvel tjenligast så väl för\nförläggare som köpare, att den äfven såsom inbunden såldes till lägre\npris än den nu kostar häftad. För att hugna dem, som kunna anse, att\ndet endast är asketiska såritfter, som genom våra finska kolportörer\nböra bland allmogen utspridas, bör Ref. tillägga, att Prostens\nskriftetal finnes infördt från början till slut.\n\n\n\n\nOulun Wiikko-Sanomia no 51 18.12.1841:\n\nHaaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. \"Parempi pyy\nkäissä Kuin kaks'oksalla\". \"Hywä huonoonki tyytyä Parempata odottaissa.\"\n\nTämä Suomesa ensimmäinen ja ainoa perustuskielinen Taru on jo kolme\nwuotta ollut Suomen kansalle tarjona, mutta on kuitenki tääll' tienoin\nwähin tuttu eli aiwan outo, ehkä se kielensä ja erinomattain aineensa\npuolesta on kaunis ja siitä arwosta, että se likimäärin ansaitteepi\nsian Kultalan siwulla, ehk'ei juuri kielensä puolesta. Kumma on, ett'\nei tästä kirjasta wielä ole, meijän tieten, mitään mainittu Suomen\nSanoma lehisä niisä tienoin, josa se syntyi. Olemme siis luulleet\nwelwollisuuemme olewan tietää antaa, ehkä myöhallaisesti, Suomen\nkansalle näisäki tienoisa, semmosen kirjan löytymän ja siitä lausua\nmuutamia sanoja.\n\nTawallisisa taruisa, ulkomaan kielillä, on usiasti joku Ruhtinas,\nsotasankari eli joku niitten wertainen päämiehenä kertomuksesa; mutta\nnäemme täsä kirjasa, niinkuin myös Kultalasa, alaisemman säädyn Suomesa\ntaponeen, seuroneen, aiwan hywin mukauwan tämänkaltaisiin kertomuksiin;\nsitä todistaa myös jokainen, joka on lukenut Runebergin, Ruottin\nkielelle kirjoitetun kirjan: Hirwen Ampujat (Elgssyttarne.) Rakkaus on\nnäisa, niinkuin muisa taruisa, se ratas, joka käyttää kaikki siihen\nkuuluwat asian haarat. Täsä Haaksirikko-tarusa kerrotaan muutaman\nLovisa nimisen tyttären olleen sisus (sisä?) piikana *** Pappilasa.\nHän oli kaunis, hywillä awuilla ja tawoilla ja tuli wihdoin hywiin\nnaimisiin Talonpojan Paawon kanssa, jonka pelasti haaksirikosta ja\nkuolemasta. Lovisan kauneus, siweys, lempeys sytytti palawan rakkauen\nPaawon syämmeen ja kiitollisuuen ihana, waan monelta häpiällisesti\nunhotettu eli kukistettu, tunto lisäsi sen. Hupanen on lukia sitäki\npaikkaa kertomuksesa, josa Paawo tunnustaapi rakkauensa Lovisalle ja\nanoo häntä awioksensa. Paawon lewottomuus, terwehyttyä pitkällisestä\ntauti-wuoteesta, johon oli kaatunut haaksirikon kautta, ja pelko ett'ei\nolla rakastettu Lovisalta; toisella puolen Lovisan neitsyllinen ujous\nja siweys, joka kokee salata ja peittää hänen rakkauensa Paawoon --\nKaikki nämät asianhaarat owat luonnollisesti ja siewästi kerrotut.\nPaawo oli warakas talonpoika, hänellä oli suuri maa ja kaunis kartano,\neikä häneltä, täytten tarpeitten seasa, siistisä huoneesaan, puuttunut\nmuuta kun rakastettu waimo ja emantä. Ensikerralla tunnustettua\nrakkauensa Lovisaan, sai wastaukseksi, että jos wuoen päästä eli niin\neespäin olisi yhtä waka ja palawa rakkauesaan, saisi jälleen tulla\nhäntä anomaan.\n\n\n\n"]