[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqSbmIi9JgO37GrVxDGuwpkDU9hhmFV287-i6a1DOqow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2539,"Maailman sydän","Haggard, H. Rider",1856,1925,"2539-haggard-h-rider-maailman-sydan","2539__Haggard_H._Rider__Maailman_sydän",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1895,1915,81359,522106,false,66020,[24,25],"Adventure stories","Fantasy fiction",[27,28],"Adventure","Historical Novels","\"Maailman sydän\" by H. Rider Haggard is a historical novel written in the early 20th century. The narrative weaves together themes of adventure and exploration, centering around the main character, Ignatio, who is an intrepid seeker of knowledge and treasure from the bygone Aztec civilization. The story delves into Ignatio's quest and encounters in the rich cultural backdrop of Central America, exploring both historical elements and mystical lore.  The opening of the book introduces us to the protagonist, Don Ignatio, a well-respected figure in his community, who possesses vast knowledge about ancient Aztec culture. He recalls his early life experiences, marked by tragedy and loss, which shaped his desire to understand the past. As a child, Ignatio witnessed the brutal murder of his father at the hands of soldiers, leaving him to be raised by his godfather, a priest who imparts wisdom about Ignatio's heritage and responsibilities. As he grows, Ignatio's passion for reclaiming the legacy of his ancestors comes to the forefront, leading him down a path of rebellion against colonial oppression. The narrative showcases his journey through various societal dynamics, setting the stage for a larger quest that involves lost treasures and the struggle for identity and autonomy among indigenous peoples. (This is an automatically generated summary.)",[],306,"Seikkailuromaani sijoittuu Meksikon ja Guatemalan rajaseuduille, missä englantilainen Strickland ja atsteekkien jälkeläinen Ignatio etsivät tarunhohtoista kadonnutta kaupunkia. Matka halki vaarallisten viidakoiden on täynnä muinaisia salaisuuksia, jännitystä ja kohtalokkaita käänteitä.","H. Rider Haggardin 'Maailman sydän' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2539. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MAAILMAN SYDÄN\n\nKirj.\n\nH. Rider Haggard\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nUuden Suomettaren Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause. Don Ignatio.\n 1. Kapinan kukistaminen.\n 2. Herra Strickland.\n 3. Kutsu.\n 4. Sydämen taru.\n 5. Matkan alkuvaiheet.\n 6. \"El Norte\".\n 7. Maatila.\n 8. Illallisella ja illallisen jälkeen.\n 9. Kaksintaistelu.\n10. Molasin kuolema.\n11. Zibalbay kertoo tehtävästään.\n12. Maya laskeutuu luolaan.\n13. Ignation vala.\n14. Sydämen Kaupunki.\n15. Zibalbayn kotiintulo.\n16. Pyramiidin huipulla.\n17. Zibalbayn kirous.\n18. Salahanke.\n19. Pyhänhäväistys.\n20. Sydämen Neuvosto.\n21. Mayan avioliitto.\n22. Mattai ennustaa pahaa.\n23. Pakomme ja sen päättyminen.\n24. Nahua todistaa.\n25. Jäähyväiset.\nLoppulisäys.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\nDon Ignatio.\n\n\nOlosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat\ntavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien\naikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme\nJonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen\nkaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon\nChiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.\n\nTähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä\nepäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista\nonnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta -- suunnattoman raskasta,\nja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy\nlaaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan\nsanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta\nniissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan,\nniin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä\non rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.\n\nSeuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy,\nja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda\nvaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli\nvirtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia\nja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan\nsydämessä.\n\nKun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla,\nvalloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja\nhalu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat\nja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä\nasuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten _fincasien_\neli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian\nkyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia,\nmitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.\n\nTässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin\nharrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista,\nkootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien\nmuinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista.\nMitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat\nne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että\nvuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla\nasui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla\nkerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan,\nhistoriastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon\nosassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden\nsattuessa.\n\nTämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli\nmahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa.\nNyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää\nkulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin\nmaatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että\ntarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää\ntietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun\ntyöt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se\nvoinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina,\nsillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation\nluo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi\nmitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä\npyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, \"missä jokainen\nenglantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein\".\n\nLähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen\ntyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen,\nmissä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin,\nsekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi\nviljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki\nolivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta\nrakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan\npihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita,\nheittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta\nastui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen\ntuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen\nmonet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan,\nväkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian\nloppuisi.\n\nJättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska\nsen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian\nkuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka\noli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.\n\nHartausmenotkin olivat monet -- niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan\n-- ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan\nedes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein\nihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea\nmarmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus,\nniin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea\nsitä.\n\n\"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin,\nenglantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen\npuolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän\nsielujensa puolesta.\"\n\nJonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen\nPrinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn\nheidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi\nlähteä kirkosta.\n\nEnsimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman\nmuuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen\nikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru,\nvastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen.\nRuumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan\nvähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin\nyksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja,\njoilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli\nmustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen\nasemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi,\nlikasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.\n\nMutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa.\nEi koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja\ntai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen\nvarmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta.\nPiirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot,\nkotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun\nalta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja\nluotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.\n\nHän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten\nraskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki\nhe, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla\nkunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset,\nsuudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen\nsamalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin \"isä\", ja\nanoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä,\nheidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta,\njota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua\nolevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen\nisännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja\nnäki hänet.\n\n\"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani\", sanoi hän espanjankielellä,\narasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän\ntukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. \"Te\nvarmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon\ntyön loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera -- älkäähän\ntungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista -- enkä luullut teidän\nsaapuvan ennen auringonlaskua.\"\n\n\"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani\", vastasi Jones. \"Olen ollut varsin\ninnostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana\nkappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?\"\n\n\"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit,\njotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten -- sillä tämä oli\nsuuri luostari -- ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin\nmyös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt\npaljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät\nvälittäneet sellaisista seikoista.\n\n\"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina,\nparikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen,\ntullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka\ntänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman\nenempiä oikeuksia kuin koira.\n\n\"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä\ntalossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää\nhenkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno,\neikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin,\nolen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja\nniihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin.\"\n\n\"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?\" kysyi Jones, osoittaen\npuheenaollutta marmorilevyä.\n\nDon Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan:\n\n\"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla\nmilloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä\nuhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen\nvoi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään\nintiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä\nolikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen\npitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu\noleman?\"\n\n\"Menivätkö he sitte naimisiin?\" kysyi Jones, joka innostui asiaan.\n\n\"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla\ntavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne\nminä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta\ntuskallista muistoa -- kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien\nja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos\nminulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken.\nJoitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua,\nja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin\nkoko touhun.\n\n\"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä\nmoniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat\nkuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla\nolisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin\nkäsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.\n\n\"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme,\njoka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana\npitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme\nmeripenink. -- Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen\ntilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin\nhuoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua,\nnäytän Teille lyhyen tien kappelista sinne.\"\n\nSitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat\nahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä\nristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön,\nsiellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa\ntapahtui.\n\n\"Tältä paikalta\", sanoi Don Ignatio, \"vanhat apotit pitivät salaista\nvaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä\nunhoita.\"\n\nSitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi,\nsaapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla\nespanjalaisilla huonekaluilla.\n\n\"Makuupaikkanne on taampana, herrani\", hän sanoi, avatessaan toisen\noven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi\nraskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta\nolevista akkunoista.\n\nSeinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen\nInkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja\njossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla\nja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen\nakkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli\nmuinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa\nkoossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen\nmiehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan\nkyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi\nkalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten\nmattojen loisteliaisuudella.\n\n\"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani\", sanoi Don\nIgnatio, \"se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä\nhuone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte.\nKansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei\nteitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan\nihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn\nmurhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton\ntappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin\nonnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta -- pari\nniitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt -- ja\ntoimitin niille asiaankuuluvan hautauksen.\"\n\nAsemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia\nInkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon\njoutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian\nalla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan\nisännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan\nmiellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa,\nliian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui\nhyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta\nhuoneesta maatilalla.\n\nVastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota\nJones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation\nillallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle\ntahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä\nsekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä\nesiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.\n\nHeidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden\nraaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään\nollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies -- sivistynyt ja\nhyvin kasvatettu henkilö -- oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan\nmuinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä\ntietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen\nkykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut\notaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka\nolivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin\npaljon raunioita tällä alueella.\n\n\"On tuskallista ajatella\", sanoi Jones kesken kaiken, \"ettei yksikään\nelävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain\nvanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin\nKeski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että\nantaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi\nsuuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä\ntyössä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä\naavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin,\non suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen\nperusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka\nette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua\nheistä niin varmasti.\"\n\n\"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani\", hän vastasi rauhallisesti,\n\"olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta\nkertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen\nKaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen\nihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen\nromaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti innostuen Jones, \"mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota\nviiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani,\njoka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen\nkaupungin?\"\n\n\"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt\npienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri\nsiitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en\nole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja\nsamaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että\nse, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.\n\n\"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta\ntotuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä\nKeski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen,\nminne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä\nsittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille\nkaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä\nlähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on _lacandoneja_, kastamattomia\nintiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja\njotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön\nkoskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole\nmitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa --\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Jones innoissaan.\n\n\"Saatte nähdä sen, jos haluatte, herrani\", vastasi hänen isäntänsä ja\nlähti huoneesta.\n\nSiinä samassa hän palasi mukanaan pieni nahkalaukku, josta hän\nveti esiin varsin kummallisen ja ihanan koristuksen. Se oli suuri\nsmaragdi, suurin mitä Jones milloinkaan oli nähnyt, hiomaton, mutta\nhyvästi silattu. Tämä kivi, joka oli upotettu puhtaaseen kultaan,\noli ilmeisesti ollut vyössä solkena, ja voitiin sitä samalla käyttää\nsinettinä, sillä siihen oli piirretty juhlalliset, vainajannäköiset\nihmiskasvot ja sen alle jotakin kuvakirjoituksella; päinvastaisella\npuolella oli niinikään muita kuvakirjoituksia.\n\n\"Osaatteko lukea näitä kirjoituksia?\" kysyi Jones, tutkittuaan\nkoristetta.\n\n\"Kyllä, herrani. Etusivulle kirjoitetut sanat kuuluvat: 'Oi Silmät ja\nSuu, katselkaa minua, puhukaa puolestani!' Ja takasivulla: 'Taivaan\nsydän, ole kotini sä'.\"\n\n\"Se on ihmeellinen\", sanoi Jones, antaen huoaten takaisin kalliin\nesineen, sillä hän olisi luovuttanut kaiken mitä hänellä oli, yksinpä\nkengät jalastaan, saadakseen pitää sen. \"Ja nyt, ettehän pane pahaksi,\njos pyydän Teitä kertomaan itselleni koko historian?\"\n\n\"Pelkään, ettei se kiinnitä mieltänne kyllin, herrani\", vastasi Don\nIgnatio pudistaen päätään.\n\n\"Mutta\", pyyteli Jones, \"koska olette ilmaissut näin paljon, onhan\nsydämetöntä jättää lappu kertomatta.\"\n\n\"Herrani\", sanoi isäntä, \"tahdotteko ottaa lisää kahvia? No! Käymmekö\nhiukan kävelemässä katolla, katselemassa maisemaa; se on herttainen\nkuunvalossa, ja katot täällä ovat ihmeellisiä, lujasta kivestä\nrakennettuja? Kerrotaan tarinana, että vanhojen munkkien oli tapana\nkäydä kesäisin katolla syömässä. Siellä on ampumarei'illä varustettu\nseinä, jonka takaa tuo samainen luostarinpäämies, jonka kuva riippuu\nteidän makuuhuoneessanne, löi takaisin hänen sortonsa takia kapinaan\nnousseiden intiaanien suuren rynnäkön.\n\n\"Huomenna toivon saavani Teille näyttää läheisiä maita, jotka ovat\nhyvin palkinneet minun kaksikymmenvuotisen viljelykseni vaivat.\nKaikki Meksikossa etsiskelevät kaivoksia, mutta sen maaperä on\nkaikista rikkain kaivos. Minä tiesin sen, ja nähdessäni paikkakunnan\nmahdollisuudet, minä möin muut smaragdit, jotka olivat tämän soljen\nmukana -- ne olivat hienoja kiviä, mutta kaivertamattomia ja sen takia\nvähemmän mieltäkiinnittäviä -- ja ostin maan kyllin halvalla. Mutta\nnyt kun maa on viljelty ja minä olen tehnyt istutuksia niin paljon,\nsen arvo on noussut suureksi ja kohoaa yhä vielä, kunhan kaikki nuoret\nkakaopensaat jonkun vuoden päästä tästä lähtien alkavat antaa täyden\nsadon.\n\n\"Kas niin, Jumalan kiitos, portaat ovat lopussa -- minun selkääni\nkoskee aina niitä kiivetessäni. Ilma on ihana, eikö totta, herrani,\nja näköala verraton? Katsokaahan, virta välkkyy kuin hopea. Ah,\nkuinka kaunis on Luojan maailma! Sydäntäni viiltää ajatellessani,\nettä se on jätettävä, mutta varmasti on hän valmistava vielä paremmat\nasuinsijat meille, toimiaksemme hänen hyväkseen ja palvellaksemme häntä\nasunnoissa, minne ei synti eikä vaiva pääse tunkeutumaan. Varmasti\nlöytyy asuinsija siellä ylhäällä\", ja hän nyökkäsi päällään kohti\ntaivasta.\n\nTämä oli vasta ensimäinen niistä monista illoista, jotka Jones kulutti\nDon Ignation vieraanvaraisen katon alla, missä hän kuukausien kuluessa\ntuli yhä enemmän tervetulleeksi.\n\nPian hän tunsi suurta kiintymystä tuota vakavaa, hyväluontoista,\nherttaisen vanhaa miestä kohtaan, jonka sielu näytti olevan tahraton\nkaikista huonoista ajatuksista, ja jonka pääpyrintönä oli kehittää\nmaatansa ja tehdä hyvää jokaiselle ympärillään, eritotenkin\npalvelijoilleen.\n\nTuttavuutensa alkuaikoina tekivät he yhdessä tutkimusmatkoja läheisille\nraunioille, ja kerran Don Ignatio lähti hänen kanssaan katsomaan La\nConcepcionin kaivosta, mikä käynti näytti olevan mitä suurimmaksi\nhyödyksi herra Jonesille ja sille yhtiölle, jonka palveluksessa hän\noli. Yksi tämän puheenalaisen kaivoksen toimintavaikeuksia oli työväen\nvähälukuisuus. Don Ignatio sai tämän haitan häviämään yhdellä ainoalla\nsanalla.\n\nHän lähetti tiedon vuoristoon, ja kas! Viikon sisällä ilmestyi\nviisikymmentä urheata alkuasukasta tarjoamaan palvelustaan kaivokselle,\nmikä seikka edelleen lisäsi Jonesin kokemuksia ystävänsä erikoisesta\nvaikutuksesta alkuasukkaisiin.\n\nAjan pitkään loppuivat kumminkin tällaiset retkeilyt, kun Don Ignation\nterveys alkoi heikontua, laskematta häntä juuri nimeksikään pois\nmaatilaltaan.\n\nVihdoin -- kun he olivat olleet tuttavia jo parin vuoden ajan -- saapui\neräänä aamuna sanansaattaja kaivokselle, ilmoittaen että herransa\nDon Ignatio oli lähettänyt hänet käskien kertomaan herra Jonesille\nolevansa kuolemaisillaan ja haluavansa tavata häntä. Sanansaattajaa\noli kumminkin pyydetty mainitsemaan, että jos se jossain suhteessa ei\nkävisi laatuun, niin herra Jonesin ei pitäisi vaivautua tulemaan niin\npienen asian takia, koska hänen herransa oli kirjoittanut kirjeen, joka\npiti annettaman hänen kuolemansa jälkeen herra Jonesille.\n\nOn tarpeetonta mainita, että herra Jones matkasi yli vuorten niin\nnopeasti kuin parhain ratsu vain voi viedä hänet. Saavuttuaan\nmaatilalle, hän löysi Don Ignation makaamasta huoneessaan, voimattomana\nja hyvin heikkona, mutta täydessä tajussaan ja ilostuneena hänet\nnähdessään.\n\n\"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni\", hän sanoi, \"ja olen iloissani\nsiitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin\nloukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa\nkykenevämmälle.\" Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.\n\nJones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että\nhänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio\nkatkaisi hänet lyhyesti.\n\n\"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni\", hän sanoi,\n\"vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette\nyrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman\nSydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista,\njonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.\n\n\"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa\nolinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua\nTeille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään\nsalaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä\nmyös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte\nkuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan\nvanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse\nhedelmän syötyään?\n\n\"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa\ntätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että\nte englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä\nlainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti,\nottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa\nsuusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti\ntäyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto\nniistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan\ntämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään\nsiihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten,\nennenkuin halvaus iski käteeni.\n\n\"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä\nja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä?\nTuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte\nnähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen\nystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja\nsaimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne\nlienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella\nkertomuksen kulkua.\n\n\"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä\nnäkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä\nkirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä.\nSanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata\nEnglantiin?\"\n\n\"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia\njohdettavaksi. Ei, olen liian köyhä.\"\n\n\"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?\" kysyi huolestuneena\nkuoleva mies.\n\n\"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut\nliian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä.\"\n\n\"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa\nTeille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen\nolette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta.\"\n\n\"Olette tehnyt minut perilliseksenne!\" sammalsi Jones.\n\n\"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan\nrehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita\neikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette\nerinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää\nTeidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne\nkaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään\nsuhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin\nmerkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun\nalkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että\nolisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai\nluovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun\nenglantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette.\nSuostutteko siihen?\"\n\n\"Tietysti suostun, enkä tiedä, miten Teitä kiittäisin.\"\n\n\"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja\nrehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi\nsen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen\nväsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä.\"\n\nNäin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla\nansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka\nennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa\nvoi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää\nmyöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen\nleposijansa maatilansa kappelissa.\n\nNäin siis joutui tarina \"Maailman Sydämen\" kaupungista ja Don\nIgnatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen\nnäkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.\n\nTässä seuraa suomennos käsikirjoituksesta.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKapinan kukistuminen.\n\n\nMinä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo\nkuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt\nvuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla\nsijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen\nhaltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.\n\nOllessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa.\nEn koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan\ntapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä\nsiihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut\nmeille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen\nmies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita\nratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan\nvaimoja sekä lapsia.\n\nIsäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä,\näitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan\nreunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet,\nellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin\nolisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi\nheti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään\nsurisevista hyttysistä.\n\nMutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät\nhe hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä\nIgnatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli\npantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi\nedes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia\nsotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.\n\nRisti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa\nja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa\nja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi\nminuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen\nsen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: \"Pidähän\nhuolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian,\nkunhan hän tulee täysi-ikäiseksi.\"\n\nSitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen,\nja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi\nIgnatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt\nisääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät\nruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.\n\nTämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera\npieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli\näitini siellä murtunein sydämin.\n\nTiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä\nrakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi\naina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta\njuoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.\n\nTiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen\naikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä,\nettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei\nedes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko,\njonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin\nkehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä\nmennä kaupunkiin että palata sieltä.\n\nTäällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni,\nmutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli\noiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.\n\nTäytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi.\nAsianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa\nkatsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan,\nmilloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet\nlahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja\npyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain\nkäsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia\ntöherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt\nniiden maalauttajien hartauden.\n\nIstuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata.\nSattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala\nmurha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla\nChristobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä\nmeitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he\nolivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta,\nminkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme\npäättivät varastaa.\n\nNiinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä\nyöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki\nkolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä,\nvarkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja\nkiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa\nheitä vastaan.\n\nMutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja\nkaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he\nlahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita\nheitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn -- \"Älä tapa\".\n\nEn koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa,\nennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi\npois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten\nmurhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet\niankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.\n\nKerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua\npikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin\nitsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran\non erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen\njoutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin\nnähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on,\nja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin\nkoko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.\n\nSeuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle\naikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: \"Niin minäkin\nomasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet,\njahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu,\nvoit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin\nja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana\nopiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina\nEspanjasta asti.\n\nNäiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani,\nintiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin\nhistorioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani\ntappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on\nvain orjaheimo.\n\nVihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni,\njoka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan\noven, puhui minulle seuraavaan tapaan:\n\n\"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan\nisäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi,\njonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi,\nsekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.\n\n\"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää,\nsillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen\natztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän\nvoin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista.\nSitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa\npolveutuivat.\"\n\n\"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari\", sanoin ylpeästi, sillä\nhaltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka\nmuinoin olivat kantaneet kruunua.\n\n\"Voi, poikani\", sanoi synkeänä vanha pappi, \"tässä maailmassa on\nvoima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi\nkidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat\nosaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt\nhyödytöntä mainetta.\n\n\"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi\nGuatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä\nmuistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi\ntaikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas,\ntässä se on.\"\n\nTämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta\nsmaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta\nhiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut\nkyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu\nylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty,\nikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu\noutoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.\n\n\"Mikä se on?\" kysyin.\n\nVanha pappi kohautti olkapäitään, vastaten:\n\n\"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja\ntaikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että\nisäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta,\nsekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven\nmolemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan\nKeski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti.\"\n\n\"Ja missä on toinen puolisko, isä?\"\n\n\"Miten minä sen tietäisin\", vastasi hän ärtyisästi, \"kuka uskoo noihin\ntarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja\nsiksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun\nkuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy,\nja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies,\nniinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon\nkuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.\n\n\"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään\nlähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven\nhän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä\nminun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.\n\n\"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en\nvoi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi\npiiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on\nselitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet,\njoiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi\nisä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli\nsaapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan\npakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät\nraivoissaan.\n\n\"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen\nomaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:\n\n\"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi,\nettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin\nkruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja\nespanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa.\nTätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet\nrikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä;\nja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa\nsala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet\nkärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.\n\n\"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on\ntäysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi\nunohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano\npojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten\nja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten\nhallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he\novat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.\n\n\"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin\nseikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa\ntahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on\nniitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka\nesi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi\npanna meidät Jumalaa palvelemaan.\n\n\"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla,\njolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua\nodottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on\ntahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea\nhaluamaasi elämänsuuntaa.\"\n\nHänen lopetettuaan puheensa minä mietin hetkisen ja vastasin:\n\n\"Niin kauan kuin isäni veri on kostamatta, en voi ruveta papiksi.\"\n\n\"Sitä minä juuri pelkäsin\", sanoi vanhus huoaten. \"Tuo kirottu\ntaikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio,\nja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi\nvuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään\npahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä\nkäsiin?\"\n\n\"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä\nvälikappaleinaan\", minä vastasin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia\npalvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut\nvuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä\nkätkettynä.\n\nSanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä\nläksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten\nhäntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai\njonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa\non, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole\nainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.\n\nKolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka\ntakana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion,\njosta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen\nmiehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut\nmuutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en\ntiennyt miksi.\n\nTällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin\nsanoin, oliko minulla \"Sydäntä\". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin\nhe kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni,\npäästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli\nkuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.\n\nTakimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu\nvartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen\nkuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa\nsain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi\npäälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin,\nannettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden\nseuramme jäsenten ehdoton yliherruus.\n\nSeuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio\nluovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan\nja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre,\nyli miljoonan dollarin arvoinen.\n\nNyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa\nnoudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan\nniitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua\nSydämen Haltijana.\n\nNäiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin\nkolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä\nintiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen\nkaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna\nsunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa\nratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.\n\nHypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin\ntoisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin\nkaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen\nkimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi\nennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä\nkohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan\nNähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi\nhäntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti,\nettä ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin\nhaudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.\n\nKävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut,\nasettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin\nrakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni,\nja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa\nmenin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin\nliittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä\nminulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen\nkanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä\nvaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.\n\nNiin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan\ntoimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni\nmaanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo\najatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija\nja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto,\njoka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit\njonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän\nsekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa\nuudelleen Atztekien Keisarikunta.\n\nSe oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni;\nedeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että\nme olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta,\nsuurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt.\nKoska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä,\nlopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.\n\nVuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään\nainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi\nja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.\n\nJoka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada\nheidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin\nsuurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja\nmoneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman\nrahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu\nmaahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden\npiilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli\nvoinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä\ntarvittaessa.\n\nVuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja\nvaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin\ntaitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt\nhallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti\nolin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta\nodottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat -- kas näin:\n\nTuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty\nvaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein,\nsekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen\nmäärättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme\ntäysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen\nasuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen\ntoimista.\n\nSensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen.\nLoppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä\naikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin.\nToverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin\ntuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli\nkädessään.\n\n\"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni\", hän sanoi, \"ja onnittelen\nteitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän\nniinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä --\" ja\nhän mainitsi summan suuruuden. \"Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte\nkyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut,\nmutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän\nTe salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt\njärkeänne.\n\n\"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen -- luovuttakaa tämä\naarre, ja saatte mennä rauhassa -- luonnollisestikin sitten, kun\nkoston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla\n-- jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte,\nviedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman.\"\n\"Miten voisin luvata toisten puolesta?\" kysyin. \"Ette ole ainoa\nvalkoinen mies, joka olisi kaatunut.\"\n\n\"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän\nvaltiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä\ntästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun\njakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse\npitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun\njälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa,\nminun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani\nniin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni\nnojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin,\nvalitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette\nasian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät.\"\n\n\"Entä liittolaisteni laita?\" kysyin.\n\n\"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois --\nlavantaudin takia -- parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin\nepäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei\nuseampia enään sairastu.\"\n\nSilloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että\nvoisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada\ntoista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama\nkohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat\ntyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.\n\nKymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan\nelämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut,\nsaanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.\n\nOlin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt,\nlukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää,\nsekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli\nmuuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut,\nsuuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus\nkansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi.\nKaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt\npovellani.\n\nOlin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran\nvalan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja\nhalveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa\nkiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai\nryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en\najatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on\nollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan\nijankaikkisuuteen asti.\n\nKysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä\nvastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni.\nTapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni.\nPäästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja\ntoivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun\nmukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle.\nMiten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.\n\nMoneksi vuodeksi -- pariksikymmeneksi ehkä -- minusta tuli\nkeppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua,\nja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä\nhengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse\noleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin\ntällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä\nkun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.\n\nAjanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin\nkolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen,\nmutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui\nmieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan\nliian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi\ntahriintuneet maailman asioissa.\n\nUupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin\nsiellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua,\nja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.\n\nNäissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James\nStricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman\nSydämen kaupunkiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nHerra Strickland.\n\n\nKaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo\nnimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa\npaikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä.\nTulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä,\nkirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla\nhallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu\nluettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.\n\nTämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja\nsen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka\nvuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset\nkun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin,\nesi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat -- kirotut olkoot heidän\nsielunsa!\n\nNiin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut\nkuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää\nSydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun\nmukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan\nelossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.\n\nTämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen\nHaltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä,\nläksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa\nasiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä\nsaapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä\nsairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli\nkätkettynä.\n\nToisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies,\nenglantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli\nsaapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön\npalveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi\ntyölääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja\nvihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat\nestää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.\n\nTämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina\nlauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se\nvika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan\njuomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa\nvallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan,\naiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät\nverenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään\njuuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni\npitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä\nlaskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun\nkirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien\nkarkoittamiseksi.\n\nKeskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä.\nMiellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö\nkääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan\nhuolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen\nkuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja\npää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa\ntylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.\n\nNäky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä\nintiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema\nMeksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella\ntarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan,\nlapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois\npoliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö\npeittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan\nsen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.\n\n\"Mistä tämä, herrani?\" kysyin parturilta.\n\n\"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota\", vastasi pieni\nmies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin\noli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.\n\n\"Minä sen arvasin\", hän jatkoi minun myönnettyäni; \"kuulimme, että\nTeidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska\nolen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te\nvoitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä,\nherrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on\naiheuttanut\", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.\n\n\"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa\", ja hän\nlöi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, \"mutta hän liittyikin\ntuohon\", osottaen läheisintä ruumista, \"jolloin tämä numero Yksi\njuopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan\nollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä,\nmutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän\nvartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette,\nhuonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin.\"\n\nMinä kuuntelin ja suru valtasi sydämeni. Lähestyen tyttöä minä sanoin:\n\n\"Tämä on Teidän työtänne nainen! Eikö Teitä kauhista?\"\n\n\"Mitä siitä?\" hän vastasi kylmästi; \"voinko sille mitään, että olen\nkaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette,\njoka kysytte, kauhistaako minua?\"\n\n\"Mieletön!\" huusi porraskäytävältä parturi; \"uskallatko puhua noin\nSydämen Haltijalle?\"\n\nTyttö vastasi:\n\n\"Miks'en? Onko hän silloin minun haltijani?\"\n\n\"Kuulehan, tyttö!\" minä sanoin; \"on muitakin, paitsi nuo, kuollut\ntakianne.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" hän kysyi. \"Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran\nolette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea\nsalaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan.\"\n\n\"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla\nTeidän sukupuolellanne!\" minä sanoin. \"Kuulkaahan minua nyt; Teidän\non lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata\ntakaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos\nmissä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte\njollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!\"\n\n\"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä\nTeillä ole oikeutta minua tappaa\", hän sanoi, koettaen salata pelkoa,\njoka hiipi hänen tummiin silmiinsä.\n\n\"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi\nkuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on\nkertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua\nkoskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin.\nJos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella,\nsillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun,\nsairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!\"\n\n\"Ymmärrän, herra, ymmärrän\", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli\nkauhistunut. \"Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle\naikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi\nmiehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä,\nerittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut\", ja hän\nkosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; \"ajattelin tosiaankin\nmennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan\",\nosoittaen haavoittunutta rakastajaansa, \"ja minä toivon, että hänet\nammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet.\"\n\n\"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te\nhäntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!\"\n\nKumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan\nylös jälleen, sanoi:\n\n\"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija\", ja lähti pois taakseen\nkatsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.\n\nSitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua\nhirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet,\njotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat\ntoistensa verta.\n\n\"Oi!\" minä huoahdin, \"ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani\njo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan.\"\n\nNostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka\nkummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset,\nnähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa\ntuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään\nmillään keinolla pääse vapaaksi.\n\nTuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta,\nvaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka\nsittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän\nhetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.\n\nEhkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi\naikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa.\nYstäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin\nolette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä,\nhoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia\nheijastavin ilmein ja surumielisin silmin.\n\nAivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja\nulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt\npaksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen.\nHänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin\nveistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin\nmuistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen\nkihara tukkansa -- sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut\nhattuansa -- oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen\nparran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja\nhänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen\nmaidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja\nsirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät;\nhänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", sanoi tämä englantilainen hyvällä\nespanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, \"mutta huomaamattanne\nolen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä\nvoi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon\nvaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta\nkykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat\nparhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa.\"\n\n\"En voi siihen, herra\", vastasin hänelle, \"antaa muuta selitystä kuin\nsen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon\ntakia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta\ntehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte\nkaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus\non kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta.\"\n\n\"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi -- tämä\nnäytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella\", ja\nkohottaen hattuaan hän lähti.\n\nVaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan\nolin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen\nviipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa\nsiksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.\n\nPian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen.\nOlen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia,\nmeksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet\nkiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä\nkaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen,\nväittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren\naarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.\n\nTämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen\nkautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten\nminä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja,\naseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta,\nennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut\npelästyttää.\n\nMurhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä\nnukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa\nvain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan\nmäärättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä\nkäymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä\npiiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.\n\nTuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten\nurkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä.\nSaavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin\nmatalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni\nmukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti,\nkunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.\n\nPian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa\nsarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai\nylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he\nenglantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä\nhäntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin\nosalliseksi ilkityöhön.\n\n\"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?\" kysyi lähinnä minua seisova\nmies.\n\n\"En\", vastasin, \"on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.\nÄlköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken.\"\n\nVähitellen lähenivät taloa roistot -- häpeämättömät miehet --\nodotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän\njoukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä\noli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä\nveitsi.\n\nHe pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä\nkuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä\nhiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen.\nSilloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten\npyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun\npamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui\nmaahan.\n\nHetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten\npakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät,\nettä heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa,\nampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan\nrevolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli\nratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli\nsupistunut peräti pieneksi.\n\nAitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies,\nja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen\nsaatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä\npuutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa,\nilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan,\nrevolveri kädessä.\n\n\"Mitä melua tämä on?\" hän kysyi, siristellen silmiään, \"ja mitä\nkahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun\nminä teidät.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", lausuin minä kumartaen, \"että häiritsimme\nuntanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko\nluovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne\ntuossa puvussa.\"\n\n\"Kiitän Teitä\", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. \"Ja nyt Te ehkä\nsuvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään\nsitä tappelukenttänänne.\"\n\nNyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen\nmuuttui hyvin vihaiseksi.\n\n\"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni\npelastuksesta\", hän sanoi vihdoin, \"vaikkenkaan koskaan teitä ole\npyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun\npuutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. _Caramba!_\n[espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että\nminua näin kohdellaan?\" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi\nminua kädestä.\n\nSamana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty,\nlähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä\nhänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme\ntupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään\nasti, sanoi hän minulle:\n\n\"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen\nliikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon\nvieraan muukalaisen takia.\"\n\n\"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra\", minä vastasin, \"sekä myös\nsiksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään.\nKaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja,\njok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset\n'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin\ntakia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi,\nettä te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi,\netteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen,\nettä te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa\nTeidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän\njälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse\npeljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda.\"\n\n\"Sitä parempi siis\", hän vastasi, \"sillä minulla on muutoinkin\ntarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi\ntuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan\nerikoisesti kysyä Teiltä, -- uskallan otaksua, ettette halveksi\ntarjoustani, -- haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin\nvälttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista;\nsellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani\nyhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää.\"\n\nMietin kotvasen ja vastasin:\n\n\"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin\nsillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne\nvastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän\nTeistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja\nharrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että,\nmikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani\nei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa,\nherrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo\nmonta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa.\"\n\nNäin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä\npalvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä,\nsillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden\nmuutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain\nvähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä\nkirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen\ntarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.\n\nHän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen\nisänsä oli \"vääräuskoisen\" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te\nenglantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin\nminä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on\netuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.\n\nJoka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen\nvain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan\nseikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä\nhän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.\n\nTämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi\ntehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän\nvaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui\nniin ahtaalle -- sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä --, että hänen\ntäytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.\n\nSieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun\nhänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen\nvuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta\nChontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että\nvain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän\noppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun\nkuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen\nMeksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen\njohdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka\nkaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan\nmetallia ja myytyään sitä.\n\nTämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin\nsiksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra\nStrickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta\nkallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen\njälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis,\nja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista\nkaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi\nkävi hyvin.\n\nMutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se\nolisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi\nniin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan\nei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään\nkaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta\nturhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia\nalavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme\nkallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.\n\nNyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa\nkirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin\nkasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat\nhopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä\nrahaa meille.\n\nEräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra\nStricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan\npöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan\ntyömme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut\nhymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin\nmies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä,\nmitä ikävyyksiä oli tapahtunut.\n\n\"Ei mitään erityistä, Ignatio\", hän sanoi; \"vaan kuulkaahan sentään.\"\nJa hän luki ääneen kirjeen.\n\nSe oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko\noli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden\ntakia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta,\nkieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että\nhe pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat\nmenettäneet.\n\n\"Totta tosiaan\", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, \"tämän\nkirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on\ntoimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!\", sillä menetin malttini\nraivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä,\njoka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.\n\n\"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio\", hän sanoi hymyillen; \"se on maailman\ntapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin\nonnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen\njoskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita\nminusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria\nlukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki\nomatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on\nminun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran\nnyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!\"\n\n\"Älkää mokomia, herra\", minä vastasin, \"sillä en viitsi kuulla\ntuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää\nTeitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä\npuhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi.\"\n\nNäin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä\nvuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKutsu.\n\n\nKulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin\nasettunut Cumarvoon tullessani.\n\n\"Ahaa! herra\", hän sanoi, \"olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin\nlöytynyt.\"\n\n\"Mikä luettelo?\"\n\n\"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte.\nTehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen\npoikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta\nkäsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle.\nTässä se on\", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn\nrullan.\n\n\"Hyvä\", minä vastasin; \"tutkin sitä tänä iltana\", ja jatkoin kävelyäni,\nvähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä\ntäynnä.\n\nIlma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin\nkuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan\nsiimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän\nväkivaltaa minulle.\n\n\"Pysähtykäähän, herra\", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla\ntehden Veljesliiton merkin. \"Tapaamisestamme on jo kulunut useampia\nvuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni\nvielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne.\"\n\nTarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika\noli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen,\nmuitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä\nrakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.\n\n\"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?\" kysyin; \"kuultuani viimeksi\nTeistä, asuitte kaukana Chiapasissa.\"\n\n\"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen\npitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden,\nsaadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella\nTeitä kahden kesken?\"\n\n\"Käykäähän kanssani\", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan\nasuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt\nmatkasta.\n\n\"No, kertokaahan tuo asia\", sanoin.\n\n\"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä,\nverratakseni sitä omaani.\"\n\nNousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen\nesiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: \"Riittää.\nKertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?\"\n\n\"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä\npuuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen\nasti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen.\"\n\n\"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä\nmenoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän\nkantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota\nkadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä,\njoskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö'\nyhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan\nSydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?\"\n\n\"Niin on, Molas.\"\n\n\"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu\npuolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa\nTeille kertomaan olen juuri tullutkin tänne.\"\n\n\"Jatkakaahan\", sanoin.\n\n\"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille\nraunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha\nja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden\nkeskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies\nharjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta\nsairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan,\nvaan ruokaa ainoastaan.\n\n\"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa\nvasta kaksi vuotta, sairastui kovasti -- niin kovasti, ettei kylän\nlääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla\nmajailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä\nhänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet\nkotiini.\n\n\"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään\nmuka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä\nvain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan.\nMukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi\n_lacandonille_, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty,\njos kohta ei meidän heimoammekaan.\n\n\"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki\nmetsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja\naloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa,\nilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa.\nHän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen\nja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen\nkykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.\n\n\"Terve, veli\", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen,\nkäyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, \"mistä tänne matka?\"\n\nSitten hän hetkisen tarkasteli minua ja kysyi hiljaa:\n\n\"Sano, veli, onko sydämesi sairas?\"\n\n\"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte,\nolin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan,\nsäilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella,\nja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella\ntunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen\naina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata,\nvaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:\n\n\"'Olet astunut yli pyhätön kynnyksen -- veli, astuhan alttarin luo.'\n\n\"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän\nminua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen\nsalaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla\nsilloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.\n\n\"Onhan Teillä tietoja\", hän sanoi, \"seiskaapa pyramidin juurella, minä\ntutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta.\"\n\n\"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra\", minä vastasin, \"paitsi\nkaikkein viimeistä.\"\n\n\"Löytyykö niitä täällä vieläkin?\" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta\nvastausta, jatkoi, \"olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet\nsaapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista\njälkeenpäin.\"\n\n\"Tässä, herra\", sanoin, \"olen tuonut lahjoja\", ja laskin vasun hänen\nviereensä.\n\n\"Lahjat ovat hyviä veljien kesken\", hän vastasi; \"ennen kaikkea on\ntällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni,\nottamaan vieraan tuomisia.\"\n\n\"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä\ntavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin\nhäneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä\nniin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes\nuneksinut sellaisesta naisen suloudesta.\"\n\n\"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen\nasian kanssa?\" huomautin minä tuskastuneena.\n\n\"En tiedä, herra\", hän vastasi; \"ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin\nsillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa.\" Ja hän jatkoi:\n\n\"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun\nvälinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle\npenkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille -- tai paremmin\nsanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen\nhäntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.\n\n\"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut\nmukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan\ntuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.\n\n\"Se ei juuri hyödytä, veli\", hän sanoi synkkänä, \"sillä vaimonne on\ntällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme\nkeskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin\nsuortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu.\"\n\n\"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani\njälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay\nkuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko\nhänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.\n\n\"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan\nhyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä\nitselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle.\nAinakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta,\nsillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin\nääneen suruni raskautta.\n\n\"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella\näänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää\nrauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti\nhänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen\nminulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen\npian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten\nkosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni\n-- murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.\n\n\"Ruoka on valmista, veli\", sanoi Zibalbay. \"Syökää ja levätkää täällä\ntämä yö; huomenna voitte palata.\"\n\n\"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä\nhuolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:\n\n\"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat\naiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'\n\n\"'Kuuntelen hartaasti, herra', vastasin.\n\n\"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole\nsitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen\nei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka\nkokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan\nkätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja\nhän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.\n\n\"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö\nne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti,\nhämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa\nsydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen\nZibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:\n\n\"'En ensinkään osaa sellaisia tapoja; jatka sinä, Maya.'\n\n\"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot,\njoiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:\n\n\"'Riittääkö tämä, vai tarvitaanko kirjoituksiakin?'\n\n\"'Riittää', minä vastasin. 'No, herra, mitä haluatte?'\n\n\"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä\nmaassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'\n\n\"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä,\nja se on omistajansa hallussa.'\n\n\"'Voitteko viedä minut hänen luokseen, veli?'\n\n\"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti\ntuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten\nja maitten, löytääkseni hänet -- riippuu siitä, tahtooko hän tulla.\nSanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka\nolen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee\nsen takia näin kauas.'\n\n\"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä\nyhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'\n\n\"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole\nmitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala\nmuukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle\ntodistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'\n\n\"'Uskooko hän sitä, mitä Te olette nähnyt omin silmin?'\n\n\"'Uskoo varmasti, sillä hän on luottanut minuun lapsuudesta asti.'\n\n\"'Katsokaa siis!' sanoi mies ja, avattuaan vaippansa kaulalta, kääntyi\nvaloa kohti.\n\n\"Siinä, herra, hänen rinnallaan riippui esine, jota eivät silmämme\nole nähneet jumalaisen Zuetzalin poikain hallitusajan jälkeen, Teidän\nrinnallanne riippuvan merkin puolisko. Tässä, herra, on kertomukseni\nloppu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä Ignatio, kuuntelin hämmästyneenä, sillä kertomus oli ihmeellinen.\n\n\"Eikö tuo mies käskenyt mitään muuta sanomaan?\" kysyin.\n\n\"Ei mitään muuta. Hän sanoi, että jos Te todellakin haluaisitte\npitää asian salassa, saapuisitte Te itse kuulemaan asiaa häneltä tai\nkutsuisitte hänet luoksenne.\"\n\n\"Ja kerroitteko, Molas, hänelle jotakin minusta ja minun\nmenneisyydestäni?\"\n\n\"En mitään; ei minua oltu käsketty niin tekemään. Aamun sarastaessa\nläksin hautaamaan vaimoani, jos hän kuollut oli, tai hoitamaan häntä,\njos hän vielä oli sairas, luvaten niin pian kuin suinkin lähteä\nMeksikoon etsimään Sydämen Haltijaa ja kertomaan hänelle näitä tietoja,\nluvaten kahden kuukauden päästä tai pikemminkin ilmoittaa, miten\nasiani olisi käynyt. Vanhus kysyi, oliko minulla rahoja, ja vastausta\nodottamatta antoi hän minulle salaisesta kätköstään kahmalollisen\nvanhoja kultakolikoita, joihin jokaiseen oli lyöty sydämen kuva.\n\n\"'Näyttäkäähän niitä minullekin', pyysin.\n\n\"Voi, herrani Ignatio, ei minulla ole ainoatakaan! Lähellä Zibalbayn ja\nhänen tyttärensä asustamia temppeliraunioita on Santa Cruzin maatila,\nja siellä asuu, kuten ehkä lienette kuullut, joukko Don Pedro Morenon\njohtamia miehiä, joiden ammattina on kavallus, maantierosvous ja\nmurhat, vaikkakin he näennäisesti viljelevät kahvia ja kaakaota.\n\n\"Matkatessani kotiapäin jouduin noiden miesten käsiin. He nuuskivat\nminua ja löydettyään taskustani kultakolikot, antoivat ne Don Pedrolle\nitselleen, joka, nähtyään kalan olevan verkossa, oli ratsastanut\npaikalle. Hän tutki rahoja tarkasti ja kysyi minulta, mistä ne olivat\nkotoisin. Aluksi minä kieltäydyin selittämästä, jolloin hän uhkasi\nsulkea minut maatilalleen vankilaan, siksi kunnes minua haluttaisi\npuhua.\n\n\"Tahtoen välttämättä päästä kotikylääni kuulemaan vaimoni tilasta,\nminun täytyi puhua totuus ja ilmaista, että rahat oli antanut minulle\nvanha intiaanilääkäri, joka asuu tyttärensä kera temppeliraunioissa\nmetsässä.\n\n\"'Laupias Isä!' sanoi Don Pedro, 'olen kuullut tuosta miehestä ennenkin;\nmutta nyt minä tiedän, millä asioilla hän liikkuu, luulen, että minun\non käytävä katsomassa häntä, nähdäkseni mikä rahapaja hänellä on.'\n\n\"'Ryöstettyään minut näin putipuhtaaksi he laskivat minun menemään,\nmutta usein, hädän hetkinä, olen surrut sitä, että tulin heille\nkertoneeksi mistä rahat olivat lähtöisin, sillä pelkään näin\ntoimittaneeni nuo roistot vanhan kulkijan ja hänen tyttärensä kimppuun,\nja siinä tapauksessa saattavat he hyvinkin olla murhatut, ennenkuin Te\npääsette heidän luoksensa.'\n\n\"'Varmasti Taivas heitä suojelee', vastasin, 'vaikkakin menettelitte\nhullusti. Mutta kertokaahan, Molas, mistä löysitte minut ja miten\npääsitte tänne ilman rahoja?'\n\n\"Minulla oli kotona jonkun verran rahoja, herra, ja haudattuani vaimoni\nmenin Fronteraan rannikolla, missä näin olevan laivan matkalla Vera\nCruziin, ja siinä minä matkustin, palvellen matruusina, tapa, jota aina\nolen käyttänyt. Vera Cruzista minä painalsin Meksikoon ja ilmoittauduin\nVeljesliiton päämiehelle siinä kaupungissa, joka toivoni mukaan kykeni\nantamaan minulle tietoja Teistä.\n\n\"Tähän kylään saavuin tänä iltana, oltuani matkalla kuukauden ja\nkaksi päivää. Ja nyt, herra, jos suinkin voitte, antakaa minulle\nyösija, sillä olen uupunut, kolmeen päivään juuri nimeksikään silmiäni\nsulkematta. Huomenna haluaisin kuulla, minkä vastauksen voin viedä\nZibalbay-vanhukselle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä, Ignatio, istuin sinä iltana myöhään, mietiskellen näitä tietoja,\njotka täyttivät rintani kummallisella toivontunteella. Voisiko olla\nmahdollista, että menestykseni hetki koittaisi niin monen vuoden\nodotuksen jälkeen? Jos noissa ennustuksissa oli perää, niin viittasi\nkaikki siihen, ja kuitenkin minun uskoni horjui. Tämä kulkija, jonka\nMolas oli nähnyt, saattoi olla mielipuoli ja hänen merkkinsä olla\nväärennetty. En ymmärtänyt mitä tehdä, mutta päätin jättää asian\nratkaisun seuraavaan päivään ja lähteä sitten niinpian kuin mahdollista\nmatkustamaan Chiapasiin etsiäkseni hänet. Näin tuumien minä heittäydyin\nmakuulle, yrittäen nukkua, saamatta kuitenkaan unta. Mutta muistaen\nkirjoituksen, jonka ystäväni oli antanut minulle, minä nousin jälleen,\nyrittäen sekoittaa ajatuksiani sitä tutkimalla ja niin päästä uneen.\nSe oli työlästä hommaa, mutta vihdoin sain sisällön selville ja näin,\nettä siinä puhuttiin jostain lähellä Cumarvoa olevasta kaivoksesta ja\nosotettiin tunneliaukon tarkka asema.\n\nTämä aukko, niin kerrottiin, oli suljettu Guatemocin aikana, ja\ntämän asiakirjan oli kirjoittanut henkilö, jonka hoidettavana kaivos\nsilloin oli ollut, jotta joku tieto säilyisi hänen jälkeläisilleen,\nheidän voidakseen avata kaivoksen uudelleen, kun koittaisi se päivä,\njolloin espanjalaiset karkoitettaisiin maasta. Että tämä kaivos oli\nrikas vapaasta kullasta, näkyi tähän luetteloon merkityistä puhtaan\nmetallin painomääristä, jota vuosittain lähetettiin Montezuman hoviin,\nsekä myös siitä tosiasiasta, että oli ajateltu kannattavan kätkeä se\nespanjalaisilta.\n\nVarhain seuraavana aamuna menin herra Stricklandin asuntoon puhumaan\nhänelle vakavalla mielellä:\n\n\"Herra\", sanoin, \"muistanette vielä, että palvelukseenne astuessani\nmainitsin minä hetkenä tahansa voivani erota siitä? Olen nyt\nilmoittamassa että sellainen hetki on tullut, sillä luokseni on tullut\nlähettiläs vaatimaan minua Meksikon toiseen kolkkaan asioille, joista\nen voi puhua, ja huomenna on minun lähdettävä matkaan.\"\n\n\"Mieltäni pahoittaa tuo tieto, Ignatio\", hän vasasi, \"sillä olette\nollut hyvä ystävä minulle. Te teette oikein kun erotatte varanne\nonnettoman miehen omaisuudesta.\"\n\n\"Ja Te, herra, teette pahoin, puhumalla tuolla tavalla\", minä vastasin\nnärkästyen; \"minä annan tämän kerran vielä Teille anteeksi tietäissäni,\nettä joskus, sydämen ollessa karvas suu lausuu sanoja, joita ei sydän\nole tarkoittanut. Kuulkaahan, herra, tahtoisitteko aamiaisen syötyänne\nlähteä kanssani pienelle ratsastusretkelle?\"\n\n\"Tietysti; jos Teitä haluttaa. Vaan minne olette aikonut?\"\n\n\"Toiselle kaivokselle, joka on, tai jonka pitäisi olla, noin parin\ntunnin ratsastusmatkan päässä täältä. Kuulin siitä vasta eilen illalla,\nvaikka saavuin Cumarvoon juuri sitä varten; lisäksi näyttää siltä, kuin\nolisi se ollut hyvin rikas Montezuman aikoina.\"\n\n\"Montezuman aikoina?\" hän kysyi.\n\n\"Niin, senjälkeen ei siellä ole työskennelty, ja minä ehdotan että,\njos löydämme sen, Te valtaisitte sen itsellenne, antaen vain jonkun\ndollarin palkkion intiaanille, jolta minä sain tiedon siitä, hän kun on\nköyhä mies.\"\n\n\"Mutta jos se on niin hyvä, miksi ette _Te_ valtaa sitä, Ignatio; ja\nmiksi vasta nyt tulette siitä ottamaan selkoa?\"\n\n\"Kahdestakin syystä, herra: ensiksi, koska tahdon tehdä Teille\npalveluksen, jos se vain on minun heikossa vallassani. Toiseksi, koska\nen voi pitää huolta siitä, ollessani pakotettu jättämään Teidät,\nvaikkakin ero tuottaa minulle tuskaa, sillä, sallikaa minun vakuuttaa,\nen koskaan ole tavannut miestä, jota kohtaan olisin tuntenut suurempaa\nkunnioitusta ja kiintymystä. Ehkä, jos takaisin palaan, Te annatte\nminulle osan yrityksessä, jotta meistä kummastakin tulisi rikkaita\nmiehiä. Näytänpä Teille, miten sain kuulla kaivoksesta.\" Tällöin vedin\nesiin omalla käännökselläni varustetun luettelon ja luin sen hänelle.\n\nHän kuunteli mielenkiinnolla, sillä kuten Tekin, herra Jones, rakasti\nmaanmiehennekin, James Strickland, seikkailuja ja kaikkia tämän maan\nmenneisyyttä koskevia asioita.\n\n\"Lähtekäämme heti paikalla\", hän sanoi lopetettuani. \"Käsken laittamaan\nkuntoon hevoset sekä muulin kantamaan tavaroita. Otammeko miehiä\nmatkaan?\"\n\n\"Minun mielestäni emme ota; kaivosta ei vielä ole löydetty, ja mitä\nvähemmän siitä melutaan, sitä parempi, sillä jos asia tiedetään\nyleisesti, voi joku ennen Teitä käydä sen valtaamassa. Lähettiläs, joka\neilen illalla saapui, on luotettava mies, mutta hän on väsynyt matkasta\nja haluaa levätä, joten me menemme yksin.\"\n\nTuntia myöhemmin ratsastimme vuorten keskessä, minun jätettyäni sanan\nMolasille, että palaisin ennen illan tuloa. Tie, jota ratsastimme, oli\nvaivaloinen ja kulki monen peninkulman matkan äkkikuilun parrasta,\nkunnes se vihdoin vei harjanteen laelle. Niin pahaa oli tie toisin\npaikoin kulkea, että meidän täytyi ajaa hevosia ja muulia edellämme ja\ntarttua kiinni kalliolla kasvaviin sananjalkoihin, jottemme lankeisi.\n\nVihdoin saavuimme harjanteen laelle ja laskeuduimme alaspäin läpi\ntammi- ja havupuumetsän kohti juhlallisen vuoren alla avartuvaa\nlaaksoa, missä luikerteli virta. Tätä virtaa alaspäin seuraten\nratsastimme peninkulman verran, kunnes aloimme etsiskellä määrättyä\nkalliota, joka luettelon mukaan sijaitsi puuttoman vuoren partaalla,\nallaan laakso, missä Guatemocin päivinä kasvoi suuri ceiba-puu,\nvarjostaen kaivosaukon.\n\nRatsastettuamme tuuhean tammimetsikön lävitse saavuimme laaksoon, joka\noli juuri korkean vuoren alla.\n\n\"Tässä sen paikan täytyy olla\", sanoin, \"mutta en löydä ceiba-puuta.\"\n\n\"Se on epäilemättä kaatunut ja lahonnut aikain kuluessa\", vastasi herra\nStrickland. \"Kytkekäämme hevoset ja etsikäämme.\"\n\nTeimme niin ja saimme kauan haeskella, sillä ruohot ja sananjalat\npeittivät paikan, mutta vihdoin keksin minä paikan, missä hyvin Vanhan\npuun kanto oli maassa lahonnut, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin\nsen pyöreä hahmo ja joitakuita suurimpia juuria.\n\nNäiden juurten ympärillä me epätoivoisesti kiersimme tunnin, pari,\nmutta keksimättä mitään. Vihdoin väsyi kumppanini koko touhuun ja alkoi\nkiskoa maasta löytämäänsä pientä, kiiltolehtistä palmua, jonka hän\naikoi viedä kotiin ja istuttaa puutarhaansa, sillä hän oli puitten ja\nkukkien harras suosija.\n\nHänen siinä touhuttuaan ja minun pengottuani ruohoja, kaivoksen\naukkoa etsien, jonka minä jo luulin ainaiseksi kadonneen, huusi hän\nyhtäkkiä: \"Käykäähän tänne, Ignatio! Tämän palmun juurien alla on\nvasaran murtamia kivenpalasia. Minun mielestäni on tässä täytynyt olla\nkaivoksen vastaanottosillan. Voi nähdä, että perustus tässä on ollut\ntasainen.\"\n\nAstuin hänen luokseen ja yhdessä me jatkoimme tutkimustamme, kunnes\nvihdoin, kaikeksi onneksi, löysimme erään kiven vierestä aukon, niin\nsuuren, että mies juuri mahtui siitä sisään ryömimään.\n\n\"Mahtaakohan tämä nyt olla kaivosaukko?\" kysyi toverini.\n\n\"Sen voimme ratkaista vain menemällä sisään\", minä vastasin.\n\"Sulkiessaan kaivoksen tahtoivat muinaiset omistajat jättää tämän\ntuuletusta varten. Antakaahan, herra, kivikirves, niin näemme kohta.\"\n\nKymmenisen minuuttia me työskentelimme, hakaten kirveellä kovaa\nkalliota, kunnes saimme näkyviin tunnelin pään, jota minä aloin tutkia.\n\n\"Ei tässä enää mitään epäilemistä ole\", minä sanoin; \"tätä kalliota on\nhakattu kuparitaltalla, sillä tässä on vihreä kuparinväri. Varmasti\nolemme siis löytäneet kaivosaukon. Antakaahan minulle vasara ja\nkynttilä sekä nahkalaukku näytteitä varten, niin käymme sisään.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nSydämen taru.\n\n\nAstuttuani jonkun askeleen alaspäin laajeni aukko yhtäkkiä, niin että\nsaatoimme seistä suorassa ja sytyttää kynttilämme. Ei ollut enään\nepäilystäkään siitä, että olimme vanhan, rosoisesti kaivetun kaivoksen\nkäytävässä, joka tästä lähti ja seurasi malmisuonen koukutteluja.\n\nTätä käytävää pitkin etenimme kolmisen-, nelisenkymmentä askelta,\nryömien yli pudonneiden kivien ja puikkelehtien välitse ruskeiden\ntippukivien, joita aikojen kulussa oli muodostunut sekä kattoon että\nkäytävälle, kunnes yhtäkkiä kohtasimme esteen, joka katkaisi pitemmän\netenemisen, korkean kiviröykkiön, joka joskus oli pudonnut tunnelin\nkatosta ja tukkinut käytävän. Tarkastelin sitä ja sanoin:\n\n\"Niin, herra, minusta tuntuu siltä, että meidän on käännyttävä\ntakaisin. Muistatte kirjoituksesta, että tämä kaivos, vaikkakin niin\nrikas, oli vaarallinen kallion rapautuneisuuden takia. Varmastikin\npöngittivät kaivosmiehet sitä muinoin, mutta tukeet ovat lahonneet\naikoja sitten.\"\n\n\"Niin kyllä\", hän vastasi, \"emme tässä voi tehdä mitään ilman apua,\nja siksi toiseksi, Ignatio, en halua katsella tuota kattoa; se on\nhalkeamia täynnä.\"\n\nTuskin oli hän lausunut nämä sanansa, kun kivenmukula, noin lapsenpään\nkokoinen, putosi miltei hänen jaloilleen.\n\n\"Puhukaapa hiljaa\", minä kuiskasin; \"äänenne täry voi pudottaa katon\nalas.\"\n\nKumarruin ottamaan pudonnutta kiveä, toivoen sen mahdollisesti olevan\nmalmipitoista, ja minun juuri sitä kurkottaessani sattui käteni\njohonkin terävään esineeseen, jonka minä otin käteeni ja nostin\nkynttilän valoon. Se oli miehen leukaluu, ajan kellastama ja kosteuden\nkuluttama. Näytin sitä kumppanilleni, ja kyyristyen polvillemme me\ntutkimme tunnelinpohjaa, emmekä turhaan, sillä löysimme siitä pääkallon\njäännökset ja käsivarrenluitten jätteitä, mutta muu luuranko oli\nvarmasti suuren, vieressämme olevan kivimöhkäleen alla.\n\n\"Hän oli, poika rukka, kenties tulossa ulos kaivoksesta, kun kivet\nvyöryivät hänen päällensä\", kuiskasi kumppanini. \"Katsokaahan tänne\",\nja hän osotti jotakin kynttilän valossa välkähtelevää läjää.\n\nSiinä oli silkkaa kultaa, kuusi tai seitsemän unssia painoltaan, aivan\npuhdasta, enimmäkseen pieninä murenina, jotka joskus olivat olleet\nkoottuina nahkapussiin, nyt jo lahonneeseen.\n\nVarmaankin oli joku atzteki, joka kaivoksen suljettuna ollessa tiesi sen\nolinpaikan, tehnyt siellä työtä omaksi hyväkseen, kunnes sitten kerran,\nhänen ulos tullessaan, kiviröykkiö putosi hänen päälleen ja murskasi\nhänet, jättäen hänen henkensä ikuisesti kummittelemaan tälle paikalle.\n\n\"Ei tarvitse epäilläkään tämän kaivoksen rikkautta\", kuiskasi toverini,\n\"mutta siitä huolimatta meidän on minun mielestäni parasta lähteä pois\ntäältä. Minä kuulen kummallista ääntä ja rätinää, joka minua pelottaa\nTulkaa, Ignatio\", ja hän lähti kulkemaan kaivoksen suuta kohti.\n\nParin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka\nkohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma\nkipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen.\nSamalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi\nrevennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri\nkivilohkare.\n\nSanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos\nniin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen,\npäästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta\nosaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli\nloukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi\nselkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä\ntoverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani\niski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.\n\nSiinä samassa kuulin hänen äänensä: \"Ignatio, elättekö, Ignatio?\"\n\nMietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen\npitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi\nsinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut\nminua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos\nhänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin\nniin käskevästi kuin taisin:\n\n\"Paetkaa, herra -- olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.\nSeuraan Teitä!\"\n\n\"Aiotte pettää minua\", hän vastasi; \"äänenne kuuluu maasta.\" Hänen näin\nsanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.\n\nLöydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui\nminua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon\nkuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen\nkiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri\nkiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen\nliikkuessaan ja puhuessaan.\n\n\"Jumalan nimessä, paetkaa!\" minä kuiskasin. \"Muutaman tunnin päästä on\nhenkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies -- älkää\njääkö tänne kanssani kuolemaan.\"\n\nHetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja\nhän vastasi käheästi:\n\n\"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin\nyhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä\nmurskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä.\nKatsotaanhan\", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä\nkynttilänsä valossa. \"Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä\nmennyt\", hän sanoi vihdoin; \"lohkare makaa maassa ja nojaa samaan\nkivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki\nkoskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut,\nIgnatio?\"\n\n\"En osaa sanoa, herra; kipuni on kova, ja vähitellen puristun tässä\nkuoliaaksi; toistaiseksi luulen kuitenkin luitteni olevan ehyet.\nPaetkaa, minä kehoitan Teitä!\"\n\nSitten, pannen liikkeelle kaiken voimansa, yritti hän kohottaa kiveä,\nmutta turhaan, sillä kävi yli kuolevaisen voimien liikuttaa sitä, ja\nkaiken aikaa tärisi tumma möhkäle hänen päänsä päällä.\n\n\"Minun täytyy mennä hakemaan apua\", sanoi hän äkkiä.\n\n\"Niin, niin, herra\", minä vastasin, \"menkää hakemaan\"; sillä tiesin\nvarmaan, että ennenkuin hän palaisi kenenkään kanssa, olisi kiviä\nputoillut katosta ja haudannut minut vähitellen tai sitten kerralla\nhenkeni murskaten armahtanut minut. Muistettuani jotakin, lisäsin:\n\n\"Viipykäähän vielä hetkinen, ennenkuin lähdette; olette jalomielinen;\nannan Teille jotakin. Tunnustelkaapa kaulaani, siellä on hennot vitjat\n-- niin, vetäkää ne pääni ylitse -- noin. Näette, että siinä riippuu\neräs esine; jos joudutte vaikeuksiin intiaanien kanssa, kutsukaa heidän\npäämiehensä luoksenne ja näyttäkää hänelle tätä, ja hän vaikka kuolee\nTeidän takianne, jos niin tarvitaan.\n\n\"Englantilainen, tämän lahjan kautta olen antanut Teille perinnöksi\nAtztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, sekä samalla\nMeksikon suuren veljesliiton päämiehyyden. Lähetti Molas kertoo Teille\nsiitä ja vie Teidät niiden luo, jotka voivat tämän asian selittää.\nPyytäkää häntä viemään Teidät sinne, minne hän aikoi viedä minut.\nJääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne. Selittäkää intiaaneille\nkuolemani syy, jotteivät he epäilisi, että Te olette murhannut minut.\"\n\nNäihin sanoihini ei hän lainkaan vastannut, vaan pisti taikaesineen\ntaskuunsa, katsomatta sitä, aivan kuin unessa. Sitten, vieden kynttilän\nmukanaan, hän tunkeutui tunneliin ja hävisi silmistäni sydämeni\npamppaillessa, nähtyäni hänen menevän, jättäen minut oman onneni nojaan\nhyvästiä sanomatta.\n\n\"Varmaankin hän pelkäsi puhua\", ajattelin, \"ja paras olikin hänen\npoistua niin pian kuin suinkin, pelastaakseen henkensä.\"\n\nKuten pian säin nähdä, olin ajatuksissani tuominnut väärin häntä,\nsillä hän ei mitenkään aikonut minua hyljätä, vaan mennä etsimään\npelastuskeinoja. Kuten hän jälkeenpäin kertoi, ei hän tunnelin suulle\ntultuaan kyennyt keksimään ainoatakaan keinoa minun pelastuksekseni,\nsillä nämä vuoret olivat asumattomia ja kestäisi monta tuntia,\nennenkuin apua saisi Cumarvosta.\n\nMaanpinnalle päästyään istuutui hän miettimään, mitä voisi tehdä, mutta\nei keksinyt mitään, sillä oli mahdotonta käyttää avukseen hevosvoimaa\nniin ahtaassa paikassa. Silloin hypähti hän seisaalle ja katseli\nepätoivoisena ympärilleen. Lähellä lorisi pieni vuorivirta ja sen\npartaalla kasvoi mimosapuu, jonka pitkät juuret tulviva virta oli aivan\npaljastanut. Hän näki sen, ja innostus nousi hänessä. Vivun avulla\nsaattaisi hän tehdä sen, mihin hänen vähäiset voimansa eivät muutoin\nriittäneet.\n\nJuosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän\ntarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan\nkarsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin,\nlaahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän\nkuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin\nkertoi, silloin paeta.\n\nOlihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta,\njoka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä\nantautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa\npelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet\nolivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan\nsilloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä\nelossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan\nrauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen\njatkoi hän matkaansa.\n\nHän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui\nvielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä\naukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen\nalla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä\nliikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin\ntuskani takia.\n\n\"Oletteko kuollut?\" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen\näänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en\nkoskaan luullut häntä enään näkeväni.\n\n\"Näenkö henkiä\", sanoin, \"vai oletteko tosiaan tullut takaisin?\"\n\n\"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te\nhinata itseänne eteenpäin, jos voitte.\"\n\nSitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko\nvoimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.\n\n\"Koettakaahan hieman sivummalta, siinä on parempi tukikohta.\"\n\nHän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja\nminä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.\n\n\"Jos vähänkin voitte auttaa, onnistuu se!\" sanoi hän hengästyneenä.\n\nEpätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja\nkiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin\nselkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman\nkorkeuteen maasta.\n\nYksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti\nvipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut\nkeinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä\nvetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi\njälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.\n\nNyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin\ntoisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni\nkivun takia.\n\n\"Teidän täytyy kantaa minut, herra\", minä sanoin.\n\nHän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle,\nhän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata\nminua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä,\nenempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut\nalas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt\nkivilohkareitten peittämä.\n\n\"Eteenpäin!\" sanoin; \"halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!\" ja\nhän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.\n\nNyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan\nsilmiin, sanoin:\n\n\"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa\nmiestä kuin Teidät!\"\n\nSiinä samassa lyyhistyin maahan, pyörtyen kanervien keskelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen päivää oli kulunut siitä, kun minut kantovuoteessa kuletettiin\ntuon kirotun kaivoksen luota takaisin Cumarvoon, ja tuona aikana\nkärsin kovia tuskia selässäni, ja olin hyvin sairas todellakin niin\nsairas, että tuskin sain puhua kenenkään kanssa. Voin nyt taasen\npaljon paremmin, ja eräänä iltapäivänä nosti herra Strickland minut\nMolas-kasvinveljeni auttamana vuoteesta riippumattoon.\n\n\"Näin ollen, Ignatio\", sanoi englantilainen Molasin poistuttua, \"en\nole tullut antaneeksi takaisin tätä koristettanne. Mikä kumman kapine\nse on?\" hän lisäsi, ottaen sen kaulastaan; \"ja mitä tarkoititte\npuheellanne tunnelissa, että minä sen kautta muka perisin Atztekien\nkeisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, ja kaikella muulla? Luulen,\nettä kipu oli pannut Teidät sekaisin, ettekä niin ollen tiennyt mitä\npuhelitte.\"\n\n\"Onko ovi suljettuna, herra?\" kysyin; \"ja oletteko varma, ettei\nverannalla ole ketään? Hyvä! Vetäkäähän istuimenne lähemmä, niin\nkerron Teille jotakin. En aavistanut joutuvani ottamaan takaisin tätä\ntaikaesinettä. Otan sen kuitenkin; syyn tähän kuulette heti kohta.\n\n\"Tietäkää, herra, että tämä halkaistu kivi on samalla peruskivi ja\nsalainen symbooli eräästä suuresta liitosta, jonka päämiehiä Tekin\nolette, vaikkettekaan vielä itse tiedä asioista, sillä Sydämen\nPäämiehen vihkiminen tapahtuu siten, että minä ripustan hetkeksi\ntunnusmerkin hänen kaulaansa, minä, joka olen ylipäämies ja Sydämen\nHaltija elin-ikäni; Tehän olette nyt kantanut sitä kokonaista kymmenen\npäivää.\n\n\"Ennen lähtöämme kutsun kokoon liiton kokouksen -- sillä täällä\nvuorillakin on veljiä -- ja Tekin saatte nähdä liiton juhlamenot ja\njoudutte korotetuksi ylipäämiehen arvoon, mikä on oikeutenne. Tällä\nvälin minä annan Teille lyhyen selityksen kaikista salamenoista,\nniinkuin velvollisuuteni on.\n\n\"Ottakaa huomioon, herra, että Sydämen alamaisen ensimäinen\nvelvollisuus on vaikeneminen; ja että vaadin Teitäkin vaikenemaan.\nMiehiä on tätä ennen kuollut; niin, heitä on kuollut inkvisitsionin\nkidutuskomeroissa, heitä on paaluissa poltettu, mutta ovat mieluummin\nkaiken kestäneet kuin kertoneet Sydämen salaisuuksiin kuuluvia asioita,\njoita ei itse rippituolinkaan ääressä voi paljastaa -- ei, vaikka olisi\nparhain katolilainen.\"\n\n\"Mutta otaksutaanpa, ettei joku mies pitäisikään salaisuutta, Ignatio,\nmitä silloin?\" hän kysyi.\n\n\"On olemassa maa, herra\", vastasin, \"missä vaikenee kielevinkin, ja sen\nrantoja kiertämään voi joutua kuka tahansa, jopa Sydämen päämiehetkin,\nsillä ankara on väärän veljen tuomio!\"\n\n\"Tarkoitatteko, että minut murhataan, jos kerron mitä tahansa\nkuulemiani.\"\n\n\"En lainkaan, herra; mutta voi sattua, että saatte kuolla. Puhun\nSydämestä; kuuletteko Korvin?\"\n\n\"Minä kuulen Korvin\", hän vastasi, tarkoitukseni oivaltaen.\n\n\"Hyvä, herra, vannottuanne nyt miehen pyhimmällä valalla uskollisuutta\nminulle, minä puhun avoimesti Teille. Näin kuuluu Halkaistun Sydämen\nhistoria, mikäli minä siitä tiedän, vaikkenkaan osaa sanoa, kuinka\npaljon siinä on totta ja kuinka paljon tarua:\n\n\"Oletteko kuullut kerrottavan tuosta valkoisesta miehestä, jota\nintiaanit milloin kutsuivat Quetzaliksi, milloin Cacumatziksi, ja joka\ntuli näihin maihin muinoin ja sivistytti kansat? Jälkeenpäin hän hävisi\npois laivassa, luvaten monen sukupolven elettyä palata takaisin.\n\n\"Hänen, mentyään joutui hänen perustamansa keisarikunta kahden veljen\nkäsiin, joiden päämaja oli joko Palenquessa tai sen läheisyydessä, ja\ntämän keisarikunnan kansalaiset uskoivat meidän kristittyjen tavoin\nyhteen Jumalaan, oikeaan Jumalaan, nimeltä Taivaan Sydän, kantaen\nuhreja Hänen hyväkseen. Ottipa toinen näistä veljistä itselleen vaimon\nvieraasta maasta -- paholaisten tyttären, ihmeen ihanan.\n\n\"Pianpa tämä vaimo, aivankuin tarina Salomonista ja hänen vaimostaan\nkertoo, käänsi kuninkaan, miehensä, pois oikeasta uskosta palvelemaan\noman maansa jumalia ja kantamaan uhreja heidän hyväkseen. Nousi silloin\nsuuri hämminki tuossa maassa, ja kaiken lopuksi jakaantui kansa kahteen\npuolueeseen, Taivaan Sydämen sekä paholaisten palvelijoihin.\n\n\"He kävivät sotaa toinen toistaan vastaan, kunnes moni heidän\npäällikkönsä surmattiin; silloin tekivät he sopimuksen, että kansa\njaettaisiin. Puolet siitä vetäytyi, tuon naimisiin menneen kuninkaan\nalamaisina, pohjoista kohti ja heistä tuli Atztekien ja muiden heimojen\nisät, toinen puoli, Sydämen palvelijat, jäi Tabascon maahan.\n\n\"Tuosta päivästä lähtien seurasi onnettomuus molempia kansoja, sillä\nvaikkakin Atztekit kukoistivat jonkun aikaa, kukistivat espanjalaiset\nlopulta heidät. Niinikään hyökkäsivät barbaarijoukot Sydämen\npalvelijoiden kimppuun ja ajoivat heidät pois kaupungeistaan, jolloin\nheidän uskontonsa hävisi, tai näytti häviävän.\"\n\n\"Mutta missä yhteydessä kaulakoristeenne on tähän kertomukseen,\nIgnatio?\" hän kysyi.\n\n\"Kerron sen Teille. Kun Quetzal purjehti pois kansansa luota, niin\nkertoo taru, jätti hän aikanaan kantamansa kiven, josta tämä on\npuolisko, perinnöksi jälkeentuleville kuninkaille. Näin kuuluvan\nennustuksen jätti hän kiven mukana kulkemaan: niinkauan kuin Sydän\npysyy ehyenä, niinkauan säilyy kansakin yhtenä ja kokonaisena; mutta\njos se joutuisi jaettavaksi tai halkaistavaksi, jakaantuisi kansakin\nkiven mukana, ollakseen hajaantunut siihen asti kunnes molemmat osat\nliittyisivät yhdeksi kiveksi.\n\n\"Kun kuningasveljet nyt riitaantuivat ja erosivat, sahasivat he kiven\nkahtia, pitäen kumpikin puoliskonsa; tämä puolisko on tuon ihanan\nnaisen kanssa naimisiin joutuneen veljen perintöä. Kautta sukupolvien\njoutui se näin yhä jälkeentuleville, siirtyen milloin kantajansa\nkuolinvuoteella, milloin hänen kuoltuaan uudelle jälkeentulevalle.\n\n\"Kerrotaan useita tarinoita tästä kivestä menneinä aikoina, ja varmaa\non, että se oli maan oikea kuningas, joka kulloinkin kantoi kiveä.\nVihdoin joutui se suuren Guatemocin, viimeisen atztekikuninkaan haltuun,\njoka, ennenkuin espanjalaiset ehtivät hänet hirttää, keksi keinon\ntoimittaa sen pojalleen, jolta se on minulle joutunut.\"\n\n\"Teille? Mitä yhteyttä Teillä on Guatemocin kanssa?\"\n\n\"Olen hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa, herra,\nykstoistas miesjälkeläinen.\"\n\n\"Sittenhän Teidän, oikeutta myöten, Ignatio, pitäisi olla intiaanien\nkeisari.\"\n\n\"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti.\nTämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa,\nja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä\najan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska\ntoivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan.\"\n\n\"Ja jos ne yhtyvät?\"\n\n\"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat\nsortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä.\"\n\nEnglantilainen nousi istuimeltaan ja alkoi kävellä edestakaisin\nhuonetta.\n\n\"Uskotteko kaikkea tätä?\" hän äkkiä kysyi.\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen\nsaanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko,\njota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa\nMeksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä,\njonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on\nsyy, miksi meidän täytyy erota.\"\n\n\"Mistä tämä mies on tullut?\" hän kysyi tarkkaavasti.\n\n\"En varmaan tiedä\", vastasin, \"mutta luulen, että hän on tullut\nintiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista,\njota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on\nolemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion\nmatkata hänen kanssaan.\"\n\n\"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole\nollut muualla kuin mielikuvituksessa.\"\n\n\"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin\nmiehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San\nJuan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt\njonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.\n\n\"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan\nerään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä\ntai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa\nodottamaan ja nukkui sikeään uneen.\n\n\"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan\nintiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin\nvaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja\nhöyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja\nvei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi\nkutsuttu pyramiidi.\n\n\"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat\npitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan\nja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla\nihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata,\nmistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea\nvalkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.\n\n\"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita\nkiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon\nkertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan\nheidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu\nkuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä,\njoka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne\nehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.\n\n\"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle\nPalenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten\nSydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen,\njoka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra,\nelämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin\nluulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.\n\n\"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?'\n\n\"'Ymmärtääksenne sen, täytyy Teidän kuulla minun elämäkertani.'\n\nJa minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun\nosastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös\nelämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.\n\n\"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole\nlannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan\nperustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä.\nJoko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko\nolen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on?\nSeuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä\nvaloa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä,\nherra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä\npahinta, en ole veijari vaan hullu.'\n\n\"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen\nolevan olemassa, Ignatio?'\n\n\"'Kas, herra: tämä kansa -- jonka ylipäämies tai kuningas kertomani\nvanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on -- on oikeata\nintiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni,\niloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät\nviedä muinaiseen keisarikuntaansa.'\n\n\"'Jos heillä olisikin asiasta toinen mielipide, Ignatio?'\n\n\"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo\nkoettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee,\ntai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa\npelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka\nhän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa\nhänellä ei ole muuta toivoa.'\n\n\"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa\non sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa,\nilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa\nhankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni\ntyön ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn\nepätoivoisiin yrityksiin.'\n\n\"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot\nyhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden\nhänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai\nkuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen\nunelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien\nKeisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'\n\n\"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin\njaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'\n\n\"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani\nasuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata\nonnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät\nhaaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin\nkertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat\nkadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'\n\n\"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä\nenkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja\nheidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette\nkuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut\nseuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'\n\n\"'Tekö, herra, _Te!_ Ajatelkaahan, mihin lähtisitte -- kaikenlaatuisten\nvaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi,\ntodennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'\n\n\"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen\nyhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista\ntemppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä\nepäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se\nolisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'\n\n\"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa\nkarvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy\nkasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne;\nTe vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin\nuseimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'\n\n\"'Täydellisesti, herra.'\n\n\"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia\nminusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun\nkulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan\njuttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes\nole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.\n\n\"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen\nseikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja\nkauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu\netsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata\ntai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.\n\n\"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani\nei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut\nmitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi\nseikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen,\nettä niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.\n\n\"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta\nminulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain\nsiitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne\nenään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja\nPyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette\nmatkustamaan.'\n\n\"'Vannotteko sen Sydämen nimessä, herra?' kysyin.\n\n\"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi\nkättään, johon minä tartuin.\n\n\"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne -- vala\non tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en\nainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi\nluvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se\nTeitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin\nluultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin\npäällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri,\nniinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi\nseikkailu itse itsensä.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMatkan alkuvaiheet.\n\n\nVähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä\nolimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista\nkaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan\nlähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme\nvalinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä\nraunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme\nkulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi\nalkuasukkaiden huomaamatta.\n\nAsiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat\nvalkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei\nyksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan\njoitakuita viikkoja aikaisemmin.\n\nVera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan\nei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa.\nMuun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen,\nyhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin\nkaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä\nja varavaatteita.\n\nNiinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli\ntuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme,\nkantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on\nhyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland\noli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten\ntässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin\nhänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli\npalvelijamme.\n\nAioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla,\njoka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin.\nSattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin\nme, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon\ntakia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä\nmeksikolaisessa aluksessa.\n\nSe oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa\nolivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä\nmuulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen\ntoimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran\nja Campechen satamien välillä.\n\n\"Minne?\" kysyi asiamies herra Stricklandilta lippuja tiedusteltaessa.\n\n\"Fronteraan\", hän vastasi. \"Laivannehan poikkeaa sinne, vai kuinka?\"\n\n\"Poikkeaa kyllä, herra!\" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa.\nKaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli\nmäärä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata\nFronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.\n\nTuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin\nsatamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein\ntottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että,\nvaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi\njäähdyttää yhtämittaa vedellä.\n\nHerra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka\nolkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun\nlaiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin\nkumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai\nmuutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset\nmuutoin kutsutte _el Norte_; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka\nerinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.\n\n\"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?\" hän kysyi, jolloin mies rypisti\nkummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet\nja hävisi uunia kohentelemaan.\n\nMeitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista\nlaivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa;\nmutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran\nSanta Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla\nmatkakumppaneihimme.\n\nNiitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan,\nmeksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat\nmaatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai\npääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja,\ntoiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta\nneidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat\nkipuansa.\n\nNäiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias\nmies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella.\nUlkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi\nhänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista,\nmustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän\nilmeen.\n\nMinun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut\nsalavihkaa syrjään ja sanoi:\n\n\"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman\nDon Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta\nintiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan.\nKuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai\nMeksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra,\nja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha\nmies.\"\n\nSitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä\ntuon miehen ja hänen perheensä kanssa.\n\nMolasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton\nloppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin,\nhäikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.\n\n\"Mitä etsitte, herra?\" hän kysyi.\n\n\"Päivällistäni, herra\", vastasin.\n\n\"Sen saatte kannelle\", hän sanoi häikäilemättä. \"En tahdo olla\nhävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset -- olen itse\nespanjalainen, enkä puolestani välittäisi -- syövät vastenmielisesti\nintiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää.\"\n\nSiinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo\ntottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä\npitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta\nnäin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra\nStrickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä\nminä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan\nvalmiina.\n\n\"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania\", sanoi kapteeni, \"niin\ntapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra\ntietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä.\"\n\n\"Kapteeni\", vastasi herra Strickland, \"vaikka ystäväni onkin intiaani,\non hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa.\nEnnen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis\noikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle\ntuotavaksi tuolin tähän minun viereeni.\"\n\n\"Niinkuin haluatte\", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan\nmies, \"hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä.\" Sitten käski hän\ntarjoilijan tulla minua kutsumaan.\n\nOllen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa\nminulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin\nkäskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua\nalas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja\nherra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä\nsanoen:\n\n\"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä\nvieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy.\"\n\nKumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä\nkaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat\nmeksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi\nlautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.\n\nSattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies,\njosta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla\npuolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen\nkapteenin puoleen, kovalla äänellä: \"Tässä on joku erehdys; ei ole\ntapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden\nkanssa.\"\n\nKapteeni kohautti olkapäitään ja vastasi leppeästi:\n\n\"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan\nenglantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain\ntavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan.\"\n\n\"Herra Strickland\", sanoi Don José, \"olkaa hyvä ja käskekää\npalvelijanne poistumaan ruokasalista!\"\n\n\"Herra\", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, \"ennen saatte Te\nmennä hiiteen kuin tottelen Teitä.\"\n\n\"_Caramba_!\" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään,\n\"saatte maksaa sanoistanne, englantilainen.\"\n\n\"Milloin ja miten tahdotte, herra. Maksan aina velkani.\"\n\nSilloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti\nhän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen\nlautasensa viereen.\n\n\"Herrat, kumpikin\", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen,\n\"en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta\nvaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta,\nettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin\nvalitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu\naseisiin\", ja hän nosti pistoolin.\n\nMeksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä\noli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden\ntavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän\nkuin jaksoin sietää.\n\n\"Herrat\", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, \"nähdessäni läsnäoloni\nolevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin.\nVaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan\npuolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään\nminun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on\njalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi\ntuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei\nluulisi Don José Morenon -- jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja\njulkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö -- uskaltavan\nolla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla\nvoi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa.\"\n\nJok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri\nkääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän\npainui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös,\ntarttuen taaskin veitseensä.\n\n\"Koira!\" hän sähisi, \"kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun\nvalehtelevan kielesi!\"\n\n\"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno\", vastasin, tuijottaen häntä\nkasvoihin, \"mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa\nmies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos\nherrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa.\nKaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan\nmiehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa\nikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan\nteille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi\",\nja minä kumarsin ja läksin.\n\n\"Ystävä, kiitän Teitä\", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan\npäivällisen loputtua kannelle. \"Tietäessänne kuka minä olen ja\nnähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja\nheimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?\"\n\n\"En, Ignatio\", hän vastasi, \"mutta siitä huolimatta pyydän Teitä\nolemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan\nruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän\nasian takia, jos vain voi.\"\n\n\"Älkää peljätkö, herra\", vastasin nauraen; \"paitsi tarjoilijaa ja\nMolasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen\ntakana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä\non Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat\ntuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin,\netteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava\nkannella eikä alhaalla.\"\n\nTuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä\nSanta Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme\ntakana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme\ntoisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä\nkuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä,\nsillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme\nsiihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.\n\nPäivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen\nmerenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta\nidänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina.\nNousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin,\nyllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän\nkanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta.\nPäätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin\nluo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.\n\n\"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi\npurjehtia\", vastasi hän kohteliaasti. \"Vaan ei tarvitse pelästyä --\ntoverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita\nmonta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat.\"\n\n\"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa\", sanoi herra Strickland,\n\"muuta kuin matkan viivytys.\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään\", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan\nkapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä\nkohdalla mistä päivä oli nousemassa.\n\n\"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?\" kysyi herra Strickland\nvalkoisen miehen suoraan tapaan.\n\n\"Ei, ei\", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean\nsanan -- el Norte, \"vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me\nkurjat merimiehet.\"\n\nVilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois,\naivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.\n\nÄkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva\nmuuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta\npilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä\nkertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä\nmeri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että\nsen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.\n\n\"Hyvä\", sanoi herra, \"luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle\", ja\nkäytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.\n\n\"Miksi haette tavaroitanne?\" kysyi kapteeni siinä samassa. \"Aiotteko\ntarvita niitä tänä iltana?\"\n\n\"Juuri siksi niitä haen\", hän vastasi. \"En halua nousta Fronterassa\nmaihin ilman muuta.\"\n\n\"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse\nsiellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran\nja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme\nhuomis-iltana.\"\n\n\"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan\", sanoi herra. \"Asiamies\nantoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin.\"\n\n\"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä\nviikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen\nsitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa\n-- ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota.\"\n\n\"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne\nja kaiken, mikä teille kuuluu\", vastasi herra Strickland niin\nkiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat\nalkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät\nristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.\n\nNousipa silloin kina, sillä herra Strickland -- jonka luonne, kuten jo\nmainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia -- raivosi ja manasi mitä\nhillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään;\nmatkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa,\npysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni\ntiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:\n\n\"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista\nmelua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on?\nEikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään -- ja parempi vielä?\"\n\nSinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan\nei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José\nMorenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan.\nLopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi,\nja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin\nolimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli\nuhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.\n\n\"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio\", sanoi englantilainen minulle,\nja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään\nlyhyesti.\n\n\"El Norte\", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.\n\n\"Niin, el Norte\", vastasi merimies mennessään alas.\n\nSiinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti\ntaivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen\njälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat\nmiehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä\nlähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin\neroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa\nkohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen\nmeripeninkulman päässä.\n\nToiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään\nsaattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he\nsinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän\nvakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se\npahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos\naavalle ulapalle ja kestää myrsky.\n\nKoneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että\nlaiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi,\nettä he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston\nvarassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein\nkonein ja ränsistynein siipirattain.\n\nVähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili\nsinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän\nsittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen\nkiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai,\njos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin\nkieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille,\nennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli\nmanannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu\nmaihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.\n\nPari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta\ntuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka\noli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni\nköysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.\n\n\"Nousee, nousee se\", vastasin, \"ja luulen, että se hukuttaa meidät,\nniin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet.\"\n\n\"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme\nkoiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?\"\n\n\"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen\nsiksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto.\nJumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee\nhyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa\nvastaan.\"\n\n\"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio\", hän vastasi; \"teidän väkenne\nheittäytyy lepoon ja sanoo -- 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme\nsiihen' -- mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi\nniin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman\nensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta\nkertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut\nsen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen.\nSanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?\"\n\n\"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat\nrannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä\nkylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä\nammatistaan. Saadaanpa nähdä!\"\n\nMinun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä,\nja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja\nsilmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän\npeninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme -- Xicalangon\nniemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui\nsen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan,\nhäipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti\ntuulta vailla edestakaisin.\n\nMutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky\npäinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä\nolento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä\naaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren\nlaidalta aina taivaanlaelle asti.\n\nHuomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet\nlöisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä\neriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä,\nkomensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä\nlaivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi\nmatkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.\n\nHänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria\nmuutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää\nkuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen,\ntunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys\noli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan\nvierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös\nilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.\n\nJonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme\nlaidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa\nkalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.\n\n\"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni\", huusin minä herra\nStricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; \"tuossa tulee el\nNorte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\"El Norte\".\n\n\nVielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi\näkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan,\nja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen\nkiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä\nraivosi myrsky.\n\nMeistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan\naaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky\nkiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä\npitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen,\nmuun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden\nmukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri\nkiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.\n\nHetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt\nvesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden\nvaluttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi\noli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut\nlaivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi\nupottanut meidät.\n\nHirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain\nkeinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon.\nHetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin,\nammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa\nmääräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin\nmatkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.\n\nNyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian\nnähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä\nhetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa.\nTunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua,\najautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin\nvoimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan\naskeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen\nyrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät\nvastalaitaan, hän antoi määräyksen \"täysi höyry, eteenpäin\", ja taaskin\nme kuljimme ulapalle päin.\n\nEnnen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon\nlahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut\nsellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen\nmilloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti\nsiltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen\nkannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.\n\nHitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen\nja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova.\nLaivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä\nja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti\nkannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.\n\nOlimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja\nvuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun\nnopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja\npuunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua\nei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain\nollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi,\nvieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli\nkiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.\n\nKyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme,\nemmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen\nmeidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme\nhaljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko\nvienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi\nvapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti\npaikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku\nja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli\npuolillaan vettä.\n\nEnnenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja\ntässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen\nollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.\n\nAika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän\nnäytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja\nniihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää\noliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut\nhänet kuoliaaksi.\n\nMuistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi\nalas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes\nluukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat\nkajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita,\nmiehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin\nviipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he\nlaivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta\nluulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.\n\nSurkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan\npakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä\nVera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo\nonnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä\nniljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät\nmereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa\nkannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.\n\nMuutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat,\nryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka\npaiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä\npelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.\n\nNiiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me\nja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston\ntyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä\nkauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä\nolla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:\n\n\"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt\nlopulta itsekin kuolla muiden mukana.\" Äkkiä nousi hän polvilleen,\ntarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä\nkiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä\nolisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva\nintiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin\nvoimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään.\nYrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden\nsiihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.\n\nJälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli\nkohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi\ntätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen\nmieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään,\nettä intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat\nsuojelemislupauksensa.\n\nTällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan\nja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme\noli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra\nStricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun\nviereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.\n\n\"Emmekö voi mitään tehdä?\" sanoi hän minulle vihdoin. \"Kysykäähän\nintiaanilta, onko enään mitään toivoa.\"\n\nVieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle,\nhuutaen sitten takaisin:\n\n\"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos\nlaiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä\nvoi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan\nirroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme.\"\n\nKuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi\nvarmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen\ntouhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin\nkuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.\n\nJonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten,\nvaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei\ntyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain\nkeinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista\ntirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa\nyläpuolella merenpinnan.\n\nKuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton,\nsekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat\nSanta Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut\noli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään\npelastusvene.\n\nHerra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa\ntuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen;\nvihdoin hän huusi:\n\n\"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!\" ja juosten\npelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi\nintiaani-laivamiestä.\n\nSiinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain\naukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.\n\nOnneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen,\nmillä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies,\njaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena\nvirtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät\ntoiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä\nperäti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.\n\n\"Pistäkää tulppa kiinni\", sanoi herra Strickland; \"laiva uppoaa juuri;\nTeidän täytyy jättää loppu.\"\n\nPuolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa\npäästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin\nsanoen, irti laivasta.\n\nTuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen\naironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun\nvalossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle\nlaivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.\n\n\"Jumalan nimessä, tulkaa takaisin tänne!\" hän kähisi.\n\nSoutajat epäröivät, mutta purjemies sanoi:\n\n\"Soutakaa vaan! Antaa koiran kuolla.\"\n\nDon José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että\nherra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.\n\n\"Emme voi jättää tuota miestä\", hän vastasi; \"soutakaa takaisin\nottamaan hänet.\"\n\n\"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät\", huusi purjemies, \"ja jos\nlähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan.\"\n\nSitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: \"Käskettekö, herra, meidän\npalaamaan?\"\n\n\"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken\", minä vastasin. \"Meidän\ntäytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies.\"\n\n\"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä\", huusi purjemies jälleen;\n\"soutakaa takaisin, veljet.\"\n\nJurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan\naluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan.\nMaston vieressä seisoi Don José -- sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä,\nkomea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.\n\n\"Pelastakaa minut!\" hän kiljui käheästi, \"pelastakaa minut!\"\n\n\"Heittäytykää ensin mereen, ja me otamme Teidät sieltä.\"\n\n\"En uskalla\", oli vastaus, \"hakekaa minut täältä.\"\n\n\"Tahtooko herra meidän vielä viipyvän?\" kysyi tyynesti purjemies.\n\n\"Kuulkaahan, konna\", huusi herra Strickland, \"laiva on uppoamaisillaan\nja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet.\nTuletteko vai ette? Yksi, kaksi --\"\n\n\"Minä tulen\", sanoi meksikolainen ja heittäytyi epätoivoissaan mereen.\n\nTyöläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja\nkeksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten\nhalunnut ottaa osaa koko touhuun -- annettakoon se minulle anteeksi\n-- kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän\nyrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän\nkiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi\nSanta Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva\nvaipua veteen.\n\n\"Soutakaa henkenne edestä!\" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten\nDon Joséta veneen vanavedessä.\n\nSinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan\nkurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui\npelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre\noli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta\npääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.\n\nSuurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén\nveneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.\n\nNousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.\n\nOlimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen\nraivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle\nsaarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin\nkeino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen\najelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri\nnäin.\n\nPohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa\nkuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä\nolisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut.\nUhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme\nitseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme\nulos saaren turvista.\n\nSe oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut\nmerta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen\nkertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin\nvankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut\nlakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli\nhän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi\nrankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista,\nkuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä,\nheittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas\nlaaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka\ntäytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.\n\nJälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien\nmieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä,\nmikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki\nponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja\nottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka\njonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon\nsyöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa\nmiehille:\n\n\"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on\nmatkassa, ja kuolema pakenee häntä.\"\n\nHerra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän\nvoinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren\nvoimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena,\nuponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen\nsuistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten\nhän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.\n\nEi mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä\nhänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka\nlojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen\nsyntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä,\nheittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset\nettä ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä\nihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan.\nSokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki\nyhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa\naluksessamme, ties minne.\n\nKun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui\npelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden\nvoimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä\nuhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani,\nmutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut\nollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut\nsurra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi\nvartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin,\nettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.\n\nItse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy\njokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska\nkuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet\nyllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata\nvälttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan\nkuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin\nhirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon\nkauhuissa ja jännityksessä.\n\nSentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani,\nitsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken\nkuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan\ntulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä\nvaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.\n\nKuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä,\nmutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani\näänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:\n\n\"Herätkää, herätkää -- me olemme pelastuneet!\"\n\n\"Pelastuneet?\" sanoin hämmentyen. \"Mistä?\"\n\n\"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan.\"\n\nSuurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat\nkasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja\nvaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä\nvaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.\n\n\"Missä olemme?\" kysyin.\n\n\"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!\" vastasi Molas. \"Olemme pimeässä\nsoluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri\nnoiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja\ntuolla edessämme on siunattu maa.\"\n\nKatselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden\nseassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra\nStrickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla,\npää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen\npohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.\n\nMitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet,\noli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen\nistuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen\nhieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta\nMolas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan\nkokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin\najan.\n\n\"Sanokaahan, päämies\", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja\nkärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros,\n\"voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa\nmeidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole\nenään voimaa.\"\n\nMinä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike\nkoski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin,\npilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.\n\nKun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen\nrannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan\nhänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja\nlämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä\nalla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain\nnukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin\nminunkin.\n\nMeidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä,\npuolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan\nonnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät\nnuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä\nlammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa\nkuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan\nmatkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä\ntäytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut.\nKerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin,\npaljastaen ne jälleen ja sanoen:\n\n\"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen,\nmutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin\nhenkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi.\"\n\n\"Samaa sanoin minäkin, herra\", minä vastasin; \"vain nuo, jotka airoissa\nponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä.\nKäykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi\nkuivat\", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.\n\nAstuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen\nsanoi, ojentaen hänelle kätensä:\n\n\"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen.\"\n\n\"Ei, herra, en minä ole\", vastasi intiaani. \"Unohdatte, että mukanamme\noli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi\nhukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei\ntouhumme ollut turhaa.\"\n\n\"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio\", sanoi\nherra, kohauttaen olkapäitään; \"viime yönä se ainakin teki meille hyvän\npalveluksen.\"\n\nSitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen\nvasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua\nardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme\nkiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän\npäämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä\nsamalla asuntoonsa.\n\nKuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen\nkanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni\nja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota\ntulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja\nhetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan,\nmissä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella\nkunnioituksella.\n\n\"Minulla on uutisia, herrani\", sanoi Molas. \"Tämä mies kertoo\nkuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi\nmuuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén\nisä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten\nja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt\nolivat, joko kuolleina tai elävinä.\"\n\nMietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle\nkerroin kuulemamme.\n\n\"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen\ntyttärelleen?\" hän kysyi.\n\n\"Herra unohtaa\", sanoi Molas, \"että Don Pedro ryösti minultakin\ntohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle,\nkeneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä\nkaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty\nSydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää\narvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra,\npelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron\nvieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi.\"\n\n\"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava\", sanoi herra\nStrickland.\n\n\"Niin on\", minä vastasin. \"Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä\nvierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet\npahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMaatila.\n\n\nPalattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan\nmerimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni\npurjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se\nmeitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään.\nSitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he\nsuotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän\nsanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.\n\nVastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että\nmeillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme\nretkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä\nkovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät\nhe voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli\nilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.\n\nKuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi\nvyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta,\njotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja\nkumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme,\ntarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä\nvälähtävän nähdessään kultavyön.\n\n\"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon\", hän sanoi, puuttuen\nensi kertaa puheeseen. \"Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana,\nniin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin.\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme\", vastasi herra\nStrickland; \"me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä\nvyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska\ntuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän\nlaillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Jos sallitte\", vastasi meksikolainen, \"kävelen kanssanne Potrerilloon\npäin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän\nseuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota\nhänen vieraanvaraisuuttaan Teille.\"\n\n\"Rehellisesti puhuen, Don José\", sanoi herra Strickland, \"viime\nkokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin\ntekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä\nmuut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?\"\n\n\"Herra\", vastasi mies katuvan näköisenä, \"jos niin yritinkin, oli se\nkauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä\nsekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja.\nHerra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta\nTeitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän\nsaaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus\njuovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin\non, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle\novat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä\nunohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän,\nainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme\nvarustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen.\"\n\n\"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä\", vastasi herra\nStrickland. \"Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia\nystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne.\"\n\n\"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne\", vastasi Don José\nhyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään\nvälähtelevän kavalan tulen.\n\n\"Epäilemättä\", keskeytin, \"sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa\nvieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan,\nuskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia,\nlukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme.\"\n\n\"Tahdotteko loukata minua, herra?\" kysyi vihaisena Don José.\n\n\"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka\nkaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran'\nkanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle.\"\n\n\"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?\" hän\nvastasi, \"ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys\nuhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla.\"\n\n\"Se riittää kyllä\", tarttui puheeseen herra Strickland, \"koska\nsellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään\nlupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä\npaikasta?\"\n\n\"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa\", hän vastasi,\n\"tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran\nsuuhun vain kolme tuntia.\"\n\n\"Lähdetään sitten\", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme\nmatkalla.\n\nEnnenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja\nkylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä\nyöksi Santa Cruziin.\n\n\"Sillä paikalla on paha maine\", sanoi kylänpäämies, \"ja se on varkaiden\nja salakavaltajien pesä -- meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin\nlasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don\nPedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset\nteitä hänestä!\"\n\n\"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni\", vastasin; \"mutta varmastikin\non Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei\nmeitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa\nCampechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä.\"\n\n\"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa\", vastasi kylänpäämies, pudistaen\npäätään, \"hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he\nvälitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani,\nluottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä\nmahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan.\"\n\nKävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta\nkantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli\nhävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli\nkova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia\nvarjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme\njälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan,\nmissä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli\nmäärännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.\n\nKäveltyämme laajan viljapellon poikki -- jossa nyt kasvaa kahvipensaita\n-- saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat\nhyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui\ntaloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.\n\nHetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin,\njoka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin\nmunkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä,\nsillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi\nmiestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota\ntarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat\nsekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään\nnurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies,\nkauniin intiaanitytön tuudittamana.\n\n\"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa\",\nsanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. \"Isä, tässä on se\nurhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä\nintiaaniherra, joka -- ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin,\nolen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu\nheidän olevan tervetulleita täällä.\"\n\nKuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä\nhorroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi\nistumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies,\nnoin kuudenkymmenen vuotias -- niin lyhyt tosiaankin, että vaikka\nriippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet\nlattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö\noli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa\nhänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan,\nsillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka\nja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet,\npuoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit,\nvoi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme\nvakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen\nkasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan\nkumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.\n\n\"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta\nlaivasta\", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin\nkalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. \"Hän kertoo minulle\nTeidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä.\nHyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi\nuskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni\nsäilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen\nmoneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa\nomituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo\nja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä\", ja hän\nkatsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan,\njuronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä\nsalavihkaa.\n\n\"Sanokaahan minulle\", hän lisäsi, \"mikä on saattanut minulle ilon nähdä\nteidät täällä?\"\n\n\"Sattuma, Don Pedro\", vastasi herra Strickland. \"Tämän vanhan\nmaan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla\nPalenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin\nhaaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne.\nNeuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän\nvieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja\nmuuleja.\"\n\n\"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan\nkummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien\nkeskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet,\nellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion\nnimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin\nkerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!\" -- ja hän\nsylkäsi lattialle -- \"taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin\nvilunhyristys.\"\n\n\"No\", hän jatkoi, \"olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne\nja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken\nkaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte\npeseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa,\napotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis -- hyvästi siihen asti.\nMenehän tyttö auttamaan heitä\", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen,\njoka oli kiikuttanut riippumattoa; \"siellä tarvitaan vettä ynnä muuta.\"\n\nNainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu\nkädessä, valaisten käytävää.\n\n\"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein\nmaannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä\nsitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen\nkuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää\npesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat\nlähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa.\"\n\n\"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon\nmukavuuksien jälkeen\", sanoi Don José, \"mutta se on vierashuoneemme,\nparas mitä voimme tarjota.\"\n\n\"Kiitos vaan\", vastasi herra Strickland, \"kaikki on hyvin, joskin\nvieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta\", ja hän osotti\neteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania\npolttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa\nsielua ulos kuolevasta ruumiista.\n\n\"Sieviä, eivätkö olekin?\" sanoi Don José; \"olen tahtonut yläpuolta\nmaalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten\ntiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa,\neikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette\nvalmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos\nseuraatte ruuan hajua\", ja hän lähti huoneesta.\n\n\"Odottakaahan\", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, \"ehkä\npidätte huolta palvelijammekin ruuasta\", ja minä osotin Molasia, \"koska\nherranne eivät tahdo häntä samaan pöytään.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien\nkasvojani.\n\nTällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta\nsulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun\nmuistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä,\nja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin\nkädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu,\njonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.\n\n\"Missä?\" hän kysyi, katsoen kumpaakin meitä.'\n\n\"Tässä\", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen\nsilmäillä sitä.\n\nHän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don\nJosén kutsuvan häntä.\n\n\"Tulen\", huusi tyttö vastaukseksi ja lisäsi kuiskaten:\n\n\"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa,\nmutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää\njuoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata\nniin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!\" ja hän kiepsahti ulos\nhuoneesta.\n\nTytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin\nja sanoen:\n\n\"Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Ignatio?\"\n\nEn vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa\nsen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois\nkummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan\ntahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:\n\n\"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän\nvertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin\nheitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten\nmeidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan.\"\n\n\"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva\", hän vastasi; \"olemme tämän miehen\nvieraita, kaiketikaan ei hän meitä --\" ja hän veti kädellään ympäri\nkurkkunsa.\n\n\"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne\ntuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme,\nkoska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta\nilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan\nkanssa ja tunnemme isän liian hyvin.\"\n\n\"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen\", vastasi\nherra Strickland. \"Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin\njäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä\nkuolema!\"\n\n\"Ei menetetä toivoa vielä\", vastasin. \"Meitä on varoitettu ajoissa,\nja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien\nintiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me\nolemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän\ntulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit\nkäymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte\nolla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he\nluulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?\"\n\n\"Olen\", vastasi intiaani.\n\n\"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme,\nja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä\nkoskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita\nasioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän\nkyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?\"\n\n\"En luule, herra. Tullessamme sisään oli liian pimeätä heidän nähdä.\"\n\n\"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää\nvoitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin.\"\n\nAstuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen\nkärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan\nmitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä\nistujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen\nja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut\nolivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka\nolivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja\nryöstöllä.\n\nKatsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme,\njoutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä\nheillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin\nmetsästäjällä otuksia ampuessaan.\n\nHuomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi,\nottaessaan herra Stricklandin kädestä:\n\n\"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista.\nHän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua\nenglantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole\nkaikkein loistavinta.\"\n\nEnglantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui\nhänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira,\nvaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa\nkunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin\nminut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin\nminulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina\nsallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa.\nKun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa,\nalkoi ateria, joka oli verraton.\n\nKeskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi\nroistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat\nsaada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani\nkera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun\nseuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska\nenglantilainen sen minulle kertoi.\n\n\"Maistakaahan vielä tätä burgundia\", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat\noli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen\nkerran, \"se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä\nkoskaan ole tullia maksettu\", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.\n\n\"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia\nurotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten,\ntiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän,\njoka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta\ntoveristanne intiaanista.\"\n\n\"En totta tosiaan tuota ennen kuullut\", vastasi herra Strickland\nnauraen; \"mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin\nhäiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme.\"\n\n\"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia\npilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita,\njoilla on vain leikin luonne. Näinpä\", ja hän korotti äänensä niin,\nettä minä voin kuulla häntä pöydästäni, \"Teidän kumppaninnekin,\ntuo tuolla, -- eikö hänen nimensä ole Ignatio? -- kertoi laivalla\nmaineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut\", ja\nsiinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: \"Eikö olekin\nniin, intiaani?\"\n\n\"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro\", vastasin eteenpäin\nnojaten ja puhuen hyvin selvästi, \"sanon, että on hyödytöntä toistaa\nsanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin\njoitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin\njoitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole\noikea paikka tuoda niitä esille.\"\n\n\"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten\nMontezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi\nkeinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, -- suuri mies, tuo Cortes,\nhän ymmärsi kohdella intiaaneja.\" Sitten sylkäsi hän lattialle ja,\nkatsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella\näänellä.\n\n\"Sanokaahan\", hän virkkoi, \"sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka\nmonta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?\"\n\n\"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista\", hän vastasi.\n\n\"Niin minäkin ajattelin\", sanoi kiroten isäntämme, \"ja on liian\nmyöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset -- ja\nniitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa -- pahoista merkeistä.\nNäen Teidän pitävän minua hupsuna.\"\n\n\"En lainkaan\", hän vastasi; \"olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä\nmielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä.\"\n\n\"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime\nkerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi\namerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää\nliikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille,\nja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja\ntappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin\nnukutte -- miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan,\nmutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi.\"\n\n\"Totta tosiaan\", vastasi herra Strickland; \"oli kummallista, että kaksi\njuopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa.\"\n\n\"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että\nintiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta\nsitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo\nintiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus\ntahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat\nsopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä\nkaikkialle\", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.\n\n\"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä\", hän jatkoi; \"pahat henget,\njoita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös\nsalakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät\nminne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain\nilmoittaa mitään niistä.\n\n\"Niin\" -- ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän\nkallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan -- \"minulla on\ntällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen\nkastamaton intiaani, -- en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen\npahempi, -- ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen;\n-- ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen,\nnäytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät,\nsillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana,\nvaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku\nmiehiä katsomaan häntä\", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin,\n\"mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.\n\n\"No niin -- voitteko uskoa sitä? -- tällä tytöllä ja hänen vanhalla\nisällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta\nmeistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä,\nettä kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja\nottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nIllallisella ja illallisen jälkeen.\n\n\n\"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit,\non Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat\nmetsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut\njalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan\nolevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi,\nettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia\nkaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä;\nmutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on\njonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.\n\n\"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras\nintiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti\nmetsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä\nen tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin\nkahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta\ntullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta -- palkkiona siitä,\nettä pidän kunnossa teitä -- ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä\nkultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.\n\n\"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut\njo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se\nnähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa,\nvoi sen tarkoituksen selittää.\n\n\"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta\nmistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon\ntohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös,\nmistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä\noli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä\nturhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan\nvielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni\nsalajuonella -- ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.\n\n\"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla\ntunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa\nlääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta\npalvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti\nystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi\nparantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja\njota ei voitu liikuttaa.\n\n\"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä\nsuoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä\nvasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan\nvain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.\n\n\"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei\nhuudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan\nmitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin\nkuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin\noli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja\npalttinaa, koristettu vihreillä sulilla.\"\n\n\"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä\ntarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta\nminä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan\nolla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen\navulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja\nkirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet\nkavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka\nhän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn\npäässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa\nsairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa\näkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa\nkuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa,\neikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut.\"\n\n\"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä\nyönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä\nanna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen.\"\n\n\"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet,\npuhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he\nolivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin\nukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta\nkullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen\njuonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit\npitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen\npaikka -- niitä on tässä talossa paljon, herra -- mihin voi urkkija\npiiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu.\"\n\n\"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni,\nsillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti\ntoivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän\nkeskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö,\ntarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:\n\n\"'Katsokaahan, isä, tässäkin on kultaa.'\n\n\"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen\ntekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan\nmetsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten\nhän jatkoi:\n\n\"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas,\njos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota\nmetallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan\nlattiasta kattoon asti?'\n\n\"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme\nolko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä\nvapaiksi!'\"\n\n\"No\", kysyi herra Strickland innoissaan, \"mitä vastasi siihen Zibalbay?\nLuulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay\", hän lisäsi,\nkoettaen sotkea varomattomuuttaan.\n\n\"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä\", vastasi Don Pedro\nepäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. \"Hän ei vastannut mitään.\nKun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut\ntipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta\nukolta -- onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen\nheidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville.\"\n\n\"Kuinka, Don Pedro, juurihan sanoitte heidän olevan vielä tässä\ntalossa?\"\n\n\"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan\nnimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus\nse antaa -- uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa\npuhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän,\nherra, ottamaan kuppi kahvia -- se on hyvää.\"\n\n\"Kiitos, ei\", vastasi englantilainen, \"en juo koskaan kahvia illalla,\nse estää minulta unen.\"\n\n\"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme\nitse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta.\"\n\n\"Se on myrkkyä minulle, en uskalla\", hän sanoi. \"Mutta sanokaahan\nminulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä\npöydässä, teidän viljelyksiänne?\"\n\n\"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin\nkun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta\nhe ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen,\nhellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa\nsalata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista,\nmutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin\nmaanviljelys.\n\n\"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit\nvaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin\nhiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla\nkiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa.\"\n\n\"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen\ntoisensa\", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan\nosannut vaieta.\n\nÄkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen\niloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.\n\n\"Olen väsynyt, herra\", hän sanoi, \"niinkuin Tekin varmasti olette, ja\njos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa.\nEhkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes\nhaluatte käydä levolle.\"\n\nNoustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran\nepävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.\n\nKun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö\nLuisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja\ntexasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko,\nolivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja\npyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä\nnäyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa\nja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa\nhaaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen\npelata.\n\n\"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä\",\nsanoi Don José, \"sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja\nvyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään\nsivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis\njuttelemaan, kun nuo muut pelaavat.\"\n\n\"Niin, se on paljon parempi\", vastasi herra Strickland ja hoippui\ntyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja\nsikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin\npelirahat olivat mitättömiä -- ne olivat kakaopapuja -- ja kuunteli\npelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.\n\nPuhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän\nalkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa\nmaata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut\nerästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli\nmurhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas,\nmiten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin\najamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat\nkuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin,\njoita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland,\nmalttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.\n\nKaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni\noli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken\nmitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani,\nkuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo\nkonnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.\n\nMinä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta\nolin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen\npitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien\nja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä\nihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa\nläsnäolollaan.\n\nNämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don\nSmith tokasi äkkiä:\n\n\"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko\nkeväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla,\nmissä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa.\nMuistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla\nhänen huutonsa.\"\n\nHän nauroi raa'asti ja lisäsi: \"Käykäähän, kuningas, ottamaan ryyppy.\"\n\n\"Kiitos, herra\", vastasin, \"olen juonut.\"\n\n\"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas.\"\n\n\"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään.\"\n\n\"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda\", sanoi\nDon Smith, \"antakaamme hänelle siis pyhääsavua\", ja otettuaan lautasen,\nhän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen.\nSitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut\nkohoilivat ilmaan ympärilläni.\n\n\"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin\", sanoi amerikalainen\nkäsiään paukuttaen; \"kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö,\njoka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni --.\"\n\n\"Ei, ei, toveri\", katkaisi hänet José, \"eivät Teidän kujeenne käy\ntänä iltana -- unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin\ntehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen\", hän lisäsi juopumuksen\nraivossa. \"Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla\nollessamme.\"\n\n\"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut\nminä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi,\njotta olisi lakannut valehtelemasta.\"\n\n\"Sen minä kyllä teenkin\", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; \"hän\non solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on\nsuoritettava korvaus siitä\", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti\nsitä kasvojeni edessä.\n\nEn siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä\nvälähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos\nvähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:\n\n\"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa,\nmutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä\nväkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat\nvieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei\nkorkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua.\"\n\n\"Tappakaa, José, tuo sika\", sanoi Smith; \"hän pilkkaa Teitä taaskin.\nNiin säästytte pitemmästä vaivasta.\"\n\nKun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi\nherra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.\n\n\"Kuulkaahan, ystävä\", hän sanoi, \"leikki sijansa saakoon, mutta Te\njatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle\", ja tarttuen miestä\nolkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään\nsellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja\nvieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville,\nmistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.\n\nTällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä\nunestaan, näki hetken tulleen astua väliin.\n\n\"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!\" hän huusi uneliaana\nriippumatostaan. \"Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja\nlopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle -- on aika heidän jo käydä\nnukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne\nainaiseksi tauonneet.\"\n\n\"Ymmärrän yskän\", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä.\n\"Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat,\nnukkukaa hyvin\", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.\n\nOvella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli\nmeitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt\nheidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don\nSmith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta\nmuut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin\nmiehiin.\n\nDon Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti\nmeihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton\nääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue\nhautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli\nkynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua\nvärisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.\n\nPian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven\njälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä\npulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.\n\n\"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin\nmurheellinen?\" kysyi herra Strickland.\n\n\"Luisa kyllä toi ruokaa minulle\", hän kuiskasi. \"Kuulkaahan, herra,\nja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet\ntappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän\nkuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä\ntapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan\nlapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla\nkaivetaan meidän hautamme lattian alle.\"\n\nKun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata\najatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman\nlattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat\nmäärätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska\nmeillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin\npelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli\nkosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.\n\n\"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne\", sanoin\nminä, \"ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa\nuhkarohkeutemme.\"\n\n\"Älkää olko alakuloinen, herra\" vastasi Molas, \"sillä ette ole\nkuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten\nvoimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne\",\nja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri\npäinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian\nrajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan\nkorkeudelta.\n\nPaneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies\njuuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen\nja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään\nkoverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli\ntilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli\nlattiatason.\n\nKerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille\nnäyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette\npaneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja\narvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin,\njota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon\nholvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä\nkäyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.\n\n\"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat\nlikaviemärissä?\" kysyin Molasilta. \"Epäilemättä tuntevat talossa olijat\npiilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat\nmeidät.\"\n\n\"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo\nkeksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata\nluudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt\nhetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja\ntyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä.\"\n\n\"Onko hänellä jotakin pakoehdotusta?\" minä kysyin.\n\n\"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta.\nKun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat\nhe meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä\nlähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa\nhän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät\nkappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään.\"\n\n\"Missä on tuo salakäytävä, Molas?\"\n\n\"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta\nmurhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään\nmiehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä\nheistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit\nluulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen\ntyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja\nvoitte puhua heidän kanssaan.\"\n\n\"Miksi sanotte 'jos elätte', Molas?\"\n\n\"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema\nodottaa varmasti minua.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi herra Strickland.\n\n\"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli\nminulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni,\nsillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä.\nKiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon\nviereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti\nkatseeni ylöspäin.\n\n\"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi\nkalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan\nsamalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä;\nja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut\nkuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.\n\n\"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin\nettä tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se\nkuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä\nkävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei\nsitä enään missään ollut.\"\n\n\"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne\", sanoi herra\nStrickland. \"Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian.\"\n\n\"On helppoa laskea leikkiä\", vastasi Molas, \"mutta mitä minä näin, sen\nminä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon\nniin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on\nlähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!\"\n\nTämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä,\njoskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse\nasiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan\nseuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus\nvai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.\n\nSiinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä\nmeidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken\nvälttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme\nvalon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme\nja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja\nkun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät\nvärisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia,\nmutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?\n\nVaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja\nratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta\nvallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa,\nmutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä\nmielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes\nminusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja\nliikehtiä silmissäni.\n\nMinä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at\nilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden\namerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli\nminulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla.\nPimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat\nraskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.\n\nSitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja\nmuut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin\nkavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli\nmustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja\nmurhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen\nrahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut\nyhtäkkiä.\n\n\"Kuulkaahan\", hän kuiskasi korvaani, \"kuulen miehien hiipivän pitkin\nhuonetta.\"\n\n\"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!\" minä vastasin, puristaen hänen kättään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKaksintaistelu.\n\n\nPainoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin\nkuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten\njoustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle\njoltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla\nkulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä\nhiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja\nveitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet\npistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan\nniiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja,\nsitten sanoi ääni, se oli Don Josén: \"Olkaa varuillanne, vuoteet ovat\ntyhjät.\"\n\nTuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden\npilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä\ntapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä\nheidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme,\nseisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan\nkohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen\nkalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.\n\n\"Missä he ovat?\" hän sanoi. \"Missä nuo noidat ovat? Etsikää heidät pian\nja tappakaa heidät.\"\n\nSitten juoksivat miehet ympäri huonetta, siirrellen vuoteita ja\ntuijottaen seinämaalauksiin, aivankuin toivoen meidät seiniltä\nlöytävänsä.\n\n\"He ovat menneet\", sanoi José vihdoin; \"tuo intiaani Ignatio on heidät\nnoitunut pois. Hän on pahahenki eikä ihminen; minä tiesin sen jo alusta\nalkaen.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huusi Don Pedro, joka oli kalpea raivosta ja kauhusta.\n\"Ovea on vartioitu hamasta siitä hetkestä, kun he tulivat taloon,\neikä ainoankaan elävän olennon pitäisi saada aukeamaan noita telkiä.\nTutkikaa, tutkikaa, heidän täytyy olla jossain piilossa.\"\n\n\"Hakekaa itse\", vastasi Don Smith suuttuneena, \"he eivät ole täällä.\nEhkä he keksivät kuvan salatien ja pakenivat pitkin käytävää kappeliin.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi Don Pedro jälleen, \"sillä juuri vastikään\nolin kappelissa enkä heistä merkkiäkään nähnyt. Joku meistä on\nkavaltaja, joka on vienyt heidät ulos talosta; taivaan nimessä, jos\nminä hänet saan ilmi --\" ja hän kirosi kaameasti.\n\n\"Haemmeko koirat?\" kysyi Don José, ja minua värisytti kuullessani tämän\nkysymyksen; \"ne ehkä haistavat heidän jälkensä.\"\n\n\"Hullu, mitä tässä mahtaa koirilla, kun te kaikki olette tallustelleet\nlattialla?\" huomautti isä. \"Huomenna päivän valjetessa lähdemme\netsimään heitä ulkoa, sillä nämä miehet täytyy löytää ja tappaa, tai\nmeidät perii hukka. Viranomaiset epäilevät meitä nytkin jo noiden\nkahden amerikalaisen katoamisen takia, ja he lähettävät Vera Cruzista\nsotilaita ampumaan meidät, sillä aivan varmasti tuo englantilainen on\nrikas ja mahtava. Varmaa on, etteivät he ole täällä, mutta ehkä he\npiileskelevät muualla rakennuksessa. Käykäähän tutkimaan käytäviä ja\nullakkoa\", ja hän katosi seinään toisten seuraamana, jättäen huoneen\nyhtä pimeäksi ja äänettömäksi kuin se oli ollut ennen heidän tuloaan.\n\nHetkeksi oli vaara ohi, ja me puristimme toistemme käsiä iloissamme,\nsillä emme uskaltaneet puhua, emme edes kuiskata. Kului ehkä kymmenen\nminuuttia, kun äkkiä taas kuulimme ääniä, ja huoneen valaisi Don Pedron\nkädessä palava kynttilä, isän astuessa poikineen huoneeseen.\n\n\"He ovat kadonneet\", sanoi vanhus, \"piru, heidän päämiehensä, tietää\nmiten. Hyvä, huomenna etsimme heitä ulkoa, mikäli mahdollista; siihen\nasti ei asialle mahda mitään. Olit hullu, José, kun toit heidät tänne.\nEnkö ole sinulle sanonut, ettei raha viekoittele minua enään tappamaan\nvalkoista miestä?\"\n\n\"Tein sen koston, enkä rahan takia\", vastasi José.\n\n\"Onpa se kaunis kosto\", sanoi isä, \"kosto, joka miltei maksaa\nmeidän kaikkien hengen. Sanon teille, että ellei heitä huomenna ole\ntavoitettu ja pakoitettu vaikenemaan, jätän minä tämän seudun ja lähden\nsisämaahan, minne ei lain koura meitä seuraa, sillä en halua tulla\nammutuksi koiran lailla.\n\n\"Kuulehan José -- käske noita tovereita jättämään etsintä ja käymään\nmaata; se on hyödytöntä. Tule sitten kauniisti huoneeseeni, niin käymme\nkatsomassa intiaania ja hänen tytärtään. Jos me aiomme pakoittaa heidät\nkertomaan salaisuutensa, on meidän tehtävä se tänään, sillä juovuksissa\nollessani kerroin kuin mikäkin mieletön tuon jutun englantilaiselle,\nluullen ettei hän jäisi henkiin kertomaan sitä muille.\"\n\n\"Niin, niin, se on tehtävä tänään, sillä huomenna täytyy meidän paeta.\nMutta mitä sitten, elleivät he tahdo puhua?\"\n\n\"Meillä on kyllä keinoja pakoittaa heidät siihen\", vastasi vanhus\nuhkaavasti; \"mutta puhuvat he tahi ei, heidät on jälkeenpäin tehtävä\nvaarattomiksi --\" ja hän sivalsi kädellään yli kaulansa, lisäten:\n\"Tule.\"\n\nTunti kului meidän yhä viipyessä holvissa täynnä odotusta, toivoa ja\npelkoa, ja sitten kuulimme taaskin jalankapsetta, jota siinä samassa\nseurasi hiljainen kuiskaus paneelin toisella puolella.\n\n\"Oletteko siellä, herra?\" kuului tuo kuiskaus. \"Minä, Luisa, täällä\nolen.\"\n\n\"Olemme\", minä vastasin.\n\nSitten kosketti hän lautaa ja avasi luukun.\n\n\"Kuulkaahan\", hän sanoi, \"he ovat kaikki menneet maata, mutta ennen\naamunkoittoa nousevat he taas teitä etsimään. Siksi on teidän valittava\ntoinen kahdesta ehdotuksesta: jäädä tänne piiloon, ehkä useiksi\npäiviksi, tai yrittää paeta heti paikalla.\"\n\n\"Miten voimme paeta?\" kysyin.\n\n\"On vain yksi tie, herra -- kappelin kautta. Ovi on lukossa, mutta voin\nnäyttää teille paikan, mistä pappien oli tapana tarkastaa alhaalla\nolevia, ja mistä te, jos olette rohkeita, voitte hypätä alas lattialle,\nsillä korkeus ei ole niin suuri. Kun kerran sinne pääsette, voitte\npujahtaa pihalle alttarin päällä olevasta akkunasta, joka on rikki,\nkuten olen ulkoapäin nähnyt, vaikkakin teidän ehkä on kiivettävä toinen\ntoistenne harteille. Sitten teidän täytyy paeta niin nopeasti kuin\nsuinkin, nousseen kuun valossa. Koirat ovat kahleissaan, niin että te,\njos Sydän teitä suojelee, pääsette pakenemaan vaaratta.\"\n\nSanoin silloin herra Stricklandille näin:\n\n\"Vaikkeikaan tyttö sitä tiedä, luulen tuossa kappelissa kohtaavamme\nseuraa, koska intiaani tyttärineen on vankina siellä, minne Don Pedro\nja José ovat menneet heitä katsomaan. Vaaramme on suuri, uskallammeko\nlähteä?\"\n\n\"Uskallamme\", vastasi herra Strickland hetken mietittyään, \"sillä\nparempi on uhkarohkeus kuin tuuma tuumalta nääntyminen tässä\nkidutuskomerossa tai heidän käsiinsä kuoleminen. Olemme niinikään\ntulleet kaukaa ja paljon jo kokeneet, löytääksemme tuon intiaanin, ja\njos nyt jätämme käyttämättä tämän tilaisuuden, emme ehkä enään saa\ntoista.\"\n\n\"Mitä sanotte, Molas?\" minä kysyin.\n\n\"Sanon että herra puhuu viisaasti, sekä että minusta on samantekevää\nmitä teemme, sillä käännynpä sinne tai tänne, kuolema minua kuitenkin\nodottaa.\"\n\nYksi kerrallaan me pujahdimme ulos paneeliholvista, ja kuun valossa\nvei Luisa meidät poikki lattian vuoteiden väliin, sille kohtaa missä\nriippui apotin kuva, joka puuhun maalattuna näyttäytyi olevan vain\ntaitavasti tehty, saranoilla kääntyvä ovi.\n\nLaskeutuen polvilleen salaisen oven kynnykselle, hiipi Luisa alas\nkäytävään. Kun me kaikki olimme laskeutuneet hänen viereensä, sulki hän\npaneelioven ja tarttui, pyytäen meitä ottamaan toisiamme kädestä ja\npysymään hiljaa, minun käteeni ja vei meitä läpi käytävien, kuiskaten\nvihdoin:\n\n\"Olkaa ääneti nyt, sillä tulemme sille paikalle, mistä teidän on\nhypättävä alas kappeliin, ja tuossa oikeallanne on porraskäytävä.\"\n\nMe menimme ohi porraskäytävän ja käännyimme johonkin nurkkaan, Luisan\ntaluttamina.\n\nTuossa tuokiossa lyyhistyi hän syliini, mutisten: \"Taivaan nimessä!\nAaveita! aaveita!\" Ellen olisi pitänyt hänestä kiinni, olisi hän\npaennut. Hänen kätensä yhä kädessäni minä tunkeuduin eteenpäin ja\nhuomasin saapuneemme pieneen piilopaikkaan samaan, jonka Teille näytin,\nherra Jones -- joka oli noin kymmenen jalan korkeudella kappelin\nlattiasta, ja niinkuin muutkin paikat tässä talossa, niin asetettu,\nettä asianomainen apotti tai munkki voi, ilman että häntä huomattiin,\nnähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui alhaalla.\n\nYhdestä asiasta minä olen varma, ettei monien sukupolvien eläessä\nyksikään munkki ole nähnyt täältä kummallisempaa näkyä kuin se, joka\nkohtasi silmääni. Kappelin alttaria valaisivat särkyneestä akkunasta\ntunkeutuvat kirkkaat kuunsäteet sekä kivialttarilla palava lamppu.\nTämän lampun voimakkaassa valokehässä seisoi neljä henkilöä, nimittäin\nDon Pedro, hänen poikansa Don José ja vanha intiaani tyttärineen.\n\nKummallakin puolella alttaria oli silloin kuten nytkin kaksi\npuupilaria, joiden päät oli veistetty enkelien muotoisiksi, ja näihin\npylväisiin oli köytetty kiinni vanha intiaani ja tyttö, kumpikin\npilariinsa, kädet sidottuina yhteen pilarien taakse, niin että he\nolivat aivan avuttomia. Katseeni kiinnittyi ensinnä naiseen, joka oli\nminua lähinnä, ja nähtyäni hänet, vaikkakin pörröisenä, vaivan ja\nnälän kuluttamana, ylpeät kasvonsa sielun tuskan ja voimattoman raivon\nvääristäminä, en enään ihmetellyt, että Molas, samoinkuin Don Pedrokin,\nolivat ylistäneet hänen kauneuttaan.\n\nHän oli intiaani, mutta sellaista rotua, jota en minä koskaan ennen\nollut nähnyt, sillä hän oli miltei valkea väriltään, ja tumma,\naaltoileva tukkansa valui valtaisena aina polviin asti. Hänen kasvonsa\nolivat soikeat ja pienikokoiset, ja niissä tuikki pari ihanaa,\ntummansinistä silmää, kun taas hänen valkea pukunsa toi esiin hänen\nsorjan ja mehevän vartalonsa ihanuuden.\n\nJos tytön tila oli tukala, oli tuon vanhan miehen, hänen isänsä, joka\nyksinkertaisesti oli etsimämme Zibalbay, tila vieläkin tukalampi. Kuten\nMolas oli häntä kuvannut, oli hän hoikka ja melko pitkä, tukka ja\nparta valkeat, silmät ankarat ja haukankatseiset, kotkannenä, eikä Don\nPedrokaan ollut liioitellut, väittäessään häntä kuninkaan muotoiseksi.\nHänen viittansa oli repeytynyt, jättäen hänet puolialastomaksi, ja\nhänen otsallaan, rinnallaan ja käsillään oli verinaarmuja, joita hänen\njaloissaan olevalla taittuneella ratsupiiskalla oli isketty.\n\nEi ollut vaikeata arvata, kuka piiskan oli taittanut, sillä tuon\nvanhuksen edessä seisoi Don José, hengittäen raskaasti ja pyyhkien\nhikeä otsaltaan.\n\n\"Tuo aasi ei ole tietääkseenkään\", hän sanoi isälleen espanjaksi;\n\"kysykäähän tytöltä -- hän varmaankin heltyy, nähdessään ukkoa\nruoskittavan?\"\n\nDon Pedro lähti alttarin äärestä, jota vastaan hän oli nojannut, ja\nlähestyi naista, tuijottaen häneen synkein silmin.\n\n\"Rakkaani\", hän sanoi tytölle mayankielellä, \"tämä näky tuottaa varmaan\ntuskaa sinulle. Lopeta se ilmoittamalla meille, minne on kätketty tuo\nraha-aarre.\"\n\n\"Vaikka henkeni veisivät, lapsi\", sanoi väliin Zibalbay, \"kiellän sinua\nmitään ilmaisemasta, ei vaikka he kuinka minua kiduttaisivat sinun\nnähtesi.\"\n\n\"Hiljaa, sinä koira!\" sanoi Don José, iskien häntä kädellään vasten\nsuuta.\n\n\"Oi! Olisinpa vapaa, niin kyllä teille kostaisin!\" sähisi tyttö,\njännittäessään ja pudistaessaan kahlehtivia köysiään.\n\n\"Älähän hätäile, rakkaani\", irvisteli Don José; \"odotahan hetkinen,\nniin saat kostosta kylliksesi. Jos hän ei puhu, luulen keksivämme\nkeinon, millä sinut pakoitamme puhumaan, mutta en tahdo olla raaka\nsinua kohtaan, ellei minun suorastaan ole pakko. Olet liian kaunis,\naivan liian kaunis.\"\n\nTyttö vapisi pelon ja vihan vallassa, mutta vaikeni.\n\n\"Mitä me hänelle nyt yritämme?\" hän jatkoi, kääntyen Don Pedron\npuoleen; \"kuumaa vai kylmääkö rautaa? Tee päätöksesi, sillä minä alan\nväsyä. Hyvä, saisinkohan tuon veitsen? No, ystävä\", hän sanoi, kääntyen\nintiaanin puoleen, \"viimeisen kerran pyydän sinua ilmaisemaan, missä\ntuo kultatemppeli on, josta puhuit tyttärellesi isäni kuullen?\"\n\n\"Ei sitä missään ole, valkoinen mies\", hän vastasi suuttuneena.\n\n\"On, ystävät! Tahdotko sitten ilmaista, mistä olet löytänyt nuo pikku\nkolikot, jotka sieppasimme luonasi käyneeltä intiaanilta, ja mistä tämä\nveitsi on lähtöisin\", ja hän osoitti kädessään pitämäänsä veistä.\n\nSe oli kaunis miekka eikä, mikäli voin nähdä seisomapaikaltamme,\nteräksestä vaan lujasta kuparista, missä oli naisen muotoinen, silkasta\nkullasta tehty kädensija.\n\n\"Miekan antoi minulle eräs ystävä\", sanoi intiaani. \"En tiedä, mistä\nhän sen sai.\"\n\n\"Tosiaan\", vastasi José, kamalasti nauraen, \"ehkä sentään muistatkin.\nKuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä\nvieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä.\"\n\nDon Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin\nyläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin\ntällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan,\nmissä hän virui puolittain hiustensa peitossa.\n\n\"Oletteko te valkoiset miehet piruja?\" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan,\njoka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, \"ja eikö teidän\nkeskessänne oikeutta olekaan?\"\n\n\"Ei laisinkaan, ystävä\", vastasi José, \"me olemme itse asiassa hyviä\nmiehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin\nasiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä\nkoskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia.\nVielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on\nkotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?\"\n\n\"En koskaan!\" huusi intiaani. \"On sata kertaa parempi, että me kumpikin\nkuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat\nteidän tietoonne.\"\n\n\"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?\"\nkysyi José.\n\n\"Hetki vielä, poikani\", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä\nliekissä.\n\nTämän näyn me näimme ja tämmöiset sanat me hämmästyen kuulimme.\n\n\"On aika puuttua asiaan\", mutisi herra Strickland ja valmistui,\nasettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.\n\nEräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin\nkäytävään.\n\n\"Ehkä ovi on avoinna\", minä sanoin.\n\n\"Aiotteko käydä tuonne sisälle?\" kysyi Luisa.\n\n\"Tietysti\", minä vastasin; \"meidän täytyy pelastaa nuo ihmiset tai\nkuolla heidän kanssaan.\"\n\n\"Hyvästi sitten, herrat, sillä olen tehnyt mitä voin puolestanne,\nja pyhimykset teitä nyt suojelkoot, sillä jos minut nähdään, pääsen\nhengestäni, ja minulla on lapsi, jonka takia tahdon elää. Vielä kerran,\njääkää hyvästi\", ja hän pujahti tiehensä varjon tavoin.\n\nMe laskeuduimme alas portaita. Niiden alapäässä oli pieni ovi, joka\noli, kuten olimme toivoneet, avoinna. Hetken me neuvottelimme siinä, ja\nhyökkäsimme sitten poikki lattian alttarin ympärillä olevaa valokehää\nkohti. Josélla oli jo kuuma miekka kädessään.\n\n\"Katsohan toki, rakkaani, katsohan\", hän sanoi tytölle, napauttaen\nhäntä leuvalle. \"Aion ristiä arvoisan isäsi kristittyjen uskontomenojen\nmukaisesti, polttamalla ristin hänen otsaansa\", ja hän vei hehkuvan\nkärjen intiaanin kasvoja kohti.\n\nTällä hetkellä karkasi Molas takaapäin häneen kiinni, niin että miekka\nputosi hänen kädessään, minun tehdessäni saman tempun Don Pedrolle,\npidellen häntä niin, ettei hän rimpuilemisestaan huolimatta voinut\npäästä minnekään.\n\n\"Jos päästätte hiiskaustakaan, on kumpikin kuoleman oma\", sanoi herra\nStrickland, ottaen ylös miekan ja pannen sen kuuman kärjen Josén rintaa\nvastaan, niin että se vähitellen poltti reiän vaatteisiin.\n\n\"Mitä meidän on näille miehille tehtävä?\" hän kysyi.\n\n\"Tappaa heidät, kuten he olisivat tappaneet meidät\", vastasi Molas;\n\"tai, jos se teitä kauhistaa, päästää vapaaksi tuo vanhus ja antaa\nhänen kostaa omat ja tyttärensä kärsimät vääryydet.\"\n\n\"Mitä sanotte, Ignatio?\"\n\n\"En tosin halua nähdä verta, mutta turvallisuutemme takia olisi näiden\nroistojen viisainta kuolla. Hengiltä heidät!\"\n\nDon Pedro alkoi mylviä kauhuissaan, ja tuo sankari, José, puhkui\nkyyneliin ja rukoili armoa, kiemurrellen tuskissaan, sillä miekan kärki\npoltti häntä.\n\n\"Te olette sivistynyt englantilainen\", hän ynisi; \"Te ette voi tappaa\navutonta miestä kuin teurasta.\"\n\n\"Niinkuin Te yrititte tappaa meidät tuonne kamariin -- meidät,\njotka pelastimme teidän henkenne\", vastasi herra Strickland. \"Mutta\nTe olette oikeassa, en voi sitä tehdä, koska, kuten sanotte, olen\nsivistynyt mies. Molas, päästäkää irti tuo koira, ja jos hän yrittää\npaeta, lävistäkää hänet puukollanne. José Moreno, Teillä on miekka\nkupeellanne, ja minulla kädessäni; en tahdo Teitä tappaa, mutta koska\nmeillä on riita, niin ratkaiskaamme se tässä ja heti paikalla.\"\n\n\"Te olette mieletön, herra\", minä sanoin, \"lähteä nyt tuolla tavoin\nhenkeään kaupitsemaan! Minä tuon jo ilman muuta tappaisin.\"\n\n\"Tahdotteko taistella, jos päästän Teidät irti, José Moreno?\" hän\nkysyi, vastaamatta minulle, \"vai tahdotteko kuolla paikallanne?\"\n\n\"Tahdon taistella\", hän vastasi.\n\n\"Hyvä. Päästäkää vapaaksi hänet, Molas, ja seiskaa varalla veitsinenne.\"\n\n\"Minä käsken\", aloin minä, mutta mies oli jo vapaa ja herra Strickland\nodotti häntä, selkä oveen päin, tarkastellen kultakädensijaista\nintiaanimiekkaa.\n\nJosé katsahti ympärinsä kuin etsien keinoa paeta, vaikka turhaan,\nsillä edessä oli miekka ja takana Molasin puukko. Jonkun sekunnin --\nehkä kymmenen -- seisoivat he toisiinsa tuijottaen lampun valokehässä,\nkuun säteiden leikkiessä heidän yläpuolellaan. Me katselimme tyystin\nvaieten, intiaanityttö viskaten kasvoiltaan pitkät suortuvansa ja\nnojaten eteenpäin niin paljon kuin siteensä sallivat, nähdäkseen\nkuolinkamppailun kahden henkilön välillä, joista toinen oli kiduttanut\nja loukannut häntä ja toinen, jalonnäköinen valkoinen mies, oli\nilmestynyt pimeydestä vapahtamaan hänet.\n\nSe oli kummallinen näky, sillä valon ja pimeän tahi hyvän ja pahan\nvastakohta ei ole suurempi noiden kahden miehen vastakohtaa, ja paikka\nja hetki teki sen vieläkin kummallisemmaksi. Heidän takanaan tuijotti\nhäväistyn kappelin autius, heidän edessään riippui tyhjä risti ja\nhäväisty Herran alttari, ja heidän jalkojensa ääressä viruivat ammoin\nunhoon jääneen vainajan luut, vainajan, jonka henki ehkä tuijotti\nvarjojen keskestä yhtä totisena kuin meidän elävät, silmämme. Niin,\ntämä yöllinen kuolon ja koston näytelmä Rauhan temppelissä tuntui\nhyvin kummalliselta, ja vielä nytkin sitä muistellessani tuntuu kuin\njähmettyisi vereni.\n\nSiitä hetkestä asti kuin näin heidän astuvan toisiansa vastaan, oli\nkaikki pelkoni taistelun päättymisestä hävinnyt. Voitto oli kirjoitettu\nherra Stricklandin tyynille kasvoille, eritotenkin hänen suuriin\nsinisiin silmiinsä, jotka yhtäkkiä olivat tulleet ankariksi kuin\nkostonenkelin silmät, jotavastoin Josén kasvot todistivat ääretöntä\nkauhua ja rajatonta epätoivoa. Hän oli kuoleman partaalla, ja lähenevä\nloppu saattoi hänet suunniltaan.\n\nHän löi kuitenkin ensiksi, sillä astuen askeleen eteenpäin suuntasi hän\nhuiman iskun kohti herra, Stricklandin päätä, joka, sivuun hypäten,\nväisti sen ja sen sijaan lävisti hänen vasemman kätensä. Huutaen\ntuskasta peräytyi meksikolainen herra Stricklandin seuraamana, jota hän\ntavoitteli yhtä mittaa turhaan, sillä jokainen isku väistettiin.\n\nHe oivat alttarikaiteen sisällä ja hänen selkänsä kosketti toista\npuupilaria -- mihin tyttö oli sidottu. Kauemmas hän ei voinut peräytyä,\nvaan pysähtyi siihen, huiskien rajusti ympärilleen, niin että tyttö\npilarin toisella puolella lyyhistyi maahan, välttääkseen hänen\nmiekaniskujaan.\n\nSitten siitä tuli loppu, sillä herra Strickland, joka odotti vuoroaan,\nastui äkkiä ylettyville, peräytyäkseen siinä samassa, niin että\nmeksikolaisen hänen päähänsä tähtäämä raju isku osui kalahtaen\nkivilattiaan, missä vielä nytkin on jälki siitä. Ennenkuin Don\nJosé, jonka käsi tärähti iskusta, ehti nostaa miekkaansa, oli herra\nStrickland valmis ja iski toistamiseen kaikin voimin. Nytpä isku sattui\nparemmin, sillä hänen miekkansa lävisti meksikolaisen sydämen, niin\nettä tämä kaatua rojahti lattialle, kuollen siihen, alttariportaan\nääreen.\n\nTämän jälkeen minun on kerrottava omasta huolimattomuudestani, joka oli\nsaattaa meille kaikille kuoleman. Muistatte kai että yhä minä pitelin\nkiinni Don Pedroa, ja en ymmärrä, miten olikaan, mutta iloissani ja\nkiihkoissani hellitin otteeni, niin että hän siinä samassa pääsi\nkierähtämään käsistäni ja katosi silmänräpäyksessä.\n\nPainalsin hänen jälkeensä vaikkakin liian myöhään, sillä juuri kuin\nsaavuin ovelle, pamahti se kiinni nenäni edessä, enkä minä saanut sitä\nauki, koska kappelin puolella ei ollut avainta eikä kädensijaa.\n\n\"Pakoon\", minä huusin, rynnäten takaisin alttarin luo; \"hän livahti\nkäsistäni ja on tuossa tuokiossa täällä toveriensa kanssa.\"\n\nHerra Strickland oli sen nähnyt, ja katkoi miekallaan täyttä päätä\ntyttöä piteleviä köysiä, Molasin irroittaessa isää. Juoksin nyt yli\nalttarin -- annettakoon se minulle anteeksi, hädässäni -- hypäten\nrikkinäisen akkunan kivilaudalle ja kapusin ylös, Molasin auttaessa\nalhaalta. Päästyäni akkunalle, kurottauduin alas ja tartuin Zibalbayta\nkiinni molemmista käsistä, sillä hän oli liian jäykkä itse kapuamaan,\nsekä vedin hänet ylös viereeni, käskien hänen hypätä ilman pelkoa\nmaahan ulkopuolelle, sillä korkeus oli vain kymmenisen jalkaa. Sitten\nseurasi hänen tyttärensä, sitten herra Strickland ja viimeisenä vihdoin\nMolas, niin että kolmen minuutin sisällä siitä kun Don Pedro oli\npaennut, me seisoimme valmiina kappelin ulkopuolella, puiston pensaiden\nsuojassa.\n\n\"Minne nyt?\" kysyin, sillä paikka oli outo minulle.\n\nMaya, tuo tyttö, vilkaisi sivulleen ja sitten ylös taivaalle.\n\n\"Seuratkaa minua\", hän sanoi; \"tiedän yhden tien\", ja lähti juoksemaan\nyli puiston.\n\nYhtäkkiä saavuimme miehenkorkuisen aidan luo, jonka takana oli\ntuuhea aloe-pensaisto. Kiipesimme yli aidan ja pujottelimme läpi\npensaiden, pääsemättä kuitenkaan ilman haavoja sillä piikit olivat\nteräviä -- päästäksemme vihdoin viljavainioille. Tässä pysähtyi tyttö,\ntutkien taas tähtiä, ja samalla hetkellä kuulimme huutoja ja näimme,\nkatsottuamme taaksemme, maatilalla sinne tänne liikkuvia valoja.\n\n\"Meidän täytyy kiirehtiä tai muutoin olemme perikadon omat\", minä\nsanoin. \"Don Pedro on herättänyt väkensä.\"\n\nSitten lähti hän lipsuttamaan ketoa meidän seuraamanamme: Ei ollut\npolkua minkäänlaista, ja pitkät oljenkorret takertuivat jalkoihimme\nja kylvivät kastetta päällemme, kunnes vaatteemme olivat kuin vedessä\nlioitetut. Yhä me ponnistimme eteenpäin toinen toisemme jälessä\nviitisentoista minuuttia, kunnes pääsimme eroon viljelysmaista ja\nseisoimme metsän liepeellä.\n\n\"Seis\", minä sanoin. \"Minne nyt pakenemme? Tie on oikealla ja sitä\nseuraten voimme päästä johonkin kaupunkiin.\"\n\n\"Jotta meidät vangittaisiin murhamiehinä\", keskeytti herra Strickland.\n\"Unohdatte José Morenon kuolleen minun käsiini, ja että hänen isänsä\npitää kostosta huolen; kaikkein parhaimmassa tapauksessa joudumme\ntyrmään ainakin. Ei, ei, meidän on jäätävä metsään piiloon.\"\n\n\"Herrat\", sanoi vanha intiaani, tarttuen puheeseen ensi kertaa, \"tiedän\nmetsässä salaisen paikan, vanhan raunioituneen rakennuksen, missä\nvoimme piileskellä jonkun aikaa, jos sinne ensin pääsemme. Ensiksi\npyydän kysyä, keitä te olette?\"\n\n\"Minut Teidän pitäisi tuntea, Zibalbay\", sanoi Molas, \"koska olen sama\nmies, jonka Te lähetitte hakemaan haluamaanne Sydämen Haltijaa ja\nHerraa\", ja hän osoitti minua.\n\n\"Oletteko sama mies?\" kysyi intiaani.\n\n\"Olen\", vastasin, \"ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt\nei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä\nvaaramme on suuri.\"\n\nTaaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä,\nkompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän\ntaivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMolasin kuolema.\n\n\nLevähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme\ntaas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra\nStrickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa\njäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin\nme muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin\nlannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut\nihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan\noikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät,\npakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.\n\nVarmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät\nkuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä\ncuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta\nlihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan\nsalaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät\nmatkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen\nvaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen\nvuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä\ntai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä\nihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat\nkestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus-\nkuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain\nvatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä,\npureskellen niitä.\n\nPolkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin\ntuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita,\njoiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden\nkanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa,\njotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa\nvilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla\nolevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan\nkorkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra\nStrickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä.\nHitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän\nlävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden\nrunkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on\nvaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin,\nmilloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat\nmaassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt\ntunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja\nseissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan.\nPäällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka\nalla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka\nsilloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren,\nvuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.\n\nTässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia\nhyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä,\nmetsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä\npistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen\nvaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.\n\nNäin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme\npienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme\nsammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme.\nZibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle\nhatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden\nhuuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten\npistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa\nloi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan\nminun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan\nviereensä.\n\n\"Mikä on nimenne, valkoinen mies?\" hän kysyi.\n\n\"James Strickland, armollinen neiti.\"\n\n\"James Strickland\", hän toisti kangertaen, \"kiitän Teitä, että\npelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön\ntakia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän\nkäskettävänänne ainaiseksi.\"\n\n\"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota\", hän sanoi minuun\nviitaten.\n\nJonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: \"Kiitän\nhäntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti\nminut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät.\"\n\n\"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti\", hän sanoi \"vaara\nei vielä ole ohitse.\"\n\n\"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta\nkaameasta talosta\", hän vastasi miltei levollisesti, \"ja kun kohta\npääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä\nmetsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?\"\n\nHänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni -- aivankuin\nkello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.\n\n\"Näin he meidät kumminkin löytävät\", hän sanoi. \"Kuuletteko, Ignatio?\nKoirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen\nneiti?\"\n\n\"Puron reunaa.\"\n\n\"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin\", sanoi herra Strickland; \"se\non ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä\nolemme kulkeneet.\"\n\nAloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn\nväsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä\nsyväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa\npysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet\nastua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan,\nvaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin\nverran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi,\nilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he\nolivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava\nmetsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet\nZibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä;\najattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme\nepäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä\nlöytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme\nsadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti\nsuojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.\n\n\"Tässä se paikka on\", sanoi hengästyneenä Zibalbay. \"Katsokaahan,\ntuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat\nportaat\", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei\nnäkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti\npyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä\nportaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun\nkantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse\njaksanut nousta portaita.\n\nNämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään\non kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka\nnyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän\npäällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi,\nei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet\nniitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät\nulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät\nkoskettivat toisiansa.\n\nTämä kaari -- jos sitä siksi nimitän -- oli rappeutumisen viimeisellä\nasteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi\nsataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta\nmiltei irronnut kannatteistaan -- ehkä siihen oli vaikuttanut\nmaanjäristyskin -- ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot\nolivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa,\nettä näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun\nsitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua\njuurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat\nvuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti.\nKaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä\nrakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja\npalmut.\n\nKäyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen,\njoka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja\njossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla\noli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota\npeittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen\nkeittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä\nherra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä\nmyrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa,\npapuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.\n\n\"Kaikki on tallella\", hän sanoi; \"syökäämme nyt, ollaksemme vahvat\nvaaraa vastaan.\"\n\nSyödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra\nStrickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.\n\n\"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte\", vastasin minä; \"heidän\ntäytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa\nDon Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että\nvirta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä\nme poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa\njälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla.\"\n\n\"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?\" hän kysyi. \"Lähteäkö jatkamaan\nmatkaa, vai pysähtyäkö tänne?\"\n\n\"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa,\nellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin\nhelppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me\nainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!\"\n\n\"Miten olemme valmiit?\" hän kysyi, \"kun meillä ei ole muita\npuolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa\non märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään,\non kuolemamme varma.\"\n\n\"Siltä tuntuu\", vastasin, \"mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän\npelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme\nniitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme,\nvierittämällä niitä portaita alas.\"\n\nNäin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan\nloppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran\nluota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta\nryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme\nhiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: \"He tulevat\".\n\n\"Jos he tulevat, toivoisin heidän tulevan pian\", vastasi herra\nStrickland.\n\n\"Miksi, valkoinen mies? pelottaako Teitä?\" kysyi Maya.\n\n\"Pelottaa, kovasti\", hän vastasi naurahtaen, \"sillä voimat ovat niin\nerilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla -- toisin sanoen, kaikki\nmiehet. Eikö se kuva Teitä pelota?\"\n\n\"Miksi se pelottaisi?\" vastasi hän hymyillen, \"sillä jos paha paikka\ntulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?\"\n\n\"Miten siitä niin varma olette, armollinen neiti?\"\n\n\"Olen kyllä\", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta\nedessään. \"Jos painan tämän tähän\" -- ja hän osotti suonta kaulassaan\n-- \"olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut.\"\n\n\"Ymmärrän; mutta puhutte liian kevyesti kuolemasta noin nuorena ja\nkauniina.\"\n\n\"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä,\nenkä tiedä\", hän lisäsi huoaten, \"mikä kohtalo minua tulevaisuudessa\nodottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme\nmeillä on rauha, ellei muuta olekaan.\"\n\n\"Toivon niin\", sanoi herra Strickland. \"Katsokaahan, tuossa ne\ntulevat\", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen\njoukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle,\nhypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.\n\n\"No niin\", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään\nkuin vedestä noussut koira. \"Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa\ntämän päivän iltaan ehtiessä.\"\n\nTällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa\ntalutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa\nilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään\nmeidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet\nkapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen.\nKatselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin\ntoivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi\nnäytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme\nnoiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät.\nHerra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja\nsanoi:\n\n\"Voimmeko lahjoa heitä, Ignatio?\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasin, \"mitä voimme antaa heille sellaista, jota he\neivät itse voisi meiltä ottaa?\"\n\n\"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin\ntaidamme\", hän vastasi. \"Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki.\nSen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio.\"\n\nSilloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka\nlojui maassa takanamme, sanoen:\n\n\"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin\ntakaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä.\"\n\n\"Miten voisimme paeta\", vastasi herra Strickland, \"kun Te ette jaksa\nastua askeltakaan?\"\n\n\"Olen vanha ja kypsä kuolemaan\", hän vastasi; \"jättäkää minut tänne ja\nolkaat varmat, että minä hetken tullen suoriudun noista roistoista.\nTyttäreni, lähde sinä heidän kanssaan. Sinulla on pyhä tunnusmerkki, ja\njos sinun onnistuisi paeta ja saada selville, että tuo vieras mies on\njuuri se sama, jota me olemme etsineet, vie hänet kotiseudullemme.\"\n\n\"Rauhoittukaa, isä\", sanoi Maya kiertäen kätensä hänen kaulalleen;\n\"yhdessä me elämme tai kuolemme. Nämä herrat voivat lähteä, jos heitä\nhaluttaa, mutta minä jään tänne Teidän kanssanne.\"\n\n\"Niin jään minäkin\", sanoi Molas, \"sillä minua väsyttää pakoilla\nkuolemaa, joka kuitenkin vie minut. On siksi toiseksi liian myöhäistä\npuhua paosta, sillä he nousevat jo ylös portaita, nuo kahdeksan miestä,\nDon Pedro ja amerikkalainen etunenässä.\"\n\nKatsahdin; se oli totta. He olivat nousseet jo ensi osan puolitiehen.\n\n\"Tarttukaa pyssyihin!\" huusi herra Strickland.\n\n\"On turhaa puhua niistä, kun niitä meillä ei ole\", vastasin. \"Jumala\nmeitä voi auttaa, jos hän tahtoo, ja ellei hän tahdo, täytyy meidän\nalistua hänen tahtoonsa.\"\n\nSyntyi silloin äänettömyys, jossa kuului vain Zibalbayn ääni, hänen\nseisoessaan takanamme ja kohottaissaan kätensä taivasta kohti rukoillen\njumalia tuomaan koston vainoojillemme. Näimme puiden ja pensaiden\nlomitse, että miehet alkoivat kavuta jo toista porrasjaksoa.\n\n\"Tulkaahan, yritetään jotakin\", sanoi herra Strickland, ja juostuaan\npinoamamme kivikasan ääreen hän pyysi meitä auttamaan kanssaan\nsuurimpia kiviä alas vihollisen niskaan. Tämän me teimmekin, vaikka\nilman menestystä, sillä puunjuuret olivat tiellä; ne, joita kohti\nolimme yrittäneet vierittää kiviä, kätkeytyivät porraskäytävän sivuille\nja alkoivat niin tuiman kuulasateen meitä vastaan, että me ennen pitkää\nolimme pakoitetut peräytymään kiviröykkiön luota kaaren suojiin.\n\nSitten he lähtivät uudelleen tulemaan, kunnes olivat nousseet kolmannen\njakson juurelle, pysähtyäkseen hetkeksi henkäisemään. Silloin\nsieppasi Molas puhallusputken ja juoksi penkereelle, herra Strickland\njäljessään, vaikka emme ymmärtäneet miksi viimemainittu sinne lähti,\nkoskei hän edes voinut käyttää asettaan.\n\nEnnenkuin miehet alempana huomasivatkaan heidän läheisyyttään, oli\nMolas pannut putken suulleen ja puhaltanut myrkytetyn nuolen heidän\njoukkoonsa. Se sattui osumaan keskelle texasilaisen Smithin kurkkua.\nKatsoa pilkistäen kaaren turvista minä näin hänen kiskaisevan nuolen\npois haavasta ja yhtäkkiä kaatuvan maahan. Samassa silmänräpäyksessä\nrapisi myrskynä kuulasade kaarikäytävässä Molasia ja herra Stricklandia\nkohti, jotka juoksivat takaisin turviin. Näin Molasin kaatuvan ja herra\nStricklandin pysähtyvän auttamaan häntä ylös, jolla hetkellä ilmestyi\nhänen kasvoilleen punainen läiskä. Tuossa tuokiossa olivat he ehtineet\nseinän suojiin.\n\n\"Oletteko haavoittunut?\" kysyin herra Stricklandilta.\n\n\"En, en\", hän vastasi; \"kuula vain raapaisi leukaani, siinä kaikki.\nKatsokaahan Molasia -- hän sai haavan kylkeensä.\"\n\n\"Jättäkää minut\", sanoi Molas; \"ei se ole mitään.\"\n\nSitten me vaikenimme. Maya vain nyyhkytti hiukan yrittäessään sitoa\nenglantilaisen vuotavaa haavaa hienolla harsolla, jota hän kaivoi esiin\njostain kivien lomasta.\n\n\"Älkää hätäilkö, armollinen neiti\", hän sanoi surullisesti hymyillen,\n\"sillä kohta saamme sellaisia haavoja, joita ei voi sitoa. Mitä silloin\non tekeminen?\"\n\nSen sijaan että olisi vastannut, näytti neiti hänelle nyrkkiinsä\npuristettua myrkytettyä nuolta.\n\n\"En voi Teille muutakaan neuvoa\", hän sanoi. \"Jääkää hyvästi. Olen\niloinen, että olen Teidät tavannut, ja toivon taas kerran tuolla\ntapaavamme\", ja hän katsoi kohti taivasta. \"Parasta on Teidän sanoa\nhyvästit isällenne, sillä aikamme on lyhyt.\" Neiti nyökkäsi, astui\nZibalbay-vanhuksen luo, joka seisoi vaieten, silittäen harmaata\npartaansa, ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, suudellen häntä hellästi.\n\nPilkistäen ulos varovaisesti, näimme miesten laahanneen Don Smithin\nporraskäytävän sivuun, muutamien miesten hoitaessa häntä hänen kuolemaa\ntehdessään ja toisten odottaessa tilaisuutta ampua meitä, jos vain\nilmestyisimme penkereelle. Siinä samassa hän kuolikin, ja meitä pahasti\nkiroten alkoivat hänen toverinsa nousta suurella varovaisuudella\nportaiden kolmatta jaksoa, sillä he pelkäsivät salajuonta.\n\n\"Eikö mikään voi pelastaa henkeämme?\" kysyi herra Strickland painavalla\näänellä.\n\nKukaan ei vastannut, mutta äkkiä kääntyi Molas, joka seisoi toisella\nkädellä painaen kylkihaavaansa, toisella varjostaen silmiään, ja juoksi\ntakanamme olevaan holviin, palaten sieltä kuparikirves kädessään.\nPuhumatta sanaakaan hän kapusi vikkelästi ylös kaarta, kunnes seisoi\njaloin petollisen huipun raossa, jota huippua, kuten muistatte,\nkannatti vain joku suuri säie. Pitäen itseään vasemmalla kädellä\njonkun vanakasvin varassa, hakkasi hän oikealla iskun toisensa jälkeen\nsuurimpiin juuriin, katkoen ne yksitellen. Oivalsimme, mikä oli hänen\ntarkoituksensa -- lähettää jyristen parisataa tonnia kiveä noiden\nmurhamiesten niskaan.\n\n\"Taivaan nimessä! Siinä on kysymykseeni vastaus\", sanoi herra\nStrickland; sitten hän vaikeni ja lisäsi: \"Tulkaa alas, Molas; jos\nkaari putoaa, vie se Teidät mukanaan ja murskaa Teidät.\"\n\n\"Siitä vähät väliä\", hän vastasi; \"tämä on minun kohtaloni päivä. Tuo\nkuula on haavoittanut minua kuolettavasti kylkeen, ja tällä paikalla,\nkuten olen kauan pelännyt, on minun määrätty kuolla. Rukoilkaa\npuolestani, ja jääkää hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, Te urhea mies\", sanoi herra Strickland. \"Minulla ei ole\nkirvestä, muutoin seuraisin Teitä.\"\n\n\"Hyvästi, Molas, veljeni, Sydämen uskollinen palvelija!\" säestin minä;\n\"olen varma, ettette tule jäämään palkatta.\"\n\nKolme juurta oli jo katkaistu, mutta neljäs, suurin, joka oli\npaksumpi kuin miehen sääri, oli vielä ehyt, ja tätä alkoi Molas iskeä\nepätoivoisesti.\n\n\"Ovatko he lähellä?\" hän kuiskasi valkeiden lastujen lennellessä.\n\nMe tirkistelimme kaaren takaa ja näimme joukon pysähtyneen allemme\nnoin seitsemänkymmenen jalan päähän pyramiidin hauraalle laidalle,\npelkäämättä laisinkaan, sillä vaikka he kuulivat kirveen kumeat iskut,\neivät he ymmärtäneet niiden merkitystä. Joku heistä keskusteli Don\nPedron kanssa, nähtävästi ehdottaen hänelle jotakin, johon tämä ei\nsuostunut, ja täten he kuluttivat pari minuuttia, ennenkuin annettiin\nlopullinen käsky rynnätä ylös loput portaat ja vallata temppeli\näkkirynnäköllä.\n\nKaksi minuuttia -- se oli vain lyhyt aika, mutta se merkitsi kuitenkin\npaljon, sillä vain kolmasosa juuresta oli katkaisematta, ja vaikka\nkuori lähti irti, kesti vahva puuaine vielä tuon suuren painon.\n\n\"Pian!\" kuiskasi herra Strickland, \"he tulevat!\" Silloin juuri kirveen\nvarsi katkesi ja terä putosi maahan.\n\n\"Jos juuri nyt vielä kestää, olemme hukassa\", sanoin minä.\n\nMutta Molasilla oli vielä oiva metsästyspuukkonsa, ja sillä hän alkoi\njälleen hakata puuta. Kolmannella iskulla alkoi se katketa, repeytyä\nhiljaa kuin jättiläisen voimasta, ja sen murtuessa siirtyi kivilohkare,\njota se oli kannattanut niin monet vuodet, ritisten paikoiltaan hiukan,\nsitten liike taas pysähtyi.\n\n\"Tulkaa alas, Molas, tulkaa alas!\" huusi herra Strickland.\n\nMutta Molas ei lähtenyt. Hän iski vielä iskun, katkaisten kokonaan\njuuren, ja huutaen sitten hyvästit hän joko pelosta tai vapaasta\ntahdostaan syöksyi ojennetuin käsin seinäportaalle. Hänen painonsa\noli kylläkin pieni, mutta se näytti riittävän rikkomaan tasapainon,\nkuten pöly painaa alas vaakakupin, sillä taaskin liikahti rätisten\nkivirakenne, ja sen huipulla kasvavat hennot puunvesat taipuivat kuin\ntuulen tempoessa. Liike jatkui yhä ja pistoolin pamauksien kaltaista\nrätinää kuului kivirakenteen sisästä ja puunvesat taipuivat kuin ruoho\nkalan uidessa. Nyt vasta huomasivat roistotkin alhaalla vaaran, joka\nheitä uhkasi, ja päästivät sellaisen parahduksen, etten koskaan ole\nmoista kuullut.\n\nOsa jäi paikoilleen, osa juoksi portaita alas; yksi ainoa, Don\nPedro itse, ryntäsi eteenpäin. Kaikki oli liian myöhäistä; koko\nsuuri kivilaitos oli putoamassa. Se oli putoamassa -- se putosi ja\nvei Molasinkin mukanaan. Ukkosen kaltaisella jyryllä syöksyi se\nalas portaille, hajosi kappaleiksi ja tärisytti koko rakennusta. Ei\nminkään yhteislaukauksen vaikutus olisi voinut olla kamalampi kuin\ntämä kivivyöry, jota mikään ei voinut kestää. Suuret puutkin, jotka\nsattuivat kohdalle, katkesivat kuin korret kun tuo menneitten aikojen\nintiaanien pitkän työn tulos syöksyi maahan.\n\nEi kestänyt minuuttiakaan, kun kaikki oli ohi ja jyrinä vaiennut, eikä\nmitään jäänyt osoittamaan tapahtuman menoa paitsi pölyä ja joitakuita\njätteitä, jotka äsken olivat olleet ihmisiä. Koko porraskäytävällä\nseisovasta joukosta oli eloon jäänyt vain yksi, Don Pedro, joka oli\njuossut eteenpäin, toivoen ehtivänsä pakoon putoavan kaaren alta. Mutta\nhänkin sattui hiukan myöhästymään, sillä vaikka suuri röykkiö ei ollut\nhäneen osunutkaan, putosi joku yksinäinen kivi hänen keskiruumilleen,\ntaittaen hänen kylkiluunsa ja pyyhkäisten hänet ensi jakson juurelle,\nmutta jättäen eloon.\n\nKun kaikki oli lopussa ja pöly hälvennyt, sanoi herra Strickland:\n\"Menkäämme etsimään pelastajamme ruumista.\"\n\nNiin me kolme läksimme, jättäen Zibalbayn temppeliin, mutta emme mitään\nlöytäneet. Ehkä Molas tälläkin hetkellä uinuu jonkun suuren möhkäleen\nalla. Muita ruumiita sieltä kyllä löytyi, joilta emme epäilleet riistää\npyssyjä ja mitä muuta näimme tarvitsevamme. Mikä vieläkin parempi,\nlöysimme läheltä pyramiidia neljä puuhun kytkettyä oivaa muulia, joista\nyksi oli varattu ampumatarpeilla ja ruokavaroilla, sillä Don Pedro oli\npäättänyt tavoittaa meidät, vaikkapa siihen olisi kulunut kokonaisia\npäiviä.\n\nMuutettuamme muulit ruohoisaan paikkaan, palasimme temppeliin, vieden\nmukaamme ruokaa ja juomaa, jota halusimme jo hartaasti. Kiivetessämme\nylös portaita huusi Don Pedro meille loukkautuneena ja verta vuotavana.\n\n\"Vettä\", hän huusi; \"antakaa minulle vettä.\"\n\nHerra Strickland antoi hänelle jotain viinaseosta, jota hän oli\nlöytänyt muulin seljästä.\n\n\"Teillä on laupias sydän\", sanoi Maya vakavasti; \"en ole julkea, mutta\nluulisin voivani antaa tuon koiran kuolla tuskiinsa.\"\n\n\"Kaikilla meillä on omat syntimme, joista meidän on vastattava,\narmollinen neiti, ja kun niitä muistamme, on meidän oltava\nymmärtäväisiä, erittäinkin nyt, kun laupias Jumala on nähnyt hyväksi\npelastaa meidät\", vastasi herra Strickland.\n\n\"Minä kuolen\", ähki tuo roisto; \"minä tunnen sen varmasti, ja kuolema\nodottaa minua keskellä raunioita. Miten uskallan kuolla, kun olen\nlapsuudestani asti ollut murhaaja ja varas?\"\n\nHerra Strickland kohautti olkapäitään, sillä hän ei osannut vastata\ntähän kysymykseen.\n\n\"Antakaa varmuutta minulle\", hän jatkoi; \"Kristuksen nimessä, antakaa\nvarmuutta minulle.\"\n\n\"En voi\", sanoi herra Strickland; \"minulla ei ole siihen oikeutta.\nRukoilkaa Taivaasta armoa, sillä aikanne on lyhyt.\"\n\nSitten hän kääntyi poispäin, mutta kauan kuulimme vielä tämän\nturmeltuneen miehen valitukset ja voihkeet. Eivätkä ne loppuneet ennen\nauringon laskua, jolloin luullakseni paholainen tuli omaansa noutamaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nZibalbay kertoo tehtävästään.\n\n\nPäästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä\niltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:\n\n\"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni\nMolasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään\nsanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana.\nSanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes\nhän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa.\"\n\n\"Kenelle hän sen kertoi?\" kysyi Zibalbay.\n\n\"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa\nmatkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja\nvastusta.\"\n\n\"Todistakaa olevanne se mies.\" Ja hän kysyi minulta erinäisiä\nsalakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.\n\n\"Kyllä Teillä tieto on\", sanoi hän vihdoin, \"mutta jotakin vielä\npuuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle\nsen salatieto.\"\n\n\"Enkä\", minä vastasin, \"Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille,\nlähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo\nmerkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon.\"\n\nHän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: \"Teitä olen tutkinut,\nja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on\nvalkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen\nnähdessään?\"\n\n\"Kyllä se on luvallista\", minä vastasin, \"sillä tämä valkoinen mies on\nystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut\nveljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä\nluovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja\nhänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään\nsalata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa\nminun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa\nkummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen.\"\n\n\"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?\" kysyi Zibalbay, tehden\nveljesliiton merkin.\n\n\"On kyllä\", vastasi puhuteltu vastamerkillä.\n\n\"Sitten minä puhun\", vastasi Zibalbay, \"puhun Sydämen nimessä, ja voi\nsitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja\nanna minulle esine, jonka olet kätkenyt.\"\n\nMaya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä,\nojentaen sen isälleen.\n\n\"Tätäkö Te tarkoitatte?\" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan\nauringon valossa.\n\nKatsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka\nolin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.\n\n\"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä\", vastasin. \"Onko tämä se oikea,\njota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?\" ja minä vedin esiin\nHalkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.\n\nKumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten\nlöi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:\n\n\"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein\nohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa\nloppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen.\"\n\nSitten hän kääntyi puoleeni ja jatkoi kuin haltioituneena:\n\n\"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme\naurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun\nomani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana\ntäältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos\nTaivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä\nkaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti.\nEhkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä\nkaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä\nkodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi,\nesi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?\"\n\n\"Olemme kuulleet siitä ja haluamme hartaasti nähdä sitä\", minä vastasin.\n\n\"Niin ollen\", jatkoi Zibalbay, \"voimme me viedä teidät tuohon\nkaupunkiin, jonka päämies ja perinnöllinen ylipappi olen minä ja\ntämä ainut lapseni taas on naisperillinen. Ihmettelette ehkä, että\nme näin ollen olemme lähteneet yksin, vailla turvajoukkoa, kulkemaan\nkerjäläisten tavoin valkoisten miesten maassa. Kuulkaahan: Sydämen\nKaupunki, niinkuin sitä kutsutaan, on kaikista kaupungeista kaunein\nja vanhin, ja kerran, kaukaisessa menneisyydessä, hallitsi se näitä\nmaita merestä mereen asti, sillä sen muurit rakensi toinen niistä\nveljeksistä, joiden kesken pyhä Cucumatz, valkoinen jumala, jätti\nhallituksen jaettavaksi, koska veljesten välille oli syntynyt riita ja\nhe erosivat, tullen kumpikin oman heimonsa kanta-isäksi. Niin suuri\noli sen valta noina varhaisina aikoina, että kaikki kaupungit, joiden\nrauniot ovat hautautuneena näihin metsiin, olivat sen alaisia, mutta\nvuosien vieriessä hyökkäisivät barbaarilaumat etumaisien kaupunkien\nkimppuun, niin että ne joutuivat eroon sen vallanalaisuudesta. Ei\nainoakaan vihollinen ollut lähestynyt sitä, ja se pysyi maailman\nrikkaimpana ja mahtavimpana kaupunkina.\n\n\"Sydämen Kaupunki on rakennettu keskellä järveä olevalle saarelle,\nmutta monta tuhatta sen asukkaista eli mantereella, harjoittaen\nviljelystä ja kaivaen maasta kultaa ja jalokiviä. Niin se kukoisti\nja sen alamaiset myös, kunnes kaksitoista sukupolvea sitten saapui\nsanoma kuninkaalle, että eräänä päivänä oli joukko valkoisia miehiä\nvalloittanut meren läheiset maat, pannut asukkaat miekan alle ja\nanastanut kaiken omaisuuden heiltä. Sanoma kertoi myös, että nuo\nvalkoiset miehet, kuultuaan Sydämen Kaupungista ja sen mittaamattomista\nkultarikkauksista, olivat päättäneet etsiä ja vallata senkin.\n\n\"Kun hallitseva päämies oli varma, että nämät jutut olivat tosia,\nneuvotteli hän viisaiden miestensä ja oraakkelin kanssa ja julisti\nmääräyksen, että kaikki mantereella elävät asukkaat oli tuotava\nkaupungin muurien sisälle, jotteivät valkoiset miehet saisi ketään,\njoka heidät sinne opastaisi. Näin tehtiinkin ja monet vuodet\netsiskelivät anastajat turhaan, kunnes he uskoivat varmasti, että tämä\nkertomus kultaa täynnä olevasta kaupungista oli vain tyhjää tarua.\nSittemmin levisi ankara tauti Sydämen Kaupungin asukkaiden kesken,\nkoska kaupunki oli tupaten väkeä täynnä -- niin ankara tauti, että\npian syntyi yltäkyllin tilaa kaupungissa olijoille. Taudin aika meni\nohi, mutta miespolvien vaihtuessa kohtasi esi-isiämme uusi ja pahempi\npulma. Kansan veri tuli vanhaksi, ja lapsia syntyi vain harvakseen.\nMantereella ei löytynyt lainkaan rotumme uudistajia, sillä lakimme\nmäärää -- lakimme, jonka rikkominen rangaistaan kuolemalla -- ettei\nainoakaan mies tai nainen saa poistua alueeltamme, etsiäkseen itselleen\npuolisoa vieraasta rodusta.\n\n\"Näin on siis käynyt, että kansa on vähenemistään vähentynyt, sulaen\nkuin kesälumi vuorten huipuilta, kunnes sen luku lopulta on pienentynyt\nmuutamaksi tuhanneksi, sensijaan kuin se menneinä päivinä nousi\nkymmeniin tuhansiin. Nyt olen minä, Zibalbay, hallinnut tätä maata\nnuoruudestani asti ja katkeruudekseni huomannut, että ennenkuin jälleen\nsatakunta vuotta on unhoon mennyt on Maailman Sydämestä tullut vain\nautio paikka ja kuoleman kehto, vaikkakin nykyinen polvi siitä vähät\nvälittää, sillä kansa ei huolehdi huomisesta, ja ylhäisten sydämet on\nvallannut riettaus ja heidän silmiänsä sokeus.\n\n\"Mutta esi-isiemme ajoilta on säilynyt meille ennustus, nimittäin,\nettä siitä hetkestä asti kuin molemmat Sydämen puoliskot liitetään\nyhteen pyhän kaupungin pääalttarin ääressä, alkaa uusi kukoistusaika.\nTätä ennustusta olen miettinyt kauvan ja usein kääntynyt rukouksin sen\njumalan puoleen, jota palvelen ja jonka ylimmäinen pappi minä olen,\nNimettömän jumalan, Taivaan Sydämen ja kaiken maan Herran puoleen,\nettä hän valistaisi ja johtaisi minua löytämään hukassa olevan ja\npelastamaan kansan katoamasta, niin kuin katoavat kuivana vuodenaikana\nkukat maasta sateen puutteessa, antamatta uutta itua. Muuanna yönä\nvastasikin rukouksiini ääni unessa, käskien minun kulkemaan pois\nSydämen maasta pitkin vanhaa tietä, kohti merta, sillä sieltä, läheltä\nitärantaa, piti minun löytää kadonnut esine.\n\n\"Kutsuin sitten kokoon Sydämen Neuvoston ja ilmoitin sille ajatukseni,\nkertoen uneni ja aikoen seurata sen kehoitusta. Mutta he pilkkasivat\nminua, luullen minun tulleen hulluksi ja antoivat minulle luvan mennä\njos haluaisin, sillä olinhan heidän hallitsijansa eikä heillä ollut\nvaltaa kieltää minua, sallimatta kuitenkaan ainoankaan kansani miehen\nseurata minua yli vuorten, koska tämä muka oli vastoin vanhoja lakeja.\n\n\"Vastasin tyytyväni siihen ja haluavani lähteä yksin, koska minun\nkumminkin oli lähdettävä, jolla hetkellä tyttäreni kohosi istualtaan\nja sanoi haluavansa lähteä minun mukaani, kuten hänellä oli oikeus, ja\nsiihen heidän oli tyytyminen, vaikkakin yksi henkilö, veljeni poika,\nsitä ankarasti vastusti, hän kun kosiskeli tytärtäni. Eikö ollut niin,\nMaya?\"\n\n\"Oli kyllä\", hän vastasi hymähtäen.\n\n\"Lyhyesti puhuen\", jatkoi Zibalbay, \"koska olin ottanut itselleni tuon\ntehtävän ja koska tyttärenikin omasta alotteestaan tahtoi välttämättä\nlähteä mukaani, asetettiin Tikal, veljeni poika, hallitsemaan kaupunkia\nsiksi kunnes minä palaisin takaisin. Sitten läksin kaupungista\ntyttärineni, monen säätyläisen ja rahvaanmiehen saattaessa meitä yli\njärven ja vielä päivän matkan vuoren solalle asti, missä he sanoivat\nkyyneleitä vuodattaen jäähyväiset, sillä he pitivät meitä yltiöpäinä ja\nolivat varmoja kuolemastamme.\n\n\"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien\nmerkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin\nosuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin\nvahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet\nmeitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan\npariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte\nitse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut\nminut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen\nkautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa\nlöydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani,\nveli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä\ntarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan\nmeidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena\nporraskäytävällä.\"\n\nKerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo\nolen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman\naikoina kukistunut keisarikunta.\n\n\"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani\", sanoi intiaanivanhus;\n\"mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?\"\n\n\"Teidän avullanne\", minä vastasin. \"Miehiä on yltäkyllin, mutta\npannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että\nTeillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän\nhyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän\nkansanne että oman kansani.\"\n\n\"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen\ntäyttävä kaiken toivonne\", hän vastasi. \"Veli, meillä on samainen\npäämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta\ntukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut;\npian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan\ntahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt\nihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla.\nAntakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me,\nsen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes\nkuolema meidät korjaa.\n\n\"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen\nuupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,\nTaivaan Sydän, minä kiitän sinua!\" ja painaen käden otsalleen lähti\nZibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.\n\nHänen mentyään puhui herra Strickland minulle.\n\n\"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio\", hän sanoi, \"mitä\nmielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille\nhuomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun\nnostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään\nsaapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä,\non luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä\nmielestänne on tehtävä?\"\n\n\"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä\nratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata\ntavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää,\npääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle,\narmollinen neiti\", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen,\n\"tunnetteko tarkkaan tien?\"\n\n\"Tunnen kyllä\", hän vastasi, \"mutta, herrat, ennenkuin teette\npäätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse\nsanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet -- olettehan te\npelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat,\nja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus.\nHän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö\non häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin\nankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät\nhe hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä\nkukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan\nkeskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan\nvaivaamaan heitä.\"\n\n\"No, miksi he sitten päästivät Teidät, joka olette naisperillinen,\nseuraamaan häntä?\"\n\n\"Koska minä itse niin tahdoin. Rakastan isääni, ja jos hän olikin\ntuomittu kuolemaan päähänpistonsa takia, tahdoin minä kuolla hänen\nkanssaan. Jos teitä haluttaa vielä kuulla oikea totuus, vihaan minä\ntuota syntymäkaupunkiani ja sitä miestä, joka on päätetty naittaa\nminulle, ja halusin lähteä pakoon häntä, vaikka vain pieneksi aikaa.\"\n\n\"Ja vihaako tuo mieskin Teitä, armollinen neiti?\"\n\n\"Ei\", hän vastasi, kääntäen sivuun päänsä; \"mutta vaikka hän\nrakastaakin minua, luulen hänen sittenkin rakastavan valtaa enemmän.\nJos olisin jäänyt sinne, olisi isäni täytynyt päästää minut, vaikka\nolenkin nainen, sijastansa hallitsemaan, ja serkkuni Tikal olisi ollut\nsilloin toinen eikä ensimäinen järjestyksessä; siksi hän suostui\nminun lähtööni, ainakin minä luulin niin. Herrat, luulen että teidän\non seurattava meitä Sydämen Kaupunkiin, jos vain onnistumme hengissä\nsinne pääsemään, ja minä puolestani olen siihenkin tyytyväinen,\nvaikka mieluusti kyllä lähtisinkin kulkemaan jotain muuta seutua\nkohti. Mutta kuulinhan vastikään teidän tehneen liiton isäni kanssa,\nettä hän antaisi Teille tarvitsemanne rahat suuria tuumianne varten,\nnostaaksenne intiaanijoukot valkoisten miesten herroiksi sekä Sydämen\nkaupungin siihen asemaan ja kukoistukseen, jonka se on menettänyt,\nmikä kaikki ennustuksen mukaan tapahtuu muka sitten kun halkaistun\ntunnusmerkin molemmat puoliskot määrätyssä paikassa liitetään yhteen.\"\n\n\"Ettekö sitten usko tuoton ennustukseen?\" kysyi nopeasti herra\nStrickland.\n\n\"En sitä ole sanonut\", vastasi puhuteltu \"Onhan epäilemättä omituista,\nettä isäni juuri unikuvaa seuraamalla olisi löytänyt sen, mitä hän niin\nkiihkeästi ajatteli, tuon merkin, joka on kumppanimme kaulassa. Siitä\nhuolimatta sanon, etten suuresti usko pappeihin, näkyihin ja jumaliin,\nsillä niiden kanssa on tekemisissä yhtämittaa\" -- ja hän vilkaisi\ntemppelin seiniin, missä oli lukematon määrä menneiden polvien palvomia\npaholaisia, jatkaen sitten, \"vaikkakin huomaan teidän, mikäli olen\noikein ymmärtänyt, noudattavan meille tuiki tuntematonta uskontoa.\"\n\n\"Me seuraamme oikeata uskoa\", minä vastasin; \"kaikki muu on väärää.\"\n\n\"Saattaa olla\", hän sanoi, \"mutta en tiedä, miltä tämä väite kuulostaa\nTaivaan Sydämen palvelijain korvissa. Tulkaa, jos haluatte, mutta\nkuulkaa varoitus; minun kansani on kateellista, ja muukalaisen\nnimikin jo kauhistaa heitä. Menneiden sukupolvien aikana on yksi ja\ntoinen osunut Sydämen kaupunkiin, ja niistä ei ole, paria henkilöä\nlukuunottamatta, päässyt pois ainoakaan elävänä. He eivät halua uusia\nasioita, heillä ei ole juuri nimeksikään tietoa maailman kulusta\nulkopuolella omaa piiriä, eivätkä he sitä haluakaan; he tahtovat elää\nesi-isiensä lailla, välittämättä siitä mitä tuleva päivä tuo mukanaan,\nja minä luulen käyvän hyvin pahasti sille, joka uskaltaa tulla\ntyrkyttämään heille uutta uskoa ja uusia opinkappaleita ja anastamaan\nvaltaa heiltä ja herättämään heitä uneliaisuudestaan. Niin, herrat,\nvalitkaa, tahdotteko seurata meitä matkallemme vetten Kaupunkiin vai\nlähteä kulkemaan takaisin merta kohti ja unohtaa sattumalta kuulemanne\njutun kuljeksivasta tohtorista, jonka epäonni oli tehnyt pöhköpääksi,\nsekä hänen mukanaan seuranneesta intiaanitytöstä.\"\n\nKuuntelin Mayan totisia ja ponnella lausuttuja sanoja ja ymmärsin\nniiden merkitsevän paljon; ne merkitsivät sitä, että Sydämen kaupunkiin\nlähtiessämme olimme menossa kuolemaamme kohti.\n\n\"Armollinen neiti\", minä sanoin, \"kuolema voi minut hyvinkin kohdata\nsiellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein,\nvälittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella,\narmollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa,\ntulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma\nelämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa\nkaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni\nniin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti\nSydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten\nsanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa\nsanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja\nminunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia\nteitään ja me omiamme.\"\n\nTyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: \"Siinä kuulette.\nMitä sanotte, valkoinen mies?\" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin,\nettä hän odotti huolestuneena vastausta.\n\n\"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen\", hän vastasi nauraen, \"ja\nepäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän\nmaanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä,\nen nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota\nkaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni,\nkoskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen\njälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä\ntänne kuin kiiruhtaa edelleen.\"\n\n\"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen\", sanoi Maya\nhymyillen. \"Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka\nlupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa\nkuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa.\"\n\nSeuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme,\nratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä,\nruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun\nraunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin\nraskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne\njäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset,\nhänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla\noli pelastanut meidän henkemme.\n\nTarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet\nnähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme\nvainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja\nhänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska\nmeillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä\nruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa\nZibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä\nmeksikolaisten kamalasta kohtelusta.\n\nEi kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin\nasumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa,\nsamoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti.\nTien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui\nmahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä\nZibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja\nellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli\nmerkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet\nristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin\njärven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen\nPalenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi\noikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita,\ntoisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin\nerämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut\nkulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen\nviittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina\nuudelleen.\n\nNoiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra\nStricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan\nkummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne\nnäki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta\nkoettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota\ntasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin\nviisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat\nkaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain,\nvihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita\nuinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua\nnoissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä,\nennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti,\ntämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme\npamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme\ntuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka\nmuutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla,\ntämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki\nkuolemaansa, mutta yhä vielä eli.\n\nMinua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten\nluulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa\nja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua\nläpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa\nauringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten\npuremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt\nkyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon\nmenneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen\nKaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan\nmerentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja\nsivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin\nminä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan\nsielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen\npuheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa\nasui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien\npainosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.\n\n\"En ymmärrä Teitä\", sanoi Maya hänelle; \"miksi Te niin pidätte\nhistorioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista?\nMinä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä\naikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt\nme elämme, elämme, elämme!\" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi\ntahtonut koota syliinsä auringon säteet.\n\n\"Kerron Teille\", hän jatkoi, \"että tuo minun kotini, jonka\nmerkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa,\nja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin,\npohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita.\nHeidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he\neivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat,\nmumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko.\nYmmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa\nSydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä\nhulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole\npelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen\nistumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta\nsuuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän,\nkunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa?\nNiin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita\nDon Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat,\nminä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa,\nme olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat\nmeistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani\nkääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen\nmukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa,\nluullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan\nkeskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin\nmenneisyyskin.\"\n\nSilloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että\nmenneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut\nkuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua\nsekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän\nhaukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni\nväsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen\najatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan\npuhettamme, mitä minä epäilen.\n\nMutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään,\ntahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia -- jopa minultakin, jos ei\nherra Strickland ollut saapuvilla --, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea,\neikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli\nenglantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja\nuskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä\ntyttö väsynyt kuuntelemaan.\n\nMatkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä\neroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä\nsukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin,\nsydän ainakin oli uskollinen ja uljas.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMaya laskeutuu luolaan.\n\n\nEräänä iltana -- kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja\nponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle,\nrannattomalta näyttävälle erämaalle -- asetuimme leiriin kivisen\nkukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn\nkartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi,\nmistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat\nvettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa,\nkävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen\ntie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli\nsitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan\nnukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään,\nkoska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas\nollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei\ntyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa,\ntäyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.\n\nNiin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman\nja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me\nkaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi.\nSytytimme kuivista aloerungoista -- joita löytyi vaikka kuinka\npaljon -- tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi,\njoutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli,\nmiltei sammuttaen soihtumme.\n\nKulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka\nnähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli\nmiltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ,\nmutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet\nolivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin\nhakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä.\nNäitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia\nsitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto\nkulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta\nkivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului\njoku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.\n\n\"Mikä kaamea paikka!\" hän sanoi. \"Luulen kernaammin voivani kuolla\njanoon kuin laskeutua tuonne.\"\n\n\"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet\", vastasi Maya, \"sillä\nkatsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan.\"\n\n\"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti\", säestin minäkin.\n\"Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin\nvain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa\npykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta\nlaitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset\nkorkeudet huimaavat minua.\"\n\n\"Tulkaa pois\", sanoi Zibalbay; \"ei kukaan meistä voi kuitenkaan\nhengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin\nmatkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna.\"\n\nSitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia\npäästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja,\nviimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.\n\nZibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa\nmuuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat\nkeskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla\ntasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:\n\n\"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi\", ja hän\nosoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.\n\nHerra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan,\nkun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.\n\n\"Mikä nyt?\" sanoin, \"oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut\nkätenne?\" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään\nkauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä\nkiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya\nnäki sen niinikään.\n\n\"Käärme on purrut Teitä!\" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin\naavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo,\ntarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.\n\nEnglantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen\ntakertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi\nviitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen\nyläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja\npistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui\npuristuksesta siniseksi.\n\n\"Mikä käärme se oli?\" kysyin.\n\n\"Kuolettava harmaa laji\", hän vastasi, lisäten: \"Älkää olko noin\npelästynyt, Maya -- tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme\npian!\"\n\nParissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut\nterävän veitsen ja ruutisarven.\n\n\"No, ystävä\", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, \"leikatkaa syvä\nhaava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole\nmitään valtasuonta.\"\n\nNähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä\nviilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti\nkummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin,\nme kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen\njälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.\n\n\"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin\nodottaa\", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.\n\nZibalbay otti pussistaan hivenen cuca-valmistetta.\n\n\"Syökää tämä\", hän sanoi; \"se on parempaa kuin konsanaan tulivesi.\"\n\nEnglantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä,\nkunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen\nhänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin\nvastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei\ntehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes\ntakaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa\nvastaan.\n\n\"Yritän parhaani\", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni,\nkunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.\n\nMinut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä\nkuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni\nrehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi\nilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.\n\n\"Tämä on Teidän syynne\", minä sanoin.\n\n\"Te olette julma\", hän vastasi, \"ja Te puhutte näin siksi että vihaatte\nminua.\"\n\n\"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos\nnäkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston\ntakia?\"\n\n\"Tekö ainoa osaatte rakastaa?\" hän kuiskasi.\n\n\"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies\", sanoi\nZibalbay.\n\n\"Oi, herätkää!\" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan\nenglantilaisen korvaa. \"He sanovat, että minä olen Teidät tappanut!\nHerätkää, herätkää!\"\n\nEnglantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä\npysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: \"Koetan.\"\n\nMeidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä,\nvaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen\ntallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja\npainaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen\nsydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta\nnäyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet\nkaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän\nasti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.\n\n\"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn\",\nsanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä\nJumalalle sydämeni kiitokset.\n\nSitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen\npeitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua\nja vietyä myrkyn mukanaan.\n\nTunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja\npyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme\nneuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän\ntäytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:\n\n\"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi\nkestää tätä janon tuskaa.\"\n\n\"Emmekö voisi yrittää luolasta?\" hätäili Maya.\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi hänen isänsä. \"Me kuolisimme kaikki.\"\n\n\"Niin, niin\", toisti englantilainen, \"se on mahdotonta. On parempi\nyhden kuolla neljän asemesta.\"\n\n\"Isä\", sanoi Maya, \"Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa\nsillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä\ntapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa.\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", mutisi englantilainen. \"En mitenkään voi elää niin\nkauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle.\"\n\nZibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta\ntytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:\n\n\"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?\"\n\nZibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin\nkavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoin minä englantilaiselle, \"myrkky vain on\nkuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä\npahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme\nnukuttaa Teidät!\"\n\nHän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen\nkättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.\n\n\"Maya\", sanoi hän vihdoin, \"voisitteko löytää viileätä kiveä suuhuni?\"\n\nMaya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta\nhetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli\nalkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi\nsolkata sekaisin kaikkia kieliä.\n\n\"Pirujako te olette\", hän kysyi, \"näännyttäissänne minut janoon? Mitä\nte siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja\narmahtakaa minua!\"\n\nHetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin\nsuuremmat kuin hänen, -- sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa.\nNe olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla\noli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.\n\n\"En jaksa kestää enään\", sanoi Maya ääni käheänä; \"hoitakaa Te\nystäväänne, Don Ignatio.\"\n\n\"Olette oikeassa\", minä vastasin; \"tässä ei ole naisen sopivin paikka.\nMenkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!\"\n\nHän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja\nistuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä\nhän nähtävästi alkoi miettiä -- sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin\nkaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. -- Hän\noli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti,\nja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa.\nEnglantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin\nhenkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa\ntuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian\nkuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa\nasia voisi pelastaa heidät kummatkin -- vesi. Tuossa kallionkolossa,\nvain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka\nuskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen\nolla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän\nuskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan\nasti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin\nvalleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään\nhirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa\nmiehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän\nsuistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin\nkuolla?\n\nNiin, hän tahtoi yrittää.\n\nKun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen\nviivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta\nsäästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen\nja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.\n\n\"Luulette rakastavanne häntä\", sanoi hän minulle yht'äkkiä, \"mutta\nsanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te\nhalveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio.\"\n\nEn välittänyt hänen sanoistaan, koska pidin niitä tyhjänpäiväisinä.\n\nHuomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja\ntaulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä\nkaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran\nnopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan\naloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka\nuudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti\nhän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea\nmeidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä\nyötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat\nontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului\nkuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui,\nettä ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista\nmeluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista\nvälittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.\n\nTässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne\nolisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään\nportaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden\nvyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset,\nharteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne\nvinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun,\nminne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden\nsytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut,\nsillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän\npuolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.\n\nNyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä\nammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka\nvälähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään\nkallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä\nseisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta,\nasetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa\nvarassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan\nkoloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen\ntuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti,\nn:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e.\nNyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä\nhänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä\notettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä,\nennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta\nvaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä\nsileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen\njalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.\n\nTakertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o\n3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää.\nHermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään\nsitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne\nvärisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa\nkallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen,\nsäilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o\n1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli\nvain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä\nkohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut\nesteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä\npaikan kaikkia kauhuja.\n\nHänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa\ntakaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei\nnäin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen\nvarpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä\nvarassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui\nkaivon pohjaan.\n\nHengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja\nsytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti\nhän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa,\nluonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas\nkuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin\nedesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan\nja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi\nsitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia\nvaravarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja\ntyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan\npäässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään\noli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään\njatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa\nuudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden\ntällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä,\njotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.\n\nKun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä\nja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa,\njommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia\nhän oli pannut henkensä alttiiksi.\n\nKuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän\nlaisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas\npimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia\nvalkeita pilareita -- epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne\nihmiskäden rakentamiksi -- ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä\nsyvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.\n\nTämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti\nnousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon\nkeskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa\nkivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä\nporehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan\nsitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden\nammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut\naavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat\nniin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä.\nEdesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä\nkävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin\nnuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä\nportaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden\nkiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat\nitseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan\nmieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden,\nhän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden\nsyvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.\n\nHetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä\nkylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen.\nSitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti\nvedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä\npartaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran\naukon pohjaan.\n\nTässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen,\ntaaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän\noli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen\ntarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko\npimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea\nväsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään\nhetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi\nsuurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle,\nmihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen\noikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä\nvitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan\nylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän\nhengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään\nalkoi huimata.\n\nOli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain\npudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.\nOli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin\nalkoivat hänen voimansakin pettää.\n\nSynkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti\nponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa\noli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli\nveden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku\nääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin\nhaavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.\n\nToinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa\nkuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui.\nSamassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata.\nVaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat\nvoimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa,\nhapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi\nhän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös\nlähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä\nselässään.\n\nSillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin\nniinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven\nloukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö\nminä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni\nhänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka\nminua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se\nuskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta\nen voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: \"Neiti, neiti. Missä olette,\nneiti?\"\n\n\"Täällä\", hän vastasi. \"Mikä nyt? Onko hän kuollut?\"\n\n\"Ei\", minä vastasin, \"mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin\nkuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan.\nTahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä\npalaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne,\nmitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni\njoukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin\nMeksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun\nalkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti.\"\n\n\"Pysähtykäähän, Don Ignatio\", sanoi Maya kähein äänin, \"ei Teidän\ntarvitse laskeutua luolaan.\"\n\n\"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi\nsitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema.\"\n\n\"Niin\", hän vastasi, \"ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don\nIgnatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja -- tässä\non vettä.\"\n\nNäin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.\n\nEn vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni\npuhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet\nlähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin\nystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi\nhiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä\nkupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen\nkuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan\nmiehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.\n\n\"Se oli vettä\", hän mutisi. \"Tunnen sen mausta.\" Nähtyään kupin, näytti\nhän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin\nkädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.\n\n\"Lisää\", hän kähisi, \"lisää.\"\n\nMutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi\nkuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä\nkulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli\nhiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse\nkävi kirkkaaksi.\n\n\"Tuo vesi pelasti henkeni\", hän kuiskasi; \"mistä sitä tuli?\"\n\n\"Huomenna kerron Teille\", vastasin; \"nukkukaa nyt, jos voitte.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nIgnation vala.\n\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa tein tulen, valmistaakseni\nlihalientä englantilaiselle, joka yhä nukkui. Puuhaillessani siinä näin\nMaya-neidin astuvan minua kohti ja huomasin hänen kättensä ja jalkainsa\nolevan turvoksissa.\n\n\"Armollinen neiti\", sanoin kumartaen hänelle, \"onnittelen nöyrimmästi\nTeitä sekä rohkeutenne että pelastumisenne takia suurista vaaroista.\nEilen illalla sanoin vimmoissani Teille sanoja, joita ei olisi\npitänyt sanoa, sillä vikani on kohdella väärin naisia. Pyydän\nnöyrimmin anteeksi Teiltä ja tahdon olla käytettävissänne, jos kaiken\nsovitukseksi jotenkin voin palvella Teitä tästälähin.\"\n\nHän kuunteli ja vastasi:\n\n\"Kiitän Teitä ystävällisistä sanoistanne, Don Ignatio, ja unohdan\nsilloin tällöin lausumanne epäystävälliset sanat. Jos tosiaankin\nhaluatte ruveta ystäväkseni, on se aivan Teidän vallassanne. Olette\noivaltanut salaisuuteni, siksi en häpeä yhä vakuuttaa, että tuo herra\non minulle kaikki kaikessa, vaikkakaan minä en mahtane merkitä suuria\nhänelle. Pyydän Teitä siis vannomaan Sydämen nimessä, ettette yrittäisi\nvieroittaa häntä minusta tai eroittaa meitä, jos hän joskus rakastaisi\nminua, vaan kernaammin siinä tapauksessa kykynne mukaan auttaisitte\nmeitä, jos mikä hyvänsä hätä meitä kohtaisi.\"\n\n\"Armollinen neiti, Te pyydätte minua vannomaan tuntemattomaan\ntulevaisuuteen tähtäävän valan\", minä vastasin epäröiden.\n\n\"Niin kyllä, herra; mutta muistakaahan, että ellei minua olisi ollut,\nolisi ystävänne, joka nyt nukkuu tuolla lapsen lailla, voinut nääntyä\njanoon. Muistakaahan myös, että Teillä on aikomus käydä Sydämen\nKaupunkiin, missä Teidän on varsin terveellistä olla minun ystäväni,\njos satumme hengissä sinne pääsemään. Mutta älkää toki vannoko\nellette halua, jolloin minä tiedän Teidän olevan salaisen viholliseni\nsamoinkuin minä olen Teidän.\"\n\n\"Ei ole syytä uhata minua noin, armollinen neiti\", minä vastasin, \"eikä\nminua tuolla tavoin hellytetä, mutta minä lupaan olla sekaantumatta\nTeidän ja hänen välisiin asioihin. Miksi minä sekaantuisin? Hän pitää\noman tahtonsa, ja Te olette, kuten sanoitte, pelastanut hänen henkensä.\nMutta katsokaahan, hän herää ja hänen liemensä on valmis.\"\n\nHän otti ruukun tulesta ja kaatoi sisällön kuppiin.\n\n\"Vienkö minä sen, vai viettekö Te?\" hän kysyi.\n\n\"Luulen että Teidän on parempi viedä\", minä vastasin.\n\nHän astui riippumaton luo ja sanoi: \"Herra, tässä on lientä Teille.\"\n\nStrickland oli vastikään herännyt ja katsoi elottomasti Mayaan.\n\n\"Sanokaahan minulle, Maya\", hän kysyi, \"mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Eilen illalla\", hän alkoi, \"poimiessanne kukkaa puri käärme Teitä, ja\nolitte vähällä kuolla\".\n\n\"Tiedän\", hän vastasi. \"Varmasti olisinkin kuollut, ellette Te olisi\nimenyt haavaa ja sitonut käärettä ranteeni ympärille, sillä tuo harmaa\nkäärme on vaarallisin koko maassa. Jatkakaahan.\"\n\n\"Kun myrkyn vaara oli ohi, tuli Teidän jano, niin jano, että olitte\nvähällä kuolla, emmekä voineet antaa Teille mistään vettä.\"\n\n\"Niin, niin\", hän sanoi, \"se oli kamalaa tuskaa; rukoilen, ettei\nminun koskaan enään tarvitsisi kärsiä niin. Mutta minähän sain vettä\njuodakseni ja virkosin eloon. Kuka sitä toi minulle?\"\n\n\"Isäni lähti seuraavaan yöpaikkaan, missä on lähde\", hän vastasi.\n\n\"Onko hän palannut?\"\n\n\"Ei, ei vielä.\"\n\n\"Hän siis ei ole voinut tuoda vettä. Mistä sitä tuli?\"\n\n\"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri\nTeitä.\"\n\n\"Kuka laskeutui luolaan noutamaan sitä? Eihän sinne uskalla kavuta.\"\n\n\"Minä kävin siellä.\"\n\n\"Te\", hän sanoi ihmeissään. \"Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko\nleikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä.\"\n\n\"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne\njanoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En\nvoinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin.\nOtin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta\nmitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli\neriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään\npälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa\naikeissa.\"\n\nEnglantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain\navasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.\n\n\"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö\", hän kuiskasi kesken\nkaiken, \"ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte\nsiis todella minua?\"\n\n\"Rakastan\", hän vastasi. \"Ja olettehan Te pelastanut henkeni!\"\n\nZibalbay palasi vasta iltapäivällä vesikuormineen taluttaen muuliaan,\njoka oli satuttanut jalkansa terävään kiveen ja ruvennut ontumaan.\n\n\"Elääkö hän vielä?\" kysyi hän Mayalta.\n\n\"Elää, isä.\"\n\n\"Sitten on hän varmaan hyvin voimakas\", hän vastasi. \"Luulin tähän\nmennessä janon hänet näännyttäneen.\"\n\n\"Hän on saanut vettä, isä. Minä kävin luolassa sitä hakemassa\", hän\nlisäsi hetken vaiettuaan.\n\nVanhus katsahti häneen ihmeissään.\n\n\"Mistä sait rohkeuden mennä tuohon paikkaan, tytär?\" hän kysyi vihdoin.\n\n\"Halu pelastaa ystävä antoi rohkeutta minulle\", vastasi hän. luoden\nsilmänsä maahan. \"Tiesin ettette ehtisi takaisin ajoissa, ja siksi\nmenin.\"\n\nZibalbay mietti hetken ja sanoi:\n\n\"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä\nluulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat\novat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän\nmääräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla\nkaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa\nsinun ja tuon kulkijan suhteesta.\" Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.\n\nSamana iltana kertoi Maya minulle isänsä sanoista näin:\n\n\"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua,\nherra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole\nhänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma,\nettä elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin,\njoita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen\nkadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan.\"\n\n\"Puhutte ajattelematta\", minä vastasin, \"ja jos olette viisas,\nsäästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja.\"\n\n\"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille,\njoita minä halveksin!\" hän lisäsi. \"Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin\njumaliin, Don Ignatio?\"\n\n\"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä\nepäjumalien kanssa.\"\n\n\"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa.\nNo, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta\nherralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan\nsuuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille.\"\n\n\"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta\nei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota\nlähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", hän vastasi; \"kieleni on terävä -- niinkuin\nTeidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland\nkutsuu minua.\"\n\nKaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland\nkykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata,\nseuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä\nkuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme\nnousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan,\nja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko\njättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää\nsaatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.\n\nSinä iltana söimme niukan aterian, käärimme vaipat yllemme ja nukuimme\nlumeen kaivetussa kuopassa, tai oikeammin sanoen, yritimme nukkua,\nsillä untamme haittasivat kylmyys sekä purevien ja salaperäisten\nviimojen puuskat, jotka syntyivät ja kiitivät edelleen kirkkaan taivaan\nalla; silloin tällöin kuului kaukainen humahdus, mahtavan lumikinoksen\nsyöksyessä kukkulalta alas.\n\n\"Kuinka kauan täytyy meidän kahlata tässä lumessa?\" kysyin Zibalbaylta,\nkatsellessamme väristen huomenhetken harmaata taivasta.\n\n\"Katsokaahan tuonne\", hän vastasi, osoittaen korkealle ylöspäin, missä\nauringon ensi säde kirkasti mustan kallionkyljen; \"siellä on korkein\nkohta, ja sinne meidän pitäisi ehtiä ennen illan tuloa.\"\n\nRohkein mielin taivalsimme eteenpäin tunnin toisensa jälkeen, Zibalbay\nyhä vaieten, kunnes häikäisevä lumi oli sokaissut silmämme ja minuun\ntuntui tarttuneen vuoritauti. Onneksi ei nousu ollut vaivalloista, niin\nettä kello neljä jälkeen puolisen olimme mustan kallionkyljen varjossa.\n\n\"Täytyykö meidän kulkea tuon kuilun poikki?\" kysyin Zibalbaylta.\n\n\"Ei\", hän vastasi, \"se ei kävisi laatuun ilman siipiä. Menee kuitenkin\nyksi tie. Pari kertaa ennen muinoin saapui tälle paikalle joukko\nvalkoisia miehiä, aikeissa käydä ryöstämään Kultainen kaupunki, mutta\nlöytämättä kallioiden välistä tietä, palasivat takaisin, vaikka he\nolivatkin jo oven edessä.\"\n\n\"Kulkeeko vuorijono ympäri kaupungin laakson?\" kysyi herra Strickland.\n\n\"Ei, valkoinen mies, se loppuu monen päivän matkan päässä länteen päin,\nmutta jos tahtoisi kiertää sen, täytyisi kulkea yli suuren rämeen.\nItäänpäinkin riittää yhä lumivuoria ja kuiluja, mutta niin paljon\nkuin minä tiedän, on vain yksi ihminen, muuan kuljeksiva intiaani,\nosunut löytämään oikean tien Pyhien Vetten rannoille isoisäni aikana.\nOdottakaahan tässä, niin minä lähden etsimään.\"\n\n\"Oletteko mielissänne nähdessänne taas kotitien, Maya?\" kuulin herra\nStricklandin kysyvän.\n\n\"En\", hän vastasi tulisesti, \"sillä täällä erämaassa olen ollut\nonnellinen, mutta siellä odottaa suru minua ja Teitä. Oi, jos\nrakastatte minua, niin kääntykäämme heti paikalla ja paetkaamme yhdessä\nTeidän kotimaahanne\", ja hän puristi englantilaisen kättä ja katsoi\ntarkkaan hänen silmiinsä.\n\n\"Kuinka\", hän vastasi, \"jättäisimmekö isänne ja Ignation yksin\njatkamaan matkaa?\"\n\n\"Te merkitsette minulle enemmän kuin isäni, vaikkakin tämä totinen\nIgnatio merkitsee Teille enemmän kuin minä.\"\n\n\"Ei, Maya, mutta tultuani niin kaukaa tahdon nähdä pyhän kaupungin.\"\n\n\"Niinkuin haluatte\", hän sanoi, antaen kätensä pudota. \"Katsokaahan,\nisänikin on löytänyt paikan ja kutsuu meitä.\"\n\nAstuimme noin satakunta askelta kuilun viereisten kivilohkareiden\nvälitse, kunnes saavuimme Zibalbayn luo, joka nojasi kiviseinään, missä\nemme saattaneet nähdä minkäänmoista aukkoa.\n\n\"Vaikka luotan Teihin ja Taivas luullakseni on liittänyt meidät yhteen\ntarkoituksiansa suorittamaan\", sanoi vanha päällikkö, \"niin täytyy\nminun seurata vanhaa tapaa ja totella valaani, jonka mukaan ei saa\nkenellekään muukalaiselle näyttää tämän vuorisolan sisäänkäytävää.\nKäyhän tänne, tytär, ja sido noiden muukalaisten silmät.\"\n\nPuhuteltu totteli, mutta minä kuulin hänen, sitoessaan nenäliinaa\nenglantilaisen silmille, kuiskaavan:\n\n\"Älkää peljätkö, minä olen varuillani Teidän puolestanne.\"\n\nSitten talutettiin meitä kädestä ja vietiin kaikenkaltaisia teitä,\nkunnes olimme pyörällä päästämme. Käveltyämme jonkun askeleen,\npysäytettiin meidät ja jätettiin seisomaan, jolloin oppaamme\nliikuttivat jotain raskasta, mikäli voimme päättää äänistä. Sitten\nvietiin meidät alas jyrkkää reunaa, niin kapean ja matalan käytävän\nlävitse, että olkapäämme koskettivat seiniä, ja paikkapaikoin meidän\noli pakko painaa päämme kumaraan. Vihdoin, monen koukuttelun perästä,\nkäytävä laajeni ja polku tasottui.\n\n\"Päästä auki siteet\", sanoi Zibalbayn ääni.\n\nMaya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina\nympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun,\njoka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän\nLuonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti\nperustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan\nkäyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli\nmitä parhain kulkea -- leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta\nreunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin\nlokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.\n\n\"Mitä nuo ovat?\" kysyin Zibalbaylta. \"Hautapaikkojako?\"\n\n\"Ei\", hän vastasi, \"asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan,\nennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui\nluola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet\nkylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää\npitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä\nsen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme\nhävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani\nnousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja\ntikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten\nkivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta\nkiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa.\"\n\nVähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain,\njälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.\n\nKierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay\nmeidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.\n\n\"Älkää peljätkö pimeyttä\", hän sanoi; \"käytävä on lyhyt eikä siinä ole\nsalakuoppia.\"\n\nNäin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme\nalkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella\nlaidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.\n\nPysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti,\nkääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven\neteen.\n\n\"Astukaa sisään\", hän sanoi, \"ja tervetuloa Sydämen kansan maahan.\"\n\nKun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului\nkysyvän: \"Kuka siellä?\"\n\nVastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon\nrakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo\nasetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.\n\n\"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?\" hän kysyi vihaisin\näänin. \"Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä\nkylmästä ja nälästä.\"\n\nSeisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan\nnäki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: \"polvillesi,\nmieheni. Päällikkö on tullut takaisin.\"\n\n\"Anteeksi!\" huudahti mies totellen. \"Ollakseni suora, oi ruhtinas, on\nminuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te\neikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin\nteidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä\nTikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne.\"\n\n\"Rauhoittukaa\", sanoi Zibalbay painavasti. \"Jätimme viittamme tänne,\nemmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille\nvierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa.\"\n\nMies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan\nsaviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi\nuutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää\nruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.\n\nHeidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen\nihanasta lämmöstä.\n\n\"Mikä paikka tämä on?\" kysyi englantilainen.\n\nZibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä\nkuulevan, ja Maya vastasi:\n\n\"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä\nkaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme,\nmutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi,\nminä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä.\"\n\nHe lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön\nantamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä\nhämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.\n\n\"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?\" kysyi hän\nminulta espanjankielellä.\n\n\"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra,\neikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette\ntaivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua\nsanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin,\njotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä.\"\n\nSeurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen\ntakaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli\nkäytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa\noli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja\nniiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut\npalttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla\nvedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen\nhuomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.\n\n\"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita\", hän sanoi minulle omistajan\nmentyä pois, \"koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut.\nTähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay\nja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta\nse näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa\nZibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön.\"\n\nSitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta\npäinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen.\nSiinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta\nmuuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.\n\nHän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä,\njoka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu\nlumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen\nSydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset\nsandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät\nkultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut\nvaltoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja\nvyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui\npuhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava\nkeltainen haikaran sulka.\n\n\"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua\", hän selitteli. \"Onko pukuni\nruma, kun noin kummastelette?\"\n\n\"Rumako!\" huudahti englantilainen, \"se on mielestäni ihanin, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt.\"\n\n\"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin,\nystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut\nruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten\nsanonettekaan?\"\n\n\"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi,\nTekö itse vai pukunne.\"\n\n\"Äsh!\" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. \"Ette saa sanoa\nnoin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja\nTeidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena\nintiaanityttönä\", hän vastasi hetken mietittyään; \"mutta ehkä\nlaskettekin leikkiä?\"\n\n\"En lainkaan laske leikkiä\", hän vastasi huoaten; \"Teidän täytyy olla\nvarovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa,\nja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan\ntulee isänikin.\"\n\nSamalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana,\njotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan\ntogamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja\nminulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen\nharteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin\noli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.\n\nHuomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin\nhän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he\nkulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.\n\nNäin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä,\njolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava\nkunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö\nnäyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään,\nettä miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme\naina hänen meihin katsahtaessaan.\n\n\"Ruoka on valmista\", sanoi Zibalbay. \"Istukaa pöytään, tehkää hyvin.\nEi sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä\nmatkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme\nSydämen Kaupunkiin.\"\n\nIstuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli\nvalmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme\nkoskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin\nerinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.\n\nHetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden\nkuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän\nrakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti\nmuuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli\nhän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten,\ntotta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle\nmiehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi\nolla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan,\nja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin.\nEnnemmin oli hän kutsunut englantilaista \"herraksi\" tai \"ystäväksi\";\ntänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin\n\"muukalainen\", tai \"vieras mies\", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä,\nlisäämättä mitään arvonimeä.\n\nYksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme\nkärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi\nkesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä\nmaissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.\n\n\"Käyhän tänne\", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet\nsavukkeemme. \"Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle\nhänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne\nneljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä\nmyös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä\nhänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin.\"\n\nMies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä\nkeihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi\nkatolla.\n\n\"Kuinka pitkä matka on tuohon kylään?\" kysyi herra Strickland.\n\n\"Kymmenen leagueta tai enemmänkin\", vastasi Zibalbay, \"eikä tie ole\nhyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne\nkuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme\nkäyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä\nteille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin.\"\n\nKumartaen meille hän lähti huoneesta.\n\nMaya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra\nStricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.\n\n\"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen\", hän sanoi Mayan mentyä.\n\"Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja\nlasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu\nkuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen\nluonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää.\"\n\n\"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty\npappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on\nlisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää\nitseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos\nhän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa\nkunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen\non pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa\nkanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei\nilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata,\ntietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin\nsukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota\nmonet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin\nosaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen\nhäväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja\nvieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee\ntehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn.\"\n\n\"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä\non sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen\nselvyyteen.\"\n\n\"Hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä tarkoitus on nostaa jälleen\nrappeutunut Sydämen Kaupungin ruhtinaskunta. Lyhyesti sanoen,\nherra, vaikkenkaan usko Zibalbayn jumaliin, uskon kuitenkin hänen\nnäkyihinsä, koska ne ovat tuoneet hänet minun läheisyyteeni, minun,\njonka tarkoitusperä on hänen tarkoitusperänsä, koska kumpikaan ei tule\ntoimeen ilman toisen apua.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Koska minä tarvitsen varoja ja hän tarvitsee väkeä; ja jos hän antaa\nminulle varat, voin minä antaa hänelle tuhansittain väkeä.\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi englantilainen. \"Se kuulostaa varsin\nyksinkertaiselta, mutta ehkä tulette kumpikin havaitsemaan siinä olevan\nyhtä ja toista vaikeutta. Mitä minä en lainkaan ymmärrä, on se, miten\nMayan ja minun on tähän juttuun suhtauduttava, koska emme kumpikaan\nvälitä rodun uudistamisesta emmekä ruhtinaskunnan perustamisesta.\nLuulen olevamme pelkkiä katselijoita koko näytelmässä.\"\n\n\"Miten voi se olla mahdollista, herra, koska hän on Sydämen Ruhtinatar\nja isänsä perijätär, ja kun\", minä lisäsin ääntäni korottaen, \"Te ja\nhän olette tulleet niin rakkaiksi keskenänne?\"\n\n\"En luullut Teidän siitä lainkaan tietävän, Ignatio. Tuntui kuin ette\nkoskaan olisi huomannut kiintymystämme, ja koska Te vihaatte naisia, en\nviitsinyt mainita Teille koko asiasta\", hän vastasi selittäen.\n\n\"En ole aivan sokea, herra. Onko näinollen mahdollista miehen olla\nnäkemättä, että nainen tulee hänen ja hänen rakastamansa ystävän\ntielle? Mutta siinä ei ole minulla mitään muistuttamista, se on kuten\npitääkin olla; tai jos minulla olisikin, Te tuskin sitä ymmärtäisitte.\nEi, ei, herra, Te ette voi jäädä osattomaksi tässä näytelmässä,\nTe olette jo liian kiinteästi siihen sekaantunut, joskaan en voi\nsanoa, mitä osaa Teidän on näyteltävä. Se riippuu ehkä siitä, mitä\njumalat ilmaisevat Zibalbaylle tai mitä hän luulee niiden ilmaisevan.\nToistaiseksi on hän hyvässä luulossa Teidän suhteenne, sillä hän\nluulee oraakkelin julistavan Teidät Quezalin pojaksi, joka uudistaa\nhänen kansansa, koska kuuluu olevan sellainen ennustus, ja tämän syyn\ntakia ei hän ole kokonaan kieltänyt Teitä seurustelemasta tyttärensä\nkanssa, niinkuin hän minulle on viittaillut. Mutta pitäkää varanne,\nherra, sillä jos hän tulee tietämään, ettette ole oikea mies, sysää\nhän Teidät siekailematta syrjään ja Te saatte sanoa hyvästit Sydämen\nRuhtinattarelle.\"\n\n\"Sitä en tahdo niin kauan kuin elän\", hän vastasi rauhallisesti.\n\n\"Ette, herra, ehk'ette niin kauan kuin elätte; mutta ne, jotka\nasettuvat pappeja ja kuninkaita vastaan, eivät elä kauan. Vaikka onkin\nsyytä olla varovainen, ei ole syytä olla alakuloinen, sillä ellette\nTe ole oikea mies, voin minä ehkä olla, missä tapauksessa minä voin\nauttaa Teitä, kuten olen Maya-neidille vannonut tekeväni, tai ehkä Te\nvoittekin auttaa minua.\"\n\n\"Joka tapauksessa pidämme yhtä puolta\", sanoi englantilainen. \"Ja\nkoska ei hyödytä puhua tulevaisuudesta, luulen olevan viisainta käydä\nlevolle. Yhdestä asiasta saatte kuitenkin olla varma -- ellei Maya tahi\nminä kuole, aion mennä naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nSydämen Kaupunki.\n\n\nKun vielä oli pimeä seuraavana aamuna, herätti meidät Zibalbayn ääni.\n\n\"Nouskaa ylös\", hän sanoi; \"on aika lähteä matkaan.\"\n\n\"Ovatko kantotuolit täällä?\" kysyin.\n\n\"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin\ntänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan.\"\n\nSitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan\nvaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme\nnäyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.\n\n\"Syökäähän\", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, \"ja\nlähtekäämme sitten matkaan.\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan\ntuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme\nsaadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay\ntietä näyttäen.\n\nAluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen\nläpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä\nolevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme\nolevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen\nseudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti\nvuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan\nPyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä\nympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi,\nsillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät\nja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet\nmitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen\nheijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita.\nNäytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta -- mantereita,\nmeriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa\nsarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.\n\n\"Se on ihanaa, eikö olekin?\" sanoi Maya. \"Mutta odottakaahan, kunnes\nsumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!\"\n\nHänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja\nnäin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja\nsitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan\nPyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään\nhimmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla,\nettä kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka\nnäytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain\nmuusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.\n\nSe oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja,\nulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot.\nVähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen\nsijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä\njärven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat\nruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella\nvuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät\nmiltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat\npyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin\ntaivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen\ntulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.\n\n\"Tuolla on minun maani\", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.\n\"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?\"\n\n\"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya\", hän vastasi, \"että nyt\nkaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen.\"\n\n\"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin\nhyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja\nnaiset, joiden joukossa elämme.\"\n\n\"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen\nasuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen\ntällaisessa maassa.\"\n\n\"Te ajattelette nyt niin\", vastasi hän merkitsevästi, \"mutta kun olette\njonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!\" hän\njatkoi kiihkoissaan, \"jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän\nkoskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä\nminusta -- luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt\nkiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte,\nkoska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan\nniin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte\nhävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää\nminua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa -- minua, kuljeksivaa\nintiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä.\nTäällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen\nneiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni;\nja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet\nsurmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin\nainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia\n--\"\n\n\"Te erehdytte\", hän katkaisi suuttuneena; \"on väärin Teidän puhua\nminulle noin.\"\n\n\"Ehkä erehdyn\", hän vastasi nyyhkien, \"mutta meitä odottavat niin monet\nvaikeudet. Ensinnä Tikal --\"\n\n\"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?\" kysyi englantilainen.\n\n\"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi\nmikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan\nvielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa -- jumaliaan ja maataan\n-- ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena --\nniin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä,\nja niiden perästä -- yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta\nedes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka\npitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani,\nja isänikin pitää vaaria minusta.\"\n\n\"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä\nvuorten tuolle puolen\", vastasi englantilainen. \"Luulisittekohan meidän\nvielä voivan paeta?\"\n\n\"En luule, se on liian myöhäistä -- he veisivät meidät takaisin;\nmeidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten\nlieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne\nnimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista,\nriippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun\nTeissä.\" Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen\nkasvoihinsa.\n\nTällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon\netunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.\n\n\"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies\", hän sanoi ankaralla\näänellä. \"Kuulkaa, molemmatkin -- olen vanha, mutta näköni ja kuuloni\novat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt\nkaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita\ntoinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla\nTeidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö\ntarkoitustani?\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä\nsuuttumustansa; \"mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut\nilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas\nolisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain\nmetsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen\nseurustelemaan tyttärenne kanssa?\"\n\n\"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä\ntarvitsin Teitä, valkoinen mies\", vastasi Zibalbay rauhallisesti.\n\"Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä\nmahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen.\"\n\n\"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!\" huudahti englantilainen.\n\n\"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan\", sanoi vanhus yrmeästi.\n\"Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja\nminä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi\nainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas\nmaan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan,\nmitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne\n-- pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy\nhyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen\nsanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu\ntakanani.\"\n\nNäin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan\nvastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan\nkatsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.\n\n\"Ymmärrän puheenne, päällikkö\", hän sanoi pakoitetuin äänin. \"Olette\noikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään\nvastata\", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä\njälkeen.\n\nAstuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:\n\n\"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin\nminua kohtaan.\"\n\n\"Puhun niinkuin minun täytyy puhua\", hän vastasi kylmästi. \"Monta\nikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut\nmitä tuo palvelija sanoi eilen illalla -- että veljeni poika Tikal,\njonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä\ntyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo\npääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee\nhänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä\nmielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja\nhänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän\ntyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon\nTeille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi\nnäin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä\njoudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään,\nvieläpä menetätte henkennekin.\"\n\nEn vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme\nvastatusten kantotuolien tuojien kanssa.\n\nSiinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat\nhe pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay\nja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa\nilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä\neikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri\nväsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista\nsilmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien\nmuistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat\nvahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä\nminä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan\nkuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin\nsen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat\nkylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa\nmittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.\n\nMutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: \"Isä, me\ntervehdimme Teitä!\" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten\nmaahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.\n\n\"Nouskaa ylös, lapseni\", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon\njohtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät\nmukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle\nkerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski\nmeidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut\nkahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista,\njoita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja\nepätasainen.\n\nKuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme\nlumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä,\njoiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja.\nNiin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä,\nharmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne\ntänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni\nmuiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain\nolivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse\npuunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.\n\nSetrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain\nnurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli\ntosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme\nalas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle\nmaalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista\nmerkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat\nkäyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita\nsokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten\nhedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia\nhedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät\nmaassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina,\nmutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.\n\nVihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään,\npuolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen\nolivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista\nkalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori,\njossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja\nkukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet\nkylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa\nmiehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa\nja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat\nja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo\nkantajilla olimme havainneet.\n\nNiin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin\nkatseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä\ntavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja,\nmutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen\nvalkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän\nvälinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat\nlörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi\nvyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli\nomituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he\nolisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla\nsen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa\nsamanikäisiä naisia toisistaan.\n\nKun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki\npolvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten\nsaattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.\n\n\"Onko kaikki kansa noin alakuloista?\" kysyin Maya-neidiltä.\n\n\"On\", hän vastasi, \"nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on\ntoinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa,\nylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme\nkuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä\nhedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken,\nmutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä\npolvesta polveen.\"\n\n\"Entä jos he eivät haluaisi tehdä työtä?\", kysyi englantilainen.\n\n\"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille\ntai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee\nnälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin.\"\n\nNyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi\nodottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta,\nkun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin\nheille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista,\njotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen\nvarma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa,\nmissä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he\nsaarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni\nnäyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.\n\nSiinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle,\nmissä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman\njärven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä.\nSillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin\nhopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö\nmeidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme\nkaupunkia kohti.\n\nNäin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät\nvietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava,\nmastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania.\nNostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen\nSaarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.\n\nTuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin\nsuloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan\npahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija\npuhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas\nolivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti\nrauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.\n\nNäin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon\nlähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan\nkalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme\npaistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon\nsalaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin\nkaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä\nsyvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme.\nTämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota\nolimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen\nvalkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen\nsivistyksen.\n\n\"Mikä on tuleva kohtalomme?\" kuiskasi herra Strickland Mayaan\nkatsahtaen.\n\nHän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.\nHänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.\nSitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt\ninnostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:\n\n\"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja\nvaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat\nmeille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston\nheimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu\nmerestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on.\"\n\nEnglantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: \"Voi olla niin; Teidän\nkannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri\npyrkimykset, Ignatio\", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin\nme liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei\nkuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot\nvanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan\nvarjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli\nlakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.\n\nPysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä.\nKärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan\nportinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi,\nkuka siellä oli.\n\n\"Minä -- ruhtinas\", sanoi Zibalbay. \"Avaa.\"\n\n\"Totta tosiaan. Sepä kummallista\", vastasi mies, \"koska ruhtinas tänä\niltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas\nSydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja\npalatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna.\"\n\nKuultuaan nuo sanat kirosi Zibalbay raivoissaan, mutta Maya aivankuin\nhytkähti ilosta.\n\n\"Sanon sinulle, että olen Zibalbay ja palannut takaisin, sinun herrasi,\nenkä kukaan muu\", hän huusi, \"ja nyt teet viisaasti, jos täytät\nkäskyni.\"\n\nMies tuijotti ja epäröi, kunnes perämies sanoi hänelle:\n\n\"Hullu, tahdotko päästä kalojen ruuaksi? Se on päällikkö Zibalbay, joka\non palannut kuolleista.\"\n\nSilloin syöksyi mies avaamaan portin niin nopeasti kuin hän kauhuissaan\nkykeni.\n\n\"Anteeksi, isä, anteeksi\", hän huusi, langeten polvilleen, \"mutta\npäällikkö Tikal, joka hallitsee Teidän sijassanne, on ilmoittanut\nTeidän kuolleen erämaahan ja kieltänyt Teidän nimeänne mainitsemasta\nkoko kaupungissa.\"\n\nZibalbay astui hänen ohitsensa sanaa sanomatta. Kun hän oli kulkenut\nohi marmoriportaiden, kääntyi hän perämiehen puoleen, sanoen:\n\"Toimittakaa tuolle miehelle huomenna selkäsauna, jotta hän tästälähin\noppisi pitämään virastaan vaarin!\"\n\nToisella puolen kaupungin muuria kulki laaja katu, jonka vierellä\nseistä törröttivät valkeasta kivestä rakennetut komeat talot, ja joka\nkatu vei peninkulman päässä olevalle kaupungin keskustorille. Tätä\nkatua pitkin me astelimme nopeasti ja äänettä, ja kulkiessamme huomasin\nminä ruohon siellä täällä kasvaa rehoittavan ja monen suuren talon\nolevan aution. Vaikka muutamasta ristikko-ikkunasta tunkeutuikin ulos\nvaloa, ei voinut nähdä ainoatakaan ihmiselon merkkiä.\n\n\"Tässä tuo kaupunki on\", kuiskasi englantilainen minulle, \"mutta missä\novat sen asujamet?\"\n\n\"Epäilemättä viettävät he häitä suuressa palatsissa\", minä vastasin.\n\"Hiljaa, minä kuulen ääniä.\"\n\nTällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun\nääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului\nvielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka,\npinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä\nkimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka\nhuipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.\n\nTämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten\nvälisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä\njuhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli\nsulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat,\ntoiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin\ntemppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä,\nsyöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä\npöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja\nkuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille\nhauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla.\nMutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.\n\nTorin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja\nZibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli\nasetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin\nhuomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi\nhän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori,\nkaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme\nhänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja\nmayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut\nvaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.\n\n\"Juhla on ihana tänä yönä\", sanoi mies.\n\n\"Niin on, mieheni\", vastasi hänen toverinsa, \"ja miksikä ei olisi,\nsillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja\ntänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain\nlapsen kanssa.\"\n\n\"Sitä kelpasi katsella\", sanoi mies, \"vaikkakin minä puolestani pidän\nliian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla\ntakaisin, ja silloin --\"\n\n\"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen\nMaya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä\nminä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut\nylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea\nalhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden\nkymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa\nvuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me\nköyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin\", ja hän\nkatsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.\n\n\"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara\",\nvastasi mies. \"Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava\nampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko.\nLuulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen,\njoka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se\npysähtymään.\"\n\n\"Varmasti oli hän hullu\", vastasi nainen. \"Miten saattoi hän pysäyttää\nkansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan\nerämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin\nsinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka\ntappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän\nomaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja\nmitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on\nkaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta.\"\n\n\"Olen sinun kuitenkin, vaimo, kuullut haluavan lapsia.\"\n\nÄkkiä kävivät naisen kasvot totisiksi.\n\n\"Ah!\" hän vastasi, \"jos Zibalbay voi toimittaa minulle lapsen,\notan takaisin kaikki sanat, jotka olen hänestä sanonut ja julistan\nhänet viisaimmaksi mieheksi, sensijaan että hän on, tai oikeammin\noli -- vanha, tyhjistä toiveista hullaantunut narri, joka rukoili\nliian paljon. Mutta hänhän on kuollut, ja ellei hän olisikaan,\nei hän sittenkään voisi asiata auttaa; eiväthän sille asialle\nmahda jumalatkaan mitään, jos jumalia muualla löytyykään kuin\nmielikuvituksessa. Mitä hyödyttää niistä siis puhua? Käykäämme\nnauttimaan juhlasta, jonka Tikal on järjestänyt, emmekä viitsi puhua\nlapsista, tai minua alkaa itkettää ja harmittaa sisareni, joille niitä\non siunattu.\"\n\nZibalbay antoi merkin jatkaa matkaa, mutta Maya viivästeli hiukan ja\nkuiskasi:\n\n\"Katsokaahan isäni kasvoja. En koskaan ole nähnyt häntä noin vihaisena.\nNuo tiedot eivät toki vielä ole erikoisen ikäviä\", ja hän katsahti\nenglantilaiseen.\n\nZibalbay astui ripeästi eteenpäin, kiskoen partaansa ja mutisten\nitsekseen, kunnes saavuimme suurelle kupukäytävälle, missä seisoi kaksi\nsotilasta kuparikeihäineen vahdissa, jutellen naisten kanssa, joita\nkulki avoimesta portista väkijoukon mukana, ja syöden makeisia heidän\nkanssaan. Zibalbay peitti kasvonsa vaippansa liepukalla ja lähti,\nkäskien meidän tehdä samoin, kulkemaan kupukäytävää, jolloin molemmat\nsotilaat pistivät vastaan keihäänsä ja kysyivät hänen nimeään.\n\n\"Kenen nimessä te käskette?\" kysyi Zibalbay.\n\n\"Herramme ja ruhtinaamme nimessä, joka viettää juuri hääjuhlaansa\",\nvastasi toinen heistä. \"Sanokaa, oletteko niitä, jotka tulevat myöhään?\"\n\nSilloin paljasti Zibalbay kasvonsa ja sanoi:\n\n\"Katsohan minuun, mies. Käskinkö minä sinua sulkemaan omat oveni\nitseltäni?\"\n\nHän katsoi ja sai vaivoin sanotuksi: \"Ruhtinas onkin tullut takaisin!\"\n\n\"Sanotteko vartioivanne ovia ruhtinaan käskystä? Onko Sydämen\nKaupungissa sitte kaksi ruhtinasta?\" kysyi Zibalbay katkerin äänin.\n\nOdottamatta vastausta jatkoi hän meidän kolmen seuratessa matkaansa,\nkunnes saavuimme palatsin pihalle, missä solisivat monet suihkulähteet\nmarmorialtaissaan.\n\nKulkien pylväskäytävän alatse ja avonaisesta ovesta, mistä hohti valo,\nhuomasimme yht'äkkiä saapuneemme suureen ja ihmeelliseen saliin, jonka\npituus oli sata jalkaa ja jonka setripuupaneelista tehtyä kattoa\nkannatti kaksi riviä hienosti kaiverrettuja pylväitä, hedelmillä,\nkukilla, juoma-astioilla ja kultakoristuksilla sälytettyjen pöytien\nmiltei täyttäessä koko huoneen. Seinätkin olivat setripuupaneelia\nja täynnä hopeakoristeita ja puhtaasta kullasta tehtyjä kookkaita\nkääpiön ja apinan kuvia, jotka kukin pitivät kädessään hopeista\nlamppua. Takaseinällä oli pieni pöytä ja sen takana istui valtaistuimen\ntapaisilla tuoleilla mies ja nainen, vierellään aseistettu\nvartijajoukko.\n\nMies oli muhkeassa, Sydämen merkein päärmätyssä valkoisessa viitassa\nja hohtavassa sulkalevätissä. Hänen otsallaan kiilsi kultarengas,\njosta kohosi vihreäsulkainen töyhtö, ja kädessään piti hän pientä\nkultavaltikkaa, jossa välkähteli smaragdi. Hän oli keskimittainen,\nsorjavartaloinen ja noin kolmenkymmenenviiden vuotias, suora, musta\ntukkansa ulottuen aina alas harteille asti. Kasvoiltaan oli hän siro,\nmutta peloittava, sillä hänen mustissa silmissään välmehti outo\ntuli ja hänen voimallisessa suussaan ja leuassaan oli tyly ilme,\njoka ei kadonnut edes hänen hymyillessäänkään. Armollinen neiti\nhänen vieressään oli niinikään ihana valkoisessa, hopeapäärmeisessä\nruhtinasvaipassaan, ruhtinaallinen Sydämen merkki rinnassaan, otsan,\nkätten, poven säihkyessä smaragdiloistossaan. Hän oli nuori ja hoikka,\nsäihkyvin silmin, ylpein, siroin kasvoin, joita kumminkin rumensi\nraskas suu, ja näkyi selvästi, että hän rakasti vieressään olevaa\nmiestä, sillä hän katsoi häneen yhtämittaa.\n\nMeidän ja tuon ruhtinaallisen parin välillä oli avara huone täynnä\njuhlapukuista ja kullasta ja jalokivistä hohtavaa yleisöä, niin että\nsilmiämme ensi alussa huikasi. Seurue, joita lienee ollut kaksi-\ntai kolmesataa, seisoi ryhmissä, selät meihin päin, jättäen huoneen\nperäosaan vapaan paikan, missä silkkiin puetut, kukin ja turkoosein\nkoristetut naiset lauloivat ja tanssivat huilun säestyksellä morsiamen\nja sulhasen edessä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nZibalbayn kotiintulo.\n\n\nHetken aikaa seisoimme ovitien varjossa, katsellen tätä kummallista\nja ihanaa näytelmää, kunnes, Zibalbayn aikoessa juuri astua\nlähemmäksi valta-istuinta, Lordi Tikal antoi merkin valtikallaan,\nja naiset taukosivat äkkiä tanssimasta ja laulamasta. Nähtyään\nkohotetun valtikan, Zibalbay pysähtyi jälleen ja vetäytyi takaisin\nvarjoon, kehoittaen meitä tekemään samoin. Sitten alkoi Tikal puhua\nvoimallisella, syvällä äänellä, joka kajahteli salissa:\n\n\"Sydämen neuvokset ja aateliset\", hän sanoi, \"ja te korkeasyntyiset\nnaiset, lesket ja tyttäret, kuulkaa minua. Eilen, kuten tiedätte,\notin haltuuni esi-isieni aseman ja vallan, ja teidän toivostanne\nja tahdostanne minut valittiin Sydämen kansan päälliköksi ja\nhallitsijaksi. Olen nyt pyytänyt teidät hääjuhlaani, läsnäolollanne\nkunnioittamaan aviosäätyyn astumistani ja iloitsemaan kanssani.\nSillä tietäkää, että tänä iltana olen aviopuolisokseni ottanut Nahua\nIhanan, korkeasyntyisen Lordi Mattain, Päätähtientutkijan, Pyhän\nHuoneen Päämiehen ja Sydämen Neuvoston Puheenjohtajan tyttären.\nHänet otan minä teidän läsnä ollessanne ensimäiseksi ja lailliseksi\naviopuolisokseni jakamaan vallan kanssani ja hallitsemaan teitä yhdessä\nminun kanssani, jota ei voida, vaikka mitä tahansa tapahtuisi, sysätä\npois valtaistuimeltani, ja näin ollen pyydän teidän lausumaan hänet\ntervetulleeksi.\"\n\nSitten kääntyi hän vieressään olevan naisen puoleen, suuteli häntä ja\nsanoi:\n\n\"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon\nlapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!\"\n\nTällöin kumartui koko seurue Nahuan jalkojen juureen, Nahuan,\njonka kalpeat kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja iloa, ja toisti\nyksiäänisesti:\n\n\"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon\nlapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!\"\n\n\"Ylimykset\", jatkoi Tikal, kun juhlamenot olivat päättyneet,\n\"korviini on tullut tieto, että löytyy joitakuita, jotka napisevat\nminua vastaan, sanoen, ettei minulla muka olisi oikeutta muinaiseen\nruhtinasvaltikkaan, jota tänä iltana pidän kädessäni. Ylimykset,\nminulla olisi teille tämän asian suhteen yhtä ja toista sanottavana,\nja huomenna puhun uhrin jälkeen yleiselle kansalle, keskusteltuani\nNeuvostoni, Sydämen salaisuuksien päämiesten kanssa. Huomenna on\nkulunut vuosi siitä, kun setäni Zibalbay, joka ennen minua oli\npäällikkönä, ja hänen ainoa lapsensa sekä arvonsa ja valtansa\nperijätär, korkeasyntyinen neiti Maya, minun kihlattu morsiameni,\nlähtivät kaupungista suorittamaan muuatta tehtävää. Ennenkuin he\nlähtivät matkalleen, sovittiin Zibalbayn, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren,\nminun sekä Neuvoston, Sydämen Veljesliiton kesken, että minä hallitsen\nläheisimpänä perijänä Zibalbayn ja hänen tyttärensä poissaollessa, ja\nsiinä tapauksessa, etteivät he palaisi kahden vuoden kuluessa, perisin\nheille kuuluvan vallan ikuiseksi. Tähän välipuheeseen suostuin surulla,\nsillä pidin silloin, niinkuin nytkin, setääni vähäjärkisenä, joka lähti\netsimään loppuaan, vieden mukanaan minun rakastamani tyttärensä. Heidän\nmentyään täytin minä kaiken kirjaimellisesti; mutta kansan kesken nousi\nhämminkiä, sillä he eivät tahtoneet totella hallitsijaa, joka ei ollut\nvirallisesti valittu, vaan sanoivat: 'Odotamme siksi kunnes Zibalbay\npalaa, kuullaksemme hänen mielipiteensä tässä asiassa.'\n\n\"Zibalbayn poissa ollessa ei maassa niinikään ollut ylimmäistä pappia,\nniin että, ennenkuin hänen seuraajansa olisi nimitetty, joku uskontomme\nsalameno olisi voinut jäädä toimittamatta, vetäen päällemme Nimettömän\nJumalan kirouksen. Niin ollen hoputti minua moni kansan ja kaupungin\nhyvin voinnin nimessä lyhentämään välihallitukseni aikaa ja antamaan\nvalita itseni vakinaiseksi. Mutta lupaukseni muistaen vastasin minä\npäättävästi heille, etten haluaisi poiketa siitä hiuskarvan vertaakaan,\nvaan antaisin, tuli mitä tahansa, kulua kaksi vuotta, ennenkuin\nottaisin vastaan isieni paikan.\n\n\"Tässä mielessä minä pysyin, kunnes kolme päivää sitten se joukko,\njonka oli määrä mennä mantereelle temppelin omaisuuteen kuuluvia\nvainioita viljelemään, kieltäytyi lähtemästä työhönsä, selittäen, että\nylimmäisellä papilla vain oli oikeus käskeä heitä, eikä kaupungissa\nollut ylimmäistä pappia. Hädissäni neuvottelin siis Lordi Mattain,\nTähtien Päämiehen kanssa, ja hän tutki tähtiä puolestani. Koko yön hän\ntarkasteli taivasta ja luki sieltä, että Zibalbay, joka unen ääntä\nseuraten rikkoi maan lakeja ja läksi kulkemaan yli vuorten, on saanut\nmaksaa mielettömyytensä ja kuollut erämaahan yhdessä tyttärensä kanssa,\njoka oli kihlattuni sekä Sydämen Ruhtinatar. Eikö ollut niin Mattai?\"\n\nSilloin astui esiin puhuteltu, muhkea, kaljupäinen mies, vilkkain\nsilmin ja tuuhein parroin, tehden kumarruksen ja sanoen:\n\n\"Ellei tietoni ole väärä, juuri niin ilmoittivat tähdet minulle, oi\nhallitsija!\"\n\n\"Ylimykset\", jatkoi Tikal, \"olette kuulleet minun todistukseni ja\nMattain todistuksen, jonka ääni on totuuden ääni. Tästä syystä olen\nantanut nimittää ja asettaa itseni teidän hallitsijaksenne, koska olen\nZibalbayn lainmukainen perillinen. Tästä syystä olen myöskin -- koska\nkihlattuni on kuollut -- ottanut vaimokseni Nahuan, Mattain tyttären.\nSanokaa, tunnustatteko meidät?\"\n\nMuutamat pysyivät ääneti, mutta toiset huusivat:\n\n\"Tunnustamme teidät, Tikal ja Nahua, ja hallitkaa kauan meitä maan\nmuinaisten tapojen mukaan!\"\n\n\"Hyvä on, veljet\", vastasi Tikal. \"Onko kenelläkään, ennenkuin juomme\nlähtömaljan, mitään sanottavana?\"\n\n\"Minulla on jotakin sanottavaa!\", huusi vahvalla äänellä Zibalbay\nvarjosta huoneen toisessa päässä.\n\nKuultuaan hänen äänensä, jonka sointu näytti olevan tuttu, nousi Tikal\npeloissaan, mutta sanoi, hilliten itsensä:\n\n\"Astukaa näkyviin varjosta, kuka lienettekin, ja sanokaa sanottavanne.\"\n\nKatsahtaen tyttäreensä ja meihin, Zibalbay käski meitä seuraamaan\nja astui esiin. Peittäen kasvonsa vaipallaan lähti hän astumaan\npoikki salin, herrojen ja naisten tehdessä tietä, kunnes seisoimme\nvaltaistuimen edessä. Tässä hän paljasti itsensä, kuten mekin, ja\nasettuen seisomaan sivuttain, niin että sekä Tikal että koko seurue\nnäkivät hänet, hän varustautui puhumaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt\nsanoa sanaakaan, pääsi ylimyksiltä hämmästyksen huudahdus ja valtikka\nputosi Tikalin kädestä ja vieri lattialle.\n\n\"Zibalbay!\" kuului huuto. \"Zibalbay tai hänen haamunsa on tullut\ntakaisin, ja myöskin Sydämen Ruhtinatar!\"\n\n\"Niin, ylimykset\", hän sanoi rauhallisin äänin, vaikka hänen kätensä\nvapisi raivosta, \"minä Zibalbay, teidän herranne, olen palannut, enkä\nnähtävästi liian varhain. Miten, veljenpoikani, oliko sinun niin\nkova kiire saada minun paikkani ja valtani, että sinun piti rikkoa\nSydämen nimessä vannomasi vala ja anastaa ne ennen määräaikaa? Ja Te,\nMattai, oletteko unhoittanut taitonne, vai ovatko jumalat kironneet\nTeidät, kun käytte ennustamaan väärin ja sanomaan, että tähtiin on\nkirjoitettu elossa olevien kuolema, ja nostamaan näin tyttärenne\nSydämen Ruhtinattaren istuimelle? Niin, älkää viitsikö vastata.\nSeisoessani tuolla olen kuullut koko jutun. Sanon sinulle, Tikal, että\nolet valapattoinen petturi, ja Teille, Mattai, että olette veijari\nja valehtelija, joka olette uskaltanut käyttää pyhää ammattianne\nomiin tarkoituksiinne ja sukunne kohottamiseksi. Molempia teitä olen\nrankaiseva -- niin, ja myöskin kaikkia niitä, jotka ovat olleet\nrikollisina apureinanne. Asemiehet, vangitkaa tuo mies ja Lordi Mattai\nniinikään ja pitäkää heidät tallessa, kunnes minä heidät tuomitsen.\"\n\nSotilaat seisoivat hetken aikaa epäröiden molemmin puolin\nvaltaistuinta, mutta astuivat sitten Tikalia kohti kuin totellakseen\nZibalbayn käskyä. Mutta Nahua nousi seisomaan ja peräytti heidät,\nsanoen: \"Mitä! uskallatteko koskea vastanimitettyyn hallitsijaanne?\nTakaisin, minä käsken teitä, jos tahdotte välttää häväistyksen\ntuomiota. Eli tai kuoli, Zibalbayn ajat ovat olleet, sillä Sydämen\nNeuvosto on pannut hänen kruununsa Tikalin päähän, ja heidän päätöstään\nei voi purkaa hyvällä eikä pahalla.\"\n\n\"Niin\", sanoi Tikal, jonka rohkeus oli palannut. \"Ruhtinatar Nahua\npuhuu totta. Älkää koskeko minuun, jos haluatte vielä nähdä auringon\npaistavan.\"\n\nMutta kaiken aikaa oli hänen katseensa kiintynyt Mayaan, jonka kauniita\nkasvoja katsellen hän tunsi menneen lemmen virkoavan eloon.\n\nKun Zibalbay oli taas alkamaisillaan puhua, kumarsi tähtientutkija\nMattai hänelle ja sanoi:\n\n\"Älkää olko vihoissanne, vaan kuulkaa minua, herra. Olette tullut\nkaukaa ja olette väsyksissä, ja väsynyt mies on ärtyisä. Te luulette\nkärsineenne vääryyttä, ja olihan tämä kaikki tosiaankin outoa Teille,\nmutta nyt ei ole sopiva hetki meidän tehdä selvää teoistamme ja\nhallitustoimistamme, eikä Teidän kuunnella kaikkea tätä. Levätkää\ntämä yö; ja huomenna pyramiidissa, kansan läsnäollessa selkiävät\nkaikki asiat Teille, ja jokaiselle annetaan oikeutensa. Tervetuloa\nsinne, Zibalbay, ja Tekin Sydämen Tytär -- mutta sanokaahan, keitä nuo\nmuukalaiset ovat, jotka olette tuonut erämaista yli vuorten?\"\n\nZibalbay vaikeni hetkeksi, vilkuen ympärilleen kuin susi satimessa,\nsillä hän luuli huomaavansa ylimysten olevan kiihoittuneita.\nHuomattuaan läsnä olevan vain muutamia puoluelaistaan hän kohotti\nkatseensa ja sanoi:\n\n\"Olette oikeassa, Mattai, olen väsynyt; sillä ikä, matka ja ihmisten\nvilpillisyys ovat murtaneet minut. Huomenna otetaan nämä asiat\nesille kansan läsnäollessa, ja siellä, alttarin, ääressä tehtäköön\ntiettäväksi, olenko minä heidän herransa, vaiko sinä, Tikal. Siellä\nilmoitan Teille niinikään, keitä nämä muukalaiset ovat ja miksi olen\nkuljettanut heidät yli vuorten. Siihen asti jätän heidät teidän\nhuostaanne, kehoittaen oman asianne takia kohtelemaan heitä hyvin.\nNiin, täällä en halua syödä enkä juoda. Lähtekäähän kanssani\", ja sanoi\nnimeltä muutamia ylimyksiä, joiden tiesi olevan uskollisia itselleen.\n\nSen enempää sanomatta lähti hän huoneesta, ja joukko ylimyksiä seurasi\nhäntä.\n\n\"Isäni näyttää unohtaneen minut\", sanoi Maya nauraen hänen mentyään.\n\"Terve teille, ystävät, ja Teille, serkkuni Tikal, ja vaimollenne\nNahualle niinikään, joka, oltuaan muinoin minun kamarineitsyeni, on\nnyt korotettu minun asemaani ja arvooni. Mikä onkaan kaiken hämmingin\nloppu, toivon kuitenkin, että olette onnelliset rakkaudessanne, Tikal\nja Nahua.\"\n\nSilloin astui Tikal alas istuimeltaan, kumarsi hänelle ja sanoi: \"Minä\nvannon Teille, Maya --\"\n\n\"Ei, älkää vannoko\", hän keskeytti, \"vaan antakaa minulle ja\nystävilleni pikari viiniä ja juhlanne rääppeitä, sillä olemme\nnälissämme. Kiitän Teitä. Miten ihana onkaan Nahuan kantama\nmorsiuspuku, ja -- varmasti -- nuo smaragdit olivat kerran minun\nomaisuuttani. No, hän saakoon ne minulta morsiuslahjaksi. Päästäkäähän\nTikal, pyydän, minua kulkemaan, haluan kuulla noilta neideiltä uutisia,\nsillä muistakaa että olen kulkenut kaukana, ja on hauskaa nähdä taas\nkaikkea kaivattua.\"\n\nHetken aikaa me istuimme ja söimme, Mayan jutellessa ja kaiken kansan\ntarkatessa meitä, sillä me olimme ihmeellisiä heidän silmissään, jotka\neivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä. Ruskeatukkainen,\npitkäpartainen ja valkoihoinen englantilainen oli tosiaankin heistä\nniin suuri ihme, että he unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja pyörivät\nkummastellen hänen ympärillään. Oli kuitenkin kaksi, jotka vähän\nvälittivät englantilaisesta ja minusta, ja ne olivat Tikal, joka\ntuijotti Mayaan, seisoessaan hänen tuolinsa takana ja palvellessaan\nhäntä orjan tavoin, sekä Tikalin puoliso Nahua, joka istui hiljaa ja\nunohdettuna istuimellaan, kuunnellen vihaisena jokaista miehensä sanaa.\nLopulta ei Nahua jaksanut kestää kauemmin tätä näytelmää, vaan lähti\nastumaan poikki salin.\n\n\"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit\", sanoi Maya. \"Serkku, hyvää yötä; on\njo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa.\"\n\nMutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten\nastui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.\n\n\"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!\", sanoi Maya heidän\nmentyään, \"ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään\nnäyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää\nyötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta\nheistä -- ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni,\nsillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin\nkokoonnumme temppeliin.\"\n\nMayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja\npyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän\nihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu\nhopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä\nlattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä\nolimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.\n\nSanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja\nilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme\nkiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.\n\nVaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa,\nja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut\ntaas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma,\nsiitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja\nettä syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa\nkansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän\nvastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon\nystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa,\nkun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa.\nMietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa.\nTämä kansa kammoi muukalaisia -- sen luin heidän kasvoistaan -- ja\nvarmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan\nmeillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.\n\nNäin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen\nääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen\nympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle\nhyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.\n\n\"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta\", hän vastasi. \"Vihdoinkin\nolemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja\nihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä\ntuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli\nhänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä\neroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi,\ntässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen\nnäimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme\nIntiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay\nTeille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä\nIgnatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi\nruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne.\"\n\nPudistin päätäni ja vastasin:\n\n\"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään\nsekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja\nZibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee,\nolen varma siitä, että Tikal vieläkin -- oliko hänellä vaimo tahi ei --\nhäntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen\nillalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia;\nmutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä\nminun tarkoituksiini -- vaikkakaan he itse eivät niitä käytä -- se on\ntoinen asia.\"\n\n\"Raamatussa puhutaan Job-nimisestä miehestä ja hänen ystävästään\nElifaasta -- tuulen että Te, Ignatio, olette samainen henkiin herännyt\nystävä\", vastasi herra Strickland nauraen. \"Minä puolestani aion pitää\nkiinni nykyhetkestä, enkä välitä tuon pimeydessä vaeltavan kansan\ntulevaisuudesta tai valtiollisista asioista. Mutta kuulkaahan, joku\nkoputtaa ovelle!\"\n\nNousin avaamaan lukon, jolloin palvelijat astuivat sisään, tuoden\nsuklaatipikarit ja pieniä leivoksia tarjottimella. Kun olimme syöneet,\nveivät he meidät kylpyaltaille, jotka olivat marmorista tehdyt ja\nverrattomat, ja sitten huoneeseen, missä odotti valmis aamiainen.\nIstuessamme pöydässä tuli Mattai luoksemme, ja minä näin ettei hän\nollut nukkunut sinä yönä, sillä hänen silmänsä olivat uniset.\n\n\"Toivon nukkuneenne hyvin, vieraat\", hän sanoi kohteliaasti.\n\n\"Nukuimme, armollinen herra\", minä vastasin.\n\n\"Hyvä, sitä minä en ole ehtinyt, sillä toimeni on tutkia tähtiä,\neritotenkin omaa tähteäni, jonka laita juuri nyt on hieman niin ja\nnäin\", ja hän hymyili. \"Jos olette syöneet kylliksenne, vien teidät\narmollisen Neiti Mayan luo, jota haluttaa näyttää teille kaupunkiamme,\nmikä teille muukalaisille lienee mieluista. Ellen häiritse Teitä\nkysymykselläni, tahtoisin tietää, mihin rotuun Te kuulutte.\" ja hän\nkääntyi englantilaisen puoleen. \"Olemme kuulleet valkoisista miehistä,\njoskaan heistä saamamme tieto ei ole ollut hyvää, ja taru kertoo\nensimäisen hallitsijammekin Cucumatzin olleen sitä rotua. Onko Teissä\nhänen vertansa, vieras?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi puhuteltu nauraen. \"Olen kotoisin kylmästä maasta,\nkaukaa meren takaa, missä kaikki ihmiset ovat minun kaltaisiani.\"\n\n\"Sitten on sen maan asukkaita kohdeltava hyvin\", vastasi Mattai\nvakavasti. \"Kiitän Teitä, Meren Poika, että niin selvästi vastasitte.\nEn tehnyt kysymystäni yksin uteliaisuudesta, vaan siksi, että kansa\nkatsoo kauhulla kaikkia muukalaisia ja tahtoi kaikin mokomin saada\njotain tietoa Teistä.\"\n\n\"Toivottavasti ystävämme Zibalbay antaa heille tyydyttävän selityksen\",\nminä sanoin.\n\n\"Hyvä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua.\"\n\nMattai vei meidät poikki pihan ja läpi käytävien pieneen\nvierashuoneeseen, joka oli täynnä muinaisia veistoksia ja\nkoristekukkia, missä, istui muutamia tyttöjä juttelemassa.\n\n\"Ilmoittakaa armolliselle Maya-neidille hänen vieraidensa odottavan\nhäntä\", sanoi Mattai. Sitten hän kääntyi poispäin, lisäten vielä\nmatalalla äänellä: \"Tapaamme varmasti keskipäivällä pyramiidin\nhuipulla, ja siellä näette, en osaa sanoa mitä. Mitä tapahtuukin, olkaa\nvarmat, että minä olen puolellanne, jos voin. Hyvästi.\"\n\nYksi tytöistä hävisi huoneen peräovesta ja toiset seisoivat, annettuaan\nmeille istuimensa, pienen matkan päässä, vilkuillen meitä. Pian\navautui ovi ja huoneeseen astui Maya päätä ja hartioita peittävässä\nsilkkiviitassaan, näyttäen ihanalta ja suloiselta huoneen himmeässä\nvalossa.\n\n\"Terve, ystävät\", hän sanoi kumarrettuamme hänelle. \"Isäni tahtoo että\nnäyttäisin teille kaupunkia, jota niin hartaasti olette halunneet\nnähdä. Nämät neidit sekä asejoukko seuraavat meitä, mutta emme tarvitse\nkantotuoleja, ennenkuin olemme nousseet suureen temppeliin, sillä\ntahdon näyttää sen teille ennenkuin kansantungos ehtii kokoontua sinne.\nLähtekäähän, jos olette jo valmiit!\"\n\nNäin me läksimme kulkemaan, Maya astellen välissämme, asemiesten\nja neitien seuratessa jäljessä. Kulkien yli torin, joka oli ollut\nedellisen yön juhlanäyttämönä, mutta nyt varhaisena aamuhetkenä\nmiltei autiona, me saavuimme pyramiidin piha-aitauksen luo, jonka\nkalkkikivimuuriin oli hakattu kuvia metsästyksestä, reunoissa\nkiemurtelevia käärmeitä ja siellä täällä sydämenmuotoisia mosaiikkeja.\nTämän muurin sisäänkäytävän luo me pysähdyimme ihmettelemään pyramiidin\nvaltaista kokoa. Egyptissä on vain yksi suurempi pyramiidi, niin sanoi\nenglantilainen, vaikkakin hän piti tätä suurempana ihmeenä hohtavien\nkalkkikiviseiniensä takia, laveiden portaiden kohotessa idänpuoleisen\nsivun juuresta hamaan huippuun asti.\n\n\"Se on suuri rakennus\", sanoi Maya, huomaten ihmetyksemme,\n\"jommoista ei voitaisi rakentaa nykypäivinä. Taru kertoo, että\nkaksikymmentäviisituhatta miestä rakensi sitä viidenkymmenen vuoden\najan -- kaksikymmentätuhatta heistä hakkasi ja ajoi kasaan kiviä, ja\nviisituhatta pani niitä paikoilleen.\"\n\n\"Mistä saatiin niin paljon kiviä?\" kysyi englantilainen.\n\n\"Osa hakattiin temppelin itsensä pohjasta\", Maya vastasi, \"mutta enin\nosa tuotiin suurilla veneillä mantereen louhimoista. Nämät louhimot\novat vieläkin nähtävissä.\"\n\n\"Onko pyramiidi sitten ontto?\" minä kysyin.\n\n\"On, siinä on monta komeroa, enimmäkseen varastoja ja aarrehuoneita, ja\nsen alla on päällikköjen, heidän leskiensä ja lapsiensa hautakammiot.\nSiellä on niinikään Sydämen Kaikkein Pyhin, jota te, Veljesliittoon\nkuuluvina, ehkä saatte käydä katsomassa. Tulkaa, lähtekäämme kiipeemään\nportaita.\"\n\nSitten johti hän meidät yli pihan noin neljäkymmentä jalkaa leveiden\nportaiden juurelle, jotka kuutena jaksona, kussakin viisikymmentä\nastinta ja kunkin välillä levähdyspaikka, veivät pyramiidin tasakatolle.\n\nNäitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina,\nkunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa.\nEdessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin\ntilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla\nsivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien\nvartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa\nyötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta.\nJonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni,\nkukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.\n\n\"Katsokaahan!\" sanoi Maya.\n\nKaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle\nsaarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen\ntulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli\nnoin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä\nja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien\nPyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja\nkivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi\nmaata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä\niltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman\nja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon\nmerkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä\nolivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja,\njoita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot.\nNiin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven\nrunsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa\naamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin\nihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.\n\nSeuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen --\nkylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä.\nKaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän\nkaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista,\nvalkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri -- niinkuin koko\nsaaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen\nvertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä\njumalankuvia.\n\nTämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki -- palatsien, pyramiidien\nja temppelien kaupunki -- tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä\nyhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa\nniin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen\ntasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja\nlehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean\njalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla\nsuurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän\nsiellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut\nyöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo\ntungeksivia miehiä ja naisia.\n\nSilloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään,\nkäyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja,\nhedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi.\nTaikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä\ntupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille\nvähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja -- hyvin harvoja --\nlapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien\nkivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka\nautiolta ja uneliaalta.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nPyramiidin huipulla.\n\n\n\"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?\" kysyin Mayalta, katseltuamme\nnäköalaa joka puolelta. \"Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei\nvedenpinnan tasalla.\"\n\n\"Luulen niin olevankin\", hän vastasi. \"Nyt juuri alkavana vuodenaikana\nkohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä\nalempana, joka kohoo ylös muurille.\"\n\n\"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?\" kysyi\nenglantilainen. \"Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi\nkoko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi.\"\n\n\"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn\nkorkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin.\nJos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta\nsitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi\nlähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden\navulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin\nmaihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja\nvain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa.\"\n\n\"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi\", vastasi\nenglantilainen. \"En luulisi voivani nukkua sikeästi noina\ntulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin\nvarassa.\"\n\n\"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia\",\nMaya sanoi. \"Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden\nesi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka\nvalitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen\nsijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän\nvuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa\npaikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan\nSydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta\njärven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen\naarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet,\nvien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa,\nkudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä.\" Ja hän\nkääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.\n\nSiinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin\nTikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.\n\n\"Armollinen neiti\", hän sanoi, \"kuultuani Teidän olevan täällä\nvieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken\npuhua kanssanne kahdenkesken.\"\n\n\"Sitä en voi tehdä, serkku\", vastasi puhuteltu kylmästi, \"sillä kuka\ntietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä\non minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän\nkaikkein kuullen.\"\n\n\"Sitä en voi\", hän vastasi, \"sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa\nkuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä.\"\n\n\"Ilman todistajaa en kuuntele Teitä, Tikal.\"\n\n\"Hyvästi sitten, armollinen neiti\", hän sanoi, kääntyen pois.\n\n\"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa\ntämän vieraan\" -- ja hän osoitti minua, Ignatiota -- \"olla läsnä\nkeskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme;\nluotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva.\"\n\n\"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli?\nTodistakaa se minulle, kulkuri.\"\n\nJa vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin,\nantaen oikeat merkkivastaukset.\n\n\"Suostutteko?\" kysyi Maya.\n\n\"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa\nsydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään.\" Ja hän astui katon\nkeskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.\n\n\"Neiti\", hän alkoi, \"asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta\nolimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät\nvihittäisiin palattuanne tältä matkalta --\"\n\n\"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella\nkihlauksestamme!\" Maya keskeytti ylimielisesti.\n\n\"Ei aivan turhaa, neiti\", hän vastasi. \"Minun on pyydettävä Teiltä\nanteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte\nhyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei\nkukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle.\"\n\n\"Totta tosiaan\", sanoi hän nauraen, \"nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan\nvastavihityn miehen suusta.\"\n\n\"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta\nen rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja\nkun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei\nvihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani.\"\n\n\"Miksi sitten menitte naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"Koska minun täytyi, koska luulin Teidän ja isänne kuolleen, niinkuin\nluulivat kaikkikin kaupungissa. Onko Teidän mielestänne niin\nihmeellistä, että Teidän ja Zibalbayn kuoltua, kuten luulin, yritin\nsäilyttää paikkaa, jota niin moni vehkeili pois minulta? Voin sen\nsäilyttää vain yhdellä keinolla -- Mattain avulla, joka on taitavin ja\nvaikutusvaltaisin mies kaupungissa; ja Mattain ehto oli -- että hänen\ntyttärestään tulisi Sydämen Ruhtinatar. No, hän rakastaa minua, on\nkaunis, ja hänellä on isänsä voima ja älykkyys, niin ettei koko maan\nneitojen joukosta löytynyt sen sopivampaa vaimoa minulle.\"\n\n\"Hyvä, Te menitte naimisiin hänen kanssaan ja siinä on lorun loppu.\nTe pyydätte anteeksi minulta ja saattekin, sillä minulla ei ole syytä\nnäytellä mustasukkaisen naisen osaa. Ehkä aika korvaa vahingon minulle,\nTikal\", hän lisäsi pilkaten.\n\n\"Tässä ei vielä kaikki, Maya, vaan minä pyydän Teitä tänään täyttämään\nlupauksenne ja tulemaan vaimokseni.\"\n\n\"Mitä, serkku? Rikottuanne liittonne haluaisitte siis häväistä minua?\nEdellytättekö sitten, että minä, Sydämen Tytär, lähtisin Nahuan\nkäskyläiseksi?\"\n\n\"En. Minä edellytän, että Te, Nahuan joutuessa syrjään, ottaisitte\nhänen paikkansa ja samalla omanne.\"\n\n\"Miten voi se olla mahdollista, koska Sydämen Ruhtinatar ei saa purkaa\nliittoansa?\"\n\n\"Jos hän lakkaa olemasta Sydämen Ruhtinatar, voi hänestä erota,\nniinkuin mistä naisesta tahansa; ei rakkaudelle löydy lakeja, ja minä\nkyllä keksin keinon.\"\n\n\"Kuoleman keinon, ehkä. Ei, en halua Teitä millään muotoa. Kunnialla on\nlait, Tikal, ellei rakkaudella olekaan. Menkää takaisin vaimonne luo\nja rukoilkaa, ettei hän saisi tietää miten Te olette aikonut kohdella\nhäntä.\"\n\n\"Onko tuo viimeinen sananne, neiti?\"\n\n\"Miksi kysytte?\"\n\n\"Siksi, että siitä riippuu enemmän kuin luulettekaan. Kuulkaahan!\nPian kokoontuu koko kaupungin väki tälle paikalle kuulemaan isänne\nsanoja ja päättämään kumpi hallitsee, hän vai minä. Katsokaahan, he\njo kokoontuvat temppelitorille. Luvatkaa tulla vaimokseni, niin minä\nalistun isänne tahtoon, ja hän saa hallita elämänsä ajan mielensä\nmukaan. Jos kieltäydytte käytän minä asevoimaa, ja silloin käy hullusti\nhänen, Teidän ja\" hän lisäsi pisteliäästi, \"noiden muukalaisten,\nystävienne.\"\n\n\"Kaikki saa jäädä sattuman varaan\", vastasi Maya ylpeästi. \"En sekaannu\nsellaisiin kysymyksiin. Vai luuletteko voivanne taivuttaa minua? Jos\nolette niin alhainen, että suunnittelette turmiota vanhalle miehelle,\njoka on katsonut pelkkää hyötyänne, niin suunnitelkaa vaan, kyllä\nsaatte työstänne palkan aikanaan. Itse puolestani olen sanonut Teille\nsanottavani enkä tule, käyköön miten tahansa, koskaan vaimoksenne.\"\n\n\"Ehkä ehditte eloissanne ottaa takaisin nuo sanat, neiti\", hän sanoi\nrauhallisella äänellä; nöyrästi totellen lähti hän sitten tiehensä.\n\n\"Saitte vaarallisen vihollisen, neiti\", minä sanoin, kun hän oli\nehtinyt kuulemattomiin.\n\n\"En pelkää häntä, Ignatio.\"\n\n\"Hyvä silloin\", minä vastasin, \"mutta minä pelkään. Hänellä on\nluullakseni suunnitelma valmiina, ja ennen päivän loppua tapahtuu\njotakin. Minä ainakin olen kiitollinen, jos vielä näemme huomispäivän\nauringon.\" Sillä välin olimme ehtineet toisten luo.\n\n\"Onko ollut ikävä odottaa?\" kysyi Maya englantilaiselta, katsahtaen\nhäneen lempeästi. \"Niin, minulla olisi ollut hauskempi täällä kuin\ntuolla. Antakaahan kätenne minulle ja taluttakaa minut portaita alas,\n-- olen väsyksissä. Oi, ystävä, tietäisittepä vain, olen Teidän\ntakianne uskaltanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut itseni\ntakia.\"\n\n\"Mitä olette uskaltanut?\" hän kysyi.\n\n\"Saatte siitä aikanaan tiedon, jos elämme kyllin kauan, ystävä\", hän\nvastasi; \"mutta oi! en olisi koskaan tahtonut meidän astuvan tähän\nkaupunkiin.\"\n\nKaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa\nZibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla.\nNyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin\ntuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki\ntäysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen\nvaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä,\njotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko\nsotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja;\nja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana\nastui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä\ntervehtien häntä.\n\nHetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta\nvartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan\npuettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen\nNimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan\nvastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi\nja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean\nja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät\nsäihkyivät vihaa.\n\n\"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset\", hän alkoi, \"tänä päivänä\nvuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja\npäällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä\ntehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän\npyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut\nkadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa\naikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin\non käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se\nsukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen --\nettä kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja\nYö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin\nääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni\npuhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti\nmerta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.\n\n\"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan\ntyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja\nihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä\ntässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation\nkaulassa.\"\n\nHämmästyksen kohina kävi läpi kansanjoukon, ja Zibalbay vaikeni\nhetkeksi.\n\n\"Tästä tunnusmerkin löydöstä\", hän jatkoi, \"puhun laveammin oikean\nhetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä,\nnimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten\nNousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin\nSydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein\nPyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.\n\n\"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan,\nveljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston\nkanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi\nkahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden\nsisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi\nja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on\nottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä\njulistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin\nsydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei\nvasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa\nhäntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin\nolen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis\nerottaa -- minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja,\nniinkuin tuo veljenpoikani?\"\n\nTaaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn\nseuralaisia, huusivat \"Ei\"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi\nhiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:\n\n\"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme\nTeidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä,\nZibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille,\nilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä\nvarten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet\novat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat\nettä se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on\nkuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?\"\n\nKuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut\nkoko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta\nhän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja\nujostelematta:\n\n\"Teidän on huono kysyä sitä minulta, Mattai -- teidän, joka olette\nosoittanut olevanne vehkeilijä ja väärä profeetta, joka luki tähdistä\nminun ja tyttäreni kuoleman, vaikka me hengitimme täyselävinä tähtien\nalla. Siitä huolimatta minä vastaan Teille ja kerron, koska minä\nvihaan verukkeita ja valhetta, koko jutun kansan kuullen, jotta se\nsaa tuomita minun ja teidän puolueenne välillä. Ilmoitan ensiksikin,\nettä olin unhottanut tuon mainitsemanne lain, jonka kirjainta vastaan\nolen rikkonut tai, jos joskus sen muistinkin, olin pakotettu jättämään\nsen huomioonottamatta. Kuulkaa sitten, että muukalainen Ignatio on\nruhtinaallista intiaaniverta ja etsimäni tunnusmerkin haltija, ja että\nMeren Pojaksi kutsumanne valkoinen mies on hänen veljensä, ja että\nhe molemmat ovat Sydämen liiton jäseniä, Lordi Ignatio ollen omassa\nmaassaan aivan samassa asemassa kuin minä täällä. Tätä herra Ignatiota\nkutsuin mukaani ja hän tuli. Hän tuli ja pelasti toverinsa Meren Pojan\nkanssa minut ja tyttäreni häpeästä ja kuolemasta valkoisten miesten\nkäsiin. Kun olimme päässeet pelastumaan, tutkimme toinen toistamme\nja vertasimme tunnusmerkkejä, ja mikä ihme! Päivä ja Yö tapasivat\ntoisensa ja yhtyivät. Sitten kerroin hänelle, miten tulin lähteneeksi\nkaukaa kotimaastani, ja hänkin kertoi minulle elämänsä tarkoituksen ja\npäämäärän.\n\n\"Hänen tarkoituksensa on katkaista ies, jonka valkoinen mies on\npannut kaukaisen maan intiaanien kaulaan, ja muodostaa mahtava\nIntiaanikansa, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti ja jonka\nkeskus ja pääkaupunki olisi tämä Maailman Sydän. Sitten me teimme\nyhteisen liiton, liiton, jota ei voida rikkoa, ja tällainen se\noli: Että Lordi Ignatio ja kumppaninsa valkoinen mies, josta\nhän ei halua erota, seuraisivat meitä tänne, missä tunnusmerkit\nmäärätyssä paikassa liitettäisiin yhteen, jotta ennustus täyttyisi\nja onni koittaisi meille; että minä antaisin hänelle tarvitsemansa\nmäärän varastohuoneissamme hyödyttöminä lojuvia aarteita, joilla\nhän aseistaisi joukkoja ja veisi perille päämääränsä, ja että hän\nvastapalkkioksi toisi meille sitä, mitä kaipaamme enemmän kuin\nkultaa ja jalokiviä -- miehiä ja naisia, joiden kanssa menisimme\nsekanaimisiin, jotta meidän rotumme lakkaisi vähenemästä ja taaskin\nkerran lisääntyisi ja kasvaisi.\n\n\"Ylimykset, sellainen on liittomme ja sellaisen tien on hallitseva\njumalamme asettanut meidän kuljettavaksemme. Hyväksykää se, niin\nteidän on voitto -- hyljätkää, niin häviätte. Sillä tietäkää, etten\npuhu omasta puolestani, joka olen vanha ja haudan partaalla, vaan\nteidän ja tulevien jälkipolvienne puolesta. Älkää kauhistuko ja\nihmetelkö, sillä vaikka nämä asiat ovatkin uusia teille, voi sattua\nniin, että Sydämen Neuvoston kokoonnuttua Kaikkein Pyhimpään Vetten\nNousuyönä Nimetön jumala, jota palvelemme ja jonka johdolla kaikki on\ntapahtunut, ilmoittaa tarkoituksensa oraakkelin kautta ja näyttää, mitä\nosaa näiden muukalaisten ja itsekunkin meistä on näyteltävä tulevissa\nkohtaloissamme.\n\n\"Ah! Ylimykset ja kansa, heittäkää silmäinne sokeus ja sydämenne\npaatumus älkääkä katsoko yli olkainne edessänne olevaa onnea ja\ntulevaisuutta. Olen uskaltanut paljon puolestanne; uskaltakaa te\nitsekin jonkun verran. Sulkekaa ovenne ja porttinne minulta ja nouskaa\nkapinaan minua vastaan, ja minä vakuutan teille, että teistä ja teidän\nmainehikkaasta valtakunnastanne jää tuskin muistoakaan. Seuratkaa minun\nneuvoani ja jumalten tahtoa, niin maineenne ja valtanne kukoistaa\nyli koko maailman; niin, teistä tulee se, mitä muinoin olitte, kuin\nhäikäisevä aurinko heikkoon, tuikkivaan tähteen verrattuna. Olen\npuhunut -- tehkää valintanne.\"\n\nHän lopetti, ja hetken vallitsi hiljaisuus, ihmetyksen hiljaisuus,\nsillä ylimykset tuijottivat toinen toisiinsa ja kuuleman päässä olevat\nalhaiset ällistelivät suu avoinna, mutta niille, jotka eivät yleisistä\nasioista piitanneet, eivät hänen sanansa suuria merkinneet. Äkkiä\nkatkesi hiljaisuus, kun Tikal hypähti istuimeltaan ja huusi ääneen:\n\n\"Totta tosiaan olivat ne oikeassa, jotka sanoivat tätä ukkoa hulluksi.\nOletteko ymmärtäneet kaikkea tuota, Sydämen kansa? Seuratessanne\nZibalbayn tahtoa on teidän ensinnäkin asetettava hänet takaisin\npaikalleen ja annettava hänelle täysi valta, ja minut teidän on\ntuomittava kuolemaan tai vankeuteen; sitten täytyy teidän antaa hänelle\nanteeksi kaikki lain rikkomukset -- lain, jota hän ennen kaikkia oli\nvelvoitettu seuraamaan. Sen jälkeen täytyy teidän luovuttaa, kaikki\naarteenne -- esi-isäinne monen sukupolven aikana kokoomat aarteet --\nhänen tuomilleen kuljeksiville varkaille. Vihdoin ja viimein täytyy\nteidän avata porttinne, jotka ovat olleet salassa tuhansia vuosia,\nmuille varkaille, joita he tuovat tänne ja joille teidän on annettava\nnaiset vaimoiksi, jotta väkiluku nousisi. Sanokaa, tahdotteko näin\ntehdä, Sydämen lapset?\"\n\nSilloin huusi koko Tikalin takana oleva ylimysjoukko: \"Ei koskaan!\"\nja kansa ympärillä yhtyi tuohon huutoon ukkosen jyrinällä, vaikkeivät\nuseimmat ymmärtäneet tapahtumain kulkua.\n\nTikal kohotti kätensä, ja syntyi hiljaisuus.\n\n\"Te ette tahdo\", hän sanoi, \"ja hulluja olisitte varmasti, jos toisin\nolisitte vastanneet. Mitä siis tahdotte tehdä? Sanokaa minulle\nensinnäkin, kenen valitsette hallitsijaksi: setänikö, joka lopullisesti\non hullu ja haluaisi viedä teidät häpeään ja perikatoon vai minut, joka\nolen vannonut säilyttäväni vanhat lait?\"\n\n\"Valitsemme sinut -- Tikal, Tikal!\" kajahti vastaus.\n\n\"Kiitän teitä\", hän huusi, \"mutta mitä sitten on tehtävä tälle\nvanhukselle ja niille, jotka hän on tuonut mukanaan urkkimaan\nsalaisuutemme ja ryöstämään meidät?\"\n\n\"Heidät on surmattava alttarin ääressä!\" he huusivat miekkojaan\nheiluttaen.\n\nTikal mietti hetkisen, osoitti sitten meitä ja sanoi:\n\n\"Vangitkaa nuo miehet!\"\n\nSamassa syöksyi meitä kohti satakunta ylimystä, jotka nähtävästi olivat\nmäärätyt panemaan täytäntöön hänen käskyjään. Heidän astuessaan yli\navonaisen paikan näin englantilaisen pistävän kätensä vyötäisilleen, ja\nsanoin hänelle:\n\n\"Herran nimessä, älkää yrittäkö, sillä jos koskette yhteenkään heistä,\ntappavat he varmasti meidät!\"\n\n\"Niin he joka tapauksessa tekevät -- vaan olkoon niinkuin haluatte\",\nhän vastasi.\n\nSitten he hyökkäsivät kimppuumme. Kaikki Zibalbayta pyramiidin huippuun\nseuranneet ylimykset väistivät sivuun, jättäen meidät kolme sekä Mayan\nseisomaan yksin.\n\n\"Roistot!\" sanoi Zibalbay, katsahtaen taakseen. Sitten tarttui hän\nmiekkaansa ja löi yhdellä iskulla kuoliaaksi etumaisena ryntäävän\n-- korkean ylimyksen. Samassa temmattiin ase hänen kädestään, ja\nenglantilaista ja minua alettiin laahata alttaria kohti, Zibalbayn ja\nMayan seuratessa, joihin vangitsijamme eivät kuitenkaan koskeneet.\n\n\"Mitä on tehtävä näille miehille?\" huusi Tikal jälleen.\n\nTaaskin vastasivat ylimykset: \"Tapettava!\"\n\nSitten paiskasivat he meidät maahan ja miekkoja heiluttaen lähestyivät\nmiehet meitä surmaamaan, minkä he olisivat tehneet siekailematta, ellei\nMaya-neiti olisi juossut eteen ja asettunut seisomaan englantilaisen\nsuojaksi, huutaen: \"Seis!\" niin käskevällä äänellä, että se pysäytti\nheidät.\n\n\"Kuulkaa, Sydämen kansa\", hän sanoi, \"tahdotteko tehdä murhia pyhän\nalttarinne ääressä ja tahria sen viattomien miesten verellä? Te puhutte\nrikotuista laeista. Eikö löydy meillä juuri laki, joka määrää, ettei\nketään saa tappaa, ennenkuin päällikkö ja hänen Neuvostonsa ovat hänet\nyhdessä tutkineet? Onko näitä miehiä tutkittu, ja jos on, kuka on\ntutkinut? Sanotte isäni, laillisen hallitsijan, erotetun. Jos niin on,\nei silloin hallitse Tikal, vaan minä, joka olen isäni perijätär, enkä\nminä ole tuominnut heitä.\"\n\nHänen puhuessaan syntyi epäilyksen ja suosiohuutojen häly, mutta Tikal\nvastasi, sanoen:\n\n\"Mainitsemanne laki turvaa Teidät ja isänne sekä jokaisen Sydämen\nasukkaan, oli hän vaikka kuinka alhainen; mutta näiden miesten\nsuhteen se ei ole voimassa, sillä he ovat kuljeksivia muukalaisia ja\nurkkijoita, joita ei oikeutemme millään lailla turvaa, ja siksi on\noikein, että he kuolevat.\"\n\n\"Ei ole oikein, että he kuolevat\", vastasi Maya kuohuksissaan. \"Te,\nTikal, olette anastanut isäni paikan ja tahdotte alkaa hallituskautenne\nalhaisella murhateolla. Minä sanon teille, että nämät miehet ovat\ntäysin syyttömät. Jos joku on vikapää, on se isäni ja minä, ja jos joku\nsaa kärsiä, on meidän kärsittävä.\" Ja hän jatkoi säihkyvin silmin: \"Jos\nnämä miehet, joita me olemme vannoneet suojaavamme, kuitenkin kuolevat,\ntahdon minä puolestani kuolla heidän kanssaan, ja kuolenpa minä teidän\ntai oman käteni kautta, seuratkoon vereni kirous teitä ijankaikkisesta\nijankaikkiseen.\"\n\nSamalla tempasi hän vyötäisiltään veitsen ja seisoi heidän edessään,\nterä auringon valossa kimaltaen, niin ihanan ja käskevän näköisenä,\nettä ylimykset peräytyivät ja sadat läsnäolijat huusivat suosiota:\n\n\"Kuulkaa ruhtinatar Mayaa ja totelkaa häntä. Hän on päällikkö eikä\nkukaan muu.\"\n\nSilloin Zibalbay, joka oli peittänyt käsin kasvonsa, katsahti ylös ja\nsanoi:\n\n\"Olet oikeassa, tyttäreni, koska kansa hylkää meidät, emmekä voi edes\nsuojella vieraitamme, on parasta meidän kuolla heidän kanssaan\", ja\ntaaskin hän peitti käsin kasvonsa.\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jolloin kuului vain kuiskauksia. Katsahdin\nmiekkojen välitse, jotka tähtäsivät kaulaani ja näin Nahuan seisovan\nherransa vieressä, kiistellen hänen kanssaan. He olivat niin lähellä\nminua, että kuoleman pelosta teroittunut kuuloaistini tarkkasi yhtä ja\ntoista heidän keskustelustaan.\n\n\"Hän täyttää uhkauksensa\", sanoi Nahua, \"ja se on Teidän perikatonne;\nsillä vaikka hänen isänsä on vihattu, on hän rakastettu, ja moni nousee\nkostamaan hänen puolestaan.\"\n\n\"Miksi tappaisi hän itsensä valkoisen kulkurin takia?\" Tikal kysyi.\n\nNahua kohotti olkapäitään, hymähti synkästi ja vastasi:\n\n\"Kuka tietää? He ovat ystäviä, ja on ollut naisia, jotka ovat antaneet\nhenkensä ystäviensä takia. Tehkää tahtonne, mutta jos Maya kuolee, en\nluule näkevämme uuden päivän nousua\", ja hän lähti takaisin tuoliinsa.\n\nSilloin katsahti Tikal englantilaiseen, joka virui maassa vieressäni,\nja nähtyäni vihan leimuavan hänen silmissään minä vavahdin, luullen\nlopun olevan käsissä ja käänsin pois pääni sekä heitin itseni Herran\nhuomaan. Rukoillessani puhkesi Tikal puhumaan, Mayan puoleen kääntyen.\n\n-- \"Neiti\", sanoi hän, \"olette vedonnut lakiin näiden kulkurien, isänne\nja itsenne suhteen, ja lain mukaan on teidät mestattava. Huomenna\nvalitaan tuomarit, jotka istuvat oikeutta tässä kansan kuullen.\"\n\n\"Mahdotonta, Tikal\", vastasi Maya tyynesti, \"on vain yksi oikeus,\njoka voi tutkia meitä neljää, jotka kaikki olemme Sydämen Veljiä, ja\nse on kaikkein Pyhimmässä istuva Sydämen Neuvosto, joka kokoontuu\nkahdeksantena päivänä tästä lähtien, Vetten Nousun yönä. Eikö niin,\nylimykset?\"\n\n\"Jos olette kaikki Sydämen Veljien joukkoa, on asianlaita niin\", he\nvastasivat.\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Tikal, \"mutta siihen asti täytyy minun pitää\nteidät varmassa tallessa. Suvaitkaa seurata Mattaita, neiti, ja Tekin,\nlordi Zibalbay. Asemiehet, viekää nämä miehet tuonne vartiohuoneeseen\nja pitäkää heitä siellä, kunnes palaan.\"\n\nMaya kumarsi ja sanoi, kääntyen kansan puoleen, kirkkain äänin:\n\"Hyvästi, kansani. Ellei meitä enään näy, tietäkää että Tikal on\ntappanut isäni ja minut, Tikal, joka on anastanut meidän paikkamme, ja\nteille jätän minä veremme koston.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nZibalbayn kirous.\n\n\nKiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä\njäljellä.\n\n\"Kuolema on ollut lähellä meitä\", sanoi englantilainen nyyhkytyksen\nja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa\nvartiohuoneeseen.\n\n\"Se on vieläkin lähellä\", vastasin, \"mutta olemme ainakin, ellei Tikal\nmuuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa.\"\n\n\"Kiitos hänen\", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa\nastuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti\nkalustettuun komeroon.\n\nPäästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme\nyksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään,\nikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme\nyhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin\nsiellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä\naskeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.\n\n\"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme\",\nsanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. \"Mutta sanokaahan, mitä\nhe nyt tekevät meille?\"\n\n\"En osaa sanoa\", hän vastasi, \"mutta tässä pyramiidissa on komeroita,\nmihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen\nniin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme\nnostaisi kapinaa kaupungissa.\"\n\nSanassa avautui ovi ja sisään astui Tikal, Mattai ja muutamia\nZibalbaylle vihamielisiä ylimyksiä.\n\n\"Mitä haluatte meistä?\" kysyi Zibalbay, heräten uinailustaan.\n\n\"Että seuraatte minua\", vastasi Tikal tuimasti, \"Te ja nuo muutkin\" --\nlisäten, kumartaen hiukan Mayalle, \"anteeksi, neiti, että minun täytyy\nkohdella Teitä ja isäänne väkivalloin, mutta minulla ei ole muuta\nkeinoa valittavana, jos tahdon pelastaa teidät kansan kostolta.\"\n\n\"Ei meidän tarvitse peljätä kansan kostoa, Tikal\", hän vastasi\nrauhallisesti, \"vaan pikemminkin teidän vihaanne.\"\n\n\"Jonka Te kuitenkin voitte asettaa, neiti\", hän sanoi matalalla äänellä.\n\n\"Saattaa olla että voin, mutta en tahdo\", Maya vastasi. \"Lähdetään,\nserkku, vankikomeroon, jonka olette valinnut meille.\"\n\n\"Niinkuin haluatte\", hän sanoi, \"seuratkaa minua.\" Ja hän vei meidät\npoikki vartio-huoneen, läpi sen takana olevan pappien makuuhuoneen,\nuutimilla peitetylle takaseinälle.\n\nSyrjään vedettyjen uutimien takaa tuli esiin pieni kiviovi, jonka\nMattai, sytytettyään jonkun huoneessa valmiina olevan lampun, avasi\nvyötäisillään riippuvalla avaimella. Yksitellen kuljimme ovesta,\nTikalin astuessa edellä ja Mattain sekä kuuden muun ylimyksen\nseuratessa jäljessä. Oven takana oli kahdenkymmenen rapun mittainen\nporrasjakso ja sitten tuli kuparitelkeillä varustettu ovi. Tämän oven\ntakana jatkui portaita jakso jakson jälkeen, jotka kulkivat milloin\ntähän, milloin tuohon suuntaan, valtaisan pyramiidin keskustaa kohti.\n\nVihdoin, kun jäseneni olivat väsyksissä niin monien portaiden\nlaskeutumisesta, tulimme uusien ovien luo, jotka olivat\nperinpohjaisempaa ja huolitellumpaa tekoa kuin jo kulkemamme ovet; ne\npamahtivat kiinni selkämme takana ja me olimme laajassa, pyramiidin\nsydämeen rakennetussa komerossa. Näytti kuin tämä komero olisi ollut\nvarattu meitä varten, sillä se oli valaistu monin hopealampuin, ja\nyhdessä osassa oli lattialla matot, missä seisoi pöytiä ja tuoleja.\n\nNiin tilava oli paikka, että lamppujen valo tuntui siellä kuin tähtien\ntuike taivaalla; kun me kuljimme ympäri, huomasimme katon olevan\nholvatun ja seinien ja lattian olevan valkeata, hienosti kiilloitettua\nmarmoria. Kuten jälkeenpäin kuulimme, oli se muinoin ollut temppelin\npappien kokoushuoneena, mutta nyt se ei, pappien vähälukuisuuden\ntakia, ollut enään käytännössä, paitsi kun siellä silloin tällöin\nsäilytettiin ylhäisen luokan vankeja. Pitkin sen sivuseiniä oli ovia,\njotka veivät makuu- ja muihin huoneisiin. Jotkut ovet olivat avoinna,\nja kun kuljimme niiden ohi, sanoi Mattai niitä makuuhuoneiksemme.\nIlmoitettuaan, että ruoka tuodaan tänne, vetäytyivät ylimykset pois,\nTikal etunenässä, ja me kuulimme kuparitelkien pamahtavan ja heidän\naskeltensa kaiun häipyvän loputtomiin porraskäytäviin.\n\nHetken aikaa seisoimme vaieten, tuijottaen toinen toisiimme. Zibalbay\nkatkaisi vihdoin äänettömyyden, ja hänen äänensä kaikui outona tässä\nkumeassa paikassa.\n\n\"Nyt on hänen hetkensä\", hän sanoi heristäen nyrkkiään kohti\nporraskäytävää, minne Tikal oli hävinnyt. \"Rukoilkoon vaan, ettei minun\nhetkeni koittaisikaan\", ja siinä samassa hän kääntyi sohvaa kohti,\nmihin hän oikaisi itsensä, peittäen käsin kasvonsa.\n\nMaya seurasi häntä ja yritti, kumarruttuaan hänen puoleensa, lohduttaa\nhäntä, mutta hän käski tyttärensä pois, ja Maya tulikin.\n\n\"Tämä on pimeä paikka\", sanoi englantilainen -- puolittain kuiskaten,\nsillä täällä ei edes uskaltanut puhua ääneen, koska seinät antoivat\nniin vahvan kaiun, \"mutta niin pimeä kuin se onkin, tuntuu se kuitenkin\nturvallisemmalta kuin pyramiidin huippu, missä on niin monta miekkaa\",\nja hän osoitti pientä naarmua kaulassaan.\n\n\"Se on hyvinkin turvallinen\", vastasi Maya väkinäisesti naurahtaen, \"ja\nvarmasti pysyvät luumme turvassa täällä maailman loppuun asti. Läpi\nnoiden ovien ja vartijoiden ei ole paon mahdollisuutta, ja auringon\npaisteessa meitä uhannut kuolema yllättääkin meidät varjossa. Enkö\nvaroittanut teitä tästä mielettömästä retkestä ja kansani kaupungin\netsinnästä? Varoitin teitä molempia, vaan te ette halunneet kuulla, ja\nnyt on hätä kädessä ja henkenne saa sovittaa oman uhmanne sekä isäni\nhulluuden.\"\n\n\"Mikä on tullakseen, se tulkoon\", vastasi englantilainen huokaisten,\n\"mutta minä puolestani uskon, että pahin on ohi ja etteivät he surmaa\nmeitä. Isänne äkkipikaisuus oli tuoda turman meille, mutta ehkä\nonnettomuus viisastutti hänet.\"\n\n\"Eikä ole\", hän vastasi päätään pudistaen, \"sillä he ovat oikeassa;\ntässä asiassa hän on hullu, niinkuin Tekin, Ignatio, olette. Tulkaa,\ntarkastakaammepa vankikomeroamme, sillä en ole tätä nähnyt tähän\nhetkeen asti\", ja ottaen läheisen käsilampun hän lähti astelemaan\npitkin huonetta. Toisessa päässä oli aivan samanlaiset ovet kuin ne,\njoista olimme tulleet sisään, ja niistä kävi ilmanveto.\n\n\"Minnehän ne vievät?\" kysyin.\n\n\"En tiedä\", Maya vastasi, \"ehkä jotain salatietä myöten Kaikkein\nPyhimpään. Pyramiidi on täynnänsä tällaisia komeroita, joita\nentisaikaan käytettiin moneen tarkoitukseen, kuten jyväsäiliöinä ja\npappien hautakammioina, pappien, joita tuhansittain uinuu täällä. Nyt\nne ovat tyhjinä ja autioina.\"\n\nAsteltuamme takaisin pysähdyin minä raollaan olevan puuoven eteen, joka\nvei erääseen jo mainitsemaani kammioon.\n\n\"Mennään sisään\", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme\npieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista\njokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti\nyhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien\nkuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.\n\n\"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha\", hän sanoi, \"tunnen\nsen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian\nlukemisesta täällä ollessamme\", ja hän heitti käärön takaisin\nhyllylleen ja lähti pois huoneesta.\n\nJonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna,\nmutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä\nsysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli\nniinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille\nvalkeita metallikankia.\n\n\"Kuparia ja lyijyä\", sanoi englantilainen, tarkastettuaan niitä.\n\n\"Vielä mitä\", sanoi Maya nauraen, \"vaan juuri sitä, mitä te valkoiset\nmiehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu\nhyllyjen päälle\", ja hän valaisi lampulla ja luki: \"Puhdasta metallia\neteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen\nTemppelien tarkoituksiin. Kultaa -- niin ja niin paljon; hopeaa -- niin\nja niin paljon.\"\n\nTuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa\nhuoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa\nomaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut\naikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta\nyli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani\ntulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!\n\n\"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio\", sanoi Maya,\nkatkaisten ajatukseni, \"mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille\nannetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa.\"\n\nSen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä,\nmilloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja,\nkunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin,\njoka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja\nvahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet\nkäyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään -- miksi, en voi sanoa.\nVastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi.\nSe oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya\notti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: \"Pitäkää tämä, Ignatio,\nTe kun rakastatte sellaisia koruja.\"\n\nOtin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni,\nsolki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin,\non juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin\nminä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.\n\nVäsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin\nZibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin,\najatuksiinsa vaipuneena.\n\nSamassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään,\nvartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien\nsen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun\nolimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan\nlamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi\njäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya\nja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan\nuneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös,\nlähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.\n\nMe nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne\nei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme\ntosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme\nkäynneistä.\n\nLuulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal\nsaapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. \"Pieni joukko\",\nsanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, \"mutta kyllin suuri\ntappamaan meidät aseettomat\" -- sillä kaikki aseemme oli otettu pois --\n\"jos heitä haluttaisi.\"\n\n\"Älkää peljätkö, ystävä\", sanoi Maya, \"eivät he ole tulleet murhaa\ntekemään.\"\n\nTikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui\nomissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.\n\n\"Mitä haet, petturi?\" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä\nposkille. \"Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä\npikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan\nsinulle.\"\n\n\"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay\", vastasi Tikal arvokkaasti.\n\"Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun\nkäskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä\nkeskustelemaan minun kanssani kahdenkesken.\"\n\n\"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan\", hän vastasi, \"sillä\nen liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä\nhuomaamattani minut kuoliaaksi.\"\n\n\"On välttämätöntä Teidän kuulla, Zibalbay, mitä minulla on sanottavana.\"\n\n\"Sano sitten, petturi, tai mene tiehesi.\"\n\nTikal mietti hetken, katsellen epäillen Mayaa, jonka kalpeista\nkasvoista hänen oli vaikea irroittaa katsettaan.\n\n\"Tahdotteko minun poistuvan?\" kysyi Maya.\n\n\"Minä en tahdo\", sanoi Zibalbay, \"seiso paikallasi, tytär.\"\n\nSilloin Tikal ei epäröinyt enään, vaan käski asemiehiä peräytymään\nniin kauas etteivät kuulisi, ja sanoi: \"Kuulkaahan, Zibalbay;\nennenkuin eilen kokoonnuimme pyramiidin huipulle, tapasin tyttärenne\nMayan ja puhuin hänen kanssaan, sanoen rakastavani häntä kuten\naina, vaikkakin luulin hänen kuolleen ja valtiollisten asioiden\ntakia otin silloin toisen naisen vaimokseni. Tein hänelle seuraavan\ntarjouksen: Jos hän tahtoisi tulla vaimokseni, eroaisin minä nykyisestä\nvaimostani Nahuasta. Ennen kaikkea minä huomautin, että luovuttaisin\npäällikkyyteni Teille, Zibalbay, jolleka se oikeutta myöten kuuluu,\nkoko elämänne ajaksi, enkä vastustaisi Teitä enempää kuin toimiannekaan\nmissään suhteessa. Sanoin hänelle myös toiselta puolen, että jos hän\nkieltäytyisi tulemasta vaimokseni, en luovuttaisi mitään, vaan tekisin\nvoitavani surmatakseni Teidät, hänet ja nuo muukalaiset ystävänne. Hän\nvastasi minulle kieltävästi, sanoen olevansa valmis kaikkein pahimpaan.\nMitä sitten tapahtui, tiedätte Te, Zibalbay, ja tiedätte myös vaaran,\njoka Teitä tällä hetkellä uhkaa, että koko elämänne riippuu hiuskarvan\nvarassa.\"\n\nHän vaikeni, ja Zibalbay, joka oli ihmetellen kuunnellut hänen\nsanojaan, kääntyi Mayan puoleen, kysyen vihaisesti:\n\n\"Puhuuko tämä mies valheita, tytär?\"\n\nKun Maya oli vastaamaisillaan -- vaikkeikaan hän tiennyt, mitä piti\nvastata -- keskeytti hänet Tikal:\n\n\"Ei hyödytä kysyä häneltä, Zibalbay. Onko luultavaa että hän vastaa\nrehellisesti, jota vastoin minun puheeni voi todistaa todeksi tämä\nvieressänne oleva kulkuri, koska hän oli läsnä keskustelussamme.\nTämän tarjouksen tein hänelle ja, jottei olisi syytä minkäänlaiseen\nepäluuloon, teen sen vieläkin sekä hänelle että Teille. Jos hän\ntulee kanssani naimisiin, eroan minä hänen takiansa Nahuasta, minä\nluovun hallituksesta ja lasken Teidät vapaasti omalle paikallenne\nkoko elämänne ajaksi, tekemään hullutuksia niin paljon kuin jumalat\nsallivat. Kaikkeen tähän suostun, koska rakastan häntä, joka on\nnuoruudestani asti ollut kihlattuni, enemmän kuin mitään muuta, koska\nhän on silmieni valo ja koska ilman häntä tunnen elämäni ilottomaksi,\nniinkuin se on ollut aina siitä asti kun luulin hänen kuolleen.\"\n\nZibalbay kuuli sen, kohosi seisaalleen, nosti kätensä ylös holvia kohti\nja sanoi:\n\n\"Oi kiitos sinulle, jumala, joka kuulit rukoukseni ja osoitit minulle\npelastuksen tien. Tikal, sinun tahtosi tapahtukoon, ja me vannomme\nsovintovalamme Sydämen alttarin ääressä. Mattai ja hänen seuralaisensa\nkylläkin nostavat hälyä, mutta yhteisin voimin me voitamme kaiken.\nIloitkaa kanssani, ystäväni Ignatio, sillä nyt kantaa niin suurella\ntuskalla kylvämämme siemen kultaisen sadon.\"\n\nKuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja\nvihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan,\nraukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.\n\n\"Suokaa anteeksi, Zibalbay\", minä keskeytin, \"armollinen neiti Maya ei\nole sanonut sanaansa.\"\n\n\"Sanonut sanaansa!\" ihmetteli Zibalbay. \"Mitä sanomista hänellä olisi?\"\n\n\"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille\", vastasi Maya\nhiljaisella äänellä, \"etten tahdo olla missään tekemisissä hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen\nkanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?\"\n\n\"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä\nnaimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin\nTikal on tehnyt -- miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä\nodottaa minua täyttä vuottakaan.\"\n\n\"Lakkaa puhumasta hullutuksia\", sanoi Zibalbay. \"Tikal on epäilemättä\nerehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos\nminä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön\nhullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia,\njotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla\nole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo\noikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla.\"\n\n\"Minulla on paperia mukanani, herra\", sanoi Tikal, vetäen käärön\npovestaan; \"mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä hän suostuu.\"\n\n\"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen\nkanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna\napuansa, saan minä turvan kuolemalta -- oman käteni kautta, jos tarvis\nvaatii.\"\n\nSilloin kääntyi Zibalbay raivosta vapisten tyttärensä puoleen, mutta\nhillitsi äkkiä itsensä ja sanoi:\n\n\"Tikal, tällä hetkellä on tyttäreni mieletön; jätä meidät ja palaa\njonkun tunnin päästä, kun hänen mielensä muuttuu. Lähde nyt, ennenkuin\nennätetään sanoa sellaista, jota on mahdoton unhoittaa.\"\n\nTikal lähti tiehensä, ja kunnes hän ehti huoneen toiseen päähän ja ovet\npaiskautuivat lukkoon, oli kaikki hiljaista.\n\nSitten puhui Zibalbay tyttärelleen.\n\n\"Tytär\", hän sanoi, \"tunnen sydämesi ja tiedän suusi valehdelleen\nsanoessasi Tikalin unhoituksen olevan syynä siihen, ettet tahdo mennä\nnaimisiin hänen kanssaan. Siinä onkin toinen syy, jota et kuitenkaan\nilmoittanut. Tuo valkoinen mies, jonka nimi omassa maassaan on James\nStrickland, on kaiken syy. Olet iskenyt silmäsi häneen, etkä voi repiä\nhänen kuvaansa rinnastasi. Eikö ole totta?\"\n\n\"Totta on, isä\", hän vastasi, tarttuen englantilaisen käteen. \"Teille\nen ainakaan tahdo valhetella.\"\n\n\"Kiitän sinua, tytär. Kuulehan, mitä sinulle sanon; uskollisuutesi\nsurettaa minua ja samoin valkoisen miehen uskollisuus, hänen, joka\nepäilemättä ei pitäisi sinua vain leikkikalunaan; mutta teidän tahtonne\ntäytyy tällä kertaa väistyä yhteisen hyvän tieltä. Kuka sinä olet,\njotta päähänpistosi voisivat asettua minun ja elämäni suunnitelmien\ntielle, oman kansasi ja sen hyvinvoinnin tielle? Raukeaako kaikki\ntyhjiin rakastuneen tytön houreiden takia, tytön, jolle jumalat\novat sattuneet antamaan kauneutta niin paljon, että kaikki olisi\nvoitettavissa?\"\n\n\"Siltä tuntuu, isä\", hän sanoi, \"sillä tässä suhteessa on\nvelvollisuuteni itseäni sekä häntä kohtaan, jota rakastan, suurempi\nkuin velvollisuuteni Teitä ja aikeitanne kohtaan. Kaikkea muuta voitte\nTe, joka olette isäni, vaatia minulta, jopa henkeänikin, mutta kunniani\non minun omani.\"\n\n\"Mitä on minun sanottava tälle uppiniskaiselle tytölle?\" sähisi\nZibalbay. \"Puhukaa, valkoinen mies, ja luvatkaa luopua hänestä, sillä\nette varmastikaan ole niin hullaantunut, että seuraisitte hänen\nmielettömyyksiään ja omianne, astumalla hänen kohtalonsa tielle?\"\n\nKaikkien silmät tuijottivat englantilaiseen, joka näytti lampun valossa\nkalpealta ja vastasi hitaasti:\n\n\"Zibalbay, tuotan ehkä surua Teille, mutta tyttärenne kohtalo ja minun\nkohtaloni ovat yksi ja sama, enkä minä voi käskeä häntä hylkäämään\nitseäni ja ottamaan vihaamaansa miestä puolisokseen.\"\n\n\"Näyttää kuitenkin siltä, kuin voisitte käskeä häntä rikkomaan\nvelvollisuuksiaan oman asianne takia, oi kunnioitettavin valkoinen\nmies\", sanoi Zibalbay katkerasti nauraen. \"Kuulkaahan, ystävä Ignatio,\nsillä Te ette ainakaan ole rakastunut, sanokaa Te tuolle veljellenne\nja tälle uppiniskaiselle tytölle, mikä on heidän velvollisuutensa.\nOpettakaa heille, että me asumme maan päällä korkeampia tarkoitusperiä\nvarten kuin omien pyyteiden tyydyttämisen. Ennenkuin puhutte, muistakaa\nomankin kohtalonne olevan tämän asian kanssa yhteydessä. Muistakaa,\nmiten olette kärsinyt ja ponnistellut monta vuotta, muistakaa,\nmitä kaikkea olette kokenut saavuttaaksenne sen tarkoitusperän,\njoka tällä hetkellä on miltei käsissänne, varat, joiden avulla\nviette suunnitelmanne perille. Mitä näissä holveissa on, sen saatte\nkäytettäväksenne, ja ellei se riitä, annan Teille vieläkin enemmän.\nOttakaa ne, Ignatio, ottakaa ne karkoittaaksenne vihollisenne ja\nmaksaaksenne aseenne, tullaksenne kuninkaaksi, oikeaksi taivaan\nkruunaamaksi kuninkaaksi, jolla on rotumme kohtalo käsissään. Valitkaa\nsellaiset sanat, jotka taivuttavat tämän tytön ja hänen rakastajansa\nnoudattamaan meidän tahtoamme; ellette osaa niitä valita, kuolette\njonkun päivän päästä varkaan tavoin Tikalin käsiin. Puhukaa nyt.\"\n\nKuuntelin häntä sykkivin sydämin. Voi! hänen sanansa olivat tosia,\nja nyt oli kohtaloni käännepiste. Jos tuo tyttö suostuisi menemään\nTikalille, joka oli hullaantunut häneen, kävisi kaikki hyvin, ja\nkolmessa vuodessa olisi rotuni unelma täyttynyt ja sukupolvien kosto\nkohdannut kirottuja espanjalaisia.\n\nNäissä holveissa lojuivat käyttämättöminä ja unohdettuina tarvitsemani\naarteet ja tuolla Meksikossa olisi tuhansittain miehiä, jotka niillä\nvoisi aseistaa; mutta kaiken esteenä oli tämän naisen halu ja ystäväni\nhulluus. Oi! Sydämeni oli varoittanut minua hänestä, kun ensi kerran\nnäin hänen rakastettavat kasvonsa ja aavistin hänen tuovan turmaa\nminulle.\n\nHänelle en voisi mitään, sillä kuka voi muuttaa rakastavan tai vihaavan\nnaisen mielen? Mutta ystäväni laita oli toinen; hän kenties kuuntelisi\nneuvoani, koska ei yksin minun toiveeni, vaan jopa henkenikin riippui\nhänen vastauksestaan, eikä tosimiehellä ole oikeutta toimittaa toisille\nkuolemaa seuraamalla sydämensä vaatimuksia. Parempi olisikin hänen\nerota tästä tytöstä, joka ei ollut hänen vertansa eikä rotuansa, jonka\nrakkaus ennemmin tai myöhemmin kadottaisi merkityksensä. Tekisin\nvarmasti oikein, jos pyytäisin häntä jättämään tytön ja antamaan\nmennä miehelle, jonka kihlattu hän oli ollut, ja hän tekisi oikein\nseuratessaan neuvoani. Olin miltei alkaa kehoitukseni kun Maya, lukien\najatukseni, tarttui minua käteen ja kuiskasi:\n\n\"Muistakaa valanne, Ignatio.\" Palautin mieleeni, mitä olin erämaassa\nluvannut, kun hän rohkeudellaan oli pelastanut rakastajansa hengen,\nja näin, että taaskin naisen piti oleman perikatoni, sillä on parempi\nkadottaa kaikki kuin rikkoa tuollaisia lupauksia. \"Zibalbay\",\nminä sanoin, \"en voi seurata toivomustanne, vaikkakin siten autan\nturmiotamme, sillä olen vannonut, etten missään tapauksessa asetu\nnäiden kahden väliin. Tänään raukeavat elämäni aikeet toisen kerran\nnaisen himon takia. No, niin on sallittu, ja olkoon niin!\"\n\nZibalbay ei vastannut minulle vaan sanoi, englantilaisen puoleen\nkääntyen:\n\n\"Valkoinen mies, olette kuullut ystävänne sanat, joiden pitäisi\nliikuttaa Teitä enemmän kuin rukous konsanaan. Vieläkö yhä pidätte\noman päänne ja kuuntelette tyttäreni hullutuksia? Jos niin teette,\ntietäkää että ilonne on lyhyt, sillä kun Tikal jonkun tunnin päästä\npalaa, kerron hänelle kaiken ja annan Teidät hänen huostaansa; tehköön\nhän mitä tahtoo Teille. Taivas Teitä silloin suojelkoon, kulkuri,\nsillä hänellä on halu kostaa, eikä sen miehen elämä luultavastikaan\nliene pitkä, joka asettuu mahtavan hallitsijan ja hänen rakastamansa\nnaisen väliin. Vastatkaa siis viimeisen kerran: Valitsetteko elämän vai\nkuoleman?\"\n\n\"Valitsen kuoleman\", sanoi hän uljaasti, \"menköön henkeni, mutta\nen halua rikkoa uskollisuuttani ja luovuttaa morsiantani toiselle\nmiehelle. Suren Teitä, Zibalbay, ja Teitä, ystäväni Ignatio, minä\nsuren vielä enemmän; mutta kohtalohan, enkä minä, on tuonut teille\ntämän turmion. Ellei Ignatio voi rikkoa valaansa, miten minä sitten\nvoisin rikkoa oman valani, jonka olen tälle neidille vannonut. Vieläkin\nhuonompi onni kuin tämänpäiväinen koittaisi meille, jos rikkoisin,\nsillä tuollainen roistomaisuus ei toisi hyvää mukanaan. Niin kauan\nkuin armollinen neiti Maya ei minua hylkää, pysyn minä kiinni hänessä,\ntulkoon hyvää tai pahaa, elämä tai kuolema.\"\n\n\"Elämässä ja kuolemassa pysyn minäkin kiinni Teissä, rakkaani\", sanoi\nMaya. \"Kostakaa meille niinkuin haluatte, isäni. Niin, jos haluatte,\nantakaa tämä mies, jonka luo sydämeni kuljetti minut yli vuorten, halki\nerämaiden, Tikalin käsiin kuolemaan; mutta tietäkää, että lujemmin kuin\nelämässä pysyy hän minussa kiinni kuolemassa, sillä pianpa seuraan\nsilloin minäkin häntä kuoleman alhoon.\"\n\nSiitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten\nistuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja\nkirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.\n\n\"Vielä viimeisellä hengenvedollani\", hän huusi, \"minä toivon jumaliesi,\nmaasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja\nlapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi;\nmurtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon\nnimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle,\ntytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja\nperikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän\nrinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä -- viet\nheimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin --\"\n\nHän vaikeni, ahmien ilmaa, ja Maya vaipui hänen jalkoihinsa, sopertaen:\n\n\"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen\nsydäntä?\"\n\n\"Niinkö!\" hän sanoi, \"yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani\nja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole\nsäästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että\nse murtaa sydämesi vihdoin -- niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka\non vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!\"\n\nSitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä\nja kaatui hervottomana lattialle.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nSalahanke.\n\n\nHypäten häntä kohti, vaikkakin liian myöhään, ehtiäksemme pelastaa\nhäntä, nostimme englantilaisen kanssa Zibalbayn lattialta sohvaan.\nKurkistellen selkämme takaa huomasi Maya hänen kauheat kasvonsa ja\nhänen suustansa valuvan vaahdon.\n\n\"Oi, hän on kuollut\", hän vaikeroi, \"isäni on kuollut, ja hän kuoli\nkiroten minut.\"\n\n\"Ei\", sanoi englantilainen, \"hän ei ole kuollut, sillä hänen sydämensä\nsykkii. Tuokaa vettä, Maya.\"\n\nPuhuteltu totteli, ja kaksi tuntia me yritimme saada häntä tuntoihinsa,\nmutta turhaan; henki oli vielä jäljellä, mutta emme saaneet häntä\nheräämään horroksestaan. Vihdoin, kun jo olimme väsyneet turhiin\nyrityksiimme, avautuivat ovet ja Tikal palasi takaisin.\n\n\"Mikä nyt?\" hän kysyi, nähtyään Zibalbayn pitkin pituuttaan sohvalla.\n\"Nukkuuko vanhus?\"\n\n\"Nukkuu\", vastasi englantilainen, \"ja luulen, ettei hän enään herää.\nHänen Teille tänään lausumansa sanat ovat toteutumassa, että se, minkä\nhäneltä anastitte väkivallalla, on kohta oikeuden mukaan Teidän.\"\n\n\"Ei\", vastasi Tikal, \"oikeuden mukaan on se armollisen neiti Mayan,\nvaikkakin se väkivallalla jää yhä minulle, ellei hän luovuta sitä\nminulle ehdoin tahdoin. Mutta sanokaahan, miten kaikki on tapahtunut?\"\n\nOtin heti kohta sananvuoron peläten englantilaisen puhuvan liian paljon\nja toimittavan itselleen hyvin pikaisen lopun.\n\n\"Hän oli väsynyt matkamme rasituksista ja eilispäivän liikutuksesta.\nTeidän mentyänne hän alkoi jutella ehdotuksestanne ja sai yhtäkkiä\ntämän kohtauksen. Vaan minunhan on vaikeata puhua näistä asioista,\njoka olen vain vanki vieraassa maassa; ei ole kaiken lisäksi sopivaa,\nettä hän, tämän kaupungin entinen päällikkö, kuolee hoitamatta tänne,\nsillä kansa voi sanoa Teidän murhanneen hänet. Eikö ole ketään lääkäriä\nhoitamaan häntä, sillä me, vailla rohtoja, olemme tehneet kaiken\nvoitavamme.\"\n\n\"Murhannut hänet! Niin he joka tapauksessa sanovat. Niin, kyllä\nlääkärejä löytyy, ja suurin ja taitavin niistä on appeni Mattai.\nLähetän hänet tänne. Mutta eikö Teillä, Maya, ole minulle ennen\nlähtöäni mitään sanottavaa?\"\n\nMaya, joka istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, katsahti häneen ja\nsanoi:\n\n\"Onko sydämenne kivestä, koska voitte tällaisella hetkellä vaivata\nminua? Kun isäni on tointunut tai kuollut, vastaan Teille, mutta en\nennemmin.\"\n\n\"Olkoon niin, armollinen neiti\", hän sanoi; \"siihen asti odotan. Nyt\nminun on lähdettävä, sillä saattaa syntyä hälinää kaupungissa, kun nämä\nuutiset tulevat tiedoksi.\"\n\nHetki kului, ja Mattai saapui huoneeseen kuppeja ja rohtoja tuovan\nmiehen seuraamana. Sanaa sanomatta astui hän Zibalbayn luo ja tutki\nhäntä lampun valossa. Sitten kaatoi hän lääkettä hänen suuhunsa ja\ntoivoi hänen virkoavan; mutta sairas ei liikahtanut eikä avannut\nsilmiään.\n\n\"Vaikea tapaus\", hän sanoi. \"Pelkään ettei hän nouse siitä. Miten tämä\nkaikki kävi?\"\n\n\"Tahdotteko tietää?\" kysyi Maya, puuttuen puheeseen ensi kertaa.\n\"Käskekää siis palvelijaanne siirtymään edemmäksi, niin kerron Teille.\nIsäni pyörtyi kirottuaan minut raivoissaan.\"\n\n\"Ja miksi hän kirosi Teidät, armollinen neiti?\"\n\n\"Seuraavasta syystä: Meidän vaeltaessamme erämaita otti serkkuni ja\nkihlaajani Tikal itselleen vaimon, Teidän tyttärenne, joka vihittiin\nSydämen Ruhtinattareksi. Mutta tuntuu siltä, Mattai, että vaikka hän\nantoikin tyttärellenne aseman ja vallan, hän ei kuitenkaan antanut\nhänelle rakkautta, sillä tänä päivänä tuli tuo vävypoikanne isäni luo\nja lupasi meidän kaikkien kuullen päästää hänet takaisin lailliseen\nasemaansa, panemaan toimeen suunnitelmiaan, oli ne mitä tahansa, jos\nminä suostuisin tulemaan hänen vaimokseen.\"\n\n\"Hänen vaimokseen!\" sanoi Mattai hämmästyen. \"Miten voisitte Te tulla\nhänen vaimokseen, kun hän jo on naimisissa? Voiko sitten olla kahta\nSydämen Ruhtinatarta?\"\n\n\"Ei\", vastasi Maya rauhallisesti, \"mutta serkkuni Tikalin suunnitelma\non erota tyttärestänne tai tappaa hänet -- ja samalla Teidätkin, Mattai\n-- jotta hän voisi asettaa minut tyttärenne tilalle.\"\n\nMattain kuultua tämän hänen silmänsä välähtivät ja hänen partansakin\nnäytti vapisevan raivosta.\n\n\"Ehdottiko hän niin? Uskalsiko hän ehdottaa?\" hän sähisi. \"Oh! Varokoon\nhän vain. Minä hänet nostin, ehkä minä voin hänet painaa alaskin.\nJatkakaa, neiti.\"\n\n\"Hän ehdotti niin, ja isäni suostui tarjoukseen, sillä tietäen Teidän\nliittoutuneen häntä vastaan hän vähät välitti Teidän tai perheenne\nkunniasta ja turvallisuudesta, Mattai. Mutta vaikka isäni suostui,\nkieltäydyin minä, koska en enään halua olla Tikalin kanssa tekemisissä.\nSilloin kirosi isäni minut ja kaatui siinä samassa taintuneena\nlattialle.\"\n\n\"Ette sano haluavanne mennä naimisiin Tikalin kanssa, neiti.\nHaluaisitteko sitte jonkun toisen miehen kanssa?\"\n\n\"Haluaisin\", hän vastasi katsahtaen maahan, \"rakastan tätä valkoista\narmollista herraa, jota Te kutsutte Meren Pojaksi, ja tahtoisin tulla\nhänen vaimokseen\", hän jatkoi hetken vaiettuaan, \"mutta, Mattai, Tikal\non hyvin ankara, ja saattaa käydä niin, ellei mistään tule apua, että\nminä, sensijaan että voisin pelastaa rakastamani miehen ja hänen\nystävänsä hengen sekä omani, joudun Tikalin armottomiin käsiin. Mutta\nTikal pyysi vastaustani ja minä sanoin antavani sen hänelle sitten\nkun isäni on joko toipunut tai kuollut. Ehkä Te osaatte sanoa tuon\nvastauksen laadun, sillä ypö yksin ja vankina ollen en jaksa vastustaa\nTikalla. Sanokaa nyt, pitääkö kansa minusta niin paljon, että se voi\nerottaa Tikalin ja asettaa minut isäni paikalle, jos hän sattuisi\nkuolemaan?\"\n\n\"En osaa sanoa, neiti\", hän vastasi lyhyesti, \"mutta näinhän Te\nmiltei pyydätte minua syöksemään itseni ja tyttäreni perikatoon.\nTahdon olla suora Teille. Minä sain Sydämen Neuvoston Tikalin\npuolelle ja tarkoitukseni oli saada hänet naimaan tyttäreni, jotta\ntyttäreni rakkaus-unelmat ja minun kunnianhimoni täyttyisivät.\nNiin, olen keinotellut Nahuan korkealle, sekä hänen takiaan että\nitseni takia, sillä luulin pääseväni päällikön jälkeen kaupungin\nvaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Voinko näin ollen peräytyä ja sysätä\nsyrjään hänet, tyttäreni ja vieläpä itsenikin? Ja jos niin tekisinkin,\nmikä olisi kohtaloni tämän jälkeen, joutuessani Teidän käsiinne? Minä\nkoetan kyllä kostaa Tikalille, joka on suunnitellut niin kamalaa\nvääryyttä minulle ja suvulleni, mutta jollain toisella tavalla.\nSanokaa minulle, armollinen neiti, mitä mieluummin toivotte -- tulla\npäälliköksi kaupunkiin, mikä on synnyntäoikeutenne, vai päästäkö\nnaimisiin rakastamanne miehen kanssa?\"\n\n\"Haluan päästä naimisiin rakastamani miehen kanssa\", hän vastasi,\n\"ja paeta hänen kanssaan pois tästä paikasta niille maille, missä\nelää valkoisia miehiä. Toivon myöskin, että ystävälleni ja rakkaani\nystävälle Ignatiolle annettaisiin niin paljon kultaa kuin hän tarvitsee\nviedäkseen suunnitelmansa perille tuolla rannikkomaassa. Jos asiat näin\nluonnistuvat, saavat Tikal ja Nahua sekä heidän jälkeläisensä minun\npuolestani hallita Sydämen Kaupungissa maailman loppuun asti.\"\n\n\"Pyydätte sangen vähän, neiti\", sanoi Mattai, \"ja kova on silloin onni,\nellen voi toivoanne täyttää. Nyt jätän Teidät, sillä minun täytyy saada\naikaa tuumia; mutta kun Tikal palaa, älkää vastatko hänelle kieltävästi\nälkääkä myöntävästi, kunnes olemme jälleen keskustelleet. Ja mitä\nteihin tulee, vieraat, muistakaa vaieta, jos henkenne on teille rakas.\nNäkemiin.\"\n\nKaksi päivää kului jälleen, mikäli voimme päättää meille tuotujen\nateriain luvusta, mutta ei Tikal eikä Mattai palannut luoksemme.\nMuita lääkäreitä tuli kyllä katsomaan Zibalbayta, joka nukkui yhä\nkuin tukki vuoteessaan, mutta vaikka he mitä yrittivät, ei mikään\nauttanut. Toisen päivän yönä olimme hänen vuoteensa ääressä, katsellen\nhäntä ja keskustellen alakuloisesti, sillä yksinäisyys, pimeys ja\nlähestyvän kuoleman pelko olivat murtaneet henkiset voimamme, jotta\nenglantilaisenkin iloisuus loppui, ja Mayalta katosi rakastettunsa\nläsnäolon loihtima hyvinvointi.\n\n\"Voi!\" sanoi Maya, \"olipa se onneton päivä kun tuolla Yucatanin maassa\ntapasimme, eikä, hyvä ystävä, mikään lahja olisi voinut olla sen\nonnettomampi kuin rakkauteni Teihin, minkä mitättömyyden Te saatte\nniin kalliisti maksaa. Onni on ollut kova Teillekin, Ignatio, jonka\nunelmat toistamiseen sortuvat naisen takia. Sanokaa nyt, ystävä\" --\nja hän tarttui englantilaista käteen -- \"eikö olisi parempi lopettaa\nkoko ilveily ja minun mennä Tikalille? Voisin sopia teidän molempien\npuolesta, että saisin ennen hänelle joutumistani nähdä omin silmin\nteidän pääsevän turvallisesti vuorten taakse, mukananne niin paljon\nomaisuutta, että se riittäisi teille läpi koko elämänne. Eikä Teidän\ntarvitsisi olla huolissanne minun takiani tai luulla jättäneenne minut\nhäpeään, sillä heti mentyänne etsisin minä turvaa toiselta ylimykseltä,\njonka nimi on Kuolema, levätäkseni siksi, kunnes Te jonakin\ntulevaisuuden päivänä yhtyisitte minuun.\"\n\n\"Lakatkaa puhumasta tuollaisia, Maya\", sanoi englantilainen, vetäen\nhänet syliinsä. \"Mitä onkin tulossa, kärsikäämme yhdessä, koska elämäni\nilman Teitä -- jos edes voisinkaan olla kyllin halpamielinen ostaakseni\npelastukseni noin kalliista hinnasta -- ei olisi minkään arvoinen.\nParempi olisi minun kuolla Teidän rinnallanne kuin elää yksin. Minun\nsyyni on, että koskaan tulimmekaan tähän ahdistukseen, sillä jos\nolisin hyväksynyt Teidän ehdotuksenne, emme olisi astuneet jalkaamme\nSydämen Kaupunkiin. Mutta uteliaisuus voitti minut, sillä halusin\nyhtä hartaasti tänne, kuin täältä nyt jälleen haluan pois; ja jos\nolisimmekin kääntyneet takaisin, olisi minun täytynyt jättää Ignatio\nyksin. Säilyttäkää rohkeutenne, rakkaani, sillä vaikka isänne onkin\nkuolemaisillaan ja vaaramme on suuri, olen minä varma, että pääsemme\npakenemaan näistä komeroista ja elämään toistemme kanssa onnellisina\nauringon alla.\"\n\nSamalla painoi hän suudelman rakkaansa huulille ja hyväili häntä,\nkuivaten hänen sinisten silmäinsä kyyneleet.\n\nSamassa nostin katseeni ja näin Mattain seisovan ovessa -- olimme\nnimittäin kokoontuneet Zibalbayn huoneeseen -- katsellen kohtausta\nuteliaana ja lempein kasvoin.\n\n\"Terve\", hän sanoi, \"suokaa anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta\nasiani on salainen ja niin ollen paras suorittaa yöllä. Miten on\nZibalbayn laita?\"\n\n\"Hän elää\", minä vastasin; \"muuta en osaa sanoa, sillä hän on tunnoton\nja kuolee epäilemättä kohta. Tulkaa itse katsomaan.\"\n\nMattai astui vuoteen luo tutkimaan vanhusta, nostaen hänen\nsilmäluomiaan ja tunnustellen hänen sydäntään.\n\n\"Hän ei voi elää kauan\", hän sanoi. \"No, kuolema on hänelle paras\nystävä. Minun asiani sitten. Kaupungissa vallitsee hämminki\nja kummalliset huhut kiertävät suusta suuhun kansan kesken.\nMonet väittävät Tikalin murhanneen Zibalbayn ja pyytävät Teitä,\narmollinen neiti, tuotavaksi näkyviin, jotta Teidät nimitettäisiin\nruhtinattareksi. Näin ollen väittivät Tikalin puolueen päälliköt, ettei\nhän millään keinoin voisi selviytyä Zibalbayn kuolemasta, joten hänen\nolisi paras surmata Teidätkin, armollinen neiti, ja tietysti myös nämä\nvieraat ystävänne, jottei syntyisi mitään riitaa oikeuksista. Asia\nesitettiin hänelle ankarasti salaisessa kokouksessa tänä iltana, ja\nhän suostuikin jo Teidän kuolemantuomioonne, mutta muutti mielensä\nennenkuin sanansaattaja ehti ulos palatsista. Vihdoin näin hänen\nsydämensä voittaneen järjen, eikä hän voinut tällä lailla erota Teistä,\narmollinen neiti, vaikkakin hän vain sanoi, ettei hän voinut tahria\nkäsiänsä niin viattoman ja puhtaan verellä. En tahdo kuitenkaan salata\nTeiltä, armollinen neiti, enkä Teiltä, vieraat, että vaaranne on suuri,\nettä elätte tunnin päästä elämänne taitekohdassa.\"\n\nSitten hän pysähtyi, ja Maya kysyi matalalla äänellä: \"Eikö Teillä ole\nsuunnitelmaa, miten pelastaisitte meidät, Mattai?\"\n\n\"Miksi olisi minulla, neiti, suunnitelma, minulla, joka voittaisin niin\npaljon Teidän kuolemastanne?\"\n\n\"En tiedä, vanhus, miksi Teillä olisi sellainen suunnitelma\", keskeytti\nenglantilainen; \"mutta minä pyydän että suvaitsisitte keksiä jonkun,\nmuutoin ette lähde elävänä täältä.\" Yhdellä hyppäyksellä oli hän\nMattain ja oven välissä ja jatkoi: \"Jos meidät surmataan kuin linnut\nhäkkiin, niin katkeaa Teidän kaulanne ensinnä. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän, Meren Poika\", vastasi Mattai peräytyen hiukan, kunnes\nenglantilaisen tuima katse ja levitetyt kädet saivat hänet pysähtymään.\n\"Mutta haluaisin Teidätkin saada jotain ymmärtämään, nimittäin sen,\nettä ellen minä pian palaa, on tuolla ulkona muutamia miehiä, jotka\ntulevat minua hakemaan, ja silloin --\"\n\n\"Silloin he löytävät Teidän raatonne\", katkaisi hänet englantilainen,\n\"ja mitä auttavat Teitä silloin juonenne ja aikeenne, kun olette vain\nmitätön tomukasa?\"\n\n\"Eipä paljon, myönnän\", hän vastasi. \"Tyttärelleni, jota rakastan\nenemmän kuin itseäni, on siitä kuitenkin hyötyä, ja pahassa tapauksessa\nolen kyllä siihen tyytyväinen. Mutta älkäähän olko niin kiivas,\nvalkoinen mies. Minä kysyin, miksi minulla olisi suunnitelma? Enhän\nminä sanonut ettei minulla sellaista ole.\"\n\n\"Jos Teillä on, ilmaiskaa se meille empimättä\", sanoi englantilainen.\n\nMattai kumarsi ja vastasi:\n\n\"Niinkuin tahdotte; mutta en tiedä, millä silmin armollinen neiti\nMaya katselee suunnitelmaani. Ennenkuin sen paljastan, tahdon tehdä\nkaikkien tiettäväksi, että löytyy vain yksi vaihtoehto -- että kuolette\nkaikki huomispäivänä. Henkenne on minun käsissäni; ja jos minun on niin\ntehtävä, pelastaakseni tyttäreni ja itseni, en epäröi surmata teitä.\"\n\n\"Enempää kuin mekään epäröimme ottaa Teidän henkeänne\", sanoi vihaisena\nenglantilainen; \"sillä pitäkää mielessänne, ettette pääse astumaan\ntämän kynnyksen yli kaulanne katkeamatta, ellette keksi sellaista\nsuunnitelmaa, jonka me voimme hyväksyä.\"\n\nTaaskin Mattai kumarsi ja jatkoi:\n\n\"Yhdellä keinolla vain on Tikalin onnistunut rauhoittaa kansa,\njulistamalla sille, että neiti Maya viedään Sydämen Neuvoston eteen,\nNimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä, kun Neuvosto\non lain mukaan oikeutettu ensi kerran siellä istumaan, ja seuraavana\naamuna saatetaan koko kaupungin nähtäväksi. Zibalbayn sanoilla oli\nkumma vaikutus kansaan, vaikkakin se hänen puhuessaan huusi alas hänet.\nHe tahtovat tietää mitä tapahtuu silloin, kun tuo ennustus täyttyy ja\nSydämen tunnusmerkin eronneet puoliskot liitetään yhteen pyhän alttarin\nääressä. Zibalbayn kertoman mukaan uskoivat he jumalan ilmoittavan\ntarkoituksensa ja osoittavan, mikä olisi teidän osanne tulevissa\nkohtaloissa. Siksipä kansa -- niin! ja moni ylimys sekä Sydämen\nNeuvosto -- luulee näkevänsä jonkun merkin tahi ihmeen, kun Päivä ja\nYö yhtyvät. He alkavat luulla Zibalbayn hulluutta Taivaan määräämäksi,\nettä Taivaan ääni lähetti hänet matkalleenkin.\"\n\nMattai mietti hetken ja jatkoi:\n\n\"Armollinen neiti, olen vanha, ja monta vuotta olen palvellut\njumalia, uhrannut heille, lähestynyt heitä rukouksin, mutta koskaan\nen ole huomannut jumalien vastaavan avunhuutajilleen tai kuullut\nkuolemattomien äänien puhuvan ihmislapsille. Jumalia näyttää olevan\nniin paljon; niinpä ehkä näillä muukalaisillakin on omansa; siinäpä\nollaan, neiti, että minäkin vanhoilla päivilläni kysyn itseltäni, onko\nolemassa muita jumalia kuin ne, jotka ihmismieli on tyhjästä luonut ja\nmuovaillut oman mielikuvituksensa mukaisiksi. En osaa sanoa, mutta en\nluulisi, jos joutuisin niin ankaraan asemaan kuin te olette tänä yönä,\nepäileväni puhua näiden mykkien jumalien puolesta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Maya.\n\n\"Tätä: Kun Sydämen eronneet puolikkaat liitetään yhteen määrätyssä\npaikassaan alttarin ääressä, pitäisi jumalien, jos niitä ylimalkaan\nlöytyy, antaman merkin. Minä, joka olen Kaikkein Pyhimmän isäntä,\ntiedän, että alttarin päällinen, vanha kuva on ontto. Jos sen jotenkin\nsaisi auki, saattaisi sieltä löytyä vanha kirjoitus -- jumalien\ntätä hetkeä varten valmistama, vanha kirjoitus -- joka olisi kuin\nlyhty pimeydessä vaeltavalle. Tai saattaisi käydä niin, ettei mitään\nlöytyisi. Sattuikin niin, että temppelin vanhoja luetteloja tutkiessani\nlöysin erään kirjoituksen, ja minusta tuntuu, että teitä kohtaisi suuri\nonni, jos tuo kirjoitus olisi kuvan sisällä Vetten Nousuyönä; tässä se\non.\"\n\nViittansa kätköstä otti hän pienen, kuvakirjoituksilla naarmutetun\nkultalevyn.\n\n\"Lukekaa se\", sanoi Maya.\n\nJa Mattai luki:\n\n\"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli\nKaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan\nsisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena\nhetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit\nliitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen tulevan ruhtinaan tytär,\njoka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku\nvähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi\nvalkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot\nyli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on\nsinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään,\nlaajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä.\"\n\nSiihen loppui luku, ja äänettöminä katselimme toinen toisiimme,\nihmetellen tuon vanhan papin ja vehkeilijän rohkeutta ja\nkekseliäisyyttä. Maya puuttui silloin puhumaan.\n\n\"Olette sepittänyt tämän kirjoituksen, Mattai\", hän sanoi kylmästi.\n\"Toivotte siis, että minä panisin sen tunnuskuvan sisään, sillä\ntiedätte Sydämen Avaamisen menoissa säädetyn, salamenojen häväisijää\ntahi ketä tahansa valhettelijaa kohtaavan kirouksen. Lyhyesti sanoen,\nellette pelkääkään jumalien kostoa, niin pelkäätte Te Liiton kostoa.\"\n\n\"Puhutte totta, armollinen neiti, pelkään molempia, sillä kuka tietää,\nmiten Nimetön jumala rankaisee häväisijäänsä. Teidän on kumminkin\nvalittava -- ja pian, sillä jos kieltäydytte, olette huomenna oppineet\nnäkemään, tai ehkä -- muistaissani valkoisen herranne sanat -- minä\nsanon, me olemme oppineet näkemään, mitä ansioita uskonnolla on.\"\n\nSilloin kääntyi Maya meidän puoleemme, sanoen:\n\n\"Neuvokaa minua, ystävät, sillä en tiedä, mitä vastata. Kansani uskoon\nolen kadottanut uskoni, ja teidän uskontoanne pidän parempana. Mutta\ntuo teko tuntuu kamalalta, sillä vaikkemmekaan ole Nimettömän jumalan\npalvelijoita, olemme kuitenkin Sydämen vanhojen salamenojen veljiä, ja\ntämän teon tekemällä me rikkoisimme juhlalliset valamme. Äänestäkäämme\nsiis, ja sanokaa te vanhimpana ensin mielipiteenne, Ignatio.\"\n\n\"Samantekevä\", minä vastasin. \"Minä puolestani vastustan juonta.\nKansanne jumalista minä tiedän vähän ja ajattelen vieläkin vähemmän,\nmutta olen oman maani Liiton päämies, enkä tahdo toimia sitä vastaan.\nTämän työn tekeminen merkitsisi samaa kuin suurimman valheen\nsepittäminen, ja taivaan silmissä on vale synti. Kaikkien on kuoltava,\nmutta minä tahdon ottaa loppuni vastaan tahrimatta rikoksilla käsiäni.\nTässä asiassa ovat teidän henkenne yhtä täpärällä kuin minunkin; jos\nniin ollen kaksi meistä kolmesta puoltaa tekoa, yhdyn minä heihin.\nMutta jos vain yksi puoltaa, täytyy hänen tyytyä kahden mielipiteeseen.\"\n\n\"Hyvä, olkoon niin\", sanoi Maya. \"Ja nyt, rakkaani, sanokaahan\nvalitsetteko kuoleman ja puhtaan omantunnon, vai elämän ja minun\nrakkauteni?\" Ja hän katsoi englantilaisen kasvoihin ihanin katsein ja\nmiltei levitti kätensä, kuin olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä.\n\nVaikkei herra Strickland heti vastannutkaan, tiesin minä kumminkin,\nnähtyäni kaiken ja kuultuani Mayan sanat, hänen päätöksensä, sillä tuo\nrakastunut mies ei voisi vastustaa hänen houkutustaan ja hurmaansa.\nÄkkiä englantilainen puhkesi puhumaan, ja puoleksi häpeän puna syöksi\nhänen kasvoillensa.\n\n\"En osaa valita\", hän sanoi. \"En pelkää kuolla, jos tarvis vaatii,\nmutta en olisi mies, jos valitsisin kuoleman silloin kuin Te\ntoivoisitte eläväni. Ignation lailla sanon, että tämän kaupungin\njumalat ovat vain kuolleita kuvia minulle, ja siis olemattoman\npettäminen on mahdotonta. En siksi toiseksi tullut Sydämen Veljeksi\nomasta tahdostani, vaan onnettomuuden kautta, joten tämä seikka ei\nraskauta omaatuntoani. Ollakseni osallinen tässä juonessa, minun täytyy\nvalhetella, ja sitä en ole tehnyt ennen. Minusta tuntuu, että mies voi\nvalita elämän ja rakkauden raa'an ja salaperäisen kuoleman sijasta, ja\npitää silti kätensä puhtaana, vaikka hänen onkin kudottava ikävä juoni\npäästäkseen tarkoituksensa perille. Mutta tässä, niinkuin jokaisessa\nmuussakin asiassa, seuraan minä Teidän mieltänne, Maya, ja jos Teidän\nmielestänne on parempi kuolla, kuolkaamme silloin, siinä kaikki.\"\n\n\"Ei\", hän vastasi intomielin; \"minun mielestäni on meidän parempi\nelää kaukana tästä onnettomasta kaupungista, ollaksemme onnellisia\ntoistemme rakkaudesta. Onhan isäni kironnut minut Teidän takianne,\nja sen jälkeen on kaikki jumalien ja ihmisten kirous kevyttä. Vaikka\ntekomme olisikin synti, teen sen Teidän takianne ja rakkautenne\ntakia, sekä senkin tähden, että haluan elää onnellisena, ennenkuin\nastun hautaan. Katsokaahan kuolevaa isääni; koko pitkän elämänsä\npalveli hän jumalaansa, ja miten auttoi jumala häntä hänen hädässään.\nHänen rukouksensa riittäköön meidän molempien puolesta, sillä minä\nen välitä sellaisista kehnoista jumalista, elleivät ne myös ole\nminulle hyödyllisiä. Jos aikomuksemme on synti ja kosto seuraisi\nsen kantapäillä, kohdatkoon se kansaani, joka tahtoi minut syyttä\nmurhata; kohdatkoon myös Mattaita, joka ahdisti minua oman hyötynsä\ntakia; ja ellei siinä kyllin, kohdatkoon se minua itseänikin. Välitän\nvähät tulevasta kostosta, jos vain lyhyen vuodenkin saan kutsua Teitä\nmiehekseni.\"\n\n\"Pahan enteen sanoja\", mutisi Mattai väristen, \"sanoja, joita vain\nnainen voi lausua; mutta samantekevä.\"\n\nHänen puhuessaan kuulin minä vuoteessa olijan päästävän heikon\näännähdyksen. Katsahdin huolissani Zibalbayhin ja huomasin, että joko\nolin erehtynyt tahi ainakin ettei ääni tullut hänen huuliltaan, sillä\nhän virui siinä yhä tunnottomana kuin ruumis.\n\n\"Ääntä kuului jostain\", sanoin synkästi. \"Mitä nyt, Mattai?\"\n\n\"Seuratkaa minua\", hän vastasi; \"ja minä näytän Teille salaisen tien\nalempana olevaan Kaikkein Pyhimpään. Ei, ei Teidän tarvitse peljätä\njättää häntä, sillä vaikka henki hänessä vielä sykkiikin, on hänen\nunensa syvä. Mutta kuulkaahan, missä on taika-esine? Tarvitsemme sitä.\"\n\n\"Minulla on toinen puolikas\", minä vastasin; \"toinen on Zibalbayn\nkaulassa.\"\n\n\"Ottakaa se\", hän sanoi käskevästi neiti Mayalle. \"Niin, Teidän täytyy!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nPyhänhäväistys.\n\n\nMaya kumartui isänsä ylitse ja otti taikaesineen hänen kaulastaan.\n\n\"Minusta tuntuu kuin olisin vainajan ryöstäjä\", hän sanoi.\n\n\"Muistakaa että siitä riippuu elossa olijain pelastus, ja olkaa\ntyytyväinen\", vastasi Mattai. \"Lähdetäänpä jo, sillä yön hetket\nkuluvat.\"\n\n\"Ottakaa lamppu kukin\", hän äkkiä sanoi, saavuttuamme suuren hallin\ntakaosaan, avaten vyöllään riippuvan kimpun avaimella kuparioven.\nMenimme sisään, ja hän kääntyi sulkemaan oven miltei kiinni, joskaan ei\naivan.\n\n\"Miksi jätätte oven raolleen!\" kysyin.\n\n\"Koska ei täältäpäin kukaan meitä vainoa\", hän vastasi, \"ja kuka tietää\nmitä tapahtuu? Jos meidän täytyisi paeta Kaikkein Pyhimmästä, on\navoimista ovista helpompi kulkea kuin suljetuista.\"\n\n\"Kuka tai mikä pakoittaisi meidät pakenemaan Kaikkein Pyhimmästä?\"\nkysyin.\n\nMattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta.\nLaskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi\nsalaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes\nvihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli\nMattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui\nsyrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen\navaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja\nkuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan\naukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen\nseurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen\nkiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen\nääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.\n\nEnsimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista,\nkoska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen\ntäyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.\n\nTuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis,\nhiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen\nja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden\nikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli\nasetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli\nmuovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen,\nylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen\nenempää kuin naisenkaan näköinen.\n\nPaksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä\nhohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä,\navoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua;\nja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki,\noli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden\nkulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä\nsilmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi,\nikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin\nalabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon\nja Kuun nimiä.\n\nSellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla\noli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka\nkäskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen\najatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä\nVaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut\nheihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme\nkasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen\ntaivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja\nilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli\nlyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki,\nja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen\ntarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.\n\nMutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta -- se oli pienempien\njumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä,\nantaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten\nkeskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä\nasuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee\nja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat\najatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma\nvanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.\n\nSiitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon\nmukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen\nKohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös\nasettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään\n-- ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä -- Sydämen, Suun ja\nSilmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.\n\nKaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen,\njäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko,\nhopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa,\nkiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä\nkultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli\nyksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli,\npieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä\nsekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan.\nSiinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta,\nyltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari,\nja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.\n\nHetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään\nhermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:\n\n\"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo\nalkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään.\"\n\nNäin sanoen astui hän alttarin luo ja nosti esinettä peittävää\nsilkkivaatetta, paljastaen jaspiksesta tehdyn ja kultajuovilla\nsuonitetun sydämen. Sydämen keskellä näkyi pieni ja matala, kiveen\nkaiverrettu kolo.\n\n\"Niin kertoo tarina\", sanoi Mattai, puhuen yhä kuiskaten, \"että kun\nkysymyksenalaisen taikaesineen molemmat puolikkaat pannaan tähän\nkoloon, niin tunnusmerkki aukenee ja paljastaa sen, mitä Cucumatz\ntuhansia vuosia takaperin sulki sen sisään, ja niin kertoo taru totena,\nettä tunnusmerkin reunoissa on kultaiset saranat. Toinen taikaesineen\npuolikas on ollut tässä monia sukupolvia, kunnes Zibalbay vei sen\nmukanaan, lähtiessään hakemaan toista puolikasta, eikä tunnusmerkki\nkuitenkaan ole auennut. Olen kuitenkin varma sen aukenemisesta, kun\nkoko taikaesine pannaan paikalleen. Tässä on vielä seikka, joka\npelottaa enemmän kuin jumalien kosto, sillä jos olen osannut oikein\nlukea -- se on kirjoitettuna tähän alttarin laitaan -- kertoo vanha\nperintätieto, että jos tunnusmerkkiä siirretään siltä paikalta, missä\nse on ollut niin monet vuodet, niin aukenee vesiportti, ja järven vesi\nsyöksyy kaupunkiin, hävittäen sen asukkaineen.\"\n\n\"Mutta eihän vesiportti voi aueta silloin kun se ei ole suljettukaan,\neikä vesi voi virrata kaupunkiin kuivana vuodenaikana, kun se ei ole\nmuurien tasollakaan\", sanoi Maya.\n\n\"Eipä voikaan, neiti, mutta voi tapahtua jotain muuta. Miksi asetettiin\nSydän näin? Eikö liene ollut tarkoitus sellainen, että rukoilijat\näärimmäisessä hädässään voisivat valita mieluummin kuoleman kuin häviön\nja orjuuden? Ja oliko tämä valinta mahdollinen vain tulvakuukausina?\nOlkaa varmat siitä, että jos jotkut hurjat ja häijyt kädet nostaisivat\ntunnusmerkin alttariltaan, joko aallot syöksyisivät kaupunkiin tai\nmaanalainen tuli loimahtaisi esiin ja polttaisi koko kaupungin. Vaikka\ntässä piileekin jotain, luulen ettei meillä ole pelon syytä, sillä\nkirjoittaja mainitsee, että näin kamalat seuraukset aiheutuvat vasta\nsilloin, kun tunnusmerkki kannetaan pois alttariltaan. Ryhtykäämme\ntoimeemme. Muukalainen, antakaahan neiti Mayalle taikakalun\npuolikkaanne, jotta hän voi liittää sen yhteen omansa kanssa määrätyssä\npaikassa.\"\n\nNähtyäni peräytymisen liian myöhäiseksi, otin minä huoahtaen smaragdin\nkaulaltani ja annoin sen Mayalle, joka asetti sen vastapuolikkaan\nkanssa vieretysten vapisevalle kädelleen ja astui alttarin ääreen.\nHän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi sitten heikolla äänellä: \"Kauhu on\nvallannut minut, ja minä pelkään tehdä tätä.\"\n\n\"Mutta se on tehtävä, enkä minä tee sitä\", sanoi Mattai, \"muutoin on\nmieletöntä viipyä täällä, joten paras on mennä takaisin, kuolemaan.\" Ja\nhän katsahti minuun.\n\n\"En minä tee sitä\", vastasin minä hänen katseeseensa, \"en siksi, että\npelkäisin jumalianne, mutta pelkään omaatuntoani.\"\n\n\"Sitten minä teen\", sanoi herra Strickland rohkeasti, \"sillä minä en\npelkää kumpaakaan. Antakaahan koru minulle, Maya.\"\n\nMaya totteli ja englantilainen laski taikakalun molemmat puolikkaat\ntunnusmerkin vanhaan, määrättyyn loveen. Muistan, kuinka ne kilahtivat\nkesken hiljaisuutta kiveä vastaan, jotta minä vallan hätkähdin.\n\nJonkun sekunnin olimme aivan hiljaa, tuijottaen kiihkein katsein\nalttarille, mutta tunnusmerkki vain ei liikahtanut. Silloin minä sanoin:\n\n\"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne\njonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä\nei ole avainta.\"\n\n\"Odottakaahan hiukan\", sanoi englantilainen; \"ehkä vieterit ovat\nruostuneet.\" Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi\nhän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki\ntärisi marmorijalustallaan.\n\n\"Varokaa!\" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme\nkaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.\n\nHitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin\nmarmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa\nkirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme\npeloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta\nhohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn\nkiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti\ntuijottavan katsojaan.\n\n\"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä\",\nsanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: \"eihän punaisessa\nsilmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä.\"\n\n\"Jos niin ajattelette, valkoinen mies\", vastasi Mattai, ääni hiukan\nvavisten, \"pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo\nkirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin\nsisälle, silmän paikalle\", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.\n\nEnglantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan\nhirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.\n\n\"Lukekaa se\", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; \"osaattehan\nlukea vanhoja kirjoituksia.\"\n\n\"Olisi parasta ehkä jättää lukematta\", hän sanoi epäröiden.\n\n\"Ei\", Maya intti, \"olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se,\nminä pyydän.\"\n\nSilloin Mattai luki matalalla ja juhlallisella äänellä seuraavat sanat:\n\n\"_Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen.\nSanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot\nriitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä._\"\n\nKalpenivatpa silloin meidän kaikkien kuulijain kasvot, sillä vaikka\ntämän kansan jumalat olivatkin vääriä, tunsimme kuitenkin oikean\nprofeetan puhuvan meille tuon kiroavan levyn kautta, sekä vetäneemme\npäällemme mittaamattoman koston.\n\n\"Enkö sanonut teille, että olisi parempi jättää lukematta tuo\nkirjoitus?\" sai hengästyneenä Mattai sanotuksi, päästäen levyn\nputoomaan kuin olisi se ollut käärme.\n\nSen kilahdus marmorilattiaa vastaan näytti herättävän meidät pahasta\nunestamme, sillä herra Strickland kääntyi hänen puoleensa, sanoen\ntuimasti:\n\n\"Mitä sillä väliä on, mitä siinä sanotaan, sillä Tehän olette\nsepittänyt tämän niinkuin tuon toisenkin?\"\n\n\"Oi! Jospa olisin niin tehnytkin\", vastasi Mattai. \"Kun meidän kaikkien\ntuomiopäivä saapuu, silloin saatte kuulla, olenko minä sepittänyt tuon\nkirjoituksen.\" Hän nosti sen lattialta, kätkien viittansa poveen ja\nlisäten: \"Sulkekaa sydän, valkoinen mies, ja antakaa takaisin jalokiven\nosat omistajilleen.\"\n\nEnglantilainen totteli, peittäen tunnusmerkin silkkikankaalla, niin\nettä alttari oli entisensä näköinen.\n\n\"Lähtekäämme pois\", sanoi Mattai, \"ja iloitkaamme, vaikka tuo silmä\nnäkikin roistotyömme, ettei ainakaan ihmissilmä sitä nähnyt. Varmasti\nkostavat jumalatkin, mutta ihmiset kostavat pian.\"\n\nSamassa aioimme lähteä Kaikkein Pyhimmästä, mutta äkkiä Maya kirkasi\nja olisi kaatunut maahan, ellei herra Strickland olisi häntä tukenut.\nOlipa hänen syytä huutaakin, sillä salaoven kapeassa aukossa, mistä\nmekin olimme tulleet, seisoi, kuin kirstussaan ruumis, valkoinen haamu,\njota ensin luulin kostavaksi aaveeksi, sillä niin aavemaiset olivat\nhänen vaatteensa, valkoinen tukkansa ja partansa ja laihat, ankarat\nkasvonsa. Tuossa tuokiossa olin varma, että se oli haamu, Zibalbayn\nhaamu, tai paremminkin hänen ruumiinsa, joka oli palannut kuolon\nrajalta katselemaan meidän pyhän häväistystämme, ennenkuin astuisi\nainiaaksi sen rajan tuolle puolen.\n\nNiin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti\ntunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan\nhän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän\nKaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet,\nvapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle\nvoimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet\nvapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut\nalas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi\ntien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle.\nTässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli\nhän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä\ntapahtui ja mitä puhuttiin.\n\nOi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen\ntuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme.\nEi mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen\nsuunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi\nvoinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa\nkuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa,\njonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa.\nEn koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei\nminun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan\nmaailmassa.\n\nKuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän\ntytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän\ntyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella,\nkatsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen\nvaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin,\nkuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.\n\nMitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan\nvoi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni\njännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn\nkuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.\n\nJotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme\npois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten\nkuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja\nkäytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti\nMattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin\ntuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista\nja palsamoimaan sitä hautausta varten.\n\nSeuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä\nvankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat\nmeitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut\nsyvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya\nkumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan,\nkiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin\nennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei\nhän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken\nrakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen\nvarjon lailla hänen tiellään.\n\n\"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?\" hän tuskissaan huudahti \"Mitä on\nTeillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni\nkäskettävissä?\" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista\nvieläkin enemmän.\n\nMinä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan\nenteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien\nkonnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon\nonnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn;\nZibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut\nystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa\npyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni\nominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni\nmiten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan\nvaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista\nsuunnitelmistani.\n\nVihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis\npois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä\nruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki,\nmutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja\nniinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa\nolivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.\n\nTuona päivänä -- se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti\nastua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään -- tuli Tikal\nkatsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen\nja minuun heitti hän vihaisen katseen -- katseen, joka ilmaisi hänen\nhalunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän\nhienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman\nsuhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun,\njoka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.\n\n\"Isänihän oli Teidän vihamiehenne, Tikal\", hän lisäsi, \"ja kun hän on\npois tieltä, saatte Te nukkua ja hallita rauhassa.\"\n\n\"Ei aivan niin, armollinen neiti\", hän vastasi, \"koska hän jätti\njälkeensä vieläkin vaarallisemman vallankilpailijan, nimittäin\nTeidät. En tahdo salata Teiltä, Maya, sitä mitä kuitenkin kohta\nsaatte kuulla, että suuri kansanosa ja samalla joukko ylimyksiä\nsyyttää minua isänne murhasta ja vaatii minua erotettavaksi ja Teitä\nvalittavaksi Sydämen Kaupungin päälliköksi. Joku päivä sitten olisin\nminä voinut saada heidät vaikenemaan surmauttamalla teidät, mutta\nnyt se on liian myöhäistä, koska Aika on tullut avuksenne, ja minä\nsaisin, surmattuani Teidät, itse kärsiä saman kohtalon. Kun viimeksi\nolin täällä, serkku, tein Teille erään kysymyksen, johon Te lupasitte\nvastata isänne joko toivuttua tai kuoltua, ja tänään olen tullut\nkuulemaan tuota vastausta. Zibalbayn eläessä tarjosin hänelle ja\nTeille Teidän kädestänne paljon ja tein tarjoukseni vapaasti. Niin\nkorkeaksi arvioin Teidät, että olin valmis luopumaan vallastani ja\nantamaan isänne rikkoa lakeja, sekä vetämään päälleni Mattain, hänen\ntyttärensä ja puolueensa ikuiset vihat. Nyt minun on tehtävä matalampi\ntarjous: Teille yhtä suuri valta kuin itselleni ja näille ystävillenne\nmitä ikinä he haluavat. Jos kieltäytyisitte, on siitä tämä seuraus:\nkansalaissota puhkeaa kaupungissa, kunnes toinen tai toinen on\nkukistettu, ja nämä muukalaiset surmataan. Mutta, Maya, minä pyydän,\nettette kieltäytyisi, sillä minulla on Teille tarjottavana vieläkin\nenemmän -- kuolematon rakkauteni. Pienestä lapsesta asti olen Teitä\naina rakastanut, Maya, vaikka Te olettekin minua kylmästi kohdellut;,\nja päivä päivältä rakastan minä Teitä yhä enemmän. Minä tosiaankin\nluulin että Te ja isänne kuolitte noihin erämaihin, sillä minä uskoin\nMattaihin, jonka minä nyt tiedän konnaksi, hän kun vannoi kaiken\ntähdistä lukeneensa. En sittenkään olisi tahtonut mennä naimisiin\ntoisen naisen kanssa, sillä sydämeni suri Teidän menetystänne, ellei\nMattai olisi määrännyt tätä avioliittoa nimenomaiseksi ehdoksi, jota\ntäyttämättä minun ei tarvitsisi toivoa pääseväni päälliköksi, koska\nminulla oli monta kadehtivaa vihamiestä. Kunnianhimo saattoi minut\nsuostumaan, ja katkerasti olen saanut katua heikkouttani kaiken aikaa;\nsillä vaikka tuo vaimokseni kutsuttu nainen rakastaakin minua, vihaan\nminä häntä ja tahdon keinolla millä tahansa päästä eroon hänestä.\nAntakaa anteeksi, että olen rikkonut Teitä vastaan, ja muistakaa\nvain, että muinoin rakastin ja palvelin Teitä niinkuin Teitä taaskin\ntulevaisuudessa rakastan ja palvelen; ja Tehän saitte oikeastaan tämän\nsekaannuksen syntymään, sillä vaikka tein voitavani ja rukoilin Teitä\njäämään, päätitte kumminkin lähteä isänne mukana tuolle erämaamatkalle.\nOlen puhunut, ja kiitän Teitä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla olette\nkuunnellut minua.\"\n\n\"Olette puhunut, serkku\", Maya vastasi, \"ja sananne ovat olleet\nkohteliaita. Jos ymmärrän Teitä oikein, olitte joku päivä takaperin\nepätietoinen siitä, eikö olisi paras surmata minut tähän synkkään\nholviin.\"\n\n\"Jos valtioviisaus toikin sellaisen ajatuksen mieleeni, Maya, niin ehti\nrakkaus sen peruuttaa\", hän vastasi hämmentyen.\n\n\"Myönnätte siis niin olleen\", hän sanoi. \"No, saattaa taas tulla\npäivä, jolloin valtioviisaus tuo tämän ajatuksen, eikä väsynyt rakkaus\nole kyllin lämmin peruuttamaan sitä. Kuulostaa siltä, että vielä\nnytkin toimittaisitte tovereitteni kuoleman, jos antaisin kieltävän\nvastauksen.\"\n\n\"Jos annatte kieltävän vastauksen, Maya, ehkä siihen on Teillä oma,\nsalainen syynne\" -- ja hän muljautti vihaisen katseen englantilaiseen\n-- \"joka samainen syy saattaa minut heidät surmaamaan, tai ainakin\ntoisen heistä.\"\n\n\"Olkaa varma siitä, Tikal\", hän vastasi terävästi, \"että tuollainen\nteko katkaisisi ikipäiviksi toiveenne saada minusta vaimo itsellenne.\nKuulkaahan. Olen kuullut sananne, ja ne ovat minua jonkunverran\nliikuttaneet, sillä otaksun, vaikka olette rikkonutkin isälleni tekemän\nvalan ja minulle vannomanne uskollisuuden, että sisäinen rakkautenne\non ollut rehellinen. En voi mitenkään vielä antaa Teille vastausta,\nvaan pikemminkin jumalat. Huomisiltana kokoonnumme Sydämen Neuvoston\nistuntoon, ja Te itse saatte panna Kaikkein Pyhimmän alttarilla\nolevaan tunnusmerkkiin taikakalun molemmat puolikkaat, joita olemme\netsineet niin kaukaa. Silloin, kuten isävainajani luuli -- ja hänellä\noli taivaan viisaus -- ilmoittaa jumala tarkoituksensa tavalla tahi\ntoisella ja osoittaa palvelijoilleen, miksi kaiken on täytynyt tapahtua\nja miten kukin voi täyttää hänen tahtonsa. Tuo tahto, serkku, eikä\nomani, ohjaa minua tässä ja kaikessa muussa.\"\n\nTikal mietti hetken ja vastasi: \"Ellei koko juhlallisuus johda\nmihinkään, ja jumalan oraakkeli pysyy äänettömänä -- mitä sitten?\"\n\n\"Sitten, Tikal\", Maya sanoi lempeästi, \"voitte minulta uudelleen kysyä,\ntahdonko tulla vaimoksenne, ja ehkä, jos Neuvosto sen sallii, minä en\nvastaa silloin kieltävästi. Hyvästi nyt, sillä suruni ei vielä ole\nhälvennyt, enkä jaksa keskustella enään.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nSydämen Neuvosto.\n\n\nTikalin mentyä istuin minä vaieten, sillä vaikka henkemme pelastus ja\nMayan lemmenunelmat olivatkin välttämättömiä, ei tällainen juonittelu\nmiellyttänyt minua, enkä minä voinut keskustella kevyin sydämin. Mutta\nherra Strickland sanoi:\n\n\"Toivon ettei tuo Mattai-roisto ole muuttanut mieltään tahi mennyt\nTikalin puolelle ja pistänyt jotain muuta ennustusta tunnusmerkin\nsisälle. Silloinpa Te, Maya, jouduttekin sanoistanne kiinni, ja asiat\nkäyvät kahta kauheammiksi.\"\n\n\"Toivon samaa, eikä se ole luultavaakaan\", hän vastasi hätkähtäen,\nsitten lisäsi hän vuolain tunteenpurkauksin:\n\n\"Miksi katsotte minuun noin soimaten, Ignatio? Ei, älkää vastatko,\nsillä minä tiedän. Siksi että pidätte minua petturina ja valehtelijana\nja sanotte hiljaa sydämessänne. 'Siinä on naisen kunnia. Niin\nmenettelisi jokainen nainen kiusauksen hetkellä!' Ignatio, kaikessa\nkäytöksessänne vihaatte ja halveksitte Te meitä naisia, pitäen meitä\nitseänne alempina olentoina, kuin käärmeinä tai salahautana Teille. No,\njos niin onkin, tällaisiksi meidät luotiin, ja voimmeko kiistellä sen\nkanssa, joka loi meidät? Mutta jossakin suhteessa olemme me suurempia\nkuin te, vaikkakin te voitte sanoa itseänne kunniallisemmiksi. _Te_\nette olisi uskaltanut rakkautenne takia sitä kuin minä olen uskaltanut;\n_Te_ ette olisi uskaltanut perinpohjaisesti loukata kansanne jumalaa,\nverenne vaistoa ja nuoruutenne oppeja. Ette, _Te_ olisitte istunut\nhiljaa ja käsiänne väännellen katsellut rakastettunne perikatoa ja\nsitten silmänne taivaalle kohottaen sanonut: 'Sitä ei voi auttaa, hyvä\nniin; olen ainakin puhdas Taivaan silmissä!' Olkoon niin. Minä, Maya,\nolen aivan erilainen; minä olen uskaltanut kaiken tämän ja iloitsen\nsiitä, vaikkakin _Te_ tuijotatte minuun synkin katsein. Miksi en\nsitten iloitsisi? Eikö rakkauteni ole kaikki kaikessa minulle, ja onko\nhäpeällistä, että niin on laita? En usko enään tuohon tuntemattomaan\njumalaan; miksi arastelisin siis loukata häntä? En tahdo nähdä rakkaani\njoutuvan kuolemaan ja itseni vieläkin pahempaan. Voinko rikkoa sillä\nkansaani vastaan, että otan puolisokseni ylhäisemmän miehen kuin he\novat? Lakatkaa siis soimaamasta minua katseillanne; tai säälikää\nmieluummin minua, sillä vavistukseni on suuri, ja kosto varmaan kulkee\nkantapäilläni. Kohdatkoon se, jos niin on, minua, mutta ei Teitä, oma\nrakkaani -- oi! ei Teitä --\" ja siinä samassa hän unohti tuskansa ja\nvaipui itkien englantilaisen syliin.\n\nMenin huoneen toiseen päähän ja istuin lukemaan löytämiämme tämän\nkansan vanhoja kirjoituksia. Tämä olikin jokapäiväinen hommani, sillä\nhuomasin noiden rakastavaisten haluavan olla yksin, ellei ollut\nkysymyksessä suunnitelmien teko ja neuvonanto.\n\nJuopa syntyi noina päivinä minun ja englantilaisen välille;, sillä\nvaikkei hän sanonutkaan mitään, oli hänkin suutuksissaan siitä, etten\nhyväksynyt tuota pimeätä liittoa, jossa olimme osallisina, ja Maya oli\npurkauksellaan saanut hänet täydellisesti puolelleen. Eikä ihmekään.\nKun nyt muistelen menneitä aikoja, en moiti heitä kumpaakaan tai\najattele heidän tehneen väärin. Luulen, ettei todellinen tunteeni ollut\nsuuttumusta juonta kohtaan, jonka voi ehkä saada anteeksi, koska siitä\nriippui niin paljon, vaan voittamatonta pelkoa, että joku inhimillinen\ntai pirullinen voima kostaisi tuon juonen. Sillä, kuten tiedämme,\npahoilla hengilläkin on valtaa meihin, jos taistelemme heidän aseillaan\nmaailmassa.\n\nSeuraavana päivänä toivat palvelijamme puhtaat viitat kaikille meille,\nja Mayalle sitä paitsi erinäisiä ruhtinaallisia koristuksia. Puimme\nne illansuussa päällemme ja odotimme. Tunnit kuluivat, ja vihdoin\navautuivat kupariovet ja joukko asemiesten seuraamia ylimyksiä\nastui eteemme, ilmoittaen saaneensa toimeksi viedä meidät Kaikkein\nPyhimpään. Sanoimme sen tuntuvan meistä erittäin mieluiselta, koska\nolimme perinpohjin kyllästyneet elämään pimeässä kuin rotat, ja jonkun\nminuutin kuluttua kapuilimme jo ylös portaita, pyramiidin huippua kohti.\n\nPääsimme sinne ja näimme yllämme kimmeltävän tähtitaivaan, tuntien\nkasvoillamme tuulen leyhyn, eivätkä minusta taivaan tähdet koskaan ole\ntuntuneet ihanammilta eikä yön ilma suloisemmalta. Vartiohuoneesta\nastuimme pyramiidin kaltevan laidan portaille ja aloimme laskeutua\nniitä.\n\nPortaiden juurelta me käännyimme oikeaan ja saavuimme ihanalle,\npyramiidin länsiseinän keskessä olevalle kupariselle kaksoisovelle,\njota vartioi pieni sotilasjoukko, tervehtien meitä. Ovien takaa avautui\nlampuin valaistu, hiotusta marmorista tehty vankilamme kaltainen suuri\nsali, jonka sivuseinillä oli virkamiesten makuuhuoneisiin johtavia\novia. Tämän huoneen kynnyksellä odottivat meitä puhtaan valkoisiin\nvaatteisiin puetut papit, joiden huostaan meitä tähän asti tuonut\nylimysjoukko luovutti meidät.\n\nKulkien laulavien pappien ympäröiminä me astuimme poikki salin ja\ntulimme toiselle, hieman pienemmälle ovelle. Tämän takana oli jyrkän\nkaltevia käytäväsokkeloita, joita kulki joka suuntaan pyramiidinalaisen\nvuoren uumeniin. Nämä käytävät olivat niin sekavia ja monilukuisia,\nettä tuntemattoman olisi lampun valossakin ollut mahdoton löytää\nperille.\n\nNäitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan,\nmilloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä\npäällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin\nlähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus:\nse oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden\npäälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa\nkomerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten\nhallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa\narkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä\nhyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä\nkuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo\nkultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat\nsmaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli\nkussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa -- lähinnä ovea -- oli\nvastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa,\nMayan äidin vieressä.\n\nHetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten\njatkoi matkaansa, sanoen minulle: \"Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on\ntäynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni,\nja se on varmasti paha merkki. No\", hän jatkoi huoahtaen, \"mitä sillä\nväliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin\nmieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti\nkultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin,\nvalitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi\nkukkia tomustani.\"\n\nAstuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan\nmeihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme\npienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi\nkaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti,\nmerkiksi että meidän oli pysähdyttävä.\n\nTähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme\nyksin.\n\n\"Sanokaa tunnuslause, ovenvartijat\", sanoi Maya.\n\nSilloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta\nmuistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut\nmerkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla\nnuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui\nsiitä.\n\n\"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?\" hän kysyi;\n\"oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?\"\n\n\"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen\", vastasi Maya, \"Sydämen pappeja\nja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme\nSydämen Neuvostolta.\"\n\n\"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja\nRakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän\nkynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?\"\n\n\"Tunnemme kyllä\", vastasi Maya. Ja yksitellen me lausuimme tunnussanat.\n\n\"Tunnetteko Sydämen salaiset tunnussanat, koska uskallatte astua yli\ntämän kynnyksen?\" hän kysyi taasen. \"Muutoin saatte kääntyä takaisin ja\nkuulla tuomionne yleisessä tuomioistuinsalissa.\"\n\n\"Tunnen ne\", vastasi Maya, \"ja vastaan näiden seuralaisteni puolesta.\nSallikaa minun astua sisään ja näiden miesten myös, sillä olen täällä\nvanhan lain oikeudella ja taidan sekä ulkonaiset tunnuslauseet että\nsisäiset salatiedot.\"\n\nSilloin mies väistyi ja ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Pian palasi\nhän takaisin ja sanoi:\n\n\"Olen ilmoittanut Neuvostolle, ja Neuvosto sallii teidän astua sisään.\"\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi Maya meille, \"ja älkää vastatko mitään,\nennenkuin olen puhunut puolestanne.\"\n\nPapit laskivat miekkansa, ja kun olimme kulkeneet ovien läpi -- niitä\noli kaksi, välillään lyhyt käytävä -- huomasimme taaskin seisovamme\nTuntemattoman jumalan naamion alla. Mutta tällä kertaa ei Kaikkein\nPyhin ollut enään tyhjä.\n\nPienen alttarin takana oli kolme tuolia, ja niillä istui kummallisissa\npuvuissa, kullassa ja jalokivissä Tikal, Mattai ja Nahua, joka oli\nainoa läsnä oleva nainen. Alttarin edessä oli avoin paikka ja siinä\nistuivat ympyrässä arvonsa mukaisesti Sydämen Veljet, luvultaan\nkolmekymmentäkuusi.\n\nMayan johdolla me astuimme alttarin edessä olevalle paikalle ja\nseisoimme siinä ääneti. Ei ainoakaan läsnäolija välittänyt meistä. He\neivät näyttäneet huomaavan meitä, vaan istuivat pää kumarassa, kädet\nrinnoilla ristissä. Vihdoin nousi yksi Veli -- ovea lähinnä oleva ja\nsama, joka oli tehnyt kysymyksiä meille -- ja sanoi, Tikalin puoleen\nkääntyen:\n\n\"Sydämen Haltija, eräs oikeutensa mukaan seuraamme kuuluva seisoo\nedessänne, ja hänen mukanaan kaksi, jotka hän takaa ja jotka, vaikka\novatkin muukalaisia, minä tutkittuani käskynne mukaan olen huomannut\nSydämen Veljiksi, vaikkenkaan mitään muuta heistä tiedä. Suvaitkaa\ntutkia heitä heidän takaajansa kautta, jotta heidän suunsa avautuisi ja\nheidän pyyntönsä tulisivat Neuvoston kuuluville.\"\n\nTällöin nousi kaksi veljeä sitomaan englantilaisen ja minun silmät,\njottemme näkisi pyhiä toimituksia, joista minä kyllä olin täysin\nselvillä; Mayaa he eivät sitoneet. Sitten kuulimme Tikalin kysyvän:\n\n\"Mitkä ovat teidän nimenne, te muukalaiset meidän silmissämme?\"\n\nEmme vastanneet, sillä kuulimme äänen kuiskaavan ja käskevän meitä\nvaikenemaan.\n\n\"Meidän nimemme ovat 'Meren Poika' ja 'Ignatio Vaeltava'\", vastasi\nMayan ääni.\n\n\"Meren Poika ja Ignatio Vaeltava, miksi tulette tänne\", kysyi\nTikal, \"läpi portin johon on kirjoitettu: 'Kuolema Muukalaiselle ja\nTietämättömälle'?\"\n\n\"Koska meillä on pyyntö pyydettävänä, tarjous tehtävänä ja koska,\nvaikka asuntomme onkin loitolla täältä, olemme Sydämen palvelijoita\",\nvastasi Maya.\n\n\"Miten tulitte tänne?\"\n\n\"Sydän johti, Suu kuiskasi ja me seurasimme Silmien valoa.\"\n\n\"Näyttäkää meille Silmien valon merkki, tai kuolkaa tähän maailmaan.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, ja vaikkemme voineet nähdä, näytti Maya puolestamme\nmerkin.\n\n\"Näyttäkää minulle toinen merkki, Suun merkki, tai kohdatkoon teitä\nSuun kirous, sekä kuolema tässä ja tulevassa maailmassa.\"\n\nTaaskin syntyi hiljaisuus.\n\n\"Näyttäkää minulle Sydämen merkki, kolmas ja suurin merkki, tai\najattelee Sydän tuomion teille ja te kuolette tähän ja tulevaan\nmaailmaan sekä kaikkiin sen jälkeen tuleviin maailmoihin, taikka teidät\nheitetään Valon ja Pimeyden välille ja hukutetaan Taivaan ja Helvetin\nväliseen tulivirtaan.\"\n\nKuulimme kahinaa, kuin olisi koko seurue noussut seisomaan ja\nliikehtimään, ja samassa irroitettiin siteet silmiltämme.\n\n\"Muukalaiset\", sanoi Tikal, \"suunne on avattu puhumaan Kaikkein\nPyhimmässä, vanhojen muotojen mukaisesti, ja Neuvosto on oikeutettu\nkuulemaan pyyntöänne. Puhukaa siis ilman pelkoa.\"\n\nSilloin minä sanoin:\n\n\"Veljet -- sillä minä uskallan teitä sillä nimellä kutsua, koska\nminäkin, vaikka olen muukalainen, kuulun Sydämen Veljesliittoon,\nminkä minä voin näyttää toteen teille, jos niin tarvitaan niin! ja\nolen korkeampi-arvoinen kuin yksikään läsnäolija, ellei ole puhe\nTeistä, oi Sydämen Haltija: omasta puolestani, seuraamme kuuluvan\nveljeni puolesta, ja Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, teidän entisen\nhallitsijanne tyttären ja hänen valtansa perijättären puolesta minä\nesitän pyyntöni teille. Väitetään meidän kolmen, sekä kuolleen, siis\ntuomionne ulkopuolella olevan Zibalbayn rikkoneen tämän kaupungin\nlakeja -- me uskaltamalla astua sen porteista sisälle, sekä Zibalbay ja\nneiti Maya johtamalla meidät noiden porttien luo. Tämän rikoksen takia\nolisi meidät surmattu viikko sitten pyramiidin huipulla, ellei neiti\nMaya olisi vedonnut siihen oikeuteen, että asiamme voitiin ratkaista\nvain tämän korkean istuimen edessä. Mayan ja hänen isänsä suhteen tämä\nmyönnettiinkin, ja minä anon, että sama armollisuus osoitettaisiin\nminulle ja veljellenikin.\"\n\n\"Millä perustuksella pyydätte sitä, muukalainen?\" kysyi Tikal.\n\n\"Sillä perustuksella, että olemme Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä\nemmekä niinmuodoin ole tehneet rikosta tullessamme tähän kaupunkiin,\njoka on vapaa meille arvomme ja asemamme nojalla.\"\n\nNeuvoston keskuudesta takaani kuului silloin mumina \"Totta\", ja\nTikalkin sanoi \"Totta\", lisäten kuitenkin: \"Jos olette Sydämen\nsalaisimman ryhmän Veljiä, olette vapaat syytöksestä; mutta ensin on\nteidän näytettävä tuo väite toteen, ja sitä ette toistaiseksi vielä ole\ntehneet. Salaisen ryhmän veli tietää kaikki salamenot ja voi vastata\nsalaisiin kysymyksiin. Pannaanpa Teidät koetukselle, mutta valkoisen\nmiehen on ensin poistuttava Kaikkein Pyhimmästä, sillä tässä asiassa on\nkunkin puhuttava itse puolestaan.\"\n\nNäin ollen vietiin englantilainen pois, ja kun ovet oli suljettu ja\nlamput himmennetty, astui esiin vanhin ja tietorikkain neuvosmies\nja tutki minua monin kysymyksin, joihin kaikkiin minä vastasin\nepäröimättä. Sitten käskivät he minut alttarin ääreen avaamaan Sydämen\nHaltijana Sydäntä. Minä seurasin käskyä, vaikka jälkeenpäin minulle\nkerrottiinkin, että minun juhlamenoni erosivat joissakin kohdissa\nheidän menoistaan. Otinpa minä silloin puhevuoron ja kyselin heiltä,\nkunnes lopulta ei kukaan osannut vastata minulle -- ei edes ylipappi\neikä Mattaikaan. He tunnustivatkin minut nöyrästi tietorikkaimmaksi\nheistä kaikista, ja tämän tietoni takia pidettiin minua tästä lähtien\nsuuressa kunniassa Sydämen Kaupungissa.\n\nMinulle annettiin heti istuin Veljien kesken -- ylipapin ja\nylivirkamiesten jälkeen korkein -- ja englantilainen tuotiin sisään.\n\nHän astui sisään alakuloisena ja Mayan ja minun katsellessa levottomina\nalkoi tutkiminen. Se ei kestänyt kauan. Jo toisella kysymyksellä hän\nhämmentyi, käytti kiukuissaan englantilaisia ja espanjalaisia sanoja ja\nsekaantui kokonaan.\n\n\"Veljet\", sanoi Tikal -- ja hänen puhuessaan välähti ilo hänen\nsilmissään -- \"tuntuu siltä, ettei meidän tarvitse enään nähdä vaivaa\ntuon petturin takia. Uskaltamalla tunkeutua meidän kaupunkiimme on hän\nansainnut kuolemanrangaistuksen; hän on lisännyt rikoksensa suuruutta\nväittäessään kuuluvansa Veljesliittoomme, jonka yksinkertaisinta\ntunnussanaa hän ei edes tiedä. Onko tahtonne että hänet surmataan? Jos\non, lausukaa tuomionne.\"\n\nSilloin nousi Maya peloissaan, mutta minä annoin hänelle merkin pysyä\nhiljaa ja sanoin:\n\n\"Kuulkaa minua, ennenkuin lausutte tuon kamalan, peruuttamattoman\nsanan! Tämä mies kuuluu salaiseen Veljesliittoomme, vaikkei hänelle\nmuodollisesti ole selitetty kaikkia sisäisiä menoja, ja on unohtanut ne\nsalatiedot, jotka hänelle opetettiin Liittoon joutuessaan. Kuulkaahan,\nniin minä kerron miten hän on joutunut Sydämen Liiton jäseneksi.\"\n\nSitten minä kerroin heille, miten englantilainen pelasti minut, sekä\nmyös, miten tulimme tavanneeksi Zibalbayn, sekä matkamme Sydämen\nKaupunkiin, puhuen tunnin aikaa heidän kuunnellessaan tarkkaavaisina.\n\nKun olin lopettanut, keskustelivat he englantilaisen kohtalosta ja\npäättivät -- vaikka vain yhden äänen enemmistöllä -- että ellei minulla\nolisi mitään muuta hänen puolustuksekseen, olisi hänen ilman muuta\nkuoltava.\n\n\"On minulla vielä muutakin, ennenkuin langetatte tuomionne\", sanoin\nhädissäni ja epätoivoissani (valehdellen, pelastaakseni rakkaan\nystäväni -- niin, minä joka olin soimannut Mayaa samasta syystä),\n\"vaikkakin se läheisemmin koskee uskontonne kuin Liittomme salatietoja.\nZibalbay-vainaja vakuutti, että kun vanhan taikakalun molemmat\npuolikkaat -- Yö ja Aamu, jotka yhdessä tekevät täyden Päivän --\npannaan paikalleen tunnusmerkkiin, jonka ne täyttivät, ennenkuin kansa\nhajaantui, niin silloin selviää, mikä osa kummallakin kulkurilla on\ntulevissa kohtaloissa. Tässä mielessä teki Zibalbay matkansa, ja katso!\ntässä se on, mitä hän lähti hakemaan!\" Vedin näkyviin taikaesineen\npovestani ja jatkoin:\n\n\"Ottakaa se, Tikal, sillä minä luovun siitä, ja pankaa se\nvastapuolikkaansa kanssa vartavasten tehtyyn paikkaan, jotta\nkuulisimme, ja koko kansa kuulisi, kuinka paljon totta Zibalbayn\nnäyissä on.\"\n\n\"Niin tahdomme tehdä\", vastasi Tikal, ottaen smaragdi-puolikkaan, sekä\nMayalta vastapuolikkaan. \"Vartioitakoon valkoista miestä, Meren Poikaa,\nKaikkein Pyhimmän ulkopuolella, siellä hänellä on aikaa valmistautua\nkuolemaan. Älkää peljätkö, neiti\", hän lisäsi, huomattuaan Mayan\nhuolestuneet kasvot, \"hänelle ei tapahdu mitään pahaa siihen asti kuin\ntuo ennustusjuttu on selvä.\"\n\nToistamiseen vietiin englantilainen ulos. Hänen mentyään alkoi Tikal\npuhua, seuraten tuon ennustuksen historiaa niin kauas, kuin tiedettiin,\nja kertoen sen sisällön -- että kun joskus kerran Sydämen tunnusmerkin\nmolemmat puolikkaat liitetään yhteen Kaikkein Pyhimmän alttarin\nääressä, alkaa siitä hetkestä asti kansa taas paisua.\n\n\"Tähän kaikkeen\", hän sanoi, \"minä uskon hyvin vähän; mutta Zibalbay,\njoka oli viisas tavallaan, uskoi sen, ja kun tarina pääsi leviämään,\nvaatii kansa koetta tehtäväksi. Onko se teidänkin tahtonne?\"\n\n\"Tahdomme niin\", vastasivat neuvosmiehet.\n\n\"Hyvä. Tehtäköön se siis. Vastatkaa te silloin, jos siitä aiheutuisi\nikävyyksiä. Mattai, Neuvosto käskee Teitä laittamaan nämä puolikkaat\ntunnusmerkin loveen.\"\n\n\"Jos Neuvosto niin tahtoo, on minun toteltava\", sanoi Mattai. \"Mutta\nvaikkei kukaan muu olekaan vastustanut, vastustan minä, sillä tämä\ntuntuu minusta lapselliselta, eikä ennustuksista tietääkseni koskaan\nkoidu hyvää.\" Ja hän viivytteli kuin odottaakseen vielä vastausta.\n\n\"Totelkaa! Totelkaa!\" sanoi Neuvosto, sillä kaikki olivat tulleet\nuteliaiksi ja kurkottivat kaulaansa, nähdäkseen mitä tapahtuisi.\n\n\"Totelkaa!\" toisti Tikal. \"Mutta varokaa liikuttamasta Sydäntä,\nettemme, kuten taru uhkaa, hukkuisi vedenpaisumukseen.\"\n\nSitten pani Mattai taikakalun molemmat puolikkaat paikalleen, ja, kuten\ntaannoin keskellä hiljaisuutta, ihme ja kumma! tunnusmerkki aukeni kuin\nkukka. Kurkottaen eteenpäin näin minä sen ontossa sydämessä silmän;\nmutta minusta tuntui kuin olisi kiven välke himmentynyt, sillä nyt se\nhohti kylmästi, aivankuin kaksi tuntia sitten kuolleen miehen silmä.\nLuulen Mattain sen huomanneen myös, sillä hän hätkähti tunnusmerkin\nauetessa ja hänen kätensä vapisi.\n\nKun Neuvosto näki ihmeen, syntyi hämmästyksen kohina. Silloin sanoi\nTikal:\n\n\"Tuntuu kuin Zibalbayn hulluudessa olisi ollut viisautta, sillä Sydän\navautui ja sen sisällä, kirjoituksilla naarmutussa kultalevyssä on\nkivisilmä.\"\n\n\"Lukekaa tuo kirjoitus!\" he huusivat.\n\nPannen pois silmän, Tikal otti kultalevyn ja tavaili sitä.\n\n\"En osaa\", hän sanoi päätään pudistaen. \"Se on kirjoitettu vanhemmilla\nkirjaimilla kuin koskaan olen nähnyt. Ottakaa Te, Mattai, lukeaksenne\nse, sillä Tehän olette taitava näissä kirjoituksissa.\"\n\nMattai otti levyn ja tutki sitä pitkään huolestunein katsein, kunnes\nhänen ilmeensä muuttui ihmettelyksi tai kummasteluksi, niin että minä,\nkatsellessani häntä, tuntematta hänen taitavuuttaan, aloin luulla\nenglantilaisen olleen oikeassa ja epäillä että levy oli muutettu sitten\nviime näkemämme.\n\n\"Lukekaa, lukekaa!\" huusi Neuvosto.\n\n\"Veljet\", hän sanoi: \"Sanat näyttävät selviltä, mutta sisältö on niin\nkummallinen, että minä pelkään lukevani väärin, ja minun olisi ehkä\nparasta antaa se muiden tulkittavaksi.\"\n\n\"Ei; lukekaa, lukekaa\", he huusivat taas, miltei vihoissaan.\n\nSitten hän luki:\n\n\"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli\nKaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan\nsisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena\nhetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit\nliitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen, tulevan ruhtinaan tytär,\njoka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku\nvähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi\nvalkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot\nyli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on\nsinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään,\nlaajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä.\"\n\nMattain lukiessa kävi Tikalin naama raivosta mustaksi, ja ennenkuin\nMattain äänen kaiku oli vaiennut, hypähti hän ylös istuimeltaan,\nhuutaen:\n\n\"Kuka hyvänsä kirjoittikin tuon vale-ennustuksen, jumala tai ihminen,\nolkoon hän kirottu. Onko neiti Maya -- sillä häntä kai tarkoitetaan\ntuolla kansan nimellä -- joutuva naimisiin tuon valkoisen koiran\nkanssa, joka odottaa tuomiotaan oven takana, ja hallitseeko hänen\npoikansa meitä? Ennen tahdon heidät tappaa kummatkin!\"\n\nSilloin nousi puhumaan muuan Neuvoston vanhimpia jäseniä, mies nimeltä\nDimas, joka, mikäli jälkeenpäin sain kuulla, oli ollut Zibalbayn\nkasvinveli, ja vastasi vihoissaan:\n\n\"Näyttää siltä, että asiain täytyy mennä tätä latua, Tikal, ja varokaa\npäästämästä kuoleman uhkauksia, muutoin voivat ne kohdata Teitä\nitseänne. Olemme kysyneet jumalan mieltä, ja jumala on puhunut selvällä\nkielellä. Neiti Mayasta täytyy tulla valkoisen miehen, Meren Pojan,\nvaimo, ja sitten saa kaikki käydä kohtalon määräämää latua.\"\n\n\"Mitä?\" vastasi Tikal. \"Tuoko kuljeksiva muukalainen joutuisi\nhallitsemaan meitä kaikkia?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoi neuvosmies, \"kirjoitus ei puhu siitä; kirjoitus\nsanoo hänen poikansa hallitsevan meitä, ja toistaiseksi hänellä ei\nole poikaa. Mutta se on varmaa, että neiti Mayan on mentävä hänen\nvaimokseen, ja Mayan oikeuden nojalla saa hän hallita, koska Maya on\nisänsä laillinen seuraaja, ettekä Te, Tikal, vaikka olettekin anastanut\nhänen paikkansa.\"\n\nMonet äänet kutsuivat Mayaa, kunnes hän astui esiin, katse maahan\nluotuna.\n\n\"Mitä minä sanoisin?\" hän alkoi, \"muuta kuin sen, että jumalien tahto\non minun tahtoni, jos kohtalo määrää minut naimisiin valkoisen miehen\nkanssa, suostun minä siihen. Monet vuodet kasvatettiin minua toisessa\nmielessä, mutta hän, josta piti tulla minun mieheni\" -- ja hän viittasi\nTikaliin -- \"otti itselleen toisen vaimon ja minä huomaan, ettei hän\ntehnyt sitä täysin omasta tahdostaan, vaan asiat vaativat niin. Vielä\nyksi asia. Minulla, joka olen vain nainen, ei ole lainkaan halua\nhallita tai anastaa Ruhtinatar Nahuan paikkaa. Kirjoitushan sanoo, että\nkaukaisena, tulevana päivänä joku minun lapseni -- jos minä nyt olen\ntuo ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannan -- nousee hallitsemaan.\nAntaa hänen tulla aikanaan ja ottaa vastaan hänelle kuuluva kunnia,\nmutta sillaikaa saatte Te, Tikal, pysyä paikallanne ja antaa minun elää\nrauhassa.\"\n\n\"Armollinen neiti Maya puhuu suopeasti Teille, Tikal, ja minun\ntyttärelleni\", sanoi Mattai, \"ja jos kansa vain niin tahtoo, on\nteidän viisainta hyväksyä tämä tarjous ja jättää tulevaisuus oman\nonnensa nojaan. Hän sanoo olevansa valmis ottamaan valkoisen miehen\npuolisokseen, mutta emme ole vielä kysyneet, tahtooko valkoinen\nmies ottaa häntä vaimokseen. Saattaa olla\", hän lisäsi hymyillen,\n\"että hän mieluummin valitsee kuoleman; mutta meidän täytyy joka\ntapauksessa kuulla vastaus hänen omasta suustaan -- riippuen siitä,\njos te tunnustatte tämän ennustuksen Taivaan lähettämäksi. Sanokaa,\ntunnustatteko?\"\n\n\"Tunnustamme\", vastasi neuvosto yhteen ääneen.\n\n\"Tuotakoon siis valkoinen mies, Meren Poika, eteemme\", sanoi Mattai.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\nMayan avioliitto.\n\n\nOvi aukeni ja englantilainen tuotiin Kaikkein Pyhimpään, niinkuin hän\nitse luuli, kuulemaan kuolemantuomiotansa, sillä näin hänen hampaansa\nolevan puristuksissa ja kätensä nyrkissä kuin puolustaakseen itseään.\nMutta hänen sisään astuessaan nousi suurin osa Neuvostoa seisomaan ja\nkumarsi hänelle, huutaen:\n\n\"Terve Teille! Meren Poika, Taivaan Suosikki, tulevan Vapauttajan\nennustettu Isä!\"\n\nSilloin hän huomasi juonen onnistuneen ja päästi helpoituksen\nhuokauksen.\n\n\"Kuulkaahan, valkoinen herra\", sanoi Mattai, sillä Tikal istui hiljaa\nja katseli häntä vaieten, \"jumalat ovat puhuneet oraakkelinsa kautta.\nZibalbayn ajatus oli oikea, ja tulollanne yli Sydämen Kaupungin rajan\non tarkoitus. Kuulkaa jumalien julistus.\" Ja hän otti levyn ja luki\nhänelle väärän ennustuksen. \"Valitkaa siis, valkoinen mies. Tahdotteko\nottaa neiti Mayan vaimoksenne, vai tahdotteko alistua kuolemaan, jos\nTe, Sydämen Kaupunkiin tultuanne, kieltäydytte tottelemasta jumalien\nkäskyä?\"\n\nEnglantilainen mietti hetken ja vastasi:\n\n\"Se mies olisi mieletön, joka epäilisi valitessaan kuoleman ja näin\nkauniin ja suloisen morsiamen välillä. Tämä on kuitenkin sellainen\nasia, jota en voi yksin ratkaista. Mitä sanoo neiti Maya?\"\n\n\"Hän sanoo\", vastasi Maya, \"vaikka tämä on odottamaton avioliitto ja on\noutoa Sydämen tyttärelle ottaa miehekseen nuorempaa verta oleva mies,\non Taivaan tahto hänenkin tahtonsa, ja se herra, jonka Taivas valitsee,\non hänen herransa.\" Ja hän ojensi kätensä englantilaiselle.\n\nEnglantilainen tarttui siihen ja suuteli hänen sormiansa, sanoen:\n\n\"Jospa täyttäisin toiveenne, armollinen neiti.\"\n\nLuulin jo juhlamenojen loppuneen ja olin iloissani, sillä minua\nkyllästytti tämän ilveilyn katseleminen, mutta vanha pappi, Zibalbayn\nkasvinveli, nousi seisomaan ja sanoi:\n\n\"Yksi työ on vielä tehtävä, Veljet; ennenkuin lähdemme täältä\nkaikkein Pyhimmästä, meidän on vannotettava nämä muukalaiset\nNeuvostomme jäseniksi. He ovat tulleet tänne kaukaa, ja täällä meidän\nkeskuudessamme on heidän elettävä ja kuoltava, koska he molemmat\ntietävät salaisuutemme ja toinen heistä on määrätty tulemaan suuren\nhallitsijan isäksi, hallitsijan, jonka tuloa me olemme odottaneet monta\nsukupolvea. Siihen asti kuin tuo lapsi syntyy, on häntä vartioitava\nkuin papit kaitsevat pyhää tulta.\"\n\n\"Niin! Se on oikein ajateltu. Heidät on vannotettava ja heidän\ntietoonsa on saatettava, että tuon valan rikkominen tuottaa kuoleman\",\noli vastaus.\n\nNousi silloin seisomaan Mattai, Kaikkein Pyhimmän Isäntä, ja sanoi:\n\n\"Te, valkoinen mies, Meren Poika, ja Te, Ignatio Vaeltava, Sydämen\nHerra, vannokaa Sydämen pyhän tunnusmerkin nimeen vala, jonka\nrikkominen tuo kamalan kuoleman tässä maailmassa ja ikuisen kadotuksen\ntulevissa maailmoissa. Vannokaa, antaen valanne pantiksi sielunne\nja ruumiinne, ettei kumpikaan teistä sanoin eikä teoin paljasta\nhituistakaan tämän Veljesliiton salamenoista ja tiedoista, tämän\nLiiton, jonka uskollisia palvelijoita te olette hamaan kuolemaanne\nasti, pitäen sitä mahtavimpana valtana maan päällä. Vannokaa, ettette\nota itsellenne tämän Sydämen kaupungin aarteita, ettekä ilman korkean\nVeljesliiton lupaa yritä lähteä sen rajojen ulkopuolelle tai tuoda\nketään muukalaista sen muurien sisäpuolelle. Vannokaa kaikki tämä,\nkädet alttarilla, antaen sielunne ja ruumiinne valanne pantiksi.\"\n\nOli siinä vielä muitakin pykäliä, jotka olen unohtanut, mutta tämä oli\nmeille sanellun valan pääsisältö. Katselimme avuttomina toisiimme, ja\nkun muuta pelastusta ei ollut, vannoimme, polvistuen alttarin ääreen,\nkädet sen päällä.\n\nKun valan juhlalliset sanat oli sanottu, kuulimme takaamme raskasta\nkivenrahinaa.\n\n\"Nouskaa\", sanoi vanha pappi, \"kääntykää, Veljet, ja katsokaa mitä on\ntakananne.\"\n\nTottelimme, ja peräydyimme huudahtaen alttarin laitaan, sillä kuuden\njalan päässä meistä oli lattiasta nostettu suuri kivi ja paljastettu\nlähde, jonka syvistä uumenista kuului kaukaista vedenloisketta.\n\n\"Katsokaa, Veljet\", hän jatkoi. \"Jos vannomanne lain muoto rikotaan,\ntietäkää millä lailla syntinne rangaistaan. Tuohon kuoppaan teidät\nheitetään, jotta vesi tukahuttaisi teidät ja Manalan pahat henget\nsaisivat sielunne ijankaikkisesti. Oletteko nähneet, ja ymmärrättekö\nsiis?\"\n\n\"Olemme nähneet ja ymmärrämme\", vastasimme.\n\n\"Lukittakoon kuopan suu jälleen, ja rukoilkaa sydämessänne, ettei\nse koskaan avautuisi nielemään teidän tai meidän kenenkään ruumista\nelävältä. Meren Poika ja Te, Ignatio Vaeltava, valat ovat vannotut ja\njuhlamenot ovat päättyneet. Tästä hetkestä hamaan kuolemaanne asti\nolette meidän joukkoamme, osallisia oikeuksiimme ja etuuksiimme, ja\nteille määrätään talot, palvelijat sekä asemanne mukaiset tulot.\nMenkää, Veljet, virkistymään ja valmistautumaan kansan kohtaukseen\npyramiidin huipulla aamunkoitteessa; tunnin kuluttua siis. Viekää\nheidät pois, Lordi Mattai.\"\n\nNiin me läksimme, jättäen sinne Halkaistun Sydämen taikakalun, sillä\npapit kieltäytyivät antamasta sitä minulle takaisin, sanoen Päivän\nja Yön vihdoinkin joutuneen oikeaan paikkaansa ja pysyvän siellä\nainaiseksi. Mayan, Mattain ja pappijoukon saattamana kuljimme salien ja\nkäytävien läpi temppelin pihalle ja sieltä palatsin huoneisiin, missä\nvahvistimme itseämme syöden, sillä olimme jo näännyksissä.\n\nJuoni oli onnistunut, virallinen päätös oli ohi, eikä meidän\ntoistaiseksi tarvinnut enään pelätä henkeämme. Mattain valtakin\noli säilynyt ja hänen tyttärensä pysyi yhä Tikalin vaimona; herra\nStrickland ja neiti Maya olivat saavuttamaisillaan toiveidensa\npäämäärän, kun heidät kansan läsnäollessa julistettaisiin\nyhteenkuuluviksi. En koskaan ole syönyt ateriaani alakuloisempana, ei\nkoskaan tulevaisuuden huoli ja pelko ole synkentänyt kasvojani niinkuin\nnyt; sillä vaikkei mitään puhuttu, tunsimme kukin sydämessämme itsemme\nsyypääksi rikokseen, ja että roistotyömme varhemmin tai myöhemmin,\ntavalla tai toisella, yllättäisi meidät.\n\nAsian suhteen oli minulla nureksimisen syytä, sillä en puolestani\nollut voittanut mitään, jos toiset ehkä olivatkin; sitäpaitsi tunsin\njuhlallisen valan sitovan itseäni ja kieltävän minun edes lähtemästä\npois tästä kaupungista, mihin olin tullut niin suurin toivein. No,\ntehty oli tehty, ja oli turhaa murehtia tai miettiä tulevaisuutta,\njoten kysyin Mattailta, mitä tapahtuisi pyramiidin huipulla.\n\n\"Siellä on suuri kansankokous\", hän vastasi, \"niinkuin tapa on Vetten\nNousuyön jälkeisenä aamuna, ja silloin saavat kaikki tiedon, mitä on\ntapahtunut Kaikkein Pyhimmässä. Jos kansa niin tahtoo, tunnustetaan\nTikal sopimuksemme mukaisesti päälliköksi, ja joko tänään tai huomenna\ntulee valkoisesta miehestä neiti Mayan puoliso, jotta\" -- hän lisäsi\npilkallisesti -- \"heidän liitostaan syntyisi tuleva Pelastaja. Jos\nolette valmiit, on meidän jo aika lähteä, sillä kansanjoukko on\nkokoontunut ja seurue odottaa meitä ulkopuolella.\"\n\nTullen ulos palatsista me asetuimme odottavien ylimysten ja asemiesten\njoukon keskeen, astuimme yli pihan ja aloimme kavuta pyramiidin\nportaita. Yö vaaleni koin sarastaessa; ja hämärässä valaistuksessa,\njonka läpi vain tähdet tuikahtelivat heikosti, me huomasimme\nmäärättyihin paikkoihinsa alttarin ääreen kokoontuneen joukon pappeja\nja ylimyksiä, yllään päärmetyt viitat -- sillä aamu-ilma oli kylmä.\nHeidän edessään seisoivat sankat kansanjoukot, jotka olivat tänä\njuhlapäivänä kokoontuneet tänne rukoilemaan ja kuulemaan oikeata\nselontekoa Zibalbayn kuolemasta; Zibalbayta tuntemattomista maista\nseuranneiden muukalaisten kohtaloa; päällikön paikan ja vallan\nseuraajaa koskevaa Neuvoston päätöstä; ja lopuksi sitä seikkaa, oliko\njumalan oraakkeli puhunut papeilleen tästä tai mistään muusta asiasta,\nkun kadonnut taikaesine pantiin paikalleen Kaikkein Pyhimpään.\n\nPäästyämme alttarin luo, annettiin meille istuimet Sydämen ylimysten\njoukossa; Mayan ja englantilaisen istuimet oli asetettu niin, että koko\nkansanjoukko saattoi nähdä ne.\n\nSitten seurasi hiljaisuus, kunnes vihdoin vartiohuoneen katolle\nasettunut pappi ilmoitti hopeatorveen puhaltaen koin syttyneen, jolloin\nvalmiina oleva laulajajoukko alkoi laulaa ihanaa virttä, koko joukon\nyhtyessä loppusäkeisiin. Heidän laulaessaan osui nousevan auringon säde\nalttarilla palavaan tuleen, ja taaskin torvi soi.\n\nHiljaisuuden syntyessä rukoili tulen ääressä seisova, valkoiseen\nviittaan puettu pappi kuuluvalla äänellä:\n\n\"Oi jumala, meidän jumalamme, hukuta syntimme hukkuvan vuoden mukana.\nOi jumala, meidän jumalamme, vahvista ja virvoita meitä voimallasi\nalkavan vuoden vaiheissa. Oi jumala, meidän jumalamme, armahda meitä,\nnosta meidät menneiden päiväin pimeydestä ja anna meille valoa\nvaeltamaan tulevia teitä. Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!\"\n\nHän lopetti, mutta ympäröivästä joukosta vastasivat lukuisat äänet:\n\"_Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä_!\"\n\nHetken aikaa vaikeni vanha pappi, ja tulen loimo läikehti hänen\npitkällä vartalollaan ja itään suunnatuilla, haltioituneilla\nkasvoillaan. Hämärä vaaleni vaalenemistaan, kunnes yht'äkkiä aurinko\nampui läpi varjojen nuolen lailla säteensä pyramiidin huippuun, niin\nettä pyhä tuli kalpeni ja näytti aivan kuin riutuvan. Auringonvalon\nsyttyessä nousi polvistunut rukoilijain joukko -- miehet ja naiset --\nylös marmorilattialta. Heitettyään pois valkoisia pukujaan peittävät\ntummat levätit, he kääntyivät kohotetuin käsin itää kohti ja huusivat\nyhteen ääneen:\n\n\"Terve, oi aurinko sulle, antaja hyvien lahjain! Terve, oi sulle,\nuus-syntyinen auringon lapsi!\"\n\nSitten valo yhä kirkastui, ja pian ilmestyi kaupunki sumuvaipoistaan\nihanana ja valkoisena; ja kun päivänsäteet alkoivat paistaa sinnekin,\nlukivat toiset, alttarin vieressä olevat papit Vetten Nousun alkaissa\nvälttämättömät rukoukset. Sydämen kansalle oli tämä tapaus erikoisen\ntärkeä, sillä heidän maassaan sataa vain hyvin vähän. Heidän satonsa\nrunsaus riippui siis siitä, että järven vedet paisuivat mantereen\nvaltavien vuorien lumen sulaessa ja peittivät alleen saaren sekä\nmantereen alavat rannat. Kun vedet olivat jälleen laskeutuneet, kylvi\nkansa siemenen mudan lannoittamaan, viljavaan maahan, mistä se, ilman\nsuurempaa vaivaa, korjasi sadon, ennenkuin järvi tulvi taas uudelleen.\n\nKun rukoukset olivat päättyneet ja vartavasten valitut kauniit lapset\nolivat tuoneet tuoreita kukkia alttarille, siunasi Tikal ylimmäisenä\npappina kansan, ja siihen loppuivat asiaan kuuluvat juhlamenot.\n\nSilloin nousi Mattai puhumaan, ilmoittaen kansalle kaikki tapahtumat,\ntai kaikki ne, jotka olivat heille välttämättömiä. Hän kertoi heille\nZibalbayn kuolemasta, taikaesineen sovittamisesta tunnusmerkkiin ja\ntämän sisältä löytyneestä kirjoituksesta, jonka hän luki ääneen,\nkuolonhiljaisuuden vallitessa. Sitten hän ilmoitti heille, miten\narmollinen neiti Maya sekä valkoinen mies suostuivat menemään\nnaimisiin, oraakkelin ääntä totellen; sekä vielä, miten armollinen\nneiti Maya oli toivonut serkkunsa Tikalin yhä pysyvän Sydämen Kaupungin\npäällikkönä, jotta hän, armollinen neiti Maya, voisi ilahduttaa\nTaivaan lähettämää miestänsä ja levätä siihen asti, kuin lapsesta\nolisi varttunut mies, jonka viisaus ja valta tekisi heidät vielä\nmahtavammiksi kuin heidän esi-isänsä olivat olleet.\n\nKun hän oli lopettanut selityksensä, kuului suosiohuutoja ja\nilon-ilmauksia ja joku ääni kansan joukosta kysyi, milloin tuo\nvalkoinen mies, Meren Poika, ja armollinen neiti Maya vihittäisiin.\n\nTähän kysymykseen vastasi Maya itse, sanoen herransa tahtovan sen\ntapahtuvan samana iltana palatsin juhlasalissa, sekä että tapauksen\nkunniaksi järjestettäisiin suuri juhla.\n\nTämän jälkeen puheet loppuivat, eikä Tikal ollut sanonut hyvää eikä\npahaa sanaa, mikä ei ollut hänen asemansa mukaista, mutta maan tapojen\nmukaan tuli paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, onnittelemaan Mayaa,\njosta oli tulossa morsian.\n\nVäsyneenä katselemaan heitä ja kuulemaan heidän kaunisteltuja puheitaan\nminä liityin erään ystävällisen ylimyksen pariin ja läksin katsomaan\nvesiportin sulkemismenoja: suuri marmorimöhkäle vieritettiin erityiseen\naukkoon, mihin virkamiehet kiinnittivät sen kuparitelkein, sulkien\nsinetillä. Vaikka tulva olisikin matala, oli kuolemanrikos rikkoa näitä\nsinettejä neljään kuukauteen, ja jos joku tällä aikaa tahtoi lähteä\nulos kaupungista, oli hänen noustava muurille ja laskeuduttava sieltä\ntikapuiden avulla puiselle laiturille, mihin veneet olivat ankkuroidut.\nKuljimme jälkeenpäin ympäri muureja ja pitkin pääkatuja, ja minä\nihmettelin tämän paikan autiutta, sillä se oli enimmäkseen raunioina.\nSiitä huolimatta luulen, ettei Meksiko esi-isäni Montezuman aikoinakaan\nollut mahtavampi ja väkirikkaampi kuin tämä kaupunki varmasti oli ollut\nsuuruutensa päivinä.\n\nPuolipäivän tienoissa palasin palatsiin, minulle määrättyyn\nhuoneustoon, ja kun kuulin herra Stricklandin yhä olevan neiti Mayan\nseurassa, söin päivälliseni yksin, niin paljon kuin minulla riitti\nruokahalua, ja heittäydyin hetkeksi maata.\n\nMinut herätti unestani herra Strickland, joka saapui yhtä iloisena kuin\nhän aina muinoinkin oli, ennenkuin vielä olimme liittyneet Molasinkaan\nseuraan, ja puhui suurella touhulla häävalmistuksistaan. Kuuntelin\nmitä hänellä oli kerrottavana ja yritin parhaani mukaan päästä hänen\nmielialaansa, onnistumatta luullakseni kumminkaan, sillä lopulta\nsai hän minun synkän mielialani ja alkoi katua menneisyyttään ja\nepäröidä tulevaisuuttaan. Lohdutin parhaani mukaan häntä, onnistumatta\nkuitenkaan, sillä hän pudisti päätään, sanoen:\n\n\"Vaikka Maya onkin intiaani, rakastan häntä, eikä kukaan muu nainen ole\nmerkinnyt minulle sitä kuin hän. Mutta minä pelkään, Ignatio, sillä\ntämä avioliitto alkoi huonoilla enteillä, ja minä rukoilen, ettei\npetoksella alettu asia päättyisi surkeasti. Tulevaisuus on synkkä sekä\nTeille että minulle. Teillä oli tänne tullessanne määrätty tarkoitus\nja Te tahdotte lähteäkin täältä tarkoitustanne seuraten; enkä minäkään\ntahdo, vaikka otankin tämän neidin vaimokseni, kuluttaa elämäni päiviä\nSydämen Kaupungissa, vaikka ainakin nyt näyttää siltä, että meidän on\nsiihen pakko, ellemme pääse pakenemaan.\"\n\n\"Toivokaamme pääsevämme pakenemaan\", minä vastasin.\n\n\"Minä epäilen\", hän sanoi, \"sillä olen huomannut, vaikka meitä\nkohdellaankin kaikella kunnialla, meitä tarkkaan vartioitavan,\nainakin minua, erinäisistä syistä. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä\nainakin toivon, ettei tämä avioliitto millään lailla sotke meidän\nystävyyttämme, Ignatio?\"\n\n\"Eipä tiedä, herra\", vastasin, \"vaikka luulen saman asian jo viikkoja\nsitten synnyttäneen juovan välillemme ja pelkään että tuo juopa\nsyvenee. Onhan sitäpaitsi kohtaloni määrännyt että nainen ja naisen\nlempi asettuu minun, suunnitelmieni ja ystävieni tielle. Siitä asti\nkuin silmäni ensi kertaa näkivät maatilan kappelin alttariin sidotun\nneiti Mayan, tunsin hänen kauneutensa sotkevan suunnitelmamme,\nja näyttää siltä kuin sydämeni olisi puhunut totta. Sillä hänen\njohtaminaan olemme lähteneet kulkemaan pimeätä polkua, jonka loppua ei\nihmissilmä aavista.\"\n\n\"Niin\", hän vastasi, \"mutta lähdimme kulkemaan tuota polkua,\npelastaaksemme henkemme.\"\n\n\"Hän sen valitsi, ei pelastaakseen omaa henkeään, josta luulen hänen\nvähän välittävän, vaan saadakseen itselleen haluamansa miehen. Minun\nmielestäni olisi meidän molempien ollut parempi kuolla, jos se oli\nJumalan tahto, kuin elää rikoksen tahraamin sydämin, koska meidän\nkuitenkin kerran on kuoltava, eikä jäljellä olevat vuodet kumminkaan\nvoi pyyhkiä pois tuota tahraa. No, mutta tämähän on sulhaselle\ntietenkin mieletöntä puhetta. Unohtakaa se, ystävä, ja levätkää,\nkootaksenne voimia hääjuhlaanne varten.\"\n\nVastaamatta mitään heittäytyi herra Strickland vuoteeseensa, missä\nhän viipyi -- unessa vai valveilla, en tiedä -- auringon laskuun\nasti, jolloin joukko ylimyksiä ja palvelijoita herätti hänet, vieden\nhänet kylpyyn. Hänen palattuaan toivat toiset lähetit loistavia\npukuja ja Mayan hänelle ja minulle lahjoittamia jalokiviä, joita piti\njuhlatilaisuudessa kannettaman.\n\nKun parturit olivat leikanneet ja voidelleet hänen vaalean tukkansa ja\npartansa tämän kansan tapojen mukaisesti, puettiin hän kuin mikäkin\nteurasuhri.\n\nKun kaikki oli valmista, avautuivat ovet selki seljälleen ja kuusi\nairutta, sauvat käsissä, astui sisään, mukanaan joukko herttaisia\nlaulavia tyttöjä, jotka eivät, totta puhuen, olleet pieniä. Näiden\nairueiden ja neitojen keskeen asetettiin herra Strickland, ja niin\nlähdettiin kulkemaan, minun astellessani raskain sydämin jäljessä,\njuhlasalia kohti. Kun olimme päässeet sen ääreen, temmattiin ovet auki\nja laulajat virittivät rakkauslaulun, kauniin kylläkin, mutta niin\nhullunkurisen, että olen sen jo unohtanut.\n\nAstuimme yli kynnyksen ja näimme suuren salin olevan tupaten täynnä\nlampunvalossa välkehtiviin jalokiviin pukeutunutta yleisöä. Tämän\nseurueen läpi astuimme salin takaosassa olevalle avoimelle paikalle,\nmissä istui puoliympyrän muotoisessa kaaressa Sydämen Neuvosto, Tikal\nvaimoneen keskellä, Mattai heidän oikealla puolellaan ja vasemmalla\nZibalbayn kasvinveli, tuo vanha pappi Dimas, joka oli sanellut valamme.\n\nSaapuessamme perille nousi koko Neuvosto, yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta, seisomaan ja kumarsi englantilaiselle. Tuo poikkeus\noli Tikal, joka tuijotti liikahtamatta suoraan eteensä. Tuskin olivat\nhe jälleen istuutuneet, kun taaskin kuului soiton säestämää laulua\nja salin toiselta seinältä ilmestyi joukko kuninkaalliseen vihreään\npuettuja, tammenlehdin seppelöityjä soittoniekkoja, ruokopillejänsä\npuhaltaen. Soittoniekkojen marssittua tai oikeammin tanssittua ilmestyi\nparvi nuoria, valkoisiin puettuja tyttöjä, valkoiset liljat käsissä,\nkylväen kukkansa lattialle, morsiamen kulkea.\n\nSitten saapui itse Maya, kuin kauneuden ilmestys, saaden miltei\nsulamaan minunkin kylmän sydämeni ja pannen minut myötätuntoisemmin\nkatselemaan englantilaisen osallisuutta salajuoneen. Hänelläkin oli\nvalkoinen, kullalla päärmetty puku, Sydämen tunnusmerkki rinnassaan.\nHänen vyönsä ja kaulakoristeensa olivat täynnä kallisarvoisia\nsmaragdeja; hänen päässään välkkyi järven simpukoista muinoin saatujen\nhelmien täyttämä tiaara ja hänen ranteissaan ja nilkoissaan oli\nkultarenkaat. Hänen aaltomainen tukkansa valui valtoimena miltei\njalkojen sandaaleihin asti ja kädessään piti hän arvonsa merkkinä\npientä, kultaista valtikkaa, jonka toisessa päässä oli suuri helmi,\ntoisessa sydämenmuotoinen smaragdi.\n\nHän astui esiin, tai oikeammin keinui siro päänsä pystyssä, ja niin\nkummallinen ja ihana oli hänen kasvojensa ilme, etten siitä asti kun\nhänet näin siihen saakka kun hän oli ehtinyt sulhasensa viereen, muista\nhuomanneeni mitään muuta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jotenkin\nvakavat; ne näyttivät sillä hetkellä oikeastaan paremminkin valkoisen\nkuin intiaanirotuisen naisen kasvoilta, ja hänen kaarevat huulensa\nolivat raollaan, kuin olisivat ne halunneet lausua jonkun unohtuneen\nsanan. Hänen syvät, siniset silmänsä olivat avoinna ja katsoivat\nsilmäripsien varjosta salaperäisinä ja tenhoavina, kuin unessakävijän\nsilmät. Äkkiä ne kohtasivat herra Stricklandin katseen ja saivat\ninhimillisen ilmeen, punaisen veren virratessa hänen rinnassaan,\nkäsivarsissaan ja otsassaan.\n\nSitten minulta loppui lumous. Tarkastin Tikalia ja näin hänen\nkasvoillaan saman ilmeen, jolla hän omana hää-iltanaan oli katsonut\nMayaa, luultuaan hänen jo kuolleen, mutta huomattuaan hänet edessään,\ntäynnä lihaa ja verta. Palavasti, epätoivoisesti tuijotti Tikal häneen,\nja minä huomasin kyyneleitä hänen tuimissa silmissään, ja että hän\nhehkui raivoa kiireestä kantapäähän asti, nähtyään Mayan ottavan\nriemulla vastaan hänen valkoisen kilpakosijansa.\n\nTikalista minun katseeni siirtyi hänen vierellään istuvaan tummaan\nkaunottareen, Nahuaan, hänen vaimoonsa, ja minä huomasin hänen tällä\nhetkellä varmasti tietävän sen, mitä hän tähän asti oli ehkä vain\naavistanut, että hänen miehensä sydämessään halveksi häntä, samalla\nkuin hän kaikesta sydämestään ja sielustaan rakasti tuota nuoruutensa\nkihlattua, joka nyt seisoi hänen edessään toisen miehen morsiamena.\n\nEpäilys, kauhu ja raivo kuvastuivat Nahuan silmissä, kun tuo tieto\nuhkaavasta kurjuudesta syttyi hänessä, naisen kurjuudesta, joka huomaa\nikipäiviksi kadonneen sen, mikä on hänelle elämässä ollut kaikki\nkaikessa. Painaen hetkeksi käden sydämelleen hän kääntyi poispäin,\nsalatakseen häpeänsä ja kurjuutensa, ja kun hän jälleen nosti\nkatseensa, oli se tyyni kuin kuvan katse, mutta siitä hehkui kylmä,\nleppymätön viha -- viatonta naista kohtaan, joka oli ryöstänyt hänen\nonnensa.\n\nNyt seisoivat sulhanen ja morsian yhdessä avoimella paikalla,\nympärillään puolikaaressa Sydämen Neuvosto, mihin minullekin oli\njärjestetty istuin; heidän takanaan olivat soittoniekat ja laulutytöt\nja heidän takanaan taas häävieraiden kirjava joukko.\n\nKun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, nousi yliairut seisomaan ja\njulisti tulevien aviopuolisoiden nimet ja arvon, ilmoittaen lyhyesti,\nettä heidät vihittäisiin kaupungin suojelusjumalan suoranaisesta\nkäskystä, Sydämen Neuvoston toivosta, sekä heidän keskinäisen\nrakkautensa takia. Kirjoitetusta asiakirjasta luki hän sitten\nsopimuksen, jonka nojalla Maya luovutti hallitusoikeutensa serkulleen\nTikalille, ja minä huomasin seurueen kuuntelevan sopimusta kylmällä\nvaitiololla, muutamien ilmaistessa paheksumisensa. Vihdoin luetteli hän\ntoisesta asiakirjasta määräykset, etuudet, velvollisuudet, omaisuuden,\ntalot ja palvelijat, jotka kuuluivat Ruhtinatar Mayalle ja hänen\npuolisolleen ja myöskin minulle, heidän ystävälleen.\n\nSaatuaan lukunsa loppuun, kysyi hän herra Stricklandilta ja Mayalta,\nolivatko he kuulleet kaikki Neuvoston määräykset ja suostuisivatko\nhe niihin. He nyökkäsivät myöntäen, jolloin yliairut, puhutellen\nTikalia kaikilla hänen arvonimillään, kehoitti häntä päällikköasemansa\nja papillisen toimensa nojalla kansan nähden vihkimään nämä kaksi\ntoisiinsa, niinkuin maan vanhat lait määräsivät.\n\nTikal kuuli hänen kehoituksensa ja nousi seisomaan, ikäänkuin olisi\ntahtonut käydä suorittamaan toimitusta, mutta istuutui jälleen ja sanoi:\n\n\"Hakekaa, airut, joku muu pappi, sillä minä en tee sitä.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nMattai ennustaa pahaa.\n\n\nKun Tikal oli sanonut sanansa, kuului salista hämmästyksen kohina, ja\nMattai alkoi kuiskutella hänen korvaansa. Tikal kuunteli hetken, mutta\nkääntyi sitten vihoissaan hänen puoleensa ja sanoi kovalla äänellä,\nniin että kaikki kuulivat sen:\n\n\"Sanon Teille, Mattai, etten halua ottaa osaa tähän rikokseen. Onko\nmokomaa ennen kuultu, että Sydämen Ruhtinatar, maan ylhäisin nainen,\njoutuisi naimisiin jonkun muukalaisen kanssa, joka eksyneen koiran\ntavoin on kuljeksinut meidän porteillemme?\"\n\n\"Ennustus --\", alkoi Mattai.\n\n\"Ennustus! En lainkaan usko ennustuksiin. Miksi tottelisin ennustusta,\njoka on kirjoitettu vasta nyt, mutta koska tai kuka sen on\nkirjoittanut, sitä en tiedä? Tämä nainen oli minun kihlattu morsiameni\nja nyt minua pyydetään vihkimään hänet nimettömään mieheen, joka ei ole\nedes meidän vertamme eikä uskoamme. No, minä en vihi.\"\n\n\"Mutta, herra, Tehän herjaatte\", vastasi Mattai raivostuen, \"sillä\nei ole sama asia vastustaa jumalan oraakkelia tai ylipappia. Siksi\ntoiseksi\", hän jatkoi pisteliäästi, \"mitä se Teihin koskee, joka olette\nvasta kymmenen päivää ollut naimisissa vieressänne olevan naisen\nkanssa, jos muinoinen kihlattunne valitsee itselleen toisen miehen?\"\n\n\"Mitä se minuun koskee?\" kertasi Tikal vimmoissaan. \"Jos tahdotte\ntietää, kerron Teille. Minuun se juuri koskeekin. Miten tulin\nrikkoneeksi uskollisuuteni ja ottaneeksi tyttärenne vaimokseni? Teidän\ntakianne, Mattai, Teidän takianne, valehtelija ja väärä profeetta.\nEttekö vannonut minulle Mayan kuolleen erämaahan? Ja ettekö Te,\ntyydyttääksenne kunnianhimoanne, pakottanut minua ottamaan tyttärenne\nvaimokseni? Niin! Ja eikö tämä Sydämen Ruhtinattaren ja valkoisen\nmiehen välinen avioliittokin ole Teidän omien etujenne tarkoituksessa\npunottu juoni?\"\n\nKaikkien meidän jäädessä hämmästyksiimme nousi Nahua, joka tähän asti\noli vain kuunnellut ja vaiennut, seisomaan, sanoen:\n\n\"Mieheni Tikal unohtaa, että jo yleinen kohteliaisuus turvaa\nepämieluisenkin vaimon julkiselta häväistykseltä.\"\n\nSitten hän kääntyi ja lähti takanaan olevasta ovesta ulos.\n\nSeurue sääli tuota naista ja oli närkästynyt miehelle. Ja joka puolella\nkävi kuiske ja jupina. Kun kaikki äänet vaikenivat, sanoi Tikal: \"Tämän\nyön touhuista koituu vielä ikäviä, enkä minä tahdo sotkea niihin\nkättäni. Tehkää mitä teitä haluttaa.\" Ja ennenkuin kukaan ehti mitään\nvastata, oli hänkin lähtenyt salista asemiestensä seuraamana.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, sitten alkoivat miehet puhua hämmästyksissään\nja jotkut Sydämen Veljesliiton jäsenet nousivat istuimiltaan\nneuvottelemaan hät'hätää. Vihdoin istuivat he takaisin paikoilleen,\nmutta Mattai pyysi, kätensä ylös nostaen, hiljaisuutta ja lausui näin:\n\n\"Suokaa anteeksi\", hän alkoi, puhuen seurueelle, \"jos sanani tuntuvat\nharkitsemattomilta ja raaoilta, mutta minun on vaikea pysyä tyynenä,\nkuullessani tytärtäni ja itseäni julkisesti häväistävän. En tahdo\nalentua vastaamaan niihin syytöksiin, jotka Lordi Tikal raivopäissään\nkohdisti minuun. Joku paha voima on häneltä varmastikin vienyt järjen,\nkoska hän saattaa unohtaa miehenkunniansa ja ruhtinaan ja papin\nvelvollisuutensa ja lausua tuollaisia parjauksia jumalaamme vastaan\nja jumalamme Ruhtinatar Mayalle aviopuolisoksi valitsemaa valkoista\nmiestä sekä minua, Kaikkein Pyhimmän Isäntää vastaan. Moni teistä piti\nminua mielettömänä silloin, kun oli kysymyksessä Tikalin asettaminen\nviimeisen ruhtinaamme Zibalbayn tilalle, luullessamme hänen tyttärineen\nkuolleen erämaahan, ja minä annoin ääneni Tikalille. Nyt minä huomaan,\nettä muut olivat oikeassa ja minä itse olinkin väärässä. Mutta\nriittäköön jo tämä ikävyys ja surkeiden asiain pohtiminen, se on huonoa\nhääiloa. Tikal, pääpappimme, on mennyt, mutta muita pappeja löytyy\nvielä, eikä hänen tahtonsa ole Neuvoston eikä Sydämen kansan tahto. He\nkannattavat tätä avioliittoa, ja Dimas, vanhin joukosta, minä kutsun\nTeitä toimittamaan vihkimisen.\"\n\nSilloin huusi seurue suosiota, sillä kaikki olivat jännittyneitä tämän\nharvinaisen liiton takia, joskin se etupäässä kutkutti vain heidän\nmielikuvitustaan. Jopa Tikalin puoluelaisetkin olivat raivoissaan\nhänelle hänen kehnon ja raa'an käyttämisensä takia vasta vihittyä\nvaimoaan kohtaan.\n\nKun melu jälleen hiljeni, nousi vanha pappi Dimas seisaalleen ja\nluki, liitettyään yhteen Mayan ja englantilaisen kädet, liikuttavan\nja ihanan rukouksen heidän puolestaan, siunaten heidät ja anoen\nTaivaan Sydämeltä ja muilta jumalilta apua, jotta he lisääntyisivät\nja olisivat onnellisia keskinäisessä rakkaudessaan. Vihdoin pani hän\nvartavasten valmistetun valkoisen silkkivaatteen heidän päänsä päälle\nheidän polvistuttuaan hänen eteensä; irroitettuaan sitten morsiamen\nvyötäisiltä smaragdivyön, hän otti kiinni Mayan oikeasta kädestä ja vei\nsen englantilaisen käteen. Sitten sitoi hän kädet vyöllä yhteen kiinni\nja julisti juhlallisin sanoin Taivaan ja maan nähden nämä kaksi ihmistä\nmieheksi ja vaimoksi, kunnes kuolema heidät erottaisi.\n\nSitten otettiin vaate pois ja vyö irroitettiin, ja noustuaan seisomaan\nsuutelivat vastavihityt toisiaan kaiken kansan nähden. Riemun huuto\nraikui, ja yksitellen, arvonsa mukaisesti, kävivät vieraat toivottamaan\nonnea morsiamelle ja sulhaselle, useat tuoden arvokkaita ja ihania\nlahjoja, jotka he antoivat palvelevien neitojen huostaan. Kaikkein\nviimeisenä tuli vanha pappi Dimas ja sanoi:\n\n\"Suloinen morsian, se lahja, jonka Neuvosto on määrännyt annettavaksi\nTeille, vaikkakin itsessään halpa, on kumminkin kaikkein arvokkaimpia\ntämän kaupungin sisällä, se on itse Taivaan Sydämen Kaikkinäkevän\nSilmän pyhä tunnusmerkki, jonka ihmissilmät Teidän kauttanne näkevät\ntänään ensi kertaa sitten monen sukupolven. Pitäkää sitä aina\nmukananne, armollinen rouva, ja muistakaa, vaikkeikaan tällä kivellä\nole näköä, että se Silmä, jonka tunnusmerkki tämä on, joka hetki lukee\nsielunne salaisimmat ajatukset. Tehkää ajatuksenne yhtä puhtaiksi kuin\nruumiinnekin on, älkääkä päästäkö sydämeenne vilppiä tai petosta; sillä\nkaikista näistä seikoista on Teidän tulevina päivinä tili tehtävä.\"\n\nNäin puhuessaan hän veti kätköstään tuon kaamean Silmän, jonka olimme\nnähneet Sydämen sisässä, kun riettailla käsillämme avasimme sen ja\npanimme oikean sijalle väärän. Nyt se riippui kultaketjuissa, jotka\nDimas pani morsiamen kaulaan, niin että punainen ja julmannäköinen koru\njoutui välkkymään hänen paljaalla rinnallaan. Maya kumarsi ja mutisi\njotain kiitokseksi, mutta minä näin että häntä alkoi pyörryttää tuo\nkamala esine, sillä hän kalpeni ja olisi kaatunut, ellei hänen miehensä\nolisi tukenut häntä.\n\nEnglantilaisen ja hänen vaimonsa ottaessa vastaan lahjoja ja\nkuunnellessa imarteluja oli palvelijajoukko täyttänyt pilarien taakse\nsijoitetut pöydät kaikenkaltaisella ruualla, ja merkin soitua alkoi\njuhla-ateria. Se oli pitkä ja riemuisa, vaikka ilo näyttikin hävinneen\nMayan kasvoilta, joka ei syönyt eikä juonut, vaan tavantakaa nosti\npunaista Silmää rinnaltaan, kuin olisi se polttanut ihoa.\n\nVihdoin nousi hän pöydästä ja astui miehensä saattamana kumartaen\npoikki salin pihalle, missä odottivat kantajat kantotuolein. Näihin he\nistuutuivat, ja kun olimme muodostaneet pitkän ja loistavan kulkueen,\njota en tässä kuitenkaan rupea kuvaamaan, läksimme kiertämään soiton\nja laulun kaikuessa ympäri suuren torin, kuun ja tuhansien soihtujen\nnäyttäessä tietä.\n\nTälle torille oli kokoontunut koko Sydämen Kaupungin väestö, miehet,\nnaiset ja lapset, juhlimaan morsianta, kukin kantaen kukkia ja\nroihuavaa soihtua; enkä minä koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä kuin\ntämä heidän kunnianosoituksensa.\n\nKun tori oli jo täynnä, pysähtyi kulkue palatsin porteille ja monet\nkädet olivat auttamassa morsianta ja sulhasta alas kantotuoleistaan.\nTällä hetkellä huomasin minä, sattuen seisomaan lähellä, erään\nsulkalevättiin pukeutuneen miehen ryntäävän ohitseni ja näin hänen\nkädessään välähtävän kuin veitsen.\n\nVaistomaisesti minä tulin huutaneeksi: \"Varokaa, ystävä!\" espanjaksi\nniin kovalla äänellä, että englantilaisen korva kuuli sen. Hän kääntyi\nympäri, ja siinä samassa hyökkäsikin jo mies hänen kimppuunsa,\nveitsi kädessä. Mutta saatuaan varoituksen, oli englantilainen häntä\nnokkelampi. Hypäten sivuun hän antoi samassa sellaisen täräyksen\nmurhamiehelleen, että tämä kierähti holvikäytävän varjoon.\n\nHetkeen aikaan ei kukaan näyttänyt ymmärtävän mitä tapahtui. Kun he\nymmärsivät ja alkoivat katsella miestä, oli hän jo tipo tiessään. Kuka\nhän oli tai miksi hän teki roisto-yrityksensä, ei saatu koskaan tietää;\nmutta minä puolestani en epäile, että joko Tikal itse tai joku hänen\nkäskyläisensä oli pukeutunut mustaan sulkalevättiin ja aikoi surmata\nTikalin kilpakosijan. Ajan mennen oli tällä yrityksellä suuri vaikutus\nkansaan, ja se oli yksi syy Tikalin vallan ja suosion sortumiseen.\n\nHerra Strickland vakuutti levollisesti lähellä oleville ylimyksille\njääneensä vahingoittumatta. Lausuttuaan lyhyet kiitokset vetäytyi hän\nsitten vaimoneen palatsiinsa, enkä minä nähnyt häntä enään sinä iltana.\n\nTänä hääpäivänä alkoi pisin ja väsyttävin vuosi, mitä pitkän ja\nvaivaloisen elämäni varrella olen viettänyt. Pian ymmärsin mistä\njohtui että Maya oli ruvennut vihaamaan syntymäpaikkaansa Sydämen\nKaupunkia, sen kansaa ja tapoja, ja kiihkeästi kaipaamaan uutta elämää\nuusissa maissa. Täällä ei ollut mitään vaihtelua ja työtä vähän;\nylellisen loiston uuvuttamana ränsistyivät suuren sivistyksen tähteet\nränsistymistään, eikä kukaan kohottanut kättään korjatakseen mitään.\nJos jotakin tehtiin, oli se vain pappien ja ylimysten aseman ja vallan\nkeinottelua, ja yhteinen kansa kulki kuuliaisena tätä tietä tai tuota,\nhankkien ruokaa ja vaatteita yhteiskunnalle -- ei itselleen -- mitä he\neivät tehneet sydämensä ilolla. Lekotellen ikuisessa päivänpaisteessa,\nkulkivat he kehdosta hautaan asti, toivomatta mitään, kärsimättä\nmitään, pelkäämättä mitään, tyytyen juhlimaan ja kuhertelemaan\nrappeutuvissa palatseissaan ja väsyttyään nukkumaan, kunnes koitti\ntaas juhlien ja lemmen aika, hakien väliajoilla sielulleen lohdutusta\nuskonsa kaavoista, uskonsa, jonka sisällön he olivat unohtaneet.\nSellainen oli kansa, josta Zibalbay toivoi luovansa valloittajaheimon!\n\nMutta he olivat syntyneet tällaiseen elämään; eivätkä he varmasti\nolisi kestäneet toisenlaista, sillä vaivalloisuus olisi masentanut\nheidät kuten intiaani-esi-isäni masentuivat espanjalaisten rautaisen\nkouran alla. Minulle tämä elämä oli yhtämittainen kidutus. Olen usein\nnähnyt villin eläimen kituvan ja kuolevan vankilassaan, vaikka sille\non annettu ruokaa paljon enemmän kuin se konsanaan olisi löytänyt\nsyntymetsistään, ja tuollaisen villin eläimen kaltaiseksi tunsin\nminäkin itseni tässä toimettomassa Sydämen Kaupungissa.\n\nRikkautta, jota läksin hakemaan, oli ympärilläni yltäkyllin\nhyödyttömänä ja toimettomana kuin kokoojiensa toimettomat kädet, ja\ntuolla Meksikossa oli taas miehiä, jotka tämän omaisuuden avulla\nvoisivat tehdä itsensä vapaiksi ja mahtaviksi. Oi! Minä en voinut koota\nheitä, en voinut edes päästä pakenemaan tyrmästäni, sillä jokaista\nliikettäni vartioitiin. Olisin kuitenkin yrittänyt paeta, ellei\nenglantilainen, jolle ilmaisin suunnitelmani, olisi moittinut minua\nuskottomaksi ystäväksi, jos lähtisin ja jättäisin hänet yksin tänne\nmuukalaisten maahan.\n\nHänen laitansa oli vieläkin pahempi kuin minun, sillä hän väsyi kohta\nperinpohjin tähän ikuisen kesän kaameaan kaupunkiin sekä kaikkeen\nmuuhun siellä, paitsi vaimoonsa. Kokonaisia tunteja saatoimme istua ja\ntähystellä järven avaroille ulapoille, punoen suunnitelman toisensa\njälkeen, miten pääsisimme noille vuorille ja vapauteen, hyljätäksemme\nkumminkin jokaisen suunnitelmamme. Sillä ne olivat toivottomia. Yötä\npäivää häntä vartioitiin, sillä tässä kohdassa vain unohti tuo kansa\nvälinpitämättömyytensä. Se tiesi rotunsa olevan kuolemaisillaan ja,\npanematta itse kortta ristiin omaksi pelastuksekseen, mieluummin\nuskoi tuohon ennustukseen, joka lupasi valkoisesta miehestä synnyttää\npelastajan.\n\nVaikkakin tuo ennustus oli väärä, oli se tai ainakin yksi puoli siitä\ntoteutumassa itsessään jo ihme tälle kansalle, jonka keskuudessa lapset\nolivat niin harvinaisia. Vihdoin tuo ennustettu lapsi syntyi -- poika\n-- eikä ilolla ollut ollenkaan rajoja. Kumma kyllä, Nahuakin synnytti\nsamana päivänä pojan, ja suuri oli hänen surunsa kuultuaan, ettei\nkansan ilo johtunut hänestä ja hänen synnytyksestään.\n\nJoku päivä englantilaisen häiden jälkeen kuulimme Mattain sairastuneen\njonkunlaiseen halvaukseen, mihin yhtyi parantumaton pitalisuus\nkäsivarsissa. Kuukausia hän makasi kotonaan, tullen säännöllisesti\nyhä huonommaksi, kuten lääkärit sanoivat. Eräänä iltana -- muistan\nsen olleen kolme päivää ennen Mayan lapsen syntymistä -- hän ilmestyi\nMayan, englantilaisen ja minun luo, meidän ihaillessamme palatsista\nkuunpaisteista puutarhaa. Emme olleet ensin tuntea häntä, sillä en\nkoskaan ennen ole nähnyt niin kaameata näkyä. Hänen ruumiinsa oli\npöhötyksissä; vasen käsi oli siteissä; pää vapisi lakkaamatta; ja\npitalisuus oli jo levinnyt kasvoillekin, jotka olivat kirjavat kuin\nsateenkaari.\n\n\"Älkää pelästykö minua\", hän alkoi matalalla äänellä, tuijottaissaan\nmeihin kalpein silmin. \"Ei teidän pitäisi pelästymän, sillä te kaikki\nolette osallisia siihen samaan rikokseen, joka on minusta tehnyt sen\nkuin nyt olen. Niin, epäilkää jos Teitä haluttaa, mutta minä tiedän\nsen. Jumalan kirous on kohdannut minua, hänen väärää palvelijaansa, ja\nse on kohdannut oikein. Olkaa varmasti vakuutettuja, että tuo kosto\nkohtaa teitäkin, sillä Silmä on nähnyt, Suu on puhunut ja Sydän on\najatellut tuomionne. Katsokaa minua ja oppikaa tietämään, mikä on\nväärintekijän palkka, ja koettakaa minun kärsimyksistäni saada mitta\nomille kärsimyksillenne. Ehkei teidän mittanne ole vielä täynnä; ehkä\ntäytyy teidän tehdä vielä suurempia syntejä; mutta kosto tulee -- sanon\nteille, että kosto tulee täällä ja tulevassa elämässä. Tein tämän,\nkaiken tyttäreni takia rakkaudesta häneen, ainoaan lapseeni. Hän oli\nkunnianhimoinen ja toivoi tätä miestä, ja minä toivoin voivani luoda\nvaltaa hänelle ja hänen lapsilleen.\n\n\"Mutta katsokaa, miten viini on käynyt etikaksi ja hänen ihana\nhedelmänsä tuhkaksi. Hänen miehensä vihaa ikuisesti häntä; he tuskin\npuhuvat enään, tai syytävät vain katkeria sanoja toisilleen. Vielä nyt\n-- joskaan ei kauvan on Tikal Sydämen kaupungin päällikkö, sillä hänen\nkade raivonsa on vienyt mielen häneltä; hänen tekonsa ovat kuristuksen\nja väkivallan tekoja; hän on saanut kansan vihat ja hänen suosijansakin\novat jo luopuneet hänestä ja vehkeilevät häntä vastaan. Tiedättekö,\nmitä he suunnittelevat. He aikovat nostaa, Maya, Teille syntyvän lapsen\npäälliköksi hänen sijaansa ja panna Teidät ja Teidän muukalaisen\nmiehenne hallitsemaan niin kauan kuin tuo lapsi kasvaa täysi-ikäiseksi.\nOi! Te olette suunnitellut taitavasti ja kaikki näyttää teille\ntoivorikkaalta, mutta minä ennustan, ettei niin tule käymään.\n\n\"Kirous kohtaa Teitä, Ignatio, Sydämen Haltija, sillä kaikki suuret\ntoiveenne luhistuvat kuin mätä katto, eikä korista koskaan uneksimanne\nkeisarikunnan lippuja kotkat. Orjalauma on se kansa, jonka takia\nponnistellut olette, ja orjalaumaksi se jää, sillä suvaitsemallanne\nrikoksella olette vahvistanut heidän kahleitaan. Kirous kohtaa Teidän\nlastanne, Maya -- hän ei koskaan kasva mieheksi; kirous kohtaa\nmiestänne -- hänen tukkansa ei ehdi harmaantua. Mutta raskaimmin\nkohtaa kirous Teitä, kavala Sydämen Ruhtinatar, Teitä, jonka elämä on\nkatkeamaton, pitkä valhe; Teitä, joka hylkäsitte uskonne ja rikoitte\nvalanne; Teitä, joka jätitte kansanne sekä ylhäisen, vanhan sukunne\nlait, saadaksenne itsellenne kuljeksivan valkoisen miehen. Nainen, emme\nkohtaa enään koskaan toisiamme; mutta muistakaa viimeisen kurjuutenne\nhetkellä ja ikuisen kadotuksen pitkinä vuosina nämä sanat, jotka Teille\ntänään olen sanonut.\"\n\nHeristäen kuihtunutta kättään kasvojemme edessä Mattai kääntyi ja lähti\npois huoneesta.\n\nHän lähti, mutta me tuijotimme kauhuissamme toinen toisiimme, sillä\nvaikkei kukaan meistä uskonutkaan hänen jumalaansa, tunsimme kumminkin\nsisimmässämme tämän miehen puhuneen totta, ja pahan perivän meidät\nvielä. Hetken nyyhkytti Maya, pää käsien varassa; sitten hypähti hän\nylös ja silmässään syttynyt tuli kuivasi kyyneleet.\n\n\"Käyköön niin\", hän huudahti, \"en välitä siitä. Ainakin olen saanut\nTeidät, rakkaani, ja joitakuita kuukausia, kaikista ikävyyksistä\nhuolimatta, olen ollut rinnallanne mitä onnellisin, ja tulkoon hyvää\ntai pahaa, mikään ei voi ryöstää minun muistojani. Mutta Teidän\ntakianne pelkään. Mieheni, Teidän takianne minä pelkään --.\"\n\nSitten hänen kiihkonsa meni ohi ja hän heittäytyi miehensä syliin ja\npuhkesi itkuun.\n\nSitten syntyi lapsi, terhakka poika, miltei valkea, äitinsä\ntähtisilmin; ja samana iltana kuulimme Mattain kuolleen tuskiinsa sekä\nNahuan synnyttäneen pojan.\n\nKahdeksantoista päivää kului, ja lapsivuoteestaan noussut Maya istui\nmiehensä ja minun kanssa, kamarineitsyen pidellessä sylissään nukkuvaa\nlasta takanamme, kun joukko Neuvoston herroja pyysi saada keskustella\näidin kanssa. He astuivat sisälle ja puhemies, Lordi Dimas, teki\nkumarruksen ja esitti asiansa:\n\n\"Sydämen Ruhtinatar, olemme tulleet luoksenne Neuvoston ja kansan\npuolesta, iloitsemaan kanssanne suuresta onnestanne ja esittämään\nmuutamia asioita Teille. Joitakuita kuukausia on kansa jo ollut\nkyllästynyt Tikalin sortoon ja mielivaltaisuuksiin, Tikalin, joka\nvastoin maan lakeja on tuominnut kuolemaan monta sortonsa vastustajaa.\nMutta eilen sai kaiken lisäksi Neuvosto kuulla erään hänen katalien\ntöidensä käskyläisen tunnustuksen, että hän on aikonut murhata\nmiehenne, lapsenne ja Lordi Ignation.\"\n\n\"Tosiaanko\", sanoi Maya, \"ja miksi puuttui minun nimeni tuosta\nluettelosta?\"\n\n\"Armollinen rouva, emme tiedä\", hän sanoi, \"mutta tuntuu siltä\nkuin salaliittolaisten olisi ollut määrä vangita Teidät elävänä ja\npiiloittaa jonnekin Tikalin huoneisiin.\"\n\nSilloin hypähti englantilainen seisaalleen ja vannoi kostavansa\nTikalille.\n\n\"Ei, herra\", sanoi Dimas, \"hänen persoonansa on pyhä eikä Teidän sovi\nsiihen koskea, eikä Teidän enään tarvitse peljätä häntä, sillä hänen\nliittolaisiaan ja häntä itseään vartioidaan yötä päivää. Eikä Tikal\ntule kauvan pysymään Sydämen kaupungin päällikkönä, sillä Neuvosto on\npitänyt salaisen kokouksen, johon teitä ei ole kutsuttu, ja päättänyt\nerottaa hänet rauhattomuuksiensa takia sekä kansan toivomuksesta.\"\n\n\"Voidaanko päällikkö erottaa?\" kysyi Maya.\n\n\"Voidaan, armollinen rouva, jos hän on rikkonut lakeja, sillä eikö\nisäännekin erotettu juuri samaisesti syystä? Eikä Tikal ole päässyt\ntuohon paikkaan syntynsä perustuksella, vaan hänet on valittu. Te\nolette oikea Zibalbayn perijä, Sydämen Ruhtinatar.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", Maya vastasi tyynesti, \"mutta olen luopunut\noikeudestani, enkä halua peruuttaa sanaani.\"\n\n\"Jos Te olette luopunut\", sanoi Dimas, \"on yksi, jolle se kuuluu.\" Ja\nhän osotti nukkuvaa lasta. \"Tuossa on Ennustuksen Lapsi, kansan toivo,\nja hänet aioimme korottaa hallitsijaksemme, asettaen Teidät ja miehenne\nholhoamaan häntä, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi.\"\n\n\"Ei\", sanoi Maya, \"sillä silloin kohdistuu Tikalin raivo häneen ja\nhänet surmataan -- joko julkisesti tai salaa.\"\n\n\"Mahdotonta, armollinen rouva, sillä samalla kuin hänet nimitetään,\npannaan Tikal lukkojen taakse, missä hän saa olla elämänsä loppuun\nasti.\"\n\n\"Ja milloin tämä tapahtuisi?\" kysyi englantilainen.\n\n\"Huomenna, iltapäivällä, pyramiidin huipulla, jotta lapsi voitaisiin\nnimittää kaikkein Pyhimmässä tästä kolmen päivän päähän, Vetten\nNousuyönä.\"\n\n\"Onhan mieletöntä kruunata pieni lapsi, enkä minä, enempää kuin\nmiehenikään, halua tätä huomaavaisuutta\", sanoi Maya. \"Jos Tikal\nerotetaan rikostensa takia, saakoon joku korkea ylimys hänen paikkansa,\nkunnes lapsi on varttunut, voidakseen ottaa hallituksen vastaan.\"\n\n\"Vaikkakin Te ja miehenne voitte käskeä meitä tulevaisuudessa\", vastasi\nDimas ankarasti, \"täytyy Teidän siihen asti totella, armollinen rouva,\nsillä Neuvoston ääni on ylempi ja se seuraa näkymättömän johtajansa,\nTaivaan Sydämen, tahtoa. Neuvosto on päättänyt, että Taivassyntyinen\nlapsi, jonka maallisia vanhempia te olette, ottaisi oman oikeutensa.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", sanoi Maya huokaisten; ja lähetystö poistui.\n\nTuona iltana olimme englantilainen ja minä erään ylimyksen talossa\npidetyssä juhlassa, mistä me palasimme melko myöhään. Päästettyämme\nhenkivartijamme menemään minä astelin hänen kanssaan aina hänen\nyksityishuoneustonsa ovelle asti, aikoen jättää hänet siihen; mutta hän\npyysi minua astumaan sisään, pohtiakseen kanssani päivän tapahtumia ja\ntätä lapsen kohta tapahtuvaa kruunausta.\n\nSuostuin siihen, ja kuljettuamme ensimäisen huoneen läpi saavuimme\ntoiseen, jonka takana sijaitsivat hänen makuuhuoneensa. Pysähdyimme\navonaisen ikkunan ääreen ja minä vedin lampun lähemmäksi, koska halusin\ntupakoida, eikä minulla ollut tulta. Siinä samassa olin kuulevinani\njotakin ja kuulostin tarkemmin, sillä tuntui kuin olisin vankkojen\nmakuuhuoneen ovien läpi kuullut naisen avunhuutoa. Tempasin ne auki ja\nsyöksyin sisään eteisen läpi, huutaen mennessäni herra Stricklandia\nseuraamaan.\n\nEn saapunut liian varhain, sillä makuuhuoneessa kohtasi minua kumma\nnäky. Vuoteen vieressä oli kehto, ja sen ääressä kamppaili kaksi\nnaista. Toisella heistä -- minä tunsin hänet Nahuaksi, Tikalin vaimoksi\n-- oli kädessään kupariveitsi, ja toinen, Maya, piteli häntä takaapäin\nkäsistä ja vyötäisiltä kiinni, jottei hän, kaikista ponnisteluistaan\nhuolimatta, päässyt lyömään veitsellään. Nahua oli näistä naisista\nsitäpaitsi raskaampi ja vahvempi, ja vaikka hitaastikin, hän kuitenkin\nläheni kehtoa. Saapuessani huoneeseen sai hän riuhtaistuksi irti oikean\nkätensä ja oli juuri iskemäisillään lasta veitsellään.\n\nTähän päättyi hänen yrityksensä, sillä minä tartuin häntä vyötäisiltä\nkiinni ja heitin hänet taaksepäin, jotta hän kaatui hervottomana\nlattialle, pudottaen veitsensä ja yrittäen kiirehtiä pakoon. Hän olikin\nsiinä samassa jaloillaan ja ryntäsi ovea kohti, missä herra Strickland\nkohtasi ja otti kiinni hänet.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nPakomme ja sen päättyminen.\n\n\n\"Miten tuli tämä rouva tänne, Maya, ja mitä asiaa hänellä on?\" kysyi\nenglantilainen.\n\n\"En tiedä, miten hän tuli\", sai hänen vaimonsa hengästyksissään\nsanotuksi. \"Kamarineitsyeni olivat menneet, ja minä valmistauduin\nkäymään levolle, kun peiliin katsellessani näin hänen seisovan\ntakanani, paljastettu puukko kädessään tähystelevän ympäri huonetta.\nSamassa osui hänen katseensa kehtoon, ja hän astui askeleen sitä kohti.\nSilloin käännyin minä ympäri ja tartuin häneen, pidellen häntä miten\ntaisin; mutta hän oli liian vahva minuun verraten ja laahasi minua\nmukanaan, ja olisi sillä hetkellä surmannut poikamme, ellei Ignatio\nolisi ehtinyt apuun.\"\n\n\"Onko tämä totta\", kysyi englantilainen Nahualta.\n\n\"On se totta, valkoinen mies\", hän vastasi.\n\n\"Miksi tahdotte tappaa niin viattoman?\" kysyi englantilainen taas.\n\n\"Eikö ole luonnollista, että minä haluaisin hävittää lapsen, joka sysää\nsyrjään minun lapseni, ja särkeä sen naisen sydämen, joka on särkenyt\nminun sydämeni?\" vastasi Nahua jurosti. \"Muun muassa olen minä kuullut,\nvalkoinen mies, huomenna tapahtuvista juhlamenoista, jolloin mieheni\nerotetaan ja lapseni häväistään, jotta raivattaisiin tilaa Teille ja\nTeidän lapsellenne -- Teille, valkoiselle kulkurille ja pojallenne,\nTaivassyntyiselle, ennustetulle.\"\n\n\"Mitä nuo meihin kuuluvat, Te petomainen nainen?\" hän kysyi. \"Jos Tikal\nsysätään pois paikaltaan, on se hänen rikostensa ansio.\"\n\n\"Ja jos Te ja teikäläiset joutuvat sille paikalle, valkoinen mies,\non se epäilemättä hyveittenne ansio; ja kuitenkin, oi Te syntinen\nroisto, minä ilmoitan Teille tietäväni kaikki. Minä tiedän, miten\nsepititte kirjoituksen ja panitte väärän oikean sijalle Sydämen\npyhään tunnusmerkkiin. Tiedän myös, että isäni auttoi teitä tuossa\ntyössä, sillä vaikkakin hän on jo vainaa, kirjoitti hän koko jutun\nennen kuolemaansa ja antoi kirjoituksensa minulle, sekä samalla\nvanhan ennustuksen, jonka te uskalsitte varastaa Kaikkein Pyhimmästä.\nNiin, minulla on todistuskappaleet, ja jos tarvis vaatii, voin ne\nnäyttää. En tullut tänne murhaamaan, en ainakaan lasta; mutta nähtyäni\ntuon kehdossa nukkuvan, valtasi minut halu kostaa vääryyteni sille\nja äidille. Olen epäonnistunut tässä, mutta paljastaessani teidät\nNeuvostolle minä en epäonnistu; silloin huomataan, mitä te oikeastaan\nolette, ja saatte ansaitsemanne kuoleman.\"\n\n\"Minusta tuntuu, mieheni\", sanoi Maya kylmästi, \"että meidän on, jos\ntahdomme oman henkemme pelastaa, surmattava tuo nainen. Hän on sen\nkyllä ansainnut, eikä kukaan moiti meitä, saatuaan kuulla millä asialla\nhän kävi täällä.\"\n\nKuultuaan tämän, Nahua yritti riuhtautua irti englantilaisen otteesta\nja avasi suunsa kuin huutaakseen.\n\n\"Hiljaa\", sanoi englantilainen, \"jos henkenne on kallis Teille.\nIgnatio, sulkekaa ovet ja antakaa minulle tuo vaippa.\"\n\nJa niin me sidoimme Nahuan kädet selän taakse ja vedimme vaipan hänen\nsuulleen, jottei hän voinut päästää ääntäkään. Otimme vielä nahkavyön\nja sidoimme sillä hänen jalkansa, niin ettei hän päässyt liikkumaan,\nvaan jäi maata lattialle, tuijottaen meihin vihaisin katsein.\n\n\"Nyt käymme neuvottelemaan\", sanoin minä.\n\n\"Niin\", vastasi englantilainen, \"käykäämme vain, sillä se onkin\nvälttämätöntä. Toinen tai toinen meidän on tehtävä: surmattava tuo\nnainen tai paettava kaupungista, sillä jos hän pääsee elävänä täältä,\nolemme tuomitut kuolemaan alttarin ääressä -- niin! ja lapsikin!\"\n\n\"Paettava!\" sanoi Maya. \"Miten voimme paeta, kun vielä olen näin heikko\nja lapsikin on niin nuori ja pieni? Jos onnistuisimmekin pakenemaan\nkaupungista ja yli järvenkin, hukkuisimme varmasti vuorten lumihankiin\ntai vuorten takaisiin erämaihin. Sitä paitsi otettaisiin meidät kiinni.\"\n\n\"Sitten on Nahuan kuoltava\", sanoi englantilainen.\n\n\"Emmeköhän voisi vannottaa häntä vaikenemaan, jos päästäisimme hänet\nvapaaksi?\" minä kysyin, \"sillä minä kammon tuollaista kamalaa tekoa,\nniin oikeutettu ja välttämätön kuin se olisikin.\"\n\n\"Vannottaa häntä vaikenemaan!\" sanoi Maya halveksivasti; \"yhtä hyvin\nvoisitte vannottaa käärmeen olemaan käyttämättä hampaitaan, jos\njoku sattuisi astumaan sen päälle. Ettekö ymmärrä, että tämä nainen\nvihaa minua niin katkerasti, minua, joka olen, niinkuin hän väittää,\nryöstänyt hänen miehensä rakkauden, että hän menisi iloiten vaikka\nitsekin kuolemaan, jos hän siten voisi toimittaa kuoleman minullekin ja\nminun rakkailleni? Päästyään juuri lapsivuoteeltaan hän tuli luokseni\nsurman suunnitteluin, tietäen olevani yksin. Sitten näki hän lapsen,\nja niin suuri oli hänen kostohalunsa, ettei hän malttanut edes odottaa\nkunnes laki olisi lapsen surmannut. Ei, ratkaisu on selvä: ellemme voi\npaeta, täytyy joko hänen tai meidän kuolla. Eikö totta, Ignatio?\"\n\n\"Siltä tuntuu\", minä vastasin synkästi, \"mutta teko on kuitenkin\nhirveä.\"\n\n\"Se on hirveä, mutta välttämätön\", sanoi englantilainen, \"ja minun\non se tehtävä vaimoni ja lapseni takia. Voi! Miksi synnyinkään\nkoskaan tekemään moista tekoa! Eikö löydy muuta keinoa? Ei; mutta\nmurhaajiksihan me näin tulemme. Antakaa veitsi. Ei, pelkät käteni\nriittävät, ja se keinohan tuntuu luonnollisemmaltakin, sillä voin sanoa\nhänen itsensä olleen juuri murha-aikeissa ja sen nähtyäni käyneeni\nhäneen käsiksi ja voimallani tappaneeni hänet äkkipikaa, raivoissani,\ntarkoittamatta sitä.\"\n\nSitten meni hän Nahuan luo ja polvistui hänen viereensä, mutta me kaksi\nvetäydyimme kirvelevin sydämin pois ja peitimme käsin kasvomme.\n\nHetken perästä palasi hän takaisin.\n\n\"Onko se tehty?\" kysyi Maya käheästi.\n\n\"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä\", hän vastasi vihaisesti.\n\"Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin\njulma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se\ntehtävä.\"\n\n\"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä\", sanoi Maya. \"Näin ollen on\nmeidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa\ntoivomme.\"\n\n\"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?\", minä kysyin. \"Emme voi viedä\nhäntä mukanamme.\"\n\n\"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu\nhänet löytämään\", vastasi englantilainen.\n\n\"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme.\nTämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi.\"\n\nKaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin\nvaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava\nnainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita\nmyöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen\naikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa\nvedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja\nminun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan\nmuutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.\n\nTähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen,\nkulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin\nolimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi\nmatkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan\nnoin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta,\nsillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien\nkääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman\npäähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme,\nviivyttelemättä vuoristoa kohti.\n\nKiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme\nkamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän\nhelle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut\nihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan.\nKeskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron\nrannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä.\nIltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin,\nmiten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen\npikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.\n\nVihdoin joutui ilta ja me laitoimme yöleirimme, jos leiriksi voi\nkutsua sitä, että nukkuu setripuun alla ilman tulta, mukana vain\nvähän ruokaa ja peitteinä vain vaipat. Aamuyöstä ilma yhä kylmeni,\nsillä olimme jo koko lailla yläpuolella järven pintaa, ja pienokainen\nalkoi itkeä surkeasti -- tuo itku vallan viilsi sydäntämme. Nousimme\nkumminkin auringon noustessa, ja jatkoimme matkaamme, sillä näimme\nsen olevan ainoan keinon. Koko päivän vaelsimme, yhä uupuvin askelin,\nkunnes auringon laskiessa pääsimme lumirajalle ja näimme edessämme\nmetsästäjäin majatuvan, missä olimme yöpyneet, saapuessamme Sydämen\nMaahan.\n\n\"Menkäämme sisään\", sanoi Maya, \"hakemaan ruokaa sekä suojaa yöksi.\"\n\nAikomuksemme oli ollut välttää tätä tupaa ja mennä vuorensolaan, missä\najattelimme viipyvämme aamunkoittoon asti ja sitten jatkaa matkaa yli\nvuoren rinteen erämaahan.\n\n\"Jos menemme sinne, Maya, siepataan meidät kiinni\", sanoi\nenglantilainen; \"ainoa turvamme on kulkea solan läpi ennenkuin meidät\ntavoitetaan, sillä maan lait kieltävät kenenkään seuraamasta meitä\nerämaahan.\"\n\n\"Ellemme mene sisään, kuolee lapseni kylmyyteen\", Maya vastasi. \"Olitte\nliian helläsydäminen, kun ette surmannut tuota murhanyrityksissä\nkulkevaa naista, mikä olisi ollut ainoa pelastuksemme; onko Teillä nyt,\nmieheni, sydäntä tappaa oma lapsemme?\"\n\nEnglantilaisen silmiin herahtivat kyyneleet ja hän sanoi:\n\n\"Tapahtukoon Teidän tahtonne.\"\n\nSiitä huolimatta oivalsimme -- kaikki kolme -- että jos tahdoimme\npelastua, meidän täytyi antaa lapsen kuolla, mutta niin välttämätöntä\nkuin matkamme jatkaminen olikin, emme voineet sitä tehdä.\n\nNäin ollen me poikkesimme tupaan, ja tulen ääressä istui taaskin sama\nmies, vaimoineen, jotka olimme siellä tavanneet vuosi sitten.\n\n\"Keitä te olette?\" hän huusi hypähtäen ylös. \"Anteeksi, rouva, mutta en\nole tuntea Teitä tuossa viitassa.\"\n\n\"On parasta, ettette tunnekaan meitä\", sanoi Maya.\n\n\"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille,\nniinkuin velvollisuutenne vaatii.\"\n\nMies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja\npanivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten\nlevolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla\nja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa.\nEnnen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän\nmyöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko\nnäkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.\n\n\"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa\", minä sanoin -- \"paeta vuorensolaan,\npuolustautua tässä tuvassa, tai antautua.\"\n\n\"Ei ole aikaa paeta\", vastasi englantilainen, \"ehdotukseni on että\ntaistelemme.\"\n\n\"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä\" -- sillä\ntuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä\nenään käsiimme -- \"riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme\nyrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin\njollain muullakin tavalla.\"\n\n\"Se on mieletöntä\", virkkoi Maya; \"on vain yksi keino: antautua\nkohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut\nvalinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle\nmatkalle.\"\n\nNousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan.\nJoukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.\n\n\"Olkaamme uljaita\", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos\nTikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.\n\n\"Ketä etsitte, kun saavutte oikein asejoukoin?\" kysyi Maya.\n\n\"Ketä muuta kuin Teitä itseänne minä etsisin, serkku?\" vastasi Tikal\n-- ja villi tuli leimahti hänen silmissään. \"Vaimoni Nahua olisi kyllä\npuolestaan antanut Teidän mennä viimeisen kerran, mutta hänen tahtonsa\nei ole minun tahtoni eikä hänen halunsa minun haluni, ja mepä olemme\nyllättäneetkin teidät oikeaan aikaan.\"\n\nMaya käänsi halveksivin ilmein katseensa hänestä ja kääntyi Dimasin\npuoleen sanoen:\n\n\"Sanokaa, mitä olemme tehneet, koska seuraatte meitä kuin mitäkin\npahantekijöitä?\"\n\n\"Armollinen rouva\", vastasi vakavasti vanha pappi, \"näyttää siltä, kuin\nhyvinkin ansaitsisitte tuon nimen, Te ja toverinne. Kuulkaahan: kaksi\npäivää sitten olitte te kateissa, ja armollinen rouva Nahua niinikään.\nEtsittiin ja etsittiin ja avattiin vihdoin yksityisen asuntonne ovet,\nja sieltä löydettiin Nahua köytettynä. Häneltä saimme kuulla paenneenne\nja läksimme teitä ajamaan takaa.\"\n\n\"Ilmoittiko hän teille sitten, miksi me pakenimme?\" kysyi Maya.\n\"Kertoiko hän teille sitä, että hän hiipi yöllä varkaan tavoin\nhuoneeseeni ja oli juuri murhaamaisillaan lapseni?\"\n\n\"Ei, armollinen rouva, ei hän kertonut meille lainkaan sitä. Hänen\nkäytöksensä oli tosiaankin kummallinen; sillä toinnuttuaan hieman hän\nperuutti sanansa ja väitti, ettei hän tiedä mitään teistä ja teidän\naikeistanne, ja että olisi, vaikka olisittekin paenneet, parempi antaa\nteidän mennä, ennenkuin ehtisi tapahtumaan ikävämpiä asioita. Ymmärtäen\nhelposti hänen syynsä me kumminkin lähdimme ajamaan teitä takaa ja\nlöysimmekin teidät, ja nyt me viemme teidät Neuvoston eteen vastaamaan\nsuurista synneistänne, koska olette rikkoneet juhlallisen valanne\nja yrittäneet lähteä maasta ilman Neuvoston lupaa sekä lisänneet\nrikoksenne suuruutta ottamalla mukaan tämän lapsenne, Taivassyntyisen\npelastajan, johon heimomme kohdistaa kaikki toiveensa.\"\n\n\"Jos olemmekin rikkoneet valamme\", sanoi Maya, \"rikoimme ne\npelastaaksemme henkemme. Pitikö meidän jäädä kaupunkiin, kunnes\nroistojen puukko olisi ehtinyt tehdä tehtävänsä? Hääiltanani juuri\nhyökkäsi murhamies mieheni kimppuun, ja ehkä tuossa on eräs\" ja hän\nosoitti Tikalia -- \"joka voisi ilmoittaa meille, kuka tuo murhaaja oli\nja mistä hän tuli. Kolme päivää sitten uhkasi toinen murhamies lapsemme\nhenkeä, ja se oli taas Lordi Tikalin vaimo. Onko silloin synti että\nyritimme viedä maasta pois sen, jonka henki ei ollut turvassa siellä?\"\n\n\"Kaikki nämä seikat voitte esittää Neuvostolle, rouva\", vastasi Dimas,\n\"ja jos väitteenne Nahuasta on totta, saa hän epäilemättä rangaistuksen\nrikoksestaan. Mutta hänen rikoksensa ei sittenkään ole niin suuri kuin\nTeidän, sillä huomatessanne henkenne olevan vaarassa olisi Teidän\npitänyt kääntyä niiden puoleen, jotka voivat antaa apua Teille, sen\nsijaan että läksitte pakoon varkaiden lailla. Nouskaahan kantotuoliin,\njoka on otettu Teitä varten, niin lähdemme matkaan.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", Maya sanoi; \"mutta yhtä pyydän Teiltä: viekää pois\nnäkyvistäni tuo mies, serkkuni Tikal, sillä minä vihaan nähdä häntä,\nkoskei hän tyydy vain suunnittelemaan mieheni ja lapseni murhaa, vaan\nhäpäisee minua yhtämittaa, rakkauttaan tyrkyttämällä.\"\n\n\"Tapahtukoon tahtonne, armollinen rouva. Miehenne ja ystävänne voivat\nkäydä vieressänne, ja kantotuolianne ympäröivät asemiehet pitävät\nvaralla, ettei Teille tapahdu mitään pahaa.\"\n\nSitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin\nettä se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka\nolimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin\nkumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme\nmukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.\n\nMinua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo\nheittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä,\nystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta\njos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan\nkummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen\nKaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä.\nTotta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah!\nmieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa\nkuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.\n\nMitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän\nvallan- ja arvontavoittelunsa -- minulle, joka koko elämäni olin\nseurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli\nsammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa;\nmutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät\ntähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston\npelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon\nmurjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa\nvarten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta\nja nuoruutta?\n\nMyöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme\npalatsiin, vaan pyramiidille päin.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Maya joukon johtajalta. \"Tuonnehan meidän on mentävä.\"\n\n\"Ei, armollinen rouva\", hän vastasi; \"olen käskenyt viedä teidät\npyramiidin portaita ylös.\"\n\nSilloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän\naavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen\nisänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita\nkäytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme\nkupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme\nyksiksemme.\n\nEn koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten\nyritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin\nvuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet\nKaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä\nvastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden\nloiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä\nJumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla\nvalehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen\ntänne samaan kohtaloon.\n\nAprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa\nja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput\npaloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia\nyöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen\nenglantilainenkin.\n\n\"Oi, minä olen nähnyt unta!\" hän läähätti. \"Olen nähnyt kamalaa unta.\nNäin isäni saapuvan luokseni ja -- en osaa sanoa -- lapsi -- lapsi --\".\nJa hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.\n\n\"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla\",\nsanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. \"Menkäämme takaisin\nnukkumaan, vaimo.\"\n\n\"Nukkumaan!\" hän vastasi. \"En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman\nunta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain\nkirous kohdannut minua.\"\n\nJoitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa,\nmutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä\nsitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut\nunohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa\nhiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita\npappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui\nluoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.\n\n\"Olen pahoillani\", hän sanoi, \"että taaskin olette joutuneet tähän\nsynkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain\nNeuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen.\nPelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa.\"\n\n\"Pian se varmasti häviää, Dimas\", sanoi Maya, \"jos sitä pidetään täällä\npimeässä. Lapsi on jo heikentynyt -- viikossa ehtii se kuolla.\"\n\n\"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen,\nsillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät\nNeuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään\nkarkausrikoksesta.\"\n\n\"Onko muita syytöksiä?\" kysyi Maya.\n\n\"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita\nsyytöksiä saattaisi sitten olla?\"\n\n\"Ja mikä on Neuvoston tuomio?\"\n\n\"En osaa sanoa, armollinen rouva, mutta tiedän, ettei kukaan tahdo\ntuomita teitä ankarasti, ja jos syytöksenne rouva Nahuaa vastaan\nvoidaan näyttää toteen, on siitä Teille etua. Yrittämänne rikos on\nsuuri sekä meidän silmissämme että kansan, sillä yötä päivää puhutaan\ntuosta Pelastajasta, joka heille on syntynyt, eivätkä he mielellään\nanna anteeksi niille, jotka ovat yrittäneet ryöstää sitä heiltä. Luulen\nkumminkin että tuomitsijainne ankaruus on lievennettävissä erinäisin\nasianhaaroin.\"\n\n\"Mitkä asianhaarat ne ovat?\" kysyi Maya.\n\nDimas epäröi, mutta vastasi:\n\n\"Lain ankara pykälä määrää teidät jokaisen kuolemaan, ellei Teitä\nitseänne säästetä sen perustuksella, että olette syntyessänne perinyt\nSydämen Ruhtinattaren arvon. Mutta voi olla niin, ettei Neuvosto pane\ntäytäntöön sitä kaikessa ankaruudessaan. Se voi tyytyä siihen, että\nnämä muukalaiset saavat pitää henkensä, mutta joutuvat karkoitetuiksi\npois rannoiltamme.\"\n\n\"Mutta, Dimas, toinen heistä on mieheni.\"\n\n\"Totta kyllä, armollinen rouva, mutta lapsi on syntynyt!\"\n\n\"En voi erota miehestäni. Parempi on meidän kuolla yhdessä kuin erota.\nJos ei kansa tarvitse häntä, ei se tarvitse minuakaan; sanokaamme\nhyvästi sille ja lähtekäämme pois yhdessä. Olen kyllästynyt tähän\nmaahan, Dimas, sillä täällä kulkevat murhaajat kantapäillämme ja elämä\non tukalaa. En tahdo kansaltani mitään muuta kuin saada vapauden päästä\neroon siitä.\"\n\n\"Mutta, armollinen rouva, kansa tahtoo Teiltä jotakin; se tahtoo\nlapsen. Näistä muukalaisista se pääsisi eroon surmaten heidät, tai\njotenkin muutoin, ja Teidät -- siitä en kylläkään ole varma -- se\nehkä päästäisi lähtemään heidän mukanaan; mutta lapsestanne se ei\nkoskaan halua luopua, sillä se on heidän Taivassyntyinen kuninkaansa,\nennustuksen poika. Jää jäljelle siis, jos Neuvosto ottaa armahduksen\nhuomioon -- mikäli minä ja minun puolueeni olemme enemmistönä -- että\nTeidän on luovuttava joko miehestänne tai pojastanne.\"\n\nSilloin ilmestyi tuskan ilme Mayan kasvoille, jotta hän näytti kuin\näkkiä vanhentuneen. Sitten hän vastasi:\n\n\"Lähtekää ja ilmoittakaa niille, jotka lähettivät Teidät, Mayan,\nSydämen Ruhtinattaren, lausuneen näin: Lapseni on rakas minulle,\nsillä se on liha minun lihaani; mutta mieheni on vieläkin rakkaampi,\nsillä hän on sekä liha minun lihaani että sielu minun sieluani. Jos\nminun täytyy valita näiden kahden välillä, valitsen hänet, joka on\nläheisempi; sillä minähän voin saada toisen lapsen, mutta en koskaan\ntoista miestä.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nNahua todistaa.\n\n\nJoitakuita tunteja kului, ja taaskin ovet avautuivat ja Tikal astui\nsisään viiden asemiehen seuraamana. Vartijajoukon jätti hän oven\nääreen, astuen itse meidän luoksemme salin toiseen päähän.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Maya. \"Ettekö voi jättää minua rauhaan edes\nvankikomerossanikaan?\"\n\n\"Tahdon puhua kahden kesken kanssanne, Maya.\"\n\n\"Niinkuin olen Teille, Tikal, sanonut ennen, sanon nytkin, etten halua\nkuulla Teitä kahden kesken. Jos Teillä on jotakin sanottavana, sanokaa\nse mieheni ja ystäväni kuullen, tai jättäkää sanomatta kokonaan.\"\n\n\"Puhutte röyhkeästi minulle, joka tulen tänne toivossa pelastaa teidän\nkaikkien hengen\", hän vastasi; \"mutta mukaudun nyt, niinkuin useasti\nennenkin. Kuulkaa: Tiedän kaikki rikoksenne, sillä vaimoni Nahua on ne\npaljastanut minulle. Tiedän teidän ja tuon kuolleen roiston Mattain,\njohon Taivaan kirous on ansaitusti osunut, sepittäneen ennustuksen ja\nryöstäneen Kaikkein Pyhimmän, sillä olen nähnyt todistuskappaleet.\"\n\n\"Tiedättehän meidän tehneen niin henkemme hädässä\", sanoi Maya,\n\"sillä ellemme olisi niin tehneet, olisi Mattai murhauttanut meidät,\nsaavuttaakseen, toimittamalla minut tieltä pois, varman aseman\ntyttärelleen.\"\n\n\"En tiedä miksi niin teitte enkä välitä tietää, sillä mikään ei\nvoi sovittaa sellaista rikosta; mutta luulen Teidän tehneen niin,\nsaadaksenne mieheksenne tuon valkoisen miehen. Joka tapauksessa on teko\ntehty ja kosto odottaa teitä -- kosto, josta säästytte vain yhdellä\nehdolla.\"\n\n\"Millä ehdolla?\" kysyi Maya verkkaan, sillä kuultuaan Tikalin tietävän\nkaiken, oli toivon hivenkin kadonnut hänen sydämestään, niinkuin\nmeidänkin.\n\n\"Maya, kaksi ihmistä elää, ja vain kaksi, jotka tietävät tämän asian --\nvaimoni Nahua ja minä itse. Tähän aamuun asti oli vain yksi ihminen,\nsillä Nahua kertoi sen minulle vasta huomattuaan ettette päässeet\npakoon, ja tämän hän teki aikeissa toimittaa surman Teille, jota hän\nvihaa kilpailijattarenaan. Siksi olisi hän tahtonut pidättää minua\nvainoamasta Teitä, ja siksi tahtoo hän saapua Sydämen Neuvostoon tänä\niltana, saadakseen varmasti nähdä Teidän kuolevan Vetten Kuiluun. Mutta\nTeidän minä kaikkein vähimmin haluaisin nähdä sinne häviävän, Teidän,\njota nyt kuten aina rakastan, enemmän kuin mitään muuta maan päällä.\"\n\nMutta silloin kalpeni englantilainen raivosta ja puuttui puheeseen:\n\"Suvaitkaa pitää nuo sanat suussanne, Tikal; sillä olkaa varma siitä\n-- ellette tottele, että teen yhden rikoksen lisää enkä laske Teitä\nelävänä täältä. Ei tarvitse katsoa henkivartioihinne. Mitä välitän\nheistä minä, jolla on vain yksi henki menetettävänä? Puhukaa vielä\nnoin, niin olette kuollut, ennenkuin he ennättävät apuun.\"\n\n\"Antakaa hänen jatkaa, mieheni\", sanoi Maya; \"eihän yksi lisähäväistys\nmeitä enään pahenna? Jatkakaa, kunnioitettavin Tikal; mutta oman\nturvallisuutenne takia pitäkää varanne ja jättäkää sanomatta kaikki\nsellainen, jota aviomies ei voi kuulla.\"\n\n\"Tästä syystä\", hän jatkoi, välittämättä englantilaisen raivosta, \"olen\nminä tullut tänne esittämään ehdotustani, joka pelastaa teidät kaikki;\nniin, jopa tuon kerskailevan valkoisen miehenkin, joka on ryöstänyt\nTeidät minulta. Jos Nahua ja minä vaikenemme, kuka tietää rikoksianne?\nJa jos syytös heitettäisiinkin vasten kasvojanne, kuka voi sen näyttää\ntoteen? Niin, minä vaikenen -- yhdellä ehdolla. Tuonpa itse tuon oikean\nennustuksen sekä Mattain tunnustuskirjan ja poltan ne teidän nähtenne.\"\n\n\"Te vaikenette\", sanoi Maya, \"mutta miten on Nahuan laita? Vaikeneeko\nhänkin?\"\n\nSilloin Tikalin tummat kasvot saivat pahan ilmeen ja kuvastivat jotakin\najatusta, oliko se murhaa tai muuta, en tiedä.\n\n\"Jättäkää Nahua minun haltuuni\", hän sanoi. \"Peruuttakaa häntä vastaan\ntekemänne lapsen murhayritystä koskeva syytös ja vapauttakaa hänet\nvelvollisuudesta saapua tänä yönä Kaikkein Pyhimpään, ja minä vannon,\nettei hän koskaan hiiskahdakaan tuosta kamalasta salaisuudesta. Sitten\njää teille vain yksi syytös -- valanne rikkominen yrittäessänne pakoon\nkaupungista -- rikos, joka ei ole anteeksiantamaton.\"\n\n\"Te puhutte ehdosta, Tikal; sanokaa mikä se on?\"\n\n\"Te itse, Maya. Ei, kuulkaa minua; ja Tekin, valkoinen mies, pysykää\nhiljaa. Jos vannotte Sydämen nimeen tulevanne vaimokseni kuuden\nkuukauden sisällä tästä päivästä, niin minä puolestani vannon,\nettä tämä valkoinen mies -- Teidän aviomiehenne, joka ei ole oikea\naviomiehenne, sillä hän sai Neuvoston avioliittolupauksen petoksella\n-- päästetään vaaratta ystävineen poistumaan tästä maasta, ja annetaan\nheidän ottaa mukaansa matkalleen niin paljon omaisuutta ja tarpeita,\nkuin he haluavat. Vannon myöskin -- ja tästä Te näette, miten syvä ja\nkunniallinen rakkauteni Teihin on -- että pojaltanne ei riistetä sitä\nasemaa, joka hänellä kansan silmissä on Taivassyntyisenä pelastajana,\njonka tulon jo ennustus tiesi. Minun lapseni väistyy Teidän lapsenne\ntieltä, Maya. Jo kerran ennenkin tarjosin Teille rauhan kättä, mutta\nTe hylkäsitte tarjoukseni ja petitte minut, ja tuo hylkäys aiheutti\nisänne kuoleman ja monta muuta surua. Älkää enään hyljätkö, Maya,\nmuutoin surut suurenevat ja lisääntyvät Teille, meille kaikille. Ei\nole kummallista eikä luonnotonta minun pyytää Teitä vaimoksi miehelle,\njonka kanssa olette ollut kihloissa monet vuodet, sekä ottamaan vastaan\nkaupungin ensimäisen naisen paikkaa, sen sijaan että seuralaistenne\nkanssa antautuisitte hirveimpään kuolemaan.\"\n\n\"Se on sittenkin mitä kummallisinta ja luonnottominta, Tikal, että\nvaimoa näin pyydetään miehestänsä eroamaan. Kuulkaahan -- hänellehän\nTeidän on puhuttava eikä minulle, sillä hänhän voi olla iloinen,\npäästessään tällä keinoin vapaaksi. Ensinnä, mitä mieltä Te, Ignatio,\nolette? Sanokaa minulle -- vaikka minä pelkään vastaustanne, sillä se\non helppo arvata, koska Tikal tarjoo kaiken, mitä haluatte -- vapauden\nja aarteita kyllin aikeittenne toteuttamiseksi.\"\n\n\"Totta kyllä, armollinen rouva\", minä vastasin, \"että hän lupaa minulle\ntuon kaiken -- vaikken tiedäkään, voiko hän antaa sitä; totta on\nmyöskin, ettei minulla ole täällä vaimoa, joka minun olisi jätettävä,\neikä muuta toivetta kuin kavaltajan kuolema. Mutta minä muistan erään\ntuolla erämaassa Teille antamani lupauksen, kun Te urheudellanne\npelastitte miehenne hengen; ja minä muistan niinikään, että ystäväni\njuuri minun kehoituksestani tuli lähteneeksi tähän kirottuun\nkaupunkiin. Sentähden vastaan, että kaikkien kohtalo olkoon yksi ja\nsama.\"\n\n\"Nuo ovat jaloja sanoja, ystävä\", Maya sanoi, \"sanoja, jotka voivat\nlähteä vain Teidän jalosta sydämestänne. No, mieheni, nyt on Teidän\nvuoronne.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa\", vastasi englantilainen naurahtaen,\n\"paitsi ehkä sitä, että ihmettelen, miksi kulutatte aikaa, jonka\nonnellisemmin voisimme viettää keskenämme, kuuntelemalla tuon veijarin\nherjauksia. Jos pyydätte minua ajattelemaan pelastusta, ajattelen minä\nsitä, mutta en varmasti astu askeltakaan luotanne pelastaakseni itseäni\nmistään kuolemasta.\"\n\n\"Tuntuu kuin olisin jo saanut vastauksen\", sanoi Tikal. \"Kunpa vain ei\nkukaan teistä katuisi tänä iltana, joutuessaan katsomaan alas Vetten\nKuiluun. Hyvä, aika kiitää, ja minulla on paljon tekemistä, ennenkuin\ntaas tapaamme.\" Ja hän kääntyi pois luotamme.\n\nSilloin valtasi Mayan epätoivo. Hetken hän taisteli sitä vastaan, mutta\nhuusi sitten:\n\n\"Tulkaa takaisin, Tikal!\"\n\nHän tuli ja seisahtui Mayan eteen kylmän äänettömänä, ja Maya kääntyi\nmiehensä puoleen, sanoen hitaalla äänellä:\n\n\"Olette liian kiireissänne; _minun_ vastaukseni ei vielä ole annettu,\nmieheni. Tikal, hyväksyn ehdotuksenne. Estäkää Nahua todistamasta meitä\nvastaan; hävittäkää hänen hallussaan olevat todistuskappaleet ja viekää\nnämä miehet turvallisesti vuorten tuolle puolen, antaen heille kaikki,\nmitä he haluavat; niin minä suostun kuuden kuukauden kuluessa tulemaan\nvaimoksenne.\"\n\nEnglantilainen ja minä tuijotimme toisiimme hämmästyksen valtaamina.\n\n\"Oletteko hullu?\" sanoi englantilainen, \"vai tahdotteko pelastaa meidät\npuhumalla tuollaisia?\"\n\n\"Olisiko ihme, mieheni\", hän vastasi, \"jos haluaisin pelastaa itseni\nja lapseni? Että olen rakastanut ja vieläkin rakastan Teitä, sen Te\ntiedätte; onko haudassa sitten enään rakkautta? Eläissäni on minulla\nainakin muistot; kun kuolen, viedään nekin pois minulta. Menkää\ntakaisin, mieheni, menkää rikkaana takaisin oman kansanne luo ja oman\nentisen elämänne keskuuteen, ja valitkaa toveriksenne joku toinen\nnainen. Älkää kumminkaan minuakaan unhoittako; mutta antakaa minun\ntulla kuin uneksi Teille, se on oman asianne takia paljon parempi.\nTeillekin, Ignatio, minä sanon, menkää! Tuttavuutemme on tuonut Teille\nvähän onnea; olkoon sen loppuminen onnekkaampi ja saattakoon toiveenne\nvihdoin täytäntöön. Tikal, antakaa kätenne, ja vannokaamme vala.\"\n\nTikal astui häntä kohti -- silmät säihkyen voitonriemua; mutta kun\nkädet olivat koskettamaisillaan toisiaan, katsahti Maya sivulleen ja\nnäki miehensä kasvoilla kuvastuvan epäilyksen ja tuskan. Kiljahtaen\nastui hän hänen luokseen ja syöksyi hänen syliinsä, sanoen:\n\n\"Antakaa anteeksi; olen ponnistanut kaikkeni, mutta tämä käy yli\nvoimieni. Oi, kuinka heikko minä olen, en voi erota Teistä, en edes\npelastaakseni henkenne. Ettehän varmastikaan usko, että olisin\ntäyttänyt valani ja mennyt naimisiin hänen kanssaan? Ei, ei --\nkuolemaan minä olisin mennyt lähdettyänne. Mutta en voi erota Teistä --\nen voi erota Teistä vaikkakin itsekkäisyyteni on perikatonne.\"\n\n\"Iloitsen kuullessani sen\", sanoi englantilainen. \"Kuulkaahan, Tikal,\njos olette mies, tuokaa miekka minulle, niin ratkaisemme asian\nkahden kesken. Silloin ainakin toinen selviää epätietoisuudestaan ja\nvastuksistaan.\"\n\n\"Valkoinen mies\", vastasi Tikal, \"Te olette varmasti sekä hullu että\nroisto, muutoin tuskin pyytäisitte minua panemaan henkeäni onnenpeliin\nTeidän henkeänne vastaan, joka jo lain mukaan on arvoton. -- Hyvästi,\nMaya; kauan olette juoksuttanut ja kiduttanut minua, tänä iltana saatte\nkaikesta palkkion.\" Niin hän lähti.\n\nOlisi luullut, että me Tikalin mentyä olisimme ruvenneet pohtimaan\ntapahtumaa sekä kohta koittavia vaaroja. Mutta niin ei ollut\nasianlaita. Luulen meistä tuntuneen -- kaikista meistä -- ettei ollut\nenään mitään pohtimista. On turhaa potkia Kohtaloa vastaan, ja on\nvieläkin turhempaa pelätä sitä, sillä teimme tai jätimme tekemättä\njotakin, Kohtalolla kuitenkin aina viimeinen sananvalta on.\n\nNiin me istuimme ja juttelimme mitättömistä asioista elämästämme\nCumarvon kaivoksessa, Santa Cruzin maatilalla viettämästämme yöstä,\nurhean seuralaisemme Molasin kuolemasta, enkä muistakaan, mistä\nkaikesta. Siinä samassa lapsi heräsi, ja vanhemmat hoivailivat sitä,\nlöytäen kumpikin toistensa näköä sen pikku kasvoissa, minun kulkiessani\npitkin salia, lukien lamppuja, poltellen ja aprikoiden, missä olisin\nseuraavana iltana samaan aikaan.\n\nVihdoin ovet aukenivat, sillä oli jo miltei puoliyö, ja sisään astui\nDimas ja joukko pappeja. Vanhus teki kumarruksen ja ilmoitti, että oli\naika viedä meidät Kaikkein Pyhimpään Neuvoston tutkittaviksi, ja ettei\nmeidän tarvinnut pelätä, koska kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli\nkuullut, rikostamme käsiteltäisiin lievästi. Maya kysyi, miten oli\npikku lapsen laita, jota ei voitu jättää yksin, ja pappi vastasi, että\nMayan oli se otettava mukaan, jolloin hän alkoikin kietoa sitä vaippaan.\n\n\"Se on turhaa vaivaa\", sanoi Dimas. \"Täältä kulkee salainen käytävä\nKaikkein Pyhimpään, jota myöten minä lupaan viedä Teidät, jottei yön\nkylmyys palelluttaisi pienokaista, meidän herraamme.\"\n\nSitten otti hän avainkimpun vyöltään, ojensi sen eräälle\nseuralaiselleen ja käski hänen mennä muutamien pappitoveriensa kanssa\nedellä ovia aukomaan ja sytyttämään käytävien lamppuja. Pappi lähti,\nja pienen ajan kuluttua lähdimme mekin ja tapasimme hänet seisomassa\nkäytävää ja Kaikkein Pyhintä erottavan marmoriseinän luona. Nähtyään\nmeidän lähestyvän hän lausui tunnussanat, joihin vastattiin sisältä;\nsitten hän avasi hopea-avaimella salaoven, jättäen avaimen kimppuineen\nriippumaan lukkoon, jotta Dimas saisi ottaa pois sen tullessaan.\nSitä tuo vanha pappi ei kuitenkaan tehnyt, sillä hän ajatteli meidän\nkaikkien palaavan tämän käytävän kautta, ja kun hän astui Kaikkein\nPyhimpään, tyytyi hän vetämään oven kiinni, lukitsematta sitä.\n\nTaaskin me seisoimme tuossa synkässä pyhässä paikassa, kuulemassa\nSydämen Kaupungin lakeja vastaan tehtyjen rikostemme tuomiota. Siellä\noli koolla koko Neuvosto, ja Tikal, sen ylipappi ja puheenjohtaja,\nistui alttarin takaisella istuimellaan, mutta minä havaitsin ilokseni,\nettei Nahua istunutkaan hänen vierellään, eikä häntä liioin näkynyt\nkoko Neuvoston jäsenten joukossa.\n\nIstuuduimme meille määrätyille tuoleille alttarin edessä olevalle\navoimelle kohdalle, Maya keskelle ja englantilainen ja minä kummallekin\npuolelle häntä, Oikeuspappi nousi sitten seisomaan ja ilmoitti,\nettä Neuvoston ensimäinen asia oli kolmen jäsenensä, Mayan, Sydämen\nRuhtinattaren, hänen miehensä, Meren Pojan, sekä Ignatio Vaeltavan,\nSydämen Haltijan, tutkiminen Neuvoston jäseninä tekemiensä valojen\nrikkomisesta. Esittäen tämän muodollisen syytöksen, luki pappi selvästi\nmutta lyhyesti meitä vastaan tehdyt syytökset.\n\n\"Samana Vetten Nousun juhlayönä vuosi sitten\", hän alkoi, \"vannoitte\nte, muukalaiset, alttarin ääressä sielunne ja ruumiinne uhalla valan,\nettette ilman tämän korkean Veljesliiton lupaa yrittäisi lähteä\nSydämen Kaupungin rajojen ulkopuolelle. Mutta muuanna päivänä saatiin\nteidät kiinni pakomatkaltanne yli vuorten erämaahan. Eikä siinä vielä\nkoko rikoksenne, sillä veitte Sydämen Ruhtinattaresta ja valkoisesta\nmiehestä syntyneen pojan, Ennustuksen Taivassyntyisen lapsen, jonka\nkatalasti aioitte ryöstää kansalta. Sanokaa, miten puolustaudutte näitä\nrikoksia vastaan?\"\n\n\"Tunnustamme syytöksen oikeaksi\", vastasi Maya, \"mutta pyydämme\nottamaan huomioon puolustuksemme. Kuulkaa, herrat: Aina siitä illasta\nasti, kun me teidän käskystänne jouduimme naimisiin, on miestäni ja\nminua vaaninut surmaaja, ja tuossa istuu Neuvostomme puheenjohtajana\nja Sydämen ylipappina mies, jolla oli aikomus ottaa hengiltä meidät.\nNäen joukossanne tänä iltana myös joukon henkilöitä, jotka, samana\npäivänä kuin pakenimme, kävivät luonamme Lordi Dimasin johdolla. Mitä\nkertoivat he minulle? Että oli saatu ilmi serkkuni Tikalin muodostama\nsalaliitto, jonka oli määrä murhata mieheni, lapseni ja ystäväni\nIgnatio Vaeltava. He ilmoittivat myös minulle, että Tikal erotettaisiin\ntämän ja muidenkin rikostensa takia, ja että tämä sylissäni oleva lapsi\nnimitettäisiin Sydämen kansan päälliköksi. Eikö ole niin, Dimas?\"\n\n\"Niin on, armollinen rouva\", hän vastasi, \"ja tietäkää, ettette te\nole ainoat tänä iltana syytetyt. Vaikka teidän asianne on ensinnä,\nseuraavat ylipappi Tikalin ja muiden asiat perästäpäin; mutta siihen\nasti istuu hän arvonsa mukaisesti Neuvoston puheenjohtajalta.\"\n\nSilloin Tikal hypähti istuimeltaan, mutta Dimas kääntyi hänen\npuoleensa ja sanoi ankarasti: \"Vaietkaa, herra, tai puhukaa vain, mitä\nvelvollisuutenne vaatii. Olkoon tuomionne oikeudenmukainen, mutta\ntietäkää, ettei pako ole mahdollinen, sillä henkivartijoiltanne on\notettu aseet pois, ja kaikkia teitä vartioidaan.\"\n\nTikal istuutui jälleen, ja Maya jatkoi:\n\n\"Saman päivän iltana, jolloin Lordi Dimas oli käynyt luonani, olin\nyksin huoneessani, ja Ruhtinatar Nahua, Tikalin puoliso, hiipi luokseni\naikoen surmata lapseni.\"\n\nSitten hän kertoi koko jutun, miten englantilainen ja minä, kuultuamme\nhänen avunhuutonsa, olimme kiirehtineet huoneeseen ja vanginneet ja\nsitoneet Nahuan.\n\n\"Veljet\", hän jatkoi, \"silloin valtasi meidät yhtäkkiä kauhu, ja\nme päätimme paeta pois maasta, missä henkemme ei ollut hetkeäkään\nturvattu. Tässä on rikoksemme, ja me annamme rangaistuksen teidän\nkäsiinne. Olihan varmasti meidän parempi yrittää pelastaa lapsikin,\njotta se voisi suorittaa elämäntehtävänsä, minkä tahansa, kuin jättää\nse niiden surmattavaksi, jotka te olette nostaneet hallitsijoiksenne.\"\n\nMayan lopetettua puheensa käännyimme, englantilainen ja minä,\nvuorostamme Neuvoston puoleen, todistaen oikeaksi Mayan syyt ja\nilmoittaen alistuvamme Veljesliiton tuomittaviksi.\n\nSitten meitä käskettiin siirtymään loitommalle, ja me asetuimme\nNimettömän jumalan naamion alle odottamaan tuomiotamme, Neuvoston\njäädessä harkitsemaan. Hetken perästä meidät kutsuttiin taas esiin, ja\nTikal ilmoitti tuomiomme sysätyn siksi, kunnes olisi käsitelty syytös\nNahuaa, Mattain tytärtä sekä häntä itseään, Tikalia, Sydämen Kaupungin\npäällikköä ja ylipappia vastaan, lisäten hitaalla ja riemuitsevalla\näänellä:\n\n\"Tuotakoon ulkopuolella odottava Nahua, Mattain tytär, Sydämen\nläheisyyteen.\"\n\nKuulimme ja kokosimme rohkeutta lähestyvän kuoleman varalle, sillä\ntiesimme loppumme olevan käsissä, uskaltamatta toivoa armoa ja\npelastusta.\n\nOvi aukeni ja Nahua astui sisään arvonsa mukaisissa pukimissa, otsalla\nvihreä, vain päälliköiden vaimojen ja äitien oikeuksiin kuuluva otsavyö.\n\n\"Miksi suvaitsette kutsua minut tänne, herrat?\" hän sanoi ylpeästi,\nastuttuaan alttarin luo.\n\nSilloin nousi Oikeuspappi seisomaan ja luki syytöksen, että hän oli\nyrittänyt omin käsin surmata Mayan, Sydämen Ruhtinattaren poikalapsen,\nja että hän niinikään oli ollut miehellensä Tikalille avullisena\nmonessa julmuudessa ja väärinkäytössä, pyytäen Nahuaa puolustautumaan.\n\n\"Viimeistä syytöstä en tunnusta\",.hän sanoi. \"Vastatkoon Tikal itse\nomista pahoista töistään. Ensimäisen tunnustan. Yritin kyllä nujertaa\ntuon kakaran, mutta Maya huomasi minut, ja minut ehkäistiin ja\nsidottiin.\"\n\n\"Veljet\", sanoi Dimas, nousten seisomaan, \"meidän ei tosiaankaan\ntarvitse tästä asiasta enempää keskustella. Olemme kuulleet Ruhtinatar\nMayan ja muiden puolustuksen, ja nyt Nahua tunnustaa rikoksensa. Hän\ntunnustaa yrittäneensä surmata tuon lapsen, jonka hän tiesi pyhäksi,\nSydämen kansan toivoksi, ja sellaiselle rikokselle löytyy mielestäni\nvain yksi, vaikkakin kamala rangaistus, ja hän, jonka on kärsittävä, on\nvielä korkeassa asemassa oleva nainen.\"\n\n\"Seis!\" katkaisi Nahua. \"Ette ole kuulleet minua loppuun, ja minulla on\noikeus puhua, ennenkuin minut tuomitaan kuolemaan. Syytätte minua pyhän\nlapsen, Sydämen kansan toivon murhayrityksestä, ja totisesti, jos näin\nasianlaita olisikin, ansaitsisin kuoleman, jota vastoin itse asiassa\nansaitsenkin teidän kiitoksenne. Sydämen ylimykset, tämä lapsi, jota\nte ihailette, Ennustuksen Taivassyntyinen lapsi, jonka te tänä iltana\naioitte nimittää päälliköksi, erottaen mieheni Tikalin, ja jonka teidän\nmielestänne pitäisi oleman heimomme johtotähtenä suuruuteen ja valtaan,\nse onkin elävä valhe, petos, vääryys!\"\n\nSilloin puhkesi Neuvoston kesken hämminki, ja ankarat äänet käskivät\nhänen lopettaa nuo häväistykset; mutta hän sai hiljaisuuden,\njatkaakseen:\n\n\"Kuulkaa minua, minä pyydän, sillä vaikka minä haluaisinkin, en\nuskaltaisi puhua umpimähkään, mutta minä voin näyttää toteen\njok'ainoan lausumani sanan. Luulette minun aikoneen surmata tämän\nlapsen murtaakseni kilpailijattareni Mayan sydämen -- ja totisesti\nminä haluankin sen murtaa; ja toimittaakseni oman lapseni tuon lapsen\ntilalle -- ja totisesti minä haluankin hänet siihen toimittaa.\nMutta nämä eivät sittenkään olleet tekoni vaikuttimia. Neuvoston\nylimykset, kuulkaa kertomusta, joka on kummallisin, mitä koskaan olette\nkuulleet, ja lausukaa sitten tuomionne minusta, miehestäni Tikalista,\nkilpailijattarestani Mayasta sekä hänen ystävistään. Tunsitte kaikki\nhyvin isäni Mattain, sillä kuollessaan ja jo Tikalin hallituksen\nalusta asti oli hän lähinnä Tikalia Sydämen Kansan vaikutusvaltaisin\nmies, hoitaen niitä tehtäviä jotka nyt ovat Dimasin hallussa, muun\nmuassa Kaikkein Pyhimmän Isännän virkaa. Mutta isäni Mattai ei ollut\nkuitenkaan rehellinen mies. Voi! että minun täytyy sanoa se, sillä\nhän teki syntinsä enemmän minun takiani kuin itsensä takia, koska hän\nrakasti minua ja piti kaikessa silmämääränään minun hyvinvointiani.\nTämä hänen rakkautensa vei hänet perikatoon, saaden hänet rikkomaan\njumalaansa, lakejaan ja maataan vastaan. Alusta asti, kun vielä olin\nlapsi, tiesi hän minun mielistyneen Lordi Tikaliin, joka oli kihloissa\nneiti Mayan kanssa; sitäpaitsi tiesi hän minun olevan kunnianhimoisen\nja haluavan tulla suureksi. Siitä syystä uskotteli hän Tikalille\nsaaneensa Taivaasta tiedon, että neiti Maya oli isineen kuollut\nerämaahan. Saatuaan hänet vakuutetuksi, että Maya näin ollen oli\nkadonnut häneltä ikuisesti, hän hätyytti Lordi Tikalia naimaan minut,\nluvaten korvaukseksi toimittaa hänet Sydämen Kansan päälliköksi. Kaiken\ntämän hän teki, vaikken minä tiennyt asioista mitään, vaan luulin\nmielettömyyksissäni Tikalin naineen minut rakkaudesta.\n\n\"Sitten Zibalbay palasikin hää-iltanamme, ja hänen mukanaan Maya\nsekä nämä muukalaiset; ja siitä hetkestä asti alkoi mieheni vihata\nminua, koska olin hänen rakastamansa Mayan paikalla. Kuten jälkeenpäin\nkuulin, meni Tikal Zibalbayn luo vankikomeroon ja lupasi luovuttaa\nhänelle valtansa koko hänen lopuksi ijäkseen ja olla vastustamatta\nhänen aikeitaan, jos saisi Mayan puolisokseen, kun hän ensin olisi\ntoimittanut minut tieltä pois, joko surmaten tai muuten. Zibalbay\nolisikin mielellään suostunut; mutta sattuikin niin, että Maya oli\nmielistynyt erämaamatkoillaan tuohon valkoiseen mieheen, ja kieltäytyi\neroamaan hänestä. Mieheni olisikin ehkä päässyt aikeittensa perille,\nsillä vankien tila oli toivoton ja vaihtoehto oli kuolema, ellei isäni\nMattai olisi keksinyt keinoa, miten kaikki olisivat pelastettavissa ja\nminä pysyisin edelleen päällikön vaimona. Tällainen oli keino, herrat:\nettä tuohon Sydämen tunnusmerkkiin pantaisiin semmoinen ennustus, joka\npettäisi Sydämen Neuvoston ja toimittaisi Mayan naimisiin rakastamansa\nvalkoisen miehen kanssa. Herrat, näin tehtiin. Yön hiljaisuudessa\nhiipivät he kaikkein Pyhimpään, valtasivat Sydämen ja panivat sinne\ntuon Pelastajan syntyä ennustavan kirjoituksen. Lopun tiedätte itse.\"\n\n\"Se ei ole totta\", huusivat monet äänet. \"Sellainen pyhänhäväistys on\nmahdoton.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Nahua, \"ja minä todistan teille, että tuo\npyhäinhäväistys oli mahdollinen. Sydän avattiin, ja isäni tekemä väärä\nennustus pantiin sisään, mistä te sen löysitte Vetten Nousun yönä vuosi\ntakaperin. Mutta katso, kun pyhä sydän avattiin -- se ei ollutkaan\ntyhjä, vaan siinä oli toinen ennustus -- oikea ennustus -- joka pantiin\ntalteen, jotta petos selviäisi aikanaan.\"\n\n\"Missä sitten on tuo kirjoitus?\" kysyi Dimas.\n\n\"Tässä\", hän vastasi, vetäen levyn povestaan. \"Kuulkaa!\" Ja hän luki:\n\n\"_Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen.\nSanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot\nriitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä_.\"\n\n\"Ottakaa ja katsokaa itse, ylimykset\", hän jatkoi, pannen levyn\nalttarille. \"Kuulkaahan vielä, miten tämä esine joutui minun\nkäsiini. Isäni tehtyä tuon suuren synnin, kohtasi Nimettömän jumalan\nkirous häntä, -- hän sai, kuten tiedätte, tuon kamalan taudin.\nKuolinvuoteellaan valtasi hänet katumus, ja hän kirjoitti erään\npaperin, jonka hän todistutti ja antoi minulle, liittäen mukaan tuon\nlevyn. Minä pidin hallussani tuota paperia, ylimykset; kuulkaa, mitä\nsiinä sanotaan, ja päättäkää, olenko puhunut totta vai valhetta.\" Ja\nhän luki ääneen Mattain tunnustuksen, missä juurta myöten selitettiin\nmeidän juonemme.\n\n\"Nyt, ylimykset\", hän lisäsi, kun kirjoitus oli lopussa ja kirjaimia\ntutkittu, \"ymmärrätte, miksi yritin raivoissani tappaa tuon lapsen,\njota on uskoteltu teille jumalan antamaksi, ja minä jätän teidän\nhuoleksenne toimittaa rankaisun niille, jotka ovat tuon petoksen\npunoneet.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\nJäähyväiset.\n\n\nNahua lopetti ja istuutui, ja niin suuri oli Neuvoston ihmetys -- tai\nparemminkin kauhistus -- ettei hetkeen aikaan kukaan puhunut mitään.\nVihdoin nousi Dimas ja sanoi:\n\n\"Maya, Sydämen Ruhtinatar, ja te muukalaiset, olette kuulleet teitä\nvastaan tehdyn kamalan syytöksen. Miten voitte vastata siihen?\"\n\n\"Tunnustamme sen todeksi\", vastasi Maya tyynesti. \"Meidän oli pakko\nvalita joko kuolema tai tämän teon tekeminen, ja me valitsimme elämän.\nMattaihan tuon petoksen punoi ja sepitti kirjoituksen, ja minusta\ntuntuu että meidän on kärsittävä sekä hänen syntinsä että omamme.\nSananen vielä: Tämä Ignatio ei ryhtynyt vapaasta tahdosta salajuoneen,\nvaan mieheni ja minä pakotimme hänet siihen, minä etupäässä.\"\n\nDimas ei vastannut, vaan antoi merkin kahdelle, alttaria paljastetuin\nmiekoin vartioivalle papille viedä meidät Kaikkein Pyhimmän ja\nKuolleitten Kammion väliseen käytävään, mihin meidät suljettiin\npimeään, kaksois-ovien väliin.\n\nTäällä minä kaiken lopuksi polvistuin, lähettäen viimeiset rukoukseni\nTaivaalle, Mayan itkiessä miehensä sylissä ja jättäessä hyvästi hänelle\nja sylissään lepäävälle lapselleen.\n\n\"Vaimoni\", hän sanoi, \"olitte tosiaankin viisas, kun kielsitte meitä\nlähtemästä tähän Sydämen Maahan. Vaan tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja\noltuamme vähän aikaa onnellisia yhdessä, kuolkaammekin yhdessä niin\nurheasti kuin voimme, toivoen taaskin pääsevämme yhteen johonkin uuteen\nrauhan maailmaan.\"\n\nPian saapuivat papit ja veivät meidät takaisin Kaikkein Pyhimpään.\nMayan astuttua yli kynnyksen ensimäisenä meistä kolmesta, astui Tikal\nhäntä vastaan ja sieppasi yhdellä tempauksella, olematta silti julma,\nlapsen hänen sylistään. Huomasimme meitä tarkoittavat valmistukset,\nsillä alttarin edessä oleva kivi oli nostettu paikoiltaan ja jalkojemme\njuuressa ammotti musta kuilu, mistä kuului veden loiske. He asettivat\nmeidät seisomaan selät alttariin; mutta Tikal seisoi etumaisena, ja\nhänen ja meidän välillä oli kuilun suu.\n\n\"Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies,\nMeren Poika; Ignatio Vaeltava; ja pappi Mattai, jonka itsensä jo\nkuoltua me kutsumme hänet hengessä esiin\", alkoi Dimas kylmällä ja\nkamalalla äänellä, \"oman tunnustuksenne mukaan olette te vikapäät\nsuurimpaan rikokseen, minkä katala ihmisjärki konsanaan voi keksiä ja\nlikaiset kädet suorittaa. Olette rikkoneet Taivaalle ja veljillenne\ntekemät juhlalliset valat; olette häväisseet jumalamme ja raiskanneet\nhänen Kaikkein Pyhimpänsä; ja olette uskotelleet kansalle, joka luotti\nteihin, synnin sikiötänne jumalan lähettämäksi hallitsijaksi. Kaikista\nnäistä rikoksista, jotka olette tehneet -- miksi, emme tiedä -- emme\ntaida teitä kyllin rangaista. Teille maksetaan palkka jossain muualla,\nkun olette menneet tämän tuomio-istuimen edestä, ja nimenne ovat\njääneet unohdukseen maan päällä.\n\n\"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio -- että sinun nimesi, Mattai,\npyyhitään pois Sydämen palvelijain luetteloista; että muistosi\nkirotaan; että asunnoitasi kärventäisi tuli ja istuimiasi polttaisi\nsuola; että ruumiisi kaivettaisiin haudastaan ja vietäisiin pyramiidin\nhuipulle, kunnes ilman linnut sen söisivät; että sielusi annettaisiin\nmanalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti.\n\n\"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio sinulle, Maya, päällikkö\nZibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika,\nja Ignatio Vaeltava: Että nimenne pyyhitään pois Sydämen Veljien\nluettelosta ja kirotaan kaupungin kaduilla; että kätenne ja jalkanne\nsidotaan ja teidät kahlehditaan elävinä Kaikkein Pyhimmän seiniin ja\njätetään ryöstämänne jumalan alttarin ääreen, kunnes näännytte nälkään\nja janoon; että ruumiinne sitten viedään pyramiidin huipulle ilman\nlintujen syötäväksi; ja että sielunne annetaan manalan kiduttajien\nkäsiin ijankaikkisesti.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat ja ennenkuin täysin tajusimmekaan kamalan\ntuomiomme kauheutta, astui Tikal esiin -- vielä kirjoittaessanikin\nminua puistattaa -- pitäen lapsi rukkaa, joka alkoi itkeä kuin tuskasta\ntai pelosta, kuilun päällä ja pudotti sen yht'äkkiä alas syvyyksiin.\n\nKauhistuneen äidin huuto kaikui pyhän paikan seinissä, ja ennenkuin\nsen kaiku oli edes ehtinyt hälvetä, oli englantilainen -- jalopeuran\ntavoin -- hypännyt yli kuilun ja tarttunut Tikalla kiinni kurkusta ja\nvyötäisiltä. Raivo antoi voimia hänelle, ja hän nosti Tikalin korkealle\nilmaan ja paiskasi hänet alas tuohon kaameaan kuiluun, minne lapsikin\nvastikään oli hävinnyt.\n\nPahasti parahtaen katosi Tikal, ja hetken aikaa oli kuolon hiljaisuus.\nYhtäkkiä huusi Maya hullun ja epätoivoisen äänellä:\n\n\"Eivät kaikki Pyhän Järven vedet riitä pyyhkimään pois meidän\nsyntiämme, mutta tuokoot ne koston teille, oi te avuttoman lapseni\nsurmaajat!\"\n\nNäin sanottuaan Maya juoksi alttarin taakse, minun ehkä yksin\naavistaessa hänen aikeensa, ja tarttui molemmin käsin Sydämen\ntunnusmerkkiin.\n\n\"Varokaa!\" huusi Dimasin ääni, mutta hän ei totellut. Ennenkuin hän\ntai kukaan muu ehti apuun, oli hän raastanut epätoivoisin ponnistuksin\nvanhan tunnusmerkin paikoiltaan ja nauraen ja pilkaten paiskannut sen\npalasiksi marmorilattiaa vastaan.\n\nHetken aikaa vallitsi hiljaisuus; mutta sitten kuului alttarilta\nyhtäkkiä paukahdus, aivankuin harpun kielet olisivat katkenneet, ja\nsitä seurasi toinen, hirveämpi ääni, vesipaljouksien kuohu ja kohina.\n\n\"Paetkaa! Paetkaa!\" huusi ääni, \"vedet ovat valloillaan, ja häviö perii\nmeidät ja koko Sydämen Kansan!\"\n\nSilloin hyökkäsi Neuvosto yhtenä miehenä Kaikkein Pyhimmän ovea kohti;\nmutta minä, Ignatio, Jumalan kiitos, muistin toisen oven, salaoven,\njosta olimme tulleet ja jonka pappi oli jättänyt raolleen.\n\n\"Tätä tietä!\" huusin minä espanjankielellä englantilaiselle ja.\ntarttuen Mayaa käsivarteen, vein hänet mukanani käytävään. Kun kaikki\nkolme olimme päässeet sinne, käännyin minä lukitsemaan ovea ja näin\nsilloin kummallisen näyn.\n\nAlttarin edessä olevan kuilun suusta kohosi valtava vesipatsas,\nsuihkuten sellaisella hirvittävällä voimalla kattoon, että\nmarmorilohkareet näyttivät putoavan alas pakenevien niskaan,\npakenevien, jotka turhaan koettivat avata ovea ja paeta Kuolleitten\nKammioon. Toisenkin näyn minä vielä näin; Tikalin ruumis oli noussut\nkuilusta, minne englantilainen oli hänet paiskannut, ja nousi ja laski\nmuodottomana möhkäleenä vesisuihkun mukana lattian ja katon välille.\n\nEnnenkuin vesi vielä ehti meihin asti, suljin minä oven, ja otettuani\nmukaan ovessa yhä riippuvan avainkimpun me pakenimme ylös käytäviä ja\nportaita, kunnes saavuimme vankikomeroomme. Tännekään emme uskaltaneet\npysähtyä, sillä korviimme kuului jo kumma ääni, ja me tunsimme\npyramiidin koko valtavan rakennuksen vapisevan, kun vangitut vedet\npääsivät valloilleen ja levisivät ylös ja sivulle.\n\nOttaen lamput me kiirehdimme kuparioville salin toiseen päähän ja\nlöysimme vaivoin oikean avaimen. Meillä ei ollut vitkastelemiseen\naikaa, sillä lähtiessämme ennättivät vedet jo huoneen takaosaan ja\nsiinä samassa huuhtoivat lattiaa kuuden tai kahdeksan jalan paksuisena\naaltona. Ryntäsimme pakoon etenevän aallon tieltä, ja hyvä oli että\nkulkumme kävi ylöspäin, sillä muutoin olisimme varmasti hukkuneet,\netsiessämme eri ovien avaimia. Mutta taaskin oli onni, niinkuin\ntähänkin asti, apunamme, ja me pääsimme pyramiidin huippuun parahiksi\naamun sarastaissa.\n\nSarastus selkeni, eikä päivän valkeus koskaan ole paljastanut\nihmissilmälle sen ihmeellisempää ja kamalampaa näkyä. Pyramiidin pihan\nulkopuolelle oli kerääntynyt suuri kansanpaljous odottamaan juhlaa,\njoka tänä vuoden päivänä piti tapojen mukaan vietettämän pyramiidin\nhuipulla. He olisivat jo kokoontuneet sinne, ellei olisi ollut määräys\npitää ovet suljettuina, kunnes Neuvosto olisi lähtenyt Kaikkein\nPyhimmästä, ja tänä yönä viipyi Neuvosto kauvan.\n\nTällä hetkellä syntyi kauhun ja hämmästyksen huuto kansan kesken, ja\nsyy oli seuraava. Pitkin satamapaikan ja suuren torin välisiä katua\nsyöksyi kahdenkymmenen jalan korkuinen ja sadan levyinen hyökyaalto.\n\nSilloin huomasimme oikean asianlaidan. Alttarin tunnusmerkki -- en\ntiedä miten -- oli yhdistetty salaisiin merenalaisiin sulkuportteihin,\njotka monen sukupolven ajan olivat suojelleet Sydämen Kaupunkia\ntulvalta. Kun tunnusmerkki irrotettiin paikaltaan, aukenivat nämä\nsulkuportit, ja vesivirrat syöksyivät esiin, pyrkien järvenpinnan\ntasolle, joka tänä vuodenaikana oli kaupungin talonharjoja korkeammalla.\n\nPyramiidin huipulla oli kaksi pyhää tulta vartioivaa ja tulevia\njuhlamenoja valmistelevaa pappia. Nähtyään meidän ryntäävän\nvartiohuoneesta he juoksivat meitä kohti käsiään väännellen ja\nkysyen, mitä ihmeitä nyt oli tapahtunut. En sanonut tietäväni, vaan\nkun vettä oli ruvennut kerääntymään vankikomeroomme, olimme paenneet\nsieltä. Miten me olimme paenneet, sitä eivät he ryhtyneet kyselemään,\nvaan juoksivat alas pyramiidin portaita, palatakseen samassa, sillä\nennenkuin he ehtivät alas asti, oli heidän tiensä katkaistu.\n\nSillä välin kauhu laajeni ja hävitys alkoi. Kaikkialle syöksyi\nja tunkeutui vettä, riittäen yhä suuren järven loppumattomista\nvarastoista. Kokonaiset kadut olivat jo veden vallassa, ja\nkansanjoukosta kuului katkeamaton tuskan huuto.\n\nMaya kuuli sen ja heittäytyi kasvoilleen pyramiidin katolle, jottei\nnäkisi omaa työtään, ja tukki sormin korvansa, mutta englantilainen ja\nminä katselimme tyrmistyneinä. Silloin tulva nieli kansan, useampia\ntuhansia luvultaan, joka oli kokoontunut temppelin ääreen, ja katso!\nsilmänräpäyksessä olivat kaikki pyyhkäistyt pois, niinkuin rajutuuli\npyyhkäisee pudonneet lehdet. Ennenkuin olisi ehtinyt lukea kymmeneen,\noli suurin osa Sydämen Kaupungin väestöä hukkunut!\n\nJonkun aikaa näkyi vielä muutamia suurempia taloja, mutta pian\nnekin upposivat näkymättömiin. Ennenkuin aurinko täysin oli ehtinyt\nnoustakaan, oli kaikki lopussa, ja tuosta muinaisesta ja ihanasta\nkaupungista, Maailman Sydämestä, näkyi vain puitten latvoja ja\nvedenpinnan yli kohoavia pyramiidien huippuja.\n\nKultaista kaupunkia ei ollut enää. Se oli hävinnyt ja sen mukana\nkaikki kasatut aarteet, opit, uskot, ja se, mikä monta sukupolvea oli\nkangastanut satuna minulle, oli taaskin todenteolla tullut saduksi.\nLyhyen tunnin oli tuo vuosisatojen työn valmis hedelmä kestänyt\nhuuhtoutua olemattomiin ja sen mukana viimeisen puhtaan intiaanirodun\nhäviävät tähteet, intiaanirodun, joka noudatti esi-isieni tapoja ja\noppeja. Epäilemättä heidän aikansa oli tullut, ja korkeammat voimat\nolivat määränneet heidät häviämään; mutta ankaraa ja äkkinäistä häviötä\noli kamala katsella tai edes ajatella.\n\nMitä olisivatkaan, minä mietiskelin, tämän suuren kaupungin perustajat\nja sen juhlallisten pyramiidien rakentajat mahtaneet ajatella ja\ntuntea, jos he olisivat aavistaneet tällaista loppua? Olisivatkohan he\nsijoittaneet pyhää tunnusmerkkiään niin taitavasti alttarille, että\nhullaantunut nainen voisi, tempaamalla sen pois, haudata alttarit,\ntemppelit, kaupungin kaikkineen päivineen ikuisiksi ajoiksi veden alle?\nNäin he tekivät suojellakseen kotejaan vihollista vastaan, jotta he\nhädän tullen voisivat mieluummin valita perikadon kuin häpeän; mutta\nhe eivät aavistaneet -- he eivät varmasti edes uneksineet -- että tämä\nvihollinen olisi heidän omaa rotuaan, että heidän oman lapsensa käsi\ntoisi korjaamattoman onnettomuuden heidän pyhälle turvapaikalleen,\nMaailman Sydämen kaupungille.\n\nVähä vähältä saavuttivat vedet tasapinnan ja täyttivät syvennyksen,\nmissä kaupunki oli sijainnut, ja aurinko paistoi vetten kalvoon,\naaltojen soluessa pyramiidin kupeita ja merenalaisten talojen kattoja\npitkin. Siellä täällä uiskenteli hylkytavaroita, siellä täällä\nihmisruumiita, joiden ympärille jo merikotkat kokoontuivat. Siinä\nkaikki.\n\nSamassa nousi Maya polvilleen ja katsoi ympärilleen, varjostaen\nkädellä silmiään, sillä päivä paistoi kirkkaasti pyramiidin valkoiseen\nhuippuun. Sitten painoi hän kädet takaraivolleen ja kiljasi pahasti.\n\n\"Katsokaa kätteni työtä\", hän sanoi, \"ja syntini paikkaa! Oi! isäni,\ntuo uni, joka ahdisti minua, oli kamala, mutta se ei sittenkään ollut\ntosi. Oi! isäni, kansa, jonka sinä tahdoit pelastaa, on kuollut!\nHukkunut on rakastamasi kaupunki, ja minä sen hävitin! Oi! isäni,\nisäni, kirouksesi on kohdannut minua, minä olen kirottu!\"\n\nJotenkin tähän tapaan hän puhui ja alkoi sitten nauraa, ja kääntyen\nenglantilaisen puoleen kysyi hän:\n\n\"Missä lapsi on, mieheni?\"\n\nEnglantilainen ei voinut vastata, mutta Maya ei siitä välittänyt, vaan\npainoi käsiään rintaansa vastaan, kuin olisi pitänyt lasta sylissään,\ntullen ensin hänen luokseen, sitten minun, ja sanoen: \"Katsokaahan,\neikö hän ole kaunis poika? Enkö ole onnellinen äiti, kun minulla on\nnoin kaunis poika?\"\n\nYritin katsoa, mutta hänen säälittävien kasvojensa muoto ja hänen\ntyhjien käsivarsiensa heilutus tuntuivat minusta niin hirveältä, että\nminun täytyi kääntyä pois, salatakseni kyyneleeni. Minä näin totuuden.\nVäsymys, suru ja kauhu oli murtanut hänen järkensä. Hän oli mielipuoli.\n\nVeimme hänet vartiohuoneeseen, missä oli suojaa, ja takaisin palanneet\npapit antoivat meille ruokaa, kun olimme tarpeemme heille selittäneet,\nsillä hekin olivat miltei järjiltään.\n\nTäällä kohtasi Ruhtinatar Mayaa viimeinen sairaus. Se alkoi\nhengenahdistuksella, joka heti kohta muuttui kuumeeksi. Kaksi päivää\nja yötä hoidimme murtunein mielin häntä pyramiidin huipussa, väsymättä\nhänen hourailuihinsa ja säälittävään lapsen kaipailuunsa, kunnes hän\nkolmannen päivän aamuna kuoli. Ennen kuolemaansa palasi hän tuntoihinsa\nja puhui miehelleen kauniita ja helliä sanoja, joiden kertominen tuntuu\nminusta liian pyhältä.\n\n\"Voi!\" hän lopetti, \"kuten sydämeni jo aavisti, olen saattanut vain\nsuruja teille, ja nyt on aika tullut minun lähteä luotanne. Ignatio oli\noikeassa ja me olimme väärässä -- tai oikeammin: minä olin väärässä.\nMeidän olisi pitänyt kuolla yhdessä vuosi sitten, jos niin olisi pakko\nollut, mieluummin kuin tehdä tuo synti Kaikkein Pyhimmässä, sillä\nsilloin olisivat kätemme ainakin olleet puhtaat, eikä kansani häviö\nolisi painanut minua. Mutta uskokaa, mieheni, tein tuon kuoleman teon\nhulluna, sillä olin nähnyt lapsemme murhattavan silmieni edessä, ja\nkuulin äänen sisälläni vaativan kostoa.\n\n\"No, teko on tehty, ja olen kärsinyt siitä ja saan ehkä vieläkin\nkärsiä, mutta luulen kuitenkin olleeni vain Kohtalon määräämä\nvälikappale, jonka piti hävittämän jo kuolemaan tuomittu rotu sekä\nkulunut uskonto. Tuohon uskontoon en enään usko, sillä Te olette\nopettanut minulle toisen opin, siksi en pelkää oman kansani jumalan\nkostoa. Annettakoon muut syntini anteeksi, jos ne ovat syntejä, sillä\nne aiheutuivat rakkaudestani. Mieheni, minä toivon Teidän pakenevan\npois tältä pahanenteen paikalta ja elävän onnellisena monta vuotta;\nmutta enin kaikesta toivon, että siellä maassa, minne Tekin kerran\ntulette, löytäisitte lapseni ja minun odottamassa Teitä. Jääkää\nhyvästi. Tämä on synkkä ero, ja elämäni on ollut lyhyt ja surua täynnä.\nMutta sittenkin minä iloitsen, että olen sen elänyt, sillä se on vienyt\nminut Teidän syliinne, ja niin vähän kuin olisin ansainnutkin, luulen\nTeidän rehellisesti rakastaneen minua ja rakastavan kuoltuani vielä\nmuistoanikin.\n\n\"Jääkää Tekin hyvästi, Ignatio. Olette ollut uskollinen ystäväni,\nvaikken tuonut Teille yhtään onnea, ja olin aika ajoin kade takianne.\nAjatelkaa kauniisti minusta, jos voitte, ja kohdelkaa miestäni samalla\nystävyydellä kuin ennen vanhaan, kun emme vielä olleet tavanneetkaan,\nvaikka olisittekin ehkä ilman minua päässyt aikeittenne perille.\"\n\nSitten hän taaskin kääntyi miehensä puoleen ja pyysi hengästyneellä\nja katkonaisella äänellä, ettei hän unohtaisi vaimoaan ja lastaan.\nKuulin englantilaisen vastaavan, ettei hänen tarvitsisi pelätä sitä\nlainkaan, koska onni kuolisi häneltä vaimonsa mukana, ja vaikka hän\npääsisi pakenemaankin, eivät he silti olisi eronneet, eikä kukaan muu\nnainen voisi anastaa hänen sydämestään vaimonsa paikkaa. Maya siunasi\nja kiitti häntä, hyväillen hänen kasvojaan kuolevin käsin, mutta minä\nen jaksanut kestää kauemmin tällaista näkyä, vaan jätin heidät kaksin.\n\nTuntia myöhemmin tuli englantilainen ulos vartiohuoneesta, ja vaikkei\nhän puhunutkaan mitään, sanoi jo hänen kasvojensa ilme minulle, että\nkaikki oli ohi.\n\nNäin kuoli Maya, Sydämen Ruhtinatar, vanhojen intiaanikuningasten --\nminua lukuunottamatta -- viimeinen jälkeläinen, herttainen ja ihana\nnainen, vaikkakin joskus uppiniskainen, kiihkeä ja oikullinen.\n\nTällä välin saimme kuulla, että mantereella oli vielä muutamia\nintiaaneja, miehiä ja naisia, jotka oli lähetetty sinne peltotöihin, ja\nnäimme veneenkin kiertävän entistä Sydämen saarta. Molemmat kanssamme\npyramiidin huipulla olevat papit yrittivät antaa veneeseen merkkiä ja\nkutsua sitä meitä auttamaan, mutta joko veneessä olijat sitten eivät\nnähneet meitä, tai olivat he niin tyrmistyneitä etteivät uskaltaneet\nlähestyä pyramiidia. Koko päivän saimme pysyä siellä, muutta toivoimme\napua, jotta pääsisimme rannalle hautaamaan Mayan ruumiin.\n\nIllan tullen, kun ketään ei saapunut, keksimme toisen keinon,\nVartiohuoneen katolla paloi yhä pyhä tuli, sillä molemmat papit olivat\nvartioineet sitä, luultavammin ehkä tottumuksesta kuin mistään muusta\nsyystä. Sinne kannoimme muutamia Sydämen ylimysten juhlatiloissa\nkäyttämiä tuoleja ja kaikkia muita kasattuja polttoaineita, ja teimme\nnäin tuliastiaan ruumiinpolttorovion. Kun se oli valmis, toimme Mayan\nvalkeisiin vaatteisiin kiedotun ruumiin ja panimme sen roviolle.\n\nSuuri kokko leimusi kohta ja paloi niin kiihkeästi, että se valaisi\nkoko pyramiidin huipun ja ympäröivän pimeyden. Koko illan me vartioimme\nsiitä, pappien voivotellessa ja lyödessä rintoihinsa, kunnes tuli alkoi\nitsekseen riutua ja yli tuhannen vuotta palanut pyhä tuli hiipui ja\nsammui kokonaan, Tuntui asiaan kuuluvalta, että tämä vanha, pyhä tuli\nviimeiseksi työkseen poltti rodun viimeisen kuninkaallisen jäsenen\nruumiin, rodun, joka oli sitä tulta niin kauan vartioinut. Aamun tullen\nsyntyi tuuli ja vihmasade, ja kun päivän valjettua tulimme paikalle,\noli se kylmä ja musta. Ei kyventäkään enään siinä ollut, eikä tuhkaa\ntai muuta jäännöstä ollut jäänyt hänestä, joka kerran oli ihana ja\nsuloinen Sydämen Ruhtinatar.\n\nAloimme tuskallisesti miettiä keinoa päästä mantereelle, mihin oli jo\nsyytäkin, sillä vesi oli höllyttänyt suuren pyramiidin perustuksia ja\nirroittanut jo muutamia lohkareita. Aioimme muodostaa lautan käsillä\nolevista penkeistä ja tällä lautalla meloa rantaan.\n\nSitä ei meidän kumminkaan tarvinnut tehdä, sillä parahiksi saapui\nmeitä kohti suuri vene, missä oli kolme intiaania, ja me annoimme\nsille merkin tulla pyramiidin portaitten puolelle. He tekivät työtä\nkäskettyä, ja otettuamme mukaamme ruokatarpeita sekä vartiohuoneesta\nlöytyviä välttämättömiä tavaroita, astuimme me neljä vaivoin veneeseen,\nsillä vesi loiskui pyramiidin nurkissa, jotta venettä oli vaikea tuoda\nportaiden ääreen.\n\nIntiaaneilta kuulimme rannalla olijoiden niin tyrmistyneen, nähtyään\npyhää kaupunkiaan kohdanneen onnettomuuden, etteivät uskaltaneet\nlähestyä sen entistä paikkaa. Mutta kun he edellisenä yönä olivat\nnähneet Mayan ruumisrovion suuren liekin, tiesivät he ihmisiä elävän\nvielä pyramiidissa ja kutsuvan heitä apuun tulimerkillään, ja niin he\nuskalsivat lähteä.\n\nHe kysyivät meiltä, mistä johtui että aallot olivat haudanneet\nkaupungin, joka oli seisonut siinä turvassa aikojen alusta asti.\nEmme sanoneet tietävämme, ja papeistakin näytti pelastuttuaan liian\nalentavalta ruveta kertomaan, että me olimme olleet vankeina pyramiidin\nonkaloissa, vaikka he tiesivätkin asian niin olleen.\n\nSaavuttuamme rantaan näimme joukon kauhistuneita intiaaneja -- ehkä\nnoin sataviisikymmentä -- Sydämen Kansan ainoat eloon jääneet, ellei\nehkä muutamia ollut pelastunut Sydämen Saaren merenpäällisiin kohtiin.\nSuu auki kuuntelivat he kaupunkinsa äkkipikaisen häviön esitystä. Kun\nhe olivat sen kuulleet, ehdotti joku valkoista miestä tapettavaksi,\nkoska hän varmasti oli tuonut tämän Taivaan koston ja turman koko\nheidän heimolleen, mutta tämä ehdotus ei saanut laajempaa kannatusta.\nJos he olisivat tosiaan tienneet, mikä osa meillä oli ollut tässä\nhävityksessä, epäilen, tokko he olisivat rohjenneetkaan surmata meitä.\n\nSensijaan antoivat he meille ruokaa ja vaatteita, niin paljon kuin\npyysimme, ja aseitakin, kuten miekkoja, jousia, nuolia, puhallusputkia,\nsekä antoivat meidän lähteä matkaamme. Olen usein mietiskellyt, mitä\nheistä on tullut, ja onko heistä tai heidän lapsistaan kukaan vielä\nelossa.\n\nMe käännyimme kulkemaan vuoristoa kohti, ja toisena päivänä pääsimme\nturvallisesti niiden yli, sillä Maya oli selittänyt meille vuoren läpi\nkulkevan salaisen käytävän, jonka me hänen taluttaminaan viime kerralla\nkuljimme peitetyin silmin.\n\nHeitettyämme viimeisen silmäyksen Pyhän Järven sinisille aalloille,\njotka välkähtelivät auringon valossa, peittäen alleen kaupungin\npalatsit ja asukkaidensa luut, me jätimme tuon kirotun Sydämen Maan,\nmissä niin moni tuska ja vastoinkäynti oli kohdannut meitä.\n\n\n\n\nLoppulisäys.\n\n\nYstäväni, nyt minä, Ignatio, olen lopettanut kertomuksen käynnistäni\nintiaanien Kultaisessa Kaupungissa, jonka olemassa oloa moni on\nepäillyt ja joka nyt ei enään olekaan olemassa. Se on kummallinen\nkertomus, ja minä luulen että Teitä huvittaa lukea se, kun minä olen jo\nkuollut ja haudattu.\n\nEhkä Teitä haluttaisi kuulla yksityiskohtaisia tietoja\npaluumatkaltamme, mutta minulla ei tosiaankaan ole voimaa eikä\nkärsivällisyyttä siihen. Se oli kamala matka, ja kerran me kumpikin\nsairastuimme ankaraan kuumeeseen, josta en enään luullut toipuvamme.\nMutta me toivuimme kumminkin muutamien kuljeksivien intiaanien avulla,\njotka hoitivat meitä, ja niin me vihdoin pääsimme tänne, tähän\npaikkaan, mistä lähes kaksi vuotta sitten olimme lähteneet henkeämme\npakoon. Tapasimme tämän maatilan autiona, sillä huhu kertoi siellä\nkummittelevan, vaikkakin joku intiaani, tuon suuren roiston Don Pedro\nMorenon orja, yhä viljeli täällä pieniä peltotilkkuja.\n\nNo, herra Stricklandia miellytti jäädä tähän paikkaan, sillä hän oli\nnähnyt täällä vaimonsa ensi kertaa. Niin me möimme smaragdivyön, jonka\nMaya lahjoitti minulle, ollessamme ensi kertaa vangittuina pyramiidin\nholvissa (älkää hukatko solkea ystävä, sillä se on Sydämen Kansan\nainoa pyhäinjäännös), ja sen hinnalla ostimme halvalla tämän talon ja\nsitä ympäröivät laajat maat nykyiseltä hallitukselta, jonka haltuun ne\nolivat joutuneet, ja senjälkeen olen minä viljellyt näitä maita.\n\nSillä, ystäväni, kunnianhimoni oli sammunut. Olin pannut kaiken\nviimeisen kortin varaan ja epäonnistunut, ja, vaikkakin suruisella\nmielellä, minä hylkäsin intiaaniheimojen elvyttämistoiveeni, sillä\nminulla ei ollut enään terveyttä eikä voimaa yrittää. Enkä minä ollut\nenään Sydämen Haltijakaan, sillä hallussani ollut Sydämen puolikas\noli jäänyt Kaikkein Pyhimpään, ja hukkunut Pyhän Järven aaltoihin, ja\nvanhan tunnusmerkin mukana hävisi hyvin paljon vaikutusvaltaanikin.\n\nViisi vuotta elimme englantilainen ja minä yhdessä täällä, mutta minä\nluulen hänen tehneen kuolemaa koko tuon ajan. Hän, joka aina oli niin\nvahvaruumiinen, reipassieluinen, ei saanut koskaan takaisin ruumiin-\nja hengenvoimiaan Mayan kuolinhetkestä asti pyramiidin huipulla, ja\nvaikka hän harvoin puhui vaimovainajastaan, tiedän hänen yötä päivää\naina olleen hänen mielessään. Kahdesti keväällä kärsi hän maamme\nyleistä kuumetta, joka kellastutti hänen kasvonsa ja surkastutti hänen\nruumiinsa. Kun kolmas kevät tuli, kehoitin häntä muutteiksi menemään\nMeksikoon ja palaamaan kesällä takaisin maatilalle. Turhaan; hän ei\ntahtonut, enkä varmastikaan luule hänen välittäneen, elikö vai kuoli.\nSeurauksena olikin, että hän taas sai kuumeen ja kuoli syliini,\nonnellisena kuin nukkuva lapsi.\n\nNyt ovat minunkin päiväni luetut, ja epäonnistuttuani kaikessa,\nkoettuani surua ja kärsimyksiä, minä yhdynkin ilolla häneen. Ystäväni,\njääkää hyvästi. Ehkä muistatte minua silloin tällöin ja, vaikka\nolettekin tois-uskoinen, rukoilette joskus intiaanivanhuksen sielun\npuolesta?\n\n                                                  _Ignatio_.\n\n\n\n"]