Seikkailuromaani sijoittuu Kuubaan ja kertoo kadonneen aarteen etsinnästä saaren levottomuuksien keskellä. Tarina seuraa päähenkilöiden matkaa Yumurin laaksoon ja heidän kohtaamiaan vaaroja espanjalaisten vallan alla. Teos yhdistää jännitystä ja historiallisia miljöitä trooppisessa ympäristössä.
Rex Beachin 'Varonan aarre' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2540. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-nakainen ja Projekti Lönnrot.
VARONAN AARRE
Seikkailuromaani
Kirj.
REX BEACH
Suomennos
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1939.
SISÄLLYS:
I. Onnen laakso.
II. Espanjan kulta.
III. O'Reilly.
IV. Pahan palkka.
V. Erämaan ääni.
VI. Etsintä alkaa.
VII. Mies, joka tahtoi oppia tuntemaan elämää.
VIII. Espanjalainen kultaraha.
IX. Rosvot.
X. O'Reilly puhuu "risakieltä".
XI. Kenraalin käsi.
XII. Kahakka.
XIII. Pako.
XIV. Nainen, jolla oli tehtävä.
XV. Salakuljettajat.
XVI. Palmujen siimeksessä.
XVII. Kerjäläisten kaupunki.
XVIII. Keskustelua ruoasta.
XIX. Odottamaton löytö.
XX. Sairas.
XXI. Aarre.
XXII. Trocha.
XXIII. Kuolon kaupunki.
XXIV. Rosa.
XXV. Aaveiden puutarha.
XXVI. Kun Cobo seisoi päällään.
XXVII. Kalastaja Morin.
XXVIII. Matkamiehet palaavat.
XXIX. Mitä tapahtui auringon laskiessa.
XXX. Huuhkaja ja jänis.
I
ONNEN LAAKSO
Yumurin laakson näette ensi kerran luultavasti Montserraten luostarista, johon oppaat vievät teidät mutkittelevaa polkua pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri – "maailman ihanin kolkka", kuten Humboldt sanoo – todellinen onnen laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.
Laakso on suurempi, kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava, polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn maljan laidassa.
Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Koko Kuubassa, lumoavien näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva ja hurmaava.
Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen kultaiseen aikaan, jolloin Kuuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä kalleimpia aarteita – sillä silloiset kuubalaiset olivat rikkaita ja käyttelivät tuhlaten rahojaan. Siellä täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta, jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.
Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien saarilla tapaa paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi. Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihottava viehätysvoima, ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi, kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre.
Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla synnyttäneensä kaksoset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan lääkärin hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet, ja tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.
Don Estevan oli itsekäs luonne, ja sen tähden sekoittui nyt kiivas viha hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? hän mietti. Millä hän oli tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.
Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen, ja hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli ryhdikäs ja sopusuhtainen, ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla kasvoilla kuvastui sanomaton suru.
"Herra, onko totta, että donna Rosa –", hän alkoi.
"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.
Sebastian seisoi hievahtamatta koettaen voittaa liikutuksensa, ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet paratiisiin."
"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" Ja hän katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko, että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren välkkyvään kalvoon. Hetkisen kuluttua hän suuntasi katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.
"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki. Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."
"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki, mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä. Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni tietämättä oikein, miten asiansa esittää. "Herra", hän sanoi vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui mieleeni. Tahtoisin tietää –."
"Mitä sitten?" Estevan keskeytti lyhyesti.
"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi lääkäreille, tehän ymmärrätte?"
"Ei."
"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"
"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä – kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni tiluksiini."
"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte, että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani kovin, ja olen ajatellut – ajat ovat levottomat ja kuolema tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte. Entä sitten?"
"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, kerrottakoon asia heille. Jos olen kuollut, jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme asiasta myöhemmin."
Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, hän oli kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi- ja tamarindipuita, ja louhimon seinämillä rehoitti villiviini ja muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta, ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askelensa nytkin sinne.
Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin hän sanoi:
"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"
Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi kunnioittavasti:
"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli pyhimys."
"Don Estevan suree häntä suuresti, mutta tohdinpa melkein vannoakin, että jonkin ajan kuluttua hän menee uusiin naimisiin. Ja miksi hän ei sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka rikas hän on. Kuubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen aarteestansa."
"Mistä aarteesta?" kysyi Sebastian.
Cueton tummat silmät välähtivät harmistuneesti.
"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen", sanoi hän sitten nauraen. "Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä salaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan. Älä nyt teeskentele."
Sebastianin kasvot olivat kuin ebenpuusta veistetyt.
Cueton sieraimet värisivät ja hampaat loistivat hämärässä. "Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää. Enhän ole hullu. Don Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee satumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että yhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa vapautesi?"
"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni", vastasi Sebastian.
"Niinkö?" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. "Sitä en lainkaan tiennyt". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. "Ja sitten sinä vielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet kunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen sinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi Evangelina on viehättävä tyttö", Cueton kasvojen ilme koveni, "ja täysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta, hänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen kaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä joku voi tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unohtaa lupauksensa ja – myy hänet."
"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!" Sebastian huudahti käheästi, ja hänen silmävalkuaisensa välähtivät hämärässä.
"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös. Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."
"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.
Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen don Estevan pysytteli kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa, jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa, sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki joko julkisesti tai salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerinviljelyksellä.
Kaksoset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu, ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerran kun Sebastian katseli häntä, hän kiitti Jumalaa onnestaan.
Eräänä päivänä don Estevan meni sitten uudelleen naimisiin ja donna Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän oli lakkaamatta ajatellut sitä.
Mutta kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä onnellinen aviomies alkoi pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan suurta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.
Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja käynyt epäluuloiseksi, ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan, että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti.
Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta, mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä toivoen, että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään.
Tarina Varonan aarteesta unohtui vähitellen kokonaan tai joutui satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.
Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan – don Estevan oli sanonut suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, hänen raivonsa kohdistui niin ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi vihata, ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja, tuntea hänen kyntensä.
Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian selvinnyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan. Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.
Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.
Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttua hän uskalsi ehdottaa don Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei hän voinut sellaista ajatellakaan.
"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!" kirkui donna Isabel.
"Sinunko talossasi", huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"
"Olenhan puolisosi."
"Kirous ja kuolema! Niin – puolisoni – uhriinsa imeytynyt iilimato sinä olet. Imet vereni kuiviin!"
"Veresi?" nauroi donna Isabel kimeästi. "Eihän sinussa ole tippaakaan verta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!"
"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo muuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut vain rahojeni tähden!" don Estevan ärjyi.
"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar olisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti."
"Verenimijä!"
"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna paksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin, mikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta naurakoon vain. Sittenpähän ystäväsi saavat nauraa sinulle ja oikein kyllikseen."
"Vaiti!" karjaisi don Estevan.
"Myy hänet."
"En."
"Myy hänet, taikka –."
Uhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa kaupunkiin, jossa hän vietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.
Seuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä onnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki seuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan hän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.
Mutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia ärsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mieltänsä ainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.
II
ESPANJAN KULTA
Kaksoset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet kantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä yönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen. Pikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja häntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien viereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten kuuntelivat.
Don Mario de Castafio esitti jonkin laulun, jonka sanoja ei kuulunut, mutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset tunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein ihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä loistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä huolimatta Rosa alkoi nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa häntä hänenkin äänensä vapisi pelosta.
Siinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului käytävästä kiireisiä askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Evangelina syöksyi huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä valkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.
"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!" hän nyyhkytti heittäytyen polvilleen. "Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme, eikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte pelastaa minut!" Hän oli aivan suunniltaan, ja hänen äänensä oli käheä ja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen ja toiseen, painautui suonenvedontapaisesti sisaruksia vasten ja suuteli näiden vaatteita.
"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?" sopertelivat lapset pelästyksestään huolimatta.
"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle – menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja Asensio – oli, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi minut."
"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle, ettet pidä don Pablosta."
"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä. "Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."
"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?" valitti orja.
"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti. "Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon suureen vaatesäilöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.
Don Mario de Castafio, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?" Mutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä. "Mitä nyt rakkaani?" hän kysyi sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin vuoteisiinne. Täällä ette voi olla."
"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa don Pablon viedä häntä."
"Evangelinaako?"
"Niin. Pidämme hänestä – hän leikkii joka päivä kanssamme – tahdomme pitää hänet täällä – hän on meidän." He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sen tähden he puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.
"Menkää vuoteisiinne, rakkaani", don Estevan sanoi vihdoin lyhyesti.
"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti yhteen ääneen.
"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!" ärjäisi don Estevan Pablolle. "Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä."
"Evangelina on meidän", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta silloin isä julmistui.
"Tuhat tulimmaista!" hän huusi nousten. "Uneksinko minä, vai ettekö te todellakaan aio totella? Vuoteisiinne ja paikalla!" Kun lapset vieläkin epäröivät, hän meni ovelle ja sanoi: "Hoi! Isabel; tulehan tänne, rakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun omin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista! Saavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen itselleen?"
Äitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille. He kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel tuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, he olivat jo vuoteissaan ja nukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut vedonlyönnin, ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi neekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän huoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui. Hänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he rakastivat, että itsensäkin tähden.
Aamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa rappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian parka, joka oli aivan suunniltaan surusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten pimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili liikuttavasti Evangelinan edestä.
"Caramba", kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt.
"Olenpa tainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen peson arvoinen, ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt teille vääryyttä, don Estevan."
"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä, ja sen tähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin, ja tyttö on nyt teidän", vastasi don Estevan kylmästi.
"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleni Salvadorille, joka on vahvin mieheni."
Sebastian nousi huudahtaen seisoalleen. "Herra!" sanoi hän. "Älkää."
"Vaiti!" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja riidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden tähden monin verroin ärsyttävämpi. "Mitä tämä merkitsee?" hän karjui. "Mene töihisi!"
Mutta ollen aivan suunniltaan mielenkarvaudesta ei Sebastian totellut. "Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan teitä."
"Mitä!" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin silmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön pelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta selvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan raivoon. "Varoitatko sinä minua? Ja mistä" hän huusi.
Kukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian kohotti kätensä korkealle – liikkeellään hän ikään kuin tahtoi kutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti herraansa palvellut – mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski ratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:
"Alallasi!"
Sebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui don Pablon ranteeseen ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli niin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.
Tämä vieraan loukkaus sai don Estevanin silmittömään raivoon.
"Pancho!" huusi hän. "Tänne, Pancho!" Ja päällysmiehen kiiruhdettua paikalle hän selitti. "Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don Pablon ja minun kimppuun." Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin, mutta turhaan. "Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon", käski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, "ja anna ruoskasi vinkua. Kiiruhda mies!"
Sebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa vastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla raskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.
Cueton raskas ruoska heilui, ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta koko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka tyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.
Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta uhrin sieluntuskat olivat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko olemuksensa oli niin perinpohjin järkkynyt, ettei hän voinut tuntea ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli kääntynyt häntä vastaan – enempää hänen yksinkertainen mielensä ei voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava vääryys raivostuttaa häntä, ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.
"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet muistamaan hävyttömyytensä." Vieraat lähtivät, ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.
Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja maksoittui, ja Cueton ruoskaniskemille syville haavoille kokoontui kärpäsiä kuin pilveä.
Ennen lähtöään don Pablon luo Evangelina tuli heittämään isälleen tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään vanhus seisoi paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät päänsä poispäin.
Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa, tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin, ja sen tähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan näkevinään ikkunanristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano, mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.
Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan, kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi kenenkään huomaamatta uhria puhutella.
"Voinko auttaa sinua?"
Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa kärpäset, jotka kiduttivat häntä.
"Antakaa minulle vettä", hän sanoi käheästi.
"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme toisiamme."
"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi, että mies oli menehtymäisillään.
"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken Pancho Cueton irrottaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta – voin tehdä elämäsi milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?"
"Mitä voisin teille sanoa?"
"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet aina valehdellut samoin kuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?" hän kysyi sitten.
"Ehkä."
"Sanopas siis minulle – onko tuo aarre todellakin olemassa, vai –?" Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.
"Aarre on olemassa", vanhus vastasi nyökäyttäen päätään.
"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa. "Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos kerrot minulle kaikki."
"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakoihin ja pieniin lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon, ja kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien määrää en tiedäkään."
"Puhutko totta?"
"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin. Señora, kalleudet, joista kerroin ovat kaikki siellä. Tämän kartanon ja siihen kuuluvien sokeri viljelysten kiinnekirjatkin, jotka hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet – Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?"
"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan ja minä."
"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt, mihin olet sen kätkenyt."
"Olen kuolemaisillani", kuiskasi Sebastian rukoilevasti. Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle vettä", hän sanoi, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre on. Missä – missä!"
"Vettä!"
"Kerro ensin!"
Sebastian nosti päätään, ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna Isabel kavahti takaisin, kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti: "Sinä – sinä olet valehdellut!"
"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuuban suurin, mutta te ette saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen, ja teidän kätenne heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh? Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne –."
"Sinä hullu!" Donna Isabelin katse oli murhaava. "Tämän saat maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla haavojasi."
Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle suurempia kärsimyksiä, kuin olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti kirottu!"
Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän koetti keksiä jonkin keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan. Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka tiesivät, missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein Sebastianin kärsimysten veroiset.
Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa, ja laakson lehdot alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli, jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario de Castaiio, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.
"No, poikaseni", hän sanoi, "oletko jo saanut kylliksesi niskoittelusta?"
"Minkä tähden ruoskitte häntä?" kysyi tuomari.
"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi don Estevan lyhyesti.
Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on tyttäreni?"
"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät, ja hän heilutti ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon, enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta, tyttäresi kesytetään, samoin kuin olen sinutkin kesyttänyt."
Kärsimysten kokonaan herpaisemana Sebastian nojasi ikkunanristikkoon, mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan, ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä, ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät. Tämä pelottava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:
"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?"
"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi." Iskut satelivat nyt tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he –." Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.
"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja.
Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi, oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä. Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille. Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti käännyttyään hän ehti parhaiksi nähdä pelottavan näyn.
Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi kiduttajaansa päin.
Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä Pancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten jäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don Estevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rasahdus, ja don Estevan kaatui maahan pää murskana ääntä päästämättä.
Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian iski jälleen raudoitetulla nyrkillään, ja on aivan paikallaan sanoa, että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.
Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä, eivätkä katselijat olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies, hän ei ollut enää kyllin ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.
Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät, ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin hirveämmäksi.
Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti aikovan tappaa heidät kaikki. Mutta eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin tähdätyllä laukauksella.
Tieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin, eivätkä itku ja valitukset vaienneet sinä yönä Varonan kartanossa. Kuolleiden ja haavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan omiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin. Hän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai täysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän käsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata. Maailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen salaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti myös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa kätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät kymmenentuhatta vuotta.
III
O'REILLY
Ikä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias don Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän oli todellakin niin lihava, että käveli kuin pingviini, ja kun hän ratsasti, olivat hevoset nääntyä.
Luonteeltaan don Mario oli käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän kehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet muihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt don Mario oli rakastunut ja uskoi tunteidensa saavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa Varona, hänen entisen ystävänsä tytär. Hänen sydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen kaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut Rosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua Pohjois-Amerikasta.
Ja nyt hän oli matkalla vartavasten sopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.
Hänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys, ja kiiruhtaessaan vierasta vastaan hän jaksoi tuskin hillitä uteliaisuuttaan, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään vieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli vaihdettu, vieras katseli ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti huoaten:
"Näen paljon muutoksia."
"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan kuoltua."
"Se oli kamala tapaus. Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", don Mario sanoi.
"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta, mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"
Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:
"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin sen señora, Varona ei jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin arin kohta.
"Minä tiedän, että se on olemassa. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten. Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."
Jo tämän lyhyen keskustelun aikana donna Isabelin piirteet olivat kovettuneet, ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen silmänsä kiiluivat, ja hänen vakaumuksensa aarteen olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.
"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", hän sanoi happamesti. "Ja se on kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki."
"Tietysti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä", myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel –."
"Niin kuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin. Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokeriviljelys ei kannata enää. Istutukseni –."
"Eikö kannata? Mitä sanottekaan", vieras ihmetteli.
"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."
"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat, pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."
"Niinkö?" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.
"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi.
Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sen tähden hän ei voinut heti käsittää vieraansa innostusta.
"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi kosija hurmaantuneesti, "ja niin kauttaaltaan viehättävä – mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."
"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo", lausui donna Isabel viivytellen.
"Tietysti, tietysti", don Mario puuttui puheeseen, "niinhän me jokainen teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni itselleni kaikki, mitä haluan, ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte? Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."
"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on – aivan kuin isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte, he olivat isänsä ainoat perilliset, ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin kissat ja koirat."
Don Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin käsinojaan.
"Anteeksi, señora!" huudahti hän. "Sanokaas minulle nyt, onko hänellä – onko hänellä mitään lemmensuhteita?"
"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä."
"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."
"Asia on, kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt sen pitemmälle."
"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä, ja minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen pian häntä tervehtimään."
Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen tavaran paljoudella, ja juuri sen tähden hän oli ottanutkin Kuubassa tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat Hänen mielestään menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin konttorissa. Tullessaan Kuubaan hän oli valmistautunut elämään maanpakolaisen yksinäistä elämää.
Mutta Johnnielle kävi, samoin kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan.
O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään guavapensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna Isabelista, eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli erikoinen syy karttaa tätä.
Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän istahti kivelle odottamaan Rosaa.
Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua, katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja hämmästyksestä.
"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", Rosa sanoi vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."
"Minkä tähden?"
"Isabel – äitipuoleni – on aivan mahdoton."
"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", jatkoi Rosa. "Jospa hän vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin –." Hän nosti kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin pilviin. "Juuri sen tähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa – ärsyttelen häntä, milloin vain voin."
"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."
"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan enää."
Tuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.
"Olette aivan oikeassa", hän sanoi, "sillä mitäpä semmoinen kosto hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti, jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."
Rosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: "Osaisitteko kosia, señor?"
"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!" huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."
Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin käsi ei ole lihava", hän sanoi, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni tietävät sen kyllä."
"Älkää keskeyttäkö", sanoi O'Reilly.
"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua; ja huuleni janoavat suuteloitasi –."
"'Isabel'" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä kauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan kaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. "'Isabel'" hän toisti vielä kerran. "Mitä maailmassa tarkoitatte?"
"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista rakkaudentunnustusta", selitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.
Estevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs, ja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.
"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä", hän sanoi miellyttävän suorasti, "ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme epäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään sisään, mutta – tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein amerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat."
"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kuubalaistun niin nopeasti kuin ikinä voin?" ehätti O'Reilly sanomaan.
"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kuubalaisia, sillä hän on, nähkääs, espanjalainen", nauroi poika. "Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään. Pyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti, ja siitäkös elämä syntyi. Sitä sisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä saatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin milloinkaan ennen."
"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona puutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen kätköpaikalle tahi sieltä tulossa", jatkoi Rosa. "He saivat molemmat surmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin aarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa ja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se on hänen rangaistuksensa." Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta Estevan hymyili.
"Mitä joutavia!" hän huudahti. "Uskon aaveisiin vasta sitten, kun näen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen", lisäsi hän ravistaen päätään. "Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun sotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa etsintöjään."
O'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten hyvin vakavasti: "Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään työskentelevän – kapinallisten hyväksi?"
"Aivanko totta? Sitä en lainkaan tiennyt."
"Niin on kuitenkin asian laita." O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan heikosti. "Onko väitteessä perää?"
"Olen kuubalainen."
"Sh!" kuiskasi Rosa. "On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin levottomat."
"Mutta O'Reillyhän on hyvä ystävämme", vastusteli Estevan.
"Niin olenkin", myönsi amerikkalainen, "ja senpä tähden puhunkin näistä seikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut kapinallisten hommiin."
"Siinä kuulet, Estevan!" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi rukoilevasti: "Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja hurjapäinen, eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani."
Estevan synkistyi. "Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin vanhemmilla ei olisi ollut uskallusta."
"Mitä esimerkiksi?" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. "Minulle voitte kyllä kertoa."
"Luulenpa voivani", myönsi toinen. "Tunnen kaikki Matanzassa, menen minne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja. Jonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana."
"Eversti Lopezin?" huudahti O'Reilly. Estevan nyökäytti päätään.
Rosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi, ja kotvan ajan kaikki olivat hiljaa. Vihdoin amerikkalainen lausui hitaasti: "Teidät ammutaan, jos joudutte kiinni."
"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme sortoa vastaan, ja koko Kuuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma osani."
"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni – entä sitten?" jatkoi O'Reilly.
Estevan kohautti hartioitaan. "Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan murhe."
"Entä miten Rosan silloin käy?"
"Te señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen –."
"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan O'Reilly pikemminkin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä – enkä tiedä, milloin palaan."
"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian takaisin, vai kuinka?"
"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos –." Hän ei lopettanut lausettaan.
"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä olette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen." Estevan nousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset sanomaan toisilleen jäähyväiset, miten heitä parhaiten miellytti.
Mutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti, ja nauru oli hävinnyt hänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.
"Sanoitte lähtevänne täältä?" kysyi Rosa henkeään pidättäen. "Mutta minkä tähden."
"Tämän sodan ja – eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen teille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei se ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin, mutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren itäosa ilmitulessa."
"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen rinnalla, mitä on tulossa."
"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta länteen päin. Espanjalaiset koettavat tietysti salata hänen menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa on kuitenkin lamassa, ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."
"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?"
"Niin – ehkä."
"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä –."
O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti naurahtaen rikkoa.
"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne, ja ahnaat ystäväni olisivat saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä? Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."
"Teitäkö – sittenhän –!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti selittämään:
"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä päähänpistoja. Otaksun –."
"Lemmitte siis –."
Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin – Kuuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa jo kuin roviotuli, ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan tummiin silmiin, ennen kuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden, hän seisoi vaiti ollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun hetki tuli", hän lisäsi vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi. Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän – välitätkö sinä, Rosa?"
"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti hämmästyvinään. Sitten hän kallisti viehkeästi kaunista päätään, niin kuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti hyvin miellyttävä, mutta – mutta minä en ehdi teitä enää paljon ajatella, sillä menen pian naimisiin."
"Naimisiin? Mitä ihmettä?" O'Reilly hätkähti kovin, ja tyttö sanoi:
"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."
"Kuka? Mario de Castañoko?"
"Niin."
O'Reilly nauroi helpotuksesta.
Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt, armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös. Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"
"Viivytkö kauankin?"
O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemesta. Hän ojensi kätensä riemusta huudahtaen, ja Rosa Varona painautui hänen povelleen kuiskaten: "Odotan ikuisesti."
IV
PAHAN PALKKA
Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut vaatia tätä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi, ja kauppiaan vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.
Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty saapumaan.
"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin etten –." Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat kasvonsa olivat kapeat ja julmat, ja hän tuijotti puhujaan niin synkin ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettaan: "niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää teitä palveluksessani."
"Ajat paranevat", vastasi Cueto.
"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet, ja kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä. Näännyn köyhyyteen."
"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin apuni tarpeellinen."
"Ei, ei! Sanon teille, että olen täydellisesti vararikossa."
"Niinkö? No, se seikka on helposti korjattu; myykää osa kartanosta."
"Ei. Silloinhan Estevan nousisi haudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen lapsilleen."
"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?" Cueto nyökäytti hyväksyvästi päätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. "Todellakin ihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä asioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä tuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz, ja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain voisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat ja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi toimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?"
"Varmasti! Mutta – tahdon itse neuvotella hänen kanssaan."
Cueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa häivähtäessä hänen kasvoilleen. "En voi sietää, että antaudutte tuon roiston armoille", sanoi hän sitten hartaasti. "Ennen menen itse kaiken uhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä, señora –."
Isabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi joutua auttamattomasti tappiolle.
"Ei konsanaan!" hän keskeytti päättävästi. "Alttiuttanne en voi käyttää hyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa tilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan kuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen palveluksenne kiitokseksi."
Pancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti lyhyesti ja ravisti päätään.
"Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki maidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin, ja teidän täytyy myöntää –."
Donna Isabel hätkähti kovin. "Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi? Kiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?"
Luopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: "Por el amor de Dios! Tämä ilveily loppukoon nyt. Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte hakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin, myönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo kaksoset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin teillä ei ole mitään oikeutta?"
"Olenko menettänyt järkeni?" huohotti leski. "Mitään oikeuttako?"
"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole näiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot omasta taskustani."
"Verot! Mitä tarkoitatte?"
"Olen maksanut ne. Kuiteissa on minun nimeni."
"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani uskollisin palvelija!"
"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani? Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja paremman puutteessa."
Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi kiihkeästi:
"Olin kaikesta tietämätön, ja te käytitte tilannetta hyväksenne pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki, joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."
Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan. "Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"
"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän rikastuneen varastamisellanne." Isabelin ääni oli alentunut hämmästyksestä.
"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka tapauksessa päässyt", Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."
"Oletteko aivan tunnoton?"
"Oh, señora! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei hänen perheeltään puutu mitään. Sen tähden olen huolehtinut teistä ja annan teille edelleenkin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unohtakaamme tämä ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."
Sanottuaan tämän Pancho Cueto seisoi hetkisen odottaen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.
Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan, ja tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi sanomattomasti hänen ylpeyttään. Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt taloon yöksi, ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen helpolta – pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi – mutta asiaa tarkemmin harkitessaan hän havaitsi kaikenlaisia vaikeuksia, ja ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi keino.
Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä, jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin järjettömän puhelun – viimeksi mainittu valitti ja huudahteli taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt siitä sen enempää.
Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Hän sivuutti vanhan kaivon aivan läheltä, ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo ammoin lahonnut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla, sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön heti seuraavana aamuna.
Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen. Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.
"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni," sanoi Estevan ärtyisästi.
"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua lähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaisia."
"Mitä uutta?"
Asensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. "Kuuleehan sitä paljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa Claran luona tapellaan, ja Maceo etenee länttä kohti."
"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille", sanoi Estevan ottaen taskustaan kirjoittamansa kirjeen.
"Pahuksen Lopez!" murahti neekeri. "Tänään hän on täällä ja huomenna tuolla, eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi."
"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin tärkeitä uutisia – niin tärkeitä" – Estevan naurahti huolettomasti – "että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman nopeasti. Sen neuvon annan sinulle."
Asensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti eteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään pimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka näytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.
"Hiljaa!" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten ihmeteltävää rohkeutta. "En usko kummituksiin." Mutta sanoistaan huolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin pelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi pimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. "Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan."
"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli vielä niin peloissaan, että Estevanin täytyi häntä pidellä, jottei hän juoksisi tiehensä.
"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään."
"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä. "Miten hän saattaa kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä ovat auki, niin miten hän voi olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte, että hän vihaa minua ja Evangelinaa."
"Hän ei näe eikä tiedä mitään –." Hetkisen katselivat molemmat valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin. "Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin –."
"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen saada kiinni jostakin, mutta maa ja rapautunut sementti murtuivat hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus, kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.
Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin hätähuutoihin. Hän vetäisi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin, että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli, mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimenmiehenä hän oli heti valmis toimintaan, ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä. Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.
Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämättömänä, seinät olivat paksun liman peitossa, ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän oli tavannut kaivon pohjalla.
Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt niinkuin neekeri oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä. Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin, tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.
"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut minua enemmän hämmästyttää."
"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden. Vapisen vieläkin kauhusta."
"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?"
"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi loppua.
"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä – varoittaa heitä vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä – minä en voi ymmärtää –."
"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan elävästi hänen mielessään.
"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan!" Estevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. "Se – se on minun asiani. Ettehän suinkaan luule –."
"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun." Päällysmies nyökytteli hymyillen päätään.
"Minulla sattui olemaan tänne hiukan asiaa", selitti nuorukainen jäykästi.
"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!" Cueto nauroi. "Eihän minun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta ketään. Onhan aivan selvää –."
"Vaiti!" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. "Hävyttömyytenne menee jo liian pitkälle."
"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti. Mutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti tietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon satimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyttää väki nyt liikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja aivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä jos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista donna Isabelin kanssa?"
Nuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat rypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti: "Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä ole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni joitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi ystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten ollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan kuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei, Panchoseni, lennätte välistä liian korkealle. Ja" – Estevan oli äkkipikainen ja oli jo vuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan – "painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän päällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne ettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne olisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä hetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan käytellä numeroita." Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen poistui ylpein askelin. Oikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna Isabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset, että kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten johdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä kaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan puutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkin keinon, ja hänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.
Istuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä onnettomuustapausta. Estevanin kertomuksen mukaan hän näki maassa kirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen vitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun saakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei tarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti häntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan raivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko omaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen. Vuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.
Eräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño huohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi ennen kuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien kasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan:
"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella kaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän lupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon."
"Don Mario!" keskeytti Rosa. "En tiedä, mistä puhutte."
"Vai ette tiedä!" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi. "Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään." Kun nuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: "Hyvä herra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan teitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on mielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen vangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä."
"Mitä?" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi tuskin hengittää. "Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa", ilmoitti pyylevä vieras julmasti. "Tiedätte, mitä se merkitsee. Linnoitukseen viedyt kuubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet, että muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja? Tiedättekö, minkä tähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten auttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee – noiden teidän kaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi."
Rosa huudahti kauhusta.
"Eversti Fernandez", jatkoi Mario mahtipontisesti, "on ystäväni ja salli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan kosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista –."
"Todistuksista? Mitä tarkoitatte?" kysyi Estevan lujasti.
"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä varoitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja jossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen joukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä ei voi kukaan pelastaa."
Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys kuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin räystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: "Varoitinhan sinua, Estevan."
Estevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan peloissaan. "En ole vielä heidän kynsissään", nauroi hän.
"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?" Rosa katsoi vieraaseen tuskaisesti. "Aivan oikein!"
"Mutta miksi?"
"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?" kysyi Estevan närkästyneesti.
"Sen olen myöskin saanut tietää. Ei kukaan muu kuin Pancho Cueto."
"Cueto!"
"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat, ja kirje on luullakseni vain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin tiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään kovin päteviä todistuksia, epäluulokin jo riittää. Ymmärrätte siis, miksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan, mutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan. Teidän täytyy selvitä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain kallista aikaa seisoessamme tässä suu auki." Kun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi hän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: "Olen suuresti pahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni." Ja kauppiaalle: "Teitte hyvin, kun tulitte varoittamaan meitä."
Don Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. "Minua ilahduttaa, että annatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat! Menen Rosan kanssa naimisiin, ennen kuin tunti on kulunut, ja olenpa melkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan –."
Mutta Rosa vain pudisti päätään.
"Mitä? Mikä teitä riivaa? Mitä sitten aiotte tehdä?"
"Seuraan Estevania", sanoi tyttö.
"Te – olette mieletön", Don Mario änkytti. "Selittäkää hänelle, Estevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee."
Mutta siihen Estevan ei kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään hämärintä aavistusta siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain kerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei välittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia ja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis uhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuuban puolesta. Sen tähden hän sanoikin: "Rosa tehköön, niin kuin hän itse tahtoo. Jos meidän täytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian."
"Sinä hullu!" riehahti don Mario. "Silloin on parempi, että heität hänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat naiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen laittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä, mulatteja – sanalla sanoen Kuuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta väestöä."
"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne naimisiin – rakastan toista."
"Vai niin."
"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu – ja kun hän palaa, menemme naimisiin."
De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti: "Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt hän saa periä kaiken omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä – minä –." Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos höpisten itsekseen.
Tunnin kuluttua olivat kaksoset matkalla Yumurin halki Asension ja Evangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa. Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät laaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho Cueton johdolla.
V
ERÄMAAN ÄÄNI
New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa, ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren, sillä Kuuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sen tähden hän pysähtyi hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan ja joutui siten toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.
Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikään kuin taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja kiivas, kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin, ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomansa uutiset vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen toiminnasta Kuubassa ei häntä lainkaan pelottanut, sillä Samuel Carter saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista, mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että joku toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä.
O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.
Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus, syleili häntä, taputti häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka huokosesta, ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin. Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen; hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen isäntänsä oli kiintynyt häneen. Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni, sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein imarteleva.
"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.
"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta? Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään – tuo järjetön vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä. Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."
"Kapinaan on kyllä syytä – sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin tuttavalliseen ystävällisyyteen.
"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus, "on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla, ja politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina kauan kestä."
Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista puheleminen viivyttäisi sitä paitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä koskeviin yksityiskohtiin.
"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", hän sanoi. "Saaren itäosa on jo kapinallisten huostassa, ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez parhaillaan länttä kohti."
"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."
"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kuubalainen sikarinvalmistaja Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuuban väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."
"Voin melkein varmaan sanoa, että kuubalaiset lopettavat hulluttelunsa, kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä mahdottomaksi ja" – herra Carter siirsi varovasti mustepullon hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin – "lienee paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme." Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman ennen kuin – ennen kuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla kysymykseenkään."
"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.
Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa, mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat molemmat miehet sitten yhtä aikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa odottavasti. Kului vielä hetkinen, ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:
"Ikävä –."
Molemmat vaikenivat. "Sanoitko jotakin?" kysyi herra Carter. "En – en mitään. Luulin teidän sanoneen-."
"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan. Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin onni! Elsa pitää kyllä puolensa, ellen erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen milloinkaan. Muutoin –", vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat hehkua vihaisesti.
"Kuka on – Ethelbert?" kysyi O'Reilly heikosti.
"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon parempi kuin maineensa."
"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?"
"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti – aion antaa sinulle paikan täällä liikkeessäni, mutta tietysti, jos – mitä? Mitä perhanaa sinä oikein tarkoitat?" Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja, jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, ja kaikkea muuta paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.
"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?" hän kysyi. "Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin olen muuttanut mieltäni."
"Mi-mitä ihmettä? Oletko?"
"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" – O'Reilly hengähti ja alkoi sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman –."
"Älä siinä viserrä – olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies, minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."
O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle.
O'Reillyn rakkaus oli rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin hänen mielestään varsin ihmeellistä – harvinainen tapaus, jota hän ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki miehet ovat ihmetelleet samaa.
Ja niin päivät kuluivat nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi, ja kaikenlaiset arvelut ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.
Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta – olihan kuoressa Rosan käsialaa. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinni liimatessa, ja avasi sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.
Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi, ja viimeiselle ohuelle sivulle ehdittyään hän oli aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä unta.
Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen lopussa.
"Rakkaani!
"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta. Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman varovainen myöskin kirjeenvaihdossaan miehen kanssa, joka on kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset, että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.
"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin, mistä aloittaisin ja mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyynelet himmentävät näköni enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi, sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja, ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat ystävämme, ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa, kun jouduimme kodittomiksi.
"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille – luen rukouksen lähettäessäni sen matkalle – niin mitä sitten? En tohdi ajatella sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet, ja minun on myöskin täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin ahdistettu metsän eläin."
O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi O'Reillyn rakkauteen.
Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta.
"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje. "Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä; turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme olla.
"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut sissi eli guerillero. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalaisjoukkueita retkeilee kaikkialla, ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennen kuin meidät löydetään ja viimeinen tuho tulee?
"Heti tänne saavuttuamme Estevan lähti eversti Lopezin leiriin sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni. Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä, ja eversti Lopez oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua. Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit ovat espanjalaisten hallussa, ja maaseudulla vilisee roistoja ja pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa sissijoukkoa, ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.
"Välistä leikin Evangelinan kanssa – ainoata leikkiämme. Kokoilemme villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni. Hymyilen ja nauran sitten hetkisen, ja Evangelina selittää, että olen kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.
"Kun palaat Kuubaan – katso, uskoni on vahva jälleen – niin vältä menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi, ja hän raivostui. Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut, ja San Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?
"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan, mikä on sangen luultavaa, niin saat tietää olinpaikkamme eversti Lopezilta.
"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin nytkin vain sinulle.
"Kynttilä loppuu pian, ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen auringon nousua, ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä sinun tarvitsisi hävetä minua.
"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan, ja minun on lopetettava. Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten. Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta miehethän eivät pidä kyyneleistä, ja sentähden koetan hymyillä nyt kun piirrän nimeni:
"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.
"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!"
VI
ETSINTÄ ALKAA
Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä –."
"Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti –."
"Majassa on kylmä –."... Pieni Rosa parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä, rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen koko sydämensä väräjämään, ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuoliltaan ja pyyhkäisi kyynelet silmistään.
Johnnien valmistukset suoritettiin kiivaalla tarmolla, ja kahden tunnin kuluttua matkavarustukset olivat valmiit. Mutta hän ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta. Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan, ja hänen omat kokemuksensa, miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia, etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tieteen hän päätti välttää kaikkia suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikään kuin jostakin takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa oli kapinallisten hallussa, ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi jonkin keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin joukkoihin.
O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuuban avustamisyhdistyksen toimistoon.
Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja ja sotilashenkilöltä ei ollut missään huomattavissa – sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.
Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten saada tavata jotakuta toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin, erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kuubalaisen puheille.
"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä hienostuneella äänenpainolla.
O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut, kysyi herra Enriques:
"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?"
"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle, missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."
Enriques silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin olla hyvin arvokas", hän sanoi. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä täällä juuri mitään Kuuban tapahtumista – ainakin paljon vähemmän kuin espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."
"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen valoisinta hymyään.
"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää, kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin huolissanne?"
"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona."
"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisan Varonan aarteen perijätär?"
"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen hiljaista, jonka kuluessa kuubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta –." O'Reillyn ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan teidät uskomaan, etten ole vakooja."
Hän odotti vaiti ollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:
"Kirje on hyvin liikuttava, ja minä kiitän teitä, että sallitte minun lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuuba! Poikiesi täytyy olla urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."
"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti Lopezin luo."
Herra Enriquez rypisti kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin, on aivan totta", hän sanoi vihdoin. "Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta – nytpä tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän: "En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä, joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen. Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia Kuubassa, ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin Kuubassa saisitte ehkä katua sitä."
Tohtori Alvarado, joka oli aivan tyypillinen kuubalainen, odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä asian esitystä.
"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan", hän myönsi. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti – nuo ystäväinne viholliset pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä kapinallisten luo –."
"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä –." Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu, joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kuubalaisia, herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta. Hänellä on tunnettu nimi, ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kuubassa, ja me työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta.
Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille paikan laivassa, ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin: "Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan! Muuta ei tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."
"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."
"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää. Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran, mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"
"Lähdemme heti tiehemme."
"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."
"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan kansalainen –."
"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori. "Espanjalaiset vankilat ovat vahvat, ja maanne ei ole milloinkaan vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut maat."
O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa Dunham Castle'issa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin hän näki sumun keskeltä Kuuban rannikon, jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren aallokossa.
Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku, välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka hänellä oli ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien, mihin sen kätkisi, kun laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään:
"Halloo! Kapinallisilleko aseita, vai mitä?"
O'Reilly naurahti. "Tämä on vain vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."
"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte sen laidan yli, ennen kuin se tuottaa teille ikävyyksiä."
"Aivanko totta?"
"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."
Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset, mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoahan ja keksi toisten housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen sisäpuolelle, niin että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja muutti ylleen kevyemmän puvun.
Vaikka Dunham Castle'issa oli vain muutamia matkustajia, saivat he odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin O'Reillykin sai luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa joka askelella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä kaksi miestä, jotka pysäyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat valtiollisen poliisin väkeä, ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen ailahduksen.
Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli Johnnieta joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua, ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään, jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen kantajalle.
El Gran Hotel Europea oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli Nuevitaksen hienoin, ja señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä. Hän osoitti aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan, mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimeksimainitun huoneeseen. Hän tahtoi vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode, pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta. Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän epäillä jotakin.
"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen ympärilleen pienillä silmillään.
"Kaikki."
"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat. Mutta – missä ovat muut matkatavaranne?"
"Muuta ei olekaan."
"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustajan."
"En ole."
"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka? Niin, Kuuba on kaunis."
"En ole matkailija."
"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle, josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kuubaan tullut?"
O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti, ja surullinen ilme synkensi hänen miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.
"Tekö –!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"
O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot.
VII
MIES, JOKA TAHTOI OPPIA TUNTEMAAN ELÄMÄÄ
Myöhemmin päivällä O'Reilly lähti katselemaan kaupunkia. Häntä seurailtiin – sitä hän oli odottanutkin, ja huomio enemmän huvitti kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi, että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissa ollessaan, kävi hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa, että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin voisi kätkeä pistoolin, joka saattoi tuottaa ikävyyksiä millä hetkellä hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa, niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla hän itse joutuisi tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta, mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.
Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia vasemmassa kainalossaan.
Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt. Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon ohuen patjan laitoihin. Nyt hänet saisi tarkastaa milloin vain halutti, sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa, johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.
Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä aamukävelyllä O'Reilly huomasi, että silmälläpito jatkui. Hotelliin palattuaan hän tapasi herra Carbaj'alin sekoittamassa virvokkeita muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa hammassärkyä.
Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkeäkään rauhaa, ja kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.
Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.
Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, hän jatkoi matkaansa tämän yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia, ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:
"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."
Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.
"Ken olette?" hän mutisi.
"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."
"Mitä tahdotte minusta?"
"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."
"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä voin tehdä."
Hän kumarsi, ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.
Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän, miten oli meneteltävä.
Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen", hän sanoi vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä, ja veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon, mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaa, enkä ole lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan: viekää se hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle. Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee kirjan."
Seuraavana aamuna O'Reilly maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen laukussaan, ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.
Pohjoisessa siinsi Cubitaksen vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla, ja hänen teki monta kertaa mielensä heittää kaikki varovaisuus sikseen ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi, että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Pricipeen ei päässyt eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään rakennuksia, ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin. Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten sotilaitten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä, vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan. Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen Espanja ei aikonut hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.
Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa mehulasistaan maistellen hän kuuli jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi, että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä ja kalpea nuori mies, ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei saanut kukaan selvää.
O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette –."
"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa olemusta puistatti, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston miehiä, liukas ja sukkela vakooja hän onkin."
"Sitä minäkin epäilin."
Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.
"Mitä tuo on?" hän kysyi.
O'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. "Karvasvettä", hän sanoi.
"Karvasvettä! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani, ja tämä norsunluinen pässinpää tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!"
Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.
Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "Un vaso de agua con hielo." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.
"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."
O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkin matkaoppaan sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."
Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."
"Lähdettekö kotiin?"
"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä teillä on Kuubassa tekemistä?"
"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."
"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin ainoa –" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta – "ainoa työni – hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi: "Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin, kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä. Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja – tarvitsen apuanne."
O'Reilly hämmästyi. "Miten voisin auttaa teitä?" kysyi hän.
"Ottamalla minut mukaanne."
"Mukaani? Ja minne sitten?"
"Kapinallisten luo, tietysti."
Miehet katselivat hetkisen toisiaan. "Mitä ajattelettekaan –?" alkoi O'Reilly.
"Puhumatta paras! Tehtäväänne en tietenkään tiedä – olette luultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset ovat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita näyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala paratkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei pysty minuun. Luulin teidän voivan auttaa minua – ottaa minut mukaan, tahdottehan?"
"Tiedättekö, missä kuubalaiset ovat?"
"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni, niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."
"Kiitän", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.
VIII
ESPANJALAINEN KULTARAHA
Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan, että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, hän oli saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman jälkeisenä aamuna. Tiluksiin päällysmies oli jo kauan sitten hankkinut jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta kaikista kiihkeimmin hän oli himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan epäillytkään, ja saatuaan paikan haltuunsa hän aloitti etsinnän heti.
Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan, ja sen tähden hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi kartanon alueen uloimmaisesta reunasta, ja kaivaukset toimitettiin järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle, ja sitten hän kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja möyri perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joyaan, ja hänen sydäntään kaiveli sanomaton katkeruus.
Cueto oli raivoissaan, ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta, joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.
Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, hän voisi milloin hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella, ja tilinteon päivä oli kerran koittava.
Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä, johti eräs huimanrohkea poika.
Cueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä minnekään yksinään, ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä pahoja unia.
Eräänä päivänä tuli hävitti Cueton sokeriruokoistutukset, ja hänen työmiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien ratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin päin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen espanjalaisen joukon päällikkö, tuon inhottavan joukon, joka oli muodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka olivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten kaltaisia.
"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta", murahti Cobo kuultuaan Cueton asian. "Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata teitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa." Eversti hymyili happamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen, että saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään.
Cueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen luottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkä tähden laki kyllä suojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti olevan sangen vähäinen. Hänen mielestään maassa vallitsi vain yksi laki, väkevämmän oikeus.
"Miksi tulette minun luokseni?" hän kysyi.
"Tuo poika on vaarallinen", selitti Pancho. "Hänet on tuhottava."
"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin. Murhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä, mutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on työtä yllin kyllin."
"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne", sanoi Pancho hidastellen. "Heitä on oikeastaan kaksi, poika ja tyttö, kuten tiedätte."
"Niinkö?"
"Voin opastaa teidät Asension majalle, jossa he nyt oleskelevat. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten tiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille."
"Lopezilleko? Olivatko he vakoilijoita?"
"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti sivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo mursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin entisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä."
"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli Estevanille tuttu, ja hän oli jo usein siihen vastannut.
"Kyllä", hän sanoi. "Lopezin sanansaattajat menevät suoraan Key Westiin."
"Miksi hän ei sitten tule?"
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."
"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin –."
"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä – minä luulen melkein tietäväni, miksi."
"Sinäkö?"
"Luulen tietäväni, missä aarre on", sanoi Estevan, ja katseltuaan joka taholle ympärilleen hän kuiskasi: "Vanhassa kaivossa."
"Lasket leikkiä", sanoi Rosa.
"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian –."
"Niin."
"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on kokonaan Sebastianin laittama, ja siellä hän työskenteli kaiket päivät, vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä. Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkä tähden? Sen tähden, että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia, ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko kartanon."
Rosa oli pettyneen näköinen. "Otaksut siis, että aarre on kaivossa?"
"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan, jonka hän pani Rosan käteen.
"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"
"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle – välistä luulen itsekin niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta kun kiinnitin köyden, aukeni käsi, ja minä näin rahan lyhdyn valossa. Tuntui aivan kuin – kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle. Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen kädessään."
Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo, ennen kuin hän putosi."
"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän haparoi ympärilleen."
Estevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli eräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa mausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään vihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin menneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen isänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho Cuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli antanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi ottaa huomioon.
Kuuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan heidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt kaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Megeo oli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava sotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuuballe myös paljon suuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen sankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut kansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet yhtenä miehenä sortajaa vastaan.
Seuraavana aamuna Estevan oli jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli määräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton vainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La Joyaan oli pitkä matka vuorten yli.
"Ole varovainen", pyyteli Rosa. "Kuolen pelosta ja huolesta."
"Sinun itsesi tulee olla varovainen", nauroi Estevan. "Tähystelkää tarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule kenenkään teitä häiritsevän, espanjalaisroistot ovat saaneet minulta jo niin monta kertaa rökkiinsä, ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon, jos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri." Estevan suuteli hellästi sisartaan ja ratsasti sitten tiehensä risaisen joukkonsa etunenässä.
Rosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat viidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa talousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli kaikki valmista, he menivät kasvitarhaa perkaamaan.
Evangelinan kiintymys valtiattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt, vaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, hän olisi palannut rakastamainsa kaksosten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt vastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin, ja Rosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen maatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä kaupan mahdolliseksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän: Hänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä hänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo ennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.
Tämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne rauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä tämäkin päivä kului tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina työskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään, samalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara voisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan illallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten he istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan O'Reilly'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti pitäisi saapua.
"Jättäkäämme hevoset tähän", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle eversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja vaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli tarpeettomasti pidentänyt.
"Olemmeko perillä?" ärjäisi upseeri.
"Ei aivan, mutta polku on kivinen ja hevosten jalat –."
"No voi sun –." Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten eversti laskeutui maahan. "Kuulkaahan, parahin Cueto", hän sanoi uhkaavasti, "minä vannon, ettette ikinä unohda minua, jos vain kerran vielä eksytte tieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö!"
"Tulee valoisa, ennen kuin arvaammekaan", selitti Cueto hermostuneesti.
"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt minut." Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia vartioimaan, ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin tähtien valossa.
IX
ROSVOT
Yllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet tämmöisiin tehtäviin. Penkillä valveilla istuva Rosa ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennen kuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen pukunsa, joka oli kuin fosforinvälke tummassa vedessä, ilmaisi hänet heti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän huusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja hän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.
Evangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä sisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu, ja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta kuului taistelun melske, ja hatarat, puunkuorilla päällystetyt seinät taipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen kuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat ylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä kurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.
Rosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen everstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden suultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan. Hän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä hyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään, mutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi todellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa huudahti jälleen hänen nimensä, ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:
"Missä poika on?"
Evangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä, ja taistelun melskekin loppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen säkeniä vaatteistaan, ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa käsipuolesta perässään. Musta nainen oli tajuton ja jäi makaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.
Rosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään. Hetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin sanovan:
"Miksi ette vastaa?" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli nyt vain roihuava rovio. "Missä ovat armas veljenne ja hänen musta seuralaisensa?"
"En tiedä – en tiedä, missä he ovat!" änkytti Rosa.
Eversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti.
"Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa palkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä tiedätte veljestänne." Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. Rosvot riitelivät jo niukasta saaliista, ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi heihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi maassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän päälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.
Päivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti kun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella paluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa tukihirsissä ja jäljelle jääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä heikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.
"Tule, sydänkäpyseni", hän sanoi tytölle. "Tuosta haaskasta pitävät korppikotkat kyllä huolen."
Rosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja huudahti:
"Menkää matkaanne! Ettekö ole jo kylliksi pahaa tehneet?"
"Menen kyllä, mutta te tulette mukaani."
Tyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta. "Antakaa minun olla!" huusi hän. "Mitä pahaa olen teille tehnyt? Älkää –."
"Caramba! Sitä sisua! Ja voimaa on myös, kuten äsken huomasin. Täytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai –?" Eversti Cobo sieppasi hänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä vähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.
Estevanin joukkue saapui hyvissä ajoin vuorten taakse San Juanin maakuntaan, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat perillä La Joyan alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko tiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden pitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä päin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin metsään, ja satuloihin kiinnitetyt säkit, jotka sisälsivät sytykkeitä, otettiin mukaan.
Pelto pantiin nopeasti monelta puolelta palamaan, ja satulassaan istuen Estevan näki sieltä täältä kohoavat ensimmäiset hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat liekitkin näkyviin, ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa. Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun ruokojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia huumaava.
Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti. Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa, ikään kuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.
Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi pilkallisesti itää kohti.
"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksosilta, joita niin hellästi rakastat!"
Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat, oli jo tullut pimeä. Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti, sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, miesten täytyi pyrkiä eteenpäin vain askel askelelta. Vihdoinkin saavuttiin Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.
"Väsyttävä ratsastus", haukotteli Estevan. "Nukun viikon tämän jälkeen."
"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt raivoissaan."
Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota valonkajastusta?"
Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.
"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?" mutisi hän.
"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten huohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat eteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten Estevan huudahti:
"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme." Pelko melkein lamautti hänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: "Ehkäpä siellä on tapahtunut jokin – onnettomuus."
Estevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen viimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän saapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli tapahtunut.
Majasta oli jäljellä vain tuhkaläjä, ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia tuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita. Heidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.
Estevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri, ja hänen äkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennen kuin he olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille ja laukaista, hän oli jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset alkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain matalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti itkien ja kiroten raivoissaan.
Mutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa kaatui äkkiä luodin lävistämänä, ja hän lennähti sen pään yli suin päin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti loukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltä päältä punaisen saven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen, ja Asensio suhahti hänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot, jotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat olivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti laajentuneet, ja ennen kuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio saavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti päästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta joutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.
Toiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen rosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen tarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat joutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto etunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli sivaltanut puukollaan hänen poskensa halki, ja säikähdys ja kipu olivat lamauttaneet hänet. Hän juoksi kasvitarhan läpi painaen haavaa kädellään ja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.
Viidakko oli lähellä, ja muutamassa silmänräpäyksessä rosvot olivat kadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asensioen säikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti pitkällä puukollaan.
Tämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja helposti saavutettu voitto kiihotti heitä sanomattomasti. Heittäen kiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.
Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan, vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennen kuin Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden mukanaan kolme ratsuhevosta.
Evangelina ei ollut kuollut vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan, mutta sairas ja heikko.
Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään.
Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset.
Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta, ja he päättivät olevan parasta paeta. Myöhään toisen päivän iltana he sitten lähtivät etsimään turvallisempaa piilopaikkaa, ja erotessaan rakkaasta kasvitarhastaan Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän pientä taakkaa – hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytyn hiiltyneitä vuodevaatteita.
Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon, mutta oli aivan toinen asia päästä hänen puheilleen, kun tuo väsymätön "varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen. Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei antaisi aihetta epäluuloihin.
Onnettomuudeksi hänen huoneensa oli hotellin toisessa kerroksessa, joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta. Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kuubassa oli tapana. Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu, joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi suurella mielihyvällä.
Eräänä iltana äkillinen sadekuuro ajoi hänet katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, hän näki, että käytävän lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä, ja hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan, jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja kiipesi varovasti alas. Sade valui virtanaan, ja hän oli aivan läpimärkä pudottautuessaan pihalle. Aidasta hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti sitten ripeästi eteenpäin.
Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli, kuten oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:
"Ken olette?"
"Ystävä. Älkää pelästykö." Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja otti povestaan kastuneen paketin. "Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän pyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän palauttaa sen nyt monin kiitoksin."
Alvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän pyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:
"Mitä tahdotte?"
O'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys näytti laukeavan.
"Nyt käsitän", sanoi hän hymyillen. "Mutta kylläpä te pelästytitte minut aikalailla. Caramba! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina omat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään tarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla tänne. Menkää asuntoonne ja – antakaahan olla." Herra Alvarado mietti hetkisen ja jatkoi sitten: "Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee hotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen kaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä tunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa hattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä. Seuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa ilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa. Tunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa kyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennen kuin kukaan tulee."
O'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen huoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.
X
O'REILLY PUHUU "RISAKIELTÄ"
Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla juoden lasin soodavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä näkynyt. Manin kehotti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen, että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin.
Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi näkynyt missään.
Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen: "Hs! Hs!"
Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kuubalaisen odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:
"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne. Lähellä on pieni linnake –."
"Tiedän."
"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sen tähden kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli peninkulmaa te tapaatte oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.
Odotettu päivä valkeni vihdoin, ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua. Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla ilveilemättä hänelle.
Mutta hänen iloittelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä torventoitotus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille päin.
"Mitähän tämä merkitsee?" murahti rohdoskauppias. "Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroimaan."
O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin, kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.
"Kapinalliset!" huusi joku.
Katot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.
"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella tapellaan. Meidät on petetty."
"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy lähteä."
Manin katsoi häneen ihmeissään. "Ettekö ymmärrä –."
"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt."
Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan hotelliinne."
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyväsävyisen amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.
"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuuban kaikki kirotut espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka –."
"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja riuhtaisihe irti.
"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä, jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"
Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme lientyi vähitellen.
"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes –." Hän vaikeni äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.
Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä, että molemmat kuulivat:
"Señor, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista tahi luvatonta."
O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja minkä tähden? Miksi –?"
Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies, vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen jokainen sanansakin kuullaan."
"Miksi ilmoitatte tämän minulle – te? Oliko – oliko tämä ehkä jokin juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.
"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä – kuubalainen tästä univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" – hänen äänessään oli rukoileva sointu – "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt – ensi yönä!" Upseeri poistui kumartaen.
Manin huokaisi helpotuksesta. "Caramba! Kylläpä minä säikähdin. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"
"Tuo mies on meidän vakoojiamme!"
"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman varalle."
Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan, ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta oli joukossa. He olivat kalpeita ja pysyivät satulassa vain toveriensa tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti ylöspäin.
Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.
"Missä olet ollut" kysyi O'Reilly äkäisesti. "Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta 'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin –."
"Istu nyt ja älä hypähdä ylös, kun kuulet, mitä on tapahtunut. Meidät nitistetään ensi yönä."
"Miksi yöllä?"
"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille."
"Mistä meitä syytetään?"
"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"
"Ei – ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita papereita kuin – kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."
O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "Ei muita papereita kuin kirje kenraali Gomezille!" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala, Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."
Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi viisainta hävittää tuo kirje?"
"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?"
"Huoneessani."
"Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata, onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."
"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän." Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.
"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka parhaillaan katselee meitä."
Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä minä teen tuolle kirjeelle?"
"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.
Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä O'Reilly oli varma, sillä hän tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa alusta jälleen.
Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:
"Mitä vieraita kieliä osaat?"
"Espanjaa ja 'risakieltä'."
O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen", joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.
Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Talo oli yksikerroksinen, ja katto oli tehty parin jalan pituisista tavallisista Kuuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.
He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin. Sitten kuului paperin kahahdus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja molemmat lähtivät huoneesta.
Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella päälakeaan ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."
"Papereiden?"
"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don Juanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen, ja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen – tuota noin – Pawtucketin kreivin poika – nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että Irlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."
XI
KENRAALIN KÄSI
O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.
"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?" huudahti Johnnie ohimennen.
"Hyvääpä tietenkin!"
Eräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.
Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.
Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön, mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen. Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.
Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna, jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea katse, nojautui eteenpäin sanoen:
"Teillä on siis huono terveys, señor?"
"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."
"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja sateessa", hymähti kenraali. "Aivan niin, herra kenraali."
"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko oikeassa?"
"Kyllä."
Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpi mitaten. Voitteko vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata sellaisen matkan?" Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän, "ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö? No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sen tähden olen täällä."
Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:
"Mitäs tästä sanotte?"
"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne."
"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta sitten."
"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä oli Matanzassa tekemistä?"
Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa Matanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita ja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan Matanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.
Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kuubassa mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön. Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä.
O'Reillyn kuulustelun tällä kertaa ainakin hetkeksi päätyttyä huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja heidän käskettiin odottaa.
Vihdoin O'Reilly sai käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.
"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet", aloitti kenraali.
"Olenko siis vapaa?"
"Olette."
"Minä kiitän."
Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että olette dynamiittimiehiä", hän lausui. "Ei, minulla on omat epäluuloni, joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."
"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien mielenkiinto oli todellakin herännyt.
"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä. Olette kirjailija."
O'Reilly hymyili. "Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?"
"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset tunnustamaan Kuuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä milloinkaan huvin vuoksi, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan, ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä monin verroin hirmuisempi. Ymmärrätte siis, mitä tarkoitan, kun sanon, että olette paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä saareltamme."
"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.
"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" – puhujan silmät välähtivät omituisesti – "näin kahden kesken puhuen tahtoisin mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies – sitä ei taida kieltää – ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti tutustua teihin lähemmin. Juuri sen tähden olen kovin pahoillani, kun minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kuubaan – täällä olonne kävisi sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa, ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon selvempi. Kysyn sen tähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää, että olen arvannut salaisuutenne?"
O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin valehtelisin, herra kenraali." Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain ikävyyksiä meille molemmille."
"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."
"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida välttää. Ajatellaanpa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte Kuubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita, joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään aamusta iltaan, ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."
"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan, vaan jatkoi viekasteluaan:
"Ajatelkaahan, miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"
"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi O'Reilly kuivasti.
"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen, ja ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin. Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sen tähden olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti, sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.
Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principieen tämän selvän varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän lausui vakavasti:
"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt noudattaa kehoitustanne ja – lähteä täältä."
Kenraali Antunan julmat kasvot kirkastuivat, ja hypähtäen tuoliltaan hän meni O'Reillyn luo ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää."
"Saatatte minut aivan hämilleni", vastasi O'Reilly koettaen kestää miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."
"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava! Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kookospähkinän maitoa, joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kuubassa, mutta edellinen keino, jota sanon Espanjan parannuskeinoksi, on tehokkaampi, kuten jo huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri varasto kookospähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."
Kehoitus oli tarpeen, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan, kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun, jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten tunkeutuessa sisään heidän jäljessään.
Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:
"Paljonko sinulla on rahaa?"
"Ei kymmentä dollaria."
"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"
"Epäilemättä."
"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.
Helppous, jolla Kuubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan. Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.
"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän oli myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kuubassa riehuvaa kapinaa. Mitäs siitä tuumit?"
"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.
"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen – hän on parhaillaan Havannassa – pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile. Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka, ja hän kuuluu pukeutuvan aivan mustiin – oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä on Weyler – Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö. "Piiloittelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."
"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvitarhaa, jonka Evangelina oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä? Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime kerralla."
"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."
"Odotapas! Olin aivan unohtaa. Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea. Julistus kuului:
"Kaikkien maaseudun asukkaitten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."
Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet, naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit huolen. Satojentuhansien Kuuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat viljelykset muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, ja hirveä nälänhätä kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka. Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo "Weyler-teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.
"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?" kysyi Rosa.
"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!" huudahti poika.
"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?"
"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa suuresti.
XII
KAHAKKA
Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.
Nyt oli matka La Joyaan pitempi kuin ennen, ja kun seurueen jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Etempänä leijaili laakson yläpuolella paksu savupilvi; siellä espanjalaiset polttivat niiden koteja, jotka eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.
La Joyassa asukkaat olivat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksista ja muutamista ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.
Estevanin näin askarrellessa ulkona Pancho Cuetolla oli sisällä vastenmielisiä vieraita. Illansuussa oli kymmenkunta vapaaehtoista saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.
Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista, jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa; sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.
Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.
Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan. Kävi ilmi, että Cobo oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön, joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet täydellisesti.
"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza on aivan tulvillaan pakolaisia", hän kertoi. "Ne sanovat olevansa puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli loppuu."
"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"
"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet ovat pian poimitut. Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei vaimoja eikä lapsiakaan."
Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", hän sanoi. "Tämä kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unohtanut häntä?"
"Unohtanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parantunutta arpea, joka teki hänen inhottavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja kirosi sitten karkeasti. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei koiraakaan jää henkiin."
Panchon pelko oli aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.
Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan, ja parissa sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kiväärinsä perällä, joka välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.
"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta. Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen hälytysmerkki.
Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään, vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti, että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki oli katkaistu, minkä vuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.
La Joyan luona oli tie noin puolen peninkulman pituudelta mahtavien palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.
Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan tunneliin, ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille kuubalaisille ominaista.
Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli melkein kantapäillä.
Solassa syntyi hirmuinen ähellys, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta, vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa. Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan. Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista, ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.
Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta. Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin, ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta – hän ei tiennyt, kummasta – ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat – hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista – ja hän oli varma, että hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet. Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.
Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.
Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan, että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan Cueton.
Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että luuli kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus, että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.
Jonkin ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki. Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen vettä kädellään. Meni kauan, ennen kuin jano oli sammutettu, ja vielä kauemmin, ennen kuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin päivä alkoi koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi, että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat. Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.
Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut päiviä – vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen saakka koettanut päästä hänen luokseen.
XIII
PAKO
Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden, kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piiloitteli, ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään, joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen heikontama, ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin räikeä, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.
Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli suuri arvoitus, miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät – päivät, jolloin hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla.
Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi. Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä Asensio sanoi, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle, johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvikekysymys oli vaikeampi kuin ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.
Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia piileskeli, oli nimeltään Pan de Matanza, kuten jo sanoimme, eli "Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sen tähden, että sen huippu oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista herkkua. Raaka sokeriruoko, kookospähkinät, mauttomat juuret ja palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat kuluneet rääsyiksi, ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensa punan kokonaan kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn tähden.
Ajan oloon Asensio alkoi puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas. Sitä paitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin heidät ruokittaisiin toisten mukana.
Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he saivat huolehtia itsestään.
Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.
Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi, vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.
XIV
NAINEN, JOLLA OLI TEHTÄVÄ
Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja kertoi, miten nolosti hänen Kuuban matkansa oli loppunut.
"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että selviydyitte hengissä jupakasta."
"Mutta minä yritän uudestaan."
"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?"
"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuuban seuralle? Sehän huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."
"Hm – voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen mielenkiintoinen."
"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?"
"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen. Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette tuntemaan hänet."
"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Kenties hän tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"
O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.
"Olen ollut Enriquezin puheilla", hän kertoi tohtorille, "mutta hän ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kuubassa on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla kylläkin totta, eipä silti. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien yksityisten harrastusten väistyä."
"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta Enriqueziin – muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."
"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?"
"Eräs sairaanhoitajatar. Sairaidenhoito on neiti Evansin elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi." Samassa ovikello kilahti ja tohtori riensi avaamaan.
Eteisestä kuului helähtelevä nauru, ja hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle naiselle, joka oli niin viehättävä, että O'Reilly aivan hämmentyi.
Neiti Evans ei puuttunut keskusteluun kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi Johnnien viimeiset seikkailut Kuubassa, mutta tytön väsymätön mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuuban tilanteen yhtä hyvin ja paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kuubassa puhjennut kapina ollut Johnnien mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus, joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta näkökannalta. Kuuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset sanattomiksi sanomalla:
"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla." Alvarado tuijotti häneen hetkisen. "Mutta parahin –", alkoi hän.
"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeytti Norine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja –."
"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti, ja O'Reilly yhtyi häneen.
"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo."
"Minun mukanani!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet valtasi.
"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista. Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä muitakin."
Tohtori liikahti levottomasti. "Mutta tämähän on aivan mieletöntä!" huudahti hän. "Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te olette – suokaa minulle anteeksi – mitä viehättävin nuori nainen, ja siellä joudutte raakojen miesten pariin."
"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja onhan herra O'Reilly luonani."
"Omaisenne eivät suostu", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö purskahti nauruun.
"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö on ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan hetkinen – järjestän tämän asian minuutissa", ja hän hypähti tuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.
"Enriquezin numero", huokaisi tohtori. "Enriquez ei henno kieltää häneltä mitään."
Johnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa. "Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan", kuului tämä sanovan. "Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin, ja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita – mitä? – lahjomistako? – no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä huvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitä paitsi on herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta. Ehdotukseni on aivan hurmannut hänet" – neiti Evans nauraa hihitti – "ja sen tähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan." Sitten seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa huolestuneina.
"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä sanoo", mutisi O'Reilly. "Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet."
"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti", kuului neiti Evans jatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti huudahdus: "Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette kirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan tohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta. Niin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti." Hän kääntyi ystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. "Nyt teillä ei ole enää mitään mukisemista. 'Kuuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa olevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan päämajaansa Sierra de' – kas kun en muista enää paikan nimeä – 'ja pitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin kauan, kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon kaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle kaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa valkoisella."
XV
SALAKULJETTAJAT
O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuuban seuran toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kuubalaisena voinut kieltää mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän kokonaan, sillä kuubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.
"Kaikki on kunnossa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En antanut heille mitään rauhaa."
"Olette hyvin varhainen", sanoi O'Reilly. "En osannut odottaakaan –."
"Sanokaas muuta", keskeytti Enriquez. "Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan tässä menee pyörälle päästään."
"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä, minkä tähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon kuluttua olemme matkalla."
"Aivanko totta? Aiotteko siis – lähteä?"
"Tietysti."
"Olette molemmat järjiltänne", keskeytti Johnnie hermostuneesti. "Kuuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa joutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä lukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä, ja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa."
Enriquez kohotti päätään. "Jokainen kuubalainen tietää, kuka neiti Evans on ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria käsityksiä ritarillisuudestamme, herrani."
"Siinä saitte!" riemuitsi Norine.
Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista, mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.
Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla.
Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuuban seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran, ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri. Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli aivan haudan partaalla.
Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkotti kaikki synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.
Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.
Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta hämmentyi jo alussa.
Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään kuubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto oli uskottu.
"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne seurata näitä ohjeita?"
"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."
"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan."
"Olkaa huoleti", hymyili majuri.
Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla, missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta. Tämä luonnollisesti vain kiihotti tytön uteliaisuutta, mutta hänen viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen.
Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, hän sanoi vihdoin: "Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."
"Vakoojiako! Oi, taivas!" huudahti neiti Evans. "Paikalliset
viranomaiset aikovat pysäyttää laivamme, kun lähdemme, minkä tähden
meidän pitää olla varovaiset." Kaupungille oli levinnyt huhu, että
joukko aseiden salakuljettajia oleili paikkakunnalla, ja uteliaat
ihmiset vaelsivat joukoittain rantaan katsomaan erästä suurta
valtamerihinaajalaivaa, joka oli pujahtanut satamaan edellisenä iltana.
Laiva oli Dauntless ("peloton"), kuuluisin Kuuban saarroslinjan
murtaja, ja kun saatiin kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne",
oli komentosillalla, kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin
asukkaat tunsivat tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt,
ja heidän jakamaton myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen
asian puolella, jota hän palveli; sen tähden olivatkin kaikki sangen
alakuloisia, kun tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen
läheisyyteen. Dauntless oli kaikesta päättäen valmis lähtemään,
höyrynpaine oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan kunnossa,
mutta olihan aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa
lastin ja matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä.
Muutamat väittivät aivan varmasti tietävänsä, että Dauntless aikoi ajaa
kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut
kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä
mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että
Charlestonin edustalla oli kolmen peninkulman päässä eräs espanjalainen
risteilijä vaanimassa.Seuraavana iltana saatiin käsky olla valmiina, ja kooten vähät tavaransa retkikunnan jäsenet alkoivat poistua hotellista pienissä ryhmissä valppaat vakoojat tietysti kintereillään.
Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine: "Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan Dauntless'illa; se on täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."
"Oletteko aivan varma?" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.
"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin."
Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan muutkin jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä sanoen:
"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle. Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armenialaisia, luulisin."
Iltaa seurasi yö, ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin kenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin. Puoliyön vaiheilla huomasivat valveilla olijat, että juna oli pysähtynyt synkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti: myöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa kukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle. Hetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta pimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian kiiti "huvimatkue" nopeinta vauhtia parinkymmenen peninkulman päässä olevaa rannikkoa kohti.
"Mitäs tästä tuumitte?" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta suojatiltaan. "Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he huomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat silmiään kauan ja lujasti."
Neiti Evans aivan hypähti innosta ja taputti käsiään.
"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", hymyili O'Reilly, ja kuubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.
"Semmoiset ovat välttämättömiä", hän sanoi. "Kiinnitin aivan tarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa laivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain meitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo olla kaukana Amerikan rantaviivalta. Dauntless nostaa ankkurinsa suunnilleen yhtä aikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin toivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään."
Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle
sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat
häämöittivät. Fair playn ("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli
laittanut kaikki kuntoon. Vasta saapuneet kiiruhtivat laivaan, ja
puolen tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö, heittäytyi pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille ja toiset mikä minnekin.
XVI
PALMUJEN SIIMEKSESSÄ
Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja vain avomeren fosforihohteessa kykenivät Fair Playn matkustajat toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti, sillä vain pari yötä sitten oli Fair Play kaikista varokeinoista huolimatta ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.
Oli päästy noin parin peninkulman päähän edeltäpäin sovitusta maihinnousupaikasta, kun yht'äkkiä jonkin espanjalaisen vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas Fair Play käänsi kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennen kuin Bahama-saaristossa.
Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi arveluttavasti mataloitua, käski kapteeni pysäyttää koneet, ja laiva pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä kuului selvästi hiljaisuudessa.
"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly kumppanilleen.
Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että oli miehitettävä vene ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä riuttojen toiselle puolelle. Ennen kuin hän kerkesi sanoa sanottavansa loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.
Soudettiin peninkulma – toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin paluumatkalle.
Parin minuutin kuluttua laski Fair Play vakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve- ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja kaikki laivaveneet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan laidan ulkopuolelle, niin että Fair Playn pysähtyessä mahdollisimman lähelle rantaa kaikki oli valmista.
Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä, sikarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön, mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.
O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle ja purki sen loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan tietävän, kuuluiko rannikko Kuuban mannermaahan vai oliko jouduttu jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä, ja kummaltakin puolelta kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten veneiden olevan yhtä kovassa touhussa.
Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen vene irtausi laivan kyljestä, ja päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen Fair Play käänsi kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.
Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin erinomainen onni, sillä he olivat Kuuban manterella, ja paikkaa suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä, ennen kuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.
Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin, vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet pelottavan julman näköiseksi. Hän kääntyi nyt O'Reillyn puoleen sanoen:
"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."
O'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:
"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille."
"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.
Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkin verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita, mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa.
Ensimmäiset viisi peninkulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli suoperäinen, ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon, mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi tiedustelemaan hevosia ja ruokaa. Aterian jälkeen hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.
Seurue saapui sitten Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat. Näiden luoksepääsemättömien kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Mageon ja Garcian sotilaat levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.
Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja hallituksen keskus – maailmassa ei ole ollut toista samanlaista – sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.
Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan hänestä mitä parhaiten.
XVII
KERJÄLÄISTEN KAUPUNKI
O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia. Kuljeskeltuaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti häntä kohti.
"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö niin?"
O'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:
"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä. Te taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"
"En lainkaan, valitettavasti."
"Sepä ikävää – meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."
"En ole tullut tappelemaan", sanoi Johnnie. "Olen täällä muissa asioissa."
Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" hän kysyi – "kenraali Gomezin, tarkoitan."
"En? mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä."
"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin, niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."
Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuuban isä ja vahvin tuki ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuuban vapaussodassa raskaimman taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman alueisiin nähden.
Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkä tähden O'Reilly oli tullut Kuubaan. Mutta ennen kuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään olevaa kirjettä sanoen:
"Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette ole tullut yhtyäksenne riveihimme? Mitä hän sillä tarkoittaa?"
Kun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali. "Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?"
"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin."
"Lopezin? Miguel Lopezinko?" kysyi kenraali nopeasti. "Se on luultavasti hänen nimensä – hän on toiminut Matanzan tienoilla. Hän tietää jotakin – ystävistäni."
"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "Amigo, vie herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmaan viittä quintosta, vai mitä?" Kuubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen quintos – viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi kirjeisiinsä. Heidän mennessään Judson sanoi:
"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua, eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä, josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."
Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa synkkeni ja hymy katosi. "Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."
"Estevan Varona on puhunut minusta?" Eversti nyökäytti päätään.
"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin. Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Mitä – te –" O'Reilly nielaisi pari kertaa – "te varmaankin tiedätte, missä Estevan on? Sanokaa –."
"Ettekö ole kuullut mitään?"
"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa, Estevanin sisar – olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte –."
"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kuubalaisen vakavuudessa oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:
"Ovatko he –? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?" Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain käheän, katkonaisen kuiskauksen. "Sanokaa – kumpi?"
"Molemmat!"
O'Reillyn koko vartalo lyyhistyi kokoon, ja hänen kalpeat kasvonsa vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", hän sanoi, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi...?" Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" – Lopezin viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät – "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni jälkeisenä päivänä – ampuivat vanhan miehen. Jumaliste sentään! Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kuubalaiset raivoon, niin että tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä hellitä, ennen kuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen syösty."
O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua torjuakseen.
"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon. Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni – kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä. Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika – hieno poika, ja niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen sissijoukon – ei lainkaan hullumpi tuuma – ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennen kuin hän nitisti hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti tietysti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"
"Kyllä."
"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä. Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkin erehdyksen, sillä Cobon vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä, mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaa, miten sitten kävi, sillä tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä – he eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä olisi vain kaksi päässyt pakoon."
"Entä Estevan? Saiko hänkin –?"
Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti: "Cobo ei ota vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."
"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa – että Rosa –?"
"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä – minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai ette? Hän on pahimmistakin pahin – peto – julmuri!" Puhujan ääni vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli kaunis tyttö, ja..."
"Jatkakaa", kuiskasi O'Reilly.
"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä. Hän ja pari neekeriä – hänen isä-vainajansa entisiä orjia – kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä – ja murhasivat suuren joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä jälkeäkään."
"Tuo – Cobo –", amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä itseään – "toivon kohtaavani hänet jonkin kerran."
Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri –", kuubalainen laski kätensä O'Reillyn olkapäälle – "olen pahoillani, että minulla oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä – ja sota on semmoista." Sanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi: "Me kuubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta ette voi kuvitellakaan lännen asukkaitten hirveitä kärsimyksiä ja hävitystä, joka on pantu siellä toimeen – kokonaiset maakunnat on poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan. Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on todellakin olemassa – epäilen sitä välistä – niin hän ei voi sallia tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen kuubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. Aseita!"
Kului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:
"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan." "Niinkö!" huudahti eversti. "Miksipäs ei! Niin kauan kuin emme varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi pimeään.
Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.
"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin ikävillä uutisilla", hän sanoi. "Sota on surullista ja lohdutonta hommaa."
"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon jäädä tänne ja – ja tapella."
Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki, ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain "rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä – paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli lannistettu, eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin keino: nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.
Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan, kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei voinut palata.
Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle – Varonan kartanon rauniot näkyivät ylhäältä – jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilaitten mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.
Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä, mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitä paitsi oli Estevanin liittyminen vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi, joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma, että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä anoakseen sitä. Hänkö kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien jälkeläinen ja Kuuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan! Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi hänet, unohtamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden, joka oli kuin hirveä uni.
Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet.
Hänen viimeisistä sanoistaan, kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi, ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran. Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.
Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unohtaa ja jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajansa edellä, hän oli pyörtyä siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen pienimmästä risahduksestakin.
Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen otaksuma aarteen kätköpaikan suhteen oli ensin tuntunut kylläkin uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite. Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui, ja veljen väite alkoi tuntua niin tuiki mahdottomalta.
Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia – tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului kaupungin alueeseen.
Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen, ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina, ja säästyneet hedelmäpuut olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat täydentäneet hävitystyön.
Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään myöten täynnä. Siellä hän ja Estevan olivat lapsina leikkineet, ja siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa tämä oli painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän palaisi. Ja Rosa oli odottanut.
Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina riemuiten muistelevansa.
Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot loistivat, ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.
"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä täällä ei ole mitään syötävää."
XVIII
KESKUSTELUA RUOASTA
Huomattavin piirre Kuuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se, että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan välttämätön sen tähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.
Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he saivat tutustua kuubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.
Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan kenttäpalvelukseen – hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen saavuttuaan – mutta hän ei hellittänyt, ennen kuin hänet hyväksyttiin sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kuubalaiset katselivat häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta, ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän. Sellainen käytös herätti tietysti pahennusta toisten joukossa, ja pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli vertojaan vailla.
Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja kärsimyksiin. Kuubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt olivat kylmät ja kaste vahva – siis mitä epäedullisimmat olosuhteet heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä. Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikään kuin jollakin tavalla vastuunalaisena ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.
Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään, oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.
Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään, ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi O'Reilly:
"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."
"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.
"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on sen tähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin hyvä onni."
"Caramba! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies, mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen El Demonio."
O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kuubalaiset alkavat pian ajatella, että hän on noiduttu."
"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun pelikorttiin."
"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian nukkuvan miehen ampumisesta – ja minä osun kyllä, ihan keskelle lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi huulensa tiukasti yhteen.
Poika, joka oli saanut sikarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies, mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun? Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan kuolla naurusta."
"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin soturi. Tämä camagueyanilainen poika oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen – melkeinpä lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki.
Oppiakseen paremmin englannin kieltä – mistä taidosta hän oli sanomattoman ylpeä – hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten, että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa nurmikolla pitkää sikariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä puhettaan:
"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon luona? Enkö?
"Tapoin vihollisia ainakin tusinan. Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä lainkaan, nähkääs. Siinä meni miestä kuin heinää."
"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko Luquen neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän taakse, ja silloinkos verileikki alkoi – voit arvata, ettei armoa annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui kuin riiviö tiheimmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten mies, muy malo, niin kuin täällä sanotaan."
O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä sota milloinkaan loppua?"
"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Mageon laisia kenraaleja, niin –."
"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat."
"Tarkoitat –?"
"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu."
"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"
Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta kysymykseensä. "Minun mielestäni hän on aivan verraton", sanoi O'Reilly. "Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle. "Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.
O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen naamansa.
"Vai on se sinuunkin tarttunut?" kysyi hän.
"Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen huolivan minusta?"
"Ei sitten likikään."
"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan minä jonkin toimen hallituksessa, ja –."
"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman. Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."
Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.
"Joku toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?" Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "Branch se ei ainakaan ole; hän ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin melkein –."
O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.
"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?" hän aloitti. "Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja haavoittuneita ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten tavallisesti?"
"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa, kun katselen sinua – olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole löytänyt mitään."
"Et mitään?"
"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksellamme –?" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä puhumattakaan."
"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?"
"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää."
"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.
Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä, oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.
Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesti: "Viime viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen ääreen."
"Minä pelkään, että ruokakaappimme on pelottavan tyhjä", sanoi O'Reilly huolestuneesti.
"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä – tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta", murahti Branch. "Saamme jälleen muhennosta! Muhennosta! Yksi härkä ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä laitaa?"
"Tiedättekö, mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine. "Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää, salaattia ja kahvia."
Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson liikahti levottomasti.
"Sitä minä tahtoisin, mutta en odotakaan saavani." Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että sanelitte meille käskyn."
"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette tehneet sen jälkeen kun lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sen tähden olen ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä – minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon puutteessa. Olen jo menettämäisilläni rohkeuteni", sanoi hän lopuksi. "Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään. – varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja – ja minä alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä aikaan – voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että kaikki miehet jumaloisivat minua."
"Eivätkö ne sitten tee sitä?" kysyi Judson.
"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin."
"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille", selitti O'Reilly.
"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä valmis milloin hyvänsä."
"Mitä ihmettä, Joe!" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.
"Olen aivan tosissani", tämä vastasi nöyrästi. "Voinhan keventää sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina joukko urkkijoita ja liehittelijöitä."
"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta, että menisit pienelle kävelylle?"
Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut vasikannahat, aion minä yrittää."
"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain ilvehtivät, mutta te –".
"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla, ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä saippualle."
Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa" käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta, ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.
Viimeksi mainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän silmänsä olivat taas sitä kaunopuheisemmat, ja katseita, joiden hehku melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.
"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sen tähden hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."
"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis nälissänne?"
"Niin olen", myönsi Norine. "En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa."
"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin peninkulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."
"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä, sokerihilloa, sardiineja ja – marmeladia ja – hammaspulveria! Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."
Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.
Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut, sanoi O'Reilly:
"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."
"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö, "mutta voit olla täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."
Kun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä hymyään: "Satuloi hevosesi kuun noustua!"
"Mistä on kysymys?"
"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme San Antonioon – parisataa miestä – noutamaan neidillemme picklestä, hilloa, marmeladia ja hammaspulveria."
XIX
ODOTTAMATON LÖYTÖ
Kertomuksissa ja selostuksissa Kuuban vapaussodasta puhutaan aina "San Antonio de los Bañoksen taistelusta", kuinka tuhatkunta vallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun jälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan saaliin ja peräytyivät viimein, ennen kuin vihollisen apujoukot ehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla kertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä – ne eivät ole todenmukaiset.
Ensinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja hävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa ilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta kannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin tulisella vauhdilla, että ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei välitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä vallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut maankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun.
St. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo vuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien keskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut pienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi muihin maaseutukaupunkeihin verraten.
Lopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti tehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.
"Sinä, O'Reilly ja señor Branch tarkastatte kaupat ja ostatte kaikkea, mitä luulette neiti Evansin haluavan, ja kapteeni Judson ja majuri Ramos huolehtivat lääkeaineista – niitä pitäisi olla täällä suuri varasto – ja hankkivat tuota hammaspulveria, marmeladia ja sen semmoista. Minä tyhjennän kadut ja koetan saada jostakin picklestä."
Leslie Branch, jonka mielialaa pitkä, yöllinen ratsastus ei ollut suinkaan keventänyt, kysyi pilkallisesti:
"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi ostaa nuo tavarat? Minä puolestani olen aivan 'pankki', ja samoin on O'Reillynkin laita."
"Eikö teillä ole rahaa?" kysyi eversti hämmästyneesti. "En ole ansainnut kolikkoakaan sen jälkeen kuin luovuin sanomalehtimiehen toimesta. Ja mikä pahinta, minä tarvitsisin yhtä ja toista itseänikin varten."
"Ellette voi vipata meille, eversti, niin me otamme tavarat teidän laskuunne", lisäsi O'Reilly.
"Caramba!" murahti Lopez. "Ja minä kun toivoin saavani lainata teiltä, hyvät herrat. No, mitäpä siitä – pakkoluovutamme, mitä tarvitsemme, Kuuban tasavallan nimessä."
Lopezin hyökkäys oli täydellinen yllätys sekä kaupungin asukkaille että espanjalaiselle varusväelle. Kuului vain torventoitotus, ja ennen kuin siellä ja täällä kuljeksivat sotilaat olivat ehtineet paikoilleen ja kaupunkilaiset turvapaikkoihinsa ja kauppiaat ehtineet sulkea myymälänsä, karahdutti kaduille kaksisataa repaleista ratsumiestä kiljuen hirvittävästi.
Hyökkäys tehtiin aito kuubalaiseen malliin – kymmenen kiljahdusta laukausta kohti. Säikähtynyttä väestöä kaahattiin kaduilta hirmuisella melulla, ja kaikkialta kuului ammuntaa, hurraahuutoja, kirkumista ja voimakasta manausta linnakkeiden saamattomuuden johdosta.
Varusväki tointui vähitellen hämmästyksestään ja aloitti pian kiivaan tulen kaupunkiin, mutta hyökkääjät olivat nyt talojen suojassa, ja kun linnakkeista voitiin ampua vain paria katua pitkin, ei espanjalaisten tuli hyödyttänyt mitään. Edeltäpäin annetun määräyksen mukaan laskeutui osa Lopezin joukosta satulasta asettuen asemiin mahdollisen hyökkäyksen varalta, niin että toiset saivat rauhassa tyhjennellä kauppapuoteja. Laitakaupungilla rätisivät mauserit taukoamatta ja luodit vingahtelivat ilmassa kuin kiukkuiset ampiaiset.
Ratsumiehet ryntäsivät kauppoihin kuin heinäsirkat vihreään laihoon. Asukkailla ei ollut aikaa eikä haluakaan asettua vastarintaan, ja rähinä ja sekasorto olivat korvia huumaavat. Toiset kauppiaat toivottivat tulijat sydämellisesti tervetulleiksi, mutta toiset pakenivat suin päin jättäen kaikki oman onnensa nojaan.
O'Reilly laski täyttä karkua ensimmäisen kaupan eteen, Branch ja Jacket kintereillään. Tavaroita oli runsaasti kaikenlaatuisia, mutta liikkeen omistaja, joka oli kaikesta päättäen espanjalainen, ei jäänyt hintoja ilmoittelemaan, vaan syöksyi ratsumiehet nähtyään suin päin takaovelle ja häipyi kirkuen näkyvistä. Repaleisten ratsumiesten äkillinen ilmestyminen, ammunta ja hurja melu olivat nähtävästi säikähdyttäneet tuon rauhallisen liikemiehen aivan suunniltaan, ja hän pakeni perheineen jonkun naapurin puutarhaan turvaa etsimään.
Aikaa ei ollut hukata. Johnnie hyppäsi satulasta ja mennen hyllyjen ääreen, joille oli pinottu kaikenlaisia ulkomaisia makeisia ja herkkutavaroita, hän aloitti valikoimisen Jacketin avulla. Leslie taas katosi myymälän takana oleviin huoneisiin ja ilmestyi hetkisen kuluttua syli täynnä vuodevaatteita, jotka hän oli siepannut ilmeisesti aivan umpimähkään. Vuodetta peittänyt sääskiverkko oli kiireessä repeytynyt irti ja takertunut hänen päähänsä häilyen hänen takanaan kuin morsiushuntu.
"Luulenpa tässä olevan jo tarpeeksi!" huudahti hän. "Patja! Tyynyjä! Ja sääskiverkkokin! Nukunpa mukavasti tästä lähtien."
Jostakin aivan läheltä kuuluva pikkulapsen itku todisti parhaiten, miten hillittömän kiireesti kauppias ja hänen vaimonsa olivat rientäneet pakoon. Laskettuaan taakkansa lattialle Branch valitsi pari tukevaa peitettä, joiden kulmia hän alkoi sitoa yhteen.
Hän oli tuskin saanut työnsä valmiiksi, kun Judson karahdutti ovelle ja huusi O'Reillylle: "Olemme jo tyhjentäneet apteekin, ja on parasta, että liikutte liukkaasti, sillä pian on lähdettävä. Kuulin vankilassa olevan muutamia kuubalaisia vankeja, jotka aion ottaa mukaani, jos tulet minua auttamaan."
"Varmasti!" O'Reilly hyppäsi satulaan ja käski Jacketin kuormata tavarat hevosensa selkään ja ratsastaa tiehensä. Katsahtaessaan sitten taaksensa hän näki aseenkantajansa lähtevän matkaan, satulan edessä ja takana valtaiset taakat täynnä ryöstösaalista. Poni parka melkein huojahteli kuormansa alla, mutta paljasjalkainen ratsastaja sai sen vihdoin hoputetuksi horjahtelevaan juoksuun. Hetkisen kuluttua ilmestyi Branchkin suunnaton hatturykelmä takanaan ja kirjavaan peitteeseen käärityt vuodevaatteet edessään heilahdellen.
Hyökkäyksen aiheuttama tavaton meteli oli karkoittanut vankilan vartioston kuulumattomiin, joten Lopezin miehet saivat esteettömästi murtautua vankilaan, ja kun O'Reilly saapui paikalle, oli työ täydessä käynnissä. San Antonion vankila oli paksuseinäinen kivirakennus, jonka ovet olivat lujat ja ikkunoissa jykevät rautaristikot, mutta esteet oli pian murrettu, ja sissit ryntäsivät sisään.
Kaikki kävi nopeasti. Käytävät kajahtelivat huudoista ja miesten askelista, ja ulkopuolelta kuuluva säännötön ammunta kiirehti vapauttajia rientämään. Sitä mukaa kuin amerikkalaiset särkivät lukot, vietiin hämmästyneet vangit kadulle, josta ne otettiin ratsujen selkään satulan taakse.
Työ oli tehty ja peräytymismerkki puhallettiin. Judson ja O'Reilly syöksyivät ulos vankilasta, hyppäsivät satulaan ja tavoittivat pian toverinsa, jotka laskettivat toria kohti.
Eversti Lopez laukoitti heidän luokseen ja kysyi kiihkeästi: "Löysittekö, mitä pyysin?"
"Kyllä, herra eversti, ja paljon muutakin."
"Hyvä! Mutta minun kävi huonosti. Kyselin kaikkialla picklestä, mutta, caramba! semmoisesta ei täällä ole kukaan kuullut puhuttavankaan!"
Sissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he ammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle viholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan esille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää asukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin, ettei se tohtinut ruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta suuresta rohkeudestaan huolimatta sissit varoivat visusti joutumasta vihollisen tulelle alttiiksi.
Sissit olivat hyökänneet kaupunkiin suoraan ketojen ja viljelysten poikki, mutta nyt johti eversti Lopez joukkonsa valtatielle, joka kulki jonkin matkaa jokirantaa pitkin. Eräässä paikassa tämä tie oli aivan suojaton toisen linnakkeen tulelta, mutta sitten se häipyi kunnaiden taakse. O'Reilly oli viimeisten joukossa, kun tuo vaarallinen paikka sivuutettiin, ja hän oli jo hyvillään, että kaikki olivat selvinneet onnellisesti seikkailusta, kun hän samassa näki eversti Lopezin karkuuttavan suuren miesjoukon seuraamana erään kunnaan laelle ja viittovan kiivaasti kaupunkiin päin.
Johnnie kääntyi katsomaan ja näki Branchin, joka oli jäänyt kauas jälkeen, laskeutuvan satulasta ja menevän rannalle, jossa oli levitetty paljon vaatteita kiville kuivumaan. Hän oli aivan suojaton, ja espanjalaisten joka hetki yltyvä tuli osoitti, että he olivat päättäneet nitistää tuon uskalikon. Veden pinnasta ponnahteli lukemattomia pieniä suihkuja kuin kalaparvi olisi siinä temmeltänyt, ja kivistä kaikkiin suuntiin kimpoilevat luodit surisivat ilkeästi. Johnnien katsellessa näytelmää melkein hengittämättä Branch koppoi käsivarrelleen pari, kolme puuvillapukua ja kapusi rauhallisesti törmän päälle, jossa hevonen odotti. Noustuaan satulaan hän ajoi sitten kiirehtimättä toveriensa luo, jotka tervehtivät häntä raikuvin hurraa-huudoin, sillä hänen uhkarohkea seikkailunsa oli juuri omiaan saamaan kuubalaiset aivan haltioihinsa.
"Caramba! Sai kuin saikin puhtaan paidan! No siinä on mies! Espanjan mehiläisten surina on hänen mielestään maailman ihaninta musiikkia! Hyvä! Hyvä! Bravissimo! Kerropas meillekin, mitä säveltä luodit korvissasi soittelivat!" huutelivat miehet tungeskellen hänen ympärillään ihailevassa piirissä. Voimatta enää hillitä kiukkuaan O'Reilly puuskahti: "Sinä hullu! Aioitko tapattaa itsesi aivan tahallasi? Ja vain muutaman paidan tähden!"
"Älä puhu pötyä!" ärähti Leslie. "Sanoinhan sinulle, että tarvitsen vaatteita."
O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt, Judson hymyili leveästi.
"Se oli hänelle oikein", nauroi hän. Sitten hän jatkoi vakavasti: "Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti. Pelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille."
Seuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon makaavan lähellä olevan guavapensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat sanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja kuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen. Huulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta muuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.
Ensin ei Johnnie liikahtanutkaan, mutta meni sitten sanaakaan virkkamatta sairaan luo ja kumartui tarkastamaan tämän ylöspäin kääntyneitä ilmeettömiä kasvoja. Samassa häneltä pääsi nyyhkytyksen tapainen, tukahdutettu huudahdus, ja hän sulki tuon hennon ja ryysyisen olennon syliinsä.
"Estevan!" huudahti hän. "Estevan! Tämä on O'Reilly. O'Reil-ly! Etkö tunne minua? O'Reilly, ystäväsi, veljesi. Sano Jumalan tähden, mitä ne ovat sinulle tehneet? Katso minuun, Estevan! Katso minuun! Katso minuun! Voi, Estevan!"
O'Reillyn äänessä kuvastui sellainen hätä, kiitollisuus ja intohimoinen sääli, että Judson astui lähemmäksi. Hän huomasi hetkellisen järjen pilkahduksen sairaan silmissä, mutta sitten ne samenivat jälleen, ja hourailu jatkui. Hän oli kuullut yhtä ja toista O'Reillystä ja myös nimet Rosa ja Estevan, ja sen tähden hän seisoi aivan hiljaa kuunnellen ihmeissään ystävänsä hätäisiä sanoja. O'Reilly puristi poikaa hellästi rintaa vasten ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen, kun hän rukoili Estevania puhumaan ja kuulemaan häntä.
Miehet kokoontuivat jo riveihin, ja joukko oli valmis lähtemään, mutta Judson viittasi Lopezia tulemaan paikalle ja kertoi tälle, kuka sairas oli. Eversti astui ripeästi O'Reillyn luo ja pani kätensä tämän olkapäälle.
"Olit sittenkin oikeassa. Estevan Varona ei ollutkaan kuollut. Oli varmaankin Jumalan tahto, että hyökkäsimme San Antonioon."
Kun joukko lähti liikkeelle, makasi Estevan Varona heiluvalla vuoteella O'Reillyn ja Judsonin hevosten välissä. He kuljettivat häntä mahdollisimman varovasti koko tuon pitkän ja helteisen matkan, mutta hän ei tullut kertaakaan tajuihinsa eikä tauonnut hetkeksikään hourailemasta.
XX
SAIRAS
Seuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista sattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kuubaan. Paluumatkalla San Antoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin oli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin runtelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä musertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli, että noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys Rosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä jännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.
Mutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti Norine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen tapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen tarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää lääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli sangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa hoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve ruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi O'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten rauhallisesti koko yön.
O'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa Estevan Varonan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.
"Kuume on hiukan laskeutunut, ja hän on saanut hiukan ruokaakin", ilmoitti tyttö. "Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne alttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen."
"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?" kysyi O'Reilly kiihkeästi.
"Ei tänään eikä vielä moneen päiväänkään, pelkään."
"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään kuullakseni, mitä hän puhelee", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. "Hän voisi virkkaa silloin tällöin jonkin sanan Rosastakin."
"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta häntä hoitava rouva Ruiz sanoo, että kaikki on vain järjetöntä hourailua."
Lopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän kävellessään palmulehdossa ja virkkoi hymyillen:
"Miten nuori Varona voi?"
"Samoin kuin ennenkin."
Lopez rypisti kulmiaan. "Minun täytyy lähettää hänet huomenna Cubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle."
"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni. Tahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houreistaan, ja kuulla, mitä hän tietää sisarestaan." O'Reillyn ääni oli kiihkeä.
Eversti myöntyi heti. "Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali Gomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä kykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin uutisia."
O'Reilly puristi kiitollisena everstin kättä. "Olette kovin hyvä", hän sanoi. "Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä Branchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?"
Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan. Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo elää. Saatpas vain nähdä."
XXI AARRE
Oli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen jälkeen Cubitakseen.
Puiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona kuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.
Johnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti hyvää huomenta ja Norine sanoi: "Vain yksi tunti eikä ollenkaan enemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain paljosta puhumisesta."
"Nyt voinkin paremmin", selitti Estevan. "Puheleminen tekee hyvää, mutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitä vastoin –."
"Nyt! Nyt teette juuri niin kuin minä määrään. Sairaskäyntini kestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia seikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna. Painakaa se mieleenne." Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.
Estevan katsoi hänen jälkeensä kuihtuneilla kasvoillaan kirkas hymy. Sitten hän muutti asentoaan ja sanoi O'Reillylle: "Sanohan, oletko kuullut mitään uutisia?"
"En vielä, mutta olen varma, että pian kuulemme."
"Sinun luja uskosi on minulle yhtä kallisarvoinen kuin tuon neidin hellä huolenpito. Mutta kun menet pois ja minä jään yksinäni, ja kun rupean ajattelemaan –."
"Älä ajattele liian paljon, äläkä epäile", sanoi O'Reilly nopeasti. "Rosa on elossa, uskallan sen vannoakin, ja me löydämme hänet vielä jostakin. Sinä olit kuullut hänen joutuneen Cobon kynsiin, kun tämä riehui Yumurissa, mutta nyt me tiedämme hänen olleen Pan de Matanzassa kauan sen jälkeen. Lopez väitti aivan samoin, että sinäkin olit kuollut. Kas niin! Siinä näet, kuinka luotettavia huhut ovat. Ei, Rosa on elossa, ja kenraali Gomez saa pian kuulla hänestä jotakin. Sitähän minä olen koko ajan odottanutkin, sitä ja mitä sinä mahdoit tietää."
"Nyt tiedät kaikki, mitä minäkin tiesin ja mitä minulle on tapahtunut."
"En tiedä vielä, miten jouduit San Antonio de los Bañoksen vankiluolaan, joka on kahdensadan peninkulman päässä paikasta, jossa sinua haavoitettiin."
"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti, amigo. Annahan olla: kerroin viimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin."
"Aivan niin. Norine tuli silloin eikä antanut sinun jatkaa."
"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen, kun olin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen minut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He olivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes-nimisiä, sivistynyt perhe, joka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut meikäläiset."
"Notaario Valdesko?"
"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti heidät luokseni. Alberto on vanha mies, ja hänellä on raskas työ haalia lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua. Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arkoja kuin metsäkauris. He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen, Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan sairaana ja avutonna.
"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa, ja nahka oli aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä tapasin sitten erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja. Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" – Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin, ja hän kääntelehti levottomasti – "että Cobo oli hävittänyt Yumurin – sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"
"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly lohduttavasti.
"Miehen kertomus oli todellakin kamala – murhia, ryöstöjä ja pöyristyttäviä julmuuksia – olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki, sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut, kuten nyt tiedämme. Vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkin onnettomuuden tapahtuvan, ja joka kerta, kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja kalleimpanani pitänyt, ja uhrata, mitä minusta oli jäljellä Kuuban pyhän asian hyväksi.
"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään minusta, kun elintarvikepula oli niin vaikea, ja näin meidän kesken sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa. Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni siellä liikehtiviin joukkoihimme.
"Sitten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bañoksen vankilasta? Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."
Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua. Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sen tähden sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkotti hänen synkät mietteensä.
Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "Luuletteko Rosan olevan elossa?"
"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja – melkein terve."
Itsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta miesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta. "Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille", virkkoi hän hetkisen kuluttua.
"Annetaan olla huomiseen", ehdotti Norine.
Mutta Estevan oli itsepäinen. "Tahdon kertoa sen nyt", hän sanoi. "Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan – vanhan espanjalaisen kultarahan?"
"Taaskin tuo kultaraha!" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti merkitsevästi O'Reillyyn. "Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään muusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne."
Estevan ojensi kätensä epäluuloisen auliisti.
"Olit melkein alasti, kun löysimme sinut", selitti O'Reilly.
"Niin kait. Muistelen hiukan, että joku varasti sen."
"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!" huudahti Norine. "Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren aarteesta', puu- jalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista."
Estevan hymyili. "Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta. Tuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen."
"Kadonneeseen aarteeseen?" Norinen harmaat silmät suurenivat. "Mitä te oikein puhutte?"
"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun isäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niin kuin tiedätte, ja pelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun."
"Olenhan minä sen kuullut kutakuinkin tarkkaan", murahti Johnnie.
Estevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Luulet, että kaikki on vain satua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Aarre on olemassa, ja tuo kultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni ja hän uskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän lopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti kotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään." Estevania nauratti. "Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä kalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu keksiä hänen salaisuutensa."
"Aarre! Todellinen aarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!" läähätti Norine Evans. "Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie, että hän houraili jostakin kultarahasta –."
"Hän hourailee nytkin", sanoi O'Reilly katsahtaen terävästi ystäväänsä.
"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta", jatkoi Estevan, "hän oli Kuuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja –."
O'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä nuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa don Estevanista ja Sebastian-orjasta.
Nuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti, että kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein hengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta värisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen ja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla. Selostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly ollut ennen kuullut, ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun Estevan lopetti, huokasi Norine syvään.
"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo kalleudet ovat siellä kaivossa nytkin, juuri tällä minuutilla! Miten saatoitte poistua ja jättää ne?"
"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata sinne."
"Mutta entäpä jos joku löytää aarteen?"
"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja tarinakin on melkein unohtunut." Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja lisäsi riemuiten: "Luuletko vieläkin, että hourin?"
O'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön yhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta monella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut olemassa, ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä, niin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina Varonan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan salaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin kuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.
"Mielenkiintoinen otaksuma", hän myönsi. "Mutta oli miten oli, niin sitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti kylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki edellytykset tehdä samoin sodan loputtua."
"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se", vastasi Estevan. "Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken."
"Meidän? Mikä oikeus meillä olisi siihen?" kysyi Norine.
"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minua vankilasta, ja ettekö te ole pelastanut minua kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä molempia saan kiittää hengestäni."
Estevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen päät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribeanin helmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat ylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen. Hän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille saapuessaan.
"Uutisia Matanzasta!" huohotti hän, "Gomezin tiedustelija on palannut!"
Estevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä ylös.
"Mitä hän sanoi? Missä Rosa?" huudahti Estevan.
"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin keralla ennen Cobon hävitysretkeä."
Estevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan kalpea.
"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olka- päästä. "Hän on elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"
"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen luokseen."
"Sinäkö?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole vielä kyllin vahva, ja sitä paitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto! Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti –."
"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia olinpaikkoja."
"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan." Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.
Estevan katsahti ylös. "Aiot siis –?"
"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja olen jo tunnin kuluttua matkalla."
Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan. "Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "Me Varonat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta, ennen kuin tulet. Sano hänelle –."
Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt tuohon onnettomaan tyttö-parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen? Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkin huiman suunnitelman, ja Norine oli varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty.
"Koetahan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana, mitä sinulle ikinä tapahtuneekin."
O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä niin, ettet näe minua enää."
"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet – ettet tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"
"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennen kuin sodan loputtua New Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme olleet hyvät ystävät ja – minä olen iloinen, että tulit Kuubaan." Hän puristi lujasti tytön käsiä.
"Minähän kyllä tiedän, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan sinua estää, mutta –." Norinen ääni sortui, ja hän hellitti kätensä ja katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti palmulehtoon.
XXII
TROCHA
Trocha – estelinja tahi ampumahauta – oli ehkä kaikkein omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuuban itsenäisyyssodissa. Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat nuo pelottavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.
Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.
Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota – sota, jossa ei ollut taisteluja, ei voittoja eikä tappioita – muuttunut julmaksi kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli vielä elintarpeita jonkin verran, mutta kenraali Campoksen rakennuttaman Jucaro-Maron-trochan toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä. Lähinnä oleva alue, jota kuubalaiset mainitsivat nimellä Los Villas, veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimeksi mainittua olivat kuin luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.
Jucaro-Maron-trochaa, joka oli rakennettu saaren poikki menevän rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja vahvistettu. Aina neljännespeninkulman päässä oli pieniä linnakkeita, jotka olivat puhelin- ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrunkoihin oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina liipaisimella, ja Jucaro-Maron-trochalla seurasi seis-käskyä heti laukaus.
O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista – aina uskollisen Jacketin, erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa kaikki polut yhtä hyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan guajiron, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet trochan poikki useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin varoituksista huolimatta.
Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti poika.
Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.
Noin viidenkymmenen peninkulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttiin trochan luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario, vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan valmiiksi, ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna, eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni, hermostui Johnnie yhä enemmän.
Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä taivaalla, ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan, ennen kuin se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen, eikä viidakossa lehtikään värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilivät sääsket vain lauloivat ikuista ääretöntä nälkäänsä, ja silloin tällöin kuului jonkin yöeläimen käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen ja outo. Kuta pitemmälle yö kului, sitä vilkkaammaksi elämä tuli viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä. Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja kiroillen jalkaansa.
O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella, ja hän oli monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli sentään, että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia, kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän rehellisyydestään. Kun jonkin petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kuubalaisten vilpittömyyteen – olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.
Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään, tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.
Kun oli kuljettu pari peninkulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännittyneinä kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen – sirkkojen sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen soitto.
Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita, joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät yksitellen aukeaman laitaan. Trocha oli heidän edessään.
Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja O'Reilly näki edessään noin neljännespeninkulman levyisen aukeaman, joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaan rantaa vasten, ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin näyttivät liikkuvan.
O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.
"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.
Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessäni tietä", sanoi hän. "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin –."
"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä alas.
O'Reilly tarttui lujasti vanhan camaguyanin käsivarteen ja kysyi epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee – hälytystäkö?"
Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa, ja sitten Antonio kuiskasi murahtaen: "Tuliperhonen! Cucullo! Ettekö ole ennen nähnyt cuculloa, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä oli vyönä.
O'Reilly huokasi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt kuubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.
"Kylläpä minä säikähdin!" mutisi hän.
Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää ratsastako tihenne, ennen kuin –."
"Älkää pelätkö. En jätä teitä", vakuutti O'Reilly.
Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti. Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili hermostuneesti.
"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?" mutisi poika.
"Tunnetko nuo miehet?" kysyi O'Reilly.
"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten hakoniskojen seuraan."
"Toivottavasti he ovat rehellisiä."
"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän, jos he osoittautuvat pettureiksi."
Puolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.
"Dios!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten kuubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä, ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.
"Onko tie selvä?" hän kysyi.
"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin. Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen, joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta hevoset liikkuivat pelottavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia, jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat toiselle puolle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta. He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat, ja jokainen askel oli harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.
Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "quin vive (kuka siellä)?", jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.
"Taitavat ampua lepakoita", murahti Hilario.
Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti: "Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee olinpaikkamme, ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin, joka kutoi tämän verkon."
Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto, juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan sähähti hampaidensa välistä:
"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee, sen leikin kyllä osaamme!"
O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoitti häntä. Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antamansa kylmä ja rauhallinen käsky tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien raivaamisessa.
Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa trochan puolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään pimeään viidakkoon.
Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamiansa haavoja ja sylkäisi veren suustaan sanoen:
"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuuban käden käänteessä."
Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha! ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun ensi kerran satun taas näille maille."
"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.
"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"
Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen peninkulman matka edessämme, niin että satulaan, amigos. Sota ehtii loppua, jos tässä kauan lörpöttelemme."
XXIII
KUOLON KAUPUNKI
O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti kaikki suuret kaupungit, joista useimmat olivat linnoitetut ja vaaralliset lähestyä, minkä tähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.
Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän, mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autioita, ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon valtaan, ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue, Kuuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin, sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuuban itsenäisyyden uskollisia kannattajia.
Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy trochan poikki. Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi seuralaisineen tottua tulemaan toimeen luonnonvaraisilla hedelmillä, marjoilla ja palmunlatvojen ytimellä.
Hevosilla oli onneksi riittävästi ruokaa, ja lukuisista kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon kuuluisan kenraalin päämajaan.
Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja katsahti sitten hymyillen vieraaseen.
"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet ovat tehneet teistä oikein aito kuubalaisen. Entä pukunne –! Joku voisi erehdyksessä luulla teitä kuubalaiseksi esikuntaupseeriksi."
O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku, joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa, ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen kansallisuutensa.
"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä jossakin yrityksessä. Olen käytettävissänne."
Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen näköinen.
"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt kaupunkiin. Epäilettekö –."
"En suinkaan, herra kenraali."
"Anteeksi – mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?"
"Tulin noutamaan häntä veljensä luo."
"Tässä – tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys. Neiti Varona on Matanzan kaupungissa – hän on vanki."
"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea."
Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askelen takaisin. "Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"
"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."
"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin – miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta – tuosta aivan mahdottomasta yrityksestä?"
"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kuubalaisesta, mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja tuon hänet mukanani."
"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen kuubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä ulos."
"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut", vastasi Johnnie huolettomasti.
"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari El Demonio? Olen kuullut kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä! Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen voitavani, kun vain sanotte, miten se käy päinsä."
O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän sitten viivytellen. "Minulla – minulla ei ole nimittäin h pesetaakaan."
"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin."
Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten. "Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin itään?"
"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."
Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan, eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon hävitysretkeä.
Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista mahdollisimman tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten hän oli odottanutkin, ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsakaan.
Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen jäähyväiset vierailleen, ja huolimatta yrityksestä tehdä ero mahdollisimman hilpeäksi, oli ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.
Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa, ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiä sanottaessa.
Lähtiessään leiristä kenraali Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sen tähden enemmän pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.
Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt tiet, savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.
Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman ilmanalan metsien valtiaan, joka tekee Kuuban maisemat niin erikoisen ihaniksi.
"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku päättyy, ja tuolla" – hän kääntyi pohjoista kohti – "on Matanza. Jumala kanssanne, ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen saastuttamaa." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut ympäri ja katosi viidakkoon.
Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat ja metsät olivat kuubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.
Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä, eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotakin kaameata ja uhkaavaa.
Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa, kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin viidenkymmenen askelen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.
"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"
"Saanko tulla mukaanne?" kysyi tungettelija. "Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan vähääkään.
"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä, Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan ja tunkien perunan suuhunsa hän peräytyi turvallisen matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan seipään.
Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut Jackettia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin.
"No hyvä", sanoi O'Reilly vihdoin. "Mennään sitten yhdessä."
Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan lähemmäksi.
"Mutta meidän täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme. Olepas vaiti – sinun oikea nimesihän on Narciso –?"
"Narciso Villar."
"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä."
Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti, ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.
Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn tahi oikeammin sen raunioihin, ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan näkyviin.
O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin. Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun taas harjanne, jonka takana oli Yumuri – tuo onnen laakso, joka oli hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan – näytti hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.
Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja jonkin pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun espanjalainen ratsuväenosasto karautti ohi.
O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka lepuutti uupuneita juhtiaan.
"Mahtavatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.
"No, mikäs ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti: "Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti pitkää piiskaansa, ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten liikkeelle.
Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin sitten mennä edelleen, mitä kehotusta he vaieten noudattivat, ja ennen kuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin laitaan ja yhtyivät kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.
XXIV
ROSA
"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! Cristo! Entä nuo pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun. "Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"
Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset. Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat, joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut olivat rappeutuneet ja yleisön vallassa, jonka kaltaista ne eivät olleet O'Reillyn aikana milloinkaan nähneet.
O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!" kuiskasi hän. "Onko – onko Rosa yksi noista!"
Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä. Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.
Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.
Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä; kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen, osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.
Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava etsinnän loputtua, mutta kuta pitemmälti aikaa kului, sitä vähemmän hän ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli vanhentunut, ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat. O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.
He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa. Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu kostonhimoiseksi, minkä tähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.
Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään kukkaron nauhoja, minkä tähden odottava joukko oli aina saapuvilla. Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten tulvaan, ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi. Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.
O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen samassa ja katsoi miestä kiinteästi. Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi ja iski joka askelella kantapäänsä lujasti kivitykseen.
O'Reilly huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti karkottaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa, hän kauhistui. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta, että hän oli taas tullut liian myöhään.
Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla, ja heidän yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.
Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkin matkan päässä kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja oli neekerivaimo, joka luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen jatkoi työtään.
Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana, oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä, mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia kuin hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein kohdanneet toisensa.
O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän huomasi, että joku toinen oli ehtinyt ennen häntä – eräs nainen, joka oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua häneen guavapensaikon läpi tunkeuduttuaan.
Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon, mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja. Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli käyristynyt kyttyrälle.
Paikka oli melkein entisensä kaltainen – tuossa oli kivipenkki, jonka luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo –.
"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. "Señor! Etsittekö jotakin – jotakin?"
"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin – erästä –."
"Jotakin, jonka olette kadottanut?"
Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli, ja kurkkuun oli kohonnut karvas pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.
O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut – siellä oli eloa – muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan. "O'Rail-ye!"
Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä alkoivat hämärtää.
Nainen oli laiha – melkein kuin luuranko – ja niin hento, että iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:
"Rosa!"
Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet vierivät poskille, ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn partaista poskea.
Kului hetkinen, ennen kuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan ja puhumisen mahdottomaksi.
Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni."
"Rosa! Oletko sairas?"
Tytön silmäluomet värähtivät.
"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain saadakseni nähdä sinut vielä kerran."
"Ei, ei!" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.
Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"
"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan. "Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen. Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan –." Ääni sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä – minä pelkäsin –."
"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että tulit niin myöhään."
Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.
Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa, mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.
"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."
"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! hän on sairas –."
"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio –! Oh, te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."
"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?"
Evangelina kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", hän sanoi. "Mutta mitä se hyödyttää. Siellä ei ole ruoan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita vankkureita. Tehän tiedätte, – noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."
O'Reilly kumartui ja lausui päättävästi:
"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan, Rosa, nouse!"
"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin, kun hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte. Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."
"Estevan ei ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa, kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona, ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."
"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään. "Me tiedämme kyllä."
"Sanon teille, että hän elää", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui, selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa ilmaista suurta hämmästystään.
"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."
"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä lepäävään muodottomaan olentoon ja siten O'Reillyyn ja vihelsi pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän – minä – tuota enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten kauneimpia, vai mitä arvelet?"
Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä? Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora – kyllin suora ja kaunis kenelle hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja hänen hiuksensa – hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä näköinen hän nyt on, ettehän?"
"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi, ja hän kätki kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.
Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn hiuksia.
O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa pii niin heikko, ettei hän kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.
XXV
AAVEIDEN PUUTARHA
Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja turvassa, kiihotti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:
"Rakastatko minua?"
Vastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.
Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan ilmaistakseen.
"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä se aivan pelottaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo – en voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."
"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on päästävä pian pois."
"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin – heidät murhattiin kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."
"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet – melkein viimeistä senttiä myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä. Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä jaksamme."
Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon – hiukan jauhoja, juuriksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi lihaa – ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.
"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", hän sanoi, "että tuo kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun rinnallasi minä kestän vaikka mitä."
"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa joku vartija, niin että pääsisimme ulos, mutta kaikki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti. "Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi. Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston kauhistumaan."
Rosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:
"Näin viime yönä niin merkillisen unen – ehkä se oli jokin enne, kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli? Kirjoitin sinulle –."
"Niin, ja Estevan kertoi myös."
"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä piileskellessämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti minulle vanhaa kultarahaa –."
"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan, mutta – minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."
"Mutta se oli! Minä näin sen."
"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"
"Ei suinkaan, se –", Rosa keskeytti huudahtaen: "Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan, O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"
"Älä millään muotoa unohda noita luumun kokoisia Caribeanin helmiä", hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti on, mutta – kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen, kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki nopeasti päätöksensä. "Lähden – lähden juuri tällä minuutilla."
Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut. Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää, ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.
"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."
"Mistä sinä sait sen?"
"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen. Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."
"Koska olet niin sukkela, niin voisitkohan hankkia jotakin minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"
"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala, josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin, mihin köysi tarvittiin, O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella ollut enää mitään rajoja.
"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi", kysyi Jacket.
"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."
"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli ystävänsä joutuneen hiukan päästä vaille.
O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle huohottaen ponnistuksesta. Hän oli märkä ja limainen ja yltä päältä liejun tahrima, ja Jacket nauroi henkimenokseen hänet nähtyään.
O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:
"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?" Jacketin silmät suurenivat, ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä. "Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."
"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän. Luuletko voivasi hankkia minulle jonkinlaisen työaseen?"
"Voinhan koettaa."
"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen vaimonsa kuullen."
O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä hänen poissa ollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä suorana, solakkana ja suloisena – hänen unelmiensa Rosa – mutta oli vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään, ajatteli O'Reilly.
"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" hän kysyi epäröiden.
Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon muuttunut?" hän kysyi.
"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi. Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei olekaan mitään – mutta minä näin kuitenkin jotakin."
"Mitä?"
"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään tavatonta. Pohja on melkein kuiva – täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."
"Niinkö?"
"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli jonkinlainen hirsiseinä – ikään kuin hirsillä olisi peitetty jonkin luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuuban kalliot ovat täynnä luolia."
Rosa risti vavisten kätensä. "Olet löytänyt sen, O'Reilly – olet löytänyt sen", kuiskasi hän.
"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."
"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa sinua."
"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion ostaa pari kynttilää."
Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."
Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin kolmen jalan mittaisen tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut. "Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä, mutta –."
"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä", sanoi O'Reilly.
Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja, kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta. Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.
Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki paikan huolellisesti sillä tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan, ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta oli vaadittu. Siellä täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina vähän väliä.
Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden kasvojensa häämöttävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.
Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen suljettu aukko.
Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä aivan kuolen jännityksestä."
O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian osasi tehtävänsä", sanoi hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että katkaisen vielä kankeni."
Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."
O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti, eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan, että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En – en ole oikein entiselläni", puolusteli hän – "ravinnon puute – tiedättehän. Mutta tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."
"Luuletko vieläkin –?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri hänen huulillaan.
"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät sitten tiehensä.
O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruoantähteet.
Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle, ja O'Reilly ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia. Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti, ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän punnitsi, oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma, että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet, paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet, ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus olisi taattu.
Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki, täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan ennen kuin viimeinen kivi oli väännetty irti, hän näki jotakin, joka sai hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.
"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän", huudahti hän.
Tyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. "Niinkö? Mitä muuta näet?"
"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella lukolla."
"Lukolla? Sitten me olemme löytäneet sen." Rosa sulki silmänsä ja hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain voisin auttaa sinua!"
"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje, millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään, sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä taukoamaan.
Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten asetellessa lankut paikoilleen.
"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään", kuiskasi hän.
Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan raollaan.
"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja ensi yönä olemme rikkaat."
Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen puheilleen.
"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin.
"Totta, joka sana. La Cumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."
"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen."
"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."
Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.
"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään sopiva paikka rehelliselle kristitylle."
Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten sinulle! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä käsken piiskurin miehineen heti tänne."
"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas. "Ruoskittakaa minut, jos tahdotte, – ennen menen piiskurin luo kuin yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"
"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."
"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."
"Mitä? Milloin sinä näit tuon – tuon näyn?"
"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa katsomaan."
"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."
"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on selvä. Mutta kamalaa se vain on."
"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget – jos nyt sellaisia onkaan – ovat vain tyhjää – kuin ilmaa; miten siis semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja kuvittelit loput."
"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha orja on syntiensä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan. Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."
Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän kummaili nyt, oliko joku toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut jotenkin keksiä salaisuuden avaimen, ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen läsnäolo – naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."
Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", hän sanoi.
XXVI
KUN COBO SEISOI PÄÄLLÄÄN
Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan, ja välistä pettymyksen pelko teki heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat, ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua. Ja yhä uudelleen Johnnie kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä. Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja kärsimättömäksi.
Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni jälleen ulos ja koetti unohtaa, kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhotti ajatellakin ruokaa, kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi, ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.
Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen liian sairas kiinnittääkseen mitään huomiota toisten puuhiin.
Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille, ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta ja epätodelliselta. He eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti, ja koko päivän kestänyt jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, pelotti häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon oven murtamiseen tarvittiin vähintään Herkuleen voimat. Mutta päästyään jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla, ja hetkisen kuluttua hän oli irrottanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.
"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki mitä oli odottanutkin, pienen luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristautui ja katsahti häneen.
O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.
"Mitä näet?" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.
"Se – se on täällä! Na-nassakat, lippaat – kaikki!"
"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!"
Rosa unohti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen taaksensa.
"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly. Sanohan, mitä nyt näet?"
O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle. Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.
Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko lippaita, sellaisia, joissa oli tapana säilyttää viinejä ja liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpiruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.
O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi asettaa kynttilän maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni. Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta, hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet, ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään, sillä nassakka oli reunojaan myöten täynnä rahoja – kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.
Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän, ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman omaisuuden. Sykkivin sydämin hän aukaisi sitten lähimmän lippaan. Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja -muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi, oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.
Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon, jonka hän sai hetken ponnistettuaan auki murretuksi. Päällä oli paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä. Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset, joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita nahkapusseja, jotka olivat niin lahonneet, että ne hajosivat käsiin. Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet donna Isabelin kuolemaksi.
O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi luolasta kertomaan Rosalle näkemiään.
"Olemme löytäneet sen! Kultaa on kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin! Ja niin paljon jalokiviä! Voin – voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuuban rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin – tohdinpa melkein sanoa –." Hän alkoi nauraa hermostuneesti.
Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin, joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle, jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut, ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä, kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.
Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta. Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely. Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.
Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.
O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomana: "Mikä on hätänä?" Hän kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta. "Rosa! Mikä sinua säikähdytti. Rosa?" Hän odotti hetkisen tuskallisen vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteet paikoilleen ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon pohjalle.
"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.
Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään – se oli Cobo.
Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui yhä pitemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton musta ja lihava hämähäkki.
"Uneksinko minä – vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".
"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha ha!" Hän purskahti nauruun, mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.
"Mitä olette tehnyt Rosalle –?"
Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:
"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen – oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri: 'kuninkaallinen'."
Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.
"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.
Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.
"Täällä on kylliksi – meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän mennä – maksan hyvin – teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti laski varovasti hanan ja sanoi:
"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelinkaan? Ei mitään melua, ei millään muotoa. Caramba! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki miehet olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei! Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"
Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten irrottaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."
O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli suljettu, sillä pelästyksissään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.
"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä! Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkä tähden hän nojautui yhä kauemmaksi.
O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten painautuneena ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää, mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikään kuin jokin ääni tahi melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokasi toisen kerran tuskallisen raskaasti.
"Jumalani! Oi Jumalani –", kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta, ja hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä varassa, ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili ensin varoittavasti kaivon pohjalle, ja sitten suistui Cobo kuin eloton liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.
Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä. Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän riuhtaisi jalkansa irti, ja, kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi. Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja: kasvoja ei näkynyt, mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää, jossa oli nauhasilmukka.
O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneenä ja katsahti sitten ylös. Yön tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän silmäparin.
Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo veitsi mukanasi, kun tulet ylös."
"Sinäkö!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin –." Hän pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.
"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"
"Etkö tiedä? Cobohan se on!"
"Cobo! Cobo, tuo lasten murhaaja!" Jacket kumartui niin alas, että hän oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."
"Rosa! Missä on Rosa?" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.
"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että hän on pyörtynyt, Caramba! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita, ennen kuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, toveri – sepäs vasta oli isku Kuuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan vielä kauan."
"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten näyttämöksi.
XXVII
KALASTAJA MORIN
Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista, mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut paikallaan. Hän ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli tuskin vaarattomampi kuin elävä.
"Mihin aiot panna hänet?" kysyi hän.
Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä aletaan kaivata ja etsiä."
"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."
"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."
"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"
Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" hän huudahti. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa lääkettään."
Järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta, mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat, niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven paikoilleen. Sitten alkoi ylös kiipeäminen, mutta voimat alkoivat pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen hänet pois kaivosta.
"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon", huohotti hän.
Poika ja tyttö noudattivat kehotusta mielihyvällä, ja hetkisen kuluttua alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa. Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulti, että heidän vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He raatoivat kuin orjat, ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten, kun kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.
Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn ryysyt olivat revetä kullan painosta, ja tuo pieni metallilipas, jota hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassa pysyminenkään ei huolettanut heitä suuresti, sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.
Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat halua katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima, toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea- ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta; smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan arvioida, ja sitä paitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli hieno kokoelma – muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa, pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.
O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja alati uhkaavaan vaaraan.
Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat vaanivat heitä yön pimeydessä.
Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi kerran pitkästä aikaa olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa kiinni.
"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle. "Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät kaikki."
Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti. "Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."
O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää kaikki vaivat, joihin joudumme, jos –? jos lähtisimme täältä?"
"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman."
"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä Jacketilla oli ehdotettavana.
"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta", alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen poikansa on vuoristossa."
"Meikäläisiäkö?" kysyi Johnnie hämmästyneenä.
"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa."
Hetken olivat molemmat vaiti, ja sitten O'Reilly sanoi viivytellen, ikään kuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat siis, että – että hän voisi viedä meidät täältä – aluksessaan?"
"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."
"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?"
"Olemme kuin kaksi varasta."
O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa, mutta muista, että olen veljesi Juan."
Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne. Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät. Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain, Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut sekä jaloissa kuitusandaalit.
"Hyvää päivää, kapteeni", huusi hän hilpeästi.
Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heiluttaen uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.
"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi, ennen kuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"
Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja. "Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän, minä pelkään, että olette myynyt sen! Minkälainen saituri! Antaisitte varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä lainkaan sydäntä?"
"Sinunko kalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? Sinäkö? Ha, ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"
"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni, koska teillä on sydän kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"
"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki kapinalliset?"
"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli ystäväni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sen tähden, että hänellä olisi syötävää?"
"Valehtelet!"
"Totta joka sana."
"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."
"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako? Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni olevani nälissäni?"
"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja lyön suolaa sisääsi."
"Olette aina minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?" Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taaempana seurannut tätä teeskenneltyä riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta olen teille puhunut."
Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä, että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä, olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."
"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"
"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään. Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."
"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?" kysyi Jacket.
"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lainkuuliainen kansalainen."
"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.
"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että joku olisi kuullut sanat. "Niin kuin Matanzasta voisi kukaan paeta! Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"
"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen, nähtyään mihin suuntaan keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat tänne, ja me tulimme hakemaan häntä."
"Tulitte tänne – tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"
"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka."
"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!"
"Mutta hän on nyt sairas – aivan kuolemaisillaan, ja –."
"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä kerrassaan."
"Me –", O'Reillyn ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me tahdomme saada hänet täältä pois – meidän täytyy tehdä se, tahi muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."
Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.
"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan teidät ilmi santarmille?"
"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut Narcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."
"Entä sitten?"
"Tahdotteko auttaa meitä?"
"Minäkö? Mutta taivaan nimessä, miten?"
"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä."
"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä, ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää ne ja oman henkeni vielä päälle päätteeksi vain parin muukalaisen takia?"
O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan hyvin."
Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.
"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?" kysyi hän silmät suurina.
"Minä olen myöskin köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku veljeni ja itseni vapaiksi."
"Onko teillä montakin tuommoista?"
"On – onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta."
"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.
"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "Caramba, kuinka kovasydäminen isä tuolla pojalla on!"
"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette väärin kiusatessanne köyhää miestä."
"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."
"Ehkä! Mutta mitä te maksatte?"
"Kymmenen tämmöistä kolikkoa – kaikki, mitä minulla on."
"Ei riitä."
O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."
Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän jälkeensä:
"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten lailla!"
Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon täydellisen pojan puvun.
Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle, ja molemmat olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne, missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen. Ja Evangelina oli samaa mieltä.
Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi. Ensin hän käski Evangelinan leikata hänen tukkansa ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.
Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen päätään.
"Kultaseni", sanoi hän, "tämä ei käy. Olet aivan liian sievä."
"Mutta odotahan, kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."
"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."
"Minäkö? Miten?"
"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka."
Rosa taputti iloissaan käsiään. "Sinäpä sen sanoit. Odotahan hiukan."
Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön – Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan sisällöstä – ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan. Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet aivan hämmästymään, ja hän sanoi valepuvun olevan niin täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.
Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle ja Asensiolle ja hiipivät tielle ja pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi paalujen varassa, ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja Penas Altas linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkin ohilipuvan aluksen lyhty vain pilkotti himmeästi.
Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja matala ääni kuiskasi:
"Sh! Oletteko siellä?" Soutaja oli Morin itse.
Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.
"Ei."
Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin –."
"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly.
"Aamun sarastaessa, jos Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia – kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein uskoakseen puheitani."
Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä varotti heitä kaameasti kuiskaten:
"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa –." Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven visusti.
Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisällä olijat eivät tohtineet liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet. Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään, ja kiukuteltuaan hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa, ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen olkapäätään vasten. He olivat nyt siinä onnellisina kahden kesken.
Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan varma, sillä tyttö tunsi hänen pienemmänkin liikkeensä ja vastasi hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän mielestään liiankin pian.
Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänestä päättäen myöskin lähtöä, ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle. Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista kanuunavenettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:
"Huomenta toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan, jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet. Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte – tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla katsomaan?... Eikö?... No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"
O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti syrjään.
Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin huudellen silloin tällöin jonkin leikkisän sanan näkymättömälle puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan, vaikkapa vain lyhyemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen noiden pienten alusten tarkastuksesta. Todellakin heidän tapaistaan.
Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itään päin mentäessä. Siitä huolimatta pakolaiset katsoivat olevansa pelastetut, kun tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman suusta aavalle merelle.
Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei, te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo kiehuvan, ellei nenäni erehdy."
XXVIII
MATKAMIEHET PALAAVAT
Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta vain tiettyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän pääsemään. Sitten voimat alkoivat jälleen vähetä. Norine huomasi sen kyllä heti, mutta meni jonkin aikaa, ennen kuin hän oli varma asiasta. Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset, nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun, ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa sanomme elinvoimaksi.
Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa. Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti vallannut hänen sydämensä, jo kauan ennen kuin hän oli selvinnyt kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten, kun hän huomasi jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.
Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä päätään.
"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että heikonnun päivä päivältä."
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi Norine vakavasti. "Muista, että ilmanala on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hiventäkään terveyttä ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua kalvaa jokin merkillinen paha, ja – me vain tuhlaamme aikaa."
"Sinä et yksinkertaisesti saa puhua noin", huudahti tyttö ja nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä – sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"
"Uskon – mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."
"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.
Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine. Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää –." Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"
Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää, ja hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.
"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."
"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."
Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.
"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."
"Niin?"
"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua – ja järjestää kotimatkasi."
Norine loi puhujaan omituisen katseen. "Tätäkö sinä olet niin kauan aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.
"Niin."
"Siinäkö kaikki?"
Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin. Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kuubalainen, eikä asiamme oli sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä jotenkin tervehdyn."
Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua enää?" kysyi hän.
Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaiken, mitä ylimalkaan voi tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat –." Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle, hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani, Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan, kuuletko?"
"Norine!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun täytyy –."
Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."
"Älä, älä!" huudahti Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun. Minä en voi sallia sinun – sinunlaisesi tytön, jolla on kaikki –."
"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän – enhän voi jatkaa kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."
"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen kuluttua. "Minun on nyt paljon valkeampi sinusta luopua."
"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan. Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."
"Minä – minä tein väärin, kun annoin myöten."
"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella kaikki? Etkö sinä aio kysyä –?"
"Kysyä, mitä?"
"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."
Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin –."
"Me menemme naimisiin, ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."
"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve. – Mutta minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."
Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä. Hän pyyhki kyynelet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin, vaistomaisin ottein ja katseli hymyillen riippuverkossa lepäävää nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet juuri, niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää –." Hän kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.
"Señorita", sanoi mies hymyillen, niin että valkoiset hampaat loistivat. "Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo amerikkalainen, El Demonio–."
"Herra Branch?"
"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta."
"Onko hän sairas vai haavoittunut?"
"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti señoritaamme."
"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista kujaa pitkin.
Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi häntä, niin muuttunut hän oli.
"Halloo, Norine!" huusi hän. "Ne osuivat minuun vihdoinkin."
Norine pysähtyi hämmästyneenä. "Leslie! Oletko pahoinkin haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."
"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne."
"Onko kättäsi hoidettu?"
"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärien peukaloida sitä. He olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."
"Katsotaanpa, minkä näköinen se on."
Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut –?"
"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi –."
"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."
"Entä sinä!" Norine katseli häntä arvostelevasti. – "Olethan kuin toinen mies."
"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."
"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet majaansa.
"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain vähäpätöinen naarmu."
"Tietysti sanot niin. Istu."
"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta –."
"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!"
"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain kylmänvihat."
"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irrotti käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.
"Leslie!" huudahti hän; "mitä maailmassa –?"
"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.
Molemmat olivat hetkisen vaiti, ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."
Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin – niinhän minä aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä – minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"
"Minä en oikein ymmärrä –."
"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä koetin kolmesti, mutta en osunut."
"Et osunut? Miten niin?"
Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin liipasinta – pelkäsin."
Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, El Demonio! Ethän sinä pelkää mitään."
"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen. Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua pelotti lähteä taisteluun. Olin koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään. Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä menetin malttini kokonaan – olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt, missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä. Olin aivan varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."
"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin luulottelet", sanoi Norine.
"Olen kylläkin. Odotahan! Ennen kuin tiesinkään, olin saavuttanut suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kuin olin sairas, mutta kun aloin tervehtyä –!" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. Pelko! Nuo keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä ruokahalua! Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi, ja elämä alkoi näyttää niin ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla – enkä ole oikeastaan milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin työtä – tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet – tosin aivan luonnollista ylpeyttä – mutta kun olin yksinäni, häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin kuin käärme koloonsa."
"Kuinka – hullunkurista!" huudahti Norina.
"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!" puuskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.
"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"
"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen. Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."
"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos olisit tahtonut."
Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, mutta olen saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä, äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuuban itsenäisyyden puolesta. Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan – ja se on – koti." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas koti-ikävästä."
Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"
"Ei."
"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."
Norine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:
"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?"
"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti: "Norine! Tarkoitatko täyttä totta?"
"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni."
"Miksi et? Olenhan aivan terve –."
"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni."
Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että joku kuubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin hyvin."
"Ei kelpaa."
"Kuka täällä sitten menee naimisiin?"
"Minä."
Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen kuubalainen varmaankin."
"Estevan parkahan se on."
"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitä paitsi rutiköyhiä. Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."
"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on – kuolemaisillaan, Leslie." Norine vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."
"Mitähän O'Reilly sanonee?"
"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuuba on niellyt hänet ja nielee pian Estevaninkin – minun sydämeni aivan pakahtuu – pelkään tätä saarta."
"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?"
Norine katsoi häneen, ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", hän huokasi. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset toimitukset. Hänet löydämme pian."
Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie menivät suoraan ensin mainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä maanmiestä, liikanimeltä El Demonio. Oikeusministeri haettiin joutuin paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean nopeudella, ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla. Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista, mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.
Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on El Demonion laita?"
"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin – olen järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä vihkimätilaisuudessa."
Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.
"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä. Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."
"Norine! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla –."
"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä, kun ensimmäinen retkikunta saapuu."
Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."
"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut tulla Kuubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuuban seuralle ja siten pääsin tänne."
"Et ole siis – ammattisairaanhoitajatar?"
"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa."
"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"
"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä tahdon sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla terveeksi – tahi muutoin kuolen minäkin."
"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin, miten hennon jättää Kuuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän onnen ja jättää Rosan –?"
Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata. Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään. Sen sijaan hän sanoi, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:
"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"
Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja närkästyneenäkin ja aikoi juuri huutaa häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä, naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa. Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.
Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.
"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään. "Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt –." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "Nyt ne tulevat! Jumalani! O-O'Reilly!"
Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "Rosa!" huusi hän minkä jaksoi. "Rosa!"
Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta otteesta.
Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisilla käsillään. Hän kumartui eteenpäin, ja hänen koko sielunsa näytti keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.
Oviaukko hämärtyi, ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan, niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti monesta vaivalloisesta taipaleesta.
Tulija oli O'Reilly.
Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä! "Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen poikanen heittäytyi hänen syliinsä.
Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:
"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten ilosta itkien.
XXIX
MITÄ TAPAHTUI AURINGON LASKIESSA
Uutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen kertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään. Keskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten hoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkotti O'Reillyn vieraat ja vei tämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahden kesken. Norinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja seikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä, mutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan; he olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat häntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki alusta loppuun saakka.
"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti", selitti hän lopuksi, "sillä meillä oli hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma, että kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan hurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota poikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen. Lahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi meidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä Moron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa kainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet puunkuorta – ja nyt olemme täällä." Johnnie huokasi syvään helpotuksesta.
"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi kapteeneita?" kysyi Branch. "Silloin kun tunsin sinut, olit aivan 'pankki'."
Epäröityään hetkisen O'Reilly kuiskasi: "Löysimme Varonan aarteen".
Norine huudahti: "Don Estevanin aarteenko?"
"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin."
"Johnnie! Sinä ilkeä mies!" huudahti tyttö. "Sinähän lupasit –."
"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput –."
"Odota, odota nyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niin kuin yksi puku ei kestäisi kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt vanhaa, kunnon dollaria sitten kuin vedin pitkät housut jalkoihini. Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai –?"
"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."
"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja", kuiskasi Norine.
"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin joka tapauksessa, mutta" – hän kalpeni ja liikahti levottomasti – "mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä kaikkea; olette kuulleet vain puolet."
Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan ja iski veitsensä hänen selkäänsä.
Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua poikaa!"
"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt häntä ei hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla rauhallinen, ennen kuin ne ovat varmassa tallessa jonkin pankin lujassa kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki, ja nyt on teidän vuoronne. Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne, Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä häntä vaivaa?"
"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi merkitsevästi, ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit, Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin onnellinen ja samalla – hyvin murheellinen."
"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchausen. Nyt on lemmen aika Kuubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä, ja tuo poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri parhaiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."
Kyynelet tulvahtivat tytön silmiin, ja hänen äänensä sortui, kun hän huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin –."
O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti, ja hänen sydämellinen lupauksensa sai tytön tyyntymään.
"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa he voivat unohtaa Kuuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."
Kun hän tämän jälkeen tuli ulos, hän näki Jacketin kiihkeästi kuuntelevan miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä saamaansa suurta mustaa sikaria.
"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa, että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yht'äkkiä, ja koko Matanza on ymmällään." Jacket huomasi tällöin O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"
"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."
Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin Jacketin ympärille, joka elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kuulijoita vuoron perään rintaan. Hän lopetti kertomuksensa huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään, mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä hän maatkoon, kunnes Kuuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo surmansa."
O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun, niin että se sopi hennonkin vartalon ylle. Siinä työskennellessään nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti toisiinsa.
O'Reillyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch keskustelivat vakavasti sillä tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin puheille.
Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista. O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkyttynyt kaiken sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."
Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kuubasta. Hänen sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."
"Milloin he voivat lähteä?"
"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa on niin säännötön."
"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Sen tähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän – Branchin ja minun – viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."
"Sinäkö myöskin, El Demonio?" kysyi kenraali.
"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette."
"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja sairaan –?"
"Selviämme kyllä joten kuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei ole pitkä matka."
"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme – meidän – vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä. Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen puoleen."
"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?" kysyi Branch kiihkeästi.
Kun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:
"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali."
Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan, ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä. Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte turvautua Jumalan johdatukseen."
Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn kiittelyihin ja unohti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa toivomuksensa.
"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"
"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin tehdä sen kaksin verroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."
"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta. Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen somempaa on? Saada nähdä hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin unohdamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa. Luultavasti neiti Varona ei voi kieltää teiltä mitään."
Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.
Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea, ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui pian O'Reillyn lujassa otteessa.
Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä, mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan tuo ministerien, sihteerien, kenraalien ja everstien joukko! Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Väki oli päivänpaahtamaa ja ahavoittunutta, vanhukset olivat huolien harmentamat, ja nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuuban vanhinta ja jalointa verta ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksosten tarina, joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien morsianten kauneudelle.
Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerien tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätkeytynyt pehmeään maahan pistettyjen tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli miesten järjestämä kunnianosoitus Kuuban vieraalle. Kalusto oli kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuuban tasavallan tunnusmerkki oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.
Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmulehvien takaa alkoi kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun orkesterin, jota Kuuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi,mutta soitto oli kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten mielestä.
Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkinlaista viiniä ja oli kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset onnistuneen juhlan johdosta.
Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatar-asussaan ja herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä puhuteltiin señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat ja naiset – läsnä oli monta kuubalaista kunnon perheenemäntää – olivat hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä sanomattomasti.
Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkotti tämän pelon. Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan hämmästyttävän pelkuruutensa.
O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin katketakseen. El Demonion sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta, jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset, ja ääni värähteli, kun hän otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan. He vannoivat, että menettäessään hänet Kuuba menetti suurimman sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa, tervehdittiin häntä raikuvin eläköön-huudoin, ja orkesteri alkoi soittaa innostavaa marssia.
Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle, mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.
Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi, ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:
"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna hänen kuolla."
XXX
HUUHKAJA JA JÄNIS
Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin. Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista, mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä kuten ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla leikillisyydellään.
Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin hän oli heti jättänyt Kuuban oman onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.
Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat olivat madonsyömät, ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa auringonpaisteessa.
Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa ei ollut näillä main, ja kun lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia peninkulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin, sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan koko matkalla.
Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo, jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta oli karkottanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan venettä ollut saatavissa.
O'Reilly ei tiennyt oikein, mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei Estevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta Norinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.
"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänen täytyy päästä täältä pois. Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä, jonka olemme pakotetut hukkamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme! Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata takaisin."
"Sitten meidän täytynee onnistua", hymyili O'Reilly.
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.
"Meidän yksinkertaisesti täytyy saada jostakin vene!" huudahti hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa voidakseen tervehtyä. Pettymys jo –." Ääni värähti, kyyneleet kohosivat silmiin, ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän – jos menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.
O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Lupaa, ettemme palaa takaisin", pyyteli Norine.
"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka löysimme rannalta –."
"Tohdin vaikka mitä."
"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi, mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa –."
Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko yrittää?"
"Luulenpa melkein, mutta –", myönsi hän hiukan epäröiden.
"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?"
"Ehkä. Riippuu ilmoista."
"Emmekö – emmekö voisi itse tehdä venettä?"
O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen peninkulman päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti, ennen kuin he saavat vihiä meistä."
"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele."
Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja voiman maassa. "Älä käänny takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt täällä niin hirveästi – että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä muuta, mutta älä takaisin paluuta."
Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä. Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.
"Mutta me hukumme joka sorkka", sanoi Leslie. "Voit palata Cubitakseen, jos tahdot."
"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei, kiitoksia. Olen saanut päähäni, että minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."
"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruoaksi."
Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti. "Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on, laidan puhkaisee vaikka, sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."
"Tuletko mukaamme?" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.
"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli menettää Rosan kaikki timantit."
O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa ja nipun galvanoitua teräslankaa.
Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi. Tervaa siveltiin päälle paksulti. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkinlaiseksi etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.
Miehissä ahkeroidessa työ sujui nopeasti, ja myöhään illalla oli vene kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.
O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kuubalaiset yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä lähtemään.
Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode, jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset, ja niin lähdettiin.
Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi peninkulmaa saariston kärkeen, joka oli vanhan Bahama-reitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen, ja kaikki paikat kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies, sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin, oliko rannikkoa vartioivia kanuunaveneitä näkyvissä, ja sitä paitsi hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen. Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli tietenkin täydellisesti heidän puolellaan.
Auringon laskiessa he astuivat veneeseen, ja pakovesi kiidätti heidät kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti tienviittanaan. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan, taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät olevan aivan lähellä.
Kun Kuuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja istahti miehensä viereen.
"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."
"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet! Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."
Rosa totteli vastahakoisesti, ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" hän kuiskasi. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole milloinkaan kahden kesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"
"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."
"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."
"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa, tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."
"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat."
"Minä – minä unohdin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä. Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta neljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään. He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."
Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.
Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi, ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi oli jo kaukana takanapäin, ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään, ja Androkseen oli vielä pitkä matka.
Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan. Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.
Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton, ja vene keikkui ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta Estevan makasi pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten märkinä.
Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon, niin että tienviittana oli vain sateen suunta.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä Jacket heitti melkein kaikki kookospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran jäljelle.
"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili miehelleen.
"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa, jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen pieni.
Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkojaan myöten vedessä. Heidät huomattiin vihdoin, ja laiva kääntyi tuuleen.
Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin, että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä, ja sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen kiinni.
Rosa itki ilosta, ja Norine tutki Estevania suurten kyynelten tipahdellessa tämän kasvoille.
Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui englannin kieltä, auttoi veneessä olijat auliisti kannelle nauraen ja huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi, ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.
Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili onnellisena.
"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."
Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat häikäisevän valkoiset, ikään kuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivumaan. Taivaanrannassa näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään, ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää, mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja hyönteisten surinan tuudittamana.
O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli puhtaat, valkeat vaatteet, ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää. Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus oli kadonnut, ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat kalat.
He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkasistutusten läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan jasmiinipensaitten, kuusamain ja villiviinin peitossa.
O'Reillyn silmät loistivat, ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuvasta kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.
"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin, ja he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.
"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden", sanoi Rosa moittien.
"Oliko sinun jo ikävä?"
"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti", ylpeili Jacket. "Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu haaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta." Kun tämäkään ei herättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään ja meni tiehensä mutisten: "Caramba! Luulisi heidän aivan sairastuvan noin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun täytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes jonkin sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja – samanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa."
Rosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä musliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin, ja puseron rintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'Reilly katseli häntä ihaillen.
"Vahvistut ja kaunistut joka hetki, sydänkäpyseni", sanoi hän.
Rosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. "Tule nyt sukkelaan katsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut sinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt." Hän vei miehensä nopeasti portaita ylös, ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin nojaten. "Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne. Hän on terve!"
"Estevan! Oletko todellakin –?"
Nuorukainen nyökäytti päätään. "Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin kapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme ongelle."
"Oivallista!"
"Seison jo tanakasti kuin kallio."
Norine ilmestyi samassa kuistille. "Hän käytti hyväkseen poissaoloani, kun olin postia hakemassa", huudahti hän, "ja nyt ei häntä voi hillitä kukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New Yorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa suuren uutisen: Kuuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin, ja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan! Tehtävä pelottaa häntä sanomattomasti."
"Amerikka tulee apuun! Olisipa se hienoa!" huudahti Estevan.
O'Reilly nyökäytti päätään. "Amerikan on pakko tulla väliin, ja kun Sam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuuba pian vapaa ja itsenäinen."
Norine yhtyi häneen. "Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne sateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan."
Estevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen. "Olen löytänyt sateenkaareni pään", sanoi hän.
"Minä myöskin", lisäsi O'Reilly. "Olen löytänyt isänne aarteen ja enemmänkin – olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman helmen." Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.
Estevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä, ja Norine istahti sen käsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin ääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut päivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:
"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran. Olin päivän sankari, ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä kenraaliksi, mutta –."