Lassi Luntenius
Robert Mellin (1826–1880)
Kuinka keijulaiset joulu-yönä varastivat hänen Oulun kirkkomaalta
Oululainen haudankaivaja Lassi Luntenius on häijynkurinen ja kateellinen mies, joka päätyy keijulaisten matkaan jouluyönä Oulun kirkkomaalla. Novelli on paikallistettu mukaelma Charles Dickensin kertomuksesta, jossa yliluonnollinen kohtaaminen herättää itsekkään miehen omantunnon.
Robert Mellinin 'Lassi Luntenius' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2543. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
LASSI LUNTENIUS
Kuinka keijulaiset joulu-yönä varastivat hänen Oulun kirkkomaalta
Kirj.
ROBERT MELLIN
Oulussa Joh. Bergdahlin kirjapainossa, 1876.
Oulun kaupungissa, kauan, kauan aikaa tätä ennen – niin kauan aikaa, että juttu mahtaa olla tosi, koska esi-isämme täyttä totta sen uskoivat – eli haudankaivaja, jonka nimi oli Lassi Luntenius. Moni voi luulla, että mies, joka luo ruumiinhautoja ja aina oleskelee kalmiston keskellä, sen tähden on juro ja murheen-alainen; mutta usea semmoinen virkamies on mitä lystikkäimpiä veitikoita maailmassa, ja tämän kirjoittajalla oli ennen muinoin kunnia olla tuttu erään semmoisen kanssa, joka, kun ei ollut virkansa töissä, oli lystillisimpiä ja iloisimpia kurreja joita voit ajatella, joka lauleli lystillisiä lauluja ja kuilasi juomalasillisen ruplan rommia hengähtämättä. Mutta Lassi Luntenius oli kuitenkin häijynkurinen, kateellinen ja tuiman näköinen mies – ihmisiä pakeneva jörö, joka ei menestynyt kenenkään muun kuin itsensä ja vanhan potellinsa kanssa, joka potelli parahiksi mahtui hänen syvään liivinlakkariinsa, ja joka katsahti jokaista iloista sivumenijää niin ilkikurisesti, että, kun vaan kohtasi hänen, mieli kävi kamalaksi.
Wähää ennen pimeän tuloa eräänä jouluaatto-iltana otti Luntenius lapionsa, viritti valkean lyhtyynsä ja lähti kirkkomaalle, sillä hänen oli hauta kaivettava seuraavaksi päiväksi. Astua lutustellessaan pitkin katua kirkkomaalle päin näki hän lekuttelevia kakluunivalkeita ja kuuli naurun räjähdyksiä ja ilohuutoja niiden ympärille kokoontuneilta; hän näki komeat jouluruokain hankkeet ja tunsi ne ihanat huurut, jotka köökeistä kävivät hänen nenäänsä. Kaikki nämä näkemiset ja kuulemiset olivat myrkkyä ja sappea Lassi Lunteniuksen sydämelle; ja kun lapsiparvia juoksi huoneista ulos leikittelemään joululeikkiä toisten pikku vekkulien kanssa, niin Luntenius nauraa virnisteli, puristeli lapionsa vartta kovemmin ja ajatteli tuhkuria, rupulia, hinku-yskää ja monta muuta itselleen lohdullista asiata.
Tällä hupaisella mieli-alalla astui nyt Luntenius eteenpäin, tiukasti vastaillen sivumenijäin tervehdyksiin, siksikuin tuli Kajaanintulliin vanhalle maantielle, joka vie kirkkomaalle. Luntenius oli ikävöinyt päästäkseen sinne, sen tähden että se oli yksinäinen paikka ja että siellä harvoin liikkui kaupunkilaisia paitsi päivän aikana ja auringon paistaissa; senpä tähden ei vähää julmistunut, kun kuuli vienon äänen hyräilevän iloista joululaulua tällä hiljaisella paikalla. Waeltaissaan eteenpäin ja äänen lähteestä Luntenius huomasi sen olevan erään pienen pojan, joka oli ollut ulkona tullista juoksentelemassa ja nyt riensi tapaamaan leikkitovereitaan Linnankadulla; ja osaksi huvitellakseen itseään, osaksi ilostuttaakseen itseään joululeikkeihin, poika kiljui täyttä kurkkua. Tämäpä Lassia pisteli. Hän odotti sittenkuin poika tuli likemmä, ja kaappasi hän pojan kiinni, vei likimmäiseen kartanoon, likisti hänen erääsen nurkkapaikkaan ja löi häntä päähän lyhdyllä viisi tahi kuusi kertaa, ei muun vuoksi kun pojan ääntä asettaaksensa. Ja kun poika-parka juoksi tiehensä, päätä käsillään pidellen ja kokonaan toista nuottia laskien, silloin Luntenius oikein imelästi naurahteli, astui kirkkomaalle ja sulki portin peräänsä.
Hän riisui takin päältään, laski lyhdyn kädestään, ja hyppäsi puoleksi luotuun hautaan, jota loi uutterasti tiiman ajan tahi enemmänkin. Mutta maa oli kylmetyksissä eikä ollutkaan mikään helppo työ sitä lohkoa ja luoda; ja vaikka oli kuutama, niin kun vielä oli ensimmäisessä korttelissaan ja kumoitti ainoastaan niukasti hautaan, joka oli ison puun varjossa. Minä muuna aikana hyvänsä nämä vastukset olisivat julmasti surettaneet ja suututtaneet Lunteniusta; mutta hän oli tänne yksinäisyyteen päästyään niin erinomaisen hyvällä tuulella, ettei suuresti huolinut tehtävästään työstä, vaan katsoi mielihyvissään alas hautaan ja mumisi, samalla kun keräili työ-aseitaan kokoon: – hyvin hyvä asuinpaikka elämästä eriävälle – pari kyynärää kylmää multaa – makeita paloja toukille – päällä märkää ruohikkoa – alla kosteata hietaa – hyvä olo vihityssä maassa – ha, ha, ha! – naurahteli Lassi Luntenius istuttuaan sileälle hautakivelle, jolla hän tavallisesti levähteli ja vetäessään potellinsa lakkaristaan – Ruumiin arkku on joululahjaksi oikein omiaan, ha, ha, ha!
Ha, ha, ha! matki eräs ääni juuri hänen selkänsä takana.
Luntenius sieppasi potellin huuliltaan ja katsahti ympärilleen. Wanhimmankaan hautakammion pohja ei voinut olla hiljaisempi ja äänettömämpi kuin Oulun kirkkomaa oli tässä kalpeassa kuutamassa. Kuura kimelteli hautaristeillä. Lumi peitti kuin valkea vaippa hautakummut, aivan niinkuin ruumiit lepäisivät siellä ainoastaan kääreliinoittansa peityttyinä. Ei risahusta ei rasahusta kuulunut tässä synkässä ja juhlallisessa hiljaisuudessa. Kaikkinainen äänikin tuntui jähmettyneen; niin kylmää ja hiljaista oli kaikkityyni.
– Se oli vaan kaiku – arveli Lassi Luntenius ja kallisti taas potellin huulilleen.
– Eipä se kaiku ollutkaan, – ärähti joku hänen takanaan.
Lassi Luntenius oli kuin kivettynyt eikä saanut sanaakaan suustansa.
– Mitä sinulla on täällä joulu-iltana tekemistä? – sanoi kummitus tuikalla äänellä.
– Olenpahan tullut tänne vaan hautaa luomaan, hyvä herra – änkytti Lassi Luntenius.
– Kuka ihminen liikkuu hautain keskellä ja kirkkomaalla tämmöisenä iltana? sanoi kummitus.
– Lassi Luntenius! Lassi Luntenius! – kiljuttiin nyt huimasti hänen ympärillään. Lassi katseli kauhistuneena ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään.
– Mitä sinulla tuossa potellissa on? sanoi pöppö.
– Ruplan rommia, armollinen herra – vastasi haudankaivaja, entistä enemmin vapisten, sillä hän oli ostanut romminsa eräältä salakapakkaa pitävältä akalta ja luuli tätä tiedustelijaa joksikuksi keijulaisten poliisimieheksi.
– Kuka juo rommia yksinään kirkkomaalla tämmöisenä iltana? – sanoi kummitus.
– Lassi Luntenins! Lassi Luntenius! kiljaisivat taas nuo hurjat äänet.
Kummitus vilkutteli ivallisesti silmiään haudankaivajalle, ja sanoi:
– Ja kuka on kunniallinen ja laillinen saaliimme?
Tähän kysymykseen vastasi se näkymätön laulukunta laululla, joka kuului kuin suuren ihmisjoukon virittämä, uruilla saateltu veisu – laululla, jonka sävelet tuntuivat tulevan haudankaivajan korviin vienon tuulelman muassa ja ynnä sen kanssa katoavan; – mutta loppusanat olivat samat kuin ennenkin: Lassi Luntenius! Lassi Luntenins!
Pöppö irvisteli entistä ilkeämmin ja sanoi:
– No, Luntenins, mitäs tästä sanot?
Haudankaivaja tapasi henkeänsä.
– Mitä tästä arvelet, Lassi? - sanoi kouko, siristellen sääriään ilmaan molemmin puolin hautakiveä ja katsellen saappaidensa kärkiä semmoisella mielihyvällä, kuin ne olisivat olleet sievinpää tekoa koko mailmassa.
– Se on – se on – onpa tosiaankin kummallista, armollinen herra – vastasi Luntenius, pelvosta menehtymäisillään, – onpa tosiaankin kummallista ja oikein kaunista nähdä; mutta minä luulen, että minun täytyy mennä työhöni jälleen, armollinen herra, jos sen suvaitsette.
– Työhönnekö? – sanoi kummitus; – mitä työtä se on?
– Haudan luontia, armollinen herra, haudan luo-luomista, – änkytti Luntenius.
No, kaikkiakin? Haudan luomista! sanoi mörkö – kuka hautoja kaivaa tällä ajalla, kun kaikilla muilla on ilo ja riemu?
Taas vastasivat nuo salaiset äänet: – Lassi Luntenius! Lassi Luntenius!
– Jopa alan penkoa, että nuo ystäväni tahtovat sinua omakseen, - sanoi kouko ja pudotti kielensä vielä pitemmälle suusta ulos – ja hirvittävä kieli se olikin. – Jo alan peljätä, että nuo ystäväni tahtovat sinua omakseen – sanoi keijulainen.
Suokaa sanan vuoroa, armollinen herra, – sanoi vapiseva haudankaivaja; – enpä luulisi heidän minua haluvan, armollinen herra, he kun eivät tunne, minua, armollinen herra. En luule noiden herrain ennen nähneen minua.
– Mitäs joutavia! Kyllä ne teidät ovat nähneet, – vastasi kummitus; – kyllä täällä se tuiman-näköinen, kateellinen ja irvistelevä mies tutaan, joka astui katua pitkin tänä iltana ja vihaisesti katsahteli lapsia ja puristeli lapionsa vartta änskissään siitä että näki lapset iloisina. Kyllä tunnemme miehen, joka sydämensä ilkeydessä löi poikaa sen tähden, että se voi olla iloinen ja että mies ei voinut olla. Kyllä tunnemme, kyllä tunnemme.
Samassa pöppö räjähti täyttä kurkkua nauramaan, siristeli sääriään ilmaan, keikahti päällensä seisomaan, tahi oikeammin sanoen, piippalakkinsa äärimmäiselle nenälle hautakiven yläsyrjälle, josta hän pani kuperkeikkaa erinomaisella sukkeluudella, tepsahti juuri Lunteniuksen jalkain eteen ja istuutui siihen samalla tavalla kuin raatalien on tapa verstaissa istua.
– Jo pelkään – jo – jo pelkään, että minun täytyy erota teistä, sanoi Luntenius ja yritti lähteä pois.
– Erotako meistä? – sanoi pöppö. – Lassi Luntenius aikoo lähteä pois luotamme. Ha, ha, ha!
Kummituksen nauraessa näki Luntenius kirkon akkunain yhtäkkiä kaupungissa niin valaistuvan, kuin jos tuhansia kynttilöitä olis siellä sytytetty; valaistus katosi, urut virittivät vilkkaan nuotin, ja keijulaisia joukoittain, ihan yhdenlaisia kuin tämä, joka nyt näkyi haudankaivajalle, tunki pitkin katua kirkkomaalle, jossa sitte alkoivat kuin sammakot hyppiä hautakiville, malttamatta hengähtääkään, ja keikkuen toinen toisensa yli ihmeellisellä väsymättömyydellä. Se ensimäinen pöppö oli kaikista kevein keppelehtämään eikä yksikään hänen rinnallaan pysynyt; niin ylen hämmästynyt kuin haudankaivaja olikin, ei hän voinnut olla huomaamatta, kuinka, sillä aikaa kuin sen kumppalit hyppivät tavallisten hautakivien yli, ensimäinen keijulainen keikkui kokonaisten perhehautain ja rautakalterien yli yhtä helposti, kuin pienten hautakumpuinkin yli.
Leikki kävi viimein oikein hurjaksi; urut soivat yhä kiireemmin ja kiireemmin, ja keijulaiset keikkuivat yhä ripeämmin, kääriytyivät kokoon ja erkanivat taas toisistaan ja lennähtelivät haudoilta haudoille kuin pallit. Haudankaivajalla pyörti päätä ja jalkansa lysmähtelivät, keijulaisten väikkyessä hänen silmäinsä edessä. Yhtäkkiä karkasi pöppöjen päämies häntä kohti, kaapasi häntä kaulustasta kiini ja rymähti hänen kanssansa maahan.
Ennätettyään tämän äkillisen kupsauksen jälkeen, näki Lassi Luntenius olevansa isossa kellarissa, rumain, hirviästi irvisteleväin koukojen keskellä; keskellä kellaria istui korkealla istuimella hän ystävänsä kirkkomaalta, ja sen vierellä seisoi Lassi Luntenius itse, liikkumaan kykenemättömänä.
– Onpa kylmä yö, – sanoi keijulaisten kuningas; – hyvin kylmä yö. – Tuokaapa jotakin lämmintä juotavaa!
Tämän käskyn johdosta katosi tuota pikaa puoli tusinaa mieluisia keijulaisia, jotka alinomaa räkättivät, josta Lassi Luntenius sai päättäneeksi, että ne olivat pöppöjen kuninkaan hoviherroja, ja tulivat takaisin palavalla nesteellä täytetyn pikarin kanssa, jonka ojensivat kuninkaallensa.
– Oh, sanoi keijulaisten kuningas, jonka kurkku ja posket kävivät läpikuultaviksi, kun joi tuota lientä, – tämä on oikein lämmintä ja ihanaa; tuokaapa pikarillinen samaa laatua Lassi Lunteniuksellekin!
– Hukkaan vastusteli onneton Luntenius, vakuuttaen, ettei tapansa ollut juoda mitään lämmintä öillä, kun eräs peikko piti häntä kiini ja toinen kaatoi leimuavaa juomaa hänen kurkkuunsa, ja koko seura huusi täyttä kurkkua ihastuksesta, hänen läkähtyessä, rykiessä ja pyhkiessä kyyneliä, jotka hänen silmistään virtasivat, kun oli juonut tätä tulijuomaa.
– Ja nyt, – sanoi kuningas, pistäen pilalla hattunsa huipun haudankaivajan silmään, joka tästä tuli hirmuisiin tuskiin; – Ja nyt näytämme tälle kelvottomuuden ja kateuden miehelle muutamia maalikuvauksia.
Juuri peikon näin sanottua vyörähti iso pilvi, joka oli pimentänyt kellarin perää, pois, ja etäältä näkyi pienoinen, siistillä ja sievillä huonekaluilla varustettu huone. Joukko pieniä lapsia oli kokoontunut roimuavan pesävalkean eteen, jossa nyt äitin polvilla kiikkuivat ja hänen jalkainsa juuressa leikittelivät. Äiti tuontuostakin nousi istuimeltaan rullakartiinia edestä pois siirtämään, ikäänkuin nähdäkseen jonkun esineen, jota hän odotti. Kohtalainen atria seisoi pöydällä, ja nojatuoli oli asetettu valkean eteen. Oven naputus kuului; äiti aukaisi sen, ja lapset tunkeilivat hänen ympärillään ja taputtelivat käsiään ilosta, kun isä astui sisään. Hän oli märkänä ja väsyksissä ja pudisteli lunta vaatteistaan. Lapset korjasivat hänen takkinsa, hattunsa, keppinsä ja hansikkaansa kilvan toistensa kanssa ja juoksivat sitten huoneesta ulos. Kun isä sitte istuutui valkean eteen ruokailemaan, kiipeilivät lapset hänen polvilleen, ja äiti istui hänen vieressään, ja kaikki näyttivät onnellisilta ja iloisilta.
– Mutta tämä näkemä muuttui miltei huomaamatta toisenlaiseksi. Se kuvasi nyt erästä pientä makuuhuonetta, jossa nuorin ja kauniin lapsi makasi kuolon kielissä; ruusut olivat vaaleeneet sen poskilla, ja silmäinsä valo oli sammunut, ja se heitti henkensä juuri kun haudankaivaja katsoi sitä sääliväisyydellä, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut. Lapsen pienet veljet ja sisaret seisoivat sen pienen vuoteen ympärillä ja kävivät sen hentoja, laihtuneita ja kylmiä käsiä kättelemään; mutta säpsähtivät ja peräytyivät, kun koskivat niihin, ne kun olivat niin levolliset ja tyvenet, ja armas lapsi näytti uinailevan niin suloisesti; he näkivät että se oli kuollut, ja he tiesivät, ett enkeli katseli ja siunaili heitä loistavasta ja autuaallisesta taivaasta.
Pilvet peittivät taas tämän kuvaelman, ja näkö muuttui jälleen toisenlaiseksi. Isä ja äiti olivat nyt vanhat ja ikävoitot, ja lasten lukumäärä oli puolta vähempi; mutta tyytyväisyys ja ilo loisti kaikkien kasvoista, ja he olivat valkean edessä koolla ja puhelivat ja kuuntelivat vanhoja kertomuksia aikoja sitten menneistä ajoista. Hiljaisena ja rauhallisena vaipui isä hautaansa, ja kohta sen jälkeen seurasi hän hänen kumppalinsa elämän vaivoissa ja vastuksissa levon ja rauhan asuntoihin. Ne harvat, jotka jäivät heidän jälkeensä elämään, polvistuivat heidän haudoilleen ja kostuttivat niiden viheriät turpeet kyynelillänsä; sitte nousivat he taas seisaalleen ja menivät tiehensä, alakuloisina ja murheenalaisina, mutta ei katkerasti ja tuskallisesti valittaen, he kun tiesivät, että he kerta tapaisivat toisensa siellä toisessa maailmassa; he palasivat toimiinsa maailmassa, ja heidän tyytyväisyytensä ja ilonsa palasi jälleen. – Pilvi tuli taas ja peitti tämän taulun haudankaivajan silmistä.
– Mitäs siitä arvelet? – sanoi keijulainen, kääntäen julman suuren naamansa Lassi Lunteniuksen puoleen.
– Luntenius mukisi jotakin, sanoakseen tätä kuvausta erinomaisen kauniiksi, ja seisoi vähän ällistyksissään, kun peikko käänsi tuliset silmänsä häntä kohti.
– Sinä kelvoton mies! – sanoi peikko ylenkatseellisella äänellä. Sinä! – Hän aikoi sanoa enemmän; mutta närkästys salpasi hänen äänensä, jonka tähden hän keikautti toisen säärensä ilmaan, huiskautti sitä muutamia kertoja Lunteniuksen pään ylitse ikään kuin vauhtia saadakseen, ja sitten antoi haudankaivajalle aika potkauksen. Heti tämän jälkeen karkasivat ne muut keijulaiset tuon miesparan ympärille ja potkivat häntä oiva lailla, aivan niinkuin muutkin hoviherrat tekevät tässä maailmassa, jotki potkivat niitä, joita kuningas potkii, ja syleilivät niitä, joita majesteeti syleilee.
– Näyttäkääpä hänelle vielä jotakin! – sanoi keijlaisten kuningas.
Näiden sanain johdosta pilvi taas katosi, ja viljava ja kaunis maisema avautui haudankaivajan eteen – aivan samanalainen kuin mitä vielä tänäkin päivänä nähdään Merikosken rannoilla. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta, vesi kimelteli sen säteissä, puut viheriöitsivät kauniimmin ja kukat kukoistivat koreampina sen helossa. Wesi sorisi lystisti, suloisesti, puut humisivat vienosta tuulen viuhkasta, joka niiden lehdissä leikitsi, linnut visertelivät niiden oksissa, ja leivonen laski pilvissä aamuvirttänsä. Aamu oli tosiaankin ihana, loistoisa kesä-aamu; pieninkin lehti, pieninkin ruohonen näytti elävän. Muurainen ponnisteli jokapäiväisessä työssään, perhonen lekutteli auringon säteissä, tuhannet hyönteiset levittivät siipensä ja riemuitsivat lyhykäiselle, mutta onnelliselle elinajalleen. Koko luonto – kaikki, kaikki oli iloa ja riemua, loistoa ja komeutta.
Sinä kelvoton mies! – sanoi keijulaisten kuningas vielä vihaisemmalla äänellä. Ja taas pani keijulaisten kuningas säärensä keikkumaan, taas putosivat nämä sääret haudankaivajan olkapäille, ja taas tekivät ne toisetkin pöpöt samaten kuin heidän kuninkaansa.
Wieläkin katosi pilvi useita kertoja ja palasi ja vielä useampia opetuksia sai Lassi Luntenius, joka mielihyvällä katseli kaikkea mitä hänelle näytettiin, vaikka hartioitaan pakotti, kun häntä noin potkittiin. Hän näki että ihmiset, jotka tekivät raskasta työtä elatuksensa eteen, olivat iloisia; että köyhimmät ja sivistymättömimmät löysivät huvitusta ja iloa luonnon ihanuudesta. Hän näki että ihmiset, jotka lapsuudesta alkain olivat tottuneet hyvään elämään ja saaneet huolellisen kasvatuksen, olivat kärsivällisiä vastoinkäymisessä, sen tähden että heillä omassa rinnassaan olivat ehdot kaikkeen onneen, tyytyväisyyteen ja tunnon rauhaan. Hän näki että naiset, nämä heikoimmat ja hennoimmat Jumalan luotuin olentoin joukossa, usein olivat väkevimmät suruissa, vastoinkäymisissä ja onnettomuuksissa, ja hän näki että se oli sentähden, että sydämissään kantoivat ammentamattoman rakkauden ja alamaisuuden lähteen. Wihdoin näki hän että ihmiset, semmoiset kuin hän, jotka kadehtivat toisten iloa ja tyytyväisyyttä, olivat ruminta roskaruohoa maanpiirin pinnalla; ja kun hän asetti kaikki pahat puolet maailmassa sen hyviä puolia vastaan, niin hän tuli siihen päätökseen, että maailma, jossa elämme, kuitenkin on hyvä ja soma maailma. Hän oli tuskin tullut tähän päätökseen, ennenkuin pilvi, joka oli peittänyt sen viimeisen taulun, ympäröitsi hänen ja tuuditti hänen lepoon. Keijulaiset katosivat vähitellen, ja Lassi Luntenius vaipui unen helmaan.
Jo oli täysi päivä, kun Luntenius heräsi ja näki, että lepäsi pitkää pituuttaan sillä tasaisella hautakivellä kirkkomaalla, tyhjä pullonsa vierellään sekä takki, lapio ja lyhty hujan hajan kentällä kuuroittuneina. Kivi, jolla hän ensin näki keijulaisen istuvan, seisoi pystössä hänen edessään, ja hauta, jota hän illalla enne oli kaivannut, oli niinikään paikallaan. Hän ensin epäili olivatko hänen seikkailuksensa todellisia; mutta tuntiessaan pakoituksen hartioissaan, hän tuli siihen lujaan uskoon, että hän todellakin oli saanut oiva potkuja keijulaisilta. Sitte hän taas alkoi epäillä, kun näki ettei jälkiä ollutkaan lumessa, missä keijulaiset olivat keikkuneet; mutta tarkemmin miettiessään hän huomasi, että ne ovat henkiä, ja semmoiset eivät jätä jälkiä lumeen. Lassi Luntenius kömpi siis jaloilleen paraiten kun taisi, niin kovasti kuin hänen selkäänsä pakoittikin; ja varistettuaan kuuran takistaan, otti hän sen päällensä ja käänsi kasvonsa kaupunkia kohti.
Mutta hänestä oli tullut toinen ihminen; kuitenkin häntä peljätti, että kaupungissa tehtäisiin pilkkaa hänen katumuksestaan ja mielen muutoksestaan. Hän epäröi vähän aikaa, ja sitte kääntyi hän toiselle suunnalle, hakemaan elatustaan missä hyvänsä.
Lyhty, lapio ja pullo löydettiin samana päivänä kirkkomaalta. Ensin arveltiin sinne ja tänne miten haudankaivajan lienee käynyt, mutta viimein tultiin siihen varmaan uskoon, että keijulaiset olivat hänen ottaneet; olipa uskottavia todistajiakin, jotka selvästi olivat nähneet hänen lentävän ilmassa silmäpuolen hevosen selässä, jonka takapuoli oli kuin leijonan ja häntä kuin karhun. Mitä teki tämän sanoman vielä uskottavammaksi oli se seikka, että uudella haudankaivajalla oli tapana, huokeata palkkiota vastaan, uteliaille näyttää isoa kappaletta kirkontornin rististä, jonka edellä-mainittu hevonen ilmassa lentäessään oli sattumoisin potkaissut irti ja jonka haudankaivaja itse oli löytänyt kirkkomaalta pari vuotta sen jälkeen.
Kovaksi onneksi alettiin näiden juttujen totuutta epäillä siitä syystä, että Lassi Luntenius palasi kotiseudulleen kymmenen vuoden perästä keppikerjäläisenä, leinitautisena, mutta nöyränä ja alamaisena vanhuksena. Hän kertoi tapauksen kirkkoherralle, ja tämä kertoi sen pormestarille, ja niin se levisi yhteiseen kansaan, jossa se on säilynyt tähän päivään asti semmoisena kuin se tässä on kerrottuna. Jotka olivat uskoneet tätä juttua ja nähneet kerran pettyneensä, eivät sittemmin hevillä uskoneet mitään, vaan näyttivät olevan jos kuinka viisaita ja arvelivat että Lassi Luntenius oli liiaksi maistellut tuota ruplan rommia ja sitte nukahtanut tuolle sileälle kivelle eikä viisastunut siitä mitä hän kellarissa näki, vaan siitä mitä hän maailmassa koki. Mutta tämä arvelu ei tullut kansan-mieleiseksi. Lienee nyt tämän asian laita miten hyvänsä, niin Lassi Luntenius oli elämänsä loppuun asti leinitautinen, ja juttu on siis opettavainen, ja se on opettavainen siten, että jos joku ihminen joulu-iltana kävelee nirppaana ja äreänä ja juopi yksinänsä, niin hän ei voi hiukkaakaan paremmin, jos väkevä juoma on vaikka yhtä montaa pykälää vahvaa, kuin jota Lassi sai keijulaisten kellarissa.