[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fITCVhuUkEG2f2a1BIJiQrOe-R0DEPSxAvOS2JB5e8ac":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2543,"Lassi Luntenius","Mellin, Robert",1826,1880,"2543-mellin-robert-lassi-luntenius","2543__Mellin_Robert__Lassi_Luntenius","Kuinka keijulaiset joulu-yönä varastivat hänen Oulun kirkkomaalta","novelli",[],[],"fi",1876,null,2781,17557,false,[],[],[],"Oululainen haudankaivaja Lassi Luntenius on häijynkurinen ja kateellinen mies, joka päätyy keijulaisten matkaan jouluyönä Oulun kirkkomaalla. Novelli on paikallistettu mukaelma Charles Dickensin kertomuksesta, jossa yliluonnollinen kohtaaminen herättää itsekkään miehen omantunnon.","Robert Mellinin 'Lassi Luntenius' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2543. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","LASSI LUNTENIUS\n\nKuinka keijulaiset joulu-yönä varastivat hänen Oulun kirkkomaalta\n\n\nKirj.\n\nROBERT MELLIN\n\n\n\nOulussa\nJoh. Bergdahlin kirjapainossa,\n1876.\n\n\n\n\n\n\nOulun kaupungissa, kauan, kauan aikaa tätä ennen -- niin kauan aikaa,\nettä juttu mahtaa olla tosi, koska esi-isämme täyttä totta sen uskoivat\n-- eli haudankaivaja, jonka nimi oli Lassi Luntenius. Moni voi luulla,\nettä mies, joka luo ruumiinhautoja ja aina oleskelee kalmiston\nkeskellä, sen tähden on juro ja murheen-alainen; mutta usea semmoinen\nvirkamies on mitä lystikkäimpiä veitikoita maailmassa, ja tämän\nkirjoittajalla oli ennen muinoin kunnia olla tuttu erään semmoisen\nkanssa, joka, kun ei ollut virkansa töissä, oli lystillisimpiä ja\niloisimpia kurreja joita voit ajatella, joka lauleli lystillisiä\nlauluja ja kuilasi juomalasillisen ruplan rommia hengähtämättä. Mutta\nLassi Luntenius oli kuitenkin häijynkurinen, kateellinen ja tuiman\nnäköinen mies -- ihmisiä pakeneva jörö, joka ei menestynyt kenenkään\nmuun kuin itsensä ja vanhan potellinsa kanssa, joka potelli parahiksi\nmahtui hänen syvään liivinlakkariinsa, ja joka katsahti jokaista\niloista sivumenijää niin ilkikurisesti, että, kun vaan kohtasi hänen,\nmieli kävi kamalaksi.\n\nWähää ennen pimeän tuloa eräänä jouluaatto-iltana otti Luntenius\nlapionsa, viritti valkean lyhtyynsä ja lähti kirkkomaalle, sillä hänen\noli hauta kaivettava seuraavaksi päiväksi. Astua lutustellessaan pitkin\nkatua kirkkomaalle päin näki hän lekuttelevia kakluunivalkeita ja kuuli\nnaurun räjähdyksiä ja ilohuutoja niiden ympärille kokoontuneilta; hän\nnäki komeat jouluruokain hankkeet ja tunsi ne ihanat huurut, jotka\nköökeistä kävivät hänen nenäänsä. Kaikki nämä näkemiset ja kuulemiset\nolivat myrkkyä ja sappea Lassi Lunteniuksen sydämelle; ja kun\nlapsiparvia juoksi huoneista ulos leikittelemään joululeikkiä toisten\npikku vekkulien kanssa, niin Luntenius nauraa virnisteli, puristeli\nlapionsa vartta kovemmin ja ajatteli tuhkuria, rupulia, hinku-yskää ja\nmonta muuta itselleen lohdullista asiata.\n\nTällä hupaisella mieli-alalla astui nyt Luntenius eteenpäin, tiukasti\nvastaillen sivumenijäin tervehdyksiin, siksikuin tuli Kajaanintulliin\nvanhalle maantielle, joka vie kirkkomaalle. Luntenius oli ikävöinyt\npäästäkseen sinne, sen tähden että se oli yksinäinen paikka ja että\nsiellä harvoin liikkui kaupunkilaisia paitsi päivän aikana ja auringon\npaistaissa; senpä tähden ei vähää julmistunut, kun kuuli vienon äänen\nhyräilevän iloista joululaulua tällä hiljaisella paikalla. Waeltaissaan\neteenpäin ja äänen lähteestä Luntenius huomasi sen olevan erään pienen\npojan, joka oli ollut ulkona tullista juoksentelemassa ja nyt riensi\ntapaamaan leikkitovereitaan Linnankadulla; ja osaksi huvitellakseen\nitseään, osaksi ilostuttaakseen itseään joululeikkeihin, poika kiljui\ntäyttä kurkkua. Tämäpä Lassia pisteli. Hän odotti sittenkuin poika tuli\nlikemmä, ja kaappasi hän pojan kiinni, vei likimmäiseen kartanoon,\nlikisti hänen erääsen nurkkapaikkaan ja löi häntä päähän lyhdyllä viisi\ntahi kuusi kertaa, ei muun vuoksi kun pojan ääntä asettaaksensa. Ja\nkun poika-parka juoksi tiehensä, päätä käsillään pidellen ja kokonaan\ntoista nuottia laskien, silloin Luntenius oikein imelästi naurahteli,\nastui kirkkomaalle ja sulki portin peräänsä.\n\nHän riisui takin päältään, laski lyhdyn kädestään, ja hyppäsi puoleksi\nluotuun hautaan, jota loi uutterasti tiiman ajan tahi enemmänkin. Mutta\nmaa oli kylmetyksissä eikä ollutkaan mikään helppo työ sitä lohkoa\nja luoda; ja vaikka oli kuutama, niin kun vielä oli ensimmäisessä\nkorttelissaan ja kumoitti ainoastaan niukasti hautaan, joka oli ison\npuun varjossa. Minä muuna aikana hyvänsä nämä vastukset olisivat\njulmasti surettaneet ja suututtaneet Lunteniusta; mutta hän oli tänne\nyksinäisyyteen päästyään niin erinomaisen hyvällä tuulella, ettei\nsuuresti huolinut tehtävästään työstä, vaan katsoi mielihyvissään alas\nhautaan ja mumisi, samalla kun keräili työ-aseitaan kokoon: -- hyvin\nhyvä asuinpaikka elämästä eriävälle -- pari kyynärää kylmää multaa --\nmakeita paloja toukille -- päällä märkää ruohikkoa -- alla kosteata\nhietaa -- hyvä olo vihityssä maassa -- ha, ha, ha! -- naurahteli Lassi\nLuntenius istuttuaan sileälle hautakivelle, jolla hän tavallisesti\nlevähteli ja vetäessään potellinsa lakkaristaan -- Ruumiin arkku on\njoululahjaksi oikein omiaan, ha, ha, ha!\n\nHa, ha, ha! matki eräs ääni juuri hänen selkänsä takana.\n\nLuntenius sieppasi potellin huuliltaan ja katsahti ympärilleen.\nWanhimmankaan hautakammion pohja ei voinut olla hiljaisempi ja\näänettömämpi kuin Oulun kirkkomaa oli tässä kalpeassa kuutamassa. Kuura\nkimelteli hautaristeillä. Lumi peitti kuin valkea vaippa hautakummut,\naivan niinkuin ruumiit lepäisivät siellä ainoastaan kääreliinoittansa\npeityttyinä. Ei risahusta ei rasahusta kuulunut tässä synkässä ja\njuhlallisessa hiljaisuudessa. Kaikkinainen äänikin tuntui jähmettyneen;\nniin kylmää ja hiljaista oli kaikkityyni.\n\n-- Se oli vaan kaiku -- arveli Lassi Luntenius ja kallisti taas\npotellin huulilleen.\n\n-- Eipä se kaiku ollutkaan, -- ärähti joku hänen takanaan.\n\nLassi Luntenius oli kuin kivettynyt eikä saanut sanaakaan suustansa.\n\n-- Mitä sinulla on täällä joulu-iltana tekemistä? -- sanoi kummitus\ntuikalla äänellä.\n\n-- Olenpahan tullut tänne vaan hautaa luomaan, hyvä herra -- änkytti\nLassi Luntenius.\n\n-- Kuka ihminen liikkuu hautain keskellä ja kirkkomaalla tämmöisenä\niltana? sanoi kummitus.\n\n-- Lassi Luntenius! Lassi Luntenius! -- kiljuttiin nyt huimasti hänen\nympärillään. Lassi katseli kauhistuneena ympärilleen, mutta ei nähnyt\nmitään.\n\n-- Mitä sinulla tuossa potellissa on? sanoi pöppö.\n\n-- Ruplan rommia, armollinen herra -- vastasi haudankaivaja, entistä\nenemmin vapisten, sillä hän oli ostanut romminsa eräältä salakapakkaa\npitävältä akalta ja luuli tätä tiedustelijaa joksikuksi keijulaisten\npoliisimieheksi.\n\n-- Kuka juo rommia yksinään kirkkomaalla tämmöisenä iltana? -- sanoi\nkummitus.\n\n-- Lassi Luntenins! Lassi Luntenius! kiljaisivat taas nuo hurjat äänet.\n\nKummitus vilkutteli ivallisesti silmiään haudankaivajalle, ja sanoi:\n\n-- Ja kuka on kunniallinen ja laillinen saaliimme?\n\nTähän kysymykseen vastasi se näkymätön laulukunta laululla, joka kuului\nkuin suuren ihmisjoukon virittämä, uruilla saateltu veisu -- laululla,\njonka sävelet tuntuivat tulevan haudankaivajan korviin vienon tuulelman\nmuassa ja ynnä sen kanssa katoavan; -- mutta loppusanat olivat samat\nkuin ennenkin: Lassi Luntenius! Lassi Luntenins!\n\nPöppö irvisteli entistä ilkeämmin ja sanoi:\n\n-- No, Luntenins, mitäs tästä sanot?\n\nHaudankaivaja tapasi henkeänsä.\n\n-- Mitä tästä arvelet, Lassi? - sanoi kouko, siristellen sääriään\nilmaan molemmin puolin hautakiveä ja katsellen saappaidensa kärkiä\nsemmoisella mielihyvällä, kuin ne olisivat olleet sievinpää tekoa koko\nmailmassa.\n\n-- Se on -- se on -- onpa tosiaankin kummallista, armollinen herra\n-- vastasi Luntenius, pelvosta menehtymäisillään, -- onpa tosiaankin\nkummallista ja oikein kaunista nähdä; mutta minä luulen, että minun\ntäytyy mennä työhöni jälleen, armollinen herra, jos sen suvaitsette.\n\n-- Työhönnekö? -- sanoi kummitus; -- mitä työtä se on?\n\n-- Haudan luontia, armollinen herra, haudan luo-luomista, -- änkytti\nLuntenius.\n\nNo, kaikkiakin? Haudan luomista! sanoi mörkö -- kuka hautoja kaivaa\ntällä ajalla, kun kaikilla muilla on ilo ja riemu?\n\nTaas vastasivat nuo salaiset äänet: -- Lassi Luntenius! Lassi Luntenius!\n\n-- Jopa alan penkoa, että nuo ystäväni tahtovat sinua omakseen, - sanoi\nkouko ja pudotti kielensä vielä pitemmälle suusta ulos -- ja hirvittävä\nkieli se olikin. -- Jo alan peljätä, että nuo ystäväni tahtovat sinua\nomakseen -- sanoi keijulainen.\n\nSuokaa sanan vuoroa, armollinen herra, -- sanoi vapiseva haudankaivaja;\n-- enpä luulisi heidän minua haluvan, armollinen herra, he kun eivät\ntunne, minua, armollinen herra. En luule noiden herrain ennen nähneen\nminua.\n\n-- Mitäs joutavia! Kyllä ne teidät ovat nähneet, -- vastasi kummitus;\n-- kyllä täällä se tuiman-näköinen, kateellinen ja irvistelevä mies\ntutaan, joka astui katua pitkin tänä iltana ja vihaisesti katsahteli\nlapsia ja puristeli lapionsa vartta änskissään siitä että näki lapset\niloisina. Kyllä tunnemme miehen, joka sydämensä ilkeydessä löi poikaa\nsen tähden, että se voi olla iloinen ja että mies ei voinut olla. Kyllä\ntunnemme, kyllä tunnemme.\n\nSamassa pöppö räjähti täyttä kurkkua nauramaan, siristeli sääriään\nilmaan, keikahti päällensä seisomaan, tahi oikeammin sanoen,\npiippalakkinsa äärimmäiselle nenälle hautakiven yläsyrjälle, josta\nhän pani kuperkeikkaa erinomaisella sukkeluudella, tepsahti juuri\nLunteniuksen jalkain eteen ja istuutui siihen samalla tavalla kuin\nraatalien on tapa verstaissa istua.\n\n-- Jo pelkään -- jo -- jo pelkään, että minun täytyy erota teistä,\nsanoi Luntenius ja yritti lähteä pois.\n\n-- Erotako meistä? -- sanoi pöppö. -- Lassi Luntenius aikoo lähteä pois\nluotamme. Ha, ha, ha!\n\nKummituksen nauraessa näki Luntenius kirkon akkunain yhtäkkiä\nkaupungissa niin valaistuvan, kuin jos tuhansia kynttilöitä olis\nsiellä sytytetty; valaistus katosi, urut virittivät vilkkaan nuotin,\nja keijulaisia joukoittain, ihan yhdenlaisia kuin tämä, joka nyt\nnäkyi haudankaivajalle, tunki pitkin katua kirkkomaalle, jossa sitte\nalkoivat kuin sammakot hyppiä hautakiville, malttamatta hengähtääkään,\nja keikkuen toinen toisensa yli ihmeellisellä väsymättömyydellä. Se\nensimäinen pöppö oli kaikista kevein keppelehtämään eikä yksikään hänen\nrinnallaan pysynyt; niin ylen hämmästynyt kuin haudankaivaja olikin, ei\nhän voinnut olla huomaamatta, kuinka, sillä aikaa kuin sen kumppalit\nhyppivät tavallisten hautakivien yli, ensimäinen keijulainen keikkui\nkokonaisten perhehautain ja rautakalterien yli yhtä helposti, kuin\npienten hautakumpuinkin yli.\n\nLeikki kävi viimein oikein hurjaksi; urut soivat yhä kiireemmin ja\nkiireemmin, ja keijulaiset keikkuivat yhä ripeämmin, kääriytyivät\nkokoon ja erkanivat taas toisistaan ja lennähtelivät haudoilta\nhaudoille kuin pallit. Haudankaivajalla pyörti päätä ja jalkansa\nlysmähtelivät, keijulaisten väikkyessä hänen silmäinsä edessä. Yhtäkkiä\nkarkasi pöppöjen päämies häntä kohti, kaapasi häntä kaulustasta kiini\nja rymähti hänen kanssansa maahan.\n\nEnnätettyään tämän äkillisen kupsauksen jälkeen, näki Lassi Luntenius\nolevansa isossa kellarissa, rumain, hirviästi irvisteleväin koukojen\nkeskellä; keskellä kellaria istui korkealla istuimella hän ystävänsä\nkirkkomaalta, ja sen vierellä seisoi Lassi Luntenius itse, liikkumaan\nkykenemättömänä.\n\n-- Onpa kylmä yö, -- sanoi keijulaisten kuningas; -- hyvin kylmä yö. --\nTuokaapa jotakin lämmintä juotavaa!\n\nTämän käskyn johdosta katosi tuota pikaa puoli tusinaa mieluisia\nkeijulaisia, jotka alinomaa räkättivät, josta Lassi Luntenius sai\npäättäneeksi, että ne olivat pöppöjen kuninkaan hoviherroja, ja tulivat\ntakaisin palavalla nesteellä täytetyn pikarin kanssa, jonka ojensivat\nkuninkaallensa.\n\n-- Oh, sanoi keijulaisten kuningas, jonka kurkku ja posket kävivät\nläpikuultaviksi, kun joi tuota lientä, -- tämä on oikein lämmintä ja\nihanaa; tuokaapa pikarillinen samaa laatua Lassi Lunteniuksellekin!\n\n-- Hukkaan vastusteli onneton Luntenius, vakuuttaen, ettei tapansa\nollut juoda mitään lämmintä öillä, kun eräs peikko piti häntä kiini ja\ntoinen kaatoi leimuavaa juomaa hänen kurkkuunsa, ja koko seura huusi\ntäyttä kurkkua ihastuksesta, hänen läkähtyessä, rykiessä ja pyhkiessä\nkyyneliä, jotka hänen silmistään virtasivat, kun oli juonut tätä\ntulijuomaa.\n\n-- Ja nyt, -- sanoi kuningas, pistäen pilalla hattunsa huipun\nhaudankaivajan silmään, joka tästä tuli hirmuisiin tuskiin; -- Ja\nnyt näytämme tälle kelvottomuuden ja kateuden miehelle muutamia\nmaalikuvauksia.\n\nJuuri peikon näin sanottua vyörähti iso pilvi, joka oli pimentänyt\nkellarin perää, pois, ja etäältä näkyi pienoinen, siistillä ja sievillä\nhuonekaluilla varustettu huone. Joukko pieniä lapsia oli kokoontunut\nroimuavan pesävalkean eteen, jossa nyt äitin polvilla kiikkuivat ja\nhänen jalkainsa juuressa leikittelivät. Äiti tuontuostakin nousi\nistuimeltaan rullakartiinia edestä pois siirtämään, ikäänkuin\nnähdäkseen jonkun esineen, jota hän odotti. Kohtalainen atria seisoi\npöydällä, ja nojatuoli oli asetettu valkean eteen. Oven naputus\nkuului; äiti aukaisi sen, ja lapset tunkeilivat hänen ympärillään ja\ntaputtelivat käsiään ilosta, kun isä astui sisään. Hän oli märkänä ja\nväsyksissä ja pudisteli lunta vaatteistaan. Lapset korjasivat hänen\ntakkinsa, hattunsa, keppinsä ja hansikkaansa kilvan toistensa kanssa ja\njuoksivat sitten huoneesta ulos. Kun isä sitte istuutui valkean eteen\nruokailemaan, kiipeilivät lapset hänen polvilleen, ja äiti istui hänen\nvieressään, ja kaikki näyttivät onnellisilta ja iloisilta.\n\n-- Mutta tämä näkemä muuttui miltei huomaamatta toisenlaiseksi. Se\nkuvasi nyt erästä pientä makuuhuonetta, jossa nuorin ja kauniin\nlapsi makasi kuolon kielissä; ruusut olivat vaaleeneet sen poskilla,\nja silmäinsä valo oli sammunut, ja se heitti henkensä juuri kun\nhaudankaivaja katsoi sitä sääliväisyydellä, jota hän sitä ennen ei\nollut tuntenut. Lapsen pienet veljet ja sisaret seisoivat sen pienen\nvuoteen ympärillä ja kävivät sen hentoja, laihtuneita ja kylmiä käsiä\nkättelemään; mutta säpsähtivät ja peräytyivät, kun koskivat niihin, ne\nkun olivat niin levolliset ja tyvenet, ja armas lapsi näytti uinailevan\nniin suloisesti; he näkivät että se oli kuollut, ja he tiesivät,\nett enkeli katseli ja siunaili heitä loistavasta ja autuaallisesta\ntaivaasta.\n\nPilvet peittivät taas tämän kuvaelman, ja näkö muuttui jälleen\ntoisenlaiseksi. Isä ja äiti olivat nyt vanhat ja ikävoitot, ja lasten\nlukumäärä oli puolta vähempi; mutta tyytyväisyys ja ilo loisti\nkaikkien kasvoista, ja he olivat valkean edessä koolla ja puhelivat\nja kuuntelivat vanhoja kertomuksia aikoja sitten menneistä ajoista.\nHiljaisena ja rauhallisena vaipui isä hautaansa, ja kohta sen jälkeen\nseurasi hän hänen kumppalinsa elämän vaivoissa ja vastuksissa levon ja\nrauhan asuntoihin. Ne harvat, jotka jäivät heidän jälkeensä elämään,\npolvistuivat heidän haudoilleen ja kostuttivat niiden viheriät turpeet\nkyynelillänsä; sitte nousivat he taas seisaalleen ja menivät tiehensä,\nalakuloisina ja murheenalaisina, mutta ei katkerasti ja tuskallisesti\nvalittaen, he kun tiesivät, että he kerta tapaisivat toisensa siellä\ntoisessa maailmassa; he palasivat toimiinsa maailmassa, ja heidän\ntyytyväisyytensä ja ilonsa palasi jälleen. -- Pilvi tuli taas ja peitti\ntämän taulun haudankaivajan silmistä.\n\n-- Mitäs siitä arvelet? -- sanoi keijulainen, kääntäen julman suuren\nnaamansa Lassi Lunteniuksen puoleen.\n\n-- Luntenius mukisi jotakin, sanoakseen tätä kuvausta erinomaisen\nkauniiksi, ja seisoi vähän ällistyksissään, kun peikko käänsi tuliset\nsilmänsä häntä kohti.\n\n-- Sinä kelvoton mies! -- sanoi peikko ylenkatseellisella äänellä.\nSinä! -- Hän aikoi sanoa enemmän; mutta närkästys salpasi hänen\näänensä, jonka tähden hän keikautti toisen säärensä ilmaan, huiskautti\nsitä muutamia kertoja Lunteniuksen pään ylitse ikään kuin vauhtia\nsaadakseen, ja sitten antoi haudankaivajalle aika potkauksen. Heti\ntämän jälkeen karkasivat ne muut keijulaiset tuon miesparan ympärille\nja potkivat häntä oiva lailla, aivan niinkuin muutkin hoviherrat\ntekevät tässä maailmassa, jotki potkivat niitä, joita kuningas potkii,\nja syleilivät niitä, joita majesteeti syleilee.\n\n-- Näyttäkääpä hänelle vielä jotakin! -- sanoi keijlaisten kuningas.\n\nNäiden sanain johdosta pilvi taas katosi, ja viljava ja kaunis\nmaisema avautui haudankaivajan eteen -- aivan samanalainen kuin mitä\nvielä tänäkin päivänä nähdään Merikosken rannoilla. Aurinko paistoi\nkirkkaalta siniseltä taivaalta, vesi kimelteli sen säteissä, puut\nviheriöitsivät kauniimmin ja kukat kukoistivat koreampina sen helossa.\nWesi sorisi lystisti, suloisesti, puut humisivat vienosta tuulen\nviuhkasta, joka niiden lehdissä leikitsi, linnut visertelivät niiden\noksissa, ja leivonen laski pilvissä aamuvirttänsä. Aamu oli tosiaankin\nihana, loistoisa kesä-aamu; pieninkin lehti, pieninkin ruohonen näytti\nelävän. Muurainen ponnisteli jokapäiväisessä työssään, perhonen\nlekutteli auringon säteissä, tuhannet hyönteiset levittivät siipensä ja\nriemuitsivat lyhykäiselle, mutta onnelliselle elinajalleen. Koko luonto\n-- kaikki, kaikki oli iloa ja riemua, loistoa ja komeutta.\n\nSinä kelvoton mies! -- sanoi keijulaisten kuningas vielä vihaisemmalla\näänellä. Ja taas pani keijulaisten kuningas säärensä keikkumaan, taas\nputosivat nämä sääret haudankaivajan olkapäille, ja taas tekivät ne\ntoisetkin pöpöt samaten kuin heidän kuninkaansa.\n\nWieläkin katosi pilvi useita kertoja ja palasi ja vielä useampia\nopetuksia sai Lassi Luntenius, joka mielihyvällä katseli kaikkea\nmitä hänelle näytettiin, vaikka hartioitaan pakotti, kun häntä noin\npotkittiin. Hän näki että ihmiset, jotka tekivät raskasta työtä\nelatuksensa eteen, olivat iloisia; että köyhimmät ja sivistymättömimmät\nlöysivät huvitusta ja iloa luonnon ihanuudesta. Hän näki että ihmiset,\njotka lapsuudesta alkain olivat tottuneet hyvään elämään ja saaneet\nhuolellisen kasvatuksen, olivat kärsivällisiä vastoinkäymisessä, sen\ntähden että heillä omassa rinnassaan olivat ehdot kaikkeen onneen,\ntyytyväisyyteen ja tunnon rauhaan. Hän näki että naiset, nämä\nheikoimmat ja hennoimmat Jumalan luotuin olentoin joukossa, usein\nolivat väkevimmät suruissa, vastoinkäymisissä ja onnettomuuksissa,\nja hän näki että se oli sentähden, että sydämissään kantoivat\nammentamattoman rakkauden ja alamaisuuden lähteen. Wihdoin näki hän\nettä ihmiset, semmoiset kuin hän, jotka kadehtivat toisten iloa ja\ntyytyväisyyttä, olivat ruminta roskaruohoa maanpiirin pinnalla; ja kun\nhän asetti kaikki pahat puolet maailmassa sen hyviä puolia vastaan,\nniin hän tuli siihen päätökseen, että maailma, jossa elämme, kuitenkin\non hyvä ja soma maailma. Hän oli tuskin tullut tähän päätökseen,\nennenkuin pilvi, joka oli peittänyt sen viimeisen taulun, ympäröitsi\nhänen ja tuuditti hänen lepoon. Keijulaiset katosivat vähitellen, ja\nLassi Luntenius vaipui unen helmaan.\n\nJo oli täysi päivä, kun Luntenius heräsi ja näki, että lepäsi\npitkää pituuttaan sillä tasaisella hautakivellä kirkkomaalla, tyhjä\npullonsa vierellään sekä takki, lapio ja lyhty hujan hajan kentällä\nkuuroittuneina. Kivi, jolla hän ensin näki keijulaisen istuvan,\nseisoi pystössä hänen edessään, ja hauta, jota hän illalla enne oli\nkaivannut, oli niinikään paikallaan. Hän ensin epäili olivatko hänen\nseikkailuksensa todellisia; mutta tuntiessaan pakoituksen hartioissaan,\nhän tuli siihen lujaan uskoon, että hän todellakin oli saanut oiva\npotkuja keijulaisilta. Sitte hän taas alkoi epäillä, kun näki ettei\njälkiä ollutkaan lumessa, missä keijulaiset olivat keikkuneet; mutta\ntarkemmin miettiessään hän huomasi, että ne ovat henkiä, ja semmoiset\neivät jätä jälkiä lumeen. Lassi Luntenius kömpi siis jaloilleen\nparaiten kun taisi, niin kovasti kuin hänen selkäänsä pakoittikin;\nja varistettuaan kuuran takistaan, otti hän sen päällensä ja käänsi\nkasvonsa kaupunkia kohti.\n\nMutta hänestä oli tullut toinen ihminen; kuitenkin häntä peljätti,\nettä kaupungissa tehtäisiin pilkkaa hänen katumuksestaan ja mielen\nmuutoksestaan. Hän epäröi vähän aikaa, ja sitte kääntyi hän toiselle\nsuunnalle, hakemaan elatustaan missä hyvänsä.\n\nLyhty, lapio ja pullo löydettiin samana päivänä kirkkomaalta. Ensin\narveltiin sinne ja tänne miten haudankaivajan lienee käynyt, mutta\nviimein tultiin siihen varmaan uskoon, että keijulaiset olivat hänen\nottaneet; olipa uskottavia todistajiakin, jotka selvästi olivat nähneet\nhänen lentävän ilmassa silmäpuolen hevosen selässä, jonka takapuoli\noli kuin leijonan ja häntä kuin karhun. Mitä teki tämän sanoman\nvielä uskottavammaksi oli se seikka, että uudella haudankaivajalla\noli tapana, huokeata palkkiota vastaan, uteliaille näyttää isoa\nkappaletta kirkontornin rististä, jonka edellä-mainittu hevonen ilmassa\nlentäessään oli sattumoisin potkaissut irti ja jonka haudankaivaja itse\noli löytänyt kirkkomaalta pari vuotta sen jälkeen.\n\nKovaksi onneksi alettiin näiden juttujen totuutta epäillä siitä\nsyystä, että Lassi Luntenius palasi kotiseudulleen kymmenen vuoden\nperästä keppikerjäläisenä, leinitautisena, mutta nöyränä ja alamaisena\nvanhuksena. Hän kertoi tapauksen kirkkoherralle, ja tämä kertoi sen\npormestarille, ja niin se levisi yhteiseen kansaan, jossa se on\nsäilynyt tähän päivään asti semmoisena kuin se tässä on kerrottuna.\nJotka olivat uskoneet tätä juttua ja nähneet kerran pettyneensä, eivät\nsittemmin hevillä uskoneet mitään, vaan näyttivät olevan jos kuinka\nviisaita ja arvelivat että Lassi Luntenius oli liiaksi maistellut\ntuota ruplan rommia ja sitte nukahtanut tuolle sileälle kivelle eikä\nviisastunut siitä mitä hän kellarissa näki, vaan siitä mitä hän\nmaailmassa koki. Mutta tämä arvelu ei tullut kansan-mieleiseksi.\nLienee nyt tämän asian laita miten hyvänsä, niin Lassi Luntenius oli\nelämänsä loppuun asti leinitautinen, ja juttu on siis opettavainen, ja\nse on opettavainen siten, että jos joku ihminen joulu-iltana kävelee\nnirppaana ja äreänä ja juopi yksinänsä, niin hän ei voi hiukkaakaan\nparemmin, jos väkevä juoma on vaikka yhtä montaa pykälää vahvaa, kuin\njota Lassi sai keijulaisten kellarissa.\n\n\n\n"]