[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0bg71wPGoqzaTWWMsrjlqCCWrjIWfC3w6rONBCzz8y4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2544,"Salattu maa","Haggard, H. Rider",1856,1925,"2544-haggard-h-rider-salattu-maa","2544__Haggard_H._Rider__Salattu_maa","Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1887,1923,68038,458369,false,66067,[24,25,26,27,28],"Adventure stories","Africa -- Fiction","Fantasy fiction","Hunting guides -- Fiction","Quatermain, Allan (Fictitious character) -- Fiction",[30,31],"Adventure","Novels","\"Salattu maa: Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa\" by H. Rider Haggard is a novel written in the early 20th century. This work follows the legendary character Allan Quatermain, a skilled big-game hunter, as he embarks on thrilling adventures across Central Africa. The narrative likely intertwines themes of exploration, adventure, and encounters with both nature and indigenous cultures.  At the start of the story, the reader is introduced to Allan Quatermain, who mourns the death of his son, Harry. Grieving and disillusioned with civilization, Quatermain decides to return to Africa, drawn by the memories of his adventures and a desire to immerse himself in the wilderness where he once thrived. He is soon joined by his old friends, Henry Curtis and Captain Good, as they plan a new expedition to explore uncharted territories, potentially searching for a legendary white civilization. This opening sets a somber tone of loss and longing, paving the way for the ensuing adventures in the wilds of Africa. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Nyman, O. E.",311,"Seikkailuromaanissa suurmetsästäjä Allan Quatermain suuntaa poikansa kuoleman jälkeen viimeiselle tutkimusmatkalleen Keski-Afrikkaan. Yhdessä ystäviensä ja sotaherra Umslopogaasin kanssa hän löytää salatun valkoisen sivilisaation, Zu-Vendi-kansan, ja päätyy keskelle valtakunnan sisällissotaa.","H. Rider Haggardin 'Salattu maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2544.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALATTU MAA\n\nSuurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa\n\n\nKertonut\n\nH. RIDER HAGGARD\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nO. E. N. [O. E. Nyman]\n\n\nKuuluu viimeisenä numerona sarjaan \"Valkoinen metsästäjä\"\nja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\n      Omistan tämän kirjan\n            pojalleni\n    _Arthur John Rider Haggard'ille_\n             toivoen,\n      että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa\n         urhea ja sankarillinen käytös\n      kiihoittaa hänet ja monet muut pojat,\n      joita en milloinkaan tule tuntemaan,\n         pyrkimään heidän kaltaisikseen\n      jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n        Johdanto.\n     I. Konsulin kertomus.\n    II. Musta käsi.\n   III. Lähetysasema.\n    IV. Alphonse ja hänen Annettensa.\n     V. Umslopogaas vannoo valan.\n    VI. Valmistuksia.\n   VII. Hirveä taistelu.\n  VIII. Taistelun jälkeen.\n    IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti.\n     X. Tulipatsas.\n    XI. Siintävä kaupunki.\n   XII. Sisaruskuningattaret.\n  XIII. Zu-Vendi-kansa.\n   XIV. Kukkaistemppeli.\n    XV. Kukkaistemppeli.\n   XVI. Soraiksen laulu.\n  XVII. Patsaan luona.\n XVIII. Myrsky puhkeaa.\n   XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus.\n    XX. Taistelu vuorisolassa.\n   XXI. Hurja ratsastus.\n  XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu.\n XXIII. Olen puhunut.\n  XXIV. lisäys.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n                                                     Joulukuun 23 p.\n\n\"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin\nylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa\nsiten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani.\nKohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin\nvaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen -- toisen ennemmin ja toisen\nmyöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan\nkoetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se\non turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee,\nmurskaudumme säälimättä.\n\n\"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi\nsinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo\nsuorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin\nylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin\nsitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt\nrokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin\nhoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen\nvanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää\nketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku\nolisi ehkä ollut vältettävissä -- omaisuuteni olisi riittänyt monin\nverroin meille molemmille -- kuningas Salomonin kaivoksista saamani\nrikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika\nitse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän\nlevosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani,\nminun poikani!\n\n\"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon\nmaallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki\nrikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt\naivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut\nmuuttaa majaa!\n\n\"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin\njuurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili\nharvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka\nvalkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi\nhiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan --\ntarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme\näänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle\nkuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen.\nSiinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli\nlähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa.\nMieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä\nkimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta\nsurustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good\nkääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan.\"\n\nYlläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta\nsitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta\nsopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada\nvalmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo\npäiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman\n[Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta,\njossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja\ntyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta\nkasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta\ntuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.\n\nNoin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien\nvarjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja\nmukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin\nverraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin\nautioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia,\nsillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki\nmaalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä\nja aloin astella tahi oikeammin ontua -- leijona raateli kerran toisen\njalkani -- pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa\ntilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka\nseinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria\nkaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan\nvälittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei\nniihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan\nyläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.\n\nSiinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani\nviidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat\nantaneet nimen \"intombi\" eli \"tyttö\", uskollinen toverini monessa\nvaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy,\njonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä\nnahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat \"ukkoseksi\". Buuri, jolta sen\nostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen\ntaistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten\nkuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen\n\"Weenen\" eli \"Itkun tanner\", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä\nkäytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla\nvanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen\nmustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.\n\nNiin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä\npyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat,\nja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän\npaikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja\npalaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin\nhyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin\narmaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi;\nhautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen\nmetsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut\nminut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää\nEnglantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita\nja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja.\nIkävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville\npuroille janoaan sammuttamaan.\n\nSanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin,\nja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana.\nTotta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä\nvuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi\njohonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen,\nviljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine\nasukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan\nhän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan\nrantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine\nrajoineen.\n\nMitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on?\nUmmelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen\nelänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän\nluonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa\nja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin,\nja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on\nsivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on\nolemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan.\nValkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain\nkekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen.\nSivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka\nmyrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin\nikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan\nvilli alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset.\n\nTohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän,\nhymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa\nhelmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno\ntyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan\npäivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle\nperheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne\nympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja,\nvallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette\nympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne\nmaaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun\nrikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät\navioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja\nkaikenlaisilla hepeneillä -- tuo kaikki on ominaista juuri\nalkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan\nsamanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä\nsanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin\nnauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten\npaljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä.\n\nTätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi?\nSivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori.\nVain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin\nrevontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden\nsuosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on\nkäynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun,\njosta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle.\nTarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja\narmeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on\nihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty -- kuten esimerkiksi\nsairaaloista -- mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat\nkärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten,\nsyntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan\nsivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein\ntuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen\njohtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat\nhyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat\nsivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi.\n\nKehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme\njostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla\njonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää\nkyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki\nkehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon,\nkun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita\nkehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy.\n\nEn tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin\nasioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi\nväki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha\ntapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa,\nettä välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja\nymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen\ntietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on\nmelkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas.\nHohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan\nmuuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan\nkuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat\nja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat\nlaajenevat.\n\nIhmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja\ntaipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava\nkäsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät\nolisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan\nsiruakaan enemmän tahi vähemmän.\n\nParemmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme\nkahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen\nsivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki\nhuomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos\nkiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin\ntodellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät\nsilloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja\nmurheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme\nyhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on\nmeihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta\nkuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille\nvastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja\nkontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa\ntavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin.\n\nKun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys\nolemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi\näitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat,\nikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä\nkatsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa\nomat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän\nsykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan\nkuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa\nhaudankin valmistava.\n\nAstelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa\neteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni\nluonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa\nhoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa,\njohon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa\non vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan\ntiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on\nnyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä\nehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää\nkirkkomaassa.\n\nTämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette\njaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti,\nsillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen\nkaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu.\n\n\n\n\nI.\n\nKONSULIN KERTOMUS.\n\n\nHarry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana\nistuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon\nkilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry\nCurtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat\neteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava\npystyvalkea roihusi.\n\n\"Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan\", sanoin minä; \"tiellä\ntaitaa olla paljon lunta.\"\n\nHe eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti\npiippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi\nkirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat\nsilmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa.\nAjattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan.\nHänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt\nleveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin\nleveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan\nja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että\nolin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne\nkuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus,\njolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut\nlyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte\nselvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten\nminua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen\n\"Macumazahn\" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi\nyllättää.\n\nToinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme.\nHän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin\npaksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy\nsuureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut\nvallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja\nylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi\nsitä perättömäksikään väittää.\n\nIstuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi\nkäydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun\najatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset\ntoiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin\npöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse\ntällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan\nvalmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good\nolivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä\nollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat\ntyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa\nminua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä\nluonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että\nystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin\nheidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin\npyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään.\n\nHe polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä\nseisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä.\n\n\"Vanhat ystäväni\", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden,\n\"kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?\"\n\n\"Kolme vuotta\", vastasi Good. \"Miksi niin?\"\n\n\"Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin.\nPalaan viidakkoon.\"\n\nCurtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti.\n\"Tämäpä kummallista\", virkahti hän, \"vai mitä, Good?\"\n\nGood katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: \"Kummallista -- hyvin\nkummallista.\"\n\n\"En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte\", sanoin minä silmäillen\nkysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista.\n\n\"Etkö, vanha veikko?\" sanoi Curtis, \"sittenpä selitän. Me näet\njuttelimme hiukan tänne tullessamme.\"\n\n\"Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana\", keskeytin minä\nivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. \"Mistä sitten\nkeskustelitte?\"\n\n\"Koetahan arvata\", sanoi Curtis.\n\nPudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli\nmahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista\nasioista.\n\n\"No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen\ntehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle\nAfrikkaan?\"\n\nMinä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. \"Tarkoitatko täyttä\ntotta?\" kysäisin henkeäni pidättäen.\n\n\"Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?\"\n\n\"Niinpä hyvinkin\", vastasi Good rauhallisesti.\n\n\"Kuulehan, vanha veikko\", jatkoi Curtis vilkastuen, \"minä olen myöskin\nkyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä\nlevoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä\nmuutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan\ntulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja\nkuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön\nkaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja\npeltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja\narvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on\npäässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä\nKukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni\nvuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille\nmitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan.\"\n\nHän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua:\n\n\"Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka\nminua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi,\nsiirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen\npojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan\ntarvitse.\"\n\n\"Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin\", sanoin minä.\n\"Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan\nsinulla mitään erikoisia syitä?\"\n\n\"On\", vastasi Good juhlallisen vakavasti. \"Minä en toimi milloinkaan\nilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa.\"\n\n\"Selitähän tarkemmin\", sanoin minä. \"Puheistasi ei viisastu milloinkaan\nheti.\"\n\n\"Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja\naivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää\ntodellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian\nlihava.\"\n\n\"Lopeta jo, Good!\" murahti Curtis. \"Sanopas nyt, Quatermain, mihin\nsuuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?\"\n\n\"Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi\non M:t Kenia?\" kysyin minä.\n\n\"Enpä ole\", sanoi Good.\n\n\"Entä Lamun saaresta?\" jatkoin minä.\n\n\"En. Mutta olepas vaiti -- eikö se ole noin kolmensadan penikulman\npäässä Zanzibarista pohjoiseen?\"\n\n\"Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan\nLamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t\nKeniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa.\nSieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa\npenikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään,\nmikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti\ntutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran\nlänsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?\"\n\n\"Etpä vähiä suunnittelekaan\", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi.\n\n\"Olet oikeassa\", vastasin minä. \"Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me\nkolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja\ntässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko\nelinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen\nkuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka\nkiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien\nalkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja,\nettä noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen\npäättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen\niloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin.\"\n\n\"Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin\nhuhuihin jostakin valkoisesta kansasta\", sanoi Curtis nousten ja pani\nkätensä olkapäälleni.\n\n\"Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan\", sanoi Good, \"ja olen valmis\nlähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja\nnoihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen\nosaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista\nkansaa. Minulle on yhdentekevää.\"\n\n\"Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?\" kysyi Curtis.\n\n\"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien\", vastasin minä. \"Pääsemme\nLamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin\nvarma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan\nniitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja\nkertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.\n\nMonien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen\npäätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti\nTana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa\nlähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot,\njotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan\nAdenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta\nmuutoin kunnon mies. \"Lamu\", toisti hän, \"sanotte olevanne matkalla\nLamulle -- oi, mikä ihana paikka?\" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat\nkasvonsa taivasta kohti. \"Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä\nminun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani -- ei kertaakaan.\"\n\nAstuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle,\nja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin\nkonsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.\n\nLamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen,\nmuistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän.\nKonsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta\nrannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli\nranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä\nliejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin\npähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja,\noviverhoja y.m.\n\nOlen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee\nkokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta\noli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin\nhuoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti\nsuljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle.\nOnko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat\nLamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa,\nmutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan,\nennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.\n\n\"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?\" kysyi vierasvarainen isäntämme\nsytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.\n\n\"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan\", vastasi Curtis.\n\"Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran\nlänsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa.\"\n\nKonsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia\npuheita.\n\n\"Tiedättekö jotakin?\" kysyin minä.\n\n\"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni\nlähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' -- hän on\nsyntyjään skottilainen -- on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja\nsiinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita.\"\n\n\"Enkö kirje vielä hallussanne?\" kysyin minä.\n\n\"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä\nhänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut\ntavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä\nLekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen\nmies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen\npäin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten\nviidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut\nmaahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa.\nSiellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes\npapit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli\npaholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui\nkuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta\npäivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien\nasemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että\nmies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta\ntarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös\nMackenzien puheille.\"\n\nCurtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.\n\n\"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta\",\nsanoin minä.\n\n\"Viisaammin ette voi menetellä\", vastasi konsuli, \"mutta voitte olla\nvarmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä\nminä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he\neivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten,\nkun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja\nmetsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen.\nVaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän\nsiten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat\neivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos\npalkkaisitte samat miehet perille saakka.\"\n\nSattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi\nryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin\nmasai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat\nkaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä\nominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin\ntapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat\nhiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson\nnimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta -- noin\nsataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään -- ja taivaltaneet\nKilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri.\nPaluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut\nkuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa,\njonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin\nkynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten\nveneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin\nmokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me\nlähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit\nlaitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja\nesitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin\nuljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan\nhalukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri\npalanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän\nisäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä\nhetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.\n\nTämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä\nkysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli\nkaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten\nnukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan -- \"uni sulki heidän väsyneet\nsilmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta\nolikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat.\" Mutta saattoihan\nheidät herättää, jos niin tahdoimme.\n\nMajasta ilmestyikin pian kolme miestä -- perusteellisesti haukotellen\nja venytellen -- joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen\nensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden\njalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan\nlaihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä,\nettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti\nylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen,\njoten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta\nsormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli\npäällikkö eli \"keshla\". Samassa hän laski kätensä ja minä näin\nvoimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan,\nvillaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan.\nOlin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut\nnähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin\nkummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin \"tikaksi\" ja\nmyöskin \"lahtariksi\".\n\n\"Mitä kuuluu, Umslopogaas!\" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.\n\nKuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti\nhämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli\nkädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua\njuhlallisesti.\n\n\"Sinäkö, koos (päällikkö)\", huudahti hän, \"Koos-y-Pagate! Koosum cool!\n(vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn,\nvanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas,\nurhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka\nisku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi\nsaakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja\nyhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana:\n'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja\nnyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan\nshakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja\nhänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun\nammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa -- muistako --\"\n\nOlin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen\npuheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka\nkaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä\narvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään\nniin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.\n\n\"Ole vaiti!\" sanoin minä. \"Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä\nsaakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan\nhämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana -- sinä,\njoka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet\njoutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?\"\n\nUmslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty\nvalkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.\n\n\"Isäni\", vastasi hän, \"minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en\nvoi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa\", ja hän\nkatsahti wakwafeihin, \"mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen\npetti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni -- niin, minun oma vaimoni,\neräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän\nvietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli.\nTämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin\nmuistaa, välähti vain kolmesti -- kerran oikealle, kerran vasemmalle ja\nkerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua\nmurhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja\nkuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin\nsassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. -- A.Q.] ja ei ole miestä,\njoka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja\ntakanani syntyi hirmuinen meteli.\n\n\"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut\npettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin\nkuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi\nsuoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani\nkolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin\nvalkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa\nkeralla.\n\n\"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää,\ntuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja\nNkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani\notin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin.\nKarjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät\ntunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni\" -- hän pyöritti\npeloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui -- \"minä vielä\nkerran avaan onnen tieni. Olen puhunut.\"\n\n\"Umslopogaas\", sanoin minä pudistaen päätäni, \"minä tunnen sinut\nvanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka,\nmutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun\nvuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan,\nniin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja\npelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut\nkuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi\nsaada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin\nvirvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas,\nkärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla\net niiden muistoa suinkaan lievennä.\n\n\"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista\nsukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki\nmiehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin\nkerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta\nväkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka\non ystäväni\", ja minä viittasin Curtikseen; \"hän on yhtä kuuluisa\nsoturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on\nIncubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät\nja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja\nhän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen\nheimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.\n\n\"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren\nohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas\ntuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme;\nhimoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin\nuutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan\nympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja\npalvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa.\nEhkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin\nvaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme\nlähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi\nmiehen -- erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan\nkuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä\nurhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet\nmukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?\"\n\nVanha päällikkö hymyili. \"Et ole aivan oikeassa, Macumazahn\", sanoi\nhän. \"Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni\nainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni\ntunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään\nvanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme\nja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en\nvälitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena\nhuppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä\ntapellut tarpeekseni!\n\n\"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani\", ja hän osoitti rintaansa,\nkäsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. \"Katsopas\ntätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta\nkuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen\niskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt\nhengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne\", ja hän\nviittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli\nmonta riviä säännöllisiä pykäliä. \"Laskehan pykälät, Macumazahn --\neikös niitä ole sata ja kolme -- ja siinä on vasta ne, joiden mahat\nolen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen\nvatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he\npaisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. -- A.Q.] Muita\nen ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin\nverroin suurempi.\"\n\n\"Ole jo vaiti\", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen\nverenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; \"emme halua nyt kuulla\nveritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti\noletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että\nme tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me\ntarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet\" -- minä viittasin\nwakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan\nloitommaksi -- \"eivät tahdo tulla.\"\n\n\"Eivät tahdo tulla!\" ärjäisi Umslopogaas; \"kuka koira tohtii sanoa,\netteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?\" ja yhdellä\nhyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut,\nja riuhtaisi hänet luokseni. \"Sinä koira!\" ärjyi hän ravistaen miestä\nniin että hampaat helisivät, \"sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni\nmukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja\nkumppanisi\", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan\nympärille. \"Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?\"\n\n\"En\", läähätti wakwafi. \"Me seuraamme valkoista miestä.\"\n\n\"Valkoista miestä!\" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti,\nmikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi.\n\"Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?\"\n\n\"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin\näkisti, että mies kellahti selälleen; \"sitähän minäkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri _siveellinen_\nvaikutusvalta kumppaneihinsa\", huomautti Good myöhemmin vakavasti.\n\n\n\n\nII.\n\nMUSTA KÄSI.\n\n\nLähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme\nmonien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella.\nOlimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia\ntällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni\nlähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan\nkoko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja\nkivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja\ntärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä -- orjakauppa niiden\nloiston lopetti -- joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi\nsortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen\nsivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee\nnyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla\nkaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain\nhyypiän kaamea huuto.\n\nRaunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa\nkasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä,\njotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla\nkoristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin,\netten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät\nluultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää\njälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli\ntodennäköisesti muodostunut.\n\nNuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja\nBabylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja\nParisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti.\nTämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet,\nvaltakunnat, naiset, miehet -- kaikki katoavat aikanaan. -- Elämä ei\npysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua\njoko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen\nvalvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki,\nkunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen\nhelmaan, ikuisuuden ulappaan.\n\nCharrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat\nsitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin\nhe koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme\nsuostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa\nmasait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan\nkaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa\nuskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme\nolivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät.\nKantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos\nvain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja\nniitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa\njäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa\nilman oppaita?\n\nGood ratkaisi pulman. \"Tuossahan on vettä\", sanoi hän viitaten\nTana-jokeen, \"ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan\nvirtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on\ntietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja\nmeloskele jokea ylös?\"\n\nLienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin\nriemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja\nläheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi\njostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin\nkumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta\nkanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt\nkangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.\n\nSeuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia\nasettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä\ntoiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin\nkanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän\nkaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain.\nMelominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt\nsoutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti\nkoko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen.\nTotisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.\n\nGood on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta\nheti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt\nhäneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko\npurjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme\ntienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin\nvesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin\nmelomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen.\nMaissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden\npaljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki\nvanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän\nonnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.\n\nToisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset\npurjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli\nkuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain\nparikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja\nmeloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi\nniin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin\nohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme\ntahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin\njatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa\npysähdyimme yötä viettämään.\n\nPäästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa\n\"linnoitusta\" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi\nnuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin\npataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan\nrannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran\ngiraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin\nsorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas,\njoka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen,\nkun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle\nlainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita\nvälistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme\nkaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka\novat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä\nsattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin\nasettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme\nerään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen\nkyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi\nsilmäyksellä -- vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin -- että olento\noli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma\nasiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti\nwakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus \"_masai_\". Hehän\npolveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni.\n\nKuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä\nsota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen\nkeskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole\nmilloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä\nkuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että\nkauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan\npirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen\nkeihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä.\nVarren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa\nkädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli\nkoristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä\nhänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille\nsaakka, ja kaulan ympärillä \"naibere\" eli noin seitsemäntoista jalan\npituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä\noli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen\nhame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt\nkiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty\nlyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen.\nPeloittava kyhmynuija riippui myös vyössä.\n\nSilmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste,\njoka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa\nkuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja\npohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän\nmustia apinankarvatöyhtöjä.\n\nTämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka\npitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla\nhetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin\nyksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen\nomituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta\nmyöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman\ntarkkoja huomioita.\n\nOllessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui\nmasai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä\nkohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse.\n\n\"Halloo!\" huusi Curtis toisesta veneestä; \"ystävämme entinen oppaamme\non pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan\nturvallista leiriytyä rannalle?\"\n\nEihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet\nkeittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään\nsyödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän\ntekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän\nodottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän\npalasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia\nläheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat\nhiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän\npoistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan\nmitä joella oli tekeillä.\n\nMenimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme\nvalmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme\nvakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin\nnäyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän\nsaattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt\nryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan\ntodennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen\nvihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin\noli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa\ntilaisuutta karatakseen kimppuumme.\n\nAsiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana -- joko\njatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta\nluovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla\nmeitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja\nsentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle\nei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan\nturvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta\nsyltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä\nluotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat\nmoskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään\nvälittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta\ntilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja\nmietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on\nymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli\nkaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon\nantauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia\nolostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi\nhirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa\nasennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme\näitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa\nkanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö.\nRannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti\nkaislikossa.\n\nHiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon\nminä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului\npeloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen\nnopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen\nmajesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti\nrannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin\nkatosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan\nhiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin\nminuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin\nvoimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa\näänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman\nkyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan\nmiellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias\nsaamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään.\nSe aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä\nnäin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat\nja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme\nhelposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin\njo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta\npäättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta\nhyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi\nsyvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.\n\nKatsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon\nhiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein\nvarma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu,\njokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi\nnäkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää\nkuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin\nvaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa\nkaislikossa ja rannan puissa.\n\nKummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa\nympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja\nvarmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin\naavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne\nkokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta,\nmutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut\nherättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen\nja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän\npainajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä\nhetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein\nistuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin,\nettä näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat\nvälillämme.\n\nEdempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli\njossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi\nvalittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään\npilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea,\noli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita\nollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti\nruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.\n\nSamassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan.\nNäinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan.\nKatsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt\nolla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja\nkanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan.\nVarmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja\nkanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja\nlähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken\nmainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin\nlämmintä.\n\nLumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme!\nSieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan\nUmslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin\nnähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen\nkäsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin\ntukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi\nyhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen\nkäsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli\nisketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.\n\nSyntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni -- en tiedä olinko\noikeassa vai väärässä -- useampien miesten päiden liukuvan kiireesti\nveden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä\nriippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä\nymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että\nkanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko\nmasai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät\nleveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin\ntehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään\npyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle\nvälttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle,\njossa olisimme joutuneet surman suuhun.\n\nPäästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa\nankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja\nvaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin\njymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin\nsumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset\nkuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli\nmies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut\nkatkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa\nraukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan.\nTilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle\nkäden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta\nkuolemasta.\n\nIlman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini\nvieressä -- tapausta en voi milloinkaan unhottaa -- me olisimme\nvarmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan,\nmissä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.\n\n\n\n\nIII.\n\nLÄHETYSASEMA.\n\n\nKiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin\nja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä\npelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias\nkohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme\naiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua\noli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja\nkiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona\naamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin\npohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen\niävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä\npiteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin\nkiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin\nhiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen\nvaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua\nei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut\ntoverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan,\njohon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista\nvalmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin\nminä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.\n\nYhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen\nmasentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta\ntoivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle \"Vuoristo\"-nimiselle\nlähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun\nnoin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka\nkasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin\ntyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin\nettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään\neteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan\npysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan\ntasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia\nmuhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään\nriistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen\nrunsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas\nsataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät\nja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat,\nettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen\nkodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin\nmasentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa,\nväsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää\njaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen\npenikulman päässä lähetysasemalta.\n\nSillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa,\naioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen\ntapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun\nTanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon\nviisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä.\nAjattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme\nvirralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli\nmelkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti,\nastuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan\nmahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan\nsateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta\neräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat.\nMasai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle,\nkastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä\nsiitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.\n\nSöimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan\nmauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka -- kuten zulut yleensä -- ei\nvoinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa,\njota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi\nvähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain\nsiihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban\nvuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme\nKukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa\nminä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja\nuupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä\njakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet\nhenkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka\nensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha,\nrautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut\nsanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat\ntaukoamatta.\n\nYhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen,\nhuuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti\nhyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän\njäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään\nmainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut.\nMutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme\nkuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait\nitsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan\nhyökkäystä.\n\nPäivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade\ntaukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon\nsuloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean\nsumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille\nja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka\nkuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi\nluonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän\nelinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille\nalttiiksi.\n\nPuolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti\nkanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut\nauringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille\nja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.\n\nMatkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri\npysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin\nmetsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja\nnäimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine\nkuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta\nympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi\nolevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä\nja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet\nkaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa,\njossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja\nkajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat,\nsydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme\nkaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme\nkukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi\ntässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja\nvedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten\ntavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.\n\nGood painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: \"Eräs herra,\nrouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin,\ntulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa\nhirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!\"\n\nHän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta\nitalialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan\nhaihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella,\njota en osaa lainkaan jäljitellä.\n\n\"Mitä kuuluu, hyvät herrat?\" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja\njäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine\nposkineen olivat hyvin sydämelliset. \"Toivon teidän voivan hyvin. Tunti\nsitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa\noli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä\nvastaanottamaan.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen\nsaamme nähdä valkoisia kasvoja\", puuttui puheeseen hänen puolisonsa --\nviehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja\nesitimme itsemme. \"Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat\",\nsanoi herra Mackenzie, \"ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme\npitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä\nkatsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja\nväsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse --\nhänet saatte heti nähdä -- ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä\nnäkynytkään.\"\n\nLähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu\naitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä\nvilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien\nkulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien\nyhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja\nlapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni\nsuoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin\npuolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta\nsitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren\njuurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat\njo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.\n\nKiivettyämme noin neljännespenikulman verran -- rinne oli sangen jyrkkä\n-- me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle\naitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi,\nkuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin\nsadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa,\nkirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.\n\nMikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut\nkauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa\nihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia\neurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin\nviileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat\nmenestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo\nmitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli\nmansikoita ja tomaatteja -- ah, minkälaisia tomaatteja! -- melooneja,\nkurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.\n\n\"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!\" huudahdin\nminä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.\n\n\"Onhan se jonkinlainen\", sanoi lähetyssaarnaaja, \"ja hyvinhän se on\nvaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin\nkaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä\nvuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua.\"\n\nSilloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle,\njoka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän\njalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli\ntäynnä teräviä piikiviä.\n\n\"Kas siinä\", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja\nvallitukseen, \"on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni\ntoisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä\nalkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta\nkolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten\nolenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka\nAfrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan,\non muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja\nsitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto.\"\n\nMentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta\naukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka\noli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka\nkauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni\nkauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki\nEnglannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin\nmonipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra\nMackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä.\nKokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.\n\nTämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli\nkaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi\nkoottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista\nkanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton\nvesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat.\nAsuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus,\njonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu\nkivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan\nerillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa\nilmanalassa.\n\nAivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni\nihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä\nKeski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie\nsanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön\n-- itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä -- oli\nmelkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen\njalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana\nnoin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria\nsanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti\njoka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko\nrakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan --\nkorkealla kun olivat -- valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.\n\n\"Mikä kaunis puu!\" huudahti Curtis.\n\n\"Onhan se komea\", vastasi herra Mackenzie. \"Minun tietääkseni ei näissä\nseuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä\nsanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat\nja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän\nkaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä\nviidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään,\nystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin\nsangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan\noloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo\nennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin.\" Hän meni\nedellämme kuistille.\n\nIhmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan,\nettä heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen\nkokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen\npikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta\ntehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin\nelohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt\nviiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.\n\n\"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin,\nkunnioitettavat herrat\", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta\nhuomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme\npeloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään\nkätensä taivasta kohti.\n\n\"_Ah, mais quel homme_!\" huudahti hän ranskan kielellä, \"_quel sauvage\naffreuex!_ Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!\"\n\n\"Kenestä puhutte, Alphonse?\" kysyi herra Mackenzie.\n\n\"Kenestäkö puhun!\" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä\nUmslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan\nlumonneen. \"Hänestä tietenkin\", ja hän viittasi Umslopogaasiin --\n\"_ce monsieur noir_.\"\n\nKaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän\nyleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri\nymmärtänyt leikkiä.\n\n\"_Parbleu_!\" sanoi Alphonse; \"nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään\naikana\", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.\n\nHerra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. \"Hän on omituinen\nluonne -- tuo Alphonse\", sanoi hän. \"Kerron teille hänen vaiheensa;\nmutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan.\"\n\n\"Saanko luvan kysyä\", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon\npäivällisen, \"mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä\nerämaassa?\"\n\n\"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan\", vastasi herra Mackenzie,\n\"ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin\nrettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan\nhallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti\nsisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään\nnääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja\nheidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla\nhänen itsensä kertovan elämäntarinansa.\"\n\nSytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja\nisäntämme kävi sangen vakavaksi.\n\n\"On aivan selvää\", sanoi hän, \"että nuo masai-roistot ovat jäljillänne\nja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti\ntaloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä.\nPitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät\nviemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain\nparikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin\nhyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken\nvaralta\", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään\nulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin\nswahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.\n\n\"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan\",\nsanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. \"Ennen jatkamme\nmatkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo\nverenhimoiset roistot kimppuunne.\"\n\n\"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän\nvoivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna\ntielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat.\"\n\n\"Nytpä muistan\", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, \"että Lamulla\nasuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen.\nSiinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi\nkaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette,\nmahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden,\nettä minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja\nkaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta.\"\n\nHerra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja\ntoi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet\nmilloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava\nterä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla\nleikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan.\nKoristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan\nheikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista.\nLeikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli\njollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti\nkovaan teräkseen.\n\n\"Kas niin\", sanoi herra Mackenzie, \"oletteko milloinkaan nähneet toista\ntämän moista?\"\n\nTarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.\n\n\"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi\nnähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi\nlainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä\nasiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.\n\n\"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla\nkuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan\npoikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja\nmitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän\njutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs\ntoinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen\noli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi.\nVihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa -- mies sanoi\nsitä pohjattomaksi järveksi -- ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä\nkuolivat johonkin tarttuvaan tautiin -- rokkoon luultavasti.\nPaikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen\npäivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään,\nsilmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta\nmetsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän\nitse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa.\nSiellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen\nmies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja\ntutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon\npensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin\nruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan.\nNiin hän ainakin kertoi tapahtuneen.\"\n\n\"Miten hänelle sitten kävi?\" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein\nhengähtämättä.\n\n\"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja\nkestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja\nmarjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää\nkohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.\n\n\"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan\nkuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle\nja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä\nsilmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin\nhirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa,\nvaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian\nlaita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä\nympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman\nmatkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta\nhiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta\nkansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te\nluulette, herra Quatermain?\"\n\n\"En tiedä\", sanoin minä pudistaen päätäni. \"Tämä laaja mannermaa kätkee\nniin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita\nperättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen.\nTäältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja\nterveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin\nvalkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää\nsen.\"\n\n\"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä\", sanoi herra Mackenzie\nhymyillen.\n\n\n\n\nIV.\n\nALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.\n\n\nPäivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on\nmielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen\nAfrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme\nUmslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ,\njohon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää\narvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä\nkiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan\nlattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä\nylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien\nlukkoja.\n\nJokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli\n\"ukkonen\" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin\nterävästi, oli \"kimeä-ääninen pikku paholainen\". Winchesterit olivat\n\"naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut\",\nja kuusi martini-luodikkoani olivat \"rahvasta\".\n\nHänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin\neläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän\nuskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä\nlempinimillä.\n\nTappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi\nväliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän\nmuistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt\nrakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan\nhirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen\n\"Inkosi-kaas\", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa\nkuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville\nmiksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä\nkerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi\nnaiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden\nkulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että\nkaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä.\nJoutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina \"Inkosi-kaas'in\"\nkanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi\nhän, että \"Inkosi-kaas\" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli \"nähnyt\nniin monen miehen aivot\".\n\nOtin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta,\njoka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi\ntehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen\njalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen\nvahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka,\njoka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä\nluinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis\ntavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina\nparin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain\nlujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli\nvarressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa\nkaadettujen vastustajain lukumäärää.\n\nTerä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä\nse oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä,\njonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin\nkaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin\npartaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva\npiikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin\nreikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen\njoutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.\n\nSitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten\nmyöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen\nreiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä\nuhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja\nvasempaan, ja jälki, jonka \"Inkosi-kaas\" silloin jätti, oli totisesti\nhirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa\npiikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä\naseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän\nolikin. Hänen liikanimensä \"tikka\" oli luultavasti johtunutkin tuosta\nhänen erikoistaidostaan.\n\nSemmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein\nlyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin\nsilmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja\nsilloinkin se oli aina hänen reitensä alla.\n\nOjentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti\nkuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa,\njossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle\naivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia\ntuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut\npuhuttavankaan \"Goya-liljoista\", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat\nminulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan\nlumonnut heidät, sanoivat he.\n\nTämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä\nvuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon\nverraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut\nlähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en\nmilloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan\nja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista\nkasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta\nkohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä\nnäin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan\nmaljakon muotoinen.\n\nTummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta\njakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti\nkaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti\nlaajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen\nheleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa\nkullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta\nja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat\nmiehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan\najatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa\nja kunniaa ylistävät.\n\nFlossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen\nkukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin\njuuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen\nhurmaavan kukan.\n\nSitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut\nitseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman\nketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.\n\n\"Yksinäiseksikö?\" toisti hän. \"En suinkaan. Olen onnellinen aamusta\niltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään\nhinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei\nkukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta\ntäällä\", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, \"minä olen _minä_ ja\njokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' -- nimi on\nheidän antamansa -- ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen\nlukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista.\nHeidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin\nnäyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos\nminut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä\nsaisi olla vapaa -- vapaa kuin ilma.\"\n\n\"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä\", sanoin minä.\n\n\"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa.\"\n\n\"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?\"\n\n\"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän\nuskovan, että olen '_ngai_' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen.\nNäettekös tätä?\" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen\nnikkelöidyn derringer-pistoolin. \"Tämä on aina taskussani ja jos joku\nyrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran\nleopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa.\nSäikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja\neläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä.\nKatsokaahan tuonne, herra Quatermain\", jatkoi hän innostuneesti ja\nviittasi etäisyyteen; \"eikö minulla ole kumppaneita?\"\n\nKatsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin\nKenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli\nollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin\nettä vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen\njalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa.\nAlempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä,\nauringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin\npilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän\nminun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.\n\nKatseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja\nmieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon\nlempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet\nsieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat\nantaneet vuorelle nimen \"Jumalan sormi\" ja minusta tuo nimi kuvasi\nsattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman\nmaailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota\nsuurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:\n\n    \"Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!\"\n\nNyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä\nrunoilija oli tarkoittanut.\n\nNiin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä\nymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että\nKenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi,\nsanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että\n\"katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan\nmuualle\". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen\najatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme\nmenivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili\nalkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä\nasettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja\nukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja \"tappaisi ja tappaisi\nja tappaisi\".\n\n\"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?\" kysyin minä.\n\nHän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi\nrauhallisesti:\n\n\"Niitäpä toisia henkiä vain.\"\n\n\"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?\" sanoin minä.\n\n\"Minä en murhaa\", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; \"minä tapan vain\nrehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei\ntapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka\ntappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä\ntaistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset\nmiehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa\npeliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni\nikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi\nmurhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!\" Hän poistui\narvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.\n\nSamassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan,\nnäkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen\ntutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman\nlaajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he\nuskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille\nalueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli\nmelkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille\npitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat\nkääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin,\njota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme\nmyöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.\n\nTiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä\nlevolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis,\njoka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän\noli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta\nhänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään\nselostamaan kaikkea mitä hän kertoi.\n\n\"Isoisäni\", aloitti hän, \"palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana\nMoskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria\nvanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti\njoltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän\nkuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa\nhaudan lepoon. Minun isäni --\"\n\nTässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa\nlevätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.\n\n\"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat\", vastasi tuo\nnaurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. \"Tahdon vain osoittaa,\netteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli\nkomea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja\nsäärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on\nvain hänen viiksensä eikä -- mitään muuta.\n\n\"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat.\nTuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät\nviettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran\nvuotta. Tuo kultainen aika!\" ja hän huokasi syvään. \"Olen ranskalainen\nja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin,\nminä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia\nruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin\nyhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt,\nnimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin\nenkelin -- mutta sydän -- voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän\nihmisen tässä maailmassa joutuakin -- sydän oli musta ja liukas kuin\nkiiltonahkasaapas.\" Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.\n\n\"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko\", koetti Curtis lohduttaa häntä\ntaputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.\n\nAlphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:\n\n\"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta\nherran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme,\nAnnette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku --\nherrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni,\nmutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja.\nMinun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman\nnumeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle\nAnnetten sydämen valloituksen.\n\n\"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut\nvangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä.\nMinulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään,\nmutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä\npohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin\nminä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä\naikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'\n\n\"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen',\nniinkuin hän pitikin.\n\n\"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla.\nToverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka\npäivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.\n\n\"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu\nTonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot\neivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä\nkiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan.\nMutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä.\nMinä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.\n\n\"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan\nserkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja\n-- Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä\ntoisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä\nsuu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli\nkaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten\nhe imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti,\nja lopulta he -- häpeä sanoakin -- suutelivat aivan rehellisesti. Näky\noli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni\nsotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon,\njonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui -- minä olin tappanut\nhänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi.\nSantarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen\nlaivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi\nminut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille\neikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen\nyksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän\nminua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen,\njoka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli\nvangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään\nmistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa\ntohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen\nmurtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä\nerämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen.\"\n\nHän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta\nhuolimatta me olimme tukehtua nauruun.\n\n\"Te itkette, hyvät herrat\", sanoi hän. \"Eikä ihmekään -- tarinani onkin\nniin surullinen.\"\n\n\"Hyvin surullinen\", sanoi Curtis. \"Menkäämme nyt levolle. Minä olen\nkuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla\nkalliolla.\"\n\nNoudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme\njälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen\nvuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.\n\n\n\n\nV.\n\nUMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.\n\n\nSeuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä\nkysyin, mihin hän oli mennyt.\n\n\"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta\", vastasi\nhänen äitinsä. \"Tehän voittekin sen itse lukea\", ja hän ojensi minulle\npaperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:\n\n\"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä\nvuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan\neilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa\nherätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan\nevästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää\nkukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. --\nFlossie.\"\n\n\"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa\", sanoin minä hiukan\nlevottomasti. \"Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa\netsimään.\"\n\n\"Flossie huolehtii kyllä itsestään\", sanoi hänen äitinsä. \"Hän tapaa\nusein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin.\"\nMutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi\nkerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.\n\nAamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi\npäinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet\npalaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan\nhiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän\nkäsiinsä.\n\n\"Minä pelkään sen olevan turhaa\", vastasi hän. \"Flossie on ehkä jo\nviidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän\non lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään\", ja herra\nMackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein\nyhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi\ntasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.\n\nMinä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja\ntarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra\nMackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja\nseuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.\n\nPuuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen\nvoimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat\nalapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin;\nlihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn\nsytyttäjä.\n\nPäästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista\ntehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava,\nettä kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala\noli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle\nsilmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä\ntäällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja\nnäkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren\nmahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle\nmatkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin\nhopeinen käärme.\n\nFlossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään\nja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin\nUmslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä\nkovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.\n\n\"Mitä nyt, Umslopogaas?\" kysyin minä.\n\n\"Vainuan verta\", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten\nitsepintaisesti.\n\nPäivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme\nkaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme\nnähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain\nInkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin\npartaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan\nuteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui\nsiinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta\nviisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.\n\n\"Mikä hirveä mies!\" huudahti pieni ranskalainen ja nosti\nhämmästyksissään kätensä ylös. \"Katsokaas reikää hänen päässään;\nsiinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi\nimettää tuommoista pienokaista?\" ja hän räjähti nauramaan omalle\npäähänpistolleen.\n\nUmslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät\npahaaennustavasti.\n\n\"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas\nantanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon\ntähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian\ntypistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä\npiskuinen apina mieheksi.\"\n\nAlphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä\nvallattomammin tuolle \"hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle\", kuten\nhän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo\nroteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi\npyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan\nmahdollisimman ilkeä irvistys.\n\n\"Seiso alallasi\", huusin minä; \"älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle\nrakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!\" Alphonse ei luultavasti\nkuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen\njäsenensä.\n\nSitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä\nmilloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä\nvihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli\nilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes\ntapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa\nsilmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas,\npuoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten,\npiirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko\najan vain kahdeksasosa tuuman päässä.\n\nOli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan\nnaulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen\nympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi\naiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta\nkuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan\nkauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen\nkasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti.\nSamassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt\ntoisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in\nvarteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen\npelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä\nsanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden\nnäytettä.\n\n\"Inkosi-kaas on hyvin terävä\", huudahti Umslopogaas, \"ja isku, joka\nkatkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan\nmiehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen\ntemppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö\nnyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai\nmitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina\nsiis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä\nkatkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun\nnähden. Olen puhunut.\"\n\n\"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?\" kysyin\nminä närkästyneesti. \"Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa\nsinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman.\"\n\n\"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma\npunainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas\nrusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni.\nEi, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on\nviisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen\ntekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani.\nTarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole\nnähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren\ntapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi\nkuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven\nitselleni.\"\n\n\"Onpa teillä jäyheä seuralainen\", sanoi herra Mackenzie, joka oli\nnähnyt koko kohtauksen. \"Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta;\nkatsokaahan!\" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun\nvalkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. \"Voinpa melkein\nvannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'.\"\n\n\"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä\", vastasin minä, \"sillä hän on\nvihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on\nhyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran\nmonta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden\nvanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta\njärkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä.\"\n\n\"Hän väittää vainuavansa verta\", sanoi herra Mackenzie. \"Suokoon\nJumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni\ntähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä.\"\n\nHuomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä\nluultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin\nmahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.\n\nHetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli\nlähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä\npari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten\nhävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet\ntarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet\nnähneet tyttösestä merkkiäkään.\n\nIltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon\nmennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen\näitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi\nihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin\ntehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin\nlaukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei\nnäkynyt eikä kuulunut.\n\nVihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut\nretkeltään.\n\nKello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä\nrouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin\nsangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja\nsitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet\ntämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri\npäättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin\ntekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään\nhäiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni\nlähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty\nrakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua\nvastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin\ntuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä,\nmutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin\nerehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.\n\nKului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi\nkolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani\nihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että\nnäkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui\nmieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani\nparin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan:\neläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin\nja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä\ntähtitaivasta vasten.\n\nPitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.\n\nOlen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että\ntuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille?\nKenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt\neikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen\nulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin\noven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven\nulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut\ntappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja\npyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään\nkuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme,\nCurtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin\nheille kaikki.\n\nHerra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme\nkirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet\naivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.\n\n\"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä\",\nsanoi hän henkäisten syvään. \"Jumalan kiitos, ettei pää ollut\ntyttöseni!\"\n\nTuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?\n\nSamassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:\n\n\"Avaa, isä, avaa!\"\n\nAukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti.\nHän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.\n\n\"Isäni!\" huusi hän, \"masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko\nkiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta\nkohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen\naasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori\nsoturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen\nvieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt.\"\n\n\"Oliko lapsi vielä hengissä?\" kysyi Mackenzie käheästi.\n\n\"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin\nheidät aivan läheltä.\"\n\n\"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!\" huudahti lähetyssaarnaaja\nepätoivoisesti.\n\n\"Kuinka paljon niitä on?\" kysäisin minä.\n\n\"Kolmattasataa -- kolmattasataa!\"\n\nKatsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului\nvallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:\n\n\"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo\npuhutella sinua!\"\n\nUmslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin\nkorkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.\n\n\"Näen vain yhden miehen\", sanoi hän. \"Mies on asestettu ja hänellä on\nkori kädessä.\"\n\n\"Avatkaamme ovi\", sanoin minä. \"Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi\ntässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske.\"\n\nVedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara\nkoholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat.\nAukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja\npystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo\nennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs\nvälähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija\noli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden\nikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski\nkeihäänsä kenttään.\n\n\"Puhelkaamme hiukan\", sanoi hän. \"Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka\nlähetimme luoksenne, ei voinut puhua\", ja hän viittasi päähän, joka oli\nvierähtänyt kuistin portaille -- mikä kammottava näky -- \"mutta minulla\non jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin\nmukanani\", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti,\nettä sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin\nihailla hänen rohkeuttaan.\n\n\"Selvitä asiasi\", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.\n\n\"Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston\npäällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä\" --\nhän osoitti Curtista, Goodia ja minua -- \"mutta he olivat meitä\nviekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme\ntappaa heidät.\"\n\n\"Niinköhän, ystäväiseni?\" ajattelin minä.\n\n\"Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi\nmustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön.\nToisen miehen tapoimme -- hänen päänsä on tuolla portaalla -- mutta\ntoinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen\naasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun\ntotta. Eikö se ole tyttäresi kori.\"\n\nHerra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi:\n\n\"Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä\nhalua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi -- kaksisataa neljäkymmentä\npäätä -- siis eläin mieheen -- olemme jo ottaneet haltuumme.\"\n\nHerra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin\narvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut.\n\"Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei\nolisi hyvä hyökätä\", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen.\n\"Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä\ntakaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan\nmeille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin\ntoimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi!\n\n\"Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen\nja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat\nmeille yhden noista kolmesta -- hengen hengestä -- jolloin me tuomme\nlapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies.\nPyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme\nvalintaanne. Tuon pitkän\", hän viitasi Curtikseen, \"minä ottaisin hyvin\nmielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin.\"\n\n\"Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?\" kysyi herra Mackenzie.\n\n\"Ei, älä sano niin, valkoinen\", vastasi soturi. \"Siinä tapauksessa\ntyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on\nainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet\norjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin\n-- tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat\nminulta luotettavan saattueen\", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle\npilalleen.\n\nAivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa,\nja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni\nhinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että\nsankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni\nsanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin\ntehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että\nlapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha\nja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä.\nHänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja\nhänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat\narmeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani.\nTyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon\nparemmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut\nantaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä\nolen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua\nitseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut,\nuskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät\nasianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin\najatella tämän kaiken ja paljon muutakin.\n\n\"Kuulkaahan, herra Mackenzie\", sanoin minä, \"ilmoittakaa sotuille minun\nolevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin\ntyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan.\"\n\n\"Et liiku askeltakaan!\" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Mackenzie, \"en tahdo kenenkään kuolemaa\nomalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni\non kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa.\nOlette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain,\nmutta te ette saa mennä.\"\n\n\"Ellei muu auta, niin menen\", sanoin minä päättäväisesti.\n\n\"Tämä on tärkeä asia\", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin\npäin, \"jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä\nkoittaa.\"\n\n\"Hyvä on, valkoinen mies\", sanoi soturi välinpitämättömästi, \"mutta\nmuista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei\nole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä\", ja hän liikautti\nleveätä keihästään. \"Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan\nkarata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut,\nettä täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla\nrannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies\", lisäsi hän nauraen,\n\"uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää\nyötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet,\njoiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan\nsiis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani.\"\n\nSitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko\najan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja\nsanoi huolettomasti:\n\n\"Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!\"\n\nTämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka\nmitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin\nkoko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen\nkipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän\nkätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että\nhänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain\nkasvoista.\n\n\"Näetkös minut?\" ärjäisi hän julmistuneesti.\n\n\"Näen kyllä.\"\n\n\"Entä tämän?\" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain\nnenään kiinni.\n\n\"Näen ielusikin; entä sitten?\"\n\n\"Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja,\ntällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi,\nettä olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut\nruokottoman suusi.\"\n\nMasai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: \"Sinutpa\ntahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä.\"\n\nHän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä.\n\n\"Me kohtaamme kyllä, älä pelkää\", sanoi tuo vanha zulu kylmästi.\n\"Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin\nrykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet\nkumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura\nvain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!\"\n\nLygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan\ntodistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän\nvangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo\nlukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan\nvahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty\neväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu\nmuutamia rivejä, jotka kuuluivat:\n\n    \"Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme\n    kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni\n    ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua\n    ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa\n    meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään\n    tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään\n    uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla\n    juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei\n    apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani,\n    joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani.\n    Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi\n    kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen.\n    Hyvästi.\n\n                                                 Flossie.\"\n\nToisella puolen olivat sanat: \"Terveisiä herra Quartermainille.\nNeuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan.\"\n\nLukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut\nuhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini.\nMiten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli\njoutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin\nkerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin\nhänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin.\n\nNyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei\npäätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa\nkeksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good\nvannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni.\n\n\"On aivan välttämätöntä\", sanoin minä vihdoin, \"että jotakin yritetään\nennen auringon nousua.\"\n\n\"Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut\nroistojen kimppuun, kävi miten kävi\", sanoi Curtis.\n\n\"Aivan niin\", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; \"puhut kuin mies,\nIncubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta\nviidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla\npäälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla,\nMacumazahn, viisi; viisi valkoista miestä -- siis kaiken kaikkiaan\nkolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet\nsodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja\nsyövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia\nhautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon\ntapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska\nmeitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt\nmiehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen.\" Hän piirsi maahan\nsoikean ympyrän. \"Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan\npiikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu,\nsinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta\npääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin.\n\n\"Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle\nheti kun tähdet alkavat himmetä -- ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi\ntapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja\nhuomaavat hankkeemme -- ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera\nrakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle.\nTapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa,\nettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan\nhetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi -- hän on\nurhoollinen mies -- hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin\npuolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat\nkuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun\njohdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen\n'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä\npitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni,\nalkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta!\nSilloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen\nmuurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja\nBougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen\nraskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle\nsisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme\nväijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan\nkaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä\nhuolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on\nparempi, niin sano.\"\n\nSelitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti\nmielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun\nneuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä\nmilloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me\nsaatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin\nvihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea.\n\n\"Umslopogaas, sinä vanha leijona\", lausuin minä sydämellisesti, \"sinä\ntiedät aina miten ja milloin on iskettävä.\"\n\n\"Niin, niin, Macumazahn\", vastasi hän, \"minä olenkin ollut soturi\nneljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa\ntaaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta,\nMacumazahn -- minä vainuan verta.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nVALMISTUKSIA.\n\n\nLähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut\nheti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen\nturviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt\nkauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä\nkohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait\nonnistuisivat valloittamaan aseman.\n\nKun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä,\nkutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista\nvuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä\nvihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä\nilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin\nnaisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten\nvaralta.\n\nSenjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli\nkaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun\njuurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten\njoukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli\njuhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä\nmilloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella\nja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska\nkuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen\nvieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen\nonnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja\nUmslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa\nmukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä --.\ntoisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, -- jotka\ntarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava\nkalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen\nsurumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo\nennestäänkin murheellista tunnelmaa.\n\n\"Miehet\", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain\ntilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme,\n\"vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne.\nKaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne\nvarjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni\n-- Lumpeenkukan -- sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne\nhän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne\nleikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te\nolette oppineet rakastamaan häntä.\"\n\n\"Niin olemme\", sanoi kumea ääni, \"ja me olemme valmiit uhraamaan\nhenkemme hänen puolestaan.\"\n\n\"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt,\nkun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren\nelämänsä -- tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät -- teette\nkaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja\nhänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja\nlapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös\nmeidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin\npitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja\nkarjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin\ntiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni\nihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää\nJumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme.\nVannokaa\", jatkoi hän yhä innostuneemmin -- \"vannokaa, että teette\nkaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden\nurhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni\nverisestä ja julmasta kuolemasta.\"\n\n\"Sen lupaamme ja vannomme, isäni\" sanoi äskeinen kumea ääni. \"Koiran\nkuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme\nshakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin\npeloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin\nvoimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja\nkuolemme kanssasi. Sen vannomme!\"\n\n\"Niin sanomme me kaikki\", huusivat toiset.\n\n\"Niin sanomme mekin\", lisäsin minä.\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Mackenzie. \"Olette miesten miehiä ja turvallinen\ntuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni -- niin mustat kuin\nvalkoisetkin -- polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan\narmoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me\nkaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan\nvahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä\nennen päivän koittoa.\"\n\nHänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi\nseisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä\nzulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas\ntapparansa.\n\n\"Ikiaikojen Jumala!\" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa\nliikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan\nhiljaisuudessa; \"sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja,\norpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun\nturvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule\nrukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit -- viaton lapsemme,\njonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut\njulmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä.\nOle hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka\nmääräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee\nmeidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita\nhenkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen\nylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä\nsuojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä\nnyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule\nrukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi\nlähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois\nheidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi,\nkunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin\nlapsia! Amen!\"\n\nHän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja\nryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että \"nyt on jo aika\ntehdä muutakin kuin puhella\". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet\nvalittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen\nmonituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan\njälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden\noli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme\nkolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille\nmiehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi\nkaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla -- Umslopogaas kävi jo\naivan kaunopuheliaaksi esittäessään \"kylmän teräksen\" hänen mielestään\nmonia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut\nkanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille.\nHänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli\nampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi\nmartini-kivääriä. Itse otin winchesterin -- omani --, joka oli\nerinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma\nlaittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra\nMackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat\ntunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien\nmuutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille,\njoiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin\npuolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon.\n\nUmslopogaasilla oli aseensa -- Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme,\nja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille\noli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa\nrynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut\nsiinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät\nvalmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin\nniin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen\nvalikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi\nkohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan\npienemmän.\n\nValitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden\ntuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt\nkirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti.\nUmslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin\nvarren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta\nluiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin\npartaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät\nterät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty,\nmenin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut\naukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman\nhyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli\nneljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa.\n\nViimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet\nalkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin\nniillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman\nniitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa\nsuunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset\npanssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta.\nTämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut,\nmutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän\ntöitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta.\nSieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ\noli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat,\njoista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä.\n\nNäissä korkeakauluksisten villapaitojen tapaisissa teräspaidoissa,\njotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli\npehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että\nolisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta.\nCurtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin,\nmutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja\nulottui aina polviin saakka -- paita ja housut yhdessä kappaleessa.\nNäihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka\nolivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni\ntorjumaan ankaratkin iskut.\n\nTuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä\nampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät\nluonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten\nkeihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut,\nettä jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin\nzulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet,\njotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin.\n\nNyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja\nkantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet\nliioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun\nCurtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan\njälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan -- hänellä ei ollut\nnimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata\njalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön\nhän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen,\njonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme\nhänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän\nsitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän\noli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei\naikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan\nlattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti\nkuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin\ntekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.\n\nTämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä\nselitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista\nvanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä\nsuojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui\nheti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut\nlainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin,\nmikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti\nyllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun\nvoimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein\nyhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen\nerotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli\nvartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia\nlukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin\nUmslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta\nraudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman\nteräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat\nniin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut\nkäydä heidän kimppuunsa.\n\nKello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait\nalkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa\nhärkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen\nkummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie\nistui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen\nhoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa\noli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.\n\nKoska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin\nme haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi\ntunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä\nja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti\nnukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en\nvoinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti\ntämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen\nhaihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut\nkaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut\nolla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä\nmiestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me\nolimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun,\njotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan\nheimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean\nkivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka\nluultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme\nvoisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että\nonnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas\nvähäisinkin varomattomuus -- kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi\njokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa\njaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen.\n\nVuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä\nkuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni\ntunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei\ntauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon,\njoka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota\noutoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli --\nAlphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi\nrukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä\nnimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen\nkäytöksensä oikein merkitsi.\n\n\"Ah, hyvä herra\", huokasi hän, \"minä rukoilen niiden onnettomien\nedestä, jotka minä tapan tänä yönä.\"\n\n\"Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin\", sanoin minä ja heittäydyin\nuudelleen vuoteelleni.\n\nAlphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan.\nJonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle\navonaisesta ikkunasta:\n\n\"Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on\nlähdettävä liikkeelle.\"\n\nMinä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun\ntäytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa\nnähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun\nolemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki\nja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden,\nettä ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani\nwinchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen\npitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi\nja pitkäpiippuinen colt-pistooli.\n\n\"Ah, ystäväni\", virkkoi hän huomatessaan minun katselevan hänen\nvyötänsä, \"katselette minun leikkuuveistäni. Ajattelin, että se voisi\nolla hyväkin käsirysyyn joutuessamme. Monta porsasta olen sillä\npistänyt.\"\n\nKaikki miehet olivat jo ylhäällä ja pukeutuivat. Minä vetäisin\nteräspaidan päälle kevyen takin voidakseni sälyttää taskut täyteen\npanoksia ja vyötin revolverin vyölleni. Good teki samoin, mutta Curtis\nveti ylleen vain teräspaitansa, painoi lakin päähänsä ja pani kevyet\nkengät jalkoihinsa, niin että hänen jalkansa olivat paljaat polvista\nnilkkoihin. Revolverin hän vyötti teräspaidan päälle.\n\nUmslopogaas oli sillä aikaa koonnut miehet tuon suuren puun alle ja\ntarkasti nyt huolellisesti jokaisen asestuksen. Viime hetkessä teimme\nsuunnitelmaan pienen muutoksen. Kävi nimittäin ilmi, että kaksi miestä,\njotka oli määrätty ampujien ketjuun, olivat vain aniharvoin käsitelleet\nampuma-aseita, mutta olivat sen sijaan taitavia keihäsmiehiä. Heille\nannettiin luodikkojen sijaan terävät masai-malliset keihäät ja suuret\nkilvet ja käskettiin mennä Curtiksen, Umslopogaasin ja wakwafin kanssa\naitauksen isolle sisäänkäytävälle, sillä olimme asiaa tarkemmin\ntuumittuamme käsittäneet, että kolmen miehen olisi mahdotonta pitää\npuolensa tuolla verraten leveällä aukolla.\n\n\n\n\nVII.\n\nHIRVEÄ TAISTELU.\n\n\nSitten me odottelimme yön pimeydessä hiljaa kuin hiiret lähdön\nhetkeä. Tuo pitkän pitkä neljännestunti oli luullakseni yrityksemme\nhermoja koettelevin kohta. Olen kerran ollut katsomassa, kun eräs\nkuolemaantuomittu rikollinen hirtettiin juuri aamun sarastaessa, ja\nkaamea tunnelma, joka oli vallannut minut tuomion täytäntöönpanon\nhetkeä odotellessani, muistutti suuresti tämän odotuksen jännitystä.\nMiesten juhlallisen vakavat kasvot, heidän hiljaiset kuiskauksensa,\nCurtiksen miettiväinen leveäteräisen tapparansa tarkastelu ja Goodin\nyhä uudistuva monokkelin puhdistus ilmaisivat kaikkien olevan mitä\nsuurimmassa jännityksessä. Tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että tunnin\nkuluttua saatoimme kaikki olla iankaikkisuudessa. Vain Umslopogaas oli\nkaikesta päättäen aivan rauhallinen. Hän nojasi tapansa mukaan\npeloittavaan tapparaansa ja pisti silloin tällöin pienen hyppysellisen\nväkevää nuuskaa nenäänsä. Hänen rautaisia hermojaan ei voinut mikään\njärkyttää.\n\nKuu oli jo kauan lähennellyt taivaanrantaa ja vihdoin se katosi metsän\ntaakse jättäen meidät synkkään pimeyteen. Itäinen taivas oli hiukan\nvaaleampi ennustaen päivän pian koittavan.\n\nHerra Mackenzie katsoi kelloonsa koettaen samalla rauhoittaa\nnyyhkyttävää puolisoaan, joka oli tarttunut hänen käteensä.\n\n\"Kaksikymmentä vailla neljä\", sanoi hän, \"me hyökkäämme kaksikymmentä\nyli, jolloin pitäisi olla kyllin valoisa. Ehkä on parasta, että\nkapteeni Good lähtee liikkeelle miehineen, sillä hänellä on hiukan\npitempi matka kuin meillä.\"\n\nGood tunki monokkelin silmäänsä, nyökkäsi meille hilpeästi, tervehti\nkohteliaasti rouva Mackenzieta rautalakkiaan kohottaen ja lähti\nmiehineen määrätylle paikalleen, johon päästäkseen hänen täytyi\njoukkoineen tehdä melkoinen kierros.\n\nEräs tiedustelijapoika saapui samassa ilmoittamaan, että masai-leirissä\nkaikki nukkuivat sikeästi. Vahdit vain astuskelivat kummankin\nsisäänkäytävän edessä. Hetkisen kuluttua mekin lähdimme. Opas kulki\nedellä ja hänen jäljessään tulivat Curtis, Umslopogaas, wakwafi ja\nherra Mackenzien kaksi miestä pitkine keihäineen ja suurine kiipineen.\nMinä, Alphonse ja viisi alkuasukasta hiivimme heti heidän jäljessään ja\nherra Mackenzie miehineen seurasi meitä.\n\nKarja-aitaus, johon masait olivat leiriytyneet, oli kukkulan juurella,\njonka laella lähetysaseman päärakennus oli, noin kahdeksansadan\nkyynärän päässä alkuasukasten majoista. Viisisataa metriä kuljimme\naivan hiljaa, sillä pääsimme hyvää tietä myöten niin kauas, mutta\nsitten meidän oli poikettava pensaikkoon. Hiivimme hiljaa kuin aaveet\npensaasta toiseen ja kiveltä kivelle ja ryömimme eteenpäin äänettömästi\nkuin saalistaan vaaniva leopardi. Kuljettuamme siten hetkisen katsahdin\nminä sattumalta taakseni ja näin tuon hirmuisen Alphonsen hoippuvan\njäljessäni vavisten kuin haavan lehti. Hänen kasvonsa olivat kalman\nkalpeat ja hänen pyssynsä, jonka hana oli täydessä vireessä, tähtäsi\nkeskelle selkääni. Pysähdyin ja varmistettuani varovasti hänen\nluodikkonsa me lähdimme jälleen liikkeelle ja pääsimme onnellisesti\nnoin sadan metrin päähän aitauksesta. Mutta silloin alkoivat Alphonsen\nhampaat kalista huolestuttavan äänekkäästi. \"Ellei tuo lopu, niin minä\ntapan sinut heti\", kuiskasin minä raivoisasti, siliä ajatus, että koko\nyrityksemme saattaisi raueta tyhjiin ja me kaikki menettää henkemme\nvain tuon kirotun pelkurin hampaiden kalinan takia, oli tehdä minut\nhulluksi. Kuinka katkerasti kaduinkaan, että olimme ottaneet hänet\nmukaamme.\n\n\"Mutta hyvä herra\", vastasi hän; \"enhän minä voi sille mitään, että\nminulla on kylmä.\"\n\nTässä oli pulma, johon minä kuitenkin keksin heti keinon. Minulla oli\ntaskussani rasvainen vaateriepu, jolla olin aina pyssyäni kuivaillut,\nja ojentaen sen hänelle minä kuiskasin päättävästi ja kylmästi:\n\n\"Pistä tuo suuhusi ja jos kuulen enää vain yhdenkään loksauksen, niin\nminä survaisen puukon kurkkuusi, muista se!\"\n\nNähdessään julman irvistykseni Alphonse ei luultavasti epäillytkään\nsanojani, vaan totteli heti, ja me aloimme jälleen varovaisesti edetä.\n\nOlimme vihdoin noin viidenkymmenen kyynärän päässä aitauksesta.\nEdessämme oli ruohoinen, loivasti viettävä rinne, jonka puolivälissä\nhäämötti matala mimosa-pensas ja hiukan edempänä pari ohdakekimppua.\nItse olimme vielä tiheän pensaikon kätkössä. Tähdet alkoivat häipyä\nnousevan päivän tieltä, jonka kirkkaus jo heikosti ruskotti idän\ntaivaalle ja muutti yön pimeyden harmaaksi hämyksi. Näimme selvästi\naitauksen, jonka sisäpuolella nukkuvien masai-soturien nuotioiden\njätteet vielä himmeästi hehkuivat. Pysähdyimme kuulostamaan, sillä\ntiesimme, että sisäänkäytävän suulla oli vartija. Samassa ilmestyikin\naitauksen pimennosta roteva ja kaunisvartaloinen soturi, joka alkoi\nripeästi astella edestakaisin piikkipensasten täyttämän sisäänkäytävän\nedessä. Olimme toivoneet yllättävämme hänet torkkumassa, mutta suureksi\npettymykseksemme hän olikin valppaasti valveilla. Ellemme saisi tuota\nmiestä heti ja äänettömästi tapetuksi, menisi yrityksemme varmasti\nmyttyyn. Kyyrötimme pensaistossa ja katselimme vahdin liikkeitä\nkoettaen keksiä jonkun keinon, joka auttaisi meidät pulmasta. Siinä\ntuijottaessani minä näin Umslopogaasin, joka oli pari askelta minun\nedelläni, kääntyvän äkkiä minuun päin, viittaavan kädellään ja\npainautuvan ruohistoon litteäksi kuin käärme. Vahti kääntyi samassa\npoispäin ja Umslopogaas liukui aukealle nopeasti ja äänettömästi kuin\njokin tumma matelija.\n\nTuo pahaa-aavistamaton vartija alkoi hyräillä jotakin yksitoikkoista\nsäveltä ja Umslopogaas ryömi yhä lähemmäksi ja pääsi kuin pääsikin tuon\nmimosa-pensaan suojaan. Soturi kääntyi samassa ja asteltuaan pari\nkertaa rivakasti edestakaisin hän pysähtyi katsomaan aitauksen yli\nleiriin. Samassa silmänräpäyksessä lähti Umslopogaaskin liikkeelle ja\nliukui ruohikossa äänettömästi ja nopeasti kuin käärme ohdakkeiden\nsuojaan. Soturi kääntyi myöskin ja jäi tuijottamaan noihin\nohdakekimppuihin niinkuin ne eivät olisi olleet oikein entisensä\nnäköiset. Hän astahti askeleen niitä kohti -- pysähtyi haukottelemaan,\nnoukkasi maasta pienen kiven ja heitti sen tuohon epäilyttävään\nohdakekimppuun. Kivi osui onneksi Umslopogaasin kalloon, eikä hänen\nteräspaitaansa, jonka kilahdus olisi meidät ehdottomasti ilmaissut. Oli\nmyöskin onni, että teräspaita oli himmeä, sillä muutoin olisi vahti\nhuomannut sen välkkeen. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt rauhoittui\nvahti silminnähtävästi eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin.\nKeihääseensä nojaten hän sitten tuijotti herkeämättä ohdakekimppuun ja\nnäytti vähitellen vaipuvan syviin mietteisiin, meidän maatessamme\npensaistossa äärimmäisen jännityksen vallassa, peläten joka hetki, että\njokin odottamaton tapaus ilmaisisi meidät ja suistaisi meidät kaikki\nsurman suuhun. Minä kuulin selvästi Alphonsen hampaiden jauhavan tuota\nrasvaista riepua, jonka hän oli tunkenut suuhunsa, ja kääntyen häneen\npäin minä irvistin hänelle julmasti. Mutta minun täytyy totuuden\nnimessä myöntää, että olin itse melkein yhtä pelästynyt ja vain suurin\nponnistuksin kykenin hillitsemään hampaani lyömästä loukkua Alphonsen\nhampaiden tavoin. Ruumiini oli aivan hiessä ja teräspaidan\nsäämiskävuori liimautui kiusallisesti selkääni kiinni aiheuttaen\nsilloin tällöin melkein sietämättömän kutkun. Mieleeni muistui niin\nselvästi, että minua oli koulupoikana sanottu \"siniseksi peloksi\", kun\nkasvoni aina sinistyivät säikähtyessäni.\n\nVihdoin jännityksemme laukesi. Vartija katsahti itään ja näytti\ntyydytyksellä toteavan, että hänen vahtivuoronsa läheni loppuaan.\nKäsiään hieroen hän alkoi jälleen kävellä lämpimikseen rivakasti\nedestakaisin.\n\nHänen kääntyessään poispäin luiskahti Umslopogaas toiseen\nohdakekimppuun, joka oli vahdin kääntymispaikasta vain askeleen tahi\nparin päässä.\n\nSoturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja\nmaahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi\nvoinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät.\n\nMies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin\nmaasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun\nsoturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän\nhypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan\nympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me\nnäimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin\nolisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan\njäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli\nhirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen,\nettä mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja\nnousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien\nnelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme,\nettä masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan\nlevyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta.\n\"Sitä parempi vain\", ajattelin minä; \"ompahan ulospääsy näin ollen\nentistäkin hankalampi, senkin vietävät.\" Curtis ja Umslopogaas\nasettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten\nsuojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen.\nMackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä\njoukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen\npäähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja\nkuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi\nkerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää\nnäkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni.\n\nOli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja\naivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin\nkymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli\nkertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään.\n\nAitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden\njokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan\naterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli\nja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei\nnoussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin\naamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille\nmiehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua\nhyökkäykseen.\n\nHehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät\nsalaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen\nikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon\nensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme\nvaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä,\njossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki\nsuhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita.\nKoko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat\nvihan ja koston intohimot.\n\nOlin jo valinnut uhrini -- Flossien lähellä makaavan rotevan\nraakalaisen -- ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa\nAlphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan\nlaukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä\nhiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka\nnukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan\nkatsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä\nse oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan,\nniin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi,\nmutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti\npyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma,\nettei kuula lävistänyt päätäni.\n\nMerkki oli annettu.\n\nAitauksen kummaltakin puolen alkoi samassa säännötön mutta kiihkeä\ntuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä\nFlossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös.\nAitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi\nilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä.\nSyntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt\nenkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit\nsilmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme\nkaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi\nhetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot\nkajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme\nei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät\nsuurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja\nlaukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini\nkymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri\ntäyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin\nvallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien.\nKiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten\noli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan\nelävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan\nkeihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja\nalkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat\nluultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen\nyrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut\npakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen\nehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin\nkoetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin\nsalaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini\nsäiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka\nlähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni\nherpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en\nvoinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin\nmasain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen\npuoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi\nja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin\nderringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle\nselvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten\nhenkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä\nvallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla\nmakaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei\ntyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen\nkuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa\nvalalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan.\nTäytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en\nsuunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin\njokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen,\nettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin\nvähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu,\nvoidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni.\n\nParisataa masaita -- noin viisikymmentä olimme jo surmanneet -- oli\nkokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli\nkymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä\npyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan.\nJostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä\nvallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he\npakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti\nvalloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä\nhypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin\nCurtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla\nsulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon.\nToiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon,\nmutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta\nja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle\nja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat\njotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden\nkahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen\nmurtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi.\n\nTaistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat\nkaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä\nkeihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset\nonnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden\nruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun\nhyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama\nUmslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli\naivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin\nja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä\nsalamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin\nlahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää\nmilloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä\ntiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu\noli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä\nläimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt\narveluttavaksi.\n\nGood miehineen oli nyt aivan lähellä, joten miestemme oli lopetettava\nampuminen aukolla tunkeilevaan vihollisjoukkoon, ettei omia miehiä\njoutuisi heidän tulensa uhriksi. (Yhden Goodin miehen oli käynyt siten,\nkuten myöhemmin todettiin.) Peloittavalla kiljunalla, joka kaikui kauas\nympäristöön, iski Good joukkoineen aina tiheimpään vihollisparveen\nlevittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Sanomaton kauhu valtasi\nmasai-joukon, joka nyt pelosta suunniltaan hyökkäsi silmittömällä\nraivolla aukolle ja tunkeutui vastustamattomasti ruumiskasan yli\nCurtiksen ja Umslopogaasin ohi aukealle.\n\nNyt alkoivat rivimme nopeasti harveta. Wakwafimme, joka riehui\nkirveineen kuin hornan henki eteenpäin pyrkivien masaiden keskellä,\nkaatui ensimmäiseksi keihään lävistämänä, joka oli isketty niin\nraivoisasti, että terä oli tunkeutunut jalan verran selästä ulos. Hänen\nmukanaan olleet keihäsmiehet kaatuivat myös pian ja kuolivat tiikerien\nlailla viimeiseen saakka taistellen. Samoin kävi monen muun ja minä\naloin jo pelätä joutuvamme tappiolle -- voiton vaaka häilyi sinne\ntänne. Karjaisin miehilleni ja käskin vaihtamaan pyssyt keihäisiin ja\nsyöksymään toverieni avuksi. Heidän verensä kiehui ja he tottelivat\nheti herra Mackenzien miesten seuratessa heidän esimerkkiään.\n\nHyökkäys aiheutti suuren hämmennyksen vihollisjoukossa, mutta ratkaisu\nei ollut vieläkään varma.\n\nMiehemme taistelivat kuin leijonat, urhoollisesti ja kuolemaa\nhalveksien, ja moni heistä saavutti sankarikuoleman tuona varhaisena\naamuhetkenä. Ylinnä kajahtelivat Goodin jylisevät huudot ja\nsisäänkäytävän suulla nuo kaksi kirvestä nousivat ja laskivat melkein\nkoneellisen säännöllisesti. Mutta minä näin kaikesta, että Curtis, joka\noli saanut useita lihashaavoja, alkoi jo väsyä, hengitys kävi\nläähättäen ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet melkein sormen\nvahvuisiksi. Tuo rautainen Umslopogaaskin näytti olevan hyvin lujilla.\n\nHän oli jättänyt \"nokkimisen\" ja täräytteli nyt tapparansa täydellä\nterällä iskien vihollistaan mihin hän vain saattoi osua välittämättä\nenää lyödä taidokkaasti pyöreitä reikiä heidän kalloihinsa. Itse en\nsekaantunut mylläkkään, vaan kiertelin ympärillä ja autoin tarkoilla\nlaukauksillani missä vain voin. Tapoinkin siten monta vihollista.\nAmmuin tuona aamuna viisikymmentäyhdeksän panosta ja olen melkein\nvarma, että kaikki osuivat maaliinsa.\n\nMeitä ei ollut enää kuin noin kuusitoista taistelukelpoista miestä kun\ntaas vihollisia oli ainakin viisikymmentä. Tilanne oli hyvin\nhuolestuttava. Elleivät masait olisi menettäneet malttiaan, vaan\nolisivat päättäväisesti ja harkitusti käyneet kimppuumme, niin he\nolisivat pian murtaneet vastustuksemme. Mutta sitä he eivät tehneet. He\neivät olleet vielä selvinneet säikähdyksestään ja monet olivat\nhukanneet aseensa ensimmäisten laukaustemme aiheuttamassa hirveässä\nmellakassa. Mutta joukossa oli toisia, jotka taistelivat tyynesti ja\ntaitavasti ja siinä oli jo meille kylliksi.\n\nEräs masai hyökkäsi pitkä veitsi kädessään herra Mackenzien kimppuun\nhänen parhaillaan ladatessa pyssyään. Lähetyssaarnaaja sieppasi\nvyöstään suuren leikkuuveitsensä (pistooli oli pudonnut) ja nyt alkoi\nraivoisa ottelu, joka muuttui pian vimmatuksi painiksi elämästä ja\nkuolemasta. En nähnyt silloin miten tuo kaksintaistelu päättyi, sillä\ntaistelijat kaatuivat toisiinsa kietoutuneina vallituksen taakse, ja\nminun täytyi huolehtia omista asioistani, ettei kukaan päässyt\nhiipimään selkäni taakse.\n\nTaistelu riehui edelleen entistä raivokkaammin ja ratkaisu näytti jo\nhyvin toivottomalta. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka lopetti\ntaistelun tuossa tuokiossa. Umslopogaas oli joko sattumalta tahi\ntarkoituksella murtautunut joukosta erilleen ja otteli nyt erään\nrotevan soturin kanssa parin askeleen päässä muista. Eräs masai iski\nhäntä silloin keihäällään kaikin voimin hartioiden väliin, mutta ase\nkilpistyi teräspaitaan ja ponnahti takaisin. Mies tuijotti hetkisen\ntyrmistyneenä eteensä -- näiden heimojen keskuudessa oli panssari\ntuntematon laite -- ja alkoi sitten ulvoa täyttä kurkkua:\n\n\"Paholaisia, paholaisia -- noidat ovat kimpussamme!\" ja äkillisen\nkauhun valtaamana hän pudotti keihäänsä ja syöksyi hillittömään pakoon.\nMutta hän ei ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin kuulani iski\nhänet tantereeseen ja Umslopogaasin kaadettua miehensä valtasi\npakokauhu toisetkin.\n\n\"Noitia, noitia!\" kirkuivat he kimeästi ja heittäen keihäät ja kilvet\nluotaan he koettivat päästä pakoon joka taholle.\n\nLienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain,\nettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin\nmainitsemisen arvoinen.\n\nOlin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta\nhypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella\nsuoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas\nseurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin\npakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen\nillalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän\nkääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi.\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin\nkasvot; \"sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen\nillalla -- sanansaattaja Lygonani -- lasten kiduttaja. Sinähän sanoit\nmurhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös\nsaavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia,\nmaquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on\ntäyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä\njulkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!\"\n\nMasai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs\nkoholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime\nhetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti\nvauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin\nkäsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan.\nTapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut\nja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan.\n\n\"Ou!\" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; \"sanani\npidän. Hyvin iskin.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nTAISTELUN JÄLKEEN.\n\n\nSuunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta\nvoittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse,\njota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten -- taistelu ei\nkestänyt sen kauemmin -- pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan\nsaapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan\nkuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä\narvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan\nniinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä\nampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä\naitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto.\n\n\"Alphonse\", huutelin minä joka taholle, \"Alphonse!\"\n\n\"Täällä, herra\", vastasi eräs ääni. \"Täällähän minä olen.\"\n\nKatselin ympärilleni näkemättä ketään. \"Missä sitten?\" huusin minä.\n\n\"Täällä puussa, herra.\"\n\nKatsahdin sinnepäin ja näin banaanipuun kuoren halkeamassa kalpeat\nkasvot ja peloittavan suuret viikset, joista toinen oli paljon lyhyempi\nja toinen oli kadottanut ylpeän ulospäin kiertyvän kaarensa riippuen\nnyt murheellisesti maata kohti. Olin ennenkin epäillyt, mutta nyt olin\naivan varma, että Alphonse oli pelkuriraukka.\n\n\"Tulehan tänne\", sanoin minä astuen askeleen häntä kohti.\n\n\"Onko ottelu sitten päättynyt?\" kysyi hän tuskallisesti; \"ihanko\ntodella? Voi mitä kauhuja olenkaan saanut kokea! Lukemaini rukousten\nmäärää ei voi kukaan käsittää.\"\n\n\"Tule nyt vain tänne, sinä pikkuinen lurjus\", sanoin minä kiivaasti,\nsillä tunteeni eivät olleet juuri ystävällisimmät tuota miestä kohtaan.\n\"Kaikki on jo ohi.\"\n\n\"Rukoukseni on siis kuultu, herra\", sanoi hän ja lähti piilopaikastaan.\n\nMennessämme yhdessä toisten luo, jotka seisoskelivat sisäänkäytävän\nvaiheilla katsellen kuoleman niittoa ympärillään, hyökkäsi eräs pensaan\ntakana vaaninut masai-soturi raivoisasti kimppuumme. Alphonse syöksyi\npakoon hurjasti ulvoen ja masai kiiti hänen jälkeensä kuin nuoli aikoen\nsurmata vielä yhden vihollisen ennen kuolemaansa. Soturi saavutti\nranskalaisen pian ja olisi nitistänyt hänet tuossa tuokiossa, ellen\nolisi ehtinyt lähettää hyvin tähdättyä kuulaa hänen leveiden\nhartioidensa väliin. Mutta Alphonse oli niin säikähtynyt, ettei hän\njoutanut vilkaisemaankaan taaksensa, vaan heittäytyi suulleen maahan\nsiten välttääkseen saamasta ruumiiseensa kyynärän pituudelta kylmää\nkirkasta terästä, joka välähteli aivan hänen selkänsä takana. Kuoleva\nmasai kaatui hänen päällensä ja hirvittävistä huudoista päättäen, joita\nAlphonse päästeli, minä jo luulin masain onnistuneen tappaa uhrinsa\naivan kuolemansa hetkellä. Kiiruhdin paikalle, pyöräytin masain ruumiin\nsivulle ja siinä hänen aliansa makasi Alphonse aivan veren peitossa\npotkiskellen heikosti kuin sähkövirran elävöittämä sammakko.\n\n\"Miesparka!\" huokasin minä, \"hän on mennyttä kalua\", ja polvistuen\nhänen viereensä minä aloin etsiä hänen haavaansa niin hyvin kuin\nsuinkin saatoin hänen keppuroimiseltaan.\n\n\"Koko selkäni on vain yhtenä haavana!\" ulvoi hän. \"Minut on murhattu!\nMinä olen ihan kuollut!\"\n\nMinä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa.\nTotuus selveni minulle samassa -- mies oli vain säikähtynyt eikä\nlainkaan haavoittunut.\n\n\"Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!\" ärjäisin minä kiukkuisesti.\n\"Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!\"\n\nHän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän\nvirkkoi puolustelevasti.\n\n\"Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra\", ja\npotkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten:\n\n\"Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö!\nMikä suuri voitto!\"\n\nPeräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin\ntoisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua\nkuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä\nnenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki\nlihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään\nsuuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä\npäättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin\nkanssa painiskellessaan.\n\n\"Ah, Quatermain!\" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, \"olemme kuin\nolemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky\", ja hän silmäili\nväsyneesti ympärilleen. \"Minua vain harmittaa, että iskin piloille\nparhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan\", lisäsi\nhän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen.\n\nMiesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä,\nettä hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli\nrauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen\nverileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo\nsuorastaan ivaa meitä.\n\nAitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu\noli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat\noli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu\njäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten\nruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain.\nAukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten\nhelteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun\nsunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla\nsisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli\nryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän\njalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme\nmenneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt\nelossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra\nMackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän\npuolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin\njoukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta\nmiehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua\nlukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat\nyltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä\nkantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan\nvaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka\nvoimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka\ntykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla.\n\n\"Ah, Macumazahn\", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, \"minähän\nsanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En\nole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on\nvarmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen\nlävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja\nhän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen\nedessään.\n\n\"Lahjoitan paidan sinulle\", sanoi Curtis lyhyesti. \"Olet totisesti\nurhoollinen mies.\"\n\n\"Suuri päällikkö!\" vastasi zulu kohteliaasti iloiten sekä lahjasta että\nCurtiksen tunnustuksesta. \"Sinä, Incubu, taistelit myös miehen lailla,\nmutta minun täytyy antaa sinulle hiukan opetusta tapparan käytössä.\nSinä et osaa säästää voimiasi.\"\n\nMackenzie kysyi samassa Flossieta, ja me olimme kaikki iloiset\nkuullessamme, että eräs mies oli nähnyt hänen kiiruhtavan henkensä\nedestä hoitajineen taloa kohti. Vieden mukanamme haavoittuneet, joita\nvoitiin heti liikutella, me poistuimme hitaasti tuosta kamalasta\npaikasta. Voiton tietoisuus täytti sydämemme ilolla ja karkoitti kaikki\nikävät tunnelmat. Olimme pelastaneet suloisen lapsukaisen julmasta\nkuolemasta ja antaneet samalla tuolle verenhimoiselle ja ryöstelevälle\nmasai-heimolle opetuksen, jota he eivät unhottaisi kymmeniin vuosiin.\nMutta olihan hintakin ollut kallis!\n\nVaivalloisesti taivalsimme rinnettä ylös, josta olimme vain noin tunti\nsitten hiipineet alas aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa.\nRouva Mackenzie odotti meitä vallituksen ovella. Nähdessään meidät hän\npainoi kädet kasvoilleen ja huudahti tuskaisesti, eikä hänen pelkonsa\nsuinkaan vähentynyt, kun hän huomasi rakkaan puolisonsa lepäävän\npaareilla. Mutta kuultuaan, ettei haava ollut vaarallinen, hän\nrauhoittui vähitellen. Minä selitin muutamin sanoin taistelun vaiheet\n(joista Flossie oli jo tiennyt hiukan kertoa) ja rouva Mackenzie\nsuuteli minua kunnioittavasti otsalle.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, herra Quatermain\", sanoi hän liikutuksesta\nvärähtelevällä äänellä, \"olette pelastaneet lapseni hengen.\"\n\nPoistuimme sitten vaihtamaan vaatteitamme ja hoitelemaan haavojamme.\nIloitsen voidessani sanoa, ettei minulla ollut ainoaakaan, ja Goodin,\nja Curtiksen vammat olivat myös sangen mitättömät, jotka sidottiin pian\nmuutamilla laastarilapuilla. Nuo teräspaidat olivat suorastaan\nverrattomat. Mackenzien haava oli kylläkin vakavaa laatua, mutta\nonneksi ei keihäs ollut vioittanut valtimoita. Kylvettyämme puimme\npuhtaat vaatteet yllemme ja menimme ruokailuhuoneeseen, jossa\naamiainen odotti meitä kuten tavallisesti. Oli vallan omituista\nistuutua runsaasti katettuun pöytään juomaan teetä ja aterioimaan\nyhdeksännentoista vuosisadan tapojen mukaan tapeltuamme vähää ennen\nhenkemme edestä oikein keskiaikaiseen malliin. Good sanoikin, että\nyölliset tapaukset tuntuivat hirmuiselta painajaiselta eikä julmalta\ntodellisuudelta. Lopetellessamme syöntiämme avautui ovi ja pikku\nFlossie tuli sisään hyvin kalpeana ja väsyneenä, mutta muutoin täysin\nterveenä. Hän suuteli ja kiitti meitä kaikkia. Minä onnittelin häntä\nosoittamansa mielenmaltin johdosta, kun hän ampui masai-soturin\npelastaen siten henkensä.\n\n\"Oi, älkää puhuko siitä!\" huudahti hän purskahtaen hermostuneeseen\nitkuun. \"Minä en voi milloinkaan unhottaa hänen kasvojansa -- en\nmilloinkaan. Ne ovat nytkin silmäini edessä.\"\n\nKehoitin häntä menemään levolle, minkä hän heti tekikin heräten vasta\nillalla täysin toipuneena, mutta vieläkin hiukan väsyksissä. Minusta\noli hyvin omituista, että tyttö, jolla oli kyllin mielenmalttia ampua\nhänen kimppuunsa keihäs koholla syöksyvä musta roisto, ei voinut\nmyöhemmin suhtautua tapaukseen yhtä tyynesti. Mutta sehän on hänen\nsukupuolelleen ominaista.\n\nFlossie-parka! Minä pelkään, ettei masai-leirissä 'vietetty yö mene\nmoneen vuoteen hänen mielestään. Hän kertoi minulle myöhemmin, että\nkauheimmat olivat olleet nuo tunnit, kun hän odotti aamun koittoa\ntietämättä, oliko ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin hänen\npelastamisekseen, eikä hän ollut oikeastaan tohtinut mitään toivoakaan,\nkun vihollinen oli niin voimakas. Masait olivat katselleet häntä suu\nauki ja monet, jotka eivät olleet ennen nähneet valkoihoisia, olivat\nlikaisilla käsillään tunnustelleet hänen tukkaansa ja hienoa hipiäänsä.\nHän sanoi myöskin päättäneensä ampua itsensä heti auringon ensimmäisten\nsäteiden sattuessa aitaukseen, ellei apua kuulunut, sillä hoitajanainen\noli kuullut Lygonanin sanovan, että heidät surmataan kauheilla\nkidutuksilla heti auringon noustua, ellei valkoista miestä luovuteta\nheidän tilalleen. Päätös oli epätoivoinen, jonka tyttönen olisi\nkuitenkin minun luullakseni empimättä toimeenpannut, ellei yrityksemme\nolisi onnistunut. Vaikka hän olikin vasta iässä, jolloin tytöt pidetään\nEnglannissa vielä visusti koulun seinien sisällä, niin tällä \"erämaan\nlapsella\" oli enemmän rohkeutta, neuvokkuutta ja mielenlujuutta kuin\nmonella täysikasvuisella.\n\nAamiaisen jälkeen menimme kaikki nukkumaan ja nousimme vasta\npäivälliselle, jonka syötyämme me lähdimme miehissä -- kaikki\nliikkeelle kykenevät miehet, naiset, pojat ja tytöt -- aamullisen\nteurastuksen näyttämölle. Aioimme haudata kuolleemme ja heittää\nvihollisten ruumiit Tana-jokeen, joka virtasi noin viidenkymmenen\nkyynärän päässä. Juhla-aterialle kokoontuneet tuhannet korppikotkat\npakenivat kirkuen meidän saapuessamme.\n\nOlen usein katsellut noita suuria, inhoittavia lintuja ja ihmetellyt\nniiden käsittämättömän nopeaa ilmestymistä tappopaikoille. Sanokaamme,\nettä olette ampunut jonkun suuremman otuksen, metsäkauriin tahi jonkun\nsemmoisen, niin minuutin kuluttua ilmaantuu taivaalle tumma pilkku,\njoka yhä suurenee muuttuen vihdoin korppikotkaksi, ja toisia seuraa\njäljessä. Olen kuullut monta otaksumaa näiden lintujen ihmeellisestä\nhuomiokyvystä, mutta omani, lukuisiin huomioihin perustuva, on, että\nkorppikotkat, joiden näkö on verrattoman terävä ja voimakas, ovat\njakaneet avaruuden piireihin ja liidellen ilmassa huimaavan korkealla\n-- luultavasti noin pari kolme penikulmaa maanpinnasta -- vahtivat\njokainen tavattoman laajaa aluetta. Nähdessään saaliin alkaa yksi\nnopeasti laskeutua ja jonkun penikulman päässä lennellyt naapuri seuraa\nheti esimerkkiä tietäen, että tarjolla on jotakin syötävää. Siten\nkantautuu tieto melkein silmänräpäyksessä ja muutamissa minuuteissa\novat kaikki haaskalinnut parinkymmenen penikulman alalta kokoontuneet\npitoja pitämään.\n\nHautasimme kaatuneemme juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ja koska\nherra Mackenzien täytyi pysyä vuoteessa haavansa tähden, valitsimme\nGoodin, jolla oli vaikuttavin ääni ja hienoin käytöstapa, toimittamaan\nhautauksen. Hetki oli vakava ja me seurasimme toimitusta surusta\nsanattomina. Mutta pahemminkinhan olisi voinut olla, kuten Good sanoi,\nsillä olisihan helposti voinut käydä niin, että olisimme \"itse saaneet\nhaudata itsemme\". Huomautin siihen, että sepä olisi ollut hieman vaikea\ntemppu, mutta minä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti.\n\nKoottuamme kaikki keihäät, kilvet ja muut aseet me toimme\nlähetysasemalta suuret härkien vetämät vankkurit, johon kuormasimme\nvihollisten ruumiit. Tyhjensimme vankkurit viidesti Tana-jokeen ja\njokaisessa kuormassa oli noin viisikymmentä ruumista. Siitä ilmenee,\nettei masai-joukosta montakaan pelastunut. Krokodiilit mahtoivat\nherkutella sinä iltana. Aitauksen pienempää sisäänkäytävää vahtinut\nsoturi oli viimeisiä, jonka heitimme vankkureille, ja minä kysyin\nGoodilta, miten mies oli saatu surmatuksi. Hän kertoi hiipineensä\nmiehen taakse aivan Umslopogaasin tavoin ja iskeneensä hänet miekallaan\nkuoliaaksi. Mies oli kyllä vaikeroinut aikalailla, mutta kukaan ei\nollut onneksi sitä kuullut. Goodin mielestä oli tehtävä ollut hirveä ja\ninhoittavan kylmäverisesti harkitun murhan kaltainen.\n\nViimeisen ruumiin häivyttyä virtaan me olimme poistaneet kaikki\naamullisen taistelun jäljet. Keihäät, kilvet ja muut aseet vietiin\nlähetysasemalle, jossa ne täyttivät kokonaisen varastohuoneen. Erään\ntapauksen tahdon vielä kertoa, ennenkuin se haihtuu mielestäni.\nPalatessamme työstämme me kuljimme onton puun ohi, johon Alphonse oli\naamulla piiloutunut. Hän oli ollut auttamassa meitä vastenmielisessä\ntehtävässämme ja oli tehnyt työnsä paljon suuremmalla innolla ja\nantaumuksella kuin jos olisi ollut kysymyksessä elävien masaiden\nkäsitteleminen. Jokaiselle ruumiille, johon hän kävi käsiksi, hänellä\noli jokin sukkeluus varalla, ja Tana-jokeen masaiden ruumiita\nheittelevä Alphonse oli aivan eri henkilö kuin elävän masai-soturin\nkeihästä pakeneva Alphonse. Hän oli hyvin sukkela ja iloinen, tuo\npieni ranskalainen, ja taputteli käsiään ja hyräili ranskalaisia\nlaulunpätkiä, kun nuo julmat, kuolleet soturit hävisivät loiskahtaen\nvirtaan vieden satoja penikulmia alempana asuville hirveät terveiset\njulmasta taistelusta ja suuresta taposta. Nolatakseni hänet minä\nehdotin, että istuisimme hiukan sotaoikeutta hänen aamullisen\nkäytöksensä johdosta.\n\nVeimme hänet siis puun juurelle, jossa hän oli ollut piilossa, ja\nryhdyimme kuulusteluun. Curtis selitti hänelle puhtaammalla ranskan\nkielellä, miten ennenkuulumattoman raukkamainen hänen käytöksensä oli\nollut, ja pyysi selitystä, miksi hän oli pudottanut rievun suustaan.\nHänen hampaidensa kalinahan oli ollut hälyyttää koko masai-leirin ja\nsaattaa meidät kaikki perikatoon. Curtis kehoitti syytettyä vastaamaan\nkysymyksiin oman etunsa takia vilpittömästi ja rehellisesti.\n\nMutta jos olimme odottaneet Alphonsen nolostuvan ja häpeävän, niin\npetyimme suuresti. Hän kumarsi kohteliaasti ja sanoi hymyillen, että\nhänen käytöksensä saattoi kyllä ensi näkemältä näyttää omituiselta,\nmitä se ei kuitenkaan ollut, sillä hänen hampaansa eivät olleet\nkalisseet pelosta; ei suinkaan! -- hän ihmetteli miten \"herrat\"\nsaattoivat sellaista hänestä ajatellakaan --. vaan kylmästä, ainoastaan\nkylmästä. Riepuun nähden hän tahtoi vain huomauttaa, että herrat\nolisivat itsekin sylkäisseet sen kiireimmiten pellolle saatuaan tuntea\nsuussaan ruudin, rasvan ja lian pirullisen maun. Tahallaan hän ei sitä\nkuitenkaan tehnyt, vaan piti riepua päättävästi suussaan, kunnes hänen\nvatsansa \"nousi kapinaan\", jolloin riepu singahti ulos aivan hänen\ntahtomattaan.\n\n\"Paina nyt jo jalkoihisi, senkin vietävä!\" ärjäisi Curtis purskahtaen\nnauruun ja antoi hyvän potkun Alphonselle, joka pakeni kauhistunein\nilmein.\n\nIllalla juttelin hetkisen herra Mackenzien kanssa, jonka haavat\naiheuttivat melkoisia tuskia. Good, joka on jotensakin taitava lääkäri,\nvaikkakaan ei ammattimies, hoiteli häntä. Herra Mackenzie kertoi\nviimeöisten tapahtumien johdosta päättäneensä luovuttaa lähetysaseman\njollekin nuoremmalle -- sopiva henkilö olikin jo hänen tiedossaan -- ja\npalata Englantiin, jos hän vain parantuisi entiselleen.\n\n\"Näettekös, Quatermain\", sanoi hän, \"kun tänä aamuna hiivimme rinnettä\nalas noiden nukkuvien villien kimppuun, lupasin minä pyhästi palata\nEnglantiin, jos selviäisimme leikistä hengissä ja onnistuisimme\npelastamaan Flossien. Olen kyllästynyt Afrikkaan ja sen villeihin. Minä\nen luullut, että suunnitelmamme onnistuisi, mutta niin kuitenkin kävi\nJumalan ja teidän neljän avulla, ja minä aion pitää lupaukseni,\nennenkuin mitään pahempaa tapahtuu. Toinen tämmöinen koetus\nsurmaisi vaimoparkani. Ja näin meidän kesken sanoen minä olen\njokseenkin varakas, Quatermain. Minulla on Zanzibarin pankissa\nkolmekymmentätuhatta puntaa, jotka olen ansainnut rehellisellä\nkaupalla, eikä täälläoloni ole maksanut penniäkään. On kyllä vaikea\nluopua tästä paikasta, jonka ihanuus on oman ahkeruuteni tulos, ja\npienestä seurakunnasta, jota olen ohjannut ja opettanut, mutta\nsittenkin minä lähden.\"\n\n\"Onnittelen teitä päätöksenne johdosta\", vastasin minä. \"Teen sen\nkahdestakin syystä. Ensiksikin täytätte velvollisuutenne vaimoanne ja\netenkin tytärtänne kohtaan, joka joutuu siten samanikäisten ja hänen\nomaan rotuunsa kuuluvien tyttöjen seuraan. Muutoin hän kasvaisi täällä\naivan villinä ja vieraantuisi suvustaan. Toiseksi on niin varmaa kuin\ntässä seison, että masait koettavat kostaa aamullisen häviönsä ennemmin\ntahi myöhemmin. Muutamia pääsi pakoon ja ne vievät sanan kotiinsa,\njosta eräänä kauniina päivänä lähtee suuri soturilauma teitä vastaan.\nSiihenhän saattaa tietysti mennä vuosiakin, mutta ennemmin tahi\nmyöhemmin joukko on täällä. Minä lähtisin jo siitäkin syystä.\nKuultuaan, ettette ole täällä enää, he ehkä jättävät paikan rauhaan.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa\", vastasi lähetyssaarnaaja. \"Kuukauden kuluttua\nlähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nTUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI.\n\n\nViikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman\nruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä\naioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja\njatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut\nhiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha\nkarja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei\njalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi\nsilmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella,\njossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian\nja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli\nkuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra\nMackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten\nlähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto.\n\nMeitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me\npäättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten\nsen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä\nvalkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt\nmatkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia\ntavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin.\nWakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta\nsaada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme\ntuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea.\n\nHerra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli\nkaikki onnellisen elämän edellytykset -- hyvä terveys, riittävä\nomaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja\nvain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta\nhengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta\nenglantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa\nsiirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä\nseikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta.\nMennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä\nhyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki -- kukin omalla tavallaan.\nOlen \"seikkailija\" -- henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa\nluonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä\nylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja\nluottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin\nmonet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä\nihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan\nnoita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet\nBritannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella\nja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme\nvoisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole\ntehneet vielä mitään -- emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata\nhurjapäisyyttämme puolustaisimme.\n\nSiirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne\nja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme\nhäntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän\nhalusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut\nvähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy\nselvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin\nsuinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana,\njoutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin\nRanskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei\nsuonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli\nsuurentanut vaaran kymmenkertaiseksi.\n\nAsian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että\nhänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä\nkukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi\nRanskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen\nsynnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua\nretkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi\nkuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa\nvieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana\ntulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he\nmieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka\nvoivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan.\n\nKeskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin\nhänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa\ntalousaskareissa ja hän _osasi keittää_ -- ah, miten maukkaita ruokia\nhän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut\nherkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista\nhän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja\niloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa\nhuvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen\npelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet\nperinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen\nheikkoutensa huomioonottaen.\n\nHuomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme\nottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia\nkäskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka\nmaksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme.\n\nAlphonse hyväksyi ehdot mielihyvällä.\n\nKello seitsemän aamulla olimme sitten valmiit lähtemään ja eronhetki\noli hyvin vaikea. Minä ja pikku Flossie olimme mitä parhaat ystävät ja\nkeskustelimme usein pitkät tovit -- mutta lapsiparka ei ollut enää\nentisensä kaltainen tuon kauhean yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt\nnoiden verenhimoisten masaiden leirissä.\n\n\"Oi, herra Quatermain!\" huudahti hän kiertäen kätensä kaulani ympärille\nja purskahtaen itkuun, \"minun on niin sanomattoman vaikea erota teistä.\nKohtaammekohan enää milloinkaan?\"\n\n\"Kukapa sen tietää, rakas lapsi\", vastasin minä. \"Minä olen jo vanha ja\ntaipaleeni taivaltanut, ja sinä olet vasta matkasi alussa. Minulla on\nvain lyhyt aika jäljellä, mutta minä toivon sydämestäni, että\ntulevaisuus on sinulle varannut monen monta ihanaa ja onnellista\nvuotta. Sinusta kehittyy vähitellen kaunis nainen, Flossie, ja koko\ntämä erämaan kesytön elämä on oleva sinusta kuin utuinen uni, mutta\nminä toivon, ettet milloinkaan unhota vanhaa ystävääsi, vaikka emme\nenää kohtaisikaan toisiamme, ja muistat aina, mitä nyt sinulle sanon.\nKoeta aina olla hyvä ja tee mikä on oikein, vaikka se ei välistä\nolisikaan niin helppoa, sillä hyvyys ja onni ovat toistensa\nseuralaiset, sanokoot ivalliset ihmiset mitä hyvänsä. Älä ole itsekäs,\nlapseni, vaan auta lähimmäistäsi milloin vain voit. Maailma on täynnä\nkärsimyksiä, joiden lieventäminen on jalointa mitä voimme tehdä. Kun\npelkäät Jumalaa, mihin ikinä joutunetkin, ja koetat kärsivien murheita\nkeventää, niin voit olla varma, ettet ole elämääsi turhuudessa\ntuhlannut, kuten lukemattomat naiset tekevät. Niin, olen nyt antanut\nsinulle joukon oikein vanhan kansan neuvoja, mutta aion antaa sentään\nhiukan muutakin. Näet tämän paperiliuskan, joka on niin sanottu\npankkiosoitus. Anna se isällesi tämän kirjeen ohella meidän mentyämme\n-- ei ennen, muista se. Sinäkin, pikku Flossie-kultaseni, menet kerran\nnaimisiin ja tuolla paperiliuskalla sinä ostat morsiuspukuusi jonkun\nihanan jalokivikoristeen, jota sinä ja sinun tyttäresi, jos Jumala\nsinulle sellaisen suo, pidätte metsästäjä Quatermainin muistoksi.\"\n\nPikku Flossie itki katkerasti ja antoi minulle muistoksi\nkullankeltaisen hiuskiharansa, joka on vieläkin hallussani. Antamani\npankkiosoitus oli tuhannen punnan arvoinen. Neuvoin kirjeessäni hänen\nisäänsä sijoittamaan rahat valtion arvopapereihin ja kun lapsi tulisi\ntäysi-ikäiseksi tahi menisi naimisiin, ostamaan hänelle kauneimman\ntimanttikaulakoristeen, minkä summalla voi saada. Timantit ovat\nmielestäni arvokkaimmat jalokivet, sillä niiden hinta ei voi laskeutua\netenkin kun tiesin, että kuningas Salomonin kaivokset oli ihmiskunnalta\niäksi suljettu. Timanttien arvo päinvastoin nousi vuosi vuodelta ja\nFlossie saattoi, jos niin tarvittiin, myydä ne tulevaisuudessa\nmonikertaisella hinnalla.\n\nVihdoin lähdimme monien hartaiden kädenpuristusten jälkeen jälleen\nliikkeelle. Hatut heiluivat, alkuasukkaat ampuivat yhteislaukauksen\nkunniaksemme ja helläsydäminen Alphonse vuodatti hereitä kyyneleitä\nisäntäväestään erotessaan. Ero rakkaista ystävistään on aina vaikea ja\nminä koetinkin jouduttautua tielle mahdollisimman nopeasti. Oli\nsuorastaan liikuttavaa nähdä Umslopogaasin kasvoilla kuvastuvaa\nhaikeata surua, kun hän sanoi hyvästi Flossielle, joka oli vähitellen\nkokonaan valloittanut tuon vanhan ja jäyhän soturin sydämen. Hän tapasi\nsanoa, että tyttönen oli suloinen kuin taivaan tähtönen, ja toisti\nusein miten onnellinen hän oli kun oli surmannut tuon Lygonanin, joka\noli röyhkeästi rehennellen kehunut murhaavansa lapsen.\n\nHerra Mackenzien lähetysasema -- tuo todellinen erämaan kosteikko ja\neurooppalaisen sivistyksen yksinäinen, mutta suloinen edustaja --\nhäipyi vähitellen näkyvistämme. Olen usein muistanut sen herttaisia\nasukkaita ja ihmetellyt, mahtoivatko he lähteä heti rannikolle ja\npääsivätkö onnellisesti Englantiin ja joutuvatkohan nämä rivit\nmilloinkaan heidän luettavakseen? Pikku Flossie! Miltähän mahtaa elämä\ntuntua sinusta maassa, jossa ei olekaan mustaihoisia käskyjäsi\ntäyttämässä ja jossa et näekään aamuin noustessasi Kenia-vuoren\npilviäpitelevää, auringon kultaamaa lumipeitteistä huippua? Hyvästi,\nFlossie! Ajatukseni viivähtävät usein luonasi, sinä suloinen lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSivuutimme kenenkään ahdistamatta Kenia-vuoren, jolle masait ovat\nantaneet nimen \"Dongo Egere\" (kirjava vuori), koska sen mahtavassa\nhuipussa on mustia läikkiä. Ne ovat äkkijyrkkiä kallioseinämiä, joissa\nlumipeite ei voi pysyä. Sitten sivuutimme aution Daringo-järven, jonka\nrannalla toinen wakwafimme astui käärmeen päälle ja kuoli hetkisen\nkuluttua kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Kuljettuamme sitten\nnoin sata viisikymmentä penikulmaa me saavuimme Lekakisera-nimisen\nmahtavan lumihuippuisen vuoren juurelle, jossa ei ollut minun\ntietääkseni kukaan eurooppalainen vielä käynyt. Paikkaa en käy\nkuitenkaan tässä sen tarkemmin kuvailemaan.\n\nLepäiltyämme siellä pari viikkoa suuntasimme matkamme Elgumi-nimisen\nalueen tiettömiin ja asumattomiin aarniometsiin. En ole missään nähnyt\nniin paljon elefantteja kuin noissa metsissä. Niitä ei hätyyttänyt\nkukaan ja niiden lisääntymisen rajoitti vain luonnon järkkymätön laki,\njoka huolehtii siitä, ettei eläinten lukumäärä kasva suuremmaksi kuin\nalue, johon ne ovat asettuneet, voi elättää. Lienee tarpeetonta sanoa,\nettemme ampuneet niitä montakaan, koska ampumavaramme olivat huvenneet\narveluttavan vähiin. Erään virran poikki pyrkiessämme hukkui yksi\nampumatarpeilla lastattu aasi kuormineen päivineen. Emme myöskään\nvoineet kuljettaa norsunluutaakkaa mukanamme ja metsästäminen vain\nsurmaamisen tähden on mielestäni väärä ja tuomittava teko. Nuo mahtavat\neläimet saivat siis olla rauhassa meidän puolestamme; vain oman\nturvallisuutemme tähden ammuimme pari.\n\nAsianlaita oli nimittäin siten, että tämän alueen elefantit, joita\nmetsästäjät eivät olleet milloinkaan ahdistaneet, olivat tavattoman\nkesyjä. Ne päästivät aivan lähelle, parinkinkymmenen kyynärän päähän,\nja tuijottivat suuret korvat hämmästyksestä levällään tuohon outoon ja\nmerkilliseen ilmestykseen -- ihmiseen. Ellei tarkastelun tulos ollut\ntyydyttävä, päättyi tuijotus välistä kiivaaseen päristykseen, jota\nhyökkäys heti seurasi, mikä oli kuitenkin sangen harvinaista. Silloin\nei auttanut muu kuin turvautua pyssyihin. Elgumin suurissa metsissä oli\npaljon muitakin villieläimiä, etenkin leijonia, joita olen vihannut\nsiitä saakka kuin eräs niistä runteli jalkani saattaen minut rammaksi\nkoko elinajakseni. Noita vaarallisia tsetse-kärpäsiä, jonka purema\ntappaa minkä kotieläimen hyvänsä, oli myöskin runsaasti. Sanotaan\nkyllä, ettei niiden purema ole lainkaan vaarallinen ihmiselle ja\naasille, mutta meidän juhtamme kuolivat joka tapauksessa tuon\nhyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen. En tiedä miten asian laita sitten\noikein lienee, olivatko eläimemme ehkä niin huonossa kunnossa, että\nniiden vastustuskyky oli heikentynyt, vai oliko näiden seutujen\ntsetse-kärpänen tavallista myrkyllisempi? Onni onnettomuudessa oli,\nettä kuolema seuraa vasta kahden kuukauden kuluttua myrkyn päästyä\nvereen. Pari päivää kestäneen kylmän sateen jälkeen kuolivat kaikki\naasimme aivan äkkiä, ja kun nyljin muutamia, huomasin minä niiden\nlihassa pitkiä keltaisia juovia, joista tsetse-kärpäsen aiheuttama\nmyrkytystapaus helposti tunnetaan, juovat osoittavat paikan, johon\nhyönteinen on munansa laskenut.\n\nElgumin metsistä selvittyämme me pyrimme aina vain pohjoista kohti\nnoudattaen herra Mackenzien ohjeita, joita hän oli antanut meille\ntuolta onnettomalta matkamieheltä saamiensa tietojen mukaan, ja\nsaavuimme viimein suurelle järvelle, jolle alkuasukkaat ovat antaneet\nnimen Laga. Tämä järvi, josta mies oli puhunut, kuten muistettanee, oli\nnoin viidenkymmenen penikulman pituinen ja parinkymmenen levyinen.\nSieltä lähdettyämme matkasimme noin kuukauden verran kauniissa\nylämaassa, jonka pensaikkoiset tasangot silloin tällöin keskeyttivät.\nSeutu muistutti sangen suuresti Transvaalia.\n\nOlimme loivasti viettävällä rinteellä, joka kohosi säännöllisesti noin\nsata jalkaa kymmenellä penikulmalla ja näytti päättyvän kaukana\nsiintävään lumihuippuiseen vuoristoon, jota kohti kuljimme. Järven,\njota Mackenzien luona kuollut kulkuri oli nimittänyt \"pohjattomaksi\nvedeksi\", piti kaikesta päättäen olla siellä. Saavuimme vihdoin\nvuorijonon juurelle ja kuultuamme, että vuoristossa todellakin oli\nsuuri järvi, me aloimme pyrkiä ylöspäin. Noustuamme noin kolmentuhannen\njalan korkeuteen me tulimme äkkijyrkän kallioseinämän reunalle ja\nnäimme lavean noin parinkymmenen neliöpenikulman laajuisen järven,\njonka pinta oli noin tuhatviisisataa jalkaa meidän alapuolellamme ja\njoka oli kaikesta päättäen muodostunut suunnattoman suuren muinaisen\ntulivuoren aukkoon. Kauempana järven rannalla oli muutamia kyliä,\njoissa meidät otettiin sangen ystävällisesti vastaan. Olimmekin levon\ntarpeessa, sillä laskeutuminen kraaterin jyrkkiä seinämiä myöten, jotka\nolivat tiheän pinjametsän peitossa, oli ollut sangen vaivalloinen ja\nvaarallinenkin. Kylien asukkaat, jotka eivät olleet milloinkaan\nkuulleet puhuttavankaan valkoisista ihmisistä, olivat rauhallista väkeä\nja kohtelivat meitä mitä vierasvaraisimmin kantaen eteemme ruokaa ja\njuomaa niin paljon kuin nälkäisiin vatsoihimme suinkin mahtui.\nIlmapuntarimme mukaan oli tämä ihmeellinen ja ihana järvi 11,450 jalkaa\nmerenpinnan yläpuolella ja ilmanala oli jotakuinkin kylmä, melkein kuin\nEnglannissa. Ensimmäisinä kolmena päivänä sataa vihmoi kylmästi ja\njärvestä kohoava kostea sumu palautti elävästi mieleen Skottlannin\nrannikon synkät syksyiset päivät. Tämä sade saikin tsetse-kärpäsen\nmyrkyn liikkeelle, niin että kaikki jäljelläolevat aasimme kuolivat\ntoinen toisensa jälkeen.\n\nTämä vastoinkäyminen teki tilanteemme arveluttavaksi. Matkan jatkaminen\noli mahdotonta, kun meillä ei ollut mitään keinoa kuljettaa\ntavaroitamme, jotka olivat nekin huvenneet sangen vähiin. Ampumavaroja\noli vain kourallinen, noin parisataa panosta kaiken kaikkiaan. Emme\ntodellakaan tienneet mitä tehdä. Näytti kuin matkamme olisi pakostakin\ntäytynyt päättyä tähän. Jos olisimme luopuneetkin suunnitelmastamme,\nmitä emme kuitenkaan olleet vielä tuumineetkaan tehdä, olisi ollut\naivan naurettavaa ajatellakaan palaamista noin seitsemänsadan\npenikulman päässä olevalle rannikolle nykyisissä varusteissamme.\nPäätimme niin ollen jäädä siihen, missä olimme -- alkuasukkaat olivat\nhyvin vierasvaraiset ja ruokaa näytti olevan runsaasti -- ja odotella\ntapahtumain kehitystä koettaen saada selville mitä kauempana olevista\nseuduista mahdollisesti tiedettiin.\n\nOstettuamme kylän päälliköltä muutamilla vanhoilla panoshylsyillä,\njoista mies ihastui ikihyväksi, suuren kanootin, johon meidän kaikki\ntavaramme mahtuivat, me päätimme lähteä etsimään sopivaa leiripaikkaa,\nja kun emme tienneet, palaisimmeko enää samaan kylään takaisin,\nkuormasimme kanoottiin kaikki tavaramme ja kohtalaisen varaston nuoren\nmetsäkauriin lihaa, joka on hyvin maukasta. Alkuasukkaat olivat\nkiiruhtaneet keveissä kanooteissaan viemään edeltäpäin sanaa muihin\nkyliin meidän tulostamme.\n\nMeloskellessamme huolettomasti eteenpäin kiinnitti Good huomiomme veden\nmerkillisen syvän siniseen väriin. Hän sanoi ymmärtäneensä\nalkuasukasten puheista, että järven otaksuttiin olevan tavattoman\nsyvän. Alkuasukkaat, jotka olivat taitavia kalastajia -- kala olikin\nheidän pääravintonsa -- väittivät myös, että järven pohjassa oli reikä,\njosta vesi pääsi pois sammuttaen maan alla raivoavan hirveän tulen.\n\nHuomautin siihen, että hänen kuulemansa otaksumat johtuivat luultavasti\njostakin vanhasta perimätarusta, joka oli säilynyt näiden alkuasukasten\nkeskuudessa aina niiltä ajoilta, jolloin tämän muinaisen tulivuoren\njokin aukko oli vielä toiminnassa. Näimme järven rannoilla useita\nsellaisia aukkoja, jotka olivat olleet toiminnassa vielä kauan sen\njälkeen kuin vuoren pääaukko, johon järvi oli muodostunut, oli\nsammunut. Kun tulivuori oli lopultakin kokonaan sammunut, luulivat\nasukkaat, että järven vesi pääsi jotenkin sammuttamaan tulen, ja kun\nvuorilta virtaavalle suurelle vesimäärälle ei ollut mitään laskujokea,\non tuo otaksuma hyvin ymmärrettävä.\n\nJärven vastapäinen ranta oli aivan äkkijyrkkä huimaavaan korkeuteen\nkohoava kallioseinämä, josta meloskelimme noin kolmensadan jalan päässä\nsuunnaten matkamme kauempana olevaa suurta kylää kohti. Seinämän\nlähellä oli vedenpinta täynnä risuja, oksia, ajopuita ja kaikenlaista\ntörkyä, jonka Good otaksui ajautuneen paikalle jonkun järvessä käyvän\nsalaperäisen virran mukana. Tämä oli meistä sangen kummallista ja antoi\nmeille sangen paljon ajattelemisen aihetta. Samassa viittasi Curtis\neteenpäin ja käännyttyämme katsomaan me näimme suuren joukon isoja\nvalkoisia joutsenia keinuvan tyynellä järvellä. Koska en ole\nmilloinkaan ennen nähnyt noita lintuja Afrikassa, valtasi minut\nvastustamaton himo ampua niitä muutamia kokoelmiani varten. Olin jo\npari päivää ennen nähnyt niiden kiertelevän järven yläpuolella ja\nkysyttyäni alkuasukkailta, mistä linnut tulivat, sain kuulla, että ne\nlensivät säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan vuorten yli ja\nlaskeutuivat järvelle varhain aamulla. Niitä oli silloin hyvin helppo\npyytää, sillä ne olivat niin uuvuksissa, etteivät päässeet pakoon.\n\nKysyin heiltä vielä, mistä maasta linnut oikeastaan mahtoivat tulla.\nMiehet kohauttivat hartioitaan sanoen, että äkkijyrkänteen huipulta\nalkoi karu kivinen alue, jonka takana oli laaja lumen peittämä julmia\nvillipetoja täynnä oleva vuoristo, joka oli aivan asumaton. Vuorten\ntakana oli ääretön tasanko, jossa kasvoi niin tiheä piikkipensaikko,\netteivät elefantitkaan voineet tunkeutua sen lävitse, saati sitten\nihminen. He nauroivat kysyessäni, olivatko he milloinkaan kuulleet\npuhuttavan vuorten toisella puolen ja tuon piikkipensaikon takana\nasuvasta valkoisesta kansasta, jonka miehet olivat aivan meidän\nnäköisemme. Mutta hiukan myöhemmin kuulin eräältä vanhalta vaimolta,\nettä hän muisti lapsena kuulleensa isoisänsä kertoneen jotakin\nsellaista. Tämän isoisä oli nuoruudessaan taivaltanut noiden erämaiden\nhalki ja tuon piikkipensaikon läpi tunkeuduttuaan joutunut maahan,\njonka kansa oli valkoinen ja asui kivimajoissa.\n\nSiitähän oli jo noin kolmesataa vuotta, joten tuohon kertomukseen ei\nvoinut luonnollisesti kiinnittää sen suurempaa huomiota, mutta\npohdittuani asiaa vielä kerran minä olin aivan varma, että noissa\nhuhuissa täytyi olla jonkun verran tottakin, ja päätin saada\nsalaisuuden selville maksoi mitä maksoi. En voinut aavistaakaan, miten\nihmeellisellä tavalla tämä päätökseni toteutui.\n\nMe aloimme siis vaania joutsenia, jotka olivat ravintoa etsiessään\najautuneet yhä lähemmäksi kallioseinää, ja onnistuimme ajopuiden\nsuojassa melomaan kanoottimme noin neljänkymmenen kyynärän päähän.\nCurtis piteli pyssyä, joka oli ladattu yhden numeron hauleilla, ja\nodottaen sopivaa tilaisuutta hän ampui kaksi lintua yhdellä\nlaukauksella. Jäljelläolevat, noin kolmekymmentä, lähtivät heti\nlentoon. Toinen hyvin tähdätty laukaus pudotti vielä yhden ja\ntoisestakin pölähti höyheniä. Linnut kohosivat kierrellen yhä\nkorkeammalle, kunnes olivat vihdoin äkkijyrkänteen kaukana siintävän\nhuipun tasalla, jolloin ne järjestäytyivät kolmioon ja häipyivät pian\nnäkyvistämme tuonne tuntemattomaan itäpohjoiseen.\n\nOlimme sillävälin onkineet vedestä kaksi lintua, jotka olivatkin\nerittäin muhkeat, mutta kolmas, joka eli vielä, oli sukellellut\najelehtivien ajopuiden keskelle ja näytti pyrkivän kallioseinämän\njuurella olevaan kapeaan avoveteen. Koska oli melkein turhaa\nkoettaakaan päästä kanootilla lintua kyllin lähelle, pyysin\nwakwafi-palvelijaamme, jonka tiesin olevan hyvän uimarin, heittäytymään\nveteen ja hakemaan linnun ajopuiden alitse sukeltaen. Järvessä ei ollut\nkrokodiilejä, joten miestä ei voinut mikään vaara kohdata. Päästyään\nasiasta selville hän totteli heti ja ui pian voimakkain vedoin lintua\nkohti joutuen siten yhä lähemmäksi kallioseinää, jota vasten pienet\nlaineet liplattivat.\n\nÄkkiä hän kääntyi meihin päin ja alkoi huutaa, että hän oli joutunut\njohonkin vedenalaiseen pyörteeseen, joka vei hänet mukanaan. Asianlaita\noli todellakin niin. Me näimme miehen sortuvan epätoivoisista\nponnistuksistaan huolimatta yhä lähemmäksi kallioseinää. Parilla\nvoimakkaalla vetäisyllä syöksähdimme ajopuiden lomitse ja kiiruhdimme\nauttamaan miestämme, mutta emme tavoittaneet häntä, vaikka pyrimmekin\neteenpäin mahdollisimman nopeasti. Samassa huomasin edessämme\nkallioseinässä rautatietunnelia muistuttavan aukon, jonka yläreuna oli\nnoin kahdeksantoista tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Käytävä oli\nseinämässä näkyvistä vesimerkeistä päättäen tavallisesti monta jalkaa\njärven pinnan alapuolella, mutta pitkäaikainen kuivuus ja kylmähköt\nilmat, jotka estivät lumen vuorilla sulamasta, olivat saaneet veden\nlaskeutumaan niin alhaalle, että aukko oli tullut näkyviin.\n\nPalvelijaparkamme kiiti nyt sitä kohti hirvittävällä nopeudella ja\nhuomatessani käytävän suun oli hän siitä korkeintaan vain kymmenen ja\nme parinkymmenen sylen päässä. Lähestyimme nopeasti. Hän taisteli\nurhoollisesti ja minä luulin jo voivamme pelastaa hänet, kun hänen\nkasvojensa ilme muuttui äkkiä sanomattoman epätoivoiseksi ja siinä\nsilmäimme edessä hän vaipui aukon pyörteisiin kadoten näkyvistämme.\nSamassa tuntui kuin voimakas käsi olisi tarttunut kanoottiimme\nlennättäen sen vastustamattomalla voimalla kalliota kohti.\n\nKäsitimme heti vaaran ja aloimme kiihkeästi meloa päästäksemme\npyörteestä, mutta turhaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidimme\nnuolen nopeudella aukkoa kohti, ja minä luulin jo tuhomme tulleen.\nMinulla oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että ehdin karjaista\ntoisille kanootin pohjalle heittäytyessäni:\n\n\"Pitkäksenne, pitkäksenne, jos henkenne on teille rakas!\" mitä\nvaroitusta toiset silmänräpäyksessä noudattivatkin.\n\nSamassa kuulimme kumean pauhun ja kanootti painui niin syvälle, että\nvesi pärskähteli laidan yli, ja minä luulin sen uppoavan. Pauhu taukosi\nkuitenkin äkkiä ja minä tunsin kanootin kiitävän jälleen eteenpäin.\nKäänsin hiukan päätäni -- kohottaa en uskaltanut -- ja katsahdin ylös.\nKäytävän suulta kajastavassa heikossa valossa minä näin vain rosoisen\nkaton, joka oli peloittavan matalalla. Hetkisen kuluttua en nähnyt enää\nsitäkään, sillä hämärä oli muuttunut synkimmäksi pimeydeksi.\n\nTunnin verran makasimme siten tohtimatta liikahtaakaan peläten\nmurskaavamme päämme luolan kattoon. Saatoimme tuskin puhuakaan, kun\nveden kohina oli niin valtava, ja täysin käsittäen hirveän tilanteemme\nolimme melkein vaiti. Pelko aivan lamautti meidät. Kanoottimme saattoi\nmillä hetkellä hyvänsä pirstautua säpäleiksi luolan seinämiin tahi\njohonkin kallion kielekkeeseen tahi upota sähiseviin pyörteisiin, ja\njos ilma loppuisi, niin tukehtuisimme ehdottomasti.\n\nKaikki nämä hirmukuvat vaihtelivat lakkaamatta mielessäni maatessani\nsiinä kanootin pohjalla kuunnellen virran pauhua. Kuulin silloin\ntällöin toisenkin äänen. Takanani makaava Alphonse parkui koko ajan\ntäyttä kurkkua, mutta hänenkin ulvontansa kuulosti niin omituisen\noudolta. Minnekähän tämä maanalainen virta kiidätti meitä? Tilanne oli\ntodellakin niin hirveä, että aloin jo uskoa kaiken olevan vain pahaa\nunta.\n\n\n\n\nX.\n\nTULIPATSAS.\n\n\nEteenpäin kiidimme tuon voimakkaan virran vieminä ja vähitellen minusta\nalkoi tuntua, että kohina oli hiukan vaimentunut, mistä päättelin\nkäytävän laajentuneen. Alphonsen parkuminenkin kuului aivan selvästi;\nhän rukoili Jumalaa ja hoki rakkaan Annettensa nimeä ulvoen surkeasti.\nTuskauduin viimein ja haparoiden melan käteeni minä kolhaisin häntä\nkylkiluille saadakseni hänet vaikenemaan, mutta hän rääkkyi entistä\nhirveämmin luullen viimeisen hetkensä tulleen.\n\nHetkisen kuluttua nousin varovasti polvilleni ja ojennin hitaasti\nkäteni ylöspäin. En tavannut mitään. Otin melan ja kohotin sen niin\nkorkealle kuin suinkin saatoin, mutta tulos oli sama, ja\ntunnustellessani molemmille sivuille tapasin vain tyhjää ilmaa ja\nvettä. Samassa juolahti mieleeni, että meillähän oli jäljelläolevien\ntavaroidemme joukossa pieni valonheittäjä-lyhty ja pullollinen öljyä.\nKotvasen kaiveltuani minä löysinkin lyhdyn ja saatuani sen palamaan\nminä käänsin valon veneeseemme.\n\nEnsiksi näin Alphonsen palttinanvalkoiset ja säikähtyneet kasvot ja\nlyhdyn kirkkaan valon leimahtaessa äkkiä hänen silmiinsä päästi tuo\nmiesparka hirvittävän huudon. Hän luuli jo kuolleensa ja näkevänsä nyt\nensimmäisen haudantakaisen kirkkauden pilkahduksen. Sain hänet vaivoin\nrauhoitetuksi melani avulla. Good makasi selällään monokkeli vieläkin\nsilmässään ja tuijotti ylös pimeyteen. Curtis nojasi päätään kanootin\nlaitaan ja tunnusteli kädellään virran nopeutta ja voimaa.\n\nMutta nähdessäni vanhan Umslopogaasin kykenin vaivoin olemaan\nnauramatta. Muistelen sanoneeni, että olimme ottaneet paistettua\nmetsäkauriin lihaa mukaamme, ja heittäytyessämme pitkällemme\nsilmänräpäystä ennen luolaan syöksymistämme oli Umslopogaasin nenä\njoutunut eväslihojen välittömään läheisyyteen. Kun säikähdys, jonka\ntilanteen hirvittävä muutos oli aiheuttanut, oli hiukan haihtunut,\ntunsi hän heti herkullisen paistin hajun nenässään ja muisti samassa,\nettei hän ollut syönyt moneen tuntiin. Inkosi-kaas'in terällä hän oli\nleikannut kylmäverisesti kauriin reidestä pitkän viipaleen, jota hän\njuuri pisteli poskeensa naamallaan tyytyväinen myhäily. \"Täytyihän\nminun syödä kyllikseni, koska edessämme oli luultavasti 'tavallista\npitempi matka'\", selitti hän myöhemmin levollisesti. Nähdessäni hänen\nrauhallisen ateriointinsa muistuivat mieleeni elävästi englantilaisten\nlehtien selostukset kuolemantuomioiden täytäntöönpanoista, kuinka\ntuomittu aina söi ennen kuolemaansa \"oivallisen aamiaisen\".\n\nHeti kun olimme varmat siitä, että lamppu paloi moitteettomasti,\najettiin Alphonse kanootin perään ja hän tyyntyi vallan ihmeteltävästi,\nkun uhkasimme heittää hänet laidan yli palvelijaparkamme toveriksi, jos\nhän tohtisi hiiskahtaakaan ja saattaa hirveällä ulvonnallaan\nennestäänkin kamalan tilanteemme vieläkin kammottavammaksi. Hän\nrauhoittui aivan kokonaan, kun lupasimme toimittaa hänet toiseen\nmaailmaan Annetteansa odottelemaan, ellei hän tottelisi käskyjämme.\n\nNeuvottelimme sitten tilanteesta. Goodin ehdotuksesta sidoimme\nkuitenkin ensin keulaan pari melaa mastojen tavoin varoittamaan meitä\nluolan mahdollisesta mataloitumisesta, mikä saattoi tapahtua aivan\näkkiarvaamattakin. Oli ilmeistä, että olimme joutuneet maanalaiseen\njokeen tahi \"pääviemäriin\", kuten Alphonse sanoi, joka johdatti pois\njärven liikaveden. Semmoisia jokia tiedetään olevan maailmassa useita,\nvaikka tutkimusmatkailijoilla lienee harvoin ollut niin huono onni,\nettä heidän olisi täytynyt matkata niitä pitkin. Tämä joki oli sangen\nleveä, sillä lyhtymme ei jaksanut valaista rannoille saakka muuta kuin\njoissakin paikoin, missä virta kuljetti aluksemme lähemmäksi käytävän\ntahi tunnelin toista tahi toista seinää, jotka näyttivät kohoavan noin\nkahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen muodostaen päämme yläpuolelle\npyöreän holvin. Virran nopeus oli Goodin määritelmän mukaan ainakin\nkahdeksan solmunväliä tunnissa ja oli kaikeksi onneksi kiivain keskellä\nuomaa kuten tavallisesti. Järjestimme heti siten, että lyhty asetettiin\nkeulaan ja yksi oli aina vahdissa veneestä löydetty sauvoin varalla\nestääkseen kanoottia törmäämästä luolan seiniin tahi murskautumasta\njohonkin kallionkielekkeeseen. Umslopogaas, joka oli jo lopettanut\nateriansa, otti ensimmäisen vuoron.\n\nSiinäpä olikin kaikki, mitä saatoimme tehdä turvallisuutemme hyväksi,\nellei oteta lukuun, että perässä istuva koetti parhaansa mukaan ohjata\nkanoottia melapahasen avulla.\n\nSyötyämme hiukan tuota kylmää kauriinlihaa (päätimme pidellä eväitämme\nhyvin säästeliäästi, sillä emmehän tienneet, kuinka kauan niiden piti\nriittää) kykenimme paljon rauhallisemmin pohtimaan tilannetta, ja minun\ntäytyy sanoa, etten ollut vielä menettänyt kaikkia pelastuksen\ntoiveita. Siinä tapauksessahan olimme ehdottomasti perikatoon tuomitut,\njos tämä joki todellakin syöksyi maanalaisen tulen pätsiin, kuten\nalkuasukkaat väittivät. Ellei, niin oli selvää, että sen täytyi\nilmestyä jossakin päivän valoon takaisin ja tuo \"jossakin\" oli\nluultavasti vuoriston toisella puolen. Siinä tapauksessa meillä ei\nollut muuta tekemistä kuin pysytellä hengissä miten parhaiten taisimme,\nkunnes saavuttaisimme tuon \"jossakin\", tuon merkillisen paikan, olipa\nse sitten missä hyvänsä. Mutta saattoihan niinkin käydä, kuten Good\nkylmästi huomautti, että ennen sitä voisivat sadat tuntemattomat kauhut\nja vaarat tuhota meidät moneen monituiseen kertaan. Voisihan joki\nmutkitella maan alla niin kauan, että se kuivuisi viimein kokonaan,\njolloin meidän kohtalomme olisi todellakin kaamea.\n\n\"Toivokaamme parasta ja olkaamme valmiit pahimman varalta\", sanoi\nvihdoin Curtis, joka on aina niin hilpeä ja rohkea -- oikea urheuden\nkaivo hädän hetkellä. \"Koska olemme ennenkin selvinneet yhdessä niin\nmonesta pahasta pälkähästä niin eiköpähän tuota selvittäne jotenkin\ntästäkin\", lisäsi hän rauhallisesti.\n\nSe oli miehen puhetta ja hänen neuvoaan seuraten me emme antaneet\nepätoivolle pienintäkään sijaa, paitsi Alphonse, joka oli vaipunut\njonkinlaiseen kauhistuksen aiheuttamaan tylsyyden tilaan. Good oli\nmennyt perään ja Umslopogaas oli keulassa, joten minulla ja Curtiksella\nei ollut muuta tekemistä kuin maata kanootin pohjalla ja ajatella.\nTilanteemme oli todellakin kummallinen ja ennenkuulumaton -- kiidimme\neteenpäin tuolla merkillisellä joella synkässä pimeydessä kuin\nvainajien sielut Charonin lautalla manalan synkällä virralla, kuten\nCurtis sanoi. Pimeys olikin hirvittävä, jonka lyhtymme heikko valo teki\nvieläkin painostavammaksi. Jättiläismäinen Umsiopogaas istui keulassa\nvalppaasti tähystellen sauvoin kädessään, niinkuin tuo satujen\nlauttamies ainakin, ja perästä häämötti Goodin tukeva muoto, kun hän\ntuijotti eteenpäin pimeään muuttaen silloin tällöin melaa veneen\ntoiselta puolen toiselle.\n\n\"Niin, niin, Allan-poikaseni\", tuumiskelin minä siinä maatessani, \"sinä\nlähdit seikkailuja etsimään ja nytpä olet totisesti sellaisen\nyhyttänytkin. Olet jo siksi vanha, että saisit oikeastaan hävetä, mitä\nsinä et kuitenkaan tee, ja vaikka tämä meno onkin kamalaa, niin\nkukaties sinä tästäkin jotenkin selviät. Ellet, niin sillehän sinä et\nmahda kerrassaan mitään! Maanalainen virtahan on joka tapauksessa\nsuurenmoinen hautauspaikka, joten surra ei kannata.\"\n\nMinun täytyy kuitenkin sanoa, että hermojännityksemme oli ensin aivan\nsanoinkuvaamaton. Semmoinen tilanne, ettei tiedä millä hetkellä on\nkuoleman oma, koettelee kylmäverisimmän ja karaistuneimmankin henkilön\nhermoja; mutta tässä maailmassa ei ole, kuten tiedetään, mitään, johon\nei vähitellen tottuisi, ja niinpä meidänkin jännityksemme vähitellen\nlaukesi. Meidän tuskamme ei ollutkaan lainkaan johdonmukainen, niin\nluonnollinen kuin se muuten olikin. Emmehän tiedä milloinkaan, mitä\nmeille voi seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtua, ja vaikka asuisimme\nvallikaivannoilla suojatussa talossa, jonka jokaista ikkunaa ja ovea\nkaksi poliisia yöt päivät vartioisi, emme voisi milloinkaan sanoa,\nkuinka monta minuuttia elämästämme olisi jäljellä. Kun kaikki on kerran\nedeltäpäin määrätty, niin mitäpä tässä sureminen auttaa, pojat!\n\nSuunnilleen puolen päivän aikaan olimme sukeltaneet tähän maanalaiseen\npimeyteen ja vahdinpidon järjestimme kello kaksi määräten viiden tunnin\npituiset vuorot. Umslopogaas ja Good aloittivat vuorottelun ja kello\nseitsemän tuli siis minun ja Curtiksen vuoro. Curtis meni keulaan ja\nminä perään ja toiset paneutuivat nukkumaan kanootin pohjalle.\n\nMatkasimme aivan rauhallisesti kolme tuntia ja vain kerran täytyi\nCurtiksen käyttää sauvointa työntääkseen keulan hiukan etemmäksi luolan\nseinästä. Ohjaaminen oli sangen helppoa, sillä kiivas virta piti siitä\nkyllä huolen. Välistä tahtoi kanootti väkisinkin kääntyä poikittain,\njolloin peränpitäjän täytyi olla hyvin varuillaan ja toimia aikanaan.\nEräs seikka ihmetytti minua kaikkein enimmän tällä maanalaisella\nvirralla: miten pysyi ilma raittiina? Se oli kyllä kostea ja\npainostava, mutta ei vielä lainkaan vastenmielinen tahi pahoinvointia\naiheuttava. Järven veteen on luultavasti sitoutunut niin paljon ilmaa,\nettä se luolan kiivaassa virrassa vapauduttuaan kykenee pitämään luolan\nilman jotakuinkin puhtaana. Tätä selitystäni en tahdo tietysti\ntyrkyttää kellekään, sillä voihan olla mahdollista, että olen ihan\nväärässä.\n\nKolmen tunnin kuluttua minä aloin huomata lämmön lisääntyvän\nvähitellen. Ensin en välittänyt siitä, mutta kun olin pian hiestä\nläpimärkänä, huusin minä vihdoin Curtikselle, oliko hän huomannut\nmuutoksen, vai oliko ilmiö vain kiihoittuneen mielikuvitukseni tuote?\n\"Huomannutko!\" toisti hän; \"luulenpa niinkin. Onhan kuin istuisin\nturkkilaisessa saunassa.\"\n\nToiset heräsivät samassa ja alkoivat haukotellen vähennellä\nvaatteitaan. Umslopogaas oli tässä paljon edullisemmassa asemassa\nmeihin muihin verraten, hänellä kun oli vain ohut vaaterepale\nuumillaan. Ilma kävi yhä tulisemmaksi ja lopulta saatoimme tuskin\nhengittääkään hien virratessa noronaan jokaisesta huokosesta. Puolen\ntunnin kuluttua oli kuumuus lisääntynyt niin, että saatoimme hädin\ntuskin sietää sitä, ja meistä tuntui kuin olisimme joutuneet helvetin\nesikartanoon. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen huudahtaen\ntakaisin; vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Sidottuani pienen\nlämpömittarini lujaan nauhaan minä heitin sen laidan yli ja\nelohopeapatsas osoitti hetkisen kuluttua 123° (Fahrenheitia). Veden\npinnasta nousi tiheä höyrypilvi. Alphonse valitti meidän olevan jo\nkiirastulessa niinkuin todella olimmekin, vaikka ei siinä merkityksessä\nkuin hän tarkoitti. Curtis tuumi meidän joutuneen jonkun maanalaisen\ntulen läheisyyteen, ja hän olikin oikeassa, niinkuin myöhemmin saimme\nnähdä.\n\nKykenen tuskin kuvaamaan mitä saimme kärsiä tämän jälkeen. Emme\nhikoilleet enää siitä yksinkertaisesta syystä, että hikemme oli\nloppunut. Makasimme vain kanootissamme, jota emme jaksaneet enää\nohjata, ja olimme polttavan kuumat kuin tulikekäleet. Tunsimme hitaasti\ntukehtuvamme, ja minä ajattelin siinä kärsiessäni, että kalat mahtavat\ntuntea suunnilleen samoja tuskia kuivalle maalle jouduttuaan. Nahkamme\nalkoi halkeilla ja päähän tunkeutuva veri takoi ohimoissa kuin\nhöyrykone. Tätä oli kestänyt jonkun ajan, kun joki kääntyi äkkiä ja\nsamassa kuului Curtis huutavan jotakin käheällä ja kauhistuneella\näänellä. Katsahdin ylös ja näin hirvittävän mutta samalla mitä\nihmeellisimmmän näyn. Noin puolen penikulman päässä edessäpäin ja joen\nkeskuksesta hiukan vasemmalle syöksyi vedenpinnasta suunnaton\nhuikaisevan kirkas tulisuihku, joka taittui luolan kattoon noin\nviidenkymmenen jalon korkeudessa kaartuen kauniissa kaaressa joka\ntaholle ja muodostaen noin neljänkymmenen jalan läpimittaisen\nhäikäisevän kirkkaan kuvun, joka oli kuin jokin satujen ihmeellinen\nkukka.\n\nTuo mustasta vedestä kohoava salaperäinen ja hirvittävä tulipatsas\noli todellakin kuin jokin hehkuva kukka, jonka kirkas terä häilyi\nluolan katossa viidenkymmenen jalan korkuisessa ja noin jalan\npaksuisessa varressaan ja jonka peloittavaa kauneutta minä en kykene\nkuvailemaankaan. Olimme siitä vielä noin viidensadan kyynärän päässä ja\nympärillämme oli valoisaa kuin päivällä, vaikka vedestä nousikin tiheä\nhöyry. Luola oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen ja viidenkymmenen\nkorkuinen ja sen seinät ja katto olivat veden aivan sileiksi huuhtomat.\nKivi oli mustaa ja siellä täällä kimalteli seinissä pitkiä malmisuonia,\njoita en kuitenkaan voinut tarkemmin tutkia, mitä metallia ne olivat.\n\nKiidimme tulipatsasta kohti, joka hehkui valtavammin kuin mikään\nihmisten sytyttämä valkea.\n\n\"Oikealle, Quatermain -- oikealle!\" karjui Curtis ja vaipui samassa\ntajutonna kanootin pohjalle. Alphonse oli pyörtynyt jo kauan sitten ja\nGood seurasi pian heidän esimerkkiään. Minä ja Umslopogaas olimme vielä\ntajuissamme, mutta noin viidenkymmenen kyynärän päässä tulipatsaasta\nminä näin zulun pään valahtavan rinnalle. Hänen oli käynyt toisten\nlailla ja minä olin aivan yksin.\n\nTulipatsaan kohdalta hehkui luolan katto laajalta alalta valkoisena ja\nkanoottiimme laidat olivat tuleen syttymäisillään. Ampumaimme\njoutsenten höyhenet alkoivat kuumuudesta käpristyä. En voinut enää\nhengittää ja pääni tuntui olevan halkeamaisillaan. Mutta minä en\nhellittänyt, sillä minä tiesin, että jos otteeni heltiäisi melan\nvarresta, niin sivuuttaisimme patsaan parin kyynärän läheltä ja\nkuolisimme siihen paikkaan. Pinnistäen viimeiset voimani minä ohjasin\nmahdollisimman kauas oikealle ja puristin melan vartta hammasta purren.\nSilmäni tuntuivat puristuvan kuopistaan ja suljettujen luomien lävitse\nkuumotti tulen häikäisevä hehku. Olimme patsaan kohdalla ja räiske oli\nkorviahuumaava. Vesi kiehui raivoisasti yltympäriinsä.\n\nParin sekunnin kuluttua hiljeni melu vähitellen ja minä tunsin\nvaipuvani kanootin pohjalle. Menetin tajuntani.\n\nMuistan heränneeni siihen, että tunsin raittiin ilmanhenkäyksen\nkasvoillani. Sain vaivoin silmäni auki ja katsahdin ylös. Korkealla\nyläpuolellamme näkyi tilkkunen kirkasta taivasta, mutta ympärillämme\nvallitsi synkkä hämärä. Muistin vähitellen kaikki. Olimme vielä joella,\njoka kiidätti meitä aina vain eteenpäin, ja kanootin pohjalla makasivat\ntoverini liikkumattomina.\n\n\"Olivatko he kuolleet?\" ihmettelin itsekseni. \"Olinko jäänyt aivan\nyksikseni näiden kauhujen keskelle?\"\n\nSamassa tunsin polttavaa janoa. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin\nsen heti huudahtaen takaisin. Eikä ihmekään! Käsiselästä oli melkein\nkaikki nahka palanut rakoille. Vesi oli kuitenkin kohtalaisen viileätä\nja minä join kauan ja pitkin siemauksin ja huuhtelin koko ruumiinikin.\nElimistöni imi vettä kuin kuivunut maa, mutta palohaavani kirvelivät\nhirmuisesti joutuessaan veden kosketukseen. Raahautuen vaivalloisesti\ntoisten luo minä räiskytin vettä heidänkin päällensä ja suureksi\nilokseni he alkoivat kaikki tointua -- Umslopogaas ensin ja sitten muut\ntoinen toisensa jälkeen. Ensin he joivat imien vettä kuin pesusienet ja\ntuntien vilunväreitä -- mikä äskeisten kokemustemme omituinen\nvastakohta -- me aloimme pukeutua miten parhaiten taisimme.\n\nSitä tehdessämme viittasi Good kanootin laitaan: se oli paahtunut\ntummaksi ja paikka paikoin hiiltynytkin. Jos veneemme olisi ollut\nveistetty ohuista laudoista eurooppalaisten alusten lailla, olisivat\nlaidat kuumuudesta vääntyneet ja ruvenneet vuotamaan, jolloin olisimme\nvarmasti hukkuneet. Mutta kanootti oli onneksi koverrettu yhdestä\nainoasta puusta ja sen laidat ja pohja olivat ainakin neljän tuuman\nvahvuiset. Emme saaneet milloinkaan selville, mistä tuo hirveä liekki\njohtui. Otaksun, että joen pohjassa oli jokin halkeama, josta maan\nuumenissa kehittynyt tuleen syttynyt palava kaasu puristautui hirveällä\nvoimalla veden läpi.\n\nHeti kun olimme saaneet yllemme muutamia välttämättömimpiä\nvaatekappaleita ja toipuneet hiukan, me aloimme tutkiskella, missä\nolimme. Kuten äsken sanoin näkyi yllämme hiukan taivasta, joten jokemme\nei ollut enää maanalainen, mittaamattomien luolien läpi mutkitteleva,\nvaan virtasi nyt huimaavan korkeiden kallioseinien välissä. Seinät\nolivat ainakin kahdentuhannen jalan korkuiset ja niin lähellä toisiaan,\nettä alhaalla vallitsi synkkä hämärä niinkuin huoneessa, jonka\nikkunaluukut olivat päivällä suljetut. Taivas oli kuin kapea sininen\njuova noiden synkkien kallioiden yläpuolella, joita ei ainoakaan puu\ntahi pensas kaunistanut. Siellä täällä kasvoi valkoista jäkälää, joka\nriippui pitkinä valkoisina kaistaleina mustista kallionkielekkeistä\nkuin valkoinen parta kuolleen miehen leuasta. Ainoakaan kirkas\nauringonsäde ei voinut tunkeutua kuilun pohjaan saakka; ne häipyivät\nhämärään korkealla yläpuolellamme.\n\nKummallakin puolella oli kapea, pyöreistä kivilohkareista muodostunut\nnoin kahdeksan kyynärän levyinen rantakaistale. Veden ollessa\nkorkeammalla ei penkerettä luultavasti lainkaan näkynytkään. Päätimme\nlaskea maihin levähtääksemme hetkisen vaivojemme jälkeen ja saadaksemme\nhiukan oikaista puutuneita raajojamme. Paikka oli kylläkin kaamea,\nmutta säästyisimmehän pariksi tunniksi joen kauhuilta ja voisimme\nsamalla sovitella tavaramme paremmin kanoottiin. Valitsimme siis\nparhaimmalta näyttävän maihinnousupaikan ja kapusimme tuolle karulle\nrannalle saatuamme vihdoin monen yrityksen jälkeen kanoottimme kiviin\nkiinnitetyksi.\n\n\"Mikä kolkko paikka\", huudahti Good, joka ehätti ensimmäiseksi\nrantakiville; \"autius melkein huimaa päätäni\", lisäsi hän nauraen.\n\nJyrisevä kaiku vastasi heti kallioseinistä toistaen hänen sanansa monet\nmonituiset kerrat.\n\n\"_Huimaa päätäni -- ho-ho-ho! -- päätäni, ho-ho-ho_!\" jyrähteli\nkaameasti joka taholta ja kaiku kiiri yhä ylemmäksi herättäen siellä\ntoiset äänet, kunnes koko kuilu oli täynnä sekavaa melua ja karmivia\nnaurunhohotuksia, jotka taukosivat yhtä äkkiarvaamatta kuin olivat\nalkaneetkin.\n\n\"Oi Jumalani!\" kiljaisi Alphonse kauhusta suunniltaan.\n\n\"_Jumalani! Jumalani! Jumalani_!\" vastasi heti tuo hirvittävä kaiku\närjyen ja valittaen kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.\n\n\"Tämähän on pirujen pesä\", virkkoi Umslopogaas rauhallisesti. \"Huomaan\nsen kaikesta. Paikka on totisesti sen näköinenkin.\"\n\nKoetin selittää hänelle, että melun aiheutti merkillisin ja\nmieltäkiinnittävin kaiku mitä milloinkaan on kuultu, mutta hän ei\nottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.\n\n\"Kaiun minä kyllä tunnen\", sanoi hän. \"Eräs sellainen asusti vastapäätä\nmajaani kotona Zulu-maassa ja intombit (tytöt) tapasivat ilakoida hänen\nkanssaan, mutta se oli vain poikanen tähän verraten, jos tämä nyt\nsitten on kaiku, mitä en kuitenkaan usko. Ei, ei -- pirut täällä\npeliään pitävät, mutta niistä minä vähät välitän\", lisäsi hän ottaen\ntyynesti hyppysellisen nuuskaa. \"Matkia meitä he kyllä osaavat, mutta\neivät voi puhua omasta aloitteestaan eivätkä uskalla näyttää\nnaamaansakaan.\" Hän vaikeni eikä näyttänyt enää kiinnittävän\nvähintäkään huomiota sellaisiin raukkamaisiin vihollisiin.\n\nTämän jälkeen keskustelimme vain kuiskaten, sillä oli sietämätöntä\nkuulla jokaisen sanansa kimpoilevan seinästä seinään lukemattomat\nkerrat.\n\nKuiskauksemmekin aiheuttivat kuilussa salaperäisen hyminän, joka\nhaihtui vähitellen kuin pitkään huokaukseen. Kaiku on kylläkin\nhuvittava ja runollinenkin ilmiö, mutta tuossa kaameassa paikassa me\nsaimme siitä enemmän kuin tarpeeksemme.\n\nKotiuduttuamme hiukan rannan pyöreille kiville me aloimme hoidella\npalohaavojamme. Öljyä oli juuri niin paljon kuin tarvitsimme lyhtyymme,\njoten sitä ei liiennyt tähän tarkoitukseen, mutta joutsenista saamamme\nrasva kävi aivan täydestä. Soviteltuamme tavaramme uudelleen kanoottiin\notimme eväät esille, ja lienee tarpeetonta sanoa, että meillä kaikilla\noli hiukaiseva nälkä. Olimme olleet tainnoksissa monta tuntia ja\nkellojemme mukaan oli päivä jo puolessa.\n\nIstuimme piiriin ja olimme pian täydessä syömisen touhussa. Kylmä\nkauriinliha näytti maistuvan erinomaisesti ja kaikki purra jäyhäsivät\nhartaan äänettömyyden vallitessa. Nälästänsä huolimatta en voinut\npaljoakaan syödä, sillä tunsin itseni sangen sairaaksi ja heikoksi\nviime yön kärsimysten jälkeen ja päätäni kivisti hirmuisesti. Ateria\noli todellakin merkillinen. Hämärä oli niin synkkä, että tuskin näki\nkäsiään ja löysi suuhunsa. Istuessani siinä jytystellen lihamurikkaa\nsatuin vilkaisemaan taakseni -- olin kuullut jotakin rapinaa -- ja näin\nkivellä aivan selkäni takana suunnattoman suuren mustan kravun, joka\noli ainakin viisi kertaa tavallista suurempi.\n\nTällä peloittavan ja inhoittavan näköisellä eläimellä oli ulkonevat\ntuijottavat silmät, hyvin pitkät, taipuisat jalat ja jättiläismäiset\nkynnet. Seura ei minua lainkaan miellyttänyt ja joka taholta kivien\nvälistä ja kallioseinän halkeamista ilmestyi toisia tusinoittain.\nEväiden haju oli luultavasti houkutellut ne esiin piilopaikoistaan.\nMuutamat olivat jo aivan lähellä meitä. Katsoin kuin lumottuna tätä\nmerkillistä näkyä ja näin samassa suuren otuksen ojentavan peloittavat\nkyntensä ja ottavan pahaa aavistamattoman Goodin takapuolesta sellaisen\notteen, että hän ponnahti ulvahtaen seisoalleen herättäen henkiin\nkuilun kaikki kaiut.\n\nToinen, sangen kookas hirviö, iskeytyi Alphonsen jalkaan kiinni\naikomatta enää irtautuakaan, ja myrskyinen kohtaus seurasi, kuten\nvoitanee kuvitellakin. Umslopogaas ruhjoi tapparallaan kravun kilven,\njolloin eläin päästi merkillisen kitisevän äänen houkutellen paikalle\nsatoja muita heimolaisiaan, jotka huomatessaan kumppaninsa olevan\nkuoleman kielissä hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin velkojat vararikon\ntehneen velallisen pesälle. Suurilla saksillaan ne raastoivat uhrinsa\nsilmänräpäyksessä palasiksi ja näyttivät nauttivan ateriastaan.\n\nSiepaten käteen aseen, joka sattui olemaan lähinnä, kiven tahi melan,\nme kävimme noiden kummitusten kimppuun, joiden lukumäärä vain kasvoi.\nIskiessämme yhden vaarattomaksi syöksyivät toiset heti kaatuneen\ntoverinsa kimppuun omituisesti kitisten. Eikä siinä kylliksi. Milloin\nvain tilaisuus tarjoutui nipistivät nuo paholaiset meitäkin --\ntotisesti tuntuvia nappauksia -- ja koettivat ryöstää eväämme. Eräs\nsuunnattoman suuri musta hirviö huomasi nylkemämme joutsenen ja kävi\nsiihen kiinni kuin riivattu. Muut seurasivat esimerkkiä ja kaamea ja\ninhoittava näytelmä seurasi. Toinen riuhtoi sinne, toinen tänne ja\nheittipä tiimellyksen kuumuudessa moni hyökkääjäkin henkensä joutuen\nheti verenhimoisten toveriensa saaliiksi. Eläimistä lähtevä inhoittava\nhaju täytti ilman.\n\nNäky oli niin hirveä ja kummitusmainen, ettei kukaan meistä voinut sitä\nmilloinkaan unhottaa. Kuilun synkkä, mieltä masentava hämärä ja\ntaukoamaton, moniääninen ja korviahuumaava kaiku loivat tuolle\ninhoittavalle kohtaukselle kaamean ympäristön. Tuntunee oudolta, kun\nsanon, että noissa vihamielisissä eläimissä oli jotakin yllättävän\ninhimillistä. Oli kuin ihmisen kaikki pahat intohimot olisivat\nkätkeytyneet noihin eläimiin ja päässeet yht'äkkiä valloilleen. Ne\nolivat niin peloittavan rohkeita ja nerokkaita ja näyttivät kuin\nolisivat osanneet _ajatella_. Näytelmä olisi sopinut aiheeksi vaikkapa\ntoiselle Danten \"Infernolle\", kuten Curtis sanoi.\n\n\"Lähtekäämme kiireimmän kaupalla tiehemme!\" huudahti Good, \"tahi meistä\nei ole pian riepuakaan jäljellä.\"\n\nNoudatimme kehoitusta siekailematta. Työntäessämme kanootin\nrantakiviltä oli eläimiä jo laumoittain senkin ympärillä koettaen\nturhaan kiivetä sileitä laitoja myöten ylös. Voimakas tyrkkäys kiidätti\nmeidät pian keskijoelle ja tuo ateriamme jätteiden ääressä herkutteleva\nja tappeleva kaamea joukko häipyi nopeasti pimeään.\n\n\"Sanoinhan minä jo, että pirujen pesä tämä on, kuten itsekin näitte\",\nlausahti Umslopogaas rauhallisesti kuin asia olisi ollut päivän selvä,\nja eipä paljon puutu, etten yhdy hänen mielipiteeseensä.\n\nUmslopogaasin huomautukset olivat hänen tapparansa tapaiset -- ne\nsattuivat aina paikalleen.\n\n\"Mitäs nyt teemme?\" kysyi Curtis.\n\n\"Mitäpä muuta kuin annamme virran viedä\", vastasin minä. \"Tottapahan\nlopulta johonkin joudumme.\"\n\nKoko iltapäivän matkasimme siten kapean kaistaleen sinistä taivasta\nsiintäessä korkealla yläpuolellamme. Kuilun pohjassa oli niin hämärä,\nettei voinut huomata milloin päivä oikeastaan muuttui yöksi. Mutta\ntaivaan juova tummeni vähitellen, kunnes Good kiinnitti huomiomme\nylhäällä tuikkivaan yksinäiseen tähtöseen, jota katselimme suurella\nhartaudella muun työn puutteessa. Äkkiä tähti katosi, hämärä muuttui\nsynkäksi pimeydeksi ja veden tuttu pauhu täytti ilman.\n\n\"Jälleen maan alla\", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn\nkorkealle. Ei ollut epäilemistäkään -- luolan katto näkyi selvästi.\nKuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli\nedessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla\ntörmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen\nvähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme\njatkui taas entiseen totuttuun tapaan.\n\nTunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat\nnukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa\nsauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa\nhuomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa\nkuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain\nritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien\npensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili\nsuloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin\npäässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin,\nsillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on\ntavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan\nvoinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella\npäättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä\nkamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin\nmahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin\nsiemauksin yön suloista ilmaa.\n\n\n\n\nXI.\n\nSIINTÄVÄ KAUPUNKI.\n\n\nUmslopogaas paneutui myöskin nukkumaan, mutta minun silmistäni oli uni\nkokonaan kaikonnut. Tahdoin nähdä auringon nousevan. Noin tunnin verran\nodotettuani alkoi itäinen taivaanranta vähitellen vaaleta ja\nvedenpinnalla leijaileva tiheä sumu alkoi liikehtiä vielä tuskin\nhuomattavassa aamutuulessa kuin suunnaton aavearmeija. Oli kuin\nvetehisen väki olisi lähtenyt liikkeelle nousevaa päivää tervehtimään.\nKajastus taivaanrannassa muuttui yhä punaisemmaksi ja äkkiä levisi idän\ntaivaalle sädehtivä hohde, joka laajeni nopeasti, punasi pilvet,\nkultasi kaukaa siintävät vuorten huiput, kiiti harjanteelta toiselle ja\nsaattoi sanan kaikkialle taivaan majesteetin lähestymisestä. Kultaiset,\nkimmeltävät portit aukenivat vähitellen ja vihdoin ilmestyi aurinko\nkaikessa häikäisevässä loistossaan muuttaen hämärän yön kirkkaaksi\npäiväksi.\n\nYllämme kaartui sininen taivas ja vedenpinnalla aaltoileva tiheä usva,\njoka esti minua näkemästä kauemmaksi ympärillemme, haihtui pian yhä\nkorkeammalle kohoavan auringon kirkkaiden säteiden tieltä jakautuen\ntuhansiin hattaroihin, jotka muistuttivat jättiläismäisiä ilmassa\nleijailevia pumpulitukkoja. Hetkisen kuluttua hälvenivät nekin\nolemattomiin ja minä huomasin keinuvamme avaran ulapan sinisellä\nselällä, jonka toista rantaa ei näkynytkään. Noin kymmenen penikulman\npäässä takanamme näkyi silmänkantamattomiin ulottuva äkkijyrkkä\nvuoriselänne, jonka läpi tuo maanalainen joki oli epäilemättä meidät\ntälle järvelle kiidättänyt. Asianlaita olikin siten, kuten myöhemmin\nsain selville, ja tuon salaperäisen virran nopeudesta saa jonkinlaisen\nkäsityksen, kun ajatellaan, ettei kanoottimme vauhti ollut vieläkään\nkokonaan pysähtynyt. Katsellessani siinä ympärilleni tein minä tahi\noikeammin Umslopogaas, joka heräsi samassa, toisenkin hyvin yllättävän\nja tärisyttävän huomion.\n\nViitaten eteenpäin hän kiinnitti huomioni erääseen veden pinnassa\nkelluvaan vaaleahkoon esineeseen, joka oli hyvin omituisen näköinen.\nParilla melanvetäisyllä kiidätin kanoottimme lähemmäksi, jolloin\nhuomasimme, että esine oli kasvot alaspäin kelluva miehen ruumis. Asia\noli jo sinänsä kyllin vakava, mutta voitteko kuvitella kauhuani, kun\ntunsin hukkuneen, jonka Umslopogaas käänsi melallaan selälleen,\nonnettomaksi palvelijaraukaksemme, jonka maanalainen virta oli vienyt\nmukanaan pari päivää sitten. Tuijotin kauhusta sanatonna miehen\nkasvoihin. En ollut erehtynyt; hän se oli eikä kukaan muu. Mies, jonka\nluulin ainiaaksi kadonneen, oli seurannut meitä koko ajan kaamealla\nmatkallamme. Hän oli hirveän näköinen ja oli lukuisista merkeistä\npäättäen ollut sangen lähellä tulipatsasta -- toinen käsivarsi oli\naivan kokoonkäpertynyt ja tukka oli kokonaan irtautunut. Sanomaton\nepätoivo, joka oli kuvastunut miesparan kasvoilla hänen kadotessaan\nvirran pyörteeseen, näkyi niissä vielä nytkin.\n\nNäky oli todellakin järkyttävä ja vaikutti minuun tärisyttävästi,\nsairas ja heikko kun olin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen.\nIloitsin sentähden sydämestäni, kun ruumis alkoi äkkiä upota häipyen\npian näkyvistämme järven sinisen kuulakkaan syvyyteen. Tuntui kuin se\nolisi odottanut tuloamme ja poistui tehtävänsä täytettyään.\nLuonnollinen syy oli tietysti se, että ruumista kannattaneet kaasut\npääsivät vapaasti haihtumaan käännettyämme sen selälleen. Pinnalle\nkohonneet ilmakuplat särkyivät pian ja sininen ulappa päilyi kaikkialla\nyhtä tyynenä ja sileänä aamuauringon paisteessa. Palvelijaparkamme oli\nlöytänyt hautansa.\n\n\"Minkätähden tuo mies oikeastaan meitä seuraili?\" ihmetteli\nUmslopogaas, joka oli mietteisiinsä vaipuneena katsellut ruumiin\nvajoamista. \"Taitaapa olla huono enne meille molemmille, Macumazahn\",\nlisäsi hän lyhyesti naurahtaen.\n\nKäännyin vihaisesti häneen päin, sillä minä en voi sietää tuommoisia\njoutavuuksia, ja jos joku semmoisiin uskoo, niin pitäköön uskonsa omana\ntietonaan älköönkä sitä toisille tyrkyttäkö. Inhoan henkilöitä, jotka\naina keksivät toisen varalle kaikenlaisia vastenmielisiä enteitä uskoen\nniihin järkkymättömästi ja jotka eivät tiedä kuinka varhain nousta\nehtiäkseen höystämään aamiaisenne jonkun teitä koskevan ihmeellisen\nunennäön seikkaperäisellä selostuksella.\n\nToiset heräsivät samassa ja minä nielin kiukkuni nähdessäni heidän\nrajattoman ilonsa, kun olimme päässeet hengissä tuolta kaamealta joelta\nja saimme vielä kerran ihailla sinistä taivasta. Seurasi vilkas\nneuvottelu, mitä nyt oli tehtävä. Koska olimme hirvittävän nälkäiset\neikä meillä ollut enää juuri mitään syötävää, kun nuo jättiläiskravut\nolivat ryöstäneet melkein kaikki eväämme, päätimme pyrkiä lähimmälle\nrannalle. Mutta siinäpä olikin pulma. Me emme tienneet suuntiakaan,\nmissäpäin lähin ranta mahtoi olla, lukuunottamatta tuota äkkijyrkkää\nvuoriselännettä, jonka läpi olimme tulla puskeneet tuon maanalaisen\nvirran lennättäminä. Kaikkialla edessämme kimmelsi rannaton sininen\nulappa. Huomiomme kiintyi vihdoin suuriin vesilintuparviin, joita alkoi\nilmestyä vasemmalta käsin, ja me päättelimme niiden tulevan rannalta\nviettämään päivän järven siintävällä selällä. Käänsimme kanoottimme ja\naloimme vinhasti meloa sinnepäin, josta linnut tulivat. Aamutuuli\nkiihtyi kiihtymistään ja pian oli meillä mitä parhain purjetuuli, joka\noli kaikeksi onneksi aivan myötäinen. Kyhäsimme sauvoimesta maston ja\npeitteestä purjeen ja laskettelimme hyvää vauhtia myötätuuleen. Kun\npurje oli saatu pysymään, kävimme eväidemme jäännösten kimppuun, joimme\njärven raikasta vettä palan painoksi viritimme piippumme ja odottelimme\nrauhallisesti, mitä tuleman piti.\n\nPurjehdittuamme noin tunnin verran huudahti Good, joka tarkasteli\nkaukoputkellaan taivaanrantaa, että hän näki maata edessäpäin, ja\notaksui veden muuttuneesta väristä päättäen meidän olevan jonkun joen\nläheisyydessä. Katselimme hänen ilmoittamaansa suuntaan ja hetkisen\nkuluttua ilmestyi aamusumusta kuin mahtava kultainen kupukatto, jonka\nhohtavasta pinnasta auringon säteet heijastuivat säihkyvinä kimppuina.\nTuntui kuin olisin katsellut Lontoon Pyhän Paavalin tuomiokirkon\nkupolia. Siinä ihmetellessämme, mitä maailmassa tämä oikein mahtoi\nmerkitä, ilmoitti Good tehneensä vieläkin merkillisemmän huomion. Hän\nväitti nimittäin pienen purjeveneen lähestyvän.\n\nTämä uutinen, jonka todenperäisyyden pian omin silmin totesimme, sai\nmeidät suuresti hämmästymään. Seikka, että tämän tuntemattoman järven\nympärillä asustavat alkuasukkaat tunsivat purjehdustaidon, oli\nmielestämme jonkinlaisen sivistyksen merkki, ja me odotimme\njännityksellä veneen lähestymistä. Pian näimme, että purjehtija tahi\npurjehtijat olivat myös huomanneet meidät, sillä vene oli ohjattu\ntuuleen ja keinui hetkisen paikallaan ikäänkuin epäröiden. Sitten se\näkkiä kääntyi ja lähestyi nopeasti, tullen kymmenessä minuutissa noin\nsadan kyynärän päähän meistä. Näimme, ettei alus ollut yhdestä puusta\nkoverrettu kanootti, vaan pikemmin eurooppalaismalliin laudoista tehty\nvene, jonka purje oli harvinaisen suuri veneen kokoon verraten.\nHuomiomme kiintyi kuitenkin pian purjehtijoihin, joihin jäimme\ntuijottamaan hämmästyksestä sanattomina. Heitä oli kaksi, mies ja\nnainen, ja _he olivat melkein yhtä valkoiset kuin mekin_.\n\nKatselimme toisiimme aivan ymmällämme luullen erehtyneemme, mutta ei;\nolimme nähneet aivan oikein. He olivat molemmat tummatukkaisia ja\nkasvojen väri muistutti espanjalaisia tahi italialaisia. Olin koko\nikäni kuullut huhuja eräästä tuntemattomasta valkoisesta kansasta,\njonka piti asustaa tämän laajan tutkimattoman alueen ylänkömaissa, ja\nolin aina himoinnut päästä salaisuuden perille. Nyt näin omin silmin,\nettä huhut olivat puhuneet totta. Me olimme löytäneet tuon kansan ja\nriemuissamme me puristelimme toistemme käsiä onnitellen toisiamme\ntutkimusmatkamme odottamattoman menestyksen johdosta, josta saimme\nkiittää vain salaperäistä ja merkillistä sattumaa. Minua halutti\nmelkein hihkaista ilosta ajatellessani, että meidän oli suotu päästä\ntämän ihmeellisen salaisuuden perille. Tuo vanha roomalainen oli\ntotisesti oikeassa kirjoittaessaan sanat: \"Ex Africa semper aliquid\nnovi\", tuumi Curtis, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Afrikasta\nkuuluu aina jotakin uutta.\n\nMiehellä oli hyvin kehittynyt, mutta ei mikään erikoisen kaunis\nvartalo, musta karkea tukka ja säännölliset ja nerokkaat kasvot. Silmät\nolivat terävät kuin haukan ja nenä oli kauniisti kyömy. Hänellä oli\nyllään flanellin tapaisesta ruskeasta kankaasta tehty hihaton ihokas ja\nvyötäisillään lyhyen hameen kaltainen verho samaa kangasta. Sääret ja\njalat olivat paljaat. Oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä\noli pari kiiltävää metallirengasta, jotka olivat kaikesta päättäen\nkultaa. Naisella oli viehättävät kasvot, joita tummanruskea\nsuortuvainen tukka ympäröi, ja suuret säihkyvät silmät. Piirteet olivat\nhyvin kauniit ja kasvojen villi ja samalla arka ilme lisäsi vain hänen\nviehkeyttään. Hänen pukunsa oli samaa kangasta kuin miehenkin ja siihen\nkuului kuten myöhemmin näimme polviin saakka ulottuva liinainen,\nlähinnä ihoa pidettävä paita ja noin neljän jalan levyinen ja\nviidentoista pituinen kangaskaistale, joka kiedottiin kauniita poimuja\nmuodostellen vartalon ympärille niin, että kaistaleen pää, joka oli\nsininen, punainen tahi jonkun muun värinen, aina pitäjän\nyhteiskunnallisen aseman mukaan, pujotettiin vasemman olan yli ja\njätettiin eteen riippumaan. Oikea käsivarsi ja osa rintaa olivat aina\npaljaat. On aivan mahdotonta kuvitellakaan viehättävämpää pukua,\netenkin kun pitäjä on nuori ja kaunis kuten tässä tapauksessa. Se oli\ntodellakin yllättävän kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.\n\nOlimme sanattomina tuijottaneet tulijoihin, jotka olivat selvästi\nvieläkin hämmästyneemmät. Mies oli silminnähtävästi suuresti peloissaan\nja ihmeissään ja kierteli ja kaarteli ympärillämme uskaltamatta tulla\nlähemmäksi. Vihdoin hän kuitenkin tohti tulla äänen kuuluville ja huusi\nmeille jotakin jollakin kauniisti sointuvalla kielellä, josta emme\nymmärtäneet sanaakaan. Me vastasimme englannin, ranskan, latinan,\nkreikan, saksan, zulujen, hollannin ja kukuanan kielillä ja minä\nkoettelin kaikki osaamani Afrikan murteet, mutta mies pudisti vain\npäätään. Tämä kielten sekoitus näytti saattavan hänet aivan pyörälle.\nNainen katseli meitä koko ajan suurin silmin ja Good vastasi\nkohteliaisuuteen tuijottamalla värähtämättä takaisin monokkelinsa läpi,\nmikä tunkeilevaisuus näytti kaunotarta enemmän huvittavan kuin\nnärkästyttävän.\n\nKun ei mies tullut meistä hullua hurskaammaksi kaikista\nponnistuksistamme huolimatta, käänsi hän veneensä äkkiä rantaa kohti\npoistuen vinhan myötätuulen lennättämänä nopeasti kuin pääskynen.\nVeneen kiitäessä ohitsemme kumartui mies korjaamaan jotakin kohtaa\npurjeiden kiinnitysköysistössä, mitä tilaisuutta Good käytti heti\nhyväkseen lähettämällä lentosuukon tuolle nuorelle naiselle. Säikähdin\npahanpäiväisesti peläten Goodin julkean käytöksen aiheuttavan\nselkkauksia, mutta suureksi ilokseni ei mitään sellaista tapahtunut.\nNainen katsahti taaksensa ja huomattuaan miehensä eli veljensä, tahi\nmikä hän nyt oikein mahtoi olla, kiintyneen kokonaan tehtäväänsä, hän\nheitti myöskin lentosuukon suloisesti hymyillen.\n\n\"Vai sillälailla!\" hymähdin minä. \"Näyttää kuin olisimme vihdoinkin\nkeksineet kielen, jota tämänkin maan asukkaat ymmärtävät.\"\n\n\"Good on siinä tapauksessa verraton tulkki\", arveli Curtis.\n\nRypistin kulmiani, sillä minä en voinut sietää Goodin julkeuksia, minkä\ntämä kyllä tiesi aivan hyvin, ja muutin puheen aihetta.\n\n\"Mielestäni on aivan selvää\", sanoin minä, \"että tuo mies palaa ennen\npitkää joukko heimolaisiaan mukanaan, joten olisi parasta neuvotella\nmiten otamme heidät vastaan.\"\n\n\"Meidän tarvitsee ottaa vain huomioon, miten he meitä kohtelevat;\nmuusta ei voi olla kysymystäkään\", huomautti Curtis.\n\nGoodilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli meidän puhellessamme\nhakenut käsiinsä pienen tinalevylaatikon, joka oli ollut koko matkan\nhänen erikoisen huolenpitonsa alainen. Olimme usein olleet kyllissämme\nGoodille tuon laatikon takia, joka oli niin mahdottoman hankala\nkantaakin, mokoma, mutta Good ei luopunut siitä mitenkään eikä puhunut\nsen sisällöstäkään sanaakaan. Hän tuumi vain salaperäisen näköisenä,\nettä laatikon sisältöä saatettaisiin jonakin kauniina päivänä kipeästi\ntarvita.\n\n\"Mitä ihmettä aiot nyt tehdä, Good?\" kysyi Curtis nähdessään Goodin\npuuhailevan salaperäisen laatikkonsa kimpussa.\n\n\"Mitäkö tehdä!\" huudahti Good; \"muuttaa pukua tietysti, kun kerran\nihmisten ilmoille tullaan. Et suinkaan ole niin pöhkö, että luulet\nminun aikovan esiintyä näissä ryysyissä?\" Ja hän osoitti yllänsä olevaa\ntahriintunutta ja kulunutta matkapukua, joka oli meidän muiden\nvaatteisiin verraten tavattoman siisti ja jonka kaikki repeämät oli\nhuolellisesti paikattu.\n\nMeillä ei ollut siihen mitään sanomista. Seurasimme vain hartaalla\nmielenkiinnolla hänen hommiaan. Ensiksikin hän velvoitti Alphonsen,\njoka oli täysi mestari sillä alalla, kähertämään ja sukimaan hänen\ntukkansa ja partansa. Minä luulen, että hän olisi mielellään ajellut\npois koko parran, jos käsillä olisi ollut lämmintä vettä ja saippuaa.\nSitten hän ehdotti, että laskisimme purjeen ja ottaisimme järvessä\nperusteellisen kylvyn, minkä heti teimmekin Alphonsen suureksi\nhämmästykseksi. Ranskalainen nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle\nja huudahti ihmetellen, että nuo englantilaiset olivat todellakin\nkummallista väkeä. Umslopogaas, joka rakasti suuresti puhtautta, kuten\nkaikki ylhäisemmät zulut, ei uinut milloinkaan vapaaehtoisesti aivan\ntuntemattomissa vesistöissä, ja senpätähden hän ei nyt seurannutkaan\nesimerkkiämme. Kanootin perässä istuen hän katseli hilpeästi hymyillen\npärskytystämme.\n\nKylmä vesi vaikutti sangen virkistävästi ja kanoottiin noustuamme me\nemme kiiruhtaneet pukeutumaan, vaan istahdimme huolettomasti\npaikoillemme ja annoimme auringon kuivata seuraten samalla Goodin\npuuhia. Hän oli aukaissut laatikkonsa ja otti ensin esiin kauniin\nlumivalkoisen paidan, joka oli niin sileä ja puhdas, että olisi **luullut sen\njuuri tulleen Lontoon jostakin höyrypesulaitoksesta. Sitten ilmestyi\nlaatikosta muutamia vaatekappaleita, jotka oli kääritty kolmeen eri\nkäärepaperiin. Päällimmäisen ruskean paperin alla oli valkoinen ja\nviimeisenä oli hieno hopeapaperi. Katselimme ja ihmettelimme. Good\naukaisi käärön kerrallaan taittaen jokaisen paperin huolellisesti\nkokoon ja laatikkoon tallettaen ja vihdoin kimalteli hämmästyneiden\nsilmäimme edessä Britannian kuninkaallisen laivastoupseerin upea\nunivormu kaikessa loistossaan. Kultaiset olkalaput, punonnaiset ja\nnapit sädehtivät auringon paisteessa, miekka, kolmikolkkainen hattu ja\nkiiltävät saappaat olivat moitteettomassa kunnossa. Olimme suoraan\nsanoen aivan tyhmistyneet kaiken tämän komeuden edessä.\n\n\"Mitä!\" änkytimme me, \"mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat? Aiotko\npukea puvun päällesi!\"\n\n\"Totta kai\", vastasi hän rauhallisesti. \"Ensimmäisen kohtauksen\nvaikutus on hyvin tärkeä, etenkin kun on naisia saapuvilla, kuten äsken\noli laita\", lisäsi hän. \"Ainakin yhden joukostamme pitää olla\nsäädyllisesti puettu.\"\n\nEmme sanoneet enää mitään, loisto oli meidät täydellisesti masentanut\nja me tunsimme itsemme niin pieniksi. Ihmettelimme vain miten\ntaitavasti Good oli osannut kaikki nämä kuukaudet salaisuutensa\nsäilyttää. Yhden ehdotuksen rohkenimme kuitenkin tehdä -- että hän\npanisi teräspaitansa ihoa lähimmäksi. Hän pelkäsi puvun, joka oli nyt\nlevitetty auringon paisteeseen suoriutumaan, menettävän siinä\ntapauksessa hienon mallinsa, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi tähän\nvarokeinoon. Hauskinta oli seurata Umslopogaasin kasvojen ilmeitä hänen\nkatsellessaan Goodin ihmeellistä muutosta, ja puvun loisto oli vallan\nhurmannut Alphonse-paran. Kun Good oli vihdoinkin valmis, kaikki\nkunniamerkit rinnassaan ja kuvasteli itseään järven tyynessä pinnassa,\nei tuo vanha zulu voinut enää vaieta.\n\n\"Bougwan! Bougwan!\" sanoi hän, \"minä olen aina pitänyt sinua pienenä\nrumana miehenä, joka on lihava -- lihava kuin vanha lehmä vasikoimisen\naikaan, mutta nyt näen kokonaan erehtyneeni. Olet kuin pyrstöään\nlevittelevä sininärhi. Koreutesi häikäisee vanhat silmäni, Bougwan.\"\n\nGood ei pitänyt siitä, että hänen lihavuuteensa kiinnitettiin huomiota,\nmutta nyt ei puhe häntä lainkaan närkästyttänyt, sillä hän oli tällä\nhaavaa todellakin jotensakin hoikka. Monet kärsimykset olivat\nkaristaneet hänestä liiat lihat, joten Umslopogaasin tunnustus\nmiellytti häntä joka tapauksessa. Alphonse oli aivan haltioissaan zulun\nsanat kuultuaan.\n\n\"Ah!\" huudahti hän, \"kuinka mainiosti puku sopii teille, herra. Olette\nkerrassaan sotilaallisen näköinen ja rannalle päästyämme hurmaatte\nkaikki naiset, saadaanpa nähdä. Teitä ihaillessani muistan elävästi\nsankarillisen iso--\".\n\nLopetimme tässä hänen muistelmansa.\n\nKatsellessamme Goodin ihanuuksia valtasi meidät kilpailuhalu, ja me\naloimme kohennella asuamme parhaamme mukaan. Meillä oli jokaisella\njonkinlainen metsästyspuku, jotka olivat jokseenkin siistit, ja\npuhdistettuamme niitä vielä sieltä täältä me puimme ne teräspaitojemme\npäälle. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, ettei maailman\nhienoinkaan puku kykene minua kaunistamaan, olen aina yhtä kumara ja\nmitätön, mutta Curtiksen laita oli toisin. Hän oli aina yhtä komea ja\nryhdikäs, ja puettuaan nyt yllensä melkein uuden jahtipuvun\nsäärystimineen ja siroine kenkineen hän oli todellakin muhkea mies.\nAlphonse seurasi esimerkkiä ja taivuttipa vielä suuret viiksensäkin\nentistä mahtavampaan kaareen. Vanha Umslopogaaskin, joka ei juuri\nvälittänyt ruumistaan kaunistella, otti nyt hiukan öljyä lyhdystä\nvillatukkoon ja kirkasti päärenkaansa, joka oli hänen päällikköarvonsa\nmerkki, yhtä hohtavan kirkkaaksi kuin Goodin kiiltonahkasaappaat.\nSitten hän veti Curtiksen antaman teräspaidan päällensä, kiinnitti\n\"moochan\" eli vyötäisverhon uumilleen, puhdisti hiukan Inkosi-kaasin\nvälkkyvää terää ja oli valmis kohtaamaan kenet hyvänsä.\n\nOlimme nostaneet purjeen heti uintimme lopetettuamme ja olimme\npukeutumispuuhiemme kestäessä purjehtineet aika vauhtia rantaa tahi\noikeammin suuren joen suuta kohti. Noin puolitoista tuntia sen jälkeen\nkuin vene oli poistunut luotamme me näimme äkkiä suuren joukon veneitä\nlähtevän liikkeelle jokisuulta tahi satamasta meitä kohti. Eräässä\nhuomasin olevan kaksitoista paria airoja, mutta suurin osa lähestyi\npurjehtien. Näimme pian kaukoputkellamme, että tuo suuri airojen\nkuljettama vene oli sota-alus, koska sen miehistöllä oli jonkinlaiset\nunivormut ja korkealla keulakannella seisovalla vanhalla miehellä oli\nmiekka vyöllään. Tuo kunnianarvoisan näköinen vanhus oli ilmeisesti\nveneen komentaja ja hänen muhkea valkoinen partansa heilui tuulessa.\nToisissa veneissä oli kaikesta päättäen vain uteliaisuuden paikalle\nhoukuttelemaa väkeä, jotka kiiruhtivat kepeissä veneissään meitä kohti\nmahdollisimman nopeasti.\n\n\"Mitäs nyt!\" huudahdin minä. \"Mahtaakohan noilla olla paha mielessä?\".\n\nKukaan ei voinut vastata kysymykseeni ja me olimme kaikki verraten\nhuolestuneet nähdessämme miekkamiehen sotaisen asun.\n\nSamassa keksi Good lauman virtahevosia noin parin sadan kyynärän päässä\nja hänen mielestään oli sopiva keino osoittaa alkuasukkaille voimaamme\nampumalla jonkun laumasta, jos se vain kävisi päinsä. Kaikeksi\nonnettomuudeksi tuntui hänen ehdotuksensa meistäkin sangen nerokkaalta\nja seuraavassa hetkessä meillä oli käsissämme suurireikäiset\nrihlakkomme, joihin oli vielä muutamia panoksia jäljellä. Olimme\nvalmiit toimintaan. Eläimiä oli neljä, suuri uros, naaras ja kaksi\nvasikkaa, ja ne sukeltelivat koko ajan melkein samassa paikassa eivätkä\nnäyttäneet meitä lainkaan huomaavankaan. Tämä ennenkuulumaton\nvälinpitämättömyys tuntui minusta sangen merkilliseltä, ja asioiden\nnäin ollen me lähestyimme vaikeuksitta. Kun lähestyvät veneet olivat\nnoin viidensadan kyynärän päässä, alkoi Curtis taistelun ampumalla\nkuulansa toisen vasikan päähän. Se sattui aivan silmien väliin\nmurskaten jykevän otsan ja eläin katosi heti jättäen jälkeensä pitkän\nverijuovan. Laukaus oli varmaankin heti surmannut sen. Samassa\nlaukaisin minä kiväärini naarasta kohti Goodin huolehtiessa vanhasta\nsuuresta uroksesta. Olin tähdännyt hyvin, mutta en osunut kuolettavaan\nkohtaan, ja virtaheponi katosi pärskyen syvyyteen värjäten veden\nylt'ympäriinsä punaiseksi. Parin sekunnin kuluttua se näyttäytyi\njälleen raivoisasti päristellen ja silloin minä tyhjensin vasemman\npiippuni suoraan sen päähän. Eläin kuoli heti ja vaipui syvyyteen.\nGood, joka on kirotun huono pyssymies, päästi ensimmäisen laukauksensa\naivan harhaan ja toinenkin sipaisi vain hiukan otuksen vasenta poskea.\n\nToisen laukauksen ammuttuani minä katsahdin ympärilleni ja huomasin,\nettä kansa, jonka keskuuteen olimme niin ihmeellisellä tavalla\njoutuneet, ei tuntenut ampuma-aseita. Laukaustemme aiheuttama hämmästys\noli suunnaton. Toisista veneistä kohosi kauhun huuto, toiset kääntyivät\nympäri ja pyrkivät pakoon mahdollisimman sukkelaan ja tuo vanha\nmiekkamieskin näytti olevan sangen hämmästynyt ja levoton ja oli\npysähdyttänyt suuren veneensä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa\nenempään tarkasteluun, sillä samassa näyttäytyi otus, jota Good oli\nhaavoittanut, noin neljänkymmenen kyynärän päässä kanootistamme\ntuijottaen meihin raivoisasti. Päästimme yhteislaukauksen sitä kohti\nosuen useaan eri kohtaan, ja eläin katosi jälleen näkyvistämme pahoin\nhaavoittuneena.\n\nKatselijoissa alkoi uteliaisuus vähitellen voittaa pelon ja muutamat\nveneet purjehtivat aivan meidän lähellemme. Mies ja nainen, jotka\nolimme nähneet pari tuntia sitten, olivat heidän joukossaan ja heidän\nveneensä tulla kiidätti aivan meidän viereemme. Samassa näyttäytyi\nhaavoittamamme otus jälleen noin kymmenen kyynärän päässä heidän\nveneestään, jonka kimppuun se heti hyökkäsi peloittava kita avoinna.\nNainen huusi korviavihlovasti ja mies koetti ohjata sivulle\nväistääkseen pedon päällekarkauksen, mutta onnistumatta. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä minä näin eläimen suunnattoman punaisen kidan aivan\nveneen vieressä, jonka laitaan sen hohtavan valkoiset torahampaat\nrusahtaen iskeytyivät repäisten siitä suuren kappaleen, jolloin vene\nkaatui ja upposi heti siinäolijoiden jäädessä kokonaan veden varaan.\n\nEnnenkuin ennätimme ajatellakaan heidän pelastamistaan, ilmestyi tuo\nraivostunut eläin jälleen ja hyökkäsi nyt silmittömästi tyttöä kohti.\nMinä nostin pyssyni ja juuri kun nuo hirvittävät leuat olivat\nmurskaamaisillaan tyttöraukan pään, laukaisin minä tarkkaan tähdäten\nsuoraan pedon punaiseen kurkkuun. Eläin pyörähti selälleen ja alkoi\npäristellen kieppua ympäriinsä veren purskuessa sieraimista, mutta\nennenkuin se ehti tointua, lähetin minä toisen luodin aivan korvan\njuureen, jolloin eläin kääntyi hitaasti selälleen ja upposi kuin kivi.\nPelastimme sitten tytön, joka oli aivan uuvuksissa ja kovasti\nsäikähtynyt, mutta muutoin aivan vahingoittumaton meidän suureksi\niloksemme. Hänen seuralaisensa oli uinut heimolaistensa luo, joiden\nveneistä kuului hämmästyksen huudahduksia.\n\nHeillä oli kaikesta päättäen parhaillaan kiihkeä neuvottelu, mitä oli\ntehtävä. Antamatta heille aikaa pitempään keskusteluun, jonka tulos\nsaattoi käydä meille hyvin ikäväksi, me aloimme heti meloa heitä kohti.\nGood seisoi keulassa nostellen kolmikolkkaista hattuaan kohteliaasti\njoka taholle ja hymyili suloisinta hymyään. Useimmat veneet peräytyivät\nmeidän lähestyessämme toisten jäädessä paikoilleen, ja tuo suuri\nsota-aluksen tapainen vene tuli meitä kohtaamaan. Pian olimme\nvierekkäin ja minä näin selvästi, että tuo kunnianarvoisen näköinen\nvanhus katseli meitä pelonsekaisella hämmästyksellä -- etenkin Good ja\nUmslopogaas olivat herättäneet hänen ihmettelynsä. Hänen pukunsa oli\ntehty valkoisesta liinavaatteesta ja päärmätty purppuralla, mutta\nmuutoin se oli samanlainen kuin miehellä, jonka olimme ensin nähneet.\nVyötäisille kietaistu lyhykäinen hame oli samaa ruskeata kangasta ja\noikeassa käsivarressa ja vasemmassa pohkeessa olevat renkaat olivat\nmyös aivan yhtäläiset. Soutajat olivat alastomat vyötäisiä myöten, eikä\nheillä ollutkaan muuta verhoa kuin tuo lyhyt hame uumillaan.\n\nGood tervehti vanhusta äärimmäisen kohteliaasti tiedustellen samalla\npuhtaimmalla englannin kielellä hänen vointiaan. Vanhus vastasi\ntervehdykseen panemalla kaksi oikean käden sormea huulilleen ja sanoi\njotakin tuolla pehmeästi sointuvalla kielellä, jota ensimmäinenkin\nhaastattelijamme oli käyttänyt. Päänpuhdistuksella meidän täytyi tehdä\ntiettäväksi, ettemme ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan. Etenkin\nAlphonse, jolla oli synnynnäiset taipumukset kohteliaisuuteen, teki\nliikkeen niin sirosti ja huomaavaisesti, ettei äänettömyytemme olisi\nvoinut loukata ketään. Seurasi painostava hiljaisuus, kunnes minä,\nollen hirvittävän nälkäinen, päätin kiinnittää vanhuksen huomion tähän\nvakavaan tosiasiaan. Viittasin peukalolla suuhuni ja hieroin vatsaani.\nVanhus ymmärsi heti merkkikieleni ja alkoi innokkaasti viittoa rantaa\ntahi satamaa kohti. Samassa heitti eräs hänen miehiään köyden\nkanoottiimme näyttäen käsillään, että meidän piti sitoa se keulaan\nkiinni, minkä heti teimmekin. Soutajat panivat aironsa liikkeelle ja\npian olimme matkalla jokisuuta kohti niin että kokka kohisi toisten\nveneiden seuratessa nopeasti jäljessämme.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua saavuttiin sataman suulle jossa oli\nmeitä vastaanottamassa lukematon joukko veneitä väkeä kukkuroillaan, ja\nme totesimme heti, että tämän tuntemattoman maan asukkaat olivat kaikki\nhyvin yhdennäköiset. Ihon väri oli yleensä hyvin tumma, mutta lukuisia\npoikkeuksiakin huomasimme. Näin paljon naisia, joiden hipiä oli aivan\nhämmästyttävän valkoinen ja tukka vaalean kellertävä. Joki teki samassa\njyrkän polvekkeen ja meiltä kaikilta pääsi ihastuksen huudahdus\nnähdessämme ensi kerran tuon hurmaavan kauniin ja suurenmoisen paikan,\njonka nimi oli Milosis eli \"Siintävä kaupunki\", kuten myöhemmin saimme\nkuulla. (_Mi_ merkitsee kaupunki ja _losis_ etäinen, siintävä.)\n\nNoin viidensadan kyynärän päässä jokirannasta kohosi omituinen ainakin\nparinsadan jalan korkuinen äkkijyrkkä graniittiseinämä, joka oli\nepäilemättä joen muinainen ranta. Ojittamalla ja patoamalla saatua\nmatalaa pengermää jyrkänteen ja joen välissä käytettiin nyt moninaisiin\ntarkoituksiin. Siinä oli veistämöitä, laivavalkamia, leveitä kivettyjä\nteitä ja hedelmällisiä puutarhoja, jotka tekivät näköalan viehättävän\nkauniiksi.\n\nTuon taampana kohoavan äkkijyrkän kallion reunalla oli mahtava palatsi,\njoka oli tehty samasta graniitista, mistä perustuskin oli, ja\nrakennettu neliön muotoon, jonka satamanpuoleinen sivu oli jätetty\navonaiseksi. Sen sulki taidokkaasti tehty luja graniittimuuri, jonka\nkeskivaiheilla oli pieni portti. Hiukan myöhemmin kuulimme, että tuo\nupea rakennus oli kuningattaren tahi oikeammin kuningatarten palatsi,\njonka takana kaupunki vähitellen kohosi päättyen viimein hohtavan\nvalkoisesta marmorista tehtyyn rakennukseen, jonka kultaisen kupukaton\nolimme nähneet välkkyvän sumupilven yläpuolella kirkkaassa\naamuauringossa.\n\nTätä rakennusta lukuunottamatta oli koko kaupunki rakennettu\npunertavasta graniitista. Talot oli sijoitettu säännöllisiin neliöihin,\njoiden välissä leveät, hyvinlasketut kadut risteilivät, ja olivat talot\nkaikki yksikerroksisia. Kauniit istutukset ja lukemattomat pienet\npuutarhat talojen ympärillä tekivät verrattoman hauskan vaikutuksen\ntuossa punaisen graniitin yksitoikkoisuudessa. Kuningatarten palatsista\nlähti noin penikulman pituinen tavattoman leveä tie, joka näytti\npäättyvän kukkulan tasaiselle laelle, jolla tuo hohtavan valkoinen,\nkultakattoinen rakennus kohosi.\n\nMutta aivan silmäimme edessä oli Milosis-kaupungin suurin ihme, sen\nylpeys ja kunnia -- palatsista matalalle rantapengermälle vievät\nportaat, joiden suurenmoista kauneutta katselimme melkein\nhengittämättä. Portaat olivat ylhäältä kuudenkymmenenviiden\njalan levyiset, kuten myöhemmin mittasin, ja niissä oli\nsatakaksikymmentäviisi kolmen jalan levyistä askelmaa. Keskivaiheilla\noli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen tasanne, jossa portaat\njakautuivat kahtia ja päättyivät vihdoin kauniin kanavan reunalle, joka\noli johdettu joesta kallioseinämän juurelle. Vain yksi ainoa suunnaton\ngraniittikaari kannatti noita merkillisiä portaita, niin että tuo\nkeskellä oleva tasanne oli rakennettu juuri kaaren yläpuolelle. Tähän\ntasannetta kannattavaan mahtavaan kaareen nojautui hiukan pienempi\napukaari, joka kannatti portaiden yläosaa ja jonka kaltaista emme ole\nennemmin emmekä myöhemminkään milloinkaan nähneet. Sen ihmeellinen\nkauneus voitti herkimmänkin mielikuvituksen. Kaari oli viidensadan\nviidenkymmenen jalan pituinen ja sen korkea keskikohta näytti vain\nheikosti hipaisevan portaiden yläosan keskikohtaa toisen pään\nnojautuessa punertavan graniittiseinän tukevaan perustaan.\n\nTämä porraskäytävä mahtavine tukikaarineen oli semmoinen taideteos,\nettä kuka hyvänsä olisi voinut olla ylpeä sen monumentaalisesta\nsuurenmoisuudesta ja hämmästyttävästä kauneudesta. Sillä oli oma\ntarinansakin, jonka myöhemmin kuulin.\n\nPortaiden rakentaminen oli aloitettu jo hämärässä muinaisuudessa ja oli\nkeskeytynyt neljä eri kertaa, kun ei ollut ketään niin taitavaa miestä,\njoka olisi kyennyt työn lopettamaan, ja niin ollen saivat portaat olla\nkeskentekoisina neljättäsataa vuotta. Kuninkaan tytär oli luvattu\npuolisoksi miehelle, joka rohkenisi ryhtyä työhön ja kykenisi\ntaideteoksen täydentämään. Ellei hän onnistuisi, heitettäisiin hänet\narmotta jyrkänteestä alas, johon hän oli luvannut portaat sommitella\nvoimatta lupaustaan täyttää. Vuosisadat kuluivat eikä kukaan rohjennut\nilmoittaa olevansa halukas yrittämään, kunnes vihdoin eräs uljas\nnuorukainen, Rademas nimeltään, joka oli taiteilija ja rakentaja\nJumalan armosta, ilmoitti ryhtyvänsä työhön ja tekevänsä portaat\nvalmiiksi. Työn piti valmistua viidessä vuodessa ja hänelle annettiin\nrajattomasti työmiehiä ja rakennustarpeita. Kannattava kaari sortui\nkolme kertaa ja viimeisen onnettomuuden tapahduttua päätti Rademas\ntehdä itsemurhan, sillä hän oli huomannut menestyksen mahdottomaksi.\nEpätoivoisen päätöksensä hän oli aikonut toimeenpanna varhain\nseuraavana aamuna auringon noustessa.\n\nYöllä hän näki ihmeellisen unen. Eräs ihmeen ihana nainen tuli hänen\nluoksensa, siveli lempeästi hänen otsaansa ja kuin leimauksessa näki\nRademas työnsä valmiina ja miten hänen oli meneteltävä voittaakseen\nkaikki vaikeudet, jotka olivat näyttäneet aivan mahdottomilta\nratkaista. Hän heräsi samassa ja piirsi heti näyn muistiinsa alkaen\ntyön vielä kerran, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Ja viidennen\nvuoden viimeisenä päivänä hän saatteli morsiamensa, tuon ihanan\nkuninkaantyttären, portaita ylös palatsiin.\n\nHänestä tuli vihdoin kuningas ja hänestä polveutuu Zu-Vendis-maan\nnykyinen hallitsijasuku, jota nimitetäänkin \"Suuren porraskäytävän\nsuvuksi\". Nimi osoittaa, että äly ja kestävyys ovat portaat, jotka\nvievät maineen ja kunnian kukkuloille. Ikuistaakseen ihmeellisen unensa\nvalmisti Rademas valkoisesta marmorista ihanan veistoryhmän, joka\nesittää häntä itseään hetkellä, jolloin hengetär koskettaa hänen\notsaansa. Taideteos sijoitettiin palatsin suureen eteishalliin, jossa\nse on vielä tänäkin päivänä.\n\nSemmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen\nporraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein\nmuistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota\nkaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana\nkaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi \"Siintävä kaupunki\"\non ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat\ntaideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien\nkokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi,\nettä luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen\nmielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn\nkärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki,\nloivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta\nerämaan hiljaisuuteen kätketty.\n\n\n\n\nXII.\n\nSISARUSKUNINGATTARET.\n\n\nSuuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden\njuurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus\nnousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä\nvalinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi -- ampuma-aseet\nveimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin\nuteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä\ntöllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea\nhuulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi\nviimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen\npoistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että\nolin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti\ntodellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan,\nsillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen\nomistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin\nkättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.\n\nSuuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille\nja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin\nsäilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus\nluultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja\nlevottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että\ntavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään,\nettä ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja\nsaatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian\nhuomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli\nvalmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä\nvarten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut\nkehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu.\nOli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta,\nmonenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista\nviiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli\nerittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.\n\nMaukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä\nparinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet.\nHirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja\nlevon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet\nhiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli\nmeitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan\nyhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä.\nKummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame\nja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja\nkäsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen\nkansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli\naivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa\nmerkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi\n\"laillistettu\" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan\nnaimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli\nleski.\n\nVaippa eli \"kaf\", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina\nkantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla.\nMiesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen,\nkankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan.\nJokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja\nvasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin\nkansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä\nkaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että\noppaanammekin oli sellainen.\n\nTuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja\nkatseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme\nnäkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti\narvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän\nkumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan\npuvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden\nmahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta\nsuunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka\nkoristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan\nmestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden\nmainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen\ntekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme,\noli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä.\n\nSitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti\nkatsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat\nuhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä\nvuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden\nsuurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita.\nUmslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan\nhämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan\nsopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, \"oliko silta ihmisten\nvai pirujen rakentama\". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea\nyliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden\nhuimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja\nkalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä \"rakennustaidon\nihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä\nepäilytti, mahtoivatko _kaiteet kestää_.\"\n\nVälitasanteella pysähdyimme katsomaan allamme näkyvää maailman ihaninta\nmaisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti.\nPortaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli\nhakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin.\nKaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri\nkaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät.\nKäytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen\nreunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla\nsai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää\nsitä hyväkseen.\n\nKolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua\nporrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle.\nTämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin\nneljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista\ngraniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin\nkupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen\novi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi\nmeidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä\noli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli\nvirtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa\nkädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä\nkilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan\nsamanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli\nsaanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän\nkullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin\npuhunut totta.\n\nOppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle\npäästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin\nneljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja\naistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle\naivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli\nlaskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä\nholvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden\nverhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen\nkäytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka\nyksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin\nihmetellä.\n\nTämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme,\nsadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen\nveistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin.\nKummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä\nseinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut\npylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa\npäässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt\nportaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät\naina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä.\n\nRyhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on\nnoin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi\nnukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat\nkauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan\nvarjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut\nvuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka\nsulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen\nvieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan.\nEnkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla\nsamalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus\nalkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin\nkirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut\ntämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy\nuudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys\nhäviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on\nkuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin\nkädestä lähtenyt.\n\nKaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset\nvertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi\nvaltakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän\nmielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon\nsuuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa.\n\nKeskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka\nulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare\noli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi,\njolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat\nauringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja\nnoudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin\nvanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria,\njoiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa\nmuinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka\nmaan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen\nennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista\nmuukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan\nnäköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat\nsaattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta.\n\nSalin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke,\njolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet\nolivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty\npurppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti\ntaotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin\nselkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä\ntopaasista, olivat astinlautoina.\n\nValo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista,\npienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten\nampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti\ntuntematon tässä maassa.\n\nNäin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin\ntilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin\nkiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten\neteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia\nnojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli\nlumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja\nkullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen\nnojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo\nmiehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä.\n\nValtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä,\njoiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan\nasemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä\nviitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva\nkuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö,\njonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat,\njotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat\nkaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle\nulottuvine pitkine partoineen.\n\nHuomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen\njoukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän\noli hyvin vanha -- lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä --,\nhuomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan\nvyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja\nharmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat\npaljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan\npeittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan\nmahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan\nylimmäinen pappi.\n\nLähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan\nkohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat\ntoivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan\ntaaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nTuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin\nkäytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta\nheti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka\nnorsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia\nsanoja, joista viimeinen oli _Nyleptha_, kerraten lauseen kolmesti.\nToisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat\nsanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli _Sorais_. Hänkin\ntoisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä\nasestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään\nnelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista\nhenkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien\nkeihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen\nkuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret\ntulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä\nkaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään.\n\nOlen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy\nnähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan\nonnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten\nhurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria\n-- ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä -- ja solakan\nryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea\nolkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat,\nolivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin\nvalkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että\nniitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen\ntukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa\nja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä\nsäihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin\nCupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se\nkirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan.\nMitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa\noli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet\nolivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain\nkultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin.\n\nHänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara\nkuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin\nolkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat\nsuuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli\nmielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein\nkellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin.\nMitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja\nminkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat\nvalloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka\nkauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina\npiilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin\nhänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan\nsamanlainen.\n\nKun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun\ntunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta\narvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista -- näkö, sulous,\nnaisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin -- ja minusta\ntuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden\nkirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily\nolisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka\nuskollisia alamaisia.\n\nMutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten\nnaiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien\nkatsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa\nsivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä\nmielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa\nukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät\nilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan\ntervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja\nkuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen\nhunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka\nja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa\nauringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää\ntaustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän\nkatseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi\nmyöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan\ntoisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän\nnopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän\ntaas vähitellen.\n\nKatsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.\n\n\"Vai sillä tavalla\", ajattelin minä, \"nytpä saammekin katsoa eteemme,\nsillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista.\"\nJa minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on\nverrattava salamaan -- molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa\nonnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet\nvaltaistuimilleen -- koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia\n-- ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki\nläsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.\n\nOppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin,\nastui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja\npelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän\nalkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten\nmeidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen\nhämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten\nolimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan\nyliluonnollinen.\n\nMiehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin\nmyös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä,\netteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului\nnärkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan\naivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä\nhämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme\nviittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.\n\nSelvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon\npalvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä.\nHe kyllä surmaavat niitä itsekin -- määrättyinä aikoina niitä tapetaan\ntuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä -- mutta se ei\nestä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui\njuuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina\nsataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli\nkyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut\narvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.\n\nKun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen\nvanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän\noli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään\nAgon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli\nmeihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos\nolisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun\njumalansa lepyttämiseksi.\n\nKuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla\näänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten\npuhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello.\nSanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän\npuolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun\npuetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen\nilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten\nmyöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun\nCurtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli\npunastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut\nhänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli\npuristunut nyrkkiin.\n\nKiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin\nsanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais\nhäntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja\nkasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen\nkaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta\nNyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja\nhänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin\nsäestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään\nkumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista\npaitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui\nyhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.\n\nKun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi\nsuloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada\ntietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä\nkeksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen\nmahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja\nsaatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni\nhänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään.\nSorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän\nhänellekin.\n\nSitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen\nuteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä\nitseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli\nerehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa\nvirtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti\nkätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen\npappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi\nmeitä peloittavalla hangolla.\n\nTämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän\nsuloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka\nmiekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti\nCurtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen\nsisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä -- etenkin\nCurtista -- sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti\nosoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi\nja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen\nsai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen --\nniin ainakin luulen -- Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka\nmerkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja\nnyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä\nkunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko\n\"haastattelun\" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan\nCurtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi\nnäistä kohteliaisuuksista. _Minulle_ ei kumpikaan ojentanut kättään\nsuudeltavaksi.\n\nSitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen\noli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja\ntäsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille\nhymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa\nvartiostoa seurasivat häntä.\n\nKuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut,\nluoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja\nkallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen,\njota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput\nvalaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä\nhuoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta,\nmitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren\nhuoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä\noli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista\nnorsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja\nnaispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä\nkaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä\nkatselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun\nhopeanheleät näppäykset.\n\nOlimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta\nvain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi\npolttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten\njälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen\nateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille\nosoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja\nGood toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet\nolla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui\nUmslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme\njohtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja\nvietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua\nteräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme\nmataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle.\n\nOlin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut.\n\n\"Toden totta, Quatermain\", sanoi hän, \"oletko milloinkaan nähnyt\nsemmoisia silmiä?\"\n\n\"Silmiä!\" haukottelin minä; \"mitä ihmeen silmiä?\"\n\n\"Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on.\"\n\n\"En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi\", haukottelin minä, \"mutta\nmitäpä vikaa niissä olisi\", ja jälleen minä torkahdin.\n\nParin minuutin kuluttua minut taas herätettiin.\n\n\"Kuulehan, Quatermain\", sanoi ääni.\n\n\"No mitä nyt?\" vastasin minä kiukkuisesti.\n\n\"Näitkös nilkkoja? Toden totta --\"\n\nMutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen\nääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen\nkuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä,\nmahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen\nsuloista. Enkä välitäkään tietää.\n\n\n\n\nXIII.\n\nZU-VENDI-KANSA.\n\n\nEsirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka\npäähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka\nrunollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla\nkuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden\nkaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän\nehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä\nmahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa\nnaisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä\nsopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen\nnojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma\noli meidät saattanut.\n\nAlkaakseni aivan alusta on tämän maan nimi Zu-Vendis, joka johtuu\nsanoista zu, \"keltainen\", ja vendis, \"maa\". En ole milloinkaan saanut\ntäysin selville, mistä tuo nimi \"Keltainen maa\" oikein johtuu, eivätkä\nasukkaatkaan sitä tiedä. Kolmekin selitystä on kyllä olemassa ja\njokainen on yhtä pätevä. Sanotaan, että nimi johtuu maan harvinaisesta\nkultarikkaudesta, ja siinä suhteessa onkin Zu-Vendis oikea Eldorado,\nsillä tuota kallista metallia on siellä tavattoman runsaasti. Sitä\nsaadaan vanhoista kaivoksista, jotka ovat päivän matkan päässä\nMilosiksesta ja joita kävimme myöhemmin katsomassakin. On muitakin\nkaivoksia ja vuoristossa minä näin suuria kultaa sisältäviä\nukonkivisuonia. Kulta onkin Zu-Vendis-maassa hopeaa paljon yleisempi,\nja siitä johtuu, että hopea on maan laillinen maksuväline.\n\nSeikka, että ruoho muuttuu toisin vuodenajoin keltaiseksi kuin kypsä\nmaissi, voisi aiheuttaa nimen, jonka sanotaan myös johtuneen kansan\nalkujaan keltaisesta ihonväristä. Vanhan perimätiedon mukaan on kansan\nihonväri ollut alkujaan tummankellertävä, mutta monien sukupolvien\naikana se on muuttunut ylämaassa vähitellen aivan valkoiseksi.\nZu-Vendis on noin Ranskan kokoinen maa, muodoltaan soikea ja joka\ntaholta äärettömien piikkisten metsien ympäröimä, joiden takana on\nsatojen penikulmien laajuiset suot, erämaat ja ylitsepääsemättömät\nvuorijonot. Maa on kuin suunnaton ylätasanko, verrattava Etelä-Afrikan\ntasahuippuisiin vuoriin, jotka luovat vaihtelua sen rannattomiin\naavikkoihin. Milosis on ilmapuntarini mukaan noin yhdeksän tuhatta\njalkaa merenpinnan yläpuolella, mutta maan korkein kohta on luullakseni\nainakin noin tuhatsata jalkaa korkealla. Ilmasto onkin verraten kylmä\nja muistuttaa suuresti Etelä-Englannin ilmastoa, mutta on kirkkaampi ja\nkuivempi.\n\nMaaperä on hyvin hedelmällinen, jossa kaikki viljalajit ja etelän\nhedelmät hyvin menestyvät. Metsiä on runsaasti ja alemmilla paikoilla\nviljellään erästä lajia sokeriruokoakin. Kivihiiltä on niin paljon,\nettä sitä on monin paikoin maan pinnassakin, ja marmoria on sekä mustaa\nettä valkoista. Samaa voi sanoa kaikista metalleista paitsi hopeasta,\njota on niukasti ja jota saadaan eräästä vuoristosta maan\npohjoisrajalla.\n\nLännessä rajoittaa maata korkea lumihuippuinen vuoriharjanne, joka on\ntuon mainitun piikkisen metsävyöhykkeen takana, ja toinen, pohjoisesta\netelään menevä, jakaa maan kahtia ollen Milosiksesta noin\nkahdeksankymmenen penikulman päässä, johon sen korkeimmat kukkulat\nselvästi näkyvät. Tämä vuorijono on myöskin maan vedenjakaja. Suurempia\njärviä on kolme, joista Milosia -- sama, johon maanalainen matkamme\npäättyi -- on suurin ja joka on saanut nimensä rannalle kasvaneesta\nkaupungista. Sen pinta-ala on noin parisataa neliöpenikulmaa. Pienempiä\njärviä on paljon, joista toiset ovat suolaisia.\n\nTämä luonnon antimien suosima maa on hyvin tiheään asuttu ollen sen\nväkiluku arviolta noin kymmenen tahi kaksitoista miljoonaa. Väestö on\nmelkein yksinomaan maataviljelevää ja jakautunut eri luokkiin tahi\nsäätyihin kuten sivistyneissäkin maissa. Aatelisto omistaa maan, joka\non jaettu talonpojille jonkinlaisten vuokrasopimusten nojalla, ja suuri\nkeskiluokka, johon kuuluvat kauppiaat, virkamiehet, armeijan upseerit\ny.m., on myöskin olemassa. Rodun puhtaimmat edustajat ovat, kuten\nluullakseni olen jo maininnut, aivan valkoihoisia etelämaalaisin\nkasvonpiirtein, mutta yleensä on väestö jotensakin tummaa, vaikka\nmitään neekereille ja muille Afrikan kansoille ominaisia piirteitä ei\nole huomattavissa.\n\nMitään varmaa en voi sanoa mistä he polveutuvat. Heidän aikakirjansa,\njotka selostavat vuosituhansiakin vanhoja historiallisia tapahtumia,\neivät mainitse siitä mitään. Eräs historioitsija sanoo kyllä,\nluultavasti vain sen ajan tavan mukaan, että \"kansa oli tullut\nrannikolta\", mikä ei tee asiaa sen selvemmäksi. Zu-vendi-kansan\nalkuperä on häipynyt aikojen yöhön, eikä kukaan voi sanoa, mistä he\ntulivat ja mitä rotua he oikein ovat. Heidän rakennustaiteensa ja\nmuutamat kuvanveistokset johtavat mieleen muinaiset egyptiläiset ja\nassyrialaiset, mutta kun ajatellaan, että heidän rakennustensa tyyli on\nkehittynyt vasta viimeisten kahdeksan vuosisadan kuluessa, täytyy\notaksumasta luopua. Eikä heidän uskonnossaankaan ole jälkeäkään\nmuinaisten egyptiläisten jumalista ja menoista. Heidän käytöksensä ja\nheidän pukunsa muistuttavat myöskin juutalaisia, mutta on aivan\nkäsittämätöntä, miten juutalaisten uskonto olisi voinut aivan\njäljettömiin hävitä. Ehkä he ovat yksi noista kymmenestä heimosta,\njotka ovat hajautuneet ympäri koko maan piirin. Mene ja tiedä. Minä\nkuvailen vain kokemani tositapaukset ja jätän jonkun viisaamman\ntehtäväksi näiden kysymysten tutkimisen, jos nimittäin tämä\nkertomukseni sattuisi joutumaan julkisuuteen, mikä on hyvin epäiltävää.\n\nMinulla on kuitenkin oma pieni otaksuma, jonka ehkä rohkenen esittää.\nSe perustuu erääseen taruun, jonka kuulin kauan sitten Afrikan\nitärannikolla asuvilta arabialaisilta. Kerrotaan nimittäin, että\n\"kolmattatuhatta vuotta sitten\" oli maassa, jonka nimi oli Babylonia,\nvakavia selkkauksia, joiden johdosta eräs persialainen heimo vaelsi\nBushireen ja purjehti itäpohjoisen monsuunin kiidättämänä Afrikan\nitärannikolle. Siellä, kertoo tarina, joutuivat nuo \"auringon ja tulen\npalvojat\" otteluun rannikolla asuvien arabialaisten siirtolaisten\nkanssa, joiden alueen läpi he murtautuivat kadoten sisämaahan, eikä\nheitä ole sen koommin nähty.\n\nNyt minä kysyn, eikö ole mahdollista, että zu-vendi-kansa polveutuu\nnoista \"auringon ja tulen palvojista\", jotka tunkeutuivat arabialaisten\nalueen läpi ja katosivat jäljettömiin? Tämän kansan luonteessa ja\ntavoissa on paljon, joka soveltuu täydellisesti muinaisista\npersialaisista saamaani käsitykseen. Minulla ei ole luonnollisesti\nmitään kirjoja, joista voisin saada tukea väitteelleni, mutta Curtis\nsanoo, että mikäli hän muistaa maailman historiaa, oli Babyloniassa\nkuudennella vuosisadalla e.Kr. raivoisa kapina, jolloin suuri joukko\nväestöä karkoitettiin kaupungista. Oli miten oli, mutta totta on, että\npersialaisia on useampaan eri kertaan siirtynyt Persian lahden\nrannoilta Itä-Afrikan rannikolle vielä niinkin myöhään kuin\nseitsemänsataa vuotta sitten. Kilwan luona on persialaisia hautoja,\njoiden on todettu olevan seitsemän sadan vuoden vanhoja.\n\n[On vielä toinenkin otaksuma, joka voi luoda valoa zu-vendi-kansan\nalkuperään ja jota herra Quatermain tovereineen ei näytä\nmuistaneenkaan. Onhan mahdollista, että zu-vendit polveutuvat\nfoiniikkialaisista, joiden kehdon otaksutaan olleen Persian lahden\nlänsirannalla. Osa siirtyi Palestiinan rannikolle ja toinen osa\nItä-Afrikkaan, jossa on Mosambikin lähellä löydetty paljon\nfoiniikkialaisen asutuksen merkkejä ja jäännöksiä. Olisihan ollut\ntodellakin merkillistä, elleivät he olisi Persian lahdesta lähdettyään\npurjehtineet suoraan Itä-Afrikan rannikolle huomattuaan, että\nitäpohjoinen monsuuni puhaltaa kuusi kuukautta sinnepäin ja toiset\nkuusi kuukautta päinvastaiseen suuntaan. Tämän todennäköisyyden tueksi\nvoin vielä esittää, että vielä tänäkin päivänä vallitsee vilkas\nkaupankäynti Persianlahden ja Lamun ja muiden Itä-Afrikan satamien\nvälillä aina Madagaskariin saakka, joka on luonnollisesti tuo\n\"Tuhannenyhden yön\" saduissa ylistetty eebenholtsisaari. --\nJulkaisija.]\n\nVaikkakin maataviljelevä kansa on zu-vendi-kansa merkillisen sotainen,\nja kun sotaa ei voida käydä muita kansoja vastaan maan eristetyn aseman\ntähden, soditaan keskenään, mistä on se onnellinen seuraus, että väestö\nei kasva milloinkaan suuremmaksi kuin minkä maa voi elättää. Riitaisuus\non suurimmaksi osaksi hataran hallitusmuodon aiheuttama. Hallitsija on\nitsevaltias ja hänen tahtoaan uskaltavat vain papit ja mahtavimmat\nruhtinaat yksissä tuumin vastustaa, mutta kuten suurissa maissa usein\ntapahtuu ei hallitsijan tahto täälläkään pääse maan joka kolkassa\nkuuluviin, etenkin kun koko maa on mahtavien valtaherrojen hallussa,\njotka ovat kyllä nimellisesti hallitsijan alamaisia, mutta\ntodellisuudessa täydellisesti itsevaltiaat. He sotivat naapureidensa\nkanssa milloin heitä vain haluttaa, ja onpa sattunut, että he ovat\nkapinoineet kuningastaan tahi kuningatartaankin vastaan uhmaten tätä\nvuosikausia kaukana pääkaupungista olevissa lujasti linnoitetuissa\nlinnoissaan ja kaupungeissaan.\n\nZu-Vendis-maalla on ollut kuninkaantekijänsä yhtä hyvin kuin\nEnglannillakin, mikä tosiasia käynee ilmi, kun sanon, että tuhannen\nvuoden aikana on valtaistuimella ollut kahdeksan eri sukua, jotka ovat\nkuuluneet maan ylhäisimpiin ja päässeet valtaan anastettuaan verisellä\nsodalla hallitsija-arvon edeltäjältään. Nyt oli maassa paremmat ja\nonnellisemmat olot kuin moneen vuosisataan, sillä viimeinen kuningas,\nNylepthan ja Soraiksen isä, oli ollut kykenevä ja voimakas hallitsija,\njoka oli pitänyt papiston ja aateliston kovassa kurissa.\n\nHänen kuoltuaan pari vuotta sitten nousivat hänen lapsensa,\nkaksoissisaret Nyleptha ja Sorais, maan vanhan tavan mukaan yhdessä\nvaltaistuimelle, koska toisen tahi toisen vallasta syrjäyttäminen olisi\nheti sytyttänyt verisen kansalaissodan. Mutta yleensä oltiin kaikissa\npiireissä sitä mieltä, ettei tilanne voinut olla pysyväinen.\nKummallakin kuningattarella oli paljon kosijoita, jotka alati punoivat\njuonia toistensa tuhoamiseksi, ja yleinen mielipide oli, ettei\naseellista yhteentörmäystä voitu enää kauan välttää.\n\nUskonto on auringon palvomista, joka on painanut leimansa koko\nzu-vendi-kansaan. Maan koko yhteiskuntajärjestys perustuu siihen ja se\nilmenee kaikkialla. Aurinkoa seurataan kehdosta hautaan saakka. Kun\nlapsi syntyy, viedään se auringonpaisteeseen ja omistetaan juhlallisin\nmenoin, jotka vastaavat meidän kastetoimitusta, tuolle \"jumaluuden\nnäkyväiselle edustajalle, voiman lähteelle ja iäiselle hyväntekijälle\",\nja vanhemmat opettavat alati lapsilleen, että tuo suuri loistava\ntaivaankappale on kaiken hyvän tuoja, jota on kunnioitettava sen\naamulla ilmestyessä ja illalla taivaanrannan taakse häipyessä. Äiti vie\nlapsensa lähimpään kaupunkiin näkemään, kuinka suuressa auringolle\npyhitetyssä temppelissä pyhiä menoja toimitetaan. Siellä pienokainen\nnäkee suuren kultaisen alttarin, jolla ikuinen tuli palaa, kuulee\nvalkopukuisten pappien laulavan hymnejään ja näkee uhratun uhrin\nkatoavan alttarin alla palavaan tuliseen pätsiin kansan vaipuessa\npolvilleen. Siellä hänet kerran julistetaan mieheksi kultaisten torvien\nsoidessa, jolloin hänen on vannottava vala, että hän aina rakastaa\nhyvää ja vihaa pahaa. Sinne hän vie morsiamensakin saadakseen\nrakkaudenliittonsa vahvistetuksi ja saman alttarin ääressä tuo liitto\npuretaankin, jos niin onnettomasti käy, ettei sopusointu olekaan\npysyväinen.\n\nJa kun elämän tien viimeinen katkelma on taivallettu, tulee hän vielä\nkerran temppeliin täysissä aseissa ja arvokkaasti mutta toisten\nkantamana. Ruumis asetetaan putoaville pronssiluukuille alttarin\nedessä, ja kun laskevan auringon viimeinen säde kirkastaa hänen kelmeät\nkasvonsa, aukenevat luukut ja hän katoaa tuliseen pätsiin. Auringon\npapit eivät mene naimisiin ja heidät valitaan nuorukaisista, jotka\novat jo syntyessään auringolle pyhitetyt. Hallitsija nimittää\nylimmäiset papit, joita ei kukaan voi enää virasta erottaa ja jotka\ntodellisuudessa johtavat ja hallitsevat kansaa. He kuuluvat kaikki\nsuureen veljeskuntaan, jonka suurmestari on Milosiksen suuren temppelin\nylimmäinen pappi. Hänen käskyjään totellaan heti ja ehdottomasti\nvaltakunnan joka kolkassa. He ovat tuomarit ja lainoppineet, joiden\npäätöksistä voidaan vedota vain kunkin alueen korkeimpaan kuningasta\nedustavaan viranomaiseen ja viime kädessä kuninkaaseen; heillä on siis\nrajaton tuomiovalta kaikissa uskonnollisissa ja siveysrikoksissa.\nHeillä on myöskin oikeus julistaa niskoitteleva kansalainen pannaan,\nmikä on täällä yhtä vaikuttava ase kuin sivistyneimmissäkin maissa.\nHeidän valtansa on sanalla sanoen melkeinpä rajaton, mutta minun täytyy\nmyöntää, että auringon papit olivat myöskin viisaat eivätkä menneet\nmilloinkaan liian pitkälle valtaansa käyttäessään. Tapahtuu vain\naniharvoin, että he turvautuvat ankarimpiin keinoihin rikoksellisia\nrangaistessaan. Lempeydellä he koettavat pahuutta vastustaa ja varovat\närsyttämästä tätä voimakasta ja kuumaveristä kansaa, jonka suosio on\nheidän valtansa perustus. Kansa kunnioittaa ja pelkääkin heitä ja he\npuolestaan varovat, ettei heidän ikeensä käy liian painavaksi.\n\nPapit ovat myöskin maan ainoat oppineet. Tähtitiede on jotakuinkin\npitkälle kehittynyt ja kaikki papit osaavat lukea ja kirjoittaa, mihin\nvain harvat muut kansalaiset kykenevät.\n\nLait ovat yleensä lempeät ja oikeudenmukaiset, mutta eroavat sentään\nmonessa kohden meidän oikeuskäsitteistämme. Englannissa esimerkiksi\nrangaistaan omaisuuteen kohdistuvat rikokset paljon ankarammin kuin\nrikokset, joihin sisältyy vain henkilöön kohdistuva loukkaus, niinkuin\non asianlaita kaikkialla, missä raha on suurin mahti. Mies voi\npotkaista vaimonsa melkein kuoliaaksi ja saattaa lapsilleen mitä\nhirveimpiä kärsimyksiä oikeuden puuttumatta nimeksikään asiaan, mutta\njos hän varastaa vanhan saapasparin, saa hän kuitata rikoksensa\nistumalla ehkä vuoden kuritushuoneessa. Zu-Vendis-maassa on toisin.\nSiellä lait suojelevat enemmän henkilöä kuin omaisuutta ja panevat\nhenkilöllisen loukkaamattomuuden joka kohdassa ensi sijalle.\n\nMurha, valtiorikos, maankavallus, leskien ja orpojen sortaminen,\npyhyyden loukkaus ja maastapoistumisyritys (joka on myös pyhyyden\nloukkaus) rangaistaan kuolemalla. Tuomion täytäntöönpano on joka\ntapauksessa sama. Tuomittu heitetään elävältä tuliseen pätsiin, joka on\njokaisen auringolle pyhitetyn temppelin alttarin alla. Muut rikokset,\nmyöskin laiskuus, rangaistaan pakkotyöllä, johon liittyy ruoskiminenkin\naina rikoksen luonteen mukaan.\n\nZu-Vendis-maassa suo yhteiskunta jäsenilleen suuren henkilöllisen\nvapauden. Monivaimoisuus on laillistettu, vaikka useimmilla miehillä on\ntaloudellisista syistä vain yksi vaimo, sillä laki määrää, että miehen\non valmistettava jokaiselle vaimolleen eri koti, joka on sitten\nkokonaan asianomaisen vaimon oma. Ensimmäinen vaimo on aivan\nerikoisasemassa toisiin nähden ja hänen lapsensa saavat isän sukunimen.\nToisten vaimojen lapset kuuluvat äitinsä sukuun, mitä seikkaa ei\nsuinkaan pidetä lainkaan häpeällisenä. Ensimmäinen vaimo voi myöskin\navioliittoon mennessään panna ehdoksi, ettei hänen miehensä ota toisia\nvaimoja, mutta sellaiset tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaiset,\nsillä juuri naiset ovat monivaimoisuuden kiihkeimmät kannattajat. Siten\npääsevät useimmat naimisiin ja ensimmäisen vaimon asema on hyvin\nkadehdittu, sillä hänellä on todellisuudessa määräysvalta monessa eri\ntaloudessa. Avioliitto on oikeusturvaa nauttiva sopimus, joka\nvelvoittaa miehen kunnollisesti huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan\nja jota ei voida purkaa ilman molempien asianomaisten suostumusta.\nAvioero tapahtuu siten, että kaikki häämenot toistetaan päinvastaisessa\njärjestyksessä.\n\nYleensä on zu-vendi-kansa hyvin ystävällistä, älykästä ja huoletonta\nväkeä. Kaupankäynti ei ole kehittynyt intohimoksi, rahasta ei välitetä\nja työtä tehdään vain niin paljon, että kyetään elämään kukin säätynsä\nmukaan. He ovat itsepintaisen vanhoillisia ja suhtautuvat mitä\nsuurimmalla epäluulolla kaikkiin muutoksiin ja uudistuksiin. Laillinen\nmaksuväline on hopea, joka on lyöty erisuuruisiin neliskulmaisiin\nlevyihin, mutta yleisin vaihtoraha on kulta, jolla on sama arvo kuin\nmeillä hopealla. Kultaa käytetään myöskin runsaasti koristuksiin ja\ntaide-esineisiin. Enimmäkseen on kauppa kuitenkin luonnontuotteiden\nvaihtokauppaa. Maanviljelys, joka on pääelinkeino, on kehittynyt sangen\nkorkealle ja viljelemättömiä seutuja on hyvin vähän. Karjanhoitoa\nharjoitetaan myöskin suuressa mittakaavassa ja hevoshoito on niin\nhyvällä kannalla, etten ole missään nähnyt sen vertaista, en Euroopassa\nenkä Afrikassakaan.\n\nKaikki maa kuuluu oikeastaan valtiolle, joka on antanut sen\nhoidettavaksi muutamille valtaherroille, jotka vuorostaan ovat jakaneet\nalueensa pienemmille ylimyksille. Nämä vuokraavat maat talonpojille\nsaaden puolet sadosta. Järjestelmä on kauttaaltaan feodaalinen, kuten\nolen jo sanonut, ja minä olin suuresti ihmeissäni kohdatessani tämän\nvanhan tuttavan tuon ihmeellisen Afrikan salaperäisissä ja\ntuntemattomissa kätköissä.\n\nVerot ovat sangen raskaat. Valtio ottaa tuloista kolmanneksen ja\npapisto viisi sadalta jäännöksestä, mutta jos joku kansalainen joutuu\npuutteeseen syystä tai toisesta, antaa valtio hänelle säätynsä mukaisen\ntoimeentulon. Jos hän on laiska, pannaan hänet pakkotyöhön ja valtio\nhuolehtii hänen perheestään. Valtio rakentaa tiet ja kaupunkitalot,\njotka vuokrataan asukkaille hyvin pienestä vuokrasta, ja ylläpitää\nsotajoukon, johon kuuluu parikymmentätuhatta soturia. Papisto toimittaa\nkaikki tehtävät temppeleissä, suorittaa kaikki uskonnolliset menot ja\npitää koulua, johon kaikilla halukkailla on vapaa pääsy. Noita\ntiedonjanoisia on kuitenkin hyvin vähän. Toiset temppelit ovat\nhyvinkin rikkaat, mutta papeilla itsellään ei saa olla mitään\nyksityisomaisuutta.\n\nJäljellä on vielä yksi kysymys, johon minun on hyvin vaikea vastata.\nOnko zu-vendi-kansa sivistys- vai raakalaiskansa? Oma mielipiteeni\nsiinä asiassa on vieläkin häilyväinen. Ajatellaanpa heidän\nhämmästyttävän suurenmoisia saavutuksia esim. rakennus- ja\nkuvanveistotaiteissa. Etenkin viimemainittu on niin korkealle\nkehittynyt, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään, ja\nrakennustaiteen alalla voidaan vain muinaisen Egyptin taiteilijoita\nverrata Zu-Vendis-maan mestareihin. Maalaus sitävastoin on aivan\ntuntematon taidelaji ja Curtis, joka osaa yhtä ja toista, opetti heille\nmuutamia yksinkertaisimpia värienvalmistus- ja sekoituskeinoja. Lasia\nei oltu milloinkaan nähtykään ja saviteollisuus on hyvin alkuperäisellä\nkannalla. Paitsi aurinkoa on vesikello heidän ainoa ajantietonsa ja\nmeidän taskukellomme olivat suorastaan ihmekapineita. Höyry, sähkö ja\nampuma-aseet ovat tuntemattomat, eikä kirjapainotaidosta ole\naavistustakaan, onnellista kyllä. Siten he ovat monesta pahasta\nsäästyneet, sillä tuo vanhan kansan sananlasku \"mitä enemmän tietoa\nsitä enemmän murhetta\" on osoittautunut todeksi.\n\nHeidän uskontonsa on taas luonnonkansalle, joka ei paremmasta tiedä,\naivan luonnollinen. Heidän sydämissään on tieto korkeimman olennon\nolemassaolosta ja he palvovat aurinkoa, joka on luonnon ja kaiken\nelämän ylläpitäjä, tuona korkeimpana olentona. Muuten on heidän\nuskontonsa hyvin sisällyksetön ja köyhä. Auringosta puhuttaessa\nkäytetään tosin välistä nimeä \"jumalan asunto\", mikä ei kuitenkaan\nmerkitse sen enempää, sillä heidän palvontansa esine on itse tuo\ntulinen taivaankappale, jota välistä sanotaan \"iäisyyden toivoksi\",\nmikä on yhtä hämärä sanontatapa, syvempää merkitystä vailla. On\nkuitenkin paljon sellaisia, jotka uskovat sielun kuolemattomuuden ja\nhaudantakaisen elämän, jossa ihmisen puhdas ja nuhteeton maallinen\nvaellus palkitaan runsain määrin, mutta tämä vakaumus ei johdu heidän\nuskonnostaan, joka ei lainkaan tunne sellaisia oppeja. Totuutta\nkaipaaville etsiville sieluille on asia vähitellen kirkastunut ja\nmuuttunut järkähtämättömäksi vakaumukseksi. Minä tiedän, että esim.\nNyleptha uskoo lujasti kuoleman olevan vain muutoksen olotilasta\ntoiseen.\n\nMinun täytyy myöntää, ettei tämä auringon palvelus ole sivistyskansalle\noikein ominainen kaikesta loisteliaisuudestaan ja juhlamenojen\nmahtavuudesta huolimatta. Papeilla on kyllä kauniilta kajahtavat ja\nankaraa siveyttä todistavat puheet, mutta minä olen varma, että monet\nheistä ajattelevat asioita omalla tavallaan, vaikka eivät\nmielipiteitään muille ilmoittelekaan. Onhan luonnollista, etteivät he\nkäy mustaamaan laitosta, joka antaa heille suorastaan ruhtinaallisen\ntoimeentulon.\n\nKieli on hyvin sointuva, sanarikas ja taipuisa ja Curtis sanoo sen\nmuistuttavan suuresti nykyistä kreikan kieltä, jonka kanssa sillä ei\nole luonnollisesti mitään muuta yhteyttä. Kun kielen rakenne on mitä\nyksinkertaisin, oppii sen helposti, ja soinnukkuuden vaihtelu seuraa\ntarkoin sanojen ja lauseiden sisältöä. Ennenkuin kieltä osasimmekaan.\nymmärsimme sanojen soinnusta puhujan tarkoituksen. Sen tähden taipuukin\nkieli mainiosti runosäkeihin, joiden sepityksessä tämä merkillinen\nkansa on hyvin taitava.\n\nCurtis väittää, että kirjoitukseen tarvittava kirjaimisto on saatu\nfoiniikialaisilta, mistä lähteestä meidänkin kirjaimistomme on\nkotoisin, mutta kun olen oppimaton mies, niin en voi sanoa miten\nasianlaita oikein on. Tiedän, että zu-vendi-kansan kirjaimistossa on\nkaksikymmentäkaksi kirjainta, joista monet, etenkin B, E ja O, ovat\naivan samantapaiset kuin meilläkin. Kömpelöä ja sekavaahan heidän\nkirjoituksensa on, mutta kun Zu-Vendis-maan kirjoitustaitoiset henkilöt\neivät juuri kirjoittele kaunokirjallisia kertomuksia, vaan kuivia,\nmahdollisimman lyhyitä muistiinpanoja, niin parempaa ei kaivatakaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKUKKAISTEMPPELI.\n\n\nNukuttuani sikeästi melkein kaksitoista tuntia minä heräsin seuraavana\naamuna puoli kahdeksan vaiheilla ja tunsin olevani sangen reipas. Uni\non sentään siunattu asia ja muutos, jonka tuo kaksitoista tuntia\nkestänyt lepo oli saanut meissä aikaan, oli kerrassaan ihmeellinen.\nOlimme aivan kuin eri miehet.\n\nNousin istumaan silkkivuoteessani -- en ole milloinkaan ennen maannut\nsellaisessa -- ja ensimmäinen esine, jonka näin, oli Goodin monokkeli.\nHänestä ei muuta näkynyt, mutta lasin välkkeestä päättäen hän oli\nvalveilla ja tarkasteli minua odottaen minun heräävän.\n\n\"Toden totta, Quatermain\", alkoi hän heti, \"huomasitko tarkastella\nhänen hipiäänsä? Sileä kuin norsunluu, vai mitä?\"\n\n\"Älä nyt joutavia\", murahdin minä huomioni kiintyessä samassa\noviverhoihin, jotka liukuivat sivulle. Huoneeseen ilmestyi palvelija,\njoka viittomalla ilmoitti meille, että kylpy oli valmis. Nousimme heti\nja meidät opastettiin suureen marmoriseinäiseen huoneeseen, jonka\ntilavassa marmorialtaassa kristallikirkas vesi päilyi. Kylvettyämme\npalasimme huoneeseemme ja pukeuduimme ja menimme sitten\nruokailuhuoneeseen, jossa runsas ja maukas aamiainen jo odotti.\n\nAamiaisen jälkeen lepäilimme jälleen hetkisen ja ihailimme\nseinäverhojen ja mattojen aistikkaita värisommitteluja ihmetellen koko\najan, mitä päivä mahtoi oikein mukanaan tuoda. Olimme jo niin\nymmällämme, ettei mielestämme ollut enää mikään mahdotonta. Siinä vielä\nmakaillessamme ilmestyikin ystävämme henkivartijaupseeri ja pyysi\nsyvään kumartaen meitä seuraamaan häntä, minkä me teimmekin hiukan\nepäröiden ja pamppailevin sydämin, sillä me arvasimme, ttä tuo\nkylmäkatseinen ylimmäinen pappi Agon aikoi saattaa meidät nyt tilille\nnoiden kovanonnen virtahevosten surmaamisesta.\n\nMinä puolestani luotin lujasti kuningatarten lupaukseen suojella meitä\ntietäen vanhastaan, että naiset ajavat aina tahtonsa läpi tavalla tahi\ntoisella. Minuutin kuluttua saavuttiin palatsin portille, josta leveä\nvaltakatu johtaa kaupungin halki suoraan auringon temppeliin jatkuen\ntemppelin toisella puolen aivan kaupungin muurille saakka.\n\nPortit ovat suuret ja raskaat ja hyvin taidokkaasti taotut, ja niitä on\nkaksi paria. Toinen sulkee palatsin sisäänkäytävän ja toinen on\nsijoitettu ulkomuuriin ja välillä on syvä vallihauta, joka on ainakin\nneljänkymmenenviiden jalan levyinen. Vallihauta on täynnä vettä ja sen\nyli päästään nostosiltaa myöten, joka ylösvedettynä sulkee\nporttikäytävän kokonaan. Palatsi on silloin aivan valloittamaton.\nMeidän tullessamme paikalle aukenivat toiset porttien puoliskot ja\nmentyämme nostosillan yli me näimme edessämme kenties maailman\nsuurenmoisimman kadun. Se oli ainakin sadan jalan levyinen ja molemmin\npuolin oli rivi uhkeita yksikerroksisia taloja, jotka olivat punertavaa\ngraniittia. Talot olivat aivan yhtäläiset ja säännöllisen välimatkan\npäässä toisistaan, joten näköala oli aivan erilainen kuin Euroopassa,\njossa talot katujen varsilla on tungettu kiinni toisiinsa ja melkeinpä\ntoistensa sisäänkin. Katu, jonka toisessa päässä kohosi auringon\ntemppeli korkealla kunnaalla, oli noin penikulman pituinen ja sen\nvarrella asuivat maan mahtavimmat ylimykset, kuten myöhemmin kuulin.\n\nIhaillessamme siinä tuota kaunista näköalaa ilmestyi portille neljät\nkeveät ajopelit, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kaksi valkoista\nhevosta. Ajoneuvot olivat puusta ja kaksipyöräiset, ja noissa lujasti\nraudoitetuissa pyörissä oli vain neljä kehrävartta. Edessä oli ajajalla\npieni istuin, jota ympäröi jonkinlainen suojus, ja takana oli kolme,\njoista kaksi oli toisiaan vastapäätä, yksi kummallakin laidalla, ja\nkolmas aivan ajajan takana, selkänoja hevosiin päin. Ajoneuvot olivat\nkyllä kömpelöt, mutta eivät hetikään niin rumat kuin tästä kuvauksesta\npäättäen luulisi.\n\nMutta jos ajopelit olivatkin hieman puutteelliset, niin hevosissa sen\nsijaan ei ollut vähintäkään toivomisen varaa. Ne olivat suorastaan\nkaiken arvostelun yläpuolella. Kooltaan ne eivät olleet suuria, mutta\nhyvin vahvarakenteisia. Pää oli pieni, kaviot huomattavan suuret ja\nkoko ruumiinrakenne ilmaisi voimaa ja nopeutta. Olen usein koettanut\nsaada selville, mistä tämä hevosrotu mahtoi olla kotoisin, mutta sen\nalkuperä on yhtä hämärä kuin omistajainkin.\n\nMeille osoitettiin paikat kahdessa keskimmäisessä, sillä ensimmäiset ja\nviimeiset ajoneuvot olivat täynnä sotureita. Minä ja Alphonse nousimme\ntoiseen ja Curtis, Good ja Umslopogaas toiseen, ja sitten lähdettiin.\nIlma vain vihelsi korvissamme. Jos matka on lyhyt, ei Zu-Vendis-maassa\nmilloinkaan ajeta juosten, vaan hevoset kiitävät täyttä laukkaa.\n\nHeti kun olimme päässeet paikoillemme, huudahti ajaja jotakin, jolloin\nhevoset lähtivät tuulen nopeudella taipaleelle, niin että henki oli\naivan salpautua. Minä olin koko ajan suuresti peloissani, tottumaton\nkun olin sellaiseen kyytiin. Pelästynyt Alphonse piteli koko ajan\nsuonenvedontapaisesti istuimestaan kiinni ja tuijotti kauhistunein\nkatsein ympärilleen peläten jokaisen hetken olevan hänen viimeisensä.\nSamassa hänen mieleensä juolahti kysyä, mihin meitä oikeastaan vietiin,\nja minä kerroin hänelle, että olimme matkalla uhripaikalle, jossa\nmeidät elävältä poltettaisiin. Olisittepa vain nähneet hänen kasvonsa,\nkun hän tarrautui laitoihin kiinni huutaen surkeasti.\n\nMutta hurjannäköinen ajomiehemme vain hihkaisi eteenpäin nojautuen ja\nAlphonsen haikeat valitushuudot hukkuivat nopeasti laukkaavien hevosten\nkavioiden kopseeseen.\n\nEdessämme sädehti ihmeellisessä loistossaan ja hämmästyttävässä\nkauneudessaan auringon temppeli, zu-vendi-kansan ylpeys, joka on heille\nsama kuin mitä Salomonin eli Herodeksen temppeli oli juutalaisille. Se\non sukupolvien uhrautuvan työn tulos ja oli vasta viisikymmentä vuotta\nsitten täysin valmistunut. Mitään ei oltu säästetty ja tulos oli\ntodellakin ponnistusten ja uhrausten veroinen. Koko ei ole niin tavaton\n-- maailmassa on suurempiakin rakennuksia -- mutta piirteiden\nsopusointu, rakennustarpeiden laatu ja kalleus ja työ olivat kerrassaan\nverrattomat.\n\nTemppeli, joka on korkealla kukkulalla, on rakennettu auringonkukan\nmuotoon. Keskellä on valtava kupukattoinen halli, johon liittyy\nkaksitoista kullekin vuoden eri kuukaudelle pyhitettyä sivurakennusta,\njoissa on suurmiesten muistopatsaita. Suuri keskushalli on kolmesataa\njalkaa ympärimitaten ja kuvun kohdalta noin neljänsadan jalan korkuinen\nja siitä säteiden tavoin erkanevien sivurakennusten pituus on\nsataviisikymmentä ja korkeus kolmesataa jalkaa, niin että ne liittyvät\nkeskushalliin aivan kuin auringonkukan terälehdet kukan korkeampaan\nkeskustaan. Keskusalttarista jokaisen sivurakennuksen päähän on siis\nnoin kolmesataa jalkaa ja koko rakennus on niin ollen kuusisataa jalkaa\nläpimitaten.\n\nSeinät ovat puhtainta valkoista marmoria, joka on hiottu\nkuvastinkirkkaaksi, ja koko rakennus on Siintävän kaupungin punertavaan\ngraniittiin verraten kuin säihkyvä koriste tumman naisen otsalla. Kupu\nja sivurakennusten katot on katettu kokonaan kultalevyillä ja jokaisen\nsivurakennuksen päädyn harjalla on kultainen, siivekäs olento pasuuna\nkädessään. Kukin lukija kuvitelkoon mielessään ihmeellisen näyn, kun\nauringon säteet heijastuvat noista kultaisista katoista välähtelevien\ntulisäiläin lailla. On kuin tuhat häikäisevää valkeata palaisi\nvalkoisella marmorialustalla ja heijastus näkyy selvästi korkeimmille\nvuorille sadankin penikulman päähän.\n\nNäky on ihmeellinen, jonka vertaista ei maailmassa liene toista, ja\nvaikutusta kohottaa vielä se, että temppelin ympärille on istutettu\nsadanviidenkymmenen jalan levyinen vyöhyke uhkeita auringonkukkia,\njotka olivat juuri puhjenneet täyteen kukkaan.\n\nTämän ihmeellisen rakennuksen sisäänkäytävä oli pohjoispuolella kahden\nsivurakennuksen välissä ja sen edessä oli pronssinen portti. Ovet\nolivat marmorista ja koristetut kaunein vertauskuvallisin veistoksin ja\nkultasilauksin. Sisäpuolella oli vielä toiset ovet, jotka oli laitettu\noviaukkoa peittämään, joka olisi muuten rumentanut seinien kimmeltävän\nsileyden ja eheyden. Keskialttarin luota on näky kaunein mitä voi\nkuvitellakaan. Olette aivan pyhäkön keskellä ja yllänne kaartuu\ntemppelin huimaavan korkea marmorinen kupu, jonka kauniit kaaret\nmuistuttavat hieman Lontoon Pyhän Paavalin kirkkoa. Kuvun korkeimmassa\nhuipussa on aukko, josta kirkas valo tulvii temppeliin valaisten\nkultaisen alttarin. Itäisellä ja läntisellä seinällä on kaksi muuta\nalttaria, joiden yläpuolelta tunkeutuva valo karkoittaa hämärän\nkokonaan. Salaperäiset sivurakennukset aukenevat joka suuntaan ja\njokaista valaisee katosta tunkeutuva kirkas valonsäde. Niiden\nhiljaisesta ja salaperäisestä hämärästä häämöttävät manalle menneiden\nvainajien muistopatsaat.\n\nHermojanne värähdyttää selittämätön kammo, samalla kun tuo suurenmoinen\nnäky melkein lumoaa teidät ikäänkuin katselisitte Kenian auringon\nkultaamaa lumihuippua. Käännytte katsomaan kultaista keskialttaria,\njolla aina lepattaa vähäinen, kalpea liekki, vaikka ette sitä nyt\nnäekään. Alttari, joka on marmoria ja kokonaan kullalla katettu, on\nnoin kolmekymmentäkuusi jalkaa ympärimitaten ja neljä jalkaa korkea, ja\nylimpänä on jättiläismäistä liljaa muistuttava kukka, jonka suuret\nterälehdet ovat kullasta. Kun auringonsäteet keskipäivällä valaisevat\nalttarin, aukeaa kukka hetkeksi, jolloin siihen kätketty salaisuus\nilmestyy kaikkien nähtäväksi. Säteen kadottua sulkeutuu kukka\navautuakseen jälleen seuraavana päivänä auringon sitä hyväillessä.\n\nEikä siinä kaikki. Alttarin etelä- ja pohjoispuolella on puoliympyrässä\nsäännöllisin välimatkoin kymmenen kultaista enkeliä tahi siivellistä\nnaisolentoa. Ne seisovat alaspainunein päin kasvot siipien varjossa ja\nkoko asento ilmaisee syvintä kunnioitusta. Vielä on mainittava, ettei\nlattia ole kauttaaltaan marmoria. Keskusalttarin itäpuolella ja\nmolempien sivualttareiden edessä oli lattia kiiltävästä kuparista.\n\nItäisellä ja läntisellä seinällä olevat alttarit olivat aivan\nyhtäläiset, mutta paljon vaatimattomammat. Ne ovat myöskin kullasta ja\nkaksi kultaista siivekästä olentoa seisoo niiden kummallakin puolella.\nNiillä palava pyhä tuli ei saa milloinkaan sammua ja seinään niiden\nyläpuolelle on marmoriin upotettu kaksi sädehtivää kultajuovaa, jotka\novat kuin auringon säteet, ja niiden keskellä, jossa kolmannen säteen\npitäisi olla, on seinässä korkea ja kapea, ulospäin laajeneva aukko.\nNousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat itäisestä aukosta\npyhättöön, koskettavat keskusalttarin kultaista kukkaa ja valaisevat\nkirkkaasti läntisen alttarin. Auringon laskiessa viivähtävät sen\nviimeiset säteet hetkisen itäisellä alttarilla ennenkuin yön tumma\nverho kattaa maan. Paitsi näitä kolmea alttaria ei tuossa suuressa\nhuoneessa ole mitään muita esineitä tahi koristuksia, mikä minun\nmielestäni vain kohottaa paikan suurenmoisuutta ja juhlallisuutta.\n\nSemmoinen on tuo ihmeellinen ja kaunis rakennus lyhykäisesti kuvattuna,\njonka yksinkertaisuus vain kohottaa sen mahtavuutta. Kun minä vertaan\nsitä Euroopan kirkkoarkkitehtien monenlaisiin ja joutavanpäiväisillä\nkoristeilla kaunistettuihin tuotteisiin, niin minun täytyy sanoa, että\nmeidän sangen korkealle kehittyneellä rakennustaiteellamme olisi\noppimista Zu-Vendis-maan suurilta mestareilta. Astuessani tuohon\npyhättöön ja katseltuani hetkisen ympärilleni minulta pääsi huudahdus,\nettä \"täällähän tulisi kissakin uskonnolliseksi\". Lause tuntunee\nhyvinkin arkipäiväiseltä tässä yhteydessä, mutta ehkä se kuvaa\nmielentilaani paremmin kuin mitkään muotokauniit purkaukset.\n\nErään papin johtama soturijoukko oli meitä vastassa temppelin portilla\nja meidät vietiin erääseen sivurakennukseen, jossa saimme olla ainakin\npuolituntia. Pidimme lyhyen neuvottelun ja käsittäen olevamme suuressa\nvaarassa me päätimme myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, jos vain\nkimppuumme hyökättäisiin. Umslopogaas ilmoitti haluavansa mielihyvällä\nkoetella Inkosi-kaasin terää ylimmäisen papin Agonin kunnianarvoisaan\nkalloon. Ilmeisesti oli jotakin erikoista tekeillä, sillä kuulimme\ntemppeliin virtaavan paljon kansaa ja meillä oli kaikilla aavistus,\nettä meillä oli päivän tapahtumissa tärkeä osa.\n\nSamalla voin sanoa, että joka päivä uhrataan auringolle polttouhrina\njoku eläin, viljaa tahi hedelmiä. Juhlameno tapahtuu puolipäivän\naikaan, jolloin aurinko valaisee keskusalttarin, ja kun Zu-Vendis-maa\non jotakuinkin päiväntasaajan lähellä, sattuu tuo hetki jokseenkin\nkello kahdentoista vaiheille. Tänään piti uhritoimituksen tapahtua\nminun laskujeni mukaan kahdeksan minuuttia yli kaksitoista.\n\nLyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri\nviittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman\narvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät,\nja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän\nkansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes\nvilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat\nkansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli\nZu-Vendis-maassa nähty.\n\nIlmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia,\nja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen\nkiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen\nvalonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti\neteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari\neteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän\nalttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti\nkansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä\njoukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät\nkultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi\nystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki\nmuut olivat paljain päin.\n\nSeisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan\ntietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen\nhuminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan\nkäsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin\njoka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja\nSoraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin\ntyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.\n\nÄkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko\nalkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien\nkuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla.\nHeidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä,\njoista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti\nviidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni\nminä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset\noikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.\n\nJälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten\nminun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut\njotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan,\njolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen\nsivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen\ntarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta.\nKatsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani --\nkuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.\n\nSeisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin\nminä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että\nperäytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti\nmarmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille\nja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän\nvarovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden\nhuomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä.\nKatsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin\nhuomattavalla nyökkäyksellä.\n\nAgonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti\nvaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin\nrävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän\nkohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin\nsanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon\nkunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken\nhiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta\naukkoa:\n\n\"_Oi aurinko, laskeudu alttarillesi_!\"\n\nVielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä.\nHäikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin\ntulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet\nalkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli\npaloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko\nseurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä\ntoiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.\n\nPyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon\nvalossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan\nalttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa\npuhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi,\nhuudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: \"_Me uhraamme\nsinulle, oi aurinko_!\"\n\nKatsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan\nmeidän edessämme.\n\n\"Varuillanne!\" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin\nkumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti\ntemppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä\nhuokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin\ntahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin\nhenkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja\nkuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen.\nEdessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä,\njoka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin,\njonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan.\n\nHypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin\nkauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi\naivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni.\n\nSyntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen\nyrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme\nturviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme,\nmutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan\nniitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan,\njota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien\nuhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit\ntointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta\npitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa\nkuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä --\neräs pitkä ja roteva pappi -- kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan\naukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä\nvarten kuumennettu.\n\nHyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen\nhätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen\nsalamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua,\nhuusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten\nhenkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja\nkansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään\neikä kykene mihinkään.\n\nPätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä\nhiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa.\n\nYlimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa\nolivat kuin pirun kasvot.\n\n\"Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!\" huusi hän\nkuningattarille raivoisasti. \"Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan\nhallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo\ntarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet\nja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin\ntaivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat,\nsurmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi\nkuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää\nhäväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä\nmahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa\nnostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi\nkuningattaret!\"\n\n\"Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä\", vastasi Sorais\nsyvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy,\n\"mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi\nuppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän\nuhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen\nyhden pappisi.\"\n\nTätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti\nkuningattareen.\n\n\"Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat\nmuukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut\nja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he\nole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on\nvierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme\njoutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset\nvieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä\nsitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia\nheitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme\nsäädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen\npätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen\nruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!\"\n\nHän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt\nkansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen,\nhuudahti hän käskevästi:\n\n\"Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!\"\n\n\"Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?\" sähähti Agon\nhampaidensa välistä.\n\n\"Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien\", kuului kylmä vastaus.\n\"Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi\nruumiiden yli, jos niin tarvitaan.\"\n\nAgon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti,\nkannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että\nyleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat\nhyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä\nkohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he\nolleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät\nmuukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen\nruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja\nsalaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi,\njolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran.\n\n\"Ajattelehan toki, Agon\", lausui hän suloisella äänellään, \"että nämä\nmiehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo.\nItse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat\nkahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään\nvoida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan,\nniin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!\"\n\nNyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha\nkostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin\nvastenmielisesti.\n\n\"Tapahtukoon niin, oi kuningattaret\", vastasi hän. \"Menkööt miehet\nrauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme.\nTahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme\nrangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta.\"\n\nKansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme\ntemppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten\nvaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston\njulmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat\nmelkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta\nsuurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He\nkoettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet\nmyöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana\npäivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa\nhinnalla millä hyvänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\nSORAIKSEN LAULU.\n\n\nSelvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme\nasuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret,\nylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat\nmeille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian\nkokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi\nluonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme,\nvaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin\nkellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin\ntunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä\npukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia.\n\nEräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good\npukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä\nlähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet.\nMiehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun\nkohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa\nnäytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät\nlukuisia muistiinpanoja.\n\nGood oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan\nepäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän\nräätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria\nviikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan\nzu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman\nparaativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en\nunohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän\njälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin\nvälttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia\nvaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut\nhyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas\nei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen\nvyötäisilleen kietaistu vaate eli \"moocha\" oli kulunut rikki, teki hän\nuuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja\njuhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.\n\nKoko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin.\nSeuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme\nkolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat\nolevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli\nmukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja\nvälttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi\nUmslopogaas, joka ei ollut \"herroista\" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut\nopetella tuota \"akkojen kieltä\", ja kun opettaja meni hänen luoksensa\npapereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän\nsuostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia\nsaidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän\nkiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen\nystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas\nolla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.\n\nSiten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän\nmeitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme.\nVälistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi\nmarmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen\ntarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja\nvälistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla.\nUsein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa\nja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko\nkuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli\nNyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.\n\nHaukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa\nja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä.\nTavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä\nlintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan\nahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan\nettä se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan\nseuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan\nkohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein\nkatosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin\nhuvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja\nsalamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On\njännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita\nliikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä\npienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden\nlento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa\nlintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana\npilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä\nkiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen\nantiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät\npiilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka\niskee tasangolla kiitävän kauriin.\n\nVälistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän\nuljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa\nkaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme\nhyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset\npuut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja\nmuhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat\nja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven\nmyrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta!\nMiten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan;\ntuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä\nolevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon\npäin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet.\nÄitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se\noppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se\nvoi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien,\ntapojen ja kaiken -- paitsi ihmisluonteen -- muuttuvan, kunnes vihdoin\npäivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun\nja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.\n\nEnnenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!\n\nIltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista\nkuningatarten luona -- ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä\nkertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi\nhallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket\nolivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että\nylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja\nystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön\nhuomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin\nviehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin\nnainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli\nkylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli\nhillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin.\n\nMinä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran\nhuomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous\nnaisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme\nolivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä\nhuomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten\nkirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille\nsanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen,\nettä voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi\nopettajien olla naisia -- nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta.\nHänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja\nviehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään\nheidän maahansa, j.n.e.\n\nKaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli\njärkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat\nopettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen\nsamoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli\nhyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan\nnopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä\ntilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain\nlöydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus\nhuolissaan.\n\nGood oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset\npoistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa\nhänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme\ntienneet mitään.\n\nKuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana\naamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen\nkunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta\ntyttöä -- mikä merkitsee sangen paljon --, jotka niiasivat meille\npunastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan\nkieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen\ntoistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi,\nettä hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat\nillalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan\nvälttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen\nsukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja\nnykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen.\n\n\"Minkäpä sille nyt enää mahtaa\", murahti hän. \"Neidit ovat jo täällä ja\nloukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea\nkäyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai\nmitä?\"\n\nGood oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman\njoukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään\nhuoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit\ntodellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin\ntahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis\nnäytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla.\n\n\"Mitähän tästäkin vielä tulee?\" huokasin minä kurkistaessani\nkumppaneihini.\n\nSeuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat\nkysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme\nvointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan\nopettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan\nimpeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että\nhän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan \"herrojen pilkattava\".\nJoka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin\nsuurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja\nteeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan\nkauniit.\n\nKolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good\nkertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja\nmolemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä\nkeskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö;\nzu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan\nhuomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren\ntorakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he\nnäyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin\nkuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui\npehmeästi sanan \"käsi\", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan\n\"silmät\", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan\n\"huulet\", ja -- mutta juuri silloin _minun_ nuori neitini pudotti\ntorakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani.\n\nMinä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä\nsieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä\nkohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja _Nyleptha_\nastui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut\nperuuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä\nkoetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä\nmilloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten\nlukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä\npaikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä.\n\nEntä Nyleptha! Hän pysähtyi ovelle karahtaen ensin hehkuvan punaiseksi\nja muuttui sitten kuolonkalpeaksi.\n\n\"Soturit\", sanoi hän rauhallisesti, \"surmatkaa tuo nainen\", ja hän\nosoitti tyttöä, joka oli opettanut Curtista.\n\nMiehet kuulivat kyllä käskyn, mutta epäröivät.\n\n\"Totteletteko vai ette?\" kysyi kuningatar jälleen yhtä kylmästi.\n\nSilloin he lähestyivät tyttöä keihäät koholla. Curtis oli kuitenkin\nehtinyt toipua hämmästyksestään ja astui esiin huomatessaan, että\nkohtaus oli muuttumaisillaan kaameaksi murhenäytelmäksi.\n\n\"Takaisin!\" karjaisi hän vihaisesti asettuen säikähtyneen tytön eteen\nja jatkoi kuningattareen päin kääntyen:\n\n\"Hävetköön semmoinen hallitsija, joka tahtoo vuodattaa viatonta verta.\nTyttöä et tapa!\"\n\n\"Sinulla on epäilemättä syysi, miksi koetat häntä puolustaa!\" tiuskaisi\nNyleptha. \"Ethän kunnian miehenä voisi muuta tehdäkään. Mutta minä\nsanon, että hänen täytyy kuolla\", ja hän polki pientä jalkaansa\nsuunniltaan raivosta.\n\n\"Hyvä on\", vastasi Curtis; \"sitten kuolen minä hänen kanssansa. Olen\nnöyrin palvelijasi, oi kuningatar; tee minulle mitä ikinä tahdot\", ja\nkunnioittavasti kumartaen hän katseli kirkkailla silmillään\nkuningatarta suoraan silmiin.\n\n\"Toivoisin voivani tappaa sinutkin\", vastasi Nyleptha, \"sillä sinä vain\npilkkaat minua\", ja tuntien itsensä voitetuksi hän purskahti\nhillittömään itkuun ja oli niin kuninkaallisen suloinen intohimoisessa\nsurussaan, että minulle, vanhalle miehelle, kävi kateeksi Curtis, joka\noli saanut kunnian tukea hänen majesteettiaan. Kaiken sen jälkeen mitä\njuuri oli tapahtunut oli sangen omituista nähdä Curtiksen hellävaroin\npitelevän häntä, mikä seikka näytti juolahtaneen Nylepthankin mieleen,\nkoska hän riistäytyi yht'äkkiä irti ja riensi pois meidän jäädessä\nällistyneinä tuijottelemaan toisiimme.\n\nToinen henkivartija palasi kuitenkin pian ja ilmoitti, että tyttöjen\noli kuolemanrangaistuksen uhalla heti poistuttava kaupungista ja\npysyteltävä maaseudulla, missä tapauksessa heille ei mitään pahaa\ntapahtuisi. He lähtivät heti erään heistä huomauttaessa tyynesti, että\nminkäpä sille nyt mahtoi. Olihan kuitenkin hauskaa tietää, sanoi hän,\nettä heilläkin oli ollut kunnia opettaa meille hiukan zu-zendi-kansan\nkaunista kieltä. Minun opettajani olikin erikoisen sievä tyttö, ja\nunhottaen torakkajutun kokonaan minä annoin hänelle muistoksi kuuden\npennyn rahan, jota olin kauan pitänyt onnenrahanani. Entiset\nkunnianarvoisat opettajamme ryhtyivät jälleen työhönsä, ja lienee\ntarpeetonta sanoa, että muutos vieritti raskaan taakan sydämeltäni.\n\nKun me samana iltana pelosta vavisten saavuimme kuninkaalliseen\nillallispöytään, ilmoitettiin meille, että Nyleptha oli mennyt makuulle\nankaran päänsäryn tähden. Tämä päänsärky kesti kolme päivää, mutta\nneljäntenä iltana hän oli saapuvilla, ja ruokailuhuoneeseen\nsiirryttäessä hän ojensi suloisesti hymyillen kätensä Curtikselle\npyytäen hänet siten pöytäkumppanikseen. Ylläkerrottu pieni tapaus oli\nkokonaan unhottunut. Nyleptha huomautti vain naurahtaen, että käynti\nlukuhuoneessamme oli aiheuttanut hänen päänsärkynsä. Vakava\nahertamisemme kirjojen ääressä oli tehnyt häneen niin syvän\nvaikutuksen, oletti hän.\n\nCurtis vastasi kuivasti, että kuningatarkin oli hänen mielestään ollut\nsilloin tavallista vakavampi. Nyleptha ei sanonut siihen sanaakaan,\nvaan loi häneen vain pikaisen läpitunkevan katseen, ja puhe siirtyi\nmuihin asioihin. Illallisen jälkeen Nyleptha piti kanssamme pienen\nkuulustelun nähdäkseen mitä olimme oppineet ja sanoi olevansa tuloksiin\nhyvin tyytyväinen. Ja aivan omasta aloitteestaan hän piti meille\nsamalla zu-vendi-kielestä pitkän esitelmän, joka oli todellakin hyvin\nmielenkiintoinen.\n\nNorsunluisessa tuolissaan istuen kuunteli Sorais hilpeätä\nkeskusteluamme ja sanoi välistä pari sanaa hymyillen nopeaa, omituista\nhymyään, joka kirkasti hänen kasvonsa kuin salama tumman pilven. Hänen\ntumma kauneutensa, joka kammotti minua, oli hurmannut lähellä istuvan\nGoodin melkein kokonaan. Mutta minä huomasin, ettei hän välittänyt\nGoodin ihailusta, vaan oli tyyneydestään huolimatta katkerasti\nmustasukkainen sisarelleen Nylepthalle. _Hänkin_ rakasti Curtista, mikä\nhuomio täytti sydämeni murheella ja pelolla. Luonnollisesti en ollut\nasiastani aivan varma, sillä ei ole niinkään helppoa päästä selvyyteen\nhänen kaltaisensa ylhäisen ja ylpeän naisen sisimmistä tunteista,\nmutta olin huomannut pari pientä seikkaa, joiden nojalla tein\njohtopäätökseni. Vanha elefantinpyydystäjä tietää kuivasta ruohostakin,\nmistäpäin tuuli puhaltaa.\n\nSiten menivät toisetkin kolme kuukautta, joiden kuluessa opimme\ntyydyttävästi hallitsemaan maan kieltä, joka olikin sangen helppoa\noppia. Ajan oloon me saavutimme kaikkein suosion, ylimystenkin,\nja meidän viisauttamme ylistettiin kaikkialla. Muistaakseni\nolen jo sanonut, että Curtis opetti muutamille etevimmille\nteollisuudenharjoittajille lasinvalmistustaidon, ja vanhan almanakan\navulla, joka oli mukanamme, me pidimme maan oppineille useita esitelmiä\ntähtitaivaan salaisuuksista. Höyrykoneenkin ajatuksen onnistuimme\nkokeiden avulla selittämään muutamille oppineille, joiden hämmästys oli\naivan rajaton.\n\nLopulta päättivät maan johtavat henkilöt, ettemme saaneet millään\nmuotoa poistua maasta, mikä olisi ollut mahdotonta, vaikka meillä olisi\nollut siihen lupakin. Monenlaiset kunnianosoitukset tulivat osaksemme\nja meidät nimitettiin kuningatarten henkivartijajoukon upseereiksi.\nMeidät velvoitettiin asumaan palatsissa ja mielipidettämme kysyttiin\nmaan kaikissa asioissa.\n\nMutta kirkkaalta näyttävälle taivaallemme oli nousemassa suuri ja\nuhkaava pilvi. Noista kovan onnen virtahevosista emme olleet tosin\nkuulleet hiiskahdustakaan, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Agonin\njohtama mahtava papisto olisi unhottanut tekemämme pyhyydenloukkauksen.\nPappien vihamielisyys päinvastoin kasvoi päivä päivältä. Meidän\nmenestyksemme oli muuttanut heidän sokean uskonkiihkonsa hillittömäksi\nkateudeksi, ja he himosivat kostoa. He olivat olleet siihen saakka maan\nviisaat miehet, joita oli aina kohdeltu erikoisella taikauskoisella\nkunnioituksella, mihin asiaintilaan meidän saapumisemme vaikutti sangen\nhäiritsevästi. Laveat tietomme ja monet ihmeelliset kokeemme\nvaikuttivat sen, että Zu-Vendis-maan sivistyneimmät kansalaiset\nalkoivat yleisesti vieroa papistoa, joka vieritti syyn meidän\nniskoillemme ja oli päättänyt tuhota meidät.\n\nToinen välitön vaara uhkasi meitä sotamarski Nastan ja hänen\nhengenheimolaistensa taholta. Nasta oli ollut jo monta vuotta Nylepthan\nsuosittu kosija ja oli, mikäli minä huomasin, päättänyt ajaa tahtonsa\nperille kaikista vastuksista huolimatta. Meitä hän oli alusta alkaen\nkohdellut töykeästi, ja hänen huonosti salattu vastenmielisyytensä\nmeitä kohtaan saattoi leimahtaa ilmituleen millä hetkellä hyvänsä.\nMeidän saavuttuamme oli nimittäin kaikki muuttunut, tuo siveä Nyleptha\nei ollut enää häntä näkevinäänkään, ja syy oli helposti arvattavissa.\nRaivoissaan Nasta rupesi liehittelemään Soraista, joka pysyi häntä\nkohtaan kuitenkin jääkylmänä ja vain ivasi hänen huikentelevaisuuttaan.\nSilloin hänen mieleensä johtui pohjoisen vuorisolan toisella puolen\nolevat kolmekymmentätuhatta miekkamiestä, jotka olivat hänen käskystään\nmilloin hyvänsä valmiit naulaamaan päämme Milosiksen porttien päälle.\n\nMutta ensin hän päätti, kuten kuulimme, pyytää julkisesti Nylepthan\nkättä kuningatarten viime vuoden aikana säätämien lakien\nvahvistamistilaisuudessa, minkä hämmästyttävän uutisen Nyleptha\nilmoitti meille teeskennellyn huolettomasti, mutta hiukan\nvavahtelevalla äänellä tuon tärkeän päivän edellisenä iltana.\n\nCurtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata\nlevottomuutensa.\n\n\"Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle\nmiehelle?\" kysyin minä leikillisesti.\n\n\"Vastauksenko, Macumazahn?\" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille\nantamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan.\n\"En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä\ntehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan\", ja\npitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen.\n\nSamassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen.\n\n\"Quatermain, kuulehan\", kuiskasi Curtis minulle. \"En ole milloinkaan\npuhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä\nrakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä.\"\n\nOlin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle\nneuvon, joka mielestäni oli viisain.\n\n\"Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana\", sanoin minä.\n\"Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot\npuhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa\nvastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä\nhäiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis.\"\n\nMenimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten\nsuloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn\ntapaansa Goodin kanssa.\n\nAika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin\nkuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa\nsanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka\nolimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja\nvihdoin keksinkin keinon.\n\n\"Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?\" sanoin minä\nkumartaen syvään Soraiksen edessä. \"Laula meille, oi Yön tytär\n(Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana.\"\n\n\"Minun lauluni eivät ilahduta murheellista mieltä, Macumazahn\", vastasi\nhän, \"mutta jos teitä huvittaa, niin voinhan minä laulaa laulun\", ja\nnousten paikaltaan hän astui pöydälle asetetun sitran tapaisen\nsoittokoneen ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen hän alkoi kauniilla täyteläisellä äänellään\nlaulaa laulua, jonka sanat ja sävel olivat niin liikuttavat, että\nkuulijan sydän melkein seisahtui. Jokainen säe henki hylätyn katkeraa\nsurua ja epätoivoa.\n\n\"Nyt, Curtis\", kuiskasin minä, kun Sorais aloitti toisen värssyn.\n\n\"Nyleptha\", kuulin minä hänen sanovan, sillä olin niin jännityksessä,\nettä olisin kuullut heikommankin kuiskauksen Soraiksen laulusta\nhuolimatta -- \"Nyleptha, minun täytyy saada puhua kanssasi tänä iltana.\nMinä rukoilen, salli sen tapahtua.\"\n\n\"Miten se voisi käydä päinsä?\" vastasi Nyleptha. \"Me kuningattaret emme\nole kuten muut ihmiset. Meillä on aina vahdit ympärillämme.\"\n\n\"Minä odotan sinua keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona. Tiedän\ntunnussanan. Macumazahn ja zulu vahtivat, ettei kukaan voi yllättää\nmeitä. Oi tule, kuningattareni, älä kiellä.\"\n\n\"Eihän sellainen sovi\", mutisi hän, \"ja huomenna --\"\n\nSamassa alkoi laulun sävel hiljentyä vaietakseen pian kokonaan ja\nSorais kääntyi hitaasti ympäri.\n\n\"Minä tulen\", kuiskasi Nyleptha kiireesti, \"mutta muista, ettet jätä\nminua pulaan, jos henkesi on sinulle rakas.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nPATSAAN LUONA.\n\n\nOli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.\n\nCurtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien\nläpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto\npysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme\nvapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli\noikeus liikkua vapaasti missä halusimme.\n\nPääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon\nsuuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli\nmarmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen\nmieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat\nkatsomaan entisiä olinpaikkojaan.\n\nKirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia\nmustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja\nhänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.\n\nAsetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan\nedempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma\nvartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.\n\nOdotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria\nvasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti\nminut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat\nolisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.\n\nKuuntelin hengähtämättä ja hetkisen kuluttua kuulin selvästi vaatteiden\nkahinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Näimme erään olennon hiipivän\nvalojuovalta toiselle ja kuulimme jo pehmoisen sandaalin kosketuksen\nmarmorilattiaan. Seuraavassa hetkessä näimme pimennossa seisovan zulun\nkohottavan kätensä mykkään tervehdykseen, ja NyIeptha seisoi edessämme.\nMiten kaunis hän olikaan pysähtyessään hetkeksi kirkkaaseen kuutamoon!\nKätensä hän oli painanut sydäntään vasten ja hänen valkoinen povensa\nkohoili levottomasti. Hänen päänsä ympärillä oli keveä huntu, joka\nosaksi peitti hänen suloiset piirteensä tehden hänet entistä\nihanammaksi. Kauneus ei ole milloinkaan niin hurmaava kuin ollessaan\nosaksi peitetty antaen silloin mielikuvitukselle vapaamman vallan.\nSiinä hän seisoi edessämme hiukan epäröiden, mutta kuitenkin\nryhdikkäänä, ja mieleni valtasi kumma hurma. Sillä hetkellä minusta\ntuli hänen orjansa, joka vieläkin olen, sillä hän oli todellakin\nenemmän enkelin kuin rakastavan ja intohimoisen kuolevaisen naisen\nnäköinen. Tervehdimme häntä syvään kumartaen.\n\n\"Olen tullut\", kuiskasi hän, \"mutta tekoni on kovin vaarallinen. Te\nette tiedä, kuinka minua vartioidaan. Papit vahtivat minua. Sorais,\nNasta ja minun omat henkivartijanikin vaanivat askeleitani. Olkoot he\nvain varuillaan\", ja hän polki pientä jalkaansa. \"Olen nainen ja ajan\nasiani tarmolla, ja olen kuningatar, joka voi kostaa. Olkoon Nasta\nvaruillaan. Sen sijaan että antaisin hänelle käteni, minä otan hänen\npäänsä\", ja hän huokasi melkein nyyhkyttäen, mutta katsoi samassa\nmeihin hymyillen ja naurahti.\n\n\"Pyysit minua tulemaan tänne, herrani Incubu. Tahdot varmaankin\nneuvotella kanssani valtion asioista, sillä minä tiedän, että sinulla\non aina suuria suunnitelmia minun ja kansani hyväksi. Kuningattarena en\nvoinut evätä pyyntöäsi, vaikka yön pimeys minua hirvittikin\", ja jälleen\nhän nauroi katsoen Curtista loistavin silmin.\n\nAjattelin olevan parasta siirtyä hiukan edemmäksi, sillä nuo \"valtion\nasiat\" eivät olleet tietystikään sivullisia varten, mutta hän ei\nantanut minun mennä kauas. Minun piti pysähtyä parin askeleen päähän,\nsillä hän pelkäsi jonkun voivan yllättää meidät. Ja niin tapahtui, että\nminä kuulin tahtomattani kaikki mitä puhuttiin.\n\n\"Sinä tiedät kyllä, Nyleptha\", sanoi Curtis, \"etten minä pyytänyt sinua\ntulemaan semmoisten asioiden tähden tälle yksinäiselle paikalle.\nÄlkäämme tuhlatko aikaa turhan takia, vaan kuule, mitä tahdon sinulle\nsanoa. Minä lemmin sinua, Nyleptha.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Nylepthan kasvojen ilme muuttui. Veitikkamaisuus\nkatosi jäljettömiin ja hänen kasvoillaan kuvastui niin suuri rakkaus,\nettä ne muistuttivat hänen yläpuolellaan olevaa marmorienkeliä. Jokin\nprofeetallinen vaisto oli varmaankin ohjannut ammoin sitten kuolleen\nRademaksen kättä, kun hän oli ihmeellisen unensa hengettärelle antanut\njälkeläisensä kasvonpiirteet. Curtis oli luultavasti myöskin huomannut\ntuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden, sillä hän katsahti äkkiä kuun\nvalaisemaan kuvaan ja jälleen lemmittynsä kasvoihin.\n\n\"Sanot rakastavasi minua\", lausui Nyleptha harvakseen, \"ja sinun\näänessäsi on totuuden sävy, mutta mistä minä voin tietää, puhutko\ntodellakin totta?\n\n\"Vaikka\", jatkoi hän ylpeän nöyrästi, \"minä en olekaan mitään herrani\nedessä\", hän notkisti hiukan polviaan Curtikselle, \"jonka ihmeellisen\nkansan rinnalla me olemme vain lapsia, niin minä olen kuitenkin\nkuningatar, jonka käskyä sadattuhannet soturit tottelevat. Ja vaikka\nkauneuteni ei ole hänen silmissään minkään arvoinen\", hän nosti\nhuntuaan ja notkisti jälleen polviaan, \"niin minua pidetään\nkuitenkin kauniina kansani keskuudessa, ja siitä saakka kuin tulin\ntäysikasvuiseksi ovat kuningaskuntani mahtavimmat riidelleet kädestäni\nikäänkuin olisin hirvi, joka joutuu nälkäisimmän suden saaliiksi, tahi\nhevonen, joka myydään enimmän tarjoavalle. Suokoon herrani anteeksi,\njos puheeni väsyttää häntä, mutta hän on suvainnut sanoa rakastavansa\nminua, Nylepthaa, Zu-Vendis-maan kuningatarta, ja vaikka rakkauteni ei\nolekaan hänen mielestään suuriarvoinen, on se minulle kaikki kaikessa.\n\n\"Oi, miten voin minä tietää, että rakastat vain minua!\" huudahti hän\näkkiä muuttuneella äänellä. \"Voiko kukaan sanoa, ettet pian kyllästy\nminuun ja lähde luotani jättäen minut suremaan? Voihan olla, että\nrakastat jotakin toista naista, jota en tunne, mutta joka vielä elää ja\nhengittää tämän saman kuun alla, joka minua nyt katselee. Sano, miten\nvoin sen tietää!\" Ja hän kohotti kätensä Curtista kohti ja katsoi\nrukoilevasti hänen silmiinsä.\n\n\"Nyleptha\", vastasi Curtis, \"olen sanonut sinulle, että rakastan sinua,\nmutta kuinka voisin kuvata rakkauteni suuruuden? Voidaanko rakkautta\nmitata? Tahdon kuitenkin koettaa. Minä en kiellä eläissäni kohdanneeni\nmuitakin naisia, mutta minä sanon, että vain sinua minä rakastan\nkaikesta sydämestäni ja sielustani. Minä rakastan sinua nyt ja iäti, ja\nvielä kuolemani jälkeenkin sinun äänesi hyväilee korviani kuin ihanin\nsoitanto ja sinun kosketuksesi saattaa minut autuuden hurmioon. Siellä\non maailma kaunis, missä sinä olet, ja minä näen vain sinut: Oi,\nNyleptha, sinua minä en milloinkaan jätä; sinun ja rakkautemme tähden\nminä tahdon unhottaa kotini, kansani ja isänmaani. Sinä korvaat minulle\nkaikki. Sinun luonasi tahdon elää, Nyleptha, ja sinun luonasi tahdon\nkuolla.\"\n\nHän vaikeni ja katsahti lemmittyynsä, mutta Nyleptha painoi päänsä alas\neikä virkkanut mitään.\n\n\"Katso!\" jatkoi Curtis viitaten marmoriryhmään, jota kuu kirkkaasti\nvalaisi. \"Sinä näet tuon taivaallisen olennon, joka nojaa kädellään\nnukkuvan miehen otsaan, ja sinä näet, kuinka hänen kosketuksensa\nsaa hänen henkensä hehkumaan, niin että loiste kajastaa hänen\nkasvoilleenkin. Samoin on minunkin laitani. Sinä, Nyleptha, olet\nsytyttänyt sydämeni, joka ei ole enää minun omani, vaan sinun. Henkeni\nja elämäni ovat sinun, Nyleptha, muuta en voi sanoa.\"\n\nHän vaikeni nojautuen patsaan jalustaa vasten ja hänen silmänsä\nsäihkyivät. Kasvot olivat käyneet kalpeiksi, mutta uljas ja kaunis hän\noli katsella.\n\nNyleptha kohotti hitaasti kasvonsa ja katsoi häntä suoraan silmiin kuin\nlukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.\n\n\"Mitä minä, heikko nainen, voin muuta tehdä kuin uskoa sanasi\", lausui\nhän vihdoin ja hänen hiljainen äänensä helähti kuin hopeakello. \"Jos\nlienee niin sallittu, että olen nyt uskonut valetta, niin valkeneehan\nkerran sekin päivä, jolloin meidän on tästäkin hetkestä tili tehtävä.\nJa kuule nyt sanani, sinä kaukaa tullut muukalainen, joka olet\nryöstänyt sydämeni ja mielenrauhani. Käteni, ylhäisen sukuni, pyhän\nkiven, iankaikkisen auringon, kansani onnen ja valtaistuimeni nimessä,\njonka todennäköisesti tähtesi menetän, minä vannon olevani sinun niin\nelämässä kuin kuolemassakin. Tämän ensimmäisen pyhän suudelmani nimissä\nvannon rakastavani vain sinua viimeiseen hengenvetooni saakka ja vielä\ntulevassa elämässäkin, johon sanot meidän joutuvan kuolemamme jälkeen.\nSinun tahtosi on minun tahtoni ja sinun tiesi on minun tieni.\n\n\"Tiedätkös, herrani, miten nöyrä rakastavainen nainen voi olla? Katso,\nminä, kuningatar, polvistun eteesi uskollisuuden valaani vannomaan\", ja\ntuo suloinen olento laskeutui polvilleen kylmälle marmorille Curtiksen\njalkain juureen.\n\nEn todellakaan tiedä mitä sitten tapahtui, siliä voimatta enää pysyä\nkauemmin paikallani minä hiivin hiukan vilvoittelemaan vanhan\nUmslopogaasin viileään seuraan, jättäen rakastavaiset lopettamaan\nväliensä selvittelyä, mikä ei niin pian päättynytkään, ellen väärin\nmuista.\n\nUmslopogaas seisoi kuten tavallisesti tapparaansa nojaten ja katseli\nkuutamokohtausta suopeasti hymyillen.\n\n\"Ah Macumazahn\", virkkoi hän pudistaen päätään, \"teidän valkoihoisten\ntapoja minä en milloinkaan opi ymmärtämään. Syy on kait siinä, että\nolen jo liian vanha. Katsohan nyt noitakin. Kauniimpaa paria saa\nhakemalla hakea ja rakkautta ei näytä puuttuvan; miksi siis kaikki tämä\njuonittelu? Koska Incubu kerran rakastaa tyttöä, niin onhan selvintä,\nettä hän maksaa vaaditun hinnan kuin mies eikä tuossa turhia temppuile.\nSiten säästyisivät monet ikävyydet ja mekin saisimme nukkua yömme\nrauhassa. Mutta johon nyt! Puhutaan puhumasta päästyäkin ja\nnuoleskellaan, niin että oikein ilettää! Eugh!\"\n\nNoin puolentunnin kuluttua tuli \"kyyhkyspari\" luoksemme. Curtis\nsilmäili meitä hieman ujostelevasti, mutta Nyleptha huomautti vain\nrauhallisesti, että marmori oli sangen kaunista kuutamossa. Sitten hän\ntarttui käteeni sanoen, että olin hänen \"herransa\" paras ystävä ja niin\nollen myös hänenkin. Umslopogaasin kirvestä hän katseli uteliaasti ja\nsanoi merkitsevästi, että sitä tarvittaisiin luultavasti piankin häntä\npuolustamaan.\n\nSitten hän nyökkäsi meille jokaiselle ja katsahtaen hellästi\nlemmittyynsä hän kiiruhti pois häipyen salin hämärään kuin ihana näky.\n\nPaluumatkalla, joka sujui aivan onnellisesti, Curtis kysyi hilpeästi,\nmitä minä oikein tuumailin, kun olin niin vaiti.\n\n\"Ihmettelen vain tämän maailman järjestystä\", vastasin. \"Minkätähden on\nniin määrätty, että toiset miehet aina tapaavat kauniita kuningattaria,\njotka rakastuvat heihin, kun taas toisista ei kukaan välitä. Ihmettelen\nmyös, montakohan urhoollista miestä tämän yön tapahtumat vielä\nmaksavat.\"\n\nTunteet eivät näytä muuttuvan iän mukana, ja minä en voinut sille\nmitään, että olin hiukan mustasukkainen Curtikselle, niin rumaa kuin se\nolikin.\n\nSeuraavana aamuna sai Good tietää tämän iloisen uutisen ja hänen\nkasvoilleen levisi aurinkoinen hymy, sillä hän ei ollut iloinen\nainoastaan Curtiksen takia, vaan muustakin syystä. Hän lempi Soraista\naivan yhtä kiihkeästi kuin Curtis Nylepthaa, mutta hänen rakkautensa ei\nollut yhtä onnellinen. Hänestä, samoinkuin minustakin, oli näyttänyt,\nettä tuo tumma, Cleopatran näköinen kuningatar suosi omalla omituisella\ntavallaan Curtista paljon enemmän kuin häntä. Senpätähden hän olikin\nniin hyvillään, että mies, joka oli aivan tietämättään hänen\nkilpailijansa, oli ainiaaksi korjattu varmaan talteen. Hänen naamansa\npiteni kuitenkin hiukan, kun hänelle kerrottiin, että asia oli\npidettävä vielä toistaiseksi salassa kaikilta ja ehdottomasti\nSoraikselta. Tällä hetkellä voisi uutisen julkaiseminen aiheuttaa\nsellaisen valtiollisen mullistuksen, että siitä meidän olisi vaikea\nkunnialla selvitä. Meidän oli tarkoin harkittava kaikki puheemme ja\ntoimenpiteemme, sillä asian liian varhainen julkaiseminen voisi maksaa\nNylepthalle hänen valtaistuimensa.\n\nSamana aamuna olimme jälleen valtaistuinsalissa, ja minä en voinut olla\nitsekseni hymyilemättä, kun muistelin viime yön tapahtumia ja\najattelin, että jos nämä seinät voisivat puhua, niin ne tietäisivät\nkertoa kummia tarinoita.\n\nMitä näyttelijöitä naiset ovatkaan! Kultaisella valtaistuimellaan istui\nNyleptha kuninkaallisessa asussaan, ja kun Curtis astui sisään\nhenkivartijaupseerin täydessä univormussa ja tervehti häntä nöyrästi\nkumartaen, nyökäytti hän vain kylmästi päätään ja kääntyi heti\ntoisaalle. Tuo suuri huone oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lakien\nvahvistus oli juhlallinen toimitus, joka oli houkutellut paikalle\npaljon sellaisia, joiden ei olisi tarvinnutkaan viran puolesta olla\nläsnä. Kaupunkiin ja ympäristöön oli myös levinnyt huhu, että tässä\ntilaisuudessa Nasta aikoi julkisesti pyytää Nylepthaa vaimokseen, mikä\nuutinen oli myös houkutellut paljon ylimyksiä paikalle.\n\nYstävämme papit olivat tulleet oikein miehissä Agonin johdolla, joka\nkatseli meitä kostonhimoisesti, ja heidän joukkonsa olikin sangen\nmahtava. Pitkine valkoisine kauhtanoineen ja kultaisine vöineen, joista\nvälkkyvät kalanmuotoiset kilvet riippuivat, he erosivat kaikista\nmuista. Ylimyksiä oli, kuten jo sanoin, paljon saapuvilla ja jokaisella\noli mukanaan loistavasti puettu palvelijaseurue. Nasta seisoi heidän\nedessään sivellen miettivästi mustaa partaansa ja oli tavattoman äreän\nnäköinen.\n\nLakien vahvistustoimitus oli muuten hyvin vaikuttava. Loistavaan pukuun\npuettu upseeri luki kaikuvalla äänellä jokaisen lain ja ojensi sen\nsitten torvien toitahdellessa kuningatarten allekirjoitettavaksi,\njolloin kuningatarten henkivartijat kohottivat keihäänsä tervehdykseen\nja laskivat ne taas jymähtäen marmorilattiaan. Lukemiseen ja\nkirjoittamiseen kului pitkä aika, mutta vihdoin oli viimeinen käsissä.\nSe oli laki muukalaisista. \"Koska muutamat ylhäiset muukalaiset\", luki\nupseeri, \"olivat tehneet maalle arvaamattoman hyödyllisiä palveluksia,\nannettiin kolmelle heistä vähäiseksi korvaukseksi arvonimi 'ylimys' ja\nkuningatarten lahjoittamat arvokkaat maatilat.\"\n\nKun lahjakirja oli luettu ja allekirjoitettu, toitahtivat torvet ja\nkeihäät jymähtivät kuten tavallisesti, mutta valtaherrat kuiskailivat\nkeskenään ja Nasta puri hammasta. Heitä ei saavuttamamme suosio\nmiellyttänyt, mikä oli asianhaaroihin katsoen ehkä aivan luonnollista.\n\nSitten seurasi hetken hiljaisuus, jonka Nasta vihdoin keskeytti. Katse\nylpeänä hän astui esiin nöyrästi kumartaen ja pyysi saada esittää\nkuningatar Nylepthalle erään armonosoitusanomuksen.\n\nNyleptha kalpeni hiukan, mutta kehoitti armollisesti nyökäten Nastaa\nesittämään asiansa. Tämä tekikin sen lyhyesti ja suoraan asiaan käyden,\nkuten soturi ainakin. Muutamin koruttomin sanoin hän pyysi Nylepthaa\nvaimokseen.\n\nMutta ennenkuin Nyleptha ehti vastata, nousi ylimmäinen pappi Agon\npuhumaan ja esiintoi loistavan kaunopuheliaasti tämän ehdotetun\navioliiton moninaiset edut. Nastan alueethan olivat jo niin suuret,\nettä hän omisti melkein kolmannen osan valtakuntaa, joten liitto\nvahvistaisi arvaamattomasti kuningaskunnan eheyttä. Kansa ja soturit\nriemuitsisivat, sillä Nasta oli kuuluisa mies ja pohjoisessa asuvain\nvuoristolaisten suosikki. Vanhan kuningassuvun valtaistuimella\npysyminen oli taattu ja liitto saisi osakseen auringon täydellisen\nhyväksymisen ja siunauksen. Monet hänen esiintuomansa näkökohdat olivat\ntäysin pätevät ja valtion etua katsoen oli ehdotettu avioliitto hyvin\nedullinen, mutta ne eivät näyttäneet tekevän toivottua vaikutusta.\nNylepthan kasvot olivat Agonin puhuessa aivan liikkumattomat; hän kyllä\nhymyili, mutta hymyn alla piili kivikova ilme ja hänen silmänsä\nalkoivat omituisesti säihkyä.\n\nAgon vaikeni viimein ja Nyleptha valmistautui vastaamaan, mutta\nennenkuin hän ehti mitään sanoa, kumartui Sorais hänen puoleensa ja\nsanoi kuiskaten mutta kuitenkin niin kovasti että minä kuulin:\n\"Punnitse tarkoin vastauksesi, sisareni, sillä meidän valtaistuimemme\nvoivat olla sanojesi varassa.\"\n\nNyleptha ei sanonut siihen mitään ja hiukan hartioitaan kohauttaen ja\nomituisesti hymyillen Sorais nojautui tuoliinsa.\n\n\"Minulle on todellakin tapahtunut suuri kunnia\", lausui Nyleptha sitten\nrauhallisesti, \"kun minulle on ehdotettu avioliittoa, jonka tekin,\nAgon, olisitte valmis siunauksellanne vahvistamaan. Minusta tuntuu\naivankuin olisitte jo vihkinyt meidät, ennenkuin morsian on ehtinyt\nsanoa sitä tahi tätä. Nasta, minä kiitän sinua ja tahdon muistaa\nsanasi, mutta en aio vielä mennä naimisiin. Avioliitto on malja, jonka\nmaun tietää vasta sitten kun on siitä maistanut. Minä kiitän sinua\nvielä kerran\", ja hän nousi kuin mennäkseen.\n\nNastan kasvot mustuivat raivosta, sillä hän käsitti sanojen merkitsevän\nsitä, että hän oli saanut auttamattomasti rukkaset.\n\n\"Kiitän kuningatarta hänen armollisista sanoistaan\", vastasi hän\nvaivoin hilliten kiukkunsa ja ollen kaikkea muuta kuin kiitollisen\nnäköinen. \"Kätken ne sydämeni sisimpään sopukkaan. Minulla on vielä\ntoinenkin pyyntö. Ehkä kuningatar suvaitsee antaa minulle luvan lähteä\npohjoiseen omaisteni luokse odottelemaan, kunnes kuningatar suvaitsee\nvastata kosintaani joko myöntävästi tai kieltävästi. Ehkä\", jatkoi hän\nivallisesti, \"kuningatarta huvittaisi tulla jonkun kerran vierailemaan\nluokseni noiden muukalaisten keralla\", ja hän loi meihin synkän\nkatseen. \"Vuoristo, jossa asun, on tosin karu ja köyhä, mutta minulla\non siellä kolmekymmentätuhatta soturia teille tervetuloa toivottamassa.\nJa me vuoristolaiset olemme vakaata väkeä.\"\n\nPuhetta, joka oli selvä kapinanjulistus, kuunneltiin syvän hiljaisuuden\nvallitessa, mutta Nyleptha, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi,\nvastasi ylpeästi ja säkenöivin silmin:\n\n\"Ole huoletta, Nasta. Minä tulen varmasti näiden muukalaisten ylimysten\nkeralla sinua tervehtimään, ja jokaista vuoristolaistasi vastaan, jotka\nsanovat sinua prinssiksi, minä tuon kaksi aavikkosoturia, jotka sanovat\nminua kuningattareksesi, ja sittenpähän nähdään, kumpi rotu on\nsitkeämpi. Näkemiin siis!\"\n\nTorvet toitahtivat ja kuningatarten poistuttua hajausivat hämmästyneet\nläsnäolijatkin kiireesti ja pelokkaasti keskustellen. Raskain mielin\nminäkin astelin asuntoomme, sillä verinen kansalaissota näytti olevan\nvälttämätön.\n\nPari viikkoa kului aivan rauhallisesti. Curtis ja Nyleptha kohtasivat\nharvoin ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin pitää hellän suhteensa\nsalassa, mutta siitä huolimatta alkoi kaupungissa liikkua heistä mitä\nerilaisimpia huhuja, joiden alkuperää oli mahdoton saada selville.\n\n\n\n\nXVII.\n\nMYRSKY PUHKEAA.\n\n\nPuhuin äsken näköpiiriimme ilmaantuneista uhkaavista pilvenlonkareista\njotka tummenivat joka hetki ja joista Soraiksen toivoton rakkaus\nCurtikseen oli peloittavin ja vaarallisin. Niin kauniin ja ylhäisen\nnaisen rakkautta ei kukaan mies voi pitää joutavanpäiväisenä\npikkuseikkana ja Curtikselle se tuotti paljon huolta ja murhetta, hän\nkun oli niin vaikeassa asemassa. Myrsky läheni vinhaa vauhtia.\n\nVaikka Nyleptha olikin mitä suloisin nainen, täytyy kuitenkin totuuden\nnimessä sanoa, että hän oli hyvin taipuvainen mustasukkaisuuteen\nsaattaen siten rakastettunsa moneen pahaan pulaan. Soraiksen rakkaus\nalkoi ilmetä yhä kiihkeämmin eikä Curtis voinut panna sille mitään\nesteitä salaisuutensa säilyttämisen tähden. Muussa tapauksessa hän\nolisi voinut lopettaa sen heti sanomalla, että hän aikoi naida hänen\nsisarensa. Curtiksen rehellistä sydäntä kiusasi suuresti sekin seikka,\nettä hän tiesi Goodin rakastuneen korvia myöten tuohon omituiseen,\nmutta viehättävään \"yön tyttäreen\". Bougwan-parka oli todellakin\nlaihtunut niin, että hän oli vain varjo entisestään, ja monokkeli pysyi\ntuskin enää hänen silmässään. Sorais ei työntänyt häntä luotaan, vaan\npiti hänet huolettomalla keimailullaan juuri parhaassa vireessä\najatellen epäilemättä, että tuo rakastunut muukalainen saattoi olla\ntarvittaessa hyvinkin hyödyllinen. Minä koetin monin vihjauksin\nsaada Good-paran ymmärtämään tilanteen, mutta kun hän ei ollut\nkuulevinaankaan puheitani, ajattelin olevan parasta olla sekaantumatta\nkoko juttuun. Asiahan saattaisi siten vain pahentua.\n\nGood-parka, hän oli aivan naurettava lemmen huumassaan, ja hänen\nmieleensä johtui kaikenlaisia mielettömyyksiä, joilla hän uskoi\nedistävänsä kallista asiaansa. Vanhan kunnianarvoisan opettajansa\navulla hän sepitti pitkän rakkauslaulunkin, jossa toisinto: \"suutelen\nhuuliasi\" uudistui lukemattomat kerrat ja jonka hän aikoi jonakin\nkuutamoyönä laulaa lemmittynsä ikkunan alla.\n\nZu-Vendis-maassa on nimittäin aivan yleistä, että nuoret miehet\nkunnioittavat ihailemiaan naisia esittämällä jonkun kauniin laulun\nnäiden ikkunan alla, mihin tarkoitukseen tunnelmalliset kuutamoyöt ovat\nhyvin soveliaat. Olivatpa laulajan tarkoitukset vakavat tahi ei, niin\nei kukaan, jolle kunnianosoitus on omistettu, milloinkaan loukkaannu.\nYlhäisimmätkin naiset mukautuvat tapaan yhtä mielellään kuin\nenglantilainen neitonen kuulee kauniita kohteliaisuuksia.\n\nTähän vanhaan kansantapaan turvautuen Good siis päätti pitää serenaadin\nSoraikselle, jonka huoneet olivat meitä vastapäätä kapean pihan\ntoisella puolen. Mukanaan sitran tapainen soittokone, jota hän -- ollen\nkohtalaisen taitava kitaran soittaja -- oli oppinut helposti\nkäsittelemään, hän pani sitten eräänä kirkkaana yönä päätöksensä\ntäytäntöön. Nukuin jo sikeästi, kun konsertti alkoi, mutta heräsin\npian, sillä Goodilla on julma ääni, ja hyppäsin ikkunaan katsomaan mikä\noli hätänä.\n\nNäin hänen seisovan linnanpihalla kirkkaassa kuutamossa päässään\nsuunnaton strutsinsulista sommiteltu koristelaite ja yllään väljä\nsilkkinen viitta, joka on kylläkin sopiva vaatekappale tällaisissa\ntilaisuuksissa. Sitransa ontuvalla säestyksellä hän esitti parhaillaan\nmelkein täyttä kurkkua karjuen sepittämäänsä kamalaa rakkaudenhymniä.\nHovineitosten ikkunoista kuului tukahdutettua tirskuntaa, mutta Sorais,\njota minun täytyi vilpittömästi surkutella, jos hän sattui esityksen\nkuulemaan, ei näyttänyt pienintäkään elon merkkiä. Kun laulu\nintohimoisine toisintoineen \"suutelen huuliasi\" ei tuntunut loppuvan\nlainkaan, kyllästyimme mekin -- olin herättänyt Curtiksen katsomaan\nhullutusta -- näihin kissannaukujaisiin. Huusin Goodille, että täytä\nnyt jo uhkauksesi ja anna sitten ihmisten nukkua yönsä rauhassa, mikä\nkehoitus jäähdytti kokonaan hänen kuuman verensä. Laulajaiset loppuivat\nsiihen.\n\nTilanteen vakavuudesta huolimatta oli tapaus sangen huvittava ja\nosoittaa, että kaikissa asioissa, vakavimmissakin, on aina jokin\nhuvittava piirre, jos vain voidaan huomata se. Kyky löytää tuo piirre\non korvaamaton taito, jota pitäisi aina pyrkiä kehittämään.\n\nSorais kävi sitä kiihkeämmäksi mitä enemmän Curtis karttoi häntä, ja\nlopulta muuttui tilanne aivan sietämättömäksi. Jostakin merkillisestä\nsyystä hän oli aivan sokea huomaamaan asian oikeata laitaa ja minä\npelkäsin kovin hetkeä, jolloin hänen silmänsä aukenisivat. Hän oli\nvaarallinen nainen, jota ei ollut hyvä loukata tahallaan eikä\ntahtomattaankaan. Mutta tuon hetken täytyi kerran tulla, niinkuin se\ntulikin. Eräänä päivänä, kun minä ja Curtis -- Good oli mennyt\nmetsästämään -- istuimme huoneessamme neuvotellen tilanteesta ja\nerittäinkin Soraista koskevista kysymyksistä, toi hovilähetti meille\nkirjeen, jonka vaivoin kykenimme lukemaan. Curtiksen piti saapua heti\nkuningatar Soraiksen puheille tämän yksityisasuntoon, johon\nkirjeentuoja hänet opastaisi.\n\n\"Mitä kummaa minä nyt teen?\" tuskitteli Curtis. \"Mene sinä minun\nsijastani, vanha veikko.\"\n\n\"En, vaikka saisin koko valtakunnan\", vastasin minä kuivasti. \"Ennen\nmenen haavoittunutta elefanttia vastaan vanha pyssyrämä kädessä. Kun\nolet kerran antanut lumota itsesi, niin kärsi seurauksetkin.\"\n\n\"Lohdutat minua aivan samoin kuin ennen toverini koulussa, kun minun\npiti saada selkääni kepposieni tähden\", virkkoi hän synkästi.\n\"Tahtoisinpa tietää, millä oikeudella kuningatar oikeastaan komentaa\nminut puheilleen? Kun en mene, niin en mene, ja sillä hyvä!\"\n\n\"Mutta sinun on meneminen\", sanoin minä. \"Sinä olet hänen upseerinsa,\njonka täytyy totella, ja hän tietää sen. Oli nyt miten oli, kyllä sinä\nsiitä pian selviät.\"\n\n\"Toivon vain, että hän pistäisi puukon sydämeeni, niin sittenhän\ntämäkin kurjuus loppuisi\", sanoi hän alakuloisesti. \"Uskon hänen kyllä\nsiihen kykenevän\", ja raskain mielin hän lähti huoneesta.\n\nIstuin ja odottelin ja noin tunnin kuluttua hän palasi entistä\nlevottomamman näköisenä.\n\n\"Annahan jotakin juotavaa\", sanoi hän käheästi.\n\nOjensin hänelle viinimaljan ja kysyin, mitä hänelle oli tapahtunut.\n\n\"Mitäkö tapahtunut? Nyt ovat asiat hullummin kuin milloinkaan ennen.\nMinut vietiin suoraan Soraiksen verrattoman upeaan yksityishuoneeseen,\njossa hän oli aivan yksinään ja istui silkkisohvalla huoneen perillä\nsormiellen keveästi sitraansa. Ensin hän ei ollut minua näkevinäänkään,\nvaan näppäili vain hiljaa hyräillen soittokoneen hopeisia kieliä, ja\nminun täytyy sanoa, että soitto oli todellakin kaunista. Vihdoin hän\nkatsahti minuun ja hymyili.\"\n\n\"'Sinä tulit kuitenkin', sanoi hän. 'Minä jo luulin, että olit ehkä\nmennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea\nkätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.'\n\n\"Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä.\n\n\"'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja\nistu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi\nhiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn\nnojaten.\n\n\"'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole\nvertaisenne, oi kuningatar!'\n\n\"'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän.\n\n\"Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla\nsilmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä\nkoetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin\nruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä\nkatsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa\nvai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin\naivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi.\n\n\"'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?'\n\n\"Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon.\n\n\"'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?'\n\n\"Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-,\nrakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin\njännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin\nkamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa,\njolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni\nhetkeksi.\n\n\"'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule,\ntahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut\nZu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti!\nja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole\nkellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin\nkaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi\nminulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja\nsen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt,\nminun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'.\n\n\"'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' --\nminulla ei näet ollut aikaa valita sanojani -- 'sillä sinä pyydät\nmahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä\nvain minä rakastan.'\n\n\"Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni\nsanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja\nhänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea\nhiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten\nminuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän\nlausui yhden ainoan sanan:\n\n\"'_Mene_!'\n\n\"Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen.\nAnna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt\non tehtävä.\"\n\nPudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat\nsanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu\nnainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen.\nPelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin\ntakia.\n\n\"Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle\", vastasin minä, \"ja on ehkä\nparasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän\nvoisi epäillä.\"\n\n\"Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?\" jatkoin minä.\n\n\"Good.\"\n\n\"No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole\nlainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää\nmitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille.\"\n\n\"Mahtaakohan olla tarpeellista!\" huokaisi Curtis. \"Hänhän on korvia\nmyöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle.\"\n\n\"Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä\nvoin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka\nväijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole\nZu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne\", ja minä osoitin kahta\nhovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. \"Noilla\nmiehillä on tärkeitä uutisia.\"\n\nSiepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen\nnäkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella\nympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä\nylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen\nkuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä\nlaukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja\ntunsin hänet pian toiseksi lähetiksi.\n\n\"Sorais on todellakin tarmokas nainen\", sanoin minä. \"Hän toimii heti\nja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja\nmonen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua\nhän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä\nmenen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta\ntyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut\nmielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä\nmukana enkä luule nytkään erehtyväni.\"\n\nPääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut\njuuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä\nuljaiden piirteiden asemesta.\n\n\"Mikä herraani vaivaa, Macumazahn\", kysyi hän, \"kun hän ei tule\nluokseni? Onko hän sairas?\"\n\nSanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani\nalusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli\nvihassaan entistä suloisempi.\n\n\"Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista\", tiuskaisi\nhän. \"Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista.\"\n\n\"Anna minulle anteeksi, oi kuningatar\", vastasin minä nöyrästi, \"mutta\nniin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi.\"\n\n\"Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia.\nToinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka\nminä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä\nhän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi\nviekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on\naivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas\nkosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä.\"\n\n\"Huomautus on erinomainen, oi kuningatar\", sanoin minä, \"mutta minusta\ntuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä\ntiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt\nole aika hassutella.\"\n\n\"Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!\" huusi hän polkien\njalkaansa. \"Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan\nminuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua\ntällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?\"\n\n\"Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja\njärjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille\nhenkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin.\nKolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa\nkajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä.\nYön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan\nlaulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä\npohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet\narmeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja\nkylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat\nhänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän\nvelvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!\"\n\nNyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen\nohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija.\n\n\"Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava\nkuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön\non sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka\nyhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa!\n\n\"Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua\nhän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani.\nNiitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini\nkohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun\nsanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä\nmuserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva\nSoraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja\nhanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas\nniin.\"\n\nMinä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi,\nnimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen.\n\n\"Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren,\nasunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos\", lausui\nNyleptha. \"Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi\",\nja hän ojensi pergamentin upseerille.\n\n\"Kuningattaren käsky on toteutuva\", vastasi mies hieman hätkähtäen ja\npoistui.\n\nSitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin\nonnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman\nmustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin.\nNaisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle\nystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin\ntärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei\npuhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä\nunhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan\nCurtiksen kansaa kahden kesken.\n\nHeti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että _Sorais oli\npoistunut palatsista_. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan\nja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten\nZu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme\nmerkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen\nisku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia.\n\nLuotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli\nselitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille\nannettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä\nkoolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa,\nkutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti\netäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset\nlähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien\nkäskettiin rientää yötä päivää.\n\nTyöskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien\nkirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja\nmielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun\npalasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen\nnärkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden -- hän oli ryhtynyt\njälleen toimeensa -- että Good oli palannut metsästysretkeltään ja\nmennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti\neikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä\nhänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen\nhuomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja\nmenimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen\nvaatiessa.\n\nMutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa\nUmslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä.\nUmslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea\nvapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän\nrakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän\npalatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään\nkysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave\nhämärään käytävään.\n\nOlin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin\ntuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä,\nettä ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana\nminä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja\naamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman\nnäköinen.\n\n\"Oletko ollut jo kauan luonani?\" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen\nherääminen ei oikein miellyttänyt minua.\n\n\"Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa.\"\n\n\"Puhu\", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni.\n\n\"Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja\nkätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen\nvieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen\nulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni\nkunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä\nonnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin\nseisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman\nolennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli\nnainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei\nhuomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin,\nettä se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi\nhän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi\nhänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa.\"\n\n\"Kuka se oli?\" kysyin minä kärsimättömästi.\n\n\"'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin\nhiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin\nminä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen\ntoisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön\ntytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär'\ntiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta.\n\n\"Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita\nhän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme\nja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa\npäässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja\nhänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi\nkuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä\nvuodetta kohti pitkä tikari koholla, _näin_, ja hän oli niin syventynyt\nsuunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa\ntaaksensa.\n\n\"Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen\nkäteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin\ntikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi\nollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään.\nNyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä\nsanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui\npian ja pannen sormen huulilleen, _näin_, hän hiipi huoneesta Bougwanin\nseuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä\npaljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa.\n\n\"Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä\njotakin väännellen käsiään _näin_. En tiedä mitä he puhuivat, mutta\nnäin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei,\nei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin\npaikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä\nsuurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi\nBougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä\naioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista\noli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi\nhän jäljettömiin.\"\n\n\"Katosi!\" huudahdin minä.\n\n\"Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin\nunissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin\nminäkin tieheni.\"\n\n\"Oletko ihan varma, Umslopogaas\", sanoin minä, \"ettet ole nähnyt vain\nunta?\"\n\nVastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin\ntuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen\nkärjen.\n\n\"Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui\nBougwanin rintaa vasten\", virkkoi hän rauhallisesti.\n\nPukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo,\njossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan.\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti Curtis zulun vaiettua; \"täällä minä vain\nolen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä\nvaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan\nomiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa.\"\n\n\"Puhut oikein, Incubu\", lausui zulu, \"ja voit olla varma, että olisin\niskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä.\"\n\nEn sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta\ntuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen\njoutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin\noikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä... Kerrottuaan seikkailunsa\nUmslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä\ntapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka\nei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan\npäästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen\nsijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden\ntuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen\npauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen\nheikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.\n\n\"Kuulehan, hyvä mies\", sanoin minä vihdoin; \"ajattelehan asiaa hiukan\ntarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin\nhänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan,\nvaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman\nkauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut\nSoraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas\nluovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja\nvihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta,\nennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi.\"\n\nHän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli\npuhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän\non aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.\n\nVaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut\nkieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin\nluonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut\nkaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen\nsiten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären\nvaltoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen\nsokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa\nkohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun\nhänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa\nnojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä\nitsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien\nmitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi -- kysymys oli todellakin\npulmallinen -- alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin\nja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi\njälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.\n\nKiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn.\nPikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen\nUmslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri\nkun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi\nsuinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin\nokaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa\ntyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen\nsätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahdin minä juosten paikalle. \"Aiotko tappaa\nmiehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!\"\n\nPahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen\nnilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että\nluulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja\nkaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä.\nTäyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan\nen voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.\n\nVihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan\nUmslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi\nsankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun\nensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän \"janosi kostoa\". Totuus\ntuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin\naamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla\njossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona\nZulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi\nsuuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli\nAlphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää\nhänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja\nsekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin\nhuomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan\nhuomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä\nmerkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä\ntehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia.\nUmslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys\nalkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän\nkeksi \"puhvelihiehon\" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla\ntavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta\nniinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi\nluullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä\nryhtyä kujeilemaan tuon \"mustan herrasmiehen\" kustannuksella.\n\nTapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden,\nettä sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja\npestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan\nettä kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen\nmielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin\nhäpeäväni hänen käytöstään.\n\n\"Ah, Macumazahn\", sanoi hän, \"älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka\nei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt\nainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin.\nEn kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen\nvoimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi\nrasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja\nhaukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen\narvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en\nole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja\nminä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta\nenää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää\", ja hän kohotti\nkirveensä katsellen sitä surumielin.\n\n\"Siinäkö surusi?\" sanoin minä. \"Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt\nsinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt\ntoki, Umslopogaas.\"\n\n\"Macumazahn, minun ammattini on kyllä verinen, mutta parempi ja\nrehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa\ntaistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla,\nniinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä\nsellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon\non minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran\ntavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten\nomassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille\ntasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä\nolen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä\nmuistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön\nisäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn,\nvaikka olenkin vain koditon zulu-soturi -- heimon päällikkö, jolle\nhänen kansansa ei yösijaakaan antaisi -- maastaan karkoitettu, onneton\nkulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä\nharmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian\nvahva milloinkaan katketakseen\", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä\nreiästä vanhan panoshylsyn -- nuuskarasian -- ja ojensi sen minulle\nsilmissään lämmin loiste.\n\nOtin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta,\nettä minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En\noikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan\nyli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain\nse, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa,\nmutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli\nharvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja\nvaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä\noli \"hellä sydän\", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin\nkerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan\nsitä milloinkaan hänelle sanoa.\n\n\"Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi\", sanoin minä.\n\"Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna.\"\n\n\"Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua\ntäyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt\ntehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn,\nluuletko, että saamme vielä tapella täällä?\" lisäsi hän rukoilevasti.\n\"Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet.\nEihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan.\"\n\nMinä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret\nriitelevät Incubusta.\n\n\"Niinkö?\" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. \"Sitten saamme\ntapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella\nhenkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen\nsana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä\nvaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita\non siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen.\nOlen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän\nkauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla\ntaistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään\nollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata\ntapella?\"\n\nCurtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good\npaikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen\nnäköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa\nja tervehti häntä.\n\n\"Ah, Bougwan\", huudahti hän, \"tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet\nniin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin\nrasittava\", ja vastausta odottamatta hän jatkoi:\n\n\"Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä\nnaisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi.\n\n\"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta\nnainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen\nrakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi\nomaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa.\nSilloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä\nkostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä:\n'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen\nvaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän\nrakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti\nkehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli\nkaatunut, tuli hänen veljeltään sana: -- 'Miksi sinä vainoat minua?\nMitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua\nrakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme\nsotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja\ntytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina\nrakastanut?'\n\n\"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin\ntehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli\nsitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua\nnainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet\nunhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi,\nettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli\npaha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen\nrakkautensa ei ollut kylmennyt.\n\n\"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi\nnainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä\nmajaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään\nnainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja\npakeni pimeään yöhön.\n\n\"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja\nmiehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä\nmies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet\nmuistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän\non murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi\nheidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken\npahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.\n\n\"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai\nkuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla.\nHän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama\nja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea\nloppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa\nmaassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi\nkavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen\nnimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu.\"\n\nVanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian\nhän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:\n\n\"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule\nnyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni -- tahdoton välikappale,\nleikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät\nrikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin\naivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen\nkuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota\nkuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli\nlumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies\npoikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan\nkieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä\nsydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä\nselkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka.\nÄlä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on\nminunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen\npuhunut.\"\n\nGood kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta\nkun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että\nme tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä,\nmasentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa\nyöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.\n\n\"Minun täytyy myöntää\", sanoi hän katkerasti naurahtaen, \"etten olisi\nmilloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle,\nmihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän\nsaattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka\nnöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli\ntäysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais\nvahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin\nvielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos\nliittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi\nminusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos\nvielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin,\netten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni.\nTehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon\nvain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi\nteitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen\", ja hän kääntyi mennäkseen.\n\n\"Odotahan hetkinen, vanha veikko\", sanoi Curtis. \"Minullakin on sinulle\nhieman kerrottavaa.\" Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli\ntapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.\n\nIsku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada\ntietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta\nnyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat\nniin hirveät.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi Good sitten harvakseen, \"että olette melkein\nparantaneet minun rakkaudentautini\", ja hän poistui huoaten. Olin\nsuuresti pahoillani hänen tähtensä.\n\nSinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt\nesittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin\nraha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin\nyhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen.\n\nTullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään\njoukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja,\nkuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen\nhenkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa\noli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien\nkasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota\nasioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt\nkaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille\npaikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului\npalatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne\nkokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: \"Sorais!\nSorais!\"\n\nPihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret\noviverhot sivulle ja \"Yön tytär\" astui ylväästi huoneeseen. Eikä\nsuinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja\nylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen\nedellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen -- Sorais oli heidän\nsuojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita\nhänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja\nseuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa\nollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska\nja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti\nmuovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän\nastui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja\nkaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven\nluona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla\näänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle:\n\n\"Tervehdin sinua, oi kuningatar!\"\n\n\"Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni\", vastasi\nNyleptha. \"Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen.\"\n\nSorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen\neteen.\n\n\"Yksi pyyntö, oi kuningatar!\" huudahti hän.\n\n\"Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet\nkuningaskunnastamme?\"\n\n\"Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon\nmuukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi,\nvai etkö?\" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään.\n\nCurtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen\nväärin muista.\"\n\nSorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi.\n\nHuomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha\nkysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten\nluultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa.\n\nNousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa\nloistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen\nkäsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli\nnotkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen\nkaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä \"rakkaaksi herrakseen\".\n\n\"Niinkuin näet\", sanoi hän sisarelleen, kun läsnäolijoiden\nhämmästyksen mutina oli vaiennut ja Curtis noussut seisoalleen, \"on\nkäsivarsikoristeeni nyt 'suden' kaulassa merkiksi siitä, että hän on\noleva tästä hetkestä alkaen minun lähin suojelijani. Siinä on\nvastaukseni sinulle ja seuralaisillesi, kuningatar Sorais. Älä pelkää\",\nsanoi hän sitten lemmitylleen suloisesti hymyillen, \"vaikka ikeeni\nkävisikin raskaaksi\", ja hän osoitti kultaista käärmettä, jonka hän oli\nkietonut lemmittynsä voimakkaan kaulan ympärille. \"Se on puhdasta\nkultaa eikä vahingoita sinua\", ja kääntyen läsnäolijoiden puoleen hän\nhuusi kaikuvalla äänellä:\n\n\"Tässä teidän kaikkien nähden minä otan tämän muukalaisen puolisokseni\nja tämä kultainen käärme olkoon liittomme merkki. 'Yön tytär', te\nylimykset, papit ja kaikki, jotka olette tänne kokoontuneet, kuulkaa\nsanani. Enkö saa vapaasti valita itselleni miehen, jota rakastan? Enhän\nole mikään kuningatar, ellen saa sitä tehdä. Silloinhan olen orja,\nhalvintakin halvempi. Hän on voittanut sydämeni, jota käteni,\nvaltaistuimeni ja kaikki, mitä minulla on, seuraavat. Hän on mahtava\nmies, kauniimpi, väkevämpi ja viisaampi kuin täällä kukaan, ja vaikka\nhän olisi kerjäläinen, niin rakastaisin häntä yhtä palavasti.\" Sitten\nhän tarttui Curtiksen käteen ja katsoi rohkeasti ympärilleen.\nRakkautensa takia hän oli valmis uhraamaan ja kärsimään kaikki, ja\nseisoessaan siinä lemmittynsä vieressä punastuvin poskin ja säihkyvin\nsilmin hän oli niin hurmaavan suloinen, että useimmat, jotka näkivät\nkohtauksen, kohottivat raikuvan hurraahuudon hänen kunniakseen. Hänen\niskunsa oli rohkea, mutta se vaikutti, sillä ihmiset kunnioittavat\nrohkeita tekoja, ja Zu-Vendis-maan asukkaat tunsivat myötätuntoa tuota\nhentoa naista kohtaan, joka ei arkaillut panna kaikki alttiiksi\nrakkautensa puolesta.\n\nVäkijoukko hurrasi niin, että katto kajahteli, mutta Sorais seisoi\nalaspainunein päin, sillä hän ei voinut kärsiä sisarensa riemuvoittoa,\njoka erotti hänet ainiaaksi miehestä, jota hän oli toivonut omakseen.\nJa hänen kateutensa ja mustasukkaisuutensa olivat niin hirvittävät,\nettä hän vapisi kuin haavanlehti. Olen muistaakseni sanonut, että minun\nmielestäni hänen kasvonsa muistuttivat tyynenä päilyvää merta, jonka\ntyyneydessä kuitenkin aina piilee jotakin uhkaavaa. Nyt oli myrsky\npäässyt valloilleen, ja sen raivo sekä kauhistutti että viehätti minua.\nYlevän kaunis nainen on vihansa hurjuudessa aina uljas näky, mutta\nsellaista kauneutta ja raivoa en ole milloinkaan ennen nähnyt toistensa\nyhteydessä, ja voin vain sanoa, että niiden vaikutus oli molempien\nvertainen.\n\nHän kohotti raivosta kalpeat kasvonsa ja hänen salamoivien silmiensä\nympärillä oli purppuranpunaiset renkaat, ja kolmesti hän koetti puhua,\nmutta ei saanut ääntään kuuluviin. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja\nkohottaen hopeisen keihäänsä, jonka kärki välähti auringon valossa, hän\nlausui äänellä, joka kuului tuon suuren huoneen jokaiseen sopukkaan:\n\n\"Luuletko sinä, Nyleptha, että minä, Sorais, Zu-Vendis-maan kuningatar,\naion sallia tuon halvan muukalaisen nousta isäni valtaistuimelle?\nLuuletko sinä minun aikovan sallia, että isäni huone joutuu\nsekasikiöiden omaksi? En konsanaan, niin kauan kuin sydämeni sykkii ja\nminulla on keihäs, millä iskeä! Kuka yhtyy minuun? Kuka? Luovuta nyt\ntuo muukalaissusi ja hänen seuralaisensa, jotka ovat tulleet tänne vain\nsaalistamaan, oikeuden haltuun. He ovat rikkoneet aurinkoa vastaan ja\nsaavat sovittaa syntinsä tulisessa pätsissä. Ellet täytä pyyntöäni,\nniin julistan sinulle sodan -- verisen sodan! Minä sanon sinulle, että\nrakkautesi maksaa sinulle kaikki kaupunkisi ja maa on punoittava\npuoltajaisi verestä. Sinä yksin olet syyllinen ja kuolevien korina,\nleskien valitukset ja orpojen itku on aina kaikuva korvissasi.\n\n\"Valtaistuimesi menetät, Nyleptha, ja sinut syöstään suuren\nporraskäytävän ylimmältä askelmalta rannan kiville, koska olet\ntahrannut sukumme kunnian. Ja teille, muukalaiset, minä sanon, että\nteidät verhotaan kultaan ja ripustetaan elävinä temppelin harjalle\nvaroitukseksi ja esimerkiksi niille, jotka epäilevät sanojani. Sinut,\nBougwan, tahdon säästää, jos jätät toverisi ja seuraat minua\" (\"siitä\nei tule mitään\", huudahti Good englannin kielellä ja pudisti\ntarmokkaasti päätään), \"mutta sinulle, Incubu, olen suunnitellut\ntavallista harvinaisemman kuoleman. Mutta siitä ehdimme myöhemminkin\npuhua.\" Hän vaikeni henkäisten syvään, sillä raivo oli aivan\ntukahduttaa hänet, ja väkijoukosta alkoi kuulua kauhistuksen ja osaksi\nihailunkin huudahduksia. Sitten lausui Nyleptha kylmästi ja\narvokkaasti:\n\n\"Käyttäytyisin arvolleni ja asemalleni kovin sopimattomasti, jos\npuhuisin niinkuin sinä olet puhunut ja uhkailisin kuten sinä olet\nuhkaillut. Jos tahdot sotia, niin olen valmis, ja vaikka käteni\nnäyttävätkin hennoilta, olet pian tunteva niiden rautaisen otteen, kun\njoudut sotajoukkoinesi niiden puristukseen. Minä en pelkää sinua,\nSorais! Olen pahoillani, kun saatat sellaisen koettelemuksen\nkansallemme ja itsellesi, mutta omasta puolestani sanon suoraan, etten\nsinua pelkää. Eilen sinä, minun sisareni, koetit viekoitella lemmittyni\nja kihlattuni, jota nyt nimität muukalaissudeksi, omaksesi (salissa\nsyntyi tavaton hälinä) ja viime yönä -- kerrottiin minulle juuri äsken\n-- hiivit sinä kuin käärme makuuhuoneeseeni murhataksesi minut\nnukkuessani, mutta --\"\n\n\"Se ei ole totta!\" huudahti Agon seuralaisineen.\n\n\"Se on totta\", sanoin minä ja otin esiin tikarin katkenneen kärjen.\n\"Missä on tämän kahva, oi Sorais?\"\n\n\"Se on totta!\" huudahti Goodkin, joka oli viimein päättänyt toimia\nkunnon miehen lailla. \"Minä yllätin kuningatar Soraiksen sisarensa\nmakuuhuoneessa ja hänen tikarinsa taittui minun rintaani vasten.\"\n\n\"Kuka on puolellani?\" huudahti Sorais ravistaen hopeista keihästään,\nsillä hän näki, että yleinen mielipide alkoi kääntyä häntä vastaan.\n\"Jätätkö minut todellakin, Bougwan?\" lisäsi hän kääntyen Goodin\npuoleen, joka seisoi hänen lähellään. \"Sinä heikkouskoinen raukka,\nherrakseni ja tämän maan kuninkaaksi olisit voinut tulla,, jos olisit\nminua urhoollisesti palvellut, mutta toivottoman rakkautesi aiheuttama\niankaikkinen epätoivo on nyt oleva uskottomuutesi palkka! Sinut minä\nainakin kiedon kahleisiin, jotka eivät hevillä katkea.\n\n\"Sota! Sota! Sota!\" huusi hän. \"Käsi tällä pyhällä kivellä, jonka\nsärkymisen sanotaan ennustavan zu-vendi-kansan joutumista muukalaisen\nikeen alle, minä julistan sodan elämästä ja kuolemasta! Ken seuraa\nSoraista, yön tytärtä, voittoon ja kunniaan?\"\n\nHuoneessa syntyi sanoinkuvaamaton sekasorto, ja monet läsnäolijat\nkiiruhtivat yhtymään Soraiksen seurueeseen, josta muutamia tuli meidän\npuolellemme. Edellisten joukossa oli eräs Nylepthan henkivartioston\naliupseerikin, joka äkkiä syöksyi ovelle Soraiksen poislähtöä tekevien\nsoturien joukkoon, mutta Umslopogaas, joka oli tarkoin seurannut\ntapausten kulkua, huomasi heti, että jos mies pääsisi menemään,\nseuraisivat kaikki muut soturit hänen esimerkkiään, ja hän hyökkäsi\nmiehen kimppuun, joka iski häntä miekallaan. Zulu kavahti takaisin\nraivoisasti karjahtaen ja antoi samassa hirveällä tapparallaan\nvastustajalleen salamannopean iskun, joka tappoi miehen heti. Raskaasti\nkorahtaen hän kaatui marmorilattialle. Sota oli niittänyt ensimmäisen\nuhrinsa.\n\n\"Sulkekaa portit!\" karjaisin minä toivoen saavamme Soraiksen vangiksi,\nmitä pyhyydenloukkausta en lainkaan epäröinyt tehdä. Mutta käsky tuli\nliian myöhään, sillä hänen henkivartijansa olivat jo ehtineet sinne, ja\nseuraavassa hetkessä kuului ulkoa hurjasti laukkaavien hevosten\nkavioiden kopse ja rattaiden räikinä. Mukanaan melkein puolet\nläsnäolleista oli Sorais pian tuulispään nopeudella matkalla Siintävän\nkaupungin halki M'Arstunaan vievälle tielle. M'Arstuna oli pieni\nlinnoitus noin sadankolmenkymmenen penikulman päässä Milosiksesta, ja\nhänen päämajansa oli siellä.\n\nTämän jälkeen muuttui kaupunki sotaleiriksi ja kaduilla kajahteli\ntaukoamatta taisteluun valmistuvien joukko-osastojen tahdikas astunta.\nKaikkialla työskenneltiin kuumeisella kiireellä ja vanha Umslopogaas\nistui jälleen pitkät tovit jossakin pihannurkkauksessa hioen\nhätäilemättä Inkosi-kaasin kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä\nkuin partaveitsi.\n\n\n\n\nXIX.\n\nHARVINAINEN VIHKIMÄTILAISUUS.\n\n\nEräs tärkeä henkilö, joka kaikesta päättäen oli Soraiksen mahtavin\nliittolainen ja koko kapinayrityksen johtava sielu, ei kuitenkaan\nehtinyt päästä ulos ennen porttien sulkemista. Tuo henkilö oli\nylimmäinen pappi Agon. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa tuota\nvirtahevosjuttua ja oli vannonut tekevänsä kaikkensa tuhotakseen meidät\nperinpohjin. Hän tiesi myös, että meillä oli oma uskontomme, ja odotti\nkauhulla joka päivä hetkeä, jolloin alkaisimme tyrkyttää sitä\nZu-Vendis-maan asukkaille. Kerran hän kysyi minulta, oliko\nkotimaassani mitään uskontoa, ja minä vastasin, että siellä on niitä\nyhdeksänkymmentäviisi, ellen väärin muista. Hän hämmästyi niin, että\nolisi voinut höyhenellä survaista hänet nurin. Minua tuo ylimmäinen\npappi aivan säälitti, sillä eihän ole suinkaan helppoa olla suuren\nvaltakunnan arvossapidetyn uskonnon päämies, jota uhkasi alituinen\nvaara yhdeksänkymmenenviiden uuden uskonnon taholta.\n\nKuultuamme, ettei Agon ollut päässyt pakoon, neuvottelimme Nyleptha,\nCurtis ja minä, mille kannalle asettuisimme häneen nähden. Minä vaadin\nehdottomasti hänen vangitsemistaan, mutta Nyleptha ravisti päätään ja\nsanoi, ettei se käynyt päinsä. Sellainen teko vain vahingoittaisi\nasiaamme. \"Ah!\" lisäsi hän polkien jalkaansa, \"jos minä voitan ja saan\nvallan käsiini, niin minä muserran nuo papit ja lopetan kerta kaikkiaan\nheidän salaisen vehkeilynsä.\" Toivoin vain, että vanha Agon olisi\nkuullut nuo sanat. Hän olisi ehkä hieman säikähtänyt.\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Curtis vihdoin. \"Ellemme vangitse häntä, niin\nlienee selvintä päästää hänet menemään. Täällä hänestä ei kuitenkaan\nole mitään hyötyä.\"\n\nNyleptha katsahti häneen omituisesti ja sanoi kuivasti:\n\n\"Niinkö luulet, ystäväni?\"\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi Curtis, \"ei hänen pidättämisestään ole\ntodellakaan mitään hyötyä.\"\n\nNyleptha katsoi häneen vaieten ja hänen katseensa oli omituisen ujo ja\nsamalla rukoileva. Vihdoin Curtis ymmärsi.\n\n\"Suo minulle anteeksi, Nyleptha\", lausui hän hiljaa. \"Tarkoitatko, että\ntahdot vielä nytkin mennä kanssani naimisiin?\"\n\n\"En tiedä; sanokoon herrani\", vastasi Nyleptha nopeasti. \"Jos hän\ntahtoo, niin pappi on täällä ja alttari on tuolla\", ja hän osoitti\nkäytävää, joka vei pieneen yksityiskappeliin. \"Herrani tahto on\nminunkin tahtoni. Viikon kuluttua sinun täytyy lähteä sotaan joukkojani\njohtamaan ja sodassa miehet -- välistä kaatuvat. Sentähden tahtoisin\nminä omistaa sinut kokonaan nämä muutamat päivät, vaikkapa vain\nmuistonkaan tähden\", ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä hänen\nsuloisista silmistään kuin kirkkaat kastehelmet.\n\n\"Voihan niinkin käydä\", jatkoi hän, \"että menetän kruununi ja sen\nmukana henkenikin. Sorais on vaarallinen ja katkera vihollinen, joka ei\nsäästä meitä kumpaakaan, jos hän voittaa, ja eihän kukaan voi sanoa,\nniitä tulevaisuus mukanaan tuopi. Onni on harvinainen lintu, joka\nlentää nopeasti ja kauas ja häipyy pian näkyvistämme. Sentähden meidän\ntäytyy koettaa saada se viihtymään luonamme hetkinen, jos se sattumalta\nkädellemme istahtaisi. Poimikaamme siis onnemme kukka, ennenkuin\nauringon helle sen kuihduttaa, sillä huomenna se voi olla myöhäistä, ja\nälkäämme laiminlyökö hetkeäkään tuntemattoman tulevaisuuden tähden\", ja\nkohottaen suloiset kasvonsa hän katsoi hymyillen lemmittyynsä.\n\nOmituinen mustasukkaisuuden tunne kouristi jälleen sydäntäni ja minä\nkäännyin poispäin. Heille oli aina aivan yhdentekevää, olinko läsnä vai\nen, ja luultavasti he ajattelivat, että olin vanha hupakko, josta ei\ntarvinnut välittää sitä eikä tätä, ja uskon heidän Olleenkin oikeassa.\n\nMenin omalle puolellemme ja istahdin ikkunan ääreen miettimään\ntilannetta yleensä. Vanha Umslopogaas istui ulkopuolella teroittaen\ntapparaansa kuin nokkaansa hiova korppikotka.\n\nNoin tunnin kuluttua syöksyi Curtis huoneeseen ja selitti kiihtyneesti\nja säteilevin silmin, että hän tahtoi Goodin, minun ja Umslopogaasinkin\nolemaan läsnä avioliittonsa vahvistustilaisuudessa. Suostuimme tietysti\nmielihyvällä ja menimme yhtä kyytiä kappeliin, jossa Agon jo odotti\nmeitä. Hän oli hyvin synkän näköinen, kuten ylimmäisen papin sopiikin,\nja pian ilmenikin, ettei hän ollut oikein tahtonut mukautua Nylepthan\nmielipiteisiin. Hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt vihkimystä\ntoimittamasta eikä aikonut myöskään sallia kenenkään muunkaan papin\nsitä tehdä, mutta silloin oli Nyleptha vihastunut ja sanonut, että hän,\nkuningatar, oli pappein päämies, jota täytyi totella. Kun hän kerran\ntahtoi mennä naimisiin, niin siinä ei ollut kenelläkään mitään\nmutisemista ja Agonin täytyi vihkiä hänet tahtoipa tahi ei! Kun hän oli\nvielä vastustellut, oli Nyleptha sanonut:\n\n\"No hyvä. Ylimmäistä pappia en voi mestata, koska se olisi vastoin\nlakia, enkä voi häntä vangitakaan, koska se aiheuttaisi koko\nvaltakunnassa sellaisen metelin, että tähdetkin putoaisivat taivaalta,\nmutta minä _voin_ jättää hänet katselemaan tätä auringon alttaria,\nkoska se kuuluu hänen tehtäviinsä. Ellet vihi minua, oi Agon, niin saat\njäädä tähän alttarin eteen ruoatta ja juomatta asiaa miettimään.\"\n\nNyt sattui niin, että Agon oli kiiruhtanut Soraiksen mukaan ehtimättä\nsyödä aamiaista, ja ollen siis jo jotensakin nälissään hän oli\nmyöntynyt heti, mutta oli sanonut myös olevansa vapaa kaikesta\nvastuunalaisuudesta.\n\nSitten oli Nyleptha mennyt pukeutumaan ja hetkisen kuluttua hän\nsaapuikin kahden kamarineitosensa seurassa yllään lumivalkoinen puku\nilman mitään koristeita, mikä näyttää olevan tapa kaikissa maissa\ntällaisissa tilaisuuksissa.\n\nPunastuen ja alaspainunein päin hän tervehti Curtista notkistaen syvään\npolviaan ja vei hänet sitten alttarin eteen ja lausui harvakseen ja\nkirkkaalla äänellä seuraavat sanat:\n\n\"Vannotko auringon nimeen, ettet ota toista vaimoa, ellen minä pane\nkättäni hänen päänsä päälle ja toivota häntä tervetulleeksi?\"\n\n\"Minä vannon\", vastasi Curtis ja lisäsi englannin kielellä: \"Yksi on\nminulle aivan kylliksi.\"\n\nAgon, joka oli siihen saakka kyrännyt eräässä nurkassa alttarin\nlähellä, astui nyt esiin ja mutisi jotakin partaansa sellaista kyytiä,\nettä vaivoin erotin sanat. Hän rukoili aurinkoa siunaamaan liiton ja\ntekemään sen hedelmälliseksi. Huomasin Nylepthan kuuntelevan\ntarkkaavasti joka sanaa, sillä hän pelkäsi Agonin tekevän sen kepposen,\nettä hän toimittaisi avioerotoimituksen vihkimisen asemesta lukemalla\nrukouksen takaperin. Rukouksen loputtua kysyttiin kummaltakin erikseen,\ntahtoivatko he ottaa toisensa aviopuolisoiksi, ja vastattuaan\nmyöntävästi he suutelivat toisiaan alttarin edessä ja toimitus oli\npäättynyt maan menojen mukaan. Mutta minusta tuntui vielä jotakin\npuuttuvan, ja ottaen taskustani pienen rukouskirjani, jota tapaan lukea\nöisin valvoessani, minä astuin esiin. Lahjoitin kirjan jo kauan sitten\nHarry-pojalleni, jonka kuoltua se joutui jälleen haltuuni, ja nyt se on\naina mukanani.\n\n\"Curtis\", sanoin minä, \"en ole pappi enkä tiedä, onko teko, jonka aion\ntehdä, edes luvallinen -- laillinen se ei ole -- mutta jos sinulla ja\nkuningattarella ei ole mitään sitä vastaan, niin lukisin teille\nmielelläni Englannin vihkimäkaavan. Otat nyt tärkeän askeleen ja minun\nmielestäni sinun pitäisi pyhittää liittosi omaan uskontoosi kuuluvalla\ntavalla sikäli kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista.\"\n\n\"Olen itsekin sitä ajatellut\", sanoi hän, \"ja minä pyydän, että tekisit\nminulle sen palveluksen. Tuntuu kuin en olisi vielä naimisissakaan.\"\n\nTulkitsin pyyntöni Nylepthalle, joka myöntyi heti täysin ymmärtäen\nmiehensä toivomuksen saada avioliitolleen kotimaansa tapojen mukaisen\nvahvistuksen. Luettuani kaavan he lausuivat saneluni mukaan\nZu-Vendis-maan kielellä sanat: \"Minä Henry Curtis otan sinut,\nNyleptha\", ja \"Minä Nyleptha otan sintit, Henry Curtis\", j.n.e. Sitten\notti Curtis sormestaan sileän kultasormuksen, ja kun hän oli pujottanut\nsen Nylepthan sormeen, luin minä loppusanat siunauksineen. Sormus oli\nCurtiksen äidin vihkimäsormus ja minä en voinut olla ajattelematta,\nmiten hämmästynyt tuo yorkshireläinen rouva olisi mahtanutkaan olla,\njos hän olisi voinut aavistaa, että hänen vihkimäsormuksensa joutuisi\njoskus tekemään saman palveluksen eräälle Zu-Vendis-maan\nkuningattarelle.\n\nMinun toimittamani juhlameno pani Agonin kärsivällisyyden kovalle\nkoetukselle. Hän ymmärsi heti, että toimitus oli uskonnollista laatua,\nja johdatti epäilemättä hänen mieleensä nuo yhdeksänkymmentäviisi\nuutta uskontoa, jotka eivät suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän\nrauhaa. Luonnollisesti hän näki minussa kilpailevan ylimmäisen papin ja\nalkoi vihata minua entistä katkerammin. Kun vihdoin olimme valmiit, oli\nhän aivan räjähtämäisillään närkästyksestä, ja minä tiesin meidän\nvoivan odottaa hänen puoleltaan mitä hyvänsä.\n\nGood, minä ja Umslopogaas poistuimme sitten hiljaa ja jätimme\nonnellisen parin kahden kesken. Olimme kaikki sangen alakuloiset.\nAvioliitothan ovat onnellisia ja ilahduttavia tapahtumia, mutta minun\nkokemukseni mukaan niillä on aina melkeinpä liian mullistava vaikutus,\npaitsi silloin, kun syvä ja molemminpuolinen rakkaus on niiden\nperustus. Avioliiton aiheuttamat uudet siteet katkaisevat monet vanhat,\nja tuossa juhlallisessa toimituksessa on mielestäni aina jotakin\nsurullista.\n\nCurtis on maailman kunnollisin mies ja uskollisin ystävä, mutta\nkappelissa toimitetun vaatimattoman juhlamenon jälkeen hän ei ole enää\naivan entisensä kaltainen. Nyleptha on valloittanut hänet kokonaan; hän\nei osaa enää puhuakaan muusta kuin Nylepthasta ja me, hänen vanhat\nystävänsä, olemme joutuneet ehdottomasti toiselle sijalle. Niinhän\n\"vanhojen ystävien\" aina käy, kun mies menee naimisiin, ja nuorikot\nvalvovat huolellisesti, ettei säännöstä poiketa. Curtis julmistuisi,\njos tahtoisimme väittää hänestä jotakin sellaista, mutta asianlaita\non kuitenkin niin. Hän ei ole aivan entisensä kaltainen.\nNyleptha on hyvin suloinen ja viehättävä, mutta minä luulen hänen\nilmoittaneen Curtikselle kyllin selvästi, ettei hän ole valinnut\nelämänkumppanikseen seuruetta Quatermain, Good & kumpp., vaan\nainoastaan hänet. Mutta mitäpä tämä murjottaminen hyödyttää? Kaikkihan\non niinkuin ollakin pitää, minkä jokainen aviovaimo olisi valmis\ntodistamaan, ja minä olen itsekäs ja kateellinen vanha hupakko.\nTultuamme omalle puolellemme tyhjensin minä Goodin kanssa ruukullisen\nvanhaa zu-vendis-viiniä aikamme kuluksi, ja juuri kun olimme päässeet\nparhaaseen tarinoimisen alkuun, astui eräs palvelijamme huoneeseen ja\nkertoi uutisen, joka antoi meille melkoisesti ajattelemisen aihetta.\n\nMuistettanee, että Alphonsen ja Umslopogaasin välit olivat hyvin\nkireät. Viimeinen yhteentörmäys oli kärjistänyt tilanteen äärimmilleen,\nja naarmujaan hoitaessaan Alphonse hautoi kostoa. Valtavaa\nmielenkuohuaan tyynnyttääkseen hän oli sitten lähtenyt kävelylle, ja\nselostuksesta ilmeni, että hän oli mennyt auringon temppelin ohi\nsuoraan erääseen kauniiseen puistoon kaupungin ulkopuolella.\nKuljeksittuaan siellä hetkisen hän oli lähtenyt paluumatkalle ja oli\nkaupungin portilla kohdannut Soraiksen seurueineen. Hänet nähtyään oli\nSorais pysäyttänyt hevosensa ja kutsunut hänet luoksensa, ja hän oli\ntietysti noudattanut kuningattaren kehoitusta sillä seurauksella, että\nsoturit olivat käyneet häneen käsiksi ja paiskanneet hänet rattaille.\nSitten oli seurue lähtenyt heti liikkeelle vieden mukanaan Alphonsen,\njoka \"oli parkunut surkeasti.\"\n\nOlin hyvin hämmästynyt enkä voinut ensin käsittää, minkätähden Sorais\noli vienyt tuon pienen ranskalais-raukan mukanaan. Eihän hänellä voinut\nolla mitään hyötyä antaa henkilön, joka oli vain palvelija, kärsiä\nmeidän tähtemme. Hän ei voinut olla niin halpamainen, eikä sellainen\nmenettely olisi ollut hänen luonteensa mukainen. Mietiskelin asiaa joka\ntaholta, ja vihdoin eräs mahdollisuus juolahti mieleeni. Me kolme\nolimme nimittäin suuressa kunniassa Zu-Vendis-maassa, koska olimme\nensimmäiset muukalaiset, mitä milloinkaan oli nähty ja koska\nviisautemme oli asukasten mielestä aivan yliluonnollinen. Soraiksen\nkatkerat sanat \"muukalaissusista\" ja \"muukalaishyeenoista\" olivat kyllä\nsaavuttaneet suurta vastakaikua ylimysten ja pappein keskuudessa, mutta\nsuuri yleisö ei välittänyt niistä sen enempää.\n\nVanhojen ateenalaisten tavoin halasi zu-vendi-kansakin aina jotakin\nuutta, ja me olimme saavuttaneet kansan suosion juuri sentähden, että\nolimme muukalaisia, joita ei oltu maassa ennen nähty. Curtiksen muhkea\nolemus teki myöskin syvän vaikutuksen, sillä Zu-Vendis-maan asukkaat\naivan jumaloivat kaikkea kaunista. Kaduilla ja kauppapaikoissa\nsanottiinkin yksimielisesti, ettei maassa ollut ketään Curtiksen\nvertaista kokoon ja näköön nähden, ja koska maassa oli kuningatar,\njonka kanssa ei kukaan voinut kauneudessa kilpailla, paitsi ehkä hänen\nsisarensa Sorais, niin oli aurinko valinnut hänelle puolison, joka\noli hänen vertaisensa. Olihan siis luonnollista, että heidän\nkuningattarensa otti miehen, jonka itse maailmoiden hallitsija oli\nhänelle valinnut.\n\nPian ilmenikin, että meillä oli odottamattoman paljon kannattajia, eikä\nkukaan tiennyt sitä paremmin kuin Sorais. Sentähden hän ei ollut\npuhunut pohjoisissa maakunnissa, missä hänen mahtavimmat puoluelaisensa\nasustivat, sanaakaan Nylepthan naimapuuhista, vaan oli selittänyt\nriidan johtuneen aivan toisista syistä. Maassa, jossa oli käyty niin\nmonta kansalaissotaa, oli helppo löytää jokin vanha ja ratkaisematon\nriidanaihe, joka sai vanhat vihat leimahtamaan milloin hyvänsä\nilmiliekkiin. Soraiksen esittämät syyt olivat tehneetkin toivotun\nvaikutuksen, mutta menestys olisi ollut moninkertainen, jos joku meistä\nolisi ollut hänen mukanaan. Silloin hän olisi voinut sanoa kaikelle\nkansalle, että tämä oikeuttarakastava kuuluisa muukalainen oli\nliittynyt häneen, koska hänen asiansa oli oikea.\n\nTämä oli epäilemättä pääsyy, miksi hän koetti kaikin mokomin houkutella\nGoodin puolelleen heittääkseen hänet sitten oman onnensa varaan, kun\nhänestä ei ollut enää mitään hyötyä, ja kun Good tuli ajoissa\njärkiinsä, käytti Sorais sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja vei mukanaan\nAlphonsen, joka hieman muistutti Goodia, vaikka olikin vähän pienempi\nja hennompi, aikoen epäilemättä julistaa kaikkialla, että hän oli itse\nsuuri Bougwan, joka oli tullut häntä auttamaan. Kun sanoin Goodille\ntämän mielipiteeni, kauhistui hän sanomattomasti.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän; \"luuletko todellakin, että tuo pieni lurjus\npannaan minua edustamaan? Miksi minun pitikään joutua tähän kirottuun\nmaahan! Maineenihan on iäksi pilattu.\"\n\nKäsitin täydellisesti hänen harminsa ja koetin lohdutella häntä\nparhaani mukaan. Onhan todellakin mitä kiusallisinta tietää tulevansa\ntunnetuksi kaikkialla vieraassa maassa jonkun heittiömäisen pelkurin\nhahmossa.\n\nSinä iltana aterioimme kuten sanoin Goodin kanssa kahden kesken, ja\nhuolimatta siitä että olimme olleet läsnä rakkaan ystävämme\nvihkiäisissä, oli meidät vallannut täydellinen hautajaistunnelma.\nMeistä tuntui aivan kuin olisimme olleet Curtiksen hautajaisissa.\n\nSeuraavana aamuna alkoi työ entistä vauhdikkaammin. Nylepthan pari\npäivää sitten lähettämien käskyjen ja ilmoitusten vaikutus alkoi jo\nnäkyä, ja kaupunkiin tulvi lakkaamatta asestettuja miesjoukkoja.\nNylepthaa ja Curtista näimme lähipäivinä vain aniharvoin, kuten\njokainen voinee arvatakin, mutta minä ja Good työskentelimme\npäivät päästään aamusta iltaan saakka. Nylepthalle uskollisten\nsotapäälliköiden kanssa neuvottelimme joka päivä sotasuunnitelmista,\njärjestelimme muonituskysymykset, annoimme ohjeita ja määräyksiä ja\ntoimitimme satoja asioita. Miehiä tuli ja meni ja Milosikseen johtavat\ntiet olivat täynnä ylimysten joukkoja, jotka olivat maan kaukaisilta\nääriltäkin kokoontuneet Nylepthan lippujen alle.\n\nParin päivän kuluttua meille jo selveni, että meillä oli\nkäytettävänämme noin neljäkymmentätuhatta jalkamiestä ja\nparikymmentätuhatta ratsumiestä; siis armeija, joka ei ollut suinkaan\nvähäpätöinen, mutta joka oli vastustajan voimiin verraten kuitenkin\nsangen pieni.\n\n Vakoojamme ilmoittivat, että puolet vakinaisesta sotaväestä oli\nliittynyt Soraikseen, jota myös kaikki pohjoiset maakunnat kannattivat.\nHän oli asettunut, kuten olen jo kertonut, erääseen vahvasti\nlinnoitettuun kaupunkiin nimeltä M'Arstuna, Milosiksesta pohjoiseen, ja\nNasta oli matkalla hänen luokseen kahdenkymmenenviidentuhannen\nvuoristolaisen kera, jotka ovat Zu-Vendis-maan parhaat soturit. Toinen\nmahtava ylimys nimeltä Belusha oli tuonut hänelle kaksitoistatuhatta\nhyvin varustettua ratsumiestä, niin että Soraiksen armeijaan kuului\ntodennäköisesti lopulta noin satatuhatta miestä kaiken kaikkiaan.\n\nPian ilmoitettiinkin, että Sorais suunnitteli hyökkäystä suoraan\nMilosiksen kimppuun ja oli uhannut hävittää autioiksi valtaamansa\nalueet. Neuvoteltiin, oliko parasta lähteä häntä vastaan ja ryhtyä\ntaisteluun vai odotella hänen tuloaan kaupungin muurien turvissa. Kun\nmeidän mielipidettämme kysyttiin, vaadimme minä ja Good epäröimättä,\nettä oli hyökättävä häntä vastaan, sillä jos sulkeutuisimme\nkaupunkiin, hyökkäystä odottamaan, voitaisiin toimettomuutemme tulkita\naiheutuneen pelosta. Etenkin tällaisissa tapauksissa on tärkeätä, kun\nvähäpätöisetkin seikat voivat kääntää miesten mielen, että toimitaan\nmahdollisimman paljon. Into laimenee ja häviääkin pian, jos\ntoimettomina ja noloina odotetaan tapahtumien kehitystä. Sentähden oli\nmielestämme parempi hyökätä kuin odottaa, kunnes vihollinen raastaisi\nmeidät turvapaikastamme kuin mäyrän kolostaan.\n\nCurtis ja Nyleptha yhtyivät meihin ja ratkaisevassa neuvottelussa\npantiin Nylepthan eteen suuri kartta, jota hän katseli kauan ja\nmiettivästi. M'Arstunan ja Milosiksen välillä oli noin yhdeksänkymmenen\npenikulman päässä Milosiksesta parin penikulman levyinen vuoriharjanne,\njonka poikki päästiin erästä solaa myöten, jota metsäiset,\njotensakin korkeat rinteet reunustivat, ja jos sola suljettiin, oli\nvihollisarmeijan mahdoton edetä, sillä se ei voinut kiivetä\nkuormastoineen rinteitä ylös, jotka olivat joukkojemme miehittämät.\n\nNylepthalla oli erinomaisen tarkka huomiokyky, ja niinpä hänen\nhuomionsa kiintyikin heti aivankuin vaistomaisesti tuohon\nvuoriharjanteeseen. Katseltuaan karttaa hetkisen hän osoitti vuorisolaa\nja sanoi miehensä puoleen kääntyen voitonvarmasti:\n\n\"Tuossa sinä kohtaat Soraiksen ja tuhoat hänen joukkonsa perinpohjin.\nPaikka on verraton.\"\n\nMutta Curtis oli hyvin vakavan näköinen eikä puhunut mitään.\n\n\n\n\nXX.\n\nTAISTELU VUORISOLASSA.\n\n\nKolmantena aamuna neuvottelun jälkeen Curtis ja minä lähdimme. Meillä\noli mukanamme vain pieni vartiosto, sillä joukot olivat lähteneet\nliikkeelle edellisenä yönä jättäen Siintävän kaupungin tyhjäksi ja\nautioksi. Nylepthan henkivartiostoa lukuunottamatta oli kaupunkiin\njäänyt vain noin tuhat soturia, jotka syystä tahi toisesta eivät olleet\nvoineet seurata pääjoukon mukana. Tarvitsimme miehemme mahdollisimman\ntarkoin, ja kun Milosis oli sanalla sanoen valloittamaton ja vihollinen\noli edessäpäin, katsoimme voivamme jättää kaupungin niin tyhjäksi.\n\nGood ja Umslopogaas olivat menneet armeijan mukana. Nyleptha saatteli\nmeitä kaupungin porteille ratsastaen valkoisella hevosella, jonka nimi\noli Päivänsäde ja jonka sanottiin olevan Zu-Vendis-maan nopeimman ja\nkestävimmän hevosen. Hänen kasvonsa olivat surulliset, mutta kyyneleitä\nei hänen suloisissa silmissään näkynyt. Saattoi kyllä huomata, että hän\noli hiljattain itkenyt, mutta nyt hän koetti urhoollisesti salata eron\naiheuttaman tuskan. Portilla hän pysäytti ratsunsa ja sanoi meille\njäähyväiset. Edellisenä päivänä hän oli katsastanut ja pitänyt\nupseereille ja sotureille niin tulisen ja luottamusta uhkuvan puheen,\netteivät myrskyisät ja innostuneet suosionosoitukset olleet tahtoneet\ntauotakaan. Sama innostus näytti nytkin vallanneen hänet.\n\n\"Hyvästi, Macumazahn!\" sanoi hän. \"Minä luotan neuvokkuuteesi ja olen\nvarma, että teet voitavasi pelastaaksesi meidät Soraiksen kynsistä.\"\n\nKumarsin ja sanoin, että sodan melske kauhistutti minua. Valitin myös\npelkääväni menettäväni henkeni, jolloin hän naurahti ja kääntyi\nCurtikseen päin.\n\n\"Hyvästi, rakkaani\", sanoi hän. \"Palaa voittajana ja kuninkaana tahi\nsoturiesi keihäillä leväten.\" [Zu-Vendis-maassa on tapana, että\nkaatuneet upseerit kannetaan kotiin keihäistä valmistetuilla paareilla.\n-- A.Q.]\n\nCurtis ei vastannut mitään, vaan käänsi hevosensa porttia kohti;\nhänellä oli luultavasti jotakin kurkussa. Onhan kyllä raskasta näin\nerota, kun on vasta viikon ollut naimisissa.\n\n\"Tässä\", jatkoi Nyleptha, \"minä toivotan sinut tervetulleeksi, kun\nriemusaatossa palaat luokseni. Hyvästi siis, rakkaani, ja sinä myös,\nMacumazahn!\"\n\nLähdimme liikkeelle, mutta kun hetkisen kuluttua katsahdimme taaksemme,\noli Nyleptha hevosineen vielä samassa paikassa ja katseli jälkeemme\nkädellään silmiään varjostaen. Sitten hän häipyi tien mutkan taa, mutta\nratsastettuamme vain penikulman verran kuulimme jonkun tulevan täyttä\nlaukkaa jäljessämme. Käännyimme katsomaan, ja näimme erään soturin\nkiidättävän meitä kohti taluttaen suitsista Päivänsädettä -- Nylepthan\nratsua.\n\n\"Kuningatar lähettää valkoisen oriinsa jäähyväislahjaksi herralleen\nIncubulle ja käskee minun sanoa isännälleni, että se on tämän maan\nnopein ja kestävin hevonen\", selitti soturi kumartaen syvään\nsatulassaan.\n\nCurtis ei tahtonut ensin ottaa hevosta vastaan sanoen, että eläin oli\nliian hyvä soturin ratsuksi, mutta peläten Nylepthan muutoin\nloukkaantuvan minä sain hänet vihdoin myöntymään. Kun hätämme oli\nsuurimmillaan, teki tuo jalo eläin meille korvaamattoman palveluksen.\nKun jäljestäpäin tapahtumia muistelee, tuntuu aivan kummalliselta, että\nnäöltään aivan mitättömät ja merkityksettömät seikat voivat osoittautua\nniin tärkeiksi. Välistä täytyy väkisinkin ajatella, että kaikki on\nedeltäpäin määrätty.\n\nMe otimme siis hevosen, joka oli niin kaunis ja muhkea, että oli\nnautinto sitä katsella, ja Curtiksen lähetettyä soturin mukana\nsydämellisimmät kiitoksensa ja terveisensä lahjan antajalle me\njatkoimme matkaamme.\n\nPuolen päivän aikaan saavutimme jälkijoukot ja Curtis otti nyt\nmuodollisestikin ylipäällikkyyden haltuunsa. Suuri vastuunalaisuus\npainosti häntä, mutta kuningattaren määräykset olivat selvät.\n\nJatkoimme etenemistämme kohtaamatta mitään vastustusta ja ketään\nnäkemättä, sillä tien varrella olevien kaupunkien ja kylien asukkaat\nolivat paenneet peläten muutoin joutuvansa vihollisarmeijoiden väliin\nja murskautuvansa kuin jyvät myllyssä.\n\nNeljännen päivän iltana olimme parin penikulman päässä mainitusta\nvuoriharjanteesta, ja tiedustelijamme ilmoittivat, että Sorais tuli\nnopeasti meitä vastaan. Hänen joukkonsa olivat harjanteen toisella\npuolen noin kymmen penikulman päässä.\n\nSentähden lähetimme jo ennen päivänkoittoa viisisataa ratsumiestä\nmiehittämään solaa, jossa he melkein heti joutuivat taisteluun yhtä\nmonen vihollisen kanssa. Meikäläisiä kaatui kahakassa kolmekymmentä,\nmutta apujoukkomme ehdittyä paikalle pakenivat Soraiksen soturit vieden\nkaatuneet ja haavoittuneet toverinsa mukanaan.\n\nArmeijamme pääjoukko saapui perille päivällisen aikaan, ja minun täytyy\nsanoa, ettei Nyleptha ollut erehtynyt. Ylivoimaista vihollista vastaan\ntaistellessa oli paikka kerrassaan verraton.\n\nEdessämme oli korkea metsäinen harjanne, jonka meidän puoleinen rinne\noli jotenkin jyrkkä toisen viettäessä loivasti kaitaiseen jokeen, jonka\ntakana kohosi toinen metsäinen harjanne. Tie kiemurteli ensimmäisen\nharjanteen yli jokilaaksoon, josta se pääsi jokea seuraten toisen\nharjanteen takana olevalle tasangolle.\n\nEdeltäpäin tehtyä suunnitelmaa seuraten sijoitti Curtis\nkuudenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijansa ensimmäiselle\nharjanteelle seuraavasti. Keskustan muodosti kaksikymmentätuhatta\nhaarniskoitua jalkasoturia aseinaan keihäät ja miekat ja virtahevosen\nnahasta tehdyt kilvet, ja heidän takanaan oli viisituhatta keveämmin\nasestettua jalkasoturia ja kolmetuhatta ratsumiestä heitä tukemassa.\nKeskustan molemmin puolin oli seitsemäntuhatta ratsumiestä ja\nkummallakin sivustalla vielä seitsemäntuhatta viisisataa keihäsmiestä.\nRintama oli kaiken kaikkiaan parin penikulman pituinen ja Curtis oli\nylin johtaja. Oikea sivusta oli Goodin hallussa ja keskustan ja oikean\nsivustan väliin sijoitettu ratsuväki oli uskottu minulle. Muita\nosastoja johtivat niiden omat päälliköt.\n\nOlimme tuskin ehtineet asettua asemiimme, kun Soraiksen sankat joukot\nalkoivat parveilla vastapäisellä harjanteella, noin penikulman päässä\nmeistä. Keihäiden kärjet välähtelivät ja maa aivan tärisi hänen\njoukkojensa astunnasta. Oli ilmeistä, etteivät tiedustelijamme olleet\nliioitelleet; ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Luulimme ensin,\nettä hän aikoi hyökätä heti, kun hänen sivustoilleen asetettu ratsuväki\nteki muutamia uhkaavia liikkeitä, mutta nähtävästi hän malttoi mielensä\neikä sinä päivänä vielä syntynyt taistelua. Hänen rintamansa oli\npääpiirteissään samanlainen kuin meidänkin, mutta hänen apu- ja\ntukijoukkonsa olivat paljon suuremmat.\n\nOikeaa sivustaamme vastassa, siis Soraiksen vasemmalla sivustalla, oli\njoukko tummaa ja hurjannäköistä väkeä, joilla oli aseinaan vain miekat\nja kilvet. Minulle ilmoitettiin, että nuo oudonnäköiset soturit olivat\njuuri noita Nastan villejä vuoristolaisia.\n\n\"Good\", sanoin minä miehet nähtyäni, \"sinulla on huomenna kuumat\npaikat, hitto vie, kun nuo pojat hyökkäävät!\"\n\nOlimme varuillamme koko päivän, mutta mitään ei tapahtunut. Illan\ntultua annoimme miehistölle luvan levähtää, ja pian pilkottivat\ntuhannet vartiotulet harjanteen rinteillä. Vihollisen puolelta kuului\nkauan epämääräistä melua, mutta vähitellen tuli sielläkin aivan\nhiljaista.\n\nYö oli sangen rasittava. Meidän täytyi olla alati varuillamme ja\nkiinnittää huomiomme tuhansiin seikkoihin, ja sitäpaitsi tahtoi\nrohkeutemme väkisinkin lamaantua. Taistelu, jonka huomispäivä oli\nnäkevä, tuli olemaan niin kaamea, ettei pelottominkaan soturi voinut\nsitä tyynesti ajatella. Ja tuon taistelun varassa oli kuitenkin kaikki.\nMinun tuli oikein paha olla, kun ajattelin, että vain erään naisen\nmustasukkaisuudesta ja kateudesta johtunut viha oli kaiken alku ja\njuuri. Vain sentähden oli nämä mahtavat sotajoukot koottu taisteluun.\nAjatus oli yllättävä ja sai minut ihmettelemään, miten maailman\nmahtavat oikeastaan käsittivät vastuunalaisuutensa. Olimme sangen\nalakuloiset ja neuvottelimme myöhään yöhön. Vahdit kulkivat\nedestakaisin ja töyhtökoristeiset päälliköt liikkuivat kuin aaveet\nosastojensa vaiheilla.\n\nVihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin\npitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua -- sillä\neihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan.\n\nAuringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun\njoukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla\nhirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten\njulmasti myhäillen.\n\n\"Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn\", huudahti hän.\n\"Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten,\nmitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?\"\n\n\"Voit olla huoletta, 'tikka'\", sanoin minä surullisesti. \"Kerrankin\nsaat nokkia tarpeeksesi.\"\n\nAika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä\ntuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme\ntarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä\nsäästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa\nseisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen.\nArvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme\nheidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat,\nkuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: \"_Sorais!\nSorais_!\" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi \"Yön tyttären\"\nratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä.\n\nArvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja\nvalmiit.\n\nMeidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta\nkaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne\nehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä\nvihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän\nlinjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian\npaljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä\nvauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni\njäljelläolevine miehineni.\n\nMinun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja\nymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti\njoukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti,\nmutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin\nvihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki\nvastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit\nhuojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui\nyhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin\nolisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten\nkuohuu.\n\nVihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet\nja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on\nmurtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan\nsivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot\nkaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä\nvaltoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä\nsuinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen\nhyökkäyksen.\n\nViisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon\ntaistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että\nvihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin\nviisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen\nrintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin.\nEn tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli\nkiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he\nolivat myös tehneet parhaansa.\n\nNastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla\nsivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen\njoen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin\nrinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen \"Nasta\" ja \"Sorais\".\n\nSain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja\nkoettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan\nsuunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti\nseuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita.\nKannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn\nnopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle\nvihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän\nja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa\nratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat\nrivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan,\njoita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo\nselvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa.\n\nKaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin\nyhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin\nrintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta\njymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen.\nKohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että\npeloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi\nja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin.\nNastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten\nkimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä\nkuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja\nsyöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät\nlyötiin verissä päin takaisin.\n\nTaistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia,\nminkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin.\nKahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta\nonnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat\nNastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka\neivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen\nja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä\njärkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin\nsivustalle.\n\nHyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat\nperäytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin\npian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin\nverraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko\nrintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä\nkymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti\nheikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan\nraivolla ja pelottomuudella.\n\nVihollinen lähestyi kuin lumivyöry -- Soraiksen kultainen kypäri\nvälähteli sen eturiveissä -- ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei\nkyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme\ntaipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu\nkymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä\ntukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon\nharjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta\nrynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin\npian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi\ntaistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti.\n\nNastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat\nmyöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään,\netteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta\nrohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset\nsyöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin\nmiekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti\ntakaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka\ntaholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä\nnäin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös\npian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian\nhänetkin.\n\nMinut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten\nminä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään\nkellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja\nrientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla\nhulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi.\nEn epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin\nryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan\nNastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät\npäin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan.\nHakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä\nei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien\nmiekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti\nratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten\nruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni,\nmutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei\nkukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön\njäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa\nGoodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja\nkatsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut\niskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan\nmiekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa\nmyöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen\nmiekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti\nhenkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja\nminä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En\ntiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini,\nolivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen\nyli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen.\n\n\"Lähelläpä oli\", huudahti hän; \"mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on\nhyvä.\"\n\nNyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman\nkohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut.\n\nSamassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät\nratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät\nnuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen\nhajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi\ntaistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen\ntoiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut\nkaiken varalta oman mielihevoseni mukaani -- saman kiiltomustan\ntamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen\nperäytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin\nluokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja\nvoitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta\nse ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin\nvuoro hyökätä.\n\nRiensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa\njokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen\nratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti.\nMies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli\nkietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin\nvoimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta\nhuolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat\nviikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli\nkeskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin,\nvälttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli\njuuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten.\n\n\"Jumalan kiitos\", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä,\n\"että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan\nsaanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin\nlampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa\nteille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha\npalatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja\npapit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut\nerään lipun alle, ja minä kuulin kaikki.\"\n\n\"Mitä?\" huudahdin minä kauhun valtaamana; \"mitä sinä oikein tarkoitat?\"\n\n\"Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta\narkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin,\njosta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät\nsisään ja murhaavat kuningattaren.\"\n\n\"Tule kanssani\", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia\npäällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin\ntäyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä\noli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja\nverilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä\ntunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella\noriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja\nkaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään.\n\nJuuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä\neteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä\nnäin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan\nennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa\nnojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen.\n\n\"Onko jotakin hullusti, Quatermain!\" huudahti Curtis minut nähtyään.\n\n\"Kaikki\", vastasin minä. \"Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi\njotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse\ntässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki\", ja\nminä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta.\n\nVeri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman\niskun.\n\n\"Aamun sarastaessa\", änkytti hän. \"Nyt on jo ilta ja päivä koittaa jo\nennen neljää ja me olemme melkein sadan penikulman päässä -- yhdeksän\ntunnin matka. Mitä on tehtävä?\"\n\nPäähäni pälkähti eräs tuuma. \"Onko hevosesi voimissaan?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä. Nousin juuri satulaan, sillä oma hevoseni kaatui äsken. Tämä on\nvain syönyt koko ajan.\"\n\n\"Niin on minunkin. Hyppää alas ja anna Umslopogaasin nousta satulaan.\nHän ratsastaa hyvin, ja kun oikein kiiruhdamme, ehdimme Milosikseen\nennen auringonnousua. Ellemme, niin sillehän emme mitään mahda. Ei, ei;\nsinä et voi nyt poistua täältä. Poissaolosi huomattaisiin ja voisi\nvaikuttaa onnettomasti taistelun ratkaisuun. Emme ole vielä läheskään\nvoittaneet. Soturit voisivat ajatella, että olet paennut. Sukkelaan\nnyt.\"\n\nSamassa hän oli alhaalla ja Umslopogaas hyppäsi käskystäni tyhjään\nsatulaan.\n\n\"Hyvästi siis\", sanoin minä. \"Lähetä tunnin kuluttua tuhat ratsumiestä\nvarahevosten kera meidän jälkeemme, jos suinkin mahdollista, ja lähetä\njoku kenraaleistasi oikeaa sivustaa johtamaan ja selitä poissaoloni\nsyy.\"\n\n\"Koetahan tehdä parastasi pelastaaksesi Nyleptha, Quatermain?\" sanoi\nhän murtuneella äänellä.\n\n\"Siihen voit luottaa. Mene nyt; jäätpä muutoin pian jälkeen.\"\n\nHän katsahti meihin ja lähti sitten seurueensa kanssa täyttä laukkaa\njoukkojensa luo, jotka parhaillaan kahlasivat kaatuneiden verestä\npunoittavan joen yli.\n\nHuudahdin ratsulleni ja me kiidimme Umslopogaasin kanssa tielle kuin\njousesta nuolet, ja pian olimme jättäneet taaksemme kaatuneiden\nruumiilla peitetyn tantereen, veren hajun ja taistelun melskeen, joka\nheikkeni vähitellen muistuttaen viimeiseltä etäisen meren pauhua.\n\n\n\n\nXXI.\n\nHURJA RATSASTUS.\n\n\nViimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja\nkäännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa\ntaistelua.\n\n\"Me voitamme, Macumazahn\", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti\nselvillä tilanteesta. \"Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka\ntaholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta\non jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme\neivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan\", ja hän pudisti\nhuolestuneesti päätään. \"Mutta\", lisäsi hän, \"luultavasti eivät\nSoraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin\nvanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä\neläissäni nähnyt.\"\n\nSeuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten\nratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme\ntarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja\nhaavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi\najoissa perille.\n\n\"Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä\npitäisi olla ennen auringonnousua\", sanoi hän harvakseen. \"Mutta\nkoettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan\ntuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät\nelävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee\nsurmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste\nsentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen\npäänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen\"; ja hän heristi\nuhkaavasti tapparaansa.\n\nIlta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli\nkirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme\nverrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti\ntaaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien\nhevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun\nnälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä\nkylästä tien varrella.\n\nEmme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan\ntasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella\nhevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa\nentistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni\nmonta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän\nnosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin\nerikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin.\n\nSiten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi\nlevähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen\noireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää\npuoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä\nharjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille,\nettä aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään.\nPääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta -- Umslopogaas nosti\nminut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että\npääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan\nhöyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen,\nhien juostessa melkein norosenaan.\n\nJätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin\npäivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa,\njoten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni\nolla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni\npalasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme\nhevosten juoda pari siemausta -- ei enemmän, mikä oli sangen vaikea\ntehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden\nluota.\n\nPari minuuttia oli vielä jäljellä ja sillä ajalla minä tarkastin\nhevoset ja koetin oikoa jäykistyneitä jäseniäni kävelemällä\nedestakaisin. Uljas tammani oli ilmeisesti hyvin väsynyt, se seisoi pää\nriipuksissa ja silmät melkein ummessa. Mutta Päivänsäde -- Nylepthan\njalo ratsu, jonka oikeutta myöten pitäisi saada syödä kultaseimestä,\noli vielä verraten hyvässä kunnossa, vaikka sillä oli ollut raskaampi\ntaakkakin kannettavanaan. Väsynythän sekin oli, mutta katse oli kirkas\nja vireä, ja kaunismuotoinen pää ylhäällä se katseli eteenpäin pimeään\naivankuin tahtoen sanoa, että vaikka kaikki muut uupuisivat tielle,\nniin minun voimani riittävät vielä noille neljällekymmenelleviidelle\npenikulmalle, jotka ovat jäljellä. Umslopogaas auttoi minut sitten\nsatulaani ja hypättyään omaansa jalustimia liikauttamattakaan -- hän\nkun oli semmoinen notkea metsäläinen -- me jatkoimme matkaamme, ensin\nhitaammin, mutta sitten yhä vinhemmin.\n\nKuljettuamme noin kymmenen penikulmaa alkoi tie vähitellen kohota\nnousten välistä hyvin jyrkästikin ja minun musta tammaparkani oli\nkolmesti sortua sille taipaleelle. Mutta harjanteen laelle päästyä se\nnäytti jälleen reipastuvan ja lähti pitkin koneellisin askelin\nkiitämään rinnettä alas raskaasti huohottaen. Noin neljä penikulmaa\nratsastimme siten nopeammin kuin konsanaan koko matkalla, mutta minä\ntiesin, että tämä oli viimeinen ponnistus, ja olinkin oikeassa. Uupunut\nhevoseni alkoi äkkiä kompastella, ja aavistaen mitä oli tulossa minä\nirroitin jalkani jalustimista. Askeleet olivat jo hoipertelevat ja kun\nolimme päässeet noin kolmesataa kyynärää, nousi hevoseni äkkiä kahdelle\njalalle ja suistui sitten pää edellä tantereeseen. Varoin joutumasta\nalle ja hilauduin seisoalleni, jolloin eläinparka kohotti päätään ja\nkatsoi minuun sanomattoman tuskallisesti. Kumarruin viimeisen kerran\nhyväilemään uskollista ystävääni, mutta samassa se antoi valittavasti\näännähtäen päänsä vaipua ja jäi liikkumattomana makaamaan. Uljas\nratsuni oli kuollut -- sen sydän oli pakahtunut.\n\nKatsoin Umslopogaasiin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Olin melkein\nsuunniltani epätoivosta, sillä Milosikseen oli vielä parikymmentä\npenikulmaa ja hevosta ei ollut mistään saatavissa. Mitä oli tehtävä?\n\nSanaakaan sanomatta hyppäsi Umslopogaas maahan ja nosti minut satulaan.\n\n\"Entä sinä?\" kysyin minä.\n\n\"Minä juoksen\", vastasi hän tarttuen jalustimeen.\n\nNiin lähdimme, ja matkamme sujui melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin.\nMikä nautinto olikaan istua Päivänsäteen satulassa. Se juoksi pitkin,\njoustavin askelin ja tuo jäntevä zulu seurasi sitä kuin varjo. Oli\ntodellakin ihmeellistä nähdä vanhan Umslopogaasin juoksua. Askel oli\nomituisen kevyt, melkeinpä liukuva, ja hengitys kävi tasaisesti hieman\nraollaan olevien huulten välistä, sieraimet olivat levällään kuin\nlaukkaavalla hevosella, ja katse oli teroitettu tiukasti eteenpäin.\nPenikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme ja aina viiden\npenikulman päässä pysähdyimme hengähtämään.\n\n\"Jaksatko vielä, vai jäätkö tähän hiukan lepäämään ja tulet sitten\njäljessäni?\" sanoin minä pysähtyessämme kolmannen kerran.\n\nHän viittasi tapparallaan eteenpäin, jossa auringon temppeli häämötti\nkunnaallaan noin viiden penikulman päässä.\n\n\"Perille saakka vaikka henki menisi\", huohotti hän.\n\nNoita viittä penikulmaa, jotka vielä olivat jäljellä, en unhota\nmilloinkaan. Polveni olivat hieroutuneet nahattomiksi ja hevoseni\njokainen liike aiheutti viiltäviä tuskia. Jo matkalle lähtiessäni olin\nollut työstä rasittunut, ravinnon ja levon tarpeessa, ja sen lisäksi\noli taistelussa saamani haava suuresti heikontanut voimiani. Minusta\ntuntui aivan kuin jokin luunsiru olisi hitaasti tunkeutunut\nkeuhkoihini. Päivänsade-parkakin oli pian uupunut, eikä ihmekään.\n\nMutta ilmassa alkoi olla aamuntuntu ja me emme voineet pysähtyä;\nparempihan oli, että me kaikki kolme menehdyimme tielle, kuin että'\nolisimme luopuneet tehtävästämme, kun vielä kykenimme rientämään. Ilma\noli raskas ja sumuinen, kuten usein ennen päivänkoittoa, ja kaikki\nmerkit osoittivat auringonnousun olevan lähellä.\n\nKun vihdoin olimme Siintävän kaupungin pronssiporttien edessä, valtasi\nminut kaamea epäluulo: entäpä jos meitä ei päästetäkään sisään?\n\n\"_Avatkaa, avatkaa_!\" huusin minä käskevästi ja sanoin samalla\nkuninkaallisen tunnussanan. \"Avatkaa portti kuninkaalliselle\nsanansaattajalle! Minulla on tärkeitä sanomia.\"\n\n\"Mitä sanomia?\" huusi vahti. \"Ken olet sinä, joka ratsastat kuin hullu,\nja kuka on tuo, joka juoksee vierelläsi kieli pitkällä kuin koira?\"\n\n\"Macumazahn ja hänen musta koiransa\", ärjäisin minä jo vihan vimmassa.\n\"Portti auki, sanon minä!\"\n\nSuuret portit avautuivat sukkelaan ja nostosillan laskeuduttua me\nkiiruhdimme muurien sisäpuolelle.\n\n\"Minkä sanoman tuotte, herra, minkä?\" huusi vartija.\n\n\"Incubu on lyönyt Soraiksen\", vastasin minä ohirientäessämme.\n\nVielä yksi ponnistus, sinä uljas hepo ja verraton mies! Vielä\nviisitoista minuuttia, sinä urhoollinen Päivänsäde ja sinä vanha\nzulu-sankari, niin teidän muistonne on oleva ikuinen tämän maan\naikakirjoissa!\n\nOlemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa\npenikulma, viimeinen penikulma -- kestäkää uskolliset ystäväni,\nkestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse.\nEteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin -- jäljellä on vain viisikymmentä\nkyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi.\n\nKun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun\n[Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen\njo ennen varsinaista päivänkoittoa. -- _A.Q_.], pysähdyimme palatsin\nportille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää\nmeidät sisään.\n\nKaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui\npelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu?\n\nHuusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin\nsuuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan\nhenkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli\nlähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin.\n\n\"Sinäkö se olet, Kara?\" huusin minä. \"Täällä on Macumazahn. Käske\nvartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!\"\nSitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta\nvihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me\nkiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin\npihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin\nKaran, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan\nja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan\npaikoilleen jälleen.\n\n\"Missä vartijat?\" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin\nolen eläissäni mitään pelännyt.\n\n\"En tiedä\", vastasi hän. \"Pari tuntia sitten olivat omat mieheni\nköyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan\nitseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty.\"\n\nHänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen\nkäsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin\nläpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta\nkohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut.\n\nEnsimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin\nliian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus\nalkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä\nsyöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä\nnäkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään.\nJumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan\nvahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja\nhän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä\nja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi hän. \"Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn!\nMiksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi\nikäviä uutisia -- oi älä sano, että herrani on kuollut\", valitti hän\nvalkoisia käsiään väännellen.\n\n\"Kun lähdin matkalle auringon laskiessa, oli Incubu hieman\nhaavoittunut, mutta muutoin täysissä voimissaan, niin että hänen\ntähtensä voit olla aivan rauhallinen. Herrasi on voittanut Soraiksen ja\narmeijasi etenevät voitokkaasti.\"\n\n\"Tiesinhän sen\", huudahti hän riemuitsevasti. \"Tiesinhän hänen\nvoittavan, vaikka neuvonantajani pudistelivat viisaita päitään, kun\nuskoin sotajoukkojeni päällikkyyden muukalaiselle, niinkuin he\nsanoivat. Eilen illalla auringon laskiessa, sanoit, ja nyt ei ole päivä\nvielä koittanut? Varmaankin --\"\n\n\"Kietaise jokin vaippa ympärillesi, Nyleptha\", keskeytin minä, \"ja anna\nmeille hiukan viiniä. Herätä myös kamarineitosesi. Älä vitkastele,\nhenkesi on vaarassa.\"\n\nHän huusi jotakin johonkin takana olevaan huoneeseen ja veti sukkelaan\nviitan hartioilleen ja pisti jalkansa sandaaleihin. Meidän ympärillämme\noli äkkiä kymmenkunta puolipukeista naishenkilöä.\n\n\"Olkaa vaiti ja seuratkaa minua\", sanoin minä sitten, ja ihmettelevin\nkatsein he tulivat jäljessäni ensimmäiseen huoneeseen.\n\n\"Nyt te toimitatte meille heti viiniä ja ruokaa\", jatkoin minä, \"sillä\nolemme kuolemanväsyneet.\"\n\nMuutamia viiniruukkuja ja kimpale kylmää lihaa ilmestyi pian pöytään,\nja minä ja Umslopogaas söimme ja joimme ja tunsimme punaisen viinin\npanevan veremme jälleen liikkeelle.\n\n\"Kuulehan, Nyleptha\", sanoin minä laskien tyhjän haarikan pöydälle,\n\"onko näiden kamarineitosten joukossa pari, jotka ovat luotettavat ja\nosaavat olla hiljaa?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi hän.\n\n\"Käske sitten heidän heti mennä kaupunkiin joidenkin kansalaisten luo',\njoihin varmasti tiedät voivasi luottaa, pyytämään heitä heti\nkiiruhtamaan luoksesi täysissä aseissa ja mukanaan niin paljon\nkunnollista väkeä kuin he suinkin voivat koolle saada pelastamaan sinua\nkuolemasta. Ei, älä kysele, vaan täytä pyyntöni viipymättä. Kara\npäästää tytöt menemään.\"\n\nNyleptha kääntyi ja valittuaan joukosta kaksi hän kertasi sanani ja\nantoipa heille vielä luettelonkin, jossa oli kysymyksessäolevien\nmiesten nimet.\n\n\"Menkää nopeasti ja hiljaa; henkenne on kysymyksessä\", lisäsin minä.\n\nHe poistuivat Karan mukana, jonka käskin portit suljettuaan yhtyä\nmeihin ovella, josta päästiin suurille portaille. Umslopogaas ja minä\nsöimme vielä mennessämmekin ja suupalojen välillä minä kerroin\nNylepthalle mitä tiesin häntä uhkaavasta vaarasta. Kerroin, miten\nolimme tavanneet Karan ja että kaikki miespalvelijat ja henkivartijat\nolivat menneet tiehensä jättäen koko suuren palatsin aivan autioksi.\nNyleptha sanoi myös kuulleensa kaupungissa levinneen sellaisen huhun,\nettä Sorais oli riemusaatossa tulossa Milosista kohti voitettuaan\narmeijamme perinpohjin, minkävuoksi kaikki olivat olleet niin auliita\nsalajuoneen yhtymään.\n\nKertomukseni venyy pitkäksi, mutta todellisuudessa olimme palatsissa\nvain kuusi, seitsemän minuuttia, ja vaikka temppelin kupooli jo\nsäihkyikin nousevan auringon valossa, ei päivä ollut vielä koittanut.\nSiihen oli varmasti vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olimme jo pihalla\nja haavani aiheutti sellaisia tuskia, että minun täytyi tarttua\nNylepthan käteen pysyäkseni pystyssä. Umslopogaas tuli jäljessämme\nsyöden kulkiessaan.\n\nPysähdyimme käytävän suulle, joka vei noille mahtaville portaille, ja\nkatsahdimme ulos. Kavahdin takaisin kauhun valtaamana. Ovi oli poissa\nja samoin myöskin pronssiportit. Ne oli nostettu saranoiltaan ja syösty\nalhaalla ammottavaan syvyyteen. Edessämme oli vain tuo puoliympyrän\nmuotoinen tasanne, josta kymmenen leveää askelmaa johti pääportaille --\nja siinä kaikki.\n\n\n\n\nXXII.\n\nUMSLOPOGAASIN VIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nKatsahdimme toisiimme.\n\n\"Ovi ja portit ovat tiessään, niinkuin näet\", sanoin minä. \"Onko\ntäällä mitään, jolla voisimme täyttää aukon? Sano sukkelaan, sillä\nsalaliittolaiset ovat pian täällä.\"\n\nPalatsissa ei ollut nimittäin mitään ovia, joilla olisi voinut aukon\ntukkia, siellä kun käytettiin niiden asemesta vain paksuja verhoja, ja\nminä tiesin, että meidän oli pidettävä paikka hallussamme hinnalla\nmillä hyvänsä, jos onnistuimme pitämään puolemme, eivät murhaajat\nvoineet tunkeutua palatsiin mistään muualta, sillä salaovikin, josta\nSorais oli hiipinyt sisään tuona muistettavana yönä, jolloin hän yritti\nmurhata Nylepthan, oli muurattu kiinni.\n\n\"Nyt tiedän\", sanoi Nyleptha hetkisen mietittyään. \"Pihan toisella\npuolen on kasa tukevia marmorilevyjä, jotka on tuotu mieheni Incubun\npatsaan jalustaa varten; tukkikaamme aukko niillä.\"\n\nHyväksyin ehdotuksen heti, ja lähetettyäni erään tytön portaita alas\nkuulostamaan, voisimmeko saada apua veistämöiltä, jossa hänen isänsä,\neräs mahtava kauppias, asui monine työmiehineen, ja jätettyäni toisen\ntytön oviaukolle tähystämään, me muut lähdimme hakemaan noita'\nmarmorilohkareita. Pihalla tapasimme Karan, joka oli päästänyt\nsanansaattajat ulos. Lohkareet olivat leveitä, noin kuuden tuuman\npaksuisia painavia laattoja ja kantovehkeet -- jonkinlaiset paarit,\njoilla niitä oli kannettu, olivat kasan vieressä. Nostelimme heti\nmuutamia lohkareita paareille ja neljä tyttöä vei taakan oviaukolle.\n\n\"Kuulehan, Macumazahn\", virkkoi Umslopogaas, \"jos nuo roistot\ntodellakin tulevat, niin minä puolustan portaita, kunnes aukko on\ntukittu. Ei, älä vastustele, tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin.\nErään kauan sitten kuolleen ystäväni ennustus toteutuu tänään, ja\nseuratkoon työpäivääni yhtä hyvä yö. Paneudun hetkeksi nukkumaan, sillä\npian tarvitsen kaikki voimani, ja kun vihollisen askeleet lähestyvät,\nniin herätä minut\", ja mennen ulos. Hän heittäytyi pitkälleen oviaukon\nulkopuolella olevalle tasanteelle ja nukahti heti sikeästi.\n\nOlin jo niin uupunut, että minun täytyi istua aukon vaiheille ja tyytyä\nvain ohjaamaan toisten töitä. Tytöt kantoivat lohkareita, jotka\nNyleptha ja Kara latoivat kuusi jalkaa leveään oviaukkoon kolmeen\nriviin, sillä ohuempi vallitus ei olisi hyödyttänyt mitään. Mutta\nkantomatkaa oli kahdeksankymmentä kyynärää ja vaikka tytöt raatoivat\nkuin henkensä edestä, edistyi työ hitaasti, peloittavan hitaasti.\n\nPäivä valkeni jo ja äkkiä me kuulimme hiljaista liikettä ja aseiden\nkilahtelua portaiden juurelta. Meillä oli ollut aikaa vain kahdeksan\nminuuttia ja vallitus oli vasta kahden jalan korkuinen. Alphonse oli\nkuullut oikein. He tulivat.\n\nKilahtelu läheni ja vielä vallitsevassa hämärässä me näimme pitkän\njonon miehiä, kaikkiaan noin viisikymmentä, hiipivän portaita\nylös. He olivat nyt puolivälissä olevalla tasanteella, josta\njättiläiskannatuskaari alkoi, ja huomatessaan, että ylhäällä oli\njotakin tekeillä, he pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan ja alkoivat\nsitten jälleen edetä.\n\nOlimme työskennelleet melkein neljännestunnin ja vallitus oli nyt\nkolmen jalan korkuinen.\n\nHerätin Umslopogaasin. Hän nousi ja venyttelihe perusteellisesti.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän pyöräyttäen Inkosi-kaasia päänsä ympäri. \"Olen\njälleen kuin nuori mies. Viini ja uni tekivät hyvin tehtävänsä ja minä\nmenen taisteluun jäntevin käsivarsin.\n\n\"Macumazahn, näin unta, että sinä ja minä seisoimme kaukana erään\ntähden reunalla ja katselimme tätä maailmaa, joka siinsi syvällä\nallamme, ja sinä olit henki, Macumazahn, sillä valo näkyi lävitsesi,\nmutta itsestäni en saanut selkoa. Hetkemme on lyönyt, vanha metsästäjä.\nOlemmehan jo aikamme eläneetkin, mutta olisin suonut, että olisin\nsaanut olla useammin mukana eilispäivän ottelun kaltaisissa\ntaisteluissa.\n\n\"Macumazahn, huolehdi, että minut haudataan kansani tavan mukaan,\nsilmäni Zulu-maata kohti\", ja puristaen kättäni hän kääntyi vihollisiin\npäin.\n\nSamassa kiipesi zu-vendi-upseeri Kara suureksi hämmästyksekseni\nkeskentekoisen vallituksen yli ja asettui zulun viereen vetäisten\npäättävästi miekkansa.\n\n\"Tuletko sinäkin?\" naurahti vanha soturi. \"Tervetuloa -- tervetuloa,\nurhoollinen sydän! _Ow!_ miehelle, joka osaa kuolla kuin mies; _ow!_\nkuolemalle ja aseiden kalskeelle. _Ow!_ me olemme valmiit. Me hiomme\nkynsiämme kuin kotkat ja assegaimme välähtelevät auringossa; heristämme\nkeihäitämme ja himoamme taistelua. Kuka tulee tervehtimään kuningatarta\n(Inkosia-kaasia)? Kuka tahtoo häneltä kuoleman suudelman?\n\n\"Minä tikka, lahtari, nopsajalka, minä Umslopogaas, tapparan haltija,\namazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, minä\nUmslopogaas, kuninkaan neuvonantajan kasvatti, Makedaman pojanpoika ja\nkuningas Chakan jälkeläinen, minä voittamattoman voittaja, minä\nsusiveikko, minä kansani ylhäisin, haastan koko roistojoukon\ntaistosille elämästä ja kuolemasta. Kuuletteko, minä odotan? _Ow!_\nsinäkö vai sinäkö?\"\n\nVielä hänen puhuessaan tahi oikeammin laulaessaan hyökkäsivät\nviholliset, joiden joukossa näin sekä Nastan että Agonin, portaita\nylös, ja eräs roteva soturi syöksyi toveriensa edellä puoliympyrän\nmuotoiselle tasanteelle, jossa zulu seisoi, ja iski tätä raskaalla\nkeihäällään. Umslopogaas taivutti vain ruumistaan, niin että isku meni\nharhaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vieri vihollinen halkaistuin\npäin portaita alas pudottaen kilpensä. Hurjaa sotalauluaan yhä laulaen\nzulu sieppasi sen käteensä.\n\nSamassa surmasi Karakin yhden hyökkääjän ja sitten seurasi näytelmä,\njolla ei ole vertaistaan.\n\nKuolemaa halveksien syöksyivät soturit portaita ylös, kaksi ja kolmekin\nkerrallaan, mutta yhtä nopeasti heiluivat tappara ja miekkakin\nsurvaisten hyökkääjät kuolleina tahi kuolevina portaita alas, ja mitä\nkuumemmaksi taistelu kävi, sitä kirkkaammin loistivat zulun silmät ja\nhänen käsivartensa näytti vain vahvenevan. Hän kajautteli sotahuutojaan\nja luetteli surmaamiensa päälliköiden nimiä, ja hänen hirveän\ntapparansa iskut satelivat tiheästi ja paikalleen ja tekivät joka kerta\ntotta. Tässä viimeisessä ikimuistettavassa taistelussaan ei hänellä\nollut aikaa loistaa taidokkailla tempuillaan, mistä hän muutoin niin\npiti, vaan hän löi täysin voimin ja koko terällä, ja joka isku kaatoi\nmiehen.\n\nHäntä iskettiin miekoin ja keihäin ja hän oli aivan punainen verestä,\nmutta kilpi suojeli hänen päätään ja teräspaita hänen ruumistaan ja\nuljaan Karan avulla hän piti yhä puoliaan.\n\nVihdoin Karan miekka katkesi ja hurjasti painiskellen hän vieri erään\nvihollisen kanssa portaita alas ja kuoli sankarin tavoin, mikä hän\nolikin.\n\nMutta Umslopogaas ei väistynyt tuumaakaan.\n\n\"Galazi! Olisitpa täällä, veljeni Galazi!\" huusi hän ja iski tuimasti\npuoleen ja toiseen, niin että vihollinen toisensa jälkeen vieri alas.\nVihdoin hyökkääjät väistyivät verestä niljakoilta askelmilta ja\ntuijottivat häneen hämmästyneinä ajatellen varmaankin, ettei hän ollut\ntavallinen kuolevainen.\n\nVallitus oli nyt neljän jalan korkuinen ja toivo heräsi sydämessäni\nkatsellessani avutonna ja hammasta purren tuota mahtavaa kamppailua.\nOlin kadottanut revolverini eilispäivän taistelussa enkä voinut niin\nollen tehdä mitään.\n\nVanha Umslopogaas hän vain nojasi hyvään tapparaansa, ja\nniin verenvuodon heikontama kuin hän olikin hän pilkkasi vihollisiaan\nhaukkuen heitä \"akoiksi\", ja Nastan yllytyksistä huolimatta ei kukaan\ntohtinut lähestyä häntä. Nähdessään vallituksen tulevan pian valmiiksi\nja suunnitelmansa raukeavan tyhjiin, hyökkäsi vihdoin vanha Agon, joka\noli rohkea mies, hulluna raivosta noille verisille portaille heristäen\nsuurta keihästä.\n\n\"Vai sinä!\" karjaisi zulu tuntiessaan papin hulmuavan parran; \"vai\nsinä, vanha taikuri! Tule pian! Minä odotan sinua, sinä valkoinen\n'lääkemies'. Tule joutuin! Olen vannonut tappavani sinut, ja valaani en\nole milloinkaan rikkonut.\"\n\nAgon syöksyi ylös ja iski suuren keihäänsä sellaisella voimalla zulun\nkilpeen, että kärki tunkeutui sitkeän nahan läpi ja haavoitti häntä\nkaulaan. Umslopogaas heitti lävistetyn kilven luotaan ja samassa oli\nAgoninkin viimeinen hetki lyönyt. Ennenkuin hän ehti irroittaa\nkeihäänsä ja iskeä toisen kerran, tarttui Umslopogaas molemmin käsin\nInkoosi-kaasin varteen ja heilauttaen tapparansa korkealle hän halkaisi\nhirveällä iskulla papin kunnianarvoisan pään aivan leukaan saakka\nkarjaisten samalla: \"_Tässä sinulle, sademestari_!\" Agonin hengetön\nruumis vierähti toisten joukkoon ja hänen vehkeilynsä oli ainiaaksi\nloppunut.\n\nSamassa kun hän kaatui, alkoi alhaalta kuulua huutoja ja katsoen ulos\nme näimme asestetun miesjoukon syöksyvän portaita ylös meidän\navuksemme. Vastasimme huutoihin ja jäljelläolevat murhamiehet, joiden\njoukossa oli useita pappejakin, kääntyivät pakoon, mutta hakattiin\nmaahan. Vain yksi jäi paikalleen, nimittäin Nasta, valtakunnan mahtavin\nmies, Nylepthan kosija ja koko hankkeen päähenkilö.\n\nHetkisen tuo mustapartainen Nasta seisoi paikallaan pitkään miekkaansa\nnojaten pää kumarassa ikäänkuin hän olisi kaiken toivonsa menettänyt,\nmutta äkkiä hän syöksyi peloittavasti karjahtaen zulun kimppuun ja\nhänen salamoiva miekkansa sattui hirveällä voimalla tämän kylkeen\nlävistäen teräspaidan. Isku oli niin herpaiseva, että tappara luiskahti\nUmslopogaasin kädestä, jolloin Nasta hyökkäsi uudestaan tehdäkseen\nlopun hänestä, mutta hän ei tuntenut vastustajaansa.\n\nRaivoisasti ärjäisten zulu kyyristyi ja ponnahti kuin leijona Nastan\nkurkkuun ja hänen kätensä kiertyivät kuin rautavanteet tämän ympärille.\nHe kaatuivat molemmat ja vierivät raivoisasti tapellen muutamia\naskelmia alas. Nasta oli väkevä, mutta hän ei ollut kuitenkaan\nZulu-maan vankimman miehen veroinen, joka oli vielä pahasti\nhaavoittuneenakin vahva kuin härkä.\n\nRatkaisu tulikin pian. Minä näin vanhan Umslopogaasin horjuvan\njaloilleen ja nostavan riuhtoilevan Nastan keveästi kuin höyhenen\npäänsä päälle ja heittävän hänet riemuisasti huudahtaen suojakaiteen\nyli syvyyteen.\n\nApujoukko, jota tyttö oli mennyt veistämöiltä hakemaan, ennenkuin\nsalamurhaajat ehtivät portaille, oli saapunut, ja portailta kaikuvat\näänekkäät huudot ilmaisivat, että kaupungista hälyytetyt miehet\npyrkivät sisään. Muutamat Nylepthan urhoolliset kamarineidot, jotka\nparhaasta unestaan herätettyinä, yöpuvuissaan ja pitkä tukka\nvalloillaan, olivat työskennelleet niin tarmokkaasti vallituksen\nteossa, menivät aukaisemaan portteja ja ulkopuolella olevien miesten\navulla alkoivat toiset avata aukkoa, joka oli suurella vaivalla juuri\nsaatu tukituksi.\n\nLohkareet oli pian kiskottu syrjään ja apujoukon seuraamana horjui\nvanha Umslopogaas sisään verestä punaisena. Hirvittävä, mutta samalla\nuljas olento. Hän oli aivan haavojen peitossa ja hänen hurjien\nsilmiensä ilme oli omituisen tuijottava. Näin heti, että hän oli\nkuolemaisillaan. \"Keshla\"-rengas hänen päänsä ympärillä oli kahtena\nkappaleena ja eräs isku oli osunut juuri tuon merkillisen reiän\nkohdalle, joka oli hänen päälaessaan ja josta vuoti nyt runsaasti verta\nhänen kasvoilleen. Kaulassa oli syvä haava, jonka Agonin keihäs oli\ntehnyt, ja vasempaan käsivarteen oli aivan teräspaidan hihan\nalapuolelle osunut ankara isku. Oikeassa kyljessä oli kuusi tuumaa\npitkä ammottava haava, jonka Nastan terävä miekka oli leikannut\nteräspaidan läpi tunkeutuen.\n\nKirves kädessään hän horjui eteenpäin, tuo kammottavan näköinen uljas\nsoturi, ja naiset tervehtivät häntä sydämellisin tervehdyshuudoin\nunhottaen pyörtyä verta nähdessään. Mutta hän ei pysähtynyt, vaan\nmeidän kaikkien seuraamana hän horjui eteenpäin pihan läpi johtavaa\nruhjotuilla simpukankuorilla peitettyä leveää käytävää pitkin,\nmarmorilohkareiden ohi, suoraan suuren sisäänkäytävän läpi,\nvaltaistuinsaliin, jonne asestettuja miehiä alkoi tunkeutua\nsivukäytävistä. Veriset jäljet osoittivat hänen tietänsä ja\nhoippuessaan aina vain suoraan eteenpäin hän saapui viimein pyhän kiven\nluo, joka oli salin keskellä. Hänen voimansa näyttivät pettävän ja hän\npysähtyi kirveeseensä nojaten. Sitten hän huudahti äkkiä kaikuvasti:\n\n\"Minä kuolen -- mutta olipa ottelukin sen veroinen. Missä ovat nyt ne,\njotka ryntäsivät portaita ylös? Minä en näe heitä enää. Oletko vielä\ntäällä, Macumazahn, vai oletko jo mennyt varjojen maahan minua\nodottamaan? Veri sokaisee silmäni -- päätäni huimaa ja korvissani\nkohisee vetten pauhu; Galazi kutsuu minua!\"\n\nSamassa hän näytti muistavan jotakin ja kohottaen veristä tapparaansa\nhän suuteli sen punaista terää.\n\n\"Hyvästi, Inkosi-kaas. Miten voin sinusta erota, uskollisin ystäväni!\nEi, ei, menkäämme yhdessä, sillä me emme voi erota, sinä ja minä. Olet\nminun ja kukaan muu ei saa sinua pidellä.\n\n\"Heilahda kerran vielä! Iske kauniisti ja kohdalleen! Iske lujasti!\" Ja\noikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän alkoi molemmin käsin\npyörittää tapparaa päänsä ympäri niin vinhasti, että terä muodosti\nyhtenäisen välähtelevän renkaan. Äkkiä hän päästi kaikuvan,\ntärisyttävän huudon ja iski aseensa hirveällä voimalla pyhään kiveen.\nKimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja iskun melkein yli-inhimillinen voima\noli niin suuri, että tuo tukeva marmorilohkare halkesi pariinkymmeneen\npalaseen Inkosi-kaasista jäädessä jäljelle vain muutamia terässiruja ja\nlyhykäinen sälöytynyt varrenpätkä.\n\nPyhän kiven kappaleet sinkoilivat joka taholle ja kuin taittunut puu\nkaatui Umslopogaas _kuolleena_ marmorilattialle Inkosi-kaasin varren\nnuppi vielä kädessään.\n\nNiin kuoli sankari Umslopogaas.\n\nLäsnäolijat seisoivat hämmästyksestä ja ihmetyksestä sanattomina.\nSitten huudahti joku juhlallisesti:\n\n\"_Ennustus! Ennustus!_ Hän on lyönyt pirstoiksi pyhän kiven!\"\n\n\"Niin\", lausui Nyleptha; \"hän on murskannut pyhän kiven ja katso,\nennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen\nkuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu\nkuuluu sille, joka on sen pelastanut.\n\n\"Ja tietäkää myös\", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen\nkätensä olkapäälleni, \"että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin\nkeralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun\nvälillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten\nkynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He\novat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan\nMacumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi\nhäntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle\nripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin\nkauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä\nheidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan.\"\n\nPuhetta tervehdittiin innostunein huudoin, ja kun sanoin, että zulu ja\nminä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin,\nkaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan\npoikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle.\n\nPihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä\naivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin\nhenkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin\nettä saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se\nvedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se\nsuureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti.\n\nNähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta,\njos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja\nheidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin\nsen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli\nMilosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä\nlapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen\nkuningattaren hengen.\n\nHuoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli\nsangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin\nkokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti\nja peitettiin vuoteeseen.\n\nVaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun\nolin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa.\nKohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin,\nettä Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli\nlähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle\ntaistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen.\nHeidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä\nM'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli\nleiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle,\njonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni),\nja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän\nkuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin\nvähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan.\n\nHerätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen\nja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni\nlähettyvillä.\n\n\"Kuinka voit, vanha veikko?\" sanoi hän.\n\n\"Miten sinä olet täällä?\" kysyin heikosti. \"Sinunhan pitäisi olla\nM'Arstunassa -- oletko paennut, vai mitä?\"\n\n\"M'Arstunassa?\" toisti hän hilpeästi. \"M'Arstuna antautui viime\nviikolla ja me marssimme kaupunkiin torvien soidessa ja liehuvin\nlipuin, kaikella sotilaallisella loistolla, kuten ymmärrät. Uljaampaa\nnäkyä en ole milloinkaan nähnyt, voin sinulle sanoa. Olet ollut pari\nviikkoa aivan tiedoton, joten nämä ovat sinulle suuria ja ihmeellisiä\nuutisia.\"\n\n\"Entä Sorais?\" kysyin minä.\n\n\"Sorais -- hän joutui vangiksi. Hänen omat miehensä pettivät hänet.\nPelastaakseen oman nahkansa ne roistot uhrasivat kuningattarensa\",\nlisäsi hän synkästi. \"Hänet tuodaan tänne, enkä minä tiedä, miten hänen\npoloisen lopulta käy\", lopetti hän huoaten.\n\n\"Onko Curtis täällä?\"\n\n\"Hän on Nylepthan luona. Saavuimme tänään ja Nyleptha oli kiiruhtanut\nratsain meitä vastaan, ja niinkuin voit ymmärtää olivat molemmat\nmelkein sekapäiset ilosta. Curtis tulee huomenna luoksesi. Lääkärit\n(Zu-Vendis-maassa on sellainenkin tiedekunta) kuuluvat nimittäin\nsanoneen, että olisi varomatonta tulla tänään.\"\n\nEn virkkanut siihen mitään, mutta olin kuitenkin sitä mieltä, että hän\nolisi voinut lääkäreistä välittämättä pistäytyä luonani. Mutta kun mies\non mennyt juuri naimisiin ja niittänyt sotakentällä kunniaa ja\nmainetta, niin hän noudattaa mielellään lääkäreinkin neuvoja, mikä\nonkin aivan oikein.\n\nSamassa kuului tuttu ääni sanovan, että \"herran täytyy nyt levähtää\",\nja kääntyessäni katsomaan minä näin Alphonsen jättiläisviikset\noviverhojen välistä.\n\n\"Täällähän sinäkin olet\", lausuin minä.\n\n\"Olen kuin olenkin, herra. Sota on loppunut ja sotaiset vaistoni\ntyydytettyäni minä olen tullut jälleen huolehtimaan teistä, herra.\"\n\nNauroin, tahi oikeammin koetin nauraa, ja minun täytyy sanoa, että\nparempaa ja hellempää hoitajaa on mahdoton saada, olivatpa hänen\nsotilaalliset puutteellisuutensa miten suuret hyvänsä. Alphonse parka!\nToivon, että hän ajattelee minua yhtä ystävällisesti kuin minä häntä.\n\nSeuraavana aamuna tulivat Curtis ja Nyleptha luokseni ja edellinen\nkertoi minulle juurta jaksain mitä oli tapahtunut minun ja\nUmslopogaasin lähdettyä taistelupaikalta. Mielestäni hän oli osoittanut\nolevansa etevä sotapäällikkö ja oli onnistunut tehtävässään mainiosti.\nTappiomme olivat luonnollisesti olleet tuntuvat, ja minua aivan\npeloittaa ajatella kuinka paljon urhoollisia miehiä oli tuhoutunut\nkuvaamassani taistelussa, mutta minä tiedän, että voittomme oli\nhankkinut meille kansan jakamattoman suosion. Hän oli hyvin iloinen\nnähdessään minut ja kiitti minua kyynelsilmin siitä vähästä, minkä olin\nkyennyt tekemään. Kasvoni nähdessään hän oli kovin hätkähtänyt.\n\nNyleptha aivan säteili onnesta, että hänen \"rakas herransa\" oli\npalannut hänen luoksensa aivan vahingoittumattomana, otsassa olevaa\nrumaa naarmua lukuunottamatta.\n\n\"Mitä aiot tehdä Soraikselle?\" kysyin häneltä.\n\nHänen iloiset kasvonsa synkistyivät heti.\n\n\"Sorais!\" toisti hän polkaisten pientä jalkaansa; \"ah, Sorais!\"\n\nCurtis suuntasi keskustelun kiireesti toisaalle.\n\n\"Toivottavasti sinä pian voimistut entisellesi, vanha veikko, vai\nmitä?\" sanoi hän minulle hilpeästi.\n\nPudistin päätäni ja naurahdin.\n\n\"Erehdyt, ystäväni\", sanoin minä. \"Ehkä vähän reipastun, mutta\nentiselleni en parane milloinkaan. Valmistelen jo viimeistä matkaani,\nCurtis. Tiedätkö, että olen sylkenyt verta koko aamun? Keuhkoissani on\njokin vika, tunnen sen, eikä kauan kestä, ennenkuin suljen silmäni\niäksi. Älä katso minuun noin surullisesta, olen elänyt aikani ja olen\nvalmis. Ojennahan kuvastin tänne. Tahdon nähdä minkä näköinen olen.\"\n\nHän verukehti, mutta minä en hellittänyt, ja vihdoin hän ojensi minulle\npuiseen kehykseen kiinnitetyn kiilloitetun hopealevyn, joita\nZu-Vendis-maassa käytettiin kuvastimena. Katsahdin siihen.\n\n\"Sitähän ajattelinkin\", sanoin sitten hiljaa; \"ja sinä juttelet vain,\nettä paranen vielä!\"\n\nEn halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni\nnähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi,\nkellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin\nalla oli leveät punaiset juovat.\n\nNyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa\npuheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet\nUmslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa\nmuistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka\ntehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas\nmurskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta\nmarmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä\nhetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme.\n\nVeistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun\njälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit.\nUmslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut,\nmutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain\nsentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat\ntuhannet ihmiset.\n\nCurtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty.\nHänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli\npeitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon,\nzulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti\nhaudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen\nalle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista\nZulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen\nruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota\nhän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa\nkertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo\ntasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti;\nkeskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu.\n\nTämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi\nzu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä\ntarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen\nkeskuudessa.\n\nSanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan\nkatsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on\nuusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva\nhallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun\nhänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua\nvihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja\nzu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nOLEN PUHUNUT.\n\n\nNoin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna\nluokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi\nkuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää\nvälinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa,\njos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon,\nettä olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös\nvielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla\nja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti.\nSaavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä\nketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin\nehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan\nvartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli\nkädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän\noli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli\nhieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen\nseisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten\nvoinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui\nhieman ja naurahti sitten katkerasti.\n\n\"Unhotat, Macumazahn\", sanoi hän, \"etten ole enää kuningatar. Olen\nhylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään\nkunnioittaa.\"\n\n\"Olethan kuitenkin nainen\", vastasin minä, \"ja asemasi on toivoton,\njoten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa.\"\n\n\"Sinähän vallan unhotat\", vastasi hän naurahtaen, \"että lupasin kääriä\nsinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan\nenkelin pasuunaan roikkumaan.\"\n\n\"En suinkaan\", sanoin minä. \"Vuorisolan taistelun aikana, kun jo\naloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin\nusein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen\ntässä.\"\n\n\"Niin\", huokasi hän. \"Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar,\nvaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille\nheittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti,\nettä siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat,\nne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät\nkuningattarensa!\" Ja hän aivan vapisi vihasta.\n\n\"Entä tuo pieni lurjus\", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään\nAlphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, \"hän pääsi livistämään\nja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen\nsotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut\nmitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän\npiiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut\nparempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi\ntekemättä.\n\n\"Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että\nsinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi,\nah, siinäpä vasta olikin _mies_. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä,\nkun hän sinkautti Nastan portailta.\"\n\n\"Olet kummallinen nainen. Sorais\", sanoin minä. \"Rukoile armoa\nkuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy.\"\n\n\"_Minäkö_ rukoilisin armoa!\" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja\nsamassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui\ntuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin\nonnettoman näköinen.\n\n\"Terve sinulle, Sorais\", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. \"Sinä olet\nkäyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja\ntuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut\nmurhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi.\nVoittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen.\nVoitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi\nSorais!\"\n\n\"Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen\", vastasi\nSorais matalalla sointuvalla äänellään, \"joka kuuluu näin: 'Koetit\nvoittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo\nsurmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä\nonnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo\naikaisemmin häntä taivutella.\n\n\"Kuule, sisareni\", jatkoi hän korottaen ääntään, \"olisin tahtonut\nvoittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee\nminulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on\nkuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin,\nniin hän ne lopettakoonkin\", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti\nCurtikseen vihasta salamoivin silmin.\n\nCurtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut,\nmitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha:\n\n\"Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli,\nolisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä\nolet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en\ntahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana\npäivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me\nhallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä\ntiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja\nsinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja\nme olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme\naina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan\nympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan,\nSorais.\n\n\"Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät;\nsellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en\ntahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja\nsentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä\ntahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat\nhäntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa\nloistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä\nsinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle.\"\n\nSorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole\nmilloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli\nsillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan\nmiellyttänyt.\n\n\"Mikäli -- mikäli minä olen oikein ymmärtänyt\", aloitti hän hetkisen\nkuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, \"olit sinä -- olit\nsinä, tuota noin, hyvin kiintynyt -- kuningatar Soraikseen. Minä en voi\n-- tuota noin -- tietystikään tietää -- hm -- ovatko tunteesi\nmuuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet -- niin -- hm -- tämä\nikävä asia voitaisiin -- tuota noin -- saattaa ehkä hyvinkin\nonnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria\nmaakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos\nsinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan\nnaimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan.\"\n\n\"Mikäli asia minusta riippuu\", vastasi Good punehtuen, \"niin tahdon\nmielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa\nsuostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti,\ntahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies.\"\n\nKaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla\nväreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet\nensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran\nNylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten\nhillitysti:\n\n\"Minä kiitän sinua, lempeä kuningatar ja kuninkaallinen sisareni,\nkaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, jota olet lapsuudestani saakka\nminua kohtaan osoittanut, ja minä kiitän sinua etenkin siitä, että\nannoit kohtaloni miehesi Incubun -- kuninkaan -- ratkaistavaksi. Olkoon\nelämäsi onnellinen, hyvä ja lempeä hallitsijatar, ja olkoon\nhallituskautesi menestyksellinen ja pitkä, oi suuri ja mahtava\nkuningatar. Älköön miehesi rakkaus kylmetkö ja perikööt lapsesi\nkauneutesi. Minä kiitän sinua, kuningas Incubu, tuhannesti, että otit\nvastaan kuningattaren armollisen lahjan ja tahdoit uskoa sen ase- ja\nseikkailutoverisi Bougwanin huostaan. Tekosi on suuruutesi ja jaloutesi\nveroinen, oi kuninkaani Incubu.\n\n\"Sinua kiitän myös, herrani Bougwan, siitä, että tahdot huolehtia\nminusta naispoloisesta. Sinä olet hyvä ja kunnon mies, ja käsi\nsydämellä minä vannon, että soisin voivani vastata pyyntöösi\nmyöntävästi. Olen nyt kiittänyt teitä kaikkia ja tahdon vielä lisätä\npari sanaa\", ja hän hymyili jälleen.\n\n\"Huonostipa sinä, Nyleptha, ja te, arvon herrat, tunnette minut, jos\ntodellakin luulette, että sovitus on mahdollinen. Minä vihaan\nlempeyttänne ja sääliänne, ja inhoan osoittamaanne armoa kuin\nmyrkyllistä käärmettä. Petettynä, hylättynä, loukattuna ja yksinäni\nminä seison nyt edessänne, mutta kuitenkin minä pilkkaan ja uhmaan\nteitä kaikkia ja vastaan teille näin.\"\n\nJa ennenkuin kukaan saattoi arvatakaan hän iski hopeakeihäänsä\nsellaisella voimalla rintaansa, että kärki tunkeutui selästä ulos, ja\nhän kaatui Nylepthan eteen.\n\nNyleptha kirkaisi ja Good-parka oli melkein pyörtyä ja me muut\nsyöksyimme kaatuneen luo. Mutta Sorais Yön tytär kohottautui kätensä\nvaraan ja katseli hetkisen loistavilla silmillään Curtista kiinteästi\nkasvoihin ikäänkuin hän olisi tahtonut katseellaan jotakin sanoa.\nSitten hänen kaunis päänsä vaipui ja syvään huokaisten hän heitti\nhenkensä.\n\nHänet haudattiin kaikella kuninkaallisella loistolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kuukauden kuluttua kruunattiin Curtis maan kaikkia juhlamenoja\nnoudattaen Kukkaisternppelissä Zu-Vendis-maan kuninkaaksi. Olin liian\nsairas kyetäkseni mukaan, enkä siitä oikeastaan välittänytkään.\nKansanjoukkojen hälinä, liehuvat liput ja koko juhlahumu vain\nhermostuttavat minua. Good oli siellä (täydessä loistossaan tietysti)\nja tuli luokseni aivan haltioissaan ja kertoi, että toimitus oli ollut\nsanomattoman juhlallinen. Nyleptha oli ollut kaunis kuin tähti ja\nCurtis oli esiintynyt todellakin kuin kuningas. Kansanjoukot olivat\ntervehtineet häntä myrskyisin huudoin, joten ei ollut epäilemistäkään,\nettä hän oli kaikkien suosikki. Good kertoi vielä, että kun ihmiset\nnäkivät Päivänsäteen juhlakulkueessa, alkoivat he huutaa. \"_Macumazahn!\nMacumazahn_!\" kunnes tulivat aivan käheiksi eivätkä tyyntyneet\nennenkuin hän oli noussut seisomaan vaunuissa ja selittänyt minun\nmakaavan sairaana, joten en voinut tulla saapuville.\n\nCurtis, tahi kuningas, tuli myöhemmin myös katsomaan, miten jaksoin, ja\nhän oli sangen väsyneen näköinen. Hän kiroili, ettei häntä oltu\nmilloinkaan niin rääkätty, mutta minä arvelen hänen hiukan\nliioitelleen. En sanonut hänelle kuitenkaan mitään, ja keskustelumme\nsuuntautui toisaalle. Osoitin miten ihmeellisesti kohtalo oli hänenkin\naskeleitaan ohjannut. Tuntemattomana kulkurina hän oli vuosi sitten\ntullut maahan, ja nyt hän oli sen ihanan kuningattaren puoliso ja koko\nvaltakunnan hallitsija. Huomautin myös hänelle, ettei hän saisi\nmilloinkaan antaa vallan ja asemansa tehdä itseään kovaksi ja ylpeäksi.\nPäinvastoin hänen tuli aina muistaa, että hän oli ensinnäkin kristitty\nja toiseksi kaikkien palvelija, jonka piti aina osoittaa olevansa\nkorkean asemansa veroinen. Huomautukseni olisivat voineet suututtaakin\nhänet, mutta nyt hän kuunteli kärsivällisesti ja vieläpä kiittelikin\nminua niistä.\n\nPari päivää kruunausjuhlallisuuksien jälkeen minä muutin taloon, jossa\ntätä kirjoitan. Paikka on hyvin kaunis ja sinne on Milosiksesta parin\npenikulman matka. Kaupunki näkyy aivan hyvin ikkunaani. Minun\non täytynyt olla makuulla jo viisi pitkää kuukautta ja olen\nkoettanut saada ajan kulumaan kirjoittamalla muistiin retkiämme ja\nseikkailujamme. Todennäköisesti eivät nämä rivit joudu milloinkaan\njulkisuuteen, eikä sillä ole väliäkään. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä,\nsillä niiden kirjoittaminen on lyhentänyt monet tuskalliset päivät.\nOlen saanut kärsiä kovia tuskia viime aikoina, mutta loppu ei ole enää\nkaukana, Jumalan kiitos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlläolevat rivit kirjoitin viikko sitten, ja nyt tartun kynääni\nviimeisen kerran, sillä lähdönhetkeni lähestyy. Ajattelen vielä aivan\nselvästi ja kykenen kirjoittamaankin, vaikka vaivalloisesti.\nKeuhkoissani tuntunut kipu, joka paheni pahenemistaan viimeisten\nviikkojen aikana, on kokonaan hälvennyt ja sijaan on ilmestynyt\nomituinen raukeus, jonka merkityksestä en voi erehtyä. Tuskien tauottua\nkatosi kuolemanpelkonikin, ja minusta tuntuu vain siltä kuin vaipuisin\nvähitellen sanomattoman suloiseen lepoon.\n\nOnnellisena ja tyytyväisenä, ja yhtä turvallisesti kuin lapsi nojaa\näitinsä povea vasten, uinahdan minäkin kuoleman enkelin helmaan. Kaikki\nsurut ja murheet, kaikki pelko ja ahdistus ovat kadonneet kauas.\nMyrskyt ovat tyyntyneet ja iäisen toivon tähti loistaa kirkkaasti\ntaivaanrannassa, joka on tavallisesti niin äärettömän kaukana, mutta\njoka tänä iltana on aivan lähelläni.\n\nKuolemahan meidät kaikki viimein korjaa. Usein se on jo minua hipaissut\nja monta ystävääni se on viereltäni vienyt, mutta nyt on kuitenkin\nvihdoin minunkin vuoroni tullut. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua\nolen jättänyt tämän maailman iloineen ja suruineen. Ilma täyttää\npaikan, jonka ennen tarvitsin, eikä sijani tunne minua enää. Muistoni\nkirkkaus himmenee vähitellen ja unhottuu vihdoin kokonaan. Silloin olen\ntotisesti kuollut!\n\nNiinhän meidän jokaisen käy. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat\nmaanneet samoin kuin minä nyt makaan ja ajatelleet samoja ajatuksia, ja\nunhottuneet! Tuhansia vuosia sitten ovat kuolevat ajatelleet samoin ja\ntuhansien vuosien päästäkin on asianlaita oleva sama. Zulut sanovat\nsattuvasti, että, \"ihmiselämä on kuin tähdenlento tahi kuin haihtuva\nvarjo\".\n\nKukaan ei voi sanoa, että tämä maailma on hyvä. Ja kuinka se voisi sitä\nollakaan niin kauan kuin raha on sen liikkeelle paneva voima ja\nitsekkyys kaiken johtotähti? Ei ole lainkaan ihmeellistä, että se on\nniin paha. Ihmeellistä on vain, että sellaisessa maailmassa voi olla\nmitään hyveitä.\n\nNyt kun elämäni on iltaansa kallistunut, olen kuitenkin iloinen, että\nolen saanut elää ja tuntea vaimon rakkauden suloisuuden ja kokea\nuskollista ystävyyttä, sellaista, joka voittaa vaimonkin rakkauden.\nOlen iloinen, että olen saanut kuulla pienten lasten iloa, nähdä\nauringon, kuun ja tähdet, tuntea suloisen meren suudelman kasvoillani\nja nähdä villieläinten hiipivän kuutamossa vesien rannoille janoaan\nsammuttamaan. Mutta sittenkään en tahtoisi elää elämääni toistamiseen.\nKaikki alkaa muuttua ympärilläni. Pimeys lähestyy ja päivä hämärtyy\nyöksi. Mutta etäältä siintää kirkas valo, joka lähenee lähenemistään,\nja minä olen näkevinäni monen kaivatun ystävän toivottavan itselleni\ntervetuloa. Näen Harry-poikani ja erään toisen, joka on aina ollut\nmielestäni maailman suloisin ja täydellisin nainen. Mutta hänestä olen\njo ennen kertonut, ja miksi puhuisin hänestä juuri nyt. kun menen\nsinne, jossa hän on jo kauan minua odottanut.\n\nSuuren temppelin kultainen katto kimaltelee tulena laskevan auringon\nvalossa ja minun sormeni alkavat väsyä. Kaikille tuttavilleni ja\nniille, jotka ovat minusta jotakin kuulleet, ja kaikille, jotka ovat\nystävällisesti muistelleet yksinäistä vanhaa metsästäjää, minä ojennan\nkäteni kaukaiselta rannalta ja heitän hellät jäähyväiset.\n\nUskon henkeni kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on minutkin luonut,\nja sanon ystäväni Umslopogaas-vainajan tavoin: \"_Olen puhunut_.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nLISÄYS.\n\n\nVuosi on kulunut siitä, kun rakkain ystävämme Allan Quatermain\nkirjoitti sanat \"_Olen puhunut_\" tämän seikkailukertomuksen loppuun.\nHän ei luultavasti milloinkaan ajatellut, että se joutuisi\njulkisuuteen, mutta nyt on eräs merkillinen sattuma tehnyt\nmahdolliseksi lähettää kertomuksen Englantiin, ja sentähden olen\nrohjennut liittää siihen omasta puolestani tämän lisäyksen. Ei ole\nkuitenkaan lainkaan varmaa, saapuuko lähetykseni perille, mutta kun\nmeidän elinaikanamme ei toista mahdollisuutta todennäköisesti tule,\nniin olemme minä ja Good päättäneet käyttää tätä ainoata hyväksemme,\nkävi miten kävi.\n\nViimeisten kuuden kuukauden ajalla on useita retkikuntia ollut työssä\nZu-Vendis-maan kaikilla rajoilla, ja on tarkoin tutkittu, olisiko\nolemassa mitään tietä, joka yhdistäisi maan muuhun maailmaan. Tie onkin\nlöydetty ja on ilmeisesti ainoa, jota myöten maahan voi tunkeutua,\nmutta nyt se suljetaan ainiaaksi. Olen myös saanut selville, että\nneekeri, joka saapui kuolemaisillaan herra Mackenzien lähetysasemalle,\noli päässyt pakenemaan täältä juuri samaa tietä myöten. On nimittäin\naivan varmaa, että mies oleskeli täällä jonkun aikaa noin kolme vuotta\nennen meidän tuloamme, mutta jostakin erikoisesta syystä ovat papit,\njotka häntä hoitivat ja auttoivat pakenemaan, pitäneet asian visusti\nsalassa. Niinkuin jo sanoin, suljetaan tie ainiaaksi, ja työ aloitetaan\nheti kun sanansaattaja, joka vie mukanaan ystäväni käsikirjoituksen, on\nlähtenyt matkalleen. Hänellä on myös kirje Yrjö-veljelleni, jota usein\nikävöin, ja pari kirjettä Goodilta ystävilleen. Ilmoitamme, ettemme\ntule enää milloinkaan kotiin Englantiin, joten omaiset ja perilliset\nsaavat jakaa omaisuutemme keskenään. Eurooppaan emme voi palata\nsiitäkään syystä, että meidän on mahdoton poistua Zu-Vendis-maasta,\nvaikka kuinka hartaasti haluaisimmekin.\n\nSanansaattaja, jonka matkan toivon onnistuvan hyvin, on -- Alphonse.\nHän on jo ehtinyt kuolemaan saakka kyllästyä Zu-Vendis-maahan ja sen\nasukkaihin. Hän myöntää kyllä, että maa on hyvin kaunis, totta kait,\nmutta siitä huolimatta hänellä on sanomattoman ikävä. Ei ole\nteattereita eikä kahviloita ja hän muistelee vain armasta Annetteansa,\njosta hän sanoo uneksivansa kolme kertaa viikossa. Onhan kyllä\ntunnettua, että kaikki ranskalaiset kärsivät koti-ikävästä, mutta\nAlphonseen nähden luulen asian olleen toisin. Koti-ikävän takia hän ei\nhalunnut maasta lähteä, vaan aivan toisista syistä. Häntä nimittäin\npilkattiin kaikkialla sentähden, että hän oli Soraiksen vankina\nollessaan piiloutunut suuren lipun alle päästäkseen joutumasta\ntaisteluun. Katupojatkin huutelivat hänelle pilkkasanoja, ja hänen\nelämänsä on käynyt aivan sietämättömäksi.\n\nHän on päättänyt lähteä, eivätkä matkan sanomattomat vaivat ja\nlukemattomat vaarat peloita häntä, kun hän vain pääsee pois tästä\nkirotusta maasta, sanoo hän. Vaara joutua ranskalaisen poliisin kynsiin\nvastaamaan muutamista kolttosista ei myöskään hirvitä häntä.\nAlphonse-parka! Meidän on sangen ikävä hänestä erota, ja hänen itsensä\nja tämän kertomuksen takia minä toivon, että hän pääsee onnellisesti\nperille. Hänellä on niin paljon kultaa mukanaan, että hän on Eurooppaan\nsaavuttuaan rikas mies, ellei matkalla mitään erikoista tapahdu, ja hän\nvoi mennä huoletta naimisiin Annettensa kanssa, jos Annette vielä elää\nja huolii Alphonsestaan.\n\nKirjoitettuaan kertomuksensa viimeisen luvun viimeiset sanat kuoli\nQuatermain seuraavana aamuna päivän sarastaessa. Nyleptha, Good ja minä\nolimme saapuvilla, ja hetki oli yhtä liikuttava kuin kauniskin.\nKuolinkamppailu alkoi noin tuntia ennen auringon nousua. Good purskahti\nitkuun ja kuoleva ystävämme sai siitä aiheen viimeiseen leikilliseen\nhuomautukseensa. Liikutus oli saanut monokkelin putoamaan Goodin\nsilmästä, minkä seikan Quatermain heti huomasi.\n\n\"Kerrankin\", kuiskasi hän koettaen hymyillä, \"näen minä Goodin ilman\nmonokkelia.\"\n\nSitten hän makasi hiljaa, kunnes aurinko alkoi nousta, jolloin hän\npyysi meitä kohottamaan häntä hiukan, että hän saisi nähdä viimeisen\nkerran auringon nousevan.\n\nKatsellen heleän aamuruskon kultaamaa taivasta virkkoi hän hiljaa:\n\n\"Pian menen tuosta kultaportista sisälle.\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin kohottautui hän jälleen ja katsoi tarkkaan\nmeitä jokaista.\n\n\"Nyt alkaa matka, jonka kaltaista en ole vielä tehnyt\", kuiskasi hän\nsitten. \"Muistelkaa välistä minuakin. Jumala teitä kaikkia siunatkoon.\nMenen teitä odottamaan\", ja hän nukkui rauhallisesti iäiseen lepoon.\n\nSiten kuoli henkilö, jonka luonne oli niin täydellinen, etten ole\nmilloinkaan tavannut toista sen kaltaista.\n\nHän oli luonteeltaan hellä, uskollinen ja leikillinen ja omisti paljon\nrunoilijan sielunominaisuuksia, mutta siitä huolimatta hän oli\nharvinaisen tarmokas ja toimintakykyinen mies. Hänellä oli laaja\nihmistuntemus ja hän osasi sanoa aivan paikalleen minkälainen kukin\nhenkilö oli. \"Olen tutkinut ihmisluonnetta koko elinaikani\", saattoi\nhän hyvin usein sanoa, \"ja minä tiedän siitä yhtä ja toista\", niinkuin\nhän tekikin. Hänellä oli vain kaksi virhettä. Hän oli liian vaatimaton\nja toiseksi hän oli hieman mustasukkainen ystäviinsä nähden. Hänen\nvaatimattomuudestaan saa jokainen, joka lukee tämän kirjan, selvän\nkäsityksen, mutta siitä huolimatta tahdon kertoa yhden tapauksen, joka\non sangen kuvaava.\n\nLukija muistaa epäilemättä, että Quatermain aina tahtoo esiintyä\nsuurena pelkurina, mutta todellisuudessa hän oli verrattoman rohkea,\nvaikkakin varovainen, eikä menettänyt malttiaan milloinkaan. Hänen\nkertomuksestaan saa esimerkiksi aivan sen käsityksen, että isku, joka\nlopulta aiheutti hänen kuolemansa, osui häneen aivan sattumalta, ja\nkuitenkin on asianlaita aivan toisin.\n\nGood oli jo sortunut maahan ja eräs Nastan vuoristolainen oli juuri\nantamaisillaan hänelle surmaniskun, kun Quatermain heittäytyi ystävänsä\npäälle ja torjui iskun omalla ruumillaan. Sitten vasta hän nousi ja\ntappoi vihollisen.\n\nHänen mustasukkaisuutensa voin myöskin todistaa. Lukija muistanee, että\nhän valittaa minun laiminlyöneen ystävyytemme senjälkeen kuin menin\nnaimisiin Nylepthan kanssa. Nyleptha ei ole tietenkään täydellinen,\nparemmin kuin toisetkaan naiset, ja voi olla välistä hyvinkin\noikullinen, mutta hän ei ole milloinkaan tahtonut erottaa minua ja\nQuatermainia. Ystäväni valittaa usein, että kävin niin harvoin\nkatsomassa, mutta sille en mahtanut mitään, sillä kiihkeistä\npyynnöistäni huolimatta eivät lääkärit päästäneet minua hänen luokseen.\nNuo pienet huomautukset surettivat minua kovin, kun luin kertomuksen,\nsillä minä rakastin Quatermainia kuin omaa isääni eikä mieleeni ollut\nkertaakaan juolahtanut, että avioliittoni olisi voinut vaikuttaa\nystävyyteemme. Mutta mitäpä siitä; hänen hyvät ominaisuutensa olivat\nniin monet, että nämä vähäiset heikkoudet tulivat vain aniharvoin\nnäkyviin.\n\nNylepthan ja minun läsnäollessa luki Good hautausluvut ja sitten hänen\nmaalliset jäännöksensä haudattiin tahi oikeammin poltettiin loistavin\njuhlallisuuksin. Kulkiessani juhlakulkueessa auringontemppeliin en\nvoinut olla ajattelematta, miten närkästynyt Quatermain olisi ollut,\njos hän olisi nähnyt juhlallisuudet, hän kun vihasi kaikkea\nloisteliaisuutta ja ylellisyyttä.\n\nKolmantena iltana kuolinpäivän jälkeen hänet asetettiin pronssiluukulle\nalttarin eteen, ja kun auringon viimeinen säde sattui hänen\nkasvoihinsa, toitahtivat torvet ja hän luisui hiljaa tuliseen\nhautaansa.\n\nHänen kaltaistaan miestä emme tapaa, vaikka eläisimme vielä sata\nvuotta. Hän oli maailman jaloin ja sivistynein ihminen ja uskollisin\nystävä, hän oli myöskin etevä urheilija ja minun tietääkseni Afrikan\nparas ja taitavin ampuja.\n\nNiin päättyi metsästäjä Quatermainin merkillinen ja seikkailurikas\nelämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutoin on kaikki luonnistunut meille sangen hyvin. Good järjestelee\nparhaillaan laivaliikettä Milosis-järven ja muiden vesistöjen välille,\nja me toivomme voivamme saada kaupan siten vilkastumaan. Etäisimmät\nheimot tulevat myös siten läheisempään yhteyteen muun valtakunnan\nkanssa ja meidän on silloin helpompi valvoa heidän puuhiaan.\nGood-parka! Hän alkaa jo vähitellen unhottaa onnettoman rakkautensa,\nmutta entisensä kaltainen hän ei enää ole. Toivon kuitenkin, että\nhän menee vielä hyviin naimisiin ja unhottaa nuo surulliset\ntapaukset. Nylepthalla on jo parikin nuorta neitosta tiedossaan\nhäntä varten.\n\nPuheen siirtyessä omaan toimintaani en todellakaan tiedä mistä\nalkaisin. Riittäköön kun sanon, että Zu-Vendis-maan kuninkaana olo\nmiellyttää minua sangen suuresti, enemmän kuin minulla oli oikeus\ntoivoakaan. Mutta eihän sekään luonnollisesti ole vain myötätuulessa\npurjehtimista. Vastuunalaisuus on toisinaan sangen rasittavaa.\n\nJotakin hyvää toivon kuitenkin saavani aikaan ja elämäni aion pyhittää\nkokonaan kahdelle asialle. Yhdistämällä valtakunnan eri osat kiinteästi\ntoisiinsa ja lopettamalla sisälliset sodat, jotka ovat olleet\nvuosisatoja koko maan kirous, minä teen zu-vendi-kansasta lujan ja\nmahtavan kansan. Murran pappein vallan ja lopetan heidän valtiollisen\nvaikutusvaltansa. Samalla teen maaperän otolliseksi uudelle, syvemmälle\nuskonnolle kuin mitä tämä sisällyksetön auringonpalvominen on.\nToivon vielä näkeväni Kristuksen ristin kohoavan taivasta kohti\nKukkaistemppelin ylimmältä harjalta. Jos kuolen sitä ennen, niin\njatkakoon seuraajani työtäni.\n\nYhden asian olen vielä päättänyt. Tulen hallitukseni aikana tekemään\nkaikkeni, ettei yhtään muukalaista pääse maahan tunkeutumaan. Luulen,\nettä monet haluavat yrittää, mutta minä varoitan heitä vakavasti.\nHeidän tulee käymään hyvin huonosti. Palautan kaikki tunkeilijat\nkiireimmiten lyhintä tietä takaisin, sillä minä tunnen pyhän\nvelvollisuuteni olevan koettaa kaikin mahdollisin keinoin säästää tämä\nrehellinen ja turmeltumaton kansa nykyajan sivistyksen kiroukselta.\n\nMitä merkitsisivät kaikki urhoolliset armeijani, jos joku toimelias\nroisto kävisi kimppuumme kanuunoin ja kiväärein? En voi mistään\nhuomata, että ruuti, sähkölennätin, sanomalehdet, yleinen äänioikeus\nj.n.e. olisivat tehneet ihmiset onnellisemmiksi kuin he ennen olivat.\nPäinvastoin uskon, että ne ovat aiheuttaneet ja aina vain aiheuttavat\npaljon pahaa. En aio saattaa tätä kaunista maata keinottelijain,\nmatkailijain, valtiomiesten ja lähetyssaarnaajien tunnottomuudelle\nalttiiksi. Vertaan heitä noihin maanalaisiin hirviöihin, jotka\ntaistelivat maanalaisen joen rannalla tuosta kuolleesta joutsenesta. En\ntahdo saattaa sitä milloinkaan alttiiksi ahneudelle, juoppoudelle,\ntaudeille, ruudin hävitykselle ja yleiselle siveelliselle\nturmelukselle, jotka kaikki ovat sivistyksen huomenlahja\npuolisivistyneille tahi raakalaiskansoille. Jos on niin sallittu, että\nZu-Vendis-maa joutuu sittenkin muun maailman yhteyteen, niin sille en\nmitään mahda, mutta omasta puolestani minä teen kaikkeni sen\nestääkseni. Olen varma, että Jumalakin hyväksyy päätökseni. Hyvästi.\n\n                                             Henry Curtis.\n\nJoulukuun 15 p:nä 18--.\n\nP.S. -- Unhotin aivan kertoa, että Nyleptha (joka voi erinomaisen hyvin\nja on mielestäni entistä ihanampi) synnytti pojan yhdeksän kuukautta\nsitten. Lapsi on kiharatukkainen, sinisilmäinen englantilainen, ja\nvaikka hän onkin Zu-Vendis-maan valtaistuimen perillinen, toivon minä\nvoivani kasvattaa hänestä vaatimattoman ja kunnon ihmisen. Olla\nrehellinen, luotettava ja uskollinen on mielestäni paljon enemmän kuin\nolla Rademaksen suuren suvun jälkeläinen.\n\n                                                 H.C.\n\n\nGEORGE CURTIKSEN HUOMAUTUS.\n\nTämän kertomuksen käsikirjoitus saapui minulle joulukuun 20 p. 18-- eli\nkolmatta vuotta sen jälkeen kuin veljeni Henry Curtis, jota olemme\npitäneet kuolleena, oli lähettänyt sen matkalle Keski-Afrikan\nsydämestä. Luin sen hyvin sekavin tuntein. Onhan suuri helpotus tietää\nHenryn ja Goodin olevan elossa, mutta minä en mahda sille mitään, että\najattelen heitä kuin vainajia. Eihän ole mitään toivoa saada heitä enää\nnähdä. Hehän ovat katkaisseet ainiaaksi kaikki siteet, jotka yhdistivät\nheidät vanhaan Englantiin, omaisiin ja koteihinsa, ja olosuhteisiin\nkatsoen he tekivät ehkä hyvinkin viisaasti.\n\nLähetyksessä oli Adenin postimerkki ja minä otaksun, että tuo pieni\nranskalainen, Alphonse, saapui onnellisesti ihmisten ilmoille. Olen\ntiedustellut häntä Marseillesta ja kaikkialta, mihin hän olisi voinut\notaksuttavasti asettua, mutta turhaan. Hänestä ei ole löydetty\njälkeäkään. Voihan olla mahdollista, että hän on kuollut ja joku toinen\non toimittanut paketin postiin, tahi on hän löytänyt Annettensa, mutta\nei ilmaise itseään peläten vieläkin lain kouria.\n\nEn tiedä. Toivon vielä löytäväni hänet, mutta minun täytyy sanoa, että\ntoivoni heikkenee päivä päivältä. Tutkimuksiani vaikeuttaa suuresti se\nseikka, ettei herra Quatermain mainitse kertaakaan hänen sukunimeään.\nPuhutaan von \"Alphonsesta\" ja maailmassa on niin monta Alphonsea.\nKirjeet, jotka Henry-veljeni kertoo lähettävänsä käsikirjoituksen\nmukana, eivät ole saapuneet, niin että otaksun niiden joutuneen hukkaan\ntahi tuhoutuneen. Kertomus on todellakin niin merkillinen, että saatan\nsen heti julkisuuteen.\n\n                                                  George Curtis.\n\n\n\n"]