[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftwgH9Pu5C4UoyRCE4MwT_iPW4yI3uLRLhZN0_Daoswo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2545,"Kamillan avioliitto","Wägner, Elin",1882,1949,"2545-wagner-elin-kamillan-avioliitto","2545__Wägner_Elin__Kamillan_avioliitto",null,"romaani",[],[],"fi",1915,1919,29199,177561,false,66105,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kamillan avioliitto\" by Elin Wägner is a novel written in the early 20th century. This work explores the complexities of marriage and personal identity through the eyes of Kamilla, a woman grappling with the expectations and realities of her new life with her husband Erik. The narrative delves into themes of love, independence, and societal roles, offering insights into the protagonist's emotional journey.  At the start of the novel, Kamilla is anxiously waiting to hear from her husband, Erik, via phone, after years of a strained relationship characterized by long separations and unfulfilled promises. As she reflects on their past and the sacrifices she has made, readers are introduced to Kamilla's internal struggles with trust, love, and the implications of their life choices. The narrative unfolds her anticipation and fear as she contemplates what Erik's response will mean for their future and reveals glimpses of their shared history, painting a detailed portrait of her psyche and setting the stage for her evolving role in their marriage. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Piirinen, E.",267,"Wägnerin romaani kuvaa Kamillan avioliiton haasteita ja naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa. Teoksessa päähenkilö pohtii suhdettaan puolisoon, köyhyyden vaikutusta parisuhteeseen sekä äitiyttä ja naisen itsemääräämisoikeutta.","Elin Wägnerin 'Kamillan avioliitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2545. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAMILLAN AVIOLIITTO\n\nKirj.\n\nElin Wägner\n\n\nSuomentanut\n\nErland Piirinen\n\n\n\n\n\nTampereella,\nKirjapaino Hermes,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Selvä Tukholmaan!\n 2. Kamillan uhkavaatimus.\n 3. \"Tee hyvin, uusi päivä!\"\n 4. Asunto.\n 5. Uudenvuodenpäivä.\n 6. Kamillan tunnustukset.\n 7. \"Mitä sinä ajattelet?\"\n 8. Matildan tulo.\n 9. Kuorma ja ies.\n10. Kieltäymys-säästölaatikko.\n11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.\n12. Kannattaa olla rehellinen.\n13. Maijan salaisuus.\n14. Erik ei tullut.\n15. Palaneet tulitikut.\n16. Tulikuumia savipulloja.\n17. Verraton professori.\n18. Ruma mies.\n19. Kuolema ja rakkaus.\n20. Maijan tappio.\n21. Kamillan uusi sydän.\n\n\n\n\n1. Selvä Tukholmaan!\n\n\n                                        Helmikuun 21 p:nä.\n\nOlen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on\nkolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja,\nennenkuin saan tietää kohtaloni.\n\nVuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan\nmieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia\ntuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.\n\n\"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun\nnyt ja odotan puolen tunnin kulumista\". Strindberg on sanonut noin\njossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli\ntuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin \"koko elämäni\". Mitä\nkello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi\nkatsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.\n\nEnnen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen,\nviimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja\nettä kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle\noksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet\nvuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen\ntuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut,\nsittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto\nensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin,\nkun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen\nviisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan\nja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin\nkun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on\nniin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä\nrohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani,\nja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut\ntehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani\nkolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun\npuhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään\nettä hän vastaa: -- ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä\nepävarmaa taas.\n\nKun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa,\nettä tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja\ntulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein\nsen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei\nmilloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: \"ei milloinkaan\", se\nei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä\nkaksikymmentä minuuttia jäljellä!\n\nMutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös\nmielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa,\njolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli\nratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire\njättääkseni sen hänelle.\n\nEnsi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin\npäällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi\nKarlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin\nsoittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme\ntoisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena,\nettä me kaksi aina olisimme yhdessä.\n\nJos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo\nhän: -- Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat\nvalkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla\nolisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi\ntässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik\nvastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi\nnyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.\n\nEräänä päivänä sanoi Erik: -- Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja\nminä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta,\nainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili\nvastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut\nGöteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä\nminulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja\nhänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon\ntoisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen\nlakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät\nmyttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä\npanna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi\nollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme\neläneet melkein ilmaiseksi. \"Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa\nsinulta jotakin\", kirjoitti Erik, \"nimittäin sitä, että tahtoisit mennä\nkanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä,\nja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut\nvihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta\nkeinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni\nja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi.\nYmmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin\nsuinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan\".\n\nMutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen\näitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin\nlapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän\nmaininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut\nvaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos\nolisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti\nsääli, ja minä myönnyin.\n\nSaatuani sitten tietää asian oikean laidan, en peräytynyt. On liian\nhoukuttelevaa antaa anteeksi miehelle, joka petkuttaa päästäkseen\nnaimisiin narraamansa kanssa.\n\nNyt on kolme vuotta kulunut siitä. Minua sanotaan rouvaksi ja minulla\non sormukset, mutta meidän yhdyselämämme suoritetaan oikeastaan\nvaltion puhelimella, lukuunottamatta pieniä, lyhyitä tapaamisia.\nHeti tavattuamme on meidän kohta taas pitänyt erota toisistamme, ja\nhyvästi-sana on piintynyt sydämeeni, kuten Calais-nimi Englannin\nkuningattaren Elisabetin mieleen. Minä en kadu, mutta tämä aika on\nollut vaikea.\n\nTiedän sen olleen helpomman Erikille, ja olen tietysti iloissani\nsen johdosta, mutta siitä johtuu, ettei hän oikein saata ymmärtää\nminua, kun kirjoitan, etten voi vartoa kauempaa. _Hänellä_ on hyvä\nkoti erinomaisen äitinsä luona ja kaikkien sisarustensa seurassa.\nMinä asun vuokrahuoneessa ja syön talouskoululla opetustuntieni\nlomassa, ja iltaisin istun yksikseni ja ompelen tai katselen kadulle,\nja kun Erik tulee tänne pistäytymään, niin hän ei voi asua luonani,\nsillä silloin luulee portinvartija, että on kysymyksessä joku suhde,\nja katsoo oikeudekseen puuttua asiaan. Usein olemme keskustelleet\nmahdollisuudesta perustaa koti hänen palkallaan. Hän osoittaa minulle\näitinsä talouskirjan otteilla, että se on mahdotonta. Mutta totta kai\nminä tiedän, että on olemassa neljä laskutapaa ja viides niitä varten,\njotka rakastavat. Kyllähän Erik minusta pitää, mutta suurempi kuin\nhänen rakkautensa on hänen pelkonsa huonoista raha-asioista. Velat ovat\nhänen mielestään kaikista kamalimpia. Minä puolestani arvelen kaikessa\nhiljaisuudessa, että hän kestää pienen kuusiprosenttisen lainankin\nminun tähteni, kun elämä on niin lyhyt ja nuoruus pakenee luotamme\nlinnunsiivin, mutta sitä en koskaan rohkenisi sanoa.\n\nMinun henkilökohtainen syytökseni maailmansotaa vastaan on, että se\nesti meidät syksyllä perustamasta kotia. Erik asetettiin liikekannalle,\nhän tosin palasi vahingoittumattomana, mutta kun ilo ja kiitollisuus\nsiitä, ettei pahempaa tapahtunut, oli asettunut, silloin pettymys\njälleen kohotti päätään.\n\n-- Rakas lapsukaiseni, sanoi Erik, kodin perustaminen nykyään on samaa\nkuin tehdä pesänsä tykinsuuhun.\n\n-- Siitä en välitä, sanoin, kun se tapahtuu sinun kanssasi.\n\nHän oli käymässä luonani silloin, kun tästä keskusteltiin, minä olin\nryöminyt istumaan hänen syliinsä, olin huolissani ja itkin.\n\n-- Minä en voi elää enään erossa sinusta, nyyhkytin.\n\n-- Ellet voi, niin ei sinun tarvitsekaan, vastasi Erik. Sinä\nsaat huoneen äidin luota, ja minä maksan puolestasi, kunnes saat\nopetustunteja. Sinä voit auttaa taloustoimissa.\n\n-- Kuinka voit luulla! Minä suutuin.\n\n-- Niin, sinähän sanoit, ettet voinut elää -- --\n\nSiitä on nyt puoli vuotta. Tällä aikaa on minulla ollut hyvin vähän\ntekemistä, vaikka minulla aina ennen on ollut yhtämittaa työtä. Kun oli\nhuonot ajat, niin piti perheiden supistaa menojaan jossakin, ja sitten\nse tapahtui minun opetustunneissani. Toiset avustivat kuularuiskujen\nhankkimisessa ja arvelivat, että ne tulisivat tästälähtien heidän\nmusiikikseen. Olen töintuskin voinut elää ansioillani, paljosta olen\nsaanut kieltäytyä, ja minulla on ollut hyvää aikaa ikävöidä Erikiä.\n\nSitten eräänä päivänä mietin itsekseni: -- Miksi oikeastaan olen\nnaimisissa? En voinut sille mitään, että minusta tuntui katkeralta,\nja tuo katkeruus väritti kyllä jonkun verran sitä huomautusta, jonka\nlähetin Erikille, ja joka sisälsi uhkavaatimukseni 24:n tunnin\naikamäärineen.\n\nNyt on kello viittä minuuttia vailla kuusi. Menen sähkölennätinasemalle\nja saan puheluni. Erikin juodessa iltapäiväkahviaan kuuluu\nkaupunkienvälinen soitto ja hän rientää puhelimeen: puhelu Göteporista!\nsanoo puhelinneiti.\n\n\n\n\n2. Kamillan uhkavaatimus.\n\n\n                                            Helmikuun 28 p:nä.\n\nGötepori on kauppakaupunki länsirannikolla, Kustaa II Aadolfin\nperustama; muun, mitä tästä paikasta olen tietänyt, olen unhottanut.\n\nJärkevänä henkilönä en tahdo laahata mukanani muistojen matkatavaraa,\njosta vain tulee ylipainoa. Olen unhottanut nuo ahertavat, ikävät\nvuodet kaupungissa, johon en koskaan kotiutunut. Säästöni menneistä\nseitsemästä vuodesta olen vaihtanut itselleni muutamiin ponteviin\nelämänohjeisiin. En ole itse niitä keksinyt, mutta ne ovat kuitenkin\nminun, niinkuin seteli voi olla minun, vaikken olekaan sitä tehnyt,\nvaan saanut vaihtamalla rehelliseen työhön. En kerskaile unhotuksella\nkun tutkin itseäni, istuessani tässä, lumisen maiseman vieriessä\nohi, ja huomaan, että ainoastaan vaivoin voin kuvitella mielessäni\nmuiston siitä pienestä asunnosta, jossa kuitenkin olen asunut kaksi\npitkää vuotta. Toinen kuva tunkeutuu esiin ja himmentää sen, miltä\nhuoneeni näytti aamulla, kun kaikki oli valmiina muuttoani varten:\npaljaat seinät ja tyhjät, likaisten pisaroitten juovittamat ikkunat,\nja keskellä karkeata, harmaata lattiaa pieni kasa huonekaluja kokonaan\npeitettynä.\n\nJa ikäänkuin peilissä näen itseni, polvistuneena uunin eteen, täydessä\nmatkapuvussa, sateenvarjo vieressäni lattialla. Minä syötän vanhoilla\nrakkauskirjeillä pientä tulta, joka vaipuu kasaan mustina hilseinä.\nTässä puuhassani häiritsee minua kaupunginlähetti, minä ponnahdan\npystyyn varsin hämilläni ja unhotan; nyt vasta huomaan, etten ollenkaan\npöyhinyt ja tarkastanut, oliko uunissa mitään luettavaa jäljellä.\nJos niin on, silloin istuu kyllä emäntäni rouva Petterson paraikaa\nnauttimassa sitä iltapäiväkahvinaan.\n\nMuutoin olen unhottanut hänet.\n\nKaikki on nyt aivan uutta. Minä tulen Tukholmaan, jossa Erikiä\nlukuunottamatta en tunne ketään eikä kukaan minua. Voin alkaa aivan\nalusta, muodostaa uusia ajatuksia itsestäni, kylvää uusia ystävyyden\nsiemeniä. Siellä ei ole ketään, joka voisi arvostella toimiani vanhan\nkannan perusteella, ja joka sanoisi, antaessani anopilleni kukan: mitä\nKamilla sillä tarkoittaa, hän, joka tavallisesti on niin turhantarkka.\nTäällä ei ole yhtään katua, mihin olen hukannut kultaisen rintaneulan,\nmissä olen lausunut jonkun tuhmuuden, missä olen kulkenut raskain\naskelin itku kurkussa. En kuulu mihinkään yhdistykseen, ja kun saan\nkutsun mennä vieraisille, ei minun tarvitse ajatella: huh, ettei\nvain tuo ikävä Betty olisi siellä. Tunnen itseni niin vapaaksi kuin\nChamisson sankari, kun hän pääsi varjostaan.\n\nMutta jospa voisin käsittää mikä haisee niin omituiselta. Vastapäätä\noleva matkatoverini kaataa hajuvettä nenäliinaansa, hautautuu siihen ja\nvilkuilee silloin tällöin minun hyllyllä olevaa matkalaukkuani.\n\nHerra varjele, sehän on silli, herkkusilli, jonka ostin viitosella\ntoissapäivänä hyvittääkseni sitä, että olin ollut niin vihainen.\n\nSanoinko, ettei minulla ollut mitään varjoa? Siinä, minä vähän sentään\nliioittelin.\n\nTuo sillisuolaveden haju herättää jälleen eloon menneen viikon muistot.\nJälleen värähyttelee ruumistani sama ilo, joka pani minut hätkähtämään,\nkuullessani Erikin äänen puhelimessa: -- Kam, sinä voit tulla heti!\n\n-- Hetikö, sanoin minä, onko se mahdollista?\n\n-- Tietysti, olen vain pahoillani, että ennätit ennen minua, olin\naikonut kirjoittaa ja itse pyytää sinua tulemaan.\n\n-- Voi, Erik, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!\n\n-- Odotahan, et ole kuullut vielä kaikkein hauskinta: muuan toveri on\nkuollut aivan äkkiä, minä olen saanut hänen paikkansa ja viisituhatta\nvuodessa. Enemmänkin voi tulla, sanoi johtaja, joka oli hyvin\nystävällinen.\n\nTulinko iloiseksi? Eikö sydämeni kutistunut vähäisen? Enkö viivytellyt\nvastaustani sekunnin verran nielläkseni jotakin? Enkö kiusannut tällöin\nJumalaa kiittämättömyydelläni? Mutta koska Erikin ei pitänyt huomata\nsitä, aloin puhua kuinka ihmeellistä ja ihanaa meille tulisi --\n\n-- No, keskeytti Erik, milloin voit tulla?\n\n-- Heti.\n\n-- Niin, sehän on hyvä. Saat asua minun huoneessani äidin luona\ntoistaiseksi. Tarvitsetko rahaa?\n\nOlin pudottamaisillani kuulotorven hämmästyksissäni. Tähän asti olin\naina saanut tulla toimeen omin avuin tai olla tulematta.\n\n-- Panen omistani kunnes pääsen perille, huusin minä, kiitos\nystävällisyydestä!\n\nKun puhelu oli päättynyt, seisoin hetkisen ja mietin, sitten pyysin\nuuden puhelun, tällä kertaa sisarelleni. Jollekin henkilölle täytyi\nminun kertoa uutiseni, muuten menehtyisin. Kuulin Maijan äänen niin\nselvästi kuin olisimme olleet samassa huoneessa. -- Niin, rakkaani,\nsehän oli hauskaa. Mutta ajattelehan mikä vahinko, että tuon toverin\npiti kuolla juuri eilen. Jos hän olisi kuollut vähän aikaisemmin, niin\net olisi ensinkään ehtinyt kirjoittaa tuota tuhmaa kirjettä, vaan Erik\nolisi ehtinyt kutsua sinut. Ja jos hän olisi elänyt vähän kauemmin,\nniin olisit ehtinyt saada tietää, mitä Erik olisi vastannut, _ellei_\nhän olisi saanut virkaylennystä, ja sehän olisi voinut olla aina vähän\nmielenkiintoista sinulle. Mutta hauskaahan se oli joka tapauksessa,\nsisko kulta. Milloinka matkustat? Sillä minä lähetän sinulle\nmetsäkauriin päivän alkajaisiksi, Jaakko on juuri ampunut sen.\n\nTaas kuljin pitkin laituria ja mietiskelin.\n\nSamana iltana kirjoitin Erikille, ja monen muun kysymyksen ohella\nesitin myöskin sen, mitenkä hän olisi suhtautunut pyyntööni siinä\ntapauksessa, ettei hän olisi saanut virkaylennystä.\n\nPari päivää sen jälkeen, istuessani keskellä lattiaa hamppukasaa\nlajittelemassa, tuli vastaus. Erik kirjoitti, että koska olin\npyytänyt hänen olemaan ehdottomasti vilpittömän, hän olisi vastannut\nkieltävästi. Minulla, Kamillalla, ei ollut mitään oikeutta asettaa\nhäntä vasten seinää panemalla ehdoksi, että nyt tai ei koskaan tahdon\ntulla, eikä hän kuulunut niihin, jotka saadaan taipumaan sillä tavalla.\nHän ei uskonut, että uhkavaatimukseni oli tarkoitettukaan vakavasti;\nmutta jos niin oli asianlaita ja siis olisi osoittautunut, etten ollut\npitänyt hänestä enempää kuin että olisin kieltäytynyt antamasta hänelle\naikaa vielä vähäisen, ei oikun vuoksi, vaan koska se oli ainoa keino --\nno, silloin olisin itse ollut säälittävin. Silloin olisin voinut istua\nsiellä luolassani ja koetella, miltä tuntuu opettaa göteporilaisten\nlapsia toivottoman loppumattomasti. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa minua\nnaimisiin mennessämme tehdystä sopimuksesta, ja että olin suostunut\nsiihen vapaaehtoisesti.\n\nLuettuani tämän kirjeen jouduin ensiksi aivan suunniltani. Heittäydyin\nhamppukasaan itkemään, ja kyyneleet kastelivat ja höystivät vihaani\nniin, että se yltyi ja pimitti koko elämäni.\n\n-- Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä? sanoi viha. Sinun pitäisi olla\nylpeä ja näyttää, että voit olla johdonmukainen ja tehdä elämäsi suuren\nperuutuksen. Tämä oli paljasta mielettömyyttä, ja sen minä tiesin,\nmutta minua huvitti kuitenkin kuunnella sitä.\n\nSamassa koputettiin ovelle, minä kuivasin kyyneleeni vanhaan\nalushameeseen ja menin avaamaan. Siinä oli siivoojattareni. Hän\noli, vaikka asuikin kaupungin toisessa päässä, kuullut, että minä\nmuuttaisin, ja riensi nyt asuntooni. Nähtyään hamppukasan alkoivat\nhänen silmänsä loistaa himokkaasti. Hän ostaa hienoja lumppuja\nhienoimmista perheistä, mutta hän ei ole ylpeä, häntä miellyttivät\nminunkin vanhat hameeni ja puseroni.\n\n-- Olen kuullut, että rouvan mies on saanut paikan ja että rouva\nmuuttaa Tukholmaan, hän sanoi. Kenties saisin osoitteen, niin voisin\nilmoittaa sisarelleni, joka ostaa prinsessa Charlotten hylkäämiä\nvaatteita, että hän kävisi tapaamassa, jos hänellä oli jotakin, joka\nmahdollisesti sopisi.\n\nKun siivoojatar läksi, vei hän mukanaan kaikki lumput, mutta minulla\noli viitonen kädessäni. On todellakin olemassa siivoojattaria, joilla\non viitonen taskussaan.\n\nOtin jälleen esille Erikin kirjeen, jatkaakseni keskeytynyttä vihaani,\nmutta nyt havaitsin siinä yhtä ja toista, johon en ennen ollut\nkiinnittänyt huomiotani. Näin, että Erik oli loukkaantunut siitä\nkiivaasta tavasta, jolla olin esittänyt pyyntöni, olinhan ikäänkuin\nedellyttänyt, että häneltä puuttui hyvää tahtoa. Huomasin myös, mitenkä\nhäntä oli mahtanut suututtaa se, ettei hän ehtinyt kirjoittaa ja pyytää\nminun tulemaan, ennenkuin hän sai kirjeeni.\n\nMutta samalla totesin ensi vaikutelmani, ettei Erikin kirje ollut\nkaunis tai ystävällinen, eikä ollut tarkoitettukaan sellaiseksi. Laskin\nyhteen tilimme ja havaitsin, että ne päättyivät jotakuinkin tasan.\nOlimme kumpikin olleet tuhmia. Enimmän minä, joka olin luullut, että\nvoisin saada rakkaudentunnustuksen vastaukseksi uhkavaatimukseeni.\n\nTasapainon saavutettuani jatkoin tavaraini järjestämistä iloisin\nsydämin. Olin iloissani, ettei minun tarvinnut antaa anteeksi Erikille.\nTosin anteeksiantaminen on hyvin kaunista, mutta ellei sitten voi\nkokonaan unhottaa, että on antanut anteeksi, silloin on paras jättää\nsikseen. Tiedän itsestäni, että se on minulle vaikeata, ja sen vuoksi,\nkun joku on loukannut minua, etsin kynttilällä, joskus lyhdylläkin omia\npahoja tekojani, mieluimmin samaa henkilöä, mutta hätätilassa jotakin\ntoistakin vastaan tehtyjä. Vasta ne löydettyäni olen tyytyväinen.\n\nMutta äskeisen ruman vihani olen unohtanut merkitä muistiin. Mitenkä\nsen sovittaisin? Siivoojattaren viitosesta juolahti mieleeni ajatus.\nKeskeytin pakkaamiseni ja menin ulos sekä ostin Erikin mielisilliä koko\nrahalla. Ei sopinut kitsailla. Se on nyt matkalaukussani ja sen lemu\njuuri on johtanut mieleeni kaikki muistot. Ei ole niinkään hauskaa\nmuistella, että olemme olleet epäsovussa, mutta kaikki muuttuu nyt\ntoisenlaiseksi ja paremmaksi. Saamme vihdoinkin kodin, ja välillämme\nrakentuu aikaa myöten sellainen luottamus ja yhteisymmartämys, jota\nkaipaan, ja toistemme parissa löydämme täydellisen levon. Kun ajattelen\nlyhyitä, kiihkeitä kohtauksiamme, joista heräsimme täytymykseen\nkeskustella mitä jokapäiväisimmistä ja käytännöllisimmistä asioista,\nniin on minusta varsin luonnollista, ettemme ole ehtineet lähentyä\ntoisiamme, ja ettei sydäntemme välille vielä ole kutoutunut sitä\nlankaa, jota myöten ajatukset kulkevat. Mutta ei milloinkaan enää ole\nmahdollista sellainen väärinkäsitys, kuin Tukholmaan muuttaessani.\nOlemme Saltskogissa nyt. Kuinka hermostunut olenkaan, poskiani polttaa.\nMitenkä minut otetaan vastaan? Kyllä kai Erik on iloissaan nyt, hän\non tietenkin pyyhkäissyt mielestään kaiken tyytymättömyyden, kuten\nminäkin? Kauanpa viivymmekin tässä! Asetun vaunusillalle, tuntuu kuin\njuna kulkisi nopeammin siten. Tulevaisuus, voin tuskin odottaa tuloasi!\n\n\n\n\n3. \"Tee hyvin, uusi päivä!\"\n\n\n                                            Maaliskuun 7 pnä.\n\nEi mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa\ntervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani\nasemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä\npalanut aina siitä asti... On niin liikuttavaa ajatella, että hänen\nmielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa,\nminä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta\n-- jumalan kiitos! -- ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka\ntilaston mukaan ovat liikaa.\n\nHeti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli\nkasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan\nmies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa\nitseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi\ntulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle,\nsaadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.\n\nMutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä,\nvaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni\nne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.\n\nOlin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu.\nNäin hän sanoi:\n\n-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää\nuudessa toimessani.\n\n-- Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.\n\n-- Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin\npari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa\njättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.\n\nJa sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan\nvelvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi\nsuutelon hetki.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin,\nlausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä\nluukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.\n\nJa todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan\nkuin olisimme olleet morsiuspari!\n\nNuorin kälyni avasi eteisen oven.\n\n-- Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että\nsaatoin olla rauhassa kotona, enkä _minä_ tahtonut häiritä. Aion\nkohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina,\nvaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!\n\n-- Totta kai suot minulle _yhden_ miehen, kun sinulla on niin monta\nvalittavana, sanoin.\n\n-- Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä\nolet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!\n\nHuoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin\nuuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty\näidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun\nrintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli\nvatsan ja lantioitten alapuolella).\n\nErik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me\nmenimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.\n\nAh, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin\nesiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut\ntaiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla\nolisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.\n\nAinoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia\nei nyt ole autettavissa.\n\nJa kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että\nminä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.\n\n-- Kuinka olenkaan iloinen, että Erik on saanut kodin! sanoi\nleskiruustinna; ja se oli paljon äidin lausunnaksi poikansa vaimolle.\n\n-- Ja minä olen iloinen, että Kamilla saa sellaisen, poloinen,\nsanoi vanhin kälyni, kaunis punaisen ristin sisar, joka hoitaa\nyksityissairasta, mutta on päässyt vapaaksi tänä iltana minun takiani.\n\nKoko illan olin keskipisteenä; kuinka se tuntuikin ihmeelliseltä, ja\nkatsoessani Erikiin hän nyökkäsi hyväksyvästi ja näytti ylpeältä.\nPienet göteporilaiset juttuni salakuljetuksesta ja sen semmoisista\nolivat uusia ja saavuttivat menestystä, sillini samoin, ja minun\ntäyteläistä pianonsoittoani ylistettiin. Sitä myöten kuin aika kului\naloin tarkistaa vaatimatonta mielipidettäni itsestäni. Huonomman,\najattelin, olisivat he varmaan mielestään voineet saada sukuunsa.\nKaunis tai rikas en ole, mutta olen epäilemättä varsin miellyttävä tänä\niltana, ja aivan varmaan hirveän hauska!\n\nSe nuori tyttö, josta Erik oli puhunut, osoittautui varsin vanhaksi,\nja minä pidin paljon hänestä. Hän oli ihastuttava, vilkas ja\nsukkelasuinen, hämmästyttävän ystävällinen, piti leninkiäni hyvänä ja\nlausui:\n\n-- Sanokaa, saanko minä teidän kauniin tukkanne?\n\nHän ratkaisi minulle silmänräpäyksessä kaikki talouskysymykset,\ntiesi tarkalleen mitenkä kaiken piti olla. Hänellä on paljon puuhaa\nseuravelvollisuuksistaan, mutta hän on luvannut varata aikaa käydäkseen\nkanssani kaupoissa ja antaakseen minulle osoitteita lisäksi. Minä\nkursailin enkä tahtonut käyttää häntä, mutta hän sanoi: -- Mitä vielä,\nveri on vettä sakeampi, tehän olette meidän kälymme, ja sitten hän\nnyökkäsi Gertrudille, ja Gertrud nyökkäsi vastaan, he ovat yhtä, nuo\nkaksi. Kun minun piti poistua, sanoi hän: -- Hyvänen aika, vartokaa\nhetkinen, syöksyi huoneeseensa ja palasi taas kädessään hopeakulho,\njonka hän laski polvilleni.\n\n-- Niin, älkää kiittäkö, ette tosiaankaan olisi saanut mitään, ellen\nolisi pitänyt teistä niin hirveän paljon heti!\n\nNyt juolahti anopinkin mieleen jotakin ja hän toi käsin kudotun\npöytäliinan.\n\n-- Nyt on kuuliaiset! huudahti Gertrud, mistähän saisin pian lahjan? Ja\nniin tarttui kaikkiin huumaus ja he alkoivat antaa minulle tavaroita --\nkaikki paitsi Kaarle lanko.\n\nJa ollessani niin onnellinen ja täyteen ahdattu, etten voinut kantaa\nenempää, soi ovikello, ja kuin enkeli taivaasta, puhtaana, rehellisenä\nja uurastavana, tuli uusi palvelijattareni esittäytymään ja, jos\nhänestä pidän, ottamaan pestiä. Niin, hän katsoi minuun ja oli halukas\nkoettamaan, ja niin oli sekin asia selvä.\n\nKysyin Erikiltä, eikö hän luullut, että Herramme oli erehtynyt\nsalliessaan kaiken tämän tulla osaksemme niin ansaitsematta, mutta\nErik sanoi, että Herramme kyllä tiesi mitä teki. Muuten, kaikkihan\njohtui siitä, että hän oli saanut paikan, eikä se suinkaan tapahtunut\nansaitsematta.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna oli jo selvä päivä. Erik seisoi\nkylpykaavussaan, valmiina menemään suihkuun. Kohta pilkoitti huoneeseen\nkevätaurinko, minä avasin ikkunan: -- Tee hyvin, uusi päivä!\n\nPari kyyhkystä lensi suhisten ja istuutui ikkunalaudalle, katolta alkoi\ntippua auringon sulattamaa vettä ja ennenkuin olin pukeutunut syöksyi\neräältä kallionreunalta pieni kimalteleva lumivesisuihku ikkunan ohi\npihalle. Ylös meitä kohti kohosi laulun tavoin läiskyvä ääni, kun\npisarat särkyivät sementtiä vasten.\n\nJa minunkin täytyi laulaa, minunkin täytyi loistaa, olin niin\nonnellinen, ja olla onnellinen on niin ihmeellistä -- -- --\n\n\n\n\n4. Asunto.\n\n\n                                Maaliskuun 18 p:nä.\n\nSuunnilleen seuraava sananvaihto tapahtuu iltaisin:\n\n-- Hyvää yötä, Erik!\n\n-- Hyvää yötä, pienokaiseni. Nuku hyvin!\n\n-- Kuulehan, Erik?\n\n-- Niin, mitä haluat? Etkö jo ole jutellut tarpeeksi tänään?\n\n-- Kyllä, mutta tahdoin vain sanoa, etten minä matkusta huomenna.\n\n-- Etkö! Kuinka kauan aiot oikeastaan viipyä?\n\n-- Niin kauan kuin tahdot.\n\n-- Siinä tapauksessa luulen melkein, että sinun kannattaisi purkaa\nmatka-arkkusi.\n\nJa minä käännyn kyljelleni ja huokaan syvään mielihyvästä\najatellessani, että saan jäädä tänne rauhaan ja lepoon. Ei kukaan, joka\nei ole vaeltanut hyvästijätöillä sirotettua tietä, voi aavistaa mikä\nonni siinä piilee. Kaikesta kallisarvoisesta on onni kallisarvoisinta\nostettaessa.\n\nJos olisin saanut noudattaa omaa makuani, niin olisin tahtonut nauttia\nverkalleen kodinperustamisen huvista. Hiljalleen olisimme etsineet,\nemme mitä asuntoa tahansa, vaan huoneiston, joka perustamisen alusta\noli meille määrätty. Olisin tahtonut koota huonekaluja, kuten harakka\npesäänsä, löytää tavaroita, ostaa padan tällöin ja pannun tuolloin.\nSillä tavoin olisi huvia kestänyt kauan, ja minä olisin samalla ehtinyt\nnauttia valkoisesta, hyisestä maaliskuun keväästä.\n\n-- Mutta varropas, kunnes saat kodin kuntoon, sanoo Erik. Silloin on\noikea kevät tullut, ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin olla\nrouvana ja ihailla luontoa.\n\nErik on nimittäin niin sanomattoman hätäinen nyt saadakseen muuttaa\nomaan kotiinsa. Enkä minä valita sitä, sillä ennen olin niin pahoillani\nsiitä, että hän oli niin kärsivällinen odottamaan. Itse ei hän voi\npaljon auttaa siinä puuhassa. Minä hapuilen ja läähätän pitkin\nkatuja, ja kun minun pitää tulla kotiini päivälliselle anopin luo\nkello kuusi, olen tavallisesti niin myöhään ulkona, etten milloinkaan\nuskalla pysähtyä sekunniksikaan, kohdatessani katuperspektiivin, joka\ntuomiokirkon tavoin on täynnä keväthämärän sinistä suitsutusta.\n\nTällä tarmokkuudella olemme nyt ehtineet niin pitkälle, että\nvoimme muuttaa omaan kotiimme jo ennen huhtikuun ensi päivää. Uusi\npalvelijattareni, Matilda, tulee kuitenkin vasta myöhemmin. -- Jos\nelän, tulen 14:nä päivänä, muuten 15:nä, hän sanoi. Tässäkin on syy,\nsyvälle rintaani haudattuna, miksi olen tahtonut kaiken käymään\nhitaammassa tahdissa, sillä minä vapisen ajatellessani niitä 20\npäivällistä, jotka minun täytyy valmistaa omin neuvoin. Osaan soittaa\npianoa, toisin sanoen, olen harjaantunut ja kärsivällinen pikkulasten\nsoitonopettajatar, sillä sen opin nuoruudessani, sen lisäksi osaan\nliinaompelua ja koetan katsella maailmaa valoisalta puoleltaan, mutta\nminä en osaa laittaa ruokaa. On miehiä, jotka eivät koko elämässään\npaljasta vaimonsa kelvottomuutta, mutta Erik ei ole sellainen. Minä\nsaan näyttää kelvottomuuteni, eikä se sovi minun itsetunnolleni.\nVoisinhan pyytää anopiltani, että saisimme syödä päivällistä hänen\nluonaan, mutta minä en kehtaa, kun hän ei itse esitä sitä. Minusta\ntuntuu, että hän aavistaa, missä pulassa olen, ja että hän vastoin\nparempaa tietoaan puhuu kanssani ikäänkuin täysin osaisin keittotaidon.\nHänen äänensä kuuluu melkein liian luonnolliselta, kun hän kysyy:\nmitenkä panet silakoita säilymään, Kamilla? Tai kun hän neuvoo minua\nhyvissä ajoin varaamaan hapanpaistin pääsiäiseksi.\n\nKeskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se\noli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin\nulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja\nnotario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla\nvaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei\nole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni\nkanssa.\n\n-- Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme\neronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.\n\nKuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa,\nmutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik\nkohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka\nsuhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.\n\n-- Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?\n\n-- En, en mitenkään, Kamilla.\n\n-- Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?\n\n-- Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä,\nmitä minä en ollenkaan tahdo?\n\n-- Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä\ntahdon niin mielelläni?\n\nMe nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.\n\nMe pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen,\nkirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan\njälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon\nja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria\nkohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko\netsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi\ntehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen\nkerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.\n\n-- Entiset asukkaat tekivät vararikon juuri ennen maratoniota,\nhuomauttaa portinvartijarouva, mutta isäntä laitatti perinpohjin heidän\njälkensä.\n\nPieni eteinen, sinivihreäksi maalattu, vihamielinen väri, kaksi\nhuonetta kadulle päin, toisen edessä parveke, hyvin pieniä, mutta eihän\nmeilläkään ole niin paljon tavaroita, niin että meille on kyllä tilaa\nriittävästi. Parvekehuoneen seinäpaperit ovat sianveripunaiset, muiden\nvihreät. Toisella puolen on kyökki vuodekomeroineen, vastapäätä pientä\npuistikkoa, joka oli yhteinen koko korttelille, ja sen vieressä on\nkolmas huone, joka on suurin.\n\n-- Tässä on hyvä tila sängyille, kuten rouva näkee, elleivät ne ole\nkovin suuret, sanoo porttirouva.\n\n-- Me emme ole niitä vielä ostaneet, vastaa Erik ystävällisesti\nselittäen, jonka jälkeen eukko sanoo minua neidiksi ja alkaa vastata\njotenkin huolimattoman alentuvaisesti kysymyksiini puukellarista ja\npesutuvasta, kuivausvinnistä ja kaikesta mitä anoppi oli päähäni\npäntännyt.\n\nErik melkein käy kärsimättömäksi.\n\n-- Ottakaamme tämä, niin pääsemme enemmistä juoksuista, tämähän on hyvä\nja hinta kohtuullinen. Minä olen muuten hitosti nälissäni, hän sanoo.\n\nVastauksen asemasta avaan parvekkeen oven ja menen ulkoilmaan.\nTuolla alhaalla kimaltelevat auringossa Mälarinselän rouhejäät\nhienojen kristallien lailla. Ranta on niin lähellä, kuulen kuinka jää\nmurskaantuu, kun muudan mälaripursi puskee sen läpi. Lasken viisi,\nkuusi puuta, jotka näkyvät parvekkeelta. Ne ovat jalavia, joihin kohta\npuhkee pieniä käheriä, ruskeanvihreitä lehtiä.\n\n-- Tahdonko asua täällä? kysyin itseltäni. Tahdonko ensimmäisen oikean\nkotini maan päällä olevan täällä? Miksi en ole oikein tyytyväinen?\nSamassa huomaan selvästi kuinka anteeksiantamatonta on, että olen\npikkumainen ja kiusaannun seinäpaperista, rumasta väristä eteisessä.\nMinä moitin itseäni: sinä ansaitsisit, Kamilla, että kaikki otettaisiin\nsinulta pois.\n\nKäännyn mennäkseni sisään taas ja nöyrästi ilmoittaakseni hyväksyväni\nhuoneiston. Mutta tölmäisen vasten Erikiä.\n\n-- Sinä seisot katselemassa Etelää kohti, hän sanoo, käsitäthän, että\njos todellakin hirveän paljon mieluummin _tahdot_ -- -- --\n\nMinä suutelen häntä, niin, teen sen parvekkeella.\n\n-- Olen hyvin tyytyväinen, sanon. Näköala on kaunis, ja tänne voimme\nlaittaa parvekepuutarhan.\n\n-- On parasta, että herrasväki päättää asian, sanoo portinvartija\nikävystyneenä, tällä on monta ottajaa.\n\nVielä kerran käymme pienien huoneiden läpi, kävely ei ole pitkä.\n\n-- Sali, työhuone, sänkykamari, tai sali ja kummallakin oma huoneensa\nsänkyineen -- eikö niin sopisi paremmin?\n\n-- Kas vain, kuinka sinä olet uudenaikainen, sanoo Erik.\n\n-- Meidän siinä seisoessamme ja katsellessamme soi eteisoven kello\npitkään ja kiivaasti. Erik on jo niin kotiutunut huoneistoon, että\nhän pitää luonnollisena, että juuri me saamme vieraita, mutta\nportinvartiarouva syöksyy ottamaan vastaan uusia vuokraajia. Hänen\navatessaan kuulemme iloisia, tuttuja ääniä. Siinä ovat Gertrud ja\nMärtta Hårdh, ystävätär, joka lahjoitti minulle hopeakulhon. He olivat\nkulkeneet siitä ohi pitkin Käsityöläiskatua, pysähtyneet ja sanoneet\ntoisilleen: voisivathan he vuokrata S:t Erikinkadulta? Ja samassa he\nolivat nähneet minut seisomassa ja suutelemassa Erikiä parvekkeella.\nSenvuoksi onkin hyvä, he sanoivat, ettette vuokraa Rantatieltä.\n\n-- Kas, kuinka täällä on hauskaa, huudahti Gertrud. Tämänhän te\notatte? Niin sievät huoneet ja niin puhdasta ja uutta ja yhdeksänsataa\nlämpöineen ja kylpyhuoneineen. Teillä on vasta hävytön onni, teillä\nkahdella, mutta niin kaiketi teidän mielestänne pitääkin olla.\n\nOlin päättänyt pitää punaisia seinäpapereita parannuksentekona ja\nsinivihreätä eteistä sen lisäksi, mutta tulin hyvin iloiseksi,\nkun Märtta sanoi: Erik, teidän täytyy saada uudet seinäpaperit,\nveripunainen rumentaa Kamillaa niin hirveästi.\n\n-- Hm, sanoo portinvartija, en luule isännän piittaavan siitä, hän on\npannut ne äskettäin.\n\nMärtta katsahtaa häneen musertavasti olkansa yli ja kääntyy sitten\nminun puoleeni.\n\n-- Omaan huoneeseesi pitää sinun saada la France-ruusun sirkkalehtien\nnäköiset seinäpaperit, eikä katto saa olla kipsivalkoisen ruma, vaan\nsen paperoimme helmiäiseen vivahtavan väriseksi. Sinulla voisi olla\nmyös heikon ametistin väriset seinäpaperit ja katto kellastuneen\nnorsunluun värinen -- mutta se vaikuttaa ehkä liian alakuloiselta.\nRuokasaliin delftinsinistä ja valkoista, luonnollisesti. Erik voi\nkernaasti pitää vihreän, joka sopii Karl Johan-kalustoon --\n\n-- Minä en kaiketi saa mitään omaa huonetta, sanoin nauraen, mutta\nmuuten niin -- -- --\n\n-- Meneekö herra alas isännän luo vai ei? Portinvartia oli raivoissaan\nja minä sanoin: -- Mene nyt!\n\nHeti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä tarttuivat tytöt\nkumpaankin käsivarteeni.\n\n-- Sinä aiot laittaa makuuhuoneen! huudahti Gertrud kiihkeästi.\n\n-- Niin, luvallasi.\n\n-- Sitä emme _koskaan_ salli, sanoi Märtta.\n\n-- Minä en käsitä, että sinä saatatkin! sanoi Gertrud.\n\n-- Voit kai käsittää, keskeytti Märtta, että Erikhän juuri pakottaa\nhyvanluontoista Kamillaa. Mutta pysy lujana ja puolusta persoonallista\nvapauttasi ja pyhää untasi! On kummallista, ettet _sinä_ ajattele,\nettei aamuisin olla kauniita sängyssä.\n\n-- Kummallisempaa on, sanoin minä, että _sinä_ ajattelet sellaista.\n\n-- Me kaksi, sanoi Gertrud, olemme syventyneet kaikkeen. Me olemme\npyhästi luvanneet toisillemme, ettemme koskaan suostu yhteiseen\nmakuuhuoneeseen, kun menemme naimisiin. Me voimme puhua Erikille, jos\nhaluat.\n\n-- Kiitos ystävällisyydestä, sanoin minä, mutta ei ole tarvis, sillä\nminä suostun siihen täysin vapaaehtoisesti.\n\nSamassa Erik onneksi tuli vuokrasopimuksineen.\n\n-- Minä tulen kanssasi valitsemaan seinäpapereita, sanoi Märtta\nseuraavana aamuna, ja kun hän oli saanut kuntoon samettipukunsa ja\nhattusulkansa, me läksimme. Oli ihana ilma, ja päästyämme kadulle kysyi\nMärtta, enkö halunnut tehdä automatkaa Eläintarhan ympäri ensin.\n\n-- Tänään on kuin _glace au four_, hän sanoi.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Niin koko luonto. Polttava aurinko ja sitten jääkylmä lumi. Pidätkö\nsinä _glace au four'sta_?\n\n-- Minä en ole koskaan syönyt sitä.\n\n-- Ajattelehan, kuinka sinä olet saanut kärsiä puutetta. Kuinka\ntoivonkaan, että minulta joskus olisi jotakin puuttunut. Silloin ehkä\nolisin ollut enemmän sinun kaltaisesi.\n\n-- Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.\n\n-- Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en\noikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö,\njotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä\nmeille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.\n\n-- Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä,\nettä hän tähtäsi johonkin.\n\nHän hymyili. -- Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin\nsen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin\nja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että\nminä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten\nuteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan\nsiitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä\nkeskustelleen Kaarlen opinnoista.\n\nMärtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa\nsukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina\nsiitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan\nole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt\nveljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt\nkuoreensa.\n\n-- Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.\n\n-- Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja\nviisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen\npäähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli,\nvoisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle,\nmutta koska sinä et luota _minuun_, niin --\n\n-- Olin voitettu.\n\n-- Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä,\nniin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä\nhuolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja\nsitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun\nhän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.\n\n-- Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.\n\n-- Ei kiivas, mutta --\n\n-- Mutta?\n\n-- Hän sanoi Kaarlelle suoraan, että tämä oli heittiö.\n\n-- Poika parka! Märtan ääni kuului melkein hellältä. Mutta senvuoksi\notinkin asian puheeksi, että tahdoin pyytää sinua vähitellen koettamaan\nsaada Erik muuttamaan käytöstään veljeään kohtaan. Luonnollisesti sinä\ntuollaisena nuorena, ihastuttavana naisena käärit miehesi pikkusormesi\nympäri, hänen sitä huomaamatta, ja saat hänet katselemaan maailmaa\nomilla silmilläsi. Koeta opettaa häntä ymmärtämään, että Kaarle\non luonteeltaan herkänpuoleinen ja hienostunut. Oikeastaan on hän\ntaiteilijaluonne --\n\nMinun täytyy sanoa, että tätä kuullessani hiukan hämmästyin. Tiesin,\nettä Kaarle kirjoitti vähän, soitti vähän, lauloi vähän, mutta minä\narvelin, että hän korkeintaan oli kyvykäs luonne, mikä ei ole aivan\nsamaa.\n\nMutta minä olin vaiti ja annoin Märtan selittää edelleen, ja minä\nihmettelin tuota nuoren naisen sisarellista harrastusta kaunista poikaa\nkohtaan. Viimein keskeytin: -- Sinä mainitsit jotakin siitä, että\nsinulla oli muutamia viittauksia perheestä lausuttavana minulle, minä\nsanoin.\n\n-- Mainitsinko? Aivan niin, mutta sen voimme tehdä toisella kertaa.\n\nKun palasimme kaupunkiin, rohkenin kysyä jotakin seinäpapereista.\n\n-- Niin, tiedätkö, minä en jaksa, saat suoda anteeksi minulle, sanoi\nMärtta. Ja lupaa nyt auttaa Kaarlea ja puhua hänestä hyvää Erikille.\nEi kukaan meistä mahda mitään Erikille, mutta sinä, joka olet niin\nherttainen, varmaan voit. Sinua hän ei saata vastustaa.\n\nViipyi pari tuntia, ennenkuin imartelu oli haihtunut sen verran, että\nhuomasin tulleeni puijatuksi.\n\n\n\n\n5. Uudenvuodenpäivä.\n\n\n                                          Maaliskuun 30 p:nä.\n\nMuille ihmisille tämä on aivan tavallinen päivä, meille se on\nuudenvuoden aatto, ja me tulemme aina viettämään sen muistoa,\nluullakseni.\n\nSillä tänään perustetaan uusi koti, joka seiniensä sisään sulkee kahden\nihmiselämän työn, ilon ja surun.\n\nJonkunlainen juhlallisuuden tunne valtaa minut aivan äkkiä, ja vapistus\nliikuttaa sydäntäni. Herra Jumala, miten paljon voikaan tapahtua?\nMaailma keinuu, se, mikä tänään on jonkun kallista omaisuutta, voidaan\nhuomenna menettää, ja kuitenkin täytyy elää. Mutta ei maksa vaivaa\nsurra sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut. Sen osan tulevaisuuttamme,\njoka on minun käsissäni, tahdon koettaa käyttää parhaimmalla tavalla,\nja muusta pitää Herramme huolen.\n\nKulunut viikko on ollut työteliäs ja hauska, kun olemme järjestäneet\nkaikki.\n\n-- Niin hauskaa et saa enää milloinkaan, sanoikin anoppini eräänä\npäivänä, puuhatessamme kyökissä. Minä laitoin vahakangasta ruokasäiliön\nhyllyille ja hän kuivasi Brising & Fagerströmiltä tulleita olutlaseja.\n\n-- Muistan hyvin, hän jatkoi, kun minä olin vaiti, kuinka iloinen olin\njärjestäessäni ensimmäistä kotiani ja kuinka kaikki minusta näytti\nruusunpunaiselta. Sittemmin olen saanut pakata ja purkaa neljä kertaa,\ntiedätkö, ja kun minun sitten piti järjestää kaikki uudelleen, silloin\noli niin paljon kulunutta ja rikki mennyttä. Ja silloin oli maailma\ntoisenlainen, tiedätkö. Niin että sinä et milloinkaan enää saa niin\nhauskaa kuin sinulla on nyt.\n\nMinä järjestin mietteissäni riviin kahta hillotölkkiäni ja koetin\nturhaan lyöttäytyä alakuloiseksi.\n\n-- Olen jo saanut selville, minä vastasin, että kaikki on aivan\ntoisenlaista kuin hauskuuden pito.\n\nEn tarkoittanut sillä paljon mitään. Odotan sitä päivää, jolloin tulee\nlapsi taloon, onni, kokonaan toisenlainen kuin se, jota nyt saan kokea,\nhiljaisempi ja ihmeellisempi.\n\nMutta anoppi oli tyytyväinen.\n\n-- Vai niin, vai olet saanut? hän sanoi. Silloin on paljon voitettu,\nKamilla. Hän hymyili niin ystävällisesti, että minä rohkenin tehdä\nerään tunnustuksen.\n\n-- Äiti! sanoin urhoollisesti. Koska nyt keskustelemme vakavista\nasioista: minä en osaa laittaa ruokaa.\n\n-- Niin, tiedän sen, hän sanoi, unohtaen näyttelemänsä osan. Mutta\nsiitä kyllä selvitään. Erik on niin kiltti.\n\nErehdys! Erik on rehellinen, kunnollinen, velvollisuudentuntoinen ja\nminun mielestäni varsin ihastuttava, mutta hän ei ole sellainen, mitä\nkiltillä tavallisesti tarkoitetaan. Hän ei kuulu niihin, joita niin\nsäälittää saattaa muita pahalle mielelle, että mieluummin syövät ääneti\nraakoja perunoita ja juovat poroista kahvia. Erik ei milloinkaan tee\nvääryyttä tai pyydä liikaa, mutta jos minä unohdan jotakin tai olen\nhuolimaton tai maksan liian paljon, silloin ei hän armahda. Kerran hän\nsanoi minua vätykseksi, kun unohdin teatterilipun.\n\nTätä en kuitenkaan sanonut hänen äidilleen, vaan:\n\n-- Minun kai pitää opetella keittämään.\n\n-- Niin, tuleva palvelijasi Matilda on mainio.\n\n-- Olen kuullut, että on nöyryyttävää oppia keittäjättäreltään, sanoin\nminä ja huokasin.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?\n\nVastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen,\nkun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita,\nmaustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.\n\nMutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli\nsanonut, oman kodin järjestäminen _oli_ liian hauskaa. Purkaessani\ntaloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa\nhuhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat\npaikkojaan.\n\nKun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.\n\n-- Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin\nsivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.\n\nUsein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon\nkatsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy,\nja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet\nseinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin\ntovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen\nnäköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko\npöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.\n\nSänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina\nhuonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta,\nharmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne\nvanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut\ntähän väriyhdistelmään.\n\nOn aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki\novat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut\nuusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä\nhänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla\nihmisellä.\n\nVaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän -- joka käyttää tuon summan\nneularahoikseen -- köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä\nse hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme\ntaiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten\ntehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä,\nmutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla\ntai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi\nruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella\nleposohvalla.\n\n-- Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin\nilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte!\nYmmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa,\nellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta\nvaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta,\njoka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.\n\n-- Niin, mutta jos oikein yrittäisit?\n\n-- Olen koettanut yrittää, mutta se on mahdotonta. Sinä et tiedä miten\nhyvä sinun on, Kamilla, kun et ole hienostoa -- -- mutta mitä herran\nnimessä, tyttö, sinulla on tuossa?\n\nHän tuijotti kauhuissaan sohvan selkämystään, johon olin varsin\nviattomasti ripustanut sinipunaisen pöytäliinan, joka aikoinaan oli\nollut äidin.\n\n-- Ota pois tuo! puuskahti hän.\n\nMikä? minä sanoin, sillä luulin että siinä oli, suoraan sanoen, lude.\n\nNyt hän joutui aivan suunniltaan.\n\n-- Ota pois se heti paikalla, muuten saan rohtuman. Liina tietysti!\nSinähän et sitten käsitä ollenkaan! Tuo on inhoittavin väriyhdistelmä,\nkuin olla taitaa. Anna minulle lasi vettä!\n\nKäärin nopeasti liinan kokoon ja kiitin Jumalaa, etten kuulunut\nhienostoon.\n\nNiin, ja sitten tuli uudenvuoden aatto.\n\nSyötyäni aamiaista anoppini luona läksin heti kotiini, mukanani perheen\npalvelija, joka kantoi suuressa korissa muuttopuuroa ja suurta valmista\nvasikanpaistia -- Erikin äidin kauniita lahjoja.\n\nTorilla pysähdyimme ja ostimme soppajuuria, perunoita ja kukkia.\nMinulla oli tavattoman kiire koko aamupäivän. Viisi kertaa juoksin\nalas kauppaan, se tekee yhteensä viisitoista porraskerrosta, sillä\nhissi oli rikki. Ja kun minun piti tehdä tuli, niin ei ollut ensinkään\npuita! Mikä puuha kattaa pöytä kahdelle, vispilöidä puuro kerman kanssa\nmaltalaiseksi riisiksi, lämmittää vasikanpaisti, lauhduttaa puolipulloa\nVolnay-viiniä. Ennenkuin huomasinkaan oli Erikin saapumisaika käsissä.\nOlin odottanut häntä yksikseen, mutta sisään astuikin nelihenkinen\nseura niin että humu kuului: Erik, Gertrud, lankoni Kaarle ja Märtta.\n\n-- Emme me jää tänne! he huusivat.\n\n-- Vasikanpaisti riittää, minä vastasin ylpeänä.\n\n-- Oh, tunnemme kait ihmistapoja. Me tahdoimme vain pistäytyä\nkatsomaan, sitten menemme heti.\n\nMärtta oli unohtanut sinipunaisen liinan ja oli erittäin tyytyväinen,\nkun olin seurannut hänen neuvoaan ja asettanut arkihuoneen sohvan\nsuorakulmaisesti uunia kohti. Hän selitti haluavansa näyttää\nkotimme hienostoon kuuluville tuttavilleen, jotka luulivat, että\nporvarillisissa kodeissa aina oli nukkakangasta ja kipsikissoja.\n\n-- Se ei auta ollenkaan, että vakuutan asian olevan päinvastoin, minun\npuhettani ei uskota, minähän olen niin yltiöpäinen.\n\n-- Missä sinun yltiöpäisyytesi sitten ilmenee? kysyi Kaarle äkkiä,\nja me kaikki katsoimme häneen, koska hän oli ollut vaiti koko ajan,\njolloin tuo kaunis poika punastui ja tuli vielä kauniimmaksi.\n\n-- Se ilmenee siinä, että seurustelen teidän kanssanne, vastasi Märtta.\n\n-- Jotka olemme niin vähäpätöisiä, vastasi Kaarle loukkaantuneena.\n\n-- Jos te riitelette, sanoi Gertrud väliin, mutta minä kuulin sen\nkuitenkin, niin minä seuraan mukana.\n\nEn tiedä mitä hän tarkoitti tai mihin, mutta he sopivat heti, ja sitten\nhe läksivät.\n\nGertrud suuteli minua ja toivotti minulle onnea, ja minä sanoin: --\nTule pian tänne yksin.\n\nEn voi käsittää mistä johtui, että vaikka minun mielestäni kaikki\noli aivan valmiina, kuitenkin kesti vielä puoli tuntia, ennenkuin\nsaimme istuutua kyökkipöydän ääreen, toisin sanoen, minä en istuutunut\noikeastaan sen paremmin. Mutta kaikki oli hyvin, ja siitä tuli\nriemuvoitto. Erik oli tavattoman hilpeä ja iloinen, taputti minua ja\nsanoi olleensa valmistautunut pahimpaan. -- Kuka oli valmistanut sinua?\n-- Äiti.\n\nVihdoinkin oli päivällinen syöty ja me istuimme kahdenkesken\narkihuoneessa, Erik lukien kirjaa, minä neuloen, aivankuin kuvissa.\nSilloin tällöin katsahdimme toisiimme ja nyökkäsimme toisillemme.\nPitkät ajat annoin neulani levätä ja istuin vain mietteisiin\nvaipuneena. Oli kuin elämän pyhäilta. Mutta koska sydän on ikuinen\nvaeltaja, ei se tahtonut pysähtyä hetken hiljaisuuteen, se jatkoi\nmatkaansa jo kaukana, kohti sitä aikaa, jolloin se jälleen joutuisi\nkoetukselle, jälleen saisi kärsiä, jolloin se saisi osoittaa\nrakkautensa voimaa, kun se Erikin tähden saisi tehdä ihmetöitä. Ja\nkaikki ajatukseni päättyivät lupauksiin, jotka kaikki tarkoittivat\nErikiä, kunnes hän, tietämättään, istui siinä kuin jumalankuva,\nuhrilahjojen seppelöimänä.\n\n-- Tässä on määritelmä ystävyydestä, keskeytti hän minut äkkiä: tehdä\ntoistensa tarkoituksen omakseen. Sepä oli ylevää.\n\n-- Sanohan sitten minulle omasi, minä pyysin, niin että voin tehdä sen\nomakseni.\n\n-- Kiitoksia paljon, sanoi Erik, mutta minä en oikein tiedä. Hän mietti\nhetkisen ja puhalteli savurenkaita ajatuksiinsa syventyneenä. Minun\ntarkoitukseni, hän sanoi viimein, on kai voittaa kaikki hidas ja heikko\nitsessäni, niin että lopulta voin kutakuinkin kunnioittaa itseäni. Ja\nmikä on sinun, pienokaiseni?\n\n-- Kaiketikin sinä, vastasin arvelematta, se johtui niin luonnollisesti\näskeisistä ajatuksistani.\n\nErik purskahti nauruun.\n\n-- Sitäpä voi sanoa oikeaksi naisen vastaukseksi, hän sanoi.\nSinulla pitää kai olla joku oma tarkoituksesi, eihän toinen ihminen\nsellaisenaan voi olla sinun itsetarkoituksenasi.\n\n-- Kyllä, toistaiseksi, vastasin hiukan loukkaantuneena.\n\n-- Älähän suutu nyt, sehän on oikein hyvä, kun tarkemmin ajattelen,\nsilloin saamme molemmat keskittyä minun ympärilleni. Muuten, lisäsi hän\nhetken kuluttua, mitä tarkoitit sanalla toistaiseksi?\n\nSiihen kysymykseen en vastannut.\n\n\n\n\n\n6. Kamillan tunnustukset.\n\n\n                                                     Huhtikuun 4 p:nä.\n\nRakas Maija kulta!\n\nOn pääsiäispäivän ilta, ja minä tunnen vastustamatonta halua kirjoittaa\nsinulle.\n\n-- Ahaa, sanot sinä ja hymyilet kokenutta hymyäsi, Erik on poissa\nja sinun uudet, erinomaiset sukulaisesi ovat jättäneet sinut oman\nonnesi nojaan. Mitään muuta selitystä ei luonnollisestikaan ole, minkä\nvuoksi sinä kiinnittäisit huomiosi kaukaiseen maaseutulaisraukkaan.\nSukulaisista sanottu on totta, mutta Erik on kotona. Eikä kummallakaan\nole suoranaista osaa tämän kirjeen syntymiseen. Minä en kuulu,\ntoivoakseni, niihin sisariin, jotka tulevat mahdottomiksi ja häviävät\nsenvuoksi, että menevät naimisiin.\n\nSukulaisista puhuttaessa, niin Gertrud on matkustanut Leksandiin\nKaarlen kanssa, toisin sanoen, minä epäilen, että hän on matkustanut\nÅreen ilman Kaarlea. Ja koska olet kuullut minun puhuvan Märtta\nHårdhista, niin tahdon ilmoittaa sinulle vakaumukseni, että\nviimemainittu, joka on matkustanut isoäitinsä, Marbyholmin\nvapaaherrattaren, luo, oikeastaan on Kaarlen kanssa Finsessä. Mutta\nälä luule, että aijon sekaantua siihen. Nuoruusajoistani asti minulla\non se kokemus, että ajanmittaan oli aina parasta, kun selvitin\ntuhmuuteni itse. Luulet, ehkä, että katselen vähän ylimielisesti tätä\nasiaa, itsehän olen, kuten maailma otaksuu minun pitävän ollakin,\nS:t Erikinkadun 50 B:ssä, neljännessä kerroksessa. Samoin on Erikin\nlaita. Hän ei milloinkaan poistu kotoa, tahdon vain sanoa. Eilen hän\nkieltäytyi lähtemästä eräisiin toverikemuihin pyytämättä siitä edes\nkiitosta, ja hänen ystävänsä notario Sahlgren sanoi -- rouva Falke, jos\nte teette Erikin kotona olon liian hauskaksi, emme milloinkaan anna\nteille anteeksi. Mutta Erik söi, kiltisti kuin lammas, ensi kerran\nisäntänä, kananmunansa yhdessä äitinsä, vanhimman sisarensa ja minun\nkanssani.\n\nNyt istuu hän parin askeleen päässä minusta, puettuna yönuttuun ja\ntohveleihin, hänen perheenisällisiin tunnusmerkkeihinsä. Silloin\ntällöin keskeyttää hiljaisuuden lyhyt ja ytimekäs: tee tuli uuniin!\ntai: anna tänne kynäveitseni, se on takin taskussa. Kuitenkaan ei\nkoskaan tarpeettomasti eikä useammin kuin että minulla on toivo saada\nvalmiiksi tämä kirjeeni sinulle. Huomenna on minulla savustettua lohta\npäivälliseksi, ja se valmistuu itsestään, kuten omena. Sen vuoksi on\nmieleni tarpeeksi tyyni lahjoittaakseni sinulle sydämeni luottamuksen.\n\nToivon oikein, että voisit nähdä Erikin nyt, niin sinulle selvenisi\ntilanteemme pitkittä puheitta. Hän on laittautunut niin erinomaisen\nmukavasti sohvan nurkkaan, järjestänyt numeroittain Berliner\nTageblatt'insa, asettanut sikarinsa, tuhkakuppinsa ja (koska on\npääsiäinen) kylmän totinsa ulottuville. Hän näyttää siltä kuin hän\nei milloinkaan olisi tiennyt muusta kuin tästä sohvannurkasta ja\ntästä kodista, niin sanomattoman kotiutuneen näköinen hän on. Sanalla\nsanoen, rakkaani, hän on kunnioitusta herättävän yksinkertaisesti ja\nluonnollisesti astunut uuteen elämäämme, ja mikäli minä voin huomata\n(mutta minähän en näe hänen äänettömyytensä läpi), siinä ei ole hänelle\nmitään pulmallista. Hän tekee olonsa hauskaksi, kehittää ilman pakkoa\npersoonallisuuttaan taipumustensa mukaan. Hän sulkee; pois kaikki ne\ntuhannet pikkuseikat, jotka säännöllisesti kiinnittävät huomiotani,\nhäiritsevät, tuskastuttavat minua ja tekevät minut levottomaksi.\nMenoarviomme hän on esimerkiksi tehnyt hyvin suurin piirtein, ja nyt\non minun asianani elää hänen laskelmiensa mukaan, jotka tuskin ovat\narvioidut kallista aikaa silmällä pitäen. Hän laskee säästettäväksi\nviisisataa arvaamattomia lapsia varten, ja luonnollisesti on minun\nkunnianasianani myös onnistua raha-asiain hoidossa! Mutta _mistä_ saan\nlisätuloja, ketä haluttaa näinä aikoina soittaa pianoa?\n\nKaikesta selvästä tässä kodissa on sen emäntä selvin. Tiedätkö, Erik on\nniin levollinen minun ansioihini nähden. Kerran, kun minusta tuntui,\nettä tuo levollisuus meni yli sopivaisuuden rajojen, kysyin häneltä\neikö hän pitänyt merkillisenä sitä, etten ollut kauhea syöjätär. Mutta\nei, siihen hän ei tarttunut ensinkään, sillä merkillistä olisi ollut\nvasta, että hän olisi voinut erehtyä menemällä naimisiin sellaisen\nkanssa. Ja kuitenkin on sellaista tapahtunut häntä viisaammillekin\nmiehille. Luuliko hän sitten, että kaikki vaimot rakastivat miehiään\nniinkuin minä? -- Kyllä, jos mies oli sellainen kuin hän! -- Ja\nettä heillä oli niin hyvä ja sävyisä luonne ja sellainen emännän\nkunniantunto? -- Onko sinulla kaikki nuo avut sitten? -- Etkö ole sitä\nhuomannut? -- Kyllä tietenkin. Mutta päivälliseksi hän osti kotiin\ntusinan appelsiineja.\n\nMaija kulta, en tahdo olla kohtuuton, hän katselee vikojanikin varsin\ntyynesti, sekä sellaisia, jotka itse tiedän, että niitäkin, joita en\naavista, vaikka niitä ei voikaan olla niin hirveän paljon.\n\nTämä hänen luonteenlaatunsa estää monta rettelöä, mutta minä kestäisin\nvarmaan mielelläni pienen selkkauksenkin, jos saisin nähdä vähän\ninnostustakin toisinaan.\n\nErik puolestaan on arvoituksia täynnä. Ei suuria, ratkaisevia, sillä\nsiitä olemme kyllä selvillä, että me pidämme toisistamme ja tahdomme\nniin edelleenkin, vaan pienempiä. Minä haluan oppia tuntemaan hänet\noikein ja opinkin kai, nyt kun olemme saaneet oman kodin ja saamme\nolla yhdessä. Odotan, että alamme puhua vakavasti, sillä niin emme ole\ntehneet. Ikävöin sitä päivää, jolloin saan sanoa, että \"välillämme\nei ole mitään kätkettyä\". Märtta kysyi minulta eräänä päivänä, ollen\nutelias kuulemaan likeisiä asioita, millainen Erik on puhuessaan\nerotiikasta. Vastasin, että hänen pitäisi käsittää, ettei sellaisiin\nkysymyksiin vastata. Mutta siitä sain aiheen todeta, etten itsekään\ntiedä varsin paljon siitä asiasta. Jos luulisin, että joku toinen\ntietäisi enemmän kuin minä, niin olisin epätoivoissani. Maailmassa on\nniin paljon roskaa, eikä minulla ole siitä puutetta, mutta minä etsin\nhänestä turhaan vielä jotakin, en tiedä mitä, vavistusta, menettämisen\npelkoa, pelon tunnetta omistamisen onnessakin.\n\nItselläni on hänelle käsittämättömiä puuskia, jolloin minut valtaa\ntavaton ihmettely siitä, että hän on olemassa ja on minun. Mutta voitko\nkuvitella, kun minä kysyn: oletko sinä todellakin olemassa, elätkö\nsinä? silloin hän vastaa: totta kai, hitto vie.\n\n-- Teetä, sanoo nyt Erik ja iskee minulle silmää.\n\n-- Hetikö, valtiaani?\n\n-- Niin.\n\n-- Siis sinä saat vartoa, Maija.\n\nTeen jälkeen:\n\nOlen juuri saanut pienen kehoituksen. Erik sanoi teetä juodessaan, että\ntämä on ollut rauhallisin, hauskin pääsiäinen hänen elämässään pitkästä\naikaa, ja että hän luuli meillä olevan paremman olon kuin niillä, jotka\nolivat matkustaneet hotelleihin ja täysihoitoloihin. Eikö Kamistakin\nmeillä ole ollut ihanaa tänä iltana?\n\n-- Kyllä, mutta emmehän ole vaihtaneet ajatustakaan!\n\n-- Senpä vuoksi minulla onkin jäljellä hyvä ajatukseni sinusta, hän\nvastasi ja veti minut luokseen sohvan nurkkaan.\n\nRakas, viisas sisar kultani, oletko tästä saanut mitään käsitystä\nmeistä? Olen kyllä koettanut olla suora. Kun vastaat, niin palkitse\nminua vuorostasi olemalla suora! Sano minulle olenko mielestäsi tuhma\ntai ymmärtämätön jollakin tavoin, tai jos sinun mielestäsi näyttää\nlupaavalta. Mainitse hiukan miten itse olet tehnyt, minähän en tiedä\njuuri mitään. Tätä en sano ainoastaan sen tähden, että haluan oppia\nsinulta, vaan myös siksi, että sinun seitsemän sinetin vahvistama\navioliittosi herättää mielenkiintoani nyt aivan toisella tavalla kuin\nennen. Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että olet onnellinen. Olen\nmielestäni kasvanut siksi tasallesi, että voisit vähän puhua kanssani.\n\nNyt olen lukenut kirjeeni ja huomaan, että siinä puhutaan\nvähäpätöisistä asioista... Minun harrastukseni ovat kyllä pieniä,\nmutta älä pidä niitä _liian_ pieninä! Tunnen syvästi, että olen\nvarsin vähän huomattava, elääkseni näin huomattavana aikana, mutta\nsille en mahda mitään. Olen huomannut, että kohtaloni on pieni, mutta\nsillä en pääse siitä. Sitä täytyy kai vaalia kuitenkin? Voisi ehtiä\nenemmänkin, arvelet? Niin, mutta ei ainakaan niin kauan kuin ei ole\npalvelustyttöä. Kaikki riippuu tietysti aivan siitä, minkä verran on\nvoimia ja kuinka paljon jännitystä kunkin sydän kestää. Minä haluan\ntehdä vähän hyötyäkin loukossani, ja neuloa Punaiselle ristille, kun\nMathilda tulee, vaikka omianikin on paljon ompelematta. Mutta sehän on\nvähin, mitä voi tehdä, ja yksinkertainen keino saavuttaakseen rauhan.\nTarvitseeko minun tehdä vielä muuta? Erikin mielestä ei, sillä eihän\nminulla ole mitään edesvastuuta, ja mihinkä minä muuten kelpaisinkaan?\nMutta Erikin auktoriteetista huolimatta tuntuu kuin joku kalvaisi\nminua. (Ei aina, mutta näin pyhäiltana). Minähän olen niin onnellinen\nenkä maksa mitään veroa siitä. Tiedätkö mitä Erik vastaa, kun kysyn\nhäneltä: -- joidenkin täytyy kai aina olla onnellisia, jottei onni\nkokonaan katoaisi maan päältä, mitäpä sinun tarvitsee murehtia, että\nsinä olet sellainen, kun et ole sitä kenenkään toisen kustannuksella?\nSe on totta, mutta minusta tuntuu kuin siinä ei olisi koko totuus. Mitä\nsinä arvelet?\n\nHäneen nähden on asia paremmin järjestetty. Hänellä on\nasevelvollisuutensa isänmaansa puolesta, henkivakuutuksensa vaimonsa\nhyväksi ja arkkipiispan toimittama hartauskirja kuolemattoman sielunsa\nvaralle, jos jotakin tapahtuisi. Sotaan hän lähtisi yksinkertaisesti\nja rohkeasti kuin Vänrikki Stoolin sankari, ja yhtä yksinkertaisesti\nja rohkeasti hän taistelisi ja kuolisi Ruotsin puolesta. Mutta siihen\nasti ei tapahdu mitään hutiloimista etukäteen, vaan päivät saavat tulla\nja mennä työssä ja levossa. Se ei ole korkeinta viisautta, mutta se\non tervettä järkeä, ja minä toivon, että minullakin olisi kaikki yhtä\nyksinkertaisen selvänä edessäni.\n\nKenties voit tehdä jotakin hyväkseni? Huomaan, etten kykene itse\npäättämään puolestani. Tarvitsen ohjausta löytääkseni tien.\n\n                                       Uskollinen sisaresi\n                                            Kamilla.\n\n\n\n\n\n7. \"Mitä sinä ajattelet?\"\n\n\n                                                   Huhtikuun 11 p:nä.\n\nAina pitää Maijan saattaa toinen alakuloiseksi. Kadun nyt, että avasin\nsydämeni hänelle ja pyysin häneltä neuvoa, sillä minusta tuntuu, että\nhän on vain hämmentänyt arvostelukykyäni ja katsantokantaani ja saanut\nminussa aikaan pakkotilan Erikin suhteen, sensijaan, että ennen olin\nniin suora ja huoleton. Hänen mielestään minun kuvaukseni Erikistä ei\nlupaa hyvää tulevaisuuteen nähden.\n\n    \"Sinä yksinkertaistutat Erik-harvinaisuutesi, ja kun sinä ilman\n    muuta otaksut, että te aina tulette pitämään toisistanne ja\n    kestämään, kuten lausut, silloin sinä pidät selviönä sitä, joka\n    teidän on vuosien kuluessa todistettava! Minä en ole edes varma\n    siitä, että Erik rakastaa sinua (niin hän hentoo kirjoittaa!)\n    niinkuin hänen pitäisi tehdä, jotta te molemmat olisitte oikein\n    onnellisia. Hän kohtelee sinua aivan liian rauhallisesti, kuten\n    itse sanot. Mutta olkoon että hän pitää sinusta tarpeeksi, niin\n    ei sinun pidä kuvitella sen merkitsevän sitä, että hän aina tulee\n    niin tekemään. Sinä teet sen aloittelijain tavallisen virheen,\n    että pidät luonnollisena sitä mikä tosielämässä on harvinainen\n    poikkeus. Mahdollisesti voit luottaa Erikin vilpittömyyteen,\n    sillä on paljon ruotsalaisia miehiä, jotka ovat vilpittömiä\n    vaimojaan kohtaan, ja siinä he tekevät kauniisti, mutta sinä\n    et voi luottaa hänen sydämeensä ilman muuta, sillä sitä hän\n    ei hallitse. Jotta saisit pitää sen, vaaditaan että sinä aina\n    olet paras nainen, minkä hän tapaa, niin, _paljon_ parempi\n    täytyy sinun olla, korvataksesi mitä sinulta puuttuu uutuuden\n    yksinkertaisesta viehätyksestä. Siitä on ääretön vaiva, ja sitten\n    on sinun asiasi päättää kannattaako puuha. Joko hän on vaivan\n    arvoinen, ja silloin sinä tartut asiaan, tai hän ei ole, ja\n    silloin saa asia jäädä. Joka ei voi päättää toista tai toista,\n    sen kyyneleitä ei minun ollenkaan tule surku.\n\n    Kun sanon, että saat tekemistä, niin en tarkoita, että sinun\n    tulee juosta noutamaan hänen veistään takin taskusta ja\n    polvistua kuin hänen orjattarensa teetarjottiminesi, vaan että\n    sinun pitää koettaa antaa hänelle oikeat annokset hellyyttä,\n    kehoitusta ja viihtymystä, kuria ja nuhdetta, veitsenkärjellinen\n    välinpitämättömyyttä sekä pippuria ja suolaa maun mukaan. Sinun\n    ei tarvitse ainoastaan koettaa kohdistaa huomiotasi häneen, vaan\n    myöskin itseesi, niin että tulet rakastamisen arvoiseksi, äläkä\n    tee itseäsi tärkeämmäksi, Kamilla, kuin tarpeellista on! Oli jo\n    kyllin onnettomasti, että kirjoitit tuon hätäisen rukouskirjeen\n    saadaksesi tulla Tukholmaan. Näen kyllä rivien välistä kuinka\n    Erik on paisuksissa.\n\n    Pintapuolisesti ja kaukaa katsoen voi näyttää vähän naurettavalta\n    tällaisena aikana, jolloin valtakuntia ja sivistysarvoja kukistuu\n    ja nousee, uhrata niin paljon päänvaivaa, kärsivällisyyttä,\n    rakkautta ja harrastusta yhden ainoan pankinkasöörin vuoksi.\n    Mutta minnekä pankinkasöörit joutuisivat, elleivät he jollekin\n    olisi tärkeintä maailmankaikkeudessa? Ja päinvastoin, mihinkä me\n    joutuisimme?\n\n    Kysyt minulta onko mielestäni sinun tehtävä jotakin muuta kuin\n    hoitaa Erikiä. Kyllä, tosiaankin arvelen niin. Jos sinä keskityt\n    vain Erikiin, tulee hän liikaa hoidetuksi, ja se ei ole hyväksi\n    hänelle. Mitä sinun on tehtävä, en tosiaankaan vielä tiedä\n    (ehdotuksesi Punaisesta rististä on mielestäni toistaiseksi\n    varsin hyvä). Mutta minusta tuntuu, että kutsumuksen pitää myös\n    tulla meille tavalla, josta ei saata erehtyä. Ei ole mahdollista,\n    että meidän tulee olla ja pysyä yksinomaan pankinkasööriemme\n    varassa kunkin kohdastaan, meillä täytyy olla joku tehtävä\n    täytettävänämme heitä kohtaan ihmisinä. Odota ja tarkkaa! Sen\n    täytyy tulla!\n\n    Rakas Kamilla, älä nyt luule, että olen sinua kohtaan yksinomaan\n    hirveä! Olisin luonnollisesti voinut kirjoittaa aivan\n    toisenlaisen kirjeen, mutta luullakseni siedät tämän, jota pidän\n    totuutena. Itseäni koskevaan kysymykseesi en vastaa, mutta jos\n    olet niin järkevä kuin luulen, pitäisi sinun voida lukea yhtä ja\n    toista elämästäni tästä kirjeestä noiden seitsemän murtumattoman\n    sinetin läpi. Eihän makkaransisus voi olla erikoisen ylpeä\n    siitä, että se on puristettu neljästi myllyn läpi, eikä minua\n    voi huvittaa kuvailla elämääni sinulle. Ennen vaikuttivat\n    kyllä minuun varsin valtavasti surut, joiden tuttavuutta sain\n    tehdä, mutta ei nyt enää. En voi käsittää, että pidin niitä\n    niin tavattomina, nehän ovat aivan pieniä ja mitättömiä, aivan\n    kuin minäkin. Mutta tämä varmuus ei vapauta minua retustamasta\n    edelleen niiden seurassa, ja nyt, kuten ennenkin, ne anastavat\n    aikani. Mutta mikäs muutoin olisikaan eläessä? Jaakko tervehtii\n    teitä kumpaakin. Varo kirjettä!\n\n                                                Iso sisaresi.\"\n\nKun luin tämän kirjeen, teki se minuun ensin sangen valtavan\nvaikutuksen. Jos on niin, ajattelin, että onni saavutetaan uutteralla\ntyöllä, niin kyllä minä ainakin nousen aikaisin aamulla. Koko\nviikon olin kuin enkeli, sen saatan sanoa kehumatta, toisin sanoen,\nkehumistahan se on tietysti aina. Minä siivosin ja pidin puhdasta, luin\nkeittokirjoja, juoksin ja kyselin ruokaa kautta koko torin ja tingin,\njoka on pahinta mitä tiedän, yhtä alentavaa myyjälle kuin ostajallekin.\nTalouskirjani oli mallikelpoinen, ja omiin tarpeisiini en kuluttanut\nmitään. Kun Erik tuli kotiin, ei siivoushommasta näkynyt jälkeäkään,\nja kun olin pessyt astiat oli minulla ilta käytettävänäni hänen\nharrastuksiinsa. Mutta Erik ei tavallisesti puhunut paljon mitään, hän\nvain istui ja tupakoi sekä luki sanomalehtiään. Kerran hän oli ostanut\nkotiin sotaa käsittelevän kirjan.\n\nMutta kun tahdotaan jakaa jonkun ihmisen ajatukset, sanoin itsekseni,\nniin mennään hänen luokseen ja sanotaan: -- Mitä sinä ajattelet? Se on\nsangen yksinkertaista. Minä tein niin kolme kertaa ja tällainen oli\ntulos.\n\nEnsi kerralla esitin kysymykseni hyvin tyynesti. Erik vastasi:\n-- Ajattelin, etten minä sodan takia enää voi saada tavallisia\nteräskyniäni, joilla olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta, ja\nsellainen pikku seikka saattaa häiritä työtäni.\n\nEn ollut odottanut juuri tätä, mutta olin heti valmis, tartuin hänen\najatukseensa ja selitin mitenkä sodan vaikutukset näyttäytyivät\nlukemattomissa yksityisseikoissa. Anoppi kertoi, sanoin, että hänen\nompelijattarensa oli ostanut ompelulankaa useammalla kruunulla, hän\nluuli, että englantilaiset määräisivät vientikiellon. Ompelulangan\nsaantia pidetään tavallisesti luonnollisena, mutta ajattelehan mitenkä\nkävisi, ellei sitä ollenkaan saataisi, kuinka kaikki menisi repaleiksi\nj.n.e. Kun vaikenin, ei Erik vastannut sanaakaan. Vähän nolona yritin\nalkaa taas: -- eikö niin? kysyin. -- Kyllä, sehän on selvää, hän sanoi,\nei siihen tarvitse niin monta sanaa tuhlata.\n\nToisen kerran kun kysyin: -- mitä sinä ajattelet? en muista, mitä hän\nvastasi, mutta vahingosta viisastuneena en alkanut saarnata, vaan\nsanoin: kas niin, tule tänne ja anna minulle suudelma sen sijaan. --\nTule sinä itse tänne, hän sanoi, ja niin minä teinkin, ja sitten en\nollut sen viisaampi.\n\nKolmannen, ja sen lupaan viimeisen kerran kun kysyin häneltä, vastasi\nhän vihaisesti: turvekysymystä. Silloin en vastannut sanaakaan, mutta\nseuraavana päivänä ostin muutamia turvepaakkuja koetteeksi, ja kun\nne olivat tulleet, kutsuin Erikin kyökkiin ja sanoin: -- koska sinä\nharrastat turvekysymystä, niin arvelin, että mahdollisesti tahdoit\nvähän kokeilla itse. Silloin hän hymyili ja taputti minua ja sanoi: --\nkatsoppa vain, sinä näköjään panet muistiisi.\n\nIllalla kysyin, innokkaana saada korjata hedelmät hyvästä käytöksestäni:\n\n-- Sanohan, Erik, pidätkö sinä minusta?\n\n-- Totta kai, vastasi hän äreästi.\n\n-- Pidätkö minusta vähän enemmän kuin tavallisesti tänä iltana.\n\n-- En, kuinka niin?\n\nHän ei ollut huomannut mitään! Silloin aloin epäillä Maijan pätevyyttä.\n\nSeuraavana päivänä sanoi Erik iloisesti minulle, noustessamme\npäivällispöydästä: kuulehan Kam, tuosta talouspuuhasta sinä selviät\nkuin tyhjää tehden! Mitä me teemmekään tuolla Matildalla juoksemassa\nkintuissamme? Minäpä kirjoitan hänelle, että hän saa livistää\npesteineen ja ottaa toisen paikan. Minä olin alkanut korjata ruokia\npöydältä ja suoritin sen vastaamatta sanaakaan. Erik katsahti minuun\nhiukan kysyvästi.\n\n-- Pyytäisin saada kahvin samalla, sanoi hän ja meni huoneeseensa.\n\nTunsin kuinka kuuma aalto huuhtaisi lävitseni ja luulen, että tulin\ntummanpunaiseksi kuin tulppaani. Tultuani kyökkiin asetuin tuijottamaan\nkahvipannuun, mutta en liikuttanut sormeanikaan pannakseni sen tulelle.\n-- Saat vartoa kahvia, ajattelin. Ja kuta enemmän istuin siinä\nmurjottamassa, sitä enemmän vimmastuin. Pääni oli kipeä ennestään,\nnyt se äkkiä tuli vielä pahemmaksi. Olin pessyt makuukamarin itse\nuhallakin, vaikka Erik sanoi: ota portinvartia! Polvia pakotti ja\nkirveli ja oikea käsi vapisi vielä. Kesken kaikkea aloin parkua.\n\n-- Selviät kuin tyhjää tehden! Hän luuli tietysti, että kaikki oli\nkuin leikintekoa minulta, joka olin tottumaton omin neuvoin hoitamaan\ntaloutta. Kuinka olinkaan todella ahertanut näinä neljänätoista päivänä\nja ponnistanut ruumiin- ja sielunvoimiani, jotta kaikki olisi Erikin\nmielen mukaista. Ja tämä oli kiitos. \"Kirjoitan Matildalle, että hän\nsaa livistää!\" Hän ei edes kysy mitä minä asiasta ajattelen! Vielä\nvähemmän jaksanko kestää. On itsestään selvää, että minun toimekseni\nsopii aivan hyvin käyttää aikani hänen jälkiensä siivoamiseen,\nlakaisemiseen, astioiden pesemiseen ja ruo'an laittamiseen. Sitäpaitsi\nsopimus oli _minun_ tekemäni, eikä _hänen_ asiansa ole sitä purkaa,\nluullakseni. Mutta minun sanani ei luonnollisesti merkitse mitään.\nNaisen sanaa ei pidetä kunniasanana. Uhuu, nyt näen minkä verran hän\nminusta välittää!\n\nPuolen tunnin kuluttua nostin pääni kyökkipöydästä, siinä suhisi,\nhakkasi ja poltti. Vasten tahtoani aloin kuunnella mitä Erik puuhasi\nasuinhuoneissa, mistä johtui, ettei hän vaatinut kahvia? Kirjoittiko\nhän kenties Matildalle? Äkkiä kuulin hänen harovan kalossejaan, sitten\nnapsahti patenttilukko, hän oli mennyt!\n\nTämä uusi isku palautti minut täydelleen tajuihini, sillä nyt sitä\ntarvittiin. Asetuin pesemään astioita, panin kahvin tulelle ja tein\nparhaani katsellakseni asiaa Erikin kannalta. Kenties tuo ehdotus, että\ntulisimme toimeen ilman palvelijaa, ei hänen puolestaan ollut niinkään\nkohtuutonta lopuksi? Se oli varsin edullista taloudellemme, se ratkaisi\nkysymyksen työansioistani. Oliko se vain itsekkyyttä? Ei, sillä\nepäilemättä hänelle olisi mukavampaa kun olisi tottunut ja kelvollinen\npalvelija. Kun hän imarrellen esitti asian minulle, niinkuin voisin\nkorvata palvelijan täydellisesti, silloin hän kenties oli kohonnut\nitsensävoittamiseen, joka hänen mielestään olisi ansainnut paremman\npalkan kuin minkä minä annoin. Parkuessani olin tietysti onnistunut\nsaamaan ääneni kuuluville. Hän oli suuttunut vuorostaan, ja se, että\nsai turhaan odottaa kahvia, ei ollut saattanut häntä leppyisemmälle\ntuulelle. Sitten hän oli mennyt tiehensä. Päästyäni tähän asti olin\ntäydelleen saavuttanut tasapainoni. Aloin huomata, että Erikin ehdotus\noli oikeastaan sangen kohtuullinen, minunkin kannaltani katsottuna.\nSiten pääsin haalimasta kokoon piano-oppilaita ja jyskyttämästä pianoa\nrikki. Jos Erik palaa viiden minuutin kuluessa, ajattelin, löytää hän\nminut yhtä selvänä kuin kahvinkin. Mutta hän ei tullut, kahvi jäähtyi\nja minun oli vaikea ylläpitää sovinnollista, myöntyväistä mielialaani.\nValtimoni sykki ja poltti yhä, väristykset puistattivat ruumistani,\ntulin yhä haluttomammaksi, pääni oli kuin uuni, joka on suljettu liian\naikaisin lämmittämisen jälkeen. Tulen varmaan sairaaksi, ajattelin, no,\nkernaasti minun puolestani. Vielä puoli yhdeksän aikana ei Erik ollut\nkotona. Nyt olin todellakin sairas ja heti haluttomampi sellaiseksi.\nKoetin selitellä oireita: kaikki johtui kaiketi vain väsymyksestä ja\nmielenliikutuksesta, enkä minä aikonut antaa perään. Siihen aikaan\npäivästä oli minulla tapana mennä alas hinkkeineni; mutta tänään tein\nsen todellisella nautinnolla ja toivoin vain tapaavani uhkean emännän\nhylkeennahkakappoineen ja töyhtöineen.\n\nMutta voiko kukaan ajatella hullunkurisempaa tilannetta? Ehdittyäni\nrappujen puoliväliin takaisin, menetin, tietämättä miten, tasapainoni\nja minun täytyi istuutua rappusille hinkkieni keskelle. Sitten alkoi\nS:t Erikinkatu 50 B keinua, rappuset pyörivät mukanani, ja vain\npitämällä lujasti kiinni käsipuusta voin pysyä tanssin mukana. Silloin\ntuli minua kohti muuan varjo, ja minä muistan, että ihmettelin kuinka\nse voi pysyä tasapainossa niin helposti, kiivetessään ylös näitä\nhurjistuneita rappuja. Mutta olento pysähtyi eteeni ja sanoi:\n\n-- Mitä ihmettä teet _sinä_ täällä?\n\n-- Auta minua kotiin! sanoin minä.\n\nTulin kotiin. Erik riisui vaatteeni, pani minut sänkyyn ja soitti\npuhelimella äidilleen, ja äiti sanoi: -- Anna hänelle viinimarjaviinaa!\n\nYöllä kuulun, hien virtanaan valuessa, huutaneen Matildaa, mutta heti\naamun tultua ja kun tunsin olevani viileämpi ja selvempi, sanoin\nErikille: -- Kirjoita vain kernaasti Matildalle ja tiedustele mitä hän\nsanoo!\n\n-- Sen olen jo tehnyt, sanoi Erik, vien sen postiin mennessäni pankkiin.\n\nOlin ollut täysin valmis kehoittaakseni häntä kirjoittamaan, mutta tämä\nvastaus teki minut mykäksi. Käännyin seinään päin ja nielin kyyneleeni.\n\n-- Mitä arvelet, pienokaiseni, eikö se ollut hyvä? kysyi Erik iloisella\näänellä, joka loukkasi minua vielä enemmän.\n\nEn voinut vastata mitään, silmäni olivat kyynelten vallassa.\n\nErik oli hetken vaiti. Viimein hän sanoi:\n\n-- Kirjoitin, että hän tulisi huomenna. Mutta mitä ihmettä sinä _nyt_\nuliset?\n\nJa sitten läksi hän syömään suurusta äitinsä luo ja lupasi lähettää\nhänet tänne kohta.\n\nMatildan arvoitus oli siis ratkaistu sattuman kautta, ilman minun\nmyötävaikutustani. Ihminen luulee pitävänsä kohtaloaan käsissään, ja\nkuinka onkaan, niin hän sen sijaan on kohtalon kourissa.\n\nHäpesin kuvaamattomasti itseäni. Olin mielihyvällä kuunnellut Märtan\nylistelyjä kunnollisuudestani ja liian kernaasti antanut uskotella\nitselleni, että minä viisaudellani ja vaikutusvallallani Erikiin voisin\nsuorittaa jonkun tehtävän sukulaisteni kesken. Mutta sitten kohta\nmenetän pienen harmin takia malttini, tulen pahalle päälle ja saavutan\nensimmäisen voittoni Erikin tahdosta kyynelillä ja tolkuttomuudella!\n\nKotona oli meillä vanha ompelukone, joka toisinaan tuli aivan\nhulluksi, alkoi ilman näkyvää syytä kolista ja ontua, katkoi lankaa,\ntaittoi neuloja, meni umpilukkoon ja levitti sanomattomasti ikävyyttä\nympärilleen. Isä, joka kutsuttiin sitä katsomaan, sanoi: se on niinkuin\nnaiset, ja kuinka minä olin äkäinen siitä! Nyt tunnustan nöyrästi\nolevani tuon vanhan koneen sukua. Mutta tämä ei saa uudistua. Minun\npitää tästedes käyttäytyä ihmisten tavoin, hallita luonnettani tiukoin\nohjin ja pitää vikani tarkoin kurissa. Tänään on minun kai maattava,\nkoska minussa on kuumetta, mutta huomenna nousen uusin mielin ja käyn\nsitten hiljaa ja tasaisesti, kuten kunnollisen ompelukoneen sopii ja\ntulee.\n\n\n\n\n8. Matildan tulo.\n\n\n                                                 Huhtikuun 17 p:nä.\n\nMatilda tuli torstaina piironkineen kaikkineen, minä tarjosin hänelle\nkahvia ja näytin kyökin, sitten hän läksi matkoihinsa hankkimaan\nruokavaroja. Heti hänen mentyään istuuduin salin pöydän ääreen,\nedessäni arkki paperia ja sen vieressä kymmenen kymmenenkruunun\nseteliä, joiden täytyi riittää varustuksiini kesäkaudeksi. Pian\noli luetteloni tarpeistani tullut niin pitkäksi, että Kustaa Vaasa\nkymmenkruunusissa näytti vapisevan harmista, aivan kuin hänet\nolisi pantu tekemään kahden miehen työ. Nyt täytyi siis pyyhkiä\npois, ja ensimmäinen, joka meni, oli kävelypuku. Tuntuu vaikealta\nkun pitää kulkea tiukassa hameessa, mutta annahan olla, jospa\nsentään saisin riittämään uuteen hameeseen ainakin. Sivuutan sen\nsijaan jonkun puseron. Kun siten olin pyyhkinyt pitkin matkaa ja\nsupistanut joka erää, pääsin kaikkiaan 122 kruunuun. -- Uudelleen,\najattelin ujostelematta, niin täynnä intoa ja hyvää tahtoa, etten\nhuokaisemallakaan osoittanut mahdolliseksi saada vähän enemmän rahaa\nErikiltä. Samassa soi ovikello, ja kun aukaisin, seisoivat siinä Märtta\nja Gertrud, loistavan iloisina. He olivat juuri saaneet päähänsä\npukeutua samanlaisiin pieniin vuoristolaislakkeihin, jotka olivat\ntulleet muodinmukaisiksi sodan johdosta, ja syöksähtivät nyt luokseni\nnäyttämään kuinka ne heille sopivat.\n\n-- Saammeko lainata niskapeilin! Ja niin he katosivat makuukamariin.\nMinä pistin kiireesti luetteloraukkani piiloon ja astuin pari askelta\nseuratakseni heitä, mutta jäin seisomaan keskelle lattiaa. Aina valpas\nkateus oli iskenyt hampaansa siveään sydämeeni ja riippui siinä kiinni,\nvaikka kuinkakin koetin ravistaa sitä tiehensä.\n\n-- Kam, mihinkä sinä jäit? huusi Gertrud.\n\nSamassa tuli Matilda ja minä aloin purkaa tavaroita hänen\ntoriverkostaan.\n\n-- Sianlihaa, jaha, ja sitten ruskeita papuja.\n\n-- Sanoivat sen olevan Palmstiernan sianlihaa, selitti Matilda, ja\nsilloin ostin sitä. Liha on kallistunut kauheasti, ja nyt, tietääkö\nrouva, minun hauskalta teurastajaltani on leikattu käsivarsi paljon\nkyynärpään yläpuolelta.\n\nTuijotin luultavasti hölmistyneenä häneen, ja silloin hän selitti:\nniin nähkääs, siinä oli verenmyrkytys. Ja mitä ruskeihin papuihin\ntulee, niin tahdon vain sanoa rouvalle, että niitä oikein jonotettiin\npuodissa, ne on salaa kuljetettu Hollannista; mutta minä tyrkkäsin\nrouvat tieltäni, niin että sain kun vielä oli jäljellä.\n\nRuskean pavunkin ympärille, ajattelin, voi siis, jos se on kyllin\nharvinainen, ihmissydämen halu kerääntyä. Siinä oli opetus, joka\nrohkaisi minua, en tiedä miksi. Otin salaa yhden pavun ja panin sen\npukupöydälleni. Matilda ei estellyt keittämästä kahvia tytöille, mutta\nminä luin hänen silmistään: heti kun minä tulen, kokoavat he väkeä\nluokseen.\n\nTytöt olivat vielä peilailemassa, heillä oli uudet kävelypuvut\ntavattoman lyhyine ja leveine hameineen, mutta vaikka Märtta oli\nhienompi, niin oli Gertrud nuorempi ja sievempi.\n\n-- Tyttö kullat, sanoin minä noin rouvamaisen ystävällisesti, ei kukaan\nole kirjoittanut minulle mitään korttia pääsiäisenä, istukaa nyt ja\nkertokaa kaikki seikkaperäisesti.\n\nHe katsahtivat toisiinsa nopeasti, Märtta otti laukustaan pienen\npaketin ja ojensi sen minulle.\n\n-- Sinun ei pitäisi saada mitään, kun olet alentunut laittamaan\nmakuuhuoneen, hän sanoi, mutta oikeastaan sinä tarvitset tämän sitä\nparemmin. Paketissa oli pieni yömyssy heleänvärisine nauhoineen. --\nPane se päähäsi. Minä tein niin, ja sanottiin sen sopivan minulle hyvin.\n\n-- Kuinka Erik ilostuukaan, sanoi Märtta ja koetti saada minut\nkatsahtamaan itseensä.\n\nMutta minä en hellittänyt. -- Kummalla teistä on ollut hauskin? kysyin.\n\n-- Molemmilla!\n\n-- Mutta eikö ollut hiljaista isoäitisi luona maalla? Kun Märtta\nhuomasi, että hänen oli mahdoton päästä karkuun, kertoi hän\npääsiäisvietostaan pienen kuvauksen täynnään hullunkurisia seikkoja.\nMinä kuuntelin ja ajattelin, että juuri tuolla käsittämättömän\nluonnollisella äänellä tarjotaan 2,000 kruunua tuntemattomasta\nRembrandtista...\n\n-- Isoäiti oli muuten niin pahoillaan, sanoi Märtta, Jeanne serkun\ntakia, te tiedätte, hänen, joka on saanut aikaan sen suuren\nhäväistysjutun. Ajatelkaahan, tytöt, ei ollut _ainoatakaan_ suvussa,\njoka ei ollut vakuutettu siitä, että hän jumaloi miestään, mutta\nmuutoin pidimme häntä moitteettomuuden esikuvana. Eikö teidänkin\nmielestänne hänellä olisi pitänyt olla niin paljon kunniantuntoa, niin\nkauan kuin isoäiti raukka eli, että hän olisi edelleenkin vetänyt\nmeitä nenästä, kun hän oli täysin menestyksellisesti tehnyt niin jo\nkokonaisen vuoden?\n\n-- Eikö hän edelleen voinut jumaloida miestään?\n\n-- Niin, siten voit _sinä_ sanoa, vastasi Märtta, mutta Jeanne on\nTukholman halutuin nainen.\n\nTuo halveksuva puhetapa henkilöltä, jolta olin tottunut kuulemaan\nkiitosta, loukkasi minua.\n\n-- Ooh, sanoin minä, sitten on hän varmaan se, josta Kaarlen on tapana\npuhua niin ihastunein sanoin. Ei kai hän ollut sattumoisin Finsessä\npääsiäisenä?\n\nTämä oli häijysti sanottu, mutta minkäpä sille mahtoi sellainen raukka,\njonka aina täytyy olla kuin enkeli miestään kohtaan eikä kuitenkaan\nole muuta kuin ihminen? Näin tytöistä, että he heti huomasivat minun\ntietävän kaiken. Jos olin hetkeäkään epäillyt, ettei anoppini palvelija\ntietäisi asiaa tarkoin, yllättäessään minut kertomalla neitien\ntodellisista matkasuunnitelmista, niin en tehnyt sitä enää. Gertrud\nhämmentyi kokonaan, mutta Märtta, jolle hänen ylhäinen kasvatuksensa\noli opettanut itsensä hillitsemistä, ei muuttanut ilmettäkään.\n\n-- Finsessä? sanoi hän, ei suinkaan. Olimme siellä yhdessä kerran,\nsiitä on nyt jo monta vuotta.\n\nTiedän, ettei ainoakaan kasvojeni lihas liikahtanut, mutta nähtävästi\noli pieni hymyily pujahtanut niille ja asettunut huulilleni, sillä\nMärtta nousi heti.\n\n-- Täytyykö sinun lähteä? sanoin. Gertrud ainakin voi jäädä, ja niin\nhän tekikin.\n\n-- Gertrud! huusi Märtta eteisestä, auta kaulukseni paikoilleen! Mutta\nMärttalla ei ollutkaan kaulusta.\n\n-- Mikä Märttaa vaivasi? kysyin, kun Gertrud palasi.\n\n-- Hän oli kiukuissaan.\n\n-- Miksi sitten? kysyin.\n\n-- Kam! Hän väittää -- --. _Kuinka_ olet saanut tietää sen?\n\n-- Se on yhdentekevää, sanoin, mutta ovatko nyt sellaiset seikkailut\nkaiken niihin pannun vaivan arvoisia? Kun valehtelee, niin silloin\ntodellakin ansaitsee huvinsa otsansa hiessä.\n\n-- Se tapahtui Märtan vuoksi, sanoi Gertrud. Hän oli saanut päähänsä\nottaa Kaarle mukaansa -- ymmärräthän, Kaarle rakastaa häntä ja hänen\ntulee niin sääli -- ja silloin arvelin minä, että oli niin hyvä\ntilaisuus matkustaa Åreen, jossa minulla oli tuttavia. Olin aina\naikonut kertoa asian äidille, mutta en saanut Märtan vuoksi. Pahinta\non se, että on olemassa kolme poikaa, joista kukin luulee, että minä\nmatkustin hänen tähtensä. Sano, Kam, eihän sinun tarvitse juoruta\nErikille? Jos asia tulee sillä tavoin äidin tietoon, näyttää kaikki\npahemmalta kuin onkaan. Märtta luulee, että Kaarlen rakkaus häneen\nsuojelee tätä, luuletko sinä niin?\n\n-- Ei suojele tekemästä vekseleitä joka tapauksessa.\n\n-- Niin, vekselit. Sinä et kerta kaikkiaan saa sanoa mitään, sillä\nsilloin syntyy hälinää, ja sitten muuttaa Märtta, ja hän maksaa 150\nkuukaudessa. Äiti joutuisi oikein pulaan.\n\n-- Sen näkökohdan minä käsitän, vastasin. Mutta entä sinä itse,\nGertrud? Kuinka sinun laitasi on noiden kolmen kanssa, jotka luulevat,\nettä matkustit Åreen heidän tähtensä?\n\n-- Niin, jospa itsekin tietäisin, sanoi Gertrud. On hirveä työ pitää\nheitä hajallaan.\n\nNauroin hänen onnettomuudelleen, ja tavallisen inhimillisen näköhäiriön\nvaikutuksesta oma asemani tuntui minusta heti paljon edullisemmalta.\n\n-- On sangen ihanaa, sanoin, kun on päässyt kaikesta jännityksestä ja\npuuhasta ja päättänyt kenen kanssa viettää elämänsä.\n\n-- Mitäpä, jos menisin naimisiin jonkun kanssa heistä! sanoi Gertrud ja\nrypisti otsaansa, niin että pääsisin vähän rauhaan.\n\n-- Oletko ehkä rakastunut johonkin heistä, sillä se helpottaisi\nvalintaasi.\n\n-- En, en luullakseni, mutta he ovat hirveän sieviä. En luule voivani\nrakastaa, mutta se kai on samantekevää. Eikö sinun mielestäsi ollut\nvaikeata mennä Erikille?\n\n-- Oi, ei!\n\n-- Etkö pyytänyt ajatusaikaa?\n\n-- Kyllä, mutta minä en ajatellut.\n\n-- Olitko varma, että Erik oli oikea?\n\n-- Kyllä, aivan varma. Olinhan rakastunut.\n\n-- Huomaan, että minun on paras odottaa ja jatkaa miesrettelöitäni\ntoistaiseksi, sanoi Gertrud alistuvasti.\n\nEhdotin kainosti, että hänen kenties pitäisi lukea ja suorittaa\ntutkinto.\n\n-- Hehän ovat kaikki korkeakoulussa, vastasi hän sen näköisenä kuin\ntämä ratkaisisi asian. Mutta sano minulle, Kam, eräs asia, jota olen\nusein miettinyt, miltä tuntuu olla sanomattoman onnellinen?\n\nMinä punehduin. Sanomattoman onnellinen, ne olivat niin suuria sanoja\nminuun sovitettuina.\n\n-- Selviäähän jo itse sanontatavasta, ettei sitä voi sanoa,\npelastauduin. Muuten ymmärrät kai, ettei kukaan ihminen ole aivan\nhuolia vailla.\n\n-- Kun on mennyt naimisiin sen kanssa, jota rakastaa!\n\n-- Silläkin on puolensa, mutta sitä et sinä voi käsittää.\n\n-- Kenties joutuu ojasta allikkoon, sanoi Gertrud ja nauroi. Mutta\nErikhän näyttää niin onnelliselta.\n\n-- Niinkö luulet? kysyin innokkaasti.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi Gertrud hiukan ihmetellen.\n\nHeti sen jälkeen tuli Erik, ja nähtyämme hänet puhkesimme kumpikin\nnauruun, sillä hän näytti todellakin kaikkea muuta kuin onnelliselta.\nHän suuteli minua raivostuneen näköisenä ja nyökkäsi Gertrudille.\n\n-- Onko piika tullut?\n\nKun raakana kuoritut perunat tuotiin pöytään, alkoi hän murista, että\nolin unhottanut sanoa palvelijalle, että meillä kansantaloudellisista\nsyistä tarjotaan perunat kuorimattomina.\n\n-- Matilda sanoo, ettei siitä ole mitään etua, sillä silloin viitsivät\nihmiset kuoria vain yhden ja syövät sitä enemmän lihaa sen sijaan.\n\nRuotsalainen kansantaloustieteilijänä!\n\nRuoka oli kuitenkin hyvää, ja Erikin katse kirkastui sen verran, että\nuskalsin kysyä, miksi hän oli raivoissaan.\n\nNiin, hän oli saanut kelvottoman vahtimestarin pankkiin, mutta kuinka\nvoivat vastuuntuntoiset ihmiset valita vahtimestarin noin vain\numpimähkään. Sadasta hakijasta oli kenties yksi kelvollinen, ja oli\nvalittava juuri se.\n\n-- Sehän on melkein yhtä tärkeää kuin puolison valitseminen, sanoi\nGertrud.\n\n-- Paljon tärkeämpää! puhisi Erik niin vihaisesti, että aloimme nauraa.\nLuuletko, ettei vahtimestareita ole useamman värisiä kuin rouvia?\n\n-- Mutta mistä johtuu oikeastaan, kysyin minä kahvia juotaessa, että\nMärtta asuu teillä täällä Tukholmassa, kun hänellä on niin monta\nylhäistä sukulaista?\n\n-- Ooh, sanoi Gertrud hiukan loukkaantuneena, hän viihtyy meillä, hän\nei pidä niin paljon ylhäisön elämästä. Hän on varsin syvällinen, hänen\nmielestään on hirveätä olla ylhäisaatelinen.\n\nErik alkoi nauraa.\n\n-- Luullakseni hän voi sen kestää, sanoi hän.\n\n-- Sinulla on kyllä ollut toisenlainen käsitys Märtasta ennen, huudahti\nGertrud.\n\n-- Kyllä, mutta siitä on jo viisitoista vuotta.\n\n-- Silloin sinä olit kahdeksantoista vuotias, sanoin minä hiljaa.\n\n\n\n\n9. Kuorma ja ies.\n\n\n                                                   Toukokuun 10 p:nä.\n\nTänään hakiessani muuatta laskua kirjoitussalkustani, löysin sattumalta\naloitetun kirjeen, joka oli päivätty toukokuun 1 päivänä. Otin sen\nhajamielisenä käteeni, luin ja ihmettelin kuka sen oli kirjoittanut.\nKäsiala oli kyllä minun, mutta minun oli mahdoton muistaa ajatelleeni\nnoita ajatuksia ja jaksaneeni olla niin rikkiviisas, että todellakin\nolin kirjoittanut sivulliselle: olen tavattoman utelias saadakseni\nkuulla häistäsi...\n\nAh...\n\nMinusta tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä.\n\nOli aika, jolloin pahimpana kaikista pidin hammaslääkärille menoa. Nyt\ntiedän hiukan enemmän...\n\nOlimme kolme vuotta odotettuamme vihdoinkin saaneet kodin, olimme juuri\npäässeet rauhaan. Silloin Erikiä iski arimpaan kohtaan aivan kuin paha\nja taitava käsi. Ja hänen kauttansa minua.\n\nSinä päivänä, jolloin tämä tapahtui, myöhästyi hän vasten tapaansa\npäivälliseltä. Mutta minä en ollut levoton, olimme edellisenä iltana\npuhuneet paljon siitä, että mahdollisesti rakentaisimme pienen oman\nkodin erääseen uuteen, virkamiehille aijottuun huvilakaupunkiin, ja\nminä ajattelin: Erik on varmaan niin innoissaan, että hän saattaa\ntoveriaan, joka jo on rakentanut, kotimatkalla keskustellakseen asiasta.\n\nViimein menin parvekkeelle, ja sieltä näin hänen tulevan. Jotakin oli\ntapahtunut, sen huomasi heti, joku onnettomuus, mutta mikä?\n\nJo portaiden puolivälissä olin häntä vastassa ja kysyin: -- Mitä on\ntapahtunut? Hän ei vastannut. Vielä sittenkin, kun oli tullut sisään,\nriisunut takkinsa ja istuutunut tuolille, oli hän vaiti.\n\nMatilda, tuoden juuri ruokaa, kääntyi salamannopean vaiston ohjaamana,\nennenkuin Erik huomasi hänet ja ruuan. Olimme kahdenkesken suljettujen\novien takana.\n\n-- Erik, pyysin minä, sano se minulle! Olenhan sinun ystäväsi, joka\npidän sinun puoltasi kaikissa vaiheissa ja aina rakastan sinua ja\nuskon, että sinä teet oikein.\n\nHän katsahti minuun.\n\n-- En minä ole varastanut, jos sinä valmistaudut pitämään puoltani\nsiinä asiassa, sanoi hän.\n\nAh, hän olisi voinut olla ystävällisempi -- -- tunsin iskun rinnassani,\nmutta nyt ei ollut kysymys minusta.\n\n-- Mutta minulta on varastettu, hän lisäsi. Tunsin suurta helpotusta.\n\n-- Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut, sanoin.\n\n-- Jumalan kiitos, hän matki katkerasti, kysymyksessä on 17,000 kruunua.\n\n-- Niin, mutta niin paljonhan ei sinulla ole!\n\n-- Ei, ja se juuri onkin pahinta.\n\n-- Ovatko ne pankin?\n\nHän nyökkäsi. Pitkän aikaa istui hän aivan liikkumatta, kasvot käsien\npeitossa.\n\nKoetin päästä selville siitä mitä oli tapahtunut. Seitsemäntoista\ntuhatta voisi näyttää monen mielestä varsin pieneltä erältä, mutta ne\nmerkitsivät meille, joilla ei tosin mitään ollut, mutta emme olleet\nkenellekään mitään velkaakaan, laahustamista velkataakan painamina\nparhaimmat elinvuotemme, varjoa tulevaisuuteemme nähden, aherrusta\nja huolta. Tiesin kuinka Erik vihasi velkoja, kuinka hänellä oli\nollut kunnianhimona aina tulla omillaan toimeen, aina tehdä selvä\npuolestansa, kuinka hän ennemmin kärsi puutetta aina mahdottomiin, jos\nniiksi tuli, ennenkuin turvasi muihin. Yhteiskunnalla on sittenkin\nkylliksi loisia laahattavana mukanaan, oli hänen tapansa sanoa. Hän\nei tahtonut kernaasti myöntää, että voi velkaantua syyttäänkin.\nLaiskureita ja lurjuksia ne ovat useimmat, sanoi hän itsepintaisesti.\nÄkkiä sanoi Erik päätään kohottamatta: -- Minut on väliaikaisesti\nerotettu.\n\n-- Kuinka halpamaista, sanoin minä ja olin topakan näköinen, mutta nuo\nsanat täyttivät minut kauhulla.\n\n-- Ei se ole halpamaista, sanoi Erik koettaen hymyillä. Minä menin\nsuurushuoneeseen ja jätin setelit esille.\n\n-- Mutta, herra Jumala, Erik, eihän ihmisillä ole tapana varastaa, ja\nolihan muita, jotka voivat pitää vaaria pankissa.\n\n-- Vastuu oli minun!\n\nKäsitin, ettei maksanut vaivaa väittää vastaan siinä kohdin.\n\n-- Mutta varas voidaan saada kiinni, sanoin. Epäilläänkö ketään\npankissa?\n\n-- Ei tiedetä mitään. Mutta jos jätät minut rauhaan, Kam, niin koetan\npalauttaa muistiini koko viikon ja kaikki näkemäni ihmiset.\n\nVastasin, että hän saisi olla rauhassa, mutta ensin täytyi hänen\nsyödä päivällistä. Ei sen vuoksi tietystikään, että se maistuisi,\nmutta siksi, että aivot tarvitsivat polttoainetta toimiakseen. Tuskin\noli Matilda verrattoman hienotunteisesti tarjoillut liemiruo'an, kun\npuhelin soi.\n\nErik ja minä nousimme samalla kertaa, lujasti päättäneinä ennättää\nennen toistaan, mutta Matilda oli meitä nopeampi.\n\n-- Herrasväki on syömässä, kuulimme hänen sanovan, olkaa hyvä ja\nsoittakaa vähän myöhemmin.\n\n-- Se oli ruustinna, sanoi hän.\n\n-- Nyt on Aftonbladetin iltapainos tullut, sanoi Erik inhoa ilmaisevin\nelein. Tahtoisiko Matilda ostaa iltalehdet?\n\nMatilda viipyi. Erik kävi kärsimättömäksi ja tahtoi lähteä itse kesken\npäivällisen. Silloin Matilda palasi.\n\n-- Minun täytyi haukkua puotirouva pahanpäiväiseksi, sanoi hän silmät\nsäkenöiden.\n\n-- Vai niin, ne alkavat jo, sanoi Erik huoaten. On parasta, että\nMatilda haukkuu muiden mukana, se on yksinkertaisinta.\n\n-- Ei minun tapanani ole käyttäytyä sillä lailla, vastasi Matilda\narvokkaasti.\n\nMutta Erik meni makuukamariin sanomalehtineen ja väänsi oven lukkoon.\n\nSiinä me olimme silavapannukakkuinemme.\n\nOtin palasen, koetin syödä, ja ääneeni kirkaisten puhkesin itkuun.\n\nIlman puhelinta olisin kyllä vaipunut kyyneliin. Mutta alituinen\nsoittaminen pakotti minut hillitsemään itseni. Matilda oli erinomainen\nkahlekoira, mutta tässä täytyi keskustella. Elleivät ihmiset saaneet\npurkaa mieltään puhelimessa, niin heidän päähänsä saattoi pistää tulla\nhenkilökohtaisesti. Sanoin Matildalle: täällä ei oteta vastaan ketään,\npaitsi pankista tai poliisilaitoksesta tulevia.\n\n-- Tänne ei pääsekään kukaan muu, vastasi hän. Mutta tahtooko rouva\nsanoa minulle mistä on kysymys.\n\nTein niin, ja hän alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi juttuja kiinni\nsaaduista varkaista, niin, sellaisista, jotka olivat katuneet, ja\nvarastettu tavara oli saatu takaisin.\n\n-- Ei kukaan ole tuntenut niin paljon roistoja kuin minä, niitä on\nlukuisimmin minun kotipaikallani.\n\nOlin niin halukas ottamaan vastaan lohdutusta, että melkein annoin\ntuudittaa itseni rauhalliseksi, äkkiä seisoi Erik ovella, uusi tarmon\nilme kasvoillaan.\n\n-- Nyt alkaa selvitä muistissani, sanoi hän, muistan erään olennon,\njonka olen nähnyt pankissa pari päivää perätysten, ja jokin sanoo\nminulle, että juuri hän on syyllinen. Anna minulle päivällistä, niin\nlähden poliisikamariin.\n\nSen jälkeen on neljä päivää kulunut kuulusteluineen, haastatteluineen,\netsintöineen ja kaikenlaisine hälinöineen.\n\nErikin \"olento\", johon epäluulot kohdistuivat, koska tuntomerkit\nsopivat erääseen kansainväliseen murtovarkaaseen, on kokonaan\nkadoksissa. Ei tiedetä onko hän jollakin salaperäisellä tavalla\nselviytynyt rajan yli tai ei. Nythän on roistoilla ja roskaväellä\ntavallaan kultaiset ajat. Ne uivat pinnalle, ovat liian lukuisia ja\njulkeita, jotta oikeus voisi saada ne pysymään aisoissa.\n\nOlemme alkaneet päästä suhteellisesti jonkun verran rauhaan nyt.\nTukholmalaisten mielenkiinto ei enää koske Erikiä ja hänen varastettuja\nrahojaan. Salapoliiseilla on joka päivä yhtä vähän esiin tuotavaa.\n\nVaikka pankin hallitus ei vielä olekaan lausunut mielipidettään,\npidetään Erikiä ilman muuta korvausvelvollisena. Hänen äitinsä ja\nsisarensa panevat sitä vastaan, mutta niin en tee minä. He voisivat\nolla oikeassa, jos olisi kysymyksessä joku muu kuin Erik, tuo\ntunnontarkka ihminen.\n\n-- Pahimpaan asemaan joudut sinä, Kamilla, sanovat he.\n\nJospa asian laita olisikin niin hyvin, ajattelen minä.\n\nSeitsemäntoista tuhatta! Se on aivan kuin alkaisi maksaa huvilaa\nsaamatta asua siinä. Me olemme jo asettaneet menoarviomme vieläkin\nvaatimattomammalle pohjalle kuin ennen. Päästyämme Matildaan ehdotin\nminä, että hänet pantaisiin pois.\n\n-- Kuinka pitkästä ajasta te olette sopineet?\n\n-- Puolesta vuodesta aluksi.\n\n-- Sitten hän saa jäädä niin kauaksi.\n\nTämän keskustelun jälkeen panin heti sanomalehteen ilmoituksen\npiano-oppilaista, mutta en maininnut siitä Erikille.\n\nEnsi pelästyksen mentyä ohi on rohkeuteni taas palannut. Kuten sanon\nErikille: voimmehan tehdä työtä, me voimme, jos saamme pysyä terveinä,\nmaksaa kaikki viimeiseen äyriin. Tunnen olevani vireä ja toivorikas.\nOlin ennen, sen käsitän nyt, huomaamattani saanut tavan tarkoin laskea\nmitä annoin Erikille ja verrata sitä siihen, mitä sain takaisin. Nyt\nheitän sikseen tuon tuhman kirjanpidon. Tunnen taas häntä kohtaan\ntuota vanhaa rajatonta hellyyttä, palvelemisen halua. En pyydä mitään\npalkkaa, mutta jos tämän onnettomuuden kautta kuitenkin syntyisi se\nyhteenkuuluvaisuus, jota olen kaivannut, ja minä kävisin hänelle\nvälttämättömäksi, niin ei se olisi tapahtunut turhaan.\n\nKun on saanut kuorman kannettavakseen, täytyy tehdä itselleen ies,\nmillä sitä kantaisi, jottei menehtyisi sen painosta!\n\n\n\n\n10. Kieltäymys-säästölaatikko.\n\n\n                                              Toukokuun 24 p:nä.\n\nEräänä päivänä pyhien edellä olin hajamielinen ja mietin, mihinkä\nmatkalaukkuun pakkaisin tavaramme kauan aijottua Mariefredin matkaa\nvarten. Silloin havaitsin äkkiä, minkälainen pöllöpää olinkaan, eihän\ntietystikään tullut mitään pääsiäismatkasta. Nyt sain ensi kerran\nkäytännössä toteuttaa päätöksiäni. Kun olin etukäteen omasta ja\nmuiden puolesta järkkymättömästi päättänyt, niin ei nyt ollut muuta\ntehtävää kuin panna päätös toimeen todella. Menin suoraapäätä lähimpään\npostikonttoriin ja kirjoitin kirjekortin, peruuttaen huonetilauksen,\nsekä panin sen kirjelaatikkoon kaikkine toiveineni saada viettää\nrauhallinen maalaishelluntai Erikin kanssa kahden.\n\nPäivällisaikana, kun olimme istuneet kauan ääneti, jota niin\ninhoan, sanoin Erikille: -- Olen pannut kymmenen kruunua\nkieltäymys-säästölaatikkoomme. Mariefredin matka olisi tietysti\nmaksanut enemmän, mutta --\n\n-- Pitääkö minun kuulla joka kerta, kun menetämme jotakin minun\nhuolimattomuuteni takia, huudahti Erik kiusaantuneena ja työnsi\nriisivanukkaan luotaan. Tulevaisuus näyttää, hitto vieköön, helvetiltä.\nMuutoin niin ei sinun tarvitse toimia minun selkäni takana. Sahlgren\ntuli luokseni tänään ja näytti ilmoitusta pianotunneista ja kysyi\nolitko se sinä ja arveli, ettei minun pitäisi sallia sinun näännyttää\nitseäsi työllä. Kuka riivattu on sinulta sitä pyytänyt? Niin, itke\nnyt lisäksi, niin tulee vieläkin hauskempaa! Miksi tahdoitkin niin\nitsepintaisesti mennä naimisiin miehen kanssa, jolla on niin huono\nonni? Ajattelehan mitenkä kävi minun haarakonttorini? Sillä tavoin\njatkuu tietysti koko ikäni. Ehkä pankki panee minut vararikkoon, kuka\nsen tietää? Sitten otetaan kotimme, mitä aijot silloin tehdä? On\nparasta, että matkustat takaisin Göteporiin.\n\nMinun oli todellakin tullut kyyneleet silmiini, mutta kun hän alkoi\npuhua niin katkerasti, silloin lakkasin itkemästä, aloin pelätä; tuo\nvääryys itseään kohtaan ei ollenkaan ollut hänen tapaistaan. Hän, joka\naina on ollut jäykkä kuin tärkkikaulus, reipas, levollinen, varma\nkunnostaan, tulevaisuudestaan.\n\n-- Älä puhu mitään tuhmuuksia, ole hyvä, sanoin kiivaasti. Tämä on\ntapahtunut sen vuoksi, jotta oikein saat näyttää mihinkä kelpaat. Sinä\nolet tietysti yhtä tarmokas kuin aina olet ollut, vaikka sinua onkin\nkohdannut onnettomuus.\n\n-- Mistä sinä oikeastaan tiedät kuinka tarmokas minä olen ollut?\n\n-- No, mutta Erik!\n\nHän katsahti sivumennen minuun olkansa takaa.\n\n-- Häijy ja ilkeä sinua kohtaan olen myöskin, hän sanoi, mutta tahdon\nhuomauttaa sinulle, etten kärsi itseänikään.\n\n-- Jos olisit vähän ystävällisempi minua kohtaan, en voinut olla\nsanomatta, jos tahtoisit puhella kanssani, kun olet pahoillasi,\nja sallia minun lohduttavan itseäsi, niin en välittäisi vähääkään\nköyhyydestämme.\n\n-- Älä ole niin vaatimaton, sanoi hän kärsimättömästi, sinä teet minut\nhulluksi. Myönnä sen sijaan, että sinun mielestäsi on sangen ikävää\nistua virasta erotetun miehen kanssa kaupungissa koko helluntai.\n\n-- Ei suinkaan, vastasin innokkaasti. Minä oikein nautin ajatellessani\nsitä kymmentä kruunua, minkä säästämme. Aijon keskittää kaikki\nhuvintunteeni sairaalloiseen karuuteen, Erik. Sillä tavoin täyttyy\nolemassaoloni nautinnoilla.\n\nHän heittäytyi sohvaan.\n\n-- Voiko se korvata kaiken mistä olet iloinnut?\n\n-- Ostan itselleni pari suurta nippua koivunlehtiä ja leikin\nhelluntaita niiden varjossa. Ja sitäpaitsi minusta on hauskaa, että\nolen saanut iloita, lopetin turmiollisessa innossani tehdäkseni\nparhaani.\n\nErik syöksyi ylös sohvasta.\n\n-- Säästä urhoollisuuttasi, sen neuvon annan sinulle, sanoi hän\npilkallisesti. Minä menen ulos ja viivyn jotenkin myöhäiseen.\n\nJa hän viipyi myöhäiseen. Niin myöhäiseen, että hänen tullessaan olin\njo lakannut itkemästä.\n\nSeuraava päivä oli helluntaiaatto. Heräsin alakuloisena ja tylsänä,\nja minusta tuntui, että tahtoessani asettaa ikeen hartioilleni,\nkantaakseni päivän huolet, se olikin palasina, enkä tietänyt miten\nmenettelisin nostaakseni kuormaa. Poissa oli kaikki ilo tehdä parhaani,\nkaikki halu ja into tehdä mitä voin Erikin hyväksi. Olinhan toivonut,\nettä tämä yhteinen huoli veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Mutta\nolinko katsellut asiaa väärältä kannalta tai miten sen laita oli,\ntuntui kuin olisi tuo toivo pettänyt.\n\nOlin saanut pari vastausta ilmoitukseeni ja minun piti nyt vuorostani\nvastata niihin, mutta en viitsinyt. Eikä mitään koivunlehtiä ostettu.\n\nMeidät oli kutsuttu anoppini luo illaksi, ja kun olin valmis, menin\nErikin luokse: -- Tuletko mukaani? Erik loi minuun tutkivan katseen.\n\n-- Näyttää siltä, että olet tillitellyt, sanoi hän.\n\n-- Jospa anoppimuori vain tahtoisi olla puhumatta asiasta, rukoilin\nsydämessäni matkalla sinne. Mutta se oli turhaa.\n\n-- Ettekö ole löytäneet häntä? alkoi hän heti. Ajatelkaahan, että\njonkun lapsistani piti joutua sellaiseen pulaan. Mutta eihän poliisi\nkelpaakaan mihinkään.\n\nErik meni heti entiseen huoneeseensa ja sulki oven.\n\n-- Koetat kai sinä rohkaista poika parkaa, Kamilla, sanoi anoppi\nminulle. Ja ajattelet kai, että hän on aivan syytön, niin ettet\nmoiti häntä mistään. Kesken kaiken, Ruut kirjoitti tänään, hän on\nMarbyholmassa ja hoitaa vanhaa Hårdh'in vapaaherratarta, tiesitkö\nsiitä, ja kysyi voisiko sinulla olla mitään hyötyä kolmen sadan kruunun\nlainasta? Sillä silloin hän heti lähettäisi ne sinulle.\n\nSamassa tuli Gertrud sisään ja syleili minua ja valitti onnettomuuttani.\n\n-- Voinko tehdä mitään hyväksesi? hän kysyi.\n\n-- Kyllä, sanoin, jos tahtoisit hankkia minulle piano-oppilaita. Ja sen\nhän lupasi, mutta on sitten unhottanut koko asian.\n\nEikä se muuten olekaan niin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon\ntärkeitä asioita hoidettavana omasta puolestaan. Hän veti minut\nhuoneeseensa ja uskoi minulle, että nyt, kun lukukausi läheni loppuaan,\nnuo kolme korkeakoululaista tahtovat selkoa siitä, mitä hän oikeastaan\ntarkoittaa. Ei mitään häilyvää puolueettomuutta enää, nyt on valittava.\nNyt on tosiaankin kaikki niin sekaisin kun saattaakin, niin kauan hän\non valehdellut ja torjunut luotaan ja siirtänyt tuonnemmaksi.\n\n-- Toisinaan luulen, että olisi parasta jättää heidät kaikki kolme,\nsanoi hän. Mutta sitten minusta tuntuu, että sekin olisi tuhmaa, ja\nniin sanoo Märttakin.\n\n-- Tietävätkö he toisistaan? kysyin.\n\n-- Totta kai.\n\n-- No, mitä he sitten asiasta arvelevat?\n\n-- Mitäkö? Eihän miehissä ole mitään ylpeyttä. He nielevät mitä\ntahansa, kun vain viittaa pikkusormellaan, saa heidät mihin tahansa.\n\n-- Kylläpä sinä puhut!\n\n-- Niin. Salaisuus on vain siinä, että pitää antaa heidän tuntea,\nettä heidät voi joko ottaa tai jättää. He ovat oikeastaan hyvin\nyksinkertaisia.\n\nJa hän nosti nenänsä pystyyn.\n\nKysyin minkä vastauksen hän heille antaisi.\n\nHän vastasi, että sitä juuri hän oli aikonut kysyä minulta. Ja hän\nkertoi, että Märtta koetti kovin taivuttaa häntä ottamaan jonkun.\n\n-- Onko heissä sitten joku, josta pidät enemmän?\n\n-- Ei, mutta muuan heistä on professori.\n\nKysyin missä Kaarle ja Märtta olivat helluntai-iltana, ja Gertrud\nvastasi vähän hämillään, että Kaarle varmaankin tulisi kotiin. Niin\nhän tekikin. Luullakseni hän oli nauttinut jonkun verran väkijuomia,\nsillä hän puhui niin, että saattoi hyvin huomata, mitä hänessä oli.\nEikä sitä ollutkaan vähän. Kuka olisi voinut aavistaa, että hänellä\noli niin paljon mielipiteitä. Erik tuli huoneeseen, ja me istuimme\nkaikki jotenkin hiljaa sekä kuuntelimme, miten maata ja valtakuntaa\nolisi hoidettava, ja kuinka kehnoa oli, että säilytimme rauhaa. Mutta\nsen verran hän tiesi parhaitten lähteiden mukaan, ettei sitä kestäisi\nkauan. Hänen äitinsä alkoi heti käydä levottomaksi, ja mitä enemmän me\nnaiset aloimme pelätä sitä rohkeammaksi hän tuli. Hän nautti kertomalla\npöyristyttäviä juttuja sodasta, ja kun me päivittelimme, kohautti hän\nolkapäitään ja sanoi: -- Niin, minkäpä sille mahtaa, sota on sotaa,\nvahvin tekee mitä tahtoo, ja hän on oikeassa. Tahi: itsekkyys vain\non tervettä, ei tule auttaa toisia, sortukoot ne, jotka eivät tule\ntoimeen. Kukin selvittää omat asiansa.\n\n-- Paitsi sinä, sanoi Erik kaikkein kuivimmalla äänellään.\n\n-- Sinulla kai on enemmän velkoja kuin minulla, sanoi Kaarle\nloukkaantuneena.\n\n-- _Omista_ veloistani vastaan itse.\n\nKaarle toi myös terveisiä Erikille Märtalta. Tämä esitti, että\nhän alkaisi havitella ja antoi hänelle neuvoja Grängesbergin ja\nKaasuakkumulaattorin osakkeista ja vähän kustakin.\n\n-- Vie sinä terveisiä Märtalle, sanoi Erik, kahdesta asiasta.\nEnsiksikin, että tuon kaiken minä tiedän paremmin kuin hän. Toiseksi,\nettä minä olen niitä työtä tekeviä ihmisiä, jotka hankkivat\nhavittelu-arvoja, ja sellaisena aijon pysyä. Oletko valmis, Kam, niin\nmennään kotiin.\n\nOlin puolestani liiankin iloissani päästessäni lähtemään.\nKaarlen jutut, hänen sodan uhkansa, olivat pelästyttäneet minut\npuolikuolleeksi. Tuntui kuin eteeni olisi noussut usvaa, ja sen\npienoisen piirin asemasta, jossa olin liikkunut, näin nyt suunnattomia\navaruuksia. Tuntui kuin vastaani vyöryisi suitsuvia veripilviä.\nHampaani kalisivat ja minä hiivin vaistomaisesti Erikin turviin, mutta:\n-- Älä läntystele, sanoi hän. Eihän tässä ole mitään vaaraa, ja jos\nolisikin, niin ei auttaisi, vaikka pidätkin kiinni takinliepeistäni.\n\n\n\n\n11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.\n\n\n                                           Kesäkuun 1 p:nä.\n\nOdotin kevään tuloa, joka viipyi, odotin alituisesti pääsyä\nnykyisyydestä johonkin uuteen ja parempaan.\n\nKevät tuli, valoisana ja lauhkeana, valkoisine ja ruskeine nuppuineen\npuissa ja vihreine kenttineen. Ja nyt odotan yhtä paljon syksyä,\njolloin joka päivä tulee pimeämpää, samoinkuin nyt tulee pimeämpää\nsydämessäni, jolloin lehdet putoavat, kuten toiveeni nyt putoavat, ja\njolloin pilvet asettuvat meidän ja sen taivaan välille, joka kuitenkin\non äänetön kuin kirkkotarha.\n\nMahdollisimman kauan koetin säilyttää jokapäiväistä rytmiä pienessä\nmaailmassamme, aivankuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut.\nKoetin huolehtia elämästä aivankuin syvimmän rauhan aikana. Jossakin\naivojen pohjalla piili tietoisuus kaikesta siitä, mitä maailmassa\ntapahtui. Siellä toistuivat, samalla kun puuhailin omissa asioissani,\nmaailmantapaukset uudelleen. Vältin käymästä tuolla synkällä\nnäyttämöllä, vain uni vei minut sinne öisin. Mutta patoluukkuna,\njonka pidin suljettuna painostusta vastaan, oli iloinen mieleni, ja\nkun se horjui vyöryivät aallot sisään. Nyt kohoaa pinnalle se, mitä\noli aivojen pohjalla, ja valtaa ajatukseni. Mitä minä kärsin öisin\ntarpeettomasti, kenenkään siitä hyötymättä tai saamatta apua, ei voi\nkukaan sanoa. Jospa minulla vain olisi joku ihminen, jonka kanssa\nvoisin puhua! Mutta Erikiä en tahdo kiusata, hänellä on tarpeeksi\nomia huoliaan, ja sitäpaitsi minut vain nolataan. Hän tulee yhä\nkatkerammaksi ja sulkeutuneemmaksi päivä päivältä, sitäpaitsi näen\nhänet hyvin vähän kotona, hän on palannut pankkiin ja työskentelee\niltapäivisin erään ystävänsä luona, jolla on asianajotoimisto.\n\nMitään muuta seuraa ei minulla juuri ole. Onnettomuudekseni en ole\ntukholmalainen, en kuulu tuohon suureen yhteiseen perhekuntaan.\nTuhmana ja typeränä olen syrjässä, kun muut kokoontuvat Fia Jonssonin,\ntukkukauppias Olssonin, Naima Vifstrandin tai jonkun muun nykyaikaisen\nsuuren nimen ympärille. Minulle käy vain kolkommaksi ristiriidassaan\ntuo hurja, tavaton raivo, verinen viha, kauhea hajaannus maailmassa,\ntila, jolle ei näy mitään muuta loppua, kuka voittaakin, kuin\nmeidän kaikkien yhteinen tuhomme; eikä ainoastaan _meidän_, vaan\njälkeläistemmekin.\n\nAjatus, että saisin pieniä lapsia, täyttää minut ei ainoastaan\naavistuksellisella ilolla, vaan myös tuskalla. Jos maailmassa vain\non sortajia ja sorrettuja, niin en tiedä kummaksi tahtoisin niiden\ntulevan. Itse, ajatellessani saavani pojan, olen kuvitellut häntä\nsankariksi, joka suojelee heikkoja ja pieniä. Usein ajattelen mitä\näidit muualla ajattelevat, ottaessaan vastaan lapsensa -- -- --\n\nOlen kuullut kerrottavan, että Saksassa, jossa valmistaudutaan\nmonivaimoisuuteen, miettivät oppineet kuinka se voitaisiin\nlaillistuttaa, koska kaikessa pitää olla järjestys. Kun kerroin sen\nErikille, nauroi hän ilkkuen minulle, mutta minun mielestäni se ei\nolisi pahempaa kuin laillistettu murhakaan.\n\nJo sekin, että tuollainen ajatus voi syntyä, on kuvaavaa sille, mihin\nolemme menossa, mikä päämäärämme näyttää olevan. Joudummepa sotaan tai\nei täällä Ruotsissa, uuteen ajanjaksoon olemme kuitenkin astuneet. Me\nkasvoimme 20:llä vuosisadalla, me vanhenemme 10:llä.\n\nTulevaisuuden unelmamme ovat kodittomia.\n\nSunnuntaina, kun tunsin olevani hyvin tuskissani ja kuljeksin\nlakkaamatta ympäri huoneita, sanoi Erik: -- Etkö voi ruveta lukemaan\njotakin? Siten unhotat miettimisen. -- Onhan vanha keino koettaa päästä\nkuviteltuun maailmaan, kun todellinen käy liian sietämättömäksi.\nMuistin nyt, että Gertrud oli tuonut meille pari kirjaa, joita hän\nsuositteli hyvin surullisina ja hyvinä. Minä en kylläkään ehdottomasti\nluota hänen arvostelukykyynsä, sitten kuin olin kuullut hänen sanovan,\nettä Marlitt oli hänen ihanteensa, kunnes hän tutustui Hungerford'iin.\nMutta hän oli vakuuttanut, että saisin itkeä, ja viatonta\nitkunpirahdusta ei sovi halveksia, kun sen voi saada tähän aikaan, se\nhelpottaa sydäntä. Tartuin siis ensimmäiseen kirjaan. Mutta ehdittyäni\nsen puoliväliin, viskasin sen seinään, vaikka se oli lainattu. Siihen\nmäärään se minua suututti.\n\nErik tuli huoneeseen mäiskäyksen kuultuaan, ja hän alkoi nauraa\nnähdessään minun istuvan raivoisan näköisenä sohvan nurkassa, kirjan\nmaatessa nurin lattialla, selkä halki.\n\n-- Miksi teet niin? Sinä, joka olet niin siivo.\n\n-- Kostaakseni sankarille. Ajattelehan, hän _uskaltaa_ selittää, ettei\nhän voi tehdä työtä kokonaiseen päivään, kun hän aamulla tapasi naisen,\njoka seitsemän vuotta sitten otti toisen ja muuten oli aika vintiö.\nHänen täytyi mennä ravintolaan surkuttelemaan itseään. Hän tarvitsee\nmielenrauhaa voidakseen tehdä työtä, väittää hän.\n\n-- Äijä rukka, sanoi Erik, kuinka hän nyt sitten tulee toimeen? Kun ei\nkoko Europassa ole rauhallista ihmistä.\n\nErik otti kirjan lattialta.\n\n-- Minä korjaan sen, sanoi hän, siksi kun Gertrud tulee illalla. Mutta\nole ystävällinen ja varo toista.\n\nNiin, tein siten, mutta en sen vuoksi, että pidin sitä hituistakaan\nparempana. Saadakseni selville, oliko vika minussa vai tekijässä, otin\nomalta kirjahyllyltäni erään kirjan, jonka vuosi sitten luin ilokseni,\nniin, liikutettuna. Mutta sekin tuntui minusta nyt naurettavalta, ja\nkaikkein naurettavimmalta juuri siitä kohdin, jossa sen piti olla\ntraagillisin. Siinä liioiteltiin mielestäni ja pidettiin melua tyhjästä.\n\nIllalla kun istuimme oleskeluhuoneessa yhdessä, Gertrud, Erik ja minä,\nkysyy ensinmainittu minulta mitä pidin hänen kirjoistaan. Minä sanoin:\n\n-- Eihän sellaisia kirjoja voi enää lukea.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Siksi, että on kokonainen kuilu meidän ja sen ajan välillä, jolloin\nne kirjoitettiin. Minun mielestäni me elämme toisessa ilmakehässä ja\ntoimittelemme toisia asioita ja mittaamme ikäänkuin toisilla mitoilla.\nSen vuoksi täytyy meillä olla uudenlaisia kirjoja tai sitten hyvin\nvanhoja.\n\n-- Kirjallisuuttako vain mittaat toisilla mitoilla? kysyi Gertrud.\nPersoonallisiin kohtaloihisi nähden pysyt kai vanhoissa?\n\n-- En, ennen kaikkea en niihin nähden.\n\n-- Vai niin, sinä väität siten. Ottakaamme esimerkki! Jos Erik lakkaisi\nrakastamasta sinua, pitäisitkö sitä pienenä asiana?\n\n-- Kyllä, niin tekisin.\n\nErik katsahti minuun kummastellen, mutta oli vaiti. Gertrud alkoi\nnauraa.\n\n-- En ensinkään tietänyt sinun olevan niin itsepäisen. Sinä sanot mitä\ntahansa mieluummin kuin myönnät olevasi väärässä. Vaikka maailman sotaa\nkestäisi sata vuotta, niin eihän kenenkään sydän muutu.\n\n-- Siihen riittää paljon vähempi, rakas Gertrud. Erik oli noussut ja\nottanut hyllyltä nidoksen Välskärin kertomuksia.\n\n-- Tahtoisitko Kam, lukea jonkun luvun? sanoi hän. Otamme sen kohdan,\njossa kuvataan kaikkein kamalinta aikaa Kaarle XII hallitessa.\nSellaista ymmärtää.\n\nTottelin heti, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki kolme olimme täysin\nsiirtyneet tuohon vanhaan tuttuun kertomukseen. Minusta tuntui, etten\nmilloinkaan ennen ollut ymmärtänyt sitä oikein tai voinut käsittää mitä\nmerkitsee elää, tehdä jokapäiväiset tehtävänsä tietämättä mitä seuraava\npäivä tai seuraava kuukausi tuopi mukanaan kullekin itselleen ja koko\nmaalle. Kun luku oli lopussa kysyin tahtoivatko he kuulla lisää.\n\n-- Ei, Jumalan tähden, sanoi Gertrud silmät kyynelten vallassa. Minä en\nkestä kuulla enempää.\n\n-- Kylläpä olet herkkä! sanoi Erik.\n\n-- Tahtoisinpa tietää, kysyin minä, itkitkö Antwerpenin kukistumista\nesimerkiksi?\n\n-- Ant... werpenin kukistumista? toisti Gertrud, sitä kirjaa en ole\nkoskaan lukenut.\n\n\n\n\n12. Kannattaa olla rehellinen.\n\n\n                                                    Kesäkuun 10 p:nä.\n\nKun asiaa oikein ajattelen, niin on kaikista, jotka tappiomme on saanut\nliikkeelle, Matilda auttanut meitä parhaiten.\n\n-- Kuulkaahan nyt, rouva, sanoi hän eräänä päivänä, nyt kuluu lihaa\npaljon vähemmän kuin ensi aikoina minun täällä ollessani, kuinka se on\nkäsitettävä?\n\nJa kun en osannut vastata mitään, niin vastasi hän itse: se johtuu\nsiitä, että herrasväki ei malta syödä, olenhan nähnyt miten vähän\nkasööri ottaa. Mutta hänenhän täytyy syödä, jos tahtoo saada voimia\ntyöhönsä.\n\n-- Eikö Matilda luule, että olen sanonut sen hänelle?\n\n-- Kyllä, mutta ei puhuminen auta. Minulla on toinen ehdotus. Tässä\nkuljeksimme me kaksi suurta naista eikä meillä ole muuta tehtävää kuin\ntalouden hoito, sillä tuota pientä poikaa, joka soittaa kolme tuntia\nviikossa, en ota lukuun. Mitenkä onkaan, niin tulin ajatelleeksi, että\nminulla on erittäin hyvä makkaranteko-ohje. Niin että jos rouva luulee,\nvoisimme valmistaa vähän makkaraa noin yksityisesti myytäväksi. Rouva\nkaipaa enemmän työtä ja herra enemmän ruokaa, ja sittenhän saataisiin\nmolempia. Kun herra saisi nähdä kaiken tuon särpimen ja huomaisi,\nettä me hankimme lihan omiksi tarpeiksemme ilmaiseksi, niin kyllä hän\njälleen alkaisi syödä, siitä ei ole pelkoa.\n\nPerustelut olivat sitovia, ja hetken mietittyäni minä suostuin.\n\nSilityslaitos ja makkaratehdas! Kiiltäväksi ja sieväksi tulee\nihmiskunta meidän onnettomuudestamme.\n\nNiin rupesimme Matilda ja minä heti paikalla makkaratehtailijoiksi, ja\ntyön kestäessä jouduimme keskustelemaan monenlaisista asioista. Matilda\ntahtoi uskoa minulle, että hän aikoi lähettää makkaraa Saksaan.\n\n-- Miksikä pitää vain suurten herrain ansaita? Eikö köyhäkin saisi\nkäyttää tilaisuutta hyväkseen?\n\nHän luuli sen olevan laitonta ja hänen intonsa laimeni vähän, kun\nselitin hänelle, että se olikin luvallista, sillä silloin hän ei voinut\nuskoa, että yritys kannattaisi niin hyvin.\n\n-- Tahtoisiko Matilda sitten puijata valtiota, jos voisi?\n\n-- Kyllä, se on selvää. Valtio puijaa köyhiä noilla lautakunnillaan,\njotka tekevät kaikki niin kalliiksi.\n\n-- Kuka niin on sanonut?\n\n-- Kaikki sanovat niin.\n\n-- Kutka kaikki?\n\n-- Rouva Pettersson ja rouva Jansson ja kaikki puodissa.\n\nKoetin selittää hänelle, että asianlaita oli päinvastoin, mutta hän ei\nuskonut sanaakaan puheestani.\n\n-- Niin, herrasväki vetää aina yhtä köyttä kaikessa mikä on huonoa,\nsanoi hän.\n\nMinä suutuin ja äkkipikaisuudessani uskoin hänelle sellaista, minkä\noikeastaan piti olla syvä salaisuus.\n\n-- Voin kertoa Matildalle, sanoin, että kasöörille on tehty tarjous\nolla mukana puijaamassa valtiota. Hän olisi ansainnut kaiken mitä\nmenetimme pankkivarkaudessa ja enemmänkin. Mutta hän ei tahtonut.\n\n-- Milloin se tapahtui?\n\n-- Eilen iltapäivällä, niin, Matilda itse aukaisi oven tuolle ikävälle\nmiehelle.\n\n-- Niin, mutta hän näytti nokkelalta, sanoi Matilda. Ja\nkaksikymmentätuhatta on rahaa.\n\n-- Mistä Matilda tietää?\n\n-- Rouva kulta, minä kuulin hänen joka sanansa -- -- -- Ajattelin\njuuri, mahtaako rouva saada kasöörin ryhtymään asiaan?\n\n-- Mitenkä Matilda voi luulla, että minä hetkeäkään tahtoisin sellaista?\n\n-- Oliko se vaarallista sitten?\n\n-- Kyllä, luonnollisesti se oli hyvin vaarallista, koska se oli\nlaitonta, Mutta Matildan tulee ymmärtää, ettei kasööri hylännyt\ntarjousta vaaran takia. Hän ei tietenkään tahtonut näinä aikoina tehdä\nmitään, jonka hallitus on kieltänyt tai joka saattoi vahingoittaa\nmaata. Tähän ei Matilda vastannut. Hetken mietittyään hän kysyi: --\nMiksi hän tuli kasöörin luokse?\n\n-- Sen vuoksi, että hän oli lukenut sanomalehdistä, että kasööri oli\nmenettänyt niin paljon rahaa. Hän ajatteli: se raukka tekee mitä\ntahansa.\n\n-- Mutta siinäpä hän erehtyikin, totesi Matilda äänellä, joka ei\nosoittanut sen enempää hyväksymistä kuin moitettakaan. Vaikka alussa\ntuntui minusta tietysti, että asia herätti kasöörin mielenkiintoa.\n\n-- Niin, se tapahtui, jotta hän saisi tietää enemmän.\n\n-- Eikö hän pyytänyt saada jotakin kirjallisesti?\n\n-- Kyllä, mutta, siitä ei tullut mitään.\n\n-- Niin niin, sanoi Matilda, asia on nyt niinkuin se on, ja samalla me\nvaihdoimme keskusteluainetta.\n\nEikä sellaisista tule puutetta. Matildan tultua on talo alkanut näyttää\nminusta toisenlaiselta kuin ennen. Nyt tiedän, että rouva Petterssonin\nsäilöön panemat munat ovat alkaneet pahettua, että rouva Janssonin\nhillo on ruvennut käymään, että rouva Anderssonin mies tuli juopuneena\nkotiin eilen, ja että portinvartian tyttö oli tappanut itsensä -- eikö\nhän tarvitsisi selkäänsä? Samalla kun joukko perheitä oli muuttanut\nmaalle, alkoivat naineiden miesten harha-askeleet, eikä voi tapahtua\nmitään sellaista, jota Matilda ei tiedä ja selittele. Ja lorun loppuna\non: -- Niin, huonot miehet saavat hyvän rouvan ja päinvastoin, mutta\nJumala ohjaa. Ja sitten: -- Rouva voi olla iloinen, kun on saanut hyvän\nmiehen.\n\n-- Sitten minä kaiketi olen huono?\n\n-- Niin en ole sanonut. Mutta sen saatan sanoa, että kyllä huonommalla\naina on hupaisempaa.\n\nKolme päivää sen jälkeen kuin tuo ruma mies, joksi hänet nimitin,\noli käynyt Erikin luona ja ajettu ulos, ja ennenkuin vielä olimme\nehtineet rauhoittua sen suuren tapahtuman jälkeen, sattui uusi. Erik\ntuli kotiin sen näköinen ilme kasvoillaan, etten ollut nähnyt hänellä\nkuukauteen. Pankkivaras oli saatu kiinni! Ja ajatelkaahan, hänen\nmukanaan kokonaista yhdeksäntuhatta kruunua! Luulen, että Erik oli\nenimmän ihastuksissaan siitä, että mies todellakin oli kansainvälinen\nammattipankkivaras, se ikäänkuin hyvitti hänen kunniaansa.\n\n-- Tuntuu aivan kuin olisimme saaneet periä, sanoin.\n\n-- Niin, mutta älä luule, että silti pääset säästämästä. Meillä on\n8,000 vielä maksettavana, Kamilla.\n\nMatildaan vaikutti asia mitä syvimmin.\n\n-- En ole milloinkaan ennen huomannut, että kannattaa olla rehellinen,\nsanoi hän ja oli hyvin nolo. Ja niin pian kuin kaikki kävi. Ei Jumala\nmuutoin tavallisesti ole niin nopsa.\n\nKoetin käyttää tilaisuutta hyväkseni pehmittääkseni hänen sydäntään.\nSanoin hänelle kuinka epäedullista oli tehdä jotakin epärehellistä\nrahan takia. Ei ollut mitään, josta ajan mittaan olisi jotakin iloa\npaitsi rehellisyys. Luuliko Matilda, että kaikilla noilla, jotka olivat\nrikastuneet isänmaan ja köyhien kustannuksella, oli vähintäkään iloa\nrahoistaan?\n\n-- Vielä mitä, kyllä niillä vaan on hauskaa, sanoi Matilda.\n\n\n\n\n13. Maijan salaisuus.\n\n\n                                             Kesäkuun 17 p:nä.\n\nKun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä\nkuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa\noloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla\najattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti\nvalitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun\npeittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä\nkulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja,\nmangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan\npikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin\nvihreitä.\n\nSuon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en\nsittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka\nliikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen\nkodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt\nluonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun\nminun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja.\nMutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa,\nkuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa.\nViereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine\nkirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein.\nMutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien\nmenetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten\nhartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä\n-- --. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani\noli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka\nhyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä\ntuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä \"hakea\nturvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta\", koska\nmilloin tahansa voin \"etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni\".\nTurvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni\nrauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on\nkerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset,\njotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat\nraajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan\nole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä\nristiriidassa.\n\nEi, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle.\nHänellä voi olla aikaa \"kunnioittaa parasta itseään\" ja muuta\nsellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia\nasioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin\netten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen,\nvaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin\nsekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini,\nkuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä\nkuiskauksen tavoin: \"pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön\npannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi\".\n\nKas, siinä on erotus.\n\nÄsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui\nminulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle\nsuoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän\nsanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja\nolinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen\nmerkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan,\nsaadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän\njärjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset\ntai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?\n\n-- Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?\n\n-- Viisi kuukautta.\n\n-- On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta\nsitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa\nkirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin\nepäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä\net olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi\njonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa\ntahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti\nhäntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän\nviihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän\nkummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani\nErikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon\nkuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.\n\n-- Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka -- --.\n\n-- Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän\nsiedettävämmäksi itsellesi -- -- sano minulle eräs asia, onko hän\nmilloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten\nhänen omaa toivomustaan?\n\nMinä vastasin: -- Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että\nsairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.\n\n-- Mutta _pikku_ ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut\nhäntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda\nanteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän\nläksi, jättäen minut istumaan siihen.\n\nKuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian.\nSieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella,\nleveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on\nkaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen,\nymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.\n\n-- Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.\n\n-- Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun\nsinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä\nistuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin\nkutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten\nveit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut\nhyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat?\nOdotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä,\nettä saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.\n\n-- Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen\nkateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista\nErikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat\nkirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.\n\n-- Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä\nvoisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?\n\nHän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän\ntarkoittavan Maijaa.\n\n-- Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja\nminä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä,\nkatsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan\nkättä ja menee taas sisään.\n\n-- Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on\npelkkää terveyttä ja iloa.\n\n-- Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole\ntäällä, on hänen vieläkin parempi olla.\n\nMinua paleltaa aina sielua myöten.\n\n-- Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.\n\n-- Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista\nsitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen\nikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin\nvertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo\nvoimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että\nhän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea,\nen edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut\nsynnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet\navioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että\nmunuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian,\nniin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon\nja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä\nhänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.\n\n-- No, entäs sinä itse?\n\n-- No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta\nmitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne,\nettä on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.\n\n-- Entä Lennart?\n\n-- Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän\nkaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja\nisänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan\nmahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että -- --\n\nHän ei voi enempää puhua kyyneliltään.\n\nMinä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka\nminä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa\njuoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että\njuuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa\njonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon\nkuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten\nsuojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen\nitsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi\nkuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet\navoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.\n\nJos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo\npäättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen\ntulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi\nvastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa -- tai\nmitä siitä sitten tulisi.\n\n-- Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä\nsiitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen\nkäsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet\nsairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.\n\nMaija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. -- Etkö voi käsittää,\njatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on\ntarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena\nole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa.\nHylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit\nsitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin\nsanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen\ntavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka\nvastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän\nsinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!\n\nMaija hymyilee.\n\n-- Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän\nkuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan\nkilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa\nJaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä,\nsinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen\nlevottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä\nolen vakuutettu, ettet petä sitä.\n\n-- Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen\nvalehtelevani.\n\n\n\n\n14. Erik ei tullut.\n\n\n                                                Kesäkuun 25 p:nä.\n\nSain kieltävän vastauksen, Erik ei tullut. Minulla ei ole varoja,\nhän kirjoitti, mutta se ei ollut totta, päinvastoin olisi hänelle\ntullut halvemmaksi matkustaa tänne kuin lähteä tuonne Pankkisaareen,\njoka Sahlgrenilla ja Sohlbergilla oli saaristossa. Matka tulee aina\nkalliiksi, on hän sanonut minulle. Sitävastoin pitäisi minun, Kamillan,\nkirjoitti hän edelleen, viipyä niin kauan kuin sain. Matilda hoiti\nhäntä erinomaisesti. Mutta olisi hyvä, jos voisin lähettää kotiin vähän\nmarjoja ja vihanneksia, Matilda on niin innoissaan saadakseen alkaa\nsäilykkeiden laittamisen. Koetin Jaakon ja Maijan nähden olla olevinani\nniinkuin ei kielto koskisi minuun sanottavasti, mutta minun oli vaikea\npidättää itkuani, kunnes pääsin huoneeseeni. Muistin nyt miten kiire\nErikillä oli saadakseen minut lähtemään, kuinka paljon hän puhui siitä,\nettä matka tekisi hyvää minulle, kun minulla oli ollut niin paljon\nikävyyksiä. Kuinka hän kuvaili minulle, että oikeudenkäynti ja kaikki\nveisi niin hänen aikansa, etten minä kuitenkaan näkisi paljon häntä.\nItse oli hän tavattoman reipas eikä kaivannut mitään lomaa j.n.e. Ja\nkun en kuitenkaan tahtonut mielelläni matkustaa, suuttui hän minulle.\nNiin minä sitten lähdin, vaikka minua vaivasivat omantunnon tuskat,\nkunnes hänen kirjeestään sain kuulla, että hän tuli niin hyvin toimeen\nilman minua -- -- --.\n\nKoko ajan olin iloinnut siitä, että hän tulisi perästäpäin. Mutta nyt\noli juhannus, ja mitä minä keksisin?\n\nKun taas tulin muiden seuraan sain kuulla, että sittenkin saisimme\nvieraan, nimittäin Jaakon veljen, kapteenin.\n\n-- Sune on suuri liehittelijä, sanoi Maija.\n\n-- Pyh!\n\nKapteeni oli elämäniloinen herra. Puhuttiin Karlsbruniin\nmatkustamisesta ja tanssista juhannusaattona.\n\n-- Tahtooko armollinen rouva tulla mukaan?\n\n-- Kenen kanssa minä tanssisin? ajattelin, ja niin pälkähti äkkiä\npäähäni: onhan muitakin miehiä kuin Erik -- -- --.\n\n-- Kun palasin kotiin Karlsbrunin seurasalissa pidetyistä\njuhannustanssiaisista olin sellaisella tuulella, etten voi sitä kuvata,\nen tiedä olinko pahoillani vai iloissani tahi molempia. Aurinko\npaistoi, linnut lauloivat aamun viileydessä, kun ajoimme pihaan,\nJaakko, Sune ja minä. Kello oli puoli kuusi, mutta Maija seisoi jo\nkuistikolla.\n\n-- Oletko istunut valveilla odottamassa meitä? huusi Jaakko\nnuhtelevasti.\n\n-- En, minä olen noussut ottaakseni vastaan teidät, niin kai sain tehdä?\n\nMaija seurasi Jaakkoa makuukamariin, mutta tuli heti sen jälkeen minun\nhuoneeseeni.\n\n-- Herrat ovat menneet järvelle kylpemään, sanoi hän, mitä sinä aijot\ntehdä? Eikö ole ollut hauskaa, näytät niin happamelta?\n\n-- Kyllä, mutta minä olen äkäinen sittenkin.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että olen niin yksiavioinen.\n\n-- Ohhoh, sanoi Maija ja kohotti kulmakarvojaan. Ei kai sitä tiedä\nennenkuin on joutunut koetukselle.\n\n-- Kyllä, minä olen yrittänyt, mutta minä en edes voi joutua\nkoetukselle, kaikki on aivan toivotonta.\n\n-- Tuleppas tänne, niin su'in hiuksesi, sanoi Maija, sinähän et jaksa\npitää harjaa kädessäsi. Tarkoitatko todellakin, että olet yrittänyt?\n\n-- Kyllä, sanoin minä, sinä tiedät mitenkä Erik vastasi, kun me\nystävällisesti pyysimme häntä tulemaan tänne, ettei hänellä ole varoja,\nmutta että minä saisin pysyä siellä missä olin, sillä hän matkustaisi\nsaaristoon parin toverinsa kanssa. Matilda oli saanut lomaa (ja viisi\nkruunua) käydäkseen kotonaan.\n\n-- Nyt minä huomaan asianlaidan, sanoi Maija. Sen vuoksi sinä laitoit\nitsesi niin hienoksi.\n\n-- Lainasin sinun pukusi, tarkoitat? Niin, mutta minulla ei ollut siitä\nmitään hyötyä.\n\n-- Sitten olen suuresti erehtynyt Sunen suhteen, sanoi Maija.\n\n-- Et mitenkään! Hän teki kaikki mitä suinkin voi toivoa. Hän omisti\nkoko iltansa minulle, käytti hyväkseen soittoa ja tahtia, onesteppiä\nja valoisaa yötä suuressa puistossa. Hän kantoi minut kasteen yli ja\nlämmitti käsiäni ja kulutti aikaa kaikin tavoin. Ja minä puolestani\ntein parhaani ja koetin muistaa mitenkä ennen käyttäydyttiin,\ntirkistellä ja laskea leikkiä, kuten ennen vanhaan. Yritin monta\nkertaa ja ajattelin, että Erik oli hummaamassa muiden kanssa, mutta\nen sittenkään onnistunut. Oli mahdoton saada aikaan mitään todellista\nmieltymystä Suneen. Minä kyllästyin, tulin uniseksi, heti kun lakkasin\ntanssimasta. Jo kello yksi olin huomannut, että olin auttamattomasti\nyksiavioinen.\n\n-- Mutta sinä et kuitenkaan lähtenyt kotiin, sanoi Maija.\n\n-- En, ymmärräthän, etten tahtonut tunnustaa joutuneeni tappiolle.\nSitäpaitsi Sunen mielestä se varmaankin oli hyvin hauskaa.\n\nMaija katseli hymyillen minua. -- Ryömi sinä sänkyyn ja pane nukkumaan,\nKamilla. Saat suuruksesi sänkyysi kello kymmenen. Mutta älä ole niin\nhirveän tekopyhä, kun heräät.\n\nPäästyäni sänkyyn tunsin unen hiipivän kimppuuni, mutta minä pidätin\nMaijaa kuitenkin luonani.\n\n-- Minä _en_ suinkaan ole tekopyhä, väitin vastaan.\n\n-- Kyllä, sanoi hän käsi ovenkahvassa -- hänen kaunis, valkea,\nviisas, melkein keski-ikäinen kätensä -- ja vielä enemmän jos viitsit\nsen kieltää. Sillä todenperään sinä tietysti olet äärettömän ylpeä\nviimeöisestä siveydestäsi ja uskollisuudestasi Erikiä kohtaan. Mutta\nsehän vain osoittaa, ettei Sune ole oikea! Vasta sitten kun olet\nantanut parinkymmenen miehen lämmittää käsiäsi voi sinulla olla oikeus\nsanoa mielipiteesi, jos sittenkään...\n\nMaija väittää sanoneensa joukon muitakin asioita, mutta vain tähän\nasti minä muistan, niin että kyllä minä varmaankin nukuin kesken\nkaiken. Heräsin kirkonkellojen soittoon. Valkoisella rullakaihtimella\nliikkuivat vanhan lehmuksen oksiston varjot, hiekka rouskui\nvaununpyörien alla, minä hyppäsin pystyyn -- niin, siinä istui Maija\nkirkkopukimissaan Sune rinnallaan.\n\n-- Nyt minun mielestäni todellakin on perhe riittävästi edustettuna,\nkuulin Jaakon äänen portailta. Sinä tiedät, Maija, ettei mikään mahti\nmaailmassa voi pitää minua hereillä kirkossa tänään.\n\n-- Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:\n\n-- Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä,\nmutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi\npitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin\ntarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin\nkoetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea.\nMaija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei\nSune ollut oikea.\n\nOikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu\nsilloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti\nminut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut\nmukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja\nkättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä\npienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää\nsydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä.\nJos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut\nhoukutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla.\nMutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan\npääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän\nsaattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta\nsiitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää\nminusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni\ntässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan\nnykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun\nja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja\nvenyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee\naina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.\n\nKun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään\nsuurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja\nhieroin silmiäni.\n\n-- Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan\nsuurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen\nnähdäkseni oliko kirjettä.\n\nKun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon,\njoka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.\n\n-- No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.\n\n-- Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.\n\n-- Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen\ntarkoittavasti.\n\n-- Niin, mutta se ei onnistunut.\n\n-- Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei\nole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata\nmukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet\nkotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.\n\nMinun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon\nkanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin,\nkuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut\nminulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama\n-- tai Jaakko -- iskisi minuun.\n\nMutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.\n\nHän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.\n\n-- Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut.\nHän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole\ntietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi\nnäyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen\ntiedän, mitä minun on tehtävä.\n\n-- Mitä sitten?\n\nHän ei vastannut.\n\n\n\n\n15. Palaneet tulitikut.\n\n\n                                              Heinäkuun 4 p:nä.\n\nKeskusteluni jälkeen Jaakon kanssa ei minulla enää ollut mitään\nlepoa maalla. Joka aamu heräsin ajatellen: mitä nyt tapahtuu? En\nsaanut mitään rauhaa, ennenkuin olin nähnyt Maijan kasvot ja hänen\ntervehdyksestään huomannut, että Jaakko vielä oli vaiti. Maija ei enää\npuhunut kanssani asiasta, hänellä oli tarpeeksi työtä, puuhatessaan\nnaisten rauhan sunnuntain hyväksi. Vaikka hän muutoin oli niin heikko,\ntuntui hänellä nyt olevan ehtymättömästi voimia ja tarmoa, joka voitti\nkaiken heikkouden, pelon ja nurjuuden. Minä autoin häntä tarpeellisten\nkirjeiden kirjoittamisessa, ja jos olin oikein ahkera saatoin moneksi\ntunniksi unhottaa huoleni ja olla muistamatta unhotustani.\n\n-- Todellakin, sanoo Jaakko, kun katselee teitä, tekisi mieli uskoa,\nettä luulette voivanne tehdä jotakin hyötyä.\n\n-- Minun aikani ei ole sen kalliimpaa, vastaa Maija, kuin että voin\nuhrata sen, jos on vähänkin mahdollisuutta siihen. Yrittää ja sortua,\nenempää ei paremmanpuolinen ihminen voi tehdä, sanoo K. J.\n\nKun kaikki oli tehty matkustin kotiini. Olin vielä kokemuksieni\nvallassa ja päättäneenä olla enää kiintymättä pikku seikkoihin,\nkatsella vaan elämäni tapahtumia laajanäköisesti -- -- --.\n\nMutta kotiin päästyäni tein eriskummallisen havainnon.\n\nKun tulin kotiin, oli Erik työssään, mutta Matilda oli vastassa. Hän\ntuntui minusta heti hiukan salaperäiseltä, mutta se tunne hävisi\nheti purkaessamme säilyketölkkejäni. Olen pannut säilöön pieniä\nkarviaismarjoja, hyötymansikoita, vattuja ja mustikoita sekä muutamia\nkananpoikia. Maija, joka ei ollenkaan aavistanut kavallustani, on ollut\nsuurenmoisen antelias -- mutta kananpojat olivat Jaakon keksintöä.\n\nMutta kun Matilda oli tarkastanut kaikki, sanoi hän: -- Nyt näyttäisin\nrouvalle jotakin. Ja niin hän vei minut kaasumittarin luo.\n\n-- Samana päivänä kun minä lähdin oli kaasumies täällä ja silloin\nnäytti mittari viittä kruunua, sen tiedän erikoisesti, sillä minä olin\niloissani ettei se näyttänyt enempää. Kun tulin kotiin, rouva, niin se\nnäytti kuutta. Ja herrahan on ollut merellä.\n\n-- Vuotaako putki? kysyin minä hämilläni. Silloin vei Matilda minut\nkaasukeittiön luo. Sen pohjalla oli suuri kasa palaneita tulitikkuja.\n\n-- Olen laskenut hopeat, ennätti hän ennen minua, ja olen tarkastanut\nliinavaatteet. Täältä ei ole mitään poissa.\n\n-- Kuinka asian laita sitten on?\n\n-- Eikö rouva sitä käsitä, vastasi hän. Minä epäilin heti. Kasööri\ntietenkin. Hän ei ole ensinkään ollut poissa, vaan saapastellut täällä\nkaiket viisi päivää.\n\n-- Mahdotonta, Matilda! sanoin minä. Hän kirjoitti minulle, että jäisin\nsinne missä olin, sillä hän lähti saaristoon. Miksi hän olisi tehnyt\nnäin?\n\n-- Niin, rouvan asiaksi kai jää ottaa siitä selvä, vastasi Matilda.\nMutta mahdotonta ei kai se ole. Sillä kun menin puotiin maitoa\nhakemaan, niin sanoin, että nyt on kai joku muu ottanut mattomme meidän\npoissa ollessamme. Ei suinkaan, sanottiin, kasööri on noutanut sen joka\npäivä.\n\n-- Eikö hän itse maininnut siitä mitään?\n\n-- Ei sanaakaan. Minä sanoin sentään: Kasööri ei näytä niin\npäivettyneeltä, kuin merellä olleen pitäisi. -- Ei, oli niin kylmä\nsiellä ulkona, vastasi hän silloin.\n\nMieleni tuli niin kummalliseksi. On aina kolkkoa huomata, että\naviomies on valehdellut, että hänellä on ollut salaisuuksia. Hänellä\non voinut olla mitä kauniimmat perusteet, nimittäin antaa minun\nnauttia ilman omantunnon vaivoja juhannusajan viehättävyydestä maalla.\nKenties riippui asia siitä, että piletti edestakaisin Vetterbyhyn\nmaksaa 18:50, mutta luultavasti oli se jotakin muuta. Matildahan oli\nlähetetty pois. Mitähän tuo kaikki merkitsi? Kun mietin: kuinka vähän\nystävällinen, kuinka sulkeutunut, kuinka huomaamaton hän olikaan ollut\nviime viikkoina minua kohtaan? Kuinka lyhyitä ja mitättömiä hänen\npari kirjepahastaan minun poissa ollessani! Hajamielisesti noukin\ntavaroitani piirongin laatikoista. Sydämeeni kohoava uusi pelko saattoi\nminut suunniltani. Mieleeni johtuivat Maijan ajattelemattomat sanat\npienestä pankkineidistä. Entä jos? Mutta ellei asian laita olisikaan\nniin, vaan Erik olisi viaton, oli kuitenkin niin kamalaa sekin, että\nsaatoin epäillä. Nyt näin selvästi kuinka toisenlaiseksi elämämme oli\nmuodostunut kuin olin kuvitellut.\n\nMatilda tuli taas sisään. Hänellä oli leikkuulaudalla viisi pientä\npihviä.\n\n-- Nämä maksavat 2:25, sanoi hän. Eikö se ole hirveää! Kasööri onkin\nhuolissaan, voin sanoa rouvalle. En ole saanut tarjota hänelle muuta\nkuin silliä, suolaturskaa ja maksaa. Niin ajattelin, että käyttäisimme\nhyväksemme tänään rouvan kotiintuloa aiheena, antaaksemme hänelle\njotakin kunnollista.\n\nSanoin, että johonkin täytyi kai meidänkin, jotka emme ottaneet osaa\nsotaan, tyytyä, mutta Matildan mielestä minä nähtävästi osoitin\nliian vähän taloudellista harrastusta, sillä hän loukkaantui ja meni\ntiehensä. Sitten kuulin hänen jankuttavan kauan jonkun kanssa kyökissä,\nja hetken kuluttua tuli hän sisään taas tehden asiaksi parin vispilän\nnäyttämisen, jotka hän oli kerjännyt sisareltaan, ollessaan tämän luona.\n\n-- Ajatelkaahan minkälaisia asioita tukholmalaistaloissa tapahtuu\nkesäisin, sanoi hän. Mutta kun itse isäntä käyttäytyy siten\nkaikkien vuokralaisten nähden, mitenkä silloin tulee aikaan mitään\nsäädyllisyyttä? Tuo vanha, ruma ukko!\n\nTällä hetkellä toivoin hänen olevan siellä, missä pippuri kasvaa.\nPian tulisi Erik, ja minun täytyi koettaa saavuttaa jonkunlaista\nmielenmalttia siksi.\n\n-- Matildan ei pitäisi niin pian uskoa kaikkea mitä portinvartia sanoo,\ntorjuin minä.\n\n-- Portinvartia! Näkeehän sitä jotakin itsekin! On kai rouva nähnyt\nhänen kulkevan erään nuorenpuolisen naisen kanssa viime talvena?\n\n-- Niin, emännän, kyllä! sanoin kärsimättömänä. Eikö Matilda kata\npöytää?\n\n-- Sen olen jo tehnyt, rouva. Mutta nähkääs, se olikin jonkunlainen\nvaraemäntä, se, tietääkö rouva, sillä se ei ollut hänen rouvansa.\n\n-- No, entä sitten? sanoin minä.\n\n-- Niin, sitten on ukko antanut hänelle kultasepän myymälän.\n\n-- Se ei ollut huonosti, se.'.\n\n-- Siltä näyttää. Etenkin kun tämän edellinen sai vain tupakkamyymälän.\nMutta vaikka hän saikin kultasepänmyymälän, niin piti hän kauheata\nelämää sittenkin. Eräänä päivänä kun hän tuli ukon luo, oli siellä\nuusi, ja nuo kaksi iskivät yhteen. Ukko oli niin peloissaan, kuin olisi\nnainen ollut hänen oikea rouvansa, niin, paljon enemmänkin, sillä\nrouvaansa ei hänen tarvitse pelätä.\n\n-- Hänen oikean rouvansa? kysyin minä, luonnollisesta vaistosta, eniten\nkiinnittäen huomiotani oikean rouvan kohtaloon.\n\n-- Niin, hän istuu Konradsbergissä. Rahat olivat juuri hänen, sanoi\nMatilda.\n\nTämä juttu tuntui minusta vahvistavan sitä, mitä pelkäsin. Sellaisia\nmiehet tietenkin olivat. Nopeasti keksin jonkun asian Matildalle, eikä\nhän ollut vielä ehtinyt ovesta ulos, ennenkuin heittäydyin sänkyyni\npuhjeten kyyneliin voimattomuuteni, kurjuuteni, riippuvaisuuteni\njohdosta. Minä kiihdytin itseäni ja puhuin tolkuttomia itsekseni,\nvalitin kohtaloani, kerjäsin ja pyysin Erikiä armahtamaan minua,\nantamaan ainakin sydämeni takaisin -- -- --. Äkkiä ponnahdin pystyyn.\n-- Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, jonka olen tallettanut\nsinne, kuiskasin yhä uudelleen, ja tiesin kyllä, että se oli\nhölynpölyä, mutta en voinut vapautua siitä ajatuksesta sentään. Puin\npäälleni ja läksin ulos. Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni,\ntoistin lakkaamatta. Ja minä sanon: olkaa hyvä, antakaa se minulle\nkymmenkruunusina --.\n\nTultuani pankkihuoneistoon pysähdyin ja katselin ympärilleni. Erik\nistui selkä oveen päin eikä nähnyt minua.\n\nTahtoisin tietää mihin kassaan minun pitäisi mennä? ajattelin minä\nja silmäilin tarkkaan vihaisin katsein kaikkia pieniä pankkineitejä,\nenimmän sitä, joka istui vastapäätä Erikiä -- -- --.\n\nViimein kuulin äänen vierestäni: -- Hyvää päivää, rouva Falbe, on vielä\nliian aikaista tulla Erikiä noutamaan. Se oli Sahlgren.\n\n-- Tahtoisin tietää uskallanko mennä tervehtimään häntä? vastasin.\nKyllä, sain tehdä niin aivan kernaasti, hän oli halukas itse seuraamaan\nmukana, niin ei voi mitään tapahtua minulle.\n\nErik näytti todellakin kummastelevan, mutta kun toveri seisoi vieressä,\nei hän voinut kysyä minulta käyntini syytä. Ja kiitollisena siitä\nsanoin kiireesti hyvästit ja läksin.\n\nAlhaalla käytävän luona tuli Erik jälkeeni.\n\n-- Halusitko jotakin erikoista?\n\n-- En, sanoin minä uudelleen epäluuloisena, miksikä niin?\n\n\n\n\n16. Tulikuumia savipulloja.\n\n\n                                                 Heinäkuun 14 p:nä\n\nOn olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka\nkäyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa\nsen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta\nsilti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää\nainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa\nottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja\nhäikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä\nja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut\nmitään -- luullakseni -- niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja\nhämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti\nja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä,\nmitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: \"ei\nmitenkään\". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja\nminä olin myös valmis antamaan selityksen.\n\n-- Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.\n\n-- Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä\nrukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä\nse, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.\n\n-- \"Etten enää välitä\". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa\nnyt jotakin.\n\n-- En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet,\nluultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik.\nMinua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota\nolen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.\n\nNyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan:\net sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä\noikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan\nsyöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo\njuuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.\n\nMinusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin\nettä erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja\nmaton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani.\nKatsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin\nmuotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva\nkatse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan\nrimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista\nErikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin\nkyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä,\nvaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet\nteurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä\nkuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.\n\nSillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän\nkohtelisi minua -- ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua\njärkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä\noikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut\npaljon parempi.\n\nKuulin huokauksen ja tunsin tartuttavan käsivarteeni takaapäin.\n\n-- Sinäpä olet juonikas! sanoi hän.\n\nKäännyin varsin hyväntahtoisesti, sillä oli sentään helpottavaa, että\nhän puhui.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jos juuri minä olisin väittänyt sinun epäonnistuneen, niin\nsilloinhan sinä voisit osoittaa mieltäsi. Mutta minähän en ole sanonut\nsanaakaan.\n\n-- Sinä olisit voinut väittää vastaan, vastasin minä tavalliseen\nmielettömään tapaani.\n\n-- Vastaus tuli salamannopeasti ja kuului, kuten odottaa sopikin:\n\n-- Vai niin, senkö vuoksi, että minun piti väittää vastaan, kuin...?\nTahdotko sinä panna minut poistamaan sinusta harhaluuloja, joita\nsinulla ei kuitenkaan ole?\n\n-- Enpä suinkaan, Erik, sanoin minä, kyllä se oli totta. Sinä olet\nollut niin epäystävällinen, niin välinpitämätön entiseen verrattuna,\nniin ettenhän voinut luulla muuta kuin että olit kyllästynyt minuun.\n\n-- Kuulehan, sanoi Erik. Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Etkö\nvoi pysyä siinä? En minä olisi niin tehnyt, ellen olisi hyväksynyt\nsinua.\n\n-- Niin, sehän oli silloin. Mutta jos minä nyttemmin olen poissa tai\nkotona -- -- --.\n\n-- Tahdotko siis välttämättä puristaa esiin, että olen kaivannut sinua?\nNiin, Herran nimessä, niin olen tehnyt. On tuntunut sangen tyhjältä\nkaivatessani sinun huolenpitoasi, kysymyksiäsi, pientä jankutustasi. Ja\non tuntunut hiljaiselta ja kuivalta, kaivatessani sinun lörpötystäsi,\nollessasi iloinen, ja itkunpirahduksiasi ja -- huomaan mitä tarkoitat\n-- joskus myös sinun suuteloitasi. Mutta -- tämä sanottiin hyvin\nvakavalla äänellä -- sellaisilla kohtauksilla kuin tänään sinä vain\nvahingoitat omaa asiaasi. Tärkeänä edellytyksenä siihen, että\nyhteiselämämme käy siedettäväksi, on se, että sinä käsität, ettei\nmies voi aina olla samanlainen kuin kihlausaikana tai heti avioliiton\nalussa. On sietämätöntä aina joka hetki tuntea, ettei rouvansa mielestä\nvastaa tämän jumaloimisvaatimuksia. Se ärsyttää. Ellet voi viisastua,\non se pahinta itsellesi, mutta hyvin ikävää minullekin, jos hetkenkään\ntahtoisit yrittää arvostella asiaa minun näkökannaltani.\n\nHetkenkään! niin saattoi hän sanoa: ikäänkuin juuri se ei minua\npiinaisi, etten voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin tahdoin. Jos\nhän olisi tyytyväinen, olisin loistavan iloinen, vaikka itse olisin\nmiten onneton tahansa.\n\n-- Sinä et käsitä minua, sanoin.\n\n-- Minä voisin sanoa samaa.\n\n-- Sitten ei tietenkään maksa vaivaa meidän puhua asiasta enempää,\nvastasin minä. Huomaan nyt, että on liian paljon pyydetty sinulta, että\nolisit minulle hiukan ystävällisempi. Minä en ole niin tyhmä, etten\nkäsittäisi mistä se riippuu.\n\nJäinen kylmyys, sellainen, jollaiseksi kuvittelen kuolemaa, alkoi\nlevitä pitkin jäseniäni, tuntui kuin suoneni olisivat kuivettuneet,\nruumis tuntui lyijynraskaalta. Erikin sanat tuntuivat tulevan jostakin\nkaukaa. Hän oli kiivastunut tuosta ystävällisyyttä koskevasta\nhuomautuksesta.\n\n-- Ystävällinen! huudahti hän, enkö minä ole ystävällinen, sepä hittoa!\nEi, tunnusta vain, että sinä haluat rakkaudentunnustuksia, Kam, ja\nsinä tahdot, että minun pitäisi aina olla levoton siitä, etten voisi\npysyttää rakkauttamme yhtä hehkuvana kuin ennen. Sahlgren sanoo, että\nnainen on sukupuolista käytännöllisin ja arkipäiväisin, mutta minä\nen käsitä, mistä hän on saanut sen päähänsä. Sinä ainakin olet niin\nhaavemielinen kuin 25-äyrin kirja ja täynnä romanttisia kuvitteluja ja\nvaatimuksia, joita olet saanut romaaneista.\n\n-- Oh!\n\n-- Niin, keskellä olemassaolon taistelua ja tänä ahtaana aikana, joka\nantaa niin paljon ajattelemisen aihetta, tahdot sinä että meidän tulee\nyksinomaan elää toisissamme, onnemme valtaamina. Saat suoda anteeksi\nminulle, että pidän sitä hiukan kyynillisenä, Kamilla.\n\nOlisin voinut sanoa, että hän taas erehtyi, että tahdoin vain,\nettä yhdessä kestäisimme ahtaan ajan ja taistelisimme olemassaolon\ntaistelumme. Mutta minä vastasin näin:\n\n-- Niin, minä ymmärrän.\n\n-- Sitä en ollenkaan luule sinun tekevän, pienokaiseni. Sinä et käsitä,\nettä voi pitää toisistaan ajattelematta sitä aina. Sinun on tapana\nsanoa, että sinun omat asiasi tuntuvat sinusta niin vähäpätöisiltä.\nVieläpä sinä kerran kerskailit pitäväsi pienenä seikkana sitä, etten\nsinusta enää välittäisi. Sinä sanoit sen vielä Gertrudin läsnäollessa,\nniin ettet sinä aina ole kovin ystävällinen itsekään. Mutta todenteolla\nsinä näytät yöt päivät ajattelevan vain tätä oikeastaan hyvin\nhelppotajuista avioliittoa. Sinulla ei siis, kaikesta huolimatta, ole\nmitään käsitystä sopusuhtaisuudesta, pikku naikkoseni.\n\nErik oli oikein kaunopuhelias. Minä vaikenin kuin kuritettu koulutyttö.\nSe mitä hän sanoi, ei niin paljon kiinnittänyt mieltäni. Se oli\nliiankin totta, liiankin hyvää ja järkevää.\n\n-- Sinä olet kylläkin hermostunut, jatkoi Erik, ikäänkuin tuntien\nhelpotusta löytäessään arkipäiväisen muodon meidän molempien tuntemalle\nmielipahalle. Se ei ainakaan voi johtua liikarasituksesta. Ennemmin on\nsinulla liian vähän työtä.\n\n-- Eihän minulla ole mitään lasta, sanoin hiljaa.\n\n-- Sen saat kyllä, ja silloin voit istua rouvana perheen keskellä\nlapset ja piiat ympärilläsi. Mutta nykyisessä taloudellisessa\nasemassamme on sentään parasta, että hankit itsellesi tuottavan,\nsäännöllisen toimen, vai kuinka? Niin, sinun omaa parastasi minä\najattelen.\n\n-- Niin, tiedän sen, vastasin minä ponnistellen herätäkseni tuosta\nkamalasta horrostilasta. Tahdon myöskin sanoa sinulle, että olen\nkoettanut monesta paikanvälitystoimistosta, vaikka ilman erikoista\ntulosta, ja olen saanut vain yhden oppilaan. Henkivakuutusasiamieheksi\naina pääsee, mutta en tietänyt pitäisitkö siitä.\n\n-- En, hyi hitto!\n\n-- Niin, sitten on kaiketi parasta, että annamme Matildan mennä; minä\nsaan sanoa hänelle kuinka asian laita on. Liha on kalliimpaa nyt kuin\nmusiikki, ja talous tulisi luonnollisesti halvemmaksi.\n\nErik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.\n\n-- Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.\n\n-- Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?\n\n-- Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi,\nettet sinä lähtisi kotiin.\n\n-- Mitä sinä teit kaupungissa?\n\n-- Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata.\nMutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?\n\nKerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä.\nSillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen\nSohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen\nminä olin.\n\n-- Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla,\nettä minä -- miksikä sitä nyt sanoisin -- kiemailin erään toisen kanssa\nKarlsbrunin puistossa juhannuksena?\n\n-- Lörpöttelet.\n\n-- Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.\n\n-- Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik\ntuimasti.\n\n-- Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko\najan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.\n\n-- Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa.\nOn sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti\nkun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin\nsuurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä,\nsillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu\nkuin näkisin sinut.\n\n-- Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen.\nMinähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.\n\n-- Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman;\nherra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.\n\nSe oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän\nystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta\ntaivaasta ja jota kastellaan kannulla.\n\nHorrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä\nainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen\ntunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja\nhaudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin\nhäntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.\n\nSilloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan\ntuntematon nainen:\n\n-- Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava\npettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on\nodottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta\nvuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin\nratkaisevaa.\n\n-- Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta\ntuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta\nkodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?\n\n-- Puolen vuoden kuluttua ja sitten edelleen ei hän enää minua\nrakastanut. Tiesimme sen kumpikin, mutta me emme koskaan puhuneet\nsiitä. Useita vuosia tunsin aina olevani loukattu, sitten olin\nvälinpitämätön, mutta nyt, ymmärrätkö, nythän minä huomaan aivan\nselvästi, että minä, joka olin nyrpeä hänelle sen vuoksi, ettei hän\nrakastanut minua, kuten pidin oikeutenani vaatia, _minähän_ juuri olen\ntuhlannut hänen elämänsä!\n\nTämä keskustelu, tuo äkillinen, minulle milloinkaan ennen\naavistamattoman ilmituleminen, järkytti mieltäni hirveästi. Äitini,\njoka huomasi minun kalpenevan ja jäykistyvän, kuten kuollut, riensi\nkatuvaisena panemaan minut vuoteeseen ja tukki ympärilleni kuumia\nsavipulloja.\n\nMutta nyt on äitinikin kuollut, minulla ei ole ketään, joka lämmittäisi\nsavipullon minulle.\n\n\n\n\n17. Verraton professori.\n\n\n                                                    Heinäkuun 16 p:nä.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna tunsin olevani kummallisella tuulella. --\nMikä minun on? kysyin itseltäni, jotakin on muuttunut, jotakin tapahtui\neilen. Oi, ei, ei! Minä huudahdin tahtomattani, aivankuin pudotessa.\nErik kääntyi: Mikä sinun on, lapsukaiseni, kysyi hän ystävällisesti,\nnäitkö unta? -- Kyllä, olen peloissani, suojele minua vähän. Ojensin\nkäteni, ja hän tarttui siihen sekä piti siitä kiinni lujasti, aavistaen\nhiukan, että hän suojeli minua itselleen. Erikin mentyä otin almanakan\nja piirsin siihen pienen soman ristin. Istuin kauan ja katselin sitä\nsekä ihmettelin, koittaisiko elämässäni milloinkaan se päivä, jolloin\nen enää muistaisi, mitä tuo risti merkitsi.\n\nMatilda häiritsi minua mietteissäni, ja samassa muistin, että yksi asia\noli sentään vielä toimittamatta, nimittäin Erikille antamani lupauksen\nmukaan sanottava Matilda irti ja astuttava hänen paikalleen. Enkä\nviivytellyt minuuttiakaan, vaan sanoin heti hänelle, ettei meillä ollut\nvaraa pitää häntä kauempaa kuin 1 päivään syyskuuta.\n\n-- Ei tietenkään, niin olen arvellut jo kauan, vastasi Matilda hyvin\nrauhallisesti, olen vain odottanut, että rouva käsittäisi sen itse.\n\n-- Mutta luuleeko Matilda voivansa opettaa minut siksi?\n\n-- Kyllä, sanoi hän, niin paljon että kelpaa kasöörille.\n\n-- Hyvä, sitten alamme heti.\n\nMatilda, joka on erinomainen opettaja, sanoi minulle eräänä päivänä:\n-- Näkyy, että rouva laittaa ruokaa koko sielullaan. Ja se oli totta.\nTuntui kuin olisi portti sulkeutunut ja erottanut minut ainiaaksi\nentisistä toivomuksistani, ajatuksistani, toiveistani, kunnianhimostani\nja myös suruistani. Tunsin äkkiä kadottaneeni tuon totutun seuran ja\netsin uutta pannujen ja patojen keskeltä. Nyt olen pienen eläimen\ntavoin vain huvitettu ruoasta, jota syömme ja pesästä, jossa asumme.\nMinusta on hauskaa, kun Erik on ystävällinen ja iloinen, ja ikävää,\nkuin hän on päinvastainen, mutta sydämeni syvyyteen se ei koske, enkä\nminä hänen mielialojensa mukaan muuta käsitystäni elämästä jonakin\npahana tai itsestään hyvänä.\n\nTihkusateisena aamupäivänä istuin ompelemassa ja vartioin\nsäilykekeittokonettani, sillä vaaraimia piti keittää vielä\nkahdeksankymmentä minuuttia. Olin puettuna tavalliseen ruskeaan\narkisurupukuuni, ja vaikka kukaan muu ei ymmärrä, mitä minä tällä\ntarkoitan, niin ymmärrän sen itse. On olemassa tuska, valkoinen kuin\ntuli, jota ei, yhtä vähän kuin kirurgin veistä, voi sietää kauan.\nOn myöskin musta tuska, ja sekin on jotenkin kunniallinen. Mutta on\nolemassa ruskeakin, ja se on kunniaton. Puoli tuntia kului noista\nkahdeksastakymmenestä minuutista, jona aikana ajatukseni enimmäkseen\naskaroivat siinä tosiasiassa, että Erik oli huomannut kahvia kuluvan\nliian paljon taloudessa, ja etten minä sen vuoksi nyt uskaltanut\nkeittää täyttä pannullista aamupäiväni virkistykseksi. Silloin soi\npuhelin, ja kuu tartuin kuulotorveen, kuulta iloisen ja tyytyväisen\näänen: -- Täällä on Gertrud, terve Kamilla.\n\n-- Miksi olet kaupungissa? kysyin ihmetellen.\n\n-- Näyttääkseni teille uuden sulhaseni!\n\n-- Onnittelen!\n\n-- Onnitteletko sinä, vaikka et tiedä kuka hän on? -- Kyllä, sillä minä\nluotan siihen, että se voi olla vain sellainen, josta pidät.\n\n-- Niin, se on selvää. Teidän täytyy lähteä ulos syömään kanssamme,\nsanoi Gertrud.\n\nMuutaman tunnin kuluttua istuimme Hasselbackenilla.\n\nOlen siis nähnyt professorin, ja olen nähnyt onnellisen miehen.\nOnnellisen, huolimatta siitä, että Gertrud kohteli häntä\nylvästelevästi, tai ehkä juuri sen takia, kuinka tahansa?\n\nHän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin\nkansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli\nolemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen\npalvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan,\nnenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun\nkatsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut\nvalkeassa puvussaan -- \"joka kerta uudet punaiset ruusut\", on hän\nkuiskannut korvaani -- niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin\nmäärin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin\nkaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.\n\nHän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista,\nmutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää\nitselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia\nkuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet\nentistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla,\nteki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen\nylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja\nhaluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten\nkadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.\n\nTarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja\nei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa\nylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta,\nja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin\nkuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto -- -- --.\n\nTuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä\nmahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en\nkäsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä,\njoka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista,\nvanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen,\nmuistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista\nvaltiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen,\nparkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan\nmerensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen\nmiespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin\nhoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut\nensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin\nhämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua\nvähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne,\njolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui\naavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi\ntuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden\nkatkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota\nrakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.\n\nHän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä\nja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt\ntekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti\nkaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai\nhän minut äärettömästi hämilleni.\n\n-- Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti\nvaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma\ntunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti.\nMaljamme ja kiitos avustuksesta.\n\nJouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti\nvaroittanut Gertrudia professorista.\n\n-- Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille,\nkun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme,\nmielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen,\njohtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi\nsekä lähteneet pois sangen pian.\n\n-- Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.\n\n-- Etkö sinä pidä?\n\n-- Kyllä, kunhan hän ei vain käy liian vakavaksi Gertrudille.\n\n-- Hänen tunteensa Gertrudia kohtaan näyttävät olevan tarpeeksi tuliset.\n\n-- Kuka tietää kuinka kaikki sopii Gertrudille, vastasi hän. Gertrud\npolveutuu viileämpiluontoisesta suvusta, jossa käsitetään asiat\njotenkin rauhallisesti. Ja hän vilkaisi minuun syrjäsilmällä.\n\n-- Ei, nyt tahdon puhella vähän Kamillan kanssa, sanoi Gertrud, menkää\nedellä, pojat! Mitä pidät hänestä?\n\n-- Niin, ellei teistä tule onnellisia niin ei se ole hänen vikansa.\n\nTämä oli Gertrudin mielestä niin hupaista, että hänen heti täytyi\nkutsua professori luokseen kertoakseen hänelle tämän. He nauroivat\nmolemmat, mutta se ei ollut mitään pilaa, sanoin minä vakavana.\n\nGertrud nyökkäsi nyt taas pojille, että menisivät edelle, ja alkoi\nkertoa kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän oli matkustanut mitään\npäätöstä tekemättä anoppimuorin kanssa Smoolantiin, ja professori oli\nseurannut jäljessä. Tämä oli näyttänyt hänestä vastustamattomalta, hän\noli alkanut horjua. Silloin hän sai kirjeen Märtalta, joka nyt menisi\nnaimisiin erään aivan toisen kuin Kaarlen kanssa. Hän ajatteli silloin:\n-- Minä teen niin. Ja samassa hänestä tuntui, että hän piti hirveän\npaljon professoristapa hän antoi hänelle myöntävän vastauksen. Silloin\ntuli professorille kyyneleet silmiin, ja sitten piti hän vieläkin\nenemmän hänestä.\n\nKuuntelin kaikkea tätä ja mietin, mitä mies, joka kulki edellämme\npitkänä ja leveäharteisena, pitäisi siitä, että hänen miehekkään\nsydämensä kyyneleet joutuivat Gertrudin tuttavallisen ilmoituksen\nesineeksi -- --.\n\nKuljimme kaikki neljä Kungsholmaan päin. Tuumailin vähän missä Gertrud\nviettäisi yönsä, mutta en sanonut mitään.\n\nMutta seisottuamme hetkisen meidän portilla ja pitkitettyämme\nkeskustelua jonkun verran tarkoituksettomasti, koska ei kukaan\nhuomannut sitä lopettaa, tuo verraton professori vastasi silloin\näänettömään kysymykseeni.\n\n-- Oletko kysynyt Kamillalta saatko hänen luonansa viettää yösi,\nGertrud? sanoi hän.\n\n\n\n\n18. Ruma mies.\n\n\n                                                    Heinäkuun 20 p:n&.\n\nAamulla Hasselbackenin päivällisten jälkeen oli päämme jotenkin raskas.\nAamuilma ei tuntunut ensinkään viileältä, se oli lämmintä, tomuista ja\nraskasta. Makasin juuri ja mietin uskaltaisinko lyöttäytyä laiskaksi ja\nloikoa vielä pari tuntia, kun Erik, joka luki sanomalehteä, huudahti.\n\nHypähdin pystyyn, uinuva tuskani heräsi. Parin valtimonlyönnin aikana\nolin kuvitellut mielessäni kaikki mahdolliset kauhut.\n\n-- Mistä on kysymys? Mistä on kysymys?\n\nErik vain luki vastaamatta sanaakaan.\n\n-- Erik! Mutta sanohan toki!\n\n-- Etkö voi rauhoittua?\n\nTuon äänensävyn kuultuani rauhoituin todellakin jonkun verran, mutta\nuneliaisuuteni oli hävinnyt. Pukeutuessani silmäilin Erikiin.\n\nHän luki tarkkaan koko kirjoituksen, palsta palstalta, ennenkuin\nsuvaitsi vastata kysymykseeni. Olin jo pukeutuneena, kun hän antoi\nminulle sanomalehden ja osoitti muuatta kirjoitusta siinä.\n\n-- Nyt hän toivottavasti joutuu kiinni, sanoi hän; onko ruoka valmis,\non jo myöhä. Kylläpä juhlimmekin hitonmoisesti eilen. Gertrudillepa\ntulee hyvät olot.\n\n-- _Kuka_ joutuu kiinni?\n\n-- Sen voit lukea suuruksen jälkeen. Ei, sinä et saa sanomalehteä\nennenkuin ruoka on pöydässä.\n\n-- Tuolla tavoin ei professori varmaankaan käyttäydy milloinkaan\nGertrudia kohtaan, sanoin minä, mutta suuttumatta, sillä minä en\noikeastaan ole utelias muuhun kuin sodanjulistuksiin nähden.\n\nSe, jonka piti joutua kiinni, oli kuitenkin tuttu minulle, ja minä\ntunsin hänet sanomalehdessä olevasta valokuvasta. Se oli tuo ruma mies,\njoka kävi Erikin luona heti sen jälkeen kun tappio oli meitä kohdannut,\nkoettamassa saada Erikiä likaisten toimiensa syötiksi, ja joka lupaili\nmeille niin paljon saastaista kultaa. Olin aivan unhottanut miehen,\nja Erikin käskystä en ollut puhunut hänestä kenellekään ihmiselle,\npaitsi Matildalle. En ollut myöskään niin tarkoin selvillä siitä, mihin\nasioihin hän oli halunnut Erikin apua.\n\nNyt sain selville useita hauskoja temppuja, joista häntä epäiltiin\n(mutta Erikistä ei mainittu mitään tietysti), ja nyt pantaisiin toimeen\ntutkimus. Pahinta oli, että hän näytti olleen liian viekas jättääkseen\ntodisteita teoistaan, ja kaikki ruotsalaiset, joita oli haastateltu,\nvannoivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.\nKukaan ei tahtonut edes tuntea häntä.\n\n-- Ettet sinä ilmiantanut häntä heti, sanoin minä Erikille.\nAjattelehan, kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada aikaan sen jälkeen\nkuin hän oli meillä.\n\n-- Sepä olisi ollut hauskaa, sanoi Erik. Olihan minusta jo kyllin\nkirjoitettu sanomalehdissä sitä ennen. Kaikki olisivat luulleet, että\nminä itsekin olin veijari, koska veijarit kävivät luonani. Varmaankin\nolisi sanottu, että olimme yhdessä tehneet varkauden. Ei, sitä ei\nvelvollisuuteni koskaan voinut vaatia.\n\nSitten meni Erik pankkiin ja minä alotin suursiivouksen. Kun siivoaa,\nei ajattele niin paljon, ja kenties juuri sen vuoksi pettymys\navioliitossa niin helposti kehittää siivoamisvimmaa naisessa, aivankuin\ntulirokko sijoittuu korviin. Minusta tuntuu kuin olisin huomannut\nitsessäni jonkunlaisia oireita, ja pelkään saavani tuon taudin, joka\nkuuluu olevan parantumaton ja yltyvän vuosien kuluessa. Erikille tulee\nhauskaa.\n\nMutta jälkeenpäin muistin jälleen jutun, ja minun mielestäni kävi\nyhä selvemmäksi, että Erikin pitäisi uhrata itsensä ja rauhansa ja\nrehellisesti ilmoittaa tuntevansa miehen. Ei silti, että minä olisin\nkäsittänyt voisiko siitä olla mitään hyötyä, mutta kuitenkin.\n\nErik ei lausunut melkein sanaakaan koko iltapäivänä, niin että otaksun\nhänen miettineen samaa kysymystä.\n\nSeuraavana aamuna näimme sanomalehdestä, ettei toivottu edes voitavan\nkarkoittaa miestä; kaikki uskoivat hänen harjoittaneen laitonta\nkauttakulkukauppaa, mutta todisteet olivat riittämättömät.\n\n-- Etkö aijo mitään tehdä? kysyin.\n\n-- En tiedä. Eihän minulla ole mitään todistajia.\n\n-- Kyllä, Matilda, hän kuuli joka sanan.\n\nPäivällisajan lähetessä ilmoitti Erik puhelimessa, että hän aikoo syödä\npäivällistä ulkona \"Åken kanssa\". Mutta Åke on lakimies, ja niin en\nkysynyt enempää.\n\nOlin hirveän jännittynyt koko iltapäivän. En voinut tehdä työtä enkä\nhalunnut mennä ulos, sillä saattoihan Erik tulla kotiin tai soittaa.\n\nSilloin juolahti mieleeni, että minun pitäisi kirjoittaa Maijalle ja\nkertoa tästä ja Gertrudin kihlauksesta. Yritykseni kirjoittaa hänelle\npari kertaa ennemmin olivat rauenneet sen vuoksi, ettei minulla ollut\nmitään, millä olisin täyttänyt sivut.\n\nHänen suhdettaan Jaakkoon ja uskaliasta tekoani juoruta hänen\neroamispäätöksestään en rohjennut kosketella uudelleen, sen\njälkeen kuin olin tehnyt sen kiitoskirjeessäni kotiin päästyäni\nja saanut vastauksen, jossa puhuttiin kaikenlaisista asioista,\nsäilykemarjoista ja puolueettomuudesta yleensä. Omista asioistani en\nuskaltanut kirjoittaa, ja minun on niin vaikea käsitellä taidetta ja\nkirjallisuuttakin.\n\nMutta nyt tuli pitkä kirje, joka keskeytyi vain kun Matilda toi\nteetarjottimen. Kello 11 olin lopettanut, ja silloin ei Erik vielä\nollut kotona.\n\n-- Missä Matilda luulee kasöörin olevan? kysyin minä.\n\n-- Kenties ovat vanginneet hänet, sanoi Matilda rauhallisesti.\nNäin kyllä mitä tuosta miehestä kirjoitettiin sanomalehdessä, enkä\nihmettelisi, vaikka hän olisi kertonut jotakin kostaakseen kasöörille.\nMinä nauroin. Mutta kun kello oli jo viisi aamulla eikä Erikiä näkynyt,\nen nauranut enää. Toden totta olisin halunnut pukeutua ja lähteä\npoliisikamariin katsomaan viatonta miesraukkaani. Mutta silloin hän\ntuli.\n\n-- Missä Herran nimessä olet ollut niin kauan? sanoin vihaisesti.\n\n-- Sen saat tietää huomenna, sanoi hän, nyt tahdon nukkua.\n\nJa tietää minä sen kyllä sain, mutta en Erikiltä, vaan sanomalehdestä.\nVoidaanko ajatella kummempaa! En tiedä mitenkä kaikki oli tapahtunut,\nmutta siinä oli koko juttu Erikistä ja tuosta rumasta miehestä ja\npaljon muuta vielä, jota minä en ensinkään tiennyt, vaikka olin\nnaimisissa Erikin kanssa. Tästä sain tietää, että Erikin pankilla oli\nosaa eräässä tehtaassa, jonka oli täytynyt lopettaa käyntinsä sen\nvuoksi, että tuo ruma mies oli siepannut siltä raaka-aineet ihan nenän\nedestä, ja niin olivat sotaakäyvät joka puolella kiihoittuneet ja\ntyömiehet jääneet työttömiksi, samalla kun ulkoministeriö oli saanut\nsitä enemmän työtä.\n\nMutta siinä oli vielä jotakin, joka sai minut hämilleni ja noloksi.\nSanomalehdessä kiitettiin, ajatelkaas kiitettiin, Erikiä siitä,\nettä hänellä, vaikka syyttömästi olikin joutunut vaikeaan asemaan,\noli voimaa hylätä toisen houkuttelut. Ikäänkuin se ei olisi ollut\nluonnollista. Tarkkasin Erikin ilmettä hänen lukiessaan kirjoitusta.\nEnsin oli hän hyvin tyytyväinen, mutta päästyään tuohon itseään\nkoskevaan kohtaan synkkeni hän, aivankuin olin odottanutkin, kirosi ja\nheitti sanomalehden käsistään.\n\n-- On häpeä, ettei aseteta tuon suurempia vaatimuksia Ruotsin\nkansalaiselle, sanoi hän ylpeästi.\n\n-- Rakkaani, niinhän sanoo vain sanomalehti, huomautin minä.\n\nMutta niin ei sanonutkaan vain sanomalehti!\n\nEn ole vielä saanut oikein tietää mitä pankinjohtaja sanoi Erikille,\nkun hän aamulla tuli konttoriin. Erik ei muistanut ilmoittaa\npuhelimella siitä minulle.\n\nJa tällä tavoin Erik kertoi minulle uutisen:\n\n-- Tänään tahdon saada ruokaryypyn!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Koska olen velaton.\n\n-- Mitä sanot? Velaton?\n\n-- Niin, aivan oikein. Ja sinä myös. Pankki on poistanut nuo 8,000. Ja\non sen tehnyt sillä tavoin, että saatoin ottaa tarjouksen vastaan, joka\non parasta tässä asiassa.\n\n-- Etkö puhunut mitään siitä, mitä meillä on kieltäymyslaatikossa?\n\n-- Kyllä, mutta johtaja nauroi. Pankki pelastaa satatuhatta, jos tuo\nruma mies, kuten häntä nimität, tuomitaan.\n\n-- Ja niin tapahtuu sinun toimestasi?\n\n-- Sitä emme tiedä, mutta hän on vangittu minun toimestani.\n\nErik otti taskustaan säästöpankkikirjan ja antoi sen minulle. Aukaisin\nsen ja huomasin siinä olevan 554 kruunua minun nimelläni.\n\n-- Sinähän ne enimmäkseen olet näperrellyt kokoon, sanoi hän\nystävällisesti. Avattuani säästölaatikon -- onneksi on minulla\navain itselläni -- löysin mitä ihmeellisimpiä asioita. Eräässä\nsilkkipaperikäärössä oli viisikymmentä kruunua ja päälle oli\nkirjoitettu: \"kävelypukuni\"; toisessa oli: \"kuukauden jälkiruokamme\",\neräässä oli: \"helluntaimme\", toisessa: \"pumpuli- ja silkkisukkien\nerotus\". Mutta enimmän vihloi mieltäni, Kamilla, pieni 1:50 sisältävä\npaketti, jossa oli: \"aamupäiväkahvini, oijoi, niinpä niin\". Tiedätkö\nehkä kenenkä aamupäiväkahvi se oli?\n\n-- Sen saman, sanoin minä, joka huomenna juo sen täydelleen. Kuulehan,\njatkoin, nyt voimme ajatella vähän itseämmekin.\n\n-- Kyllä, sanoi Erik, ellei tule liian kalliiksi. Älä nyt tule\nvaateliaaksi, Kamilla!\n\n-- Kyllä, Erik, niin vaateliaaksi, että tulen toivomaan kaikkein\nkallisarvoisinta.\n\nOvikello soi. Siellä oli sähkösanomapoika. Erik repi auki sähkösanoman.\n\n-- Hyvin tehty, Erik lanko! oli siinä, ja professorin allekirjoitus.\n\nErik teki jotakin, mitä en ollut nähnyt hänen ennen tekevän. Hän\nsylkäisi suoraan avonaisesta parvekkeen ovesta S:t Erikinkadulle.\n\n-- Ihmiset ovat näköjään hulluja, sanoi hän.\n\n\n\n\n19. Kuolema ja rakkaus.\n\n\n                                                       Elokuun 5 p:nä.\n\nOnni ei pysy kauan kirkkaana, tuskin niin kauan kuin kupari keittiössä.\nPian tuli jokapäiväiseksi herätä aamuisin omistaen rahaa pankissa,\nja elämä oli entisen kaltaista. Toisin sanoen, kodilla oli iloisempi\nleimansa. Erikillä ei enää ollut tuota yhteenpuristunutta katsetta eikä\nhän enää tuntenut olevansa huonon onnensa nöyryyttämä tai kohtalon\nmurjoma. Ja minunkin mielialani oli tasaisempi kuin silloin, jolloin\nkaikki on yhdentekevää.\n\nEräänä päivänä sanoi Erik: -- Toverit palaavat kotiin lomaltaan, ja\nvaikealta tuntuu kuulla miten ihanaa heillä on ollut. Ensi viikolla\nlähtee Sohlberg Norlantiin kuljeksimaan kolmeksi viikoksi, tuo onnen\npoika.\n\n-- Silloin pitää sinun seurata mukana, jos voit saada lomaa, sanoin\nminä. Nyt on sinun vuorosi, ja rahaa meillä on, Jumalan kiitos.\n\n-- Ei minulla ole mitään rahaa, sanoi hän. Mutta minä huomasin kuinka\nhänen katseensa kirkastui. Vaikka voisinhan ehkä lainata sinulta?\nVarmaankin kykenen talvella uusine voimineni ansaitsemaan jälleen tuon\nsumman. Ajattelehan, mitenkä ihanaa olisi päästä matkaan, Kam!\n\nMinulle ei ensinkään ollut mikään pettymys, ettei hän koskaan puhunut\nminun mukaan ottamisesta, ei edes toivomuksena. En itsekään ollut\najatellut sitä mahdolliseksi.\n\n-- Kysy huomispäivänä, sanoin minä. Onko Sohlberg hauska matkatoveri?\n\n-- He ovat hyvin hauskoja ja iloisia, sekä hän että hänen rouvansa,\nsanoi Erik.\n\nNiin, Jumala armahtakoon, miten he olivat hauskoja ja iloisia! Siinä\nmäärin, että olivat viemäisillään hengen minulta. Tapasimme heidät\neräänä iltana Eläintarhan kaivohuoneella, sittenkuin oli sovittu\nmatkaseurasta, ja heillä ei kummallakaan ollut järkevää sanaa\nsanottavana. Pila koski etupäässä sitä, että nyt rouva pysyttelisi\nminun Erikini seurassa muka, ja hänen miehensä saisi katsella heitä\nkaukaa. Ja Erik oli varmaan voimakkain, ja hänen täytyi luvata kantaa\nhäntä kaikkien rapakkojen yli (hän sanoi rapakkojen), muuten hän ei\nsaisi tulla mukaan j.n.e. Ah, niin hirveän hassua! Tämä aihe antoi\nmeille työtä kahdeksi tunniksi. En milloinkaan elämässäni ole ollut\nniin väsynyt kuin silloin, kun vihdoinkin läksimme. Minulla ei ole\nmitään taipumusta leikillisyyteen!\n\nSitten en saanut ollenkaan rauhaa tuolta pieneltä eloisalta rouvalta\nkoko viikkona, ja olin oikein iloinen kun kolmikko läksi.\n\nMinä sukeltauduin heti mehuihin, hilloihin ja säilykkeihin. Minua\ntyydyttää jossakin määrin se, kun huomaan, että nyt alan hallita\ntalouskoneistoa, sen johtoa ja yksityiskohtia, että harjoitus on\ntuottanut minulle jonkun verran kätevyyttä. Matilda alkaa kiittää minua.\n\n-- Nähkääs, minullahan ei ole niin suuria vaatimuksia, saattaa hän\nlisätä, sillä olen palvellut niin monella laiskalla rouvalla. Oli\nmuuankin, joka ei kuuteen kuukauteen edes korjannut kammastaan hiuksia\nkertaakaan, rouva, vaikka paikka olikin niin ankara, etten koskaan\nsaanut lopettaa työtäni ennen kello kymmentä illalla. Olin nuori\nsilloin enkä ymmärtänyt kieltäytyä. Mutta minä olen varma siitä,\nettä taivaassa kerran tulee sen rouvan vuoro korjata hiukset minun\nkammastani ijankaikkisesta ijankaikkiseen.\n\nMinä tulen kaipaamaan Matildaa.\n\nErikiltä tuli silloin tällöin joku kuvakortti. Mutta niin ristiin\nrastiin tuon pikku rouvan päällekirjoittamana, etten voinut niitä lukea\nenkä saada selville mitä ne esittivät. Milloinkaan ei niissä mainittu,\nmikäli voin huomata, mitään osoitetta, minne olisin voinut lähettää\nkirjeen, enkä minä myöskään ole kirjoittanut.\n\nEilen illalla, kun juuri olin riisunut kyökkiesiliinani ja istuutunut\npianon ääreen koetellakseni tottumattomia, jäykkiä sormiani sen\nkoskettimilla, soi eteisen kello, ja kun lensin avaamaan seisoi siellä\nvanhin kälyistäni, Ruut.\n\n-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että majoittaisit minut pariksi\npäiväksi? kysyi hän. Olen vapaa ja kotona asunnossamme en voinut olla;\nsiellä haisee tomu ja kamfertti.\n\nOliko minulla mitään vastaan? Tulin niin iloiseksi, että milt'ei itkin\nnähdessäni ihmisen, saadessani jonkun, jonka kanssa voin puuhata ja\njutella.\n\nPäätin heti, että nyt vaihtaisimme osia, hän olisi potilas ja\nhemmoiteltava, ja minä sairaanhoitajatar. Matildaa näytti asia myös\nhyvin huvittavan; me pistimme potilaan Erikin sänkyyn, annoimme hänelle\nkahvia sinne ja määräsimme hänet nukkumaan kello kymmeneen asti,\njolloin hän kenties jaksaisi syödä illallista.\n\nKello löi kymmenen eikä ääntäkään kuulunut makuukamarista. Otaksuimme\npotilaan nukkuvan ja päätimme olla häiritsemättä hänen untansa. Puolen\ntunnin päästä kuului hätäinen soitto ja me syöksyimme huoneeseen. Ruut,\njoka oli nukuttuaan punaposkinen ja kirkassilmäinen ja vihdoinkin\ntavallisen nuoren tytön kaltainen, eikä, kuten muuten, täydellinen\nja persoonaton pyhimys, tekeytyi happaman näköiseksi ja piti pitkän\nnuhdesaarnan meille leväperäisestä ja huolimattomista hoitajattarista,\njotka eivät pitäneet ajasta vaaria. Se tuntui niin todelliselta, että\nensin hymyiltyämme lopulta aloimme uskoa, että hän tarkoitti totta.\nMutta saatuaan meidät siihen luuloon hän vasta oikein ilkkui meille.\n\nKun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää\nvieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni.\nJa silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.\n\n-- Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein\nhauskaa.\n\n-- En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan,\nikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.\n\n-- Sinulla oli este?\n\n-- Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut\nmissään tapauksessa.\n\n-- Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen\npäästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.\n\n-- Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin\nvirkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei\nasianlaita ole niin.\n\n-- Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai\nsinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.\n\n-- Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.\n\nEn tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua\nsukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli\nminulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä\nosannut vastata mitään hänen sanoihinsa.\n\nMutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.\n\n-- Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä,\nettä jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista,\nettä koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta\nGertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt\nolen perinpohjin kyllästynyt niihin.\n\n-- Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja\nsitten seuraa elämän vakavuus.\n\n-- Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu\nminua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä\nintohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma,\nmissä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja\nvaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä\nheille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille\nparhaiten.\n\n-- Gertrud on kiltti, sanoin minä.\n\n-- Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää,\nsaatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka\naskaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on\ntärkein maailmankaikkeudessa.\n\n-- Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on\nniin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että\nhänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta,\nja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden\nitsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa\nmaailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun\nkaltaisiasi?\n\n-- Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta\nkysymykseeni.\n\nKuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet\nHasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.\n\nRuut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä\nvähän naurettavaksi.\n\n-- Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi\nrakastumalla johonkin toiseen.\n\n-- Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan.\nEnkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on\ntarrautunut kehenkään mieheen.\n\n-- Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut\nsanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen!\nSe on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja\nvalheellista kuin rakkaus.\n\nJouduin hyvin hämilleni -- hänen äänensä sävy saattoi minut\naavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja\nsellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka\nonnettomasti rakastin rakkautta.\n\n-- En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen\nvälillä jonakin alhaisena?\n\n-- Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä.\nSinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen\nristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan\nkiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi\nunhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla.\nMe olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää\netsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja\nkärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi\nihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen\nsen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään\nkuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli\nystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä\nnäin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa\nodottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet\nnyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin\ntuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin\nvelvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen\nnauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin\ntyössään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille\nse oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on\nvainonnut minua kovin sen jälkeen.\n\nTällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut\ntässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi.\nAjattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti\nmieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin,\nminä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta\njonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää,\nei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein\nsanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka\nihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen\nelämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea.\nKerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi\nmaailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan,\nvaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa\nmeitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.\n\n-- Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä\npyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.\n\n-- Sellainen on siis _sinun_ kokemuksesi, sanoi Ruut.\n\nSilloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani,\nhaava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta\näänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita\nposkiani.\n\n-- Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.\n\n\n\n\n20. Maijan tappio.\n\n\n                                                   Elokuun 20 p:nä.\n\nEnnenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan,\nkuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin\neräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien\nkeskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta\ntoveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija\ntuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut\nmursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli\ntekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä\noli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin\nseikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä\ntämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään,\nlisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon\nvaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta\nettä se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun,\nsitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin\njärkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus\nja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin\nkuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään\nvanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni\nvarassa.\n\nTunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi\nerota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua\nsiitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut\nkylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän\nteloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani\noli sanottavaa.\n\nEn käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä\nse korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää\nystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut\nmilloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.\n\nJaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän\nei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin\nväsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.\n\n-- Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.\n\nHän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa\nsängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut\nmitään tekemistä Maijan kanssa.\n\nKun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija\noli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje\nsinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme\nkauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.\n\nMutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi\nuskoa kuinka levoton olen ollut.\n\n-- Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin\nmuistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi\nkoetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi\nja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo\nollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin\nsinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä\nmitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme\nerehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut\npanna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut\nvapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että\nsain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli\npaljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä\ntehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos\nsinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä\npoikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea\nolevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani,\nvaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan.\nHän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että\nminusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut\nolevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa\nhuolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua\näärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että\nsairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa\nheikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin\nnaisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista\naatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos -- niin sanoo ainakin\nlääkäri -- on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut.\nJa lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt\nhäneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi\nja voin kohdella häntä paremmin.\n\n-- Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti,\nliikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi\nasiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.\n\n-- Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä\nnaista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten\nnykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat\nmenettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei\nhän lankea.\n\nKysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.\n\nJaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa\nniin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin\nneljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti\npaikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen\nkykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä\ntahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa\nlääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt\npuuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.\n\nJaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut\nvastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen\npalattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt\nminua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle\nsamantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut\nTukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri\nei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt\nhäntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan,\nettä ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen\ntoistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän\nrehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi\nuudelleen.\n\n-- Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi.\nSiitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei\nsinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut\nTukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin.\nHän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan\nsairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa\nnimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar\njostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei\npaljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi\nnopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän\nkäsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka\nhän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen\nvalhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä,\nettä olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin\nväsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota\nsitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin\nhänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa,\njonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän\nHerran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan\nlukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä\nkuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa,\ntahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi\nniin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa.\nVaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain:\nkiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani,\nja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta\nkuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme\nrauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin\nkätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin\npahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut\nmunuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli\nkotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.\n\nKun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki\nja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin\nväsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän,\nsillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi\nja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti\nhiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin\nkauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt\nihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen\nodottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea\nmitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle\nkuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin\nhylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.\n\n-- Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!\n\n-- Niin, sanoi hän, en käsitä sitä itsekään. Se on jotakin hyvin\nnöyryyttävää. Mutta minä olen iloissani kuitenkin. Olen ollut aivan\njäykkä ja kuiva sisäisesti ja sen ajatuksen riivaama, että tekisin\njalon teon. Mutta minä en ollenkaan kelpaa sellaiseen. Sinun asiasi on\ntehdä se teko ja olla kärsivällinen minulle, Jaakko. Kuinka iloinen\nolenkaan, kun saan jäädä. Sänkyni on maailman paras.\n\nVoithan käsittää, Kamilla, etten voinut vastustaa häntä tässä\navuttomuudessaan, kun hän nyt vihdoinkin tunnusti sen. Niin että nyt\nvallitsee sopusointu välillämme, niin kauan kuin sitä kestää. Minä olen\nsyystäkin tullut epäluuloiseksi.\n\nKysyin häneltä oliko Maija muuttanut mieltään minun suhteeni. Ja Jaakko\nvakuutti, että hän oli. Hän pyysi myös minua tulemaan hänen mukanaan\nkotiinsa pariksi päiväksi sopiakseni persoonallisesti Maijan kanssa,\nvakuuttaen, että se kävisi tavattoman helposti.\n\nEn epäillyt hetkeäkään. Minun täytyi tavata sisareni ja kuulla hänen\nvakuuttavan, että olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin. Erik\nei varmaankaan saapuisi vielä viikkoon aikaan, eikä matka missään\ntapauksessa veisi enempää kuin neljä päivää.\n\nEikä se vienytkään. Kahden ihmisen välillä tapahtuva ratkaisu ei kestä\nkauankaan. Rupattelu vain kestää päiviä ja viikkoja ja koko pitkän\nelämän ajan.\n\nEnsin tunsin helpotusta kaiken sen jälkeen, mitä olin mietiskellyt\nkohtauksestani hänen kanssaan, kun tapasin hänet niin hiljaisena ja\nrauhallisena ja myöntyväisenä. Mutta sitten tuntui tämä myöntyväisyys\nraskaalta. Oli yhtä helppoa saada hänet suostumaan mihin tahansa kuin\nvetää kelloa, jonka vieteri oli poikki; hän ei vastustanut ollenkaan.\nKun sanoin: -- käsitäthän minun tarkoittaneen hyvää juorutessani\nJaakolle, niin vastasi hän: -- tietysti, onhan selvää, että tarkoitit\nhyvää, j.n.e.\n\nHän oli muuttunut kaikessa. Hänen näköpiirinsä oli niin paljon ahtaampi\nentistään, hänen maailmansa niin pieni, ja omanarvontuntoa ei hänessä\nenää ollut. Ennen hän oli ylpeä siitä, ettei sairauden sattuessa\nantanut huomata mitään, tahtoen selviytyä siitä itse. Nyt valitti hän\nkovin ja pani koko ympäristönsä liikkeelle itsensä vuoksi.\n\nAinoan kerran oli hän vähän kaltaisensa silloin, kun hän laski leikkiä\nsiitä, että hän oli niin muuttunut. -- Oletko lukenut, kysyi hän, millä\ntavoin Antverpen valmistautui piiritykseen:\n\nKaikki rikkaat ja kauniit esikaupungit poltettiin ja tasoitettiin\nmaan tasalle, ja kaikki niiden puutarhat ja kauniit puistot hakattiin\nmaahan -- kaikki sen vuoksi, ettei vihollinen saisi suojaa linnoituksen\ntykkejä vastaan. Mutta kun kaupunki kukistui, niin ei vihollinen ollut\nollut niiden kantaman päässäkään. Se oli paljon kauempana ja ampui\nkaupunkia suoraan yli hävitettyjen esikaupunkien, jotka oli uhrattu\nturhaan. Makaan tässä ja ajattelen, että minun laitani on samanlainen.\nAjattelen mitä kaikkea olenkaan hävittänyt pitääkseni hallussani\nlinnoitukseni ja saadakseni tahtoni perille: kaiken jokapäiväisen\nmielihyvämme ja viattoman perheidyllimme. Ja sitten kohtalo iskee\nminua suoraan sydämeen ja minun täytyy antautua, ja nyt en voi olla\najattelematta: kun minun kuitenkin piti jäädä tänne, miksi en voinut\ntehdä sitä ilman kaikkea tätä touhua ja puuhaa, kaatamatta maahan\nesikaupunkejani, joissa ihanne asui, ilman kaikkia noita taisteluja\nJaakon kanssa, jotka ovat niin kyllästyttäneet häntä?\n\n-- Ellen minä olisi juorunnut Jaakolle, sanon minä --\n\n-- Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi\nnyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.\n\nKun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen,\nkuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.\n\n-- Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä\nmilloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele\nmitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja\nitsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä\njännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin\ntarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin\nheikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona,\näläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää\nkaikki asiat parhain päin!\n\n\n\n21. Kamillan uusi sydän.\n\n\n                                              Syyskuun 4 p:nä.\n\nMutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä\nalistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä\nolevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin\nristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian\naikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta,\nniin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen\nhuomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä.\nKaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä\nErikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin\nkeinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli\nollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja\nvoimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi\nhäntä kohtaan -- mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään\nvoinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin\nalkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä\nhäntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt\noikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä\nnyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.\n\nKenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin\nrakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää\ntehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin\nminä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa\nminulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin\nparkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi\nkotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle,\nettä olin huomannut sen itse -- ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan\nmielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut\nelämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin\nuudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut\nsitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja\nkatkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden\nolon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa,\nmitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden\nmusertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni\nterveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja\nitkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa.\nIhmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin \"Kamillalla on onnellinen\nluonne\", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki\noli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka\neivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä\näärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta,\njonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.\n\nTuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin\npitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni\nasunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni\nhänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän,\nettä elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä\nmuuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.\n\nErik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan,\nsillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle --\nheidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.\n\nOllessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut\nminua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain\nsaadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt\nja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä.\nSilmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja,\nselkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: -- Niin, nyt olemme\nkotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa\npäästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä\nsaan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette\npistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin\nsäädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko\ntapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.\n\n-- Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut?\nNiin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.\n\n-- Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen\nsuurusta?\n\n-- Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä\nvielä oikein valmiiksi.\n\nErik tuli luokseni keittiöön: -- Minun pitäisi kai oikein tervehtiä,\nsanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut\nhyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan\nuudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.\n\n-- Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän\non muuttanut pois. -- Sinulla on vain _minut_ nyt, sanoin.\n\n-- Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik\nja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut.\nMutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä\npääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden\nääressä seisominen.\n\nHerra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto,\najattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.\n\nHetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona,\nuudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta\nkullanruskeata päivettymistä.\n\nJa nyt alkoi rupattelu taas.\n\n-- Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele,\nkuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä\nkeskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.\n\n-- Niin, raskas sinä oletkin, sanoi Erik.\n\n-- Niin, tuo kuulostaa ihan siltä, kuin hän ei olisi tehnyt muuta\nkuin kantanut minua. Mutta sitä ei ole sentään usein tapahtunut, niin\nettei hän ole liikoja ponnistellut. Oikeastaan oli koko mies suureksi\npettymykseksi minulle, saatan sanoa Kamillalle, hän piti vain huolta\nitsestään, varasi itselleen parhaat palat ja parhaan paikan aina ja\njokapaikassa, niin, siitä en peruuta mitään.\n\n-- Bettan ei tarvitse tekeytyä niin säälittäväksi ja syrjäytetyksi,\nsanoi Erik hyvin rauhallisesti. Sillä hän pani kyllä ihmiset liikkeelle\nomasta puolestaan, minun tarvitsematta juosta häntä palvelemassa, eikö\nniin, Kurt?\n\n-- Kurt, sinä et _uskalla_ pitää Erikin puolta!\n\n-- Mutta jos hän sittenkin on oikeassa!\n\n-- Muuten lasken minä vain leikkiä, Kamilla, Erik oli hurmaava! Minä en\nkäsitä kuinka olisimme tulleet toimeen ilman häntä!\n\n-- Niin, mikä nyt on totta? kysyin minä.\n\n-- Oh, sen kait pitäisi vaimon sydämen sanoa hänelle! Minä\nhurjistuisin, ellei Kamilla olisi mielettömästi rakastunut mieheeni,\nmutta sitähän hän näköjään on. Joka tapauksessa, leikki sikseen,\nErikillä on ollut tavaton vaikutus minuun, enkö olekin muuttunut\nhiljaiseksi ja miellyttäväksi?\n\nÄäni, jolla tämä lausuttiin, oli luonnollisesti vastustamaton. Ensi\nkerran nauroin vilpittömästi tuolle hullunkuriselle Bettalle. Mutta\nettä hänen miehensä jaksoikin! Oliko hän nauranut kikahtuakseen ja\nmaannut kaksinkerroin tuolla tavalla puolitoista vuotta?\n\nTuodessani kahvin sisään, nauroivat he vielä yhtä kovin, he eivät\nensinkään voineet hillitä itseään nyt.\n\nKun kysyin tahtoiko Betta sokeria tai pitikö Kurt piparkakuista, niin\nminä, tietämättä miten, kaiketi herätin jonkun muiston, en tietänyt\nminkä, joka sai heidät kaikki kolme hilpeästi nauramaan. Keskustelu oli\ntäynnä viittauksia, ja minä vain en käsittänyt mitään. Erik koetti\ntoisinaan tutustuttaa minua tilanteeseen: -- Niin, näes, asia oli sillä\nlailla, että... Mutta Betta keskeytti hänet: -- Anna olla, Erik, se\nkuuluu niin hassulta jälkeenpäin sille, joka ei ole ollut mukana. Ja\nniin se kuuluikin.\n\nMonta kertaa huomasin Erikin tutkivasti katselevan minua: -- tuntui\nsiltä kuin hän olisi aavistanut, etten ollut oikein samanlainen\nkuin hänen lähtiessään. Tuntui siltä kuin hän ihmettelisi, etten\njoutunut huonolle tuulelle hänen selvän tuttavallisuutensa johdosta\ntoisten kanssa ja sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin hirveän\nhauskaa ilman minua. Hän näytti sentään hakevan jotakin merkkiä\nsiitä, sillä täytyihän sellainen olla olemassa. Mutta jumalan kiitos,\nsydämeni oli rauhallinen ja välinpitämätön, vapaa kateudesta tai\nmustasukkaisuudesta, minä vain iloitsin siitä, että hänellä oli ollut\nhyvä, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.\n\nHeidän mentyään tahtoi Erik auttaa minua keittiössä, mutta minä ajoin\nhänet heti pois sieltä, hän oli unissaan, ei tietysti ollut ostanut\nmakuupilettiä.\n\n-- Minä nukahdankin vähäisen, sanoi hän, mutta herätä minut kello 1,\nsillä silloin minun on kehitettävä valokuvat.\n\nHän sai nukkua kello puoli neljään, jolloin minä menin sisään ja\nistuuduin sängyn laidalle. Erik oli nyt nukkunut tarpeekseen, mutta me\nemme puhuneet mitään valokuvain kehittämisestä. Päinvastoin kertoili\nhän minulle niin vilkkaasti matkastaan, että olimme vähällä tulla\nliian myöhään päivällisille. Kuvaus oli nyt aivan toinen kuin äsken,\nkun Betta määräsi sen sävyn. Erikillä on todellakin oikea ruotsalainen\nrakkaus luontoon; oli selvää, että hän oli nauttinut äärettömästi\ntuolla pohjoisessa, jossa suuret joet virtaavat laajojen metsien halki.\n\n-- Sinusta olisi varmaan pitänyt tullakin jahtimestari, sanoin lopulta.\n\n-- Vielä mitä, vastasi Erik, pankkimiehen toimellakin on sisältönsä.\n\nTuttavallisesta yhdessäolosta hän puhui varsin vähän. -- Tiedäthän itse\nminkälaisia he ovat, sanoi hän.\n\n-- Tunnen heitä niin vähän.\n\n-- Niin, yhdentekevää.\n\nRosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme,\nja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti\nkun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja\noli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa\nensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää\ntuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin\nsuuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin\nBettakin?\n\n-- Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu\nkuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä\nmoitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.\n\n-- Etkö tahtoisi minun sitten olevan Bettan kaltainen? kysyin\nihmetellen.\n\n-- Sinä olet pikku hupakko, sanoi Erik.\n\nKerroin olleeni Maijan luona ja että hän oli sairas. Mutta jutun\njatkoa en kertonut, ja sen vuoksi loppui se puheenaihe pian. Kuljimme\nääneti Käsityöläiskatua eteenpäin, ja kaksi kertaa pelasti Erik minut\nhengenvaarasta, kuten hän sanoi, toisen kerran tempaistessaan minut\nraitiovaunun tieltä sillalla, ja toisen silloin, kun hän esti erään\nautomobiilin ajamasta ylitseni.\n\n-- Minä en käsitä, sanoi hän, mitenkä sinä voit tulla toimeen yksiksesi?\n\n-- Siten, että kun olen yksikseni, luotan itseeni.\n\n-- Ei kait noin pieneen itseen ole mitään luottamista.\n\n-- Oh, saatpa nähdä, Erik.\n\nOlimme portin edustalla. Taaskin loi Erik minuun saman tutkivan\nkatseen, aivankuin hän olisi yksinkertaisissa sanoissani huomannut\njonkun salatun tarkoituksen.\n\nMutta kun nyökkäsin hänelle hymyillen, niin hymyili hänkin\nystävällisesti vastaan.\n\nHeti sen jälkeen olimme ovemme edustalla ja ojensimme molemmat\nyht'aikaa avaimemme avataksemme oven.\n\n-- Tahtoisin tietää kuinka kauvan avaimemme sopivat samaan lukkoon,\nsanoin minä.\n\n-- Ei kukaan tiedä elämänsä pituutta, vastasi Erik.\n\n\n\n"]