[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqqY-P3OSECir-L-B0F6J70JzEZNbkDgh7K6RwY1Qvzg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2546,"Kuoleman riemuvoitto","D'Annunzio, Gabriele",1863,1938,"2546-d-annunzio-gabriele-kuoleman-riemuvoitto","2546__D'Annunzio_Gabriele__Kuoleman_riemuvoitto","Romaani","romaani",[],[],"fi",1894,1916,86786,577482,false,66107,[23,24],"Italian fiction -- Translations into Finnish","Italy -- Fiction",[26],"Novels","\"Kuoleman riemuvoitto: Romaani\" by Gabriele D'Annunzio is a novel written in the early 20th century. The story explores themes of love, despair, and existential reflections, focusing on the complex and tumultuous relationship between the main characters, Ippolita and Giorgio. As they navigate their emotions in the backdrop of their surroundings, the novel delves into the duality of life and death, love and loss.  The opening of the novel sets a dark tone as it begins with a scene where Ippolita and Giorgio witness a crowd gathered around a shocking event—a possible suicide caught in the dreary air of March in Rome. This incident serves as a precursor to the emotional turbulence that follows, foreshadowing the struggles they will face in their relationship. As they walk through this somber atmosphere, their conversation reveals an underlying tension, with both characters expressing concerns about fading love and the haunting specter of death. The scene captures the fragility of their bond against the backdrop of mortality, setting the stage for a deeper exploration of their feelings as they grapple with desires, insecurities, and the weight of their past experiences. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hahl, Jalmari",299,"Psykologinen romaani kuvaa Giorgio Aurispan ja Ippolita Sanzion välistä intohimoista mutta tuhoisaa suhdetta. Teos käsittelee kuolemaa, himoa ja sielunelämää Friedrich Nietzschen filosofian sävyttämässä ilmapiirissä. Kerronta alkaa Roomassa todistetun itsemurhan varjossa.","Gabriele D'Annunzion 'Kuoleman riemuvoitto' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2546. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMAN RIEMUVOITTO\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGABRIELE D'ANNUNZIO\n\n\nItaliankielestä suomentanut\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\n\nHelsingissä\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1916.\n\n\n\n\n\n\n     On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen\n     nähden päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko\n     niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai\n     korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne\n     ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja,\n     jälkimäisessä tapauksessa airuenhuutoja, jotka kehoittavat\n     urhoollisimpia urhoollisuuteensa.\n\n                          Fr. Nietzche.\n               Jenseits von Gut und Böse, Aph. XXX.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Menneisyys.\n  II. Koti.\n III. Erakkomaja.\n  IV. Uusi elämä.\n   V. Tempus destruendi.\n  VI. Voittamaton.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nMENNEISYYS.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa\nalempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:\n\n-- Mitähän lie tapahtunut?\n\nHäntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi\nkättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.\n\nGiorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:\n\n-- Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.\n\nHän lisäsi:\n\n-- Tahdotko, että käännymme takaisin?\n\nIppolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon\nvälillä. Sitten hän vastasi:\n\n-- En; jatkakaamme.\n\nJa he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.\nVaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.\n\nTuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan\nusvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.\n\n-- Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. -- Joku on surmannut\nitsensä.\n\nMolemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat\nmitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta\ntyökansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua;\nheidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista\neläimellistä hämmästystä.\n\nPaikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.\n\n-- Se on jo poissa -- huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli\nkumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja\nihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei\ntoinen enää saanut nauttia tuosta näystä. -- Se on jo poissa. -- He\nkantoivat sen jo pois.\n\n-- Minne?\n\n-- Santa Maria del Popoloon.\n\n-- Kuolleenako?\n\n-- Kuolleena.\n\nToinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä\nvillahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi\näänekkäästi:\n\n-- Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?\n\nHänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä,\nja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin\nkarvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt\nmaanalaisista onkaloista.\n\n-- Mitä siitä on jäänyt jälelle?\n\nAlhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle.\nKatselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He\nsaattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.\n\n-- Hieman verta -- vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan\nkärjellä etsien jotain verilätäköstä.\n\n-- Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.\n\nAjuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä\nolijat eivät voineet nähdä.\n\n-- Hiuksia.\n\n-- Minkä värisiä?\n\n-- Vaaleita.\n\nÄänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä\noudoilta.\n\n-- Giorgio, lähtekäämme pois! -- rukoili Ippolita, mieli\nkiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa,\njoka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen\nhoukuttelemana.\n\nVaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti\nkiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui\nilmeisenä kasvoissa.\n\nGiorgio virkkoi:\n\n-- Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.\n\nJa Ippolita:\n\n-- Se on totta.\n\nÄäretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita\njatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:\n\n-- Rakkaus parka!\n\n-- Mikä rakkaus? -- kysyi Giorgio hajamielisenä.\n\n-- Meidän rakkautemme.\n\n-- Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?\n\n-- Ei ainakaan minussa itsessäni.\n\n-- Minussako siis?\n\nVaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän\ntoisti, katsoen Ippolitaan:\n\n-- Minussako? Vastaa.\n\nIppolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.\n\n-- Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.\n\nVaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien\nkoettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:\n\n-- Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa,\nmutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja\njoka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.\n\n-- Mitä merkkejä?\n\n-- Pahoja merkkejä, Ippolita... Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla\njoka hetki olla niin tarkkanäköinen!\n\nIppolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat\nrakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin\ntunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän\nsisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin\nja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin\nvastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa\ntoisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.\n\nIppolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa\nrypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli\nhäntä ärsyttävästi hymyillen.\n\n-- Näin se alkaa -- Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera\nhymy, silmissä tuo terävä katse. -- Sinä tunnet sielusi pohjalla\nlevottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa.\nOllessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee\nminua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et\nvoi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen\nääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja\nkäsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin\nvastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.\n\nIppolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.\n\nTämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen\nkiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan\nmyös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi\nkiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna\nsanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä\noli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin\nyksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli\nsitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin\nvuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen\ntunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten\nvaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa,\ntäyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden\npsykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät\nkaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi\nkeinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.\n\nGiorgio jatkoi:\n\n-- Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella\nihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa\nrakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten\nkaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää\nrakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes\nkaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää.\nOletko ajatellut sitä?\n\nIppolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:\n\n-- Kaksi vuotta!\n\nHe kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti\nvakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut\nkulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via\nFlaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean\nlähistön; harvoja sadepisaroita tippui.\n\n-- Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä --\nalkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. -- Ja\nkuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.\n\nIppolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten\nhän sanoi oudon lempeästi:\n\n-- Miksi kaikki nämä pahat sanat?\n\nJa hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat\njälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen\nsalaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti\nrakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa,\nhän lisäsi:\n\n-- Mikä sinun on?\n\nGiorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta\näänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi\najatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin\nitseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen\nolemuksensa.\n\n-- Mikä sinun on? -- toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin\naistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.\n\n-- Mikäkö minun on? -- Giorgio vastasi. -- Rakastan.\n\nHänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden.\nPaljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä\nkoko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa\npohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi\nvääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän\nja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut\nminkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta.\nHänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon\nluonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti,\nrakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista.\nJa tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties\nkuolemaan asti.\n\nKun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:\n\n-- Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?\n\n-- No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. -- Mutta\nvoitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati\ntulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko\ntodistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä\nomistan sinusta?\n\n-- Kaiken.\n\n-- En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin\nomistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet\nsisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan\nintohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi,\ntunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana\non epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä.\nSinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin,\nolemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut\ntoisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi\nalla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja\nehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista,\neikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo\nsinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita.\nEnkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee\nnykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään!\n-- Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla\nerityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen\nsinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus\npanee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa\nmuiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien\nalakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö,\njoka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä\nsinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet,\npoistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan\nyksinäisyyteen.\n\nKymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse\nmitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin\net vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää\npuhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua;\npelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean\nsakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin\nlaskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa\nsydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä\nkysyn sinulta: -- Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: -- mitä\nsinä ajattelet? -- Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne\nminun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja\ntuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa,\nettä minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli,\npuristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma\non kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä\nalakuloisuutta, joka seuraa?\n\nIppolita sanoi:\n\n-- Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties\nrakastan enemmän.\n\nTaaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä\nmiestä.\n\nIppolita virkkoi:\n\n-- Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi.\nAjatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on\nyhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden\nviehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä\nja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä\nkun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran,\nkuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä\nväärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.\n\nVaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta\nlauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:\n\n-- Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.\n\nTuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui\nhänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli\npahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä\näänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran\nhän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja\nhellämielinen hoitajatar.\n\n-- Näethän, -- hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, --\nsinä saatat minut väärälle tolalle.\n\nGiorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä\nkiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.\n\nÄskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat\npitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat\nyhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän\nlyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania.\nRikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi\nMariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.\n\nGiorgio ajatteli:\n\n-- Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko\nhän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva\ntotta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja\nalituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin\nsen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: -- esineille,\njotka kuvastuvat hänen silmiinsä...\n\nGiorgio katsoi häneen. -- Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on\nkalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas.\nKun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän\nhymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta,\nmelkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu\naina...\n\nGiorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen\nsukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän\nvälillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin\nkevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen\nnauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. -- Hän on\nhyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä,\nintohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus.\nHänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati\nhaaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä\nen voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani\nhäntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä\neivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen\nmuuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen\nkaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.\n\nHänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin... Mitä Ippolita kertoikaan\nminulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen\nkoomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa\nMilanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä... Miten hän oli\nnauranut!... Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi\nolla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen\nkirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.\n\nHän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla\nselvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä\nsyntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton\nnaurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi\nhilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli\nmuka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista\nelämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa.\nHänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän\nmuisti erään kirjeen kohdan --\"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja\nystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa.\nTunnethan Milanolaisten herttaisuuden.\" -- Hänen mielestään kohosi\nkuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä,\nasianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle\nkätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän\njokapäiväisyyteen.\n\nSinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli\nkestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota\nrakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä\nhetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. -- -- Mitä Ippolita\ntekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän\nniihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee?\nAinaisia kysymyksiä ilman vastausta.\n\nEdelleen hän hautoi mielessään tätä: -- Jokainen noista ihmisistä vie\njotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on\nollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia\nne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä\non senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät\nhimokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen\nhimokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on\nalttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen,\nkun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti\nei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta,\nvaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis\nmahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen\nnaisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?\n\nHän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät\nhänen sisäisiin mietteisiinsä.\n\n-- Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä,\nellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua.\nRakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä\nnautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan\nohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät,\njotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni\nepämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut\nnaisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni\nrakastajattaren salissa: -- Millainen lienee hänen tapansa rakastaa?\nMikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen\nsitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta\nhitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet\näkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni\nIppolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee\nmiehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen\nsieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman\nvälähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja\nluulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä\ntodistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön\nja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin\nruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei\nole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee\ntuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen\nkatseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.\n\nIppolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:\n\n-- Mikä sinun on? Mitä ajattelit?\n\nJa Giorgio vastasi:\n\n-- Sinua.\n\n-- Miten?\n\n-- Pahasti.\n\nIppolita huokasi. Sitten hän kysyi:\n\n-- Tahdotko, että menemme?\n\nHän vastasi:\n\n-- Menkäämme.\n\nHe nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat\ntulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:\n\n-- Kuinka surullinen ilta, rakkaani!\n\nHän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä\nalakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio\nyltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä\nkuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä\nkaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui\njoku sadepisara.\n\n-- Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. -- Mitä aiot tehdä?\n\nHän vastasi epätoivoisena:\n\n-- En tiedä, mitä tulen tekemään.\n\nSeisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä\nheille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He\ntiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan\nheidän puolustamattomille sieluilleen.\n\n-- Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.\n\nHänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi\njonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja\nvastasi:\n\n-- En tahdo.\n\nMutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: \"Tätä yötä et kestä kaukana\nIppolitasta, se on sula mahdottomuus.\" Ja tajutessaan tämän sulan\nmahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi\njonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta\nylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka\nhäntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: -- Minä en voi olla erillään\nhänestä; tänä yönä en sitä voi. -- Hänellä oli se tuntemus, että oli\noudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen\nmieleensä.\n\n-- Giorgio! -- huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen\nkäsivarttaan.\n\nGiorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet\nkatselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan\nsiihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:\n\n-- Peloittaako sinua?\n\nYhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:\n\n-- Vähäsen.\n\nGiorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla\noleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä\nnäkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli\ntuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan\ntuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon,\nvaaleatukkaisen, verisen pään. -- Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut\nitsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä\nnopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa.\nHän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion,\nisänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan:\n-- kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä;\npitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen\nvihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin\ntällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. -- Jospa minä syöksyisin\ntuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous.\nKadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta\nkivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua\ntuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne.\nHänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: -- vähitellen\ntapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden\nyltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä.\nMielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.\n\nKääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman\nsuurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut\nniiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa\nhänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle\nominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat\ntunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa\nrajattomasti.\n\n-- Suljetaan!\n\nTämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.\n\n-- Suljetaan!\n\nHuudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana,\njonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille\nrakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että\nolivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat\naskeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla\nteillä:\n\n-- Suljetaan!\n\n-- Kirottua! -- huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja\ntuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.\n\nTrinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti\näärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa.\nMuutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa\nnäyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita\ntippui.\n\n-- Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? -- kysyi Giorgio.\n\n-- Tulen, tulen varmasti.\n\n-- Tuletko pian?\n\n-- Tulen kello yksitoista.\n\n-- Jos et tule, minä kuolen.\n\n-- Tulen kyllä.\n\nHe katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.\n\nHellyyden valtaamana Giorgio kysyi:\n\n-- Voitko antaa minulle anteeksi?\n\nTaaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.\n\nGiorgio sanoi hiljaa:\n\n-- Jumaloin sinua!\n\nIppolita virkkoi:\n\n-- Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.\n\nHe olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin\nCapo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen\npoistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen\nmyymäläikkunoiden heijastuksesta. -- Nyt hän menee luotani. Hän\npalaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu\npäältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä\ntulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä.\nElämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa,\nalentavat häntä... Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien\ntuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. \"Oi, miksi\nemme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa\nelämäämme?\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään\nGiorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa,\njoka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.\n\nOllen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:\n\n-- En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.\n\nMutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:\n\n-- Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on\nvälttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.\n\nHän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.\n\nTämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori\nmies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla\nelämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi\nseikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä,\nvaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli\nolemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä\ntarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä\nnöyryytyksiä.\n\nHän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman\nnololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:\n\n-- Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi.\nMinun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan\nvähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.\n\n-- Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan\nvälinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut\nosannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän\nkäytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät\nsauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. -- Sinä saatat minut\nhämmästymään.\n\nExili hymyili.\n\n-- No, älä nyt ole häijy -- hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö.\n-- Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne\ntakaisin huomenna.\n\nGiorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.\n\n-- Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.\n\nPalvelija löysi avaimet.\n\n-- Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.\n\nPalvelija ojensi hänelle lompakon.\n\n-- Voitte mennä.\n\nKun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi\nväkinäisesti hymyillen:\n\n-- Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?\n\n-- En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.\n\nGiorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen\nlaidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän\nhuomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:\n\n-- Sinulla on jalo sydän.\n\nHän katseli ympärilleen.\n\n-- Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.\n\nHän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti\nkotelonsa sikaareilla.\n\n-- Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?\n\n-- Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.\n\n-- Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa... Onko hän\nvielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on\nmatkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.\n\nHän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän\nloruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää\nlikööri-pullon.\n\n-- Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen\nraha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari\nkuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties\ntulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti... luultavasti et häntä\ntunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen\nmies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi\ntakaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä...\nTuolla Montilla on paljo rahaa.\n\nHän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui\nkateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen\nlasin.\n\n-- Nukutko, Giorgio?\n\nGiorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut\nkaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä\ntykytykset peitteen läpi.\n\n-- Giorgio!\n\nTämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.\n\n-- Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?\n\n-- Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. -- Katsohan,\nkilpikonnanluinen hiusneula!\n\nHän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja\nlaski sen sitten peitteelle.\n\n-- Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja\nimartelun sekainen väre. -- Näkemiin siis.\n\nHän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen\nalta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.\n\n-- Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.\n\nHän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan\nmyrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHuhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.\n\n-- Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa -- sanoi\nIppolita. -- Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken,\nmissä tahansa, mutta poissa täältä.\n\nGiorgio virkkoi:\n\n-- Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?\n\n-- Muistan.\n\n-- Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä...\n\n-- Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen...\n\n-- Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin\nsuuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.\n\n-- Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!...\n\n-- Sinulla oli kuitenkin niin kiire...\n\n-- Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he\nkoskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään\nasti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!...\n\n-- Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen\nvuosipäivä.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Ja kuinka päivä paahtoi.\n\n-- Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa...\n\n-- Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki \"Espanjan torin\"\nkukat.\n\n-- Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle\nniitä niin paljon kaulaan, hihoihin... muistatko?\n\n-- Muistan.\n\n-- Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.\n\nIppolita hymyili.\n\n-- Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin\npoimussa.\n\n-- Niin, sinä sen kerroit.\n\n-- Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen\najattelin... Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.\n\nSitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:\n\n-- Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista\nvuosipäivää?\n\n-- Minäkö? En?\n\n-- Enkä minäkään.\n\nGiorgio ajatteli: -- Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa\naavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota\njuuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista\nsäälivää hyväntahtoisuutta tuntien. -- Nyt Ippolita on vapaa. Mutta\nmiksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle\nkuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut\nrakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon\nsilloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta.\nSeuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.\n\nTämä virkkoi:\n\n-- Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.\n\nHuomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: \"Tiedätkö,\näiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle.\" Olen siis valmistanut\nasiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun\nvaan järjestää asia.\n\nHän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa\nhymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota\njokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen\nse helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän\nvielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. -- Minkätähden minä niin\nsuuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun\niloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä\npäähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja\nloukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen\ntekoon!\n\n-- Emme kuitenkaan voi -- näin Ippolita huomautti, -- lähteä liian\nkauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä\npuita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.\n\n-- Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.\n\n-- Hakekaamme yhdessä.\n\nHän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin\neteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä\noli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen\nkatkelman.\n\nGiorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta\nkaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän\ntavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata\nsyntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä\nkaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita\nkäyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut\nkantanut safiiri-korvarenkaitaan. -- Ehkä hän on uhrannut ne perheen\nrahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen\nahdinko. -- Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin\ntuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: -- Kun hän on väsynyt\nminuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan,\njoka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa\nhänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin\nolla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu\npikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän\ntulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa\nmitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle\nmieluisa.\n\nHänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä\nrakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin\noloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin\nlemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti\nulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä,\ntehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan\ntuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta\ntulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut\nhänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen\nolennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia\nlankeemuksia.\n\nIppolita sanoi melkein vaikeroiden:\n\n-- En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto... Tässä on\nOrvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,\nJesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;\nPyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian\npalvelijain luostari.\n\nHän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän\npurskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan\nhuulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka\nsaattoi hänet lapsen kaltaiseksi.\n\n-- Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.\nLähdemmekö Orvietoon?\n\nGiorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen\nsydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden\nvaltaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä\nvälkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten\nihailee kaunista tuomiokirkkoaan.\n\n-- Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa\nkarstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa\nkaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: -- ikkunat\nsuljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka\nkulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista\nsairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella;\ntorni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka\nlyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.\n\nIppolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä\nolisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:\n\n-- Mikä rauha!\n\n-- Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin\nsadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin\npois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden... Oi, mikä\nrauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar,\ntai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta;\ntahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun;\nhieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota\nkirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä\nsisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin\npoimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta\nsokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta;\nja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten\nneitseellisten verhojen takana.\n\nIppolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän\nvälittömänä:\n\n-- Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.\n\nHän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen\nkäsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan\nnautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:\n\n-- Kerro minulle edelleen.\n\nGiorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan\nmielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.\n\n-- Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.\n\nHän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista\nihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä,\nlempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen\nmielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli\nvakava ja viehkeä -- _gravis dum suavis_.\n\n-- Puhu minulle! soperteli Ippolita.\n\nKuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut\nkilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman\nosan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen,\nettä meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde\nOrvietoon.\" -- Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.\n\nHän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli\nlapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt.\nGiorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja\nIppolita kaukaisten muistojen heijastuksen. \"Uusi kauneuden näky tuntuu\nikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot\nhenkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta.\"\n\nHe päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla.\nMäärähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän\ntäynnä levotonta iloa.\n\n-- Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi\nIppolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien\nkatseiden suuntautuvan häneen. -- Kauankohan vielä viipyy lähtöön?\nJumalani, kuinka vapisen!\n\nHe toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi\nmielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme\nmatkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.\n\n-- Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.\n\n-- Sanon sen sinulle myöhemmin.\n\nUteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla\noli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki,\njonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman\nnavan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa\njohonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen\nsaaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta\npilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja\nilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen\nsinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen\nliekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten\nhän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä\nkatseella.\n\nIppolita etsi jotain muistojen kätköstä. -- Missä hän oli tuon parin\nkohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta\nhän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat\njotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.\n\n-- Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.\n\n-- Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen\nenne. Tiedätkö, missä he olivat?\n\n-- En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.\n\n-- He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun\nsinuun tutustuin...\n\n-- Aivan oikein; nyt muistan!\n\nHänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.\nUudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.\n\n-- Mikä hyvä enne!\n\nHän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen\nalakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen\npiilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon:\n-- kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen\nkuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen\npulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri\ntammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai\nkaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu\nsekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.\n\nTämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen\nystävänsä puoleen, kuiskasten:\n\n-- Ajatteletko sinäkin sitä vielä?\n\nHän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa\nhänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään\nyksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä\nmatkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään\nväristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja\nniin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman\nturtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen\nliikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan\nverhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet\ntorkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa \"Lyceum\". Kolmas\nmatkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.\n\n-- \"Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa,\nkun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä\ntahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun\nja orvokkien tuoksua.\" Giorgio antautui täydelleen muistojensa\nhellittämättömään pyörteeseen. \"Olisinko voinut kuvitella omituisempaa\nja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen\nkirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun\nomasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni\nedessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko\nrakkauteni jotain unenomaista.\" Tuon kevyen huumauksen alaisena hän\nviipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään\nmelkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. \"Joku vihkisavu --\njyvä... orvokkivihko...\"\n\n-- Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, -- sanoi Ippolita hänelle hiljaa.\n-- Tyynesti kuin lapsi.\n\nSitten hän hymyillen lisäsi:\n\n-- Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu\ntämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.\n\nJa hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien\nlomitse.\n\n-- Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio.\n-- Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen\nkasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa\nvalossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi.\nIppolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten\npitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!\n\n-- Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.\n\nVeturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.\n\n-- Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian\npitkälle?\n\n-- Enpä suinkaan!\n\n-- Hyvä. Kysyhän.\n\n-- Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.\n\nGiorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.\n\n-- Albano? -- hän kysyi.\n\n-- Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko\naikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt\nastua junasta Cecchinassa, hyvä herra.\n\nIppolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet\nhämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen\nrakastajaansakin.\n\n-- Mitä tehdä?\n\nKaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.\n\nGiorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta\nja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua.\nHerra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin\nauringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta\nmielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.\n\n-- Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi\nvakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään\nmaisemaan. -- Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä\njälleen!\n\nSitten hän kääntyi Giorgion puoleen:\n\n-- Entä nyt?\n\nMuudan asemamies ilmoitti heille:\n\n-- Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.\n\n-- No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. -- Nyt on kello puoli\nkolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini\ntämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni.\nPysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.\n\nHän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä\niloisiksi.\n\n-- Missä on Segni? Missä on Paliano?\n\nLähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät\nkaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi\nainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa\nsinne tänne.\n\nSade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa\nasematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka\ntuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet,\njoiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui\nneliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä\nliköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla\npäällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta.\n\n-- Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä -- Segnissä on\nGaetanon pikkuravintola.\n\nTuo nimi nauratti häntä.\n\n-- Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi\nvuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin...\n\nUudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman\nhetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa.\nUsvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään\nrankkasateen alla.\n\n-- Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se\noli syntynyt jo ennen tuota päivää.\n\nIppolita pani vastaan.\n\n-- Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi\nhellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen\nmieltään. -- Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet\nsytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille...\nMinä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin\nkuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa,\nhiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain\nihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni... Enkö koskaan ole\nsinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta\ntalosta... On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu\npyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta,\nmielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus?\n\nHänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut,\nvaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka\nnäytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon,\nhän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.\n\n-- Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa.\nLuulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin\ntaidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä\nkuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai\nkolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin\nerityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En\nole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin:\n\"Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan\nverta suonissaan.\" Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut\nruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja,\njotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen,\njoka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin\nhiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä\nsinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan:\nnäen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn\näkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.\n\nIppolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden\nilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa\nentisajoilta.\n\n-- Olin todella kalpea, hän sanoi. -- Olin noussut tautivuoteelta vasta\nmuutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin\nkatsonut kuolemaa silmiin.\n\nRaju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän\nympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös\njuurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa\nluonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa,\ntässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan\nitsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu\nkärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa.\nHengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän\nkurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna\nkuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään\noma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan\nmolemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista\nseikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun\nnuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja\npalasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa:\nauttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.\n\nHeidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan\naikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä\nkuolleita esineitä.\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.\n\n-- Entä mikä sinun on? -- kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.\n\nEi kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat\nuudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa.\nHeikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja\nsammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen\nhimmenivät.\n\n-- Ippolita Sanzio -- sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin\nolisi tahtonut nauttia sen suloudesta. -- Kuinka sydämeni sykki, kun\nviimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin\ntuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani,\njoka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi\nliikutettuna ajattelin neti: -- Jospahan huuleni jälleen saisivat\nomakseen tuon nimen! -- Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein\nkiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut\ntakaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni\noli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin\nolit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus!\nElin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja\nylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni\nSgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit\npoistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran\nkatseesi kohtasi minut -- kenties sen vielä muistat -- kun tapasimme\ntoisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.\n\n-- Muistan kyllä.\n\n-- Seurassasi oli lapsi.\n\n-- Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.\n\n-- Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin\nmerkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin\nkalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni...\n\n-- Sinä arvasit.\n\n-- Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi.\nElin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti\ntulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin\ntaloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua!\nAamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa\nja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka\naukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden\ntajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät\nsiirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä\npäivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia,\nmissä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin\nmelkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi\nsinun nimesi.\n\nIppolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa\nkun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa\nalkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne\nkenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?\n\n-- Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää -- jatkoi Giorgio\n-- en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja\nsalaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan\nvarrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli\nsuljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin\nsisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä\nriippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään\ntakana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa\npapille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon...\nOh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä\npenkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa?\nSinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten\nfilosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister\nMartlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia,\nja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se\nnainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa\nnaislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia\nsilmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään\nvaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl,\njuutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin\nihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla,\noli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine.\nToinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti,\nCuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen\nfysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen,\noli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin\nalalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta,\njoka on syventynyt bramanismiin... Siellä oli vielä eräitä toisiakin:\nkaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä\ntutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille\nkysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.\n\nHän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon\nnäyn. -- Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia;\nmuutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti\njohtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä.\nSekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan\nkultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja\npitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat\nkynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten\nkeltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki\nvernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän.\nAlessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi\nleikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa\nedessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua\nnousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu\nnaurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin\nselkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman\nsuuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja\nkullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa\nkulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja\nkaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten\ntaivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden,\nohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu -- suitsutussavua tai benzoe-pihkaa\n-- liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa\nlasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä.\nJa tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille\nunelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa.\nSillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen\nunelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.\n\nNäin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä\nlyyrillisellä henkäyksellä.\n\n-- Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti.\nRoomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija,\nbuddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin\nfilosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään\nhuvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan\nedessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se\nole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean\nlämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan,\nmissä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä\nyhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin,\nhuumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä,\nkohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään\nunelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää\nIppolita Sanzion tulevalle rakastajalle!\n\nNauraen hän nousi.\n\n-- Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen\nmukaisesti.\n\nIppolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:\n\n-- Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.\n\nIppolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.\n\n-- Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.\n\nHe läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi\nhimmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä.\nPorrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä\nvalojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin\nsadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa.\nSadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.\n\n-- Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita\nja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!\n\nKello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan\nasemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.\n\n-- Milloinka saavumme Albanoon?\n\n-- Seitsemän ajoissa.\n\n-- Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen\nGiorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan\nravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen\nkanssaan.\n\nGiorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:\n\n-- Tahtoisitko taas mennä sisälle?\n\n-- En, hän vastasi. -- Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme\nnopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.\n\nSanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion\nkäsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja\nmielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan,\njoka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa\nilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä\npanna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon\nentisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion\nsilmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin\nsilloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota\ntuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että\nainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli:\n-- Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin\nolen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen;\nkuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys\npainaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: -- Ehkä Giorgio on väsynyt\nminuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen -- hän\npettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun\nenää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan\nharvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin;\nkuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että\nhäntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta.\nMinkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän\nnojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin\najatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.\n\n-- Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista,\nja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle,\näänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn,\nvallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä\nsuutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan\nsisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me\nrakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti\nminua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa\nmeitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja\nherttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen\nveroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa?\nMinä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en\nollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän\non sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa\nvuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on\nantanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen\nhänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta\najatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.\n\nPainautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:\n\n-- Etkö ole onnellinen?\n\nGiorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan\nverhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja\nvastasi:\n\n-- Kovin onnellinen.\n\nJa sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.\n\nHe olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat\nkunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat\ntoisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin\nhellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät\nhe vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja\ntunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät\nikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen\nkäärittynä kiitävän ohi.\n\nIppolita sanoi:\n\n-- Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.\n\nGiorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.\n\nIppolita sanoi:\n\n-- Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.\n\nJa sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois\nsuun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen\nhiuksiaan ja sanoi:\n\n-- Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.\n\nHän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän\nhyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen\nylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen.\nJa Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan\nja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki\njälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten\nkaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.\n\nHymyillen sanoi Ippolita:\n\n-- Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin\nolemme kahdenkesken.\n\nHäntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio\nnousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi\nmuutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton\nhohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:\n\n-- Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy\nodottaa.\n\nTaaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja\nja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.\n\n-- Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita\njohtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. -- Kuinka meidän tulee\nhauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä\nvastanaineiksi.\n\nVäristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa\nvastaan.\n\n-- Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme\nvirittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.\n\nMolemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken\nsuloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja\nlupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde\nkävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He\nliittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin\nrajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan\nhalun kouristamina.\n\nSitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin\nolisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun\nhuoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen\nmajatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.\n\n-- Miksi teimme tämän?\n\nIppolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti\npäänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka\nkatosi varjoihin.\n\nMutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista\najatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän\nkun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei\nmikään tahto voi sulkea.\n\n-- Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.\n\n-- Sinua.\n\nGiorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti\ntekevät. -- Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin\nnyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon\nväkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin\nvilkkaasti sanoi: -- Ei, ei. -- Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet\nnoin surulliseksi. -- Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja\nseikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä\nkatse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina\nkesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla... -- Kauheta, kauheta!\n-- Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi\nlemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja\nsanoi:\n\n-- Kärsitkö?\n\nHän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta\nhän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän\npelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta,\nmutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt,\nselvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.\n\n-- Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys\nvihloi hänen korvaansa. -- -- Nouse, nouse, rakkaani, meidän on\nastuttava pois junasta.\n\nHän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi\nikkunan ja pisti päänsä ulos.\n\n-- On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan\nvuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.\n\nKuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti\npois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen\nilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.\n\nMelkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa.\nKuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet\nsyttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne\ntänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. \"Meidän täytyy olla\nonnellisia!\" -- Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion\nsisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja\nrauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä\nliian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja\nsiveänä yönä. -- Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia.\n-- Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut,\ntehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen\ntarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien\nvetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä\nja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin\nhäly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen\nkäytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli\nmuistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa.\nJokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla,\ntuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut,\nmenneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä\ntai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin\ntavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla,\nnuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat\nvaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden\nsuuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat,\nloivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn,\nminkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.\n\n-- Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön\nhiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään\nnojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty\npuolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu\npitsikoristus. -- En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.\n\nHänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.\n\n-- Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut\nainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina\nhänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka\nalla oli keinotekoisia kukkia... Muistan, että hän itki. Vanhusparka!\nNäen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset\nhiuskiehkurat ohimoilla.\n\nHän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin\nhehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä\nja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden\ntasainen ja jatkuva kalkutus.\n\n-- Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa,\njoissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat,\njoiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen\nkarvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein\njoka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan\nylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne\nympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni\nohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja\nminä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun\nääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta\nsuloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin\nahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen\nullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun\nsulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen... Korvissani soi\nvielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni\nmusiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa...\n\nMielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun\nsoittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman\nsamanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua\nmorsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi\nhetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.\n\n-- Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren\nhellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli\nluokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen\ntyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana.\nMe leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista.\nTurturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana\nja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli\nhuomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka\nkoetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me\nmolemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän\noli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet.\nPelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä\nirti höyhenen; sitten hän -- kauhistun sitä nyt ajatellessani -- kyni\nsen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut\nnauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty\nja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä\nhetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa,\nhuutavan ja yskivän vuoteessaan... Clarice livisti heti tiehensä\nportaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky\nkuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen\nminua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt\nhäntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä\nvielä.\n\nIppolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään\nloistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan\nhypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain\ntasainen ja yhtämittainen kalskutus.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä.\nHe olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien\nkamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy\nkun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he\nolivat katselleet \"Dianan peiliä\" joka tekee katsojaan saman kylmän ja\nläpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.\n\nHe tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain\nmatkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan\nkoossapitämää pientä tukkua ja sanoi:\n\n-- Katso! -- Sinun kirjeesi. -- Kuljetan niitä aina mukanani.\n\nGiorgio huudahti ilmeisen iloisena:\n\n-- Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?\n\n-- Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi\nainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni\nkäsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä\nluettavissa.\n\n-- Saanko nähdä? -- kysyi Giorgio.\n\nKateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten\nhymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.\n\nEi, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.\n\nHän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti\nja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin,\nniin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.\n\n-- Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen\nlukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle\nkirjoitinkaan?\n\n-- Hehkuvia sanoja.\n\n-- Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.\n\nLopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen\nvoittamana.\n\n-- No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme\nniitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.\n\n-- En; tänään on melkein kuuma.\n\nOli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen\nväreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten\nläpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo\ntäyttäneet tuoksullaan koko huoneen.\n\n-- Siinä on jo Pancrazio -- sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen\novelta.\n\nKelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä,\nehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista\nruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen.\nHän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän\noli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä\njapanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot\nsilmät.\n\n-- Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.\n\nTuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai\nlisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan\nja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava\npaimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä\nlautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.\n\nIppolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat.\nSitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja\njaettuina pienempiin tukkuihin.\n\n-- Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.\n\n-- Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja\nkahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.\n\nMolemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat\nlukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden\nrakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas\nmielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan.\nNiissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa\nkäsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet\nmelkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä\nmelkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta.\nEräs kirje sanoi: \"Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut\nsinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin;\nja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat\nsieluni pohjasta... Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan,\nyksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä!\nSellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää\nkauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton,\nvarma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun\najattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle\nvihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: --\nkuolema kouristaa minua.\"\n\nToinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: \"Teen\nyliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei\nenää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. -- Niin toivoton alakuloisuus\non minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa.\nJa päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia\nhautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa\nkurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta\ntuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan\ntämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku,\npysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan\ntappamatta.\" Sitten seurasi toinen: \"Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun\njo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien\nvälistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua,\nsielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää\nkuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat... Kaihoan sinua\nhirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi\njälkeä -- mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan\nolisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet\nsuudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan\novat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen\nminulle hyväilyn kaukaa... kaukaa... kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä\nonkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin\nsinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut?\nMinne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?...\nToimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut\nsynkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen\nlepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman\nliikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen\ntyyneyttä.\" Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo\nkirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä\npöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta\njuomaansa rauhallisesti höyrysivät.\n\n-- Muistatko? -- sanoi Ippolita. -- Se oli silloin, kun ensi kerran\nmatkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.\n\nGiorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä\nmielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää\nniitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei\nollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne\noli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten\nhimmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys\nhuumasivat hänet. Ja hän ajatteli: -- Olenko nyt siis niin kaukana\ntuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti\nmatkalle, oli suruni yhtä julma. -- Mutta hänen ei onnistunut\nsaattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa.\nYhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa\nkirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä\npurkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden\nsanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia\nkirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja\nväärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat\nniitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä\njälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee\nrakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden\nvaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat\nsekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä\ntahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen,\nhän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa\nliioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen\nkorupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat\ntoistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on\nenempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.\n\nGiorgio ajatteli: -- Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta,\nliioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se\nharvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka\npauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin\nselvittämättömään sokkeloon?\n\nMielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen\nhenkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin\noli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä\nonton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten\nyksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.\n\nEräässä kirjeessä hän luki: \"Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti\nMorteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo\nkolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat.\nSinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi\nsuudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: _muistele minua... muistele\nminua_!... Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti\ntaakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen\nja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne\nolivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta\nsen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo,\njotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin\nei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan.\nHe loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa,\nauttamattomasti poissa.\"\n\nHänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan\nistuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä\nvastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä\nkolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja\nulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli\nheidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan\nnäytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.\n\nToisesta kirjeestä hän luki: \"Minä epäilen. Sieluni on tänään\nvihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta\nmerelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää\nsinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää\nhyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan\nsääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko _vilpitön_? Mitä\najattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia\nkysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön.\"\n\n-- Tämä on niiltä ajoilta, -- sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä,\nelokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit\n\"Don Juanilla\".\n\n-- Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään\nkello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja\nrukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka,\njosta tulen sinulle kertomaan. \"Don Juan\" on pursien kuningas. Sinun\nlippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! -- Syyskuun 2:nen\npäivä. --\n\n-- Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät!\nMuistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi,\ntuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja\npyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?\n\n-- Tässä on kirje Veneziasta.\n\nSydän sykkien molemmat lukivat: -- \"9:nnestä päivästä alkaen olen ollut\nVeneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä\nsäteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa\nmerestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn\nsuruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut\naikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan\ntunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme\njoukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin...\" Toiselta sivulta\nhe vielä lukivat: \"Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin\nmielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre.\nKuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi\nkokonaan minun omani.\" Ja toisessa kohdassa: \"Venezian kauneus\non sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet\nvoimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties\nvaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka\nparhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli\nCaterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi,\nettä hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron\nkuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle\ntuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa\nja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan\nauringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita!\nMinulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi\nsinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar...\" Ja\nkauempana: \"Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs\nVeronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme\nRiminin San Giuliano kirkkoon. -- Olimme jotenkin alakuloiset tuona\niltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen\nvarsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko?\nSilloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen\nkerran! -- Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!\"\n\n-- Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus -- sanoi\nIppolita. -- Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut\nöisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä\nepäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin\ngondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun\naamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä\nvoinut sanoa sinulle sanaakaan...\n\n-- Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä\nhinnasta tahansa.\n\n-- Se oli ensi suuri varomattomuus.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä\nnyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.\n\nGiorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka\noli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät\nuudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet\nHotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää,\njolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä\nmaailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.\n\nNämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet\nviittaavat hänen huoliinsa: \"Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen\nsyynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton\ntunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden,\nvoidaksesi antaa minulle anteeksi. -- Tunnetko sen? Oletko varma siitä,\nettä minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se\nvarma, järkähtämätön vakaumus?\" -- Sivu sivulta intohimo kasvoi.\nSitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko:\nei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen\nkäänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut\nvoittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein\npaennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka\noli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut\nitselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa,\nsisarensa talossa.\n\nKauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla\noli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt\nkirjeet koskettelivat sitä. \"Et voi koskaan kuvitella, millaisia\ntuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän\nmielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin\nkouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi\npyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla... Näen\ntautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka\nvaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä.\nJa sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku,\nkäheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole\nmitään avun toivoa.\" Ja kolme päivää myöhemmin: \"Vaivoin saan sinulle\nkirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana\nsopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen\nja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut\nvastustamattomasti... Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen,\nettä tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja\nherätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että\nminulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan,\nsyvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani!\nNäen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla\nolevien hapsiesi sekavat vyyhdit...\"\n\nJa kauempana: \"Kirjoitat minulle: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut\nsinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en\ntahdo koskaan sinua jälleen nähdä! -- Olitko mieletön, kun näin\nkirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin\nen enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano\nminulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot\njälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita?\nSinun täytyy tulla terveeksi.\" Ja edelleen: \"Tänä yönä oli kuu\npilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin:\n'Mikä toivoton yö!' -- Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis\nyö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle\nkuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? --\nTodellakaan ei ole kaunis yö! -- Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä\nsinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat\naamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto\ntunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti.\"\n\n\"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää\ntutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni\nsinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole\nepäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan\nuusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä\ntäydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena\nyönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö;\nhieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä\npitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi,\nlaulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja...\"\n\nToipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja\nsydämelliset. \"Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on\neräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu\non niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen\ntuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa\nuhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja\njoiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää\nainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä\ntässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!\"\nJa kauempana: \"Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa\nruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä\npääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden\nhiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa\nvielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen\ntavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan\nsisältänyt!\" Kauempana: \"Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume\non ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän\nyläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään\nen ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen\nniin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja\nainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi.\nEilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina,\noli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin\nsilmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta\nhuojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin\nsisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo,\nettä hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä\nja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen\nviehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. _Mutta sinä sen\nymmärrät_. Tervehdin sinua.\" Kauempana: \"Yhä vielä olen surullinen.\nAistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen\npöydälle varisevan ruusujen terälehtiä -- viimeisten sisareni minulle\nantamien ruusujen. Ne lankeavat -- _suloisina, kuin sinun päässäsi\nsyntyneet ajatukset_. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten\nnauru ja meressä kylpevien lasten huudot.\"\n\nKirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta\nnämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi,\nepäluuloisiksi ja syyttäviksi, \"Kuinka kauas olet poistunut luotani.\nEikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu,\nkuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi\ntuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun\nilmapiirissäsi, iloitsee sinusta... Kirjoita minulle ja sano minulle,\nettä sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun\nomani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana\nminun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä.\" Ja edempänä: \"Minä\najattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen\nponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa\nminut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo\nkäsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja\nhellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä\nponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran\nkalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan... Onko tämä rakkautta? Ei\nsuinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille\nainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja\ntuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa,\njolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta.\" Lisäksi: \"En tule koskaan\ntuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan\nyhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun\nkoko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin\nsinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin,\nettä aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei\nlähde minusta... -- Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on\nyhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin\nnyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja\ntuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät\nvarjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja\nmelkein vihamielisin ilmein... -- Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen\npoiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja\nniiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän.\nNe tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina,\nkaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin.\" Kauempana:\n\"Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti\nloppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän\najan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton,\nettä henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni\nsitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja\nvuoropuhelu kuoleman kanssa.\"\n\nRoomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt\nodottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja\nsurulista välikohtausta. \"Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia\nvoittaen pysynyt sinulle uskollisena.' -- Mitä sillä tarkoitat?\nJumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti,\nja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin\non painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut\nsiihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama\nkatkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi\nkykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut\nlevottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää\nminulla on ollut jotain _sinua vastaan_ sydämessäni. En tiedä, mitä se\non. Ehkä aavistus, enneluulo?\"\n\nLukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha\nhaava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi\najatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli\nastunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä\nmielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä,\nIppolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat\nolivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa,\ntuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne\ntänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon\nhurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen\nkanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä -- kauheata muistella -- hänet\nomistaakseen.\n\nRiittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa\npään. -- Emme enää lue sen pitemmälle.\n\nMutta Giorgio tahtoi jatkaa. \"Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon\nmiehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta,\njoka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän\nkirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin\nsurullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on\nmyrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot\nsäästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa\nminä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta\najatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu\nuudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!\" Ja\nseuraavan päivän kirje: \"Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen\nkokematon tuska... Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut\nnähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin\nkoskaan ennen... Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata\nkauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi\nsydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet\nsinun ruumiiseesi... Kauheta, kauheata!\"\n\n-- Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme -- rukoili Ippolita uudelleen,\nottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään.\n-- Minä rukoilen, Giorgio. --\n\nHänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja\nhymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he\nmukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen\nja turha.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden\najoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen\nelämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta\nsinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden\ntuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia\nuhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja\nhellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa.\nTaaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan\nsyvään kuiluun.\n\nGiorgio virkkoi:\n\n-- Tämäkin on ohi.\n\nJa Ippolita sanoi:\n\n-- Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin\nsinun povellasi.\n\nHe katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen\nmielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He\nvaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta,\njoka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu\nkiihdytti heidän suruansa.\n\nGiorgio nousi ja sanoi:\n\n-- Se on sietämätöntä.\n\nVasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo\nennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen\npelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli\nkuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina\npäivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja\nGiorgio ajatteli: -- Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä\nalan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista\nvähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni\nkynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää.\nTulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus,\njonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi\nkidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä\nvoisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä\nkanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa?\nKahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä\nhuolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan\nsisar, sisar-rakastajatar, _gravis dum suavis_, unelmieni olento. Ehkä\nhän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin\nhelpoittaa elämääni.\n\nPysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:\n\n-- Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa\nminulle.\n\nHänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.\n\nIppolita vastasi:\n\n-- Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.\n\nGiorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus\nkaikui hänen sanoistaan.\n\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?\n\nIppolita vastasi:\n\n-- En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.\n\nHän loi katseensa maahan.\n\nIntohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.\n\n-- Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?\nNäetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?\n\nKasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan,\nhän virkkoi:\n\n-- Tiedäthän, että niin on laita.\n\nMatalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:\n\n-- Tunnet sairauteni.\n\nIppolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin\nolisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä\nhengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:\n\n-- Miten voisin tehdä sinut terveeksi?\n\nHe syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa\npohtivat samaa ja tekivät saman.\n\n-- Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon -- Matkustamme\nvieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin\npitkäksi aikaa kuin voimme... Ja sinä teet minut terveeksi.\n\nIppolita ei epäröinyt, vaan sanoi:\n\n-- Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.\n\nLohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen\nmatkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo\nkuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut\norvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel\nGandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut \"Dianan\nkylpyjen\" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: --\nMikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden\nlehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli\nhuutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen\nsukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät\nkasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli.\nLukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät \"Dianan kylpyjä\", tuon\nsalaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun\nmonistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli\nIppolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut\npeittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat\näärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. -- Joka\nkukka oli kuva.\n\n-- Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on\nlippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.\n\nPancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran\nanteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja\nonnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan\nkaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille \"muistoksi nimipahasestaan\",\npyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot\npurskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa:\nPancrazio Petrella.\n\nIppolita sanoi:\n\n-- Tallettakaamme tämäkin!\n\nTaaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia\nlahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa\nkasvoissaan.\n\n-- On aika lähteä, hän ilmoitti.\n\nKun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus,\njopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan\nolisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä\nhyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:\n\n-- Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin\nhuulin vakuutti hänelle Giorgio:\n\n-- Palaamme pian, palaamme pian.\n\nHeidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen\ntasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili\nohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin\nerosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin\nkuolla.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nKOTI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHuhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa,\njonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään\nmäärä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun\nkeskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.\n\nMutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä\ntuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi\nlykätä paluutaan synnyinkotiinsa.\n\nKun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne,\nmissä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka\nvähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi\nkatkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun\nkuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja\nmikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui\nvaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen\npitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista\nja eron tuottamasta surusta.\n\nJäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä\nkiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa\nolivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa.\nHän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan.\nSanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:\n\n-- Näemmeköhän toisemme jälleen?\n\nSuudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio\nhuomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja\ntämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi\nhänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.\n\nSaapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli\nniin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta\nei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta.\nHänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä\ntuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo.\nTuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut\nsukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana.\nTuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä.\nMuutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin\nveitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät\nhänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran\nkosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden,\nsotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti\nhäneltä hengityksen.\n\nÄiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen\nhänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja\nmainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän\noli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä\nhuutanut:\n\n-- Isäsi on halpamainen mies!\n\nJa hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta\nitkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko\nhänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.\n\n-- Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!\n\nKun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän\näänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä\nsyytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä\nmiestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä\npaisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä\netäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen\ntoisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä,\nettä hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi\nollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta,\nkuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.\n\nHän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui\nparvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta\ntarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin\nsiemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa;\nja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan,\nnäytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta.\nGuardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren\nympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.\n\nGiorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli\nyksi ainoa ajatus: se yö, joka on, _menee hukkaan_ onnelta.\n\nHän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen\nkavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä.\nHän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa\nnelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten\nhenkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli\nkuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.\n\nSe oli Gioconda täti.\n\n-- Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään\nGiorgiota.\n\nGiorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä\nkertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen,\npyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.\n\nGioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän\nontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta\nsairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan\nuskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa,\nmelkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä,\nheikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat\npyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan\nolivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten\nyksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka\nhänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille\nja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli\ntapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo\nruusu-likööriä.\n\n-- Siis -- hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa\nvälillä -- sinä siis olet palannut kotia... oi... sinä olet palannut...\n\nHän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää\nsanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta\nvastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti,\ntämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. \"Tämä\nkurja olento\", hän ajatteli \"joka on vajonnut inhimillisen alennuksen\nalimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on\nminun sukuani!\"\n\n-- Siis,... toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen\nsilmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.\n\n-- Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen\nväkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.\n\nVanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.\nHänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:\n\n-- Se ei tee mitään...\n\n-- Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän\nkouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja\nsitten tulen kirjoittamaan...\n\nVanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:\n\n-- Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.\n\nSitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin\nhengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta\nsuustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa\nsylkeä; ja hän virkkoi:\n\n-- Giorgio parka!... Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö,\nmitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus... Mene katsomaan\nkukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen\naina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä\nminun ainoa turvani.\n\nHän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan\nääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki\nbergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan,\noliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:\n\n-- Odota.\n\n-- Minne menet, Gioconda täti?\n\n-- Odota.\n\nOntuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi\nylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.\n\n-- Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?\n\n-- Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä\najattelee?\n\nHän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen\npoven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.\n\nHän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:\n\n-- Nyt jo riittää.\n\nHe jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista\nkadulle.\n\n-- Kenen on tuo valaistu ikkuna? -- kysyi Giorgio katkaistakseen\näänettömyyden.\n\n-- Oi, vastasi vanhus, -- Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.\n\nMolemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen\nliikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.\n\n-- Pane maata, Gioconda täti.\n\nHän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa.\nEräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui\npermannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin\nminä. Isäsi kerran potkaisi...\n\nGiorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky\nja muutamat Albanossa vietetyt hetket.\n\nHe saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden\nlöyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan\nja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen,\nnojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.\n\n-- Tahdotko tulla sisälle?\n\n-- En, Gioconda täti. Mene levolle.\n\nHyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä\npieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän\nhienoa sokeria pivoonsa.\n\n-- Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.\n\n-- Huomenna, huomenna, täti... Mene nyt levolle. Hyvää yötä.\n\nGiorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja\nsydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.\n\nTäysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana\nja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki\nlähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.\n\n-- Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti,\nhuutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. -- Ippolita.\n\nÄkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin!\nSe oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton\nnyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli\nohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä,\nettä puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi.\nSinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.\n\nJa hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen\npojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar:\nkähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa,\nhuonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen\näpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta\nvälittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden,\nmyyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan\nsaadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui\nkaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle\ntyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään.\nJa jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä\nhalpamaisin väkivaltaisuuksin. -- Sinä asut kaukana, sinä et tiedä,\nmissä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä,\nmitä me kärsimme... Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua\nhänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.\n\nGiorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti\nhillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan\nedessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä\nnainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan\nnoita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen\näitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!\n\nHän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan\nhänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli\näitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja\nkuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut!\nHän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein\nvaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli\njalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna\nyhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria\nMaggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli\nollut! Miksi nyt niin muuttunut? -- Poika kärsi jokaisesta hänen\nepäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä\nmuutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja\nhän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään,\nsiitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon\neteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!\n\n-- Ymmärrät, Giorgio? -- äiti yhä vaan ahdisteli häntä. -- Ponteva\nasiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet\npuhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.\n\nGiorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen\njärkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: -- Oi äiti, vaadi minulta\nkaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä\naskel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. -- Hänen\nolemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen\ntäytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna\ntoimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut\nhakata poikki kätensä.\n\nÄäni verhottuna hän vastasi:\n\n-- Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään\nsopivan hetken.\n\nHän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten\npyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä\ntästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan\npuhumaan. --\n\nHe jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:\n\n-- Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.\n\nHe asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:\n\n-- Millainen päivä!\n\nGuardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa.\nRaikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista\nSanta Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä\nkasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo\nikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi\ntaivaansinisille ilmoille.\n\nGiorgio ajatteli: -- En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä\naavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan\ntäältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla\ntiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan\nmitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja\nepämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni\nsisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. -- Ja hän ajatteli\nedelleen: -- Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on\nkaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja\nBellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana.\nTänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako\nrakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän\nmaailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä\nhän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät\nsydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja\nkatsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta\nulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun\najatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat\nelämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne\ntietävät _lopun_ lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana\nRooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin,\nolihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin\nhänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi _lopun_ tuntemus!\n\nHänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli\nverhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan\nsini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä\nseikkaa: -- Ilman häntä elämä on mahdoton!\n\nSinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen\ntuomiokirkon ovelle: -- He tulevat ulos.\n\nRuumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua\nkantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi\nniinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen\npalavia vahakynttilöitä.\n\nKahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät.\nTuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit;\nmuutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat\nloppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen\nlapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.\n\nKun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,\npunapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.\nRuumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.\nVaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.\n\nGiorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa\nihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä\nruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana,\nsoihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä\nkuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa\npuoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman\nkumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen\nloimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.\n\n-- Don Defendente parka! -- mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.\n\nSitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä\npojalleen.\n\n-- Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme\ntänne matoiseen maailmaan kärsimään.\n\nPoika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti\nhymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään\nhänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan\nharson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden\nleima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi,\nvoimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti\ntuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.\n\nRajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän\nilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen\näitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan\ntuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet\nnoihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä\nuhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti,\nhänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi\nhautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki\ntuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta\nitsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus\noli hänen sairaille hermoilleen asettanut.\n\n-- Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen\nmolempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.\n\n-- Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti\npelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten\nkostuttamina. -- Sano minulle, mikä sinun on.\n\nOi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki\nhänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova\nääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut\nsynkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon\nentisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.\n\n-- Oi, äiti, äiti.\n\nNyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla\nkyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja\notsaansa.\n\n-- Äiti parkani!\n\nHän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä\nkauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt.\nSuu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen\nnyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:\n\n-- Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?\n\nHän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten\nkeskeyttämällä äänellä hän sanoi:\n\n-- Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä...\nJumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko\nelinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää\nsinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en\nole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään\nsanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua\nniin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua,\nGiorgio... En voi nähdä sinun itkevän.\n\nHän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää\ntuskaansa.\n\n-- Katsohan -- sanoi Giorgio -- en enää itke.\n\nHän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin\nhyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä\nvielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen\nhenkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen\nvisertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla\npuhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli\nkuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen\nhäälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan\nkuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin\nrajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen\näitiä kohti.\n\nÄiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:\n\n-- Mikä huokaus!\n\nGiorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus\nkouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä\npois taistelusta.\n\nSamoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä\nvähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota\nhän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä\ntaas oudoksi olennoksi. -- Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä?\nPelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen\nterveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä\njo ollut ainiaaksi myrkytetty? -- Äiti ei enää voinut tarjota hänelle\nmitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut\nhäntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat\nheidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis\nsaattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.\n\nGiorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi\nylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti\nruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena\npehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat\nhuudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi\nvuoteelleen.\n\nLeväten selällään hän ajatteli: -- Minä siis elän, mina hengitän.\nMika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä\nlakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni.\nSe tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen\njoka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla\nja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä\npuuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä\ntuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa,\njota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen\ntakaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan\nsaavuta. Ehkä se on kumpaakin.\n\nPääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet\nedestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.\n\n-- Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on\nhervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti\nkehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi.\nJa sen sijaan riudun päivä päivältä -- joka päivä elämä pakenee minua\nlukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi\ntyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä\nsaa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin\nettä ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita,\njoihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen\npainon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja\nsaattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo\nosa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin\non minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo\nolemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta\nkuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.\n\nSanta Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä\njälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset,\njotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät\ntarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta\nvahaa.\n\nNämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen,\nhän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä\nhimmeästi oli tajunnut. \"Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja\nkellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella\nvahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka\npiti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat\nvielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain,\nmikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on\nerään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen\nrautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan\nlähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka\npisara polttaa poloista kättäni.\" --\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja,\njotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä\nistuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen\nja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen\npoika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen\nliljannuppuun.\n\nGiorgio istui isän ja äidin välissä.\n\nCristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui\nhermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin\nviidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä\nollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen\nliikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat\nomituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.\n\nHäntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako\nCristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina,\ntuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän\näkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi\non kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa\non täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä\nhän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta\nkuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati\nmiettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! --\n\nHän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina\nhymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti\npäätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.\n\nCristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö\nhe polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt\näitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen\nkäyttäymisensä ja eleensä. -- Mutta Diego! --\n\nGiorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista\nvastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen,\nristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen.\nTuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta,\nkokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut\nkaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman\nlihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla\npiilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä;\npunervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään\nja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat\nhipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä,\njotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.\n\nGiorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä\nvastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle\nvälinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen\n\"hyvään päiväänsä\". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso\nminua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän\nhuomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän\nmelkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään,\nmitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. --\n\nHänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti\nisään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.\n\nIsä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät\nlakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat\nhyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät\nsameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen\npeittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima.\nJokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen\nraivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet\nalituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha,\ntuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja\nluita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää\npahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka\npeittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen\npuoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen\nherkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.\n\n-- Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta\nsitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. -- Muistan tarkalleen,\nettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden\nouto pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen\ntuon miehen poika!\n\nHän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden\nalla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman,\ntummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun,\npunoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että\nviikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa\nihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha\nja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden\nharmautta, äkillisen kuoleman uhkausta -- kaikki nuo kurjat ja\nsurulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset\nheikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla\nvaltasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. -- Soimatako häntä? Hänkin\nkärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta\nvastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu\nsielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä\npiilee! -- Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. --\n\nJa heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen\nkuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen\nkuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä\nkuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta\njäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. -- Oliko äitini\nhäntä itkevä? --\n\n-- Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti\nhänelle. Etkö voi hyvin?\n\nJa Giorgio vastasi:\n\n-- En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.\n\nHän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne\npäin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin\nsanat: \"Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi.\"\n\nGiorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:\n\n-- Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se\ntuotiin minulle.\n\nJa sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:\n\n-- Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se\nnäytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.\n\nHän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken\nhän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää\nkäärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä\nalkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.\n\n-- Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin\nnoin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus\nepäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia\naikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman\nlopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen...\nKuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti\nvääntelee hänen sisälmyksiään! --\n\nNuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään\näidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä\ntuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes\nkyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta\nhän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä\nnostaen. -- Oi, äiti, jospa tietäisit!\n\nKääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.\n\nCamillan sulhanen sanoi:\n\n-- Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen\nvaatimuksen, että...\n\nParoni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen\njokaisen lauseensa jälkeen:\n\n-- Epäilemättä... epäilemättä.\n\nHe vetivät alas pormestarin kunnian.\n\nNuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja\npunoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä\njakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä\nkultareunaiset kakkulat.\n\n-- Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. -- He ovat jo\nkauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat\ntulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on\nepäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien\nläpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei\ntee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan\nnoktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän\nkohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori\nnainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa...\n\nHän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien\nläpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista\nsisareensa nähden. Hän katseli häntä.\n\nTämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja\nsolakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat,\nmutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä,\nmilloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä\nvielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.\n\n-- Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti.\nKenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia\nturmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat\nversoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja\nsalaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.\n\nTuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta\nisä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat\ntuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi\nhän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja\nveti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui\ntavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi\nsävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:\n\n-- Miksi emme mene puutarhaan?\n\nÄiti jäi kihlautuneiden luo.\n\nGiorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.\n\nHetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut\nkäsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana\ntehdä Ippolitalle.\n\n-- Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. -- Muistatko\nkaikki leikkimme, kun olimme pieniä?\n\nHän katseli poikaansa, pikku Lucaa.\n\n-- Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!\n\nLapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se\ntarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.\n\n-- Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura.\nAina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki\nhäntä huolestuttaa.\n\nGiorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut\najattelemaan kaukaista lemmittyään.\n\nPuutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä\nympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät.\nLehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli\nsäännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja\nsuoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina,\nrauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella\nrinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka\nparaikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita,\nsyrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki\nvielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat\nkehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa\nkohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata\nvettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.\n\n-- Muistatko vielä, sanoi Cristina -- kuinka sinä putosit altaaseen ja\nDemetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän\nsai sinut hengissä vedestä ylös.\n\nKuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo\nrakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän\nkävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa,\njolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton\nhalu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa\nkaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä\nihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä\nmieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena\najatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa\nmuistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän\nsäilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti.\nDemetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa\noikea omaisensa.\n\nJa taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo\nkasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa\nvaluva kihara loi omituisen sävyn.\n\n-- Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit\npiiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi\njääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka\nsinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!\n\nGiorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut,\nvaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan\njoutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona\niltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka\nhäntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki\nhätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä\npidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä\nlymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin\nrastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat\nvuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä\nedestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä\naina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan\nja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta\nsittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä\nsaapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen\noli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli\npalauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen\nomantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa\nrangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa\ntuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa\nmuutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman...\n\n-- Se tapahtui Demetrion poissaollessa -- senkin hän muisti.\n\nTunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. -- Tahtoisin poimia\nmuutaman kukkasen.\n\nIlma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien\npainostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut,\nappelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit -- kaikki yhdistivät\nlemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.\n\n-- Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, -- miksi sinä olet niin miettiväinen?\n\nTänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut,\nmiten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen\nintohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti\nkaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot\nkohosivat hänen suonissaan.\n\nEpäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:\n\n-- Ajatteletko... häntä?\n\n-- Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa\nlempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla,\nollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa\nsisarelleen Ippolitasta.\n\n-- Vieläkö pidät hänestä... yhtä paljon?\n\n-- Yhä vielä.\n\nEnempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti,\nmolemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa\nkanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi\nkumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille,\najatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He\nkatsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.\n\nCristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:\n\n-- Jumalani, kuinka paljon kukkia!\n\nKuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia,\nkatkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen\nja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama,\nkuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä,\nsoikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti\npunan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi\nkuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.\n\n-- Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- huusi Giorgio\nkauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.\n\nCristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu\näkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois\npuiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion\ntukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin.\nCristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä\nheikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:\n\n-- Älä pelästy, Giorgio... se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa...\nTuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin... Mäethän, se\nmenee ohi. Nyt voin taas hyvin.\n\n-- Tahdotko, että palaamme ylös taloon?\n\n-- En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.\n\nVanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään\npojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä\nvilkastuttaakseen:\n\n-- Pikku Luca!\n\nLapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan\nvarsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan.\nHänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset\nsilkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman\nvaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla,\nolivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.\n\nÄiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.\nMutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.\n\n-- Oi, Cristina!\n\nGiorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia\nkyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.\n\n-- Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina\nvastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole\nvalittanut, en koskaan ole kapinoinut... Sinä sen tiedät, Giorgio.\nMutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään\nlohdutusta!\n\nHänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.\n\n-- Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei\nnaura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista,\nmitä kaikki muut lapset tekevät... En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja\nminusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi\nhän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin\nriippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle\nkuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä... Työskentelen\nvallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa,\njotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat... Se on hidasta\nkidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin\nsydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.\n\nAhdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki\nkyyneleitään.\n\n-- Jos ainakin, -- hän lisäsi -- jos ainakin se, mitä kannan sydämen\nalla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon.\nJos Herra minua kerran auttaisi!\n\nHän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän\ntykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä.\nGiorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken\nistuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.\n\nHeidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja\nsuorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä\njuhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava\ntuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta\nläheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet\nasuinrakennuksesta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni,\nei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen\nolennon eteen. -- Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki\ntuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton\nvastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa\nhuoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.\n\nPäivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan\nrikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar,\nkaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta,\nodottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. -- Todella,\nminkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää\nnäyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota\nvelvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa\njäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin\nmukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään... Jopa hän\npahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa;\nja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä\nyksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden\nmielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot\nherättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan\nomaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja\nlapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä\nosaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut\närsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan,\nvallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset\npyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä\ntuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti\npunnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään\npettää. Hän ajatteli: \"Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä\npahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen\nponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa\njotain etua? Ja minkä edun?\" -- Kun hän ei itsestään ollut löytänyt\ntarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei\nollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän\nnoudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa\nhyödyttömyyden: -- Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei\nmitään.\n\nRiippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva\njoko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en\nvoi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja\nloukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti\nonnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai\nvälttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa.\nTosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään\nolemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä,\njolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi\nkukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia.\nOnko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä\nluopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki\nsiteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet,\ntietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon\nmiehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti.\nSiihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän\noikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut,\nisäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani\nsiis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko,\ntuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka\nasun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin\nDiego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen\nkanssaan... Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin.\nAlberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin\nkiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.\n\nHän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä;\nsillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän\nomaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa\nnähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä\nhänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään\nvapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä\ntoimenpiteestä.\n\nAstuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi,\nvapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut\nmaatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat\nkädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että\nillallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.\n\n-- Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen\nastuvan sisään.\n\nTämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin\ntuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi\näitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän\nkatsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja\nvihamielisenä seisoi siinä.\n\n-- Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa\nveljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka\nensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.\n\n-- Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta\nkatseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, -- ja nämä väittävät, että minä\nmuka olen toimittanut sen pois talosta.\n\nKatkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä\nhuulilta.\n\n-- Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa... Sinä olet auttanut\nisääsi... Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että\nvielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta\nsinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... Toisten lasten suhteen\nHerra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon\nhän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä\nyksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin...\n\nHän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä\nja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli\nsuonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka\nhetki ollut maahan kaatumaisillaan.\n\n-- Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo\nmukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja\ntaistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman\nlepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille\nja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme\nlopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä...\n\nJa näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen\nvaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui\nväliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan\nniin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki\nsyytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. -- Tuo mies\nei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei\nenää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli\nmenettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli\ntärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään,\nensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa,\nmissä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut\nhopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati\nsäilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä\npysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa.\nDiego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken\nvalppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi\nmihin käsiin!\n\n-- Etkö häpeä? -- jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan\nvaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. -- Etkö häpeä liittoutua\nisäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole\nkieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä\nolet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät,\netkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on\njoutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?\n\n-- Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole\nsitä ottanut, -- huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään;\nhän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman\npunoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän\nnäköiseksi. -- Oletko ymmärtänyt?\n\nÄiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon\nkatseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.\n\n-- Diego! -- sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan,\n-- mene ulos täältä.\n\n-- Menen, milloin hyväksi näen, -- vastasi Diego ja kohautti\nylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.\n\nSilloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen\nraivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri\nylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin,\nvaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia\nkuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee\nihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista\nmuuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman\nperheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa\ntottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka\nseuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on\nkajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt\nkristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin\nhuimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen\nja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky -- tuo lyhyentanakka\nja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää -- tuo\nruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman\nveljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa.\nHän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen,\npaiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen.\nVaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja,\npunaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä,\nhääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin\ntuntuvaa inhoa.\n\n-- Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai\npyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.\n\nJa kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi\ntahtonut tarttua hänen käsivarteensa.\n\n-- Minä en ole sinun komennettavissasi, -- huusi Diego ja katsoi\nvihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan\notsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.\n\n-- Diego, varo itseäsi.\n\n-- Minä en sinua ollenkaan pelkää.\n\n-- Varo itseäsi.\n\n-- Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? --\nhuusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. -- Sinulla ei ole\nmitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En\ntahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti\ntehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet\ntoiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua\non lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt\noikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan,\näläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta...\n\nVihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa\ntuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa,\nsuurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle\nja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.\n\n-- Vaiti! Vaiti!\n\nJa ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.\n\n-- Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää\ntahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä...\n\nVihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä\npienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.\n\n-- Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi\npyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.\n\nSilloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä\nsanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat\naskeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi\nsammua.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä\nruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää\njaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset;\nmutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät\nhänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla,\nseinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse,\nvihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin,\nirtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama\nomasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen\nmielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut\nharsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova\nlapsi kainalosauvoilleen.\n\n-- Minun täytyy kuolla, -- ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa\nkasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen\nraju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen\npainajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen\nhuoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan.\nJa hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.\n\n-- Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän\nkuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut\nmitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli.\nSyvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä\noli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi\nhänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle\nilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja\nkeuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään\nvälkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi\nsiinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä\nmielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan\nkauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi,\neikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin\nvanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi\nse ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne\nsiirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän\nkuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen\nastuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.\n\n-- Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.\nTahdon mennä alakertaan. --\n\nMutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä\nnäkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. -- Menen ulos, menen\nCristinan luo. -- Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista\nhetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän\npäätti mennä hänen luokseen.\n\nOli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt\nhimmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien\näänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun\nsävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi\nkatujen pimeään. Tornissa löi kello.\n\nSillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen\nhänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli\ntäyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti\nnäkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi\nkuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään\nhenkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa\nDiegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että\nkaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen\nalakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen\nmieleensä. Hän ajatteli: -- Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en\nkoskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään\nitseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat\nminua samalla tavalla. Äitini sanoi: -- Näetkö, miten täällä elämme?\nNäetkö sen? -- Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin,\neikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa... --\n\nHän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi\nporttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei\nyhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin\nmädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa\nvesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä,\njota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen\njalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet\nolivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat,\nja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä.\nKaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don\nBartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli\nvienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.\n\nAstuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen\nvaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa\netäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä.\nHetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä\nvaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden\nvalloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden\ntietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan\nsamoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta\näkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin;\nja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana\nsalaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi\nkiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa\ntakaa pakolaista.\n\n-- No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama\nlevottomuus oli ilmeinen.\n\n-- Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään\nkatukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii\ntaloon. --\n\nTämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota\nselittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen\nepämääräiseen tuskallisuuteen.\n\nHän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:\n\n-- Voiko Luca hyvin?\n\n-- Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.\n\n-- Nukkuuko hän?\n\n-- Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.\n\nPalvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka\nnäyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat\nyhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin,\nikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja\nhän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun\nei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi\njäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen\noli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun\nviimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.\n\nTuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi\npanna pienokaisen levolle.\n\n-- Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen\nhäntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän\nhellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.\n\n-- Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule,\nanna hänelle suudelma!\n\nHeikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille\nsilmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne\nloivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio\notti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään\ntuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti\nsykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta\npuristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin\ntunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä\nhätääntynyttä pikkulintua kädessään.\n\n-- Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen\nmielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.\n\nGiorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän\nkysyi häneltä:\n\n-- Kuinka paljon pidät minusta?\n\nHänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi\nepätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen\nposkilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta\ntuon läpikuultavan ihon alla.\n\n-- Mikä sinulla on tässä? -- hän kysyi häneltä, nähdessään hänen\nsormessaan siteen.\n\n-- Hän sai sormeensa äsken haavan, -- sanoi Cristina, joka\ntarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. -- Se on\nvallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.\n\n-- Annatko minun nähdä, pikku Luca? -- kysyi Giorgio tuskallisen\nuteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. --\nTeenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. --\n\nHämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio\nsuoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä.\nSiteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä\nirroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa,\nmuodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat.\nHän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin\nseurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona\nhetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.\n\n-- Se ei ole mitään, -- hän sanoi.\n\nHän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti\nihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli\nsitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla,\nkarkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka\ntaikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta\nmielenliikutusta.\n\nKun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:\n\n-- Mitä sinä ajattelet?\n\n-- En mitään.\n\nSitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin,\nmikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta,\nvirkkoi:\n\n-- Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.\n\nLapsi tuijotti silmät levällään.\n\n-- Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.\n\n-- Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle -- huomautti\nCristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään\ntuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan\nitkuun.\n\n-- Ei, ei, se ei ole totta, -- hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion\npolvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, -- se ei ole totta, Luca, eno\nlaskee leikkiä.\n\n-- Se ei ole totta, se ei ole totta -- toisti Giorgio, nousten vallan\njärkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun\nkaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan\nmenehtynyt.\n\n-- Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. -- Pikku Luca\npanee nyt maata.\n\nHän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.\n\n-- Tule sinäkin, Giorgio.\n\nTämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen\nvaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen;\nja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen\njäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo\nalkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan\nvarsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin\nihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä\nselvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman\npöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden\nvielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin\nvaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui\nsuonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat,\njotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat\nvaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä\nheikko elämä tuntui haihtuvan.\n\n-- Suutele häntä, -- sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti,\nennenkuin laski sen peitteen alle.\n\nSitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä\nristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle;\nsitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.\n\nSynkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä\nvalkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.\n\n-- Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. -- Veli ja sisar\nvaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin\nvuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden\nlääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä\nirtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja\npysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.\n\n-- Hän vaipuu uneen -- sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät\nkatselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan;\nheidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät\nkyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.\n\nEpämääräinen aika kului.\n\nÄkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta,\nikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.\n\n-- Äiti, äiti!\n\n-- Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!\n\n-- Äiti!\n\n-- Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.\n\n-- Aja pois se! Aja pois se!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti\nollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: \"Poissa näkyvistä, poissa\nsydämestä!\" Ja eikö äidinkin sanoissa -- kuinka pian hän olikaan\nunhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan\nlopun -- eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut\nsukeltanut esiin?\n\nMelkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: -- Kaikki täällä arvostelevat\nminua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä\nvapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni\nminulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia\nvahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea.\nHeidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin\njäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.\n\nKulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti\nhäntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä,\narmotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi\nsisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli\nhurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä\nsäästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen,\njotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä\nsiinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen\nivallisuuttaan: -- Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä\net saa kärsiä... Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt\nsanoa sinulle mitään... Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun\nitkevän! --\n\nJa juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään\nkidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta\näidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut\nnähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut\nhänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita\nvielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli\npakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan\nkestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: \"Katso,\nkuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat,\nkuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle\nnäyttää!\" -- Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko\näidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen\nsäälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa,\njonka turhaan laski poikansa hartioille? -- Oi, kuinka harvinaiset\novat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen\nottavat uhrin päällensä! -- Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että\nkokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen\nepätäydellisyyttään kärsimyksessä -- ollen vielä kuohuksissa ja\nkatkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja\nosanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen\nkauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.\n\nHän astui edelleen -- hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan\nliikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa,\nja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden\nkääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän\nastui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan,\nkunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen\nmuun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai\nelävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli\ntapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita,\neksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja\nlapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri\ntunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut\nvarmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä\nei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan\nollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään\npunnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut\ntahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka\naikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen\ntunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat\nhänessä nostaneet.\n\n-- Kenties en koskaan ole häntä rakastanut -- hän ajatteli. Hän\nei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista\nluottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä,\nviehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän\nhuomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon,\nruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi\nlyöntiä. -- En ole koskaan häntä rakastanut. -- Demetrio oli ollut\nhänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.\n\nJa taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka\nkasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa\ntukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.\n\nKuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja\nvieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti\nolivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus\nkatosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen\ntieltä. -- Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän\nmielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä,\njoka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli\nsyvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa\nnykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin\nkiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa\nlepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän\nympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut\nja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän\nkaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin\nhetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen\nja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan\nvapautukseen, jota varmasti odotti.\n\nVasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin\nponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli\nvaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan\nyksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen\ntarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa\nhän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein\najatustensa näkyväiset jäljet.\n\nOli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan\nilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta\nhitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä\nkatsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen\nasteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet\nhälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja\nhenkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa\ntaivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä\nlaakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä\nyhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan\ntasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille\nhäikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nViimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine\nsivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä\noli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot;\nniihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat\nsuippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.\n\nNäiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista\nmuutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti\näkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia\nmaalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä\nliittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin\nsydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni.\nHänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli\npitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli\nantanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan\npeittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota\nkuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä\nliitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen\nlapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä\nhän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt\nystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi,\nmelkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman\nmenneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen\npäätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä\nvaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt,\nolisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään\ntavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan\nsen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä\nuteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden,\nja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen\nolivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi,\nmelkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös\ntunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä;\nhän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa\ntuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä\nriippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi\nvangitun linnun liverrykset.\n\nKauhistuen Giorgio ajatteli: -- Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo\nnainen nyt on hänen luonaan.\n\nHän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku\nkivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen\näpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi,\nkääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä,\nmutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia,\npunaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä.\nMasentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan\najatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja\nhän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä\nverhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka\nhalpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein\noli kuullut puhuttavan.\n\n-- No, nuori herra, minne matka?\n\nNäin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä\nikkuna-aukosta:\n\n-- Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!\n\nGiorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää\nvapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli\nkehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen\nsuhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet\npulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja\nvälttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas\ntäydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi\ntuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.\n\nIsä huusi ylhäältä ikkunasta:\n\n-- Etkö tule tänne yläkertaan?\n\n-- Tulen, tulen.\n\nGiorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi\nastua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä\nvastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi\nesiintyä rakastettavana.\n\n-- Miten päätitkään tulla tänne?\n\n-- Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin\naikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole\nmuuttunutta...\n\nHän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki\nveistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.\n\n-- Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi,\njotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen\ntuskallisuutta, joita aavisti.\n\n-- Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi --\nvastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan.\n-- Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen... sittenkuin minussa\non ilmaantunut tämä sydäntauti...\n\n-- Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa,\nvilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. -- Ja kuinka\n-- kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään... Ei kukaan ole koskaan\npuhunut minulle siitä...\n\nJa kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa\ntuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa,\njoka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin\nhän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt,\nnuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka\npistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset\nja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän\nvälisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui\nliikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen\nveren karvaiselta.\n\n-- Kuinka kauan? -- hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien\ninhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden\nkuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan\nseuraavien selvien kuvien vaihtuessa.\n\n-- Kuka voi sanoa, kuinka kauan? -- vastasi isä, joka nähdessään tuon\nvilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa\nluonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä,\njoka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. -- Kuka saattaa sanoa\nkuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä\npuhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy\nalistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua...\n\nNäin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan\nja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta\nvanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli\njotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä\nei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli\nvaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä\nmuuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen\nsiitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt\noli seuraava. -- Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman\nkäynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada\nhyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan\nvarman päämäärän. Minkä päämäärän? -- Giorgio ei sisällään paheksunut\neikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka\nvarmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa\nkasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen\nsääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen\nkäännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.\n\n-- Etkö käy sisälle? -- kysyi isä.\n\n-- Kuten tahdot.\n\n-- Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia\npapereita...\n\nIsä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka\nikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon.\nGiorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä\nmuutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä\ntuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana\npian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli\nvarma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa,\nkuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: -- Mitähän papereita isä tulee\nminulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa?\nAikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?...\n\nJa muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen\nmieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat\nyksityisseikat.\n\n-- Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?\n\nKanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja\nvahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin\nkaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus.\nTuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi\nkristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.\n\n-- Kuinka raskas päivä tänään! -- mutisi isä, teeskenteli sydämen\nahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja\nhengittäen vaivaloisesti.\n\n-- Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko\ntuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.\n\n-- Kärsin... mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on\nmielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman\nlepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan...\n\nHän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla;\njoku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota\ntylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä\nsaadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin\nkarkea ja inhoittava, -- ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin\ninhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen\nantautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli\nkuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui,\nkuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän\nkauhean hetken tuskallisuuteen.\n\n-- Sen sijaan?... -- hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä\njatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.\n\n-- Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti;\nonnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on\nollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten:\nviiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet\npuoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet... Katsohan: nämä ovat ne\npaperit, jotka tahdoin sinulle näyttää...\n\nJa hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi\nsotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka\nkoskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. -- Tämä\nasia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia\nvahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan\njulistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa,\njohon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä\ntehdä?\n\nGiorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili\npöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset\nolivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen\ntuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt\nisän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus,\njota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä\nnousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli\nvät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman\ntuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat\nhänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman\ntyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät\nnuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien\npeittämät kädet.\n\nHänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta,\nomituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä,\npaidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä\ntäytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden\npunaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti\nvalmiina siteitä. -- Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas\nkirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren,\njoka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän\nkäden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen\nja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä...\n\n-- Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin\najatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Kuulen, kuulen.\n\nMutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.\nPettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:\n\n-- Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan...\n\nHän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui\nviimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen\ntarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.\n\n-- Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta... luulen,\nettä hän vaatii sinua hyväksymään.\n\nSadin oli vihdoinkin jännitetty.\n\n-- Vai minua hyväksymään... -- soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö\nhermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli\nmaininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun\nomaisuuden jäännöksiä.\n\nJa kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä,\nalkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten\nkieltäytymistä. -- Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa,\nvälttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa,\njoka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään\nhänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko\nsiis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut\nhuomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan,\nettä puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle?\nOi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä!\n-- Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi\nhänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi,\ntuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen\nkuolinhetkeään.\n\nUupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä,\nja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat\npakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen\nhäntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:\n\n-- Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta\nminulle puhuit?\n\n-- Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan\nverhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. -- Ovatko he sinullekin\ntoistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että\nminä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet\nsen uskonut!... Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa?\nMiksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi\nminua vihaa... Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle,\nettä olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän\nsyleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et\ntiedä...\n\nVastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa\nsuussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä,\njoka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni\nihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä\nvastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua\nhänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi\nsuonenvedontapaisesti:\n\n-- Ei, ei, en tiedä... Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin\nminun pitää panna nimikirjotukseni.\n\nJa hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän\nluo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain;\nhän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.\n\n-- Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän...\n\nJa muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli\nturvonnut, osoitti tuota kohtaa.\n\nIstuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään\nja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä\nhuoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti\nvekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen\nsen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän\nhuomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa\nhalpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään\nsen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja\najatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat\nhäntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton\nkatumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa\nilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota\npahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja\nsisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki\noli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla\nihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän\nei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen\nitselleen rahaa... -- Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa\ntalossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili\njossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.\n\nVoimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:\n\n-- Lupaatko minulle, lupaatko minulle... ettet käytä... ettet käytä\nnäitä rahoja... mihinkään muuhun?\n\n-- Tietysti, tietysti -- vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön\ntuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan,\nnyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.\n\n-- Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni -- lisäsi Giorgio, joka oli\nkäynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään\npurkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat\ntuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät\najattelemattoman menettelynsä seuraukset. -- Pidä varasi: minä en tahdo\nolla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi\nja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa,\njoka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. -- Mitä\nsillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä\nmyrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi\nsuljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen!\nViiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla\nrauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä\nvararikkooni on hän, ymmärrätkö? -- hän.\n\n-- Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet\ntuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko\nruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli\nkiivastunut Diegolle. -- Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et\nole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä\nsinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada\nirti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit... Hyi, sitä häpeää!... Ja\nsinä julkeat parjata äitiäni!\n\nÄäni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen\npolvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.\n\n-- Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi.\nEn enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan\näitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.\n\nHoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan\nhuoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa\nja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti\nvetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt\nraittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa\ntarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa\nkiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko\nhermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti\nsietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen\nrepeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen\nenensi: -- Minne pitää minun nyt mennä?\n\nTalo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie\ntuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle\nsietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä,\noli hänestä välinpitämätöntä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHerätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket\nvaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen\nyksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli\npitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta;\nahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli\nkatsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet;\nmelkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren\nkysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan\nsoimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve\npuhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan;\npaheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli\nkeskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä\nja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut;\nja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea\nkasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset\nkouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne\nkammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana\nolivat kavahuttaneet hänet ylös -- kaikki tämä palasi sekavana hänen\nmuistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli\ntuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään\npudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen\nruumiin tunnottomuuteen.\n\nKuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana\nhänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen,\ntoteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja\npanna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen\nvastenmielisyytensä ponnistuksiin. -- Missä hänen oli itsensä\nsurmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä?\nAmpuma-aseellako? Myrkylläkö? -- Vielä hänellä ei siitä ollut mitään\nvarmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva\nkatkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja\nenempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut\nhankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli\nvaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi\nja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon.\nEnnenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia,\nkoetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti,\nsisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella\nheidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän\nliikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen\njälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin\nsukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan,\njoka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.\n\n\"Giorgio!\"\n\nSe oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.\n\n-- Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!\n\nÄiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän\nkumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:\n\n-- Miten voit? Miltä tuntuu?\n\n-- Laatuun käyvästi... päätä hieman pyörryttää... Minulla on suussa\nkarvas maku; tahtoisin juoda jotain...\n\n-- Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.\n\n-- Kuten tahdot, äiti.\n\nGiorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi\nhänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä\nluuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt.\nMielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti\naukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon\nsurullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät\nsäälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon\nkovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä:\nÄiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman\npelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli\nhäntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän\noli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen\nhänen ylitsensä... Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella\nhänet surmata. -- Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket;\nhänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja\näidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin\ntavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa\njännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois\nsisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan\nelämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli\nhäntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli\nhetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin\nsuuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti\nhänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä\nsyntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät\nmitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen\ntajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen\nja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus\nniin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja\nsulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä,\nettä tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli\nvälittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat\naistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan\nuuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka\nläheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan\nerityisen näkökohdan määräämiä.\n\nNäin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli\ntapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin\nharvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa\nelämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren\nsalaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia\nodotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän\nkääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti\npeittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua\nkiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman\nvilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka\nhipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut\nverrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten\nmielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: -- Kun hän\nsitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.\n\nHän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli\nkokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.\n\n-- Mikä sinun on? kysyi äiti.\n\n-- Ei mitään... hermoväristys.\n\n-- Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Ei mikään, äiti... Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut...\nMutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja\nsuonenvedontapainen ilme.\n\n-- Oi, kuinka kadun, hän huudahti -- kuinka kadun, että lähetin sinut\nsinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.\n\n-- Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli\nvälttämätöntä.\n\nJa vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä\nvielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli\nhänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti\noli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon\ntapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän\nsielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla\noli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle,\nettä oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain\ninhimillistä ja pyhää. -- Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon\nsuuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä\nvaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän\nei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi\ntuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia\nmuita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka\nsuonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet\nnoiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt\nkauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? -- Ja kaikki\nvihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat\nhänestä vääryydellisiltä ja turhilta.\n\nElämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta.\nHänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko\nsalaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen\nkohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen\nolemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei\nhänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti\nhäntä viimeiseen tekoon. -- Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani?\nOlisinko ehkä voinut välttää sitä? --\n\n-- Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan\ntoinen merkitys.\n\nJa selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi\nhetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä\npienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui\nhänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä\nvaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua\ntoivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. --\nSulkea silmänsä ja odottaa unta! -- Toukokuun aamun neitseellinen\nkirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla\npitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt,\nkaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä\nnäyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet\nvallatakseen -- kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista\nsäikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa\naukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena;\nhän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan\ntarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet\nkatkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen\nmieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli\nluullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella,\nräikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. -- Entä jos se\nsentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut\nkatkeran purevasti: -- Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli\nsiis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen\nvaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli\nollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde...\n\nHänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta,\nvahvasti päättäen vihdoin toimia -- Ennen iltaa se on tapahtuva.\nMissä? -- Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin\nhyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen\nvarmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen\nmieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä\ntottelemaan.\n\nHuolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus,\nettä valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen\nkuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille\nkuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen\ntarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se\ntietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa,\ntämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille\ntämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos\nsensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa,\nmissä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti\nkirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään\nkuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä\nhuoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten\nsyvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa;\nkuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä\npeitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia;\njäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen\nhaudallaan: -- Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää\nsopusointuiseksi unelmansa kanssa -- ja sitten Ippolitan tuskaa,\nepätoivoa, mieletöntä surua...\n\nIppolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?\n\n-- Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! -- hän ajatteli. Hänen\nmielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike,\njolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman\njälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen\nmuistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen\nmielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen\nvälttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti\nhalutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien\nponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo,\nmiksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys\njälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista\nseikkaa, _heidän rakkauttaan_, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen\nmenneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä,\nkeskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan\noli sitä muistuttanut?\n\nIppolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä\nnäkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset\nkiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän\nkahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen\nhänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä\ntai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?\n\n-- Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä\ntuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut... Ja tuo\nsynkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana,\nkouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina\naikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen\nmelukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen\nkurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona\nensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa\noli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun\nihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin\nolisi se saavuttanut hänetkin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nGiorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään\nsalaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset\nhuoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.\n\nYhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden\nomistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne\nkoskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat\nitäänpäin puutarhan puolella.\n\nHän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan\nolisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi\ntäytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen\nhuomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän\npidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän\naiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman\naskeleen.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi sisältä käheä ääni.\n\n-- Minä se olen, täti.\n\n-- Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. --\n\nHän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein\nkasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin\nkohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen,\ntoivatko kädet jotain mukaansa.\n\n-- Menen noihin huoneisiin tuolla -- sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon\nviheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.\n\n-- Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.\n\nHän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta\nasettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat\naskeleet takanaan.\n\nTämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys\nlöyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka\nmakeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut\npyhimyksiensä parissa -- tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän\npaikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan\ntäysi sisar!\n\nGiorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä\nerille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan\nmelkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä\nmuistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi\noven ja astui sisälle.\n\nEnsimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa\nja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea\nvalonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi\nluukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota\nsiinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion,\nhänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan\nja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän\nnäki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän\nnäki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana,\nmutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka\nnarisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot\nvärähtelivät.\n\nHän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa\nvaltoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon\ntähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut\nhäntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen\nhuoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.\n\nSen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone.\nSinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan\nvanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja\nverhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.\n\nHitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui,\nja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt,\nmitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen\ntaas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka\npuuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten\nsäkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään\npovelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat.\nJa suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.\n\nTuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan\nlikaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi\nja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen\nsuljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin\nistuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi\nrekviemiä.\n\n-- Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! -- ajatteli\nGiorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli\nDemetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka\noli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista,\njotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä\noli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan\njumalisen höperön suonissa! -- Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus\npanee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo\nkiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein\njaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! --\n\nÄkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.\n\n-- Täti, on parempi, että poistut täältä, -- sanoi Giorgio, joka ei\nenää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. -- Tämä ilma ei ole sinulle\nterveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut\npois.\n\nTäti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä,\ntavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen.\nSaavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen\npois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon.\nVihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä\nseurassa.\n\nHän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen\nyliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo\nulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.\n\nJa tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot\ntäynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea\nkutri, joka niihin painoi omituisen leiman.\n\n-- Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli.\n-- Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli,\nolen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut\nhänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa\njälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen\npersoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä,\nmikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa,\nliikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset,\njotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin\nnähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen\npersoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen\ninhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten\nihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen\nyhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa\nyksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta,\nseurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja\nvoimakkaampana kuin konsanaan ennen.\n\nHän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet,\nsalaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys\npanivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet\nsuljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten,\npani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja.\nYhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien\ntuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.\n\nKaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja\nkuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden\ntuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät\nheijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt.\n-- Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä\nkuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi,\nvallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan\nkorkeamman elämän vilkastuttamina. -- Ovatko nämä mielikuvat, jotka\nsieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta?\nSyntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista?\nOlenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän\noli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin\nahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen\nsisälle.\n\nUutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina,\nja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset\nrasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat.\nYksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät\nsoittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla,\njonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi\nkotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti,\nmelkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.\n\nGiorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin\nmotetista: -- Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: _Andante quasi\nAllegretto: Surrexit pastor bonus_... -- Lisäksi oli siinä lähellä\nkasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin\npainoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio\naukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty\noliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät.\nIkäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä;\nse päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli\nAndrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.\n\nDemetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä\nja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä\notsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa,\nohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän\nviritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia.\nHänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla,\nhurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat\nniitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että\ntämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta\nsuurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa\nlujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui\ntäydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti\nrintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen\notsansa oli tavattoman puhdas.\n\nTällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen\nelämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä\nainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa.\nHän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen\nhetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa,\nmihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa\nkappaleet. -- Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja\nkorkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin\nkuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat\nyhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän\nsokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti\nolivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin \"sanattoman laulun\",\njoka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli\npaljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat\nuudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui\nkouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki\nrajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia\nkulkijaan.\n\nEloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta\nsyksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin\noli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti\ntuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä\nviulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä,\nkaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa\nvavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi\nsäveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen\nsilmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman\npitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!\n\nEloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja\nitsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla,\nkoettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista,\näänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.\n\nDemetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman\nlukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista,\njonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred\nTennysonin \"Prinsessa\" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio\nitse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja\noli antanut ne hänelle soiton alustaksi. -- Missä olikaan tuo lehti?\n\nKaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä\nnuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän\nmuisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.\n\nSe oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä\nkirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty\nja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä\npiili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on\nkirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.\n\n-- Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani!\nsanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli\nhieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti\nvielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta,\nsielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea\ntietää! Mikä muutos tässäkin! -- Ja hän luki runoilijan ajatukset,\njoista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: --\n\"Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, --\njumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet -- pulppuavat\nsydämestä ja kokoontuvat silmään -- kun autuaalliset syyskedot\naukeavat sen katseille -- kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää\nole. -- Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella -- joka\ntuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta -- surullisina\nkuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella --\njoka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin\nsurulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet.\n-- Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa -- kuin tuskin\nheränneiden lintujen viserrys -- kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan\nmuuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; -- näin surulliset,\nnäin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Rakkaat kuin suudelmat,\njoita muistelemme kuoleman jälkeen -- yhtä suloiset kuin toivottoman\npyyteen kuvittelemat -- huulille painetut, jotka ovat toisille\nmäärätyt; syvät kuin rakkaus -- kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä\nvalitusta; -- oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole.\"\n\nDemetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana,\nhieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä\ninnostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen\npuhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa,\npilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus\nvirtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä\nkosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu\nsanoi: -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana\nvälkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä\nrakastamme; -- niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Ja\nviulu valitti itkien: -- oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää\nole! --\n\nEloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn\nilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä\nvielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla\nDemetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon\nsametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.\n\nHän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi\nkolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin\näärettömiin pitkitetty kadenssi: -- oi, kuolo elämässä, ne päivät,\njotka eivät enää ole! --\n\nMuutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen.\nHän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat\nhäntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään\nkiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa\ntykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa\nainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.\n\nÄkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven\nja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle\nlankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi\nsen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena\nja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut\njonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien\nkäyneen herkiksi.\n\nKaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä\nhäntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty,\nmutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman\nhetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona\nhirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi\nkuin kivettyneenä ruumiin edessä.\n\nEloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan\nsiteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt\ntaas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään\nselkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä.\nTämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan\nsilmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät\npaikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä\npuumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä\nhellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin\nneulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.\n\nKaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä:\ntuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja\nvalittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di\nSarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa\nrannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden\nkohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten\nkoko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä\nhänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta\nhuoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat,\nvihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.\n\nTuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään\nepäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt\nmitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän\nmääräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut\nvalmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli\nnoudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen\naavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka\njäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan\njärjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi\nollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä\nvuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.\n\n-- Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta\njälkeenelävän mielestä. -- Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai\nsaattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi?\nHän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.\n\nHän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella\nvuodetta riippui seinällä, -- uskonnollisuuden merkki, äidin muisto.\nSe oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin,\nAndrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus -- Hän\nrakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua,\nristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli\nmystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän\nei uskonut Jumalaan. --\n\nHän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä\nhänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. -- Yhdellä näistä\npistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla\nvuoteella.\n\nMielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet\nuudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä\ntodellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona\ntraagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut\nmustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen\nlomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen,\njonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus\naivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei\nollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset\nsiteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä\nolivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka\nhoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen\nsuuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli\nkuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden\nverhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.\n\nTämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut\nperillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli\nyhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.\n\nAjatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja\nsurmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota\nkiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset\nsynnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja\nsitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli\ntoteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.\n\nNe olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä,\nvanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne\nlepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli\nhieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen.\nNiiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka\npäämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.\n\nGiorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. -- Viiden\nminuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen,\nmihin minun on laskeutuminen. --\n\nMielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta\ntuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä,\nkuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo\nhellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten\nsurkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon\nnakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi\nlaukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa\njännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata,\nettä saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä\nhelpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään.\n-- Ippolita. --\n\nMelkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä\nsalaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta.\nAurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle,\njoka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran\nvalelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nERAKKOMAJA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nIppolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä:\n\"Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti.\nJo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista\nhotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet\nhäntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella\ntämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan\nensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt\nerakkomajan?\" ja kauempana: \"Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani\nsanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän,\nkuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin\nsinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka.\nKaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä.\nKaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua... Oi, milloin voin joka\npäivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi!\nSilloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja\nlempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan\nsinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki\nsinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi,\nsisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on\nselvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä,\nenkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää\nsinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla\nminusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä... Minulla on monta\nvikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä\nolet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua.\nMyöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi;\nnyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on\noleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että\nolen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva,\nkuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua\nrakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista\nei vielä koskaan ole ollut...\"\n\nJälkikirjoituksessa: \"Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen\npoiminut Isola Madren puistosta. -- Eilen löysin tuon harmaan hameeni\ntaskusta, jonka tunnet, _Grand Hotel a Europé à la Poste_ hotellin\nlaskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi.\nSe on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista\nhaloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? --\nRohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään\nkymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun\nkanssasi, missä vaan, kaikkialla!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nJa Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen\nraivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.\n\nHän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille.\nMaisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien\nerilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo\ntempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan.\nHänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin\nkourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli\nelämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta\npotilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.\n\n-- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut\nparantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä\nsisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä\non vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen\nvarmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta.\nTahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää\nainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen\ntahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä\nlakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän\nitkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti\nlempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä.\nHän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti\ntaaskin ihmisyyttään.\n\nHän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta,\nAdrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun\npuolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden\nsuojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.\n\nSen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat\nparvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat.\nJokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän\npuolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran\nhuoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.\n\nTalo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien,\ntalonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen\nitsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat\npihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat\nkesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja,\njonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin,\nmeri taustanaan.\n\nTämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita\n-- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin.\nSe oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään\nLe Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä\nhiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä\noli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie\nkulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena\nsuorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen\nuloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan\nhirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti\nsuunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.\n\nTavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä,\nodottamattomana onnena.\n\nPerheen päämies, vanhus, sanoi:\n\n-- Talo on kokonaan sinun.\n\nHän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:\n\n-- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.\n\nLausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät\nkatseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin\nsuurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän\noli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa\nhiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi\nkäyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet\nmuodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää\nvartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden\nleikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja\nkärsivällisistä vaivoista.\n\n-- Voit antaa meille mitä tahdot.\n\nHän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka\nilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen,\nkokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta\njalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään\nvaatimukselta.\n\nGiorgio kysyi:\n\n-- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?\n\nVanhus osoitti hymyillen merta:\n\n-- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n-- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.\n\nHän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.\n\nHän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen,\niho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat\nsilmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli\nraskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi\nsydäntä keskellä.\n\nKynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö,\nkymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei\nkatkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.\n\nHän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:\n\n-- Albado --! Albadora!\n\nJa lapsenlapselleen:\n\n-- Huuda sinä, pikku Elena!\n\nElena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:\n\n-- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle\nkaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme\npoikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen\nnaittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut\nToccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on\nrautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet\ntänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata\npoikaa ei elätä yhtä isää.\n\nSeitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko\nmaa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet\ntörröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut,\nnäivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten\nmurtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan\nkaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen\nhameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat\nsikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä,\nvaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli\nhänen kädenselkänsä.\n\nUkko ilmoitti hänelle:\n\n-- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.\n\nEukko huudahti:\n\n-- Olkoon hän siunattu!\n\nJa hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja\nvilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään,\njoista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:\n\n-- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan\nkuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!\n\nJa kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut\nkaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.\n\nUkko sanoi Giorgiolle:\n\n-- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi\n\"Sampanja\", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt\nkatsomaan puutarhaa.\n\nGiorgio seurasi maanviljelijää.\n\n-- Tänä vuonna tulee hyvä kesä.\n\nVanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti\ntulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä\ntarkastaessaan.\n\nPuutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki\nyltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun\nvirtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin\nolisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa\nei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni\noksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.\n\nJa Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton\nvapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua\nhehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin\nälyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja\narvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen\nsovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen\noman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista\nja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti,\nettä onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan\nsydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen\nmuodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi\npuuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja\njoka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä\nkenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen\nhuumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka\nkirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi\nhänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi\nunelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen.\nMeillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen\nhavaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen.\nVaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän\nkoskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle\nainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle\nsalaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun\nsuonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.\n\nVanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta\nluonnonihmeestä:\n\n-- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.\n\nPuutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:\n\n-- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.\n\nPelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään\nvalkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti\npuoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää.\nToisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät\nterälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät\nsilmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat\nväräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan,\nkuvaamattoman vaikutuksen.\n\nGiorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän\ntajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta\nkauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän\nhuudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen\nkasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen,\nvarjon tai valoheijastuksen.\n\nHän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja\nnotkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti\nhäntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata\nhänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle\njoka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan\ntäynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle\nmuulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat\nkuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä\nhänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä\nvärähteli huimaavan nopeasti.\n\nAstuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan\nkasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi\nkoko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen\nvalloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä\nhänen sydämessään_.\n\nMeri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui,\nkuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan\nehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa\nnäyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano\nvuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama\nvasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian\nkaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen,\nsuoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä\nja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten\nvertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita.\nKinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka\npensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin\nhengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEnsi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon\njärjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi\nelämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan\nperehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi\nsauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut\nmieleen: _Parva Domus, Magna quies_. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa\norvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.\n\nMutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän\nlöysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden\nja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut.\nHän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa\nja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli\nheittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin\nolisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus\ntunkenut häneen asti.\n\nHänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran\njäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut,\nnähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: --\nKenen tähden sinä minut hylkäät? --\n\nEiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja\nvalheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän\noli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää\ntukahuttaa, millä huumauksella?\n\nHän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä\nhämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli\nmäärä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen\nkorkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho\nsaada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa\ntasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein\ntoimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin\nsuuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.\n\nHän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä\nsekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva\nja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä,\nhän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän\nei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten\ntoisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut\nviettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen\nrinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?\n\nJa kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat\nhänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi\nkäyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä,\nsydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri\npää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin\nkuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot...\n\nJa äidin väsyneet silmät kysyivät:\n\n-- Kenen tähden sinä minut hylkäät?\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin\nnousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän\nkatseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein\nrajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän\najatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi\ntahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.\n\nMeren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu\njonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä\nvesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja\noli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään,\nmissä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean\nsuloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja\nkauniine sinikukkineen.\n\nKaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.\n\nJa muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi\npienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät\nvaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan\npeiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt.\nPitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä.\nMuuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois\nkorista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi\nkilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.\n\nKauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle,\nvalkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä\ntuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa,\nolivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu\nkuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.\n\nMatkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti\ntiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle\nparvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit\nhohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta\nnäki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita\nkiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä,\njoka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä\nhyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.\n\nKivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili\ntulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.\n\nLikellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha,\ntiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat\nliikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman\nnäistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris,\nuhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan,\nneitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti\näsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen,\naidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka\nvallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi\npäivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle,\njonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla\nportaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien\nvarassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle\notsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen\nsäestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen\nnuotti.\n\nKaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän\nläpitunkemia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nIppolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla\nkello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.\n\nKaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: \"Tule,\ntule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut\nraivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt\nhukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään\nmuu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut\nkärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni,\nsillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä\nyksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni,\nettä San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa\nerakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua,\njoka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon.\nOn välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi\njättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda\nmukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten\nriittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen\ntuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen\nlähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä _kirjastossa_, huoneessa, johon on\nkasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä,\njonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias\nhetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!...\nTänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä\nnäkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin\npuimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode.\nPatjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri\nkoko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla\nolla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka\nhitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä\nantaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta\ntiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta.\nMinäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi\nnäky.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä.\nAistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään.\nLauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti\nkiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan\nkaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen\ntykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo\nhänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä\nlisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin\nselvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli\nmelkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.\n\nHänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka\noli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen\nolennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi,\naistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä\ntodella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta,\njoka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet\nalennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät\nhänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne\nkun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät\näkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa,\nkuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä\nja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin\nonnistunut täyttää.\n\nSinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta,\nettä toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo\nyksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin\nvastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut\nturha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen\nponnistuksensa olivat tehottomat.\n\nOllen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin\noli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt,\nettä jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen\nviettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan\nsyvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut\nravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan\ntodella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää,\nainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat\nintohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät\naikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut,\nluomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää\n_metodillisesti_, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun\nvalloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.\n\nMutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään\nkaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui,\nestivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne\ntukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä,\nytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.\n\nGiorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti\nkehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on\njohtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet\nkiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen\nluonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen\nmielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi.\nSen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta\naiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän\nhallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui,\nsitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen\nkeskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin\ntavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen\nsuunnan vallan alaisena.\n\nToinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa\ntapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen\nhermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa,\nja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi\nkokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen\nponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset\nmielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän\ntajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin\njokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä,\njotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat\neroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli\nsamallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in,\nmitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina\nnäky-houreisiin asti.\n\nGiorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman\nrikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa\nyhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä.\nHän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.\n\nKun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet\näärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei\nainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin\nvaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se\ntahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien\ntottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta\näsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina.\nSamoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala\nhietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se\nkulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas\nvielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi\nulottuvan valloituksen.\n\nSellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat\nsieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta\nvoimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi\najatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi\nmukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi\nkuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon\näkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät\nhuumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.\n\nOllen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen\neikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan\nkuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään \"kuin laiva, joka\nmyrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa\".\n\nJa kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut\nilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista,\noli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.\n\nEnnen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden\ntunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen\nihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. \"Kun jokainen\nponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on\nvälttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät\nmeidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman\ntehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen\nolemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki\nvoimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen\nsisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja\nylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään\nkaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään\nyhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin\nelämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää\nnäytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää.\"\n\nMutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan\nyksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten\nvanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja\nsitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti.\nTuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja\nsynnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen,\nalinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma\najatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän.\nSielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille,\nerehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää\nlaatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.\n\nJoku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä\nälyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä\nmies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut\nvastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän\ntiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus\nkaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus\nsiirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin\nkaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman\nintohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on\nvaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli\nrakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän.\nHyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei\nvoinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja\nuskollinen kuoloon asti.\n\nTämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja\naistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus\nja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa,\njoita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät\npsykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat,\nsisäisesti ja ulkonaisesti.\n\nKirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin,\njoissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa\nsieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan\nluonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten\nja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin\nja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä\nvaiston. Hänkin ajatteli: -- Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin\nunelmamme. -- Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain\nusvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman\nhenkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.\n\nHänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään,\noli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän\nomaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen\nriippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden\nuseinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen\ntahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken\nkuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju\nhermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi\nhänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.\n\nHuolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana.\nOllen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään\nhekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä\nivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään\nepäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään\nkaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän\noli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä\ntukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.\n\nJoskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut\ntavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen\nherpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen\nhuomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt\ntuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin.\nToiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman\najatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin\nvesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.\n\nSe oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui\nsiltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut\nperillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi.\nAavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua,\njoka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä\nlevollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista\nhekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän\nkernaasti viipyi.\n\nNyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa\nnähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin\nharhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli\nelämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa\ntodellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli\nsaattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti\ntoivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: -- Maailmassa on olemassa\nainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon\nomistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. -- Hän etsi sellaista, mikä\nei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen\nkalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen\nluonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin\nusein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla!\nOlihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!\n\nJa kuitenkin hänen _täytyi_ niin tahtoa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin\nkestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä\npauhaen: -- Tänään _hän_ tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet\nnäkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella.\nMinusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran;\nminusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. -- Syleilyn kuvittelu\ntuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin\npituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo\nkauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton\nuhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena;\nsillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen\naivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa,\nminkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille\nalttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman\nraivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä\nyhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.\n\nHengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista\ntoisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin\nlävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä\nhän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan.\nJoka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein\nkäsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa,\ntuoksua, rytmiä.\n\nTuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta\näkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu\nkituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös\nvuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.\n\nIkkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan,\nvaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset\nvielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran\nmääkinän.\n\nKun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä\nvahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää\naamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan\nnopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti\nhänen sydämeensä.\n\nHänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien\nkomeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni\nveripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet,\nkuin pajasta tulleella metallilevyllä.\n\nCola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:\n\n-- Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja\nhiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.\n\nHymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:\n\n-- Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?\nKoko tie on siroitettava kukilla.\n\nVanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa,\nettei häntä tarvinnut muistuttaa.\n\n-- Viisi olen käskenyt tulemaan.\n\nJa mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä\ntytöt asuivat:\n\n-- Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.\n\nKuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.\nHänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.\nKirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset\nsadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?\n\nHän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän\ntuli alas pihalle ja kysyi:\n\n-- Missähän he ovat poimimassa?\n\n-- Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: -- Tammilehdon\nkohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.\n\nTodella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio\nkiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe\nnuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia\npolkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja\nlukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen\nvuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat.\nGiorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua\nja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.\n\nSe oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että\nse silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen,\nloistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä\nkorinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua,\ntäydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat\nloppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi\ntunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan,\nkatsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä\nkäsiään.\n\nHuomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat\nuudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli\nkeltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:\n\n-- Kuka teistä on Favetta?\n\nTyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein\npelästyneenä:\n\n-- Minä se olen, herra.\n\n-- Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?\n\n-- En, herra. Se ei ole totta.\n\n-- Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. -- Käske hänen\nlaulaa, herra.\n\n-- Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.\n\nNauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli\nesiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän\noli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä\nkukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli\nkutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat\nhiukan rajuja.\n\nEnsi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat\ntoisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin\nkukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.\n\nFavetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen\näänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän\nlauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen.\nLoppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen\nyhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin\nkirkkoveisu.\n\nFavetta lauloi: -- Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se\nkuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira,\neläköön lempi! -- Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä\non vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira... -- Toin sinulle\nsaviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira... -- Ja\ntoverit lauloivat: Eläköön lempi!\n\nTämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka\neivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä,\njotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion\nkorvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat\nja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän\nhekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat\nsitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan;\nne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen\ntuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa\nsisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen\nsuloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.\n\nSe oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei\nhän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret\nnäyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan -- kukkien\nrunsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:\n\n-- Joko riittää?\n\n-- Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie\npaalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä\non siroitettava, parvekkeelle...\n\nEntä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa\njälelle Jesus Kristusta varten?\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nIppolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka\non toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli\ntullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.\n\nNyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan\nkyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen\nihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa\nmiehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki\nmuistot siltä ajalta, jolloin _hän_ oli ollut poissa! Mitä merkitsi\nkaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki\nvaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä\nmerkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen\nverrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä\näärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli\näärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti\nsiltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.\n\n-- Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua\nkaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen\npäivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.\n\nGiorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin,\nkyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen\nkyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo\nonnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä\nnainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän\ntehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt\nhänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua -- kaikki\nnämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan,\npoistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa\nmelkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi,\nvetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:\n\n-- Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.\n\nIppolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli\nvielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan\nharson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää\njäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri,\npilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.\n\nUudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman\nkorvan alta _kaksoisia_, noita molempia luomia, noita kullanruskeita\neläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa\nkapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon\nvalkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty\nniin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti\nharmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko\norvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.\n\nGiorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana\nsanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan,\nauttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin\nkäsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä\nhyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet\npuoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko\nkasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla.\nGiorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein\noli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen\nvalloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen\nolemuksensa yliaistilliselle osalle.\n\n-- Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti,\nsamalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta\nnikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä,\nvaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.\n\nIppolita sanoi, irtaantuessaan:\n\n-- Nyt näkemiin. Missä on... minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä\nmeidän tulee olemaan täällä!\n\nHymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä\nkohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen\nihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi,\nmelkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä\nraikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen\ntiellensä. -- Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita\nSanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken\ntämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. -- Äkkiä, uudet kyynelet\nsilmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:\n\n-- Kuinka kiitollinen olen sinulle!\n\nHänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen\nihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi\nkohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä\ntoista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen\nsieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle\nrinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.\n\n-- Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni.\nRiittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi\nnaiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle\ntoista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin\neilen. Mainitse minua toisella nimellä.\n\nGiorgio antoi hänelle nimen:\n\n-- Elämäni!\n\nHe syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat\ntoistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:\n\n-- Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.\n\nGiorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen\nmakuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään\n\"häävuoteiden häävuoteen\" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä\nmorsiuspeitteellä.\n\n-- Tuohonhan vallan tulemme eksymään...\n\nJa nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.\n\n-- Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.\n\n-- Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan\nmukaan.\n\n-- Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa\nsängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.\n\n-- Meidän kai täytyy peittää ne.\n\n-- Niin, se on totta...\n\nMolemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman\nmuuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina\nja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun\nkolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.\n\nSe oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli\nvalmis.\n\n-- Mitä tahdot tehdä? -- kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen,\nepäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.\n\n-- Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole\nvähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos\nsuostut...\n\nMolemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli\nmahdotonta.\n\nMelkein raivokkaasti sanoi Giorgio:\n\n-- Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.\n\nJa hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt\nmaalaismatoilla.\n\n-- Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin.\nÄlä vitkastele.\n\nHän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden\nloiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän\ntunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan\nsolakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa.\nJa kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys,\nettä hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen\ntuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja\nkiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan\nyltään kylpyvaipan.\n\n-- Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita\nvähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan\nmuuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet;\nsitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat\nhäikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi\nsulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä\nvälkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina.\n\nNojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään\nihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran\nsuloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä,\nsuitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten\nsilloinkin.\n\nHän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista\nGiorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein\nkuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille\nlankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja;\ntummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin\niso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen\nilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.\n\n-- Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu\nhenkiseksi! -- ajatteli Giorgio. -- Noin raukeana hän minua vielä\nenemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka\ntuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut\nyhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa\nkorkeimman muodon. Kuolemassa! -- Ja jos hän kuolisi? Silloin\nhän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi.\nMinä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja\nsovinnollista surua.\n\nHän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman\nrauhassa. -- Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa\nnääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa\nalkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein\nhengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten\näkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa,\njotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja\nseppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän\nnäyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja\nIppolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan\nvalloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä\npelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja\ntuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta\nkauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat.\nHän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa\najatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän\nkumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut.\nVaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta,\njotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi\nsinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden\nesineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden\nkoko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja\nhetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta\noli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.\n\n-- Onkohan todella joka kerta -- näin hän ajatteli -- kun olen hänestä\nnauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön\nmenettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? -- Vakava levottomuus\nvirtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. -- Likeisinkin\naistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat\nminulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen\nhermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti\ntyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea\nniitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä\naiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa\nvaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen.\nSairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa\nuseita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä\ntarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä.\nSama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi\nmyöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis\nkäydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä\nsuudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän\ntuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja\nulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille,\njoko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen\nnainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän\nkun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan,\nellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta\nkokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein\nkernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää\njuuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen\nmiehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä\nilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon\nkuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä\nsen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi;\nja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana\nrakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että\npanen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein\nhengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa\nsuhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo\nintohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan\nulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos\nhän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus\ntukahuttaa vastenmielisyyden alun? -- Toivo ennenkaikkea miellyttää\nminua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen.\nNäinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa\nkoko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin\nhankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos\nhän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta\nhekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut\nnaiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun\nhekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien\nkokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut,\nhän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta\novatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää\nminun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta,\nhän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti\nminulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista\nhekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy\nhänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine\nvoimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko\nhän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen\npyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden\ntukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on\nharvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.\n\nHänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti\ntarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta\ntilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.\n\nHetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän\npaikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään\nmuuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla\nväräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina\npäivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille.\nAika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen.\nNäin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi\nuudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi\nilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen\nvälillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden\nviehtätyksen.\n\nGiorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä\nkantapäähän.\n\nIppolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa\nasennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi\nojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat\nlanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja\nluja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine\nja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta\npolviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan\nkatkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien\nkeskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia.\nMutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen\nväritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen\nkuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä\nvalosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden\nvähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa\nja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin\nkokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki;\nnämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla\noli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien\njyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin\nkosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut\nsen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin\nviidestä aistista.\n\nGiorgio ajatteli Othellon lausetta: -- Ennemmin olla rupikonna ja elää\nvankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta\ntoisille. --\n\nIppolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka\nyht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin\nettä jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot.\nHänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä,\nsieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet\nesiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun\nei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta\nkasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton\nseikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima,\njoka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä\nulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle\nääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja\ntäydellisemmin symboolisen kauneuden -- ilme oli Ippolita Sanzion suuri\nlumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden\nalituinen esine.\n\n-- Sellainen nainen -- hän ajatteli -- on ensin ollut jonkun toisen\nomistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on\neräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin\naistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka\ntuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen\nmiehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa\nhyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä\ntehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut.\n-- Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme,\nherättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja\nneitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita\nkerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: -- Sinä\notat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. --\n\nLempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon.\nMuutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan\ntauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman\nvälillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta\ninhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet\nkuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt\nintohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli\nantautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla\näänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja.\nIppolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: -- Sinä otat minut\nneitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. --\n\nKaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen\nselvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat\ntunteet, tavattomat aistimukset.\n\nHän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota\nesitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut\ntulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut\nvielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut\nkokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden\nviikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin,\nmitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on\ntehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli\nIppolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen\nsäikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran\nja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman\nkainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt\ntajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka\nsaattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen\nkouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus,\nhampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen\nluomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen\nryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua\nvastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut\nyli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen\nvastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat\nuuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja\njotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen\nnähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä\ntoukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana\nlausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli\nhänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli\npäästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut\npitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä\nhohtivat.\n\nPalauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen\nhenkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan\nvärähtelevää haltioitumista.\n\nMikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta,\nkuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen\nliikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen\nulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman\nnäytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli\nnähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi,\nomaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja\nvastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken,\nmikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan\nIppolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja,\neräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella.\nKirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon\nvaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas.\nIppolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: _Gravis dum\nsuavis_.\n\nMutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin\ntaidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen -- minkä\nnöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä\nkaukana hänen luotaan?\n\nGiorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun\nIppolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman\nhehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu\nhenkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo\ntupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: -- Anna minulle anteeksi, että\ntulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni\nystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. -- Näin puhuen hän oli hänen\neteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat\narki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.\n\nUseita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia\ntoisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä\nkodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä.\n-- Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä,\njoka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan.\nKeskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun\najatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan\nhänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä\nmiellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi,\ninnostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni\nläpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena,\nvälttämättömänä aineksena elämässään.\n\nGiorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi\nolalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen\nmuotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno\nsilkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa\nsen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen\nihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan\ntuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota\nlähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena\nunen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen\noutoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä\nkerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.\n\nIppolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien.\nHän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi\navoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys;\naika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. -- Mitä hän\nnäki unissa?\n\nGiorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi\nkiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä\nmerkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. -- Mitä\nilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut\ntukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta.\n\nIppolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön\nkouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen\nGiorgioon päin, huoaten ja huutaen: -- Ei, ei! Sitten hän pari kolme\nkertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen.\n\nOllen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä,\nkuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin:\njonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin\nukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata.\n\nIppolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi\nunenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein.\n\n-- Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? -- hän kysyi\nääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet\nesiin hänen sydämensä tykytykset.\n\n-- En sitä tiedä -- vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen,\npainaessaan poskeaan hänen povelleen. -- Minä en enää muista. -- --\n\nHän nukahti taaskin.\n\nMutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän\ntunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä\nvaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan\nlepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän\nuteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä\nainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut\nasettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka\nvierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan\nhänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi\nja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen\nsilmänsä ja voihki:\n\n-- Oi Jumalani!\n\n-- Mikä sinun on? Mitä näit unissa?\n\n-- En tiedä...\n\nHänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi:\n\n-- Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit.\n\nHän kärsi ilmeisesti.\n\n-- Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut... Aika-ajoin hänellä oli\nkohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä\nohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan.\n\nYhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan,\npainoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:\n\n-- Tahdotko, että aterioimme taivasalla?\n\nIppolita suostui. He menivät alas.\n\nKäsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin\nkukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat\nnähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta,\nsyvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen\nreunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon\nmäärittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan\nheidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he\nastuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he\nkuuntelivat merta.\n\nSe mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja\nkuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän\nsydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta,\ntavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka\nheille yksin ilmaistiin.\n\nHarvat hetket -- ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys,\nei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään\nihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta\nilostaan. Muutamat hetket -- jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat\ntunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön\nmuuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden\nheikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo\nainoa hetki ainaiseksi oli ohi.\n\nYksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota\navaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain\nvaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:\n\n-- Kuinka se on avaraa!\n\nJa molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät,\näärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä,\ntuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se\nollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen\ntäyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta,\nikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän\ntäyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin\nja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen\nlyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine\nvaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden\nlehtiin ja levitti niiden tuoksua.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Giorgio kavahtaen ylös\nmietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta\nsurumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.\n\nSiinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana.\nJa kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen\nsisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä\ntuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi\nhäntä silmiin. -- Mitä sinä ajattelet?\n\n-- Riminiä -- vastasi Ippolita hymyillen.\n\nTaaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän\nmuistelua tänä hetkenä! -- Loiko sama meri heidän verhottujen\nkatseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään\nvihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja\nsitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki\nhuippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet\nseikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä.\nYhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen\nkiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä\nlempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä,\njotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta\nmiksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? -- Tuon\näkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt\nkaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen\nherätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin\nulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen\nelinehtoonsa.\n\nHän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas\nkiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä,\nikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka\noli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui\nkuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen\nhänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:\n\n-- Onko sinun nälkä?\n\nJa tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja\nlausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.\n\n-- On vähän, hän vastasi naurahtaen.\n\nJa molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.\nVielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.\n\n-- Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, -- huomautti Giorgio --\nkeittiö on hyvin alkuperäisen maalainen...\n\n-- Minä olen kaikkeen tyytyväinen...\n\nJa iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki\npöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin\nihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka\nsomistivat valkoista hienoa porsliinia.\n\n-- Kaikki miellyttää minua täällä.\n\nHän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen\npunervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen\ntuoksua sieramiinsa.\n\nJa lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen\nrasahtelevaa reunaa.\n\n-- Kuinka hyvää leipää!\n\nHänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää;\nkaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä\naiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon\nliikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi\nrakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.\n\n-- Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!\n\nHän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea\njälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen\nkäsiintuntuvasti hilpeyttään.\n\n-- Ota!\n\nGiorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan\ntenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen\nkietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa\nhoukuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin\njuosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen\nvoiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän,\nyksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen\nvapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä\ntarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua\nesiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä,\njotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat\nhäntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta\nolemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista\nominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta\nsurkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne\nnähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara\nmaailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla\ntuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan\nkivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen\nhänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo --\nuusi elämä.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nUUSI ELÄMÄ.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon\nvärinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt\nkaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden\nepämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea\npurje, yksi ainoa valkea purje -- tuo niin harvinainen näky Adrian\nmerellä -- pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen\nliikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti\nikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka\nnäytti häipyvän etäisyyteen.\n\nIppolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti\ntuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti.\nSiinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko\nolemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen\nilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän\nhenkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset\nja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous\ntuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu,\njota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista,\nkuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä\nolevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa\nhyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan,\npuuttui kaikki jalous.\n\n-- Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! --\najatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa\njulman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka\nelämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman\nelämänsä; -- En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut\ntapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa\ninhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin\npaisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa\nirtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta.\n-- Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja\nhänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset,\nerinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti\nmielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat\npaljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta\neineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt\nenää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman\nolennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden\nvälikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. -- Ja hän oli\ninhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? -- Ja\nhänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin\ntuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon\nkieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä\noli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn\npöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine\nkuvineen.\n\n-- Jumalani, mikä tukahuttava helle! -- mutisi Ippolita, kääntäen pois\nsilmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana\näärettömästä vesiaavikosta. -- Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan\nmasentuneeksi?\n\nHän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn\nvitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan\nsyvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä,\nkaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli\nmuuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.\n\n-- Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä\nsamalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana.\nMinusta se tuntuu unelmalta.\n\nKun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:\n\n-- Oletko sinä nähnyt toisia?\n\n-- En, minullekin se on ensimäinen.\n\n-- Miltä seuduinhan se tulee?\n\n-- Ehkä Garganosta.\n\n-- Minnehän se on matkalla?\n\n-- Ehkä Ortonaan.\n\n-- Mitähän lastia sillä lienee?\n\n-- Kenties hedelmiä.\n\nIppolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden\nhuuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.\n\n-- Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi\ntaivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.\n\n-- Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana... Näetkö ne?\n\n-- Näen, näen.\n\n-- Onko niitä viisi?\n\n-- On viisi.\n\n-- Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono... Kuinka\nmonta niitä onkaan!\n\nNe olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet\nliekit, liikkumattomina.\n\n-- Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta\nkarehtii.\n\nÄkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat\nvarisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven,\nennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa\neroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka\nseuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.\n\n-- Kuulitko?\n\nIppolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin\njoku, joka virittää soitinta.\n\n-- Tuossa se tulee! -- hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan\nkarehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän\nodotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.\n\nVielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat\nuuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys,\njossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun.\nHopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien\nvälisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.\n\n-- Kuuletko? -- sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin\nolisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko\nsielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.\n\nGiorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista\nsanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää\nhänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin\nvastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin\nhäntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen\nsisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän\nalussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä\ntäydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen\neleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä\ntoisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon,\njoka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän\nnaisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin\nettä jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman\naistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja\ntuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen\nsukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä\noli huomannut sisällään?\n\nIppolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli\nvaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta\nmonistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä\nse juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää\nmoninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten\nja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen\nvilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut\nyksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli,\nvaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka\nnojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän\nolennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua\nkotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat\nkyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan\nsellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on\nvallalla.\n\nMitä se liekkään? -- sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan\näkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä.\nEtkö kuule?\n\nSe oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja\nniin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan\nläheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.\n\n-- Kuuletko?\n\n-- Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.\n\n-- Ei, ei.\n\n-- Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri\nvaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä\ntäällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon\nvinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.\n\n-- Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla -- huudahti\nIppolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja\n-- se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä,\nIppolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä\nalttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä,\ntutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen;\njoskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin\nlähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.\n\nHe kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua.\nPensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni\nyksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi\nterälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella\npuolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai\nkellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat\nkultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että\nulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli\nnestettään kuohuttavaa maljaa.\n\nEi mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta.\nTuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan\nhienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret.\nSilloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä\nhämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta\nkukalta korkealle oksalle.\n\nAuringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka\njo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä\nkultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi\nhimmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein\nhuomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.\n\n-- Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.\n\nKinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui\nomituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja\npunakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita\notti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja\npiti sitä levollisena kämmenellään.\n\n-- Se on kauniimpi kuin kukka, -- hän sanoi.\n\nGiorgio huomasi, -- eikä se ollut ensi kerta -- ettei Ippolita\nollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota\nvoittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli\ninhoittava.\n\n-- Viskaa se pois, minä pyydän!\n\nNauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen\nkaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä\nkovemmin.\n\n-- Kas kuinka rohkea mies!\n\nTämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä\ntakaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka\nmuodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui\nkirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.\n\n-- Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita...\n\nPieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain\nsinerviin ryysyihin käärittyä.\n\n-- Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.\n\nJa hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.\n\n-- Auttakaamme paimenta!\n\nHän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli\npidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä\nlampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa\nkiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä,\nkasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman\nkaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.\n\n-- Tule, tule sinäkin tänne! -- hän huusi Giorgiolle, tartuttaen\nhäneenkin lapsellista iloansa.\n\nLampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme\nmustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen\nkaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä\nkurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi\nhampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen\nripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat\ntäynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.\n\nKun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän\nhellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja\nmuotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin\nhuivin solmuihin.\n\n-- Olen väsynyt, sanoi Ippolita. -- Levätkäämme täällä hiukkasen.\n\nHe laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan\nlähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä\nolivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle.\nTuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä\nunelmanomaisia usvia.\n\nGiorgio virkkoi:\n\n-- Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista?\nSieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi... Oi,\nmikä päivä! Vieläkö muistat?\n\nIppolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion\nkäteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa\nlemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden,\nrauhan ja runouden tenhoon.\n\nNuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja\nalempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto.\nPaimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa\njälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein\nkuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat\nrupikonniksi.\n\n-- Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.\n\nJa Giorgio ajatteli: -- Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä\nminussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden,\ntyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen\nlopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän\najatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: \"Oi,\nmilloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan\nelää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen... Kaikki\najatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle\nkaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi,\nsisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin... Tahdon\ntuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa... Tulemme viettämään\nrakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut...\" --\n\nJa Giorgio ajatteli: -- Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut\nkokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin\npäivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle _toisena_. Hänen\nulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä\nhän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto\ntekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi,\nkuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä\njoutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen\nelämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä\ntoimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan,\ntoiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei\nole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus.\nRakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin\nsyödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä\nnautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea\nmahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita.\nHänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan\nruumiillisesta väsymyksestä.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.\n\n-- En mitään. Olen onnellinen.\n\nHetken vaiettuaan hän lisäsi:\n\n-- Emmekö lähde?\n\nHe nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän\noli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta,\njuostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän\ntakertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden\ntaipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.\n\n-- Se on hunajaa, hän sanoi.\n\nHän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.\n\n-- Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin\ntahtonut sitä imeä.\n\n-- Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin\nmehiläispesä, hän jatkoi. -- Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä\nnukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.\n\nHän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti\nhänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu,\nsalaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan\nkirkkaus ja metsätuoksu.\n\nHe pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen\nalakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.\n\nMeren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen\nmuuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen,\nsiellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella\nruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana\nmeren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta\nruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin\nmolemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta\nviikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta\nnousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se\nvivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen\nmaisemakuva on piirretty.\n\nKuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän,\nsitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli\nhiljaista, itku vaan yhä kuului.\n\nSe ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä,\nmelkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta,\nse veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta,\ntäyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan\naiheuttamalla säälillä.\n\n-- Kuuletko? -- Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä\nvärähtelevänä. -- Minä tiedän, kuka siellä itkee.\n\n-- Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme\nherätti omituista kammoa.\n\n-- Tiedän.\n\nIppolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui\ntäyttävän koko seudun ja lisäsi:\n\n-- Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.\n\nHän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi\nollut tuon taikauskon pauloissa.\n\n-- Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.\n\nEpäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat\nvoihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen\nnäyn, Ippolita ehdotti:\n\n-- Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.\n\nGiorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi\nsurullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.\n\n-- Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt\nvoittamattomaksi. -- Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa\nmökissä. Minä tunnen tien.\n\n-- Menkäämme.\n\nIppolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon\nlaitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon\nlapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän\ntuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen\nolentoparan kipuja.\n\nHe riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten\nmaahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin\nkynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis\nkannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät,\nhampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.\n\n-- Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.\n\n-- Tahdomme nähdä noiduttua lasta.\n\n-- Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.\nKatsohan, kuinka monta lasta minulla on.\n\nKolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan\nniin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen\nja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen.\nSylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli\ntumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin\naukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.\n\n-- Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä\non? Jää hetkeksi luokseni!\n\nHän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.\n\n-- Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti\nuteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa\nvaaraa.\n\n-- Katsohan toki tätä!\n\nJa hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan\nilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä\nsyystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle\nläheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: -- Jos tahdot\nolla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.\n\n-- Miksi se on tuollainen? -- kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena\nkatseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria,\nkirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.\n\n-- Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. --\nHyvä Jumala niin tahtoo.\n\nIppolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle\nmökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli\nvirrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.\n\nHe eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha\nmaku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja\nmelujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä\nymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi\nniin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan,\nsuoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä\nhämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä\nvarpusia.\n\nHeidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli\nkokoontunut uhrin ympärille.\n\n-- Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.\n\n-- Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.\n\nNaiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä,\nryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka\nmolemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan,\nsanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:\n\n-- Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!\nNäetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!\n\nHänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin\nontto kone.\n\n-- Rouva, tee ristinmerkki, -- hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä\nkehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken\ninhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki\nristinmerkin ja katsoi toveriinsa.\n\nNaiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa\nja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä\npiiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista\ntuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat\nmelkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.\n\nLapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä\nkehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.\n\nTuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta\nja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin\nilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan\nkokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä\nhän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä\nkuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä\nnousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen\npolttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin,\nmuuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi\nkeskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto\nmelkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen\nkohisevan äänen.\n\n-- Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. -- Katso,\nLiberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso\ntoki häntä!\n\nHitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita;\nsitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen,\nja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen\nepävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään\nhenkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot\npitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen\nruumiin mukana tulivat sen jättämään.\n\n-- Puhu toki, puhu toki -- rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen\nhäntä käsivarresta. -- Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää\nsinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.\n\n-- Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, -- pyysivät toiset järjestänsä.\nLähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!\n\nLapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset\nnostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen\nvälissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.\n\n-- Niin -- soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää\nvaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, -- lähetämme hänet sinne...\nhuomenna.\n\n-- Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.\n\n-- Lauantai on juhla-aatto.\n\n-- Anna hänen ostaa vahakynttilä.\n\n-- Kaunis vahakynttilä.\n\n-- Kymmenen naulaa painava.\n\n-- Kuulitko, Liberata, kuulitko?\n\n-- Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.\n\n-- Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.\n\n-- Puhu toki! Puhu!\n\n-- Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.\n\n-- Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.\n\nNaisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.\n\n-- Kuule, kuinka se itkee!\n\n-- Aina illan tullen se poraa kovemmin.\n\n-- Ehkä jo joku niistä tulee.\n\n-- Ehkä se jo näkee...\n\n-- Risti silmäsi, rouva.\n\n-- Tuossa tuokiossa on yö.\n\n-- Kuule vaan, kuinka se itkee.\n\n-- Luulen, että kirkonkello soi.\n\n-- Ei, täältä sitä ei voi kuulla.\n\n-- Vaiti!\n\n-- Täältä sitä ei kuule.\n\n-- Minä sen kuulen.\n\n-- Minäkin sen kuulen.\n\n-- Ave Maria!\n\nKaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta\nkylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti\ntarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus.\nÄiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti.\nIppolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.\n\n-- Katso tuonne ovelle -- kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.\n\nGiorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon\npeitossa.\n\n-- Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?\n\n-- Näen, näen... -- vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.\n\n-- Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? -- kysyi kolmas.\n\n-- Mitä pitää nähdä? -- kysyi neljäs.\n\n-- Mitä siellä sitten näkee?\n\nJa äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu,\nja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja\nhänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka\nmajassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui\noliivilehdossa.\n\n-- Mikä on hätänä? -- sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin\ntaisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. -- Mitä te näette?\n\nEi yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen\nhahmon pimeässä hohtavan.\n\nSilloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin\nhehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja\nastui jälleen ulos mökistä.\n\n-- Se on viikate, -- hän virkkoi.\n\nSe oli todella seinällä riippuva viikate.\n\n-- Vai viikate!\n\nJa äänet surisivat jälleen sekaisin.\n\n-- Liberata! Liberata!\n\n-- Mutta oletko mieletön?\n\n-- Hän on mieletön.\n\n-- Tulee pimeä, mennään nyt.\n\n-- Se ei enää itke.\n\n-- Olentoparka. Onko se nukkunut?\n\n-- Se ei enää itke.\n\n-- Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata.\n\n-- Lapsiparka! Joko se nukkuu?\n\n-- Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku.\n\n-- Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata?\n\n-- Hän on menettänyt järkensä.\n\n-- Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole\nkynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta.\n\n-- Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu.\n\n-- Lähdetään pois. Hyvää yötä!\n\n-- Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se?\n\n-- Se nukkuu, se nukkuu... Nyt se ei enää kärsi.\n\n-- Herra Jeesus, pelasta se!\n\n-- Päästä meidät pahasta, Herra!\n\n-- Mennään, mennään. Hyvää yötä!\n\n-- Yön rauhaa!\n\n-- Yön rauhaa!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa\nastua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se\nvaikeni ja juoksi heitä vastaan.\n\n-- Kas, sehän on Giardino! -- huudahti Ippolita, ja hän kumartui\nhyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut\nystävyyttä. -- Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.\n\nHitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen\nvalovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki\nmaaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien\nmeluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein\nluonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.\n\n-- Pysähdy hetkeksi, -- hän sanoi pidättäen Ippolitaa.\n\nJa hän kuunteli.\n\n-- Mitä sinä kuuntelet?\n\n-- Minusta tuntuu...\n\nJa molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut\npeittivät heidän katseiltaan.\n\nMutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista\nloiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän\npäidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti\nlasilevyä viiltävää timanttia.\n\n-- Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? -- kysyi Giorgio peittämättä\nmielenliikutustaan. -- Se ei enää itkenyt.\n\n-- Se on totta, -- sanoi Ippolita. -- Luuletko, että se on kuollut?\n\nGiorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat\nmatkaansa.\n\n-- Katselitko äitiä? -- hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo\nlohduton kuva yhä oli hänen edessään.\n\n-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!\n\n-- Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi... Tuo ääni! Nuo\nsilmät!\n\nHänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta\nnäystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta\nolisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän\nainaiseksi järkytetty ja merkitty.\n\n-- Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa\nkuollut eläin... se oli varmaankin puoleksi mädännyt... Sen haju\nsalpasi hengen.\n\n-- Kuinka se on mahdollista?\n\n-- Se oli koira tai kissa; en tiedä... Sisällä ei voinut nähdä mitään.\n\n-- Mutta oletko siitä vallan varma?\n\n-- Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato... Tuo löyhkä...\n\nInhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.\n\n-- Mutta minkätähden? -- kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja\nkauhunsa tarttui.\n\n-- Kuka sen tietää!\n\nKoira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä,\nja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.\n\n-- Oi, rouva, kuinka myöhään! -- vaimo huudahti rakastettavasta\nhymyillen. -- Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä\nkävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta... Tulkoon Jeesus\nsabbattina!\n\nSitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten\npuhua ja uteliaana saada kuulla jotain.\n\n-- Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse.\nMitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!\n\nJa mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset,\nkaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään\n_stolansa_ liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti\noli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina\noli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja\nkolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut\nkahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan\npienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli\nvalvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli\nkumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan\nnoita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto\nolisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän\nyötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja\nkävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi.\nPovaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran\nja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään,\nennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat...\n\n-- Kuuletko? -- sanoi Giorgio Ippolitalle.\n\nEi kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa,\ntyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä\nilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.\n\n-- Sabbattina tulkoon Jeesus!... toisti Candia ja kosketteli hurskaan\ntavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää\nhedelmää.\n\n-- Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:\n\n-- Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan\ntuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.\n\nIppolita kysyi häneltä\n\n-- Kuinka moni kuolee... tuolla tavoin?\n\n-- Voi, -- vastasi Candia -- tämä on surullista seutua. Täällä\nviihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina\ntulkoon Jeesus!\n\nHän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja\nsanoi:\n\n-- Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne...\n\nJa hän hiljensi äänensä.\n\n-- Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko\nperheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut\nvapautua noituudesta.\n\n-- Kuka on Turchino? -- kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset\nseikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. --\nOnko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?\n\nJa hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla\nleukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse\npisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.\n\n-- On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet\nnähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.\n\nJa Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa\nkalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja\nköysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen\nedellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.\n\nTyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden\naikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen\nraikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät\ntuoksut.\n\n-- Oi, kuinka suloista! -- kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa\ntuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka\nvärähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. -- Etkö\nsinäkin sitä tunne, Giorgio?\n\nTämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli\nnyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan\ntaikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän\nyksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää\nja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki\nnuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo\nkurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia\nkumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina\nistumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla.\nSiinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut\nlempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja\nhänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla\nöljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin\nhänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai\nhavaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät\nomaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi,\nettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä\npuu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut\ntavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein\ntunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen,\ntyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja\njoka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä,\nvoihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.\n\n-- Niin, tämä on surullista seutua -- toisti Candia päätään pudistaen.\n-- Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan.\n\n-- Messias?\n\n-- Isä! -- huusi Candia kääntyen talon ovea kohti -- Milloinka tulee\nMessias?\n\nVanhus astui kynnykselle.\n\n-- Näinä päivinä -- hän vastasi.\n\nJa kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon\npäin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa,\njohon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet -- Nämä\npäivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko\npöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi:\n\n-- Etkö sinä sitä tiedä?\n\n-- Onko se ehkä Simplicio? -- kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja\nepäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui\nhaltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon.\n\n-- Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin\nCappellesta; uusi Messias. --\n\nJa lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus\nkertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan\nmielikuvituksessa muodostunut.\n\nOreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja\ntältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta.\nSitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja\noli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan\nkanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen\nseurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja\npäivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja\noli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen\npyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi\nAnconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin\nvuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille\nhuipuille.\n\nKotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää\nsenjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan\nsaarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa\nläpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä\nNeitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen\njulistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti,\njolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä\nijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen \"Uusi Messias\".\n\nNyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon\nja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta\noli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit:\nMiehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen\nvoitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista\nPyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki;\nGiuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki;\nja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan\nsanansaattaja.\n\nKaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet,\nleikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet\nraavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen\nalttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan,\nvarttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet\nmaalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa\nvasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä\njumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet\nosallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa.\n\nHe olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja\nolivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen\nlihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale\nBasilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin.\n\nMuuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen\npuoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa\nAbrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa\nnukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia.\n\nJa nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat\nseurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta,\ntulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun\nkoittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt,\nhän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen\nkynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan,\nkuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen\nmieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt\nmunat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä\nsekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi.\n\nHänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla\npystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen\nriivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku\ntuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä\nitse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa\nnimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti\nhänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien\nsieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä\nkolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden\nsydämistä.\n\n-- Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, -- näin lopetti Cola Sampanja\nääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. -- Tästäkin hän tulee\nkulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka\noliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä?\n\nGiorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi\nvakavana:\n\n-- Ja missä hän nyt on?\n\n-- Piombassa -- vastasi vanhus.\n\nJa hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja\nhengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli,\nse oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen,\nkiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien\npoppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa\npitkin.\n\nKotvan vaiettuaan Cola jatkoi:\n\n-- Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan!\nPoikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi?\n\nCandia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat.\nPunainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen\nvälillä junaa vastaan.\n\nHeidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa\netäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut\nnäkyvissä.\n\n-- Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen,\nyhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. -- Etkö\nkuule?\n\nHän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata\nrajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat.\n\n-- Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo -- selitti\nCandia.\n\nKuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas\nja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä\npitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön\nmatalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa\näänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää\naaltoa, joka alati nousi ja laski.\n\nLaulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin\nhitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa\npaalurakennuksen sillan kohdalle.\n\n-- Tuossa he ovat! -- huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden\nkiihoittamana, jonka näki ja kuuli. -- Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä\non monta!\n\nHe astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja\nlaulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän\nnäkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen\nvoima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa\nkirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät\nne kauan jälestäpäin.\n\n    Eläköön Maria!\n    Maria eläköön!\n\nHe kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään\nkarjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina,\nettä joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat.\nEdellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden\nkultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.\n\n    Eläköön Maria!\n    Ja joka hänet loi!\n\nLähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti\ntuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka\nalinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa\noli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se\nainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se\nyhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana,\nilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua\njoukossa.\n\nGiorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin\nkauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman\ntuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin\npolveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.\n\nJono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin\nkuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä\nlaulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren\nhiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.\n\nIppolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan,\nja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä\nuskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.\n\nMitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä\nyksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset\nmielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät\ntuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen\nvakoihin -- ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi,\nmuodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän\nja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät\nhänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta\nja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen\nhallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko,\npyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä\nja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka\npurjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet,\njoilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna\nlepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä,\njohtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja\nunhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja\nsitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet\nkoskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet\nmaanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen;\nupeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden\nja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia\nkulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset\ntähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan\njuurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat\nviljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli\nisompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset,\nseppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat\nkallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen\nhärkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen\nsatulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti\nlippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui\nkansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan\nkirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä\naineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden.\nJokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa\nvarten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen\nkäsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen\nmukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa.\nVuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin\nylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä,\nriemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri\nmaata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he\npyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa\nympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi\nheidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä\nkilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen\nvaljastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas\nlaaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä\nsulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä.\nJa näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa,\nkisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa\nesiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin\nkuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän,\nkaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset\nmenivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja\njyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen\ntoisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen\nnaisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi\nläheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli\nvoima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä\nluultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen\nsalaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin\nesineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana,\nonnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai\nonnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla\nvetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen\nrakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut\npesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle\nasetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn\nsydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan,\nympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä\njokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia,\njotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta\nja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen\njumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä.\nMiehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa,\ntyötään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa\nsäestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon\nja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat\nsävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka\nsyvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja\njärkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan\nunhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain\nikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen\nluku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät\nuudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa\nvähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen\nomaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen\nolentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään\nhelisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen\nmuodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet\nja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne\nolivat kuolemattomia kuten maa ja veri.\n\nTähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt \"Uusi Messias\", jonka\nelämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen?\nOliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio,\njoka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen\nkäytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?\n\nKuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä\ntenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle,\njoka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä\nraaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?\n\nJa taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko\nyllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien\npoppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa\npitkin.\n\n-- Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun\npelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni\ntodellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen\nrahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin\nkotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja\nvoimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken,\nmikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista\nkosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan\njälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet,\nvakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi\nkuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen\nkansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti\netevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle\nasteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja\ntunteet.\n\nJotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri\nhuokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä\neroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä\netäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran -- kenties kaiku kimmosi\njostain kallio-onkalosta esiin -- kuului toivioretkeläisten laulu,\nsitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli\ntaivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa\nnäyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden\nsilmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.\n\nHän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan\ntavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi\njonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin\nollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit\nja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta\nolennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli\nruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää -- otsa,\nsilmät, suu -- eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista\nvertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen\ntenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut\ntätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella\nihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta\nhäntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan\nvastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä\nkaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren\nsoinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena\nkehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä\nesinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden\nperustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki\nedessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän\näärettömän taustan pohjalla.\n\nEikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut\nkatsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän\nse oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta\ntodellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen\nalla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden\npohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen\nseurauksiin -- ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.\n\n-- Hän on siis vihollinen -- ajatteli Giorgio. -- Niin kauan kuin hän\nelää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä\nminua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni\nhahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman\nolemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa\ntoivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää,\nmaan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna\nahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi\nminun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta...\n\nKerran hän kuvitteli häntä kuolleena. -- Kuolleena hän muuttuisi\najatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja\nepätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja\nvarmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja\nhekkumallisesta lihastaan. -- Hävittää, jos mieli omistaa -- toista\nkeinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.\n\nIppolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.\nViitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:\n\n-- Kuolema on kulkenut ohi. --\n\nJa hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä,\nei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. -- Onko hän\naavistanut minun ajatukseni? --\n\nMolemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.\n\n-- Kuka se lienee? -- Kysyi Ippolita levottomana.\n\nKoira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia\nja vanhus tulivat ulos talosta.\n\n-- Kuka se saattaa olla? -- kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön\n\nIhmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.\nSitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.\n\n-- Liberata!\n\nÄiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui\nsuorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena\nja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti\ntavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies,\nhillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä,\nkumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen\ntukkaansa.\n\n-- Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia!\nOi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen\nlaahustellen vaikenevan vaimon jälessä. -- Minne aijotkaan mennä? Mikä\nsinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!\n\nHän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut.\nRajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei\nhäneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä\nsiitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt\nkoskemattomaksi.\n\nEi Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.\n\n-- Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? -- hän kysyi.\n\nGiuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja\nIppolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:\n\n-- Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään\nhän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.\n\n-- Onko lapsi kuollut? -- kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen\npeitettyä kehtoa.\n\nMies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet\nGiorgion ja Ippolitan korviin:\n\n-- Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin\nnäköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu... nukkuu... Se ei enää kärsi.\n\n-- Liberata! -- huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi\ntahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. -- Liberata! Minne sinä\nmenet?\n\nMutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.\n\nSitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.\n\nÄiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä,\ntuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana,\nkuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen.\nHänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi;\nja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin\nvalituslaulu.\n\nNäin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua\nalas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet\nja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.\n\nJa rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen\ntuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat\ntaivaalla vavahtelivat!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin\nlaajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna \"alati odottamaan\nelämää\", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä,\ntapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi\nsitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta\njoka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän\npakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen\nja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen\nvälinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton\nvälinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä\nkaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä,\nhän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä\nympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti\nsille uskollisena pysyäkseen.\n\nMutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä\nerakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä\nsynnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä\nherätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun\noli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn\nvienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista\nhilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean\nkinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle\nloivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta,\nkauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli.\nHehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja\npäivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat\nylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät\nhänen punaisen pukunsa mielikuvan.\n\nUsko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui\npuunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. -- Pakenevan,\nfarisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui\nrunsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti\ntyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt\nkirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja;\nmutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt\nfarisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa\noli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa\njaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja\nsiunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on\nversonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli\npesty.\n\nMiten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin\nesineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?\n\nTuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti\nnousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: -- Jospa\nminulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli\nsuotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se\nollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva\npyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki\nhänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa\nonnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio\nAurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.\n\nJa hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot\ntäynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa\ntukkaa loi omituisen ilmeen.\n\nHän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus\nnäytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen\npyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä\nolivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.\n\n_Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus\nIstud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per\nManus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum\nEuchanstiae_.\n\nNicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.\n\nJa todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät\nmiehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli\nuskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu\nelämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien\nalalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he\nrakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan\njumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet\nuskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.\n\nHeidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan,\njonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan,\nsiihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut\ntaipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden\nkanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta\nmiten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä\nIjankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai\netevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka\nkokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se\nvoi muodostaa eri maailman tuen.\n\nToinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä\nylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman\navulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt\nsalaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen\nväsymättömät katseet häntä seurasivat.\n\n-- Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus...\n\nEloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan\nkykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota\n\"dionysolaista\" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren\ntammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen\nnainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten\nkykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa,\nitsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata,\nvoittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi\nluopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: --\njoko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.\n\nTuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi,\nhän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät\nvastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää\nmielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. -- Eikö hän\ntässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon\nhehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn\nveri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa\nhaaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon\nsaakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä\nuutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen\nhaltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä\ntapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet:\n-- mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky\nabstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän\nhavaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja\nhourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka\nkenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan\nusko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka\nlauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.\n\nMiten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään\nkeino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta\nvavahdusta. -- Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten,\nkeskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.\n\nJa taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä,\nastuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati\nvärisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä\nuomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa.\nPäivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu\nkuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen\nvilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini.\nMaininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa\nkaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän\nmiehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat\nunikot kuin himon hehkuva vertauskuva...\n\n-- Himo! -- ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat\nnaiseensa, lempensä koko surkeuteen. -- Kuka tappaa himon? --\n\nHänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:\n\n-- Non des mulieri potestatem animae tuae... A muliere initium factum\nest peccati, et per illam omnes morimur... A carnibus tuis abscinde\nillam... Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä\npuutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän\nsydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka\nkaikkialla levitti surua ja kuolemaa.\n\nMutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.\n\nSyleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit\nvankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista\ntoista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten\nkuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun\nkyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.\n\nMitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin\nuutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? -- Rikkoa käsky ja saada\nanteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se;\npaljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään\nsuunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu\nja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin -- olihan\nkaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.\n\nJo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja\nkuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa\nVia Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli\non vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi\nlavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat\nsoittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri\ntammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai\nkaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien\ntuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin...\n\nHän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen\nguelfi-kaupungin: -- suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla\nkasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka\nsairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella\nvanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava\ntorni; hitaasti lyövä kello; -- äkkiä, kadun pohjukassa ihme;\nTuomiokirkko. -- Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen\ntuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit?\nEikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota\nlepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma,\njonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä\noli herättänyt: -- Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi\nminua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä,\nhänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne... Pitkät hetket\nviettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja\nluostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä...\nRakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden\nrukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.\n\nUudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä\nsuljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat,\nmieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle\ntarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat\nviivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin\nlorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen\nmielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.\n\nErakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan\nharvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan\nkirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä\nei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja\nkauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen\nmystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä\nmarmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.\n\nHänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä\nhän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti\nnähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka\nliittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas,\nkuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä,\ntaaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo\ntunteet uuteen eloon. -- He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua,\njoka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus\nlepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella\ntiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti\npainuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten\nja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä\njotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään\nolisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki\nmerenseutuista taivaan rantaa.\n\nTasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa\nyltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli\nkasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui\nmetsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat\nsivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja\neteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli\npystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme\nsäilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun\naurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä,\nettä he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä.\nJa todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä,\nsitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen\nsopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta,\njonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret,\nhevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet,\nruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän\nrakennuksen yksityiskohdat; -- kaikki tämä paljasti vähitellen silmän\nkautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon\nsekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja\ntämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni\nvoittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen\nkäsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista\nvuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä\nsaarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti.\nMolempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli\nsyyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana\nsekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä\nvastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa\nreunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen\npeittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä\nmaisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista\ntunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution\nkalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin\nlisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui\nnyt etäiseltä viinimäeltä laulu -- aikaisen viinikorjuun johdanto --\nja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas\nolivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja\nmaallinen, sekaantuivat toisiinsa... --\n\nTämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista\nkaihoa: -- palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa\nse huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa\nsen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri\njumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen\njälkeen uudistaa _Chronicon casauriense_. Olihan se todella kunniakkain\ntemppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka\nmonena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena.\nVielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena\nloppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen\nmuodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja\nDemetriolle.\n\nHän sanoi Ippolitalle:\n\n-- Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?\n\n-- Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti -- minne tahdotkaan\nviedä minut!\n\n-- Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme\nvielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja\nmuistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka --\nihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon... Kohoten yli\ntämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni\nharrasta mietiskelyä.\n\nHän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti\ntarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen\nmielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja\nitsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin\nnaisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta.\nHän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa\nvalossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin\nsalaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa\ntai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.\n\nÄäni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:\n\n-- Milloin?\n\n-- Ehkäpä huomenna.\n\n-- Niin, huomenna.\n\n-- Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.\n\n-- Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.\n\n-- Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.\n\n-- Tulen sinua valaisemaan.\n\n-- Tulet valaisemaan hautajaisianikin.\n\nHän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän\nkuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi\nelämäntarinansa. -- Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin\nhän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut.\nKoettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat\nkiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista\narmoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä\nkurjuudesta. -- Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin!\nSalli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! --\nJa tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä.\nJa vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas,\nturmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui\näkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa\nalttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean\nmarmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut\nvalottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa\nliekissä. -- Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi\ntulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! -- Tuo\nliekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta\nmitään vastalahjaa onnestaan. _Amabat amare_. Se luopui ainaiseksi\nkaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä\npuhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi\nhän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy\nhäntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön -- ylevä ja\nyksinäinen -- se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä\nainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen\nolemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei\nollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut\nhienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen\naistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena\nihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja\nloistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään...\n--\n\nPysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:\n\n-- Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.\n\nJa vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut.\nToinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki\ntulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina\nsamaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien\nvarrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina\nvoittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille\nheidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen.\nLepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla\nkyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he\nvaan kulkivat, kulkivat.\n\nMikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta,\njotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä\nvaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten\nseitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä\ntasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan\nneitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen\nvuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle\npyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.\n\nIppolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun\npäivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan\ntuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen\ntottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta\nollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut\ntuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista\nalati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis\naito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin,\njopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon\nvaltoihin.\n\n-- Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? -- hän kysyi. -- Huomenna\non aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen\nnäytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.\n\nGiorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan.\nHänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa,\nottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista\nyhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon\nvankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt\nalkuperäisen leimansa.\n\n-- Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan -- Giorgio lisäsi, tuntien\nlevottomuutta laulun lähestyessä.\n\nIppolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia\nkoettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli\nläpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä\näänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi\nsielujensa.\n\nOli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä\nkosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät\niltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä\nlukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa,\nlumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat\nloistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet\ntähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.\n\n-- Sinä häijy! -- hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut\nyllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.\n\nRapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan\nhopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä.\nGiorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui\nnuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä\nvirkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti\nensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein\nlatva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin\naskelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan\nsaavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin\nettä sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa\nvarjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat\nloistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin\ntimantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa\nsilmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.\n\nSinä velhotar -- huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä\nystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden\nsalaisessa välkähdyksessä.\n\nJa hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen\nhuulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken\npuusta poimitusta hedelmästä.\n\n-- Tuossa! Tuossa! Tuossa!\n\nJoka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille,\nohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle\nuusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan,\nkuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen\nlemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta\ntavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen\nvienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota\njuopumusta tuskantuntemukseen asti.\n\n-- Tuossa!\n\nJa Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn\näärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.\n\nHe eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli\nerakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois\nkaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät\nvakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta.\nGiorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. -- Näin oli elämä, melkein\nvarkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän\ntunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien\nunikuvien luostarissa! -- Mutta oliko se todella elämää? Eikö se\nkenties ollut unelmaa? -- Toinen niistä on aina toisen varjo -- hän\najatteli. -- Missä on elämää, siinä on unelmaa.\n\n-- Katso! -- sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.\n\nJa tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä\najatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.\n\nÄänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat\nviiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden\ntyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa\nnäytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen\nliikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä,\nei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään\nyhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös\nvertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli\nhäviämäisillään.\n\nVaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: -- Vinea mea\ncoram me est. --\n\n\n\n\nV.\n\n\nVarhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet\näärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä\npikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä\nseuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet\ntoimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos\nvaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat\nja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse\nnousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja\nkulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin\nriveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua\nkaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.\n\nJo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti\nkääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista.\nHamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä\ntaustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.\n\nGiorgio sanoi ystävättärelleen:\n\n-- Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian\nrasittavaksi.\n\nHän vastasi:\n\n-- Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä,\nansaitakseen armon.\n\nJa hymyillen Giorgio virkkoi:\n\n-- Aiotko rukoilla jotain armoa?\n\n-- Yhtä ainoata.\n\n-- Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!\n\n-- Se on totta!\n\n-- No siis?\n\n-- Anonpa sittenkin.\n\nHe olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin\ntunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he\nlähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle\nkulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin\nkarnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli\nriikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla,\nsäestäen pamauksia käheillä huudoilla.\n\n-- Pitkältäkö on matkaa perille? -- kysyi vanhukselta Ippolita, jota\nkärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä\nodottanut joku erinomainen tapaus.\n\n-- Ei täyttä puoltatuntia -- vastasi toissilmäinen.\n\n-- Onko se vanha kirkko?\n\n-- Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä.\nViisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.\n\nHän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen\nauki ja näytti sen Giorgiolle.\n\n-- Lueppa. Tässä on koko tarina.\n\nSe oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. -- Enkeli-kuoron\nympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli\npolvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli\nAlessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: -- Herran vuonna 1527,\nkesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina,\nraivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat,\nviljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro\nMuzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli\nrannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen\nsydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti\njumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja\nrukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa,\njoka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken\nhartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä\nvalon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä\nvalossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen\nvaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: \"Mene ja vie tämä\nsanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä\ntemppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi,\nja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton.\" -- Neitsyt\nkatosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa\nvahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni\nMarino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä\nlevisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko\nkansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan\nkuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen\ntapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.\n\nKohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven;\nja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen\nhommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha\nAlessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. --\n\nTämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka\nperustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat\nlaivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta,\nmatkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle\nkiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.\n\n-- Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä --\nsanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen\npovelleen. -- Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin\nkuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa.\nMeikäläinen on sentään ylinnä kaikista...\n\nHänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka\nnostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus\nabruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan\netevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut\nuskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista\nolentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan\nmuodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin\nyläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se\nhengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa,\nviittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset,\npronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan\naistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja\nvanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille,\nkuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi\ntuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt\nhalkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut\nuhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon\nsivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla\nveteen ehyttä muotoansa.\n\n-- Aligi hoi! -- huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa\nvaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.\n\n-- Hoi!\n\nSääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:\n\n-- Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä\nlupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän\nponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!\n\n-- Tietysti. Seis! -- huusi Ippolita osaaottavana.\n\nVaunut pysähtyivät.\n\n-- Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta\nrattaille.\n\nTuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena\npyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen,\nauringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta\nreunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien\npeittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta\nja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät\nsilmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat\nkaatuvantautista.\n\nLäähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:\n\n-- Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille\narmollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.\n\nVasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.\n\n-- Onko sinulla siinä uhrilahjasi? -- kysyi häneltä toissilmäinen. --\nNäytäppä.\n\nMies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli\nvalkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli\npehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.\n\n-- Etkö näe, että se sulaa?\n\nJa ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.\n\n-- Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.\n\nAligi toisti:\n\n-- En voi nousta ajoneuvoihin. -- Olen tehnyt lupauksen.\n\nJa levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen\nsilmiensä tasolle.\n\nTällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä\nvalossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea\nesine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava\nseinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä\nmykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja\nkestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.\n\n-- Eteenpäin!\n\nJa hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.\n\nKun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien\nviljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin\nvanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta\nhaavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä\nhyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen\nkauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.\n\n-- Tuossa on pyhättö! -- huusi Ippolita, osoittaen punaista\ntiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.\n\nMuutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSiinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten\nja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen\nnähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne\nveivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.\n\nAinaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet,\nkaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet,\nhekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus,\npetos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt\nvälinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien\nulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien\ntoitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta.\nKattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden,\nkankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely;\ntanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset,\ntappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen\nalhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta\nkaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin\nelukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet\nahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan;\nkaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos\nyksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen\nhaureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se\nkohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.\n\nTämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton,\ntehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden\nmyyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä\nvastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat\nkuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat\nsuuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat.\n-- Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet\nkehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman\npaksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla\noli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät\nkömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva\npunainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka\nnäytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä\nsaastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu\nja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti\nsoitti kelloa.\n\nEri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina\nja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden\nhelmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse\ntuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta\ntehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli\npuolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö,\njoka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan.\nJa todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan,\nlaahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta\nkyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa,\nja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.\n\n    Eläköön Maria!\n\nJoukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille\nvastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä\nnähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin\nsylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti\nkohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä\npäännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan\nsyljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia\nja huusi: -- Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman\nsuuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin\npisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä\nläsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja\npidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä\nmitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa\nja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia\nhuuliaan.\n\n    Maria eläköön!\n\nUudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat.\nSiellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla\ntai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen\nruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien\nnojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen\nleipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota\nympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin\nsoluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka\nnäyttivät kilpikonnan iholta.\n\nMuutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät,\nhampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet,\neivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa,\nmelkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten\nvartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä\nja himokkaana kärpäspilvi.\n\nMutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat\nkiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin,\npäästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti\nvaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen\npyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo\nkauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan\ntyön aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän\npureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko\nheidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä\nvillipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi,\nlevittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa\nhajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka,\ntarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja\nkukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan\nsileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret\nanilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä\nvirvoitusjuomia.\n\n    Maria eläköön!\n\nYhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas\npaisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka\njo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat,\nkaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat\nheidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi\nsaalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut\nharhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet\ntoivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin\nlupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä\npoloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he\npuhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä\nhelpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja\nonnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta\npeloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan.\nJokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa\npeijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin.\nNe lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä\nkun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää\nja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi -- nuo sanomattomat\nkärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen\nitaruuden likaiseksi ja raaaksi -- kaiken tämän paljasti se vapiseva\nkänsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.\n\n    Maria eläköön!\n\nUudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi\nkeskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi\nkaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti\nkaikuvan \"Maria\" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta.\nYlistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat\ntunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.\n\n    Maria eläköön!\n    Eläköön Maria!\n\nTupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat\näärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä\ntäällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten\nsiteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa\nja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä\nnäytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen\nsullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä\nkouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni\nräikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.\n\n-- Menkäämme kirkkoon! -- sanoi Ippolita, joka näytti olevan\nsuunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi\nkiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta\nhelteisemmin aurinko paahtoi päälakea.\n\n-- Vieläkö jaksat? -- kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. --\nTahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä\nvoimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? --\n\n-- En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle\nasti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule,\nkuinka he huutavat! --\n\nHän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet\nja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat\nhuitoneet käsillään ympärilleen.\n\nCola sanoi:\n\n-- He rukoilevat lunastusta.\n\nHän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta\nponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen\nheille tilaa.\n\n-- Tahdotteko mennä sisälle? -- hän kysi.\n\nIppolita ratkaisi:\n\n-- Menkäämme, menkäämme!\n\nVanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä.\nIppolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki\nvoimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein\nkäsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla\näänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein\nkosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota\nisot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka\nkynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili;\nse oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.\n\nVihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen\npylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.\n\nEri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn\nvuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he\nseurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.\n\nMiehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla\nkoristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina\nnojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui\nhikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki\nrinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin,\nrintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi\nniistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan\narmonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia\nlihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo\nhäviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut;\nsuippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien\ntai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia\ntaas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla.\nNeniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja\nkuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai\nsyöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia,\nkuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin\nmärehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä.\nSuita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä\nkuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin\nkuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla;\nvihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia\nrauhaisrohkoja. -- Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha\non alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon\nohi.\n\n    Eläköön Maria!\n\nJoka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli\nroteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia\nkolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään,\nlaahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia,\njotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen\njättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla\nveti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen,\njolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät\nesiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo\nastui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä;\npovellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti\nverellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei\nenää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut\nmaahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja,\nkuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille,\nryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti\nmustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi\npäänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona\nkolkkona yönä.\n\n    Eläköön Maria!\n\nJa yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin,\nkohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä.\nNeitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan\nhajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä;\nhe kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa\nolkapäästä ja katsoen musertuneina maahan -- surkeita olentoja, joiden\nkohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä\nihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.\n\nEräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä\nlihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät\nja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat\nalinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja\nkasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja\ntäynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko\ntaikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu\nlehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen\nkuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin\nmädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon\nvärähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla:\npaareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta\nolisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet,\njotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä\nkuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä,\njoka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa\nolivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin\nkuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot\nsinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi -- tuo mies, joka\nkantoi uhrilahjaansa -- ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa.\nJa kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo\nkolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen\nmustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja\npäänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä\nkokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka\nheruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta\naikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen\nhenkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran\nsuuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen\nalkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä,\nLudvik II:sen aikoja.\n\n    Eläköön Maria!\n\nKulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi -- kiihtynein askelin ja äänin,\nmielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa,\nkiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta,\nheidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina,\njoka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen,\nepäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä,\nkärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen\nalas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden\nvalitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä\nolivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan,\nluku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin\nrajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä\nainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.\n\n    Eläköön Maria!\n    Maria eläköön!\n\nÄkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan.\nLähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä.\nVäentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä\nkatselemaan.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme\noudosti muuttuneena.\n\n-- Ei mitään, ei mitään -- auringonpistos -- vastasi Giorgio tarttuen\nhänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.\n\nMutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut,\nkuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja\ntunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään.\n-- Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys,\nja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria,\nmissä tuo \"pyhä kipu\" uinui ja saattoi herätä.\n\n-- Hän potee Pyhän Donaton tautia -- sanoi Cola. -- Älä pelkää.\n\n-- Menkäämme pois täältä -- rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton\nja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.\n\n-- Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi\nhänet keskellä tungosta! -- hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan\njähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet,\njoissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut.\nJa taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet\nvavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt...\n\n-- Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?\n\nIppolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet\npuuduttanut.\n\n-- Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? -- toisti Giorgio, pudistaen\nhäntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: -- Mitä\nsinä ajattelet? -- mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä\nniin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat\nkokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan\nkouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta\nhän mutisi:\n\n-- Oletko sairas?\n\nJa nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja\nsalaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.\n\n-- En, en -- Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun\nvalloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut\nhäntä uhkaavalta onnettomuudelta.\n\nJa väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina\nkuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki,\nheidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat\nmolemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän\nrahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut\nsulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden\ntietoisuuteen.\n\nIppolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli\nsinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit\nvaloaan loivat pyörteiseen vilinään.\n\n-- Menkäämme sisälle -- sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä\nGiorgion kättä.\n\nCola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.\n\n-- Tunnen toisen oven -- hän lisäsi -- seuratkaa minua.\n\nVaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi\nheitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista\nitsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen.\nSe oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä\nherra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan\nkiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.\n\n-- Seuratkaa minua -- toisti vanhus, halkoillen väentulvaa\nkäsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.\n\nSivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä\nsinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia\nuhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä\noli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat,\nmuodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja\najettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät\nvahalle kuvatut haavat -- kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä\nseinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja\nkauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen\nleikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä\nnäki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia,\nkaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä,\njotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja\njotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne.\nErästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne;\nkannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla,\nja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin\nnenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei\nenää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot,\njotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. -- Pyhä\nNeitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nSe oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka\nelävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten\nhätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.\n\n-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nTuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset\nsoluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa,\npieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat,\nkuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin\nmakasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen\nloikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen\nisovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin\nsiirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset,\nkellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat\nkyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka\nsuuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella\nsyljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät\nnäiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka\npään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan,\nosoittaen suoraa tietä alttarille.\n\n-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nSukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin\ntätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain\nhe nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä\nnäyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai\nliehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät\nkatkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan\nvanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä\neivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat\nkidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia\nkohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään\nsamaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen\nsurvaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli\njättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki\npääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille,\njotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta\nmuodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten\njäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille,\njotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai\nruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa\ntai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää,\njoka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun\npääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä\noli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa.\n\nJoskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun\ntuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän\nnöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset.\nNäiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä;\nja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja\nnäytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn.\n\n-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nÄidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle,\njotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset\npitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka\nhiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen,\ntarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan.\n\n-- Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria!\n\nEnsin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin\nheillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin\nkuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan\nkuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen,\nmielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella\nja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki\nvoimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän\nulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin.\n\n-- Armoa! Armoa!\n\nJa pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen\nvihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon\nkasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä.\n\nUusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen\npituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen\nkanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille,\npapit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet.\nOjentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle\npuolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään.\nHeidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin\nkilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella,\nseisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat,\ntutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä\nkädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he\nkeskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain\nkilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät\nsiniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät\naitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan\nlöyhkään.\n\n-- _Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix_.\n\n-- _Ut digni efficiamur promissionibus Christi_.\n\nKun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia\nmyrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan\nselvästi nuo latinalaiset sanat:\n\n-- _Concede nos famulos tuos_...\n\nPääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen\nja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla\noli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva\ntukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu,\njonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään\nuntuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut\nkietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat,\nmitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas\nposkille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän\nastui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein\nsilmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi\nlepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan,\nmelkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen\nilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät\nsisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden.\n\nÄänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa,\nmiesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin\nmuinaisajan tanssissa -- he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä\ntaaksepäin. -- Mitä lupausta he tulivat täyttämään? -- Mitä ihmettä he\nrukoilivat? -- Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari\nrukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen\nvoimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon\nneitseellisyys oli vielä koskematon...\n\nPysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan\npuoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman\nhetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit\nkäsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka\nhääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät\nkäsiään ja huusivat:\n\n-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nHitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne\nuhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti\nkaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän\nlaski alttarin juurelle.\n\n-- Ota, siunattu Neitsyt!\n\n-- Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! -- huusivat äidit, ääni jo\nkäheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa\nmerkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö\ntoinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden.\n\n-- Ota! Ota!\n\nHe näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he\nkuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa,\ntuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut,\njota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka\nainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He\nnäkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin\nsuuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa\ntarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen\nääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja\njärkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan.\n\nSeurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat\nja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari\nvetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian\nkuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja\naitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin\nmeluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti\nvielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden\nverhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen\nelämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä\nunhoittumattoman vaikutuksen.\n\nGiorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen\nhenkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli\nmitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli\ntuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän\nkansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä\nhourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima,\nne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja\näänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se\nei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä\nsiihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä\näkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi\nnoita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä\nahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi\nheidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman\nmielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua\nhuutaa ja raivota.\n\nAjottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he\nhuomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet\nja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän\nhirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon\ntunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat\nedestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista,\nvanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen.\nUusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän\nhe muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä,\nsuitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja\nhirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa.\n\n-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nNäin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan\nkohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat\nhäntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn\npeittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat\npuhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he\npyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä;\nhe pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa\njuurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta\nvasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi\nulvoen kuin synnytystuskissa oleva.\n\nHän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään\nkaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat\npois pölyn ja veren.\n\n-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!\n\nJa hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat,\nvilkastuivat ja rukoilivat.\n\n-- Armoa! Armoa!\n\nÄäni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät\nkannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat\nkasvaneet esiin maasta.\n\n-- Armoa! Armoa!\n\nNäiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki\nsen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja\nvoitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon\npaksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten\nruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat,\nveren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi\nainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi,\njolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki\nkärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen\ntuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen\ntuli toteuttaa.\n\nJa säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän\nintohimon myrskyn pauhatessa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSyrjässä puiden suojassa istuivat nyt Giorgio ja Ippolita vapaassa\nilmassa, uupuneina, tuperruksissa, kuten kaksi haaksirikkoista,\njotka olivat pelastuneet vaarasta. He vaikenivat, ollen melkein\nkykenemättömät ajattelemaan, joskin ajottain juuri koetun kauhistuksen\nväre heissä vavahteli. Ippolitan silmät olivat punaiset itkusta, ja\nmolemmat oli kirkossa tuona kamalana hetkenä vallannut yleinen kiihkon\nraivo; hulluutta peläten he olivat paenneet.\n\nNyt he istuivat loitommalla niittytasangon rajalla, puiden\nsiimeksessä. Tämä kolkka oli melkein kokonaan autio. Ainoastaan\nmuutamien vääntyneiden oliivi-runkojen ympärillä seisoi muuli-ryhmiä\ntyhjät satulat selässä, niin liikkumattomina, kuin olisivat olleet\nhengettömiä; ne saattoivat puun varjon surullisen näköiseksi. Vilisevän\njoukon kumea pauhina tunki tänne asti; kuuli hengellisen laulun,\ntorventoitotukset, kellojensoiton; näki joukkueiden pitkinä riveinä\nkulkevan kirkon ympäri, käyvän sisälle ja taas poistuvan.\n\n-- Tahtoisitko nukkua? -- kysyi Giorgio Ippolitalta, nähdessään, että\nhän sulki silmänsä.\n\n-- En, mutta en enää jaksa nähdä...\n\nGiorgio tunsi samaa vastenmielisyyttä. Vaikutelmien kestäväisyys ja\nvoimakkuus oli voittanut hänen elintensä vastustuskyvyn. Tuo näky oli\nkäynyt hänelle sietämättömäksi. Hän nousi.\n\n-- Nouse ja tule -- hän sanoi Ippolitalle. -- Istumme tuonne kauemmaksi.\n\nHe kulkivat alas viljeltyyn notkoon ja hakivat itselleen hiukan varjoa.\nAurinko paahtoi polttavan kuumana. Kumpikin muisteli San Vitossa\nvuokraamaansa taloa, ja meren rannalla olevia kauniita ilmavia huoneita.\n\n-- Kärsitkö suuresti? -- kysyi Giorgio ystävättäreltään, huomaten hänen\nkasvoillaan selvät tuskan jäljet ja hänen silmissään sitä synkkää\nsurullisuutta, joka jo aikaisemmin keskellä joukkoa kirkon pääkäytävän\nluona oli häntä säikähdyttänyt.\n\n-- En. Olen hyvin väsynyt. --\n\n-- Tahtoisitko nukkua? Miksi et vähän nukahda? Nojaa minuun. Tahdotko?\nJälestäpäin voit paremmin.\n\n-- En, en.\n\n-- Nojaa toki minuun. Odotammehan vaan Colaa ja sitten palaamme\ntakaisin Casalbordinoon. Sillävälin veit tässä levähtää.\n\nIppolita otti hatun päästä; sitten hän kumartui hänen puoleensa ja\nnojasi päänsä häneen.\n\n-- Kuinka kaunis sinä olet! -- Giorgio virkkoi, katsellen häntä tässä\nhänen asennossaan.\n\nIppolita hymyili. Taaskin kärsimys hänet kirkasti, loi häneen syvemmän\nkiehtovan viehätyksen.\n\nGiorgio jatkoi:\n\n-- Etpä pitkään aikaan ole antanut minulle suudelmaa.\n\nHe suutelivat toisiaan.\n\n-- Nuku nyt vähän aikaa -- hän rukoili hellästi.\n\nKaikkien kokemiensa kamalien ja outojen seikkojen jälkeen näytti\nrakkaudentunne hänessä uudistuneen. Uudelleen hän eristäytyi,\nsulkeutui kuoreensa ja sysäsi luotaan yhteyden kaikkeen muuhun kuin\nvalitsemaansa olentoon. Uskomattoman nopeasti irtaantui hänen henkensä\nkaikista harhakuvitelmista, jotka olivat syntyneet mystillisen\nhaaveilun ja ihanteellisen askeesin hetkinä; hän ravisti pois\nitsestään \"jumalallisuuden\" ikeen, jonka oli asettanut väsähtäneen\ntahdonvoimansa sijalle, epäillessään sen jälleenheräämistä. Hän\ntunsi nyt samaa inhoa uskoa kohtaan, jota oli kirkossa tuntenut\nvihityssä pölyssä matelevaa, saastaista elukkaa kohtaan. Jälleen hän\nnäki edessään pappien lihavat valkoiset kädet, jotka vastaanottivat\nuhrilahjoja ja noiden mustien vartaloiden häärinää suljetun aitauksen\ntakana. Kaikki tämä oli halpaa ja kielsi Herran läsnäolon, jonka\noli toivonut oppivansa tuntemaan äkillisen ilmestyksen muodossa.\nMutta tuo suuri kokeilu oli vihdoinkin päättynyt. Hän oli koetellut\nruumiillista yhteenkuuluvaisuuttaan rotunsa alimpiin kerroksiin, eikä\nhänessä ollut liikkunut mikään muu tunne kuin voittamaton kauhu. Hänen\nolemuksensa ei voinut upottaa juuriansa tuohon maaperään; hänellä ei\nvoinut olla mitään yhteistä tuon joukon kanssa, joka -- kuten suurin\nosa eläinlajeista -- oli saavuttanut lopullisen kehitysasteensa,\nja jonka tavat lopullisesti olivat sulautuneet lihaksi ja vereksi\nsen eläimellisessä olemuksessa. Kuinka monena vuosisatana, kuinka\nmonen sukupolven aikana olikaan tämä perimuoto edelleen siinnyt?\nIhmislajilla oli siis täydelleen paikoilleen pysähtynyt perusta, joka\nliikkuvan pinnan vaihtelujen alla pysyi muuttumattomana. Ihanteellinen\nihmis-tyyppi ei siis ollut etsittävissä kaukaisesta tulevaisuudesta,\nei etenemiskauden tuntemattomasta päättymisestä, vaan se ilmestyi\nainoastaan korkeammin kehittyneissä yksilöissä, jotka esiintyivät\nkehitysaallon harjalla. Ja nyt hän huomasi, miten yrittäessään löytää\nitsensä ja oikean olemuksensa sen rodun välittömästä kosketuksesta,\njosta polveutui, olikin eksynyt kuten se, joka tahtoisi koettaa tutkia\nmerenaallon muodon, koo'on, suunnan, nopeuden ja voiman syitä sen\nalla levossa olevista vesijoukoista. Hänen kokeilunsa tarkoitus oli\nepäonnistunut. Hän oli vieras tuolle rahvaalle, kuin veden väelle,\nvieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin\nkuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua\ntehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa.\n-- Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu\noleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne\nasettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. --\nTämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista\nahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi\nedelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin\nvahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi\nsäilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun\npartaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi _elää edelleen_. Hänen jatkuvat\nkokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä\noli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten\nmenettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta\noli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu\naaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse\noli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan -- joko seurata Demetrion\nesimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen,\njäädäkseen elämään. -- Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi\nkammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä\nnosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae\nulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle\nluuloittelevat. Palvele harhaluuloa. --\n\nJa jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa\nsyvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus\ntäyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä\nhetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat\nhänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä\nhetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä\nyhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä,\ntarjosi todella omituista viehätystä.\n\nEpäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän\nvastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä\nsilmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä\nsekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin\nkestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän\nkahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi\nuinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen;\nja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä\nristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa\nvälissä tuon \"irtiraastetun hiustöyhdön\". Ja räikeässä päivänvalossa,\ntuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä\nkaatuvantautisen haamu -- tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä\noli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli\nväännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä\nkiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella,\njota tunkivat hampaiden väliin. -- Tuo kummitus saapui ja katosi,\nikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. -- Jos hän heräisi ja samalla\nhänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! -- ajatteli Giorgio sisäisestä\nkauhusta väristen. -- Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä\nminuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän\nunen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy\nkouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? --\nJa hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia,\njoita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän\nelimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia\nväli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat\nhänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen\ntauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa\nmuodossa astua hänen yhteyteensä?\n\nTarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä\nvuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen\nkasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä\nulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen\nsydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja\nsulki silmät, enempää ajattelematta.\n\nJuuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä\npudisti.\n\n-- Giorgio! --\n\nPelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut\nmissä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään\nsilmäluomensa.\n\n-- Hyvä Jumala, mikä kipu! -- hän valitti kipua ohimoissa.\n\n-- Missä olemme? -- Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta!\n\n-- Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne -- sanoi Giorgio\nlevottomana. -- Kuinka sitä kadun.\n\n-- Minä en jaksa nousta. Auta minua.\n\nGiorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita\nhorjahti ja takertui häneen.\n\n-- Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- hän huusi, täynnä kauhua,\nääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana\navunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. -- Mikä sinun\non? --\n\nHän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa\nsydän rajusti sykki.\n\n-- Ei, ei, se ei ole mitään -- soperteli Ippolita, joka heti käsitti\nhänen kauhistuksensa ja vaaleni -- se ei ole mitään. -- Päätäni hieman\npyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään.\n\nHänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta\nlemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja\npahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta\nja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: -- Jos tämä tauti\nkouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan\njälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä --\n\nIppolita sanoi hiljaa:\n\n-- Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi\njuotavaa?\n\n-- Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat -- vastasi Giorgio.\n\nIppolita pudisti päättäväisesti päätään.\n\n-- Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä.\n\nItsepintaisesti Ippolita vastusti.\n\n-- Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun\nhänet heti.\n\n-- Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme\njotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme.\n\nHän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös.\nSaavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän,\nvalkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen\nluona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot.\nVallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui\nvanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet\npolvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset\nhapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä\npoimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen\nilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima.\n\n-- Onko hän kuollut? -- kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja\nkunnioitusta pysähtyessään.\n\nKirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa\nauringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta\nja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan\npäähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään\nkirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät\nseisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät\nrintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen\ntervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa.\n\n    Eläköön Maria!\n    Maria eläköön!\n\nLiikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta,\nkauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään\nhänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa,\njonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä.\n\nJos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen\nsilmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki\naistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta,\njoka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti.\n\n-- Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös\ntässä ihmisrauniossa! -- ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen\nhenkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen\nkuva.\n\n-- _Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä?\nHänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele\nviisaalta maaemolta?_ -- Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden\nrunoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten\nvertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään.\n\n-- Menkäämme, Giorgio -- sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan.\n-- Kuinka kaikki täällä on surullista! --\n\nHänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä\nvarjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia.\nHän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta\njohtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti\nhäälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt\nkaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa.\n\nMutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan\ntukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota\nei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen\nepätoivoisena.\n\n-- Jumalani, Jumalani, kuinka surullista!\n\nSe oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka\nkohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka\nsietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut\nvajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää\nnousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi\naineeksi, hengittää pois elonsa.\n\n-- Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua\nauttaakseni -- sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä\npelästyksestä.\n\nEiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire?\n\nIppolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät\nhieman mulkoillen.\n\nPelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille\njäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi.\n\n-- Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa... Missähän\nCola lienee?\n\nGiorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen.\n\n-- Ehkä hän etsii meitä joukosta -- hän sanoi -- tai on hän jo lähtenyt\nmatkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä.\n\n-- Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. --\n\n-- Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. --\n\nHe kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa.\nTuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän\nkuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä.\nYlistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen\nitsepintaisesti kaikista muista äänistä.\n\n   Eläköön Maria!\n    Maria eläköön!\n\nKuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä.\n\n-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! -- Se oli nuori mies.\nHänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti\ntoisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli\nyhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli\nkammoittavan näköisenä.\n\n-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! --\n\nGiorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa.\nMutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla\nvaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen\npunaista ja rupista leikkauksen arpea.\n\n-- Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa!\n\nJa näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä\ntoistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä:\n\n-- Armoa! --\n\nToinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella,\njoka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä\npetroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana,\nmistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä\nhän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan\nkärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat.\n\n-- Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa!\n\nHuomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti\naskeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat\nvaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten:\n\n-- Vihdoinkin!\n\n-- Onko Casalbordinossa majataloa? -- kysyi Giorgio ajurilta.\n\n-- On kyllä, herra.\n\n-- Pitkältäkö sinne on matkaa?\n\n-- Niukasti puolen tuntia.\n\n-- No, ajakaa sitten.\n\nHän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle.\n\n-- Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä\nperinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen\nvallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä...\n\nNauraen hän lisäsi:\n\n-- Eikö sinun ole hieman nälkä?\n\nIppolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin\nLuigi Tagnin vanhan majatalon:\n\n-- Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko?\n\nHänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi.\nHän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia.\n-- Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa\nmaistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista...\nOletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin?\n\n-- En... Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo\nkauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan.\n\n-- Lemmikki parka!\n\nGiorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti\nviljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti:\n\n-- Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme\nkatseitamme sen näyllä!\n\nJoka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot,\nkorkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen\npäivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta,\njotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi\nkullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden\nhenki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena\nvastaanottivat.\n\n-- Mutta mikä häikäisevä valo! -- sanoi Ippolita luoden alas pitkät\nripsensä.\n\n-- Onhan sinulla uutimesi...\n\nIppolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi\nollut haihtumaisillaan.\n\nEräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä\nvastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi\nhetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon\nhäikäisevän valkoiseen pölyyn.\n\n-- Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!\n\n-- Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!\n\n-- Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!\n\n-- Armoa, armoa!\n\n-- Antakaa pieni almu!\n\n-- Antakaa pala leipää!\n\n-- Armoa!\n\nYksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä\nenemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä;\nkäheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä\nääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä.\n\n-- Almua, almua!\n\n-- Armoa!\n\n-- Seis! Seis!\n\n-- Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden!\n\n-- Armoa!\n\n-- Seis!\n\nJa pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka\nkädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi\ntapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet.\nToisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten\nraskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella\noli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin\nheilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka\nteki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa\nhampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja\nyläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia\nkammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin\nolisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa.\n\n-- Seis! Seis!\n\n-- Pieni ropo!\n\n-- Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!\n\n-- Minulle! Minulle!\n\n-- Pieni ropo!\n\n-- Armoa!\n\n-- Minulle!\n\nSe oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät\njärkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi\ntäytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.\n\n-- Seis! Seis!\n\nGiorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle,\npainautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä\nhän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut\nhänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla,\nmissä vilisi surkeita olentoja.\n\n-- Seis! Seis!\n\n-- Pieni ropo!\n\n-- Minulle! Minulle!\n\nMutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa\nvoimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja\njokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa.\nNe kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta\neivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.\n\n-- Minulle! minulle!\n\nSilloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty\npeitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä\nkoetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja;\nmutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.\n\n-- Älä pelkää, rouva -- sanoi ajuri. -- Ei yksikään enää rohkene\nlähestyä, sen minä lupaan.\n\nUusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja\nMariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa\nluonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota\nensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli\nmolemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut\nkokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.\n\n-- Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! -- mutisi Ippolita,\npyörtymäisillään. -- Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän,\nGiorgio, kääntykäämme!\n\nEi se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia\njoukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän\ntulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet\nja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain\nvenyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka\nalttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava\nhätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren\ntuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena -- ei mikään kaikesta tästä\nollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo\nlaaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo\nihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen\neläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja\nkuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.\n\nSiinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen,\nlapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia\nvaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän\nlaihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta\nkiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.\n\nKullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen,\nsokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli\nperintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi\nkorkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä,\ntunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä\nyhteishyvää varten.\n\n-- Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa,\nmillainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!\n\nToiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea\nkuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten\njalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen\nikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut\nmitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa\nnäyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin\ntalirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä,\njoka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja\njoka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle.\nSokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään\ntaivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa.\nJa toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin\nkauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti\nväen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin,\nmilloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin.\nYksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie,\njoka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko\nympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun\nvertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.\n\n-- Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio,\nkäännytään takaisin! -- toisti Ippolita väristen kauhusta,\ntaikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan\npaahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde,\nsaavansa nähdä vielä kammottavampaa.\n\n-- Mutta minne? Minne ajamme?\n\n-- Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle.\nOdotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.\n\nJa pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus\nlisäsi molempien levottomuutta.\n\n-- Näetkö? Näetkö? -- hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi\nnähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. -- Näetkö? Sillä ei ole\nollenkaan loppua.\n\nTuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä\njoukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki\njonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä\nhenkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä,\nmillä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion\ntavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät\nesiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja\nsilmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen\nkuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut\nverenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta\noli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi\njohtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla\nmuutamat kolikot kilisivät.\n\n-- Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua!\nPyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita!\n\nJa miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja\nverenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia\nkäsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin\nhänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja\nnilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä\narmottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi.\n\n-- Käänny takaisin! Käänny takaisin! -- huusi Giorgio ajurille. --\nKäännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla.\n\n-- Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät?\n\n-- Käännä ja aja takaisin.\n\nTämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa\nmelua käänsi hevoset.\n\n-- Aja, aja!\n\nJa kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi,\nmissä silloin tällöin kaikui käheä huuto.\n\n-- Minne pitää ajaa, herra? -- kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä.\n\n-- Alas, alas, merelle päin. Aja, aja.\n\nGiorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen\nelvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui.\nTodelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja\nherättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi\neroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin\npainajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan\ntätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon\nrakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä\njälleen hänen suloista hymyänsä.\n\n    Eläköön Maria!\n\nVielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran\nilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen\ntemppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle\npyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!\n\n    Eläköön Maria!\n    Maria eläköön!\n\nJa laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja\näkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien\nviljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.\n\n-- Meri! Meri! -- puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut\nolevansa turvissa.\n\nJa hänen sydämensä paisui helpoituksesta.\n\n-- Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!\n\n\n\n\n\n\nV.\n\nTEMPUS DESTRUENDI\n\n\n\n\nI.\n\n\nParvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine\nposliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen,\nsiinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki\nkesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.\n\n-- Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen... Sillä on\nsilmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?\n\nIppolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen,\ntiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta\nvasten välkkyen kuin kiiltokivet.\n\n-- Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! -- Hän nauroi\nvallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota\nGiorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen\nläheisyyteensä.\n\n-- Oh, se täytyy minun saada! -- Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen\nlapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta\nlöyhyi lampun ympärillä.\n\nIppolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän\nkaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä\nsärkeä lampunkuvun.\n\n-- Mikä into! -- ilkkui Giorgio. -- Sinä et saa sitä kiinni.\n\n-- Saanpa kyllä -- vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä\nsilmiin. -- Tahdotko lyödä vetoa?\n\n-- Mistä?\n\n-- Mistä tahansa.\n\n-- Hyvä -- vapaan valinnan mukaan.\n\n-- Niin -- vapaan valinnan mukaan.\n\nTässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja\nviehättävimmän värityksen peittämät -- tuon värityksen, joka oli\nkokoonpantu \"vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties\nkuihtuneesta ruususta\", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa\nmuinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka\noli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli\nhiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat\nsilmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.\n\nSellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja\nhentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä,\njonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää\nesteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä\neläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä,\nlevottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.\n\nGiorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: -- Montako eri\nilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni\nmäärää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni\ntulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole\nmuuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa\nulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin\nsairaan unihoureet, _Gravis dum suavis_! Milloinka? Se aika, jolloin\nGiorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla\naatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo\nhaaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen\nmielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan\nsyvää merkitystä. -- Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni?\nKunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo\nuhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän\nkauneuden muodossa.\n\nHän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen\nluontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen\ntarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä\nyllättääkseen öisen harhailevan perhosen.\n\nNyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla\nliikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli\ntulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan;\nja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari\nkolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut\npyydettävissä.\n\n-- Myönnä että olet voitettu -- sanoi Giorgio. -- Tulen olemaan\nhienotunteinen.\n\n-- En.\n\n-- No, mutta myönnähän toki.\n\n-- En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.\n\nJa hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.\n\n-- Kas, se lensi pois! -- huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään\ntulenpalvelijan näkyvistään. -- Se pakeni.\n\nVallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä;\nja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.\n\n-- Tuossa se on! -- hän huusi riemuiten. -- Tuossa seinällä. Näetkö?\n\nJa jo hän katui huutoaan.\n\n-- Älä liikahda -- hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.\n\nPerho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana\nkuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja\nhänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle\nseinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.\n\n-- Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.\n\nJa lapsellinen ilo valtasi hänet.\n\n-- Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin\nolet minun vallassani.\n\nJa hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän\njuostessaan kummun rinteellä.\n\nGiorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti\nhänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.\n\n-- No, -- hän pyysi -- istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.\n\n-- Odota, odota.\n\n-- Mitä aiot tehdä?\n\n-- Odota.\n\nHän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen\nhuuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui\nperhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.\n\n-- Kuinka julmaa! -- huudahti Giorgio. -- Kuinka julma sinä olet.\n\nHän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä\nmenettäneitä siipiään.\n\n-- Kuinka julma sinä olet! -- Giorgio toisti hiljemmin, mutta\nvakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää\nja inhoa -- mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti\nkeinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.\n\nHän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli\nosoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin.\nHänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen\nkuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja\nverta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen\nsellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka\nkumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas\nkivitykselle jättämiä jälkiä.\n\n-- Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. -- Hänessä\non jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on\nhänen hyväilyjensä intohimon myrsky. -- Ja jälleen hän hengissä näki\ntuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän\neri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun\nhän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.\n\n-- Katso! -- sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä\nperhoa, joka vielä liikutti siipiään. -- Katso, kuinka sen silmät\nloistavat!\n\nJa hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo\nnähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.\n\n-- Se olisi kaunis koriste -- hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein\ntukkaansa.\n\nSitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:\n\n-- Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä\noikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin.\nNyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja\nsalahankkeita kuvastava ilme... Haudotko mielessäsi jotain minua\nvastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.\n\nHänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä\nja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut\nmuuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija,\ntarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.\n\n-- Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin\nsalaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon?\nOletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt\nminun suhteeni?\n\nTällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän\nhillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.\n\n-- Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? -- hän sanoi tyynesti.\nSuututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja\nkaikkea, mikä sinua koskee.\n\nPeläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan,\nhän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.\n\n-- Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun\nminä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.\n\nIppolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan\nhänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa\nilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään\nlakkaamatta ja nopeasti. -- Anna minun vaieta, äläkä minua epäile --\nGiorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen\njuonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut\nrakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. --\nAnna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet\nminun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan\nsuullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki\ntunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin\ntunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä\nsinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan\nkuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun\nliikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti\nsinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota\nen koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja\nsukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät\nsilloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat,\njoiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni\ntoimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta\nmelkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea\nsiihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi\nminun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni\nhäiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden\nmaailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut...\n\nHän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin\nlumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä\nmustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa\nlakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka\nhänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet,\nkorkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden\nmuotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui\nalas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla\nsanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa\nkumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma\npersoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen\najatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti.\nKuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän\ntunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan\nunelmanomaiseen usvaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana\nuinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen,\nvallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä\nkatsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi\npistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä\nuutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista\nepämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon\nja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella.\nHän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin\nhelteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön\nja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi\njotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä\nja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen\nheikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja\nvoimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren\nveteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan,\nharjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän\nvesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut\nvoimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko\nhävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen\nelinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen.\nTämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi,\nkuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä\npäivänpaisteessa.\n\nHän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen\ntahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät\nsinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen\nvaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä,\npuoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja\ntarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien\nalle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti\npaljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan\nkuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä\nrantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän\nvallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan.\nHän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin\nsuolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla\nolla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti\nyhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana\npäivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias\nja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua,\nkuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar,\njonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus\njoskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä\nsamainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää\nitseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun,\nsaattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat\nHellesponton kristalli-pintaan.\n\nTämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli\nhäntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen\nheikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen\ntarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.\n\nIppolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja\nvilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat\nrumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen\nsyntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta\nkatsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin\nmuodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän\najatteli: -- Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään!\nKaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä,\nhävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa\nvastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi\ntehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle\nasettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta\ntehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset\nvälikappaleet...\n\nMutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen\nmielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon\ntosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli\nsidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä\nainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä\nhänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt\nsidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä\nvirtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön,\njoka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi\nhuomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi\naikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella\nniitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut\nkuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju\nhimo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta\nvaltaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon\nnähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana\nse nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan\nrakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa,\npäivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon\nsuolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.\n\nGiorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on\ntakonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on\nmuuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa\nkahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen\nvailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki\nkumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan\nhitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen\nraukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta\nelinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen,\naution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta -- kuolemaa...\n\nHänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli\nkuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: -- Ippolita\non hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen\nmenehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä\nelinvaistoani. -- Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä\nkorkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa\nollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä\nvälttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken\naistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen\nvietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai\njulkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän\nsiis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen?\nMiksi siis tuo hirveä suvun \"tahto\" niin itsepintaisesti vaati ja\nrajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen\nkykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto:\nelämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa\nja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein\nsalaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä\njatkuvasta hirviömäisyydestä.\n\n-- Miksi et tule päivänpaisteeseen? -- kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen\nhänen puoleensa. -- Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella\ntulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua\nsilloin?\n\nHän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa\nliepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä\nolisi hänet vallannut.\n\n-- Miellytänkö sinua silloin?\n\nHieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen\nrunsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen\nsulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä,\naistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän\npaneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen\nsuolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset\nvälkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. --\nTahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?\n\nHänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän\nsalaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut\nnuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä\nvoitokkaana ilkkua.\n\n-- Mitä sinä katselet? -- hän kysyi äkkiä säpsähtäen. -- Ei, ei, älä\nkatso niitä! Ne ovat rumat.\n\nJa hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.\n\n-- Ei, ei, en tahdo.\n\nJa hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta,\nkuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.\n\n-- Sinä häijy mies! -- hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen\nleikkisyydestä ja harmista.\n\nGiorgio sanoi hieman väkinäisesti:\n\n-- Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.\n\nJa hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja\nsuudella häntä.\n\n-- Ei, odota. Et saa katsoa!\n\nIppolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein\nliikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa.\nSitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja\nojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät\ntäydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain\nitsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus\nsisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai\nnuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: -- Minä olen tuo\nijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut\nkaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja\nminä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on\nkeksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä\nvoin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt;\nsilmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka\nolet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen\nsen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne\nliikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi.\nIhoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.\n\nTodella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen\nlähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle.\nJälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia.\nMeren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia\nkullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan\näärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan\nhohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä\nGiorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei\nnähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa\nsilmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin,\nikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti\nkaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan\nhärmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi\nmitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti\nsammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen,\nkoskettelevansa syvän kuilun pohjaa.\n\nVihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen\nsanovan:\n\n-- Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?\n\nHän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:\n\n-- En, en nuku.\n\n-- Mikä sinun on?\n\n-- Minä kuolen.\n\nHän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun\nhän hymyili.\n\n-- Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?\n\n-- En, pukeudun itse. Mene, mene... minä tulen kohta jälestä -- hän\nmutisi kuin unen pöpperössä.\n\n-- No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja\ntule.\n\n-- Tulen, tulen.\n\nHän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi\nuudelleen silmät ja koetti hymyillä.\n\n-- Armoa!\n\nHän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri\nhiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja\nlähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni\njoka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.\n\nMuutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka\nnäytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti\nistumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän\nkatseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden\ntunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää\nollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä\nponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet\nvaltasi valon kauhu -- Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan\nnousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian\ntukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua\ntäytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas\nvastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.\n\nHän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset\nkiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta\nja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi\nvoimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.\n\nYmpäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä,\ntarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi\nnähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.\n\nSomerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki.\nMittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti\nvaloisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana\ntuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden\nodotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen\nnostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä\nhuippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä\nkuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö\nväijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän\nnäyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat\nvedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin\nvalettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman\nlumous.\n\nÄkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen\nkorvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.\n\nGiorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo\nääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut\nvahvistaa valtaansa.\n\n-- Tule!\n\nHänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin\naukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän\npysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita,\nja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: --\nHeittäytyä nyt kiskoille... Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! --\n\nPauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen\nkasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi\npäinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLeikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin\nhedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten\nkuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien\nja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi\nniittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan,\nhe vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen\nsänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän\nkunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin\nkukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo\nBoas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: -- Istu luokseni\nja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; -- ja Ruth oli istuutunut\nelonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.\n\nMutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja\nne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen\nalkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota\nharjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään\npyhitti leivän synnyn.\n\nGiorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja\nodottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä,\nkuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan,\nyhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi\npuhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten\nrauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa\nviihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän\nlähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten\ntukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen\nponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo\nainaiseksi oli menettänyt.\n\nElonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä\npelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät\nikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta.\nEräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät\njuuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä\njuhlallisuudessa.\n\nPäivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja\nselkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän\ntuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota\nreunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse\nvälkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin\npyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien\nmatkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä,\nmiesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn\nloputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille.\nNe olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä.\nKäsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista\nmuodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja\nkärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti\nsirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään.\nAjottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien\npois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon\nvinosäteisessä paisteessa.\n\nSaman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi\ntuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä:\n\n-- Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!\n\nSirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi:\n\n-- Aamen.\n\nJa johtaja jatkoi:\n\n-- Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen\nemäntämme!\n\nJa johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni:\n\n-- Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa!\n\n-- Aamen.\n\n-- Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän\nviiniin.\n\n-- Aamen.\n\n-- Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna\npunnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.\n\n-- Aamen.\n\nSiunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen,\njoka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset,\nsiihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt\nruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen\nrunollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja\nilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin\nhuudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin\niltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet\nloistivat kuin palavat liekit.\n\n-- Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan\nmeille vanhalla viinillä täytetyn astian!\n\n-- Aamen.\n\nSiinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat,\nmiten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset\nkestitykset.\n\nNaiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja\nsaviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta -- joka näki heidän astuvan\nöljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan -- he näyttivät\ntuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna\ntemppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.\n\nTämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua\npitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen\nsoidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti\nja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti\nluovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä\nkohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja\nhävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan,\nylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen -- olivathan nämä ne vankat\nsaranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan\nliikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti\njuurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin\nsoturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina\nvastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, \"yhtä hilpein\ntervehdyksin\" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta\nmitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen\nhallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta,\nkärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa\ntuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys\noli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet,\njotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima\njohtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut\npyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin -- kuten\nFriedrich Nietzche on oivaltanut -- pyrkimys tuolla puolen kaikkea\npelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi;\ntuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen\nluettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos,\njoka Sibyllan tavoin \"haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana\nja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen\".\nKehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate -- äärettömän\nmaailmankaikkeuden muutoksen aate -- tuo kaiken uudenajan filosofian\nperustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: \"Ei kukaan kahta\nkertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei\nedes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme\naluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole.\" Tuo\nomatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä\npysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana\nkehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen\nvoima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen\nijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila\njoka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän\nyhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli\npelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan.\nHänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä\nnäkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien\nelämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas,\nniin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla\noli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään,\nidentifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään\nristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden\nkehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän\nalituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä\npaluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä\nuskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän\nmurhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli\nyksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.\n\nGiorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän\npysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä\nihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla\noli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen\nmieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään\nkinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän\nhämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.\n\nFavetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana,\nastui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti\npäätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon\nkirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana\nja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki\nlevollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen\nutarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.\n\nNähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan\npysähtyä.\n\n-- Kas, Favetta! -- huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin\nolisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. -- Minne menet?\n\nTyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.\n\n-- Ajan lehmää takaisin navettaan -- hän vastasi. Hän kun oli\näkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen\nvoimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin\npuolikuunmuotoisen lyran kehystämä.\n\n-- Aina sinä laulat! -- sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen\nasennossaan. -- Aina!\n\n-- Oh, herra -- hän sanoi hymyillen -- jos otat meiltä laulun, niin\nmitä meille jää?\n\n-- Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?\n\n-- Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?\n\n-- Niin. Muistatko sen?\n\n-- Muistan kyllä.\n\n-- Laula minulle vielä sama laulu.\n\n-- Yksin en voi sitä laulaa.\n\n-- Laula sitten toinen laulu.\n\n-- Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana\ntiellä. Hyvästi, herra.\n\n-- Hyvästi, Favetta.\n\nJa hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. --\nMuutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla,\njoka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.\n\nHeti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja\nmerelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä\ntaivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin\nhitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain\nlempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi.\nAinoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta,\nkeskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.\n\n-- Tämä on juhlaa! -- ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden\nhäikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. \"Missä\nhengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta\nalkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää\nse hallitsija -- tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista\ntehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu -- se voimakas\nja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden\npakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä\nihmisessä on olennaista -- voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset\nominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle\npuolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän\npitämään kaikki lupauksensa?\"\n\nUudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla.\nRinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen.\nSiellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä\ntyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan\ntakaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen\nDionysos-juhlan pyhyyteen.\n\n-- Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat\npyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät\nristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja\najatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus\nkuin mikä vallitsi _dei Miracoli_ kirkon ja sen äärettömän kupukaton\nvälillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen\nsen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen\nuupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain\nyhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen\nmaaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen\nolemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen\npikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan\nelinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä,\nsinä hetkenä oli havainnut?\n\nJa hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren\naurinkoisen nimen _Aëlion. \"Aëlion urbs florens atque vetusta\nsimu_!\", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo\nkuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän\nkivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren,\nMajellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin\nperustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti\nja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja\nmyrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet\nsen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat\nkiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.\n\n_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Kaupungin vaakunassa\noli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin,\nurotyön muistoksi.\n\nSiihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin\nlaaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan\npylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli\nkaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella,\nVallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat.\nVallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli\nsiellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä\nvoimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää\nhallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään,\nsamoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa\ntietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.\n\n_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Ja Giorgio muisteli\nZaratustran sanoja -- \"Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen\nvirran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja\nvaaran aiheuttajana -- siinä on hyveenne lähde.\" --\n\nKuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän\noli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko\nolemukseensa? -- Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat\nsukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen\nmielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa \"dionysolaiseen\"\nihanteeseen, \"kohoavaan\" elämään, havainnollistui tuon oppilaan\nsanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle\nopettajalleen.\n\nTodella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi\nkohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet\novat kysyneet: -- \"Kuka onkaan Zaratustra? -- Ja kaikki ne, joiden\nkorvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki\npiilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin\nyksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: -- Oleskeleeko\nZaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on\nturhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa.\"\n\nKuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä\netsi elämän puolustajaa. -- \"Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta\npulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin,\nilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia\nkalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään\nja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan\nkuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun\npitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän\ntaivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia\nyöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit\nylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva\njokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava\nkaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!\"\n\nZaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä\n_yli-ihmistä_, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja\njaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä\novat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen\nmies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle\nuudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta,\nkiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen\nevankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa\nja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä\najan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja\nsurkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia\nkristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo\nmietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen,\noli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi\nelämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi,\njoka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti\nyhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan\ntunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien\nvoimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan,\nhävittäjän, luojan oikeuksia. -- \"Luominen -- näin puhui Zaratustra\n-- on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta\nluomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä\nja paljon vaihtumista.\"\n\nJa Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan\najatellut: -- Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että\nloppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta\nelämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni\ntoiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena\npäämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, -- ja monasti hänkin oli\nylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin\ntuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta\nkestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa\nhillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan\nuutta taivasta. -- Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen?\nEpäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani.\nAntakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin,\nettä jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja\nettä voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa\nrohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.\n\nZaratustra puhui: \"Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja\nsitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin\nkäteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä\njoka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna,\nsinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa,\nsillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella\nhyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia\nvarjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä.\"\n\nHän sanoi: \"_Sattumalta_ -- siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä\nannoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen\norjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna\nyli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä\nniiden sisällä mikään _ijäinen tahto_ harjoita tahdontoimintaa.\"\n\nEikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus?\nEikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta\nmenneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia\nsiltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, \"lasten valtakuntaan\",\nvielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä\neräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen?\nMiten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se\nihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki\nmuodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? \"Loistakoon tähdensäde\nrakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!\"\n\nGiorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön\nhänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi\nkohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa\npersoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen\nkohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista\nvarten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä\nolennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten\nlahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa\nkokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen\nolemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen,\najatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä\nperustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei\nollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri:\n\"kuin paaluun sidottu koira\". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin\nloppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia\nmuuta, kuin unelmista luopumista.\n\nMiksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa,\nuudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän\nmyöntäjän hengen?\n\nIltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta.\nMutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja\nhohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon\nsalaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt,\nkasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä\nsuunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä\nolennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.\n\n-- Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu\noman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä -- ajatteli Giorgio,\nkateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran\nkaunista psalmia:\n\n\"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella,\nkaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla\nviisauden viineillä.\n\n\"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen\nyön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; -- siitä sinä kasvoit, kuin\nviiniköynnös.\n\n\"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin\nnisin ja meren vaha -- ja kultahohteisin rypäletertuin.\n\n\"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja\nhäveten odottamistasi.\n\n\"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi,\nlaajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys\nlikeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa?\n\n\"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi\ntulleet tyhjiksi: ja nyt!... Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä\nkaihoa: -- Kumman meistä tulee kiittää?\n\n\"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö\nlahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin\narmeliaisuutta?\n\n\"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa\nitse nyt käsiään!\"\n\nHänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella,\njoka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän\noli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla;\nja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä\nkoetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla\nja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta\nvallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa\nankarampi.\n\nVertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään\nkannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt\nDiocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä\nluuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. -- Se oli\ntapahtunut syyskuun iltapäivänä; \"ja haudasta nousseen kevään tuoksu\nja vaalea hohde\" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana\nkaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa\nmichelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet,\nvuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat\nyksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten\nturhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien\nvääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä\njalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten,\nsarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja\nkaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä,\nholvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia:\nantiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka\nrypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita,\njoita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä\nasennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä;\njättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan\njännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät\ntitaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja\nvapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden\npatsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten\njumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä,\njotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen\nruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa\ntarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja\nkukista tehty seppele.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli\npuhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset\nolivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt\npuoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa\nsomassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein\nhäiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä,\nsynkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta.\nAjoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän.\nKuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan\nveteen.\n\nJa eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi,\nehdoitti Giorgio Ippolitalle:\n\n-- Emmekö mene paalulaiturille?\n\nIppolita vastasi:\n\n-- Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan\nkerran turhaan yritin.\n\n-- Minä johdan sinua kädestä.\n\n-- Se on liian kapea.\n\n-- Koetamme kuitenkin.\n\nHe menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan,\nhe huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet\nepäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.\n\n-- Näethän? Miten minä tästä suoriudun? -- valitti Ippolita. -- Pelkkä\nkatseleminen jo minua pyörryttää!\n\nSillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon\nkiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu\npoikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet,\nravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät\nvähimmästäkin jalan painosta murtuvan.\n\n-- Etkö tahdo koettaa? -- kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään\ntunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan\nrohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.\n\nLautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea\nkuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat\nja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi\nheitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä\nterävin petolinnun silmin.\n\n-- Etkö tahdo koettaa? -- toisti Giorgio hymyillen.\n\nEpäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli\nkalliota ja vettä.\n\n-- Pelkään huimausta -- hän sanoi. -- Aivan varmaan putoaisin veteen.\n\nOllen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:\n\n-- Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?\n\n-- En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?\n\n-- Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.\n\nMutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:\n\n-- Mutta miksi sinä oikeastaan menet?\n\n-- Menenhän. Olen utelias.\n\nNäytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut\nGiorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään\npaikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä\nvalittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden\nnäkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden.\nHän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi\noli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan\naistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa\nhäneen, häntä hallita, hänet omistaa.\n\nKasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:\n\n-- Mene, mene vaan.\n\nGiorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä\nvihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta\ntäydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama\npakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja\ntäten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen\noli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen\noli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.\n\n-- Hyvästi. Minä menen -- sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.\n\nVaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja\nainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä\nja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin\nhän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä\nmuistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti\ninnostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän\nkuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat\nkallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan \"Don Juan\" purren\nkannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan\nankkurin nostamista. -- Purjeisiin! Purjeisiin! --\n\nHeti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi\nniiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.\n\nTurchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy\nvilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, -- kuinka tavaton ja\nharvinainen tahansa -- olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi\nhivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka\nolivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden\nsäkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon\nnäköinen nenä.\n\nSamaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten\ntervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina.\nNämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet,\nja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi\npaholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti\nsuonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän\nleuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.\n\n-- Hyväkö saalis? -- kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä\nverkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.\n\n-- Tänään ei yhtään mitään, herra -- mutisi Turchino, pidättäen\nraivoaan.\n\nHetken vaiettuaan hän jatkoi:\n\n-- Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!\n\n-- Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!\n\nPojat ryhtyivät työhön.\n\nSillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa\noli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset\ntiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä\ntammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia\ntaikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin\npiellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja\nruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi\nkaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla\npaaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt\nsuunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin\noli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten\nkanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden.\nNäiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut\nhamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon\nkulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin\ntankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista\ntaistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo\npuinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan.\nTämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää\nruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon\npaahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja\nräsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili,\noli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin\npaikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani\najattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet\narmottoman työnsä.\n\nVipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski\nja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena\nsukelsi esiin vihreästä syvyydestä.\n\n-- Ei yhtään mitään -- mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan\nnousevan vedenpintaan.\n\nPojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja\npiesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet\nihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei\nkuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.\n\nPaha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta\noli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta\nhän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein\ntuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. -- Olihan hänkin pahan\nlumouksen uhri! -- Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen\nvartalo erosi kallioisesta taustasta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nGiorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille.\nSiitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat\nolivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä\nkunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen\nleposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta.\nJa hän oli aina antelias heille.\n\nKun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä\netäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä,\nkohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen\nmerenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä\nmailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka\ntänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma.\nHän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut\nmuutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen\ninnostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy\nShelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren\nkautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: _into something\nrich and strange_. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren\ntulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla,\njoka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa... Missä olikaan\ntänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli\n\"Don Juan\" pursi? -- Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja\nCandiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja\njoka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.\n\nAdolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa\nhän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa,\ntuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu\ntoisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut.\nMikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! -- Ja hän kuvitteli\nusein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen\nSan Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.\n\nParantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä\nhaaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui\navukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin\nravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas,\nlopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet\netäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä\nhänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.\n\nHänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli\nperuuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä\nviikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla.\nSen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä,\npäivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti\nhänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan\nhumua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun\nhetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi,\nja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta;\nja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin\nolisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.\n\nEikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö\nhe kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa\npäittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti\nnäistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän\nantoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja\nsilläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta\nruumiista.\n\nOli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta,\nmaidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä\nautere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna\ndel Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa\ntasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon\npäätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin\nalas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen\npelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi\nalakuloisuutta.\n\nMonasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä\nlyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä\noli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi\nhänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei\nmissään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen\nkallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.\n\nJa tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän\ntunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset.\nHyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa\nmylvintää sen sammuttaessa janoaan -- ylimielisen vesivyöryn,\näkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan\nmurtuneen aallon -- vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja\nlukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja\nmonipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin\nvoimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.\n\nSalaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä\npuhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä\npaljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin.\nHarhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat\nniitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina;\nnäiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta,\nkiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko\nsymbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste\ntaas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas -- sellainen\noli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa\nsynnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan\nherättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin\nviivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien\nvalkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen\npieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin.\nToiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti,\nsaavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin\nkuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen\nlukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa\npitkin äärettömiin.\n\nTämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla\nkalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden\ntai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan;\nse hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti\nvesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein\nsiltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut\nväräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin\nurut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja\nsurun säveliä.\n\nAalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja\nuhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana,\nepätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän\nkallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen\nsyvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät;\nse hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen\nniitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen.\nSe jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa;\nsuihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen\ntykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden\nkallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta\nsyöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää\nkosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä -- kaikkea tätä\nse jäljitteli. -- Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan\nesille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa;\ntitaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista\nsurullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman\nhenkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta;\nhekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä;\nkeijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija\nkuulee, entisaikojen sirenien lumoja -- kaikkea tätä se matki. Ollen\nyksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja\nunelman kielet.\n\nTuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden\nmaailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä\ntaas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin\nkauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että\noli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua\nnäennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää\nolemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan\nlaiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä\nnoudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli\nharjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa.\nOlihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion.\nHeille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut\nKristuksen sanat: -- Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.\n\nJa taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot\ntäynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva\nmustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.\n\nUudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta\nulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen\nvirtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten\nsoinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies\noli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan\nkoko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän\nhavainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään\nyksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli\nlöytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.\n\n-- Varmasti -- hän ajatteli -- musiikki vihki hänet kuoleman\nmysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää.\nSopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta,\nsalli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja\npaikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet\nahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati\npiti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan\nusein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan\nsuurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden\npohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin,\nsulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa\nkehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla\nsama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?\n\nYlevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa\ntoinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen\nmuutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman\nilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun\nhaaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan\nsijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä,\nkun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja\nurkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki\njälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka\näärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat\nsulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja\ntäysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien\ntuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen\nkuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien\nalla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat\nohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella,\nettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle\nkynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä\nsiihen asti ilomielin oli vaeltanut.\n\n-- Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!\nLevittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!\nAinoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.\n\nLyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu,\njota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut\nja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa\nvalossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen.\nHänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden\nikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä\ntempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien\npariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan\nmeri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas\nruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen\nTyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa\npalaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen\nseassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne\nkohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky\nsoutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun\ntuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:\n\n-- _Cor cordium_.\n\nEikö hänkin, kuten _Epipsychidionin_ runoilija, aikaisemmassa\nolomuodossa ollut rakastanut Antigonea?\n\nHänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia,\nja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon\npuolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta\neroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt,\njotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.\n\nRytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen\nvuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja\nviheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.\n\nGiorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.\n\n-- Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?\n\nSe oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli\npelästyneen hätähuuto.\n\n-- Giorgio, missä sinä olet?\n\n\n\n\nVI.\n\n\nIppolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi,\nettä piano ja nuotit pian saapuivat. -- Kuinka hän oli hänelle\nkiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet\nkeinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää\nviettelemykset...\n\nIppolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen\ntunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi\nkosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan\nuupumuksen lepo tai toisen pako.\n\n-- Niin et siis -- hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta\nilman katkeruutta -- niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle\npaalulaiturille... Eikö niin?\n\nHän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään\nhänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.\n\n-- Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne -- hän mutisi pehmein\näänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.\n\n-- Minkätähden? -- Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy\nsilloin kun ihminen kalpenee.\n\n-- Peläten minun suudelmiani.\n\nHän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä\nomituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli\nkuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.\n\n-- Eikö se ole totta? -- hän lisäsi. -- Eikö se ole totta?\n\nHän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen\neksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen\nkorvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka\nalalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.\n\n-- Eikö se ole totta? -- hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän\nkätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka\nkokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. -- Eikö se ole\ntotta?\n\nGiorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän\ntunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.\n\nTaaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet\nvoittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa\nhäneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: -- Sinä et voi\nminulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa\nherättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa\nenempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä\nhuomaan tuota pelkoasi. --\n\nLapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan\naikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja\npysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena\nhänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään\nmietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein\nraivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa\n-- hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki\nhetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän\nyhteydestä -- joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon\nelämän hedelmöittäjättärenä -- hän oli ensin vaistomaisesti, sitten\ntahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista\nvaltaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla,\nveneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä,\nherätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja\ntarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus\nkaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet,\njokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja\nmonistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden\nniitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut\nhirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien\nkokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen,\njoka hänet oli turmellut.\n\nHän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä\noli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja\nliikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että\nGiorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän,\nhaavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin\nalistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen\nnäyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden\nkuolintuska.\n\nMutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän\nlemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia\nsitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti\nerehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus\nsokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen\nelinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se\npelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo\nhuonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen,\nvaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus\ntavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka\nGiorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka\nilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja\nmustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: --\nOnko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta,\njoka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun\nmielihyväni ja minun mielipahani. -- Mielikseni uskon, ettei koskaan\nmikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. -- Ippolita oli\nylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä,\njoka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä;\nhän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot\nvaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut\nkuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden\nsekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön -- kuten äskeisessä\ntilanteessa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJoskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä\npehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut:\n-- Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten\nminuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet.\nRikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin\nääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni\nkeskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan?\nOlenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani\nhäntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin\nkenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin\nperikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. -- Hän viipyi tässä\najatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa\ntulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili\nlemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.\n\nVedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi,\nkuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä,\njos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa\njalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä\ntukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä\nrantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana.\nAivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.\n\n-- Rohkeutta! -- hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. -- Et voi oppia\nmitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.\n\nNäin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka\nkerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti\nhän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen\njäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi\nsiihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle\ntuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut\nvaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä\nmahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti\nhänen intoansa.\n\n-- Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa\nsiitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella\npohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit\nlevätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia... Tahdotko?\nRohkeutta!\n\nVaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli,\nhäälyi pelon ja halun välillä.\n\n-- Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?\n\n-- Silloin minä sinua autan?\n\n-- Ja jos eivät sinun voimasi riitä?\n\n-- Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?\n\nHymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman\nvesipisaran tippua huulilleen.\n\n-- Kuinka se on karvasta! -- hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän\nvoitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.\n\n-- No niin! Olen valmis.\n\nHänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun\noli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot.\nMutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin\nhän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui\nkauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän\nvettä suuhun.\n\n-- Auta, Giorgio! Auta!\n\nVaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka\nheti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan\nhänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa\nlopun edessään.\n\n-- Älä pidä minusta kiinni noin! -- hän huusi. Hellitä, jätä toinen\nkäsivarteni vapaaksi!\n\nJa raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen\nhän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni\nluodon laidasta.\n\n-- Pidä kiinni minusta! -- hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa\nhäntä ylös.\n\nKun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset\nvoimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli\nlaskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.\n\nHän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka\nsuututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän\nniin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin\nvääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi\nvihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla\npiili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen,\nettä oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen\nkadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja\nsitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin\nääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.\n\nIhmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä\nvaltaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.\n\n-- Mitä minun nyt pitää tehdä? -- hän kysyi -- taaskin palatakseni\nrannalle?\n\n-- Sinun täytyy yrittää toistamiseen -- hän vastasi hieman ivallisesti.\n\n-- Ei, ei, en koskaan!\n\n-- No, miten sitten?\n\n-- Minä jään tänne.\n\n-- Hyvä. Jää hyvästi.\n\nJa Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.\n\n-- Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.\n\nItkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.\n\n-- Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? -- hän lisäsi.\n\n-- Sinun kyntesi jäljet.\n\nJa hän näytti hänelle veriset naarmut.\n\n-- Kirvelevätkö ne?\n\nHän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.\n\n-- Mutta koko juttu on sinun syysi -- hän virkkoi. Sinä suorastaan\npakoitit. Minä en tahtonut...\n\nSitten hymyillen:\n\n-- Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?\n\nJa vavahtaen koko ruumiiltaan:\n\n-- Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!\n\nHän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin\nveri.\n\nLuoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun\neläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki\ntyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla\nolevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä\nkalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä\nolennoille.\n\nIkäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui\nselälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa,\nkuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen,\njoka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden\nvaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot\nelpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä\nhietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis,\nuhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. -- Oi\nyksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin\ntai saavuttamattomiin naisiin! -- Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken\nunhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä\nyhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi\nilmestysmuodoksi.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Ippolita, häntä koskettaen. --\nTahdotko jäädä tänne?\n\nHän nousi. Hän vastasi:\n\n-- Lähtekäämme.\n\nVihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet\nsurmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi\nkummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat\nverkkojaan.\n\n-- Lähtekäämme -- hän toisti hymyillen. -- Rohkeutta.\n\n-- Ei, ei. Ei koskaan enään!\n\n-- Jäämme siis tänne.\n\n-- Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.\n\n-- Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.\n\n-- No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.\n\n-- Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä\nkantaa sinut.\n\n-- Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.\n\nHän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan\nluodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon\npojista:\n\n-- Daniele! Daniele!\n\nHänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun,\nkulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.\n\n-- Daniele, souda tänne kaislalautalla!\n\nMies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia\nkaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän\ntyönsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän\nlykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna -- oli sunnuntaipäivä -- Giorgio istui tammen\nsiimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä\nsantarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja\nsulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.\n\n-- Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta -- sanoi\ntoissilmäinen päätään pudistaen. -- Hän oli tullut näille maille\ntuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet\nhänet vankilaan!\n\n-- Oh, isä, älä ole pahoillasi -- huusi Candia! Messias kyllä astuu\nulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä\ntäälläkin. Odota vaan.\n\nCandia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen\nraskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti\nääretön hilpeys.\n\nÄkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias\nvaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä\nhän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:\n\n-- Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.\n\nCandia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle\ntarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä\nkallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka\npeitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.\n\nIppolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton\nkappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:\n\n-- Lähden tästä katsomaan.\n\n-- Miksi? -- kysyi Candia -- miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen\nhetken?\n\nGiorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa\npitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\nKoolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:\n\n-- Erään äidin poika on hukkunut.\n\nSomerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se\noli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen.\nPatjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja\nasettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän\nhuopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä\neroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät\nhuulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset\nhampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi,\nja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret\nhinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut\nerottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet\njalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat\nkänsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua.\nVasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja.\nTämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon\njäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.\n\n-- Kuinka hän hukkui? Missä? -- kysyi Giorgio hiljaa.\n\nLiinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä\nkertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt\ntoistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset\nkulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. -- Poika oli ajanut lampaat\nkotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt\nuimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui.\nToverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli\nvetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen.\nHän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut\nulos suusta, mutta turhaan. -- Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli\nehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.\n\n-- Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!\n\nMeri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään\nkohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain\narmotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta\ntodistajalta, kalpean ruumiin yli.\n\n-- Miksi ette -- sanoi Giorgio -- kanna sitä varjoon, taloon,\nvuoteeseen?\n\n-- Sitä ei saa liikuttaa -- näin lausui vartija -- ennenkuin\ntuomioherrat tulevat.\n\n-- No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.\n\nItsepintaisesti toisti vartija:\n\n-- Sitä ei saa liikuttaa.\n\nMitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle\nlaskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana,\njoka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman\nliikkeen heittäessään kiven veteen.\n\n-- Tuonne asti.\n\nJoukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko:\nhukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen\nlevottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän\npuhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.\n\n-- Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!\n\nHän huitoi rajusti käsillään.\n\n-- Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?\n\nVieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista:\n\n-- Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida...\n\nToisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät\nsiihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla;\ntoinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen\ntai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita\nheittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä.\nKaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja\nkuolemaan nähden.\n\nPaikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu\nja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija\ntoisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko\noli puhelias:\n\n-- Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön\nteidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?\n\nHän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla\nei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä\neräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.\n\n-- Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut.\nLuulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli\nilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten,\nyöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä\nluita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: -- Katsokaa ne\novat paremmat kuin minun kenkäni. -- Se todisti, että vainaja oli ollut\nrikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet,\nolivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon...\n\nKimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin\nsuuhun sylkeä.\n\n-- Entä äiti? Milloin tulee äiti?\n\nÄitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät\nsäälinhuutoja.\n\n-- Äiti! Nyt tulee äiti!\n\nJa kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan\nkuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli\nRiccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän\noli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja\nleipäpalaa ansaitsemaan.\n\nEräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:\n\n-- Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä\nkasvattaessaan!\n\nToinen virkkoi:\n\n-- Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.\n\nToinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli\nollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.\n\nKaikki toistivat:\n\n-- Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.\n\nJa odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.\n\n-- Äiti! Nyt tulee äiti!\n\nGiorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:\n\n-- Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä\nnäin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!\n\nJärkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:\n\n-- Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat\ntulevat.\n\nLäsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen.\nHeidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita\nkasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän\nkallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat\nruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka\nvastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.\n\nÄkkiä ääni kuulutti ylhäältä:\n\n-- Tuossa hän on!\n\nToiset äänet seurasivat:\n\n-- Äiti! Äiti!\n\nKaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat\ntunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti\nruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat\ntuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt\nlähestyjän huudon.\n\nÄiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli\nyllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin\nhietikolla, huutaen:\n\n-- Poikani! Poikani!\n\nHän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa,\nhuutaen:\n\n-- Poikani!\n\nYksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt\nkaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien\nkyyneleitään käden selällä.\n\nÄiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä\nkuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan\nääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa.\nKuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi\nmelkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi\npeitteen yli.\n\nHän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta\ntyöstä -- hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken\nliikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla\nhuusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:\n\n-- Poikani! Poikani! Poikani!\n\nNyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti\nnyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä\nepätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan\nitseään.\n\nJa sitten hän viritti laulun.\n\nHän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja\nlaski, kuin sydämentykytys.\n\nSe oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa\nammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten\njäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka\nvaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen\nsävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.\n\nHän lauloi laulamistaan:\n\n-- Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka\nkaunis olet!\n\nHän lauloi edelleen:\n\n-- Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen\nsaattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut\nkasvattanut!\n\nMutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!\n\n-- Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et\nsinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle\nkeinot toimeentuloon.\n\nJa osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen\npalvelukseensa, hän lisäsi:\n\n-- Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.\n\nÄiti jatkoi:\n\n-- Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?\n\nJa äkäinen vaimo:\n\n-- Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene\nmereen ja kuole.\n\nKun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi\nvoinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet\ntappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni\njaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.\n\n-- Tee sinä jotain, herra! -- hän anoi. -- Tee sinä jotain.\n\nHän rukoili:\n\n-- Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!\n\nKosketellen vainajan päätä hän toisti:\n\n-- Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!\n\nVastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua\ntuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä\nvälinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven\nvarjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka\nyrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen\npuoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.\n\nÄiti lauloi:\n\n-- Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?\nKaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja\nleipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!\nHe ovat sinut hukuttaneet, poikani!\n\nSilloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen\npolvia myöten ja huusi:\n\n-- Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste,\nettä hänen oli määrä näin kuolla.\n\nParilla loikkauksella hän palasi rannalle.\n\n-- Katso! -- hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli\nnoutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. -- Katso!\n\nSekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei\nkuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä\nvaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli\nkoneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla\nesiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet\nvapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.\n\n-- Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani\nkantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!\n\nHän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi.\nHänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen\nkuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi,\nkun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.\n\n-- Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!\n\nHän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja\nsuuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän\npoisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi\npelännyt, että se koskisi.\n\n-- Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!\n\nRipset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla\noli untuva, heleä kuin kulta.\n\n-- Etkö minua kuule? Nouse! Käy!\n\nHän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän\nkatseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:\n\n-- Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä\npovellani.\n\nHän otti punaisen vyön ja sanoi:\n\n-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.\n\nKäyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:\n\n-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.\n\nItse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin\ntaskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.\n\n-- Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä\nkuin neilikkaa korvan takana.\n\nÄiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä\nvaluivat ja sanoi:\n\n-- Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!\n\nJäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:\n\n-- Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.\n\nUusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä\nsuusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.\n\n-- Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! -- hän rukoili, silmät\nhartaina taivasta kohti.\n\nSitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan,\npunaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:\n\n-- Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä\ntahdon kuollakin.\n\nHän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän\nlaski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.\n\nMolemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan\ntaivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa\nlaulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.\n\n-- Nouse, Riccangela! Nouse! -- Kehoittivat naiset yltympäri.\n\nHän ei heitä kuullut.\n\n-- Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun\npoikani, paljailla kivillä!\n\n-- Nouse, Riccangela! Tule!\n\nÄiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan\npieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla\nhuusi:\n\n-- Poikani! Poikani! Poikani!\n\nSitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.\n\nJa naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he\npakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.\n\nVähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat\nlohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen\nherroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän\naurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi.\nVuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan.\nÄäretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä\nvitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.\n\nKalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti\nruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa\nvanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu\ntuntui loppumattomalta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPalatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen.\nElenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta\ntultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä\nvalkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän.\nKyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien\nGiorgion paluuta.\n\nHäntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä,\najatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja\nvaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.\n\n-- En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä\nkylvet -- hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa,\nmuuttamatonta päätöstä. -- En tahdo. Ymmärrätkö?\n\nHe viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella,\nkatsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin\nkuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja\nkorvissa kaikui äidin surulaulu. -- Jatkoikohan äiti yhä valitustaan\nkalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon\nseuraan? -- Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon\naamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä\noli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi\nitseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella\nliitelevän kohtalon surullisuuden. -- Oliko hän enää koskaan\nkuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä\ntuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa\npiirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon\nvälkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän\nenää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi\nkaikista muista? -- Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon\nkyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen\nkautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli\nkuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä\nlohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä;\nkun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon\nentisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän\njäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera,\njolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin\nväsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: --\nKenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat\nmieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa,\nhänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa,\nCristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi,\njolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille\nperson tädin aavekasvot... Ja äidin väsyneet silmät toistivat: -- Kenen\nvuoksi sinä minut hylkäät?\n\nHän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui\nraukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas\notsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä,\ntarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja\nvähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen\näkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.\n\nPolulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista\nkuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.\n\nMyöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni\nvainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi.\nErakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä\nrauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.\n\nNiin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti\nmelkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.\n\nIppolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio\noli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet\ntoisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.\n\n-- Kutsuitko minua? -- kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään\nmainittavan.\n\n-- En -- vastasi Ippolita.\n\n-- Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?\n\nIppolita ei vastannut.\n\nPuoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin\nselkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla.\nTässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan\nhiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat\nliikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen\nhuoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet\nkoskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.\n\nJa hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo,\nmiehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta\nkeskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.\n\n-- Miksi -- näin hän puhutteli Demetriota -- miksi en noudattanut sinun\nviittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi\nvielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun\nsilmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että\nolen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin\nsinun sielusi, kun sinä elit minussa?\n\nRuumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan\nheikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt\nkorkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki\nmitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki\nhänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki\nhänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin\nhänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka\neroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa\nolivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen\nelämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka\nkiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin\nsynnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän\nmysterion. _Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus_...\n\nTuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin.\nTuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli\nkuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.\n\nJa Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon,\nastui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut\ntraagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän\nkäskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä.\nMillä tavoin oli hän sitä viettävä?\n\nÄkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän\nkavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.\n\n-- Mikä sinun on?\n\nIstuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja\nsilmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret,\nsurulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja\nsuudelmilla.\n\n-- Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? -- Kysyi Giorgio hämmästyneenä,\nlevottomana.\n\n-- Ei mikään, ei mikään...\n\n-- Miksi itket?\n\n-- Olen nähnyt unta...\n\n-- Mistä näit unta? Sano se minulle!\n\nHän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.\n\nGiorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän\ntahtoi katsoa häntä silmiin.\n\n-- Sano! Sano! Mistä näit unta?\n\n-- En mistään. -- Se oli paha uni...\n\n-- Mikä uni?\n\nIppolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi\nristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.\n\n-- Mutta sano toki!\n\nUudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:\n\n-- Näin unta, että... että nostin tuolla alhaalla liinaa... ja että\nnäin sinut...\n\nHän tukahutti sanansa suudelmilla.\n\n\n\n\n\n\nVI.\n\nVOITTAMATON.\n\n\n\n\nI.\n\n\nLapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava\noli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu\nSan Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin\nsiihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja\nparhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit,\nruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne\nesineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua.\nRoomasta saapui nuotti-arkku.\n\nNyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein\naistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet\nlaiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi,\njohon täydesti antautuivat.\n\nHe eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää\ntunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein\naamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat,\nsiitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän\nruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat\nvapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa,\nmiten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä\ntykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä\ntuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi\nkohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat\njoskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin\nolisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet\nilmaan.\n\nJa toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän\nkaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin,\nluoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.\n\nSalaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen,\nantoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan\ntoistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen\nvoima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi,\najoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän\nsielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.\n\nMolemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä.\nHe kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen,\nvoimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he\nnousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä\nhämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet\nsaman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen\nodotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin,\njoka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.\n\nJokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen\ntunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin\n\"Albumi-lehti\" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta\nrakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa\nverhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja\nalakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin\nunissa: -- Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran\nputoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen\nyöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun\nsinä nukut, minä sen yksin kuulen. -- Karkeita, purppuranpunaisia\nuutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli\nsyvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin \"Erotika\", ja lisäksi\nse lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan,\njohon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa\nkadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan.\nMutta \"Tristan ja Isolde\" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden\nkuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu\nmuuttui hävityksen huumaukseksi! -- Juoda siellä sinun kunniaksesi\nijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle.\n--\n\nJa tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat\nvastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi\nheidät \"ihmevaltakuntaan\".\n\nEi riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään\nheikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan\nesittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti\ntämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran\naution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen\nherätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten\nvuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella\nleijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine\nkiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.\n\nGiorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä\nensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin;\nkaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi\njälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin\nsuloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle\ntaiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen\njuhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja\nsalaperäisesti katettu orkesteri.\n\nTäyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen\nhämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä\norkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi\nhoukuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä\nahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja\ntämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne\nkertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä,\nhirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.\n\nHivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman\nkuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä\nkorkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen\nravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen\npyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä\nhuumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä,\nne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen\nponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin\nhurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa\nsopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun\nkatsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä\näänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina\nraukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta,\nijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.\n\nSilloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta,\nnuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu\nkaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle\nvaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: -- Länteenpäin harhailee katse,\nitäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti:\nirlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat\npurjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni!\nIriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! --\n\nTämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin\nIsolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään\nkohtalounelmaansa.\n\nNäin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt\nalkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi\nvelhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa\nja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin\nsokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia\ntaivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei\nvoinut omistaa: \"Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä\npovelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa\ntahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen\npohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä\ntarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille,\nte tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää.\nTähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. -- Oi, Isolde, mitä\nonnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! -- Ja tuo lempeä ja hurskas\nnainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. -- Oi, Isolde, kerro\nminulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: -- Sydämeni\npakahtuu -- en voi hengittää, -- aukaise uutimet täydelleen.\"\n\nTristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse\nsuunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä\njatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua,\nvoi! -- Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään,\nsukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden\nja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan\nkoko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: -- Minun\nvalitsemani, minun tuhoamani. --\n\nIntohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan\nolemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen\nsuunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään\nsalamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä\njälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja\nliikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä\npäälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu\ntäyttyi katkeran ivan sanoilla. -- Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta?\n-- hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria\norjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. -- Sano\nhänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan,\nIsoldea. -- Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta.\nSynkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun\nperuuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin\nja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten\nvuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren\nsuonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle:\nmolemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän\nsydäntensä sanomattoman tuskan.\n\nSinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen\nsyvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle\nkaikuvia liekkejään. -- Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä\nterveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. -- Ja Tristan\nnosti pikarin huulilleen. -- Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi\njuon sen! -- huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään.\nKultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet\nkuoleman? Täytyikö heidän kuolla? -- Se oli äärimäisen ahdistuksen\nhetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä\nijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat\ntoisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon\nolivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin\nedellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa\nvoimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. --\nTristan! -- Isolde! -- He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he\nolivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli\nhaihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä,\njohon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät;\nhe kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista\nvetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. --\nTristan!-- Isolde!\n\nIntohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja\nlauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla\niloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin.\n-- Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät\nsieluni, rakkauden ylin hekkuma! --\n\n-- Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! -- huusi kansa, keskellä\ntorvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle\nvastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. -- Eläköön Cornwall! --\n\nSiinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän\nhäikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota\nunelman himmeä pilvi verhosi: -- Kuka lähestyy? -- Kuningas. -- Mikä\nkuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde:\n-- Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? --\nSuloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki\nheidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: -- Terve Marke! -- Terve\nCornwall! Kauan eläköön kuningas! --\n\nMutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset,\nhurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset\nvuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti\nvärähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä\nhengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui\nkehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että\nolisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa.\nKirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla\nja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan\nhengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja\nvielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.\n\n-- Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä.\n-- Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen\nmetsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. -- Se on\nvaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa...\ntämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka\npulppuilee hiljaisessa yössä... Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät\näänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä\nentisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa,\nmuuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat\nmetsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen.\nKaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat\nkaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken\nhurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa\npelossa: -- Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon\nosoittaa sinulle uhkaava vaara! -- Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan\nhimon sokeutta. -- Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä\nsen sammuttaisin. -- Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja\npelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä\nja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan\nainaiseksi pimeyteen.\n\nSilloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi\nvoitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen\nraju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään\nhalukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se\noli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä\nollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha\nvastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka\nnosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki\nhellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle\nvarjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen\nihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat\nihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. -- Kun aurinko\non pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä\nsäteitään. --\n\nJa orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot,\nitkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista\nsyvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät,\nsulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen.\nJonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa,\nkuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta.\nKromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua,\naarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien,\nrytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä,\nääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun\npitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä,\nepätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti;\nse laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat,\nmilloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.\n\nLemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan\nvihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut\nsammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin\nkuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat\nturhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn,\nomistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi\nolennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin.\nYlipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki\nheidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan,\nheidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi\nmolemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan\ntyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat\nmahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat\nhuulia ja pysähtyivät. -- Mikä muu -- sanoi Tristan -- häviääkään\nkuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania\nijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten?\n-- Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. --\nNäin -- sanoi Tristan -- me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin\nrakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden\nhelmassa. -- Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi\nihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan\nkynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta,\nhe tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta,\ntunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon\nilmapiiriin. -- Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä...\n\n-- Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä -- muistutti Brangäne,\nnäkymättömänä ylhäältä. -- Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi\nläpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti\nhimmentäen tuikkivat tähdet. -- Varokaa!\n\nTurhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät\nvoineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä\nenemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. --\nVerhotkoon meidät ijäinen yö! -- Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi\nheidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne,\nmissä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä\nolivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea\nyksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.\n\n-- Pakene, Tristan! -- Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli\näkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn.\nJa orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui\nmetallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan\npeitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän\npiiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä\nteollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. -- Viimeisen\nkerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja\nlujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa,\nollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää\nkohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa\nhitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana\nsalaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin:\n-- Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi\ntietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden\nhimmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. -- Tahdotko seurata\nTristania, Isolde? -- hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti,\nkaikkien läsnäollessa. -- Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista\naurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran\nminut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin\nnäin valon... -- Ja Isolde: -- Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa,\ntahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja\nuskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa...\n\nJa tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin\nhaavoittamana.\n\nKolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta,\nkarut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan\nvuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden\nsalaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat\nepämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja\npaimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan\nyöhön häipyneet muistot.\n\n-- Mitä sanoo vanha valitus? -- huokaili Tristan. -- Missä olen?\n\nPaimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka\nisänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä\ntietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.\n\nJa Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet:\n-- En jäänyt sinne, missä heräsin. -- Mutta missä se olikaan? En\nvoi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia:\nmutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen\nollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi\nainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen\nunhoitus! -- Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti\nsisälmyksiä. -- Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä\nhirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka\nminua hivuttaa... oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä\nvoisit minua ymmärtää! --\n\nJa tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui\nelämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.\n\n-- Vanha ja vakava sävelmä -- sanoi Tristan -- valittavine sävelinesi\nsinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena\nilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä\nsinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut\nsiitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo\nvanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se\nkyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa\nvarten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: --\nKaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! -- Ei, ei! Se ei ole\nmerkityksesi... Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta\nkuolla! -- Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma\npoltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä\nhimontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin\ntuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen\nliekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot\nsiitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat.\n-- Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna\ntunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta\ntoivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon\nkidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. -- -- --\n\n-- Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle!\n-- näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa\nTristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina\nvalumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden\nja Kuoleman lähestyessä hän luulee _kuulevansa_ valoa. -- Kuulenhan\nvaloa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi\nhänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja\nkirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo\noli musiikkia; musiikki oli valoa. -- -- --\n\nTristan oli viimein astunut \"ihmevaltakunnan rajojen yli\", hän oli\nviimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun\nyli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan.\nKohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi,\nvihki heidän yhtymisensä kuolemassa.\n\n-- -- -- Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen\njoustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot\nsyntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa\nmuutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta\nsoinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä\nolisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi.\nVärit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien\nterälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät.\nJa houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui\nvoitonriemuisena ihmevaltakuntaan. \"Kadota maailmansielun äärettömään\nsykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nPäivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa,\nhengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä\nkuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa,\nsaavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa\nmusiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman\nhuimaavassa korkeudessa.\n\nTuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan\nheitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja\nkuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja\nkuoleman huminaa!\n\nKuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää,\nlöysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen,\njossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja\nkohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut\ntunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut\nniin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli\nkuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin\nepätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut\nkärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.\n\nHän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen\nlemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän\ntahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon,\ntuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas\nlemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen\nympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä\ntoisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.\n\n-- Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? -- Kysyi Giorgio\nhymyillen.\n\n-- Tahtoisin -- hän vastasi. -- Mutta maan päällä ei kuolla siten.\n\n-- Entä jos minä kuolen? -- Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.\n\n-- Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.\n\n-- Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla\ntavoin, samaan aikaan?\n\nSilmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi\nviettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:\n\n-- Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei\nmikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?\n\n-- Sinua elämä miellyttää! -- hän mutisi salatun katkerasti.\n\n-- Niin, elämä minua miellyttää -- hän vakuutti melkein intohimoisesti\nsentähden, että sinä minua miellytät.\n\n-- Entä jos minä kuolisin? -- hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi\nsisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista\nhekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.\n\n-- Sinä et tule kuolemaan -- Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. --\nOlet nuori. Miksi sinä kuolisit?\n\nHänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki\ntavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä\nhetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen\ntasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin,\nsopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti\npuhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä,\nollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa\naukaisee terälehtensä.\n\nPitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien\nkahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:\n\n-- Uskotko sinä kohtaloon?\n\n-- Uskon siihen.\n\nIppolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen,\njohon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti,\nleikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:\n\n-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on?\n\nTyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:\n\n-- Mikä päivä?\n\nGiorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta\ntuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä\nvahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta\nnimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.\n\nHän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos\nIppolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä,\nnyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi\nIppolitassa himojen naisen, \"aistillisuuden kukan\", vihollisen. Hän\nhillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:\n\n-- Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! -- ja hän osoitti vihreässä\netäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.\n\n-- Kuinka omituinen sinä olet tänään! -- sanoi Ippolita.\n\nSitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle\ntavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:\n\n-- Tule tänne, istu tähän viereeni...\n\nGiorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven\nääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut\nvalkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren\ntaustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma\npäänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan\nitseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta,\nmyrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän\nnäytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois:\nhän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata\npois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen\neläimelliseen aistillisuuteen.\n\n-- Kuten aina -- ajatteli Giorgio -- kuten aina hän on vaan oppivaisena\nvastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen\nsisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin.\nKun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa,\nhänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale.\nEi mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä\njalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää\nkuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi\nvapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi\nkarkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen\nkanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta\ntäytyykö minun jättää hänet seuraajalle?\n\nViha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt\nnäin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka\nhäntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin\nkaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan\nkateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään,\njoka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään\ntämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti\nvälttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän\ntunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan\ntuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa\nsaattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen\ntahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.\n\n-- Täytyykö minun yksin kuolla? -- hän toisti itsekseen, sekavien,\nrikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: --\nTäytyykö minun yksin kuolla?\n\nHän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi\nkäsivartensa hänen kaulaansa.\n\n-- Säikytinkö sinua? -- hän kysyi.\n\nNähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita\noli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.\n\n-- Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin\nomituinen?\n\nHän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta\nkietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan.\nJa hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti\nloistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. --\nSinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?\n\nIppolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.\nHuolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.\n\n-- Oletko sairas?\n\n-- Olen -- hän sopersi -- en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.\n\n-- Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä\nkipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia\nja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja\nkuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta\nmietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa\nniille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.\n\n-- Mikä sinun on?\n\n-- En voi sitä sinulle sanoa.\n\n-- Oh, minä tunnen tautisi syyn... Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.\nViikoksi herkeämme soittamasta.\n\n-- Emme todellakaan soita.\n\n-- Emme tästälähin ollenkaan.\n\nJa Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti\npienen avaimen.\n\n-- Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme\nrannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.\n\nJa lempeästi hän veti hänet sinne.\n\n-- Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!\n\nJa hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista\ntuoksua.\n\n-- Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä... Kuinka\ntuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin\nnopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.\n\n-- Joko sinä ajattelet jättää minut? -- kysyi Giorgio levottomana,\nepäluuloisena.\n\n-- En, en, en tällä hetkellä -- hän vastasi rauhoittaen. -- Mutta tämä\npitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri\ntänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän\ntarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.\n\n-- Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?\n\n-- Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini\nluulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni\non auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee\nminua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun\näitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä\nviime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas... Muistatko?\nVietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.\n\n-- Ja nyt?\n\n-- Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun\nensi viikoksikin...\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne.\nJa sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla\non jo jotain mielessä...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole\nruokahalua?\n\nAteria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos\nparvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.\n\n-- Näetkö? -- huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä\nhöyryävää keittoa pöytään -- tämä on Candian tekoa.\n\nHän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille\nmaalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty\ninkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran\nvanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä\nmielensä.\n\n-- Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.\n\nLapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja\nnielaisi nopeasti ensi lusikalliset.\n\n-- En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.\n\nÄäneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.\n\n-- Candia! Candia!\n\n-- Maistuuko se sinulle, rouva?\n\n-- Kuinka se maistuu!\n\n-- Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.\n\nJa raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.\n\nGiorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa\näkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen\nyhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä\nruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin\nvoimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi\nsietämättömäksi.\n\n-- Voithan paremmin, eikö totta? -- kysyi Ippolita kallistuen hänen\npuoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä\nhäntä.\n\n-- Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.\n\n-- Katso! huudahti Ippolita -- katso -- Ortonaa, kuinka se on\njuhla-asussa!\n\nJa molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia,\njoka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina\ntähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta\nnäyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.\n\n-- Sisareni Cristina -- sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa\nsukulaistensa, Vallereggian perheen luona.\n\n-- Onko hän kirjoittanut sinulle?\n\n-- On.\n\n-- Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun\nnäköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?\n\nHän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.\n\n-- Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! -- hän jatkoi. --\nKuinka usein olen häntä ajatellut!\n\nJa taaskin vaiettuaan, hellästi:\n\n-- Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.\n\nÄkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään\nkohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen\nhuolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: -- äidin\nnääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä,\nCristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso\npää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin\naaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten\njäähyväishetkellä: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? --\n\nTaaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin\npuu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan\ntuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan\nkäsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka\ntakana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa\nolevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.\n\nMutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten\naikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten\nennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia\nrahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa\npistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin\nhuomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän\nkiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan\nvailla kaikkea suloa.\n\n-- Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? -- hän kysyi. --\nMikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei\nkoskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini\non kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä\nkaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan\nja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että\nhän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää\naseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi.\nJa kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut\nintohimoisesti... Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli\ntapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä\nsangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi\nyksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja\nmenehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen\nsyliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli\nsaanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.\n\nGiorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan\nnaisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet\nsuuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian\nleveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät\nharmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla\nkuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen\nkiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta\nahneutta.\n\n-- Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? -- jatkoi Ippolita.\n-- Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja\nkoulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona\ntaas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä\nlämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini\nsanoi minulle: -- Mene muuttamaan pukua! -- Ja minä: -- Menen kyllä --\nmutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: -- Mene muuttamaan\npukua! Ja minä: Nyt menen... Hänellä oli iso harja kädessä ja hän\nharjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta\nlämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti\ntoisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: -- No nyt menen. Raivokkaana\nhän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä\nsärkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi\nsuonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini\nei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi.\nOnneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei\nsanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän\nkysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta.\nMinä vastasin: -- Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut\nsanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä... Mutta Adriana\nparka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En\nkoskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta...\n\nHän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla\nhuomasi epäilyttävän ilmeen.\n\n-- Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? --\n\n-- Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!\n\n-- Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa,\njohon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui\nLuigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi\noli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta\nsorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti\nhäntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen\ntuhlaili kaikki nuo rahat... Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän\nnoilla rahoilla maksoi rakastajansa... Tämä vaimo oli hirvittävän\nruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi.\nSisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden\nihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa\nranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli\nherännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka\nteeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin\nheitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. -- Antaa\nAdrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! -- Häntä ruvettiin\nyhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja\nGiulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja\njuuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana\nrientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta.\nSisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti\nkätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui\npurra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen\nkolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään,\nja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan\ntule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän\nsairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin\nja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen... Muutama\npäivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut\ntäydelleen parantunut... Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.\n\nJa antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta,\nminkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet\nrakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen\npäivällisateriaansa.\n\nHetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:\n\n-- Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa,\nmitä minä olen saanut kestää, kun taistelu... _hänen_ kanssaan alkoi.\nJumalani, millaisia aikoja!\n\nHän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.\n\nGiorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja\nmustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden\ntuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle\nilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli\nhäntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä\nalentavimmista kosketuksista. -- Kun jo sisaren avio oli solmittu\näidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan\navioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt\nensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun\nmiehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?\n\nHän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä\nelämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home,\nmissä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas\nAlfonso Exilin ennustusta: -- Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi?\nTuo Monti, maatilanomistaja... Hänellä on rahaa. -- Hänestä näytti\nmahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa\ntuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta\nsuostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman\nelintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä\ntarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen\navioliiton aikana. -- Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja\nvapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen _aseman_? Hän sanoi äsken,\nettä hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö\nme voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin\npunnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei\nvoisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen\nvävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella\nsaman kotilieden ympärillä asumaan. -- Tämä ivallinen ajatus raateli\narmottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen\nuutta viiniä ja joi.\n\n-- Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? -- kysyi Ippolita katsoen\nhäntä silmiin.\n\n-- Minun on jano. Miksi sinä et juo?\n\nIppolitan lasi oli tyhjä.\n\n-- Juo toki! -- kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.\n\n-- Ei, kiitos -- hän sanoi. -- Juon kernaammin vettä, kuten aina. En\nhuoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta... Muistatko Albanossa?\nMuistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja\nmeidän täytyi turvautua korkkiruuviin?\n\n-- Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen\ntänne...\n\nJa Giorgio nousi äkkiä.\n\n-- Ei, ei; ei tänä iltana.\n\nHän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:\n\n-- Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.\n\nJa iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas\nerääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.\n\nCandia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja\nlöysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.\n\n-- Tuossa ne ovat! -- huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen\nalaisena. -- Tuossa ne ovat, vielä kaksi!\n\nJa hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.\n\n-- Mennään nyt!\n\nJuostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja\nkatseli tuota kookasta estettä.\n\n-- Ole siunattu! -- hän sanoi. -- Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.\nMilloin?\n\n-- Oh, rouva, minä hetkenä tahansa -- vastasi Candia -- kenties jo tänä\nyönä...\n\n-- Tänä yönä?\n\n-- Tunnen jo hiljaista tuskaa.\n\n-- Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.\n\n-- Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut\nkaksikymmentä kaksi... -- -- Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen\nterveet hampaansa irvistelivät esiin.\n\nJa silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:\n\n-- Entä sinä? -- mitä sinä odotat?\n\nKiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti\npullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä.\nSitten hän pudisti päätään.\n\n-- Katso Ortonaa!\n\nHän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta\niloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi\nylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi\nlakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen\nlaajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa\nvalaistua jättiläiskirkkoa.\n\n-- Avaamme myös makeislaatikon, -- hän sanoi, Giorgion hääriessä\nsamppanjapullon avaamisessa.\n\nKukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä\nliipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.\n\n-- Onneksemme! -- hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.\n\n-- Rauhaksemme! -- hän vastasi, ojentaen lasiaan.\n\nLasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas\nviini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.\n\n-- Hyvä enne! Hyvä enne! -- huudahti Ippolita, ilostuen tästä\nviinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.\n\nJa hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat\nverrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi\nviime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä\nriippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen\nkultaavan.\n\n-- Mikä ihme! -- hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.\n\nJa kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja\nhänen suupielistään.\n\n-- Pure nyt sinä vuorostasi.\n\nJa hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen\nliikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella,\nojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.\n\nGiorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä\ntunsi.\n\n-- Muistatko -- hän sanoi -- muistatko tuon ensimäisen päivän, kun\npurit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä\nja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?\n\n-- Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään\nyksityisseikkaa!\n\nHänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska\nja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän\nhetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.\n\n-- Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.\n\nSitten hän jatkoi.\n\n-- Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä\npensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!\n\nKaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien\nsuippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia\nliskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui\nvihervä mato.\n\n-- Juo! -- kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.\n\n-- Tulevan lemmenkevään onneksi! -- kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin\nviime pisaraan.\n\nHeti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.\n\nIppolita otti makeiskotelon ja sanoi:\n\n-- Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?\n\nNe olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli\nlähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren\nvahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että\nkitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.\n\n-- Kuka tietää, missä \"Don Juan\" pursi nyt lienee! -- sanoi Giorgio,\nottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista\nvalkoiset.\n\nJa hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin,\njotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen\ntuuleen, joka paisutti isoa purjetta.\n\nIppolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.\n\n-- Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa,\nkuin täällä yksin minun kanssani? -- hän kysyi.\n\n-- En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! -- hän vastasi hymyillen,\nleikillisen näköisenä.\n\nJa hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.\n\nIppolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän\nei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen\nympärillään.\n\n-- Etkö juo? -- hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.\n\nEpäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.\n\n-- Se on melkein haaleata -- hän sanoi juotuaan.\n\n-- Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän,\nkun sitä juo hitain siemauksin.\n\nPuhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista\netupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa\nliikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen\nsävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä\noli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän\nitse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen\nkohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä,\nvaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen\nläsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus.\nIppolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut\nnauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos\nhän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen,\ntämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin\nviekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä\niskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää\nveressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous\nja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa\nvärinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi\nhivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti,\nmanata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen\ntauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan\nhänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka\noli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken\nlisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista\nsiteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei\nhetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen\nvaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin\nkeinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea\nydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri\ntästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan\nrakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet\nolleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan.\n\nJa uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi\nkernaammin kuin kaikkia muita viinejä -- tuota viiniä, jonka on\nmäärä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa\npikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana -- mielikuvituksessaan\nhän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille -- tuon kalpean\nja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä\nvanhenemaan.\n\n-- Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen.\n\n-- Se on totta -- hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta.\n-- Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas!\n\nIppolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen\nnaurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi\nälynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden\npahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa.\n\n-- Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet -- hän\nhuudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. --\nKatsohan ranteita!\n\nVaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen,\noli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi,\nomituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia\noli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja\ntästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset,\nhieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut\nKleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: --:\nTässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani!\n\n-- Suutele! -- sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten\ntoista kättään.\n\nKovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli\nleikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa.\n\n-- Leikkaa vaan! -- uhmaili Ippolita. -- Minä en liikahda.\n\nGiorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla\niholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen\nnaiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja\nviehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden\nmielikuvan.\n\n-- Tämä on sinun heikko kohtasi -- hän sanoi hymyillen. -- Merkki on\naivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne\ntoinen käsi!\n\nHän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen,\nkuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki\nesiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki\nkuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista\nrannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli.\nJa punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen\nyliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä\nsalaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan\naave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis\npimeään.\n\n-- Sano minulle, mitä ajattelet! -- pyysi Ippolita, nähdessään hänen\nvaipuneen ajatuksiin.\n\nGiorgio loi hänen eteensä tuon kuvan.\n\n-- Erinomaista! -- sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä.\n\nJa Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti,\njonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten\nkirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten\nhän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja\nkohotti silmät tähtiin.\n\n-- Kuinka kaunis yö! -- hän sanoi syvään hengittäen. -- Eikö sinun ole\nkuuma?\n\nHän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän\nlähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään,\nhellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten\nhänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein\nkäsittämättömällä liikkeellä -- niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui\nhänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja\nsilti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu.\n\n-- Ei, ei; päästä minut! -- hän sopersi, työntäen häntä luotaan. --\nTäällä meidät nähdään.\n\nIppolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän\nnäytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut\nhänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja\najatusvoimansa.\n\n-- Kuinka kuuma! -- hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan\nkämmenellään.\n\nKokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:\n\n-- Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä\nraivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan\nkellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen\nlyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja\nerilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja\nsaattoivat hänet aran pelon valtoihin.\n\n-- Katso Ortonan ilotulitusta! -- huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa\nkaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. -- Katso mikä valojen\nkomeus!\n\nEräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen\njättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi\ntämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta\nuudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen,\njatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea\nmelu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten\nkeskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan\ntaivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi\nkaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa,\nhaaveellisesti muuttuneena.\n\nSeisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen\nihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi\nhänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.\n\n-- Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka\nmielettömyyteen -- ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. -- Voisin\nehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä.\nHän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat\ntunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän\nodottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua\npitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät\nyllättäisi... _Varomattomuus, tapaturma_.\n\nTämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin\nharvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se\nvaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän\njälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus\nsekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. -- Hänenkin täytyy kuolla. Tuo\npäätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa\nlyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi\nolla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas.\nVitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä,\nkuinka myöhäinen hetki oli.\n\nMutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä\ntuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi\ntuon pahaa aavistamattoman puoleen.\n\nHän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. --\nLiian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella\nkuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.\n\n-- Juna! -- sanoi Ippolita, kääntyen. -- Tule tänne katsomaan.\n\nKun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen\nkaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.\n\n-- Nyt se kiitää sisälle tunneliin -- Ippolita jatkoi, tehden\njohtopäätöksensä kumun muuttumisesta.\n\nGiorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön\nvalloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja\nlyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja\nmolempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan\naikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta\nhuolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki\ntuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi\npäästä häneltä pakoon.\n\nKumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka\ntuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja\nsiirtäen heihinkin vavistustaan.\n\n-- Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy -- sanoi\nIppolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. -- Etkö\nsinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan...\n\nGiorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä\nliikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen\nsieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat\nhänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista.\nMutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi\nja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. -- Mitä hän, Giorgio,\nteki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän\nkatseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista\nkättä.\n\nIppolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne\nliukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan,\nkorvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin\nkupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään,\nhän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä,\nivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä\nsilloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas\nnuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: -- Minun suudelmiani peläten --\n\nTaaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät\npamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita\nkääntyi tuota näkyä katselemaan.\n\n-- Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan?\n\nKoko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin\nliekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit\nloistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi.\n\n-- Onko tämäkin yö vielä kuluva? -- kysyi Giorgio itseltään. --\nPitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.-- Raju\nvastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi\nhänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä\nsinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa,\nunettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen\nlankeaisi himon pauloihin.\n\nHäikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun\nkaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki\njuhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille\nseuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet.\nMoron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot,\njopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina.\n\n-- Tuo kallio! -- kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen\nkatseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle.\n\nKirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat\nyössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon\nheilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt\nosasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja\nselvemmäksi.\n\n-- Miksi emme lähde pienelle kävelylle? -- hän sanoi Ippolitalle\nlievästi liikutetuin äänin. -- Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen\nluontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso,\non vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö.\n\n-- Ei, ei -- vastasi närkästyneenä Ippolita. -- Jääkäämme tänne.\n\n-- Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi\npanna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin... Menisin\nkernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla\ntuollaisena, vaivautumatta.\n\n-- Ei, ei... Me jäämme tänne.\n\nTaaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana,\nkaihoovana, himokkaana.\n\n-- Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni\n-- hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana,\njoka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. -- Tule kanssani!\n\nIppolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa\nsyttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä\nvärinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä\nvuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus,\njoka toisti: -- Minä olen voittamaton... Minä olen vahvempi sinun\najatustasi... Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.\n\n-- Ei, ei, en tahdo! -- vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa,\nosoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.\n\n-- Vai sinä et tahdo -- hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana\nvoitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.\n\nGiorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan,\ntäytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä\nhehkua ja intohimoa. -- Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi\nhänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. -- Mutta hän tunsi\nehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä\nhermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä _tekoa_ varten.\n\n-- Vai, sinä et tahdo? -- sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen,\nluoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.\n\nGiorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat\ndivaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle\nruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi -- -- --\n\nGiorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. -- -- -- Koko sukupuolen\ninhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. --\n\nÄkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään\nnauruun -- joka oli kamala kuin mielettömän nauru.\n\nIlmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: -- Onko\ntämä hulluutta? --\n\nIppolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään,\npuri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti,\nkuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.\n\nAjoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä\nrajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön\nnauru myöhäisen yön äänettömyydessä.\n\n-- Älä pelkää! Älä pelkää! -- hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä\nneuvottoman tyrmistyneenä. -- Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde\nulos. Minä pyydän!\n\nKuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen\nhenkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki,\nmitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista,\nmutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan\ntukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi\nkesäyön ihanuuden.\n\nNauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin\nnapsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti,\nkun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.\n\n-- Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.\n\n-- Kaiken täytyy täyttyä -- ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän\nkääntyi ja astui kynnykselle.\n\nIppolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi\nsuljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.\n\n-- Tule tänne, istu -- hän mutisi tehden epävarman liikkeen.\n\nGiorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat\nkyyneleistä kosteat.\n\nHän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi:\n\n-- Kärsitkö?\n\n-- Minulla on hieman tukehuttava tunne -- hän vastasi. Tunnen tässä\npainoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee.\n\nJa hän osoitti rintansa keskikohtaa.\n\n-- Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio -- Miksi et voi nousta\nja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös!\n\nHän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä\npudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle\netsimään hävinneitä hiusneulojaan.\n\n-- Missähän ne ovat?\n\n-- Mitä haet?\n\n-- Hiusneulojani.\n\n-- Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.\n\n-- Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.\n\n-- Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.\n\nIppolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi\nkasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.\n\n-- Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.\n\n-- He puivat liinaa -- sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia\ntahdikkaita lyöntejä.\n\n-- Mennään alas -- sanoi Giorgio. -- Jaloitelkaamme hiukan. Menemme\nsinne, oliivilehtoon asti.\n\nGiorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.\n\n-- Ei, ei... Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?\n\n-- Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa\nainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain\npäin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.\n\nIppolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa\nraitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala\nnaurunsa vielä tuntui kaikuvan.\n\n-- No, menkäämme sitten alas -- hän vihdoin myöntyi.\n\nNämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.\n\nVaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle\nkatseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky\npuhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.\n\n-- Jätämmekö lampun palamaan? -- kysyi Giorgio, ajattelematta,\nmitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman\nvaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.\n\n-- Jätämme -- vastasi Ippolita.\n\nHe astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti\nasettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin\nsuunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän\ntunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään,\njonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.\n\nAitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän\nvarjon. He tunsivat vanhuksen.\n\n-- Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? -- virkkoi Ippolita hänelle. --\nEttekö ole väsynyt?\n\n-- Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet -- hän vastasi.\n\n-- Ovatko enteet hyvät?\n\n-- Hyvät ovat.\n\nMökin ovi oli valaistu.\n\n-- Odota hetkinen -- sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian\nluo.\n\n-- Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle -- pyysi Giorgio. -- Näethän\npalatessasi.\n\n-- Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola.\n\nKun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita.\n\n-- Ole varuillasi -- varoitti vanhuksen varjo.\n\n-- Etkö tahdo nojata minuun -- tarjosi Giorgio.\n\nHän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he\nsanatonna astuivat edelleen.\n\nYö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki\nseitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana\nkuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan\nhengityksellään ja tuoksullaan.\n\n-- Miksi sinun on niin kiire? -- kysyi Ippolita.\n\nGiorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana,\ntoiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta\nainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan\nkumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia\nkatkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät\nnäyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita.\nJa Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia\nkuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen\nkirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä\nloppusuoritukseen.\n\n-- Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! -- sanoi Ippolita\npysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?\n\nIppolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa\nhivelivät hänen poskiaan.\n\n-- Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat\nkiviä ikkunoidemme alla?\n\nHänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.\n\n-- Joskus nukahdimme siihen meluun...\n\nLevottomana hän keskeytti puheensa.\n\n-- Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?\n\n-- Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa --\nvastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat\nhellät. -- Odottakaamme.\n\nHe pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä\noli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen\nkoko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui,\nkuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.\n\n-- Se on Giardino -- sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli\nlähemmäksi.\n\n-- Se on seurannut meitä.\n\nJa hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi\njuosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.\n\n-- Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? -- hän sanoi\nsille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili\neläimiä. -- Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?\n\nKiitollinen koira kieriskeli tomussa.\n\nGiorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut\nIppolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä\ntähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä\nsanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota\näkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä\nkuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää\ntahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.\n\n-- Jouduhan hiukan! Olemme perillä, -- hän sanoi, rientäen edeltä\noliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.\n\nHän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta\nsiitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen\nepätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa.\nHänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus.\nEi kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.\n\n-- Tule -- hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden\nterästämänä.\n\nJa vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän\nruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.\n\nRanta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta.\nVarovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän\nkumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja\nkivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas\nhänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja\nIppolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli\ntaas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana\nsarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä\nohitse.\n\n-- Pidä varasi -- huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. -- Pidä varasi!\n\nKoira haukkui oliivilehdossa.\n\n-- Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!\n\nKallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota\nhiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti\nloiskien huuhteli.\n\n-- Giorgio! Giorgio!\n\n-- Älä pelkää! -- hän sanoi käheästi. -- Tule lähemmäksi! Tule!\nKatso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa\npyydystävät...\n\n-- Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.\n\n-- Tule! Minä tuen sinua lujasti.\n\n-- Ei. Ei.\n\nGiorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja\nepämääräinen kammo valtasi hänet.\n\n-- Tulehan!\n\nJa Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän\ntarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän\npainoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet\nkuilun partaalle.\n\n-- Ei, ei, ei...\n\nIppolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen\nonnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.\n\n-- Oletko hullu? -- hän huusi vihasta vavisten -- oletko hullu?\n\nMutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä\nrajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet\nvaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan\nsieluun ja täytti sen kauhistuksella.\n\n-- Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule\nminua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle...\n\nMielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi\nvoivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.\n\n-- Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!\nAnna minulle anteeksi.\n\nHän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä\nvoitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään\nkuoleman.\n\n-- Murhaaja! -- hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja\nhampain villieläimen tavoin.\n\n-- Murhaaja! -- hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin\nhiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken\ntulleen.\n\nKoira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.\n\nSeurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten\nvälillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet\nsalaista vihan kaunaa toisiinsa.\n\nJa toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]