[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOzZ_mNjiVL6zmYrhzeMp3ctNykSsB05fKdIK46lSJOE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2547,"Jokikylän pojat","Mustasalo, Aarne (oik. Nurmio, Heikki)",1887,1947,"2547-mustasalo-aarne-jokikylan-pojat","2547__Mustasalo_Aarne__Jokikylän_pojat",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1923,30600,195933,false,66165,[23,24],"Boys -- Juvenile fiction","Finland -- Juvenile fiction",[26,27,28],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Jokikylän pojat\" by Aarne Mustasalo is a novel written in the early 20th century. The story is set in a picturesque Finnish village and revolves around a group of boys, particularly focusing on the character Reino Klemola, as they embark on various summer adventures filled with curiosity and mischief.   The opening of the book introduces the idyllic setting of Jokikylä, emphasizing the beauty of the natural landscape and the close-knit community. We are first introduced to Reino, an inquisitive eleven-year-old boy, who engages in playful and sometimes profound conversations with his mother, exploring whimsical questions about the world. As he expresses fervent curiosity, he is soon swept away by the allure of adventure and a call from his friends, leading to a thrilling atmosphere amongst the boys in the village. The narrative flows into tales of their escapades, showcasing their imaginative spirit and sense of camaraderie, which promises a captivating exploration of childhood adventures. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Kertomuskokoelma varsinaissuomalaisen Jokikylän poikien puuhista ja leikeistä aurinkoisena kesänä. Joki-Klemolan talon ja muun kylän pojat seikkailevat intiaaneina ja löytöretkeilijöinä sekä osallistuvat kylän elämään ja yhteiseen palosammutukseen.","Aarne Mustasalon 'Jokikylän pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2547. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","JOKIKYLÄN POJAT\n\nKirj.\n\nAarne Mustasalo [Heikki Nurmio]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSalaperäinen vihellys.\nSotanäyttämö.\nIntiaanikiljahdus.\nLöytöretkeilijöinä.\nVoittajan paluu.\nKalliomäen keinulla.\nVeneen haku.\nJokikylän poikien tulenteko.\nTulipalo.\nKlemolan Reino -- runoilija.\nKirkkomatka.\nKun Antin mökiltä kuului kimotus.\nMitä Ruotsin vanha laki sanoi?\nJokikylän palokunta.\nRauha maassa.\nVäljemmille vesille.\n\n\n\n\nSALAPERÄINEN VIHELLYS.\n\n\nKun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä\npohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson\nlaajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine\ntalonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden\nvainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestä\nmetsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet\nperäkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta\nsuunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassa\nkohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.\n\nSiinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkee\nerään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmällä\nja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen,\ntorppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssa\nsamansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päin\nviettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuulilta\nrakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänä\nsuviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaan\nmielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmisten\nasuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhista\neräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat\nvanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen.\nVahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen\naittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka\ntaholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo\nja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä\nvuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.\n\nAamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi\nJoki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista -- huoneeseen, missä talon\nemäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva\nsädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle\npinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä\nvärisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa\nnuoruuden päiviin.\n\nMutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas\n11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus\non tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin\npojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein\nkaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää\nja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan\nitsepintaisessa tiedonhalussaan.\n\nReino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta\nkiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä\nrukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen\ntuutulauluja.\n\nPojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui\naluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä\nruohokentillä.\n\n-- Äiti!\n\n-- Mitä?\n\n-- Oliko paratiisissa jo lampaita?\n\n-- Oli oikke!\n\n-- Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?\n\nÄiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän\npäätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:\n\n-- Kerittiin, kuinkas sitten.\n\n-- Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?\n\n-- Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.\n\n-- Äiti!\n\n-- Mitä taas?\n\n-- Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?\n\n-- Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.\n\nÄidin ääni oli vähän epävarma.\n\n-- Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.\n\n-- Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: --\nKyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan\nsyksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan\nkaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville\nvielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera,\nettä minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit\nkaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.\n\nReino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden\nsuunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään\nja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.\n\n-- Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?\n\n-- Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä\nkärsivällisenä.\n\n-- Milloin ne menevät kallelleen?\n\n-- Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.\n\n-- Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen\nhöyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.\n\nÄiti vaikeni.\n\n-- Äiti! kysäisi Reino.\n\n-- No, mitä sinä taas tahdot?\n\n-- Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan,\njoka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.\n\nÄiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia\nmahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti\nikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin\nVaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia\nliikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.\n\nReino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri\nhäntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva\noli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn\nvärettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran\noli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka\nkallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka\nsen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja\ntuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä\nniissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä\nvoimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet,\nkulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut\nkäsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja\nsuurien asioiden suhteen.\n\nKun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti\nhän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä\nvähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi.\nRohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.\n\n-- Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?\n\nÄiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi:\n\n-- Ole hiljaa nyt jo. En minä jaksa enää kuunnella sinun kyselyjäsi.\n\n-- Juu, mutta mihin äiti menee iltapäivällä? penäsi paatunut poika.\n\nEi vastausta. Äiti päätti haudata kaikki keskustelun mahdollisuudetkin.\nMutta Klemolan emäntä ei tarpeeksi tuntenut esikoistaan. Kun Reino\nei saanut vastausta kysymykseensä, alkoi hän vastata itse ja katseli\nsamalla tarkasti, minkä vaikutuksen vastaukset tekivät. Hän aikoi äidin\nkasvoista lukea ainakin joko myöntävän tai kieltävän ajatuksen.\n\n-- Mihin äiti menee iltapäivällä? hän kysäisi vielä ja vastasi itse: --\nJassoo, vai Rantalaan.\n\nÄiti naurahti tyytymättömänä. Olipa sillä vesselillä tarkka huomiokyky.\nKlemolan emännällä oli vilkas luonto eikä hän kestänyt kauan\nyksinäisyyttä. Milloin sopiva hetki sattui, pistäytyikin hän sen vuoksi\nparhaan ystävänsä Rantalan emännän luona juttelemassa. Mutta hän ei\nsilti halunnut kenenkään huomaavan tuota tavaksi tullutta kylässä\nkäymistä.\n\n-- Kas vain sitä poikaa, kaikki se huomaa! hän mietti, ikäänkuin\npuheenaolevaa asiaa eivät muut, palkollisia myöten, olisi huomanneet.\n\nPoika sillä välin jatkoi kyselyä ja vastasi itse.\n\n-- Mitä äiti taas menee Rantalaan? Tietysti kahvia juomaan. Onko se\nkahvi Rantalassa parempaa kuin kotona?\n\n-- Häh! ärähti emäntä. Nyt häntä jo suututti. Nuo lorut täytyi\nlopettaa, ja äiti tiesi kuin tiesikin siihen keinon. -- Oletko sinä\nvielä pessyt silmiäsikään? hän kysyi ankaralla äänellä:\n\n-- Jaa silmiänikö? kertasi poika hämmästyneenä tästä asian käänteestä.\nOli nähtävästi siirrytty epämieluisalle alalle ja poika oli\nmenettämäisillään aloitteen.\n\n-- Tietysti minä olen pessyt silmäni, hän jatkoi, ainakin eilen\naamulla, ja täytyykö niitä nyt joka aamu hangata ja tahkota. Rikki ne\nmenevät, kun aina...\n\n-- Vai rikki menevät. Jopa nyt kummia kuuluu. Etkö sinä tiedä, että\nsilmät pestään joka aamu!\n\nÄiti oli nyt paremmalla puolella. Pojan kyselyt olivat loppupuolella\nolleet pikkuisen pistäviä, ja äidin teki mieli hiukan rangaista\nReinoaan.\n\n-- Eikä pestä, väitti Reino. -- Ei Rantalan Anssunkaan tarvitse joka\naamu pestä. Eikä ne tee sitä muutkaan kuin rovastin väki ja muut\nherrat. Ei talonpojan tarvitse pestä joka aamu silmiään. Ne tulevat\nkumminkin taas likaisiksi illaksi.\n\n-- Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.\n\n-- Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti\ntulevat likaisiksi?\n\n-- Mene pesemään silmäsi!\n\n-- Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan\njohtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää\nsaippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä\nsilloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.\n\n-- On siellä saippuaa, vastasi äiti.\n\nSilloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen.\nUlkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan,\nmutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki\nilmiliekissä.\n\nReinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää\npermannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika\ntempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään\nkiivaan kysymyksen:\n\n-- Reino, mihin sinä menet?\n\nReino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys,\nentistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.\n\n-- Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan\nvarmasti.\n\n-- Reino, sinäpä olet paha poika!\n\nMutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.\n\n-- Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen\nkorvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun\ntoiset pojat jo menevät...\n\n-- Hyi sinua, Reino!\n\nReino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen\nkasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja\nkärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.\n\n-- Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa.\nHän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta\nlukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein\njuhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan\nviskasi sen vaa'alle.\n\n-- Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.\n\n-- Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin,\nettekä saa tehdä mitään pahaa.\n\nReino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki\nSuomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan.\nVoi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa\nja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.\n\nSuoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat,\nveräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen\nkuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai\nvähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito,\n13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan\nAnssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa,\nja pari muuta Jokikylän poikaa.\n\n\n\n\nSOTANÄYTTÄMÖ.\n\n\nPojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla\nnurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko\njokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä,\nja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat\nheiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas\ntarkastelija huomata.\n\nKukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän\nkotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa\nhe mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet\nmoitteettoman uljaasti.\n\nJoen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä,\njokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot,\nympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien\ntoisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan\nmaantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli\nsamanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana\nsijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain\npari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu\nkivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli\nherättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi\nilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.\n\nKaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset,\npehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen\nmetsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin\nkeltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat\nmetsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli\npieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia\nhattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä\nuomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään\njoenkalvoon.\n\nPääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.\nNäin ne liversivät:\n\n\"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa\nja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen\nmuusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään\nhuolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika.\"\n\nNäöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta\nilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät\ntarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa\nja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.\n\nAnnas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda\njotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa\nkurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.\n\nJokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se\ntiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen\npiileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti\nhyökkäämään kimppuumme.\n\nRantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.\n\n-- Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. -- Siellä on Kukolan Kalle\nja Antti ja kirkonkylän poikia.\n\nPoikaparvesta kuului hyväksymisen murina.\n\nMiksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?\n\nKumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä,\nturkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja\nkalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi\njulkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien\nvälillä.\n\nKumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?\n\nJokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen\nja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä\npäivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin\nkukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.\n\nMutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset,\nolivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta,\neikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät\nJokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan\nensimmäistä tappelua.\n\nNiin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä\nkykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita.\nHe syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin\npulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun\nvaltakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee\nkylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat,\nniille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta\nlausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista,\nobjektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko\nmenneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden\nvaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio,\njonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.\n\nMitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien\nvälillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin\npuolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli\noikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.\n\nKuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.\n\nRiita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä\nkauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja\npaneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi\naika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle\njoukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin\nkohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua\nvaatteitaan.\n\nKukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan\nrapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut\npois koko paikkakunnalta.\n\n-- Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on\nrapuverkot joessa.\n\n-- Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä\nkäsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti.\n-- Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää\ntuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.\n\n-- Emme me vie niitä enää mihinkään.\n\n-- Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä.\nJa me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin\nVaito.\n\n-- Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on\nrapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että --\njäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.\n\nMutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka\nsaaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko\nJokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät\nolivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina\nvuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.\n\nPojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti\nriisuutua.\n\n-- Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. --\nMenkää tuonne kosken rannalle.\n\n-- Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.\n\n-- Tässä ei nyt uida!\n\n-- Kuka sen kieltää?\n\n-- Me!\n\n-- Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.\n\nJokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli,\nliplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat\nastuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.\n\nKankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja\nsuurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan,\nkoetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin\nja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare\njokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa\ntempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt\nalkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten\nvaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka.\nKukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen\nrantaruohikkoon lepäämään.\n\nKului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen\nukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.\n\nYht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.\n\n-- Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat\nällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja\nkuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.\n\nPian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen\naikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt\nyhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.\n\nKukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät\nedestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä\ntahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän\npoikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.\n\nSen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan.\nVihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina\nmilloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä\npitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet\nlähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät\nuintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti\nkavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.\n\nSellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja\ntyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen.\nMeillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.\n\nSanokaamme siis, että\n\n1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt... tuota... jaa... tai\noikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt... Siis\nolisi ja ei olisi pitänyt!\n\nMerkillistä!\n\nAloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.\n\n2) Kukolan poikien syy oli siinä -- niin, sehän on selviö -- että he\nlaskivat rapuverkkonsa jokeen... hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat\nne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?\n\nMenemme heti loppuponteen koetteeksi:\n\nSe on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi\nlaskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan\nolisi saapuneetkaan joen rannalle -- sanokaamme, ellei jokea olisi\nollut olemassakaan -- ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi\nsyntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia.\nJa vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos\nsovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä\nsitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla\npuolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.\n\nTosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan\npoikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle\nkoko ihonsa.\n\nNiin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea\ntehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään\nhäikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka\nrajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee\nuseimpiin riitakysymyksiin:\n\n\"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.\" Ja se sopii parhaiten\ntähänkin tilaisuuteen.\n\nSellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.\n\nKiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran\nkokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi\ntie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle.\nHänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta\npäin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia\nkivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.\n\nPojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut.\nYrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna\nkourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut\nmaistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut\nniinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.\n\nTämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän\npoikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies\npetti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin\nVaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi\nkertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin,\nkun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs,\nluultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta\nhänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian\nlehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska\nuskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.\n\nAsia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt\nJokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen\nlisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.\n\n\n\n\nINTIAANIKILJAHDUS.\n\n\nPoikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille.\nSuutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu\npäässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari\nLumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen\nnimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli\nvakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik\nPyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen\nsivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.\n\nSuutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle\nnahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat\njännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli\narvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi\nhänen nupipää lehmänsä \"Koevas\". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli\nkiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa\nympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen\noikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään,\nsillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten\nselvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha\nvasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin\ntaivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut\npahemmin kuin koskaan ennen!\n\nOnneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat\naina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin\nsilmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi\nhän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä\ntien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin\nsuutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen\nalla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani\nsuuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti\nsitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä\nviimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan\nymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari\nKoevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä\nollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa\nsuhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla\npäivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä\nsalaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja\nhänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat\nKoevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta\nmaailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä,\nmakkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen\nenempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa\nuskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein\nsaattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.\n\nSuutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi\ntyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut\ntäyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla\nhöystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, -- toivomus, mille suutari\nKoevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.\n\nSuutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin\naskelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson\nrakennusrivejä.\n\n-- Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi,\nsillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun\nennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen\ntuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä\njuhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään\nkiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä\nällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:\n\n-- Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?\n\nSuutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä\nhän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.\n\n-- Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala\njylinä! hän tuumaili. -- Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä\nlänteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja\ntulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat\nniin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit\nkuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena,\nrikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan\nisäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä\nlänteen -- huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka\npörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä\nalastomana kuin olet tänne tullutkin.\n\nSitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä\nvallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä\nneljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä\nrehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran\novat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen\non meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna...\n\nYht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin\nkamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin\npolvet horjahtivat.\n\n-- Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka\nesi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken,\nmitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan\nkeskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa.\nHän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän\nalastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan\nsaanut silloin edes onnettomuuskumppanin.\n\nUusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan\ntärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon\nympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.\n\n-- Toinen pasuuna! huokaisi suutari. -- Nopeastipa tämä kehittyykin.\nHohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa\nvielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa\ntehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.\n\nSuutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin\nolisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla\nja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa\nkohti.\n\nEi sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä\nsieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa\nvasten.\n\n-- Aa-aa! vaikeroi suutari. -- Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska\nniitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei\nkoko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!\n\nMutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon\njuhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.\n\n-- Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta\nkikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan\nahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan\nkirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille\nhänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä\nristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.\n\n-- Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja -- ne\nmuut poikakullat! -- He, he! No ovat tosiaan!\n\nMutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä,\nja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä\nukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko\ntuomiopäivän pasuuna.\n\nHän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä\nr-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle\ntuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa\narmonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon\notetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa,\nsillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit\nolivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen\nyhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla\näänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet\nsuutarin puolikuoliaaksi.\n\n-- Tulimmaista! riehui suutari. -- Mitähän tästä kylällä puhutaan\niltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui,\nsillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli\najatellut.\n\n-- Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin,\nmurisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä\naidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään\ntuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti\nensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.\n\nHän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.\nEi ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.\nSuutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota\nsamalla voinee pitää kysymyksenä:\n\n-- Häh? Hähäh!\n\nPaljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia\naivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on\nvinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.\n\nSuutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki\npaikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen\ntuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan\ntallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, -- vai\nolisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän\nnähnyt näkyjä keskellä päivää?\n\nSuutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän\nei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen,\npudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä\nAnanias Nahum Lumperissakin.\n\nMutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti\npistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi\nuhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen\nselvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen\nsuutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän\nlupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.\n\n\n\n\nLÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.\n\n\nSuutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla\nkukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti\nkukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan\nrinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon\nlaudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten\nhe olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle\nhiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, \"sillä\",\noli Vaito sanonut, \"nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota\npiilopaikkaa tarvita\".\n\nSinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen,\nsaatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi\nvoinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan\nolivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien\nodotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet\nsen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli\ntuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa\nkattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä.\nNe oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat\näänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan\nReinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin\nkuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat\nkiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.\n\nKun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.\n\n-- Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.\n\nHe nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja\njännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki,\narvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan.\nKun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs\nojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun\nhuuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun\npiilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta\npärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut\nja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset\ntakaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nKun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu\nja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin\nseilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen\nsäkkikankaasta purjeen, joka oli \"melkein yhtä suuri kuin Klemolan\ntalon pääty\". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin\nsopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta\nsellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.\n\nJokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa\nkatosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan\ntoisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä\nmetsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri\noli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän\nkokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia\nolisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä\nmahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt\nnäytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.\n\nMutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta\nsalata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin\nullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit\npyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat\ntapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre\npiirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.\n\nNiin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi\nrauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset\npölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa.\nRuisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät\npitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen\nkuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi\nvaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen\nhiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän\ntulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat\nitse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.\n\nRantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin\npäässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni\nlaituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.\n\n    Vesille venosen mieli\n    tervatuiltakin teloilta,\n\nsaatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.\n\nMutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se\nloikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen\nlaineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä\naurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä\nse pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta\nlähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin\nkilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui\nhyräilevän hiljakseen:\n\n-- Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää,\nmutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän\nikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja\nsaaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja\nvaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se,\nettä ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä,\nettä tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi,\npois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa\nja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät\nja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja\nnauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä\nluonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.\n\nKatsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee\ntänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin,\nyskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:\n\n-- En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon\nrahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana,\nsilmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan\nnavetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden\npäärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää\ntunneta.\n\n-- Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä\non levoton henki.\n\nNiin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa.\nMutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan\nilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia,\netumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:\n\n-- Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään\noltukaan.\n\nSamassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia\npoikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta.\nSellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin\nlauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli\nveressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se\non halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua\nvaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa\nvoimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.\n\nRantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai\ntuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä,\nkallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä\nvatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät\nkeulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti,\nikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen\nja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä,\nsillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja\npiti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat\nsijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua\nperäsimeen.\n\nKun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan\nja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän\nriippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea\nveneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui\nyleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului\nkumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi\nAnssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan\nriemuhuudoin.\n\n-- Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen\nmajesteettiaan nousemaan kuivemmalle.\n\nMutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti\nsilmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista\njokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki\nnuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja\nosoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät\nvihdoin toimimaan.\n\nEllei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin\nnauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa\n\"antaa mennä\"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin\nneuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene\noli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta\nviikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun\ntakinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu\nvaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta,\nmietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle,\nmutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut\nvaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin\nmajesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli\njoesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista\npojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla\nja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan\nuutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti\nsyljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi\narvokkaasti yleisön puoleen ja -- hymyili.\n\nPojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi\nitsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran\ntakaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat\nhöyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi\njokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.\n\nTämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian\nkuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne\nylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän\nkomenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.\n\n-- Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee\nsoutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan.\nMe seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!\n\nSitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä\n\"masto\", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen.\nSe oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä\nlikaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.\n\nEi se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli,\nsitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan\nvaltavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui\nperäsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.\n\nPojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen.\nVene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko\nvenekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan,\njonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät\nheitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan\näänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat\nvierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät\nvauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen\nvauhdin kasvaessa.\n\nTuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.\nPoikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia\njokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita\nJokikylän pojat ovat.\n\n-- Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja\nReino lisäsi:\n\n-- Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään\ntarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.\n\nVene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari\neukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät\nhiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei\nolisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen\ntietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin\npurjevene \"nuolen nopeudella\" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma\nniin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen\nkehityshistoriassa.\n\n-- Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena\nkiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina\nherättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.\n\nLukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei\najatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja\nrannattomuutta -- kaihotonta rannattomuutta -- voinut parhaimmalla\ntahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:\n\n-- Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi -- mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti\nsanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus\nKolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen\nkoulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.\n\nMutta Reino oli kiivasta poikaa.\n\n-- Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli\nlöytöretkeilijäin makuun.\n\n-- Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto,\nettä alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia\nlöytöretkeilijöitä.\n\n-- Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino\nepäröiden.\n\nVaito mietti hetkisen.\n\n-- Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa\nsotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat\nkojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti\nhattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:\n\n-- Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja\nkauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!\n\nSama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle,\nkajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava.\nIkkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat\nheikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.\n\nReino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.\n\n-- Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät -- senkin ämmät!\n\nKyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja\ntirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon\nmieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.\n\n-- Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. -- Todellinen uraa uurtava\nkeksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä\npienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja\nrähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin\nsinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.\n\nVaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät,\nlöytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa\ntuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole\nheitä ymmärtäneet.\n\n-- Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. -- Mitäpä välitti siitä\nyksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä\nme Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin\nse on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut -- tyhmyys.\n\nSitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko\nkeskustelulle:\n\n-- Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut\nluomakunnan herraksi.\n\n-- Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.\n\nMutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan\npuolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän\npoikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään\näänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli\npurjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat\nsen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien\nveneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta\nesiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo\nohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan\nsuostuvainen.\n\n-- Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty,\npyyteli Reino.\n\n-- Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti\nuhkaavasti kouriaan.\n\nAnssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan\nkarvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa\nsen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta.\nPian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.\n\nKukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät\npojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat\nastuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä,\nja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa\nja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia\nsatelemaan Jokikylän venettä vastaan.\n\n-- Sillä on säkkirääsy seilinä!\n\n-- Rantalan Anssu on tyyrmannina!\n\n-- Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!\n\nJokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä\nvähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja\nvene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta\nkorvaansa kukolalaisten pilkalle.\n\n-- Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee\nrikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään\nselkäsaunan.\n\nVene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten\nlaituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.\n\n-- Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin\nolisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin\nnopeasti.\n\nHeidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi.\nHe näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion\njuurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat\njuosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala\nparani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja\nsaapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta\nsiihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken\noli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut,\njoen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui\nvoimattomana pitkin mastoa.\n\nTämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä\nmihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla\nairotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin\npurjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä,\nsitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat\nolivat tulossa.\n\nHeidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille.\nNähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan\nriemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.\n\n-- Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti\ntoiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se\noli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä,\ntoinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:\n\n-- Intiaanikiljunta!\n\nSe neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat\nräikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa\nintiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.\n\nSen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton\nhämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen\npohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi\nsuin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn\nasemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan\nkehoitushuutoja omalle puolueelleen.\n\nAluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten\ntöllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen\npäällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas\nvaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä\nuudelleen.\n\nKukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen\nenempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja\nseitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.\n\n-- Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella\ntuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien\nuusi keksintö -- purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos\nhe kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät\ntappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti\nJokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta\nniillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria\nvesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin.\nLaidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä.\nIlmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka\nristeilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian\nmärkinä ja sekaisina.\n\nAnkarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta,\njos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan\nomastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas\nkäytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin\nminkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja\nkykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.\n\nVeneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin\nkeulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli\njossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä\nside, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen\nlaitoja.\n\nKukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima,\nmutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua\nJokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen\nkäsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua,\nettä pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä\nolisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi\npahanpäiväisiksi.\n\nMutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt\nrusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään\nveneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo\npohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa\npäätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa\ntukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden\nalle.\n\nKuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen\njokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu.\nKukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan\nvaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn\ntuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan\npiti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti\nkäsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:\n\n\"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä.\"\n\nAnssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala,\njoten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo\nAnssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin\nodottamatonta.\n\nSamalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti\nJokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut\nulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli\näkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen\nkireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia\nkirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti\nnopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka\nyhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen\nmieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan\neivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen\nolevan mukana.\n\nSiten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana\ntaistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja\npullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia,\nmustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja\nräikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla\nonnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien\nmielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.\n\nTyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se\ntoistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän\npäästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien\nmieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli\nleipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti\npojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan,\nettä aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen\nsuvi-ilta alkoi tummentua yöksi.\n\n\n\n\nVOITTAJAN PALUU.\n\n\nJoki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui\nvielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan\nikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja\npeukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka\nkaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.\n\nJoki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli\nvilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he\nvieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään\novat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.\n\n-- Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan,\nmiten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se\nsaa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti\nmiestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun.\nJuu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika.\nMinulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen\naina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se\nrovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka\nmuutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan\n-- eikös se Vendla oo sitäkään kuullut -- juu, juu, siellä se oli\nselällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä\nsaatu -- niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön -- niin niin,\nse oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi,\netteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa -- juu, että\nmitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa\nsanoi minulle viimeisillä lukusilla: \"Lukija sinä oot, Maria, ja sinä\noot lukijasukua.\" Ma olin silloin nuori tyttö -- niin, ihan uusi\nma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan\nylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa.\nEn minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras\nlukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se\nkuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.\n\nValkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin\nkahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin,\nkun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus\nmyöntelemään, että:\n\n-- Menee kaiketi ja on kaiketi.\n\nKlemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.\n\n-- Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi\nsynti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan\npaljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin\nVaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon\nrahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.\n\n-- Saa kaiketi, myönteli Vendla.\n\n-- On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä\nVendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän\nkirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas\nsitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja\nsaarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori\npastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa.\nIhan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä\npitää kirkkoväessäkin kuuluman.\n\nSamassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä\nseisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet\nläpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten\nsavessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne\noli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.\n\nKlemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.\n\n-- Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi\npeitonnut?\n\nReino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä\ntäytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:\n\n-- Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan\npoikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.\n\nReinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa\näidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien\nkunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen\nhämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli\ntullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa\ntulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli\nnäkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit\najoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa\nvanhan äitinsä asunnosta.\n\n-- Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten\nhän mutisi sananlaskun:\n\n\"Nuorena on vitsa väännettävä.\"\n\nReino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi\nsen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti\nkäyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa\nohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan,\nsiveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien\ntunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja\nojentajan ankaralle vaikutukselle.\n\n-- Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan\npelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot\ntulipunaisina. -- Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen\nopettanut?\n\nEmäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä\noksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon\nrimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella\nvärisevällä pakaralla:\n\n-- Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan!\npauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.\n\n-- Ja pappi sinusta tehdään sittenkin -- eikä mitään leipäpappia\ntehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.\n\nReinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän\niskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa,\nja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta\nvain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella,\nkun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti\nsitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:\n\n-- Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän\nvastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:\n\n-- Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?\n\nÄiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä\ntuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi\nvastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi\npappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?\n\nJa Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:\n\n-- Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin\nhuonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät\nyhtään välitä lastensa kasvatuksesta.\n\nReino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen\nlopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää\ntappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan\nlupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia\nja tappelua Kukolan poikain kanssa.\n\nRauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin\nnukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen\nkotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua\nkuuluisaa maalausta \"Voittajien kotiintulo\".\n\n\n\n\nKALLIOMÄEN KEINULLA.\n\n\nSeuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino\nselittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti \"aseet\npois\" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen\naloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.\n\n-- Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa\nlyödä, selitti äiti.\n\nReino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti\nsilminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:\n\n-- Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, -- lyö vain, eikä välitä\nmistään?\n\nTaas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen\nselkään, ei hän voinut peräytyä \"aseet pois\" kannaltaan, vaan vakuutti\nvarmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan,\njotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.\n\nReino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta\nei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat\nkaikki kerrassaan kenkkuja poikia.\n\nAamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti\nReino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi\ntehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen\ntorppaa kohti, siellä oli näet keinu ja -- kaksi kaunista tyttöä,\njoista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.\n\nReino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta.\nHän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää\nhuolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän\nsitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää\nvoitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää\ntorpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle.\nSiellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein\nkuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat\nkatsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä\nsuunnitelma.\n\nReino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän\nei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään\nkauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli\nKalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein\ntyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat\nja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä\nvoinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.\n\nÄkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle\nkaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt\njuuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten\npiilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt\ntakaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen\nja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.\n\nReino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän\npisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.\n\n-- Morjens! Mihin sinä menet?\n\n-- Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?\n\n-- Myllärille!\n\n-- Vai niin.\n\nReino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla\nKalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion\nkautta, kun maantietä oli lyhin matka.\n\n-- Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.\n\n-- Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.\n\nPojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa\nyhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne,\nmissä pippuri kasvaa.\n\nReinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.\n\n-- Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa,\nmillä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän\npelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä\nKalliomäkeen.\n\nSiten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he\neivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he\nkatselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten\npitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan\nyläpuolella.\n\nHe tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle\ntietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään\ntultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan\nhyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he\neivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.\n\nAnssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.\n\n-- Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän\nsanoi jotakin sanoakseen.\n\nToiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman\nmielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin\nnäytti.\n\n-- On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.\n\n-- En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi\nReino.\n\nÄänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!\n\n-- Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa\nasioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.\n\n-- Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.\n\n-- Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi\nollut aivan uutuus.\n\n-- Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti\nasiaan.\n\nHe saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat\nvinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta\njokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat\nkovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen\nläsnäolonsa.\n\nPian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat\nKalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi\nsisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.\n\n-- Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.\n\n-- Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä\nmuistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.\n\n-- Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat\nkeskustella.\n\n-- Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä\non keinu. Saako tällä keinua?\n\n-- Saa tietysti, vastasi tyttö.\n\n-- Tämä on hyvä keinu.\n\n-- Onhan se.\n\nÄänettömyys.\n\n-- On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.\n\n-- Ja että saa keinua.\n\n-- Niin on.\n\nÄänettömyys.\n\nVähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt\nläheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai\nkielet luistamaan.\n\n-- Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.\n\n-- Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.\n\nSitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä.\nSillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan\nrakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä\nsanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa\nsiirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista\nveräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi\npiipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.\n\n-- Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.\n\n-- Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset\nikkunalaudat, ihasteli Reino.\n\n-- Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.\n\nKaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä\nnuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja\ntavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan\nainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan\ntoisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.\n\n-- Saanko minä keinuttaa _sinua_? he sanoivat tytölle.\n\n-- Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen _sinulle_.\n\n-- Minä otan pois tuon oksan. Se on _sinun_ tielläsi.\n\nKaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He\nolivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja\najattelivat kukin:\n\n-- Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.\n\n\n\n\nVENEEN HAKU.\n\n\nNeljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja\nmeritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin\nlaiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli\npuolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän\nkohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.\n\nMutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä\nRantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:\n\n-- Missä se vene oikein on?\n\nAnssu taas oli vastannut, että:\n\n-- Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä\nse sieltä ottamatta lähde.\n\nRantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti\npoikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti\nniiden aivoitukset seuraavalla tavalla:\n\n-- Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee\nperäpakaroillasi.\n\nAnssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella\noli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi\nja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu\ntunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa.\nPäinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan\nvenettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä\npaikalle.\n\nSaatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan\nkatajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit\nauttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä\nsen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska\nmuuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan\nasiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello\n6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.\n\nLukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi,\nkuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken\nkestäessä kutsuttaisiin \"Juho Vesaiseksi\".\n\nPojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli\njohtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:\n\n\"Attila, Jumalan ruoska.\"\n\nMutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää\nsairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja\nsinä aikana hän oli lukenut \"Juho Vesaisen\". Seurauksena oli, ettei\nhänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta\nsankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin\nkyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko\nikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille\ntärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat\nymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.\n\nSeuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla\nja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa\naamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen\npuhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi\npois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja\nhuuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas\ntulikin.\n\nMutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa\narveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos\naiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin\nsoutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi\nkeulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria,\nhuomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla\nja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla\nvallitsi hiljaisuus.\n\n-- Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.\n\n-- Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla\nnäkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi,\nhuomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta\nkootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin\nja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin\npienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.\n\nPojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:\n\n-- Tuo kylä pitäisi hävittää!\n\n-- Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän\nkimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.\n\nAnssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla\nRantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan\npojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:\n\n-- Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.\n\nPojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.\n\n-- Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä,\nhuudahti Reino.\n\n-- Soutakaa! kuiskasi Vaito. -- Minä ohjaan laiturille.\n\nParilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:\n\n-- Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.\nNyt se hävitetään.\n\nPojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut\nhurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä,\nsyöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat\nheti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen\nkaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry.\nHurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten\nkaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään\nollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin\nhirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla\nkohonneen kyläkunnan.\n\nNyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten\ntoisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden\nonnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt\neloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.\n\n-- Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti\nlaiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä\ntuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.\n\n-- Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.\n\nMutta Vaito oli nyt olevinaan.\n\n-- Me olemme kostaneet! hän huusi. -- Jatkakaamme työmme loppuun asti\nja hävittäkäämme koko Kukolan linna!\n\nPojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut\nhulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla\nkehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien\npiti vastata hänen huutoonsa:\n\n-- Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!\n\nSe oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän\nhalusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.\n\n-- Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä\nnainen tuli yhä lähemmäksi.\n\n-- Sanokaa nyt pöllöt pian, että \"Juho Vesainen, älä nyt ole visainen\",\nkiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.\n\nMutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen\ntarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja\nodotti tuota ylevää kehoitusta: \"Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!\"\n\n-- Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen\nheti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja\nmiltei itku kurkussa.\n\nMutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen\nkohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:\n\n-- Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi\nVaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.\n\nJopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna\nkasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.\n\nNyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon\npihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen\nja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille.\nSitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.\n\nPäästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä\nheillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.\n\nPahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja\nliminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista\nhän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento\non nainen.\n\nAnssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt\nvihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä\nnäyttämöllä oli häipynyt -- ainakin hämärään tulevaisuuteen.\n\n\n\n\nJOKIKYLÄN POIKIEN TULENTEKO ELI MIKSI SUUTARI JA RÄÄTÄLI RIITAUTUIVAT?\n\n\nJokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi\nmaalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin\nhoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset\nyleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä\nolikin.\n\nEttä räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu\ntosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja\nja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri\npäänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli\nmaaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä\neräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on\n_snitti_. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä\nräätälinä että ajattelijana.\n\nHän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin\nhän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut\nkäsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti\nhiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan\nilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun\nheilahtaessa hänen takaraivollaan:\n\n-- Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori,\nnapit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on\ntroklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata:\nEi! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun\nmestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin,\nsilloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon\nenemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole\nmikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti\non puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun\nolemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä\nonkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton\nsnitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti\nja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan\nei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan\ntunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista\nkorkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli,\njoka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa\nkukoistuksessa, -- hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin\nsnitti.\n\nSillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän\noli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen\nsilmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten\nvähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä\nvaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla -- ja millaisia he todella\nolivat!\n\nMutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle\ntuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja\npuvut, puvun snitit ja -- itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen\nkaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella\nsopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli,\noikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että\nmuut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä\narvonimellä.\n\nRäätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten\ntaistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista\nammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin,\nei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän\nolisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan\npieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim.\nsellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli -- ja se\noli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän\nmukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan\nkurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko\npitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia,\noppipoikia.\n\nPasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin\npyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen\njälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän\npoikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä\nkuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä\nmanteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen\nelatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo\nhuolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä\näänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään\nvalkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.\n\nPojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon\npyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus\noli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä\noleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa\ntuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!\n\nPojat laputtivat \"viivana\" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän\ntäyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti\npuut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi\nkatsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä\nsavua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.\n\nKun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he\npian varsinaisen tehtävänsä.\n\n-- Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti\nlukkarin Vaito ihastuksissaan.\n\n-- Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.\n\n-- Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi,\nettä Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri\nharrastaneet kanssakäymistä keskenään.\n\nKun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli\ntuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain\nsavupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen\nsavutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat\nyskiä \"sisuskuntansa pellolle\", kuten he itse kerskailivat. Mutta\nkyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä\nvain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.\n\n-- Lisää heiniä! kirkui Vaito.\n\n-- Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa\njokirannasta.\n\n-- Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.\n\nMutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle\nselälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein\nnauttiakseen tuosta ylevästä näystä.\n\n-- Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!\n\n-- Paarmatkin, paarmatkin häviävät!\n\n-- Tämä on eri kivaa!\n\n-- Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin\ninnostuen asiaan.\n\nMutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan\nyhtä kivaa.\n\nSuutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja\nlopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja\nväänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:\n\n-- Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut\nsulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen\ntouhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka\nsunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei\nniitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä...! Kah-kah! Kah! -- kah!\n\nSuutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä\njotakin vinossa.\n\n-- Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät\nputosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan\njohtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö \"Kiitävä Haukka\"\nkaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt\nratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: \"Ei savua ilman tulta.\"\n\n-- Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. --\nAkka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat\nolleet liekeissä.\n\nLumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.\n\n-- No mitä? hän kysyi ovenraosta.\n\n-- Sa-sa-savua! änkytti suutari.\n\n-- Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä\nja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko\noli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä\nharvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta\npuhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana,\npitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä\nei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.\n\nLumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään\njärkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.\n\n-- Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan\nkuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja\nasuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!\n\nSuutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä\nja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli\nlasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja\nse yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin\nsilloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.\n\n-- Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu!\nhän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä\npamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää\naikaansaataman sentään!\n\nVäärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan\naidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.\n\nAnssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja\nkaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä\npolvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi\npesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa.\nSuutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle\nkäännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:\n\n-- Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää\nkaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten\nvasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun\nensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa,\nsaa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on\npaljon laimeampi.\n\nHetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä,\nsillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen\nhän perusti tunnettuun sananlaskuun:\n\n\"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.\"\n\nSitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta\nja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.\n\nKuului kimeä läiskäys ja isku sattui -- Pasaskan pyykkipadan kylkeen.\nSuutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle\nkourat edellä veteen ja rapaan.\n\nHän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:\n\n-- Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.\n\nJa hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä\npyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi,\nsuvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat\nkuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli.\nJo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän\nitse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa\nvatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.\n\n-- Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän\nvoi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden\nkuluttua.\n\nJättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan\nääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen\nmaan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken\nelävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa\nselitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä\ntavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he\npar'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen\nräätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan\npyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia\nitselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.\n\nEnnenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan\nseiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he\nkuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä,\nvaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä\nsitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?\n\nKoevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se\ntallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa\nja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli\nnähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi,\nettä peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen\nLumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen\njohtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä\nhylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli\nheittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan\napilapellon keskelle.\n\nNielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua,\njoka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään\nhengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin\nhaahmon silmiinsä ja mietti silloin:\n\n-- Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!\n\nSe pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään\nlehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa\njokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin\nhuolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria\nmaantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi\nherahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana\nkeskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti\nniitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.\n\nPasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti\nastuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään\nkädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.\n\nKun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.\n\n-- Se on suutarin Koevas!\n\n-- Annetaan sille selkään!\n\n-- Ajetaan se maantielle.\n\nSellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat\nkostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille\ntuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen\neukkonsa, vaiko lehmänsä. \"Samaa maata kuin maalarin housut\", he\najattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen\nkimppuun.\n\nLehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi,\nperäytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai\niskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla\nsangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki\nlehmänsä urhean kamppailun.\n\nHän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään\nselkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan\nturviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain\nkorisemaan epäselviä sanoja.\n\nSuutari lähestyi nyt lehmäänsä:\n\n-- Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla\näänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut\ntuntevinaankaan.\n\n-- Häh! se näytti sanovan. -- Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä\nolen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus,\nvähäsen perunanvarsia.\n\n-- Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla\nlähemmäksi.\n\nKoevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.\n\nSilloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin\nhänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään \"kiltti\nKoevas\". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan\nvalinnut sanojaan.\n\n-- Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. -- Kyllä minä opetan sinut sotkemaan\nvierasten perunamaita.\n\nJa vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan\nkipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, -- läimäyksen sellaisen,\nettä pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät\nkeskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.\n\nMutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta\nesiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet\nsuuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se\nvapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin\naimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.\n\nKoevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se\npiti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan\niskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan\ntoiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli\nsaamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi\npäinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan\nperunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari\nmeni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti\nuudelleen koettaa viekkautta.\n\n-- Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä\nsuloisin hymy petollisilla huulillaan.\n\nMutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty.\nRauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain\nsuutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:\n\n-- Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä\nreunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle\nvähäruokaiselle.\n\nSilloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi\nhurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä\nsiitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja\npuhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat\nperunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen\nkiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän\nolisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta.\nHm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen\nlyötäväkseen, on muka -- itsepäinen!\n\nKoevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut\ntätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa\nvastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin\novesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja\nKoevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari\noli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta\narmahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti\nyhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän\nhännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja\nläimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa\njotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen\nhän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui\nhänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa.\nVaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä\nhuimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, -- hänen napansa\nympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon\nja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä\nkerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta\noli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee\nvarsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin\nsatakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset,\nsillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin\nLumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä\nei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa\nkolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.\n\nSuutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet\nloppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli\nkäynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa\nja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin\npaljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa\neräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi,\nettä eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin\nohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa\npohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan\nmuonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää\narvelematta:\n\n-- Lumperille.\n\n-- Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa\nällistyksissään.\n\n-- On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.\n\nPasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt\nmitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska\nkuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko\nsuloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut\nkaikki entiset vallat ja mahdit?\n\nPasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein\non ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että\nLumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla.\nLumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo\npoikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen\nja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi\nräätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin\nräätälinoppiin.\n\nViimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia.\nHän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi\noli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa\npidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli\narvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan\npapin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän\nsuutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi\nvuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti\nhuolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin\nmonta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki\nmelkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea,\nmutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista\nalkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja,\nlaittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti\nräätälintointakin, jos tiukalle pantiin.\n\nTämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan\nräätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi\npukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja \"olihan kamalaa nähdä\nihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että\njoka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan\". Se oli Pasan\nmielipide.\n\nKuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka\nmestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti\naivan rikki. Lumperi oli Pasalle \"ammattikuntain epäsikiö\" ja Pasa oli\nLumperille \"variksenpelätin\".\n\nNyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle.\nIllan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, -- se oli tosin vain\nvaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta\npyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli\nkokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti\nyhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä\nmurisevan:\n\n-- Mestari! Myrsky on suuri! -- Tästä nousee maan kamala prosessi!\n\nSellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille --\nLumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin\noli tauonnut.\n\nSinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin\nkallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään\ntapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt\nliikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten\nsellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa\ntoisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.\n\nKun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he\nmestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.\n\n-- Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. -- Sinä, joka käyt\nkoulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten\nsinne valtiopäiville päästään?\n\nVaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta\nviisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.\n\n-- Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.\n\n-- Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. -- Minun sinne pitäisi\npäästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat\nsekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee.\nMitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät\ntietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun\noloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele,\ntämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä\nvaltiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus\nsentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät\nkansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan\ntoisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi\nvaltiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille\nja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä\nhoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin,\nettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin\nsellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi\nveräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle,\njoka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä\nseuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, -- ja minä, minä en pääse\nvaltiopäiville!\n\nRäätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella\nkannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.\n\n\n\n\nTULIPALO.\n\n\nJoki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella\nväentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja\nikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras\ntunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on\nrehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja\nlepuuttamaan jäseniään.\n\nOn ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty\nmaahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli\naurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana\nsäihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen\nei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli\nsuloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua\nmietteisiin.\n\nKun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen\nruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja,\neivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen\npuolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva\npohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus,\njonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.\n\nTällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten\nillallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa\nKlemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä\nhänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä\nkäynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko\nparpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille\nhän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi\npannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin.\nMolemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka\nvanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies,\noli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon\nkokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.\n\n-- Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas\nsyömistään.\n\nPöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle\noli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua\nomaavansa erinomaisen \"ruoansulatusorkesterin\", eivätkä he sen vuoksi\nkiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen,\nmikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.\n\nMutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin,\nmikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään\njonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa.\nSitten hän sanoi painavasti:\n\n-- Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!\n\nNyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs\nihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa\nsyödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin\nerikoista loimotusta.\n\nJo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan,\nsiellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti\nkuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella,\nsynkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.\n\n-- Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.\n\nSilloin Reino juoksi pihalle tähystämään.\n\n-- Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi\nnäkyvistä.\n\nPöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan,\nmikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa\nmetsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta.\nMutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa\nKalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat\nkipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat\nja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina\nkielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas\nsähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset\ntaistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen\nuhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.\n\n-- Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän\nkomennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi\nhevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi\noli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja\ntynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.\n\nTällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä.\nHän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti\nhänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. -- Joko\nse on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän\ntiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän\nistuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:\n\n-- Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) -- -- kai tästä\npitäisi lähteä -- -- ähä -- -- mutta mitenkäs tässä -- -- ähä -- --\nkesken syöntiä -- -- ähä. -- -- Täytyyhän sitä auttaa -- -- ähä -- --\nlähimmäistä -- -- ähä, -- -- mutta jos vielä muutaman lusikan -- --\nähä. Kyllä ne sen sammuttavat -- -- ähä, -- -- enpähän minä yksinäni\n-- -- ähä -- -- suurtakaan aikaansaa -- -- ähä. Jaa, lähtisiköhän\ntuota -- -- ähä, ähä, ähä.\n\nAntti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän\nkatseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa\nentistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle\nsammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan\nrattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen\nomatuntonsa.\n\n-- Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan\nhuulilleen -- -- ähä, -- -- kun ne saavat sinne ruiskun -- -- ähä,\n-- -- pakkohan sen on sammua -- -- ähä. Mutta jollei siellä ole\nvedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan -- -- ähä,\n-- -- ka kun on ihan syöminen unohtua -- -- ähä!\n\nPihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.\nAntti ihan pelästyi.\n\n-- No ka, joko ne nyt lähtivät -- -- ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa\nminutkin -- -- ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta -- ähä, ähä!\n\nAntti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan\npalopaikalle.\n\nKalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin\nmiehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen\nkokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen\nselvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin\nsaaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset\nämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus\nnäytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti\nkuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla\nrynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.\n\n-- Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä.\n-- Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle\nihmiselle.\n\nTulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi\nkoko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa\nmaahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin\nvesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan\nruiskut paikalle.\n\nSammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon\nja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana\nsuihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon\nsuuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja\npalavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.\n\nMutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat\nruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku\nhuuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten\nja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä\njättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.\n\nJo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata,\nhöyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun\ntorpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli\nkorkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa\nsammuttajat.\n\n-- Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen\nElli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun\nlamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään\nja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle\nja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin\nosaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi\nuupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän\ntunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän\nkatolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku\nkainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.\n\n-- Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.\n\nSilloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko.\nPojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi\njo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli\nsavu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas\nhe kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota\nmustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta\nvastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin\nyrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten\nhe ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden\npalkinnoksi kiitollisen hymyilyn.\n\nNyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön\nhuudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään\nvaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää\nrakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa\njälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan,\nminkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan\nrakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään\nsäkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti\nlaskevan auringon viime säteissä.\n\nTaas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia\nkaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen\nestääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain\nkannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen\nestelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran\nhe vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen\nkatolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään\npidättäen katsellessa heidän vaaraansa.\n\nKukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut\npaikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen\nJokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan\nKallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin\nkainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden\nvesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi\njälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan.\nOli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat\nsen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan\nkitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan\ntieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa\nja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois\npalopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt\nvilahdustakaan.\n\n-- Nyt se romahtaa! kuului huutoja.\n\n-- Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!\n\n-- Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä\njuosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin\npuristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa\nnoista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja\njotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.\n\nElli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli\naivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi\nkyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.\n\nKauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi\nharveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot.\nHe seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan,\npainoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua\nlujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi.\nMitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.\n\nPalopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia,\njotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä\npalasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt\nsiitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen\nyksimielisen tunnustuksen.\n\nHetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen\ntorpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan\nasukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti\noli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä\nposliinilautasia.\n\nReinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen\nElli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.\n\n-- Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän\nhuudahti säälivällä äänellä.\n\nEräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:\n\n-- Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa,\nvoisiko huonommillakin tulla toimeen.\n\nReino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta\nvaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai\nkouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita,\ntoiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän\nolisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan\nniin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.\n\nTuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön\nsuuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina.\nKumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet\ntoisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää\nheidän pitävän toisistaan.\n\nPuolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi\nvuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi\nkuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä\nkaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut\nihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja\nmuistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.\n\n\n\n\nKLEMOLAN REINO -- RUNOILIJA.\n\n\nKlemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa,\nmutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.\n\n-- On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut.\nSiitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea\nkauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse\nole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu\ntalosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että\nnyt siihen meni kaikki hiiva.\n\nPiikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he\nhänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät\nkokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias\nja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon\ntaloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja\nkomentava, mutta hyväsydäminen.\n\n-- Missä se Reino on? kysäisi emäntä.\n\n-- Reino hoi! Reino hoooiii! huudettiin heti ovesta ja kolmesta\nikkunasta.\n\nReinon pää kohosi hitaasti navetan katolta katonharjan yli. Hän\ntirkisteli ensin varovaisesti saadakseen selville, oliko asia hauska\nvai ikävä.\n\n-- Reino hooii!\n\n-- Mitä?\n\n-- Tule pian tupaan, emännällä on asiaa.\n\nReino arveli silloin äidin laittaneen pannukakkua ja tahtovan lepyttää\nhäntä erään heidän välillään viime viikolla sattuneen erimielisyyden\ntakia, josta edellä on puhuttu. Emäntä oli näet ottanut käytäntöön\nsellaisen perin arveluttavan tavan, minkä johdosta Reino oli jo toista\nviikkoa odottanut joko pannukakkua tai lautasellisen vadelmahilloa. Nyt\nhän juoksi pyrynä tupaan.\n\n-- Reino! huuteli emäntä kimeällä äänellä. -- Se on ihan merkillistä,\nkun nyt hiivakin taas on loppunut. Reino! Juoksepas kiltisti hakemaan\nhiivaa kirkonkylän kauppiaalta.\n\nReino hiukan nolostui. Hän oli ollut pannukakusta jokseenkin varma.\nJa sitä paitsi, ei sinne kirkonkylän kauppiaan luo niin vain kiltisti\njuosta. Äiti näytti unohtavan Kukolan talon, joka oli maantien\nvarrella, ja ennen kaikkea Kukolan pojat. Sillä matkalla voi saada,\nselkäänsä.\n\nReino koetti estellä.\n\n-- E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.\n\n-- No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista,\nsuurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa\nedes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?\n\nPiiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:\n\n-- Reino, hyi olkoon, miten huono mies!\n\n-- Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli,\nettä koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön\nmiten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti,\njonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan,\nniin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä\nsitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu.\nKylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten\najattelemattomasti matkaan.\n\nNiin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni\nperässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta\nketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka\noli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli\ntutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren\nkirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi,\nettä siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli\najatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on.\nTietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin,\nellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars,\nkäräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies\nkuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja\nturvallisuuden tunteen.\n\nKauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää\nJokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin\nsiipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.\n\nTuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä\n-- kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta!\nSilloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta\nkelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään,\nmiten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut\naamupäivällä.\n\n-- Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin\nasiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät\npitkiksi.\n\n-- Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.\n\n-- Niin, kävin vain hakemassa hiivaa kauppiaalta, kun meillä leivotaan\ntänään.\n\n-- Yksinkö? kysyisivät pojat epäillen, mutta samalla kunnioittava ilme\nkasvoillaan.\n\n-- Yksin tietysti, hän vastaisi ja hymähtäisi.\n\n-- Eivätkö Kukolan pojat härnäilleet sinua?\n\nSilloin Reino katselisi heitä pitkään ja sanoisi:\n\n-- Kukolan pojat! Eivät suinkaan ne uskalla minua härnätä. Silloin ne\nsaisivat sellaisen selkäsaunan, että...\n\nReinon haaveilut loppuivat kesken, sillä hän huomasi tulevansa Kukolan\nkohdalle. Hän oli kävellyt niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt.\nSamassa astui Kukolan portista kaksi poikaa maantielle. Ne olivat\nKukolan Antti ja Sairisten Jaska. Silminnähtävästi he olivat nähneet\nReinon menevän kirkonkylään ja olivat asettuneet väijyksiin.\n\nHe lähestyivät nyt naurunvirnistys naamassaan ja katselivat\nvoitonriemuisina Reinoa, joka kalpeni ja seisahtui.\n\n-- Kas Klemolan mamman poikaa, he ilkkuivat ja alkoivat astella Reinon\nrinnalla.\n\n-- Kas Klemolan mamman poikaa! Oletkos saanut hiljan selkääsikään?\nilkkui Sairisten Jaska antaen vastustajalleen tuuppauksen kylkeen.\n\nReino ei puhunut sanaakaan. Hän päätti olla vastustelematta. Saisipahan\nsitten nähdä, oliko äidin puheissa perää, ja mitäpä hän olisi\nvoinutkaan kahta voimakkaampaa poikaa vastaan. Äkkiä hän alkoi juosta\nsiltaa kohti.\n\nPojat säntäsivät perään ja saavuttivat pian pakenijan.\n\n-- Kas Klemolan mamman poikaa, hoki Jaska luullen puhuvansa sukkelasti.\n-- Oletkos saanut hiljan selkääsikään? Ja taas hän antoi Reinolle\npukkauksen kylkeen.\n\n-- Antakaa minun olla rauhassa, pyyteli Reino. -- Ei meillä koskaan\nkaksi käy yhden kimppuun.\n\n-- Kutka kaksi tässä nyt yhden kimppuun käyvät? puheli Jaska\nivallisesti. -- Tämä Antti tulee vain todistajaksi siitä, että Klemolan\nmamman poika saa löylyä. Sen sanottuaan hän läimäytti Reinoa korvalle.\n\nReino pyrki ääneti eteenpäin. Jaska antoi uuden läimäyksen kävellen yhä\nReinon rinnalla.\n\nSilloin Reino lähti taas juoksemaan, tuo suuri poika perässään. Hän\nolisi pian taas joutunut kiinni, mutta sillan korvassa asuva karvari\nnäki tapauksen ja saapui paikalle ajaen Antin ja Jaskan tiehensä,\nuhkasipa heitä selkäsaunalla ja poliisilla, jos vielä kerran kiusaavat\npienempiään.\n\nReinon silmistä tipahtivat kyyneleet. Hän katseli kiitollisena karvaria\npäättäen heti Klemolan isännäksi tultuaan palkita pelastajaansa tästä\nmitä vaikeimmalla hetkellä saamastaan avusta.\n\nSitten hän lähti nousemaan ahdetta sillan korvalta Jokikylään päin,\nseisahtui sen laelle ja loi katseensa Kukolaa kohti. Siellä ne pojat\ntaas seisoa töllöttivät jokirannassa katsellen tuota lintua, joka oli\nlivahtanut heidän käsistään.\n\nKlemolan Reino sai silloin äkkiä suuren aatteen. Hän alkoi laulaa\nkaikuvalla äänellä itse tekemäänsä pilkkarunoa Kukolan Antista ja\nSairisten Jaskasta. Lyhyt se oli, mutta alkuperäinen ja naseva. Se\nkuului:\n\n    -- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah,\n    ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!\n\nHän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta\nkorkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että\nKukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:\n\n\n    -- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah,\n    ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!\n\nHän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki,\nniinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja\nkirkaisi lopputavun yhä kimakammin.\n\nHänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä\nrantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain\nkoveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään.\nKyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti,\nvarsinkin tuo kimeä lopputavu!\n\nEnsin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta\nmitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät\nkestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet\npiiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä\nReinon pilkkalaulu:\n\n    Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!\n\nPojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta\nmaantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä\npelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat\npian täyttä kurkkua.\n\n-- Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko\npitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko\nKukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä\nnauretaan.\n\nAikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta\nhän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada\ntietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat\navattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen\nymmärsivät tilanteen.\n\nReino kulki eteenpäin synkkänä kuin ukkospilvi, eikä leppymisen\nvärettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. Hän kirkaisi edelleen vieläpä\nväännellen keksimäänsä säettä:\n\n    -- Ja Sairisten Jaska ja Kökölääh,\n    ja Sairisten Jäskä ja Kikölääh!\n\nAina kotiportilleen asti hän lauloi ja hän tunsi laulunsa voiman. Hän\noli voittanut, voittanut täydelleen. Koko pitäjä tiesi, että hän oli\ntehnyt suurenmoisen ivarunon Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta.\nPojat olivat luikkineet tiehensä kuin jänikset. Reinoa ihan nauratti.\nMitä merkitsi nyt heidän voimansa? Hänellä oli runon voima ja laulun\nmahti ja sen tiesi nyt koko Jokikylä. Reino Klemola tunsi, että hänen\nnyt kannatti elää ja että hänellä voi olla vielä suuri tulevaisuus\nedessään. Hän tunsi, että hän oli _runoilija_.\n\nKotona äiti jo odotti häntä ja pannukakku höyrysi pöydällä. Reinon\nsilmästä tipahti liikutuksen kyynel. Miten rakas ja hyvä äiti hänellä\nsentään oli. Ei hän ollut laisinkaan aikonut syöstä poikaansa turmioon.\nHän oli tehnyt kaiken tietämättömänä matkalla uhkaavista vaaroista. Sen\nReino ymmärsi nyt päivän selvästi, ja hän katui niitä kertoja, jolloin\nhän oli ollut äidilleen paha ja uppiniskainen. Syötyään hän kiipesi\nylisänkyyn lepäämään ja katseli sieltä salaa rajattoman onnentunteen\nvallassa, miten hänen rakas äitinsä hääräili ja hommaili tuvassa,\nleipoi ja veti uunista hyvältä tuoksuvia, ruskeita nisuleipiä.\n\n\n\n\nKIRKKOMATKA.\n\n\nTyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä\nJokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista\nkaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä\nnousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä\nihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.\n\nTaloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti.\nEdellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa\njuhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä\nmustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana,\nastui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän\npainettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt\ntulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.\n\nVarakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka\nsitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat\nmaata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.\n\nJokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan\nReino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat\nmaantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten\nkirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli\nkimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat\ntyttärensä.\n\nPoikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he\neivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat\nkulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun\nhän hymyili pojille hyvän päivän.\n\nHeidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he\nvaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista\nja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen\npaikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista\nkalliomäkeläisten penkkiin.\n\nReino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:\n\n-- Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa,\nväsyttävää, että minä menen hahhaa -- maata.\n\n-- Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on\nkarvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian\nvalmistuvat, sanoi Anssu.\n\nReino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen.\nKarvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos\nAnssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon,\nvaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon\nkätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.\n\nSilloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:\n\n-- Minä lähden kirkkoon. -- Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen\nElliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit\nkuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli\nhiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.\n\n-- Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.\n\n-- Menen, sanoi Vaito. -- Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen\ntakaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.\n\n-- Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle\nistumaan, ehdotti Reino.\n\n-- Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon,\nvakuutteli Anssu.\n\n-- Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa\nvakavana ja rauhallisesti.\n\n-- Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.\n\n-- En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu.\nVaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset\nmenevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.\n\nLopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina\nastelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut\npelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa,\nmutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa\nja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin\nhöystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa,\nmutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon\nhartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten\nolevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja\npilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.\n\nHe saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit\npäästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun\nmuka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti\njalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he\nhuomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.\n\n-- Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa\nmyöten punaisena kuin rapu.\n\nSyvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin,\nmissä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain\npunaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut\nkulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät\nvanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana\nihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla\nseisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka\npää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään\nleveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn\nkääntyneet.\n\nAluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito\noli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo,\nmissä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden\nrangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret\nsilmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina\nkatselivat heitä ikäänkuin kysyen:\n\n-- Mitäs nyt tehdään, pojat?\n\n-- Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat\npojat ja huokaisivat.\n\nKun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän\nmurheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren\ntoiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista\nvirkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään\nyhtyi laulamaan:\n\n    -- Aurinko maamme puoleen\n    lähestyy lähemmäs,\n    virvoittaa luonnon kuolleen,\n    sen tekee eläväks'.\n\nSitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun\nrovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta,\nsynnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee\nihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita,\nsillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe -- siitä he\neivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet\njaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin\nkamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät\nkäsittäneet.\n\nNuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä\nymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä\ntodisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras\ntäräjäminen.\n\nJokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi\nistua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin\nsilkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten\nkatselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä\nkirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen\nsadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti\nhautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat\nhaaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä\ntienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.\n\nSitten Epa pitkillä käsillään alkoi silitellä profeettain partoja. Se\nnäytti tavattoman hassunkuriselta. Epa pisti pikkusormensa Aaprahamin\nnenään. Pojat alkoivat tirskua ja herättämästään huomiosta innostuneena\nEpa alkoi kutitella kuningas Salomon jalkapohjia, juuri kun Saban\nkuningatar saapui tämän luokse kuuluisalle tervehdyskäynnilleen.\n\nSilloin heidän sivultaan kuului vihainen ja äänekäs kuiskutus. He\nkäänsivät katseensa ja näkivät kauhukseen suutari Lumperin seisovan\nvierellään. Laihalla etusormellaan ja pikisellä peukalollaan hän\ntaittui Epan ohimotukkaan, venytellen sitä ja samalla puoliääneen\nantaen ankaraa satikutia tuolle nuorelle majesteettirikolliselle.\nJa suutari sätti poikia tahallaan niin kovalla äänellä, että koko\nlehteri kuuli sen. Pian oli kymmenkunta vihaista naamaa kääntynyt\ntöllistelemään Jokikylän poikia.\n\nSuutari innoissaan nipisti Epaa uudelleen ohimotukasta, kunnes Epa\nhädissään päästi pienen, pidätetyn kirkaisun. Sitten suutari siirsi\nlaihat sormensa Anssun ohimotukkaan. Anssu oli heti pillahtavinaan\nitkuun. Hän oli siinä konstissa erikoisen taitava ja oli säännöllisesti\nsiten pelastunut selkäsaunasta kotonaan, sillä heti kun Anssu pillahti\nitkemään, tuli hänen helläluontoinen äitinsä väliin ja lopetti\ntoimituksen alkuunsa. Vieläpä täälläkin suutari heti hellitti otteen,\nvarsinkin kun lukkari samassa pisti päänsä esille urkujen takaa\nkatsoen, mitä meteliä lehterillä oikein pidettiin.\n\nMutta suutari jäi seisomaan poikien viereen pitäen heitä alituisesti\nsilmällä, ja jos he liikahtivatkin, ärjyi Lumperi heille puoliääneen\nkamalia uhkauksia.\n\n-- Kädet ristiin, senkin tomppelit! -- Kakarat kun tulevat melskaamaan\nkirkon lehterillekin. Kyllä minä teidät opetan! -- Sshhsshh, sihisi hän\nuhkaustensa lomassa.\n\nAnssu yritti niistää nenäänsä, mutta heti suutari ärjäisi:\n\n-- Hiljaa pitää istuman, senkin mukulat; hävetkää, mullikat!\n\nPian eivät pojat uskaltaneet liikahtaakaan. Paras paikka oli sittenkin\nEpalla seinän vieressä. Hän voi Lumperin huomaamatta edes liikutella\nvarpaitaan, joihin hän nyt kokosikin kaiken liike-energiansa, -- tuohon\nainoaan paikkaan, mistä se nyt voi purkautua.\n\nPoikien koettelemusten malja alkoi olla kukkuroillaan. Puhuaksemme\nkuvaannollisesti täytyi heidän hörppäillä sen vaahtoava sakka pohjaa\nmyöten.\n\nReino keksi pian uuden liikemuodon. Hän alkoi liikutella kieltään\nsuussa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Se helpotti hiukan aikaa.\nSitten hän koetteli saada korviaan heilumaan ja sai siten tilaisuuden\nponnistaa kaikki voimansa äärimmilleen. Mutta näistä \"hätäaputöistä\"\nhuolimatta poikien asema oli äärimmäisen tukala.\n\nHeitä ihan ällötti. He olivat siinä aivan avuttomina pahimman\nvihamiehensä suutari Lumperin kynsissä. Eivät he olleet voineet\naavistaakaan, että sellainen mies kuin suutari Lumperi tulisi\nsellaiseen paikkaan kuin kirkko oli. Ja nyt se seisoa törrötti heidän\nvieressään nauttien voitonriemuisena poikien ahdingosta. Vihdoin\nviimeinkin hän oli saanut heidät kynsiinsä ja näytti nyt heille\nhavainnollisesti, kuka kukin on. Vieläpä hänellä tuntui olevan\njonkinlaista toimitustakin kirkonmenojen kestäessä. Hän näet istui\nlukkarin vieressä ja avusti tätä asettamalla valkoisia numeroita\nsuureen, mustaan tauluun, joka sitten käännettiin seurakuntaan päin. Ja\naina kun virren numero oli valmis, käänsi Lumperi ylhäisellä liikkeellä\nleukapartansa lukkaria kohti, joka vielä ylhäisemmällä liikkeellä\nnyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. He molemmat oikein sähisivät\npelkästä arvonsa tunnosta. Jokikylän poikien mielestä kaikki tuo oli\naivan tavatonta ja samalla syvästi surullista.\n\nHeidän täytyi nyt istua liikkumatta aika, jonka he yksimielisesti\narvioivat \"varttia vaille iankaikkisuudeksi\". He olivat saarnan lopulla\naivan pakahtumaisillaan. Reino istui tulipunaisena kädet ristissä ja\nliikkumattomana kuin kuvapatsas, paitsi että hän yhtämittaa nieleskeli,\nkokosi sylkeä suuhun ja nieli sen taas. Hän sai ponnistella kaikki\nvoimansa saadakseen aikaan nielemisen, mutta jotakin hänen täytyi tehdä.\n\nVihdoinkin saarna loppui. Suutari kiirehti asettamaan mustalle taululle\nuutta virrennumeroa. Urkuri viritti alkusoiton.\n\nSilloin Vaito, joka istui äärimmäisenä, käytti vikkelästi hyväkseen\ntilaisuutta ja hiipi lehterin portaita alas. Muut pojat seurasivat\nesimerkkiä, mutta koko matkan he olivat tuntevinaan suutarin peukalon\nja etusormen aivan niskahaivenissaan ja pitivät joka sekunti\nmahdollisena, että heidät temmattaisiin takaisin lehterille ja\nvietäisiin kuningas Salomon eteen, sitten kun Saban kuningatar oli\npoistunut, vastaamaan hänen majesteettinsa jalkapohjien kutituksesta\nja tuomittavaksi rangaistukseen, mikä sellaisesta rikoksesta ei voinut\nolla ainakaan vähempi kuin teilaus.\n\nPojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän\nkompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta\nkerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan\ntaakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat\nkasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.\n\nOnneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat,\nettä maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven\navoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon\nhauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä\nulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen\nvapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan,\npotkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä\nlukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun\nei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko\nseuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja\nnieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta\nlehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi,\nettä tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli -- Lumperin kasvot.\nSilloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko\nnielemistaidon.\n\nKirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan,\nettä Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti\nkorkealla heidän yläpuolellaan.\n\nVäkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät\nensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin\nnuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he\nvanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta\nnokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia\nseuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä\npitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän\nnäkyvistään komeiden honkien keskeen.\n\n\n\n\nKUN ANTIN MÖKILTÄ KUULUI KIMOTUS.\n\n\nKykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan\nväentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta\nviettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli\nAntti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä\najoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä\nsitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan\nsyyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta\ntottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin\nsai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki\npitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven\nihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä\nsatua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet\nkolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja\nlukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen\ntoistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään\nvähäisen, sanoi Vaito hartaana:\n\n-- Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.\n\n-- Hm! sanoi Antti, hymyillyt... Ei ole, mutta sillon minä rupesin\nhymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan\nirvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei\nelämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.\n\nMutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, -- vaimostaan\nja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi\nsinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan.\nHän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä\njotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä.\nSitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja\nkömpi uunille.\n\nKesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun.\nSilloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia\nnaarmuja.\n\n-- Mistä ne ovat tulleet, onko Antti loukkaantunut? he alkoivat heti\nudella.\n\nAntti huokaisi ja sanoi:\n\n-- Hevonen potkaisi.\n\nSitten hän nousi ja lopetti puheensa.\n\nKarjakko hymyili pojille ja laverteli sitten:\n\n-- Akaltaan Antti ne on saanut muistoksi. Lauantaina oli viemässä taas\npalkkaansa viimeistä penniä myöten ja sillä on nyt otsassa kuitti\npaistamassa. Antti parka!\n\nUunilta kuului vain hiljainen murahdus, mutta pojat olivat aivan\nkauhistuksissaan.\n\n-- Onko sen akka niin paha? he kysyivät.\n\n-- Käykää katsomassa, vastasi karjakko.\n\nPojat astuivat pihalle. Siellä tähtitaivas tuikki ja kuu oli suurena,\npunaisena pyöränä nousemassa taivaanrannalla idässä päin. Siinä he\nseisoivat katsellen tähtien lentoja ja miettien elämän ongelmia. He\nkeskustelivat Antista. Poikien yksimielinen mielipide oli, että syyn\ntäytyi kokonaan olla akassa, sillä parempaa miestä kuin Antti ei voinut\nlöytää miltään maan kulmalta. Mutta sen akan menettely oli saanut\nheidät aivan kuohuksiin. Miten saattoikaan ihminen käyttäytyä sillä\ntavalla Anttia kohtaan, joka nöyrästi ja uskollisesti häntä elätti ja\nkantoi viimeiset roponsa vaimolleen. He päättivät seuraavana päivänä\nkäydä vähäisen tutkimassa, mitä se Antin akka torpassaan oikein\nhommaili, kun sille ei mikään raha riittänyt, eikä se koskaan ollut\noloonsa tyytyväinen.\n\nSeuraavan päivän aamuna pojat sitten kokoontuivatkin tienvarren\nkukkulalle salaperäiseen luolaansa ja pitivät neuvottelua Antin akasta\nja siitä, uskallettaisiinko käydä häntä katsomassa.\n\n-- Jos mentäisiin ja haukuttaisiin sitä oikein kamalasti, ehdotti Reino\nmiettiväinen ilme naamallaan.\n\n-- Taikka jos uhattaisiin sitä jalkapuilla! Ainakin ennen aikaan\ntuommoisia muijia pantiin jalkapuuhun. Meidän isä on sellaisen\ntapauksen nähnytkin, kertoi Vaito.\n\n-- Mutta jos se paneekin meidät jalkapuuhun, tuumaili Epa harvakseen.\n\nVaito ehdotti, että käytäisiin ainakin katsomassa, onko siellä torpassa\nakkaa ollenkaan. Jokin selvyys tässä täytyi tulla. Anssu väitti kyllä,\nettä siellä on akka. Hän oli nähnyt sen monta kertaa ja Epa oli myöskin\nnähnyt.\n\nVaito kysyi silloin, minkänäköinen se oli, mutta sitä eivät pojat\nosanneet selvittää.\n\n-- Siinäpä sitä ollaan. Ei siis ole mitään varmuutta, että se todella\non akka. Mitäs sanoisitte, jos se olisi noita? Ennen aikaan noitia oli\nhyvin paljon, mutta vaikka ne ovatkin nykyaikana vähentyneet, voi niitä\nvieläkin joskus tavata.\n\nPoikien hiukset nousivat pystyyn.\n\n-- Noita! Se on kamalaa, vaikeroi Anssu, jonka housut alkoivat tutista.\n\n-- Pyydettäisiinköhän poliisi mukaan, sanoi Reino. Mutta silloin Vaito\nnousi. Hän muisti jälleen, että hänen nimensä entisinä aikoina oli\nollut Attila, Jumalan ruoska. Nyt hän tunsi, että maakunta taas kaipasi\nhäntä; hänen täytyi esiintyä.\n\n-- Jännittävää se vain on, hän sanoi. -- Tulettehan mukaan, niin\nnäytämme taas kerran maailmalle, että Attilan hevosen jälki ei ruohoa\nkasva.\n\nPojat eivät tästä viimeisestä uhkauksesta ymmärtäneet enempää kuin\nVaito itsekään, mutta se vaikutti. Se sai pojat uskomaan, että Vaito\nomasi jonkin ehkä isältään perimänsä keinon noitia vastaan, ja se\nrohkaisi kaikkia.\n\nHe lähtivät ja päättivät tällä kerralla ottaa asiasta lopullisesti\ntäyden selon. Niin kauan kuin Antin torppaa ei vielä näkynyt, he\nolivat perin miesmäisellä tuulella ja keskustelivat vain siitä, miten\nhe näyttävät nyt yhtä ja toista niin yhdelle kuin toisellekin. Mutta\nkun torppa alkoi näkyä, muuttuivat pojat yhä harvasanaisemmiksi ja\nvarovaisemmiksi.\n\nTorppa oli metsän reunassa, pieni, harmaa rakennus, jossa oli vain\nikkuna ja ovi. Ikkunan edessä oli pieni puutarha -- pari marjapensasta\nja kolme rehevää omenapuuta, jotka Antti itse oli istuttanut. Torpan\nsavupiipusta nousi par'aikaa vieno, sininen savu, josta sai arvata,\nettä asukas oli kotomailla.\n\nPojat hiipivät aluksi metsänreunaan asti ja paneutuivat siihen\npitkälleen tähystämään. Heidän sydämensä tykytti kovasti ja jälkeenpäin\nEpa kertoi selvästi kuulleensa, miten Anssun hampaat kalisivat. He\npuhuivat kuiskaamalla ja kääntyivät usein katsomaan taaksensa, sillä\nheillä oli sellainen tunne kuin joku aikoisi tarttua heidän niskaansa\ntakaapäin.\n\nJonkin aikaa maattuaan ja tirkisteltyään he äkkiä säpsähtivät. Torpan\novi aukeni ja naishenkilö astui sieltä portaille huuhtomaan astioita ja\nhyräili itsekseen tuttua laulua.\n\n-- Siinä otus on, kuiskasi Vaito. -- Kyllä se on selvä akka.\n\n-- Eikä se ole hullumman näköinenkään, vastasi Epa.\n\nPojat huokaisivat helpotuksesta. Oli tavattoman hyvä, ettei se\nollutkaan noita. Samassa kuului veräjän ritinää. Kaksi leveätä eukkoa\ntuli Antin torppaa kohti. Kuin suuret laivat he purjehtivat veräjän\nkautta sekä edelleen polkua pitkin torpalle. Ne olivat kauppa-Eveliina\nja Matsonska, kolmen pitäjän kuuluisimmat juorukellot.\n\n-- Siellä tulee kahvikekkerit, sanoi Vaito kiivaasti.\n\n-- Siellä juodaan meidän Antin rahoja, selitti Reino.\n\nPojat makasivat taas hetken paikallaan. Sitten he päättivät hiipiä\nomenapuiden alle nähdäkseen ikkunasta sisälle. Se oli helppo tehtävä.\nToinen toisensa perästä he ryömivät aidanraosta pellon ojaan ja pian\npisti neljä päätä esille omenapuiden juurelta. Pojat nousivat pystyyn\npuun runkoa vasten ja kurottautuivat ikkunaa kohti.\n\nLasi oli vanha ja hohti kaikkia sateenkaaren eri värejä, mutta siitä\nsaattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ikkunan edessä\noli pöytä ja sillä höyrysi suuri kahvipannu. Sen ympärillä istui kolme\neukkoa, kullakin edessään kuppi höyryävää kahvia. Kaikilla oli pitkä\nnenänpää ja eteenpäin pistävä leuka. Antin eukko oli muita suurempi ja\nsievempi. Torpasta kuului nyt sellainen papatus kuin kaikki Jokikylän\nharakat olisi koottu samaan häkkiin. Antin eukko otti esille voipytyn\nja pisti teelusikallisen voita kuhunkin kahvikuppiin.\n\n-- Noin sitä herkutellaan, kuiskasi Vaito nyrkkiään puristaen.\n\n-- Ja Antille se ei anna edes silakkaa, vaan raapii otsankin\nnaarmuille, kiivaili Reino.\n\n-- Pönkitetään ovi ulkoapäin, kuului nyt kuiskaus joka taholta. Vaito\nryömi jo sille sivulle, missä ovi oli, ja kohosi siellä rohkeasti\nseisomaan viitaten pojat luokseen. He tarkastelivat nyt ovea joka\ntaholta ja huomasivat pian, että oli helppo sulkea se lujasti\nulkoapäin. Siinä oli näet kaksi lautaa poikinpäin. Jos otti suoria\nseipäitä, tuki niiden toisen pään maahan ja väänsi toisen pään laudan\nalle, ei mikään voima saanut sisältäpäin ovea auki.\n\nPojat olivat pian touhussa. He kantoivat pari vahvaa riukua ovelle,\ntyönsivät ne maahan niin syvälle kuin jaksoivat ja sysäsivät sitten\nniiden toisen pään varovasti, mutta voimakkaasti oven poikkilaudan\nalle. Vahvistukseksi pönkille tuotiin vielä muutamia lujia lautoja,\njoilla tuettiin oven alaosa.\n\n-- Mutta, puheli Epa harvalleen, ne tulevat ikkunasta. Anssu keksi\nsiihen keinon. Oven vieressä oli suuri, syvä kaukalo pystyssä\nkuivamassa. Se kannettiin varovaisesti ikkunan alle ja sitten alettiin\ntäyttää sitä ojavedellä. Pojat toimivat nyt jo rohkeammin, sillä oven\npönkittämisen jälkeen oli heidän oma turvallisuutensa taattu. Ennenkuin\nakat saivat oven auki, olisivat pojat jo toisella laidalla Jokikylää.\nKaikki, mikä astiaksi kelpasi, otettiin nyt käytäntöön, mutta työtä\nsiinä oli sittenkin. Vihdoin voitiin kaukalon katsoa olevan niin\ntäynnä, että se puolestaan täytti tehtävänsä. Torpasta sisältä kuului\nyhä sama huoleton papatus ja nauru. Siellä ei aavistettukaan vaaraa.\n\nLopetettuaan työnsä pojat vetäytyivät jälleen metsään ja asettuivat\nerään kallion laelle odottamaan työnsä tuloksia. He istuivat ja\nodottelivat. Torpassa jatkui yhä papatus. Taas he odottelivat ja\ntulivat jo kärsimättömiksi. Vaito arveli, että akkojen täytyi jo olla\nainakin kahdennessakymmenennessä kupissa.\n\nVihdoin pojat kyllästyivät odottelemaan. Heidän kaikki jäsenensä olivat\njo aivan puutuneet. He päättivät lähteä kylään ja palata parin tunnin\nkuluttua katsomaan, oliko tilanne vielä ennallaan.\n\nKylään päästyään pojat keksivät pian uusia hommia ja hetken kuluttua he\nolivat unohtaneet koko Antin torpan ja sinne sulkemansa eukot. Mutta\nheidän juuri astuessaan iltapäivällä Klemolan pihaan alkoi jostakin\nkuulua kaukaista kirkunaa ja huutoa.\n\n-- Mitä se mahtaa olla?\n\n-- Olisikohan taas syttynyt tulipalo? kyseltiin.\n\nKirkuna sillä välin yhä kiihtyi ja koveni. Pojat juoksivat maantielle,\nmihin pian kokoontui koko Klemolan väki. Nyt huomattiin, että huuto\nkuului Antin torpalta. Sieltä kuului lisäksi sellaista kuminaa ja\npauketta kuin riihtä olisi puitu. Pojat katsahtivat merkitsevästi\ntoisiinsa, mutta pelkäsivät niin kovasti, etteivät uskaltaneet\nsanaakaan hiiskahtaa.\n\n-- Mitä merkillistä siellä tapahtuu? kyseli Klemolan emäntä.\n\n-- Ihan siellä taidetaan sikaa tappaa, sanoi karjakko nauraen ja\nkatseli tutkivasti poikia epäillen heidän sormiensa olevan tässä\npelissä.\n\nKyllä olikin asiassa arvelemista, sillä kova mökä ja kirkuna kävi nyt\nAntin mökissä. Onneksi Antti oli lähtenyt takamaalle työhön, joten hän\npelastui tuota näytelmää katsomasta. Pojat olivatkin hänen vuokseen\nolleet levottomia, sillä hänelle he eivät tahtoneet tuottaa harmia. He\nolivat vain antaneet pienen muistutuksen hänen eukolleen.\n\nTorpassa jatkui ryminä ja pauke yhä. Kukolan ja muidenkin talojen väki\ntuli maantielle kuuntelemaan. Jo puhuttiin lähteä miehissä katsomaan,\nmitä tuo elämä merkitsi, mutta juuri silloin avautui torpan ikkuna\nselki selälleen. Sieltä pisti esille eukon pää ja samalla alkoi kuulua\nniin hirvittävä kimotus, että Jokikylän pojat kauhuissaan pistivät\nsormet korviinsa.\n\nVihdoin tuo pää katosi, mutta sen sijaan ilmestyi sätkyttelevä\njalkapari ikkunaan. Vähitellen sieltä tuli ulos akan takapuoli. Hameet\nvain liehuivat tuulessa ja jalat koettivat vuoron perään kurottautua\nmaahan etsien tukea. Sitten tulija pudota muksahti maahan. Samassa\nkajahti korvia vihlova kiljahdus halki jokilaakson. Pojat olivat lentää\nistualleen. He yksin tiesivät, että kaukalo oli kunnialla täyttänyt\ntärkeän tehtävänsä.\n\nMaahan pudonnut eukko alkoi nyt hyppiä torpan edustalla kuin vimmattu.\nHän heilutteli käsiään ja huusi sydäntävihlovasti sanoja, joita kukaan\nei voinut ymmärtää. Kaksi eukon päätä pisti sitten ulos ikkunasta, ja\nkun ne yhtyivät kimotukseen, puhkesi koko Klemolan väki nauramaan. Moni\nkatseli poikia epäillen ja tutkivasti, mutta siinähän he seisoivat\nmaantiellä yhtä viattoman ja ällistyneen näköisinä kuin muutkin ihmiset.\n\nAntin torpalla huuto laimeni. Akat olivat tulleet käheiksi. Siellä\noli ovi saatu auki. Eukot sulkeutuivat nyt uudelleen torppaan, mistä\nsitten vielä aika ajoin kuului hiljaisempaa kimotusta koko iltapäivän.\nJa uudelleen nousi tuo paljon puhuva, hieno, sininen savu torpan\nsavupiipusta.\n\nMutta Jokikylän pojat päättivät jäätyään vihdoin yksin maantielle,\nettä ei siihen torppaan pistä itse sarvijalkakaan nenäänsä, ja hiljaa\nhe kuuntelivat, kun pitäjällä ainakin viikonpäivät ihmeteltiin sitä\npaukkinaa ja kimotusta, mikä Antin torpasta kuului toisella viikolla\ntiistaina.\n\n\n\n\nMITÄ RUOTSIN VANHA LAKI SANOI?\n\n\nOli tultu kuin huomaamatta syyspuolelle kesää. Pohjolan kesä on lyhyt.\nUseimmiten se loppuu ikäänkuin kesken ihmisten mielestä.\n\nPäivät olivat usein sateisia ja illat pimenivät. Tuli kuitenkin\nvielä monta kuulasta ja kirkasta loppukesän poutapäivää. Sellaisina\npäivinä alkoivat omenat puissa punertaa. Ja sitten tuli eräänä päivänä\nJalavan Kalle Jokikylään kertoen, että Laukan puutarhassa puut olivat\nniin täynnä omenia, että oksien tueksi oli täytynyt asettaa vahvoja\nseipäitä, ne kun muuten olisivat hedelmien painosta katkenneet. Ja\nerikoisen lämpimästi hän kuvaili, miten nuo Laukan omenat olivat\npunaisia ja mehukkaita, sanalla sanoen maailman parhaita omenia. Kyllä\nhän, Jalavan Kalle, oli eläessään ehtinyt syödä omenan jos toisenkin.\nHän oli ostanut niitä Turun markkinoilta, oli maistellut puutarhain\ntuotteita niin Jokikylässä kuin kirkollakin, mutta se hänen täytyi\nloppujen lopuksi tunnustaa, ettei hän koskaan ennen ollut syönyt\ntodellisia omenia, ennenkuin sai maistaa Laukan puutarhan hedelmiä.\n\nNe olivat sitä lajia, joka ihan suli ja hajosi suussa. Ja koko puutarha\noli punaisenaan omenia, maassakin puiden alustat olivat täynnä hedelmiä\nja pudonneet omenat olivat kaikista kypsimmät. Hän, Kalle, tiesi asian\nsen vuoksi, että hänen oli tapana kauppiaalla käydessään kulkea Laukan\npuutarhan aidan vierustaa pitkin isolle maantielle vievää polkua ja\nnyt sattuu yksi puu olemaan ihan aidan vieressä, vieläpä niin, että\npari suurta oksaa ulottuu aidan toiselle puolelle. Noista oksista\noli omenia varissut polulle, ja kun ne eivät siten olleet oikeastaan\nkenenkään omenia, niin Kalle oli maistanut niitä -- ja voi mesikämmen\nja metsämarjat! Ne ne olivat omenia!\n\nSiinä omenista puhellessaan ja ennen kaikkea kuunnellessaan Jalavan\nKallen luistavaa esitystä pojat olivat aivan kuin huomaamattaan\nkääntyneet Laukan kartanoa kohti. Kun sitten Kalle päätti\nkertomuksensa, näkyi jo pienen metsäkkeen takana Laukan kartanon\nvalkoinen päärakennus ja puutarha, missä todellakin laskevan auringon\nvalossa jotakin puiden oksilla punerti ihmeellisen kiehtovasti. Kalle\nehdotti:\n\n-- Jollette usko, mitä minä olen kertonut, niin tulkaa katsomaan. Pian\nme siellä käydään.\n\nPoikajoukko saapuikin pian Laukan puutarhan aidan taa, ja silloin\nhuomattiin, että mitä omenien paljouteen tulee, Jalavan Kalle ei\nollut yhtään liioitellut. Oksat ihan notkuivat suurten, punaisten\nhedelmien painosta. Mutta sitä puuta, jonka oksien piti ulottua aidan\nulkopuolelle, he eivät nähneet. Kun Vaito kysyi sitä puuta, selitti\nKalle sen olevan \"tuon toisen syrjän takana\".\n\nPojat seisoivat aidan takana puiden varjossa ja alkoivat keskustella\nhyvin hiljaisella äänellä. Kalle kertoi taas noiden omenain\nihmeellisistä ominaisuuksista, niin että vesi kihosi poikien kielelle\nja lopuksi Kalle teki sellaisen huimapään ehdotuksen että:\n\n-- Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.\n\nPojat vaikenivat hetkeksi.\n\n-- Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin\nVaito.\n\n-- No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.\n\nPoikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua\nvastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen\npuolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan\nomenien ottaminen ei muka ole synti, kun \"syö paikan päällä\".\n\n-- Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.\n\n-- Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin\nnähnyt sen pykälän.\n\n-- No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta\nne omenat täytyy sitten syödä \"paikan päällä\".\n\n-- Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. -- Kuka tässä nyt rupeaisi\nlakia rikkomaan.\n\nPojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden\nalle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä\nnielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan.\nEi ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden\nalla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan\nkahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja\nulvahti.\n\nPuutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat\npuutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja\nkatosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he\npysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.\n\n-- Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.\n\n-- Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen\nmiettiväisenä kaukaisuuteen.\n\nPojista tuntui koko juttu nololta.\n\n-- Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.\n\n-- Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua\nkäyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: -- Minä\nepäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.\n\n-- Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui\nAnssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.\n\n-- Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?\n\n-- Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan\nniin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera,\ntaikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain\npitäisi olla.\n\nVaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli.\nSuuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi\njäljelle perin vähän kelvollista. \"Paljon porua, mutta vähän villoja.\"\nSe sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään\nsynkemmälle tuulelle.\n\nMutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla\näänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan\npatruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä\nomena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin\ntunti sitten.\n\nSamassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat.\nPojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen\nsai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin\noli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä\nkerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui\nkuin koko maailma olisi sen tietänyt.\n\nMetsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut\nenää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien\nkukin niska kumarassa kotiinsa.\n\nLukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki\nhänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.\n\n-- Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia\nsaa varastaa, jos syö ne paikan päällä.\n\nLukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa\nja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla\nkämmenillään polviaan ja nauroi.\n\nVaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen\ntiukasti isäänsä:\n\n-- No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat\nolemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä\ntietää, onko se luvallista vai ei?\n\nLukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria\nkulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen\npoikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko\nse lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?\n\n-- Häh! ärähti hän julmasti.\n\nPoika oli vaiti.\n\n-- Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.\n\n-- Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.\n\n-- Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni\nyht'äkkiä oktaavia korkeammalle.\n\nTauko! Ja vielä kaksi taukoa!\n\n-- Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö\nne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.\n\n-- Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti\nlihavia sormiaan.\n\nVaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti,\nmutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan,\npitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja\nalkoi paukutella hokien iskujen välissä:\n\n-- Vai -- varastanut -- omenia --. Olisiko hyvä tietää -- mitä --\nRuotsin laki sanoo -- -- -- jaha -- jaha -- se sanoo näin -- -- --\ntässä tapauksessa.\n\n-- Montako omenaa sinä varastit?\n\n-- Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.\n\n-- Jaha, näin -- ensimmäiselle ja näin -- -- toiselle omenalle ja tämä\n-- tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.\n\nSitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:\n\n-- Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on\nvasta toinen puoli asiasta.\n\n-- Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa\nsilmistä ja leukapielten värähdellessä.\n\n-- Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.\n\n-- Tahdon! vastasi Vaito.\n\n-- Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.\n\n-- Millä minä sen korvaan?\n\n-- Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.\n\nVaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui\noikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä.\nHän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon,\nminkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi\nauttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.\n\nVaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät\npuolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia\nlitroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä\nsopimaan asian Laukan herran kanssa.\n\nSeuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja\nvihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät\nnyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen\npäivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli\nkokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti\nheillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.\n\nJalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden\nraahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.\n\n-- Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.\n\nKalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan\nhauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat\nolivat hänestä ämmämäisiä.\n\nMyöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa\nasettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat\nja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän\nsuuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman\njuhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin\nhuudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta.\nJoskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat\npakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen\nhonkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle\npilven hattaralle.\n\nMetsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat,\nsitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat\npehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja\nmaata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät.\nNiiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla\nne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat\nmuodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät\nsammalikkoon.\n\nSitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta\nhe alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi\ntuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä\nkajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret\nrisahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina\nnoissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo\npuolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat\nsammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä\nja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven\nohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.\n\nIltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian,\nettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei\noikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät\nsivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni.\nPojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat\nlepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi\nlähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin.\nKorkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito\nehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja\nvarmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät\nJokikylään.\n\nKeino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään\nhe saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky\ntäytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät\nolevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon\nristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä\npäin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi\nheille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.\n\nKun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja\nkaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat\nkerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja\nikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja\nkultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun\nyläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.\n\nVäsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin\npian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka\nmaantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat\njo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.\n\nEnemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä\nseisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt\nlaisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä,\nmiten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa\ntoisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja\nmiten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat\ntien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät\ntiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat\npuolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti\nesille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti\nkatsovat silmäparit vastakkain.\n\nVihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä,\nkävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan.\nHe päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla\ntietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli\nalakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.\n\nHe lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he\nolivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika\nseisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat\npystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen\nsieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta\nsyrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien\noli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria\nkohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä\nja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat\nmaantielle.\n\nAnssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa\nmaantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta\nnämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä.\nJokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa\nja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen\nkamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko\nkirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli\nennenkin ajanut oikeusjuttuja.\n\n-- Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin\nnämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän\non huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä\nhaastamaan.\n\nJokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän\nmielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon\nnykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma\naikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.\n\n\n\n\nJOKIKYLÄN PALOKUNTA.\n\n\nElokuun päivät olivat sinä vuonna erittäin kirkkaat ja kuulaat. Syksy\ntuli harvinaisen varhain. Nummet punersivat puolukoita. Lehtimetsässä\ntaas pihlajanmarjat kypsyivät. Oli jälleen tuon hauskan vuodenajan\nkuulas iltapäivä. Jokikylän pojat palasivat metsästä vatsassaan sekava\nkokoelma kaikennäköisiä luonnon antimia. Silloin suuren maantien\nristeyksessä heitä vastaan saapui karvari ja alkoi puhella:\n\n-- Pojat, teillä kaiketi ei ole minkään valtakunnan kiireitä?\n\n-- Meillä ei ole mitään ja kaikkein vähimmin kiireitä, vastasivat pojat\niloisesti.\n\n-- Silloin teistä tehdäänkin tämän pitäjän parhaat palokuntalaiset.\n\n-- Pa-palo-kuntalaiset?\n\n-- No mitkäs sitten. Katsokaapas tuonne tienristeyksessä olevaan\nilmoitustauluun. Siellä näette ilmoituksen palokunnan kokouksesta ja\nuusien jäsenten ottamisesta ja tuo viimeksimainittu asia on pantu sinne\nerikoisesti teitä varten.\n\nPojat juoksivat pyrynä ilmoitustaululle. Kyllähän he tuon taulun\nolivat nähneet jo vuosikausia ja tienneet, että siihen kiinnitettiin\nilmoituksia kuntakokouksista, iltamista, koulujen alkamisista ym.,\nmutta mitäpä sellaiset asiat, siis isojen ihmisten hommat, olisivat\nkiinnittäneet heidän, Jokikylän poikien, mieltä. Ei heidän päähänsäkään\nolisi pälkähtänyt ruveta tankkaamaan noita variksenvarpaita, joiden\navulla pitkäveteisissä, ikävissä lauseissa tehtiin selkoa esim.\njostakin maantiesyynin pidosta. Mitäpä sellaiset asiat olisivat heitä\nliikuttaneet. He olivat tähän asti tallustelleet ja pölyytelleet\nmaantietä kysymättä koskaan, oliko se jo syynätty vai ei? Eivätkä\nhe sitä paitsi yhtään käsittäneet, mitä syynäämistä maantiessä oli.\nLeveyttä siinä oli ihan tarpeeksi, pituutta välistä liiaksikin.\nSateella se oli märkä ja kurainen, poudalla se pölysi. Niin oli ollut\nlaita heidän pienen ikänsä eikä siinä ainakaan mitään parannuksia\nollut voitu havaita, paitsi niitä muutamia kuormia santaa, jotka juuri\nennen syyniä heitettiin tavallista suurempiin kuoppiin. Karvari saapui\nmyöskin taululle ja näytti väärällä, tärisevällä etusormellaan heille\nkeskellä taulua paperin, johon oli kirjoitettu:\n\n    Ilmoitus.\n\n    T.k. 16 päivä klo 3 i.p. piretän Palokunna kokous kansakoululla\n    ja piretän sen jälkke Pruutasyyni Kukolan rantaniitylä. Savutan\n    puvuisa ja marsitan kromofoni säestyksen kansa. Uuret jäsenet\n    terve tullet.\n\n                                                 Päälikkö.\n\nPojat tankkasivat ilmoituksen viisi kertaa alusta loppuun ja kaksi\nkertaa lopusta alkuun. Sitten he sen uskoivat ja vieläpä pitivät\ntuota ilmoitusta juuri heille itselleen erinomaisen tärkeänä. He\nolivat miltei loukkautuneita siitä, ettei heille henkilökohtaisesti\nollut tultu asiasta ilmoittamaan. Mutta karvari selitti, että eihän\npalokunnan päälliköllä ole aikaa juosta kaikkien palokuntalaisten\nja vieläpä siihen kuulumattomienkin henkilöiden luona ilmoittamassa\nkunnan kokouksista. Tämä ilmoitustaulu on juuri sitä varten, että siitä\nyhdellä iskulla kaikki asianomaiset saavat tiedon.\n\nSilloin pojat ymmärsivät asian ja heidän poskensa jo hehkuivat innosta.\nTietysti he jos kukaan liittyisivät palokuntaan, sillä Kalliomäen\ntulipalosta asti he olivat pitäneet itseään itseoikeutettuina\npalokuntalaisina.\n\nMutta äkkiä heidän mieleensä muistui eräs arveluttava asia, joka pani\nheidät epäröimään. Kansakoulu oli Kukolan puolella, vieläpä verraten\nlähellä taloa. Sinne meneminen oli yhtä vaarallista kuin tunkeutuminen\nsyvälle vihollismaahan, samalla kun voimakas vihollislinnoitus\njätettäisiin valloittamattomana selän taakse. Niin paljon strategista\nälyä oli Jokikylän pojilla, etteivät he vain ilman muuta tehneet noin\nkarkeita virheitä.\n\nHeitä hävetti tunnustaa karvarille asian todellista laitaa, mutta kun\nkarvari vain hoputti heitä lähtemään mukaansa viipymättä, niin Klemolan\nReino rohkaisi luontonsa, sylkäisi vasemmasta suupielestään ja sanoi:\n\n-- Mää meinaan vaan, että siällä voi syntyä piäni tappelunkrahina\nnoiren Kukolan poikatten kans, eikä me tahrottais häiritä.\n\n-- Jaa, emme me pelkää, oikaisi Anssu silmät pyöreinä.\n\nKarvari hymyili, hän kun oli harvapuheinen. Hän muisti tuon illan,\njolloin hän oli pelastanut Klemolan Reinon Kukolan poikien kynsistä\nja erikoisesti hän muisti sen pilkkalaulun, minkä Reino oli hoilannut\nkukolalaisten kunniaksi.\n\n-- Saisitte jo jättää tappelemiset sikseen, hän sanoi. -- Tulkaa nyt\nvain mukaan. Minä pidän huolta siitä, ettei teidän kimppuunne hyökätä.\n\nKarvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen\nkoko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin\nturvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen\npuolueettoman vallan turvissa.\n\nHe astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta\nkuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on\nominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu\nkaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä,\nhevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin\nkoulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat\nsaliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa\npuhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot\nviime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.\n\nPuheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen\nja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon\ntuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja,\nJokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria\nmiehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat\nhypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret\nmustat kirjaimet V.P.K.\n\nKyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat\npalokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään\nkuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän\npoikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat\ntuntea asemansa hiukan noloksi.\n\nPuheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että\npalokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska\nsieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen.\nJokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi\ntuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi\nsotilaskomentoja.\n\nJokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä\nhe pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He\nsaivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli;\nvieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä\nsiitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet.\nSilloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan\nhämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa\npunaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten\ntässä tapauksessa merkitsevän \"Vino Pää-Kallo\", vaikkapa se tosiasiassa\nmerkitsi \"Vapaaehtoinen Palo-Kunta\".\n\nKokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin\nkoulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota\nKukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman\nkuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla\nesiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.\n\nMutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli\ntyö. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten\nparaateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia\npieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin\nsellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.\n\nMaakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä,\nmutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan\npäälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään,\nlukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat\npalvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen\nSuomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain\nhelskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen\nuranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.\n\nViilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan\nkomentelemaan palokuntaansa.\n\n-- Hjaaha! hän aloitti, jos asetuttais oikke jonkunnäkössee rivissee\ntän veräjän piälee.\n\nSitten hän seisahtui rinta pystyssä ja kenraalin ilme kasvoillaan\nkatsomaan komentonsa seurauksia. Ja liikahtihan siellä yksi ja toinen\nvähän veräjälle päin. Suurin osa kuitenkaan ei kiinnittänyt koko asiaan\nsen enempää huomiota, sillä koulun portailla keskusteltiin parhaillaan\nrukiin hintojen kohoamisesta sekä siitä, mitä etuja tämä seikka tuotti\nmaanviljelijöille.\n\n-- Jaa saisinkos mää pyytää arvoisaa yleisöä saapumaan tänne veräjän\npieleen. Ohjelmassa seuraisi sitten marssi Kukolan rantaan, komenteli\ntaas kauppias. Läsnäolijat olivat sitä mieltä, että kyllä se on mukava\nmies tuo Viilmanni. Ei yhtään ole tullut ylpeäksi, vaikka onkin valittu\npäälliköksi. Ei se ärjy eikä komentele ihmisiä, ja kaikki sille\nluonnistuu hyvällä puheella.\n\nTaas lähti osa miehistä veräjää kohti. Viilmanni kävi niiden luo, jotka\nvielä vitkastelivat, ja puheli heille mairittelevalla äänellä:\n\n-- Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me\nkerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul\nrivissee.\n\nHän otti Vuorelaa käsikynkästä ja veti hänet lempeästi veräjää kohti.\nVuorela lähti huudellen kuitenkin vielä tovereilleen arveluitaan rukiin\nhinnoista huhti- ja toukokuussa.\n\nTapaus oli kurjuuden huippu, mutta kukapa sen silloin huomasi. Vielä\nhullummaksi tuli asia, kun miehiä alettiin asetella riveihin. Niin he\nolivat kömpelöitä ja kankeita kuin tervaskannot.\n\nSilloin Rantala alkoi järjestää Jokikylän osastoa nelimiehisiin\nriveihin. Hän lausui terävällä äänellä pari kehoitusta ja komentoa.\nSeuraus oli aivan ihmeellinen. Parissa minuutissa oli Jokikylän osasto\nmarssirivistössä, vieläpä järjestettynä pituuden mukaan ja rivistön\nperässä seisoivat Jokikylän pojat suorina kuin kynttilät. Heistä oli\ntapaus sanoin kuvaamattoman juhlallinen.\n\nKun siinä oli jonkin aikaa töllistelty toisiaan, meni Rantala\npäällikön avuksi, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin koko palokunta\noli marssirivistössä. Vain päällikkö ja pari isäntää oli pukeutunut\npalokunnan valkoiseen paitaan ja punaisiin vöihin; muut olivat\ntavallisissa arkivaatteissaan. Olipa paikalle kutsuttu kaksi\nviulunsoittajaakin, joiden piti vinguttaa Porin marssia, minkä tahtiin\npalokuntalaiset uhkasivat sovittaa kömpelöt askeleensa.\n\nNyt otti Viilmanni taas komennon ja ilmoitti jotakin, mikä täytti\nkoko miesjoukon uteliaisuudella. Asia koski marssimusiikkia. Ensin\npiti viuluniekkain tehdä parastaan, mutta kun tultiin Kukolan talon\nkohdalle, piti viulujen vaieta, sillä silloin alkaisi Kukolan uusi\ngramofoni soittaa marssia.\n\nSekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt\ngramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä,\noli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa\nkoko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä,\nkun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa,\nminkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat\npaikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He\nolivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta.\nNyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän\nreippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.\n\nIlmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän\nkoetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:\n\n-- Lähretään -- sit!!!\n\nViulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla\ntenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi\npitkä rivi rattaita ja ruiskuja.\n\nKun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.\n\n-- Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen\ngramofonin soimaan.\n\nViulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen\npitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.\n\nKukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.\n\n-- Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö.\nHän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä\nja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli,\nkerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle\nyleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen\njoustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.\n\nPian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika\nantaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.\n\n-- Mitä ne viivyttelevät, onkohan siihen tullut vika? ihmeteltiin\njo joka puolella. Kukolan Kalle ei jaksanut enää kestää, vaan lähti\npaikaltaan rivistä ja juoksi Kukolan ikkunain alle. Hänen kuultiin\nhuutavan jotakin ja viittailevan käsillään; sitten hän nopeasti livahti\ntalon portista sisään.\n\nSamassa marssia odottava palokunta saapui Kukolan kohdalle. Ja\ntodellakin sieltä kuului jotakin pärinää, jotakin surinaa ikäänkuin\nparemmanpuoleisesta mehiläispesästä. Ne, jotka marssivat aivan ikkunan\nalitse, näkivät pienen, vihreän gramofonin torven ammollaan ja sieltä\nkuului:\n\n\"ä-ä-äh-härr-rä-rä-ähhähhäh-rä-rää!\"\n\nKoko palokunta räjähti nauramaan, päällikkö nauroi, viulunsoittajat\nnauroivat, miehistö nauroi, ja palokunnan perässä Jokikylän pojat vasta\noikein nauroivat.\n\n-- Se pelasi nyt sitä Kukolan kunniamarssia! sanoi Kankareen Epa,\njonka yksivakaisesta sielusta usein pilkahti ilmoille puolikuivahkoja\nsukkeluuksia, jotka ovat varsinaissuomalaisen luonteen yhtenä\ntunnusmerkkinä. Mutta Kukolan poikien naamat olivat synkkiä, kun he\nkuuntelivat jokikyläläisten kokkapuheita.\n\nHilpeän mielialan vallitessa palokunta saapui Kukolan rantaniitylle.\nPäällikkö oli unohtunut juttuihin sillankorvalle saapuneen lukkarin\nkanssa, mutta pian kuultiin hänen kimeä äänensä, kun hän oikeassa\nhetkessä taas otti osaston huostaansa.\n\n-- Top, top, top! Älkää nyt sitä ladon seinää hajottako.\n\nRivistö oli näet hiljalleen lähestynyt latoa ja ensi rivin miehet\nolivat jo aivan nenä kiinni ladon seinässä perässä tulevien tunkiessa\npäälle. Kun pitemmälle ei päästy, pysähtyi rivistö. Etumaiset miehet\nnostelivat vielä tahdissa jalkojaan ylös ja alas. Heidän mielestään\nsellainen kuului asiaan. Päällikkö taas ei oikein tietänyt, mitä hänen\nnyt olisi pitänyt komentaa. Tuo poljenta hermostutti häntä. Hän päätti\nlopettaa sen ja kysäisi:\n\n-- Mitä tee ny siin viäl niit kokkarei poljet, ei tämä nyy niin jämttii\noi kun sotaväes!\n\nMiehet lakkasivat polkemasta, mutta nyt miettivät monet mielessään,\nettä ei tuosta kauppiaasta oikein ole näin suuren joukon päälliköksi.\nKauppias tunsi tämänkaltaisen epäilyksen hajua ilmassa ja päätti\nparantaa mainettaan ärjäisemällä lujalla äänellä:\n\n-- Käännytään sitten tuonne karvarin halkopinoon päin.\n\nRiveissä syntyi kuitenkin nyt jonkin verran sekasortoa, sillä toisella\nrannalla sattui olemaan kaksi halkopinoa ja vain harvat tiesivät, kumpi\nniistä oli karvarin. Syntyi tuuppimista ja sanakopua, kunnes karvari\njulisti että:\n\n-- See on tua oikkianpuoline, kun on mnuun halkopinon. Mää sen\nkoloseerasin sin kevääl juur ennen kelirikkoo, ko sillo ol niin\nmyöhhään pakassiiki.\n\nRantalaa alkoi jo todella harmittaa tuo komento. Hän meni päällikön luo\nja sanoi kireällä äänellä:\n\n-- Ei tämä käy päinsä. Komennusta ja liikkeitä täytyy harjoitella.\n\nHänen hämmästyksekseen kauppias hymyili rauhallisesti ja myönteli:\n\n-- Tietysti täytyy harjoitella. Ei tämä millään muotoa käy päinsä ilman\nharjoitusta.\n\nRantala poistui. Hän ei viitsinyt enää sanoa mitään, sillä hän tiesi\nponnistelunsa turhaksi. Hänet leimattaisiin vain päällikön toimen\ntavoittelijaksi. Kaikki meni täällä päin mäntyä, mutta kenenkään muiden\nrauhaa se seikka ei häirinnyt.\n\n-- Ei se nyt niin ensiluokkaista tarvitse olla, näin maaseudulla,\nsanottiin. -- Eihän tästä saa palkkaakaan.\n\nEi siinä auttanut ruveta yksinään taistelemaan yleistä mielipidettä\nvastaan.\n\nPalokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan\nasennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui\nkokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn.\nSitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi\npuhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin\npuoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta\ntoiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta\nseikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen\njuhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan.\nSitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui\nsiellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli\npisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään\npulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan\nvuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat\nnenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän\n\"puhetaitonsa\" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana\nsieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän\ntiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi\nepäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti\nloppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.\n\n-- Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.\n\n-- Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta.\nErikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka\nturhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän\ngramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.\n\nMutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi\nehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän\narvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää\nasemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton\nyleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi\njuhlallisimmilla vertauskuvillaan.\n\n-- Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja\nluonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa\ntaas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka\ntuota, tuota -- -- -- niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle\nei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla\nisänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme\njotakin mihin perustaa -- -- tuota, perustaa ponnistelunsa ja\nsiten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen\nperkaaminen, miten minä sanoisin -- tuota, jonka meidän esi-isämme\novat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa\nSuomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein\nensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa\nVarsinais-Suomessamme.\n\nNämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen\nympärilleen ja vaikeni hetkeksi, -- pitäen taidetauon, jolla hän\narveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle\nkokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti\nkohdistaa sanansa myöskin sille.\n\n-- Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui\nhän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien\nalkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.\n\n-- Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon\nnykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen\nsamoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä\npitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja\nsaatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja\npidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä\njohdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa -- voi\nolla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin\nyhteishyvän alttarille.\n\nPuhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti\naivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti\ntoivomuksella, että \"tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia\neripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen\nvoisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin\nsaisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen\nvalta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä\nmiesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla\".\n\nSamalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen\nkiitoksensa \"Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan\nsäästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan\nkunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä,\npalokunta-aatteen palvelukseen\".\n\nSiihen hän lopetti varmana siitä, että oli jälleen vallannut\nvastaansanomattoman johtoaseman palokunnassa. Eikä hän siinä\nerehtynytkään, sillä koko kentällä kävi juhlallinen supina.\n\n-- Kyllä se poika puhuu! Jos meidän pappikin puhuisi noin hyvin, niin\nkyllä silloin täällä hengenviljelys olisi kiitettävällä kannalla.\n\nMaakauppias kuuli kuiskutukset, joista jotkut tahallisesti lausuttiin\nkyllin kovalla äänellä suorastaan hänen kuultavikseen. Hän lähti nyt\npäättäväisin askelin jokirantaan, mihin koko palokunta häntä seurasi.\nRuiskujen tarkastus alkoi.\n\nEnsimmäinen ruisku täytettiin vedellä. Se oli Kukolan ruisku. Talon\nrengit alkoivat painaa vipuja. Jo nousi letku pullolleen, mutta samassa\nkohosi letkun seinämistä lukemattomia kohtisuoria säteitä, pieniä\nvesisuihkuja, jotka mailleen painuvan auringon valossa loistivat kaikin\nsateenkaaren värein. Letkun päästä sitä vastoin ei vielä tullut mitään.\n\nKukolan Kalle seisoi siellä tanakkana hajareisin pitäen letkun päätä\nkäsissään, suu auki ja jännittynyt ilme hartaalla naamallaan ikäänkuin\nkoko Kukolan talon kunnia olisi laskettu hänen harteilleen.\n\n-- Purista peukalollasi letkunpään aukkoa! opasti päällikkö.\n\nKalle ponnisti viimeisetkin voimansa painaakseen peukalon kyllin\nlujaan letkunpäässä olevan vesiaukon tukkeeksi. Äkkiä se lipsahti\nhänen käsistään ja kirkas vesisuihku lensi räiskyen ja omituisesti\npamahdellen -- suoraan sillalle kokoontuneen yleisön niskaan. Kun Kalle\nkuuli hätähuudot, nosti hän hämmentyneenä letkun pystyyn, jolloin vesi\nrankkasateena valui korkeudesta palokunnan syvien rivien ylle.\n\nOnneksi päällikkö ehti pian paikalle ja pelasti tilanteen. Hän tempaisi\nletkun Kallen kädestä ja ohjasi suihkun joelle. Ruiskun voitiin nyt\ntodeta olevan \"välttävässä\" kunnossa.\n\nSaman arvostelun sai sitten suurin osa ruiskuista tarkastuksen\njatkuessa. Mutta suureksi tuli yllätys, kun tarkastajat saapuivat\nJokikylän viiden ruiskun luo. Rantala, vanha sotilas, oli ensiksikin\njärjestänyt ruiskut aivan suoraan riviin. Niin ne olivat kuin\nviivottimella vetäen samalla viirulla. Sitten oli Rantala jakanut\nkullekin ruiskumiehelle eri tehtävät, letkut oli kasteltu valmiiksi ja\nitse ruiskut oli hangattu kirkkaiksi, niin ettei niissä näkynyt tomun\nhiventäkään. Niiden suihkut lensivät heti puolta korkeammalle kuin\nedellisten.\n\nYleisö oli haltioissaan.\n\n-- Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.\n\n-- Hän onkin ollut sotaväessä.\n\n-- Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.\n\nTarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin\nmuista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta\npuolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain\n\"tyydyttävä\".\n\nKauppias oli suunniltaan.\n\n-- Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se\nrupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa\njärjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.\n\nTarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan\nsilmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua\nmikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja\nja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti\nmaantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki\npitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt\nsoittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.\n\nYleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö,\nmaakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä\nseurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain\noli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka\ntiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia\nohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää\nolla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma\nmikä tahansa.\n\nMaantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä\nRantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat\nihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta\ntoiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he\nalkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin\noli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään\ntäytyi sellaisille \"henkisille taidesaavutuksille\" kuin puhetaito antaa\naina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka\nei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa\nrakastavalle salokansalle.\n\nKun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa.\nHän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas\näijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle,\nväänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi:\n\n-- Jaa vaik' hän olis kuin hyvä, niin ei hänen vaan tartte olla parei\nkum me muutkaan.\n\nJa häneen yhtyi suurin osa yleisöä.\n\n\n\n\nRAUHA MAASSA.\n\n\nJoki-Klemolan emäntä oli aivan suunniltaan. Kyyneleet kimaltelivat\nhänen silmäkulmissaan ja hän kulki huoneesta huoneeseen puhellen\nitsekseen.\n\n-- Täytyykö meidän lastemmekin nyt tulla ikuisiksi vihamiehiksi jo\nnuoruudestaan alkaen. Täytyykö vanhempien epäsovun mennä perintönä\nheidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen? Se on jo kamalaa,\nenkä ainakaan minä tahdo ottaa sitä syntiä päälleni. Sitä kirousta en\nminä tahdo olla kylvämässä.\n\nMitä sitten oli tapahtunut?\n\nReino oli jälleen saapunut kotiin nenä verta vuotavana. Hän oli taas\nollut tappelussa Kukolan poikain kanssa ja vakuutti heidän saaneen\nvielä enemmän selkäänsä.\n\nÄiti oli jo kauan tiennyt yhtä ja toista noista pitkin kesää\njokilaaksossa käydyistä kahakoista, ja hän oli hiljaa surrut poikansa\npuolesta ja ajatellut, koettanut päästä selvyyteen, mistä hänen\navokatseinen Reinonsa oli saanut tuollaisen tappeluvimman ja mitä\nhänestä tuli sellaisella luonnolla.\n\nNyt hän vihdoin oli kovistanut Reinolta koko totuuden. Viimeksi olivat\nKankareen Epa, Rantalan Anssu ja hän, Reino, ainakin omien sanojensa\nmukaan perinpohjaisesti löylyttäneet Sairisten Jaskan ja Kukolan Antin,\nvieläpä maantiesillalla koko maailman nähden. Heidän oman ulkonäkönsä\nperusteella ei kuitenkaan voinut mennä varmasti vakuuttamaan, kumpi\npuoli todella oli selkäänsä saanut, sillä kuhmuja ja mustelmia oli\nJokikylän pojillakin.\n\nMutta nyt vasta Klemolan emäntä tarttui asiaan koko tarmollaan, sillä\nnyt vasta hänelle oli paljastunut uhkaava todellisuus. Oli siis\nkoko kesä, aina viime kesän loppupuoliskolta alkaen käyty kiivaita\ntappeluita, missä sangen huomattavaa osaa näyttelivät ensiksikin hänen\noma poikansa ja vastapuolella Kukolan pojat. Reinon puheessakin alkoi\njo kalskahdella sammumaton katkeruus, ehkäpä viha koko Kukolaa ja sen\nasukkaita kohtaan. Ja juuri tämä seikka, tämä kasvava epäsopu Kukolan\nja Klemolan talojen välillä nyt kiusasi emäntää, antamatta hänelle\nhetkenkään rauhaa.\n\n-- En minä voi sallia sukuvihan syntyvän meidän välillemme, en voi sitä\nsallia lastemme ja lastenlastemme vuoksi, sillä viha turmelee suvun,\nvie sen rappiolle ja kurjuuteen!\n\nNiin puheli Klemolan emäntä päättäväisenä ja pyyhkäisi ruskean\nkiharan otsaltaan. Sitten hän kietaisi päähänsä huivin, veti saalin\nhartioilleen ja lähti astelemaan jokirantaan Klemolan laituria kohti.\n\nKlemolan laituri oli vastapäätä Kukolan taloa. Siinä oli rannalla\nkuin muusta maailmasta erotettu ja rauhoitettu alue. Suuret haapapuut\nmuodostivat rantatörmällä humisevan lehvistön, joka puoliympyränä\nvarjosti laiturin tienoon niin maantielle kuin kylällekin päin.\nKlemolan emäntä rakasti tuota haapapuistikkoa. Hän oli antanut laittaa\nsiihen penkin, millä hän usein, varsinkin vaikeina aikoina, oli istunut\nkuuntelemassa haapojen lehtien ainaista helskettä ja laineitten\nliplatusta. Siinä hän ennenkin oli miettinyt ja ratkaissut elämänsä\nongelmat.\n\nSiinä olivat nuo haapapuut helskytelleet jo hänen nuoruutensa päivinä.\nKlemolahan oli hänen lapsuudenkotinsa, johon hänen miehensä Kustaa oli\ntullut kotivävyksi ja sitten ottanut Klemolan nimen. Kustaa oli erään\nrantakulman talon nuorin poika. Vanhin veli oli, kuten siihen aikaan\noli tapana, saanut talon, ja muut lapset saivat lähteä maailmalle.\n\nKlemolan emäntä istuutui nyt rantapenkille ja nojasi päänsä voimakasta\nhaavanrunkoa vasten, jonka lehdet heti alkoivat helistä hänen\nnuoruutensa muistoja.\n\nHän näki itsensä 18-vuotiaana tyttönä. Silloin oli hänen sisarensa\nAlmakin vielä naimaton nuori neito, häntä kahta vuotta vanhempi, ja\nasui kotonaan Klemolassa kuten Mariakin. Siihen aikaan alkoi Klemolassa\nkäydä kosijoita. Taloa muka olivat katselevinaan ostaakseen sen, vaikka\nkoko pitäjä tiesi, että Klemolan taloa ei koskaan myydä vieraalle. Kun\nJumala ei ollut Klemolan vanhaa väkeä siunannut pojilla, arveltiin,\nettä talo meni perinnöksi vanhimmalle tyttärelle Almalle.\n\nMiten toisin kuitenkin olikaan kaikki käynyt.\n\nSuosituin kaikista nuorista miehistä, joita Klemolassa kävi, oli\nKukolan Antti. Hän saapui usein korskuvalla orhillaan, niin että koko\nJokikylä piti häntä ainoana varmana sulhasmiehenä. Saipa hän Klemolan\ntytärten vanhempain luottamuksen siinä määrin osakseen, että sai luvan\nottaa molemmat tyttäret rattailleen ja virkulla hevosellaan kierrellä\nmaita ja mantereita. Mutta pitkiin aikoihin eivät edes tytöt itse\ntienneet, kumpaa heistä Kukolan Antti oli aikonut pyytää vaimokseen.\nSitten eräänä päivänä selvisi, että hän tarkoitti Mariaa.\n\nTyttö itse ei oikein jaksanut käsittää, mitä tuo kaikki merkitsi ja\nrakastiko hän Anttia, vai eikö rakastanut, mutta Alman käytöksessä\ntapahtui heti paikalla täydellinen muutos. Hän lopetti kaiken\nkanssakäymisen sisarensa kanssa, oli tälle kylmä ja kova kuin vieraalle\nihmiselle.\n\nMaria oli siihen aikaan vielä lapsi eikä ymmärtänyt enempää sisarensa\nkäytöstä kuin muitakaan ihmeellisiä tapahtumia noina aikoina. Hän\nmuisti nyt eläneensä silloin kuin puoliunessa. Joitakin ihmeellisiä\nväreitä kävi hänen rinnassaan. Hän kaipasi kovasti jotakin, mutta ei\nitsekään tiennyt mitä. Ei hän ainakaan Kukolan Anttiakaan erikoisesti\nkaivannut.\n\nEräänä syyskuun sunnuntaiaamuna sitten tapahtui kummia asioita\nKlemolassa. Kukolan Antti saapui jo varhain taloon ja hänet vietiin\nheti salikamariin, missä emäntä istui mustissa pyhävaatteissa ja\nkirjava silkki hartioillaan. Hän oli oikea entisajan talonemäntä,\nsellainen, jonka ohi ei mikään asia talossa päässyt livahtamaan,\nluja ja jäykkä luonteeltaan, mutta samalla oikeamielinen ja\nhyväsydäminenkin. Isäntä oli jättänyt tytärtensä naimisasian täydelleen\nemännän huostaan.\n\nKun Kukolan Antti astui salikamariin, punastui hän hiusmartoa myöten ja\njäi hyvän päivän sanottuaan oven suuhun seisomaan lakkiaan hypistellen.\nMutta emäntä kävi suoraan asiaan.\n\n-- Sinä olet tullut pyytämään minun tytärtäni Almaa omaksesi.\n\n-- Niin -- tuota --, änkytti Antti, asia on niin, että Ma-Mariaa minä\noikeastaan olen ajatellut.\n\n-- Mariaa! sanoi emäntä ankaralla äänellä. -- Maria on vielä lapsi, en\nminä häntä vielä vuosikausiin anna pois kotoa.\n\nAntti vaikeni.\n\n-- Mikä vika Almassa sitten on? Eikö hän ole kyllin hyvä sinulle? sanoi\ntaas emäntä kylmällä, terävällä äänellä.\n\n-- On, on! vastasi Antti seisoessaan siinä kiiltonahkasaappaissaan ja\nkellonperien roikkuessa moninkertaisina liivillä.\n\n-- Ei minun tyttäriäni tarvitse valita. Hyviä ne ovat kumpikin ja\nsamalla lailla kasvatetut. Jos tahdot, niin Alman saat ja parempaa et\nlöydäkään, mutta Mariaa en anna, sillä hän ei ole vielä siinä iässä.\n\nKyllähän Antti oli ällistynyt. Kokipa hän vielä puolustautuakin, mutta\nkun ovi oli suljettu ja Antti jäänyt kahdenkesken Klemolan muorin\nkanssa, alkoi asia kääntyä muorin tahdon mukaan. Kauan he puhuivat,\nmutta mitä he puhuivat, siitä ei kukaan ihminen ole koskaan kuullut\nhiiskahdustakaan. Pääasia oli, että Alma kutsuttiin sisälle. Hän meni\nsinne kalpeana kuin liina, mutta palasi kihlat käsissään sekä kauniina\nja ylpeänä kuin keisarinnan kuva. Kukolan Antti oli kihlannut Klemolan\nAlman.\n\nKun Maria sai kuulla, mitä oli tapahtunut, musteni maailma hänen\nsilmissään. Hän sulkeutui kamariinsa ja eli siellä viikon kuin unessa.\nMiten kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei koskaan saanut selville.\nOlivatko Alma ja äiti yhdessä sopineet asian häntä vastaan, vai oliko\näiti yksinään harkinnut, mikä hänen mielestään oli paras ratkaisu hänen\ntytärtensä onnelle.\n\nKlemolan muori piti kiirettä häitten valmistuksessa ja syksyllä\nnuorikot vihittiin Klemolan suuressa salissa. Kaikki kävi, niinkuin\nhäissä pitikin. Kynttiläkruunut loistivat, häämarssia soitettiin, samaa\nmarssia, jonka sävelten mukaan kaikki Klemolan tyttäret, niin kauaksi\nkuin perintötieto riitti, oli johdettu vihkipallille. Morsian saapui\nhäikäisevän valkoisena, myrttikruunu päässään sulhasensa rinnalla.\nHän oli kalpea, mutta lausui lujasti ja päättäväisesti pyhän valansa\nrovastin sanojen mukaan.\n\nMariasta tuntui yhä koko tapahtumasarja unennäöltä. Ei hän ollut\nsuruissaankaan, ei kärsinytkään kuten aluksi oli luullut, mutta katkera\nhän oli -- sanomattoman katkera. Hän istui yksinään ja ajatteli vain:\n\n-- Koskahan minä tästä herään; onkohan tämä unta?\n\nSiten siirtyi Klemolan vanhempi tytär Alma emännäksi Kukolan taloon\ntoiselle puolen jokea. Mutta samalla hetkellä muuttui äidin ja Marian\nsuhde kokonaan ja aavistamattomalla tavalla. Maria oli siitä lähtien\nkaikki kaikessa äidilleen. Kuin silmäteräänsä vaali Klemolan muori\ntytärtään. Ei mitään häneltä kielletty. Mitä ikinä hän halusi, niin\ntehtiin. Ja varsinkin kävi tämä äidin suosio ilmi silloin, kun Alma\njoskus tuli käymään entisessä kodissaan. Äiti antoi hänen suorastaan\ntuntea, että hän kuului Kukolaan ja että kaikki, mitä Klemolassa oli,\noli Marian omaa. Aluksi tuo kaikki rasitti Mariaa, mutta hän tottui\nsiihen vähitellen. Hän ja kaikki muutkin tottuivat siihen ajatukseen,\nettä Maria hallitsi itsevaltiattarena Klemolaa.\n\nTämä uusi asema antoi hänelle paljon huoltakin. Hän sai vähitellen\nottaa kaikki talon asiat huostaansa. Äiti vetäytyi hiljaa syrjään ja\nantoi hänen huostaansa suuren, kilisevän avainkimpun, mikä on emännän\nvallan tunnusmerkkinä. Maria oli siitä lähtien Klemolan todellinen\nemäntä.\n\nSitten äiti kuoli. Aluksi tuntui talo Mariasta jonkin aikaa\nyksinäiseltä ja autiolta, mutta aika paransi senkin haavan, ja elämä\nkun kerran on elettävä, niin mikäpä siinä auttaa. Mitään erikoista\nmuutosta Klemolan talon elämään ei äidin kuolema tehnyt, sillä tuo\nmuutos oli tapahtunut jo vähitellen hänen eläessään.\n\nIsän eläessä meni Maria naimisiin. Hänen miehensä Kustaa siirtyi\nKlemolaan kotivävyksi. Tähän aikaan oli Maria jo täydelleen toipunut\nnuoruutensa haaveitten särkymisestä, eikä hän enää oikeastaan tuntenut,\nettä mitään oli särkynytkään. Hän oli reipas ja toimelias emäntä,\njoka suuresti kohotti Klemolan talon arvoa pitäjässä. Ja mies oli\nKustaakin paikallaan, oikea maamies, turpeenpuskija koko luonnoltaan ja\nvakaumukseltaan.\n\n70-vuotiaana painui hautaan Klemolan vanha isäntä. Kun sitten hänen\ntestamenttinsa avattiin, huomattiin, että Maria oli saanut Klemolan\ntalon ja vanhempainsa kaiken irtaimen omaisuudenkin. Se seikka\nkuitenkin antoi puheenaihetta kyläläisille, että vanhalla Klemolalla,\njonka äveriäisyys oli tullut puheenparreksi pitäjässä, ei ollut\nsäästöjä talletettuna muuta kuin muutama sata markkaa. Maria ei\nkuitenkaan enempää kuin hänen miehensäkään kiinnittänyt asiaan mitään\nhuomiota.\n\nJos Alma äitinsä eläessä oli harvoin käynyt Klemolassa, niin äidin\nkuoltua hän kävi siellä vielä harvemmin ja isän kuoleman jälkeen hän\nlakkasi kokonaan käymästä. Mariakaan ei mennyt Kukolaan muulloin kuin\nmilloin siellä pidettiin suuret pidot ja koko lähiseudun talolliset\nolivat kutsutut. Hän ja Alma olivat toisilleen aivan kuin vieraat\nihmiset. Lapsuutensa muistoista he eivät koskaan puhuneet. He tiesivät,\nettä he olivat sisarukset, mutta koskaan he eivät sitä toisilleen\nosoittaneet ja vuosien kuluessa he vieraantuivat täydelleen.\n\nNiin seisoivat siinä vastakkain Kukolan ja Klemolan talot, joita\nniin läheiset ja voimakkaat verisiteet liittivät toisiinsa. Mutta\nsiinä välillä oli syvä, salaperäinen joki ikäänkuin sen pohjattoman\nkuilun tunnuskuvana, mikä ainiaaksi näytti erottavan nuo sukulaiset\nkeskinäisestä kanssakäymisestä ja tekevän heidät ventovieraiksi\ntoisilleen.\n\nOliko Alma koskaan kaivannut lähestymistä ja sisarsuhteen uudistamista,\nsiitä ei Maria tietänyt. Mutta hän itse tunsi nyt voimakkaammin kuin\nkoskaan ennen, että hän oli kaivannut. Hän oli ajatellut ja ajatellut,\nmistä voitaisiin rakentaa silta tuon kuilun yli, miten tasoittaa tie,\nmillä he voivat jälleen ojentaa sovinnon käden toisilleen ja unohtaa\nkaiken, mikä oli jo mennyttä eikä ollut muutettavissa.\n\nMaria Klemola istui kauan haapojen alla ja nojasi yhä päätään\nhaavanrunkoa vasten. Aurinko alkoi jo laskea länteen ja joki säihkyi\nkultapilvien kuvia. Silloin Maria Klemola nousi. Hän oli tehnyt\npäätöksensä. Hän kiirehti tupaan, pukeutui pyhähameeseensa, kietoi\nsilkin päähänsä ja sanoi sisäkölle:\n\n-- Jos isäntä kysyy minua, niin Manta sanoo, että minä olen Kukolassa\nja tulen joko heti taikka myöhään kotiin.\n\nSisäkön silmät lensivät suuriksi ja hän jäi sanattomana katsomaan\nemäntänsä jälkeen, joka suorana ja ylhäisen näköisenä astui maantietä\nsillalle ja edelleen Kukolaa kohti. Nyt vasta, lähes kahdenkymmenen\nvuoden kuluttua edelläkerrotuista tapahtumista, Maria Klemola\nlähti ottamaan selville, oliko hänellä Kukolan emännässä sisar vai\nventovieras ihminen. Ja hän teki tuon matkan heidän molempien lastensa\nvuoksi.\n\nVasta myöhään pimeässä emäntä palasi. Hänen silmänsä olivat kosteat\nmutta kirkkaat, ja hän oli silminnähtävästi liikuttunut. Kukaan ei\nuskaltanut häneltä mitään kysyä, eikä hän kenellekään mitään sanonut.\nAstui vain huoneeseensa ja sulki kiivaasti oven.\n\nMutta seuraavana päivänä koko talo tunsi jälleen, että emäntä oli\nkotona. Hän oli kylläkin mitä parhaimmalla tuulella. Hän antoi\nkäskyjä hymyillen, mutta sellaisella äänellä, että auta armias sitä,\njoka ei paikalla pyyhkäissyt niitä toteuttamaan. Kaikki lattiat\npestiin ja tomut pyyhittiin kattoja ja muurinpäällyksiä myöten kuin\njuhannusaattona tai jouluna. Kaiken piti olla puhdasta, kiiltää ja\nhohtaa. Parhaat matot vedettiin salin ja salinkamarin permannolle ja\nkukkia tuotiin huoneisiin. Koko talo oli hämmästynyt ja odotti jotakin\nihmeellistä, mutta mitä se oli, siitä ei kukaan saanut tietää halaistua\nsanaa.\n\n-- Reino, sanoi emäntä pojalleen jo aamulla, sanoi niin tiukalla\näänellä, että tämä ei ollut sellaista vielä koskaan kuullut äitinsä\nhuulilta. -- Pane pyhävaatteet yllesi. Aamupäivällä saat mennä ulos,\nmutta tiedäkin, että olet kotona täsmälleen kello kahdelta. Muuten\nsinun ei tarvitse tämän talon ovia avata.\n\nReino oli muutaman sekunnin elävänä kysymysmerkkinä. Sitten hän alkoi\nudella, mitä kello kahdelta tapahtuisi. Hän näki koko talon touhuavan\nja aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa. Hän kyseli piioilta,\njotka eivät tienneet mitään, ja sitten hän pommitti kysymyksillään\näitiään, mutta tällä kerralla äiti vastasi vain tylysti kaikkiin\nkyselyihin.\n\n-- Sanoinhan sinulle, että ole kotona kello kahdelta. Silloin saat\nnähdä.\n\nReino puki saamansa käskyn mukaan pyhävaatteet ylleen. Sitten hän\nkuljeksi huoneesta huoneeseen, ihmetellen tuota tohinaa, lattiain\nkuurausta, huoneiden toimittamista ja puhdistusta, vaikka ei ollutkaan\njoulu eikä juhannus. Pian hän väsyi katselemiseen, varsinkin kun\nhuomasi olevansa kaikkien tiellä ja hän meni pihalle. Kun kuitenkin\nsinnekin kuului avatuista ikkunoista tuo tohina, lähti Reino tien\nvarrella olevalle kukkulalle.\n\nJonkin ajan kuluttua saapui sinne Vaito ja pian sen jälkeen Rantalan\nAnssu.\n\n-- Minne sinä menet? he kysyivät Reinolta.\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Minkätähden sinulla on pyhävaatteet ylläsi?\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- No mi-mitä sinä meinaat tehdä? Sepä oli kummallista.\n\nSitten Reino kertoi, mitä ihmeellistä hän varhaisesta aamusta alkaen\noli kokenut, että hänen äitinsä oli \"huimalla\" tuulella ja oli antanut\nhänelle vain kylmän käskyn pukeutua juhlapukuun ja olla kotona kello\nkaksi.\n\nPojat alkoivat miettiä ja tulivat vähän levottomiksi.\n\n-- Jos siellä pidetään käräjiä, arvaili Vaito.\n\n-- Ja olisikohan nostettu \"numero\" jostakin meidän hommista, tuumaili\nAnssu huolissaan.\n\nSitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö\nsieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa\nnumeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.\n\n-- Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten\nJaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?\n\n-- Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan\nAntti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta\nmuijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä.\nKyllä se ämmä ainakin ääntä piti.\n\nHm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat,\nsitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se\nvain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä\nkäräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan\nhe kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että\noikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät\ntoistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko\nmääräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä.\nSehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa\nkotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi\ntullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan\nKlemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta\nhe pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa,\ntapahtuipa mitä tahansa.\n\nReino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan\nja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen\ntarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi\ntäsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita\nmantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että\nteki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin \"vähän\nennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida\".\n\nTämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän\nparhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt\nReino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja\nhengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:\n\n-- Missä äiti on?\n\n-- Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei\narvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen\neteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui -- Kukolan emäntä\nmolempine poikineen.\n\nReino hieroi silmiään.\n\n-- Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni,\nettä olen tullut väärään taloon.\n\nHän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään.\nSiellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla\noli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä\naikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.\n\n-- Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?\n\nSitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän\nsulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas\nsilmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä,\nvääjäämätön tosiasia.\n\nSiinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras\nkulkija, joka kyselee yösijaa.\n\n-- Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.\n\n-- Mitä? hän vastasi itku kurkussa.\n\n-- Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän\nolette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.\n\nNyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa\nja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata\nedes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan\nhän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei\njaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan\nKlemolaan ja miten he olivat kehdanneet.\n\nSamassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä:\n\n-- Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?\n\nTuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui\nkuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle?\nHirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa\nkehenkään.\n\n-- Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.\n\n-- No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.\n\nReinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt.\nHuoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä\nkohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa\npäätä Kukolan emännän luo.\n\nKukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski\ntoisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen\nposkelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä\nkoskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se\nhänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja\nniin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.\n\n-- Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä\nmetallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja\nReino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.\n\n-- Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan\nemäntä.\n\nSitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo\nhymyillen kyyneltensä lävitse.\n\n-- Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien,\nettä olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä\nkamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.\n\nReino kätteli Kallea ja Anttia ja kumarsi niin, että kolautti otsansa\nAntin päähän, joka myöskin kumarsi. Kyllä hän häpesi aluksi koko asiaa.\nEnemmän hän häpesi tällä kerralla kuin tähän asti muisti hävenneensä\nkoko elämänsä aikana. Se häntä vain hiukan lohdutti, että näkyivät nuo\nKalle ja Anttikin häpeävän.\n\nHänet pantiin nyt istumaan Kukolan poikien keskelle. Siitä uhkasi\ntulla ensin aivan äänetön istunto. Molemmat emännät taas istuivat\npöydän takana sohvassa ja keskustelivat kuin parhaat ystävät keskenään\nja kaasivat kahvia suuriin kuppeihin. Reino ei käsittänyt, mitä he\npuhuivat, kaikki oli hänestä vielä niin epäselvää. -- Mutta hän ei\nvoinut lakata katselemasta Kukolan emännän kasvoja. Niin kaunista ja\njuhlallista ihmistä hän ei muistanut koskaan nähneensä ja nyt se oli\nhänen tätinsä.\n\nSitten hän äkkiä hätkähti. Kukolan Antti kysyi häneltä jotakin.\n\n-- Mi-mitä? kysäisi Reino takaisin.\n\nAntti katsoi häneen iskien veikeästi silmiään.\n\n-- Onko sinun nenäsi vielä kipeä?\n\n-- Mi-minun nenänikö?\n\n-- Niin. Se on vielä vähän punainen. Minun silmistäni juoksi vesi koko\neilisillan.\n\nTämä puheenalku laukaisi yhdellä iskulla jännityksen ja nyt heillä\nriitti juttua yllin kyllin. Ensin tarkasteltiin kummankin puolin\nsilmät ja korvat viimeisen tappelun jäljeltä ja sitten kosketeltiin\nhellävaroen ja humoristiselta puolelta koko tuota pitkää riitaa. Ja nyt\ntuntui aivan luonnolliselta, että he eivät enää koskaan voisi keskenään\nruveta tappelemaan.\n\n-- Luuletko, että Turun pojat ovat kovia tappelemaan? kysäisi Antti.\n\n-- En tiedä varmaan, mutta lukkarin Vaito kyllä tietää.\n\n-- Minä kysyn vain sen tähden, että minä joudun ensi syksynä Turkuun\nkouluun.\n\n-- Vai niin; minun pitäisi myöskin mennä nyt syksyllä pääsytutkintoon.\n\n-- Äiti sanoi minulle, että meidät pannaan yhteen asumaan, kertoi Antti.\n\n-- Soo! Sitä minä en ole tiennytkään, vastasi Reino ja katsahti vielä\nkerran tuota entistä vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Heistäkö\ntulee nyt asuintoverit ja siis varmat liittolaiset?\n\nSitten Reino ehdotti, että mentäisiin ulos katsomaan \"heidän paikkoja\".\nKukolan pojat olivat heti valmiit, eikä äideilläkään ollut mitään asiaa\nvastaan.\n\nKun pojat saapuivat pihalle, muisti Reino yht'äkkiä, että Vaito ja\nAnssu olivat metsän reunassa valmiina tulemaan hänen avukseen, jos\napua tarvittaisiin. Aluksi tuo tieto painosti häntä. Tuntui aivan kuin\nhän olisi pettänyt heidät, entiset liittolaisensa ja mennyt vihollisen\npuolelle, mutta sitten hän päätti paikalla selvittää asian.\n\nHän vihelsi, ja parin sekunnin kuluttua Vaito ja Anssu olivat veräjän\ntakana. He loivat epäluuloisia katseita Kukolan poikiin. Silloin Reino\nselvitti asian.\n\n-- Tulkaa tänne pihalle. Asia on nyt niin, että nämä Kalle ja Antti\novat minun serkkujani ja me -- emme tuota -- eiköhän olisi parasta,\nettä ollaan tästä lähtien sovinnossa.\n\nVaito ja Anssu tulla jörröttivät veräjästä sisälle.\n\nTunnin kuluttua oli kaikki vanhat vihat unohdettu. Pojat olivat\nnäyttäneet Kukolan pojille kaikki salaisimmat kätkönsä aina tien vieren\nkukkulaan kaivettua luolaa myöten. Kukolan pojat kutsuivat heidät heti\nseuraavana päivänä katsomaan, millaisia kätköpaikkoja heillä oli.\n\nKun Kukolan väki lähti talosta, otti Kukolan emäntä vielä kerran Reinoa\nkädestä ja suuteli häntä poskelle. Reino punastui uudelleen, hiukan\nhäntä hävetti vieläkin, mutta sen jälkeen hän koko loppukesän oli\nhurmaantunut Kukolan emäntään, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä oli\nhänen tätinsä.\n\n\n\n\nVÄLJEMMILLE VESILLE.\n\n\nSyksy oli saapunut sateineen, myrskyineen ja kellastuvine lehtineen.\nJokilaaksossa korjattiin viljaa. Klemolan ja Kukolan riihet jymisivät\nvastakkain varstain iskuista ikäänkuin merkiksi siitä, että molempien\nsukulaistalojen välille nyt oli rakennettu kauan kaivattu rauha ja\nsovinto.\n\nSuuressa osassa Suomea oli tänä vuonna tullut kato. Halla oli\nkulkenut laajoilla alueilla ja sanomalehdet esittivät toimenpiteitä\nhädänalaisten seutujen avustamiseksi. Mutta Varsinais-Suomi lepäsi\ntuolla merien ympäröimällä ja saarien suojaamalla niemellään kuin\nJumalan silmäin alla ja kukoisti. Nyt syksyn tultua täyttyivät aittojen\nlaarit puhtaalla viljalla.\n\nTämä vuodentulon runsaus sai Klemolan väen lopullisesti päättämään\nReinon lähettämisen Turun kouluun opin tielle. Reino itse oli jo koko\nkesän ollut asiasta tietoinen, mutta kun sitten lähdön hetki tuli,\nalkoi häntä jänistää.\n\n-- Minkätähden kaikista ihmisistä tähän aikaan koetetaan tehdä herroja?\nMitä niillä herroilla niin paljolla tehdään ja kuka sitten lopulta maat\nviljelee, kun talonpojistakin tulee herroja?\n\nSellaisia kysymyksiä koetti Reino tuoda vuoroin sekä isän että äidin\nkuuluville, mutta hän ei saanut heidän sydämiään heltymään.\n\n-- Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, sanoi isä ja jatkoi:\n-- Kun olet ensin käynyt koulusi, sitten saat, jos tahdot, palata tätä\nvanhaa Klemolaa viljelemään.\n\nValkeni sitten syyskuun 1 päivä, kouluun lähtöpäivä. Klemolan\n\"taatihevonen\" seisoi valjaissa oven edessä ja molemmat portinpielet\nolivat avatut. Suuri matkakirstu oli köysillä kiinnitetty rattaitten\ntaakse. Isäntä itse lähti viemään poikaansa ensimmäiselle\nkouluretkelle. Äiti seisoi kyyneleet silmissä ovensuussa. Ja Reino\nitse, päivän sankari -- hän istui rattailla niska kyyryssä, synkkänä ja\nsanattomana.\n\nIsä nykäisi suitsista ja hevonen lähti liikkeelle. Reino kääntyi\nkatsomaan taaksepäin. Hän näki äitinsä seisovan surullisena tuvan\novella, suuri valkoinen liina kädessään. Sinne jäi Klemolan talo,\nhänen kotinsa, sinne sen harmaat navetat ja aitat, tallinparvi, sinne\ntienvieren kukkulan salaperäinen luola. Sinne jäivät huolettoman\nlapsuuden ilot, ajatteli Reino. Nyt alkaa huolien aika, työn vakava\najanjakso.\n\nHän ei aavistanut, että Jumala oli säästänyt ihmisen rikkaimmat ilot\nnuoruusvuosien osalle, joten ne Reinolla olivat vielä edessäpäin.\n\nHe ajoivat alas jokirannan ahdetta ja saapuivat sillalle. Jälleen\nkäänsi Reino katseensa taaksepäin. Hän tahtoi vielä kerran nähdä\nJokikylän.\n\nSiellä se kohosi uljaampana ja kauniimpana kuin koskaan ennen.\nSyysauringon valossa kimaltelivat siellä kasteiset puutarhat,\nrakennusten seinät ja katot hohtivat monivivahteisina. Ruskea maantie\njuoksi siellä yhtä iloisena kuin konsanaan ennen tehden nopeita\nkiemuroita kaikkien noiden tuttujen paikkojen kautta Kalliomäen\ntorpalle upoten siellä metsään. Se aivan kuin vilkutti hänelle sieltä\nja täältä päivänpaisteiset tervehdyksensä.\n\nReinon silmistä oli pusertautua kyynelvirta. Hän ajatteli, että vaikka\nhän tulisi kuinka viisaaksi ja oppineeksi, Jokikylää hän ei hylkää\nkoskaan. Aina se on oleva hänen oma kylänsä -- hänen kotinsa. Klemolaa,\ntuota esi-isien raivaamaa tilaa, kenellekään hän ei sitä luovuta. Niin\nkauan kuin hänellä on terveet käsivarret, hän sitä viljelee. Siellä on\nhänen kotimaansa ja sitä hän ei petä.\n\nAurinko tuli jälleen esille suuren pilvenlongan aukeamasta ja kietoi\nkirkkaaseen sädeverkkoonsa laajan Jokikylän. Kaikki muu maailma oli\nReinon mielestä sumuista ja hämärää. Jokikylä yksin oli kirkas ja\nvaloisa -- ihana kuin taivaan valtakunta.\n\nTuskin he olivat menneet Kukolan ohi, kun sieltä lähti liikkeelle\nsamanlainen kuorma. Kukolan Antti lähti koulumatkalleen. Kukolan\nhevonen saavutti pian klemolalaiset, ja kun pojat pääsivät toistensa\nkanssa keskusteluun, parantui molempien mieliala jonkin verran, kuten\naina tapahtuu, milloin arvaamatta kohtaamme onnettomuuskumppanin.\n\nHe alkoivat nyt katsella maisemia. Aluksi he pitivät tarkasti silmällä,\nmiten kauan oman pitäjän kirkon suuri, kullattu risti loisti metsän\nreunan takaa. Kun se katosi, tuntui kuin kotiseutu olisi katkaissut\nkaikki siteet poiskiitäviin poikiinsa.\n\nSuuret herraskartanot vilahtivat ohi komeine päärakennuksineen ja\navarine viljelysmaineen, joilla oli paljon väkeä ja hevosia työssä.\nSitten eräällä kummulla kohosi näkyviin Turun tuomiokirkon valtava\ntorni, joka näkyi edelleen koko loppumatkan kuin kaukainen, korkea\nmajakka, joka ohjaa merimiehen kulkua lakeilla ulapoilla. Yhä\nkorkeammaksi ja mahtavammaksi se kohosi ja lopuksi kokonaan hallitsi\nmaisemaa.\n\nErään aukean keskellä ajettaessa, missä pellot ulottuivat aina sinisen\nveden rantaan asti, Reino loi katseensa sivulleen ja ihan hätkähti\nhämmästyksestä. Kaukana taivaanrannalla välkkyi päivänpaisteessa\nvaltava lumivalkoinen rakennus korkeine torneineen.\n\n-- Mikä tuo on? hän huudahti uteliaana.\n\n-- Turun vanha linna, sanoi isä.\n\nTunnelmaa, mikä Reinon valtasi hänen nähdessään nyt ensi kerran\nnuo vanhat muistot muinaisajoilta, muistomerkit, joista hän jo\nMaammekirjasta oli lukenut kansakoulua käydessään, on mahdoton sanoin\nkuvailla. Se täytti hänet hartaudella ja salaperäisellä kunnioituksella\ntuota maakunnan ja entisinä aikoina koko Suomen kunnianarvoisaa\npääkaupunkia kohtaan, jonka kaduille he samassa ajoivat Aningaisten\nvilkasliikenteisen tullin kautta.\n\n\n\n"]