[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2V-8B0RELTZmNiPBEAqY0dDuKpfte4re8-BbPGW9j1Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2548,"Eläinvaltiaita","Roberts, Charles G. D.",1860,1943,"2548-roberts-charles-g-d-elainvaltiaita","2548__Roberts_Charles_G._D.__Eläinvaltiaita",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1902,1917,35906,236420,false,66281,[24],"Animals -- Anecdotes",[26,27],"Adventure","Novels","\"Eläinvaltiaita\" by Sir Charles G. D. Roberts is a fictional novel written in the early 20th century. The book explores themes of survival and the interaction between humans and the animal kingdom, likely through the experiences of its protagonist, Johns, as he navigates challenges in a perilous tropical environment following a shipwreck.  The opening of the story introduces Johns, a skilled swimmer who finds himself alone in the ocean after a catastrophic shipwreck. Struggling against both physical exhaustion and the haunting loneliness of his situation, he initially focuses on survival, swimming toward what he hopes is land. The narrative captures his mental and emotional state as he confronts the harsh realities of being cast adrift, including the presence of dangerous sea life and the daunting prospect of encountering wild animals in an unknown land. His determination to live is palpable as he pushes through his fears, eventually reaching a shore where more challenges await, setting the stage for his survival story amidst the wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Inha, Into Konrad",229,"I. K. Inhan suomentama teos sisältää kanadalaisen kirjailijan eläintarinoita, jotka kuvaavat luonnon raakaa mutta kiehtovaa elämää. Kertomuksissa kohdataan muun muassa meren syvyyksien petoja, pohjoisen metsiä asuttavia ilveksiä ja lohien vaellusta, painottaen eläinten vaistoja ja selviytymiskamppailua.","Charles G. D. Robertsin 'Eläinvaltiaita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2548. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen\nja Projekti Lönnrot.","ELÄINVALTIAITA\n\nKirj.\n\nCharles G. D. Roberts\n\n\nSuomentanut\n\nI. K. Inha\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEläinten kuningas.\nVirvatulien maailmassa.\nVerikosto.\nHyökkääjät.\nNousevien lohien johtaja.\nTäplikäs muukalainen.\nPuna-dandy ja Mac Tavish.\nSelkä seinää vastaan.\nEräs reikien kaivaja.\nLumessa nukkuja.\n\n\n\n\nELÄINTEN KUNINGAS\n\n\nVesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän\nsuolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi\npysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana\nuimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain,\nvakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja\njanoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja -- sillä nämä\ntroopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti.\nMutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti\nlaskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa\najatuksella mitään vaikuttavansa.\n\nHirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia\ntunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva\nrauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään\nolevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli\nvielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä,\nniin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli\npaljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä\nvain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta\ntaistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän\nkohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti\ntähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta\najatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli\nsiitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka\nhän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana\nmiehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten -- ei häntä\nkummastuttanut, että oli yksin.\n\nAluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta\npuustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut\nsijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle,\nettä hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja\njälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja\nluodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla\nriippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan\nitseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois\nkaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti\nja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran\ntunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen\nsydämensä alle.\n\nHänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai\nkappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka\nkuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin\nhirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän\nkipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen\ntaivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti\nyhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin\ntuiki ystävää vailla.\n\nEnimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet\npohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko\nvaltameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns\nnuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut\nhänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan\nluopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan\nkuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa.\nHänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen\nkuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.\n\nElpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin\nsuuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun\njälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi\npunnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia -- se oli kylläkin hatara\ntehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla\nvarmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä -- hän teki päätöksensä\nja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui\nolevan paras maan toivo -- eikä se ollut aivan huonokaan toivo,\nkääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se\noli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni,\njottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä\nsuuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies,\npää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin\ntunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri\ntoivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin\naurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen\nsuojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi,\nettä minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien\neläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi\nsanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa\ntoivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua.\nJos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin\nsilloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.\n\nHätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen.\nAina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja\ntyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi\npäästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi\nverraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin\ntyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian\naallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi\nja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain\nsatunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä\nhengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.\n\nJohnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään\nraukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät\nmaitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen\nkylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä.\nTämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan\ntuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa\ntarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo\nterävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa\npyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin\nsilmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan\nja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän\nvälitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden\nhäijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä\nkuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta\nja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle\ntaivaanrannalle.\n\nSe loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin\npäässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka\nkyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin\npäässä maan sisässä.\n\nMieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa\noikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin\nverkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen\nkamppailuun.\n\nKun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen\njyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko\nsärkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta\nmaihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta\nhän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen\nnokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä\nenemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän\nkanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia -- ja aurinko tällä ajalla\nmuuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään\nkastelemaan -- niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein\nlöysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa\noli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan\nhän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti,\npysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta\njätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä\nromahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen\nsukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.\n\nMailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta\npäivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.\n\nJohns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti,\ntutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta.\nPapukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla\npuitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan\nlähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä.\nHän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa -- jota\nhän epäili joksikin saareksi -- hänellä kun ei ollut minkäänlaista\nosviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai\nkuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden\nGuinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin\nmetsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli\nSumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi\ntulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken\nkaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut\nvihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt\nyhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.\n\nKahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin\nsiemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä.\nEtsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja\nsilmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän\noli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden\njännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut\nnukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen\nkävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien\nväkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän\nkautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle\npuuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja\npaikalla ja arvelematta vaipui uneen.\n\nHän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui\npäiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta\nhänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat.\nHän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten,\nettä puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo\näkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin\nturvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin\nettä siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen\nrauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä -- jotain kodista\nkäyvää.\n\nSitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.\n\nPian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta.\nEi tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin\noksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan\n_Garcinia mangostanan_ hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan\nsatakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma\nsiitä, ettei ravitseva duriokaan [_Durio Zibethinus_ on eräs Itä-Intian\nhedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja.\nSuom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli\nvarmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän\ntyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen,\nmutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen\npuiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta\nkilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja\nmelkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana\nja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt\nilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä\njäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään\nolevan.\n\nRannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja\nkaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja\nkäänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli\nnaula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen.\nHuomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen\ntiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta\nvaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei\nne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä\nkylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.\n\nTähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita\napinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven\nlennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri\nosa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti,\nettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli\nsuurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi\nauringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle\njoelle juomaan.\n\nHänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa\npitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja\ntaivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta\ntallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat\nparisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi\nlähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.\n\n\"Jos täällä on noita junkkareita\", hän mutisi tyytymättömänä, \"niin\nsaan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta.\nTäytyy pitää silmät auki.\"\n\nJa hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita,\nvarsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella\npitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella\nrepeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet\nlaivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi\nvaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin\nvoinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta\ntämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi\nmielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään,\ntutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman\nruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli\nsuistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän\nvannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin\nkuin paraskaan niistä.\n\nJa erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut\nkauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin\nennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan,\nuudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä\nkaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa\nohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen\nsekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan\nhuolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin\nvarkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi\nniiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun\ntakana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata\nmyöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena\nsiitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun\nmenestyisi.\n\nEnnen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten\npitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin\ntiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat,\nsilmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin\nolisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja\npakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät\nvalkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli\ntaapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt.\nKun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään\nkuin paremmin nähdäkseen -- ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka\ntuijottivat yläältä lavan reunan takaa.\n\nKavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin\nkalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin.\nMutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä\nse tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei\nmiellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen\ntuli hänen puuhunsa. \"Menetkös siitä\", hän tuimasti käski ja löi yhteen\nkäsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti\nitsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.\n\n\"Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi\", naurahti mies itsekseen ja\nrupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.\n\nHämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt\nerottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä\ntiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin\nmuuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin\nraskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista\nolivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa.\nKerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä\nparkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns\nsiitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli\njoutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen\npakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä\nulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.\n\nLämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt\nunen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä\nlavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta\nsiitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä\naivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi\njuuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava\nhunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan.\nHän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden\ntunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi\ntakaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät\nkirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna\nkuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.\n\nJohns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti.\nÄäneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa\nnaulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt\nvarustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja\njännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan\ntulossa.\n\nLeopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua,\njoka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti,\nnäkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta\nilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain\nympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi\nvalppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista.\nSangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti\npäätään oksien sekaan tuijottaakseen.\n\nKylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.\n\nKuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi,\nettä hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä.\nHän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa,\nja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi\npuhua.\n\n\"Korjaappas tästä luusi!\" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta,\nrautaisella äänellä. \"Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi\nminun asioihini!\"\n\nPeto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät,\npalatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse\nkylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan\nvastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja\nhän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen,\nsitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri\nkuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen\nkuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia\nne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka\nleopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan\netsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman\nkauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se\netsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että _oli_ eläimiä, jotka\nolivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti\nniin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa\npuhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan.\nSaattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?\n\n\"Tämä puu on minun\", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana\nsanalta. \"Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!\"\n\nNoissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen\nmielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti\npäättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän\nitsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien\nseasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan,\nettä vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä\ntassuttamaan tiheikköä kohti.\n\nVaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan,\nniin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun\nleopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen\naseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut\nepätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut\nhyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän\nvietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän\nvarmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita.\nPitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle\njuomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin,\npienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä\nkaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä\ntuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän\npariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.\n\nHän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan\nkiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja\nsilmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan\nyli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen\nkakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn\nuhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella\nilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä\nharmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas\npuustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi\nsitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän\ntällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen\npulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan\nensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja\nturvallisen asunnon.\n\nEtsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän\nlopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta.\nVäännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä\nhukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi\nhampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi,\neikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä\noli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin,\njos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko\naamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän\nlöytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu.\nPaksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä\npään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys,\nhän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.\n\nHakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita\nehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän\ntakana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet\nkiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn\npäälaellaan.\n\nVain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen\nhäntä ilkeämielisesti.\n\nJohns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys\nse oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi\nhermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi\nvoivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin\nsukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli\nvältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä\nkohtasi elukan mulkoilevan katseen.\n\nEnsin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas\nläsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta\nepäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen\nehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät\nsuureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä\nalkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen.\nJa lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua\nlöntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen\nuhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä\ntakaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli\noli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen,\n\"parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla\", hän lähti\npuulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.\n\nNukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon\naikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita\nhylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä\npitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan\nlavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan\nputoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän\ntuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät\njättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen\nopetuksen.\n\nVähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja\nynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt,\nja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää\npakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä,\njoka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen\nrauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle\nsuotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön\nkaikkia mahdollisuuksia.\n\nKaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys\nkarmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt\npäästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri\nkykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei\npitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine\naseineen mahtaisi tiikerille? Hänen sydämensä muutamaksi minuutiksi\nputosi sinne missä kengät olisivat olleet, jos hänellä olisi kengät\nollut; ja hän ajatteli, kuinka hänen nyt täytyisi joka hetki pelätä\nja vahtia, valmiina silmänräpäyksessä pakenemaan puunlatvaansa kuin\nsäikytetty apina. Mutta ikään kuin lämmin tulva kautta kaikkien\nsuonien syöksähti sitten takaisin hänen vanha luottamuksensa ihmiseen\neläinkunnan herrana. Hän itse, niin hän itsekseen vakuutteli, vaikka\nolikin yksinään ja alasti ja maassa muukalainen, oli kuitenkin kaikkien\nnäitten petojen herra, ylin kaikista, niin kauan kuin ei tahto eikä\nrohkeus pettänyt. Hän oli lukenut, kuinka alastomat villit monessa\nsyrjäisessä maailman kolkassa metsästävät sekä tiikerejä että jaguareja\nyksin ja ilman muita aseita kuin terotettu seiväs. Hän lupasi opettaa\ntiikerin ajan tullen tieltään väistymään, samoin kuin olivat leopardi\nja puhvelikin väistyneet. Hän istui ja pimeässä simpukankuorella kaapi\nkeihäänsä epätasaista kovaa kärkeä, kunnes se melkein oli suippo kuin\nneula.\n\nSen karjunnan jälkeen ei iltahämyssä ollut kuulunut muitten joella\njuomassa käyvien ääniä. Kauan kestävä hiljaisuus alkoi tuntua pahaa\nennustavalta, ja Johns huomasi pingoittavansa kuuloaan niin kiihkeästi,\nettä alkoi kuvitella olemattomia ääniä. Hän mielestään kuuli raskaitten\nkäpäläin tallustelua puunsa alla, mutta alas kurkistaessaan hän selvään\nnäki, ettei siellä ollut mitään.\n\nVihdoin kuu nousi. Se tuskin oli kohonnut toinen puoli merestä,\npunaisena, vääntyneenä, kovin paisuneena kiekon puolikkaana, kun\ntiikeri tuli esiin tiheiköstä jonkun satakunnan askeleen päässä,\nastuen suoraa päätä päin kuuta. Ilmeisestikin sillä oli vihiä ihmisen\nläsnäolosta, sillä se haisteli uhkaavasti udellen ja kulki oikopäätä\npuuta kohti.\n\nJohns tiesi varmaan, etteivät tiikerit yleiseen harrastaneet puuhun\nkiipeämistä. Mutta hän tiesi myöskin, että monet villieläimet tiukan\ntullen saattavat häpeään luonnonhistorian hyväksytyt lait. Hän oli\nkuitenkin valmiina vikkelyyden puolesta pitämään oksien seassa puoliaan\nvaikka mitä tiikeriä vastaan. Kun siis juovainen, katalan näköinen peto\nsaapui puun alle ja kohotti hänen silmiään kohti pelättävät silmänsä,\nniin mies uhmaten kirosi sitä ja heitti alas hylkypuun palasen.\n\nSattui niin mukavasti, että pirstale osui aivan poikkipuolin tiikerin\nkuonoon. Tämä ärisi hämmästyksestä ja raivosta, kulki takaperin,\nkyyristyi ja suurenmoisella hypyllä tavotteli alinta oksaa, sitä\nkohtaa, missä se suorin kulmin lähti rungosta. Vankoilla etukäpälillään\nse kävi haaraan kiinni ja riippui siitä sekunnin tai pari,\ntakakäpälillään repien puunrunkoa, voidakseen kohottaa itsensä aivan\nylös.\n\nTätä Johns juuri oli odottanut ja suunnitellut; ja hän oli nyt\nvalmiina, lavallaan pitkällään maaten, keihäs kädessä. Sohaisten\nalaspäin terävään, vaikk'ei liian raskaasti -- pelkäsi kärjen\nkatkeavan -- hän survaisi petoa kahdesti naamaan ja puhkaisi siltä\ntoisen silmän, hävittäen sen kokonaan. Tiikeri tuskasta karjui, sai\ntoisen takakäpälänsä oksan päälle ja kurotti päätään kauas sivulle\nvälttääkseen kasvojaan puhkovat iskut. Tämä asento paljasti sen kurkun\nja kaulan.\n\nJa nyt mies, kärjen menetyksenkin uhalla, iski vimmatusti. Kärki sattui\npaikalle, tunkeutuen aivan pedon leuan taa; ja molempien käsivarsiensa\nkoko voimalla mies työnsi niin pitkälle kuin meni. Karkeasärmäinen\nsaarni repäisi itselleen uran aivan puhki; ja tukehtuvan parkauksella\nja suonenvedontapaisesti taapäin jäykistyen tiikeri putosi maahan,\nvieden keihään mukanaan. Jonkun aikaa se kieputti itseään ympäri,\nkynsien ja yskien ja puhaltaen suustaan suuria verisiä vaahtoläikkiä.\nLopulta se vaipui maahan ja makasi hiljaa.\n\n\"Kirottu elukka, kun taittoi keihääni!\" Johns mutisi, salaten\nvoitonriemua, joka paisutti hänen sydäntään. Sitten hän, hyvällä syyllä\npäätellen, että tämän pelätyn muodon läsnäolo puun alla karkottaisi\ntiehensä muut vieraat, asettui nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä Johns jonkun aikaa oli kahden vaiheilla, mitä\ntekisi tiikerin ruumiille. Hän olisi halusta nylkenyt sen kuivatakseen\nnahkan auringonpaisteessa ja pitääkseen sen voitonmerkkinä ja vuoteen\nalustana. Mutta kun ei ollut muuta teräasetta, millä nylkeä, kuin\nsimpukankuori, niin hän pelkäsi tehtävän suuruutta. Lopulta hän päätti,\nettä pedon raato jääköön siihen varottavaksi esimerkiksi, opettamaan\nkaikille erämaan rosvoille, ettei puussa asujaa ollut hyvä pilkkanaan\npitää. Hän kiskoi ruumista monta sataa syltä tuulen alle ja jätti sen\nhietikolle, jonkun sylen päähän tiheikön reunasta, jossa joka silmä\nsaisi sitä tarkkaan tutkia. Hän oli varma siitä, että sanoma tiikerin\ntappajasta nopeaan leviäisi kautta metsän ja ettei häntä sen koommin\nhäirittäisi.\n\nJohns oli epäilemättä oikeassa näine päätelmineen, sillä arvovallalla\non voimallinen vaikutus metsän heimon, samoin kuin ihmistenkin\nkesken. Hän oli osottanut itsensä tiheikköjen valtiaan herraksi, sen\nvuoksi hän itse oli valtias. Viisas ja metsän lakia kunnioittava\nelefanttikin olisi karttanut tulemasta tämän hallitsevan puunasukkaan\nmaille. Mutta Johnsia seurasi onni eikä hänen näin nopeaan perustettu\nhallitusvaltansa joutunut pitkäaikaiselle koetukselle.\n\nToisena päivänä tiikeriseikkailun jälkeen nousi niemimaan\ntuulenalaiselle puolelle aivan särkän ulkopuolelle hollantilainen\nkauppakuunari, joka lähetti maihin veneen vettä noutamaan, sillä\ntoisille saarien väliä kulkeville aluksille Johnsin joki oli tunnettu.\nMailin tai parin päässä oli kauempana tuulen alla särkässä kapea aukko,\njosta laivavene pääsi sisään pujottelemaan, ja Johns piankin pääsi\nviettämään onnellista vallasta luopumistaan housuissa, jotka tosin\nolivat hivenen liian leveät hänen varrelleen, ja kurkkua karsivan\nryypyn ääressä. Hänen juttunsa pani reippaitten pelastajien uskon\naluksi kovalle koetukselle, mutta kun käytiin katsomassa kuolleen pedon\nraatoa, jonka kurkussa yhä oli se hätävarakeihäs, niin todistukset\nhuomattiin vakuuttaviksi; ja Johns saattoi viedä arvovaltansa mukanaan\nkuunarin kiillotetulle kannelle. Ne olivat kevyet matkakapineet, mutta\nhänen silmissään arvokkaat.\n\n\n\n\nVIRVATULIEN MAAILMASSA,\n\n\nNoissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan\nalaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja\nkermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan\nmistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset\nasukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia\nvuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä\nkohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko\nruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki,\nsilmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat\nkudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan\nauringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan\ntoivoa häiritsevänsä.\n\nEi näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen\npimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita,\nlikoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa,\nmuodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka\ntuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään\nkuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä\nmerililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät\nlaajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut\nsynnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun\nvähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen\nheikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain\njonkinlainen aavemainen hämärä.\n\nTämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan\nsammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti\nnäkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän\nalla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin\nusein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai\nviolettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön\nkantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita\nviuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla.\nJa toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi\npitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena\nloisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia\ntäpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla\noli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon\nmerililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä\nmitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän\näänettömän synkeyden.\n\nEräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden\ntapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon\nvalon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia\nlankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville,\nettä liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka\nhuojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin\nalallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka\nmustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin,\nsen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin\nnyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin,\npuhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan\noikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.\n\nNytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä\nkahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot\nsilmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan.\nVieras oli pieni -- jalan mittainen vain -- ja näytti sen vuoksi\nnoudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi,\nniin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä\nsyödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku\ntoinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan\nlukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin\ntavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin\nhämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään\njuureen saakka.\n\nPikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut\nsilmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti\nväistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi,\njoka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli\nluola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita.\nHyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden\npuolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata\nkylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari.\nMusta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin\nennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen,\nhitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä\nsen päällä.\n\nÄkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli\nhäirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot --\nkiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja\naaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat\nvaloilmiöt -- kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään\nmuuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä\nhohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta\nkyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa\nsuurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille\ntämä merkitsi \"sammuttakaa tulet ja lymytkää!\" Ei edes suurella\nlaakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä\nja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli\nauennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota.\nSe pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan\nkaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren\npohjalla lietettä kerännyt.\n\nPian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus.\nMerililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen\nrohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja\nsinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton\nviettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden\nmukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan\nnälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset\nolennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella\nja ryömiä -- kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit\nja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se\nhirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin\nkalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.\n\nNämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita --\nei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui\nsalaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä\nja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin\nlähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu\noli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun\nsillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan\ntakaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin\nodottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä\nvarmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin\nyhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon\ntuntosarvensa päässä.\n\nJa pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti\nhullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen\nruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien\nkannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja\npäästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa,\njotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä\ntuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän\nvioletin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli\nvain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen\nesivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli\nmiten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se\nläheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti\nhaukkoen.\n\nMutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun.\nSuunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti\nperä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin\nsuurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen\npolttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän\npitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas.\nNe saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen\nja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan\nluolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja\nloksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät\nsen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen\nsammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle\ntäkynä viettelemään.\n\nSeuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin\npelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan\nalas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen \"airokala\", hyvinkin\nkahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää\nkapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen\nhoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä\nkulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä\nevä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi,\njotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan\nkuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista\nhimmeänviheriäistä fosforivaloa.\n\nAirokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja\ntämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen.\nViimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön\nja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti\nluola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan\nkiduskansien taa.\n\nMuutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla,\nkunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta\npituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden\nkamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä.\nMuutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine\nokineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija\nräpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää\nruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä\nmelkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se\nvain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme\ntai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä,\nliehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli\nliejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei\ntällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti\ntäkyliekki jäädä ripustamatta.\n\nHeti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen\nilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että\nison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa\nolivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat -- pyrstö\nja aseistettu pää -- ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen\nliekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä,\nhirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta\npäätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat\npaljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei\nollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden\nsuunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen\nverraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle\njääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti\nmukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat\nyhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää\nhehkua.\n\nKun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä\nkooltaan -- kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi -- niin ei\nherkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa.\nMutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista\nkatsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja,\nparin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen\nmelkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne\nuivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.\n\nJa niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman\nruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet\nitse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien\nrinnalla.\n\nUudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella\nkiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät\nalas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin,\nsillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään\npitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja\nnäljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä\nammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin\nvenyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna,\nkunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti\nkaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta\nkantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö\nyhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois\netsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa\nruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt,\njatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi\nahmatteja häirinnyt.\n\nRuuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän\nrutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän\nturvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä\nmyöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama\nhäälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä\ntuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.\n\nTällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen\nmaine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun\nmaailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli\nnyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi\nvioletin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.\n\nUusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa\nvalaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus\nnoin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin\nmahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin\nankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä\noli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat\nmelkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin\nalla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön\noli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli\nkokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia\nkatkorappoja.\n\nMutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä\ntunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku\nliekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi.\nHän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen\nhehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla\nkiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa\nriippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja\nlaiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine\nsisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat,\nja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi\nuija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen\njälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se\numpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin\nriistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei\nenää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja\nvaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään,\nkävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia\näyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.\n\nKeltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia\nvieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi\nsattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin.\nAivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja\nkirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin\nvaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia,\nsinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se\noli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se\nhitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt\nmelkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella\nkiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että\npienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään\nvaatimattoman ateriansa.\n\nValaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet\nsiitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat\nsen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti\nsuunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin\nsyvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen\nrunko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin\njoukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua\nja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät\nvoineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa\nviidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista,\njoiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta\nmahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja\ntuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja\nvatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat\npalat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren\nrakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa -- sitä hitaammin,\nkuta enemmän paine lisääntyi -- pienemmät eläinmuodot pysyttelivät,\nmikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien\nja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko-\ntai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä\nsotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella\nnieleskellessä toisiaankin.\n\nSamalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain\nsekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä\nvirstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen\nsilmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät\ntuntolonkerot -- kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan\nkiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi\nnokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille\nolennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan\nluun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat\npitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien\ntoveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä\nkaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.\n\nOnkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä\nmerililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään\nmenestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia\nsen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen\nrynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa\npaikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella\ntyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä\npikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen\nenempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin\nhunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa\njoka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli\nylös ja alas miellyttely-yrityksissään.\n\nYht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai\nniiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin\nkynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija\nitse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan\nvalkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron -- nähnyt jos kuinka monta syltä\n-- liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita,\nkaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan.\nSen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä\nsilmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset\ntuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.\n\nOli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista\ntursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman\nvirstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi,\nluultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen\nliikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät\nsilmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli\nlähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt,\nsillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa,\nliikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin,\nsen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala.\nSen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä\ntyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.\n\nTämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa\nsuurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis,\nlitteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut\nneljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa,\nkukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä\nkuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä\njalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla\naseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä\nsormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä,\nurkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä\nkäärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman\nhirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi\nmahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka\nolivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen\npäälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja\nmittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi\nvoinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.\n\nNämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon\npaljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä\nsiellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan\nnokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin\nkaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet;\nmuutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain\nruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät\nsamaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti\nnälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon\npäälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten\nkömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse\noli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla\nkaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja\npaikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän\nnahkeaan lihaan.\n\nKun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon\ntoivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan\nkiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä\npuhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti.\nNiiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli\nammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli\nneljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki,\nvaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni\nneljä muuta lonkeroa -- ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka\ntemponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää\nvahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten\nkohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan\nrykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi.\nPapukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään\ntungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.\n\nTyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö\nnojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen\nsisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön\neteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen\ntyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin\nkuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo\nsyöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin,\njotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen\nja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt\nketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.\n\n\n\n\nVERIKOSTO\n\n\nI.\n\nSe koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö,\njonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon\nylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat\nesivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien\nripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin,\nkun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus\njulistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin\nristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se\non helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin\nikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota\nherättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen\nomisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien\nmaankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä\nsuosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne\nalkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.\n\nMutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se\nsuinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa\nsitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin\nkuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana\nse ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan\nkotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin\nveriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli\nkierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä\nmurmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja\netsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun\n-- usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun\nkaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että\npohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen\ntoivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun --\njotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa\nja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista\nhimoa.\n\nTämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä\ntoivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille\nonneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat,\netteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut;\nja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut\ntappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine\nkynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi\nverenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta\nsekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla\nuskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet\nisännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat\nsiitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin\nvarmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla\nvalmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan\nkävisivät koiraa löylyyttämään.\n\nTietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin\nvastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella.\nOli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas\nhalutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään\nneuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä\najatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan\ntappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja\nröyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi\nniiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.\n\nSattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet\nvielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa\najettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana\noli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne\nharmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle\npäivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan,\njoka leikki reikänsä suulla.\n\nKolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs\npenikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi,\nja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta\nvähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean\nhäntäsudin ja piti siitä kiinni.\n\nVaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe\ntaaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa.\nVielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien\nleukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo\napuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja\nkapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.\n\nTämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa\nja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä\nkoetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa,\nirti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.\n\nUrhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa\nbulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi\nkerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai\npuraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu\nuskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen\nlivahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri\nja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja\nrepi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä\npunaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään\nvaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet\npurra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun\nsuu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja\nsen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen\nvoittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt.\nPudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja\nlopulta juoksi kotia kohti.\n\nEi se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan,\nmutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut\naavistaakaan.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen.\nNähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi\nja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina\nhämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi\neteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran\njäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti\nreikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa.\nTultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa\nruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran\njäljille.\n\n\nII.\n\nKoira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät\nolleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus\nnäyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja\nkoira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.\n\nTalossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki\nhuoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana\nkuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa\nnuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua.\nJuuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista\naskeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin\nkerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.\n\nTulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo,\njähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan\nkiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono\noli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi\njoka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä\nyllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin\nkeveillä nukkaisilla käpälillään.\n\nKostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut\nvalmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään\nse vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka\nolivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran\nvastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja\ntappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan -- tuon\narmottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki\noli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain\nväliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa,\nterävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi\nkoirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä\nvastaan.\n\nSe pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen\nja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen\nkinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa\nnäykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira\nliikahti -- ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana --\nja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen\nlannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen\nkäsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli\nloikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin\nsylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.\n\nKarkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen\nedestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin\nmetsään.\n\nNiin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä\nkun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä\nminuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen\nnäkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin.\nTahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi\npitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka\noli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä\nrohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni\nkuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen\nkimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.\n\nJohtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku\nsynkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen\nkäymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se\njuoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin\nuuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi\npakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä\nja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta.\nKaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua\nvastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla\nmitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan\nketunpesällä.\n\nMitä puremaan tuli, niin _se_ ei ollut mikään anteeksiantamaton\nloukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi,\nmutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi\nsiihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin\nhavaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten\nkäänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu\ntuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten,\nilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä\nuuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä\nsyrjäillen, ylämaahan pesälleen.\n\nKun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei\nkettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä\nseuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset\nsiirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille\nkokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin\neräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli\nrauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa\npoissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella\nkettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita\nmaahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti.\nSitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei\nkohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti\ntiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten\nkasattujen loukkausten suunnattomuuden.\n\nTämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja\nkasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen\nterävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka\naivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa\nja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi\nälytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän\nkuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi\nhehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema\noli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla\npäätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen,\neikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua\naikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.\n\nAivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia\nvanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu\noli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja\nkovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa\npäällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta\ntaakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän\nhänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja\npäästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan\nsylen välimatkaa.\n\nAlussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut\nväsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja\nlihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne\nja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma\nkeveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan\nsäästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan\njuuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja\nhitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti\nraskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä\njäljessä.\n\nVihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa\npaeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä\nikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta\nrinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi\nreunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi\nseurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen\ntekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja\nkatseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti\nansaan mennyt.\n\nVuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä\npudoke, alla kiehuva koski.\n\nEllei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti\nolisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt.\nMutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään\npälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan.\nHän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen\nrotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.\n\nSiinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää,\njoka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin\npistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja\nvaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä\neläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan\nmahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että\nitse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui\nkintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista\nnolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään\nkääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen\naskeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan\nkatseeseen.\n\nKoira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille\nuusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi\ntakaa ajamaan.\n\nKettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen\nrinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta\njohti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden\nyläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus\nsaattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan\nsekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut\nkarkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi\nyhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua\nja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa\nsiitepölyä.\n\nKettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta\npäin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen\nläpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan,\nkunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen\nnopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli\nmaata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai\nkarvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan.\nKokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia\nmehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan\npensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen\ntakanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.\n\nTähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi.\nSilmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen\nse peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja\nkuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.\n\nSulan onnen kautta -- kun se ei vähääkään nähnyt minne meni -- se\nryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään\nallikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä\ntoipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti,\nhuuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira\nnousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen\nkimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet,\nminne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon\npäälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle\nveden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä\nja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle,\njossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset\nväsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta\npuolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois\nviidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä\npäiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa\ntuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu\nsen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia\nkohti.\n\nNo niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä,\nettä kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten\nlinnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki\ntämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli\ntalolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella\ntarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä\npysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa\npitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan\nyrittänytkään vakoilla.\n\nKetun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä\nkostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa\nleppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja\nhalusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo\npäivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä,\nsitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä\noli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin\nasioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja\npäätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi\nsuoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.\n\nNeljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt\nkarhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita,\nkäyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä\npuunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti\nmuuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri.\nEmokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen\nja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin\nodotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen\nsylistä.\n\nKarhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi,\nääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan\nnuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta\naivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti\npäätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen\nja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi\ntakajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen,\näkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt\nhyppäämästä suoraa päätä sen selkään.\n\nKaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan\nhalunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se\nhyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta\nraskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu\nsilmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan\nympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka\nolisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli\nvanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi\ntakaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä\nkoukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös\nuhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu\nauki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen\npäälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä\nkohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta,\nja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan\nkämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle\nja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion\näidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista,\nkettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan\nviimeinkin kostoonsa tyytyen.\n\n\n\n\nHYÖKKÄÄJÄT\n\n\nII.\n\nSe järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä\nkuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää\nvaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan\nsyvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta\nnäkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain\nepämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka\nja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen\nlaskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus,\njärven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman\nriippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi\nkauneudeksi.\n\nIlmestyi samassa musta pilkku -- ei, kaksi mustaa pilkkua --\nmoitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten.\nEdeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen\npitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina\nkimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos\njärven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut\nselvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.\n\nNe uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita\npäitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja\npintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen\nolivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti\ntyöskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli\nutelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan\nsuurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot\ntappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa\npelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta --\ntuntemattoman pelko.\n\nParikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä\nkuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli\ntapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä\nvoimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan\npaljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä\npaettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja\nepäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän\nmutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten,\nheikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se\noli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen\nhirven hermoja järkyttämään.\n\nMutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli\ntullut lähemmäksi -- oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän\nsalaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan\nkutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin\naviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa\ntunnetta.\n\nJa puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin\naavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi\nkuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä\nkiiriskellessä hiljaisuuteen.\n\nHeidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin,\noli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli\nkauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen\npaon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi\njäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään\npelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö,\näkkiä tietänyt pahaa.\n\nTuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan\nulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen\ntoisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden\npartaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään,\nkettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin\nparin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi\nudellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi\nedustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina\naikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen\ntunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain\ntuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse\nnäytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi\nlevottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli\ntullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja\nlähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään\nsitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon\nlaukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän\näkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa\neläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet\nkettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti\nmenetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä\nkatsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne\nkävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes\nperä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa\nrintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät\nkuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt\nhe katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat\nvarjot saattoivat valmistella?\n\nHirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta\näkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät\näänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla\nmonen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain\nmustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita\ntulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys,\nmetsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä\nkaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille\ntuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä.\nHarmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät\ntakaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä\nympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen\netäisen vastarannan turviin.\n\n\nII.\n\nSiinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi\nja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen\nvaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia\notuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa,\nsillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat\npitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä,\nja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen\nnaaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen\nsen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta\nne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa,\neivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen\nkukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa\nja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen\nsamonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.\n\nNäin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä\noli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli\neräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan\nvaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta\npäivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei\npysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt\npenikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt\nmetsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa\ntehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa\nja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka\narveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn\nvuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua\nkohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen\ntiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta,\nse oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja\nrupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut.\nTämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi\npoikuetta -- romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja\nhurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi,\nkuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat\nisäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen\netevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja\näkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä\nniitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin\nläheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten\nhuomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta\nsyöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha\nviisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.\n\nMatkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan\noli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli\nvaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun\ntäytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään\nasukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla,\nettä vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla\noli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan\nvarovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin\nseutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen,\njoissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne\nolivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo\noli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja\nOttanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.\n\nNäitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden\nkesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin\ntämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää\nperittyä muistoa, mutta se koski idän pientä \"täplikästä\" sutta,\njoka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että\nsen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät\nkoskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka\nolikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä\nseuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään\nsemmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan\npelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen\nedellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja\nnäin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin\naikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten\nrunsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään\npakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.\n\nMutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja\nsakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne\nkahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä -- ääneti\nsiitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden\nvälttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne\npäästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen,\nettä sitä oli mahdoton vastustaa -- niin ne olivat vähällä juosta nurin\nkauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta\nkantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat\npuolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat\npystyssä kuin harjakset.\n\nKarhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä\nsangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta\nollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten\nvainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt,\nvaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä,\njotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä\nsilmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti\nkurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja\nniskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina\ntappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin\nsillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli\noli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se\nolisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.\n\nSudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi\nmikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes\njohtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui\ntakakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä\nroikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti\nsen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten\nniin varovaisella johtajalla sopikin olla.\n\nMutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi\npäätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen\nmatojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä\netukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.\n\nSillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme\neteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki\npurevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri\nja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa\nja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin\nnurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto\nosotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.\n\nSilmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko\nsakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä\nselvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti\npysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen\nviholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli\nmennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se\nnakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja\nkurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä\nja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki\nnopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle\nvastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen\nriista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen\nsakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin,\netsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja\njätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään\nvihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten\nse tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään\nja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei\nsitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.\n\nSakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan\nja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti\nvastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta\nopetus oli ollut sakille hyödyksi.\n\nOli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten\nmaitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa\ntuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.\n\nKaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia\nsuuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina\nvettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina\nja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat\nkarhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten,\npitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet\nhajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen\njohtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin\nhätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä\nodottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat\nniin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat\nhirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen\nja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne\nolivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli\navoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten\njälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten\nmittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin\nveden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen,\nminkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin.\nTuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten\njärven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia.\nHirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli\nvedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät\njääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee\nkulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan,\njoka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti\nlyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli\njäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat\nkohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää.\nNiillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä -- päästä niin kauas kuin\nsuinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä\nja käpäläin tassutuksista.\n\nVähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi\nviheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.\n\n\nIII.\n\nKuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana\nmatalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi\nsuvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen\nkiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä\näkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja\nseljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle,\nmakasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan\nitärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän\nsyrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.\n\nKummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja\npuvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä\nkäärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli\nnimittäin hirvien hirnunta-aika.\n\nIstuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa,\nettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle\nväijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat\ntilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta.\nKymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi\nrasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore\nkohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen\nkäheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen\n-- lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se\nlähti oppaan taitoisilta huulilta.\n\n\"Totta puhuen, Adam\", mutisi Rawson, \"olettepa te oppinut tepsivän\nkutsun!\"\n\nMoore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha,\nahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta\nriistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja\nurheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan\njälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin.\nSitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen\nja odotti.\n\nEi tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin\nlasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului\nrisahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.\n\n_\"Arvasinhan_ minä, että se vetäisi, Adam\", mutisi Rawson, ei kovempaa\nkuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi\nhiljaa toiselle polvelleen.\n\nHeti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.\n\n\"Kummallista\", hän kuiskasi -- \"niitä on tulossa _kaksi!\"_\n\nTiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä,\nsyöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan\npäästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras\nvarsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta\nRawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja\nvaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.\n\n\"Minä en tätä ymmärrä\", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen\nseljapensaiden takana.\n\nPakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien\nsaarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan\nkauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi\npiillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva\njoskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli\njuoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta,\nkompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi\nsiihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo\nhelmassaan toisi.\n\nUroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan\nrinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli\nsitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä\nkipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin\nponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat\nturhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin,\nsinne mistä olivat tulleet.\n\n\"Eikö se ole uljas!\" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.\n\nSeuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja\nlaihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.\n\n\"Susia! _Metsäsusia!\"_ huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli\nollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois\ntuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.\n\nRaivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan,\nvaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen\nmittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat\nja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei\nliikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua\nkohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän\nyli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä\nuudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen\njunttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun\nruhjottuna.\n\nSeuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi.\nMuut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja\nlapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä\nenglantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen\npyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä,\nja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua,\nkun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi\nmahdottomilla juoksuaskelilla.\n\nRawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi\nuroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä\nnäki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta\npäin. Hän huusi vaistomaisesti \"alas!\" alas! (kuten on tapana huutaa\nkoirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen\nleuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin\nhän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan\nkiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen\ntaakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja\nnöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään\nentiseen alamaisuuteensa.\n\nSekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja\njotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän\npyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia\nvastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään\nerään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä\nluotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska\ntehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas\nnopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella\npuolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja\nolkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna,\nalkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että\nse oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se\nkuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen\nitseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai\ntilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun.\nKahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan\nsilmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet.\nSen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin,\npyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa\njuoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti\nkirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella\nheitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas\ntyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen\npäästi vääntelevän pedon vaivoistaan.\n\nNyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan,\nalkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi\nauttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen\nvihaisen iskun.\n\n\"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä\", hän nauroi ja lähti\ntakaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei\noltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti\nsyrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä,\njosta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä\nsekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.\n\n\"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!\" hän\nkylmästi käski. \"Sinä olet näemmä seuran petturi!\" Hän alkoi juuri\nantaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai\nhänet kiinni, puuttui asiaan.\n\n\"Ei\", sanoi hän päättävästi, \"elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei\nse teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina\nteidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua\nsivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti\nkotona tämän jälkeen.\"\n\n\n\n\nNOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA\n\n\nSe oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista --\npaljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno,\nolat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen\npienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.\n\nSuvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta\nmeripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden\nBrunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan\nhuolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse\nkulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan\nhienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta\nkummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla\nhietakaltailla.\n\nSe uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta\nmelkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät\ntässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle\nkoskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta\nei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean\nvalppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan\npuhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.\n\nSe oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska\nsitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli\nse syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin\nsuurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi\nkuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille.\nEivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan\nmeren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään\npeitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin\nalkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa,\nvälähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten\ntakaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille\nvihollisille, mitä kuuluvissa oli.\n\nEi kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.\n\nLammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta\nsuusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä\neläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen\nja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen,\nkalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät\nkirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi\nviettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan,\njähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän.\nSitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.\n\nSaukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala\ntahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle\nhengittämään.\n\nNopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni\nhitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja\nlihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja\nse tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa\navukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se\nvettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli\nyläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten\nsitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä\ntavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.\n\nIkään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli\nlevottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä.\nSillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli\nvaruillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa\nrajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan\nmerkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten\nkiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne\nsattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat\nne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka\nlisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti,\npitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli\nsuvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa.\nSaukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin\nankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään\nmelkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.\n\nLohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta\nvaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan\nnäyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan\nseisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat.\nAlussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa\nvalita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun\nsiellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa\ntäynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien\nleiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa\nsekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita\nsuuntansa ymmärtävämmin.\n\nKoski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen -- poikittaisia kynnyksiä ja\nkönkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet\ntaivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä\nvoitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli \"pahana\nvetenä\" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku\noli väkevin, mutta silein -- missä virran täysi sisusta nopeudestaan\nhuolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan,\njosta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että\npaljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua,\nsuuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki\npaljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta\nkatsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta\npyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan\nylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi\nhäirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan\nkauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.\n\nMutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta.\nPäästyään vihdoin -- halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten\ntukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan\nmetelin -- jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen\nalla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä\nhiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen\nkohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin\noli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan\nkolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää\nvoimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien\nvirtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman\nveden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät\nsuuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen\nhaavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan\ntyöntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle\nmatkalleen.\n\nKoskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa\nolisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä\nitsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki\närjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä\nja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat\nmatkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa,\njossa oli puhdas pohja -- liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi\n-- se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen\nkiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä\nhäneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa\ntovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa\nlammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä\nniitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä\npaluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki\nkyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.\n\nYö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta\ntaivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen\nkoiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan\nhämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti\nkohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen,\ntai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä,\nennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia\neivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta\nsyystä -- koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä\nperustelemaan -- niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä\nlampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt\ntavoissaan pysymään.\n\nHetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu,\njoka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla\nsekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä\nmoista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan\nauringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen\npunakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät\nsilmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta,\nmutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen\nperässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin\nkuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet\nkalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä\nne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä\nhaavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa,\njotta olisivat vaaraa muistaneet.\n\nKanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan,\nse on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli --\nei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella -- kaksi pientä äsken\nraivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät\nitsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää\nnäistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut\ntai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he\npitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten\nvain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen\nsiis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä\nlatvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti\nkiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä\nmies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin\nsievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla.\nKeulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana,\nvarjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman\nnotkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä\nkaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen.\nOikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen,\nmolemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä\npitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun\nhaarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden\ntäytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa\nruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.\n\nNiiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli\nluokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli\nkaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään\nkiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan,\nhänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin\nsaaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein\nkanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko\nruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan\ntai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä\nmurahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia\nja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita.\nHän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei\nsaanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella\nhämmästyksellä.\n\n\"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit\", hän\narveli kaikessa ystävyydessä.\n\nBill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon _hän_ saattoi\nlähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin\najelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua\nja asettua alalleen.\n\nSyy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä\nrauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen\nvoimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat\naikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen.\nSoihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella\noli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt\nmiksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä\nsulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun\npuuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen\nsen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen\nhyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies\nsyöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön\nvaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen\nja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena\nhullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi\nvastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta\nmailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.\n\nSe tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen\nlyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että\nse oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja\nverenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä,\nettä sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa\nhuolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen\njoen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin\nmuutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin\nkauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.\n\nKaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja\nlopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi\naina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt,\nennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon\nvaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa,\nettä vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen\npäälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen\nkiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen\nkeskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin\ntutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa\njyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan,\njopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan\nmonta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja\nruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran\nvesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla,\nsiinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata,\nettä melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla\nsyvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.\n\nPuolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään\ntyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen\nvirkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain\nsisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut\npätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja\npuoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle\nkohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi\ntoipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen\nvuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä\nkerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen\npoikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että\noli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan\nvälähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero\nsulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä\nvoimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen\npenkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.\n\nTämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi\neteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta\nvärikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.\n\nSe oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä,\nja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa.\nMutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi\nharhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla,\njossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut\nkiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen\nelementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi\ntarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää\nkallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.\n\nTällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi.\nMuutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen\nkuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen\nloitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen\nauringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se\nkuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja\nheikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen.\nHämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä\nuuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat\nvalkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä\nviettelyllään yli turtumuksen pimeyden.\n\nSe olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta\njuuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse\nvaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja\nheikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois\nepäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä\nja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.\n\nMahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän\nponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin\nsitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se\nkellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima\nhaava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhyökkääjä -- hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen\nlumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin\n-- jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi\nväreissään eikä tiennyt siitä mitään.\n\nMinkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti\nvetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa\npäivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei\nhaluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman\nihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu\npiiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti\nkiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se\noli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat\neivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi\nvähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä\nniin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä\nvilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista\nhänen hampaistaan.\n\nKorkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan,\ntähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin.\nNyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat\nsulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat\nsiipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi\ntaivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.\n\nTämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti\näristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja\nlaillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli\nvalmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se\nhuomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja\nhyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.\n\nUrhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään\nolevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia.\nSitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla\nläähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi\nhervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas\nliha oli sille liian kehnoa.\n\nSe hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle\ntoisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se\ntuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään\nvaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan\nsaaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan\nkimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria\npaloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka\nnyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa,\nlohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton\nja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista\nse iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja\nlensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman\nhemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka\nhaljenneessa kärjessä oli sen pesä.\n\n\n\n\nTÄPLIKÄS MUUKALAINEN\n\n\nSe näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä\npohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen\nkirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen\nsilmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.\n\nJa yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut\nmilloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen\nkotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli\nväkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon\nvarren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä\nviheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen\nläikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön\nhänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin\nettä valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti\nhiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa\nalaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan\nse nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi\nvatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne,\netsien joko saalista tai piilopaikkaa.\n\nSen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä\nravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä\nja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen\nhermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta,\nsokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä\nkarkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko\ntulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen\nhuumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan\nkiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen\nhäkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt\nhurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti\nmuisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin\nkoirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen\nkimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen\nerehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa\nollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus,\nja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti\naukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat\nlakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti\nhermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää.\nHän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes\njonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan\nuuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana,\nvoimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä\nminkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet\nluontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi\ntuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen\nkuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.\n\nKuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos\nsen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset\nmetsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten\nhämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä\nkuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin\nlakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat\nyhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät.\nPienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti\npuun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät\ntarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden\nruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä\npuunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten\n_tsik-a-dii-dii-diitään_ vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen\nenemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika,\njoka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan\näärettömän välinpitämättömän katseen.\n\nMutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen\nmuukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta\nrunkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen,\ntutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä\nsilmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki\nhiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.\n\nPeräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään\nkuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena\nhyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi\nsilmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun\nlatvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana.\nMutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään\nviereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.\n\nSangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa\njatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen,\nettä siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen\nenempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen\neläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta\nsaman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä\nvielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja\nKanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan\nmuukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon\nkylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut\njotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä\nhärnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin\noli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se\n-- joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset\nkiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua\nsemmoiseen toivoon.\n\nVihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli\nkarhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä\nse tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään\nsisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta\ntuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon\nsaakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta\nnyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä\nhänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa,\ntuli kuka tahansa.\n\nHeti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti\nleukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi\nraoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina\nkiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan\nalle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen\nrohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen\nkirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan\nparin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon\nlintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä\nvastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja\nnärhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.\n\nHysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen\nkaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään\nvilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla\npyyhkieli höyheniä leuoistaan.\n\nNärhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili\nuutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta\nmetsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen\notuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä\nhänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen\nkissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä\nvain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja\nröyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan;\nmutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän\narveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan\nainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset\nyritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän\npäätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava,\ntuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään.\nHetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti\npystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen\npelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä\nloikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.\n\nLeopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään\nniin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa\npohjolan maailmaa.\n\nTuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun\nsananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti\npakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi\ntakakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret\nkorvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan\nja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä,\nmitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa\nja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku\nolento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti\npois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.\n\nTämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja\nherätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä.\nOli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä\nhän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä,\njoka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä\nomistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen\nkajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää\nollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta\npäättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin,\noikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.\n\nSitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen\nlasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan\nauringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti\npuoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi\ntakaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion\njälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että\ntäällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa\nja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä\njälkiä.\n\nSinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas\nkiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman\nvyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin,\nvoimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne\npolkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka\narvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt\nsiitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti\nhuulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa\nvaltavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei\nse ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja\nse arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja\nviiltää kurkut poikki.\n\nMutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi\nmuutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti\ntappeluun vaatia.\n\nSe oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat\nkyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat\npuhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka\neivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi\ntätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan\nlaajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut\nmoisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren\nvaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän\nvuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja\nhatarat ja aivan hyödyttömät.\n\nHirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten\nja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan\nvarsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei\nleopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen\nse laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne\ntuijottamaan.\n\nHirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon,\nlakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta\nkauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan\nulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin\nselvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti\nrantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään.\nHetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa\nvalmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta\nsitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle.\nHirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen\nenempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle\nja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.\n\nKarkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen\nihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää\nkumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien\nnopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat\nleikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta\nhyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi\nnotkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi,\nnäköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle\nja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja\nperusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa\nlyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.\n\nSangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi\nalas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen\nodottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa\nmustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se\nmietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen\nmustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan\nkokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä\njoutilaan uteliaisuudella.\n\nJos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka,\nettä niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi\nsaanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä\noli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi\nottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin\nmoisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen\nhyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli\nsokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän\nkavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin\nmelkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois\npensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian\nmiehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.\n\nTuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä,\ntakertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana -- leopardi vasta muutaman\nsekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon\nkohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi\nsammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua,\njonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään\nkosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman\nparannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras\nvastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se\nsaattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen\nasia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään!\nPaikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan\nkautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua\nylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli\nhuomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen\njonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja\nalkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin\nsaastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja\nkaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus\nalkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä\nvoi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien\nkäpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi\nluulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä\nvielä kantoi karvoissaan -- ja oli kantava monta päivää -- pistävää\niljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku\nvihollisestaan.\n\nVaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi\nkuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju,\njoka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt\njonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta\nuteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan\npäähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin\nskunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia\nkauemmaksi. Ja sarvaatkin -- niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän\nhelppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät,\nniin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään\ntienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki\nkamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen,\nettä täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin\nnäitä kirjailuita puuttuvakin.\n\nKaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin\nlopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka\nseurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden\npäivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka\nrokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain\nvarmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä\nmustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa.\nMutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt\ntuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi,\njos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta.\nMutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle.\nJa ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan\nkalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat\nhäntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä.\nJärkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.\n\nJa sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen\npäivä.\n\nJärvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten\nkohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen\nehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin\nvähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan\nlähempiä rinteitä.\n\nMustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä,\nmyöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja\ntiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti\nkuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa\nkaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta\ntypykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki\nnahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin\nnopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti\npaksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään\nsyliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset\nmehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.\n\nLeopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka\noli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä.\nSattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia -- Himalajan\npienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen,\nmutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan\nmustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja\ntietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista\nemoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä\nankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että\nhengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.\n\nLeopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään\nsiristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma\nluonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä\nsiis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten\nkarhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti\ntäplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan\nniskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla\nleuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti\nhervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien\nsuojaan.\n\nJuuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin.\nVaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa\nsilmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat,\nputosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen\nraivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki\nemokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki\npitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa,\njotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja\nmelkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa\nräjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi -- melkein,\nmutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan\nkouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että\nsaattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään\nse olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä\ntämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan\npaon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein\noli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän\nnotkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä\nja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.\n\nEnsi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän\n_uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli\noli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti\nitsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten\nruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan\nmahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen\nrintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin\njännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se\nviilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella\näkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat,\nkunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista,\nviimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat\nsyleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.\n\nTuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja\nnähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan,\nkarhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen\noikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui\nneljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista.\nTultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut,\nse laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön\npimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen,\nmiten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas\nnahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan\nmustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla,\npaljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän.\nLaajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle\nja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu\nja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla,\nmustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla\nmaahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin\nvaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa\nikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja\nlämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja\npelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.\n\n\n\n\nPUNA-DANDY JA MAC TAVISH\n\n\nI.\n\nAamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren\npaljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin\nuurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta\nkiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja\nsaarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti\nkevään varhaisin vihanta.\n\nSyvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan,\nviiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan\nkastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että\nvalon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät\njonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää.\nLopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä\nhyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista\nvalohehkua.\n\nSe valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka\nsuuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat.\nPensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja\nkermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean\nkirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen\nomituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään\npistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää\nollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja\nnäytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä,\nkuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt\nkirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut\nhävitä ympäristöönsä.\n\nMutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta\naikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan\nja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa\nhiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten\nja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä\npikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu,\njolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös\nja kyyristyi edellisen viereen.\n\nNe olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes\nneljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja\nlihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla.\nTakaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten\nja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne\nolisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut\nmuuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin\nniihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden\npyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä\nleuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö,\nkorvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata\nkeltaisenruskeaa sekaan siroteltuna -- joka väri teki ne melkein\nnäkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien\nsäpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.\n\nMolemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään\nrävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät\nkatselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta.\nÄkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin\nkantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi\npäätään taakseen katsoakseen.\n\nKaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä,\nhiipi par'aikaa notkelmaan.\n\nVasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään\noppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei\nkaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot\naikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan --\nomituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla\nhuudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.\n\nHuutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein\nseuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella\nlähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen\npaluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti,\noksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti\nvarovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.\n\nHellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa,\nnuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi.\nVasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli\nsitä niin säikäyttänyt.\n\nEmon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset\nolivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien\nvaralle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken\nhuomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne\nerosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että\nemohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja\nyhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa\nkummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten\nvälttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.\n\nEmo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen\nleppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan\nkyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota\nmurhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan,\nloikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja\nteräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.\n\nÄristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja.\nEmo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen\nvielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo\nei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa\ntorjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku\nei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa,\nmutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja\nsen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet\nsaaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.\n\nTerävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti\nhyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle,\ntoivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä\nonnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa\nitseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja\ntuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa\nja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin\ntukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa\nminuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin\nsen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.\n\n\nII.\n\nMac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi\npäivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi\nkätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso\noikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu\nhänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot\nrusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä\nläpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan\nsoinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan\nkuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän\nkuutamossa.\n\nSkotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac\nTavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus.\nHän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta\ninnokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään\nsiirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin\npäässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia\naikaisemmin kuin olisi tarvinnut -- silloin tosiaan vielä oli täysi\npimeä -- varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon\nnousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka\noli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä\nsyy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä\noli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät\nne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan\ntämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja\nja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.\n\nTuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa\npureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt\nvuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan\nauringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin\nuskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi,\nvähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei\npelottava täydellisyydessään -- kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin\nrajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.\n\nJa sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä\n-- ärinää, kiljauksia, tappelua -- elämän ja kuoleman kamppailun\nepäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten\nsalaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi,\nmelkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish\nhengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän\ntarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle\nvesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.\n\nUskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän\nepävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua\nMac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen -- kiukusta suunniltaan,\nkun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä -- ne kääntyivät ja\nasettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan\nvoiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy,\nja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi\nojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien\npoikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen\nkuin naaras otti lähdön -- siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi\npyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin\nmuuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.\n\nMac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä\nhyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan\nsiitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat\nrosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti\navarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin\ntakajaloista päällä olevaan oksaan, pois kettujen saatavista. Sitten\nhän kääntyi vasikan puoleen.\n\nPikku eläin oli suuren suurilla, turtumuksen jäykistämillä silmillä\npaikaltaan katsellut. Niin monta äkillistä hirmua oli täydellisessä\nkäsittämättömyydessään huumannut sen. Kun Mac Tavish hiljaa kättään\nkurkottaen meni sen luoksi, niin se tuskin osasi vierastaa. Mutta kun\nhän varomattomasti laski kätensä sen turvalle, niin pelätty ihmishaju\nloukkasi sitä ja se ponnisteli jaloilleen, kimakalla ja säälittävällä\nmääkäyksellä taas vedoten emoonsa, joka nyt oli sille niin kuuro.\nHeikosti se ponnisteli pois päästäkseen. Mutta Mac Tavish piti sitä\nkiinni. Hän piti sitä lujasti, mutta silitteli sitä hiljaa, kyhnien\nselkää ja kaulaa. Ja pian se kummissaan ja osaksi rauhottuneena emonsa\nhajusta, joka niin ihmeellisesti sekaantui Mac Tavishin vaatteitten\nihmishajuun, lakkasi oudoista huudoistaan ja makasi hiljaa metsämiehen\nsylissä, silmäillen häntä pelokkailla kysyvillä katseilla.\n\n\"Pikku eläin riepu!\" mutisi Mac Tavish, pitäen sitä hellästi, ikään\nkuin se olisi ollut ihmislapsi. Ja sitten hän muisti rakastetun\nBurns'insa: \"'Sa pienoinen värisevä'eläin parka!\"\n\nHetkisen hän seisoi ja epäröi. Hän oli lähtenyt liikkeelle\nsiirtokunnassa käydäkseen, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka\nvähästä mieltään muuttivat. Mutta pikku eläimen tarpeet olivat hänen\nymmärtävälle sydämelleen ehdoton käsky. Siirtokunnassa hän saattoi\nkäydä jonain toisenakin päivänä. Hän nakkasi olalleen kuolleen\nilveksen, asetti vasikan vasemmalle käsivarrelleen niin mukavasti kuin\nsuinkin ja lähti takaisin mökilleen vuoren toiselle puolelle.\n\n\nIII.\n\nMac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna\npian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt\nelämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa\nja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen\nruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia\nvihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se\npalkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää\nmelkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun\ntottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista,\nniin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei\ntahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville\npyynnöille.\n\nKuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä\nja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli\nvaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja\nkorkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin \"elukasta\"\n\"puna-dandyksi\" eli \"puna-keikariksi\". Vähitellen se nyt tottui\nselviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan\nsiedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden\nvanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän\nkanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun\nsen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon\nkaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja\nvartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen,\nsillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille\njulmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää\nniiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi\ntaipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä\ntämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac\nTavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin\nkantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi\nkaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että\nsille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni\nkaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac\nTavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin\nespanjan mustalainen.\n\nPuna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä\nkehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin -- sikaa ja kaikkia käärmeitä\nkohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen\nhuomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta,\njosta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi\nladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja\ntuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish\nkohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain\nväliset raot.\n\nKun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli\nolemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon\npaahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa,\ntaikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle\nkarkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä\nkavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään,\nsillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet,\nkirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman\naiheuttava \"mokkasiinikin\" eli \"kuparipää\", olivat perkeleen sikiöitä.\nTämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se\nsaattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan\nmittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin\nhävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli \"sinikiitäjän\".\nMutta kun kysymyksessä oli kyy eli \"kuparipää\", niin se oli\nkylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi -- ken\nvoi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut -- sangen\nhyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja\nsemmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.\n\nSattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä\ntuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään\nmielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana\npohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen\nhajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän\nmyrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät\npysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa\nja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen\nvuoksi ne helposti unohdettiin.\n\nMac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta\nhän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi\nnäköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi\nputoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli\nmelkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien\nja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään.\nHän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä\nkasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui\nkuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän\npäästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä,\nettä taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään\njuureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin\nja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima\npaukkuvia kiviä.\n\nHän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian\nseuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen\ntehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva\nkuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon\najamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin\nkivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli\nsaanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku,\njoka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.\n\nMac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen\ntakanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja,\noliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin\nMac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena\npoistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin\njyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan\ntulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin,\npää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten\nikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas.\nSen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas\nja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän\npystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa\nalallaan.\n\nPuna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä\nmuutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan\nsemmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä.\nEpäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille\ntulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin\njyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään\nhelpompaa kohtaa, alas mennäkseen.\n\nKun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan,\nniin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla\nauringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin\npaistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti\nkirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se\ntuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi\nvarottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko\npoistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.\n\nKun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti,\nodotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä\nsalaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut\nheidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna\nsitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi\nmutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.\n\nMac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti\nkättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen\nkurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti\näänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.\n\nMac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan\nvalveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti\navasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan\nkurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen\nnaamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina\nhyökkäämään.\n\nMac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi,\nniin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että\nkäärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa\nvaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta\njalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa\nlymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten\nhän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun\njäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä\nhirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän\nalkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta\nkourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen\nhyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä\nkertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.\n\nTuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan\nylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei\nuskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli,\nja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen\nmuuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.\n\nJa siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa\nkevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin\nhärnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään\nhuomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen\nsarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama\nkahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän\nvimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja\nuudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa.\nSitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes\nennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja\nsyöksyi piiloon.\n\nMutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas.\nTeräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi\nkäärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku\njakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.\n\nMurhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja\nväkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy\nvielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja\npolki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut\nja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt\neikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt\nvähääkään kiemurtelemaan.\n\nMac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä\nturvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan\nhän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan\nhaistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa\nminuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa\nvoiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti\nhitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.\n\n\n\n\nSELKÄ SEINÄÄ VASTAAN\n\n\nI.\n\nOli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se\njo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut\nläpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi\nliikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen\nsulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen\npakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa,\njoka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin\nvahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä\nkaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut\nkunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki\nsyvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.\n\nNuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli\noppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen\ntäynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista\njuurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa,\nse rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja\nkoukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän\njuurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen\nhamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi\nja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa\nverettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen\nmainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten\nnuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se\nrauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella\ntaidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista\njänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.\n\nHelmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten --\nkarhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien -- jo tapellessa\nnälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä.\nPohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita\nei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana\ntunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei\npenikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon\nvalittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun\nalla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille\nsattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin\nsen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta\ninhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle\nkalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli\nsen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään\nriitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää\nniiden tielle joutumasta.\n\nKarhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt\nsuosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan.\nMutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään,\nmitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä\nryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat\nmaat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä\nvesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka\nsuuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana\naavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle\npuolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa\nsiinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola,\njoka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa\njo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että\nvielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.\n\nPois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan\nmatalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa\nkirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan\nsaivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen\npeittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina\nviivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö,\nnietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä,\nlumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä,\nepätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.\n\nJonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan\nepämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa.\nMieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään\nhuomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti\nmetsästäviltä ajettua saalista -- kaributa ehkä, tai mahdotonta\nuroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten\nhyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen,\nnälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen\njäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle\nhautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se\nkyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin\nsyvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi\nhämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.\n\nMutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi\ntavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa\ntakaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista\najaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi\nse nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.\n\nÄkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen\ntuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan\npysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.\n\nJoitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen\nveripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä\ntunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini\nlymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen\nkuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään\nlauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän\nhänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä\nnäky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään\nmahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas\nympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän\nsinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi\ntaistella tasaisemman tappelun.\n\nHuolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki\ntaivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa\nlumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti\ntakaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin\nsen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön.\nSusilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta\nuhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi\nnopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat\nsiitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.\n\nVuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan,\njoka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen\npäälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin -- vakuuden,\nettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi\nselkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan,\nkohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia\nääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät\nsinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.\n\nTyöntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan\nkahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä\nkoskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset\nlevottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen,\nmutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja,\njoka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään\npuoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.\n\n\nII.\n\nVaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille\neläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään\nvuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli\nkodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta\nhän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia\nlisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään\nhankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa\nkuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä\nnelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja\nomassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi\nmetsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka\nkuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen\nkatseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja\nuupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi\ntappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka\njälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin\npehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden\ntunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä\npelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen\nhänen riistansa tähteille.\n\nMutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän\nkoskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki\nverestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka\nsattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään\nkaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni\nhäntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä\nalkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas\nkaribun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja\nnahkaa.\n\nJa tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli\nkuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät\nja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa\nerään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara\nja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin\npienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan\nväristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa\nkatkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.\n\nSekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän\ntiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan\nleppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja\nsaaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi\nturrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä\noli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin.\nlämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy\nkovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi\nja hän saisi vaipua iäiseen uneen.\n\nSitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen\ntahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti\ntorjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään\npäättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt\nja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan\npureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla\nhän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi\nääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen\nryömiäkseen takaisin mökilleen.\n\nEnsin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään,\nsillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön.\nLumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä\ntien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli\ntappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa\nkuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet.\nSuotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä\nkuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä\nraivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun\njälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui\nlumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä\nsalpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.\n\nNyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki\nmenettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa\nturvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos\nhän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema\nolisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin\nolisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin.\nMutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän\nheräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki\nvalkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran\nlattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi\nitsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.\n\nHänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi\npaikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän\nkyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä\non monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon,\nmielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita\n-- ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko\nsemmoisia rippeitä -- hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan\ntuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen\nsitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli\nlastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa\ntaittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan\nhiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi\nyhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa\nkäännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon\nlujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet\nliikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.\n\nViikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä\nsääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella\nvaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea\ntämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta,\nsuonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja\nkauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä\ntoinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia\nneljän halon saantiin metsästä pirttiin.\n\nMutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen\ntoimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen\nvarasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan\npäivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän\nhytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi\nnäiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.\n\nHän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset.\nSitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja.\nHänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi,\nettä ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi\npäiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän\nhäälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä,\nkauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä\ntuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli\nriittämätön aika parannukseen.\n\nTässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä\nkertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja\nleppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi\nhyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että\nnyt oli selkä seinää vastaan.\n\nOnni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti\nniitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa,\nkunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas\nsattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä\nhän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein\nkäsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta\nkaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman\nkömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin\nselvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen\nhän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin\nsai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.\n\nSitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden\nohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä\najatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä\nhiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota\nhän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan.\n\"Metsäsusia!\" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle\nhän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä\njärjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.\n\nTämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa\novessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi\nmuulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa,\nvaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.\n\nMoneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään\nmökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja\nhyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi\nitsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita,\njotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla\npuolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että\nkun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän\nlähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska\nhän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa\nrehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain\ntietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä,\nettä häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen\nkohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi\nhoitaa korttinsa loppuun saakka.\n\nKesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän\nhätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi\novelle.\n\nSieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana.\nMuutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että\nvaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi\nne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät\nkulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.\n\nHetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului\nselvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine,\nhaittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän\nteki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla\nviluun. Hän vilkaisi rihlaansa -- se oli repeteri -- nähdäkseen, oliko\nmakasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena\nkämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki\naseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan\nsylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen\nkintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu,\nkoska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi,\nniin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin\nse katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten\nhän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan\npaikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan\nyritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen\nhenkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti\nitsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja\nhyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.\n\nNäin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri\nja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.\n\n\"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!\" Thatch mutisi. \"Onpa mieleni\nhyvä, etten ampunut!\"\n\n\nIII.\n\nKarhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan\nsilmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi\nhengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja\nnahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä\ntapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin\nkalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman\nvälillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin\njohtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin\nja koko lauma vaieten sen perässä.\n\nJohtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman\nkokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka\ntässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime\nhetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen\njoutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun,\njoka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon\nilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja\nrepivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.\n\nVaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut\npelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu\niski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia\nkylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan\nse sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa\nrangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi\nvastustajan vasen kämmen sen päälle -- nopealla leikkaavalla iskulla,\nkaikki kynnet harassa -- ja katkennein selkärangoin se sortui\ntoveriensa jalkain alle.\n\nSen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti\nsen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi\ntakaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti\nkuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu\npuhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei\nkaikki ollut sen omaa.\n\n\"Oikein, kunnon toveri!\" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin\nuljaasta tappelusta innoissaan.\n\nTämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä\nsen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin\ntorjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen -- ne niistä,\njotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden\nsilmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli\nhuutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin,\nsillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.\n\nRihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta\nvedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle\njääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa\nnälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi\nsuoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein\nräjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen\nkuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui\npyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen\nsäärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru,\nsillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski\nkirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi\nmukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.\n\nVoitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen,\nmiten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä\nkohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä\nlaumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat.\nMutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch\nhuomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen\npyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken\ntulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja\nheimolaisiaan repimään.\n\nVaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat\nkimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn\npamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan\ntai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään\nrusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja\nlaskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.\n\nUudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä\ntyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka\nkuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta,\nniin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri\noli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet\näkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka\npuolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen\nja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia\npyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä\npelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden\nharmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat\nsukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki\nhyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes\ntaakseen katsomaan.\n\nKarhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen\nja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä\noli uusi vihollinen -- hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch\nkohotti hitaasti rihlansa.\n\n\"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden\", hän mutisi.\n\nSitten hän taas antoi aseensa vaipua.\n\n\"Ei sentään, vanha veikko\", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän\nnäköiselle elukalle suoraan puhuen, \"se sentään olisi ruma teko siihen\nnähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä\ntappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä\nerilläsi minun ansoistani!\"\n\nIkään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui,\nvetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta\npiilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta\nkatseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi\nkolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä\nyhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata\ntakaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän\nvähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta\nvähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.\n\n\"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi\", hän mutisi. \"Se oli vanha ja\n_sitkeä_, ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta\nnuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!\"\n\nHitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton\ninnosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan\nhän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain,\njotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion\nkärsittyään peräytyvän.\n\n\n\n\nERÄS REIKIEN KAIVAJA\n\n\nKarkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että\nsyrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (_Tamias_)\novat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat\nmaassa. Siitä niitä sanotaan \"maaoraviksi\". Yleisin Yhdysvaltain\nitäosissa on juovainen maaorava (_Tamias striatus)._ S.m.],\nvihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä\nkatsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka\nerotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.\n\nSe oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan\nsattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen\nsekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa,\nlöytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä\nesiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha\nyritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin\npuolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla,\neli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä\nsyrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin,\nkäydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita\nkirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin\nverta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli\nsuorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan\nponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan\nmullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin\nvälinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.\n\nTämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli\nsiihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon,\njonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä,\nvaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä,\nmilloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes\nsaapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä\nvihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa,\nväljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat\ntsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa,\nkuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille.\nHakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta\nsinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan\npoikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne\ntiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi\npaikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä\ntai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet.\nSe oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista\nhät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen\nja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli\nrunsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli\nryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin\nkuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa,\ntämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä\navoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat\nainaisen murhaavan vaaran seutuja.\n\nKun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta\nreiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan\nlähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi\nparemman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon\nmuitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa,\naamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa\nlehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas\nvanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää\nmieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis\npäivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi.\nHän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola.\nHänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa\noli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen\nneronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä\ntuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että\ntaivaasta.\n\nHänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken\nmuun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi\nhuomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi\nsuuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen\nsaavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin\nläpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen\ntsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea\nhaukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa\nedelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin\nrastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei\nainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois\ntavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.\n\nKun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä,\njuoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen\nhuolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen\ntarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan\nlaidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen\njalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua\nvierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän _oli_ vieras\nja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa\nniin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten\nhän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle\npuolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä\nja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi\nlämpimästi kiviaidan alle.\n\nPuolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän\npistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna\nkaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan\nhäiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä\nkettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta\nmekastustaan -- varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla.\nPitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen\nkirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä\nturvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja\netäämpää kuului sulavaa epätasaista _tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä_.\nja _tonkeloa_ punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa\nkompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.\n\nHakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas\nhyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi.\nJoka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa\nkyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta\nhätähälyytystään.\n\nPuoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen\ntämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia -- portimo. Tätä\nvihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton,\nhellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma\nturvapaikka -- tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo\npääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta.\nHän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi\npaeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä\nseisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset\njuovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien\nketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi\npitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja\njulmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen\npäässä.\n\nHakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan\nlaidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin\nreikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että\nHakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.\n\nVimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen\nniin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään\nahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään\ntiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja\nsyöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä\nsamassa ohi loikkimaan.\n\nHakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä\nja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa\nhyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi\npysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei\nomistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin\nkuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä\nepävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa\nvaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta\nhän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella.\nHän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat\nkaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää\npunanukkaa.\n\nÄkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä\nulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen\npoistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko\nperhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa\näärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon\nmakua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti\nulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen.\nPortimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi\nreiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä\njalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan\nrakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle\nyksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä,\nmutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella\nsilmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä\nsuun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli\nriittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän\npujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle,\njonne hän aikoi etuovensa sijottaa.\n\nHän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa\nläpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja\nlujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi.\nMullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan -- jotka\nulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle -- kantoi pois\nja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan\nliian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään\nilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen\nkaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin\nloikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle,\nmilloin toiselle puolelle.\n\nSuuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta\ntämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen\nkoko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli\nsujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin\nalkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen\nnytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja\nkohotti päänsä -- viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa -- luodakseen\nympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia\nollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle,\ntapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä,\nettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.\n\nKaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin.\nNeljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän\nmukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin.\nHän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä,\nsillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää\njoka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen\nyhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä\nmyöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään\nkaatopaikalla.\n\nSuoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan\nlähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi\npuhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa.\nMutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että\nhuomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa\nkun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun\nhänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen\nsanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata,\nettä hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin\ntsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.\n\nPujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja\nkohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt\nhäntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen\nja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten\nmullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka\nkuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin\npuolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin\nvarma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.\n\nSomistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta\nja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien\nalta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan\netsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää\nmuonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan\nkellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina\ntirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista;\nja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko\nomasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan\nkaristamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja\nalati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa\ntäyteen poskipussejaan.\n\nHänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain\nmuutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä (_Pensoreus\ncanadensis_) sanotaan myös \"hirvinärhiksi\", koska se mielellään\noleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja\nei ole. Se on kovin viekas varastelemaan mitä saa metsämiehen\nleiristä. Suom. muist.], tarkasteli tsipmunkkia kirkkain, hävyttömin\nsilmin, rääkyi käheästi ja vihdoin teki sitä vastaan, hyökkäyksen,\nnokka auki ja siivet koholla. Mutta Hakki tiesi, että tämä närhi oli\nhävytön härnääjä ja pilan tekijä, ja hän vain huolettomasti keräili\npähkinöitään.\n\nMuutaman sekunnin tämä kumma lintu hyppeli hänen ympärillään, kiihtyen\nenemmän ja enemmän, kun siitä ei välitetty. Näytti melkein siltä,\nkuin se voisi kiihottaa itsensä niin kuulumattoman rohkeaksi, että\nnipistäisi hommailevaa muonanhankkijaa hännästä. Mutta äkkiä läheisen\npuun latvassa vahtiva sininärhi päästi varotushuudon. Siihen paikalla\nkilvalla yhtyi kimakoita ääniä. Canadan närhi lensi oksalle, joka oli\nsoveliaan matkan päässä, ja Hakki, luullen tulijaa haukaksi, pujahti\njuuren alle ja kurkisti sieltä pelokkaasti.\n\nEi merkkiäkään näkynyt haukasta; mutta äkkiä hän huomasi kaksi\nsininärhiä, jotka viereisestä puusta kurkistelivat ja haukkuivat jotain\nmaassa olevaa. Niiden rupatuksen mallista hän päätti, että se oli\nkettu. Jos niin oli, niin ei tästä juuren alaisesta pakopaikasta ollut\nmihinkään. Puunrungon ympäri livahtaen, toivoen sen jäävän itsensä ja\nvihollisen silmäin väliin, hän hyökkäsi kiviaitaa kohti. Mutta kettu\nnäki hänet ja lähti takaa ajamaan.\n\nSe oli vimmattu kilpajuoksu, mutta Hakki voitti. Hän puikahti alas\nreikäänsä juuri samassa kun kettu tuli. Mutta kaivoksensa pohjalla hän\nkyyristyen vapisi. Hän oli tähän saakka unohtanut, että keskeneräinen\nreikä saattoikin olla ansa, eikä turvapaikka. Hän tiesi, että kettu oli\nmestarikaivaja. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti ja hän tunki itsensä\nvasta alotetun vaakasuoran käytävän päähän, peläten ketun katsovan\nluolaan ja huomaavan hänen tukalan tilansa.\n\nJos kettu olisi ollut nuori ja tietämätön, tai muutoin kyllin kiivas\nilmeisen turhiin yrityksiin ryhtyäkseen, niin Hakin elämänlanka\nluultavasti olisi tähän katkennut. Mutta hänen onnekseen tämä kettu\nolikin viisas. Se tiesi, että tsipmunkeilla oli syvät ja monimutkaiset\nkaivannot ja että niillä myös aina oli useampi kuin yksi oviaukko.\nMistä se olisi voinut arvata, että tämä tapaus oli poikkeus tuhannesta.\nSe iski viekkaasti silmää, loi nopean terävän katseen ympärilleen\nnähdäkseen, eikö yllättäisi pakolaista sen puikkiessa tiehensä jostain\ntakaovesta, ja lähti sitten välinpitämättömänä juoksemaan kiviaidan\nvartta alaspäin, mennessään hyppien lihavien heinäsirkkain niskaan.\n\nKun Hakki oli saanut mielensä tasapainoon, niin hän ryhtyi uudelleen\nkaivamaan, ja pian vaakasuora kaivanto oli edistynyt pari jalkaa. Sen\nsuunnitelman mukaan, joka hänellä oli pienissä kekseliäissä aivoissaan,\npiti keskuskammion eli pääasumuksen tulla suoraan kiviaidan alle; ja\nkaikenlaisten vihollisten ovelampaa pettämistä varten piti toisen\naukon tulla kiviaidan toiselle puolelle, laidunkentälle. Mutta näihin\naikoihin hänen jälleen oli nälkä. Ja nyt hän muisti varastot, jotka\nolivat jääneet vanhaan pesään. Osa niistä, ahtaihin sivukäytäviin\npiilotettuna, epäilemättä oli hyvässä tallessa pesän vallanneilta\nskunkeilta, joita eivät sitä paitsi huvittaneetkaan tsipmunkkien\nparhaat aarteet, pähkinät ja siemenet ja juuret. Hän toivoi pääsevänsä\nnäihin aarteihin käsiksi vähän reikää kaivamalla, joutumatta\niljettävien anastajien kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.\n\nVanhaan kotiin saavuttuaan ja takaoven kautta sisään livahdettuaan\nhän huomasi, että useat muut hänen huonekuntansa jäsenistä olivat\nennättäneet ennen häntä. Ne olivat tukkineet takakäytävän vähän matkaa\nkeskikammiosta, erottaen itsensä siten kokonaan skunkkiperheestä, ja\nparhaallaan ne kiireen kaupalla söivät kerättyjä varastolta. Hakki\nnoudatti esimerkkiä, kunnes oli nälkänsä tyydyttänyt, ja houkutteli\nne sitten, poskipussit täyteen ahdettuina, lähtemään uuteen kotiin\nkiviaidan luo, jossa ne kaikki ryhtyivät innolla kaivamaan.\n\nParin kolmen päivän kuluttua oli uusi koti saatu valmiiksi ja vanhasta\npaikasta kaikki varastot, joihin käsiksi päästiin, onnellisesti sinne\ntuotu. Pääkäytävä kulki alkuperäisestä oviaukosta hieman ylöspäin,\nkohoten seitsemän tai kahdeksan jalkaa keskuskammioon, joka oli perheen\nvarsinainen asumus. Tämä kammio oli noin paria jalkaa pitkä, mutta\nmelkoista kapeampi ja melkein jalkaa korkea holvatun kattonsa keskustan\nkohdalta, ja permannolle oli vahvalta kasattu kaikkein hienointa ja\nsilkkimäisintä kuivaa ruohoa. Se oli tarkkaan kiviaidan alla Siitä\nhaarautui useita lyhyitä varastokäytäviä, joita myöhemmin voitaisiin\nlaajentaa tai lisätä, sen mukaan kuin varastojen karttuminen näytti\nvaativan. Toinen viittä tai kuutta jalkaa pitkä ja hieman alaspäin\nviettävä käytävä kaivettiin asuinhuoneen peräpuolesta alkamaan ja\ntoiseen, ensimäisen kaltaiseen, pystykaivoon päättymään. Tämän\nkaivoksen yläpää oli kiviaidan toisella puolella avoimella laitumella,\njonka lyhyt nurmi salasi sen vähäisen aukon.\n\nNäin hauskan kodin valmiiksi saatuaan Hakki ja hänen vähentynyt\nhuonekuntansa -- useat perheen jäsenistä olivat sillä välin asettuneet\nmuualle -- ilman muita vaikeuksia mukautuivat uuden naapuruutensa\nelämään. Tsipmunkit kun olivat rauhallista väkeä, niin ei äsken\ntulleille osotettu minkäänlaista vihamielisyyttä, ja nämä ottivat\nosaa, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, sekä\nkisoihin kuivien lehtien seassa että rupattaviin jutteluihin, jotka\ntoisinaan jatkuivat loppumattomiin, niin kauan kuin kesti pitkiä ikäviä\niltapäiviä. Pähkinöitä oli sinä syksynä runsaasti, ja niin karttui\nvarastokäytäviin muonaa, kunnes ei ollut pelkoa siitä, että talvella\ntulisi syömisestä puutetta. Ja ruokavalion vaihteluksi oli vähän\nalempana mäen laidassa hylätty omenapuutarha, jota paitsi oli vielä\nrunsaasti monenlaisia heinäsirkkojakin.\n\nMutta metsän villit onnettaret olivat valinneet Hakin kurituksen\nesineeksi, eikä hänen ollut suotu ilman enempiä koettelemuksia vaipua\nrauhalliseen talviuneensa. Eräänä päivänä ilmestyi kaksi poikaa ja\nkoira, eikä näillä näyttänyt olevan sen parempaa tehtävää kuin nakella\ntsipmunkkeja kivillä. Siitä huolimatta poikia pidettiin vaarattomina,\nheillä kun ei ollut pyssyjä, sillä huono tsipmunkki se, joka ei\nosannut kiveä väistää. Mutta koira -- sen laita oli toinen. Koirat\nosaavat kaivaa ja vahingoittaa hyviä etuovia. Kuului hälytysmerkkejä\njoka taholta ja suurin osa tsipmunkeista, Hakki itse mukana, katosi\nkaivannoihinsa. Molemmat pojat istuivat kiviaidalle ja alkoivat popsia\nomenia, joita heillä oli taskut täynnään. Koira sattumalta keksi Hakin\netuoven katajapensaan alta, haisteli sitä kauan ja uteliaasti ja alkoi\nsitten haukkua. Pojat hyppäsivät alas kiviaidalta ja usuttivat sitä\ninnokkaasti. Mutta tämä koira ei ollut kaivajien sukua. Se tiesi, ettei\nhäneltä voitu odottaa sitä, että hän ryömisi moiseen reikään, ja kun\nse ei siis voinut käsittää, _mitä_ häneltä vaadittiin, niin se aivan\nvimmastui kiihkosta ja pelosta.\n\nHuomatessaan, ettei koira aikonut ruveta kaivamaan, pojat keksivät sen\ntempun, että päättivät teljetä Hakin omaan kotiinsa. Ei se ollut heidän\npuoleltaan juuri julmuuttakaan, vaan paremminkin jotain epämääräistä\nkokeilun halua. Tässä oli salaperäinen reikä, jossa oli jotain elävää.\nMikä oli luonnollisempaa, kuin koettaa tappaa se eläjä, jotta näkisi,\nmitä sitten tapahtuisi? He etsivät pitkän seipään ja syöksivät sen\nreikään, koiran hyppiessä ympäri ja haukkuessa ihastustaan heidän\nurhoollisuutensa johdosta. Heidän ihmeekseen seiväs painui mitä\nhelpoimmin lähes neljä jalkaa syvään, seisahtuen sitten jysäyksellä.\n\n\"Katsos tuota\", huomautti toinen pojista, \"eikös se junkkari ole\nkaivanut syvää reikää!\" Ja hän kiersi seivästä voimallisesti reiässä.\n\n\"Luuletko, että se on siinä?\" kysyi toinen pojista, silmät seipäässä\nkiinni.\n\n\"Onpa tietenkin!\" kiljui koira hurjasti iloiten.\n\nEnsimäinen poika veti seipään varovaisesti ulos, koiran tukkiutuessa\nniin lähelle kuin suinkin, ikään kuin siinä luulossa, että tuntematon\nluola-asukas kohoisi sen mukana. Poika tutki seipään päätä. Ei siinä\nollut verta. Kaikki näyttivät pettyneiltä ja koira nolona antoi\nhäntänsä vaipua.\n\n\"Ei! Ei kai sattunut\", päätteli poika. \"Mutta me tukimme sen kehnon\nreiän!\" Ja hän ryhtyi seivästä uudelleen reikään sysäämään.\n\nHakki oli sillä välin täynnään uteliaisuutta ja kiukkua lähtenyt ulos\ntakaoven kautta katsomaan, mitä nämä vieraat puuhasivat, ja istui nyt\nkiviaidalla tuskin parin sylen päässä, ilmaisten tunteitaan vihan\npurkauksin.\n\n\"Katsos tuota tsipnmnkkia!\" huomautti toinen pojista, nakaten sitä\nkohti omenan siemenkopin. \"Se tekee meistä pilkkaa!\"\n\nMutta siinä hän erehtyi. Hakki ei tehnyt pilkkaa. Hän kirosi heitä\nkaikilla niillä sadatuksilla, joista oravien ja tsipmunkkien kieli\nnäyttää olevan niin rikasta.\n\nHakin tietysti piti paikalla ryhtyä kaivamaan uutta etuovea. Se\ntosiaan kävikin heti hommaan -- sisäpuolelta käsin -- kun häijyt\nrauhanhäiritsijät olivat näkyvistä kadonneet. Mutta se alkoi, samoin\nkuin koko kotoväkikin, jo käydä hieman kankeaksi, ne olivat jo\npikapuoliin alkavan pitkän talviunen ennokkotuntuja, ja kolmen päivän\nkuluttua uusi kaivos vielä oli keskeneräinen.\n\nJuuri tällä täperällä hetkellä siihen tuli kaikkien tsipmunkkien\npelätyin vihollinen ja yllätti Hakin kesken työtä. Musta käärme, joka\noli lämpimässä päiväliekkosessa elpynyt ja par'aikaa itsekin etsi\ntalvimajaa, sattui aukealta laitumelta löytämään Hakin takaoven. Se\noli sitä laatua käärmettä, jonka tapana ei ollut aikailla, se pujahti\npaikalla sisään ja kiirehti keskikammioon, vakuutettuna siitä, että\ntapaisi jonkun perheen jäsenistä kotosalla.\n\nNe _olivat_ kotosalla -- Hakki ja kolme muuta. Kun tämä kamala musta\nolento melutta ja notkeasti ja vain hämärästi näkyen luisui kammioon,\nniin Hakki kahden kumppanin keralla karkasi ristiin rastiin, ylös\nja alas pitkin kattoa mielettömän epätoivon riivauksessa. Mutta\nneljännellä, samankesäisellä nuorella kokemattomalla vaimonpuolella,\noli kova onni ja käärmeen tuikea häjy silmä kiintyi siihen. Se\nkyyristyi kokoon puoleksi sekunniksi pelosta jähmettyneenä. Rajulla\nponnistuksella sitten toipuen se hyökkäsi alas vanhaan reikään, joka\njohti tukittuun pystykaivokseen. Käärme paikalla hyökkäsi perässä,\nja samalla kun sen häntä katosi reikään, niin Häkki muitten keralla\nvavisten pudotti itsensä katosta.\n\nTultuaan tukitun kaivoksen pohjaan onneton pikku pakolainen kääntyi\npäin. Samalla saapui siihen käärmekin. Hyökäten, ennenkuin raukka\nennätti ryhtyä minkäänlaisiin puolustushommiin, se upotti pitkät\ntaaskäänteiset hampaansa syvälle sen kuonoon. Se kun ei ollut\nmyrkkykäärme, vaan kuului kuristajain sukuun, niin se aikoi sulkea\nsaaliinsa renkaihinsa ja pusertaa sen pöperöksi, ennenkuin nielemään\nrupeisi; ja sitä varten se tahtoi kiskoa sen takaisin kammioon. Mutta\nvaikka pikku tsipmunkki olikin vähän pyörällä kuononsa vuoksi, niin ei\nse kuitenkaan ollut aivan turtunut, vastustaja kun ei tilain ahtauden\nvuoksi voinut purra kyllin voimakkaasti. Painautuen maahan litteäksi ja\nkyntensä sisään kaivaen se vastusti, käärmeen yrittäessä sitä takaisin\npäin kiskoa. Tämä, huomatessaan tehtävän niin vaikeaksi ja ruokahalunsa\ntavallista kiihkeämmäksi, ei sen enempää aikaillut, vaan muitta\nmutkitta alkoi niellä, pää edellä, kuten se olikin.\n\nSe oli hidas juttu, varsinkin alussa. Mutta kun uhri oli kurkussa eikä\nenää voinut hengittää, niin sen tepastelusta tuli loppu; ja parin\nkolmen minuutin kuluttua sen olkapäätkin olivat kadonneet tuohon\nvenyvään ja vääntelevään kurkkuun.\n\nSillä välin olivat perheen kaksi muuta jäsentä, pelosta suunniltaan,\npaenneet ulos ja piiloutuneet kiviaidan rakoihin. Mutta Hakki itse,\nmonessa tappelussa karkaistu veteraani, aina rohkeana ja huonekunnan\npäämiehenä kaikesta vastuunalaisena, oli sukkelaan toipunut\nsäikähdyksestään ja jäänyt kaivannoihin. Hän varsin hyvin tiesi, että\nhänen pikku toverinsa oli tuhon oma. Hän myös tunsi mustien käärmeiden\ntavat ja saattoi putken syvyyksistä tulevista äänistä päättää, miten\ntuo kamala nielemishomma edistyi. Ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä\nkuumemmaksi ja kuumemmaksi kasvoi hänen kiukkunsa, ja päätellen\nmurhamiehen jo nielaisseen uhrinsa niin syvälle, ettei se enää voisi\nsitä kovin sukkelaan ylönantaa, hän nyt syöksi reikään ja puraisi\nkäärmeen selkärangan aivan poikki heti pyrstön kannan kohdalta.\n\nPitkä laahaava ruumis väänteli ja riuhtoi, mutta ahtaassa reiässä\nsillä ei ollut tilaa renkaihin kiertyä. Häkki juoksi vikkelään pitkin\nsitä, huolimatta likistyksistä ja rutistuksista, joita piti kestää, ja\niski vimmatusti kiinni matelijan päälaen kireään nahkaan. Likistyen\nmatalaksi pitkin sen ruumista hän piti niin kiinteästi kiinni, etteivät\nhurjimmatkaan riuhtomiset voineet häntä irrottaa, ja tietysti ilkiön\nrumasti ammottavat leuat olivat kykenemättömät häneen kiinni käymään.\nHakki terävillä hampaillaan puri ja puri, milloin jyrsien kuin rotta,\nmilloin jauhaen kuin terrieri, kunnes tuota pikaa sai selkäytimen\npoikki purruksi.\n\nKouristuksentapaiset tempoilut ja vääntelyt raukesivat voimalliseksi\nväriseväksi liikunnoksi; mutta jonkun aikaa Hakki raivoissaan\naina vain puri ja jauhoi voimattomaksi hervonnutta vihollistaan,\nkunnes lopulta, huomaten voittonsa täydelliseksi, lähti pois ja\njuoksi ulos päivänpaisteeseen somistamaan itseään ja voittoaan\njulistamaan. Ilmotettuaan tapauksen kaikille naapureille ja vapisevan\nhuonekuntansakin rauhotettuaan hän palasi pesäänsä ja ryhtyi vanhaa\nreikää tukkimaan täyttä kahdeksaatoista tuumaa vahvalla seinällä, ja\ntämän jälkeen hän saattoi olla varma siitä, ettei surmattu ja haudattu\nvihollinen enää tuottaisi tsipmunkeille ikävyyksiä.\n\n\n\n\nLUMESSA NUKKUJA\n\n\nI.\n\nJäryllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai\npysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään\nlumikinoksia.\n\nSiitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa\nEliot -- hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään\ntummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni\nleuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja\nmolemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli\njäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat\nhäntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja\nauttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle,\npäästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli\nkäännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen\nkyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään.\nNeitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle\npuolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi \"kaikki vaunuun\",\nvaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja\nverkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin\n(koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni\nmatkoihinsa. Asema -- ja asemapäällikkö -- näyttivät kaihomielin\nkatsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli\nTin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin\nsuoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä,\nja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen\nkapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään\nmaailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein\nmailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun\nrepaleisen kuusimetsän takana.\n\nVaikka matkustajia oli vain yksi, oli asemasillan ääreen ajettu kahdet\najoneuvot. Walter Bird oli tullut kiiltävällä ruskealla tammallaan,\njoka oli upein valjain asetettu kevyen keikari-reen eteen. Jimmy\nWright taas oli tullut toisella isolla harmaalla parihevosellaan, joka\noli valjastettu matalan vankan maalaisen laitareen eteen. Molemmat\nnuorukaiset olivat koko viime viikon käyneet jokaisella tulevalla\njunalla, he kun tiesivät Melissan varmaan palaavan jouluksi kotiin eikä\nkumpikaan uskaltanut luovuttaa vähintäkään etua toiselle.\n\nPoikamaisen ylpeänä ajoneuvojensa upeammuudesta Walter, kohottaen\npakettiosuuttaan korkealle kuin voitonmerkkiä, koetti saada Melissan\npaikalla oman rekensä luo.\n\n\"Tule katsomaan minun uutta kilparekeäni, Melissy!\" hän houkutteli\nyksinkertaisen valtioviisaasti. \"Se on jo ollut minulla kuukauden\npäivät, mutta ei ainoakaan tyttö ole siihen vielä päässyt. Olen pitänyt\nsitä, jotta sinä saisit sen uusia!\"\n\nJimmy Wrightin terävät syvät harmaat silmät olivat tasaisten\nkulmainsa alla kirkastuneet voitonriemusta, kun hän näki vankan\nruskean matka-arkun, joka majesteettisessa yksinäisyydessä seisoi\nasemasillalla. Hän oli tuntenut tuskastuttavaa epäilystä kilpailijansa\nhemaisevan pikkureen vuoksi. Mutta hänen käytännöllinen silmänsä oli\npaikalla huomannut, että se reki oli liian pieni, jotta arkku olisi\nsiihen mahtunut. Jättäen Melissan käden napisematta hän lähti arkun\nluo ja heilautti sen laitarekeensä keveästi, kuin olisi se ollut\nnauhakotelo. Hänessä askarteli semmoinen viekas epäluulo, ettei naista\nole helppo saada eroamaan matkatavaroistaan.\n\n\"Minä ajattelin, että tietysti sinulla on arkkukin, Melissy\", hän sanoi\ntyynesti, \"ja sen vuoksi otin laitareen, enkä vanhaa kirkkorekeä. Minä\ntoivon, että kyllä kai sinä nyt suostut laitareessäkin ajamaan, kun\nolet ollut niin kauan Frederictonissa.\"\n\nMelissa katsoi epäröiden toisen odottavan kasvoista toiseen. Hänen\navoimissa sinisilmissään ei näkynyt muuta kuin ystävällisyyttä ja\njonkinlaista tyttömäistä mielihyvää tämän mairittelevan tilanteen\njohdosta.\n\n\"Se on kovin ystävällisesti tehty, että _molemmat_ olette tulleet\nminua hakemaan!\" hän sitten huudahti, \"ja minä _todellakin_ haluaisin,\nettä voisin ajaa kummankin kanssa samalla kertaa. Ja jos minä olisin\nsirkuksessa kasvanut, niin ehkä voisinkin.\" Hän nauroi hempeästi ja\nväänteli molempia valkotumppuisia käsiään teeskennellyllä epätoivolla.\n\n\"Jim sai arkun!\" intti Bird. \"Hän on saanut osansa. Tule sinä minun\nkanssani!\"\n\nJim Wrightin leuka työntyi itsepintaisesti eteenpäin moisesta\nehdotuksesta, mutta kun hän oli harvapuheinen mies, niin ei hänellä\nollut vastausta valmiina. Niin harras oli hänen halunsa anastaa ja\nkääriä ja viedä matkassaan tämä solakka, tuskaa tuottava olento, joka\noli hänen edessään, että hän oli vielä tavallista harvapuheisempi.\nMutta hänen vaikenemisensa oli hänelle enemmän eduksi kuin sanat, sillä\nsen kautta Melissasta paikalla tuli hänen liittolaisensa.\n\n\"Walter\", hän huudahti, \"jos _se_ on sinun mielestäsi tasajako, niin\nvarmaan Jim antaa sinulle arkun ja ottaa minut! Kuka olisi luullut,\nettä vanhaa ruskeata arkkua, oli siinä _mitä_ tahansa, koskaan\npidettäisiin kohtuullisena tasajakona _minun_ rinnallani!\"\n\nBird näytti nolatulta; ja hänen vielä suuremmaksi surukseen Jimmy keksi\njuuri ne sanat, jotka siihen piti sanoa -- ne sanat, jotka _hänen_\nolisi pitänyt sanoa.\n\n\"Mutta se ei ole _vain_ arkku, Melissy\", hän sanoi. \"Se on _sinun_\narkkusi. Ja siinä on se suunnaton erotus.\"\n\nMelissa loi häneen nauravan, hyväksyvän katseen. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hänen sydämensä heltyi, kun hän näki alakuloisuuden Walterin\ntavallisesti niin vilkkaissa ja itseensäluottavissa kasvoissa.\n\n\"Yksi tie on tästä pulasta\", hän sanoi päättäväisesti, \"ja ellei\njompikumpi teistä siihen suostu, niin sitten lähden toisen keralla.\nJos molemmat suostutte siihen, niin minä ajan toisen puolen tiestä\ntoisen ja toisen toisen kanssa. Ja minä tulen ensin sinun kanssasi,\nWalter!\" hän hätäisesti lisäsi, huomatessaan Birdin, joka oli vähän\nhemmoteltu, aikovan väittää vastaan. Siitä itsekään selvillä olematta\nhän sisimmässä mielessään luotti Jim Wrightin tasaiseen mielenlaatuun\nja naisten tapaan oli taipuvainen panemaan hänet kovemmalle koetukselle.\n\n\"Se on oikein, Melissy! Sinä olet aina harrastanut oikeutta!\" myönsi\nJim sydämellisesti. \"Minä ajan perässä Boylen tienhaaraan saakka, ja\nsitten tulet minun laitarekeeni. Boylen tienhaara on juuri aseman ja\npostitalon puolivälissä.\"\n\nBird jo tukki hyvin varustetun rekensä peittoja Melissan jalkojen\nympäri.\n\n\"Ruskea tamma on aina silloin tällöin vähän kovasuinen\", hän huomautti\nolkansa yli. \"Kun se tietää, että nyt mennään kotia, niin ei sitä ole\nhelppo saada pysähtymään Boylen tienhaarassa, Jimmy.\"\n\nMelissan nuori valkoinen otsa rypistyi melkein huomattavasti. Jim\nWright oli sanonut totuuden sanoessaan, että hän aina harrasti oikeutta.\n\n\"Minä vaihdan rekeä Boylen tienhaarassa, Jim\", hän sanoi päättävästi.\nJa Bird älysi, että hän tulisi sen tekemään, seisahtuipa ruskea tamma\ntai ei. Hän myöntyi sen enempää vastaan inttämättä.\n\n\"No niin, saanhan minä sen pysähtymään\", hän huudahti rauhottavasti,\n\"ajattelipa se vaikka kuinka kaurojaan. Minä vain sanoin saadakseni\nJimmyn vastaan väittämään.\"\n\n\"Tietysti, Walter, tiesinhän minä sen\", myönsi Melissa semmoisella\näänellä, että se sai Walterin ajattelemaan, että Melissa kuitenkin\noli ainoa tyttö, joka todella ymmärsi häntä. Voitonriemulla hän\nkohotti ohjakset ja ruskea tamma lähti menemään kyytiä, joka näytti\nkylläkin puolustavan sitä, mitä hän oli vast'ikään siitä sanonut.\nSitten hän muisti, kuinka lyhyt matka oli Boylen tienhaaraan ja\näkkiä hillitsi sen. Tamma kaikesta menovillistään huolimatta totteli\nkylläkin mielellään, sillä keli oli sangen raskasta. Jim Wrightin\niso harmaa tulla hölkytti aivan kannaksilla. Ja asemapäällikkö,\njoka kuivakiskoisesti irvistäen oli katsellut tätä kometiaa,\nviittoi puolueettomat jäähyväisensä kuumaksi lämmitetyn, pienen\nvirastohuoneensa ovelta.\n\nWalter ensin oli ylpeä siitä, että oli saanut Melissan ensiksi.\nMutta sitten hänelle äkkiä välähti mieleen, että kilpailijahan se\nnyt saisikin kunnian ajaa saaliin kylään, jota vastoin hän, perässä\ntyhjällä reellä tullen, koko maailman silmissä näyttäisi rukkaset\nsaaneelta. Hänen naamansa kävi niin pitkäksi, että Melissan hellään\nsydämeen koski ja hän rupesi häntä kohtaan niin hyväksi, että takana\nlaitareessään ajavan Jiminkin naama synkistyi. Tilanne tosiaan oli niin\nvaikea, että olisi pitänyt olla Melissaa paljon viekkaampi tyttö, joka\nolisi sitä täydellä menestyksellä käsitellyt. Vähitellen hänen omakin\nhyvä tuulensa alkoi masentua näiden ristiriitaisten tunteitten vuoksi,\njoitten välissä hän oli. Hän alkoi tuntea, että jalkoja vilutti,\nja että ilman tuima pakkanen nipisteli hänen sormiaan. Kun sitten\nBoylen tienhaara alkoi näkyä, niin häntä halutti suuttua kummallekin\nkavaljeerilleen. Hän oli sitä enemmän pahoillaan, kun hän tiesi parhaan\nkykynsä mukaan koettaneensa olla tasapuolinen kumpaakin kohtaan. Ja\nkun asianlaita kerran oli niin, niin ei heillä hänen mielestään ollut\noikeutta tuottaa hänelle ikävyyksiä.\n\nBird oli hillinnyt ruskean tammansa kulkemaan hiljaa kuin etana --\nmutta tienhaara kuitenkin lopulta saavutettiin.\n\n\"Tässä sitä nyt ollaan!\" sanoi Melissa hieman terävästi. Ja Bird\ntottelevaisena, vaikka vastahakoisesti, hillitsi hevosensa. Vaikka\nlunta oli vahvalta tien kahden puolen, niin Jim paikalla pakotti ison\nhevosensa kahlaamaan kinoksien läpi ja ajoi laitarekensä kilpareen\nviereen, niin ettei Melissan tarvinnut muuta kuin astua siihen.\n\n\"Parempi kun annat loputkin sälyt tänne, Walter\", arveli Wright hieman\nynseästi.\n\nBirdin naama punastui harmista, mutta ennenkuin hän ennätti vastata,\nhuudahti Melissa:\n\n\"Eihän toki, ellei hän itse tahdo. Tietysti ajamme edelleenkin yhdessä!\"\n\nHieman lohdutettuna tästä nopeasta välityksestä Bird kallistui\nistuimeltaan, auttaakseen peittämään Melissaa laitarekeen.\n\n\"Ja minne sitä ajetaan?\" hän kysyi. \"Arvatenkin menet majataloon, sillä\nposti ei lähde teille päin ennenkuin huomisiltana.\"\n\n\"Ei\", sanoi Melissa, \"en minä lähde majataloon. Ole hyvä, Jim, ja\naja minut suoraan Parkerille. Häneltä minä saan kyydin. Tunnen hänen\nkaikki kolme hevostaan ja ne tuntevat minut, ja hänen vanha punainen\nlaitarekensä kestää vaikka minkälaisella kelillä. Vai te luulette minun\njäävän Tin Kettleen kokonaiseksi vuorokaudeksi, kun kotiin ei ole kuin\nkaksikymmentä mailia ja huomenna on jouluaatto! Tähden County Bineen\npaikalla, kun olen saanut vähän syödä. Keli on raskas, enkä saa hukata\nvähääkään aikaa.\"\n\nJim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, \"annas luistaa, Bill\".\nMutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua\nja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin\nnäiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli\nliittolaiset.\n\n\"Eihän nyt mitenkään!\" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen,\nettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla\nvoimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. \"Ei mitenkään, Melissy,\net saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se\nei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!\" Walter oli\nkauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja\nhän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.\n\n\"Walter on oikeassa\", ilmotti Jim painavasti. \"County Binen väliä ei\nole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen\non pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi\ntyö, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun\nkaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa.\"\n\n\"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!\" sanoi Melissa terävästi.\n\"Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, _satoja_ kertoja.\" Hän\nheilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin\nheistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä\neikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua\nsiten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen\nyksityisistä asioistaan. \"En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä\nmelua, jos -- jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä\nlähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta\npikku siskoaan.\" Walter Bird nauroi halventavasti. \"Tilly Smithers!\"\nhän huudahti. \"Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi\npeili, kun hän itseään sen edessä kääntelee.\"\n\nMelissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.\n\n\"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?\" hän kysyi.\n\n\"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään\",\nhuomautti Jim kuivasti.\n\n\"Ja niin teen minäkin\", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet\nvalkoiset hampaansa. \"Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman\nkiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua\nvastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa,\nmitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat.\nJa nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa\nviluttaa tässä istuessani.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Jim, \"jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia\nodota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että\nminun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei\nainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi.\"\n\n\"Minähän sanoin, että minä lähden _yksin!\"_ tenäsi Melissa vastaan,\nsillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän\nepäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. \"Anna minulle anteeksi, Jim\",\nhän jatkoi. \"En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin\nsanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon\npitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni.\nMutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä\nja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman\ntien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että\nkaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen\nunohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas\nsenkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät\n_voisi_ antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut\njäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!\" hän lisäsi melkein rukoilevalla\näänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä\nloukkaantuisi. \"Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja\nnäetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani.\"\n\nJimin parkittu ruskea leuka oli Melissan puhuessa tehnyt\nauringonpaisteessa virttyneiden, oljenkarvaisten viiksien alla\nyhä itsepintaisemmin tenää, mutta Melissan viimeiset sanat saivat\nsen heltymään. Hänen vankassa rinnassaan oli sydän, joka oli\nherkkätuntoinen ja nopea käsittämään. Ja hän ymmärsi tämän halun sitä\nparemmin, kun hän _itse_ himoitsi saada _hänet_ kokonaan itseään\nvarten. Hän oikopäätä myöntyi, vaikka jäikin aivokopan takasoppeen joku\nvastalause, jonka hän kuitenkin visusti salasi neitoselta.\n\n\"Näyttää siltä, että meidän täytyy laskea sinut menemään, Melissy\", hän\nnauroi. \"Ainahan sinut on tiedetty, että sinulla pitää olla oma pääsi.\"\n\n\"Vai niin\", huudahti Bird, sekä huolissaan ajatellessaan, että Melissa\nperältäkin tekisi matkan yksin, että riemuissaan siitä, kun Jim\nWrightiä ei huolittu saattajaksi. \"Sen minä vain tiedän, että jos\n_minä_ olisin vapaa, niin minä en niin vähällä myöntyisi, Jim. Se ei\nkäy laatuun, että hän lähtee yksin. Minä tässä tuumaan, että minä\nheitän joulukauppani hiiteen ja lähden itse hänen kanssaan.\"\n\nMelissa oli juuri kääntymäisillään antamaan hänelle terävän vastauksen,\nmutta malttoi mielensä.\n\n\"Tiedänhän minä, että sinä jättäisit kauppasi, Walter\", hän sanoi\nlauhkeasti, \"jos minä todella _soisin_, että sen tekisit. Mutta minä\nen milloinkaan, millään ehdolla, antaisi sinun jättää vanhaa äitiäsi\njouluaattona. No niin, älkäämme siitä enää turhaan puhuko. Te tiedätte,\nettei Fredericton ole minussa muuttanut vähääkään muuta kuin vaatteeni.\nMinä olen sama takaliston tyttö, kuin olen aina ollut.\"\n\n\nII.\n\nVähän ennen kello yhtä Melissa iltapäivällä lähti Tin Kettlestä matkaan\nvanhalla punaisella laitareellä ja Parkerin raudikolla. Sää oli\nkitisevän kylmää, mutta muutoin selkeätä ja vakaantunutta; ja vaikka\njokainen oli häntä varottanut, että tiet olivat ummessa ja nietoksia\ntäynnään, niin ei impi ollut milläänkään. Hän tiesi kuun nousevan heti\nauringonlaskun jälkeen, joten ei siis pimeyskään sotkisi matkaa. Eikä\nhän välittänyt siitä, kuinka myöhä olisi hänen perille saapuessaan.\nHänen ainoa ajatuksensa oli saapua. Laitareen pohjalle oli ladottu\nvaatteihin hyvin käärittyjä kuumia tiiliä pitämään hänen jalkojaan\nlämpöisinä, ja kaupunkilaiskenkänsä hän oli vaihtanut kotokutoisiin\nvillasukkiin ja pehmeihin hirvennahkaisiin mokkasineihin, jotka\nolivat lienteät kuin hansikkaat. Kun hänellä oli kaksi rekipeittoa ja\npaksuvuorinen karhunnahka, niin ei hänen tosiaankaan tarvinnut pelätä\npakkasta, ja kirkas nuori veri kiersi lämpöisenä ja luottavana hänen\nsuonissaan. Hänen arkussaan ja mytyissään oli monta hauskaa esinettä\nisälle ja äidille ja sairaalle pikku siskolle, Megille, joka oli ollut\ntoista, vuotta vuoteen omana. Hän odotti malttamattomalla innolla,\nkuinka Megin väsyneet harmaat silmät taas kerran säihkyisivät ja\nlaihtuneet pienet kasvot mielenkiinnosta kirkastuisivat hänen myttyjen\nsiteitä avatessaan. Melissa oli sitonut jokaisen esineen erikseen\nja lujaan, ja mielenkiihkoa pidentääkseen hän tuumaili ankarasti\nkieltää saksien käyttämisen. Tämmöisten suloisten kotoajatusten\nlumoissa ensimäiset viisi mailia Melissan mielestä kuluivat sangen\nsukkelaan, vaikka keli _oli_ niin raskasta, että ne lyhyestä talvisesta\niltapäivästä kuluttivat puolentoista tuntia. Siihen saakka oli ollut\njotain jäljen tapaista, sillä milloin yhtäältä, milloin toisaalta\noli joltain sivutieltä tullut matkareki tai halkokuorma. Mutta sillä\nkohdalla, missä tie kulki Fordin puron poikki, viiden mailin päässä\nkylästä, kaikki nämä jäljet katosivat. Tie juoksi aukaisemattomana\nkahden puoleksi lumeen hautaantuneen aidan välissä, pinta sileänä ja\ntasaisena, paitsi missä lumi oli tuiskinut kiperiksi kinoksiksi ja\naaltomaisiksi pöykyiksi. Melissan täytyi luopua unelmistaan ja ajaa\nvalppaalla huolella, milloin löysäten kärsivällisen raudikon ohjaksia,\nmilloin lujasti tiukaten niitä, kun se kompuroi pöykyn läpi, jota\nei voinut välttää. Hänen silmänsä olivat lumentietoiset, ja ajaen\ntoisinaan hautaantuneiden jälkien oikeata puolta, toisinaan taas\nkaukaa vasemman käden kautta, hän saattoi välttää ne molemmat vaarat,\njoita tässä oli pelättävä -- kaatumisen ja kinokseen juuttumisen.\nMutta matkan edistyminen oli niin hidasta, niin työlästä, että hän\nalkoi kiitellä itseään, kun oli mukaansa ottanut kimpun voileipiä.\nSelvästikin olisi jo sangen myöhä yö, ennenkuin hän pääsisi County\nLinelle.\n\nMelissa oli taitava ajamaan ja tiesi, kuinka hevosen voimia oli\nsäästettävä. Aika ajoittain hän pysäytti ja antoi uskollisen eläimen\npuhaltaa. Kerran, hevosen kovin hiestyessä, hän nousi reestä, peitti\nhevosen ja antoi sen levätä hyvinkin kymmenen minuuttia. Matka\nosottautui paljon vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut, siitä ei\nepäilystä. Mutta sen sijaan että olisi tästä hämmästynyt, hänen luja\nnuori luontonsa siitä sai aihetta iloiseen innostukseen.\n\nLyhyen talvisen iltahämärän virittäessä sanomattoman kylmiä lavendeli-,\npihka- ja violettivärejään äänettömien erämaitten latvoille, Melissa\nhuomasi ihmisolennon, joka kaaloi kinoksien läpi kaukana hänen\nedellään. Se oli mies -- ja mies melkein nääntymäisillään, kuten hän\nsukkelaan huomasi. Hän oli ilmeisestikin tullut tielle siltä kapealta\npoikittaiselta jäljeltä, jonka poikki hän juuri ajoi. Aivan niin, siinä\nolivat hänen jälkensä. Uupumus selvästi näkyi hartiain kohoamisesta ja\nlaskemisesta hänen eteenpäin ponnistellessaan; ja Melissa jo samassa\nsääli häntä, itseään ajattelematta. Mies ei merkilläkään osottanut\nhuomaavansa tulijaa, ennenkuin tämä oli aivan hänen kohdallaan. Melissa\nsilloin hänelle huudahti:\n\n\"Tulkaa rekeen, hyvä herra, niin saatte vapaakyydin. Näen, että olette\nhirveän uupunut.\"\n\nÄänen kuullessaan mies käänsi päätään. Ja sen pään nähdessään Melissa\ntunsi ahdistavan pelon kouristavan sydäntään. Siinä oli jotain kamalaa\n-- jotain, jota hän ei käsittänyt -- siinä katseessa, jonka mies häneen\nleimautti. Mutta Melissan rohkeus oli puhdasta kultaa, ja hän pakotti\nitsensä huomaamaan vain sen, että nuo kasvot olivat riutuneet ja\nvakoillut, silmät uupumuksesta syvälle kuoppiinsa vaipuneet. Mies\nei vastannut mitään, horjahti vain sisään, tarttui epätoivoisella\nkouristuksella laitareen laitaan ja puoleksi veti itsensä, puoleksi\nkaatui sen sisään. Istuimelle pääsemättä hän romahti reen pohjalle\nmuodottomaksi kasaksi Melissan jalkojen viereen. Melissa pisteli\npeittojen kulmaa hänen ympärilleen, ikään kuin hän olisi ollut\nlapsi, ja ajoi edelleen huolestuneena, vaikka turvallisena siinä\ntiedossa, ettei hän olisi voinut toisin menetellä.\n\nEhkä puolen tunnin kuluttua, kuuvalon alkaessa luoda pitkiä mustia\nvarjoja valkoisen tien poikki, mies äkkiä kohottautui istuimelle\nMelissan viereen ja pyyhkäisi takkuiset hiuskimput silmiltään ja\notsaltaan. Ensin hän kurkisteli ympärilleen ja kauas eteenpäin, ikään\nkuin etsien jotain maamerkkiä, eikä piitannut Melissasta enempää kuin\npuukuvasta. Lopulta hän kääntyi neitosen puoleen niin äkkiä, että tämän\nsydän hätkähti, ja kysyi käheästi:\n\n\"Onko teillä mitään väkeviä?\"\n\nMelissa ei hetkeen aikaan vastannut, peläten, ettei hänen äänensä olisi\naivan vakava. Sitten hän sanoi ystävällisesti:\n\n\"Niin kyllä, minunhan olisi pitänyt tarjota teille jotain, te kun\nolette niin _kamalan_ väsynyt. Ei, _väkeviä_ minulla ei ole --\neivät naiset niitä tavallisesti kuljeta mukanaan!\" Ja hän naurahti\nherttaisesti. \"Mutta minulla on pullo kahvia, joka ainakin _oli_\nkuumaa, ja muutamia hyviä isoja voileipiä.\"\n\nKun hän veti eväskoppansa esiin peittojen alta, niin mies ahnaasti\ntarttui pulloon, joi sen sisällyksen viimeiseen pisaraan ja heitti sen\npois. Sitten hän hyökkäsi voileipäin kimppuun kuin susi.\n\nJonkinlainen harmin tunne kannusti Melissan rohkeutta.\n\n\"Eiköhän teidän olisi paras jättää tuosta vähän minullekin!\" hän\nsanoi ankarasti. \"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja on sangen\nmahdollista, että minulle itsellenikin tulee nälkä. Teidän olisi\nparasta hillitä itsenne ja käyttäytyä siivosti.\"\n\nMaankulkuri lakkasi hetkeksi syömästä ja mulkoili häneen vihaisesti.\nImpi tunsi hänen katseensa, mutta oli kiinnittävinään koko huomionsa\nhevosen ohjaamiseen vaikean kinoksen läpi. Mies sitten taas alkoi\njatkaa ateriaansa, hitaammin syöden, kunnes oli jäljellä vain kolme\nvoileipää. Sitten hän kietoi nämä huolellisesti paperiin ja pisti mytyn\nomaan taskuunsa.\n\nMelissa huomasi tämän tempun silmäpielestään, ja suuttumus syttyi\nkuumana hänen sydämessään. Hän aikoi juuri lausua jyrkän moitteen,\nkun jätkä äkkiä nojasi häneen ja vihaisesti mörähti, \"sukkelammin\nsinun pitää ajaa!\" ja sieppasi ohjakset. Melissa vaistomaisesti piti\nniistä kiinni koko voimallaan, joka ei suinkaan ollut halveksittava.\nMutta yhdellä kädellä mahdottoman suurella luisella kädellä, kuin\nrautakouralla -- mies väänsi Melissan molempia ranteita niin\narmottomasti, että tämän sormet itsestään aukenivat.\n\nMelissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa\najoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan\nalle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä\npakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa\nkautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti.\nTilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua\nhamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti\ntiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon\nkäsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja\nhän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa _koskaan_ näyttää\npelkoaan -- että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle.\nSangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin\nsaattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt\ntästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä\nturvalliseksi.\n\nIstuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli\npiankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa\ntekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan,\nmutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen\nsyvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.\n\n\"Mitähän tuokin on tehnyt?\" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten\nhänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta,\npakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan\nseuraavaan kinospaikkaan.\n\n\"Te olette sekä tyhmä että raaka\", impi sanoi halveksivan kylmästi.\n\"Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että\nsäästätte hevosta. _Tuolla_ tavalla ajaen hevosesta tulee loppu,\nennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla\nkannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin.\"\n\nMaankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen\npitkät likaiset ja väärät hampaansa.\n\nImpi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan\nhänen pelkonsa.\n\n\"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla\nkylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista\", hän komensi\njyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta\nhoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän\ntosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän\noli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän\naikoi kulkea kauas. \"Hyvä\", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia\nhampaitaan purren, \"kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle\nkertoa, niin silloin saat kyytiä.\"\n\nParin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut\nkorkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä\nja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten\nerääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle,\njonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi\nraudikon pään vasempaan.\n\n\"Seis!\" huusi Melissa jyrkästi. \"Minä matkustan County Linelle.\"\n\nMaankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan\nrohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.\n\n\"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!\" hän sanoi. \"Niin, tietenkin\n_sinä_ matkustat County Linelle. _Minä_ menen rajan poikki Maineen ja\nniin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä\nkanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!\" Ja hän\nalkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.\n\nMelissan rohkeus vihdoinkin petti.\n\n\"Te ette _saa_ tehdä sitä\", hän valitti ja väänteli käsiään\nkauhuissaan. \"Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä.\nPalellun kuoliaaksi.\"\n\n\"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle\",\nsanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. \"Kyllä sinä sen kuljet\nhuomisaamuun. Sinä _kohtelit_ minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää\nkaikki tavarasi.\"\n\nSitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan,\nkääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen\nkasvoihinsa kiinni.\n\n\"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään\", hän kähisi,\n\"hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä\net ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan\nmieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin\nettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!\"\n\nKauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan,\npeitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä\nheitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.\n\n\nIII.\n\nSiinä missä Melissa nyt seisoi, oli lunta yli hänen polviensa.\nKarhunnahka oli aivan hänen vieressään; hän vaipui sille väristen.\nArkku oli lumessa päällään ja mytyt puoleksi lumeen peittyneinä\nhujan hajan hänen ympärillään. Hän tuijotti niihin avuttomasti monta\nminuuttia, ja sitten reki katosi tien mutkan taa. Muutaman sekunnin\nkuluttua kulkustenkin ääni hälveni, eikä kuulunut muuta kuin silloin\ntällöin tuimassa pakkasessa halkeavan puun naksahdus.\n\nMutta ainoastaan muutaman minuutin Melissa salli surun näin masentaa\nitsensä. Pian hänen päättävä ja yritteliäs luontonsa pääsi voitolle.\nNiin, tietysti hän jaksoi kulkea nuo muutamat mailit jalan, ennenkuin\nväsymys ja kylmyys voittaisivat. Tietysti hän jaksoi. Ja hän _tahtoi_.\nEi mikään häntä estäisi. Ja hän aikoi tehdä sen sukkelaan ja hälyyttää\nihmiset ja toimittaa poliisit jäljille. Ja joka tapauksessa oli parempi\nolla täällä kuin reessä sen roiston -- ilmeisestikin murhamiehen\nkanssa. Ja vielä kerran oli hänelle oikeutetusta suuttumuksesta\nhyvä apu, se lämmitti ja rohkaisi häntä. Hän kiinnitti neuloilla\nhameenliepeensä ylös polvia myöten, loi vastahakoisen katseen arkkuun\nja rakkaihin myttyihinsä ja lähti urhoollisesti sille tasaiselle\nvalkoiselle saralle, joka johti County Linelle.\n\nTarmonsa ensi puuskauksessa hän teki reippaasti taivalta, kaaloi\neteenpäin kinosten läpi, joihin hän monessa kohden upposi vyötäisiä\nmyöten, ja seisahtui aina satakunnan syltä kuljettuaan hengittämään.\nHän tosiaan sai kulkeneeksi runsaan puolen mailia, ennenkuin täysin\nkäsitti aseman vaarat. Yhä taajemmin ja taajemmin hänen täytyi\nseisahtua hengittämään, yhä vähemmän voitokkaaksi kävi ponnistelu\nloppumattomissa kinoksissa. Hän mietti, heittäisikö tielle raskaan\nkarhunnahkan, joka niin pahasti esti kulkua; mutta hänen päähänsä\njuolahti, että se oli hänen ainoa toivonsa, jos täytyisi pysähtyä\nkauemmaksi aikaa lepäämään, ja siitä syystä hän laahasi sitä mukanaan\nepätoivon ponnistuksella. Milloin hän vain pysähtyi henkäisemään,\npaikalla hän paiskasi sen lumelle ja istui sen päälle, täten järkevästi\nsäästellen kaikkia voimiaan.\n\nAlussa ponnistukset pitivät häntä lämpöisenä. Mutta vihdoin alkoi\nväsymys tulla ja samalla hän alkoi tuntea, kuinka ankara pakkanen\noli. Itse kuuvalokin näytti siinä värisevän, kuin katkeamaisilleen\npingotettu nuora. Ensi kerran totuus iski häntä vasten kasvoja --\nettä ehkä hän todella _ei_ jaksaisi County Linelle saakka. Hän ei\ntahtonut suvaita semmoista ajatusta, mutta kaikesta hänen lujuudestaan\nhuolimatta se pujahti hänen päätöksensä puolustuslaitosten alle ja\nheikensi häntä. Sitten hän antoi ajatustensa palata Jimin luo, ja tämä\nantoi hänelle uutta uskallusta, valoi uutta lämpöä hänen sydämeensä.\nEhkä Jim tulisi perässä, vaikka hän oli kieltänyt! Walter oli vain\nkiltti poika, jota saattoi väännellä ja käännellä. Mutta Jim oli mies,\nkauttaaltaan. Melissa ajatteli hänen voimakkaita kasvojaan.\n\nTähän saakka oli ollut tyyni. Sankat metsät olivat kokonaan pidättäneet\ntuulen. Mutta viimein se eräässä tien äkkimutkassa puski häntä aivan\nsuoraan kasvoihin. Se ahdisti hänen pettävää hengitystään ja teki\npakkasen hyökkäykset kahta purevammiksi. Taisteltuaan sitä vastaan\nkymmenen tai viisitoista minuuttia hän tunsi, että hänen _täytyi_\nlevätä. Mutta samalla hän alkoi tuntea suurta halua nukkua. Tämä häntä\nsäikähytti. Se havahdutti hänet valveille ja uusiin ponnistuksiin;\nhän tunsi, että jos hän antaisi unelle vallan, niin se olisi hänen\nloppunsa. Hän nukkuisi eikä milloinkaan heräisi.\n\nViimein hän kuitenkin, tultuaan suunnattoman kaatuneen petäjän\nluo, jonka lumenkietomat juuret töröttivät korkealla ilmassa, tuli\nsiihen päätökseen, että hänen täytyi päästä muutamaksi minuutiksi\ntuulen suojaan, välttääkseen sen huumaavan ja sekottavan vaikutuksen\naivoihinsa ja tahtoonsa. Syrjälleen kääntynyt juurakko oli ehkä\nneljänkymmenen askeleen päässä tiestä ja semmoisessa paikassa, että\nse tarjosi täydellisen tuulensuojan. Hän lähti sitä kohti pyrkimään,\npäättäen _seistä_ sen takana jonkun minuutin hengähtääkseen ja\nsaadakseen taas ajatuksensa valtaansa, mutta ei missään tapauksessa\nmaata ruvetakseen. Hän oli näkevinään lämpöisen turvallisen\nkotinsa, isänsä ja äitinsä ja pikku siskonsa onnellisesti nukkuvan\nehkä uneksivan hänen huomenna saapuvan, taikka ehkä vielä istuvan\nodottamassa rattoisan tulen ääressä, siltä varalta että hän saapuisi\nvielä samana iltana tämä näkö välähti hänen aivojensa kautta, ja\ntuskaltinen itsesäälittelyn tunne tulvi hänen sydämeensä. Mutta yhä\nhän jäykkänä ja urhoollisena, vaikka tuntienkin kummaa ajatusten\nsekaannusta, karkotti mielestään tämän heikontavan näyn. Hän tiesi,\nettä hänen piti koota tahtonsa taisteluun.\n\nKarhunnahka tiukkaan ympärilleen käärittynä hän kaaloi ja hoiperteli\nsuuren petäjän juurakon ympäri, sen taa päästäkseen. Tuulensuoja tuotti\nsanomattoman huojennuksen. Vaistomaisesti hän tunkeutui lähemmäksi\ntätä suloista suojaa. Niin tehdessään hän tunsi lumen äkkiä syvenevän.\nSäikähtyneellä huudolla hän koetti heittäytyä taapäin. Mutta samassa\ntuntui, kuin olisi itse varma mantu pettänyt hänen jalkainsa alla. Hän\nvaipui, käsillään hurjasti tavotellen, sokaisevan lumipöyhyn läpi.\n\nVain sekunnin osan hän putosi -- taikka ehkä sekunnin -- matkaa kaiken\nkaikkiaan oli sylen verta, ehkä vähän runsaammin! Mutta Melissan\nsekaantuneissa aivoissa se tuntui pitkältä ajalta, ja hän hämärästi\nodotti putoavansa tuhoavalla tärähdyksellä. Mutta sen sijaan hän\nputosikin pehmeään ja vierähti nurin.\n\nHaparoiden kaksin käsin itseään tukeakseen hän tarttui kiinni johonkin\nsuunnattomaan, lämpöiseen, karvaiseen, joka liikkui ja mörisi.\n\nHänen sydämensä seisahtui ja kauhistuksen parkaus jähmettyi hänen\nhuulilleen. Hän koetti vetäytyä poispäin, mutta siinä ei ollut tilaa.\nHän koetti nousta jalkeilleen, mutta oli pudonnut aivan kyljelleen,\neivätkä jalat totelleet. Hän makasi aivan hiljaa, kauhistuksesta\njähmettyneenä, pitkin sen karhun kylkeä, jonka talvipesään hän oli\npudonnut.\n\nValtava ruho kohottelihe hieman, muuttelihe hieman, mörisi ja vinkui,\nikäänkuin valittaen, että sen syvä talviuni oli niin karkealla tavalla\nhäiritty. Melissa tunsi suuren kämmenen työntävän itseään, ikäänkuin\nenemmän tilaa vaatien. Jättiläismäinen kuono haisteli hänen sääriään\nja lopulta laskeutui niiden päälle, ikäänkuin havaiten ne mukavaksi\npäänalustaksi.\n\nMoniaan sekunnin Melissa ihmetteli, miksi hän ei kuollut paljaasta\npelosta. Hän muisti, että ihmiset todella toisinaan pelosta kuolivat ja\najatteli, että tämä jos mikään varmaan oli otollinen aika semmoiselle\ntapaukselle. Hänen joka hermonsa raukesi, sillä joka hetki hän odotti\ntuntevansa karhun hampaiden puraisevan lihaansa.\n\nMutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään\ntapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut\nrauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti,\nmiten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli\nvanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa\naikana -- varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja\nhyvinvoipa -- on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi\nvaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja\nkynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen\nmieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen\nvakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka\noli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon\nettä tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että\nhän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä -- että hänen\noli uni -- ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla\nhaavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi\nlähemmä suuren eläimen kylkeä -- ja vaipui uneen.\n\nKuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen,\njoka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään.\nSuurella ponnistuksella hän heräsi, huusi \"Jim!\" ja avasi silmänsä.\nTuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim\nWrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.\n\n\"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi\npaikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!\"\n\nNämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.\n\n\"Hsh-sh!\" sanoi Melissa varottaen. \"Kyllä, olen aivan terve, mutta\nkamalan kankea. Älä _tule_ alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja\nauta minut pois!\"\n\n\"Herra armahtakoon!\" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat\nMelissan rinnalla valtavan kontion -- jota hän ensin oli luullut\nreenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan\nMelissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan\nruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut\najattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti\nalas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti,\npuoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä\nasennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.\n\n\"Juokse!\" hän läähätti. \"Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!\"\nja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen\nkäsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.\n\n\"Elä ammu sitä!\" hän rukoili. \"Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi\nollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani,\nniin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain\nmörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui\nuudelleen.\"\n\nJim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin\nvyöhönsä.\n\n\"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!\" itki Melissa\nkalmankalpein poskin. \"Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat\nja ampuvat sen kesken untaan.\"\n\n\"Jos kuka häiritsee _tätä_ karhua, Melissa\", vastasi Jim pontevasti,\nsyytäen lunta takaisin paikoilleen, \"niin hän joutuu minun kanssani\ntekemisiin. Ja siitä hyvästä, mitä tämä vanha vaari on tehnyt, minä en\nkoskaan toista karhua vahingoita, niin kauan kuin elän!\"\n\nMelissa loi häneen silmäyksen, joka hänestä oli kaikkia kiitoksia\nparempi. Hän siitä käsitti, että juuri sitä häneltä odotettiinkin.\n\nKun he saapuivat tielle, jossa iso harmaa hevonen jörönä heitä odotti,\nniin Jim auttoi Melissaa rekeen ja kietoi hänet siihen lämpöiseksi.\n\n\"Ensimäinen asia, Melissa\", hän sanoi, \"on minun mielestäni saada sinut\nkotia vuoteeseen ennen päivän nousua. Minä palaan hakemaan arkkusi ja\ntavarasi paikalla, kun näen sinut äitisi turvissa. Meg saa sittenkin\najoissa joululahjansa, siitä saat olla varma!\"\n\nHelpotuksen ja tyytyväisyyden huokauksella Melissa sukelsi syvemmälle\npeittoihin ja käänsi häneen kiitollisen katseen.\n\n\"Kuinka huolekas sinä olet, Jim! Ja kuinka sinä näytät aina\nkäsittävän!\" hän mutisi. Ja sitten, hieman arkaillen -- \"tiedätkös\nmitä, minä tosiaan _ajattelin_, että sinä ehkä tulisit perässä,\nhuolimatta siitä, mitä minä sanoin!\"\n\n\"Se ajatus osottaa, että sinä ymmärrät minua, Melissy\", Jim vastasi\nvakavasti. \"Ja mitäpä nyt koko jutusta, ellet ole _liiaksi_ väsynyt?\nVoi tyttö parka, se oli minulle kova isku, kun tulin tienhaaraan ja\nnäin, mitä oli tapahtunut, ja kaikki tavarasi lumessa, ja sinun raukan\npienet jälkesi County Linea kohti ponnistelemassa. En elämässäni soisi\ntuntevani sitä toista kertaa.\"\n\nMelissa ei ollut huomaavinaan, kuinka hänen äänensä vapisi\nliikutuksesta, vaan alkoi kiireen kaupalla kertoa seikkailuaan.\n\n\"Ja kaiken kaikkiaan\", hän lopetti, \"hän _olisi_ voinut minut tappaa\nollakseen varmempi, ettei häntä takaa ajettaisi, Jim! Meidän täytyy\nmuistaa tämä hänen puolustuksekseen Niin että oikeastaan minä soisin,\nettä hän ennättäisi hyvään matkaan edelle. Minä en tahtoisi, että hänen\ntäytyisi ajatella mitään menettäneensä, kun laski minut menemään.\" Jim\nnauroi.\n\n\"Sinä toden totta tahdot olla oikeamielinen kaikille, Melissy! No\nhyvä, ainoa keino on, että kotiin tullessasi olet olevinasi liian\nuninen mitään kertoaksesi. Ja minä lupaan, etten puhu siitä mitään,\nennenkuin palaan takaisin arkkuinesi ja muine tavaroinesi. Niin\nhän ennättää kulkea kauemmaksi. Ja siinä sitten luullakseni onkin\nkaikki, mitä voimme hänen puolestaan tehdä.\" Ison harmaan jykevänä\nkyntäessä lumikinoksia matkalla kotiin päin Melissa tunsi itsensä niin\nonnelliseksi, että hän pian uudelleen vaipui uneen. Huomatessaan hänen\nhorjahtavan joka kerran, kun reki kallisteli, Jim kiersi vasemman\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään, ja\nhänestä tuntui, että matka päättyisi aivan liian sukkelaan. Melissa\nnukkui tunnin verran. Aamunkoiton alkaessa raottaa edellisiä ilmoja ja\nmetsän väistyessä, County Linen uloimpien asumuksien tullessa näkyviin,\nhän heräsi. Huomatessaan, miten hän oli nukkunut, hän kohosi hyvin\nsuoraksi istumaan ja käänsi pois kasvonsa sen verran, että Jim juuri\nsaattoi huomata tumman punan, joka levisi ylös hänen ohimoihinsa saakka.\n\n\"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun _täytyi_ pitää\nkiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää\nsinusta _aina_ huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?\"\n\nMelissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi\nhiljaisella äänellä:\n\n\"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme\nmelkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?\"\n\n\"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!\" Jim vastasi. \"On yksi hyvin selvä\nkeino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin.\"\n\nMelissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin\nvakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut\nvähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän\nonnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:\n\n\"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun _jälkeen_,\nJim, niin minä -- minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen\nkuin itse haluat.\"\n\n\"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!\" vastasi Jim. Ja\nkulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.\n\n\n\n"]