Jokikylän pojat Turun koulussa

JOKIKYLÄN POJAT TURUN KOULUSSA

Kirj.

Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]

Jyväskylässä, K.J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

I.

Eksyksissä. Kun Klemolan Reino ja Kukolan Antti tekivät tuiman päätöksen

   ruveta puhumaan ruotsia.

Kissat ja rotat. Kun Vaito Vansenista piti tulla suurpuhuja. Siikajoen taistelu. Hiihtoretki. Leskikeisarinnan syntymäpäivänä. Paraati. Kotiin joululomalle.

II.

Plevnan valloitus. Suuri sovintojuhla. "Valoon"-seuran syntysanat. Kauppa-Eveliinan vierailu. "Valoon"-seuran ensi kokous. Maanpakolaisia saattamassa. Logiikka hoi! Vappu ja sotaleikki Ruissalossa. Urheilukilpailut. Kesälomalle. Kesäinen kotiseutu.

I.

EKSYKSISSÄ.

Eräänä hämärtyvänä syyskuun iltana asteli kaksi vakavanaamaista maaseudun poikaa vanhassa Turussa Linnankatua pitkin kirkkosiltaa kohti.

Tulet sytytettiin jo useiden kauppojen ikkunoissa. Monen moninaiset helyt ja rihkamat siellä kimaltelivat kirkkaassa sähkövalossa, niin että ihan päätä alkoi huimata tuota komeutta katsellessa. Kaikkialta suurista kivitaloista ja liikehuoneustojen ikkunoista tulvi valoa ja lämpöä, mutta kadulla sitävastoin kävi kylmä syksyinen viima. Mereltä tullen se suhahteli myrskyä ennustaen ja kiiruhti pilvien taajaa, levollista lentoa itää kohti.

Kertomuksemme sankarit, jotka paraikaa saapuivat siihen kohtaan, missä Linnankatu ja Rantakatu yhtyvät, ja seisahtuivat siihen hetkiseksi aprikoimaan, olivat, kuten jo sanottu maaseudun poikia, jotka sattuma, sanokaamme onnellinen sattuma oli johtanut opin teille. Heidän kotinsa olivat reheviä maalaistaloja Varsinais-Suomen sydämessä, leveiden viljavainioiden liepeillä, siellä missä syväuomaiset virrat tyyninä valuvat rantaseudun halki kohti meren hyrskyäviä ulapoita.

Jokikylän pojat Reino Klemola ja Antti Kukola astelivat hattu syvälle päähän painettuna ja pitkissä housuissaan, mitkä auttamattomasti ilmaisivat heidän maalaisuutensa, Aura-joen korkeata rantaa pitkin Kirkkosillalle ja jatkoivat tyynesti matkaansa joen yli Tuomiokirkon rehevään puistoon, missä suunnattomien saarnien ja vaahterain lehdet jo olivat osaksi syksyn kellastamia.

Reino vetäisi kauluksensa pystyyn ja pisti kädet syvälle takin taskuihin, aivan kuin varustautuen astelemaan vielä pitkät taipaleet.

Pojat olivat näet jo kolmannen kerran tänä iltana tulleet Kirkkosillalle. Kun he ensi kerran saapuivat sinne, olivat he täynnä intoa ja katselivat hartaina leveätä jokea kauniine rantoineen. Saapuessaan toisen kerran samaan paikkaan päinvastaiselta suunnalta he tarkastelivat noita samoja näköaloja jo välinpitämättömämmin. Ja nyt he tulivat Kirkkosillalle kolmannen kerran – kerrassaan hämmästyttävä ja ällistyttävä ilmiö Turun vanhassa tapulikaupungissa. Pojat näet saapuivat sillalle nyt aivan vasten tahtoaan. He olisivat menneet melkein minne muualle tahansa, mutta he tulivat kun tulivatkin ikäänkuin pakosta Kirkkosillalle. He olivat auttamattomasti eksyneet Turun sokkeloiseen katuverkkoon ja miten ikinä he kiertelivät ja kaartelivatkin, taas he tulivat jokirantaan ja saivat ruveta hakemaan ylimenopaikkaa. Siinä ei auttanut kerrassaan mikään.

Asia ei vielä olisi ollut niin hirveän huonolla tolalla, elleivät toverukset olisi kumpikin itsetietoisina vakuutelleet toisilleen, että he kyllä osaavat Turussa jo mennä mihin sopukkaan tahansa, osaavatpa tulla sieltä uloskin ja kaikkein helpoin asia maailmassa oli muka mennä Käsityöläiskadun n:oon 23, missä pojat asuivat vahtimestari Söökreenin kadunpuoleisessa kulmakamarissa.

Tämän olivat pojat jo kaksi tuntia sitten vakuutelleet toisilleen ja tärkeintä asiassa oli, että he silloin, se on kello 1/2 5 ip. itse todella uskoivat vakuutuksiinsa. Kun he sitten siinä kello 1/2 6 ajoissa saapuivat toisen kerran Kirkkosillalle katseltuaan Brahen ja Porthanin patsaat, jotka kerta kerralta vain yhä enemmän kiinnittivät heidän mieltänsä, oli kumpikin päässyt niin paljon selville asiantuntemuksestaan, etteivät he omaan itseensä enää luottaneet laisinkaan.

Mutta he luottivat kumpikin vielä toinen toiseensa ja arvelivat, että kuljetaan tässä nyt vielä, minne kuljetaan. Mikäpä hätä tässä on kävellessä. On sitä kävelty ennenkin ja paljon pitempiäkin matkoja, jos oikein kulkemisesta puhutaan.

Antti arveli, että kai mar' tuon Reinon täytyy osata kotiin, koska se kävelee noin perin itsetyytyväisenä, ilman rauhattomuuden värettäkään sileällä pojannaamallaan. Mutta, jos se poika saa tietää, että minä en ole selvillä kotitiestä, ei se hinnalla eikä millään jaksa pitää suutaan kiinni siellä kotipuolessa. Ainakin se kertoo asian lukkarin Vaidolle ja jos Vaito kerran tietää jonkin asian, on se seuraavana päivänä koko Jokikylän tiedossa ja sopivassa tilaisuudessa pojat kyllä muistavat virnistellä asian johdosta.

Reino ajatteli Antista aivan samalla tavalla. Jos kävisi ilmi, ettei hän osannut Turussa Kirkkosillalta kotiinsa, niin ymmärtäähän sen, ellei nyt ole aivan pöhkö päästään ja järki vialla, että Antti pälpättää sen heti joululomalle päästyään ainakin Sairisten Jaskalle. Jaskan luonnon taas tuntee jokainen koiran rakkikin Jokikylässä. Ihan kieli pitkällään se poika juoksisi kertomaan tuota muka kummaakin asiaa Epalle. Epa kertoisi sen Anssulle ja pian kait siitä laitettaisiin erityinen pykälä tien risteyksessä olevaan ilmotustauluun.

Ei pojat, pikkuruikkuiset kaimakullat! Ei puhuta mitään. Kävellään, kävellään ja katsotaan, eikö tuolle Antille jo pian ala tulla hätä kotiinpäin ja siinä samassahan, päätteli Reino, minäkin tulen Antin rinnalla Käsityöläiskadulle asti.

Kolmannen kerran Kirkkosillalle saavuttuaan pojat tulivat apealle mielelle. Synkänpuoleinen epäily hiipi heidän mieleensä.

– Ei se taida tuo Antti-pahanen olla tiestä sen paremmin selvillä kuin minäkään, ajatteli Reino.

Antti, kumma kyllä, hautoi lähimmäisestään yhtä huonoja ajatuksia.

– Ei näy tuo Reinon-räpäkkäkään nyt pääsevän puusta petäjään, vaikka se muuten kyllä aina on konstejaan keksimässä ensimäisenä miehenä.

Pojat olivat vihaisia toisilleen. Heidän tietysti olisi pitänyt kummankin olla vihainen itselleen, mutta Reino ja Antti olivat sikäli kohteliaita nuorukaisia, etteivät he tahtoneet lausua itsestään mitään huonoja arvosteluja, vaan aina jalomielisesti antoivat anteeksi omat tyhmyytensä.

Äänettöminä marssivat miehet kolmannen kerran Kirkkosillan yli. He katselivat korkeuteen, missä Tuomiokirkon torni ikäänkuin häipyi tummaan, tähdillä pilkoitettuun taivaan kupuun. Oli siinä katselemista kolmenkin kerran varalta. Yhä suuripiirteisemmältä ja juhlallisemmalta vain näytti tuo ikivanha temppeli, mitä useammin sen näki ja mitä kauemmin sitä katseli. Ilman sitä ei Turku olisikaan ollut tuo vanha, runollinen Auran kaupunki, millaisena sen jokainen koulupoika muistaa elämän ikänsä. Pojat tulivat jälleen Brahen patsaalle ja pysähtyivät siihen.

– Siinä sitten on se Ber-Prahe! koetti Antti alottaa puheen. Kuten suomalainen ainakin hän yrittäessään lausua samassa sanayhtymässä p- ja b-kirjaimet pani ne väärään järjestykseen auttamattomasti.

– Siinähän se on ollut koko iltapäivän, vastasi Reino nyrpeästi.

Antti katseli vinosti toveriinsa ikäänkuin tunnustellakseen, puhuiko se mies ilkeyttään vai tyhmyyttään.

– Et sinä taida tietää edes, mikä Ber-Prahe on ollutkaan.

– Yksinkös sinä luulet tuntevasi nämä Turun puolen paikat?

– Tämä se vasta on suuri herra ollutkin, jatkoi Antti.

– Ja tehnyt paljon.

– Ilmankos ne ovat sille muistopatsaan rakentaneet.

– Niin, eipähän niitä tuommoisia patsaitakaan kuuluta ihan lystin päiten rakennettavan.

– Juu. Se oli sitten kerrassaan hieno mies tuo Prahe! leveili Antti tiedoillaan. Söökreenska oli näet Antille eräänä iltana kertonut jotakin Brahesta ja Porthanista, mutta Antilla oli silloin ollut kova koti-ikävä, niin että oppi oli mennyt yhdestä korvasta sisään ja tullut toisesta ulos. Mutta kun se asia nyt kerran, vaikkapa vain hetken verran oli ollut hänen päässään, ei Antti nähnyt olevan mitään syytä esiintyä tietämättömänä ja vaatimattomana.

– Hieno mies, hieno mies, puheli hän.

– Ja viisas mies! vastata paukautti Reino varmalla äänellä.

Antti hiukan hämmästyi. Olisikohan se Söökreenska jo kerinnyt kielimään niistä asioista tuolle Reinollekin, hän mietti ja päätti jatkaa keskustelua.

– Kyllä sillä pojalla oli lujat meiningit ennen vanhaan.

– Eiks' se ollu kova tappelemaan kans? kysyi Reino, jonka mielikuvitus alkoi jo liidellä rohkeammin.

– Oli, kuinkas sitten se kova tappelemaan, tuumasi Antti. Asia oli hänen mielestään aivan selvä, sillä eivät suinkaan nämä turkulaiset niin hulluja mahtaneet olla, että laittavat patsaita ämmämäisille miehille.

– On sillä pojalla vain sapelikin tallella.

– Ja komiasti se seisoo, niinkuin virstantolppa maantien varrella.

– Mutta ajatteleppas, että se seisoisi keskellä maantietä siellä Jokikylän sillan korvassa ja olisi elävä, niin väistää saisivat niin Lumperit kuin Viilmannitkin.

– Väistää kai ne saisivat, eikä niillä taitaisi olla paljon pälpättämistä.

– Mutta lukkari ei sentään antaisi perään, on se Vanseeni niin mahtava mies.

– Riita siinä taitaisi tulla.

– No ihan selvä riita siinä tulisi.

– Eikä kumpikaan antaisi perään.

– Kyllähän lukkari aina tiensä pitäisi.

– Ja Ber-Prahe pitäisi myöskin.

– Mutta lukkari käskisi sen painimaan kanssaan, arveli Antti.

Kun Antti näytti ryhtyvän lukkaria puolustamaan, päätti Reino asettua Brahe-herran puolelle ja vastasi:

– Luuletko sinä että Ber-Prahe viitsisi ruveta painimaan. Sapelilla se poika vetelisi.

Antti ällistyi ja vaikeni hetkeksi, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät tulista kiirettä pitkin jokirantaa ja hakivat aseita lukkari Vansenin käteen Brahe-herran sapelin vastimiksi.

– Juu, juu – – vetelisi sapelilla – – – kyllä mar – – veteleisi sapelilla, Antti puheli itsekseen, mutta sitten hän muisti, että Kukolan ladon alla oli heinänseipäitä ja siitäkös Antti riemastui.

– Kyllä mar, miksei vetelisi sapelilla, hän jatkoi puhettaan, mutta luuletkos, että lukkari jäisi siihen paikkaan vain silmiään pyörittelemään. Siellähän on heinäseipäitä, siellä meidän ladon alla ja minä panen vaikka pääni pantiksi, että lukkari kiskaisisi sieltä ensimäisen seipään ja pistäisi sen terävällä kärjellä. Se on ihan varma asia.

– Mutta milläs hän ehtisi seipäitä hakemaan, kun Ber-Prahe-poika huitelisi miekallaan ympäri korvia. Ja kun lukkari sitten kumartuisi sinne ladon alle, niin saisi hän sapelista sellaisen kumauksen takapuoleensa, ettei enää nousisi.

Anttia harmitti kamalasti tällainen asiain kehitys, mutta Reinon väitteet tuntuivat sangen luonnollisilta, sillä olihan Brahella sapeli kourassaan jo heti tappelun alussa, kun taas lukkari tuli rantatörmältä ihan paljain käsin. Kukolan ladolle taas oli matkaa viitisenkymmentä metriä.

Vielä ei Antti kuitenkaan antanut perään, vaan päätti jatkaa väittelyä.

– No en minä nyt ihan varmasti mene väittämään, mutta niin minä vain luulen, että lukkari Jokikylässä tien pitäisi.

Silloin Reino iski suoraan naulan päähän.

– Onkos sinun mielestäsi lukkarille rakennettu muistopatsasta. Minun tietääkseni ei siitä ole ollut koskaan puhettakaan, mutta Ber-Prahella on tuossa patsas ja komea patsas onkin. Sano sinä lukkarista, mitä tahdot, mutta Ber-Prahe on sittenkin parempi mies, kun sillä kerran on patsas.

Se naula veti. Antti hölmistyi aivan täydelleen. Hän koetti kylläkin höpistä vielä jotain siitä, että eläville ihmisille ei patsaita rakennetakaan, mutta Reino asteli jo Uudenmaankatua kohti alkaakseen jälleen harhailuretken, jonka päämääränä oli etsiä Käsityöläiskadun numeroa 23 ja Söökreenin rauhallista kulmakamaria.

Uudenmaankadun mäki kohosi korkealle peittäen näköalan. Sen kiipeäminen tuntui sangen toivottomalta. Olihan kyllä mäki Käsityöläiskadullakin, mutta ei se ollut tuon näköinenkään mäki. Epäröiden kulki Reino eteenpäin ja viivytellen perässä.

Reino pysähtyi. Hän oli nyt aivan epätoivon partaalla ja päätti antaa asialle pikaisen ratkaisun. Ainakin täytyi saada ilmi, oliko Antti paremmin selvillä ilmansuunnista ja katujen kiemuroista kuin hän.

– Jokohan lähdettäisiin kotiin? hän kysäsi.

Anttikos riemastui. Hän katseli Reinoa kuin pelastavaa enkeliä.

– Mennään, mennään. Täällähän alkaa jo tulla kylmäkin.

– No, mitäs sitten muuta kuin lähdetään.

– Lähdetään vain.

Pojat kääntyivät ympäri, nenät sillalle päin.

– Eikö mennä jo, heti paikalla! ehdotti Reino.

– No jo minä olen valmis lähtemään.

Reino alkoi nyt olla aivan varma siitä, että Antilla ei ollut aavistustakaan kotitiestä.

– Mitä sinä siinä oikein tirkistelet oikealle ja vasemmalle? hän kysäsi.

– Katselen tässä vain, mistä lyhin tie menisi Käsityöläiskadulle.

– Lyhin tie, toisti Reino. Ei sillä nyt niin väliä ole vaikka tehtäisiinkin pieni kierros, jos sinua haluttaa vielä kuljeskella.

– Näytäppäs sinä suorin tie, ehdotti Antti.

– Näytä sinä edes väärä tie, vastasi Reino.

Pojat riemuitsivat molemmat. Nyt oli totuus paljastunut. Kumpikaan ei osannut kotiin. Nyt ei enää ollut mitään pelättävissä, vaikka tunnustikin olevansa eksyksissä. Yhteisvoimin taas oli helpompi löytää kotiin. Olivathan he Jokikylän metsissä eksyneet kymmenet kerrat, mutta aina oli yhteisvoimin keksitty keino päästä pälkähästä. Miksei nytkin. Sillä mitäpä oli Turku verrattuna heidän kotipitäjäänsä. Jokikylän taloissa oli puhdasta viljavainiota lähes yhtäpaljon kuin koko Turun pinta-ala.

Silloin Reino äkkäsi sivullaan hirvittävän korkeat portaat. Pienen kujan päästä ne alkoivat nousta ja kohosivatkin ihan päätä pyörryttävään korkeuteen.

– Hei! hän huudahti. Noustaan tuonne mäelle. Se on korkeammalla kuin talojen katot ja puiden latvat. Sieltähän näkyy koko kaupunki ympäristöineen päivineen.

Reinon mielestä ei mikään voinut olla yksinkertaisempaa kuin kiivetä vuorelle ja sieltä etsiä Käsityöläiskadun n:o 23, kurkistaa virnistää suoraan sisälle Söökreenin kulmakamarin ikkunasta. Vuorille ja puunlatvoihin he olivat ennenkin kiipeilleet metsissä kulkiessaan. Kuin oravat he olivat oksilla kiikkuneet ja sieltä korkeuksista määränneet kulkusuuntansa.

Pojat kipusivat juoksujalkaa nelisenkymmentä askelta, hengästyivät sitten ja hiljensivät vauhtiaan. Mitä korkeammalle he tulivat, sitä laajemmiksi kävivät näköalat. Turun kaupungin talot ja kadut astuivat kuin loihdittuina esille nähtäviksi, sitten kokonaiset korttelikunnat, puistot, torit ja kirkot. Jo näkyi pitkin pituuttaan loivassa kaaressa virtaava Aura-joki. Mutta kaikkein mahtavin oli syysillan hämärässä tummaa taivaslakea vasten kohoava Tuomiokirkon torni. Se yksinään oli todella suuri, vertaamaton ja voittamaton. Kaikki mahtavimmat rakennuksetkin vetäytyivät sen ympärille, sen valtavaan varjoon kuin suojaa anoen.

Pojat nousivat yhä korkeammalle. Mäen huipulla kohosi mahtava, pyöreällä tornilla varustettu rakennus ja sen ympärille istutetuissa puistikoissa kulki siroja polkuja ristiin rastiin. Vuori oli kaunis.

Nyt oli Turun kaupunki kuin levälleen asetettuna alhaalla poikien jalkain juuressa. Ihmetellen katselivat siinä saloseudun pojat edessään leviävää komeutta, rakennusrivejä ja syttyviä valoja. Kaukana vasemmalla kimelsi meren lahti ja sen rannalla maiseman toisena komeana keskusmerkkinä Turun valkea linna.

Näky lumosi pojat. He seisoivat siinä kauan aivan sanattomina katsellen eteensä avautuvaa maisemaa ja kuunnellen kaukaista jyrinää, minkä sadat yhtaikaa liikkeessä olevat rattaat ja tehtaitten pyörivät koneet synnyttivät. Kaupungin reunoilla kohosi siellä täällä korkeita hoikkia tehtaanpiippuja taivasrantaa vastaan ja useat niistä tupruttivat vielä illalla ilmoille mustan savupatsaan, joka mennessään tuulen mukana itään päin vähitellen laajeni ja hajaantui pilviin.

– Onpa se komea kylä tuo Turku! puhkesi vihdoin Reino ihaillen puhumaan.

Antti myönsi, mutta väitti olevan vieläkin suurempia kaupunkeja Suomessakin.

– Ne ovat jo liian suuria. Minusta tässä Turussa on noin kohtalainen suuruus. Se on sellainen, millaisen kaupungin pitääkin olla.

– Eikä niistä liian suurista kaupungeista ole mihinkään, vastasi Antti ja huokasi ajatellessaan, että kun he jo Turussakin eksyvät, niin miten hullusti suuremmissa kaupungeissa mahtaisi käydäkään.

Mereltä puhaltava viima viilensi vihdoin poikien ihailua ja muistutti kylmästä todellisuudesta. Heidän mieleensä vilahti taas Söökreenin valoisa kulmakamari, ja sen nurkassa oleva valkea kaakeliuuni, jonka perässä iltasin räiskähteli iloinen tuli.

– Katsotaanpa sitten, missä se Käsityöläiskatu mennä vilkuttaa, ehdotti jo Reino.

Antti enemmän asiallisena miehenä oli jo jonkun aikaa koettanut etsiä sitä katujen sekamelskasta löytämättä kuitenkaan edes pikkuriikkistä tuntomerkkiäkään.

– Tuossa nyt on ensin joki, hän alotti laskelmansa. Lähdetäänpä siitä.

Pojat tirkistelivät kattorivejä jokirannasta lähtien, mutta mitään mikä olisi muistuttanut Käsityöläiskatua tai Söökreenin rakennusta, ei löytynyt hakemallakaan. Toiset katot kylläkin olivat mustempia kuin toiset, jotkut olivat vinojakin, siellä oli sekaisin suuria ja pieniä, korkeita ja matalia kattoja ja niiden lomista pisteli ilmeille puiden latvoja kautta koko kaupungin. Joka pihassa näytti olevan oma puistikkonsa. Ja keskellä kimalteli monen moninaisissa värivivahteissa Aura-joki kuvastaen rantojensa tummia kivitaloja ja niiden valaistuja ikkunoita.

– Metsä näyttää olevan aivan toista, huokasi Reino. Siellä kun kiipeää puun latvaan, niin ainakin kirkon tornin näkee jokapaikasta ja kun kerran on keksinyt kirkon, silloin osaa kylään ja kotiin jo monta tietä.

– Onhan tuossakin kirkko.

– Mutta sen mukaan minä en löydä muuta paikkaa kuin tuon Aningaisten mäen, mistä me tulimme kaupunkiin.

Pojat käänsivät avuttomat katseensa pohjoista kohti. Siellä kaupungin kohdalla säihkyvän valomeren takana kaareutui tumma taivas; syyspimeä peitti siellä maat ja mantereet. Mutta juuri tuolla kaukana tumman, synkän taivaan alla oli heidän kotikylänsä – Jokikylä. Siellä oli kotiseutu saavuttamattomissa, ja tuulen huminassa pojat luulivat kuulevansa sieltä salomaiden salaisia kutsuja:

– Tulkaa takaisin te maaseudun pojat. Täällä ovat teidän kotikylänne harmaat talot, teidän metsänne, vaarojenne rinteet. Tulkaa tänne te Jokikylän pojat, salomaiden kasvatit. Täällä kaukana pohjan tähtitaivaan alla on teidän kotimaanne. Siellä kaupungin loisto häikäisee teidät. Vieraita, ikivieraita te olette siellä, kuin juurettomat puut kylmässä maaperässä. Ei teitä siellä tunneta, eikä rakasteta. Lämminkin on siellä kylmää, makea karvasta, hyvyyskin petosta ja töykeyttä.

Mutta täällä salojen takana teitä odotetaan, kaivataan ja itketään. Joka silmässä on täällä lämmin tuike, kädenpuristuksessa uskollisuuden vakuutus, täällä sanat soivat kuin säveleet ja puhe on vilpitön ja rehellinen. Onhan täällä teidän synnyinseutunne ja lapsuutenne kultaiset leikkitantereet.

Pojat höristivät korviaan ja kuuntelivat sykkivin sydämin. Ja pohjoisella taivaalla pilvien lomiss; kimalteli ihmeen suuria ja ihania tähtiä.

Jokikylän poikien jäseniä poltti. He muistelivat kotejaan, missä saunat höyrysivät ja lauantai-iltana muutettiin uudet kuusenhavut portaitten eteen. Heissä heräsi voimakas halu lähteä juoksemaan pimeän helmaan tuosta Tuomiokirkon ohitse Aningaisten tulliin, mistä he olivat tähän vieraaseen kaupunkiin tulleetkin, taivaltaa yön selkään yli maiden ja mantereiden – Jokikylän valoja kohti. Ehkäpä he jo aamun sarastaessa olisivat perillä ja kohtaisivat isänsä ja äitinsä – niin isänsä ja äitinsä, mutta kyyneleet silmissä ja syvästi pettyneinä katsomassa karkureita tuhlaajapoikia, jotka eivät täyttäneetkään vanhempainsa sykkivin rinnoin ja kyyneleitä vuodattaen rakennettuja tulevaisuuden toiveita.

– Ei käy laatuun! tuumasivat pojat purren hampaansa lujasti yhteen. Ei auta! Koulu on käytävä. Koko Jokikylähän muuten heitä nauraisi. Vasta kun koulu on kunnialla käyty, vasta silloin he saattoivat palata. He eivät tahtoneet olla tuhlaajapoikia, sillä he olivat vanhempainsa toivo, joka ei saanut joutua hukkaan. He olivat Kukolan ja Klemolan sukua, jotka aina olivat olleet uskollista ja luotettavaa väkeä ja kestäneet nurkumatta kohtalonsa.

Reino ja Antti lähtivät taas taivaltamaan kaupunkia kohti. He valitsivat yhden noista monista Vartiavuorella risteilevistä teistä ja kuljettuaan erään alangon yli he tulivat uudelle mäen töyräälle, mistä aivan edessään näkivät pienen pienoisen huvittavan pikkukaupungin harmaine, sinisine ja punertavine taloineen. Niin niissä oli portit kuin paremmissakin taloissa ja oikein lasi-ikkunat. Kadut tuossa pikkukaupungissa olivat mutkikkaat ja aivan naurettavan kapeat.

Näky oli pojista suorastaan huvittava. He koettivat ajatella, mitä ihmeen pikkuihmisiä täällä Turun takakulmilla mahtoi asua, sillä poikien mielestä noiden ihmisten täytyi olla tavallista pienempää kansaa, koska kerran heidän asuntonsakin olivat niin mitättömän pieniä kaupungin muihin rakennuksiin verrattuina.

– Antti, Antti! Täällä asuu kääpiöitä! huudahti Reino innoissaan.

– Taikka lilliputteja, arvaili Antti. Mennäänpä tarkastelemaan niitä.

– Tämä vasta onkin kiva paikka Turun kaupungissa, intoili Reino.

He saapuivat nyt lähimmälle portille ja avasivat sen varovaisesti. Jokikylän pojat olivat tottuneet keskinäisissä kahakoissaan noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, milloin liikuttiin tuntemattomilla seikkailutantereilla. Eivätkä sitäpaitsi lilliputitkaan olleet mitään halveksuttavia vastustajia, kuten Gulliverin kohtalo selvästi todisti.

Pihalla näytti vallitsevan syvä rauha ja Reino pujahti sisälle. Antti tuli perässä ja molemmat pojat livahtivat läheisen katoksen alle, siellä säilytettävien issikanrattaitten varjoon. Nyt olivat Jokikylän pojat elementissään. Kuten ennen tuhannet kerrat, he olivat taas tiedusteluretkellä ja he jos kukaan olivat tottuneet kiertelemään ja kaartelemaan pitkin rakennusrivejä.

Hiljaa kuin hiiret he seisoivat hetken katse jännitettynä tarkastellen pihamaata. Olivatpa tuon kylän asukkaat nyt ketä tahansa, pojat päättivät nimittää kylää lilliputtikyläksi. Sitten he lähtivät aidanviertä pitkin erään lautakasan taitse hiipimään porstuaa kohti. Porstuan ovi oli auki ja Reino livahti pian kuin lintu sen taa. Taas oltiin hetkinen hiljaa. Mitään ei kuulunut. Lilliputteja ei näkynyt laisinkaan.

Reino kurkisti porstuasta sisään ja vihelsi hiljaa Antille, joka ryömi rakennuksen vieritse ja yhdellä syöksyllä oli porstuassa. Reino seurasi rivakasti perässä. Porstuassa oli sankoja ja saaveja, jotka pojista tuntuivat aluksi hämmästyttävän isoilta, mutta kun niitä oikein tarkasti – niin kyllä – – – kyllä ne sentään taisivat olla – – ja olivatkin aika pieniä, koko joukon pienempiä kuin aikaihmisten astiat.

Oven takaa kuului hiljaista hyräilyä. Siellä siis oli elävä lilliputti hääräilemässä. Kaikkia merkillisiä sitä heidänkin Jokikylän poikakloppien piti näkemän ennen kuolemaansa, kun kääpiöitä ja ties vaikka olisivatkin todella jotain lilliputtien kaukaisia sukulaisia.

Pojat painoivat korvansa ovea vastaan ja kuuntelivat. Salaperäinen hyräily yhä jatkui ja jonkinlaista työn helskettäkin, astioiden liikuttamista y.m. sieltä kuului. Reino koetti kurkistaa avaimen reiästä sisälle, mutta sieltä kuulsi vain himmeätä lampun valoa.

Silloin porstua äkkiä pimeni. Suuri varjo asettui oven eteen. Pojat vetäytyivät sivulle asettuen kuin jänikset valmiiseen hyppyasentoon. Mutta peräytymistie oli kun olikin nyt suljettu. Ovella seisoi akka, kirjava huivi harteilla. Eikä se ollutkaan mikään lilliputti. Poikien mielestä se näytti suorastaan jättiläiseltä.

Akka taas pysytteli ovella ja muljautteli mustilla silmillään uhkaavasti ympärilleen. Poikien polvet tutisivat.

– Mikä lienee noita-akka ja ihmissyöjä, ajatteli Reino itku kurkussa.

– Ketä te olette? ärjäsi silloin akka käheällä äänellä.

Pojat eivät kauhuissaan saaneet sanaa suustaan, mutta sitä nopeammat olivat heidän liikkeensä. Antti livahti suuren arkun taa. Reino hyppäsi ensin arkulle ja kiipesi sieltä kuin orava katon rajassa olevalle hirrelle. Sieltä he sitten kuin ahdistetut linnut tirkistelivät pelokkain katsein tuota jättiläisakkaa, joka nyt yhä ovella seisoen alkoi huitoa käsillään ja kirkua minkä jaksoi.

Metelin johdosta ovi aukeni ja tuvasta tuli ulos toinen yhtä suuri akka tukka pörröllään ja silmät kauhusta selällään katsomaan, mitä kamalaa menoa siellä porstuassa pidettiin.

– Varkaita! Rosvoja! Ryöväreitä! Aijaijaijaaaa!! kirkui ensiksi tullut akka. Kun tuvasta tuli valoa porstuaan, pani Reino merkille, että tuolla kirkujalla ei ollut muuta kuin kolme hammasta suussa, mutta ääntä siitä lähti sitä enemmän, kun tie oli selvä.

Toinen akkakin yhtyi kirkunaan, mikä nyt ihan raateli poikien korvia. Ovi avattiin selko selälleen, joten suurin osa porstuaa tuli valoisaksi.

Ensin tullut akka sai nyt käsiinsä irtonaisen tuolin jalan ja alkoi sillä sohia pitkin nurkkia poikia tavoitellen, mutta pysytteli samalla tarkasti ovella, etteivät pojat pääsisi siitä livahtamaan tiehensä.

Talon alkuasukas taas tempasi rottingin uunin nurkalta ja nyt alkoi pyttyjen ja arkkujen lomassa ankara ajojahti, jossa Antti paran koko vikkelyys tuli tarpeeseen. Mutta Antti-poika ei saattanutkaan Jokikylää häpeään. Kuin kärppä hän livahti saavien ja arkkujen lomitse nurkasta nurkkaan, ennenkuin kömpelö takaa-ajaja edes ennätti ympäri pyörähtämään. Ja livahtelemista siinä olikin, sillä rottingin iskuja sateli nyt kuin rakeita ympäri huonetta.

– Ei tässä vielä olisi hätääkään, ajatteli Antti, ellei olisi tuota toista akkaa ovella ja teki samalla rohkean hypyn rottinkiakan hameiden alitse vastapäiseen nurkkaan.

Tällä välin oli Reino istunut kuin kukko orrellaan tuntematta kuitenkaan pienintäkään kiekumishalua, sillä hänen mielestään oli niin pienessä porstuassa jo ääntä enemmän kuin tarpeeksi. Akkojen kirkuna jatkui yhä ja rottingin iskuja rapsahteli sinne ja tänne pitkin porstuan mullin mallin olevaa kalustoa. Reino tirkisteli joka haaralle löytääkseen jonkin salaisen reiän, mistä pääsisi livahtamaan pihalle, mutta kun sellaista ei löytynyt, niin hän alkoi hiljaa ja huomaamatta lipua yhä lähemmäksi ovea. Tosin siellä oli tuo perin julmannäköinen otus ovea vartioimassa, mutta siellä oli nyt kerta kaikkiaan ainoa ulosmenopaikka. Muuta tietä ei ollut löydettävissä.

Molemmat akat olivat nyt niin kiintyneet Kukolan Antin takaa-ajoon, että unohtivat kokonaan katonrajaan kätkeytyneen Reinon. Tämä oli pian aivan oven yläpuolella ja olisi voinut ehkä jollakin tavalla livahtaa sen ulkopuolellekin, mutta hän ei voinut eikä edes aikonutkaan jättää Anttia pulaan. Sellainen käytös olisi hänestä ollut sekä epätoverillista että raukkamaista. Nyt hän istui hirrellä oven yläpuolella ja hautoi mietteitä, millä ihmeen ilveillä hän pariksi sekunniksi saisi oviaukon vapaaksi. Enempää aikaa he eivät tarvitseisi livahtaakseen kumpikin ulos avaraan maailmaan.

Silloin juuri näytti Antin asema erittäin ahtaalta. Hän oli näet joutunut vintille vievien portaitten ja seinän rakoon ja rottinkiakka työnsi paraikaa suurta arkkua tuota nurkkausta kohti sulkeakseen vankinsa sinne. Oviaukossa oleva akkakin silloin innoissaan kumartui avustamaan rottinkiakkaa lykkäämällä taas tätä selkäpuolesta eteenpäin.

Silloin Reino teki yhden rohkeammista päätöksistään. Hän kirkasi hurjan sotahuudon ja hyppäsi – suoraan oviaukossa olevan akan selkään.

Tapahtuman vaikutus oli aivan ratkaiseva.

Akka päästi selkäpiitä karmivan hätähuudon, luiskahti ja kaatua muksahti suoraan rottinkiakan selkään, joka lyyhistyi polvilleen ja pudotti aseensa.

– Antti! Antti! Nyt ulos! kirkasi Reino tulipunaisena sekä innosta että pelosta.

Samassa pojat kirmasivat vapaata oviaukkoa kohti, syöksyivät pihalle ja portista ulos kuin tuulispään pyörteet.

Ja jo olikin aika lähteä lipettiin, sillä koko lilliputtikylä näkyi olevan jalkeilla. Kaikkialla avattiin portteja ja ikkunoita ja joka puolelta kuului akkojen kimotus.

Pojat säntäsivät pakoon kuin henkensä kaupalla. Seuraavassa kadunkulmauksessa he livahtivat oikealle, kiipesivät erään aidan yli, juoksivat ulos vieraan pihan portista ja tulivat kun tulivatkin pois koko lilliputtikylästä oikealle Turun kadulle, missä kaikki, kuten arvokkaassa kaupungissa ainakin, oli rauhallista.

Pojat olivat vielä kuitenkin aivan kalpeita pelosta ja jännityksestä. He riensivät nopeasti niska kyyryssä eteenpäin ja vilkuilivat tuon tuostakin taakseen. Kun mitään erikoista kuitenkaan ei kuulunut, alkoivat heidän sydämensä sykkiä rauhallisemmin ja he hiljensivät vauhtiaan.

Kauan he kuitenkin vielä puhuivat vain kuiskaten ja poikkesivat yhä uusille kaduille johtaakseen takaa-ajajat, jos sellaisia olisi heidän peräänsä lähtenyt, harhaan.

Kaupungilla sytytettiin jo katulyhtyjä. Pojat olivat nyt aivan sekaisin ilmansuunnista. Eräällä muita valoisammalla kadulla he tapasivat ihmisiä ja päättivät vastaantulijoilta kysyä tietä kotiinsa. Eräs hienosti puettu rouvasihminen sattuikin samassa juuri heidän kohdallaan astumaan komeasta paraatiovesta kadulle. Reino kääntyi heti rouvaa kohti sanoen:

– Hyvää päivää.

Rouva seisahtui, veti hyvältä tuoksahtavaa hansikasta käteensä, katseli sitten hetken sekä oikealle että vasemmalle ikäänkuin ajatellen, mihin päin olisi hauskinta lähteä, mutta Reinoa hän ei ollut edes huomaavinaankaan.

– Hyvää päivää, pruukataan sanoa! jatkoi Reino puhettaan. Mihinkähän päin tästä mahtaa olla Käsityöläiskatu?

Rouva katsahti Reinoa suurin säteilevin silmin, joiden yläpuolella, hienolla valkealla iholla sysimustat kulmakarvat muodostivat korkean kaaren. Sitten noihin tummiin silmiin tuli' kärsimätön ilme. Niiden omistajatar kohautti oikullisesti olkapäitään, kääntyi kuin vaivautuneena pois vastaten:

– Jag förstår inte finska.

Sitten tuo hieno nainen jatkoi matkaansa.

– Kuulitko sinä, mitä se sanoi? kysyi Antti,

– Ei se mitään sanonut; se vain pihisi pikkusen, arveli Reino.

– Se oli ruotsalainen, eikä se ymmärrä Jokikylän kieltä.

– No ei sitä silti tarvitseisi tuolla lailla keikutella, selitti Reino syvästi loukkaantuneena, matkien naisen olkapäiden kohotusta. Saisi sitä ihmisten kanssa mukavammastikin asiat selviksi.

Yhä synkistyvin mielin pojat astelivat eteenpäin. Vihdoin heitä vastaan tuli yksinkertaisesti puettu työmies kantaen puutaakkaa olkapäillään.

– Kysytäänpä tuolta. Tuo on ihan ihmisen tai tuommoisen maalaisen näköinen.

Reino pysäytti miehen ja sanoi.

– Hyvää päivää isäntä.

– Päivää, päivää, mihes toise jäivä! vastasi mies.

– Saanks' mää kyssyy, kuin täst paikast Käsityäläiskarul pääse?

– Oletteks te maalaissi sit?

– Olem oikke, maalaissi kuissit!

– Jassoo, no tulkka ny fölis, mää mene kans simp päi.

Pojat astelivat hetken vaieten ukon rinnalla. Mieskään ei näyttänyt olevan puhetuulella.

– Eiks' me jo pian ol siäl Käsityäläiskarul? kysäsi Reino kärsimättömänä.

Mies seisahtui ja katseli poikaa kummastuneena vastaten:

– Em me viäl ollenkka eres täl pual jokkiika ol.

Sitten hän taas jatkoi kävelyään ja seurue saapui nyt Kaskenkadun ahteeseen, sieltä Kivisillalle ja edelleen joen yli Aurakadulle. Kun he saapuivat Venäjän Kirkkokadun kulmaan, jätti mies pojat jälleen oman onnensa nojaan ja käski mennä suoraa tietä siksi kunnes tulevat Käsityöläiskadulle.

Pojat kiittivät neuvosta ja alkoivat tallustella eteenpäin mieli yhä alakuloisena, sillä he eivät enää laisinkaan luottaneet itseensä. Mutta äkkiä heidän sydämensä sykähti riemusta. Eräässä kadunkulmassa olevasta kilvestä näkyi jo pitkän matkan päähän kirjoitus "Käsityöläiskatu".

Pojat pistivät juoksuksi, pysähtyivät kadunkulmaan ja alkoivat tarkastella ympäristöä. Vähitellen kuin sumu selvisi heidän ympärillään. Tuossa oli tuttu paikka ja tuossa, Jumalan kiitos, suuri kyltti, jonka kirjoitusta he olivat kymmenet kerrat tankkailleet. Läheisen lyhdyn valossa siinä kimalteli:

VÄKIJUOMAIN KAUPPA. Karl Hackman.

Siinä tuokiossa oli koko seutu ihan tuttua. Kaikki selvisi. Reinosta ja Antista tuntui ikäänkuin he yht'äkkiä olisivat astuneet pimeästä kellarista kirkkaaseen päivänvaloon. Ihan tuntui ruumista horjuttavan, kun jälleen hoksasi kaikki tutut paikat.

Nyt oli helppo löytää kotiin ja loppumatkalla alkoi taas puhekin luistaa.

– Mikä merkillinen paikka se lilliputtikylä mahtoi olla? alotti Reino puheen.

Sitä seikkaa oli Anttikin jo monta kertaa matkan varrella miettinyt, mutta häntä oli ikäänkuin hiukan hävettänyt puhua siitä asiasta.

– Selvä siitä sittenkin täytyy vielä ottaa, hän vastasi.

– Taitaa Söökreenska tietää.

– Mutta ne akat olivat siellä ihan kamalan isoja.

– Ja pahasisuisia, niinkuin muuallakin.

– Niin, kyllähän ne akat ovat merkillisiä vähän jokapaikassa, mutta en minä vielä ennen ole semmoisia akkoja nähnyt.

– Ja kaikkein suurin ihme on, millä kummalla ne mahtuivat asumaan niihin töllinrähjiin.

– Kumma paikka se on koko juttu.

Porstuaan päästyään Reino juoksi pyrynä Söökreenskan puolelle, avasi oven ja astui rohkeasti sisään ihan posket hehkuen uteliaisuudesta ja kymmenkunta kysymystä jo huulillaan pyörimässä. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut ovea auki, kun Söökreenska päästi kimeän hätähuudon.

Reino pysähtyi. Hänen edessään seisoi Söökreenska alushameessaan, käsivarret paljaina peilin edessä ja palvelustyttö kiristeli jotakin ihmeellistä liiviä hänen vyötäröilleen kiskoen kaikin voimin kasvot punaisina kuin keitetty krapu.

– Pois, pois! huusivat he molemmat ja Söökreenska kuului vielä selittelevän kimeällä äänellään:

– Kuis sine simmotte tule sisell. Sinun pite knakka kans!

– Knakka kans! ärjäsi Reino suutuksissaan, astui ulos ja paiskasi oven kiinni, niin että koko rakennus tärähti.

Söökreenskan puolelta kuului voivottelua ja siunaamista. Siellä kuuluttiin puhuvan jotain maankolloista ja "siivistyksen" puutteesta, mutta Reino vain myhähteli itsekseen, istui kakluunin eteen ja otti käteensä ruotsin kirjansa alkaen tankata.

– Boo een holome puur een viskare – een ähviskare – een heh – huiskare – huiskare!

Antti ei kuitenkaan vielä ollut yhtään lukutuulella. Hänen sekä omatuntonsa että sydämensä tuntuivat kumpikin vuoronperään kolkuttelevan. Varsinkin ne näkyivät pitävän tärkeänä asiana tuota käyntiä lilliputtikylässä. Ja siitä syntyi kuin itsestään taas sarja sarjan perään kysymyksiä. Mikä tuo kylä oli? Asuiko siellä miesväkeäkin, eikä ainoastaan akkoja? Mitä siellä nyt paraikaa mahdettiin hommailla ja mitä kylän alkuasukkaat mahtoivat oikein tuumata Jokikylän poikien ilmestymisestä asuntoonsa. Etteivät ne vain lähettäisi salapoliiseja heidän peräänsä. Vihdoin Antti ei enää jaksanut kestää kaikkia noita kysymyksiä yksinään, vaan päätti keventää sydämensä Reinolle, joka taas oli vilkasluontoinen ja näytti yhtä pian voivan unohtaa niin ikävät kuin hauskatkin asiat.

– Reino!

– Boo een holome poor, ei kun puur – – –

– Reino!!

– Puur een hv – hsch – hv – puur een häh?

– Nyt minä tiedän, mitä ihmisiä siinä pikkukylässä asui.

Reino katseli suurin silmin Anttia. Mistä se nyt yhtäkkiä oli sen viisauden keksinyt?

– Etkö tiedä, hän vastasi epäillen.

– Kuule! Muistatko sinä sitä suurta rakennusta ja pyöreätä tornia sen mäen päällä.

– Viskaren heder Vrrranz Prrredik Prrrtriksskikson!

– Kuuletko sinä vai etkö kuule? kysyi Antti nyt loukkaantuneella äänellä.

– Mitä sinä sanot?

– Minä en puhu mitään ennenkuin sinä kuuntelet.

– Vai niin. No sitten minä kuuntelen heti paikalla.

– Muistatko sinä sitä pyöreätornista rakennusta sen korkean mäen laella?

– Muistan oikke.

– Se on jokin vanha herraskartano.

– Taitaapa olla.

– Ja ne pienet rakennukset ovat sen torppia.

– Torppia!?

– Ja ämmät olivat torpparien muijia.

Samassa ovi aukeni ja lukkarin Vaito astui huoneeseen. Tervetulleempaa vierasta eivät pojat olisi voineet odottaa, vaikkakin jo oli perin myöhä. Vaito sai kuulla muutamassa minuutissa poikien koko äskeisen seikkailun pienimpiä yksityiskohtia myöten ja vanhana turkulaisena hän heti ymmärsi asian.

– Te olette käyneet Vartiavuorella ja vanhassa Turussa. Siellä on vielä kappale jälellä entisaikojen Turkua. Sellainen tämä koko kaupunki on ollut aikanaan.

Pojat kuuntelivat ihmetellen Vaidon kertomusta. Kummalta heistä tuntui vain se seikka, että tämä ylpeä ja loistava Turun kaupunki olisi joskus ollut tuollainen musta kylänrähjä, ei paljon Jokikykän mäkituparyhmää parempi. Se ajatus meni kun menikin yli poikien horisontin ja tinkimisen varaahan siinä todellisuudessa olikin.

Raottipa sitten Söökreenskakin poikien kamarin ovea kysellen, mikä hätä sillä Reinolla oikein oli ollut kun se sellaisella hälinällä ja "ilman että knakka på" tulla tupsahti huoneeseen, niin perin sopimattomaan aikaan. Söökreenska arveli Reinon kenties kärsineen vääryyttä hänen puoleltaan, sillä mistäpä tuo yksinkertainen maalaispoika tiesi vielä kaikista "siivistyneen" mailman tavoista. Niitä oppimaanhan hänet oli tänne kouluun pantukin. Söökreenska päätti jollakin tavalla hyvittää asian näyttämällä Reinolle taas armonsa aurinkoa.

– Hyve peive, Reinno, puheli Söökreenska hymyillen, kuis se kuulu tykö ny?

Reino oli jo unohtanut koko jutun, mutta muisti sen taas nähdessään Söökreenskan pulleat ja punottavat kasvot. Hänen mielessään kävi hetkellinen harmin sävähdys, mutta se katosi pian tuon ystävällisen kyselyn karkoittamana. Hän tiedusteli hymyillen Söökreenskalta:

– Enhän minä vain säikäyttänyt rouvaa? Ei se asia mikään tärkeä ollut.

– Ei se mitte, ei se mitte! See ol ny vaan see, kun sine ei knakka först. Se teytty ain knakka.

Sitten Söökreenska alkoi selittää Vaidolle, mikä hirveä erehdys täällä oli tapahtunut ja kuinka "se teytty ain knakka, ennengo tule sisse. Sit se o hyve!"

Tuli räiskyi pesässä. Pojat istuivat sen loimun ääressä keskustellen päivän monista seikkailuista ja Söökreenska lähti kattamaan illallispöytää.

KUN KLEMOLAN REINO JA KUKOLAN ANTTI TEKIVÄT TUIMAN PÄÄTÖKSEN RUVETA

PUHUMAAN RUOTSIA.

Reino Klemola istui keinutuolissa Söökreenskan salikamarissa ja tankkasi ruotsinkirjaansa. Voi juupeli, mitenkä se oli visaista, niin että ihan kurkkua karvasteli.

Muut aineet uskonnosta aina piirustukseen ja voimisteluun saakka olivat hänelle kuin leikintekoa. Aina hän oli ensimäisenä asioiden perillä, eikä kukaan voinut ruveta niissä hänen kustannuksellaan viisastelemaan. Mutta kun sitten taas tuli ruotsin tunti, niin jo kauan ennen sitä Reinon itseluottamus alkoi häipyä ja hiljalleen hän alkoi tuntea itsensä yhdeksi kaikkein pienimmistä eliöistä, jotka kuluttavat viheliäistä aikaansa tämän mitättömän kiertotähden pinnalla.

Tänä päivänä kaiken lisäksi muutamat ruotsintaitoiset ja toista vuotta luokalla olevat pojat olivat suorastaan nauraneet hänelle, kun hän hartaana ja asiaan innostuneena oli tankannut.

– Juurten äär klottvormik.

Opettajakin oli hymyillyt.

Se oli jo liikaa! Kaikkea muuta hän jaksoi sietää, kylmää, nälkää, pippuria, sipulia, sinappia, saunanlöylyä ja selkään saamista, mutta sitä ei Reino Klemola sietänyt, että hänelle naurettiin. Vesi kiristyi hänen silmäkulmiinsa, kun hän opettajan sanelun mukaan oikasi asian:

– Juurten äär kluutvormik.

Ensin hän kiukkuisena ajatteli, että sen nyt luulisi olevan saman asian, onko tämä meidän poljettavaksemme annettu taivaankappale klott- vai kluutvormik, mutta sitten hän ajatteli, että koska se nyt kerran on kluut, niin sanoa paukautetaan kluuuut, niin että seinät kajahtelevat.

Sitten tuli Antin vuoro näyttää yleisölle edistysaskeleitaan. Hän aikoi päästä pälkähästä antamalla mennä hurjaa vauhtia, niin ettei opettaja ehtisi huomaamaan kaikkia pikkuvikoja, joita Antin mielestä oli jokaisen ihmisen puheessa, ihmisestä kun nyt kerta kaikkiaan ei ole meinattu, eikä ainakaan tehty täydellistä olentoa. Ja sitäpaitsi, opettajan oli tapana aina kannustaa poikia yrittämään vain reippaasti ja rohkeasti, sillä se jo auttaa monesta pahasta.

Antti alkoi siis paukuttaa:

– Fryyndimber – (Antilla oli nuhaa ja hänen täytyi välillä pyyhkäistä nenäänsä) – – fryyndimmer dygga om roosor – neekrerna puu i te heda lenterna.

– Seis! Seis! ärjäsi opettaja, mutta Antti jatkoi kiihtyvällä nopeudella:

– Man äär alttiid klook, to tet äär vörseent.

– Lopeta lopeta kehoitti taas Petterkvisti, tuo ankara ruotsinkielen tohtori, mutta Antti Kukola ei ollut kuulevinaan.

– Sanninkens röst äär mäktik. Room pyktes ei po een taak. Iplant dalar een nar petre en een klook menniska.

– Lopeta! ärjäsi nyt Petterkvisti tulipunaisena ja iski nyrkkinsä Antin pulpettiin.

Antti vaikeni ja katseli opettajaa viattoman näköisenä ja hämmästynein ilmein ikäänkuin kysyen.

– Jassoo. Eikös nyt enää luetakaan. Kyllä tämä poika olisi jaksanut vielä muutaman rivin paukuttaa, vaikka taitaa se Petterkvisti uskoa vähemmälläkin.

Antin onneksi pirahti juuri silloin kello soimaan, ja sitä seuraavaan hälinään unohtuivat Antin lukutaidon sekä valo- että varjopuolet, mikäli ensinmainitut yleensä voivat tulla kysymykseen.

Mutta Antti itse oli ylpeätä poikaa.

– Siinäs sen nyt näet, hän puheli Reinolle koulusta palattaessa. Ei se ruotsi niin kamalan vaikeata ole, kun antaa mennä vain vahvaa vauhtia. Eipäs itse Petterkvistikään osannut minun luvussani oikaista yhtä ainoata puukstavia.

– Mitähän jos ruvettaisiin tässä hiljalleen puhumaan yhdessä ruotsia, ehdotti Reino.

– No minusta ei ole vastusta, vastasi Antti ylpeänä. Kyllähän minä poika ruotsia juttelen jo vaikka pienen ikäni, jos siksi tulee.

– Puhumaan sitä täytyy ruveta, tuumaili Reino ajatuksissaan.

– Ruvetaan vaikka heti, pöyhkeili Antti.

– Mutta kahdenkesken meidän täytyy puhua, ettei kukaan muu kuule.

– Välipä sillä vaikka kuulevatkin, leveili Antti. Kyllähän minä näyn jo tässä ruotsinkielessä toimeen tulevan.

– Korjataan sitten toistemme virheet, kehitti Reino ehdotustaan.

Antti hymähti hieman pilkallisesti ajatellen, että millähän voimalla tuo Reino hänen puhettaan oikein aikoo korjailla, kun itse Petterkvistikään ei mahtanut yhtään mitään.

Reino oli kuitenkin nyt niin innostunut ettei hän laisinkaan huomannut pientä pilanvärettä Antin suunpielissä.

– Alotettaisiinkohan heti, hän ehdotti. Puhutaan vain ihan tavallisista asioista.

– Hm! Jos sentään syötäisiin ensin päivällistä. Minä luulen melkein, että se homma käy paremmin kun vatsa on täynnä.

Reino myöntyi asian lykkäämiseen, mutta oli niin innostunut että päivällispöydässäkin vain mietti, mitä kaikkea hän sitten kertoisi, kun se ruotsinkielen puhuminen oikein todenteolla alkoi. Hän piti asiaa sangen vaikeana ja oli vähän levoton sen onnistumiseen nähden.

Mutta Antti ei nähnyt asiassa mitään vaikeuksia. Hän luotti itseensä aivan täydelleen ja myhäili vain ajatellessaan, miten rennosti hän poika pulisisi oikein emävenskaa, kuten paremmatkin ihmiset. Jopa hän päivällisen aikanakin yritti päästä Söökreenskan kanssa juttusille.

– Hör nu Söökreenska! Höör nu bå. Vaat – – vaat – – äär – – tet – häär.

– Mite sine mutise? kysäsi Söökreenska äreästi, antamatta Antin yrityksille mitään arvoa ja kunnioittamatta hänen kykyjään ainoallakaan ruotsin sanalla.

Kun sitten päivällinen oli syöty, kävivät pojat kamariin istumaan. Nyt piti ruotsin puhumisen siis alkaa, mutta alku kun joka paikassa on hankalaa, ei poikienkaan yritys oikein tahtonut luonnistua. Kumpikaan ei oikein kehdannut alkaa. Kun taas suonien puhumisella ei ollut mitään tositarkoitusta, lensi parvi enkeleitä läpi huoneen ja luutnantti luutnantin perästä kävi maksamassa velkansa sekä lainanantajien että takaajien mitä suurimmaksi hämmästykseksi – tai puhuaksemme selvempää kieltä – Jokikylän pojat istuivat Söökreenin kulmakamarissa kumpikin nurkassaan äänettömänä, mutta väännellen ja käännellen itseään sekä ähisten ja puhisten, sillä kummallakin heistä oli sydän täynnä sanottavia asioita.

Vihdoin Reino ehdotti.

– Lähdetään ulos kävelemään. Täällähän on niin kamalan kuuma että ihan tukehtuu.

Antti katseli oudosti Reinoa kuullessaan tämän käyttävän ajatustensa ilmaisemiseen jotakin ei-germaanista kieltä. Hetken ajateltuaan hän kuitenkin hämmästyksekseen huomasi ymmärtävänsä ainakin jonkun sanan tuota kieltä – – ja – – ah – – sehän olikin, kun oikein asiaa ajatteli selvää suomenkieltä. Antti oli jo puoli tuntia koettanut ajatella vain ruotsinkielellä. Ulos lähtöön hän oli heti suostuvainen, sillä hänenkin mielestään huoneessa oli aivan tavattoman kuuma.

Pojat pukivat päällystakit yllensä ja päättivät nyt lopullisesti siitä hetkestä alkaen, jolloin he astuisivat ulos portista, käyttää neronleimaustensa välittäjänä tavallista hienompia kieliä – etupäässä ruotsinkieltä. Siitä hetkestä aina kotiintuloon saakka ei kumpikaan saanut puhua suomen sanaa. Päätös oli täysin vapaaehtoinen, mutta yksimielinen ja järkähtämätön, mitä viimemainittua seikkaa selvästi todisti kireä, päättäväinen ilme kummankin toveruksen kasvoilla. Sitten he lähtivät.

Mutta aivan portin kohdalla, ehkäpä juuri hitusen verran pihan puolella Reino vielä varmuuden vuoksi pysähtyi, käyttäen hyväkseen viimeistä tilaisuutta suomen puhumiseen ja ehdotti että kadulla käveleminen ei missään tapauksessa saisi kestää kahta tuntia kauemmin, vaan että kotiin käännyttäisiin jo noin tunnin kuluttua.

Kun tästä seikastakin oli sovittu, astuivat toverukset uljaasti portista kadulle. Antti katukäytäville tullessaan rykäsi päättäväisesti ja Reino nielasi viimeisen suomenkielen sanan, mikä vielä väkisin oli livahtaa hänen huuliltaan.

Ääneti ja vakavina kuin valtiopäivämiehet kääntyivät Jokikylän pojat Venäjän Kirkkokadulle. Oli siinä kadussa totta tosiaan tallusteltavaa. Toista päätä hiukan hämärsi kaukana jokirannassa. Ja kyllähän pojat kävelivätkin. Sivuutettiin ensimäinen kadunkulma, sivuutettiin toinen. Pojat jatkoivat matkaansa niska kyyryssä ja kädet syvällä palttoon taskussa torille asti ja ryssän kirkon ohi ja ihmettelivät vain sitä, millä ihmeen ilveellä ensimäiset ruotsalaiset mailmassa olivat päässeet puheen alkuun, kun se näytti ihan kamalan vaikealta.

Mutta Kauppiaskadun kulmassa Reino tahtoi kääntyä joelle päin kun taas Antti painoi yhä Venäjän Kirkkokatua eteenpäin.

Reino silloin seisahtui ja rykäsi.

Antti seisahtui ja rykäsi hänkin.

– Ko-ko-kom-hit! selitti Reino.

– Jassoo! vastasi Antti ja seurasi Reinoa. Hänellä ei oikeastaan laisinkaan ollut halua lähteä joelle päin, mutta hän muisti tuona tärkeänä hetkenä vain jassoo-sanan, ei mitään muuta. Ja tällaisessa tapauksessa jassoota on katsottava myöntymisen merkiksi.

Taas kulkivat pojat rinnakkain aina Linnankadulle saakka, ja nyt heistä tuntui ihan siltä kuin alku olisi jo tehty. Nyt oli vain yhtä reippaasti jatkettava keskustelua.

Taivas oli tällä välin vetäytynyt synkkään pilveen ja lumihiutaleita leijaili ilmassa. Pojat tulivat Kirkkosillalle, menivät yli joen ja kääntyivät sitten rantaa pitkin Samppalinnaa kohti. Lännestä näytti tulevan synkkä lumipyry. Pitkin jokea eteni tuulen mukana läpinäkymätön lumihiutaleharso, aivankuin hyökkäävän sotavoiman etujoukot olisivat täyttäneet äkkiarvaamatta tuon vuorten ja rakennusten välisen solan. Pian oli koko Turku kietoutunut lumipilveen.

Katu alkoi jo tulla aivan valkoiseksi lumesta. Pojat ponnistelivat vastatuulessa eteenpäin, nostivat kauluksensa pystyyn ja syljeskelivät pois tieltä pahimmat hiutaleet, jotka perin sopimattomalla tavalla yrittivät tunkeutua kurkusta alas heti kun oikein solkenaan hengitti.

– Kommer vintter! sanoi silloin Reino yht'äkkiä.

Antti ihan ällistyi. Mitäs se nyt sanoi? Jassoo, vai kommer vintter. Siihen kai pitää jotain vastata. Voi peijakas, minkä se nyt kerkesi keksimään. Mitäs sitä nyt tuommoiseen alkuun keksii minkäänlaista vastausta.

– Nej! paukautti hän sitten varmasti, sillä jokin mielipide tässä oli lausuttava.

– Juu-u! Kommer vintter! väitti Reino uudelleen.

– Nej! täräytti Antti vastaukseksi ja mietti että paneppas poika lisää jos osaat.

– See bo katan! tokasi silloin Reino.

– Nej! kajahti Antin suusta pontevasti. Hädissään hän ei löytänyt mitään muuta vastausta.

Kivisillalle tultuaan pojat kääntyivät kotia kohti. Pyry sakeni yhä ja tuuli ihan vinkui Eerikinkadulla. Siellä ei puhe luistanut enää laisinkaan. Mutta pojat pitivät päätöksensä. Aina kotiportille saakka he eivät puhuneet suomen sanaakaan – eivätkä tosin muitakaan kieliä. Ääneti he astuivat kotiportista pihamaalle. Siellä he molemmat päästivät syvän huokauksen.

– Voi sun turkin suutari, miten vaikeata se kielillä puhuminen sentään on! tunnusti nyt jo Anttikin.

– Ei kai siinä muu auta kun venskata vain koulussa Petterkvistin kanssa. Se poika kyllä pääsee alkuun, tuumaili Reino.

Pojat olivat iloisia päästessään taas Söökreenin kulmakamariin. Siellä istui vahtimestari Söökreeni itse suuressa keinutuolissa takkavalkean ääressä. Eukko oli pannut hänet pesää hoitamaan ja tämän toimen hän suoritti yhtä tärkeän ja itsetietoisen näköisenä kuin kaikki muutkin toimensa. Hän lopetti paraillaan jonkin kertomuksen vakuuttaen eukolleen että "minä ja ne muut härrassööningit nauroimme ihan kamalasti".

– Jaa, jaa! Så ä' de här i världen. Variatsiu delectat, eller på svenska – lika barn leka bäst.

Vahtimestari Söökreeni oli käynyt 6 vuotta koulua ja suorittanut 3 luokkaa, sillä hän oli ottanut tunnuslauseekseen "mies se joka paikkansa pitää". Hän muisti vielä pikkuriikkisen latinaansakin, mutta sekä ääntämisessä että varsinkin ruotsinnoksissaan hän oli lievimmin sanoen vapaamielinen.

Siitä huolimatta hän oli sangen hauska mies, josta pojat kovasti pitivät. Hän puhui leveitä juttuja virastostaan, missä muka ilman häntä ei olisi päästy edes kunniallisesti alkamaan asioita, mistään lopettamisesta puhumattakaan. Hänen täytyi nyt kerta kaikkiaan olla jokapaikassa ja mikä oli kaikkein ihmeellisintä – hän oli kuulemma joka paikassa.

– Gu' afton, Gu' afton. Hyve iltta, hyve iltta! Kuis se kuulu tykö nyt? hän kysyi iloisesti pojilta.

– Hyvin kuuluu. On tässä oltu terveyskävelyllä.

– Onks' härrat kippiä kans?

– Ei olla, mutta ei aiota tullakaan.

– Onks läkssyp pääs kans?

– On oikke.

– Sit mine juttele teil yks' sukkela histuuria, kun mine jo kerttosi härrassööning Blomberg ja asessor Granbom ja ne kun nauro. Ne nauro niin, ne nauro niin, et fröken Linden teytty hakka ne seikka.

Juu ska ja börja. Dä' va en gång, se oli yks' härra, oliks se jendrali tai olik se joku muu, se on se kun mine ei tiärä, mut se ol niin kovi saitturimaine, tai kuin mine se sano – visu, kyl te ju ymmärdä, se ol oikke girigbuk, kun ol homettunnu leippä ja see härra pirisis syämä se homettunnu läippä.

Juu, ja hen söisse!

Hen ot snapsupullo skriinist ja puhel ittelläs:

– Kuules ny! Jos snää syä toi homettunnu leippä, niin snää saa juar yks snapsu tost pullost. Sit hen söi se leippäpala. Hahhahhaa! Hihi-hi-hi-hii!

Mut kuis se ol, niin hen pist korki taas se pullo pääl ja sanos ittelles vast'uurest:

– Snää ole erhettynny valla. Es snää saakkaa snapsut ja pan pullo skriinissee takas.

Hah-haha-ahhahah-ha-ha-ha-haa!

Eik se ollu yks sukkela histuuria.

Pojat nauroivat jutulle, puoliksi jutun vuoksi, puoliksi kohteliaisuudesta. Sitten Reino kääntyi Söökreenin puoleen ja vakuutti suomenkielen olevan yhtä vaikean lausua kuin ruotsinkielenkin.

– Söökreeni, sanokaapas oikein nopeasti:

Hupsukspas pit tulla!

Söökreeui yritti:

– Hukspukspaps!

– Ei kun – hupsukspas pit tulla!

– Hukkis pukkis, tullan tallan! matki Söökreeni ja poistui huoneesta.

KISSAT JA ROTAT.

Turun kaupungissa oli siihen aikaan vain kolme oikeata koulua. Ne olivat yksi suomalainen ja kaksi ruotsalaista lyseota. Olihan siellä sitten vielä tyttökoulujakin, mutta mitäpäs niistä. Ruotsalainen reaalilyseo oli Puutarhakadun päässä, suomalainen lyseo Linnankadulla missä nuo molemmat vanhat koulut vielä nytkin ovat.

Näiden molempien koulujen oppilaat elivät yleensä keskenään sovinnossa – paitsi milloin he kuulivat nimen kissa tai rotta. Se merkitsi taistelua, se oli punainen vaate, jota vihollinen heilutti. Se oli sotatorven torahdus, kutsu kamppailuun kunnian, maineen ja kaiken sen puolesta, mikä nuorukaiselle on pyhää ja jaloa.

– Haa!

Kukapa suomalainen lyseon poika olisi saattanut kulkea kadulla mielen kuohahtamatta ja loukatun itsetunnon hätkähtämättä, jos hän kadun toisella puolen kulkevasta poikaparvesta yht'äkkiä kuuli sihinää.

– Kisshs – – kisshh!

Ei kukaan! Olihan vallan kaameata kuulla itselleen huudettavan kadun yli:

– Kissshhssh – kisimirri – kisimirri!

Jukolauta. Sitä ei voitu kärsiä. Kirjat kadulle ja nyrkit ojossa tappeluun.

– Rotat! Haa! Rotanpojat. Tekö siellä härnäilette. Lyökää! Iskekää isänmaan puolesta. Eläköön suomalainen lyseo. Huraaaah!

Ja ajatelkaamme ruotsalaisen lyseon poikia. He kulkivat kaikessa viattomuudessaan kohti kotoista päivällispöytää, kirjat kainaloissaan ja päivän aikana koulussa annettu ihana oppi kalloissaan kypsymässä hedelmäpuuksi.

Kun he menevät Hakmannin portin ohi, seisoo siinä neljä aivan yhtä aaterikkaan näköistä suomalaisen lyseon poikaa. Ihan siinä ohimentäessä kuuluu viimemainittujen puolelta kuiskaus puoliääneen.

– Rottia, kas rottia!

Pysähdys. Tuijotetaan toisiaan. Haa! Hva-ba! Kissat! Rotat! Kirjat kadulle, tappelu, sekasotku.

Sitten juoksevat vanhemmat ihmiset hätään. Pojat kokoilevat kirjansa nopeasti ja häipyvät näyttämöltä. Mutta viileässä syysillassa kuuluu vielä kauan ämmien siunailu yli kadun – avatuista ikkunoista. Sen punaisena lankana on kysymys nykyajan nuorison pahuudesta ja vallattomuudesta ja taustana kaameat näyt sekä ennustukset aivan pikaisesta maailman lopusta.

Avautuu sitten Hakmanninkin ikkuna. Sieltä pistäytyy kahden suuren ja rehevän nyrkin lomasta esiin ensin kalju päälaki, joka sitten kääntyy hitaasti taaksepäin ja tuo esille naaman, josta kukaan ei olisi arvannut, että sekin joskus oli luotu Jumalan kuvaksi.

– Mitäst te Henrikssonska ny niin kauhiast kimotat.

– No noit pahuksen poikaklopei, ko ne alvari tappelevat.

Äsh, noita akkoja! Ne eivät käsitä, mitä nuoren lyseolaisen kehitetty kunniantunto vaatii. He eivät voi mitenkään ymmärtää, että lyseolainen voi ilman edes kaihomielisyyden värähdystä vihellyksessään kärsiä kylmää, nälkää, pakkasta, ripulia ja mitä tahansa, mutta ei ikinä sanoja "kisimirri" ja "rotta", kun ne ovat tarkoitetut hänelle itselleen, jos sellainen asia kerta kaikkiaan menee akkojen horisontin yläpuolelle, niin menköön. Mitä siitä... Sanomme uhmamielin vielä kerran: Mitä siitä!

Näin oli ollut jo ikimuistoisista ajoista saakka ja juuri sinä talvena, jolloin Jokikylän pojat alottivat koulunkäyntinsä, leimahti tämä taistelu liekkiinsä kuumempana kuin koskaan ennen. Sen taas sai aikaan runoilijain laulama ensi lumi – tuo nuoskainen, kosteutta tihkuva lumi, jolla on kyky ihan itsestään poikien käsipalleroissa muovautua palloiksi.

Auta armias silloin Turun ruokamatamien kadunpuoleisia ikkunoita, kun kissat ja rotat nuoskailmalla lumisodassa iskivät yhteen.

Tänä talvena ensi lumi tuli myrskyisänä tuiskuna, jota kesti vuorokausia, ja sen päätyttyä oli kaikilla kaduilla valtavat kinokset. Vanhassa Turussakin oli sellainen pyry jotain erikoista, mutta vielä erikoisemmat olivat sen seuraukset. Ei koskaan näet ollut rottien ja kissojen välinen taistelu muodostunut niin kiihkeäksi, niin laajaksi ja valtavaksi kuin tänä talvena. Eivät koskaan ennen, ei edes tanskalaisen merisankari Otto Rud'in hyökätessä kaupunkiin olleet taisteluhuudot kajahtaneet uhkaavammin ja tuskinpa lienevät Kaarle herttuan rynnäköt Arvid Stålarmia vastaan olleet sen uljaammat ja kiihkeämmät kuin rottien ja kissojen toisiaan vastaan – vaikkapa vain lumipallot aseina – tekemät rynnäköt. Taistelutantereeksi tuli luonnollisista syistä Puutarha- ja Käsityöläiskatujen risteys, sillä juuri siinä molemmista lyseoista tulevien oppilaitten valtatiet sattuvat risteilemään keskenään.

Kuten suurissa taisteluissa yleensä, käytiin täälläkin ensin tiedustelutaisteluita heikoin voimin. Mutta jo seuraavana päivänä Rauhankadulla asuvat lyseolaiset pyysivät apua käsityöläisiltä, joiksi yleensä nimitettiin Käsityöläiskadulla asuvia.

He olivat näet edellisenä päivänä tavanneet sangen huomattavia rottavoimia ja kahakoineet ankarasti. Taistelunhaluinen vihollinen kävi rohkeasti kimppuun.

Kun kissat palasivat koulusta seuraavana päivänä, alkoi taistelu heti sakeasta lumipyrystä huolimatta. Kissojen etujoukot kävivät siekailematta Puutarhakadulta tulevien rottien kimppuun. Lumipallot pamahtelivat ristiin ja rastiin. Mutta suomalaisten täytyi peräytyä Käsityöläiskadun mäelle. Siinä he nyt noloina värjöttelivät ja odottelivat. Yksi syljeskeli lunta suustaan, toinen pudisteli pää alaspäin kumarrettuna kauluksensa alta vettä ja lunta, kolmas koetteli turhaan saada syntymään maantieteen oppikirjaa lumisista, rypistyneistä ja hajanaisista lehdistä. Se oli surkeata työtä. Himalajan vuoret ihan pakaten pakkasivat keskelle Venäjän tasangoita ja etelänapa harhaili jossakin Berlinin seuduilla aikoen nähtävästi käydä vieraisilla pohjoisnavan luona. Ja itse kissat muistelivat kaihomielin perunasoppapilkkumeita kotikamarin pöydällä, minkä ääreen nyt tie oli tylysti suljettu.

Mutta kissojen päävoimat olivat vasta marssilla ja vikkelät ensi luokkalaiset toivat jo juoksujalkaa sanoja taistelun kehityksestä. Käsityöläiset, jotka jo olivat saapuneet kotiporteilleen, lähtivät heti ritarillisesti apuun.

Kissojen tuikea parvi Käsityöläiskadun mäellä tiheni uhkaavasti. Kuului rohkaisevia huutoja. Lumipalloja puristeltiin valmiiksi kasottain ja täsmälleen kello 3.21'12" i.p. lähti kissojen falangi huimaan hyökkäykseen Puutarhakadun yli. Kuin rakeet lensivät heidän lumipallonsa. Kuin sotatorven törähdykset kajahtivat heidän "hei"-huutonsa. Puotien kyltit kumisivat uhkaavasti, seinillä pamahtevat lumipallot nasevasti. Rotat pakenivat ällistyneinä ja hurraata huutaen murtautuivat kissojen voimat heidän rintamansa läpi. Taistelu oli voitettu ja rauhankatulaisille oli kotitie avoinna. Nauraen ja urotöistään haastellen nämä lähtivät matkaansa, mutta nyt alkoi uusi yllättävä vaihe taistelussa.

Kun näet voittoisat käsityöläiset aikoivat palata takaisin omalle maalleen, huomasivatkin he ällistyksekseen tien suljetuksi. Rotat olivat ryömineet esille piilopaikoistaan, saaneet lisävoimia ja katkaisivat yllättävästi kissojen paluun.

Blitz – Donner – Kreutz – Pappenheim!

Mitä oli tehtävä? Sitä ei käsityöläisparkojen kauan tarvinnut odottaa, sillä nyt täytti huikea hurraa ilman ja sakeana kuin itäinen myrsky kohtasi heitä lumipalloryöppy päähän, selkään, hartioihin, joka puolelta. Sinä päivänä saivat suomalaiset julmasti selkäänsä. Ritarilliset käsityöläiset pestiin joka mies. Ilkkuvien huutojen ja vihaisten lumipallojen seuraamina he vihdoin kuin koirat häntä koipien välissä loikkivat kotiportailleen.

Reino Klemola saapui ensiksi kotiin. Hän oli tuossa kriitillisessä tilanteessa noudattanut ohjetta – pelastakoon itsensä ken voi! Kaksi suurta rottaa oli pessyt hänet ja sitten laskenut menemään toivottaen, että kisimirrin pörrökarvat huomiseksi kuivaisivat.

Reino oli raivoissaan. Kotiportilla hän pysähtyi ja katseli leimuavin silmin maailmaa. Sitten hän puristi kolme lujaa palloa ja sinkahutti ne suoraa päätä Hakmannin komeaan kylttiin, siihen mihin oli kirjoitettu:

    VÄKIJUOMAIN KAUPPA K. Hackman

ja kirkasi joka heitolle:

Ärrsshh! Ärsshh! Ärrrrshh!

Kyltti kumahteli kuin tuomiokello tyynenä talvi-iltana tai kuin palohälyytys. Kaupassa syntyi liikettä. Siellä juostiin edestakaisin.

Reino ei kuitenkaan odottanut hälyytyksensä seurauksia, vaan livahti portista sisälle ja juoksi suoraa päätä kamariinsa. Mutta hän oli nyt purkanut sisunsa, vieläpä sangen omaperäisellä ja huomiota herättävällä tavalla. Hänhän oli tuolla aikaansaamallaan kumealla jylinällä ilmoittanut ällistyneelle maailmalle että:

– "Viel on Suomi voimissaan!"

Hän oli päässyt pahasta tuulestaan. Kärsitty tappiokaan ei hänestä enää tuntunut miltään. Olihan se väkijuomain kauppa kumahdellut niin häikäisevän komeasti.

– Ei hätääkään, tuumi Reino. Kyllä hän taas oli poikaa. Oli taas oikein hauskaa, että oli talvi ja lunta maassa.

Reino katsahti ulos ikkunasta. Lumivallit kohosivat siellä valkeina katujen reunoilla ja lisää tulla tuprutti hiljalleen. Katot, pihat, puut – kaikki olivat puhtaan, vastasataneen lumen peitossa. Reinon runollisesta mielestä tunkeutui väkisinkin ilmoille tuttu sävel:

– "Meill' pohjola luminen on kotimaa!"

Uljas luminen kotiseutu oli tämä Auran rantaseutu talvella. Mikäpä oli sen kauniimpi. Mikäpä sille veti vertoja ja sen uljaille pojille, olivat ne sitten kissoja tai rottia. Hui hai! Ei hän tuntenut enää mitään kiukkua ja huomennahan oli uusi päivä valkeneva uusia urotekoja valaisemaan.

Nyt kuului kadulta ääniä. Reino katsahti uudelleen ulos ikkunasta. Juu, siellähän seisoi Hakmannin pappa – pyylevä ukon rähjä ja huuteli uhkaavalla barytoniäänellä:

– Kuka pärkkele tääl paiskkele, kuka pärkkele tääl paiskkele!

Hänet oli Reino ja unohtanut ja nyt tuo viinakauppias katsahti epäluuloisin silmin suoraan hänen ikkunaansa. Silmänräpäyksessä vetäytyi Reino takaisin aina pöydän ja sängyn väliseen ahtaaseen solaan saakka. Tämä nopea liike oli atavismin aikaansaama, peräisin niiltä varhaisilta ajoilta, jolloin esi-isämme luolaihmiset vetäytyivät kalliononkaloihin ja sieltä pälyilivät ukkosen pauhinaa ja salamaniskuja meren aukeilla ulapoilla tai kuuntelivat villieläinten karjuntaa korpien ryteiköstä.

Hakmanin papa ei ehtinyt näkemään mitään epäiltävää. Koko Käsityöläiskatu oli typösen tyhjä. Ei ristin sielua siellä liikkunut. Papa kyyräili ympärilleen, mutta mitäs tyhjästä hapuilee. Ärhennellen ja suukopua pitäen hän sitten painautui takaisin puotiinsa kiskaisten oven kiinni äkäisellä paukauksella. Hänen viimeinen kuultava muminansa sisälsi sen luonnontieteellisen totuuden, etteivät nuo tuollaiset kyltit yleensä ihan itsestään ja ilman syytä sillä tavalla pauku.

Nyt tuli Söökreenska Reinon kamariin katsomaan, missä merkillisissä hommissa ne pojat oikein tänä päivänä viipyvät. Ruoka oli muka jo toista tuntia seisonut pöydässä kylmenemässä ja Anttia ei ollut vieläkään näkyvissä.

Silloin vasta muisti Reino Antin tai oikeammin sanoen, muisti uudelleen. Ensi kerran se oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, jolloin hän vapaana kirmasi pakoon ahdistajiaan. Silloin hän ajatteli, että mitenkähän lienee Antin käynyt; olisikohan pitänyt mennä sitä auttamaan.

Mutta samassa hänen korvansa ohi oli kiitänyt kymmenkunta lumipalloa ja Reino piti vastaanrimpuilemista turhana tällä kerralla. Vaikka hävetti ja harmittikin, ei auttanut muu kuin pötkiä käpälämäkeen.

Nyt, kuten sanottu, muisti Reino Antin uudelleen ja hieman pelästyi. Missähän Antti oli ja miten lie sille käynyt. Eihän vain ollut tapahtunut jotain tavallista pahempaa.

Reino koetti miettiä, mitä sellaisessa rymäkässä voisi tapahtua ja tuli surulliselle tuulelle.

Siinä voisi kenties joutua niin syvälle kinokseen ettei omin voimin pääsisi pois. Taistelu loppuisi ja mies unohtuisi kinokseen. Lunta tulla tupruttaisi päälle. Siellä saisi mies maata jäätyneenä kevääseen saakka. Sehän olisi hirveätä. Mitäs nyt on tehtävä. Mitäpäs muuta kuin miehiä kokoon ja vääntämään nurin kaikki kinokset koko Käsityöläiskadulla.

Onneksi kolisteli Antti jo porstuassa. Reino huokasi helpotuksesta. Jumalan kiitos! Sieltä tuli jo Antti Kukola, Jokikylän rikkaan Kukolan talon nuori isäntä, mutta oliko mies nimensä näköinen?

Ei, sillä tukka oli pörrössä, naama tulipunaisena lumipesun jäleltä, siellä täällä sinisenä ja naarmuisena, mutta kuului sen takissa ja housuissa olevan vielä joitakuita harvoja kuiviakin paikkoja.

Eikä ollut uros lempeällä tuulella, syljeskeli vain kauheasti. Suuria lumikasoja hänestä putoili Söökreenskan portaille ja porstuan permannolle.

Onneksi ehti Söökreenskakin ajoissa paikalle. Empimättä hän tarttui Antin kaulukseen ja palautti ukkelin portaille. Siellä alkoi nyt sukiminen ja siunaaminen, jotka molemmat suoritettiin kunnioitettavan perinpohjaisesti. Antti ei sanallakaan vastustellut. Hän seisoi ja kärsi ääneti, kasvoillaan tuo ylevä surumielinen ilme, joka usein on ominainen sellaisille henkilöille, jotka aikoinaan ovat nähneet parempiakin päiviä.

Vihdoin sai mies hyväksyttävän ulkonäön. Istuttiin päivällispöytään. Söökreenska siunaili hiljalleen vieläkin. Antti ja Reino söivät lujasti, mutta eivät puhuneet pukahtaneet sanaakaan. He ajattelivat vain:

– Ei tässä ikinä näy osaavan olla noiden akkojen mieliksi!

Seuraava päivä valkeni leutona ihanana talvipäivänä ja kuten Reino oli ennustanut, se sai kunnian valaista lukuisia sankaritekoja Puutarha- ja Käsityöläiskadun kulmauksessa, missä jo niin monta tuimaa kahakkaa oli taisteltu.

Lumipyry oli lakannut. Taivaalla kiitivät vielä synkeät pilvet, mutta ne olivat jo riekaleina. Toisaalla ne saapuivat mustina läpinäkymättöminä lonkina, mutta repeytyivät hetken perästä kahtia ja sieltä täältä pilvenharsojen lomista pisti näkyviin viilleke sinistä kirkasta taivasta.

Aamu- ja keskipäivä kuluivat rauhallisesti. Sekä kissat että rotat istuivat koulussa latinaansa tankkaamassa. Ilmassa oli kuitenkin taistelun tuntua. Tai mistäpä olisivat nuo Puutarhakadun sekatavarakauppiaat muuten ymmärtäneet luoda leveitä lumettomia alueita puotiensa edustalle. He aavistivat jotain ja säästääkseen portaitaan, seiniään, kylttejään ja ikkunoitaan pallosateelta he loivat lumen puodinedustaltaan keskelle katua niin kauas kuin jaksoivat.

Hakmanin kaupan edustalla oli kaksi piikaa työssä. Hakmanni itse ei tehnyt työtä. Työ ei ollut häntä varten eikä hän työtä varten. Kohtalo oli antanut hänelle laajan vatsan ja reumatismin lapoihin. Mutta kauppiaaksi hän oli kuin luotu. Leveä valtava kalju hänen päälaellaan todisti henkistä pääomaa ja pienet tihrusilmät, jotka liikkuivat kuopissaan kuin elohopeapallot, antoivat aavistaa, miten tuota pääomaa käytettiin. Ahne hän oli ja kavala. Sellainen oli yleisvaikutus, minkä Hakmannista, väkijuomakauppiaasta sai ensi kerralta. Nyt seisoi Hakmanni korkeilla kulmapuodin portaillaan selkä köyryssä kieppuen puolelle ja toiselle ja pyyhkäisi tuon tuostakin pehmeällä kämmenpohjallaan kaljulleen pudonneen vesipisaran. Kuin komentosillalta hän sieltä ohjaili piikojensa työtä.

– Ei tiedä, mitä vielä tänään tapahtuu. Heittäkää kauemmaksi, lapioikaa koko puodin edusta. Kuka näkee iltapäivän, hän tietää montako ehjää akkunaa talossa vielä on. Heittäkää tuonne Pihlmanskan plankkuaitaa vastaan. On se viisas, se eukko. Eipäs ole laittanut ikkunoitaan tälle kadulle, vaan korkean lauta-aidan takana istua kököttää rahoineen ja tavaroineen pärkkele. Luokaa luokaa – kauemmas! Se pitää tuleman väljä tila tääl!

– Hopsis! huudahti Hakmanni yht'äkkiä kalveten. Nyt ne tulevat. Nyt pois kadulta ja puodin ikkunat ja ovet kiinni. Voi julmettuneet, millä pyryllä ne taas tulevat.

Ja todellakin! Ken katsoi Puutarhakatua pitkin itäiseen suuntaan, saattoi nähdä ruotsalaisen lyseon ovien auenneen. Sieltä pulpahteli kadulle poikaparvi toisensa perästä. Vikkelää väkeä. Heti risteilivät lumipallot ilmassa. Entäs kissat? Kas. Kas!

Kulmapuotinsa ovenraosta näki Hakmanni Käsityöläiskadullekin, ei kuitenkaan mäen taakse, mutta se mitä hän näki mäellä – riitti.

Koko Käsityöläiskadun mäki tulla tupsahti yht'äkkiä täyteen poikia. Kissat olivat silminnähtävästi koonneet voimansa. Käsityöläiset ja rauhankatulaiset olivat luonnollisesti mukana, mutta he olivat tällä kerralla pyytäneet avukseen paljon lisävoimia. Koulu- ja Humaliston- sekä Venäjän Kirkkokadun kissat olivat nyt mukana. Kaikki ne nyt laumoittain painalsivat alas Käsityöläiskadun mäkeä.

– Ai-jai-jai! ärisi Hakmanni. Tästä tulee kuumat paikat. Hän vetäytyi nyt puodin puoliksi sulkemiensa ulko-ovien rakoon suojaan, mutta tähysteli uteliaana edelleen. Vakavana kansalaisena ja yhteiskunnan pylväänä hän voivotteli nuorison pahuutta, kapitalistina hän pelkäsi vaurioita, mutta sittenkin tuo näky jännitti, kiehtoi puoleensa. Hakmanni ei voinut olla uteliaana katselematta, miten tapahtumat kehittyivät.

Voitto tekee ihmiset useimmiten tylsän huolettomiksi. Levätään laakereilla, luotetaan omaan voimaan ylenmäärin. Niin oli käynyt rottien. Eilisen onnistuneen voimannäytöksen jälkeen he tulivat nyt aivan huolettomina tuohon vaaralliseen kulmaukseen. Äkkiä kajahti huima sotahuuto ilmoille. Kissat kävivät hyökkäykseen. Lumipallot tulivat pilvinä, pyryn suhinana heidän yllensä. Taivas pimeni.

Hakmanni, joka ovenraossaan oli yhä tirkistellyt tapahtumain kehitystä suu iloisessa virneessä, sai heti viisi märkää palloa yht'aikaa kaljuun päälakeensa.

Lä-lä-lä-lä-läiskis!!

Mutta päälaki oli Hakmannin Akilleen kantapää. Se olikin muuten ainoa asia, mikä hänessä muistutti Akillesta. Ja kun siihen nyt iskettiin, lennähti sankarimme kuin irti päässyt höyhenpatja tynnyriensä lomaan selälleen. Piiat kiskasivat kirkuen puodin ovet kiinni ja panivat rautasalvan paikoilleen.

Ulkoa kuului tällä välin huikea meteli. Hakmanni sulki peljästyneet silmänsä. Kymmenet, sadat lumipallot pommittivat hänen puodinoviaan ja kylttiään. Kuin hälyytysrumpu ne pampattivat hänen porteilleen ja Akilles-Hakmanni ryömi peräkamariinsa muurin nurkkaan kuivaamaan loukattua kaljupäätään.

Mutta kadulla jatkui tulinen melske. Siellä oli taistoa, ryskyä ja pauhinaa. Lumi ryöppysi, pallot pamahtelivat seiniin, aitoihin, portteihin, päihin, selkiin. Siellä täällä oltiin hanakasti käsikähmässä, pestiin pohjolan lumella sekä rottien että kissojen naamoja. Olipa eräillä tahoilla selvä tappelu käynnissä.

Nyt olivat kuitenkin rotat auttamattomasti alakynnessä. Uudestaan kajahti ilmoille kissojen raikuva hurraahuuto ja kuin lumivyöry he lähtivät jälleen etenemään. Reservijoukot olivat näet saapuneet paikalle ja taisteluintoisina ne kävivät rynnäkköön. Rotat saivat vastaansa sellaisen lumipalloryöpyn, että he eivät nähneet yhtään kirkasta ajatusta. He pakenivat suin päin toisille kaduille ja porteista pihoille, joilla kaikilla kaikui loppumaton liinattomien akkojen kimotus ja siunailu.

Mutta kissat, hepä olivat nyt elementissään. Taistelutanner oli nyt täydelleen heidän vallassaan. Eläköön ja hurraahuudoista ei tahtonut tulla loppua laisinkaan. Urhotekojaan kertoillen ja keskenään lumistellen he hiljalleen häipyivät kotiseudulleen.

Taistelu Käsityöläis- ja Puutarhakatujen kulmauksessa oli siksi päiväksi tauonnut. Mutta kylläpä olikin nyt tanner pahan näköinen. Kaikki kauniisti katuvierelle luodut lumivallit olivat ihan yhtenä sohjona pitkin keskikatua ja katukäytäviä – poljettuina ja sotkettuina miltei läpipääsemättömäksi sohjoksi. Seinät olivat täpösen täynnä pallojen jälkiä kuin suuria valkeiden rautanaulojen päitä pitämässä lautoja koossa. Hakmannin kyltti riippui haljenneena seinällä. Se oli päässyt irti toisesta hakalaitoksestaan. Kyllä olikin se paukkunut ja kumissut kuin sotarumpu jo toista tuntia.

Ja alkuasukkaat – Turun vakavat porvarit eukkoineen ja piikoineen – hekin ilmestyivät nyt näyttämölle. Kovin oli ilme heidän naamoillaan huolestunut, kun he katselivat taistelun jälkiä. Korjattavaa siinä oli, oli paljonkin, mutta mistä päästä olisi pitänyt alottaa, se oli vaikeampi ratkaista. Ja kunniansa kuuli siinä Auran rantojen kultainen nuoriso.

– Onks tämä ny sitä siivistyst, täsäks' ny on se kouluopetus. Kattokaa ny kuin surkkiast he ittes käyttävä, julmettunneet. Paljast pahuut nois kouluis opetetaan eikä yhtikäs mittään muut. Ei muut kuin herran krekkalei ja ranthampparei siäl tehrään. Kyl sen ny kaikest näkee.

Niin he pauhasivat. Mutta nuo nuoret varsinaissuomalaiset vesat, he tulivat kotiinsa, posket intoa hehkuen ja kehumista riitti koko iltapäiväksi.

Läntinen Turku odotti seuraavaksi päiväksi kiihkeästi purevaa pakkasta, joka olisi muuttanut lumen kuivaksi jauhoksi, mistä noitumallakaan ei olisi saanut lumipalloa kokoon. Mutta taivas ikäänkuin ilkkuen lähetti yöllä uuden lumipyryn ja päiväksi suloisen suojan. Vielä pitemmäksi olisi porvarien naama kuitenkin venynyt, jos heillä olisi ollut edes pieni aavistuskin niistä valtavista varustuksista, mihin kumpikin lyseo oli ryhtynyt tätä päivää varten. Suoraan sanoen, koko koulut oli asetettu liikekannalle. Tiedot Puutarhakadun taisteluista olivat kulkeneet luokalta luokalle ja herättäneet tavattoman innostuksen. Nyt kerrottiin että yläluokat kokonaisuudessaan lähtivät mukaan.

Ja mitä suomalaiseen lyseoon tulee, herätti aivan erikoista huomiota se huhu, että itse Peku muka tänään lähtisi mukaan. Peku oli kahdeksannen luokan pisin ja vahvin mies. Hän oli joka kesä toisten lojuessa kesälaitumillaan ankarassa työssä lautatarhalla ja siellä hän oli saanut rautaiset jäntereet. Hän oli kuten useimmat suuret ja väkevät miehet iloinen ja hyväluontoinen, mutta tappelussa hän kuten muinoisin Åke Tott lumiaurana raivasi tiensä sakeimpienkin vihollisparvien ja vankintenkin esteiden läpi. Ja nyt oli Peku päättänyt lähteä mukaan. Se merkitsi tilanteen vakavuutta ja samalla yläluokkain tuloa in corpore.

Alaluokat istuivat sangen hajamielisinä iltapäivätunneillaan. Opettajien innokkaimmatkaan esitykset eivät heihin nyt tehonneet. Sitä mietittiin, lähteeköhän Peku mukaan.

– Luuleks' sää et Peku viittii?

– Ei tiär vaikk viittiski.

– Mutta jos se lähtee, niin silloin tulee rymy.

Samat kysymykset kuiskuteltiin eri puolilla luokkaa kymmenet kerrat ja lopulta tuli luokan perältä jykevä vakuutus:

– Juu, juu, Peku lähtee. Se on varma.

– Älä pehkana!

Opettaja huomasi kyllä, että luokassa oli havaittavissa omituista hajamielisyyttä ja kuiskailua. Hän rykäsi ja korotti äänensä.

– Mänä vuonna tähtiin änsimäinen rästiretki Suomeen? Kalle Anttila.

– 1571.

– No mätä thämä on!

– 7115.

– Istu alas! – Pekka Rindell.

– 5711.

– Äi thämä vätele, mätä thällainen läksyn luku on.

Historian opettajalla oli tapana puhuessaan asioista juhlallisesti laahata kerakkeita ja lausua ensi tavun i:t ä:ksi.

– Reino Klemola.

– 1157.

– Hjää! Kuka sen teki? Matti Friisi.

– Henrik piispa.

– Hjää, ja kuka vielä? Antti Kukola.

Antti Kukola ponnahti pystyyn kuin raketti. Hän oli juuri keskustellut Ollilan Antin kanssa päivän polttavasta kysymyksestä ja pamautti nyt ällistyksissään ukkosen äänellä koko luokan kauhuksi:

– Peku!!??!

– Mätä, mätä tämä on?! kirkui historian opettaja. Mäkä Peku?

Nyt vasta Antti oikein ällistyi. Korvat lensivät tulipunaisiksi.

– Minä en oikein kuullut! änkytti hän.

– Hjähä, sanoi historian tohtori kuivalla äänellä. Khäskustellaanko uudestaan kello 3 jälkeen.

Nyt Antti selvisi aivan kristallikirkkaaksi. Hän kalpeni ja luokka kalpeni. Eihän se aika sopinut mitenkään. Silloinhan keskusteltiin hyvällä suomenkielellä Puutarhakadun kulmauksessa. Mutta sananlasku sanoo: kyllä hätä panee hyppäämään. Antin kieli kirposi nyt heti lavertelemaan. Kun hän ei tietänyt, mistä oli puhe, alotti hän läksyn alusta ja lateli hämmästyneen tohtori Strand'in kuultavaksi jopa omaksi ihmetyksekseenkin koko ensimäisen ristiretken kirjan sanoilla ulkoa kuin olisi katkesmusta lukenut.

Jätä nyt sellainen mies laiskalle. Ei siinä mahtanut tohtorikaan mitään. Ja Antti Kukola katseli opettajaa tiukin silmin huulet yhteen puristettuina kuin kysyäkseen:

– Uskotko ensimäisellä kerralla vai pamautanko toisen kerran?

Uskottavahan se oli. Ei pystynyt tohtorikaan muuta sanomaan kuin:

– Pätää shäurata mukana, kun khärran osaa.

Sitten sai Antti istua ja hän istui tuima ilme yhä kasvoillaan, istui kädet ristissä koko tunnin liikahtamatta ja näytteli loukattua marttyyriä.

Kun sitten kaikki sen päivän runsaat koettelemukset oli onnellisesti sivuutettu ja kello soi, törmäsi koko suomalainen lyseo suin päin ulos. Pojat hypähtelivät innoissaan tuntien vapautensa.

Ja kuin heinäsirkkaparvet kiitivät nyt kissojen uljaat sotalaumat Käsityöläiskatua pitkin asemaa kohti. Heidät pysähdytti mäen alle valtava näky. Siellä korkeimmalla kohdalla seisoi näet Peku leveänä ja hartiakkaana, maailmaa vallitsevana, kädet ristissä rinnalla kuin Napoleonilla historiallisissa kuvissa Austerlitzin taistelukentällä.

Kissojen pikamarssissa saapuneet joukot pakkautuivat mäen juurelle, missä kaksi kahdeksasluokkalaista pysähdytti heidät ilmoittaen sen olevan Pekun käskyn. Peku itse oli tällä välin tarkastellut taistelukenttää ja tehnyt taistelusuunnitelmansa. Hänessä oli todellakin jotain sotapäälliköstä. Hän päätti alkaa taistelun keveillä ja liikkuvilla etujoukoillaan, pysähdyttää ja sitoa vihollisen tarkkaanampuvilla ja ajatuksen nopeilla husaareillaan ja jääkäreillään. Mitä ne joukot olivat? – Peku tunsi poikansa.

– Neljäs ja viidenluokkalaiset esille! kuului hänen mahtava komennuksensa.

Kuin oravat kiipesivät komennuksen saaneet mäen laelle.

– Kallu kuudennen luokan kanssa kiertää Humalistonkadun kautta ja hyökkää rottien selkään! kuului uusi komennus. Sitten Peku ojensi juhlallisesti kätensä ja huusi:

– Kaikki muut ovat mäen takana valmiina hyökkäämään sitten kun käsky tulee. Suomalainen lyseo odottaa, että joka mies tekee tehtävänsä! Laittakaa pallot valmiiksi!

Juhlatunnelma täytti kissojen armeijan. Kyllä oli mies tuo Peku, ylevä kuin sodan jumala. Kun hän komensi, kalskahti asia raudalle. Jokainen älysi nyt Pekun suunnitelman. Kun rotat saapuvat, käyvät etujoukot heti taisteluun Pekun seisoessa liikkumattomana, suu hienossa hymyssä mäen laella. Rotat, jotka luulevat vastassaan olevan vain vähäisiä voimia, käyvät huolettomina päälle, mutta he eivät pääse käsiksi nopeisiin neljäs- ja viidesluokkalaisiin. Heidän voimansa hajaantuvat sikin sokin taistelukentälle. Silloin Peku antaa rynnäkkömerkin. Raikuvin hurraahuudoin ryntäävät sekä yläluokat että kaikki lukemattomat pikkukissat hurjasti huutaen taisteluun. Kuka voi sellaista rynnäkköä kestää. Ja loppujen lopuksi kuudes luokka kuin leimaus ja rajuilma karahuttaa vihollisen selkään.

Siitä syntyy jotain suurta, jotain ennen kuulumatonta Auran rantamilta. Olisivatpa nyt nuo vanhat soturit Klaus Fleming, Jaakko Ilkka, Axel Kurki, Arvid Stålarm, Torsten Stålhandske, Åke Tott, Kustaa ja Evert Horn ja monet muut kuuluisat suomalaiset sotapäälliköt näkemässä "kuinka kestää polvi uus". Epäilemättä he taistelun päätyttyä ylevässä sankaririvistössä astuisivat hiljaa Käsityöläiskadun mäelle ja – puristaisivat Pekun kättä.

Nyt ilmoittivat neljännen luokan tähystäjät, että rotat tulevat. Heti sen jälkeen tuli uusi ilmoitus:

– Niitä tulee tavattoman paljon tännepäin.

Hetken vakavuus kuvastui kaikissa kasvoissa, mutta samalla luja päätös taistella kunniakkaasti vaikkakin moni sydän pamppaili.

Rotat olivat nähtävästi eilisen selkäsaunan jälkeen koonneet voimansa. Oli syytä odottaa kovaa kamppailua.

Taas tuli sana:

– Sieltä tulee koko rottien koulu. Kaikki tulevat tännepäin. Ei yhtään mene muualle.

Tilanne oli todella jännittävä. Sellaista ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, että koko koulut olisivat lähteneet liikkeelle.

– Valmiit! kajahti samassa Pekun raikuva huuto yli kentän. Se rohkaisi alakuloisiksi tulleet ja täytti mielet ylevällä taisteluinnolla.

Nyt alkaa leikki, ajateltiin mäen takana. Jo lensivät ensimäiset lumipallot. Kissojen parvet liikehtivät jo levottomasti. He odottivat Pekun merkkiä käydäkseen kaikki murtavaan hyökkäykseensä. Lumipallot säteilivät valmiina sadoissa käsissä.

Silloin – – – äkkiä – – tuli taistelukentällä syvä hiljaisuus. Kissat näkivät Pekun hätkähtävän.

– Mitä on tapahtunut? – Peku hätkähti! Mitä tämä merkitsee?

Nyt – katsokaa! Peku viittaa kädellään – – merkin: Hiljaa!

Kului hetki kuoleman hiljaisuutta, noita tunnettuja hetkiä, jolloin nuppineulan putoaminen vaikuttaa kanuunanlaukaukselta. Mutta nyt alkoivat kissat hermostua.

– Miksei taistelu alkanut?

Pikkupojat eivät jaksaneet enää odottaa. Niska kyyryssä ja varovaisesti tähystellen kiipesivät alaluokkalaiset mäen laelle itse katsomaan, mitä siellä tapahtui.

He näkivät valtavan näyn.

Käsityöläis- ja Puutarhakadun kulmaus oli mustanaan rottia ja kissoja, mutta kaikki ne seisoivat äänettöminä painautuen seinänvierille, vaikkakin olivat aivan lähellä vihollisiaan. Ei yksikään lumipallo halkonut ilmaa, ei yhtään hurraahuutoa kajahtanut raikkailta huulilta, ei lausuttu kompasanoja vastustajille.

Pian ymmärsivät mäen harjalle kivunneet kissat syyn tuohon hiljaisuuteen.

Sieltähän tuli asemalta käsin keskellä katua kävellen rinnakkain kaksi kookasvartaloista ja lujapiirteistä miestä.

– Rehtorit, rehtorit! kävi kuiskaus yli kaikkien katujen.

– Rehtori tulee, rehtorit tulevat!

Sieltä saapuivat todellakin rehtorit, rinnakkain astellen sekä suomalaisen että ruotsalaisen lyseon rehtori. Hiljaa he kulkivat, mutta pää pystyssä ja leimuavin katsein. Puutarhakadulle tultuaan he pysähtyivät.

Täällä seisoivat äänettöminä vastakkain kissat ja rotat. Katseltiin toisiaan, katseltiin vihollista, katseltiin molempia rehtoreita, jotka yhä äänettöminä, mutta juhlallisina kuin roomalaiset senaattorit, tarkastelivat ympärilleen.

Sitten alkoivat lähimmät pojat molemmin puolin vähitellen väistyä. He pudottivat pallonsa kadulle, kokosivat kirjansa kainaloonsa, vetivät kerran nenässään ilmaa sisäänpäin ja lähtivät sitten niska kyyryssä liikkeelle kohti kotiaan. Kauempana olijat seurasivat ja rehtorien seisoessa paikallaan tyyninä ja juhlallisina kuin korven valtavat hongat kulki äänetön jono koulupoikia heidän ohitseen toisten häipyessä porttien ja pihojen kautta omalle taholleen.

Viidentoista minuutin kuluttua oli koko katujen risteys aivan tyhjänä ja niin valtava oli tuo näky, etteivät edes alkuasukkaat uskaltaneet tulla kadulle alkamaan tavanmukaista kimotustaan, vaan vain salavihkaa ja naamat pitkinä kurkistelivat ikkunaverhojen takaa sekä myrttien ja verenpisarain lomitse, mitä kadulla tapahtui.

Jäätyään yksikseen liikahtivat rehtoritkin. He kääntyivät Puutarhakadulle ja lähtivät hitain, arvokkain askelin kävelemään Humalistokatua kohti. Ne olivat niitä entisajan rehtoreita.

Mutta Puutarhakadun suurtaistelusta, jossa Pekun piti niittää sotapäällikön laakerinsa ei tullut koskaan mitään. Seuraavana päivänä olikin taivas jo kirkas ja kirpeä pakkanen paukahteli Hakmannin puodinportaissa.

KUN VAITO VANSENISTA PITI TULLA SUURPUHUJA.

Lyseon neljäsluokkalainen, herra Vaito Vansen Jokikylästä asteli alushousuissaan ja paitahihasillaan hermostuneena edestakaisin asunnossaan Hovioikeudenkatu 2:ssa. Leskirouva Sagulin eli Sakuliinska, jonka kaksi poikaa ja kaksi tytärtä oli jo ylioppilaita ja ansaitsivat itse ja jolla vielä oli kotona kolme tytärtä ja yksi poika, joka asusti Vaidon huonetoverina ja jotka kaikki neljä viimemainittua, Vaitoa lukuunottamatta, eivät vielä ansainneet itse – muuta kuin joskus selkäänsä, mitä ansiota kahdennellakymmenennellä vuosisadalla Euroopassa, lukuunottamatta kuitenkaan Europan Venäjää, missä selkäsaunan ansaitseminen on yhtä yleistä kuin sen saaminenkin, on alettu pitää aivan vähäpätöisenä pikkuansiona – rouva Sakuliinska, jolla kaikille ihmisille, jotka eivät heti olleet samaa mieltä hänen kanssaan, oli tapana ärjäistä:

– Häh! Kouluuta ensin neljä kakaraasi ylioppilaaksi ja tule sitten vasta riitelemään minun kanssani! – tämä samainen rouva Sakuliinska – toivomme, että arvoisa lukija jaksaa seurata mukana tätä nerokasta ajatuksen juoksua, jota tahtoisimme kunnioittaa nimellä juriidis-asiallinen ajatusjuoksu ja jonka tunnusmerkkinä on kaikkien mahdollisten asiain sotkeminen samaan lauseeseen ja sen seikan aiheuttama sekavuus, millä juuri mustan esittäminen valkoiseksi käy mahdolliseksi – niin tämä, juuri tämä edellämainittu Sakuliinska, syntynyt anno 1857 kesäkuun 2 päivänä Sysmässä, nykyisin kirkonkirjoissa Turussa, puhdasmaineinen ja esteetön menemään avioliittoon, hän – yksinkertaisesti silitteli paraikaa Vaito-herran housuja ja takkia kyökinpuolella.

Vaito itse käveli otsa rypyssä pitkin kamarinsa lattiaa, ensin itänurkasta länsinurkkaan, sitten länsinurkasta keskelle lattiaa, missä hän teki käännöksen oikealle, käveli huoneen pohjoisnurkkaan, sieltä etelänurkkaan, etelänurkasta keskilattialle, teki käännöksen oikeaan, käveli itänurkkaan j.n.e.

Tämän kävelytavan oli Vaito itse keksinyt ja hän piti sitä aivan erikoisen hedelmällisenä ja mielialaa virkistävänä. Ja nyt jos milloinkaan tarvittiin mielialan virkistystä, sillä nyt se juuri oli painunut, painunut aivan matoisen maanpinnan tasalle.

– Arvoisa juhlayleisö! ärjäsi Vaito äkkiä seisahtuen trymoopeilin eteen.

– Jos tarkastamme historian opetuksia uuden ajan alusta sen keskivaiheille, sanokaamme loppupuolelle saakka, niin huomaamme päivänselvästi – – tuota – juu, me huomaamme että – – – tjaa! Mitäs hittoa me siinä oikein huomaammekaan?

Vaito jatkoi taas kävelyään, seisahtui hetken kuluttua jälleen peilin eteen, asettui puhujan ylevään asentoon, huolimatta siitä, että hän seisoi vain paidassaan ja alushousuissaan, pyyhkäsi sirolla kädenliikkeellä tukan otsalta oikealle sivulle ja alkoi puhua:

– Kunnioitettavat kansalaiset! Te Suomen toivo ja tulevaisuus! Kalevala, tuo suuri kansalliseepoksemme kertoo ikimuistoisissa runosäkeissään esi-isiemme hurjista taisteluista ja väliin taas Väinön kanteleen soitosta vesiemme vieremillä – – hm! Se ei ole hullumpi alku!

– Kaikki riippuu vain siitä, tuleeko henki päälle vai eikö, ajatteli Vaito ja kauhistui sitten omaa ajatustaan.

Sitten hän astui ovelle, aukasi sen ja kysyi hiukan äreästi:

– Eivätkö ne housut jo ole valmiit?

Hänen mielestään tuollaisessa varsin jokapäiväisessä kysymyksessä ei ollut mitään loukkaavaa. Mutta miten ollakaan. Sakuliinska ei tänä päivänä ollut laisinkaan päivänpaisteisella tuulella ja otti nokkaansa. Hän pani paikalla silitysraudan hellan karmille, tuli kuin pyry kamarin puolelle, asettui oven eteen koukistaen kätensä, joiden hiat olivat kierretyt kyynärpäitten yläpuolelle – mahtavasti lanteilleen ja alkoi papattaa.

– Vai eivät ne housut nyt vieläkään ole silitetyt! Ja sen minä sanon Vaidolle, minkä minä olen sanonut muillekin ihmisille, että passaa ensin kouluuttaa neljä lastaan ylioppilaaksi ja tulla sitten vasta kyselemään minulta, eivätkö ne housut vieläkään ole silitetyt.

Vaito oli palannut peilin eteen ja tuijotti par'aikaa uhkaavasti kaukaisuuteen eteensä aikoen juuri päästää suustaan seuraavat ylevät sanat:

– Kun maailman ihanuus kaikkine ihmeellisyyksineen äkkiarvaamatta astuu silmiemme eteen – – –

Hänen puheensa kuitenkin tyrehtyi alkuunsa. Hän katseli kummissaan Sakuliinskaa ja lausuikin äskeisen ylevän ajatuksen sijasta tuon meidän valtakunnassamme niin auttamattoman yleisen sanan "mitäh?" jolla suomalaisten ei kuulemma lainkaan ole tapana ilmituoda viisauttaan mailmalle.

Mutta juuri tätä sanaa Sakuliinska ei ollut odottanut, se tuli hänelle aivan yllättävänä. Hän oli näet arvellut heti tuolla yhdellä iskulla lannistavansa Vaidon täydelleen ja nyt tuo pojan vetelys ei ollut edes viitsinyt kuunnella häntä. Täytyikö hänen nyt sanoa sama asia uudelleen.

– Minä tuota sanoin vain, että passaa kouluuttaa ensin neljä lastaan ylioppilaaksi ja sitten vasta tulla kysymään, ovatko ne housut silitetyt vai ei! pauhasi Sakuliinska uudelleen, mutta hänen äskeinen kireä äänensä oli muuttunut epävarmaksi ja sanoista oli mehu mennyt.

– Minulla ei vielä olekaan lapsia ja isähän se minutkin kouluuttaa! änkytti Vaito silmät suurina.

Sakuliinska kääntyi ympäri halveksuva hymy huulillaan, meni takaisin kyökkiin ja paukautti oven kiinni.

– Mummu näyttää olevan pahalla tuulella, ajatteli Vaito, mutta ei välittänyt sen enempää asiasta, vaan jatkoi kävelemistään.

– Nyt sitten nähdään, tuleeko minusta puhuja vai ei hän jutteli itsekseen. Kaikki riippuu siitä tuleeko henki päälle vai ei. Jos kerran on suuri puhuja, niin henki tulee päälle. Jos henki ei tule päälle, ei ole suuri puhuja. Mikään keskinkertainen suunsoittaja taas minä en tahdo olla. Joko kaikki tai ei mitään, se on minun tunnussanani!

Vaidon piti tänä iltana esiintyä alaluokkain raittiusseuran kokouksessa ja pitää tervehdyspuhe. Hänellä oli edessään suuri tulikoe, sillä ensi kertaa elämässään hän esiintyi puhujana.

Vaito katseli kelloaan. Se oli aivan kamalan paljon eikä Sakuliinska vieläkään saanut niitä housuja silitetyksi ja oli kaiken lisäksi niin pörröllään, etta jos sitä vielä suututti, niin se voi jättää sikseen koko silittämisen. Silloin voi käydä niinkin hullusti, että toinen housunlahe on silitetty, toinen silittämättä. Se olisi kaikkein pahin mahdollisuus, sillä sellaisissa housuissa oli aivan mahdoton astua puhujalavalle. Koko yleisö nauraisi ja pikkupojat varmasti ottaisivat suoraa huutoa kolme minuuttia. Se oli heidän erikoisalansa.

– Mitä hittoa se Sakuliinska tuumaa. Vaikka se polttaisi karrelle koko housut, niin nyt minä kysyn uuden kerran, ajatteli Vaito.

Hän meni ovelle ja naputti.

– Sisään! sanoi uhkaava ääni, mutta tuo sana merkitsi: No? Mitä nyt taas?

Vaito avasi oven ja kysyi lempeästi:

– Jokohan Sakuliinska on silittänyt ne housut.

Mutta nyt Sakuliinska oli odottanutkin juuri tuota kysymystä. Hän oli palannut kamarista kyökkiin kuin nenälleen saaneena ja häpeissään, mutta vasta kyökissä hänen sisunsa alkoi kiehua.

– Jestas sitä poik'kloppia! Onko sillä enää häpyä laisinkaan. Mitenkäs se taas vastasikaan minulle: "Minulla ei vielä olekaan lapsia ja isähän minutkin kouluuttaa". Niinkö se lurjus kehtasi sanoa minulle, minulle vanhalle ihmiselle (Sakuliinska alkoi vuodattaa kyyneleitä ja nosti esiliinansa silmilleen), joka olen kymmenet vuodet saanut raataa niinkuin muurahainen saadakseni lapsilaumani kasvatetuksi kunnon ihmisiksi. Eikös ole hävytöntä, että kaiken mailman vieraat kakarat tulevat minunlaiselleni kunnon ihmiselle vastaamaan sillä tavalla. Mutta annappas olla. Vielä minä näytän, että minä olen se entinen Sakuliinska, ihan se entinen Sakuliinska edestä ja takaa.

Sakuliinska tempasi silitysraudat, sylkäsi sormiinsa ja kosketti varovasti raudanpohjaa. Siitä ei enää kuulunut pihinääkään.

Sakuliinska tyhjensi raudat kyökin pesään kuumenemaan alkaakseen silittämisen uudestaan, mutta purki samalla kiukkuaan:

– Mokoma kloppi ja klappi ja kakara ja vekara! Ja kehtaa tulla sanomaan sillä lailla vanhalle ihmiselle. Mutta näytän minä sille, että tämmöinen minä olen edestä ja tämmöinen minä olen takaa. Sen minä teen.

Kun nyt Vaito nöyrällä äänellä kyseli housujensa kohtaloa, silloin Sakuliinskan sydän sykähti, sillä suloinen koston hetki oli vihdoinkin tullut.

– Minäkö silittänyt sinun housujasi, pamautti Sakuliinska? Oletko sinä sitten silittänyt minun housujani? Tämmöinen minä olen edestä ja (hän pyörähti ympäri, niin että hameet heilahtivat) tämmöinen minä olen takaa, eikä minua tarvitse tulla irvistelemään.

Vaito pillahti itkuun. Hän ei ymmärtänyt Sakuliinskaa tänään laisinkaan.

– Antakaa tänne ne vaatteet! hän sanoi. Ei olisi ollut liikaa, vaikka ne housut olisivat tulleet silitetyiksi, kun minun täytyy puolen tunnin kuluttua pitää tervehdyspuhe koulun raittiusjuhlassa.

Silloinkos Sakuliinskan silmät suurenivat.

– Siunatkoon ja varjelkoon – puolessa tunnissa – ja terveyspuhe. No miksi et sinä sitä heti sanonut. Kyllähän minä ne silitän. Viidessä minuutissa ne ovat valmiit.

Sakuliinska unohti yhtäkkiä koko kiukkunsa, kiirehti juoksujalkaa hellan ääreen, veti kekäleitten alta tulipunaiset raudat ja alkoi silittää, niin että hikipisarat tipahtelivat Vaidon housunlahkeille. Pian kuului kyökistä vain pihinää ja silitysrautain kalsketta. Sitten Sakuliinska astui huoneeseen mitä suloisin hymy huulillaan.

– Kas tässä ne housut ovat, hän puheli lepytellen. Ei Vaidon pidä olla tietääkseenkään, vaikka minä välistä olen vähän pyörällä päästäni, kun tässä ruuanlaitossa ja ylöspidossa ja siivouksessa ja vielä talon hoidossa on niin sadat menot ja metelit, että välistä synkistyy koko elämä.

– Mitäs minä, ei mitään, kyllähän minä – – jutteli Vaito kiskoen housuja jalkaansa. Tunsihan hän Sakuliinskan. Niin hyvää ruokamatamia ja riuskaa emäntää sai suurennuslasilla hakea koko Kalevalan kankahilta.

Nyt kuului kopinaa porstuassa ja ovi temmattiin auki.

– Päivää Vaito! huudahti Reino iloisesti. Joko sinun puheesi on valmis?

– Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Vaito juhlallisena.

– Onko se jo kirjoitettu.

– Minä en koskaan kirjoita puheitani, enkä valmista niitä, vastasi Vaito. Minä astun puhujalavalle ja sitten – – – niin, sitten joko henki tulee päälle tai ei tule päälle s.o. minä olen joko hyvä tai huono puhuja.

– Sepä kummallista! arveli Reino. Minä kun tyhmyydessäni luulin, että puhe ensin kirjoitetaan ja sitten luetaan ulkoa.

– Jaa, jaa! Sinä luulet sillä lailla ja paljon niin tehdäänkin, mutta suuret puhujat eivät tee siten, sillä mitä silloin enää hengellä tehtäisiin, jos puhe on valmiiksi kirjoitettu.

Reino ei ruvennut vastustamaan Vaitoa. Pojat lähtivät yhdessä koulua kohden, mihin suurin osa alaluokkain oppilaita vähitellen kokoontui.

Juhlaa vietettiin koulun suuressa, vasta rakennetussa voimistelusalissa ja jo puolen tuntia ennen ohjelman alkamista se oli täynnä meluavaa pikkuyleisöä. Sitten kuului yhtäkkiä varoittavaa sihinää oven suusta. Raittiusseuran kuraattori, lehtori Valtavaara ilmestyi saliin ja melu vaimeni jonkun verran.

Viidesluokkalaiset astelivat itsetietoisina ympäri salia järjestellen penkkejä ja jaellen komentojaan. He olivat täällä suuria herroja. Neljäsluokkalaiset taas kokoontuivat heidän ympärilleen koettaen mahdollisimman paljon jäljitellä edellämainittujen esiintymistä ja liikkeitä. Viidesluokkalaiset suorittivat ohjelmiston tärkeimmät numerot, neljäsluokkalaiset olivat avustajina ja suorittivat pikkutehtäviä.

Jo sytytettiin valot salissa ja yleisö alkoi asettua paikoilleen, ensiluokkalaiset etupenkkeihin, muut luokat heidän taakseen.

Ohjelman ensi numerona oli yhteislaulua. Terävin, kimein pojan äänin kajahti pian varsinaissuomalaiseen ääntämistapaan laulu:

– Jos syyrän sullaa puhrason j.n.e.

Kun laulu oli tauonnut, syntyi syvä hiljaisuus. Lehtori Valtavaara antoi merkin ja neljäsluokkalainen Vaito Vansen marssi kalmankalpeana puhujalavalle. Koko neljäs luokka oli kuin kuumeessa.

Portaita noustessaan Vaito kompastui ja kun hänen päänsä vihdoin ilmestyi kateederin reunalle, näytti aivan siltä kuin yleisön nähtäväksi olisi kohotettu jokin kellahtava, itäeurooppalaisia rotuja esittävä kallo Turussa äsken käyneestä vahakabinetista.

Yleisö odotti jännittyneenä. Se arvosteli kylmästi tilannetta ja punnitsi voiton ja tappion mahdollisuuksia. Vaidon osakkeet olivat vakavasti laskemassa. Reino ja Antti etupenkissään saivat vuoron perään kylmän- ja kuumanväristyksiä, sillä tovereina he seurasivat myötätuntoisina Vaidon ponnisteluja.

Mutta pian tuo kateederiin ilmestynyt pää alkoi elää. Se teki liikkeen, otsalle ilmestyi tuima ryppy ja nyt katselivat terävät silmät suoraan yleisöön, joka näiden enteiden johdosta suvaitsi hiukan nostaa Vaidon osakkeita. Reino oli juuri kuiskaamaisillaan:

– Älä pelkää! Ei sinun isäsikään pelkää, kun lehteriltä sunnuntaisin virren alottaa!

Hän ei kuitenkaan ehtinyt vielä panemaan aikomustaan täytäntöön, sillä samassa kajahti aivan odottamatta jyleällä äänellä yli salin.

– Arvoisat kansalaiset!

Jokikylän pojat ihan hätkähtivät. Olipa tämä merkillistä tämä mailman meno. Tuo tuossa edessä oli lukkarin Vaito, heidän paras toverinsa ja nyt se sanoi heille:

– Arvoisat kansalaiset!

– Jos selailemme historian vaalenneita lehtiä ja katselemme ihmiskunnan vaiheita aina alkuajoista nykyhetkeen saakka, täytyy meidän kaikkien siinä selvästi nähdä ja me näemme – – – tuota – – nä – nä – emme, miten – – tai mistä – – jaa taikka mihin – tuota sanoisinko miksi??!

Vaito änkytti, hän ällistyi. Hän koetti ajatella historian oppikirjaa, mutta hän tunsi tuskan hien nousevan otsalleen, sillä tuossahan edessä istui yleisö, joka odotti hänen puhettaan ja nyt juuri hänen pitäisi sanoa jotain – pian – pian – pian – sanoa eikä vain töllistellä – – mitä helkattia hän nyt sanoo?! Nyt se on jo myöhäistä – kaikki liian myöhäistä! Paussi on tullut, hirveä äänetön paussi.

Yleisö katselee levottomana. Se näkee Vaidon pulan ja arvailee, mitä me oikein näemme noilla historian vaalenneilla lehdillä?

Vaito koettaa rauhoittua. Hän muistelee taas historian oppikirjoja. Niitä oli kolme hänen tiedossaan, vanhan-, keski- ja uuden ajan historia. Sadat kerrat hän oli niitä selaillut – mitä hän niistä nyt siis saattoi päivänselvästi nähdä. Vaito toivoi hetkisen, että niistä edes himmeästi olisi pilkottanut jokin pieni valonkipinä, mutta ei! Kaikki, koko ihmiskunnan entinen elämä oli Vaidon mielestä suuri musta läikkä – pimeää, niin sysipimeää!

Vaito näki kuin harmaan usvapilven keskellä joukon ensiluokkalaisten päitä, jotka kuiskuttelivat keskenään. Hän pinnisti nyt ajatuksensa äärimmilleen. Siinä nyt oli sekin – historia. Aina hän oli sitä ihaillut, mutta hädän hetkellä se kiittämättömästi petti hänet, vetäytyi läpinäkymättömään pimeään. Vaidon mieleen johtui yhtäkkiä vanha laulu:

– Ja nuoren miehen elämä se on niin musta paikka! Vaito pelkäsi tulevansa hulluksi, mutta sitten hän nykäisi päätään ja päätti tarkastaa, eikö tosiaankaan uuden ajan historiassakaan ollut mitään esiintuotavaa.

Aha! Jopa hiukan ikäänkuin selvenee. Ensin siellä tulevat löytöretket, Kolumbus kuuluisine kananmunineen ja sitten ne monet pienemmät herrat.

– Me näemme, huudahti Vaito, miten löytöretkeilijät ovat aina – – Kolumbus etunenässä – – – rientäneet merien ja mantereiden halki – – – kohti – – tuota uusia mannermaita, joista suurin kenties on Ameriikka.

Taas pimeni. Vaito piti jälleen paussin ja muisteli yhä historian oppikirjaansa. Hm! Sitten siellä tuli kamala sarja uskonsotia.

– Sanoisikohan niistä jotakin? mietti Vaito. Yleisö alkoi osoittaa kärsimättömyyden merkkejä.

Pikkupojat jo kääntelivät ja vääntelivät itseään.

– Ne lurjukset, ajatteli Vaito, eivätkö ne nyt jaksa edes paria minuuttia pysyä paikoillaan! Sitten hänen silmissään tuntui aivan kuin vesipisarat väkisin pusertautuisivat esille.

– Voi armias! Jospa minä nyt olisin Jokikylässä ja olisi loma koulusta ja suvi ja auringonpaiste! ajatteli Vaito huoaten.

Yleisö odotti ja odotti niitä valtavia näkyjä, mitä herra Vaito Vansen aikoi loihtia sen katseitten eteen, mutta itse poppamestari vaikeni, katseli alaspäin ja vaikeni. Hänen mielestään ei edes hugenottisodistakaan kannattanut puhua noille ensi luokkalaisille.

Vielä kerran Vaito teki heikon ponnistuksen muistellakseen historian suuria näkyjä. Mitäs siinä kirjassa tulikaan hugenottisotien jälkeen? Hm! 30-vuotinen sota ja Westfalin rauha vuonna 1648. Sitten seuraa paljon sekavia asioita ja sitten astuvat preussilaiset näyttämölle.

– Bismarck – ahaa! Vaito innostui! Puhuisikohan Bismarckista? Beeveli!

– B-bi-bi-bi! änkytti hän, mutta ei mitään muuta. Veto alkoi loppua. Sillä mitä hän sanoisi Bismarckista? Oliko se edes raittiusmies. Voisihan sitä sanoa, että Bismarck oli suuri mies ja olisi hyvä, jos meistäkin kaikista tulisi yhtä suuria miehiä tai edes hiukan sinnepäin. Sekin olisi jo aika hyvä. Mutta onko sekään mikään tervehdyspuhe.

Vaito lysähti kokoon. Nyt oli asia selvä. Henki ei tullut hänen päälleen, hän ei ollut puhuja. Kylmät väreet kiersivät pitkin hänen selkäpiitään, kurkussa karvasteli, mutta henkeä ei tullut – ei tullut. Kaikki toiveet olivat mennyttä kalua, kaikki ihanat unelmat murskautuneet.

– Minä en ole mikään puhuja! lausui Vaito nyt murtuneella äänellä.

Yleisö hätkähti.

– Häh! Nyt se taas puhuu.

Vaito jatkoi aivan levollisesti. Hän päätti poistua lavalta johonkin nurkkaan häpeämään, mutta hän halusi vielä vain sanoa pienen, vaatimattoman anteeksipyynnön yleisölle. Hänestä oli parasta puhua asia rehellisesti ja suoraan sekä tovereille että lehtori Valtavaaralle. Nehän sen parhaiten ymmärsivät.

– Minä en ole mikään puhuja. Henki ei tule minun päälleni. Sen vuoksi minä poistun tältä paikalta. Minä olin saanut tehtäväkseni lausua yleisön tervetulleeksi tähän iltamaan, jonka koulumme raittiusseura on järjestänyt. Sen teen nyt vain aivan lyhyesti. Raittiusaate on hyvä aate. Sen me tiedämme jokainen. On hyvä, että sitä aatetta ajetaan pienessä Suomessakin, ettei viinan kirous turmele kansaamme. On hyvä, että sitä aatetta ajetaan jo koulussa, että opettajat selittävät sitä meille oppilaille. Kun me tulemme suuriksi, niin me voimme sitten kotonamme vanhemmillemme ja kaikille muille ihmisillekin selittää alkohoolin vaarat. Me kaikki taistelemme silloin väkijuomia vastaan ja koetamme saada koko Suomen kansan taistelemaan. Me tahdomme kerran nähdä Suomen kansan raittiina kansana. Tässä iltamassakin tehdään työtä raittiuden hyväksi. Siksi lausun teidät kaikki nyt tervetulleiksi pieneen juhlaamme.

Vaito Vansen lopetti puheensa ja astui murtuneena miehenä alas kateederista. Olihan hän kyllä jollakin tavalla loppujen lopuksi saanut tehtävänsä suoritetuksi, mutta omasta mielestään perin kurjalla tavalla. Ei mitään juhlallisuutta, ei aatoksen lentoa. Paljasta jokapäiväisyyttä, tavallisia arkipäivän sanoja hän oli saanut muutamia lausutuksi.

Vaito ei katsonutkaan tovereihinsa. Tietysti ne häntä nyt vain pilkkasivat ja halveksivat. Hän kuuli jossakin taputettavan hiukan käsiäkin.

– Kaameata pilkkaa, ajatteli Vaito synkkänä. Hän istuutui syvälle erääseen nurkkaan päättäen sopivassa tilaisuudessa hiipiä pihalle. Äkkiä hän säpsähti.

– Vansen! kuului ääni jostakin.

– Vansen? ajatteli Vaito. Tuttu nimi. Kukas se taas on? ka! Minähän se olenkin.

Vaito kääntyi ääntä kohti. Siellä tuli lehtori Strand hänen luokseen.

– No Vansen. Sinä taisit pitää meille aivan toisen puheen kuin mitä olit valmistanut.

– En minä ollut valmistanut ollenkaan, vastasi Vaito itku kurkussa.

– Etkö sinä ollut valmistanut puhettasi.

– En! Minä luulin, änkytti Vaito, suurten kyynelhelmien vieriessä hänen poskilleen, että henki tulee päälle, jos kerran on puhuja, mutta (Vaito nyyhkytti) henki ei tullut.

Lehtori Strand vanhana opettajana ymmärsi nyt koko asian. Ja nyt hän alkoi selittää Vaidolle, että vain tottuneet puhujat voivat sillä tavalla mennä esiintymään valmistautumatta. Mutta yleensä kaikki puhujat valmistavat perinpohjaisesti puheensa ja tekevät paljon työtä. Eikö Vansen muista, miten Demosthenes sai ponnistella, ennenkuin hänestä tuli puhuja.

– Hjuu! nyyhkytti Vaito.

– Ilman työtä ei saavuteta mitään tuloksia, jatkoi lehtori, mutta se lyhyt puhe, minkä sinä sittenkin pidit, ei ollutkaan hullumpi puhe ensimäiseksi puheeksi.

– Oli se kamalan kurja, väitti Vaito vastaan.

– Ei! jatkoi Strand. Siinä sinä yksinkertaisesti ja koruttomasti lausuit sydämesi ajatukset ja kävi kuten laulussa sanotaan:

"Se koski kuulijan sydämeen."

Sinusta Vansen voi kyllä tulla vielä puhuja, hyvä puhuja, mutta siihen vaaditaan opiskelua ja työtä. Ennenkuin voi puhua, pitää olla jotakin sanottavaa ihmisille. Ellei ole mitään sanottavaa, on paras vaieta. Siinä Vansen on puhetaidon ensimäinen sääntö.

SIIKAJOEN TAISTELU.

Suomalaisen lyseon ensi luokalla oli taas tapahtunut kummia, vai minkäpä muun johtopäätöksen olisi voinut vetää siitä tosiseikasta, että lyseon rehtori, ensi luokan laulun opettaja, taiteilija Sävel-Aalto ja vahtimestari olivat kokoontuneet rehtorin kansliaan johtavaan käytävään ja panneet yhteen kolme tunnetusti viisasta päätään ratkaistakseen ensi luokan heille asettaman vaikean kysymyksen.

Rehtori silitteli laihoilla sormillaan partaansa ja harkitsi asiaa korkeasti kasvatusopilliselta kannalta, mutta hän ei voinut tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että tässä oli sangen vakava ja arveluttava tapaus käsiteltävänä, tapaus, joka oli omiaan horjuttamaan koko koulujärjestystä ja soti itse kouluhallituksen antamien kiertokirjeiden henkeä vastaan.

– Tässä on jotakin aivan uutta ja vierasta koko kouluelämälle ja etenkin sen rauhalliselle kehitykselle. Tämä on jotain räikeää – – miten minä sanoisin – vallankumouksellista, kuten ranskalaiset sanovat. No, se ehken on liian voimakas ilmailumuoto, mutta hiisi vieköön (rehtori kiivastui), kurittomuutta ja lakkoilua tämä ainakin on.

Sitäpaitsi on edelleen asetusten hengen vastaista, että ensi luokka rupeaa asettamaan typeriä kysymyksiä rehtorin ja opettajakunnan ratkaistavaksi, sen sijaan että ylihallituksen vahvistama opetussuunnitelma edellyttää, että rehtori ja opettajakunta asettavat kysymyksiä ja ensi luokka vastaa niihin, sikäli kun se pystyy niihin vastaamaan.

Vanha, mutta jykevä rehtori rypisti huolten uurtamaa otsaansa ja ajatteli edelleen.

– Hm. Sielutieteellisesti asiaa tarkastellen täytynee tunnustaa, että ensi luokka on osoittanut tahtoa – vieläpä sangen huomattavaa ja itsenäistä tahtoa, mutta siinäpä juuri asian vakava momentti onkin. Sillä tahto sinänsä on kylläkin kasvatuksen kannalta jotakin erinomaista, mutta vain hyvä ja siveellinen tahto, jota vastoin kaltoin kasvatettu tahto on pahaa, se on oikeastaan paljon pahempaa kuin ei mikään tahto, sillä siihen ei pysty enää opetus eikä ohjauskaan.

Niin puheli itsekseen vanha rehtori silitellen harmaata leukapartaansa.

Aivan toisin suhtautui asiaan taiteilija Sävel-Aalto, ensi luokan laulun opettaja. Hän oli tulinen ja äkkipikainen luonteeltaan ja hänen taiteilijaverensä oli nyt kuohahtanut. Hänen pitkä, yömusta tukkansa hulmuili kuin myrskyn myllertämä metsämaisema sekaisin ja hänen tummista silmistään leimahteli vihan vimmaisia salamoita.

Kuin närkästynyt leijona kulki taiteilija Sävel-Aalto edestakaisin kapeassa käytävässä, heristeli hienoja, valkoisia, nyrkkiin puristettuja käsiään puolelle ja toiselle sekä päästeli suustaan kamalia uhkauksia.

– Kyllä minä ne lurjukset opetan. Näytän minä niille, mistä urkupiippu pihisee. Jaa jaa! Syyttäkööt vintiöt itseään. Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä. Ei minulle turhanpäiten niskuroida. Minä murskaan ne, kuten Paganini teki paasiviululleen. [Muist. Historia ei tiedä mitään siitä, että Paganini olisi joskus murskannut paasiviulunsa. Sävel-Aallon lausunto todistaa vain, miten vaihemielisesti taiteilijat esiintyvät suuttuessaan.] Koko luokan minä nujerran, sillä taiteen pyhälle alttarille ei mikään uhri ole liian kallis – – –

Lopuksi sanoi painavan ja arvovaltaisen mielipiteensä myöskin koulun vahtimestari turkulaiseen puhetapaansa:

– Mergillissii gagarii!

Näin oli korkea opettajakunta sielullisten ristiriitojen runtelemana ensi luokan harhaan livahtaneiden pikku sieluvelikultain vuoksi.

Entäs ensi luokka itse. Siellä vallitsi tavanmukainen rauha ja hyvä tahto, jonka nyt kuten ennenkin tarkka näkijä saattoi löytää korvia särkevän metelin keskeltä. Eikä luokassa edes aavistettukaan, että taiteilija Sävel-Aalto uhkasi uhrata nuo onnettomat otukset taiteen pyhälle alttarille.

Mitä oli ensi luokka sitten tehnyt?

Ei kerrassaan mitään, ainakaan omasta mielestään. Puhtaita kuin pulmuset olivat he kaikki lukuunottamatta tietystikään Kuoppalan Kallea, jonka sormet aina olivat nokiset. Ei kukaan voinut ymmärtää, millä ihmeen ilveellä hän aina pääsikin noen kanssa tekemisiin. Kun pojat eivät tätä asiaa käsittäneet, ratkaisivat he pulman sangen yksinkertaisesti. He antoivat Kallelle haukkumanimen nokikolari ja se nimi hänellä on kuuleman mukaan vielä tänä päivänäkin. Niin valtavia ovat ihmisen luontaiset taipumukset.

Ensi luokka, kuten sanottu, ei itse tiennyt tehneensä yhtään mitään, ei hyvää eikä pahaa. Se ei tahtonut kerskailla mistään sankarityöstä, mutta eivät mitkään konnankujeetkaan painaneet sen omaatuntoa.

Jaa jaa! Mutta onko silti vielä sanottu, että ihmisen omatunto on puhdas, ellei hän ole mitään tehnyt. Entäpäs, jos hän on jättänyt jotain tekemättä? Ja kas! Siinäpä juuri piilikin ensi luokan suuri vika ja syyllisyys – taiteilija Sävel-Aallon mielestä.

Oli ollut laulutunti. Taiteilija oli ollut täynnä pyhää valtavaa luomisintoa, jollaista vain taiteilija kykenee tuntemaan ja mikä on salattu tavallisilta kuolevaisilta. Hän näet oli säveltänyt, säveltänyt ensimäisen suursävellyksensä. Vieläpä sanatkin olivat hänen omansa. Koko teos oli hänen henkistä omaisuuttaan täydellisesti.

Kello puoli 2 edellisenä yönä oli sävellys tullut valmiiksi. Se oli yläpuolella kaiken sen, mitä hän tähän asti oli luonut. Kaikki edellinen oli keskinkertaista, sen hän nyt tajusi itsekin, mutta se oli ollut ikäänkuin valmistelua tätä suurteosta varten. Tämä sävellys, mitä hän nyt hellävaroen piti kädessään, se oli hänen tähänastisen taiteensa huippu ja – – – se oli epäilemättä taiteen huippuja ylimalkaan, henkinen saavutus yksilön ja kansan historiassa, säveltaiteen nerontuote, joka oli kohottava tekijänsä ihmiskunnan hyväntekijäin eturiviin.

Säveltäjä sulki autuaana silmänsä ja unelmoi. Jokaisessa ikkunassa Linnankadulla hän jo hengessä näki prameilevan oman suurennetun valokuvansa. Kaupunki oli juhlavalaistu. Kodeissa ja julkisissa tilaisuuksissa esitettiin hänen uutta sävellystään, tuota pohjoismaisen neron leimahdusta. Hän tunsi luoneensa jotain suurta, jotain ikiaikojen eetterikaikuja. Ja kukapa paremmin voi arvostella sävellystä kuin säveltäjä itse.

– Säveltäjä on sävellyksen mitta, se oli taiteilija Sävel-Aallon filosofinen tunnuslause. Maailman arvostelu oli itse asiassa sellaista, jolle suuri taiteilija saattoi vain alentuvasti hymyillä, mutta se ei edes tehnyt häntä ylpeäksi.

Taiteilija sai halun ravistaa koko maailman hereille siinä hetkessä ja sanoa sille:

– Kuuleppas nyt ihmiskunta. Sinua kohtaa harvinainen onni tällä hetkellä. Pukeuduppas tavallista terhakammin ja tule kuulemaan, mitä ihmeitä minä olen sinulle sävellellyt.

Kun kuitenkin koko ihmiskunnan kokoaminen taiteen pyhitetyn alttarin juurelle kylmästi asiaa harkiten näytti tuottavan muutamia voittamattomia vaikeuksia, ajatteli taiteilija herättää laiskuuden ja tylsyyden unestaan jalkeille ainakin suomalaisen lyseon ja kajahuttaa sen sekä opettajakunnalle että oppilaille äsken valmiiksi saamansa sävellyksen, joka oli tekevä hänet ja koko Turun, jolla oli onni olla hänen kotikaupunkinsa – kuolemattomaksi.

"Sävel-Aalto, suomalainen taiteilija ja säveltäjä, tunnettu Lapin raukoilta rajoilta aina etelän asumattomien hieta-aavikoiden laidoille, s.o. kaikkialla missä inhimillinen sivistys vehmaana versoaa", niin kirjoitettaisiin hänestä jo tietosanakirjassa. Ja sitten jatkettaisiin: "Synt. Turussa, Aurajoen rannalla".

Taiteilija silmäili sävellystään. Se alkoi iki-ihanilla sanoilla

– Hiljaises' hyminäs' mun hiutuu sieluni!

Hän antoi sormiensa hiljaa vaeltaa pianon soittimilla vielä kerran läpi tuon ihanan sävellyksen, joka oli kuin kyllästetty kosteikoilla erämaassa, jota viimemainittua ei edes näkynytkään, ainakaan taiteilijan omilla silmillä. Erämaata ei ollutkaan. Pelkkä kosteikko kimalsi kosteikon vieressä ja välissä kiemurteli miellyttäviä valkeita hietapolkuja. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Soittaessaan viimeistä värsyä, joka muuten oli aivan samanlainen kuin ensimäinenkin, hän ei enää kyyneleitään pidättänytkään, vaan antoi niiden vuolaasti valua.

Sitten hän nousi, heittäytyi vuoteelleen ja – valvoi tuhansia ajatelmia mielessään tuuditellen seuraavaan aamuun.

Kuin tuulispää riensi taiteilija Sävel-Aalto kello 9:ksi koululle. Odotettu laulutunti oli tullut. Se oli kylläkin vain ensi luokalla. Pojat olivat pieniä ja heidän äänensä olivat piipittävät, mutta taiteilija ei jaksanut odottaa laulutunteja korkeammilla luokilla. Hänen täytyi heti paikalla saada kuulla tuon ikuisen ikävänsä säveleet ihmislasten suista.

Alettiin sitten harjoitella, taiteilija tulisena kuin kihisevä kekäle, pojat ujoina ja epäluuloisina. Niinhän aina kaikki uusi tässä maailmassa otetaan vastaan.

Laulu ei tahtonut sujua. Siinä oli juoksutuksia jos jonkinlaisia, yksi ääni alkoi ensin ja toiset vasta tuonnempana yhtyivät laulantaan. Välipaikat lauloi taiteilija itse saadakseen aikaan todellisen tunnelman. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei ensi luokka tahtonut pysyä mukana. Sävellys oli sille nähtävästi liian korkeata ja uudenaikaista musiikkia. Ensi äänenkin täytyi laulaa seuraavalla tavalla:

"Hi-hi-hi-hi-hiljaise-he-he-hees hyminääää-hä-hähääs, mun hiutuu, mun laulaa, mun sielun laulavi, niin hiutuvi, ain laulavi, mun sielun hiljaises, mun sielun hyyminäs, mun hiutuu sieluni, hiljaises hyyminäs!"

Se oli hirveän vaikeata ensi luokalle, eivätkä pojat osanneet, kuten he itse sanoivat, laisinkaan ottaa kiinni säveleen päästä.

Ei tullut mitään kunnollista.

Taiteilija Sävel-Aalto koetti silloin innostuttaa poikia pitämällä heille rohkaisevan puheen ja selostamalla heille lähemmin, s.o. suorasanaisesti laulun syvämietteistä sisältöä.

– Koettakaa nyt pojat hiukan ajatella, miten suuremmoista, miten iki-ihanaa ja eetteripuhdasta on, kun minun sieluni esimerkiksi syksyisenä tähtikirkkaana kuutamoyönä kohoaa ylös hiljaiseen hyminään ja sitten se uinuu siellä hiljaisessa hyminänsä aivan kuin höyhenpatjoilla, sinisillä höyhenpatjoilla ja oleskelee siellä, siinä suuressa hiljaisessa hyminässä, joka humisee taiteen väräjävillä viidakoilla. Katsokaas pojat, siellä mun sieluni viihtyy, siellä hiljaisessa hyminässä, eikös niin pojat?

Ensi luokan pojat katselivat synkkinä taiteilijan mustaa liehuvaa tukkaa. Mitä he ajattelivat, sitä ei kukaan voinut heidän naamoistaan lukea.

Yritetäänpäs taas! ehdotti taiteilija oppilailleen. Mutta silloin Kukolan Antti tuumasi, että ei tässä kaiken mailman krumiluureja sentään ruveta ynisemään. Häneen yhtyi koko vasen puoli luokkaa. Oikealta kuului vielä hetkisen muutamia kaihomielisiä parahduksia, jotka muistuttivat kukonpoikien ensimäisiä lauluharjoituksia. Sitten kaikki vaikenivat ja vaikenivat kuin muuri.

Taiteilija Sävel-Aalto tunsi hikipisaraan kihoavan otsalleen, harteilleen, selkäänsä, vatsaansa ja hänestä tuntui, että olisi mentävä muuttamaan alusvaatteita. Sitten hän teki vielä viimeisen ponnistuksen. Hän jakoi pari luunappia eräille pojille, jotka yrittivät teuhata. Mennessään Klemolan Reinon ohi hän napautti tällekin luunapin otsaan. Reino oli syvissä ajatuksissa kaukana kotikylässään ja katseli kaihomielisenä ulos ikkunasta. Hän säpsähti luunapin saatuaan ja sitten hänen sisunsa kuohahti.

– En minä tehnyt yhtään mitään, intti hän katkerana.

– Et tehnytkään, vastasi taiteilija, mutta sinä kyllä vielä tulet tekemään kujeen jos toisenkin, minä tunnen sinut.

Reino ällistyi ja tuli hieman epävarmaksi, mutta taiteilija huusi ja ähkyi nyt koko luokalle. Hän rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli yhtä turhaa. Ensi luokka ei päästänyt enää ääntäkään.

Synkkinä töllistelivät pienet pyöreät naamataulut opettajan hyörinää. Sitten ne katselivat ulos ikkunasta eikä opettaja enää mahtanut niille mitään. Hän menetti kaiken valtansa ja samalla kaiken malttinsa. Aivan poissa suunniltaan hän karkasi vihdoin ovesta ulos ja ryntäsi rehtorin pakinoille.

Ja tämän tähden piti nyt ensi luokka armotta kuletettaman sovintouhriksi taiteen pyhitetylle alttarille – kimpsuineen kampsuineen.

Säälittävää!

Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Vaivaisia riepuja ja häilyviä holistompeleita olemme me ihmislapset kohtalon kourassa.

On helppo kuvitella tunnelmaa, minkä opettajan ulos karkaaminen herätti ensi luokassa. Aluksi syntyi synkeä äänettömyys, mutta pian menivät poikien mielet toisiin asioihin ja nyt tulemme todelliseen syyhyn, miksi ensi luokka ei halunnut laulaa taiteilija Sävel-Aallon uutta neron tuotetta.

Ensi luokka oli näet ennen laulutuntia jo istunut yhden tunnin 8-9:ään. Ja se vasta oli ollut tunti. Oli luettu "Vänrikki Stoolin" runoa "Von Döbeln" ja silloin oli opettaja, tohtori Strand, innostunut. Mahtavana oli kaikunut hänen äänensä, tuo komea ääni ja sen kannattamina runon uljaat säkeet. Ne olivat vallanneet kuulijat miehekkäällä sotaisella tunnelmallaan.

Ja tuossa oli vielä luokan mustassa taulussa tohtori Strandin piirros Siikajoen kentästä ja taistelevista joukoista. Taistelu oli selitetty perin pohjin ja 30 pikku miestä kuvitteli kukin olevansa soturi Suomen ahavoituneessa armeijassa, sen ensi voiton tantereella.

Sellaisen tunnin jälkeen tuli tuo hempeä laulu "hiljaisesta hyminästä".

Ei! Siitä ei tullut mitään. Ensi luokka ei kerta kaikkiaan ollut siinä vireessä, että se olisi voinut innostua lyyrillisiin hymistyksiin. Se oli vallan toisessa, valtavassa tunnelmassa. Siellä silmät leimahtelivat, posket hehkuivat. Vastakohta kahden tunnin välillä oli liian syvä ja se pakotti taiteilija Sävel-Aallon jättämään näyttämön.

Mutta silloinpa oli ensi luokalle suorastaan annettu tilaisuus palata Siikajokeen takaisin, ja nyt kävi niin, että taiteilija Sävel-Aalto unohdettiin, mutta kun suomalaisten uljas voitto oli uudelleen taulun piirroksella tarkastettu, kohosi kuin itsestään sama iloinen hurraa-huuto mikä kerran oli tärisyttänyt Siikajoen kenttää – myöskin suomalaisen lyseon ensi luokasta.

Huuto kuului käytävän toiseen päähän asti, missä rehtori, taiteilija ja vahtimestari paraikaa neuvottelivat toimenpiteistä edellä kerrotun visaisen probleemin ratkaisemiseksi.

Triumviraatti oli vihdoin harkinnut, miten tässä tapauksessa oli toimittava. Suunnitelmat olivat juuri valmiit, niissä oli vain yksi vika. Ne tulivat liian myöhään kuten usein käy juuri parasten toimenpiteitten. Kaikuva hurraa-huuto ensi luokassa jatkui ja vahveni yhä. Taiteilija alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä ja vetäytyi hiljalleen rehtorin leveän selän taa. Siellä hän heristeli korviaan ajatellen:

– Tapahtukoon mitä tahansa. En minä viimeisenä pakoon lähde.

Rehtorinkin kasvot ilmaisivat jo huolestumista, sillä ensi luokan hurraa jatkui yhä. Vuoroin se heikkeni, vuoroin paisui, kun eri puolet luokkaa vetivät henkeään ja taas yhtyivät ääneen.

– Tämähän on jo mielenosoitusta! huudahti rehtori.

– Tämä on taiteen ikihehkuvien pyhättöjen raakamaista häväisemistä! ärjäsi taiteilija.

– Ovat mar' nee mergillissii gagarii! tuumasi vahtimestari.

Kaikki kolme ottivat askeleen kiiruhtaakseen ensi luokkaa kohti.

Silloin tapahtuu jotakin, mikä kokonaan muutti tilanteen, sai läsnäolijat hätkähtämään ja pysähtymään.

Koulun pihan yli astui hiljaa mustatakkinen mies. Hänen ryhtinsä oli ylpeä. Käskijän ilmein hän tarkasteli ympärilleen. Sitten hän tuli päättäväisesti sisäänkäytävää kohti ja avasi oven.

– Ylitarkastaja! huudahtivat yhteen ääneen rehtori, taiteilija ja vahtimestari.

Kouluelämässä, samoinkuin muuallakin mailmassa, sattuu joskus ansaitsemattomia onnenpotkauksia. Niinpä nytkin. Samalla hetkellä, jolloin ylitarkastaja, avasi oven, lakkasi ensi luokan huuto. Tuli haudanhiljaisuus. Tarkka huomioidentekijä olisi ehken voinut keksiä luokan oven raosta pari kolme vakoilevaa silmäparia.

Rehtori kumarsi.

– Terve tuloa, herra ylitarkastaja. Mitä onnellista sattumaa saamme kiittää tästä suuresta kouluamme kohdanneesta kunniasta.

– Minua, ainoastaan minua, vastasi ylitarkastaja varmasti.

– Saanko esitellä tässä taiteilija Sävel-Aallon, laulunopettajamme.

– Hauska tutustua, vastasi ylitarkastaja.

Taiteilija Sävel-Aalto teki loistavan teatterikumarruksen.

– Hauskuus, herra ylitarkastaja on kokonaan minun puolellani, lausui hän ja lisäsi: – ja ennen kaikkea ihanan säveltaiteen puolella. Chopin on kerran sanonut että – – tuota – –.

Taiteilija änkytti. Hän ei siinä kiireessä muistanutkaan, mitä Chopin oli lausunut.

Ylitarkastaja kätteli alentuvasti vahtimestariakin.

Hän oli nyt hyvällä tuulella ja käsitti tilanteen seuraavalla tavalla:

Minä ylitarkastaja Korvenkanto lähestyn koulua. Pelokasten opettajain pälyvät silmät näkevät minun arvokkaan olemukseni saapuvan. Koulussa syntyy hirveä hälyytys. Kaikki juoksevat suin päin pakoon huutaen:

– Ylitarkastaja saapuu. Pelastakoon itsensä, ken voi!

Opettajat juoksevat luokkahuoneisiin antamaan viimeistä voitelua oppilaille ja kolmihenkinen lähetyskunta, rehtori, taiteilija ja vahtimestari saapuu koulun puolesta portaille herra ylitarkastajaa vastaanottamaan.

Tämä harhaluulo kutkutti ylitarkastajan itserakkautta. Hän tuli hyvälle tuulelle, mutta hän ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi näyttää sitä.

Samassa kajahti mahtava ääni ensi luokasta käytävän perältä.

Rehtori ja taiteilija kalpenivat. Uuden vaaran äkkiarvaamatta ilmestyessä sivustalle he olivat jo unohtaneet rintaman. Taiteilijan kaarevalla otsalla helmeili kirkkaita kylmiä hikipisaroita.

– Nyt on kaikki mennyttä kalua, hän huokasi.

Mutta – tuo ensi luokasta kuuluva ääni veti pian kaikkien huomion puoleensa.

– Mitä ihmettä, laulavatko ne? kysäsi rehtori.

Ihan sieltä kuului selviä säveleitä, eroittautui laulun sävel ja "hetki hetkelt' yhä paisuen nyt Porin uljas marssi raikahtaapi".

– Avuksi Döbeln joutuu, muisteli rehtori hajamielisenä Vänrikki Stooliaan ja toivoi että todellakin jokin Döbeln rivakalla otteella selittäisi tilanteen.

– Kuka siellä laulaa? kysyi ylitarkastaja.

Silloin sai taiteilija puhekykynsä jälleen takaisin.

– Ensi luokka, arvoisa ylitarkastaja. Tuo kelpo ensi luokka. Ne ovat kaikki minun lempilapsiani. Mikä into ja harrastus siinä luokassa piileekään. Opetus on siellä leikkiä, on aivan kuin höyhenteleisi itse taiteen päivänpaisteisilla kukkaisrinteillä.

Tarkastaja lähti ensi luokkaa kohti. Taiteilija Sävel-Aalto kieppui kuin herhiläinen hänen ympärillään pokkuroiden ja kumarrellen täynnä intoa sekä taiteen hehkua.

– Minun suuremmoinen ensi luokkani, nuo hennot vihannat taimet taiteen yrttitarhassa! hän huudahteli.

Saavuttiin sitten ensi luokan ovelle. Juuri sillä hetkellä taukosi Porin marssi, mutta sitten kajahti intiaanikiljunta, niin huikea, että kukaan läsnäolijoista ei ollut edes aavistanut sellaista mahdolliseksikaan, saatikka sitten todella kuullut. Samassa syöksähti koko akkunainpuoleinen osa luokkaa seinänpuolelle sijoittunutta vastaan viivottimet ja karttakepit aseina. Taulurievut, jäniksen käpälät, liidunpalat, nenäliinat, napit ja kummipalat sanalla sanoen pimensivät auringon.

Taiteilija Sävel-Aallon tukka aivan lehahti kauhusta pystyyn. Hänen suonissaan ei näet virrannut pisaraakaan sankarien sinistä verta: Rehtori ja ylitarkastajakin päästivät hämmästyksen huudahduksen. Kamala taistelu oli käynnissä heidän silmiensä edessä.

Siikajoen taistelu!

Venäläiset olivat seinänpuolelta tunkeutuneet vastustamattomin voimin ikkunaa kohti. Vähälukuiset suomalaiset olivat ääneti ja hammasta purren vetäytyneet taaksepäin.

Mutta uunin nurkassa odotti esiintymistään uljas jäykkäkatseinen joukko. Ne olivat porilaiset. Joukon edessä ratsasti suuren pojan harteilla kenraali von Döbeln – toisin sanoen Reino Klemola, housunkannattimet kiedottuina otsansa ja takaraivonsa ympäri ja pitkä karttakeppi kädessään uhkaavana säilänä.

Kenraalilla oli erinomaisen raisu ratsu. Se vikuroi, potki ja ärhenteli kaikille puolille päästäen tuon tuostakin ilmoille iloisen raikuvan iihahahaa-huudon, millä hevoset tavallisesti tervehtivät toisiaan. Kenraali von Döbeln oli yhtämittaa putoamaisillaan ja tarrautui molemmin käsin hevosensa harjaan eli takin kaulukseen kiinni.

Oli juuri tyyni hiljaisuus kuin ukkossäällä. Vihollisarmeijat seisoivat ääneti vastakkain tarkastellen vihaa hehkuvin katsein toisiaan. Silloin kajahti nurkasta Porin marssi. Sen tutut säveleet tenhosivat koko taistelukentän ja siellä seisovat armeijat. Ne saattoivat ryssät vapisemaan kauhusta, mutta suomalaiset, jotka jo tähänkin asti olivat taistelleet vähintäin yhtä urhoollisesti kuin leijonat, saivat vielä monta, monta vertaa enemmän rohkeutta rintoihinsa.

Sitten tuli taistelun huippukohta. Porilaiset, von Döbeln etunenässä, kävivät kaikki murtavaan rynnäkköönsä ja heihin yhtyi koko Suomen ahavoitunut, kovia kokenut, uljas armeija.

Kelpasi katsella sitä taistelua. Tämä harvinainen ilo sattui nyt erikoisena onnen potkauksena ylitarkastajalle, rehtorille, taiteilijalle ja vahtimestarille.

Siikajoen tanner olisi inhimillisen arvostelun mukaan kaikesta päättäen kohta ollut meidän ja maineemme vihdoinkin taas verin pesty ja tahraton, elleivät kaikki neljä viimeksimainittua henkilöä olisi uhkaavin elein ja nyrkkejään heristellen rynnänneet luokkaan ja käyneet taistelijain kimppuun.

Tämän uuden mahdin äkkiarvaamaton ilmestyminen sotanäyttämölle lamautti kerrassaan suomalaisten uljaan rynnäkön. Sekä he, että ryssät hiipivät hiljaa ja pelokkaina paikoilleen.

Sitten alkoi tuo tuttu kuulustelu.

– Kuuleppas sinä, jolla on henkselit otsallasi. Tule tänne.

Reino Klemola astui hämillään luokan eteen.

– Mikä sinun nimesi on? kysyi ylitarkastaja.

– Reino Klemola.

– Sinäkö olet syypää tähän kamalaan meteliin ja tappeluun?

– En.

– Kukas sitten?

Reino Klemola katseli hämmästyneenä ympärilleen. Oliko tässä sitten ollut jotain melua ja tappelua? Ei suinkaan. Mitään sellaista ei hän ollut huomannut laisinkaan. Tässähän oli vain näytelty maailman hienoin ja hauskin kuvaelma "Siikajoen taistelu".

Ylitarkastaja avasi nyt suunsa ja silloin kaikki muut vaikenivat.

– Tämä tapaus, puhui ylitarkastaja, ei ole laisinkaan niin paha tapaus kuin herrat näkyvät luulevan.

Ylitarkastaja katseli rehtoria ja taiteilijaa nauttien sanojensa vaikutuksesta. Ja todellakin, molemmat henkilöt muodostivat ilmeineen selvän kysymysmerkin. Rehtorin kysymysmerkki oli niin valtava että sen takaa häämöitti vielä vahva huutomerkki.

He olivat näet pitäneet kaikkea menetettynä. Mutta esittämällä heidän ajatuskannalleen aivan vastaisen mielipiteen, olikin ylitarkastaja päättänyt nujertaa heidät.

– Tämä ei ole mikään vaarallinen tapaus laisinkaan, jatkoi ylitarkastaja puhettaan. Päinvastoin, tapaus on kasvatusopillisesti erittäin mielenkiintoinen. Se näetsen todistaa, että opetuksessa ei ole täällä kylliksi painostettu rauhallisen sivistystyön merkitystä ihmiskunnan vaiheisiin. Nähtävästi täällä on paasattu taisteluista ja sodista ja sotaväen mellastuksista, joilla kuten uudempi historiantutkimus on osoittanut, ei ole ollut mitään merkitystä ihmiskunnan kehitykseen, tai jos niillä olisi ehkä jotain merkitystä ollut, olisi se ollut vain negatiivista. Minä voin vakuuttaa teille, hyvät herrat, että me emme enää koskaan sodi täällä Suomessa.

– Hjaa, tuota, yritteli rehtori vastustella, minä luulen kuitenkin, että nuorisossa seikkailuinto ehken voinee synnyttää tällaisia meteleitä ja mitä taas sotiin tulee, niin – – –

– Me emme puhu niistä, me emme käy niitä ja sillä hyvä! lopetti ylitarkastaja keskustelun ankarasti. Ja ikäänkuin saadakseen tukea sanoilleen hän kääntyi ensi luokan puoleen kysyen:

– Te kyllä täällä leikitte sotaa, mutta menisittekö te todella sotakentälle taistelemaan vihollista vastaan.

Säihkyvät silmäparit tähtäsivät tarkastajaan.

– Menisimme joka mies! kajahti kalskahtava vastaus ensi luokan kaikilta puolilta.

Ylitarkastaja ällistyi, rehtori ällistyi, taiteilija ja vahtimestari katsahtivat toisiinsa. Sitten he lähtivät mietiskellen astelemaan rehtorin kansliaa kohti. Ylitarkastaja ajatteli sitä aikaa, jolloin hän jo makaa kuolleena haudassaan. Kenen käsissä silloin on Suomen kansan kohtalo. Juuri näiden vallatonten naapikkain aina seikkailuihin kihelmöivissä nyrkkipahasissa. Mitä siitä silloin syntyy? Hohhoi! Hohhohhoijaa!

Mutta rehtori tunsi lämpimän ailahduksen rinnassaan.

– Antoivatpa aimo vastauksen ylitarkastajalle! hän mietti.

Ja vahtimestari sanoi taiteilijalle:

– Mergillisii gagarii!

HIIHTORETKI.

Reino ja Antti palasivat juoksujalkaa koulusta. Päivällisen he söivät kolmessa minuutissa, mitä aikaa missään sivistysmaassa ei pidetä pitkänä, kun on puheena niinkin vakava toimitus.

Pojat olivat tänä iltapuolena päättäneet lähteä hiihtämään pohjoiseen päin ja heti koulusta palattuaan saapua Aningaisten tulliin, missä Vaito heitä jo odotti.

Olikin loistava hiihtokeli. Hangella oli pikkuriikkisen ikäänkuin jotain kuivahkoa ja kevyen kevyttä kristallijauhelmaa, jossa suksi luisti suorastaan ihanasti.

Söökreenska oli kauhuissaan kuunnellut ruokakamarista hirvittävää astiain kolinaa jo kaksi minuuttia ja kolmekymmentä sekunttia. Sitten hän saadakseen yleiskuvan tilanteesta päätti viedä lisää soppaa pöytään. Mutta kun hän saapui huoneeseen, ei siellä enää ollut ristin sielua. Porstuan ulko-ovi vain kerran paukahti ja koko rakennuksessa vallitsi hiljaisuus – tai sanokaamme tarkemmin, kun sen kerran voimme tehdä – rakennuksessa olisi vallinnut ylhäinen hiljaisuus, ellei Söökreenska olisi paukauttanut käsiään yhteen ja kirkaissut.

– Härra siuttakoon. Mut tääll ei ju ol kettä!

Mikä onni, että Söökreenska sitä ennen kuitenkin varovaisesti asetti soppa-astian ruokapöydälle, onni sekä Söökreenskalle itselleen että pojille ja – Söökreenille ennen kaikkea, sillä kokemuksesta tiedämme että soppa-astiain putoamiset eivät vielä milloinkaan ole ennustaneet hymyileviä kasvoja, vaan ukkosta ja murhetta sen sijaan kylläkin usein.

Söökreenska kiirehti ikkunaan, missä säteili lasin ulkopuolella vanhan piian peili. Tuossa ihmeellisessä taikakapineessa Söökreenska ehti vielä nähdä pienen vilahduksen Antin takinliepeestä. Pojat pyyhkäsivät jo pitkin Venäjän-Kirkkokatua Aningaisten tullia kohti, muistamatta että Söökreenska-nimisiä henkilöitä edes oli olemassakaan tähtitaivaan alapuolella. Tullin puistossa he kohtasivat Vaidon valmiina matkaan.

Vaito tiesi kahdeksannen luokan poikien murtomaahiihtoradan, jossa erinomaiset jäljet kulkivat pitkin metsää, laaksoja ja mäkiä suoraan pohjoiseen ja viiden kilometrin päässä, radan päätepisteessä jälleen yhtyivät maantiehen. Näitä jälkiä pojat lähtivät painaltamaan.

Vaito kulki edellä hyvää vauhtia, Reino ja Antti pysyttelivät kuitenkin uljaasti kintereillä, sillä heitä kumpaakin kannusti eräs salainen toive, mistä Vaito ei tiennyt mitään. He näet arvelivat, että oikein lujalla hiihdolla täytyy päästä sangen lähelle Jokikylää, ehkäpä niin lähelle, että tuttuja paikkoja jo alkaa näkyä. Sitten saisivat pojat selvän käsityksen matkan pituudesta ja mahdollisesti jonakin sunnuntaina voisivat yllättää Kukolan ja Klemolan väen ilmestymällä yht'äkkiä kuin tuulen pyräys kotiportille.

Tuuli suhahteli sivulta päin ja sieltä ja täältä kallion laelta lensi kevyt pyrypilvi laaksoon. Kun hiihtäjällä on into sydämessä, on hiihtäminen talven jaloin urheilu. Jokikylän pojat olivat hyviä hiihtäjiä, he kun koko elämänsä olivat viettäneet maaseudulla. Metsiköissä he etenivät tottuneesti ja mäet he laskivat suhahtaen alas. Jännittyneinä he ajattelivat vain eteenpäin menoa, kohti Jokikylää – kohti Jokikylää!

Kun pyry suhahti heidän ylitsensä ja tuuli ikäänkuin tarttui heitä kainaloista ja kiidätti eteenpäin, silloin he oikein nauttivat elämästä. Mitä syvemmälle he tulivat maaseudun metsien siimeksiin, sitä iloisemmalta heistä tuntui meno. Pyryn mukana he tunsivat kiitävänsä eteenpäin. Kuten se, kohosivat hekin kallion laelle, katsahtivat hetkisen ympärilleen ja syöksyivät hurjaa vauhtia eteenpäin tasangoille.

Heistä tuntui aivan kuin he olisivat sulautuneet tuohon talven luontoon, muuttuneet luontoäidin lapsiksi, hänen voimakkaiksi hengähdyksikseen, jotka vain oman olemassa olonsa vuoksi kiitävät, pyörähtelevät ja kiertävät maat ja mantereet, aivan kuin huolta ja murhetta ei olisi olemassakaan. Välipä sitä, mistä tuli, minne meni, kyllä metsä lapsensa korjaa!

Kun he lumisina suhahtivat harvan pensaikon läpi, tuntui heistä, että he olivat oikeita metsän poikia, jotka kiipesivät, minne tahtovat, keinuivat millä oksalla tahansa, heittivät pyryn mukana kuperkeikan korkean vaaran laella ja kilvaten syöksyivät korpimetsän ryteikköön.

– Anna mennä! he huudahtelivat Vaidolle, joka ladun loppuessa pyrki aprikoimaan.

– Täältä pääsee! huusi Reino, niin että metsä kajahteli ja pian hän kiiti pois aukeata pellonsarkaa pitkin toista metsän reunaa kohti. Vaito sai ponnistaa kaikkensa ja ajatteli jo, että hirveitä hiihtäjiähän nuo pojat ovatkin. Näin paljon hän ei olisi voinut heistä uskoa.

Suuri kylä tuli vastaan. Vasemmalla kohosi vanha kivikirkko kummullaan.

Pian olivat pojat kylän toisessa reunassa. Se ei millään tavalla kiinnittänyt heidän mieltään. Mutta kun taas alkoi tumma metsämaisema, kävi kuin riemahdus poikien rinnassa. He olivat kuin kotiseudullaan. Männynrungot loistivat laskevan päivän punerrusta, puiden latvat ruskottivat ja pilvet ylhäällä hohtivat nekin.

Taas oli pojilla edessään metsän suuret kumahtelevat salit, taas suhisi tuuli valtavana havupuiden latvoissa, taas lehahti pyry kuin suuri valkea lintuparvi lentoon kallion laelta.

– Huhuu! Huhuu! humisi tuulen henki metsän rantamalla, mistä kolme poikaa paraikaa porhalsi aukealle.

– Ketä siinä kulkee, tuntui lehdetön koivu pakkasessa väristessään kysäisevän tuuheaturkkiselta hongalta.

– Metsän poikia! kuului honka vastaavan.

– Te olette meidän ja me olemme teidän, ajattelivat pojat. Me olemme kaikki suuren luonnon lapsia!

Mutta Vaito lopetti heidän haaveilunsa.

– Miten kauas te aiotte hiihtää? hän kysäsi. Hän oli pysähtynyt suuren kinoksen ääreen maantien aidan vieressä ja huohotti väsyneenä.

– Niin pitkälle, että Jokikylä näkyy! kuului vastaus molempien poikien suusta.

Vaito hymyili.

– Jokikylä on vielä kaukana. Emme me tänä iltana ehdi siellä käymään.

Poikien naamat osoittivat syvää pettymystä. Miten uljaasti he olivatkin ponnistelleet, turhilta näyttivät nyt kaikki toiveet.

– Ei sen enää pitäisi olla kaukana! sanoi Reino.

– Eihän se matka aivan hirvittävä ole, mutta on se niin pitkä, että emme enää tänä iltana ehdi takaisin, vakuutteli Vaito.

– Tuolla on korkea vuori, kiivetäänpä sen laelle, sieltä taitaisi näkyä meidän pitäjää.

Vaito arveli, ettei tainnut vielä näkyä, mutta kun Reino ja Antti olivat niin perin innoissaan, päätettiin kiivetä vuorelle.

Vuori oli aivan metsän reunassa, korkea ja jyrkkärinteinen. Pojat saivat useita kertoja turhaan yrittää kiipeämistä. Tie päättyi aina pystysuoraan kallionseinämään. Kierreltyään edelleen he löysivät kuitenkin tuoreet suksen ja sitten kengän jäljet. Nähtävästi oli jokin kaukainen hiihtäjä hiljan käynyt vuoren laella myöskin maisemaa tähystämässä.

Pojat seurasivat jälkiä ja pääsivät kun pääsivätkin vaikkakin vain vahvasti ponnistellen ja toisiaan autellen hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Kohta he olivat metsän korkeimpain puiden latvojen tasalla. Eteläänpäin aukeni nyt laaja, komea näköala. Koko eteläinen taivas kumotti Turun tulia. Tummalla taivasrannalla näkyi vieläkin Tuomiokirkon tornin huippu. Hämärä oli laskemassa yli maiseman.

Pojat pyrkivät yhä korkeammalle. Vyötäröitä myöten lumessa kahlaten he ponnistelivat ylöspäin ja yhä laajemmalti avautui maisema heidän katseilleen.

Vihdoin he uupuneina ja syvään hengittäen seisoivat vuoren laella. Tuomiokirkon torni näkyi nyt puoliväliä myöten etelässä. Kaukana oikealla kumottivat linnan tornit ja sen takana metsäiset vaarat. Pohjoisessa päin näkyi etupäässä synkeätä metsää, mutta sen lomissa kierteli peltoaukeita kuin suuria meren lahtia usealle taholle. Taloja, jopa kyliäkin näkyi sekä lähellä että kaukana.

Ääneti katselivat pojat pohjoista taivasrantaa koettaen saada näköpiiriinsä kotiseutunsa tuttuja taloja tai metsäisiä kumpuja, mutta kaikki näytti täältä etelästä käsin katsellen vieraalta ja tuntemattomalta.

Äkkiä Reino kirkasi hurjassa riemussa:

– Katsokaa! Katsokaa pian tuonne!

Hän näytti kädellään pohjoista kohti. Pojat terästivät silmänsä ja tuijottivat kaukaisuuteen. Ja he näkivät näyn, joka hetkeksi sai kaikkien sydämet sykähtämään. Aivan taivaan rannalla, laskevan auringon viime säteissä, kimelsi kuin kirkkain kulta metsän keskellä kaukana ja korkealla suuri risti. Nyt se näkyi aivan selvästi.

– Se on meidän kirkon risti! huudahtivat pojat. Kyyneleet tukahuttivat heidän äänensä.

Siellä ympärillä näkyi joitakin rakennusten kattoja ja savupiippujakin – tai oikeammin sanoen oli näkyvinään. Vain hetkisen loisti tuo yksinäinen risti metsän keskellä. Sitten aurinko vaipui pilven taa ja koko pohjoinen maisema pimeni.

Pojilta pääsi pidätetty huokaus. Heidän silmistään pusertautui kyyneleitä aivan väkisin, vaikka he kaikin voimin ponnistelivat vastaan.

– Se oli meidän kirkon risti. Minä muistan sen aina! vakuutteli Reino hiljaisella äänellä.

– Niin oli, minä tunsin sen myöskin, vastasi Vaito vakavana. Sitten hän kääntyi ympäri sanoen:

– Nyt pojat lähdetään. Ilta pimenee.

– Tehdään ensin lumilyhty tänne vuorelle, minulla on kynttilänpätkä taskussani, ehdotti Reino.

Toisetkin innostuivat asiaan. Huolimatta siitä että lumi ei ollut suojaista, ryhtyivät pojat yhteisvoimin lumipallojen tekoon. Paljon vaivaa nähtyään he saivatkin kootuksi pian pallokasan. Nyt rakennettiin ensin pyöreä jalusta ja sille asetettiin ympyrän muotoon noin kymmenkunta palloa. Näiden pallojen päälle ja pallojen välipaikkoihin asetettiin uusia pallorivejä vähän ahtaammalle alalle, niin että muodostui huippuun suippeneva pienoinen, ontto pallotorni, minkä sisälle Reino varovaisesti asetti kynttilänsä ja sytytti sen palamaan.

Tulos oli suuremmoinen. Koko korkea pallotorni tuli aivan hehkuvaksi; pallot näyttivät läpikuultavilta ja liekkireunaisilta, aivan kuin suuri kasa himmeitä sähkölamppuja olisi sytytetty. Kun tornin luota poistui, näytti sen valo vain kirkkaammalta ja tasaisemmalta.

Pojat olivat suorastaan ylpeitä keksinnöstään. Kun he kapusivat vuoren rinnettä alas, astuivat taas suksilleen ja etenivät aukeille peltomaille, näkyi tuo vuorenhuipun lyhty kirkkaana kuin korkea majakkaloisto monen kilometrin päähän.

Lyhty paloi siellä hehkuen tuulessa ikäänkuin yhdyssiteenä heidän ja kotiseudun välillä. Tuolta kalliolta näkyi kotipitäjän kirkon risti, sen he tiesivät. Tuo valo taas näkyi Jokikylään saakka. Ehkäpä heidän isänsä tai äitinsä sattui iltahämärässä katsahtamaan etelään päin ja näkemään tuon kirkkaan, korkealla vuorella tuikkivan valon. Ehkäpä he pitivät sitä jonain alhaisena tähtenä tai aarnitulena, tietämättä, että heidän omat poikansa olivat sen juuri heille tervehdykseksi sytyttäneet, aina kotiseudun rajamaille asti hiihdettyään ja palatessaan takaisin kaukaiseen koulukaupunkiinsa.

Ilta alkoi pimetä. Tähdet loistivat jo taivaalla. Erään mäen takaa nousi kuun pyörä synkän punottavana taivaan kannelle. Kun se kohosi korkeammalle, muuttui sen väri kirkkaaksi, vaalean kellertäväksi ja sitten se valaisi komeasti lumisia maisemia.

Pojat hiihtivät väsyneesti. Paluumatka tuntui sangen raskaalta. He olivat tänä iltana taivaltaneet pitemmän matkan kuin koskaan ennen. Tuon tuostakin he kääntyivät takaisin tähystämään vuorelle rakentamaansa lyhtyä. Nyt se enää hiljaa tuikutti kaukana taivaan rannalla. Pian se alkoi levottomasti lepattaa.

Pojat pysähtyivät.

– Nyt meidän lyhtymme sammuu! huudahti Vaito. Mutta eipäs sammunutkaan; oli jo hetken aivan pimeänä, mutta lehahtipa taas palamaan. Siten se sitten tuikutteli kauan, mutta välillä paloi taas miltei entistään kirkkaampana.

Pojat jatkoivat hiihtoaan, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua taas takaisin lyhtyään katsomaan. Se tuikutti nyt perin heikosti, sammui pitkiksi ajoiksi, mutta hämmästytti katselijoitaan syttymällä uudelleen kymmenkunnan kertaa. Sitten se täysikirkkaana lehahti vielä kerran ja sammui ainiaaksi.

Jokikylän pojat iskivät hanakasti sauvansa maahan, paransivat vauhtia ja hiihtivät väsyneinä Turun suuria ja läheneviä valoja kohti.

LESKIKEISARINNAN SYNTYMÄPÄIVÄNÄ.

Oli hänen keisarillisen majesteettinsa, leskikeisarinnan Maria Feodorovnan korkea syntymäpäivä ja sen johdosta oli Jokikylänkin pojilla paljon puuhaa.

Ei siksi, että klemolalaiset enempää kuin kukolalaisetkaan olisivat olleet velvolliset menemään leskikeisarinnan luo onnentoivotuksille tai olleet missään kestiystävyyssuhteissa keisarillisiin majesteetteihin.

Hui hai! Tunnettiinhan täälläkin tuo venäläinen lauseparsi: tsaari on kaukana ja Jumala on korkealla.

Itse asian vuoksi eivät Jokikylän pojat aikoneet panna tikkua ristiin, mutta vika oli tällä kerralla kokonaan itse hänen keisarillisessa majesteetissaan, joka viettääkseen kyllin juhlallisesti syntymäpäiväänsä, antoi kaikille uskollisille alamaisilleen koulunuorison ja vieläpä opettajakunnankin keskuudessa lomaa koko mainituksi päiväksi.

Vakavin naamoin oli rehtori edellisen iltapäivän päätyttyä rukouksissa julistanut:

– Huomenna, hänen keisarillisen majesteettinsa leskikeisarinnan Maria Feodorovnan syntymäpäivänä, on koululla lupa!

Olisipa siinä Maria Feodorovnan kelvannut olla näkemässä ja kuulemassa tämän ilmoituksen vaikutusta. Ja olisiko hänen majesteettinsa jaksanut kuulla ja nähdä kaikkea tulematta ylpeäksi.

Kohta näet alkoi riemukas puheensorina pitkin luokkien poistuvia rivejä ja pian kajahteli kaikissa luokkahuoneissa ja käytävissä iloisia hurraahuutoja.

Asiantuntija ehkä olisi jaksanut tuosta meluavasta ilonpidosta nähdä sen todellisen aiheuttajan, kouluelämän valokohdan, kauan odotetun, toivotun lupapäivän.

Mutta viis siitä! Viis siitä, kenelle sitä eläköötä huudetaan. Eikä sitä koskaan tiedä, onko eläköön huutojen esine niitä koskaan todella ansainnut sen paremmin kuin Maria Feodorovnakaan. Pääasia on, että huudetaan, silloin kun on huutamisen aika ja sitten taas ollaan hiljaa, kun hiljaisuuden hetket saapuvat.

Ihanin kaikista kouluajan hetkistä on, kuten tunnettua, lupapäivän edellinen ilta. Silloin ei ole mitään tekemistä. Saa aivan huolettomana heittäytyä sohvalle, oikaista koipensa, katsella kärpäsiä katossa ja laulaa:

    – Koska meill' on nyt joulu,
    juhla armas lapsien,
    eikä rasita koulu,
    syyt' on olla iloinen!

Lupapäivän aatto! Ei mikään ole sen vertainen. Valkea räiskyy pesässä. Sen lämpö hohtaa huoneen joka sopukkaan. Koulupoika istuutuu leveään nojatuoliin, paistattaa itseään takkavalkean hohteessa ja antaa mielikuvituksensa liitää kotikylään, onnelaan! Ei ole ainekirjoitushuolia, ei kotilaskuja, ei läksyjä, sillä seuraava päivä on lupapäivä.

Mehevä hymy huulillaan palasivat suomalaisen lyseon pojat kotiin koulusta. Matkalla haudottiin suunnitelmia sekä aattoillan että lupapäivän vietosta. Reino ja Antti päättivät aluksi lähteä Paavo Alituvan luo ja siellä panna kolme viisasta päätä yhteen keksiäkseen seuraavaksi päiväksi jotain, mistä heitä mainittaisiin myöhempinä aikoina.

Haukattuaan kotonaan päivällisensä pojat lähtivät liikkeelle. Oli oikein ryöppyilma ulkona. Myrsky oli nousemassa. Tuuli puhalteli ulvoen idästä päin, renkutellen talojen lahonneita portteja ja kitkutellen ruostuneita tuuliviirejä. Lumi lensi pyrypilvinä korkealle räystästen tasolle ja sumensi näköalat. Venäjän Kirkkokadulta tulla tupsahtivat oikeat Pöytyän ämmän tuulet, joista toinen nostaa hameet pystyyn ja toinen heittää lunta alle. Ne ovat molemmat yhtä kuuluisat tuulet koko Varsinais-Suomessa. Olisi sen leskikeisarinnankin sopinut syntyä vähän kauniimmalla ilmalla, ei kuitenkaan millään ehdolla kesäaikana, sillä mitäpä hyötyä on sellaisista keisarillisista, jotka syntyvät koulujen loma-aikana.

Ponnistellen myrskyä vastaan pojat saapuivat torille, missä kuulivat Maalaiskaupan kulmasta rusinasopan myyjän kojusta haikean laulunsekaisen kehoituksen yleisölle tulla soppaa ostamaan. Näin kuuluivat tuon sireenilaulun alkusanat:

    – Se kaunis ja ihana Ranskojen maa, –.
    – Ostakaa soppaa!
    – Jo saksoilta vallattu on.
    – Kymmenen pennii kuppi!
    – He esteettä siällää nyt raivoota saa.
    – Ostakaa rusinasoppaa!
    – Ja itkuksi muuttaa ilon!

Se oli kaunis yhdistelmä sekä runoa että proosaa ja kaihomielinen tunnelma täytti lumessa ja myrskyssä kahlaavan kulkijan mielen hänen nähdessään maalaiskaupan edustalla tuon pienen kojun, sieltä vilkkuvan valon ja ajattellessaan höyryäviä soppakupposia.

Jokikylän pojat nielasivat kolme synkkää nielausta ja voittivat kiusauksen. He kääntyivät Maariankatua kohti ja laulu lakkasi kuulumasta.

Pian he soittivat Pekkaraisen rouvan ovikelloa, minkä takana Alituvan Paavo asui.

Ovi avautui. Pojat tölmäsivät lunta pudistellen lämpimään eteiseen.

Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet Paavon kamariin, kun jo äkkäsivät, että Pekkaraisilla vallitsi uhkaava ilmanala, aivan kuin joskus kesä-iltapäivänä, milloin paksut tummansiniset pilvenlongat kiertelevät taivasrantaa ja kaukaisuudesta kuuluu tosin vielä hiljaista, mutta ennustavaa jyrinää.

Pekkaraiska oli pahalla tuulella ja kantoi nenäänsä huomattavan korkealla, mikä tunnusmerkki täällä Mariankadun puolessa oli varmin enne ukkosen lähestymisestä. Nenävartensa molemmilta puolilta Pekkaraiska loi halveksuvan katseen Jokikylän poikiin.

– Mikä Pekkaraiskalle on tullut? kysäsi Reino huolestunein ilmein, kun ovi Paavon kamariin paukahti kiinni.

Paavo kertoi uhkaavan rajuilman syistä ja enteistä sikäli kuin hän ymmärsi sellaisia asioita.

Alkusyynä, vaikkakin tietysti sangen vähäpätöisenä, oli hän itse – Paavo. Oli näet puolisen tuntia sitten syöty päivällistä ja pöydällä oli nyt kuten aina ennenkin prameillut tuttu, poreella oleva teevati paistettuine silakkoineen.

Paavo, jonka ruokahalu Pekkaraiskan laskujen mukaan olisi voitu arvioida vähintäin arvosanalla 11+ (Paavon äiti kotipuolessa oli kylläkin asiasta aivan päinvastaista mieltä. Hän oli aina lääkäriin lähdössä tarkastuttaakseen, mikä ihmeen vika sen Paavon vatsassa on, se kun ei kauraryynivelliäkään vedä enempää kuin 2 lautasellista ja joskus puolen kolmatta) – hän Paavo oli heti pöytään istuuduttuaan nälkäisen leijonanpennun ilmeellä tarkastellut eteensä katettua päivällispöytää, napannut ilman muita mutkia haarukan käteensä, tarrannut yhteen noista sivullaan loikoilevista silakoista, nostanut eli paremmin sanoen vyöryttänyt sen pöytäliinaa pitkin ja sormillaan autellen lautaselleen ja sanonut mitään pahaa ajattelematta aivan kaikessa viattomuudessa:

– Otan tost tonkin pois kuivamast!

Oliko nyt Pekkaraiska katsellut samaa suurta ukkosilakkaa, vai oliko ehken sana "kuivamasta" käynyt hänen sisulleen, miten olikaan, siinä samassa hän nosti karjalaisen nyppänenänsä noin suunnilleen 6 1/2 senttimetriä korkeammalle tuohon myrskyä ennustavaan valmiusasemaan ja katseli haukansilmin Paavoa, joka silakkansa rinnalla pian tunsi pienenevänsä ja pienenevänsä yhdeksi viheliäisimmästä eliöistä ja maan matosista, tunsi koko vaelluksensa täällä maan kylmällä kamaralla heikoksi ja horjuvaiseksi kuin korsi, jota tuuli häilyttää.

Jotenkuten siinä sentään päivällinen syötiin ja vähällä pääsi Paavo aterian jälkeenkin. Pöydästä noustaessa vain Pekkaraiska oli näykännyt:

– Kymmenen vuotta meillä on koulukakaroita pidetty, eikä koskaan ole kuultu vielä meidän ruokaa moitittavan.

Paavo, joka oli sukkela poika, ei ollut yskää ymmärtävinäänkään, vaan sanoa tokasi:

– Kukapa sitä Pekkaraisen ruokaa olisi moittinut. Onhan tässä monta sorttia syötävää eikä laitoksessakaan ole vikaa.

Pekkaraiskan mieli oli silloin ikäänkuin lehahtanut hiukan lempeämmäksi. Hän korjasi vaikkakin vielä kalistellen ja kolistellen lautaset pöydältä. Ukkospilvi näytti vaeltavan ohi.

Mutta kaikeksi onnettomuudeksi tuli samassa Pekkarainen itse kotiin. Pekkaraiska oli jo ennen poikien saapumista odottanut Pekkaraista "akateemisen vartin", jota tapaa Pekkaraisilla noudatettiin siitä saakka, kun siellä pari vuotta sitten oli asunut eräs nuori maisteri, joka oli toiminut lyseossa virkaatekevänä opettajana. Hän oli selvittänyt Pekkaraiskalle akateemisen vartin tärkeän merkityksen ja tämä armonaika oli sittemmin ulotettu kaikkiin niihin, joihin Pekkaraiskan vanttera käsivarsi ulottui ja niiden joukossa oli hänen miehensä Pekkarainen, Vihtori Ahasverus.

Tällä kerralla kuitenkin akateeminen vartti oli kulunut hukkaan ja ajatellessaan, että akatemian kallista aikaa sillä tavalla tuhlattiin ihan turhanpäiväisiin viivytyksiin, alkoi Pekkaraiska taas tulla pahalle päälle.

Pekkarainen kyllä tiesi asian etukäteen. Hän oli kylläkin kokenut, miten kallista akatemian aika oli. Sen jälkeen hänellä ei ollut mitään puolusteluja esiintuotavana viipymisilleen. Kaikki selitykset olivat aivan turhat. Ne kimmahtivat kuin barbaarien nuolet takaisin Pekkaraiskan ikikirkkaasta ja puhtaasta taistelukilvestä, joka kaiken lisäksi vielä oli koristettu akatemian ylhäisillä väreillä.

Turhaan yritti Pekkarainen soperrella:

– No mutta kuule nyt ja usko nyt eukko kulta, että minä en millään hiton ilveellä ehtinyt tulla ennen, sillä Laakreeni antoi minulle kaksikymmentä karmituolia korjattavaksi ja vernissat – – –.

– Älä päläpätä! kimautti Pekkaraiska tylysti. Älä pälpätä!

– Mutta hyvä ja viisas ihmisen kuva – – – ponnisteli Pekkarainen epätoivoissaan. Ajatteleppas, että Laakreeni olisi antanut sinulle 20 karmituolia – – –

– Herra siunatkoon! Minulle 20 karmituolia, ikäänkuin minulla ei olisi muutenkin tarpeeksi tekemistä. Vaikka minulla on kahvinkeitto, ruuanlaitto, lattiain lakaseminen ja tomujen pyyhkiminen, torilla käyminen ja kaikki ne muut hyppäämiset ja hääräämiset pitkin päivää ja sitten vielä minulle pitäisi antaa sinun 20 karmituoliasi paikattaviksi. Etkö sinä edes tunne yhtään häpyä? Häh?

– Älä nyt hulluttele eukko. Enhän minä ole tarkoittanut että sinulle pitäisi antaa noita 20 karmituolia, mutta kun Laakreeni – –

– Älä päläpätä! vastasi Pekkaraiska uudelleen entistä painavammin ja katseli niin ylen halveksivasti Pekkaraista pitkin nenän varttaan, että ukko sanan täydessä merkityksessä lysähti kokoon.

Ja sitten Pekkaraiska selitti kantansa:

– Näetkös Pekkarainen! Asia on nyt kerta kaikkiaan sillä tavalla, että kun kerran rohvessyörienkin täytyy tulla paikalleen ja virkaansa akateemisessa vartissa, niin eikö muka tuollaiselta ihan jokapäiväiseltä Pekkaraiselta voitaisi vaatia yhtä paljon. Häh?

Pekkarainen vaikeni ja huokasi. Hän tiesi että puhuminen oli aivan turhaa, sillä mitäpä olisi Demosteneenkaan kaunopuheisuus auttanut, jos kuulijat olisivat kaikkiin tuon suuren kansalaisen yrityksiin vastanneet kaikuvalla kreikankielellä:

– Älä päläpätä!

Kun Pekkarainen nyt taas saapui kotiin, oli päivällinen jo syöty ja Pekkarainen näki Pekkaraiskan nenästä heti, mistä oli kysymys.

Pekkaraista silloin alkoi harmittaa, sillä hänellä oli jo ollut aivan tarpeeksi tänä päivänä harmia työpaikallaan ja nyt vielä eukko alkoi ärhennellä. Mutta Pekkarainen tunsi eukkonsa. Suoraan hän ei uskaltanut purkaa hänelle sisuaan.

Pekkaraisella oli kuitenkin oma tapansa saada asiansa puhutuksi eukolleen. Hänellä oli näet harvinaisen viisas Vahti-Niminen koira ja Pekkarainen järjesti sisunpurkauksensa Vahtinsa suosiollisella avustuksella. Hän alkoi puhua koiralleen lempeällä mairittelevalla äänellä, mutta siten että hän samalla haukkui eukkoansa.

– Vahti seh, seh – – – jaa, jaa – – seh seh! Vahti on viisas koira ja kunnon koira.

Pekkarainen silitteli ja taputteli koiraansa ja jatkoi puheluaan

– Kas koira, se on monta kertaa viisaampi ja parempi kuin ihminen. Ei se koskaan turhan asian tähden korottele nokkaansa eikä nakkaile niskojansa, niinkuin monet ihmiset pahuudessansa ja varsinkin monet vaimoihmiset typeryydessään tekevät.

Pekkarainen vilkasi eukkoonsa, joka oli laskenut lautaset käsistään ja seisoi selkä Pekkaraiseen päin, mutta salaa kuunteli korvat höröllään tämän juttua.

Pekkarainen jatkoi koiransa kehumista.

– Seh, Vahti, kas, kas, kas Vahti – – jaa – jaa – kaunis koira ja hyvä koira se Vahti on. Elämänkumppaninakin se Vahti on parempi kuin muutamat ihmiset, jotka aina räiskivät ja kiukuttelevat. Kas kyllä koira on aina uskollinen ja ilomielellä se ottaa vastaan ihmisen, tuli sitten kotiin raskaasta työstään aamuvarhain tai iltamyöhään.

Pekkaraiska käänsi jo terävästi päätään oikealle, niin että kiharat lehahtivat.

– Vahti sinä viisas ja kiltti koira – jaa! Seh, seh, Vahti koira! Moni ihminen siinä vain on pölö ja pahanilkinen tämän Vahti koiran rinnalla.

– Mutta mihes ihminen riitningeistäs pääsee! lopetti Pekkarainen huokaisten ja katsella tuijotti silmät surumielisinä ja säälien Pekkaraiskaa.

Pekkaraiska oli nyt täydelleen päässyt selville siitä, mihin ukkonsa yksinpuhelu koiralle oikein tähtäsi ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä enemmän häntä alkoi kismittää. Otsalle ilmestyvä ankara rypytys ja poskipäiden kiukkuinen punotus todistivat, että pian paukahtaa.

– Pekkarainen taputteli taas rauhallisen näköisenä koiraansa hokien:

– Mihes ihminen, mihes ihminen riitningeistäs pääsee!

Hänestä alkoi tilanne tuntua jo sangen jännittävältä. Vahingoniloisena hän näki eukkonsa sisun jo kiehuvan ja hänet valtasi vastustamaton halu koettaa vielä pikku riikkisen, miten paljon eukon nahka kestäisi.

Silloin aukeni poikien kamarin ovi yhtäkkiä aavistamatta. Se lyödä pamahutti sängyn laitaan ja kaksi poikaa pyörähti pallona keittiöön.

Yleinen ällistys! Pekkaraiska pudotti veitset ja kahvelit lattialle, Pekkarainen hypähti seisaalleen ja Vahti murahti höristellen korviaan.

Pekkaraisten herrasväen perhekohtaus oli kuulunut poikien kamariin ja mikäpäs on sen jännittävämpää kuuntelemista. Pojat tiesivät Pekkaraisen tavan härnäillä eukkoaan ja nyt he eivät jaksaneet pidättäytyä kuuntelemasta, miten asia kehittyisi. Pian he päät yhdessä painautuivat kyökin ovea vastaan ja jännittyneinä odottivat, milloin siellä pamahtaa.

Hyvästi osasi heidän mielestään Pekkarainen tänä päivänä knääkäistä eukkoaan. Se vain ihmetytti ettei eukko vieläkään kimmahtanut.

– Kyllä minä jo näyttäisin, jos tuolla tavalla piikiteltäisiin, supatteli Reino Paavon korvaan.

– Älä huoli, kyllä vielä pian saat kuulla ihmeitä. Kohta siellä pamahtaa, ennusteli Paavo.

Taas pojat pinnistelivät kuulohermojaan. Pekkarainen lateli uusia viisauksia koiralleen hiljalleen, mutta yhä härnäävämmällä äänellä.

– Nyt se alkaa! supisi Paavo.

Silloin tapahtui jotakin tavatonta. Pojat olivat kaikki kolme painautuneet ovea vastaan. Lukko rasahti ja – ovi paukahti auki.

Paavo ja Reino pyörähtivät nurin niskoin keittiön permannolle. Antti, joka oli viimeisenä, sai ovenpielestä kiinni ja pääsi vetäytymään takaisin.

Pekkaraiska löi yhteen käsiään ja siunasi. Pojat taas nousivat pystyyn tulipunaisina koko kasvoiltaan ja kyllä heitä hävetti, hävetti suuremmoisesti.

Pekkaraiska oli aluksi aivan ymmällä siitä, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta annas olla, pian hän alkoi haistaa, mistä tuuli puhalteli.

– Mitä merkillistä peliä tämä on! hän kirkasi. Tällä laillakos nyt koulukakarat läksyjään lukevat.

– Meillä on huomenna lupa, tuli poikien suusta arasteleva vastaus.

– Mikä lupa, kiljasi Pekkaraiska. Kanan kontti! Vai lupa! Kanan kontti! sanon mä vieläkin.

Häntä alkoi nyt sydämistyttää toden teolla.

– Lupa keskellä Jumalan kirkasta arkipäivää! Kuka semmosia lupia on uskaltanut antaa...

– Nyt on keisarillinen lupa! pamautti silloin Klemolan Reino harmissaan. Hän mietti, että ei tässä taida vika sentään yksinomaan heissä – pojissa ollakaan, sillä kun kerran nuo vanhat ihmiset riitelevät ja räiskivät keskenään, niin onko ihme, jos niitä ruvetaan kuuntelemaan.

Reinoa harmitti ihan ja hän paukautti oikein tylyllä äänellä että "nyt on keisarillinen lupa!"

– Äläs! – – Ke-ke-keisarillinen lupa! huudahti Pekkaraiska ja hölmistyi. Sitten hän heti hätäännyksissään mietti, ettei hän suinkaan vain ollut puhunut mitään sellaista, mistä keisari olisi voinut loukkaantua. Mutta hetken kuluttua hän taas korotti nokkansa kysyen.

– Mikä merkillinen keisarillinen lupa nyt sitten on? Kanan kontti, mut' ei keisarillinen lupa.

– Leskikeisarinnan Maria Feodorovnan syntymäpäivä, vastasi Reino kiivaasti jatkaen sitten:

– Ja kyl sen piräis piisaaman!

Rouva Pekkarainen tuli yhtäkkiä aivan hiljaiseksi.

– Leskikeisarinna Maria Feodorovnan syntymäpäivä! hän kertasi ja yhä lempeämmällä äänellä. Sitten hän katsahti ikkunasta ulos kadulle kiitäviä rekiä ja lumessa rämpiviä ihmisiä. Hänen silmänsä saivat kaihomielisen ilmeen. Kiukku näytti yhtäkkiä katoavan kokonaan hänen mielestään. Koko Pekkaraiskassa tapahtui ihmeellinen muutos. Hänen kasvonsa ihan kirkastuivat ja kaunistuivat ja lopulta hän huudahti noille ällistyneille pojille, jotka eivät mitenkään voineet selittää tuota asiain uutta käännettä.

– Ei mar' kuulkaast. Onkost nyt ihan Maria Veutorovnan syntymäpäivä? Kuuleks Vihtori, täytyy mar meidän sitä hiukan fiiratakkin. Mnää panen kaffepannun valkkial.

Pekkaraiska taputti ukkoansa olalle ja iski silmää veikeästi.

– Häh! sanoi ukko.

Hän hölmistyi aivan kokonaan ja nousi pystyyn. Hänen naamansa meni aivan avuttoman näköiseksi. Kaikkein vähimmin hän oli voinut odottaa mitään tällaista.

– Mikä kumma tuolle eukolle nyt on tullut? mietti Pekkarainen. Hän oli juuri keksinyt uuden oikein mehevän sukkeluuden, minkä aikoi puhella koiralleen ja eukolleen ja nyt eukko taputti häntä hymyillen olalle. Ei! Tämä oli jotain aivan ennen kuulumatonta, yliluonnollista.

Yhtä ihmeissään olivat pojat. He olivat varustautuneet täydelliseen ukonilmaan salamoineen, myrskyineen ja raesateineen. Nyt he piipersivät nopeasti Paavon kamariin hiipiäkseen sieltä hiljaa tipo tiehensä, mutta Pekkaraiska tuli perässä ja sanoi iloisesti.

– Älkää lähtekö pojat. Saatte pullakahvia.

– Häh?!?!

Se oli ainoa huudahdus, mihin Jokikylän pojatkin pystyivät.

Mutta Pekkaraiska oli jo kadonnut kyökin puolelle. Mikä ihmeiden ihme oli hänessä saanut aikaan noin perinpohjaisen muutoksen?

Kukaan läsnäolevista ei siihen voinut keksiä mitään selitystä, mutta kaukana, syvällä ja piilossa maailman katseilta oli Pekkaraiskan sydämessä eräs sopukka, mihin talvisen auringon lempeä säde äsken oli hetkiseksi pilkahtanut.

Jokaisella ihmisellä on tuollaisia salaisia sopukoita, joko surun tai onnen sopukoita, jotka ovat olemassa vain ihmistä itseään varten ja joita hän tieten tahtoen ei paljasta edes parhaimmalle ystävälleenkään, vaan niiden milloin siimeksissä, milloin päivänpaisteisilla rinteillä liikkuen ihminen elää keskellä maailman vilinää omaa hiljaista, sisäistä elämäänsä.

Pekkaraiskan mielikuvat olivat vilahtaneet yhteen noista salaperäisistä sopukoista, jotka kätkivät hänen parhaat unelmansa nuoruuden vereviltä päiviltä. Maria Feodorovnan nimi oli kuin taikaisku elvyttänyt ne hänen tajuntaansa.

Pekkaraiska muisti nuoruuden kotinsa kaukana Karjalassa valtavan Vuoksen rantamailla. Eräällä etelään päin viettävällä rinteellä kohosi pieni, mutta hyvinvoipa talo koivikon keskellä. Laitumella asteli muutamia lehmiä ja vasikoita, hevonen kuopi maata kivikon takana. Talossa oli paljon väkeä: isä, äiti, kaksi poikaa ja neljä tytärtä. Paljon oli siellä ollut huolta ja tointa, mutta iloistapa oli elämä vain ollut ylimalkaan.

Olisittepa nähneet Pekkaraiskan neljännesvuosisataa sitten. Ei yhtään ryppyä kummassakaan poskessa ja iho niinkuin sametti. Tumman ruskea tukka oli kahdella pitkällä palmikolla. Kirkkaat olivat suuret ruskeat silmät ja luonto hänellä oli kuin kevättuuli tuoksuvalla aholla.

Ihan täytyi ihmisen ihmetellä, kun ajatteli taaksepäin tuota entistä itseään. Mikä ihmeiden ihme oli Jumalan suuressa luonnon järjestyksessä tuosta solakasta, punarihmoilla ja hopeisilla soljilla koristetusta tytön heitukasta muovaillut aikojen kuluessa tämän nykyisen lähes viisikymmenvuotiaan Pekkaraiskan.

Hui, hai! Ihan itkuun tuppasi, kun peiliin vilkaistessa tuli mieleen entinen aika. Voi taivas, mikä riemu silloin oli katsahtaa vaikkapa vain rievulla pyyhkäistyyn kiulun pohjaan ja nähdä sieltä himmeän pinnan takaa piirteet nauravasta punaisesta suusta. Vahinko, ettei siihen aikaan ruukattu valokuvia. Olisipa ihan antanut uutta voimaa ja helpottanut kestämään elämän kuormaa, jos olisi joskus saanut katsella itseään nuoruuden päivinä, nähdä että oli kerran ollut nuori ja – – kaunis.

Ei! Pekkaraiskasta itsestään ei ollut jäänyt kuvaa muistoksi nuoruusajoilta, mutta yksi kuva oli olemassa, jota Pekkaraiska oli vuosien halki salaperäisenä ja ainoana aarteenaan kuljettanut mukanaan kirstunsa parhaimmassa kätkössä. Se oli leskikeisarinnan, Maria Feodorovnan kuva. Mitäpä merkitsi Pekkaraisen matamille, joka Maariankadun 12:ssa piti koulukakaroita täysihoidossa – leskikeisarinnan kuva.

Toiselta puolen se ei merkinnyt mitään, mutta toiselta puolen äärettömän paljon, enemmän ehkä kuin mikään muu maailmassa.

Oli näet eräinä valoisina heinäkuun iltoina tapahtunut seuraavia asioita.

Pekkaraiska, eli Maria Kiimalainen, kuten häntä siihen aikaan kirkonkirjoissa mainittiin, oli vanhin Kiimalaisen talon tyttäristä ja – – tuota noin – samalla pulskin, mikä ei ihme ollutkaan, hänellä kun paikat alkoivat jo hiljalleen pyöristyä, kun taas toiset tenavat olivat vielä ohukaisia kuin oljen korret.

Niin, ja sitten sinä heinäkuuna alkoi Kiimalaisissa käydä Pekkarainen. Hän oli työnjohtaja kilometrin päässä olevalla sahalla ja niin vietävän pulska poika.

Kävi ja kävi vain siellä Kiimalaisessa, lopulta ihan kuin kotonaan. Peräkamarissa istuttiin, – hohhoijaa!

– Tuleekohan tuosta kauppaa? ajattelivat Kiimalainen ja Kiimalaiska. Samoin ajattelivat nuoremmat veljet ja sisaret.

Kukaan ei puhunut asiasta sanaakaan toisilleen. Murahtelivatpa vain joskus ohimennessään.

– Taasko se istuu siellä peräkamarissa?

– No missäs sitte!

Mutta Maria Kiimalainen kulki itsetietoinen hymy marjanpunaisilla huulillaan. Hänkään ei puhunut mitään, mutta koko hänen olemuksensa vakuutti:

– Kyllä siitä vielä kauppa tulee.

Sitten eräänä iltana, kun kuu paistoi ikkunan läpi vastapäiselle seinälle, niin että huone oli hohtavan valkea, oli Pekkarainen myyty mies. Hän tarttui Kiimalaisen Marin käteen, katseli häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:

– Mari, tiedätkös kenen näköinen sinä olet.

– Tiedätkös sinä? kysäsi Mari takaisin.

– Tiedän, vastasi Pekkarainen. Sinä olet tuon keisarinnan kuvan näköinen ja sinun silmäsi ovat kuin keisarinnan silmät. Yhtä kaunis sinä olet, vaikkakin vähän toisella lailla.

Sitten he puhuivat taas aivan tavallisista asioista, mitenkä sitä ensin mennään kihloihin ja sitten mennään naimisiin ja sitten muutetaan kaupunkiin, missä saa maan taitamattomia palkkoja ja joo, joo, että kyllä siitä näin hyvä tulee.

Kun kuu sitten painui pilveen, lähti Pekkarainen menemään. Hänen ehdittyään ahon laitaan, avasi Mari peräkamarin ikkunan. Taas tuli maisema valoisaksi. Pekkarainen asteli ahoviertä reippaasti kylää kohti ja lauleli hiljalleen:

    "– – –
    Heilani pitää oleman
    kuin keisarinnan kuva!"

Hämärässä peräkamarissa Mari Kiimalainen astui hiljaa seinän luo, otti varovaisesti käteensä keisarinnan kuvan, painoi sen rintaansa vastaan ja kumartui pehmeän vuoteen yli. Ihanassa, hämyisässä kesäyössä hän hiljaa vuodatti – ilon kyyneleitä.

Vuosia, vuosikymmeniä oli kulunut noista ajoista. Ensin oli Pekkaraisen väki asunut Viipurissa, sitten he olivat olleet Haminassa sahatöissä ja sieltä olivat he muuttaneet Turkuun asumaan. Aika oli kulunut hiljalleen. Monasti oli maailma heitäkin laahannut tuulessa ja myrskyssä, aallokossa ja ahavassa. Elämä oli vienyt paljon mennessään, ja antanut vähänpuoleisesti, kovalla työllä nekin niukat antimensa. Kaikki oli tullut niin sanomattoman arkipäiväiseksi.

Tuossa tuo istui Pekkarainen iltakaudet, silitteli koiraansa ja haukkui eukkoaan salaa, kun ei uskaltanut suoraan puhua suutaan puhtaaksi. Ei se sittemmin ollut enää muistanutkaan tuota tapausta hohtavana kesäyönä keisarinnan kuvan alla.

Mikäpä hän Pekkaraiska olikaan enää verrattavaksi keisarinnan kuvaan – hän ryppyisine naamoineen ja punottavine silmineen.

Pekkaraiska huokasi syvään ihan sydämen pohjaa myöten. Siinä nyt oli hänen salaisuutensa, eikä se enää mikään salaisuus ollutkaan. Eihän sitä kukaan muistanut, eikä Pekkarainen olisi sitä uskonutkaan enää, vaikka alusta alkaen olisi kaiken kertonut. Mikäpä salaisuus sellainen on, jota kukaan ei usko kertomallakaan.

Senpä vuoksi eivät pojat enempää kuin Pekkarainenkaan keksineet mitään selitystä Pekkaraiskan äkilliseen mielenmuutokseen. He laskivat kaiken yliluonnollisten asiain tilille.

– Häh? päläytti Pekkarainen siristellen silmiään.

– Häh? murahtivat pojat istuutuen vastahakoisesti lukupöydän ääreen.

Mutta Pekkaraiska hymyili itsetietoisena itsekseen.

– Pannaanpas kahvipannu tulelle ja juodaan tässä kuppi keisarinnan kunniaksi, puheli hän avomielisesti, sillä hän tiesi, ettei hänen salaisuuttaan enää voinut mikään vaara uhata. Se pysyi iäksi kätkettynä maailman silmiltä.

Siinä hyöriessään sai Pekkaraiska halun ottaa arkun kätköistä esille keisarinnan kuvan.

– Katsotaanpas hiukan sitä keisarinnaa samalla kuin sitä tässä juhlitaan, hän lausui väräjävin äänin ja nosti ällistyneiden katselijain eteen kullankiiltävillä raameilla varustetun värillisen painokuvan, joka esitti Maria Feodorovnaa hänen nuoruutensa päivinä.

Salavihkaa hän vilkasi Pekkaraiseen ajatellen:

– Muistaisikohan tuo mitään.

Ei muistanut Pekkarainen mitään, tuijotti silmät pyöreinä kuin härkä uutta veräjää. Pojatkin tulivat kuvan ääreen. Sitä käänneltiin ja tirkisteltiin.

Pekkarainen tuumasi, ettei taitaisi kannattaa haaskata koulupäivää yhden naisihmisen syntymäpäivän vuoksi. Pojat olivat kuitenkin aivan toista mieltä. He olivat kauheita monarkisteja tällä hetkellä.

– Tietysti nyt ainakin leskikeisarinnan syntymäpäivänä täytyy olla lupa. Sehän on itse keisarin mamma ja jollei sitä olisi, niin ei tiedä, olisiko keisariakaan olemassa. Sitä logiikkaa!

Pekkaraiska katseli halveksuen poikia ja ukkoaan ja alkoi sitten selitellä:

– Ei se olekkaan tavallinen ihminen, tämä Maria Veutorovna. Se on nähkääs hiukan erisorttinen ihminen kun se muu selskaappi. Se on nähkääs herrasväkeä yltä ja päältä ja fiiniä herrasväkeä. Katselkaapas sen klänninkiä ja pluusivärkkiä, niin ymmärrätte eron Helperin Miinan ja pesumuijan välillä.

– Mitä sillä tossa on? huudahti Reino jo uteliaana sormellaan osoitellen.

– Tossa sillä on silkkiä ja tossa satinkia.

– Tossa kantissa sillä on sinipunaista samettia! huudahti Paavo.

– Ja tuossa sillä on hermeliiniä ja tuolla alla on pitsiä ja frivoliteettiä, jatkoi Pekkaraiska esitystään aivan haltioissaan.

– On sillä heluja.

– Yltä ja päältä se on helmissä ja paljetissa ja tossa on oikein kipyyripitsiä.

– Ollappa kerran tuommoinen leninki tämmöisen tavallisen ihmisen lapaluilla! huudahti vihdoin Pekkaraiska innoissaan.

Mutta silloin Pekkarainen katsoi vaimoaan lempeän nuhtelevasti ja sanoi.

– Oleks kooho. Ei suinkaan tommosis hepenis vaa olis lysti olla.

Samassa kuului kyökin puolelta hirveätä pihinää. Kahvipannu kuohui yli laitojensa. Pekkaraiska juoksi ketterästi apuun. Sitten hän hetken kuluttua kantoi kupit, pannun ja nisupullaa sekä piparkakkuja pöydälle.

Pojat olivat jo unohtaneet kaiken äskeisen hämmennyksensä. He hörppäsivät kuumaa kahvia ja Reino nappasi jo toisen nisuviipaleen, kun samassa Pekkaraiska tuli pöydän luo.

Reinon nisuviipale putosi takaisin lautaselle, mutta Pekkaraiska kehoitteli innostuksissaan:

– Mitäs siivui syötte, kyl mar te niit kotonakkin saat. Syäkää piparkakui!

Poikien mielestä mailma oli ihan kuin hiukan mullin mallin, mutta tuossa mullin mallissa oli eräitä sangen hauskoja puolia ja he päättivät käyttää tilannetta hyväkseen täysin siemauksin.

Niin kului ilta rattoisasti. Kahvi höyrysi pöydällä ja kakluunista hohti huoneeseen hiilloksen suloinen lämpö. Ulkona vinkui lumimyrsky ja ikkunasta tuntui kylmä viima, mutta sitä suloisempi oli levätä lämpimässä huoneessa vapaana kaikista huolista lupapäivän aattoiltana.

PARAATI.

Ryssät ja ryssän vallanalaiset kansat viettivät leskikeisarinnan syntymäpäivää. Ennen olivat nämä paraadit olleet juhlatilaisuuksia Turussakin – silloin kun maassa oli omaa sotaväkeä. Se oli ollut koko kaupungin ylpeytenä ja muistutti kansalle siitä sisäisestä itsenäisyydestä, minkä ryssän keisarit olivat hallitsijavaloillaan maallemme vahvistaneet.

Mutta heikko hallitsija Nikolai II rikkoi kavalien neuvonantajiensa harhaanjohtamana keisarivalansa, tuli valapatoksi – tehdäkseen Suomesta venäläisen maakunnan ja riistääkseen kansaltamme kaikki oikeudet. Sivistyneen Suomen kansan joutuminen sivistymättömän Venäjän kansan kaltaiseksi olisi tuottanut mitä suurimpia kärsimyksiä kaikille kansalaisille, mistä esimakua saatiin tuntea n.s. sortoaikana.

Jokikylän poikien koulunkäynti tapahtui juuri sortoaikana. Ei ollut enää maassa uljasta sinipukuista suomalaista sotaväkeä. Se oli hajoitettu ja Suomen valtion rakentamat kasarmit oli luovutettu ryssille. Venäläistä sotaväkeä, rokonarpisia päivänpaahtamia poikia Venäjän aroilta oli tuotu pataljoonittaan jokaiseen suurehkoon kaupunkiin maassamme pitämään pistinten avulla suomalaisia kurissa. Se oli kansallisen häpeän aikaa maallemme, mutta samalla se synnytti ja loihti rintoihin vapauden kipinän.

Paraatia, aseellisen voiman miehekästä juhlaa, ei sen vuoksi enää Turussa seurattukaan entisellä mielenkiinnolla. Vanha väki ja ennen kaikkea sivistyneet, jotka aikaisemmin olivat intomielin katselleet omien poikiemme juhlallista ohimarssia ja äkseerausta, vetäytyivät mieli karvaina kamareihinsa. He eivät tahtoneet kuulla ryssien mölisevän Turun torilla.

Mutta nuoriso – koulupojat – heitä veti kun vetikin sittenkin sotainen näytelmä, sotilaspuvut, upseerit ratsuineen, komentojen täsmällisyys, rivistöjen yhtaikaiset temput, aseiden kiilto ja kalahtelu, joukkojen tahdikas poljenta, jotka kaikki pani liikkeelle yhden miehen – päällikön tahto ja komento.

Ikäänkuin häpeissään hiipivät Antti ja Reino sekä Alituvan Paavo torille asettuen Antti Mikkolan kuuluisan lakiasiantoimiston portaitten varjoon. Katukäytävät torin syrjillä alkoivat vähitellen täyttyä väestä. Otsatukkaiset raunistulalaiset punaisine rusetteineen ja ilakoivine neitoineen kulkivat välinpitämättöminä edestakaisin ollen halveksuvinaan koko sotilashommaa yleensä, joka sittenkin kiinnitti heidän mieltänsä. Koulupojat parveilivat katujen kulmauksissa, missä poliisit virkaintoisina ja terhakkoina köysineen rajoittivat yleisön liikkuma-alaa kehotellen:

– Ottakaa taaksepäin. Olkaa hyvä, ottakaa taaksepäin!

Ympäri poliisien ketjua ajeli sotaisana ja komeana itse poliisimestari. Yleisön ja poliisin suhde oli kireä, jälkimäisiä katsottiin siihen aikaan ryssän vallan kätyreiksi ja halveksittiin.

Jokikylän pojat katselivat venäläisen kirkon edustalle, missä taajat kivääripyramiidit seisoivat suorissa riveissä ja niiden edustalla kulki useita vartiomiehiä kiväärit olalla ja pistin kiinnitettynä piippuun. Sotaväki oli vielä kirkossa Jumalanpalveluksessa, mutta joka hetki odotettiin sen tulevan ja paraadin alkavan.

Hotelli Phoenix'in ikkunoissa näkyi paljon katselijoita samoinkuin muidenkin talojen ikkunoissa ja korkeat teatteritalon portaat olivat väkeä mustanaan.

Nyt juoksi kirkon pihalta nuori upseeri torille. Pian sen jälkeen ryssän kirkon kellot alottivat tunnetun soittonsa:

Holinpolin, holinpolin, holinpolin!

Kirkon pääovesta alkoi lappaa avopäisiä sotamiehiä ristinmerkkejä tehden. Nyt jännittyi katselijain muuri torin reunustalla. Jokikylän pojatkin huomasivat yhtäkkiä seisovansa aivan eturintamassa.

Torilla kuului komentoja. Joukot järjestäytyivät rintamaan. Nyt alkoi ryssän kirkon rauta-aidan takana välkkyä ja kimallella. Upseeristo saapui, etupäässä paksu, parrakas vanhahko upseeri, jonka rinta oli täynnä kimaltelevia ristejä.

Kuului teräviä komentoja. Miekat välähtelivät. Sitten seisoivat kaikki hiljaa, liikkumatta kuin patsaat. Nyt lähti komentaja liikkeelle tarkastaen joukot.

– Strastvuite rebjata!

– Strastvuite vaashe prevashaditelstvo! vastasivat komppaniat.

Sama tervehdys jatkui, kunnes koko joukko oli tarkastettu.

Sitten asettui komentaja aukean keskelle ja alkoi puhua. Jokikylän pojat eivät ymmärtäneet siitä mitään. Heistä tuntui vain kun olisi tuon parrakkaan ryssän suu ollut täynnä kuumia perunoita.

Äkkiä kajahti torvisoitto. Soitettiin keisarihymniä. Synkkä vakava hiljaisuus vallitsi Turun torilla.

Silloin – Reino hätkähti ja oli kauhusta vaipua istualleen. Hän oli saanut iskun päähänsä ja hänen lakkinsa vieri kaukana torilla.

Aivan samoin kävi Antin ja Paavon. Pojat olivat todella kuin puulla päähän lyödyt. Maailma musteni heidän silmissään. Kaksi poliisikonstaapelia riehui nyrkit ojossa heidän edessään haukkuen täyttä suuta.

– Lakit päästä perkeleen nulikat, kun soitetaan keisarihymniä!

Eivät koskaan olleet Jokikylän pojat saaneet noin loukkaavaa kohtelua ja poliisin kanssa tekemisiin joutumista he olivat aina pitäneet kauheimpana asiana maailmassa – olivathan he kokemattomia maaseudun poikia. Heitä oli lyöty – ryssän valta oli klanauttanut heitä vasten kuonoa – heitä vapaita kansalaisia – suomalaisia koulupoikia. Ensi kerran paljastui Jokikylän pojille, mitä merkitsee kansalle elää vieraan vallan orjuudessa.

Pojat juoksivat hakemaan lakkinsa. Nyt he näkivät osaksi lohdutuksekseen osaksi kauhukseen muille käyvän samoin. Tuossa lyötiin vanhaa harmaapäistä herrasmiestä raa'asti takaraivoon. Hänen hattunsa lensi pyryn mukana kauas Aurakadulle.

Yleisö alkoi hajaantua sivukaduille, missä sai panna lakin päähänsä. Jokikylän pojat saapuessaan Antti Mikkolan portaitten eteen joutuivat uuden hyökkäyksen jalkoihin. Neljä poliisia ryntäsi raivostuneena ihmisjoukon läpi ja juoksi Laki-Antin portaita ylös. Pojat heitettiin nasevasti pois tieltä ja taas vierivät heidän lakkinsa pitkin pyryn lakaisemaa toria.

Päästyään tästä uudesta ällistyksestään juoksivat pojat Venäjän Kirkkokadun kulmaan. Siellä he kuulivat kerrottavan, että Laki-Antin akkunasta oli kuulunut pianonsoittoa ja musikaaliset poliisit olivat luulleet kuulevansa Porin marssin muhkeat, mutta pannaan julistetut säveleet. Maamme laulun ja Porin marssin soittaminen tai laulaminen oli ankarasti kielletty.

Synkkinä ja myrtyneinä lähtivät pojat astelemaan kotiinsa. Reino oli loukannut polvensa ja liikkasi. Heidän mielialansa oli sanoin kuvaamaton. Väkivallan aiheuttama katkeruus, loukkauksen ja nöyryytyksen tunteet kirvelivät heidän rinnassaan.

Mutta kun he vilkaisivat taaksensa näkivät he pistinten välkkyvän, pilvien lomasta kurkistavan auringon säteissä, ja kuulivat marssivien joukkojen tahdikkaat askeleet rummun jylinän ja torvien säestäminä.

Paraatia katselemaan tullut yleisö palasi kaikkialla kiihtynein mielin kotiinsa.

KOTIIN JOULULOMALLE.

Jo viikkokaupalla oli jokainen maalaispoika Turun lyseossa aamuin ja illoin laskenut mielessään, montako päivää oli jälellä joululoman alkamiseen. Kaivaten ja ikävöiden odotettiin tuota hetkeä, jolloin lumisia teitä ja huurteisten metsien läpi saataisiin ajaa tutulle kotipihalle huolettomina nauttimaan joululoman iloista, valaistuista ikkunoista, joulukuusesta, jouluruuista ja joulukirkosta.

Lukukauden loppu tuntui poikien mielestä aivan liian pitkältä, melkein iankaikkisuudelta. Viikot näyttivät ihan joutilaina seisoskelevan ja töllistelevän ympärilleen koulupoikien kiusaksi. Läksyt taas vain pitenivät ja väsyneet opettajat tulivat pahantuulisiksi, uhkailivat nelosilla kokonaisia luokkia ja selittivät, että numerot, joita he lukukausitodistukseen panevat, ovat muka aivan liian hyviä. Ei niillä muka ollut laisinkaan tarkoitettu merkitä sitä pohjattoman tietämättömyyden mittaa, mikä lukukauden lopulla ihan suorastaan loisti jokaisen tämän luokan oppilaan naamasta. Se tiedettiin kyllä mittaamattakin.

Mutta kun kouluhallitus siitä huolimatta on käskenyt antaa numeroita joulutodistukseenkin ja kun tässä vielä ei ole kysymystä luokalta pääsemisestä, ovat opettajat rajattomassa jalomielisyydessään ja rohkaistakseen oppilaitaan päättäneet antaa useassa tapauksessa viitosen, silloin kun olisi pitänyt antaa neljä. Ja he odottivat nyt, että tämä heidän ihmeellinen armonosotuksensa saisi vastakaikua osakseen oppilaissa ja pakottaisi heidät ellei muista syistä, niin ainakin kunniantunnosta, nyt loma-aikana lukemaan ja ahertamaan silmänsä ja korvansa tuusan nuuskaksi. Mutta loppujen lopuksi hiipi kuitenkin noiden jalomielisten opettajien sieluun synkkä epäily, joka purkautui sanoihin:

– Ette te veijarit sittenkään mitään lue, kyllä me teidät jo tunnemme. Ette te tee muuta kuin riehutte ja lentelette pitkin mäkiä ja metsiä kuin päättömät kanat taikka pyryharakat.

Tämän lauseen kuultuaan oppilaat hurrasivat. He olivat tämän ainoan kerran aivan samaa mieltä opettajiensa kanssa. He näkivät jo ajatuksissaan huurteisia metsiä, lumisia mäkiä, latuja, hyppyreitä, lumiukkoja ja – hurrasivat sydämensä pohjasta, kunnes opettaja katsoi iloa pidetyn tarpeeksi, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

– Hiljaa! Vai te veitikat siinä vielä hurrailette. Neloset minä annan joka miehelle.

Opettajien mielestä olisi sellainen koulupoika ollut mallieksemplaari, joka laihana ja keltaisena naamattaan istui yöt ja päivät nurkassaan nenä painuneena pölyisten kirjojen uumeniin ja ahmi itseensä kaiken maailman viisauden (paitsi sitä totuutta, että terve sielu voi elää vain terveessä ruumiissa), mutta tuskin kykeni omin voimin liikkumaankaan, puhumattakaan hiihdosta raikkaissa metsissä, mäen laskuista päätä huimaavilta harjanteilta, hyppyreistä, lumilinnoista ja uljaasta lumisodasta lumisessa pohjolassamme. Heille oli käynyt kuin suurelle Goethellekin. He olivat tulleet vanhoiksi.

[Kun Saksan kansa v. 1813 nousi vapaustaisteluun Napoleonia vastaan, ei Goethe ottanut osaa yleiseen innostukseen. Hän lausui tunnetulle ministeri von Stein'ille varotuksensa ja kehoitti alistumaan, sanoen Napoleonista, että "se mies on teille liian suuri"!

Kun läsnäolleet tuosta suutahtivat, lausui vapaaherra von Stein heille viitaten Goetheen:

– Antakaa hänen olla. Hän on jo tullut vanhaksi.]

Tuli sitten joulutodistusten jako ja joulujuhla. Kaikki sujui paljon valoisemmin kuin mitä opettajien uhkauksista olisi voinut päättää. Tosiseikat suorastaan valaisivat mieltä.

Jokikylän pojat eivät kylläkään osoittautuneet miksikään ihmelapsiksi, mutta he saivat kunnollisia keskitason arvosanoja, jotka hyvin riittivät. Reinolla oli oikeastaan sangen hyvä todistus, mutta laskento ja ruotsi kangersivat. Antti taas oli taipumuksiltaan selvä matemaatikko, vaikkakin hänen muut arvosanansa olivat keskinkertaiset.

No! Ensimäinen tulikoe oppikoulussa oli läpäisty. Pojat istuivat kamarissaan Käsityöläiskadun varrella ja odottivat, että kotoa tultaisiin heitä hevosilla hakemaan. Tavarat oli pakattu jo edellisenä päivänä. Olipa suurin osa koulukirjoistakin otettu mukaan siltä varalta, että ehken kuitenkin sattuisi tulemaan halu lukea niitä.

Juotiin kahvia ja vilkuiltiin ulos ikkunasta. Sieltä näkyi vanha tuttu maisema. Hakmannin väkijuomain kaupassa paloivat jo lamput. Siellä oli kuumeinen kiire jouluostosten aikana. Ja kyltti rämisi tuulessa, sitä kun ei syksyn lumisotien jälkeen vielä oltu korjattu. Varovaisena miehenä oli Hakmanni päättänyt korjata sen vasta keväällä, kun lumi jo oli sulanut.

Mutta nuo entisten sankaritekojen muistot eivät nyt innostaneet Jokikylän poikia. Reino oli hermostunut eikä tahtonut laisinkaan pysyä paikoillaan. Kahvikaan ei maistunut, sillä mielessä askarteli ajatus:

– Miten ihmeen kauan ne hevoset viipyvät? Tulevatkohan ne ollenkaan. Etteivät vain olisi kotona erehtyneet päivästä!

Antti oli aivan yhtä myrtynyt kuin Reinokin, mutta hän pysyi ylhäisen tyynenä. Reinon hypähtäessä tuon tuostakin ikkunaan hän vain kerran kivahti:

– Mitä sinä siinä poukkoilet. Jolleivat hevoset tule, otan minä vosikan. Maksakoot kyydin, koskeivat jaksa itse tulla.

Sitten hän heittäytyi sohvalle makaamaan ja lausui olkansa takaa ylimielisesti:

– Taidat sinäkin mahtua siihen minun vosikkaani.

Reino ei vastannut mitään, kakisteli vain muutaman kerran kurkkuaan ja mietti:

– Onpa tuo Antti kylmä mies.

Hän itse oli ihan toista maata, nopea toimissaan ja herkkätunteinen.

Silloin kuului tuttua kilinää kadulta. Pojat pyrähtivät ikkunaan. Anttikin unhotti arvokkuutensa. Sieltä tulivat Jokikylän miehet, itse isännät olivat matkassa. Kukolan ja Klemolan papat siellä istuivat leveäharteisina kirkkoreen perällä nojaten komeata rekipeitettä vastaan. Turkinkaulukset oli nostettu pystyyn ja huurteessa olivat ukkojen sekä parrat että silmäripsetkin.

Nyt ne jo kolistelivat porstuassa.

– Minkähän lumen ne ryöpsyttävät Söökreenskan porstuaan, johon kukaan ei saanut tuoda hiutalettakaan? ajatteli Reino ja juoksi huolestuneena vastaan. Mutta hän tuli myöhään. Siellä oli jo itse Söökreenska ja sekös nyt vasta niiaili ja pokkaili. Eikä edes suuttunut vaikka molemmat isännät kopistelivat kauheita lumikasoja saappaistaan keskelle porstuaa.

Reino ja Antti olisivat mieluimmin lähteneet heti taipaleelle, mutta Söökreenska oli kutsunut jo isännät kahville eikä siinä enää mikään auttanut.

– Hyvää se kahvi tekeekin näin pakkasella, tuumasi Klemola.

Pian istuttiin höyryävien kuppien ääressä ja isännät hörppäsivät lautaselta puhallellen joukkoon ja jäähdytellen kahviaan.

Söökreenska koetti parhaansa mukaan ylläpitää keskustelua, mutta isännät vastasivat harvalleen ja yksitoikkoisesti, niin että poikien täytyi ruveta heidän puolestaan puhumaan.

– Onk' se ny hyvä käli kans? kysyi Söökreenska.

– Jaa rekikeli, vastasi Kukola. No ei ole moittimista.

– Se on tullu ny niin kauhhiast lunt ja kinoksii niin paljon, niin kovin paljon! yritti Söökreenska uudelleen puhella naisellisella, lempeällä äänellään.

– Onhan sitä tullut, vastasi siihen Kiemola.

– Saaks' mää kyssyy kuin emännät koton jaksava?

Silloin eivät isännät tahtoneet saada sanaa suustaan. He eivät olleet näet koko syksynä tulleet kysyneeksi emänniltään heidän vointiaan, mutta toiselta puolen oli heistä selvää, että ainahan sitä työihmistä joltakin kantilta tiukottaa.

Pojat tulivat apuun ja alottivat nyt oikean ristikuulustelun tiukassa äänilajissa ja saivat siinä papat tehdä selkoa ei ainoastaan Kukolan ja Klemolan, vaan koko pitäjän asioista ja Söökreenska pääsi häärimään kahvipöydän ääreen.

Mutta vihdoin Kukola nousi ja sanoi:

– Kuulkaast pojat. Täst' on lährettävä kans ennen hämärii.

Sitten isäntä kääntyi Söökreenskan puoleen ja kysäsi:

– Mitäst me sit olem veikkaa froual, taitaa ol parast maksaa niin kauan kun kukkaros on pennei jälil, etei meit, tart' oikkiutteen vettää.

Hänen mielestään asia oli siten hauskasti tuotu esille. Se oli tuota kuivakiskoista varsinaissuomalaista huumoria.

Söökreenska pani kätensä ristiin, otti kasvoilleen surkean ilmeen ja piti ensin 10 minuuttia kestävän puheen kaiken ruokatavaran, pyykinpesun ja koko elämän ihan kamalasta kallistumisesta, niin että isännät kauhuissaan jo näkivät tuhansien markkojen pyörähtelevän ulos kukkaroistaan, mutta sitten Söökreenska ilmotti, että niin vastahakoista kuin asia hänelle olikin, täytyi hänen pyytää poikaa kohti 30 markkaa täysihoidosta kuukaudessa.

– Jaaha! sanoivat isännät, vetivät keventynein mielin housuntaskuistaan suuren säämiskäperäisen kukkaron. Klemolan isäntä maksoi seteleillä, mutta Kukola pani kultarahoja pöydälle.

Söökreenskaa ihan huimasi kullan kimallus. Hän niiasi senkin seitsemän kertaa ja kysäsi sitten vielä vienosti värisevällä äänellä:

– Saaks' mine sit pittää nuarii härroi ereskimpäi?

Isännät vilkasivat poikiinsa, oliko näillä mitään asiaan sanomista. Ei ollut pojilla mitään muistuttamista. Kenelläpä nyt Söökreenskaa vastaan olisi voinut jotain olla.

– Miksei, vastasi Kukola, jolsei froual vaa ol' heist kovin suurt vaivaa.

Söökreenskan kasvoille levisi kuin päivänpaisteen puna tuon iloisen uutisen johdosta, joka täydelleen vastasi hänen toiveitaan. Ja mitäpä vaivaa hänellä oli noin kilteistä pojista. Asia päätettiin. Pojat asuvat siis kevätlukukaudenkin Söökreenskalla.

– Jaaha, sanoi sitten Kukola päättävästi. Hyväst nyt sit vaan ja rauhallist jouluu!

– Hauskka joulu, hauskka joulu! toivotti Söökreenska odottaen portailla, kunnes reet vierivät portista kadulle. Viime tingassa hän vielä ojensi kätensä ja huudahti iloisella äänellä:

– Terveissi emännil kans – taik frouil, kui mine se ny sanosis!

Mutta Jokikylän hevoset laskettelivat jo hiljaista hölkkää kadulla ja katosivat hämärään talvi-iltaan.

II.

PLEVNAN VALLOITUS JA SEN SEURAUKSET SUOMALAISEN LYSEON ENSI LUOKALLE.

Kevätlukukausi oli alkanut.

Turun suomalaisen lyseon ensi luokka palasi välitunnilta aulaansa saavuttaen tuolla lyhyellä marssillaan pihamaalta käytävien kautta luokkahuoneeseen koko opettajakunnan yksimielisen tunnustuksen. Tämä tunnustus kuului sanoiksi puettuna:

– Kylläpä nuo vekarat osaavat meluta ja hälistä.

Ensi luokka näytti olevan ylpeä saamastaan tunnustuksesta, sillä nykyaikana ihmisten ansiot tunnustetaan ani harvoin.

Kun viimeinen vesa tuosta kaksimiehisestä rivistöstä oli heittänyt lakkinsa johonkin vaatetelinettä kohti ja pujahtanut luokan ovesta sisään, katsoi vahtivuorossa oleva opettaja, joka tällä hetkellä sattui olemaan vanha, hyväluontoinen historian kolleega Jorola, tehtävänsä pääasiassa päättyneeksi. Vanhus huokasi helpotuksesta, hänen siniset, hyvänsävyiset silmänsä loivat lämpimän katseen koulun tyhjälle pihamaalle, missä valkoinen, vastasatanut lumi kimalteli ja seinät olivat täynnä lumipallojen jälkiä äskeisen välitunnin jälkeen.

Kolleega Jorolan tehtävänä oli ollut pitää silmällä ja hallita noin 300 huimapäistä poikaviikaria. Mikä tavaton tehtävä vanhalle miehelle? Ajatelkaamme 300 poikaa, jotka pakoitetaan tuntikauden istumaan luokalla aivan hiljaa ja kuuntelemaan esim. esitystä kveekareista tai tuijottelemaan tasakylkisiä ja ehkäpä vielä tasasivuisiakin kolmioita tai suoraa viivaa ja ajattelemaan että viimemainittu on "sellainen viiva, joka ei muuta asemaansa pyöriessään siten että kaksi sen pistettä pysyy paikoillansa" tai kirjoittamaan toista arkkia aineesta: Voidaanko sanoa että nykyisyys, samalla kuin se on menneisyyden tytär, myöskin on tulevaisuuden äiti – ja ajatelkaamme, että nuo 300 sellaista poikaviikaria yhtaikaa päästetään pihalle, mihin juuri on satanut pellavanhohteista tuoretta lunta, päästetään suuren luonnon helmaan oikomaan kangistuneita jäseniään ja metakoimaan pois kaikki oppitunnin kuluessa keräytynyt liikaenergia. Sanon, ajatelkaamme tätä seikkaa ja samalla sitä kummaa, että noita viikareita paimentamaan asetetaan ainoastaan vanha, lempeäkatseinen historian ja suomenkielen kolleega Jorola.

Lukija varmastikin kauhistuu sellaista ajatusta. Kukapa äiti ei olisi saanut sadat kerrat kokea omien vesojensa hillittömyyttä niiden nuoruusvuosina, kukapa isä ei olisi huolestuneena katsellut ja kuunnellut perillistensä voittamatonta rientoa ja puuhaa ja sitä riehakasta menoa, jolle he eivät mahda mitään.

– Ei suinkaan, ajattelee lukija. Ei suinkaan noita 300 huimapäätä jätetä yksinomaan kolleega Jorolan komentoon. Eihän siellä koulussa sentään niin uhkarohkeita ja varomattomia voida olla. Tietysti siellä on vahtimestareita ja ulospotkijoita joka ovenpielessä, tietysti kaupungin poliisilaitos on sijoitettu vieressä olevaan kadunkulmaukseen ja on kaiketi vastapäisessä nurkassa kaupungin virkeä ja toimintatarmoinen palokunta ruiskut valmiina toimintaan, jos kaupungin rauhaa uhattaisiin.

Oi – ei, te helläsydämiset isät ja äidit, jotka ette raatsi mitään kieltää vilkkailta ja seikkailunhaluisilta pojiltanne, jotka ylpeilette heidän hillittömyydestään, vaikkakin joskus heitä kieltelette, torutte, saarnaatte, jopa uhkaattekin, mutta kun huomaatte ettei mikään auta – myönnytte, annatte poikienne telmiä ja teuhata, panna huoneet sekaisin, hyväilette heitä heidän pahojen tekojensa jälkeen ja painatte anteeksiannon suudelman heidän ylimielisille, kaikkea uhmaaville otsilleen. Nuo 300 huimapäätä päästetään valloilleen koulun pihamaalle ja rehtori taputtaa vanhaa ja lempeätä kolleega Jorolaa olkapäälle hiljaa ja varovaisesti lausuen hyväntahtoisesti:

– Sieltä pihalta kuuluu aivan kamala meteli. Siellä olisi nyt veljen vahtivuoro.

Veli Jorola säpsähtää, pistää ällistyksissään kätensä liivintaskuun ja vetäisee sieltä esille vanhan muistorikkaan kultakellonsa, johon on kaiverrettu:

"50-vuotiselle kiitollisilta entisiltä ja nykyisiltä oppilailta."

Kolleega Jorola katselee tuota rakasta kelloaan. Se on taikakalu, joka antaa hänelle vielä vanhuutensakin päivinä työintoa ja uskoa elämään. Siihen hän turvautuu aina vaikeina hetkinä, sillä siinähän hänellä on elävä, tai ainakin niksuttava ja naksuttava todistus siitä, että hänkin on edes joskus ollut arvossa pidetty opettaja, innostunut ja rakastettu opettaja, vaikkei hän enää vanhuksena saakaan kuria säilymään samoin kuin intomielisen nuoruutensa ja miehuutensa päivinä.

Kolleega Jorolan ryppyiset, laihat kädet värisevät. Kultakello kimeltää hänen läpikuultavien sormiensa välissä.

– Jaso! Jaso! Mutta onko nyt todellakin minun vuoroni, enkös minä aivan hiljan ollut vartioimassa.

– Kyllä nyt on veljen vuoro! vastaa lujatahtoinen rehtori varmalla äänellä.

– Jaso! Jaso! hokee Jorola, hätääntyy, astuu kiireesti karttatelineelle, nostelee karttoja ja supisee itsekseen, astelee sitten kaapilleen, kääntelee siellä kirjoja ja papereita nurin narin, vilkaisee taas kelloonsa, saa uutta rohkeutta ja astuu arvokkain askelin akkunan luo, saadakseen yleissilmäyksen tilanteesta koulun pihalla. Siellä on tanner täynnä vihollisia, mutta missä ovat ystävät. Historian kolleega Jorola ajattelee Napoleonia, joka Austerlitzin taistelussa seisoi kiikari kädessä korkealla kukkulalla jäykkänä ja valtavana halliten taistelun kulkua ja heitti venäläismassat edessään avautuvan järven pettäville jäätiköille.

Hän muistelee Hannibalia, joka Cannaen taistelukentällä kokosi afriikkalaiset ja espanjalaiset veteraaninsa molemmille sivustoille ja johti ne sitten ratkaisevaan rynnäkköön roomalaisten sivustaan ja selkään, huolimatta siitä että hänen taistelulinjansa heikosta keskustasta avunhuudot hurjina ja kauhuntäysinä kaikuivat hänen korviinsa.

– Jaa, jaa! Hanakoita tuota – – sotapäälliköitä kylläkin he olivat molemmatkin – – – tuota – – sekä Hannibal että Napoleon – – – tuo – kuuluisa korsikalainen!

Kolleega Jorola katsahti taas pihalle. Hän ei aluksi nähnyt siellä mitään. Kaikki näytti olevan sakean usvan peitossa. Sitten hän huomasi, miten koulutalon seiniin yhtämittaa ilmestyi valkeita pilkkuja. Ne tulivat lumipalloista, joita koko ilma oli tulvillaan. 300 Auran rantamien sekä aineellisen että henkisen viljelyksen toivoa siellä huvitteleikse pommittelemalla joko toisiaan tai koulutalon seiniä lumipalloilla. Sieltä kuului kiljuna ja pauhina, joka kolleega Jorolan arvelujen mukaan ei paljoakaan antanut perään Austerlitzin tai Cannaen taistelujen melskeelle.

Kolleega Jorola kääntyi poispäin; hänen kasvonsa kalpenivat hetkeksi. Sitten hän marttyyrin alistuvaisuudella astui hiljaa opettajahuoneen läpi eteiseen, pukeutui huolellisesti turkkiinsa, veti potfoorit jalkaansa ja lähti pihalle.

Hurja kiljunta kajahti vanhaa kolleegaa vastaan, joka ojensi kätensä koettaen rauhoittaa ympäristöään.

– Hiljaa, hiljaa! Ei pidä viskellä vain liian kovia lumipalloja ikkunoihin, jotka sellaisesta voivat särkyä, kuultiin hänen varoittelevan. Ja missä hän kuljeksi, siellä tosiaankin lumisota hiukkasen taukosi. Kolleega Jorola oli pidetty opettaja.

Mutta pihan muilla kulmilla, missä hänen läsnäolostaan ei tiedetty mitään, kuului yhä sotainen soitto.

Ylhäällä opettajahuoneessa rehtori katseli ajatuksissaan ulos ikkunasta.

– Tuo taitaa olla liian vaikea tilanne vanhalle Jorolalle. Ehkäpä täytyy minun lähteä hänen avukseen. Mutta eipäs – – kas vain! – – Siellä tyyntyy meteli. Hm! Jorola – – – hänellä on tuollainen rauhoittava vaikutus.

Kolleega Jorola hoiti valvonta-aikansa kaikella kunnialla. Ei ainoatakaan ikkunaa särkynyt, eikä edes kukaan noista huimapäistä poikaviikareista saanut silmäänsä puhki tai nenäänsä tasoitetuksi muun naamataulun tasalle.

Kaikki meni hyvin. Kello soi, luokat järjestäytyivät riveihin ja marssivat kolleega Jorolan ohi hymy kasvoillaan. Kolleega itse astui viimeisenä sisälle. Hän huokasi helpoituksesta, kun luokat katosivat auloihinsa, mutta samalla hän iloitsi. Vieläpäs vain hän sai kun saikin järjestyksen säilymään. Ei hän vielä mikään ikäloppu tainnut ollakaan. Ehkäpä jaksaa tässä vielä palvella parisen vuotta, niin että saa täyden eläkkeen ja sitäpaitsi – raskastahan olisi kesken aikojaan jättää nuo rakkaat kultaiset pojatkin.

Kolleega Jorola vaipui ajatuksiinsa siinä katsellessaan ulos käytävän suuresta ikkunasta. Auringon kuulaat säteet alkoivat juuri säihkyä puiden oksilla ja tuo vanha opettaja kuulematta mitään ympäristönsä ääniä alkoi nähdä päivänpaisteisia näkyjä nuoruutensa ajoilta, niiltä ajoilta, jolloin hän ensi kerran asteli tämän koulutalon portaita. Mikä into silloin elähytti Suomea. Suomalaisuus Snellmanin jyrisevien kehoitushuutojen herättämänä otti rohkeat ensi askeleensa kansallisen sivistyksen työvainioilla. Yksityisin varoin ja silloisen sivistyneen luokan vastarinnasta huolimatta kohotettiin ensimäisten suomalaisten oppikoulujen kurkihirret sanoin kuvaamattoman kevättunnelman vallitessa koko kauniissa maassamme.

Mutta kolleega Jorolan siinä haaveillessa alkoi ensi luokasta jälleen kuulua kamala meteli. Aula oli sotaisella tuulella. Siellä ei tiedetty mitään niistä vaikeuksista, mitä vanha polvi oli kestänyt raivatessaan lapsilleen tietä tiedon puun hedelmille. Ensi luokan poikien mielestä oli aivan selvää, että Suomessa oli suomalaisia kouluja ja yhtä selvää, että juuri he ennen muita olivat oikeutetut astelemaan opin teitä. Osa, joka ei oikein tällä tiellä ottanut menestyäkseen, ajatteli yhtä huolettomasti, että välipä sillä. Voihan muka nuori mies mennä merille tai teollisuuskouluun tai ruveta maalarin oppiin. Kyllä ammatteja maailmassa riittää. Pääasia kaikessa oli, että keksittiin jotain hauskaa, oikein huimaa ja repäisevää. Niin he arvelivat.

Kaiken lisäksi oli juuri nyt ensi luokka joutunut arvaamattoman yllätyksen alaiseksi. Sen uljas pohjoismainen vapaavaltio oli tullut vallankaappauksen uhriksi. Miten tämä oli voinut tapahtua?

Kun ensi luokka välitunnilta saapui luokkahuoneeseen, vallitsi siellä syvä hiljaisuus, mutta vain näennäisesti, sillä tällä kerralla oli järjestäjänä ollut Kalle Grahn, luokan suurin hulivili ja hän oli tehnyt kepposen.

Kun pojat astuivat luokkaan, seisoi Kalle Grahn opettajapöydän takana ja oli ympäröinyt itsensä valtavilla puulaatikko- ja tuolibarrikaadeilla. Karttakeppi oli pystyssä ja siinä muka lippuna taulun pyyhinriepu. Ällistyneet ensiluokkalaiset saivat nyt kuulla, että Kalle Grahn ei ollutkaan Kalle Grahn, kuten he tähän saakka olivat luulleet, vaan Plevnan sankari, itse maailmankuulu kenraali Osman Pasha ja opettajapöytä barrikaadeineen oli itse Plevnan linnoitus.

Mutta vielä enemmän hämmästyivät ensiluokkalaiset kun Osman Pasha ilmoitti, että hekään eivät olleet sitä mitä luulivat olevansa. He olivatkin venäläisiä, joita Osman Pasha nyt kehoitti heti nöyrästi kumartamaan Turkin ylpeälle puolikuulipulle, sillä uppiniskaiset saisivat kyllä pian maistaa Plevnan linnoituksen tykistön terveisiä. Samalla asetti vihainen pasha pöydälle julmannäköisen leikkikanuunan, kääntäen sen ammottavan suun uhkaavasti luokkaa kohti. Tilanteen vakavuutta lisäsi se, että Antti Kukola ja Pekka Söderman samalla kohottivat päänsä barrikaadien takaa ja ilmoittivat liittyneensä Osman Pashaan.

Ensiluokkalaiset koettivat aluksi pehmittää Osman Pashan sydäntä vetoamalla heidän aikaisempaan toveruuteensa ja kaikkiin hyviin töihin, mitä he muka olivat hänelle tehneet, mutta mikään ei näyttänyt liikuttavan tuota ylpeätä kenraalia vallitustensa takana.

Hän käski läsnäolijain vaieta kurjasta marinastaan ja tunnustamaan hänet Plevnan ja koko Turkin itsevaltiaaksi sulttaaniksi, vieläpä Venäjän khediiviksi ja Suomen khaaniksi. Kun luokan takaa kuului murinaa, laukasi Osman pasha tykkinsä, ja kourallinen hiekkamurenia lensi rätisten uppiniskaisen joukon keskelle, joka nyt kauhuissaan vetäytyi pulpettien alle suojaa etsimään.

Osman pasha näytti jo olevan voitolla. Hänen suuruutensa tuntui kukistamattomalta ja komeana liehahteli puolikuulippu Plevnan muureilla.

Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Ensi luokan vapautta rakastavat nuoret miehet eivät aikoneet suinkaan suvaita tyrannia, vaikka he tähän asti olivatkin vaienneet ällistyksissään. Kuin kevätmyrsky nousi maan kaikilta ääriltä vapaustaistelun kohina. Sanoja lensi, sotavoimat asetettiin liikekannalle. Tosin pyyhkäsivät Plevnan tykit yhä uudelleen kapinoivaa aluetta, mutta pulpettien alla järjestyivät jo vapaustaistelijat hyökkäykseen, jonka päämääränä ei ollut mikään vähempi kuin Plevnan valloitus ja hävitys maan tasalle sekä Osman Pashan vangitseminen.

Synkkänä seisoi jykevine vallituksineen, lippuineen ja tykkeineen Plevnan uhattu linnoitus. Sen puolustajat olivat silminnähtävästi päättäneet taistella viimeiseen mieheen.

Entäs hyökkääjät?

Niistä ei aluksi näkynyt takin lievettäkään.

– Haa! Ojissa matelevat konnat! Missä te piileskelette? ärjäsi Osman Pasha Plevnan korkeimmalta kukkulalta, missä hän vielä seisoi lippunsa vieressä.

– Yhä loistaa puolikuu. Vielä uhmaa Aasia Europaa!

Sitäpä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt sanoa, sillä suhisten lensi granaatti (liidunpala) hyökkääjien raskaista pattereista ilman halki iskien keskelle Osman Pashan jaloa otsaa, mihin sitä ennen jo huolet, nälkä ja piirityksen kauhut olivat kyntäneet syvät vakonsa. Kenraali horjui peräytyen rintavarustusten suojaan ja samassa alkoi vihollishyökkäys kehittyä.

Pulpettien alustoja pitkin etenivät hyökkääjäin etujoukot hitaasti mutta varmasti. Kaikkialta kiiluivat heidän uhkaavat silmänsä juoksuhautojen hämärästä. Lähimmät joukot olivat jo saapuneet ampumamatkan päähän ja alottivat raivokkaan tulen linnoitusta vastaan, josta hanakasti vastattiin. Mieshukka oli suuri molemmin puolin. Haavoittuneiden kiljahduksiin sekaantuivat synkkäkatseisten upseerien komennukset heidän kehoittaessaan kompanioitaan taisteluun vapauden, isänmaan ja kunnian puolesta.

Kapinalliset valmistautuivat nyt rynnäkköön itse linnoituksen päärakennuksia vastaan.

Tilanne oli äärimmilleen jännittynyt. Ratkaiseva taistelu oli alkamassa. Miten siinä kävisi, sitä ei kukaan voinut etukäteen sanoa, mutta kaikki tiesivät että tällä hetkellä ratkaistiin Plevnan kohtalo pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Jotta tuo ratkaiseva loppurynnäkkö voitaisiin toimittaa asiaan kuuluvalla vauhdilla ja loistolla, hiipi Klemolan Reino, uhrautuen jalosti yhteishyvän palvelukseen, ovelle tirkistämään käytävään, oliko vielä tarpeeksi aikaa tuota sodan huippukohtaa – yleisrynnäkköä varten.

Reino pisti päänsä oviaukosta ulos ja katsahti varovaisesti ympärilleen. Mitään vaarallista ei näkynyt. Opettajat eivät olleet vielä liikkeellä ja kolleega Jorola seisoi tuolla kaukana ikkunan ääressä katsellen ajatuksiinsa vaipuneena pihalle kaihon pisarain kimeltäessä hänen silmäkulmissaan.

Tuntien täysin hetken historiallisen merkityksen, mutta tyynenä kuin Napoleon, antoi Reino merkin loppurynnäkköön.

Heti alotti hyökkääjäin tykistö suorastaan huumaavan tulen Plevnan onnetonta linnoitusta vastaan. Granaatit ja shrapnellit räiskyivät nyt yltympäri katederia ja sitten – – –

Vihollisten puolelta kuului jonkin päällikön komennus:

– Eteenpäin vapaussankarit. Voitto on meidän! Hurraa!

Hirveä hurraahuuto kajahti kaikista kurkuista. Hyökkääjien tiheät rivit syöksyivät pulpettien alta aukealle kentälle ja heittäytyivät kuolemaa halveksuen Plevnan linnoituksen päävarustusten kimppuun.

Mitä uljaimmasta vastarinnasta huolimatta varustus murtui. Vihollisjoukot tunkeutuivat kamalasti kiljuen itse linnoitukseen. Plevnan viimeiset puolustajat kaatuivat. Useat kädet tarttuivat kenraali Osman Pashan housuihin. Hänet vedettiin armotta alas katederista. Vihollisten ylipäällikkö kehoitti häntä turhan veren vuodattamisen välttämiseksi antautumaan, luvaten siinä tapauksessa vangeille inhimillistä kohtelua.

– Jorra ja Petterkvisti! kajahti silloin hirveä kirkaisu yli taistelukentän. Reino Klemola karkasi kädet ojennettuina taistelijoita kohti huutaen, minkä kurkusta lähti:

– Jorra ja Petterkvisti!!!

Taistelu taukosi paikalla. Sekä hyökkääjät että puolustajat ymmärsivät heti, että heitä korkeammat voimat olivat nyt pelissä mukana. Hyökkäysjoukot, äsken niin voittoisat, vetäytyivät nyt taitavasti ja hiljaisesti takaisin paikoilleen, ottaen tuolit mukaansa ja järjestäjät häärivät kuin tuulimyllyt saadakseen puulaatikon hiukan syrjemmälle ja taulun edes vähäisen inhimilliseen kuntoon.

Ihme ja kumma! Parissa sekunnissa olikin koko aula kuin muuttanut muotoaan. Tuolit olivat nurkissaan, puulaatikko oli saatu vedetyksi taulun taa. Tosin kateederi ja taulu olivat yhä täynnä venäläisten pommituksen jättämiä valkeita liitunaarmuja, sillä pyyhinriepua ei löydetty mistään, ei hakemallakaan. Mutta pojat istuivat kaikki tuiskahtamatta pulpeteissaan kädet kauniisti ristissä pulpetinkannella ja kasvoilla ilme, joka näytti puhuvan:

– Sshshss! Hiljaa nyt, että saadaan kuulla mitä kauniita opetuksia kiltti opettaja meille taas antaa.

Samassa astuivat Jorola ja Petterqvist huoneeseen. Kiivas ja tulinen Petterqvist törmäsi edellä, sillä hän oli lisäksi ensi luokan esimies. Vihaa hehkuen ja kasvoiltaan aivan tulipunaisena hän saapui aulaan. Plevnan valloituksen meteli oli näet kuulunut aina ylikerrokseen asti, aina kaukaiseen opettajahuoneeseen, niin että korkea opettajakunta tunsi aivan kuin maan vavahtelevan jalkojensa alla.

– Mikä kamala meno siellä nyt taas on alkanut? kyseltiin.

– Ja mitä kolleega Jorola toimittaa?

Sitten neiti Lehman, joka jo ammoisista ajoista kantoi kaunaa lehtori Petterqvistiä kohtaan – ensinmainittu näet oli yhä vielä vanha piika eli kuten nykyisin sanotaan sivistyneemmin, ikäneito – astui Petterqvistin luo lausuen pisteliäs sävy äänessään:

– Melu kuuluu teidän luokastanne lehtori, eeh, tietysti ensi luokasta!

Lehtori Petterqvist nousi ja kuunteli.

– Juu, juu! Se on ensi luokka. Ettekös te lehtori Petterqvist ole juuri sen luokan esimies, jatkoi neiti Lehman yhä pisteliäämmällä äänellä ja vahingoniloinen ilme siveällä naamallaan. Hän oli ainoa naisopettaja koulussa, mutta sellainen harvinainen naisopettaja, joka kykeni poikakoulussakin säilyttämään arvovaltansa ja pitämään kurin kunniassa. Mutta sellaiset naisopettajathan harvoin joutuvat naimisiin.

Lehtori Petterqvist oli sävähtänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan. Nyt hän lähti huoneesta ja pian hän kaikessa uljuudessaan seisoi vapisevan ensi luokan edessä ja hänen suuret, mustat kulmakarvansa liikahtelivat pahaa ennustavasti.

Hän oli kuitenkin aluksi hämmästynyt, aivan ällistynyt. Täällähän näytti vallitsevan mitä suloisin rauha. Pienet pojanpipanat istuivat tuossa nenänypykät valkeina hänen edessään sekä mitä suloisin ja tekopyhin ilme veitikkamaisilla kasvoillaan. Kaikki olivat niin hiljaa, etteivät hiiretkään lattian alla uskaltaneet edes haukotella. Luokkahuonekin oli joltisessakin kunnossa ja kuitenkin oli juuri tästä luokasta äsken kuulunut aivan korvia huumaava meteli ja kirkuna.

Hetkisen välähti lehtori Petterqvistin mielessä ajatus, että hän ehkä onkin erehtynyt, mutta hän oli tarkkasilmäinen mies ja pian eräät huomiot vetivät hänet juonen jäljille. Hän katsahti ympärilleen. Taulussa näkyi selviä liidun jälkiä. Tuolla oli liidun jälkiä seinässä ja kateederissa. Ja, annas olla. Mitä ihmettä tuolla!

Petterqvist tuijotti pyörein silmin kohti kateederia, pian tuijottivat sinne järjestäjät ja kohta koko luokka.

Plevnan ja Turkin uljas puolikuulippuhan siellä liehui karttakepin päässä kateederin harjalla. Se kohosi siellä kuin hävitetyn linnoituksen raunioilla ainakin, kertoen nykypolville ihmeellisiä tarinoita entisajan miesten voimannäytöksistä.

Mutta lehtori Petterqvist ei antanut noiden tarinain hurmata itseään. Hän siristeli silmiään ja ajatteli – synkän hiljaisuuden vallitessa aulassa. Hän muisti nyt nähneensä vilahduksen pienestä valkotukkaisesta pojan päästä, juuri silloin kun hän Jorolan kanssa lähti astelemaan ensi luokan ovea kohti.

– Kuka oli tuo vekkuli? ajatteli Petterqvist. Hänet minä tahdon nähdä kokonaisena ja hän saa tunnustaa koko asian sitten kun kerran tullaan niin pitkälle.

Viisaasti ja varovaisesti alotti Petterqvist kuulustelunsa.

– Kuka täällä oli tirkistelemässä ovenpielessä silloin kun minä tulin luokkaan?

Ei mitään vastausta.

Ensi luokka istui äänettömänä, uhkaavan äänettömänä. Kukaan ei noussut, kukaan ei ilmaissut mitään. Ensi luokka oli päättänyt olla tunnustamatta tekojaan. Ei siinä ollut mitään yhteistä päätöstä, mutta alusta alkaen oli tapa ollut sellainen. Kaupungin kansakouluista oli se siirtynyt lyseon ensi luokalle. Siellä oli kuin jokin yhteinen painostus kieltämässä ketään tunnustamasta vikojaan. Raukka se, joka tunnustaa, vielä suurempi raukka, joka kantelee. Selkään niille! Niin kuului ensi luokalla suurten poikien ylläpitämä ankara lakipykälä.

Niinpä nyt Petterqvistkään ei saanut kysymykseensä muuta vastausta kuin jääkylmän vaikenemisen.

– Vastatkaa! Syyllinen ilmoittautukoon heti! ärjäsi Petterqvist.

Ilme vain tiukkeni poikain pienillä pyöreillä kasvoilla. Kukaan ei ilmoittautunut.

Mutta lehtori Petterqvist ei ollutkaan sellainen mies, jonka kanssa vain leikitellään. Hän suuttui nyt täydellä todella ja uhkasi nutistaa koko luokan ellei tunnustusta heti tulisi. Sitten hän alkoi yksitellen tiukata pojilta heidän joko syyllisyyttään tai syyttömyyttään. Hetken kuluttua hän tuli Klemolan Reinon kohdalle.

– Oliko Klemola ovessa kurkistelemassa?

Reino seisoi suorana kuin kynttilä. Hän tiesi syyllisyytensä ja olisi mielellään tunnustanut asian, mutta kun nyt luokka kerran oli ottanut käytäntöön tuon tavan olla tunnustamatta rikoksiaan ja rehellisyyttä oli alettu poikajoukossa pitää heikkoutena, ei Reinokaan saanut lausutuksi tunnustusta, peläten tovereittensa ivaa. Hän jäykisti naamaansa ja valehteli:

– En!

Petterqvist kääntyi seuraavan oppilaan puoleen. Reinosta tuntui nyt kuin koko luokka olisi katsellut vain häntä. Hän kyyristyi pulpetinkantensa yli ja kätki kasvot käsiinsä. Omasta mielestään hän oli menetellyt nolosti, hiton nolosti – valehdellut opettajalle mitättömässä asiassa. Miksikä ei sitä nyt olisi voinut tunnustaa, kertoa vaikkapa koko tapausta. Mutta mitäs toiset pojat siitä olisivat sanoneet – pilkanneet ja naljailleet koko viikon ja pitäneet häntä haljuna miehenä ja mamman poikana.

– En tunnusta, mietti Reino ja kiristi hampaansa yhteen, en vaikka tapettaisiin.

Petterqvist oli nyt tutkinut luokan viimeistä miestä myöten. Ei kukaan ollut tunnustanut. Mitä oli tehtävä?

– Te ette siis aio tunnustaa! aloitti Petterqvist kaamealla äänellä. Tällä luokalla on siis yksi niin raukkamainen mies, ettei hän uskalla tunnustaa tekojaan. Mutta minäpä sanon teille, että kun kerran rikos on tapahtunut, täytyy sitä seurata rangaistuksen. Joka kymmenes mies saa tunnin jälki-istuntoa. Anttilasta alotetaan laskemaan ja häneen lopetetaan.

Pojat nousivat seisomaan lausuen lujalla äänellä järjestysnumeronsa. Kolme heistä tuli tuon sokean arvanlyönnin uhriksi, joutui kärsimään syyllisen puolesta. He alistuivat äänettöminä kohtaloonsa ja rangaistukset kirjoitettiin luokan päiväkirjaan.

Mutta ensi luokkapa oli ällistynyt. Tällaista ratkaisua se ei ollut laisinkaan odottanut. Se oli hämillään, masennettuna, synkän tunnelman vallassa. Reinolla taas oli jo kauan ollut itku kurkussa, mutta luokan suuret pojat olivat kaikkialta tähystelleet häntä ja puhuneet hänelle ilmeillään.

– Älä tunnusta! Älä ole halju, älä ole mamman poika!

Nyt istui Reino kalman kalpeana ja katseli, ketä nuo onnettomat olivat, jotka hänen tähtensä joutuivat kärsimään. Ne olivat luokan etevimpiä poikia, hänen parhaita tovereitaan. Eräs heistä Pekka Söderman, joka oli hyvän perheen poika Turusta, huomattuaan joutuneensa uhriksi, katseli Reinoa suurin surumielisin silmin.

Tutkimukseen oli mennyt tunti kokonaan. Kello soi ja päivän työ oli päättynyt. Iloisina ja tyytyväisinä lähtivät muiden luokkain pojat kotiinsa, mutta ensi luokka meni äänettömänä kadulle.

Reino ja Anttikin tulivat kotiinsa. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan. Istuttiin päivällispöytään ja Söökreenska toi lihaperunasoppaa suuret höyryävät lautaselliset poikien nenän alle. Antti alkoi heti mättää lusikalla suuhunsa, minkä kerkisi, mutta Reino istui pöydässä äänettömänä kajoamattakaan lautaseensa. Vihdoin hän kysyi:

– Kuule Antti. Ymmärrätkö sinä, miksi ei saa tunnustaa, jos on jotakin tehnyt.

– En minä oikein ymmärrä. Se Rikun sakki vain on niin määrännyt. Ne sanovat, ettei kansakoulussakaan koskaan tunnusteta.

– Mutta tämä poika selvittää itse omat asiansa. Minä menen tänä iltana Petterkvistin luo ja kerron koko asian.

– Sinäkö!? Petterkvistinkö luo kotiin!!?

Anttia ihan hirvitti. Aikoiko Reino mennä ihan suoraan suden pesään.

– Minä menen, kävi miten kävi. Ei minun tähteni tarvitse kenenkään syyttömien kärsiä. Saavat olla muut pojat tunnustamatta, mutta minä sanon ainakin sen, minkä minä olen tehnyt.

Reino hotkaisi parissa minuutissa päivällisensä ja lähti.

Petterqvist asui Piispankadulla Tuomiokirkon takana. Reino kulki sydän kurkussa Petterqvistin ovelle ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli avaamaan.

– Ei suinkaan lehtori Petterkvist ole kotona? kysäsi Reino epätoivoisella äänellä.

– On oikke! vastasi tyttö ja meni hakemaan lehtoria.

Reino jäi lakki kädessään seisomaan eteiseen, katsellen seinälle ripustettuja suuria tauluja. Hänen sydämensä sykytti haljetakseen. Sitten ovi aukeni ja itse Petterqvist koko pituudessaan ja ankaruudessaan seisoi Reino Klemolan edessä.

– Päivää! sanoi Reino.

– Päivää, päivää, vastasi Petterqvist.

– Tuota, minulla olisi pikkusen asiaa.

– Jaha, jaha! vastasi Petterqvist ja vei Reinon työhuoneeseensa, minkä seinät olivat yhtenä hirveän suurena kirjahyllynä. Reino pysähtyi oven suuhun ja alkoi ajatella, miten monta kymmentä vuotta menisi noiden kirjojen lukemiseen.

– No, annappa kuulua, mitä sinulla on omallatunnollasi, sanoi Petterqvist iloisella äänellä, mutta Reinoon teki juuri tuo Petterqvistin ystävällisyys aivan kaamean vaikutuksen. Kurkkua karvasteli. Reino pyöritti lakkiaan kädessään ja yritti päästä jutun alkuun, mutta pian tukahutti syvä nyyhkytys hänen äänensä. Vasta pahimman hetken ohimentyä ja kirkasten rauhallisten kyynelten valuessa hänen poskilleen, Reino alotti kuvauksensa Plevnan linnoituksen juurella suoritetusta hurjasta kamppailusta. Eikä hän laisinkaan salannut sitä, mikä tärkeä osa hänellä itsellään oli taistelun kestäessä. Sitten lopuksi hän pyysi vain, että kaikkien muiden rangaistukset peruutettaisiin ja rangaistus annettaisiin vain hänelle.

Petterqvist kuunteli osaaottavaisena koko kuvauksen loppuun saakka ja kysäsi sitten:

– Miksi et sinä heti tunnustanut asiaa?

– No kun ne ovat jättäneet pois sen tunnustamisen.

– Jaaha! Jaaha! puheli Petterqvist. Miksikäs sinä sitten nyt tulet kuitenkin tunnustamaan.

– Ettei toisten tarvitse kärsiä minun tähteni, huokasi Reino ja taas valtasi hänet syvä liikutus. Hän ihan kylpi kyyneleissä, eikä paljon puuttunut ettei hän sittenkin omassakin käytöksessään alkanut nähdä jo pientä valopuoltakin. Mutta joka tapauksessa hänestä tuntui äärettömän hyvältä sanoa suoraan kaikki asiat, niinkuin hän kotonakin aina oli sanonut eikä kierrellä ja valhetella.

Hänen suureksi ihmeekseen Petterqvist alkoi lohdutella häntä.

– Älä nyt itke enää. Tiedänhän minä, että sinä olet hyvä poika, vaikka sinä aloit kulkea vääriä polkuja. Muista nyt aina vast'edes tuo vanha suomalainen sananlasku: "sanasta miestä ja sarvesta härkää". Ja kaiketi sinä tunnet senkin lauseparren että "rehellisyys maan perii". Mene nyt rauhassa kotiisi ja pidä aina mielessä nämä esi-isien vanhat sananparret. – Huomenna minä otan tämän asian puheeksi luokalla.

– Ei suinkaan tästä taideta koulusta erottaa? nyyhkytti Reino.

– Ei eroteta! sanoi Petterqvist. Hyvästi nyt Reino. Huomenna puhutaan asiasta lisää.

Reino kumarsi niin syvään kuin suinkin saattoi, vaikkakaan hänen kumarrustaan ei muuten voinut sanoa miksikään hovikumarrukseksi. Sitten hän marssia saapasti ulos ovesta. Hänen silmänsä olivat vettyneet ja punaiset, mutta hänen mielensä täytti ihmeellinen rauha ja onni. Hän kulki iloisena ja keventynein sydämin Aura-joen rannalle ja katseli siellä kauan huurteisia puistoja. Hän kulki hiljalleen joen ihanaa etelärantaa, minkä kauneuden vain harvat yksinäiset kulkijat ovat keksineet. Hän tiesi nyt tehneensä, niinkuin hänen oli pitänytkin tehdä ja hänen rinnassaan vallitsi rauha, vaikkakin kaihoisat ajatukset yhä vieläkin silloin tällöin olivat pusertaa silmäkulmiin kirkkaita suolaisia kyynelpisaroita.

Seuraavana päivänä sitten Petterqvist saapui heti aamutunnilla ensi luokalle ja piti siellä leimuavan puheen, jota koko luokka väristen kuunteli. Sitten hän lyhyesti ilmoitti, että koko asia nyt esiintulleista syistä jätetään sikseen. Ketään ei rangaista.

Luokka istui kuin puulla päähän lyötynä. Suuret pojat luokan takapenkillä painoivat päänsä alas. Heidänkin mielestään oli tapahtunut kummia. Tuntui ikäänkuin jotakin olisi ratkennut ja murtunut, ikäänkuin keväällä tapahtuu kun myrskyn riehuna irroittaa suuren joen jääpeitteen, iskee siihen rakoja, joista vesi poreilee pinnalle ja rannan puissa kohisevat vapaat tuulet. Eikä kukaan olisi voinut uskoa että Petterqvist voisi olla niin suuremmoinen ja juhlallinen. Hänen arvonsa kohosi tuona tuntina, hetkeksi yläpuolelle kaiken maallisen, mutta vain hetkeksi, sillä – horjuva on kansan suosio.

SUURI SOVINTOJUHLA.

Tulet säihkyivät suomalaisen lyseon voimistelusalin ikkunoista. Siellä vietettiin näet suurta sovintojuhlaa.

Kun kissojen ja rottien välillä aina syksystä, ensi lumen tulosta saakka oli ollut huomattavissa jonkinlaista jatkuvaa kaunaa ja tappelun temmellystä, mikä ei ottanut lakatakseen varoituksista huolimatta, niin koulujen rehtorit päättivät panna toimeen yhteisiä juhlia ja konventteja, joissa oppilailla olisi tilaisuus tutustua toisiinsa, ehkäpä solmia toveriliittojakin ja siten päästäisiin taas elämän alkuun, luotaisiin jonkinlainen modus vivendi Turun kaupunkiin.

Entäs pojat sitten?

He ilmoittivat molemmin puolin olevansa kylläkin halukkaat palauttamaan rauhan. Ikäväähän se ainainen riitakin oli – riita ilman mitään syytä. Yhteiset konventit päätettiin panna heti toimeen. Päätöstä seurasi ripeä toiminta, mikä ei ihme ollutkaan, sillä suomalaisen lyseon juhlatoimikunnan puheenjohtajana oli itse Peku.

Opettajisto ei sen enempää sekaantunut asiaan. Se tahtoi jättää kaiken oppilasten itsensä tehtäväksi – aivan vapaasti, parhaan harkintansa mukaan. Ei mitenkään se tahtonut painostaa tässä asiassa. Kaikki oli aivan vapaaehtoista. Jos oppilaat tunsivat kutsumusta yhteistyöhön ja halusivat seurata tätä ylevää ääntä, olivat he vapaat toimimaan. Kuitenkin suostuivat molempien lyseoiden rehtorit muutamilla vihjeillä antamaan "eräitä suuntaviivoja yhteiselle konventille ja alkavalle lähestymistyölle".

Kaikki oli sujunut hyvin. Ensimäinen konventti oli nyt saatu aikaan. Mukana olivat aluksi luonnollisestikin vain yläluokat – aristokratia. Alaluokat – demokraatit – kansa, ne kuljeksivat ilman äänioikeutta, mutta uteliaina parvina kierrellen kaarrellen suomalaisen lyseon voimistelusalia ja – arvostelivat.

– Ei siitä mitään tule, arveli Alitalon Paavo.

– Mitä siitä nyt tulisi, vahvisti Pekka Rindell.

– Saahan ne yrittää, mutta taas siinä on pian sama tappelu, paranti Paavo epäuskoaan ja Pekka jatkoi ajatustaan kaihomielinen ilme kasvoillaan:

– Sama tappelu, sama tappelu! Ja mikäpä sen tappelun saa maailmasta loppumaan!

– Koettaa tietenkin sopii, miksei, tuumasi Paavo.

– Koettakoot, koettakoot, mutta ei se ilman alaluokkia se krahina lakkaa, sanoa paukautti Pekka silloin painavasti.

Ja siinä hän iski naulan päähän. Nyt tuli ilmi, mistä kenkä puristi. Haa! Tässähän oli toimittu ilman alaluokkia. Eihän siitä mitään voinut tulla! Ja saako sitä oltua rottien kanssa sovinnossa?

Siihen tapaan he aprikoivat, panivat viisaat päänsä yhteen ja katselivat pyörein silmin toisiaan kulkiessaan helakasti valaistujen, korkeiden akkunain ohi.

Mutta juhlasalissa näytti kaikki sujuvan suunnitelman mukaan. Siellä tuntui vallitsevan rauha ja hyvä tahto. Ohjelman suoritus kävi vauhdikkaasti. Ensin laulettiin yhteisesti Vaasan marssi. Varsinaissuomalaisilla ei ole omaa marssia, mutta koska Vaasa-sana alkoi va:lla kuten Varsinaissuomikin – niin olihan sekin jotain.

Tämän laulun piti kohottaa mielet kaikkien pikkuriitojen ja nurkkakuntakiistain yläpuolelle, mutta se synnyttikin koulujen välisen kilpailun. Rotat ja kissat huutivat kumpikin omalla kielellään niin paljon kuin jaksoivat saadakseen oman äänensä ja kielensä voitolle.

Toiseen värsyyn päästäessä yksimielisyys voitti. Suomalaiset näet eivät yksinkertaisesti muistaneet sen värsyn sanoja ja vain ynisivät mukana. Hämmästyneinä he kuuntelivat Topeliuksen uljaita sanoja:

    "Att kämpa med i främsta led,
    Var fäders bragd, var Vasa sed!"

Laulun tauottua piti kahdeksasluokkalainen Osmo Armas Rintala esitelmän "Kalevalan naisluonteista". Tämän tunnelmarikkaan, mystillishaaveellisen esityksen jälkeen alusti ruotsalaisen lyseon oppilas Tor Balder Hageman alustuksen aiheesta:

"Suurviljelys vaiko pienviljelys on tulevaisuuden maanviljelysmuoto?"

Alustusta seurasi vilkas keskustelu. Ruotsalaisen lyseon oppilaat yleensä puolsivat suurviljelystä taloudellisilla ja käytännöllisillä syillä, suomalaiset lyseolaiset taas kodin onnen, oman maan kaipuun y.m. tunne- ja aatesyiden nojalla – pienviljelystä. Loppupontena päätettiin antaa tulevaisuuden rauhallisella kehityksellä vastata kysymykseen.

Hetken väliajan jälkeen jatkettiin ohjelmaa. Nyt abiturientti Aarne Möhönen lausui seuraavan laatimansa tunnekylläisen runon.

KEVÄÄN KAIHOJA.

    Mua kutsuvi kevähän tuulet
    kera kukkaisten kisailemaan.
    Ja jos ystävä myös sa kuulet
    miten soittavat sirkat maan,

    tule kanssani niitylle hiljaa,
    missä umpujen kaipaus soi,
    kun tuuloset tuutivat viljaa
    ja aallot – ne ailakoi!

    Siellä meidän on onnekas olla
    joilla rinta on riutunut
    joilla syyskesän kuutamolla
    on lempemme hiutunut.

    Ja nyt sairas on riehunut rinta
    ovat sävelet särkyneet
    ja kuin aallokon kylmä pinta
    jääkylmät on kyyneleet.

    Vaan ei! Ma en itkeä mieli.
    Olen mies, elo eessäni on
    Ja mulla on laulun kieli
    – Se nyt lohtuni olkohon.

    Sillä soittelen kukkihin kunnaat
    ja tuoksuihin tumman yön.
    Ah! En voi! Ylen kallihit lunnaat
    olit maksanut lemmestäs' syön!

Aaterikas nuori runoilija sai osakseen ymmärtäväiset kättentaputukset. Sitten laulettiin yhteisesti uljas savolaisten laulu.

Tämän jälkeen mentiin itse pääasiaan. Peku nousi korkeana puhujalavalle, loi leimuavan silmäyksen yleisöön ja lausui:

– Arvoisa juhlayleisö!

Peku sanoi sitten iloitsevansa siitä, että molemmat Auran rantamien etuvartiat sivistystyön rintamassa olivat lyöneet käden kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksensa hyviä ja parahia pannaksensa, kuten kuuluisa kansalliseepoksemme Kalevala niin sattuvasti sanoo ja että täten on meillä mahdollisuus raivata uusia ja entistä ehompia uria kansamme tulevaisuudelle. Hän ehdotti, että täällä Auran kirkasten aaltojen vieremillä aina muistettaisiin tuota jaloa latinalaista lausetta:

    Concordia res parvae crescunt,
    discordia maximae dilabuntur!

Ja toimittaisiin sen mukaan! Lopuksi ehdotti puhuja kolminkertaisen hurraa- ja eläköönhuudon yksimielisyydelle, mihin kokous intomielin yhtyi.

Tämänkin alustuksen jälkeen seurasi innokas keskustelu, jossa kylläkin lausuttiin kirpeitä totuuksia puolin jos toisinkin. Mutta yleensä olivat kaikki puhujat sitä mieltä, että mitään järkevää syytä tappeluun ei ollut, mikä niin muodoin jo puhtaan logiikan kannalta oli älytöntä saman kaupungin koululaisten ja saman kansan jäsenten kesken. Karthagon kauhea kohtalo tuotiin järkyttävällä tavalla esille esimerkkinä siitä, miten sisäiset riidat ja kansalaisten keskinäinen kateus ovat omiaan syöksemään vauraatkin valtiot tuhoon. Eipä unohdettu Puolan jakoakaan ja siten sekä historiassa että nykyisyydessä nähtiin ajattaren ankaran sormen varoittavan kansaamme eksymästä eripuraisuuteen, mutta päinvastoin kehoittavan sitä yksimielisyyteen.

Kaikki näytti täten huolimatta alaluokkalaisten epäluuloista sujuvan hyvin ja sovinnon vienot hengettäret huiskuttivat jo palmunoksiaan suomalaisen lyseon voimistelusalissa – luonnollisestikin näkymättöminä ajallisilta katseilta. Ja kolleega Jorola lausui lehtori Strandille. "Helmikuun idus on nyt tullut!"

– Mutta ei vielä mennyt, vastasi Strand. Hän ei ajatellut sanojensa merkitystä.

Silloin tuli soraääni. Lyhyt se oli, mutta repäisevä ja se repäisi todella säälimättömällä iskulla rikki sen rauhan ja hyväntahdon kultaniitisen kankaan, mitä tänä iltana ajattaret aroin, väräjävin sormin olivat kutoneet.

Näin se tapahtui. Suru sydämessä sen vieläkin kerron vuosikymmenien kuluttua.

Se alkoi eräästä Pekun puheenvuorosta. Hän oli nyt niin innostunut rauhan asiaan ja ihanaan yhteisymmärrykseen rotta- ja kissaveljien kesken, että hän, saadakseen jalot aatteensa oikein ymmärretyiksi, päätti sanoa lyhyesti ruotsinkielellä sen, mitä hän ensin sanoi suomenkielellä ja puheensa hän alkoi sanoilla:

Kun välit nyt sitten ovat meidän kesken suorat, niin – – –.

Ja sitten Peku aikoi tehdä aikakauden varmastikin jaloimman ja ylevimmän ehdotuksen, joka kuitenkin valitettavasti jäi tekemättä, sillä hän päätti, kuten sanottu, puhua ruotsia, missä kielessä hän suinkaan ei ollut vahva.

– Kun välit nyt sitten ovat suorat – – – mietti Peku – – mitäs se taas onkaan ruotsiksi? Jaha:

– När mellorna nu är raka – – hos oss –

Nyt purskahti koko ruotsalainen lyseo nauramaan, ensin tirskuttiin ja pidätettiin, sitten hihitettiin ja lopuksi yleinen hilpeä nauru täytti salin.

Suomalaiset istuivat synkkinä ja ääneti.

– Kehtasivat taaskin nauraa meille ja Pekulle. Tätä ei kärsitä.

Peku istui. Ohjelman loppuosa kului uhkaavan tunnelman vallitessa. Ei auttanut enää mikään. Tunnelma oli kun olikin särkynyt. Loppulaulusta ei tullut mitään.

Ulkona odottelivat alaluokkalaiset yhä kriitillisempinä, mitä pitemmälle aika kului. Pekuakin jo ivailtiin.

– Nyt se tanssii pitkäsäären rotan kanssa sovinnonpolskaa!

Silloin aukenivat juhlasalin ovet. Yläluokkalaisia alkoi lappaa kadulle. Mutta – – – mitäs tämä oli?

Tuolla kokoontui synkännäköisiä parvia kadunkulmaan. Toisaalla nauraa hohotettiin täyttä kurkkua ja – – – hyvä isä – – tuolla läiskähti selvä korvapuusti, tuolla toinen, kolmas, neljäs. Pian oli yleinen tappelu käynnissä pitkin Linnankatua. Ja nyt vasta oikein tapeltiin, iskettiin molemmin puolin ja lujasti.

– Kun kehtasivatkin nauraa Pekun hienolle puheelle.

Silloin täytti alaluokkain huikea hurraa ilman.

Poliisien pillit viheltelivät. Kuului huutoja:

– Rehtorit tulevat! Poliisit tulevat.

Nämä huudot saivat kadut pian tyhjiksi, mutta sovintojuhla kissojen ja rottien välillä oli saanut aivan odottamattoman lopun.

Sanokaa sitten vielä, tunneko vai järki vallitsee maailmaa!

"VALOON"-SEURAN SYNTYSANAT.

Vaito Vansen oli saanut uuden toverin, Karl Johan Södermanin. Heidät liitti toisiinsa luonteen vilkkaus, mielikuvitus ja aaterikkaus, niin erilaisista piireistä kun he olivatkin lähtöisin. Vaito oli maaseudun poika, alkujaan Suomen talonpoikien jykevästä rintamasta lähtenyt opin uralle; Karl Söderman taas hienosta kaupunkilaiskodista, hovioikeuden asessorin poika.

Eräänä iltana kävellessään lumisessa, kuulaassa kirkkopuistossa, missä kevättalven hankien keskelläkin vallitsi syvä, voimakas historiallinen tunnelma, he miettivät suuria asioita.

Elämä tuntui heistä sisällyksettömältä, liian yksitoikkoiselta ja arkipäiväiseltä verrattuna entispolvien, esi-isien tekoihin ja vaiheisiin. Ainainen rauha, ainainen koulu, ainaiset läksyt, ainainen iltakävely kadulta kadulle. Mitä se kaikki oli? Turhuutta!

Heistä tuntui, että jotakin oli tehtävä, jotakin, joka kohoaisi arkipäiväisyyden yläpuolelle, mikä antaisi enemmän sisältörikkautta ja vaihtelua elämälle.

Epäily on ollut monen suuren aatteen äiti. Siitähän lähti kuuluisa filosoofi Descarteskin aikoinaan ja veti sellaisen mahtavan johtopäätöksen, kuin oli – cogito, ergo sum!

Entäs nyt. Meidän sankarimme, koulupojat olivat hekin lähteneet epäilyksestä. He kysyivät: onko kaikki niinkuin olla pitää? ja vastasivat: Ei ole!

Nyt oli jotakin tehtävä ja Karl Johan Söderman sen keksi.

– Me perustamme seuran ja panemme toimeen iltamia, hän ehdotti.

Vaito sävähti innostuksesta tulipunaiseksi.

– Seuran, mekö perustamme seuran?

– Me.

– Ja panemme toimeen iltamia. Hitto vie, sen me teemme.

– Tähän seuraan me otamme vain hienoja poikia.

– Ja kerran viikossa kokoonnumme jonkin toverin luokse iltamaa pitämään.

– Meidän seurassa harrastetaan vain jaloja aatteita.

– Toveruutta ja isänmaata.

Pojat olivat pysähtyneet, heidän poskensa hehkuivat ja innon tuli leimahteli heidän silmistään. He olivat mielestään nyt keksineet suuren ajatuksen. Toveriseura oli perustettava. Mikäpä voi olla sen mielenkiintoisempaa.

Nyt alkoivat he suunnitella seuran kokoonpanoa ja toimintaa. Pojat kiersivät Tuomiokirkkoa ja keskustelivat näkemättäkään muita ihmisiä. Ja keskustellessa heidän intonsa yhä kasvoi. He tunsivat selvästi, että uusi seura tulisi antamaan uuden arvon heidän elämälleen ja yhdistämään heidät nuoruuden ihanteilla sekä katkeamattomilla toveruussiteillä. Tällaisen seuran perustamisajatuksen selvittämistä varten taas oli sopivin paikka Turussa sen historiallinen Kirkkopuisto ja Tuomiokirkon ympäristö.

Pojat pysähtyivät kirkon portaitten edustalle ja tekivät juhlallisen lupauksen kaikissa elämän vaiheissa pysyä rehellisinä ja uskollisina tovereina, jotka koskaan eivät petä toisiaan ja sama ankara lupaus päätettiin ottaa kaikilta niiltä, jotka myöhemmin hyväksyttäisiin seuran jäseniksi.

Seuran nimeksi päätettiin luonnollisestikin ottaa "Valoon". Mikäpä muu nimi olisi voinut tulla kysymykseenkään. Valoon he halusivat aina pyrkiä, olla aina oikeuden ja totuuden ritareita sekä tovereitaan että muita ihmisiä kohtaan, auttaa ja puolustaa toisiaan ja kuten sanottu – yleensä harrastaa jaloja aatteita. Siinä oli seuran tarkoitus.

Karl Johan lupasi taivuttaa isänsä ja äitinsä suostumaan ensimäisen suuren kokouksen pitoon heillä kotona arvellen, että hänen vanhempansa varmaan suostuisivat niin jalon aatteen toteuttamineen.

Vasta myöhään pojat erosivat ja astelivat kuulaan kevättalven iltahämärissä valoisine ajatuksineen kotiaan kohti.

Niin syntyi "Valoon"-seura, johon erikoisista syistä tulivat kuulumaan kaikki Jokikylän pojat huolimatta siitä, että olivat eri luokilla. Reino ja Anttihan olivat Vaidon parhaat toverit ja heidän luokallaan taas oli Karl Johan Södermanin tanakka veli, Pekka. Vieläpä tulivat tähän mielenkiintoiseen piiriin Södermanin veljesten sisaretkin. Se oli "Valoon"-seuran alkuperäinen kantajoukko, josta se sitten laajeni noin kolmin kertaiseksi ja vaikutti viisi vuotta Jokikylän poikien toveripiirissä kauniina, ihanteellisena ja muistorikkaana.

KAUPPA-EVELIINAN VIERAILU.

Kun Reino ja Antti eräänä maaliskuun päivänä menivät kouluun, tapasivat he Käsityöläiskadulla kauppa-Eveliinan. Eveliina asteli nykerönenä pystyssä pitkin katua kuin mikäkin kauppaneuvos ja joka askeleella hänen pullea ruumiinsa teki huomattavan heilahduksen puolelta toiselle. Hänellä oli tavallinen kauppakorinsa käsivarrellaan.

– Onko se ihan Eveliina! kirkasivat pojat. Heistä tuntui aivan ihmeelliseltä nähdä kotikylän ihmisiä ilmielävinä kaupungissa. Koko Jokikylä muistoineen vilahti heidän mieleensä ja sydämeen tulvahti lämmin tunne, vaikkapa tuo vastaantulija olikin vain kauppa-Eveliina.

Eveliina ihan hätkähti kuullessaan nimensä, pelästyi niin että oli pudota istualleen. Hän ei edes nähnytkään ketään, sillä kun hän käänsi päänsä kadulle päin menivät pojat seinänvieritse hänen ohitseen. Eveliina käänteli ja väänteli itseään, kurkisti sisään vieressä olevasta portista huulillaan epävarmuuden kavala hymy. Sitten hän katsahti taaksensa ja näki muutaman meetrin päässä kahdet iloiset pojan kasvot.

Eveliinan otsa rypistyi aluksi, mutta sitten hän avasi sekä suunsa että silmänsä selkosen selälleen, läimäytti käsiään yhteen ja alkoi kimakalla äänellään puhua.

– Sus siuttakost! Ei mutta eikös siinä ole Klemolan Reino ja Kukolan Antti. No ihan samat elävät velikullat. Voi hyvä ihminen, miten minä pelästyin. Samanlaiset vekkulinkekkulit te näytte olevan täällä Turussa kuin siellä Jokikylässäkin. Oi – voi – voi – voi sentään! No että tuota, missäs te nyt sitten oikein olette olleet ja mitäs te nyt sitten oikein teette ja – mi – – – mi – mitenkä nyt sitten aika mennä hurisee.

– Me käymme koulua! vastasi Reino arvokkaasti.

– Koulua, niin oikke, no pitihän minun nyt sen verran muistaman, mutta kun minä hölmö niin hirveästi hämmästyin, niin että minulta oli ihan mennä koko mailma sekasin. Vai koulua, no mitäs sitten! No pappejakos teistä siellä tehdään.

– Ei sitä ole vielä varmasti päätetty.

– Vai ei vielä päätetty, kimotti Eveliina, no mutta koska se asia sitten päätetään. Ei, heti paikalla se on päätettävä. Kelläs nyt sen parempi elämä on kuin papilla. Suuri pappila, missä saa asua koko elämänsä, kahdeksan huonetta ja köökki ja vielä niin ylenpalttisen hieno möplemankikin, että ihan punaista plyyssikangasta, niinkuin sillä Aalperi-vainaallakin oli, ettei köyhä ihminen uskaltanut lattialle sylkäistä, kun oikein pidettiin eri koolit sitä varten kakluunin edessä. Ja sitten kun ne saavat seurakunnalta niin taitamattomat parseelit, että jos ei siinä virassa liho, niin sitten ei liho missään, sitten on vika omassa kropassa.

Reino alkoi jo tulla kärsimättömäksi kuunnellessaan Eveliinan liverryksiä papin uran valopuolista, sillä monta minuuttia ei enää ollut jälellä tunnin alkamiseen, mutta Eveliina oli puhetuulella ja aloitti uudestaan:

– Ja onkos pappia suurempaa herraa enää paljon olemassakaan. Kukas muu sillä lailla viedään salikamariin istumaan ja kaikki muijat nestuukki kädessä ympärille istumaan, että voi sitä kunnian korkeutta ja – –.

– Eveliina! Meidän täytyy nyt mennä. Tunti alkaa ja kello soi kohta.

– Oikeinko kello soi. Onko siellä oikein semmoinen ruokakello kuin Kukolassakin?

– Hyvästi vain nyt Eveliina ja terveisiä kotipuoleen.

– Hyvästi, hyvästi! Niin, mutta kuulkaapas pojat. Missäs te oikein asutte täällä Turussa ja onko teillä kunnon kortteeri.

– Käsityöläiskatu 23, vahtimestari Söökreenillä.

– Söökreeni ja Käsityöläiskatu – – mikä numero se nyt olikaan?

– 23.

– Jaaha vai 23 ja Söökreeni. No hyvästi sitten lapset, huudahti Eveliina ja katseli pää kallellaan sekä suu suloisesti nyrpistettynä poikien menoa.

Pojat saapuivat tunnille aivan viime tingassa ja unohtivat pian koko tapauksen. Mutta kun he kello 3:n jälkeen saapuivat kotiinsa, kuulivat he jo porstuaan Eveliinan äänen. Kuin vierivän virran kumina, kuin lakkaamaton kosken pauhu se kuului vuoroin kasvaen vuoroin hiukan vaimentuen.

Ällistyneinä pojat katselivat toisiaan.

– Eveliina! sanoi Reino.

– Mitä kummaa sillä on täällä tekemistä, koetteli Antti arvailla.

Reino kiskaisi palttoon yltään ja jäi hetkeksi oven taakse kuuntelemaan.

Siellä istui Eveliina kaikessa pyylevyydessään keskellä lattiaa keinutuolissa, minkä hän täyttikin ihan kokonaan. Hänellä oli karamellin suloinen ilme leveällä naamallaan, kädet olivat ristissä vatsan päällä ja peukalot kiersivät toisiaan kuin kaksi vikkelää oravaa hyrräpuussa. Nuo muutamilla yksinäisillä parranhaivenilla varustetut huulet kävivät lakkaamatta hänen puhuessaan, ja selitellessään Söökreenskalle, miten äärettömän rakkaita nämä viisaat ja kiltit Jokikylän pojat hänelle muka olivat, mitenkä hän aina vähintäin kerran viikossa oli parhaana vieraana kummankin pojan kotona, miten hän oli seurannut poikien askeleita aina syntymähetkestä saakka ja toivoi voivansa seurata niitä aina kylmän hautakummun reunalle saakka. Tämä lämmin myötätunto Eveliinan puolelta johtui siitä, että hän, kun kumminkaimatkin otettiin lukuun oli muka pikkuriikkisen sukua sekä Kukolan että Klemolan väelle.

– Niin tuota että, pauhasi Eveliina, ja sitten minä sanoin sille Klemolan emännälle, minä sanoin, kun se on niin kovin alhainen ja hyväsydäminen ihminen, minä sanoin, että pannaan me tuo Reino kouluun, kun sillä on niin hyvä muistinlahja, minä sanoin, että olisipa nyt merkillinen paikka, ellei näin rikkaan talon poikaa jaksettaisi kouluuttaa, minä sanoin, kun se on vielä ainoa poika, minä sanoin – – –.

Söökreenska istui Eveliinaa vastapäätä pöydän vieressä olevalla tuolilla. Hänen kasvonsa olivat aivan tulipunaiset ja otsalla helmeili kymmenkunta kirkasta hikipisaraa. Hänen oli täytynyt jo kolme ja puoli tuntia kuunnella, kun Eveliina pieksi kieltään. Kahvipannu oli kymmenennen kupin jälkeen jo aikoja kylmennyt ja saadakseen edes hetkiseksi rauhaa oli Söökreenska pistäytynyt panemaan pannun uudelleen tulelle. Sillä aikaa Eveliina tyytyväisenä hiljalleen hyräili "Hallin Jannea" keinutuolissaan. Pannu tuotiin sitten uuden kerran pöydälle ja Eveliina jatkoi juttujaan. Hänen suunsa näytti olevan ilmetty ikiliikkuja, aivan kuin puhekone se puhisi ja työnteli sanoja kulmakamarin täydeltä.

– Ja sitten minä sanoin, että sehän nyt on ihan selvä paikka, että papinkouluun Reino pannaan, vaikka minä joutuisin sen koulun maksamaan, siitä nyt ei ole puhettakaan. Niin minä sanoin ja silloin se Klemolan emäntä, sanoi, että niin on asia, niin on asia kuin Eveliina puhuu ja olenhan minä aina sanonut, että Eveliina se parhaiten kaikki asiat ymmärtää ja että on oikein onni että tuommonen viisas ihminen kuin Eveliina, joka on paljon liikkunut maailmassa käy aina meitä neuvomassa. Niin se sanoi vaikka pääni poikki leikattaisiin, kuulinhan minä sen itse, eikä tähän maailmaan ole vielä syntynyt semmoista ihmistä, joka voisi sanoa, että minä koko elämässäni olen puukstaviakaan valehdellut tai laskenut olemattomia!?! (Huom!) Eee-en!

– Nyt se laski viimeisen ja kaikkein suurimman valheensa, tuumasi Reino kiukusta pakahtumaisillaan, tempasi oven auki ja astui Antti perässään huoneeseen päättäen lujasti antaa sanan sanasta Eveliinalle ja lopettaa visiitin hyvin lyhyeen.

Mutta Eveliina näyttelikin osansa paljon loistavammin, kun Reino oli otaksunutkaan.

– No viimeinkin te poikakullat pääsette kotiin. Teidän molempien äidit lähettivät niin taitamattoman paljon terveisiä, mutta minä vanha hupsu kun siellä kadulla hölmistyin, niin etten saanut sanaa suustani. Ja sitten minä ajattelin, että varmasti Klemolan emäntä suuttuu, jollen minä ole nyt tehnyt tuollaista pientä palvelusta. Ei minulta paljon ole palveluksia pyydettykään ja nyt tämä pieni oli jäädä tekemättä. Ja Reinon äiti kun ihan vesissä silmin pyysi, että Eveliina käy katsomassa niitä meidän poikia Turussa, miten ne oikein asuvat ja elävät ja onko niillä nyt vain kunnollinen kortteeripaikka. Ymmärtäähän sen, äidin hellän sydämen, sanoi Eveliina nyökäyttäen merkitsevästi päätään Söökreenskalle, aina se murehtii ja aina se huolella ja vavistuksella ajattelee lastaan. Hohhoo! Hjaa! Hjaa!

Reino ja Antti seisoivat siinä aivan sanattomina. Eveliina tuli kyyneleet silmissä syleilemään heitä ja lausui samalla äitien hellät terveiset niin kaihomielin ja lempeällä äänellä, että pojat jäivät aivan ymmälle. He ajattelivat, että ehkäpä ovat heidän rakkaat äitinsä ikävissään pyytäneet Eveliinaa käymään heidän luonaan saadakseen tietää heidän oloistaan.

Ja Eveliina pauhasi edelleen. Hän huomasi poikien ällistyksen ja näki pian olevansa voitonpuolella. Hän nyppäsi veitikkamaisesti Reinoa korvasta ja puheli hymyillen kyyneltensä läpi:

– Kas, kas sitä Reino poikaa, kun se on kasvanut ja tullut pulskaksi.

Reino lensi tulipunaiseksi ja pyörähti pois.

Silloin Eveliina kääntyi Antin puoleen.

– Ja eikös se Anttikin ole kasvanut. On mar kasvanut, on mar vain kasvanutkin. Tuota kuuleppas Antti. Sinun äitisi käski minun erikoisesti kysyä, tuliko sinulle tarpeeksi villasukkia mukaan ja pitäisikö sinulle talveksi kutoa uusi villapaita, kun te käytte hiihtelemässä ja luistelemassa ja tästä tulee kylmät ajat.

Antti meni heti ansaan. Hänen ajatuksensa riensivät kauas jokilaaksoon Kukolan taloon, hän ajatteli äitiään ja piti aivan luonnollisena että äiti, jonka hän tiesi aina vain ajattelevan lastensa menestystä, saattoi vaikkapa vain Eveliinankin kautta tiedustella, miten pojat jaksoivat koulukaupungissa.

Eveliina taas, joka nyt oli aivan varma poikiin nähden, kääntyi jälleen kasvot tyytyväisyyttä loistaen Söökreenskan puoleen, hykerteli kämmeniään ja puheli suu supukassa.

– Oi voi sentään frouva Söökreen. Minä olen niin iloinen, kun minä voin kertoa Klemolan ja Kukolan emännille, miten erinomaisen hyvässä ja hienossa ja ensiluokkaisessa paikassa nämä poikakullat nyt asuvat ja miten kovin paljon "siivistystä" he täällä saavat oppia. Ja sehän on pääasia, että käyttää itsensä "siivistyneesti."

Söökreenskan suu meni kokonaan messingille.

– Ja, ja! Frouva kyl ymmärdä teme asja. Se on yks govi tärkjä asja, kuin ihminan käyttä ittes ja onk hen siivistynnyt vai onk hen ei siivistynny. Se on see kun mee meina.

Eveliina lipaisi kielellään huuliaan, otti pari kevyttä, aivan kuin tanssiaskelta ja notkautti ylevästi kaulaansa jatkaen puhettaan:

– Jaa! Kas se oli niinkuin minun suustani. Sitähän minä olen aina koettanut jauhaa ihmisille, että nuorena meille täytyy opettaa "siivistystä", sillä sitten vanhana sitä ei enää opi, vaikka puntarilla kalloon pamautettaisiin.

Eveliina ja Söökreenska hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen ja nyökäyttivät päätään. Sitten Söökreenska sanoi:

– Saaks' mine pyyte hyve frouva teke säura meidän yksinkerttanen päivällinen.

Eveliina niiasi syvään ja hänen kasvonsa loistivat ihastuksesta. Näin suuremmoista menestystä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan.

– Oi, voi! se kiltti frouva! Eihän minulla ollut tarkoitus – – – eihän nyt mitenkään olisi tarvinnut – – – ihan päivällistä – – olisihan se kahvi jo piisannut.

Mutta hiukan esteltyään hän armollisesti kuin korkea ja kauan kaivattu vieras ainakin – astui pöytään, mulauttaen silmillään pojille, että pitäkääkin te suunne kiinni taikka näytän minä teille villaset rukkaset.

Mitäpä siinä pojilla olikaan tekemistä. Äänettöminä he istuivat pöytään ja – häpesivät. Eveliina alkoi nyt kertoa Jokikylän kuulumisia. Viilmanskalla oli ollut koko viime viikon hammassärkyä. Olisihan se jo aikoja parantunut, jos hammas olisi otettu pois, mutta sitä ei Viilmanska sallinut, sillä tuo hammas oli hänen viimeinen viisaudenhampaansa. Lumperskan Koevas, kyllähän pojat sen tunsivat, se oli nyt viimeinkin sitten poikinut härkäisen vasikan ja Kalliomäen torppaa rakennettiin uudelleen samaan paikkaan, missä se oli ollut ennenkin.

Kaikki nuo asiat herättivät pojissa mielenkiintoa, niin että päivällinen kului sentään kutakuinkin.

– Saaks se luvan olla vielä yks' talrikki soppaa? kysyi Söökreenska.

– Oi – voi, voi – voi! Eihän tässä nyt mitenkään minua varten olisi tarvinnut tällaisiin hommiin ruveta. Silakkaa ja perunaa vain, se olisi ollut ihan tarpeeksi ja hiukan kaljaa päälle. Mutta kun tuo soppa on niin erinomaisen hyvää, niin väkisinkin täytyy koettaa jaksaa vielä hiukan, mutta ei millään enempää kuin kolme kauhallista. (Huomautettakoon että kolme kauhallista täytti kokonaan lautasen). Jaa-a! Näin hyvää soppaa en minä ole syönyt koskaan ennen, vaikka knuppini poikki leikattaisiin.

Sitten Eveliina katseli ankaran ja juhlallisen näköisenä poikia kysäisten:

– Kyllä kai te nyt vain ymmärrätte, miten erinomaista huolta tämä "siivistynyt" rouva Söökreeni teistä pitää?

Pojat katselivat tyhmännäköisinä toisiinsa, eivätkä puhuneet mitään.

Vihdoin noustiin pöydästä. Kun sen jälkeen oli vielä puoli tuntia rupateltu, alkoi Eveliina tehdä lähtöä. Ensin hän tuli poikien luo kysyen, oliko näillä mitään erikoista sanaa kotiin lähetettävänä. Hän käy muka huomispäivänä sekä Kukolassa että Klemolassa ja terveisiä ainakin hänen matkassaan menee vaikka minkä verran.

Sitten Eveliina jätti rakkaat jäähyväiset Söökreenskalle ylistäen poikien kortteeripaikkaa vielä kerran lähes puoliväliin taivasta. Ja läheltä piti, ettei hän kutsunut Söökreenskaa perheineen kesää viettämään Jokikylän Klemolaan.

Saavuttuaan vihdoin ovelle ja avattuaan sen hän vielä kerran kääntyi takaisin, otti juhlallisen asennon, rypisti otsaansa arvokkaasti, nosti etusormensa varoittavasti ylöspäin ja lausui:

– Vielä yksi asia pojanvekkulit. Pitäkääkin Jumala silmäinne edessä!

Sitten Eveliina paukautti oven kiinni. Pojat katselivat, miten hän kori käsivarrellaan ja ruhoaan heilutellen itsetietoisena mennä nyhjytti Käsityöläiskatua pitkin seuraavaan kadunkulmaan kadoten sitten näkyvistä.

Nyt vasta pojat pääsivät kuin lumouksen vallasta ja ihan he huokasivat helpotuksesta. Reino puristi kätensä nyrkkiin ja huusi:

– Eivät sen puheet olleet totta. Lurjus se on koko ihminen. Tästä täytyy heti kirjoittaa kotiin ja sanon minä sen, ettei Eveliina toista kertaa tule meitä tervehtimään.

Antti taas aprikoituaan asiaa puolueettomasti tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että Eveliina oli tällä tavalla maksanut heille erään vanhan lainan. Edellisenä kesänä olivat näet pojat pönkittäneet Eveliinan Klemolan Antti-rengin muijan torppaan, asia mistä silloin oli noussut sellainen kimotus, että sitä kuunteli kolme kylä- ja yökuntaa ja siitä puhui viikkokaupalla koko pitäjä.

– Hm! sanoi Reino siihen miettivänä. Kyllähän se Eveliina meille nyt kekan teki ja oikeastaan kuitithan sitä nyt ollaan, mutta sitä minä en mene vakuuttamaan, etteikö ensi kesänä Jokikylässä taas tapahdu pikku ihmeitä, jahka me palaamme kotihalmeille.

"VALOON"-SEURAN ENSI KOKOUS.

Pekka Södermanin ankarien ponnistusten tuloksena oli, että "Valoon" seura, jonka neljäsluokkalaiset Vaito Vansen ja Karl johan Söderman olivat päättäneet perustaa, sai laajemman pohjan, kuin mitä viimemainitut aluksi olivat tarkoittaneetkaan. Siihen päätettiin ottaa ensiksikin kaikki Jokikylän pojat ja luonnollisestikin itse Pekka, vieläpä hänen sisarensa Toini ja Ainokin.

Paljon oli vastuksia ja ennakkoluuloja ollut Pekalla voitettavanaan, ennenkuin tämä tulos saatiin aikaan, mutta Pekka oli mies, joka vei suunnitelmansa perille. Ja Pekalla oli ollut sangen huomattava liittolainen – äidissään, asessorska Södermanissa. Hän se lopullisesti suunnitteli uuden seuran kokoonpanon, jopa avasi sille useita hauskoja ohjelmamahdollisuuksiakin.

Ja niin kävi että eräänä huhtikuun ensimäisistä lauantai-illoista Jokikylän pojat Vaito, Reino ja Antti pysähtyivät Venäjän-Kirkkokadun viimeisen talon edustalle aivan Aurajoen rannalla. Komea paraatiovi oli lukittuna heidän edessään ja ovella suuressa nimikilvessä näkyi tanakoin kirjaimin nimi SÖDERMAN.

Poikien sydämet pamppailivat jännityksestä. He katselivat hetken toisiaan neuvottoman näköisinä. Painaako vai ei painaa sähkökellon nappia oven pielessä? Sen yläpuolella kyllä näkyi rohkaiseva kehoitus: Painakaa! Mutta sittenkin!

Vaito rykäsi, rypisti otsaansa ja – niisti nenänsä. Siinä hommassa ollessaan hän muisti, että hän ei ollutkaan tässä vain tavallisena lukkarin poikana, eipä edes tavallisena suomalaisen lyseon neljäsluokkalaisena, vaan hän – Vaito Vansen liikkuikin nyt suuremmoisissa tehtävissä. Hän oli kuin olikin, vasta perustettavan "Valoon"-seuran puheenjohtaja ja tässä ominaisuudessaan hän oli – siitä ei saattanut olla epäilemistäkään – kyllin arvokas henkilö soittamaan vaikkapa asessori Södermaninkin ovikelloa. Asessoreja näet mailmassa on kuinka paljon tahansa, mutta tunteeko kukaan toista "Valoon"-seuraa ja tunteeko kukaan toista tämän seuran puheenjohtajaa. Haa! Ne taitavat olla harvinaisia ilmestyksiä.

Niistettyään perusteellisesti nenänsä ja suoritettuaan tuollaisen pienen itsetutkistelun, joka antoi oikeastaan sangen kohottavan tuloksen – nimittäin itsetutkistelu, suoristi Vaito etusormensa, asetti juhlallisen hiljaisuuden vallitessa sen pään ovikellon napille ja – painoi.

Kaukaa ovien takaa kuului kilinää. Pojat säpsähtivät.

– Joko minä nyt tulin painaneeksi, mietti Vaito. Äshsh! Olisihan sitä voinut vielä vähän miettiä pitkin ja poikin.

Mutta nyt kuului talosta liikettä. Ikkunaverhoja raotettiin. Vaito siirtyi pelästyneenä syrjemmäksi, tepsutteli jaloillaan ja otti miltei messinkihohteliaan ilmeen kasvoilleen. Reino ja Antti hiipivät hänen taakseen.

Vielä ei ovi kuitenkaan auennut. Pojat alkoivat katsella ympärilleen rauhoittuakseen. Oli kuulas kevättalven ilta. Joella hohti hanki ihmeellisen sinervänä ja kimalteli kuin kristallikenttä huolimatta sen ylle kokoontuneesta Piispanpellon tehtaan savusta. Joen takana kumotti taivasrantaa vastaan Tuomiokirkon ylevä torni – hengen jättiläinen, iäisyyden muistorikas tienviitta. Sen ohitse vaeltelivat huimaa vauhtia synkät pilven riekaleet, joiden lomista paljastui tuon tuostakin palanen kirkasta taivasta tähtisiroitelmineen.

Kesken haaveittensa pojat säpsähtivät, sillä nyt kuului porstuassa liikettä. Lukko kalahti ja paraatiovi aukeni arvokkaasti. Palvelustyttö seisoi ovella. Vaito Vansen nosti lakkiaan ja änkytti:

– Tuota olisikohan – – anteeksi – – – o-o-o-on-kohan Karl Johan tai Pe-pe-pe – – –

– On kyllä. Olkaa hyvät ja käykää sisään.

Pojat kiipesivät korkeita portaita eteiseen. Siellä tuli Pekka vastaan reippaana ja toimintatarmoisena, lyödä paukauttaen hyvän päivän, niin että kämmenpohjat kuumottivat. Sitten tuli hiljaisena ja hienona miehenä neljäsluokkalainen Karl Johan.

Mutta Pekan käden lyönti se laukaisi jännityksen ja virkisti mielialaa. Pian kuvastui eteisen suureen peiliin kolme ällistyneen ja avuttoman näköistä soikeata pojannaamaa Varsinais-Suomen Jokikylästä, samassa järjestyksessä, missä ne kotiseudullaan monta kertaa ennenkin itsetietoisina ja täynnä ilmeitä nerokkaista keksinnöistä seikkailujen alalla, olivat kuvastuneet vienosti värähtelevän joenpinnan luonnonkuvastimeen.

Vaito koetti rypistää naamaansa arvokkaamman näköiseksi ja suoristi samassa jakaustaan. Alempana riiteli paikasta Antin ja Reinon naama, joilla yhä selvemmin näkyi tuo pelästynyt ja onneton ilme, joka aina vielä koristaa maalaispojan kasvoja hänen astuessaan ensi kertaa hienoon turkulaiseen virkamiesperheeseen.

Kun jakaus kaikissa kolmessa päässä oli saanut sen asun, jota juhlatilaisuuksissa käytettiin, lähdettiin saliin. Siellä tulivat vastaan Pekan sisaret Toini ja Aino, kauniit solakat tytöt, jotka kävivät valmistavaa koulua.

Vaito, joka tunsi, että hänen vanhana koululaisena oli esiinnyttävä kavaljeerina, nielasi pari sisua kohottavaa kuivaa nielausta ja astui sitten arvokkaasti esille kattelemaan tyttöjä, vaikkakin tunsi jostain selittämättömästä syystä punastuvansa hiusmartoa myöten.

Reino puolestaan päätti siekailematta seurata Vaidon esimerkkiä, mutta astuessaan rohkean askeleen, hän liukkaalla parkettilattialla luiskahti ja teki mitä hullunkurisimman tanssiaskeleen, jota ihmissyöjien keskuudessa olisi epäilemättä kunnioitettu raikuvilla njam, njam-huudoilla. Hänen tukkansakin hulmahti kuin tuulispään pyörteessä, mutta nopeasti hän oli taas jaloillaan, tunsi samassa hoikan tytön käden omassaan ja katsoi valmistautumattomana ja yllätettynä suoraan Toini Södermanin sinisiin silmiin, jotka tekivät häneen valtavan vaikutuksen. Hän mietti, että mitään noin kaunista hän ei ollut koskaan nähnyt. Maailma hämärsi hänen silmissään ja kuin unessa hän kuuli Pekan reippaan äänen kehoittavan.

– Klemola, varo aina parkettilattioita. Ne pettävät usein.

Silloin Reino vasta saavutti tasapainonsa ja teki kauniin kohteliaan kumarruksen. Toini Söderman vastasi hymyillen ja siitä hetkestä oli tämä maailman hienoin tyttö Reinon mielestä.

Antti nähtyään Reinon tanssiaskeleen saapui hiljaa ja varovaisesti, otti kasvoilleen maailmankokeneen matemaatikon ilmeen ja tervehti kylmän kohteliaasti. Pojat katselivat hetken ääneti salia, joka vanhalla turkulaisella komeudellaan häikäisi nuoria vieraita. Sitten aukeni vastapäinen kaksoisovi ja saliin astui pitkä, ylhäisennäköinen, hienopiirteinen nainen – Pekan äiti. Hän saapui keskelle salia kokoontuneen ryhmän luo, kätteli ystävällisesti poikia, lausui heidät tervetulleiksi Pekan ja Karl Johanin parhaina tovereina ja kertoi kuulleensa "Valoon"-seurasta, joka hänen mielestään oli mitä hauskin keksintö ja varmastikin tuottaisi mukana oleville paljon iloa ja hauskuutta.

Jokikylän pojat olivat hurmaantuneita Pekan äidin ystävällisyydestä. Niin hienoa ja ylhäistä rouvaa he eivät olleet ennen nähneet ja erikoisesti heidän mielialaansa kohotti se tosiseikka, että tämä ylhäinen rouva puhui suomea ja antoi heille maalaispojille tilaisuuden saapua hienoon, sivistyneeseen kaupunkilaiskotiinsa.

– Ensin juodaan nyt kahvia, lausui asessorska Söderman ja sitten saa "Valoon"-seura alottaa toimintansa. Tuskin oli kuitenkaan päästy ruokasaliin, kun ovikello soi ja joukko poikia astui sisään. Sieltä tuli Alituvan Paavo, Toivo Sacklen, Kalle Grahn ja Armas Kuusisto. – "Valoon"-seuran ensimäiset jäsenet.

Kahvipöydässä alkoi keskustelu luistaa pian reippaasti, sillä pojat sisarineen pitivät huolta isännyydestä ja emännyydestä heti alusta alkaen hauskalla ja luonnollisella tavalla. Tytöt tinkivät heti vahvistuksen lupaukseen saada ottaa osaa seuran iltamiin ja ohjelman suoritukseen, mihin pojat taas yksimielisesti suostuivat.

Kun kahvi oli juotu, kokoonnuttiin poikien kamariin, joka oli hauskasti sisustettu lukuhuone pöytineen, tuoleineen, kirjahyllyineen ja kaappeineen. Näköala avautui joen yli Kirkkopuistoon. Siitä tuli sitten pitkiksi ajoiksi "Valoon"-seuran miellyttävä kokoushuone, jossa monta hauskaa hetkeä vietettiin mitä ehjimmässä ja parhaassa toveripiirissä.

Heti alussa teki Karl Johan ehdotuksen, että "Valoon"-seuran jäsenet ottaisivat itselleen jonkin historiallisen nimen, joka muistuttaisi heitä siitä, että aina oli pyrittävä kunnialla palvelemaan isänmaata ja tehtävä työtä jalojen aatteitten palveluksessa.

Silloin huudahti Reino:

– Minulla on nimi selvillä. Minä olen Miltiades, joka uljaasti puolusti ihanaa Kreikkaa persialaislaumoja vastaan.

– Minä taas olen Aristeides, joka oli niin rehellinen, ettei leikilläkään valehdellut, lausui Pekka. Hänessä puhui sukupolvien lakimiesihanne.

Antti Kukola ei tiennyt yhtään historiallista henkilöä, jota hän olisi voinut ottaa johtotähdekseen, mutta yleinen mielipide risti hänet Themistokleeksi, harkitsevaksi ja viekkaaksi kreikkalaiseksi.

Vaito Vansen olisi halunnut olla Alkibiades, mutta kokous ei siihen mitenkään suostunut sillä Alkibiades oli aivan liian kevytmielinen nimi Vaidolle. Se annettiin Kalle Grahnille, joka oli auttamaton hulivili ja Vaito kastettiin Platon'iksi. Hän pani aluksi kauheasti vastaan, mutta kun Pekka toi esille Kreikan historian ja luki sen kuvauksen ylevästä Platon'ista, huomasi Vaito, että nimi oli hänelle "aivan liiankin kunniakas".

Armas Kuusisto taas sai uljaan Leonidas-nimen ja oli siitä ylen onnellinen. Hän meni nurkkaan ja lausui sieltä tunnetut historialliset säkeet:

    "Kulkija, Spartaan jos viepi sun ties,
        niin kerto'os siellä
    Täyttäen käskyjä lain, isänmaan eestä
        kaaduimme kaikki."

Karl Johan Söderman taas oli poikien mielestä ilmetty Perikles. Tunnelma oli kohonnut korkealle, mutta vielä oli ristimättä Toivo Sacklen, hintelä, vaatimaton ja hiljainen poika. Hänelle ei tahdottu löytää nimeä koko historiasta.

Reino ehdotti Hannibalia, Caesaria ja Ciceroa, mutta silloin Toivo itse ilmoitti, että hän tahtoo olla Gaius Gracchus tai ilman nimeä, sillä hän tahtoo puolustaa kaikkia heikkoja ja sorrettuja maailmassa. Niin tuli Toivo Sacklenista Gaius Gracchus.

Kun nimet oli valittu, tapahtui juhlallinen toverilupauksen tekeminen. Pojat asettuivat pöydän ympärille ja nostaen kätensä lausuivat Vaidon sanelun mukaan:

– Minä Mildiades (Themistokles j.n.e.) "Valoon"-seuran jäsen lupaan aina pysyä uskollisena ja rehellisenä toverina ja rakastaa isänmaata.

He puristivat toistensa käsiä ja niin oli seura lopullisesti perustettu.

Juhlallisena avasi Pekka ovet ja kutsui sisään sisarensa huomauttaen samalla valituin sanoin heille siitä kunniasta, että he saavat ottaa osaa näin jalon seuran toimintaan.

Tytöt sanoivat täysin ymmärtävänsä sen asian, mutta he vaativat, että nyt oli kaikki juhlallisuus jätettävä ja pidettävä yksinomaan hirveän hauskaa. Karl Johan ilmoitti sitten tovereilleen, että hänen äitinsä oli jo suunnitellut viimeistään seuraavana syksynä pidettäväksi koululaisten ohjelmallisen iltaman ja pikkutanssiaiset, jota varten muutamia hänen sisartensa tovereita tulisi myöskin kutsuttaviksi ja "Valoon"-seuran jäsenten oli oltava kavaljeereina.

Poikien naamat osoittivat sellaista ällistystä, että Pekka päätti jälleen tarttua ripeällä otteella asiaan.

– Ensin harjoitellaan kuvaelma Pilven Veikko ja sitten vasta opetellaan tanssimaan! Samalla hän löi Reinoa ja Anttia olalle, niin että näiltä polvet notkahtivat.

– Mars harjoittelemaan Pilven Veikkoa! kuului taas hänen komentonsa.

Karl Johan toimi teaatterin johtajana ja yliohjaajana. Hän jakoi osat. Pekka oli Pilven Veikko. Vaito taas näytteli isäukkoa. Asessorin vanha palttoo haettiin hänen harteilleen ja pellavasta tehtiin tuuhea leukaparta. Kun vielä oli käsitelty hiilellä Vaidon kasvoja, oli hän kuin mikäkin saloseudun ukkorähjä. Onnettoman morsiamen osa uskottiin Toinille.

Mutta kulissit oli vielä tehtävä. Poikien kamarin seinä peitettiin valkealla pahvilla, johon oli vesivärillä ja hiilellä maalattava kirkon pääty ja sen taakse sekä sivuille metsämaisema. Ja sitä tehtäessä keksittiin Reino Klemolassa erinomaiset taiteelliset taipumukset. Hänen vetonsa loihtivat saloseudun esille kuin taikoja tehden. Hänen mielikuvituksensa oli ihmeellinen. Kannustivatko sitä syntymäseudun kuvat syvällä hänen sielussaan, vaiko ehkä Toini Södermanin iloiset tuttavalliset kehotukset? Kukapa tietää.

Hyvä oli tausta Pilven Veikolle – saloseudun kirkko, hautausmaa risteineen ja metsäiset harjut maiseman sivuilla. Reino itsekin oli hämmästynyt. Mitään tällaista hän ei olisi voinut itsessään edes aavistaakaan. Hän tunsi todellista taiteilijan iloa, mutta kaikkein parhaalta tuntui hänestä iloinen välke Toini Södermanin silmissä, tytön seuratessa työn edistymistä ja avustaessa sitä. Toiset pojat olivat tällä välin valmistaneet sotilaspukuja. Sinisestä pahvista leikattiin rintamuksia, joihin maalattiin keltaiset napit. Olkapäille kiinnitettiin poletit Ainon ja Toinin avustuksella. Asessorin haulikko, salonkikivääri, pari vanhanaikuista pistoolia sekä tupeton poliisisapeli ja ranstakka muodostivat aseistuksen. Pian oli koko asessorin huoneusto sen näköinen kuin sinne olisi ollut majoitettuna sodanaikaiseen pakkomajoitukseen pataljoona 1808-09 vuoden urhoja.

Harjoitus alkoi. Pekka asettui makaamaan hautuumaalle. Vaito, kädessään Vänrikki Stoolin tarinat, luki väräjävällä äänellä partansa takaa vanhuksen osan.

Silloin nousi kuollut Pilven Veikko yht'äkkiä istumaan ja ärjäisi Gaius Gracchukselle:

– Mitä hittoa sinä pidät pistooliasi koko ajan ampuma-asennossa.

– Se on juhlallisempaa, väitti Gracchus.

– Palttua, huusi Pilven Veikko. Laske pistooli riippumaan ja Alkibiadeskin on taas ilveillyt kutitellen kaikkein juhlallisimpana hetkenä Pilven Veikon nenää, saadakseen tämän aivastamaan jälkeen kuolemansa. Tämä ei käy.

Nyt pantiin Alkibiades nojaamaan kirkon seinää vastaan ja itkemään, minkä hän suoritti niin taitavasti, että katselijat luulivat hänen todella aivan kylpevän kyynelissä.

Uudella yrityksellä meni kuvaelma jo hyvin. Toini Söderman morsiamena lauloi kirkkaalla sointuvalla äänellään osansa ja kaikki muut sitä ihaillen kuuntelivat. Asessorskakin, joka oli hiljaa avannut oven ja nähnyt kuvaelman, antoi täyden tunnustuksensa esitykselle sekä ilmoitti samalla teepöydän katetuksi.

Mutta sen jälkeen seurasikin ankara harjoitus, sillä asessorska oli määrännyt harjoiteltavaksi tulevia koululaistanssiaisia varten vähintäin kolme piirileikkiä ja kolme oikeata tanssia. Se kaikki oli Jokikylän pojille aivan uutta ja tavattoman hankalaa. Kyllä he olivat kömpelöitä – parkettilattialla. Ihan he häpesivät tuota arvaamatonta kömpelyyttään. Mutta Karl Johan, Pekka, Toini ja Aino panivat heidät pian pyörimään kuin myllyt. Asessorska soitti pianoa ja kehoitteli uusiin ponnistuksiin. Ja hämmästyksekseen huomasivat Jokikylän pojat pyörivänsä sävelten mukaan yhä taitavammin. Vieläpä kumartamistakin harjoiteltiin moneen kertaan, sillä kaiken piti olla valmista seuraavana syksynä.

Sitä varten tulisi vielä pidettäväksi monta harjoitusta.

Sinä iltana palasivat Jokilylän pojat kotiinsa mieli täynnä ihmeellisiä, ennen aavistamattomia asioita. Monta päivää he elivät unelmissa ja kertailivat kymmeniä kertoja kaiken, mitä "Valoon"-seuran kokouksessa oli tapahtunut. Ja vanhemmiksi tultuaan he huomasivat, että illat Södermanin perheessä olivat antaneet heille koko kouluelämänsä parhaat ja jaloimmat muistot.

MAANPAKOLAISIA SAATTAMASSA.

Antti ja Reino seisoivat kärsimättöminä Vaitoa odotellen kauppatorilla ruotsalaisen teatterin kulmauksessa – kärsimättöminä sen vuoksi, että valtavat ihmisjoukot sivuuttivat heidät kulkien Linnankadulle ja pojat pelkäsivät myöhästyvänsä suurista tapahtumista.

Koko Turku näytti olevan liikkeellä. Oli tapahtunut tavattomia asioita – tavattomia, vaikka elettiinkin venäläisen sortoajan pyörteissä. Laeille kuuliaisia kansalaisia oli ajettu maanpakoon, pois kotoaan ja konnuiltaan vieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisten armoille.

Vast'ikään oli tämä kaamea tieto levinnyt kaupunkiin. Nyt tahtoivat kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olla saattamassa noita sankareita, jotka kärsivät maansa puolesta ja oikeuksiemme puolesta, jotka mahtava Venäjä armotta tallasi jalkoihinsa.

Huoli kuvastui ohikulkijain katseissa. Tulevaisuus näytti synkältä ja peloittavalta ja kukapa tiesi, vaikka maanpakoon tuomittujen saattamistakin olisi katsottu rikolliseksi teoksi. Kukapa tänä rauhattomana aikana enää oli varma hengestään tai omaisuudestaan. Kaikkialla oli urkkijoita, ihmisiä vangittiin ja nyt oli ensimäiset Suomen kansalaiset ajettu maanpakoon. Mitä tästä kaikesta oli tuleva!

Pojat tirkistelivät oikealle ja vasemmalle, mutta Vaitoa ei näkynyt. Ihmisiä kulki joukottain heidän ohitsensa. Kaikki ne katosivat Linnankadulle, virtasivat Otkanttia kohti. Pojat olivat hermostuneita. Kukapa tiesi, mitä jännittävää ja suurenmoista saattoi tapahtua satamassa, ehkäpä ja luonnollisestikin juuri jotain sellaista, mitä sen jälkeen ei tapahtuisi Turussa ainakaan tuhanteen vuoteen ja juuri tällaisesta ikimuistoisesta tilaisuudesta he nyt myöhästyisivät tuon saamattoman ja älyttömän Vaidon vuoksi.

– Jääköön pois, koska kuhnailee, ärähti Antti.

Reino taas oli sitä mieltä, että odotetaan vielä pari minuuttia. Olisi sentään hauska saada Vaito mukaan. Olihan hän jo neljäsluokkalainen ja hänestä oli aina tukea ja turvaa, jos asiat sattuivat luiskahtamaan hullulle tolalle. Vaito oli hyvä olemassa mukana.

– Kylläpä sinne lappaa väkeä. Me jäämme ihan viimeisiksi, murahteli Antti taas.

– Kuule, nyt ne laulavat! huudahti silloin Reino. Nyt pojat mennään. Nyt ei enää odoteta!

Todellakin! Siellä marssi Linnankatua suuri yhtenäinen rivistö laulaen "Savolaisten laulua".

Säveleet tempasivat pojat mukaansa ja nyt he puikkelehtivat väkijoukon lomitse eteenpäin vikkelinä kuin oravat metsikössä. Pari kertaa he luulivat kuulevansa nimeäänkin huudettavan, mutta eivät välittäneet siitä, kiire kun oli. Mutta sitten tunsi Antti lujan otteen niskassaan ja oli pakotettu pysähtymään.

– Vaito! huudahti hän iloisena.

– Kylläpä teillä on kiire, vastasi Vaito puhkuen tulipunaisena. Olitte ihan päästä livahtamaan.

– Menemmekö Otkanttiin saakka?

– Kyllä minun puolestani.

– Tuleeko sinne paljon ihmisiä?

– Minusta tuntuu koko Turku olevan liikkeellä ja poliiseja on joka puolella.

– Ettei vain tulisi tappelua!

– Ei kai tappelua. Sehän on juhlallinen hetki.

– Onko ne oikein iäksi päiväksi ajettu pois Suomesta.

– Ikipäiviksi ja kerrotaan, että pian taas karkoitetaan uusia.

– Sehän on kamalaa.

– Saattepa nähdä, että siitä vielä kerran ryssä saa rangaistuksensa!

Pojat saivat kiinni marssivan rivistön, joka kulki keskellä katua ja lauloi isänmaallisia lauluja. Siihen liittyi yhä uusia tulijoita, rivistö piteni ja kasvoi, ja sitä mukaa sai laulu uutta voimaa. Jokikylän pojat astuivat heti rivistöön ja yhtyivät lauluun. Heidän rinnalleen tuli muita koululaisia ja taakseen ruotsalaisen reaalilyseon yläluokkalaisia, joista pojat edellisinä vaiherikkaina aikoina olivat oppineet tuntemaan useita. Mutta merkillisintä oli, että nuo eri koulujen pojat, jotka niin usein Turun leveillä lumisilla kaduilla olivat iskeneet yhteen vihollisina, nyt tunsivat ihmeellistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Sama vaara, sama sorto, sama oikeustaistelu ja sama vapauden kaipuu näytti vihdoin yhdistävän entiset taistelijat.

Pojat valtasi juhlallinen mieliala. Missään tällaisessa tilaisuudessa he eivät vielä ennen olleet olleet mukana. Laulu kiihotti heidän mielikuvitustaan. Tuntui kuin Suomen kansa olisi kokonaisuudessaan noussut oikeuksiaan puolustamaan, miehet ja naiset, vanhukset ja nuorukaiset. Tuntui ihanalta astua rintamaan ja käydä vaaroja vastaan. Elettiin suurta aikaa!

Joukot marssivat Barkerin ja Creytonin ohitse ja nyt näkyi Turun uljas, valkea linna kaukana edessä. Tuon sankarivanhuksen näkö innostutti mieliä. Riveistä kajahti "Vaasan marssi" ja kaiku vastasi linnan muureista täynnä uhmaa sekä vielä tosin kahlehdittua intoa ja voimaa.

Linnan ohi vyöryi loppumaton väkijoukko ja pian se täytti tulvilleen Otkantin satama-alueen. Siellä kohosi iltahämärässä laiturin reunassa höyrylaiva Boren korkea haahmo. Kannella seisoi kymmenkunta ryhdikästä harmaapäistä herraa "stormarit" päässä. Kullakin heistä oli suuri ruusuvihko kädessään.

Mutta poliisi oli varustautunut tungoksen varalta. Vahvoilla köysillä se oli aidannut laajan alueen laivan luona, johon ketään saattajaa ei päästetty, ei edes maanpakoon tuomittujen omaisia.

Pojat tunkeutuivat lähemmäksi käyttäen aina hyväkseen jokaista lomapaikkaa, mikä ilmestyi vielä lainehtivaan väkijoukkoon ja pian olivat he eturintamassa aivan köydessä kiinni ja katselivat nyt silmästä silmään noita miehiä, jotka ennen lähtivät kärsimään maanpaon synkkää kohtaloa kuin suostuivat tinkimään velvollisuuksistaan ja tahraamaan kunnialliset nimensä alistumalla venäläisten kätyreiksi. Köyden takana värjöttelivät heidän omaisensa äänettöminä surusta. Eräät naiset itkivät aivan lohduttomina.

Laiturilla vallitsi synkkä tunnelma. Ilta oli pimennyt. Bore-laiva loisti kuin ilmestys satumaailmasta ja tulet oli sytytetty pitkin satama-aluetta. Merensalmi kohisi edessä synkkänä ja Hirvensalon korkeat kalliot näyttivät ukkospilveltä, joka juuri oli nousemassa ja josta koska tahansa saattoi odottaa salaman iskua. Mutta korkeammalla taivaalla loistivat lukemattomat kirkkaat tähdet, siksi kunnes taampana Turun linnan jylhät tornit kohosivat taivaan lakea vastaan.

Nyt kuului taas laulua. Virsi "Jumala ompi linnamme" kohosi mahtavin sävelin taajasta väkijoukosta. Jokikylän pojat yhtyivät intomielin tuttuun tunnelmalliseen lauluun ja saattoi huomata, että monet silmät saattajien joukossa kyyneltyivät.

Poliisit seisoivat synkkinä ketjussaan köysien kohdalla ja taampana näkyi hajareisin seisomassa, vyöllään käyrä sapeli, parrakas komissaari Ström, jonka kaikki kaupunkilaiset tunsivat. Hänen vastuullaan oli järjestyksenpito satamassa tänään, sillä itseään poliisimestaria ei näkynyt. Virsi oli syvällä voimallaan vallannut jurot poliisitkin, jotka koko ajan seisoivat kuten yleisökin lakitta päin. Jumalaa vastaan he eivät uskaltaneet nousta. Hänen mahtinsa oli vielä paljon suurempi kuin Venäjän tsaarinkin ja sen poliisit ymmärsivät.

Mutta heti virren jälkeen kajahti uusi laulu. Mitäs tämä oli. Komissaari säpsähti, poliisit höristelivät korviaan. Mitä ne nyt laulavat – – uskaltavatko ne – olla tottelematta keisarin kieltoa.

Laulun oli alottanut koulupoikien taaja parvi aivan poliisien nenän edessä. Siinä lauloivat sadat kirkkaat pojanäänet jo lämmenneinä ja intoa hehkuen:

    – Oi maamme Suomi, synnyinmaa,
    soi sana kultainen,
    – – –

Sitä laulua säpsähtivät poliisit. Sehän oli Maamme laulu, kahlittu, pannaan ja kiroukseen julistettu kansallislaulumme – tuo laulu, jolla oli niin ihmeen toivorikkaat sekä sanat että sävel.

– Hiljaa! ärjäsi komissaari ja astui köyden luo. Suonet paisuivat hänen otsallaan ja katse synkistyi.

– Kirotut koulupojat! Mitä te teette?

Siinä olivat hänen edessään koulupoikien rivit, uljasryhtisinä ja katseet leimuten. Siinä olivat jo eturivissä myöskin Jokikylän pojat. Köysi ahdisti heidän rintaansa ja poliisit katselivat heitä kaamein, raivokkain silmin.

Mutta tiukka oli ilme koulupoikienkin kasvoilla, kun he seisoivat rinnakkain, suomalaisten ja ruotsalaisten koulujen pojat, ensiluokkalaisista kahdeksasluokkalaisiin asti, päät pystyssä, kasvot hieman kalpeina, mutta silmissä leimu, jota poliisit eivät koskaan ennen olleet nähneet. Yli satama-alueen kajahtivat heidän kirkkaat äänensä, joissa värähteli pyhä into ja päätös vaikka kuolla, jos isänmaa vaatii.

    – Ei laaksoa, ei kukkulaa,
    ei vettä rantaa rakkaampaa – –
    – – –

Poliisikomissaari Ström kuunteli suuttumuksen puna kasvoillaan. Hikipisarat pusertuivat hänen otsalleen ja hän nosti kätensä puuskaan.

Täytyikö hänen muka kärsiä tätä häpeätä. Nuo koulupojannulikatko uskalsivat uhmata häntä ja poliisia – ymmärtämättömät. Jumalauta, eihän hänen tarvinnut antaa kuin pieni merkki käskyläisilleen, niin pian olisivat sinellä nuo maitonaamat, hujan hajan lyötynä kuin akanat tuuleen koko joukko.

Mutta mitäs tämä oli!

Nyt yhtyi lauluun koko suuri yleisö pitkin satamaa. Nyt oli sekin jo innostunut ja miesten äänet kaukana kalskahtivat teräkseltä.

Poliisikomissaari epäröi. Hän mietti epätoivoisena. Oliko viisasta hyökätä nyt noiden poikien kimppuun. Se kuohuttaisi ehkä mielet äärimmilleen. Jumala ties, mitä saattoi tapahtua.

Komissaari katseli vastustajiaan. Miten uhkarohkeina ja ylpeinä ne lauloivat – pieni pää pään vieressä, rivi riviltä niin kauas kuin nähdä saattoi. Uhmaten patukoita, iskuja, vaaraa ja vaikkapa kuolemaa he lauloivat pelkäämättä:

    – – –
    Kuin kotimaa tää pohjoinen,
    maa kallis isien!

Laulu oli nyt saanut valtavan voiman. Kaikkialla lauloi jo yleisö mukana, miehet ja naiset. Kaikkialla paljastuivat päät. Ja laivankannella maanpakoon tuomitut lakiemme puoltajat paljastivat hekin harmaat päänsä. He ihmettelivät ja ihailivat.

– Ketä ovat nuo laulajat?

– Mitenkä he uskaltavat?

– Kuinka heidän nyt käy?

– Todellako ne laulavat Maamme-laulua? Eihän tämä ollutkaan mikään surunpainama jäähyväistilaisuus enää. Niinhän oli, kuin he olisivat palanneet maanpaosta takaisin. Tämähän oli kuin valtava vastaanotto, uskollisten poikien paluu takaisin vapautuneeseen synnyinmaahan. Kajahtihan siellä vastustamattomin tenhovoimin, vieläpä yhä voimassa paisuen kansallislaulumme. Oliko tämä unta vai totta!

Nuo vanhat herrat laivan kannella painoivat päänsä ruusuihin salatakseen liikutuksensa. He näkivät satojen koulupoikien intoa hehkuvat rivit ja he katselivat suoraan Suomen nuorison sieluun. Silloin he näkivät kaukana yön pimeässä tuikkivan kirkkaan ihmeellisen valon, joka lupasi heille, ettei heidän maanpakonsa tulisi ikuiseksi. Ja se valo alkoi hiljaa lähestyä heitä.

Alhaalla odottivat poliisit merkkiä hajoittaakseen yleisön. He katselivat ankaraa komissaaria ja hämmästyivät. Mikä hänelle tuli? Hänen vartalonsa painui. Horjuuko hän? Nyt hän haparoi köyttä! Mitä tämä kaikki merkitsee?

Komissaari Ström oli käynyt ankaran sisäisen taistelun. Määräykset käskivät häntä estämään Maamme laulun laulamisen. Ellei hän tehnyt sitä, saattoi hän menettää virkansa. Mutta valtava yleisö ja laulun voima masensivat hänet. Vasta kun virkansa menetys muistui hänen mieleensä, kalpeni hän ja puristi kädet nyrkkiin.

Taas kajahti laulu:

    – Sun kukoistukses kuorestaan
    kerrankin puhkeaa – –
    – – –

Jumalauta! mietti komissaari Ström. Nyt on vaikka lyötävä, iskettävä, ellei muu auta. Mutta silloin hän horjahti. Mitä hän näki? Tuossa koulupoikien rivissä seisoivat hänen molemmat omat poikansa – hänen poikansa!

Poliisikomissaari Ström ei antanut mitään merkkiä. Hän oli murtunut. Hän mietti hiljaa:

– Minä – minä – annoin laulaa Maamme laulun. Mitä minusta nyt tulee. Merkillisiä olentoja nuo pojat. Eivät he ajattele edes, miten täällä eletään, mistä leipä saadaan. Ne toimivat vain tinkimättä tunteensa ja oikeustajuntansa perusteella. Ja tuolla ne lauloivat, hänen omat poikansa – lauloivat pois isänsä viran.

Mutta miten innokkaasti ne lauloivat, he ja nuo muut, aivan kuin kaikki olisi ollut mitä yksinkertaisinta ja selvintä:

    Viel' lempemme saa hehkullaan
    sun toivos' riemus' nousemaan,
    Ja kerran laulus, synnyinmaa,
    korkeimman kaiun saa!

Sitten vasta loppui laulu ja lumous haihtui. Komissaari nousi. Hän rykäsi käheästi. – Mikä nauta, mikä hölmö hän oli ollut!

– Työntäkää koulupojat kauemmas! hän huusi.

Poliisit heräsivät hekin.

– Ottakaa taaksepäin! he huutelivat ja työnsivät väkijoukkoa pois satamasta. Mutta mitäpä se enää auttoi.

Laivan suuret potkurit olivat jo käynnissä. Juhlallisena irtautui alus laiturista. Yli laajan satama-alueen vallitsi syvä hiljaisuus. Lyhtyjen kelmeässä valossa näkyivät tuhannet vakavat kasvot ja mustan joukon yllä liehuivat ääneti valkeat liinat lähettäen isänmaan viimeiset terveiset laivan kannella seisovalle pienelle kylmästä värisevälle maanpakolaisjoukolle – joka nyt lähti isiensä maasta, mutta lähti kun lähtikin toivon kipinä sydämessään.

LOGIIKKA HOI!

Maisteri Jorola oli juuri jakanut suomenkielen kirjoitusvihot ensi luokalle korjattuina. Luokka näytti yleensä olevan tyytyväinen arvosteluihin, mutta olipa joukossa eräs, jonka kasvojenilme osoitti huolestumisen, jopa ällistymisen merkkejä. Tämä eräs – oli Reino Klemola.

Mitä sitten oli tapahtunut?

Reinon vihon laitaan oli näet suurilla punaisilla kirjaimilla piirretty sanat:

Logiikka hoi!

Reinon kunniaksi mainittakoon, että hän ymmärsi heti toisen näistä sanoista. Se oli tuo kaunis huudahdus "hoi!" Mutta toinen sana "logiikka" oli Reinolle himmeintä hepreaa. Kuin kaameat taikamerkit välähtelivät tuon sanan punaiset kirjaimet hänen silmiinsä ja hän nähtävästi tunsi saman oudon pelon tunteen hiipivän mieleensä, minkä koki ystävämme Belsazar muinaisajan pidoissaan lukiessaan korkealle palatsinsa seinälle äkkiä ilmestyneet sanat:

Mene tekel upharsin!

Omituisinta on, että näillä sanoilla Belsazarin upeassa palatsissa ja suomalaisen lyseon ensi luokalla oli sama merkitys pääpiirteissään, nim:

"Sinä olet punnittu ja köykäiseksi löytty."

Reino Klemola, enempää kuin hänen edeltäjänsä Belsazarkaan eivät aluksi ymmärtäneet mitään saamastaan varotuksesta ja edellä mainitussa herätti lisähuolia vielä se tosiseikka, että hänen vihossaan kokonaisen kappaleen kylkeen oli vedetty vahva punainen viiva.

Nykyaikana ei tällainen seikka enää kylläkään ole niin peräti ihmeellistä, sillä ainahan opettajat piirtelevät oppilastensa vihkoihin kaikenkarvaisia koukeroita.

Mutta Reino Klemolan huolestumisen aiheutti tällä kerralla sitäpaitsi vielä eräs vakava asia, nimittäin se, että tämän punaisella viivatun kohdan juuri piti olla koko hänen kirjoituksensa kruunu. Sen juuri hän oli kirjoittanut koko nuoruutensa hehkulla ja heleimmällä mielikuvituksellaan, eikä yksinomaan kynällään.

Kirjoituksen aiheena oli ollut Lotta Svärd. Opettaja oli ensin lukenut luokalle tuon Runebergin kauniin runon kahteen kertaan ja sen jälkeen olivat oppilaat kirjoittaneet asian vihkoihinsa suorasanaisesti.

Aihe oli epäilemättä kaunis ja Reino Klemolan valtasi siinä pulpetin ääressä istuessaan runoilijan innostus. Hän haltioitui ja käytti suloisen äidinkielemme sointuvimmat, helähtelevimmät sanat ja kuvailukykynsä jaloimmat vivahteet piirtääkseen kyllin arvokkaan kuvan Lotta Svärd'istä, naissankarin ihanteesta, joka sodassa innostaa haavoittuneita sotureita uskollisuuteen, kestävyyteen, vaaroihin ja taisteluihin.

Ja juuri tämän kuvauksen kohdalle oli nyt tuo onneton opettaja vetänyt räikeän, raa'an punaisen viivan ja kirjoittanut nuo kaameat sanat: "logiikka hoi!"

Oliko ihme että oppilas Reino Klemola oli järkytetty. Ja yhtä arveluttava asia oli, ettei hänellä ollut edes sekavanharmaata aavistusta siitä, mitä on ja merkitsee sanayhtymä "logiikka hoi!"

Pitikö hänen kirjoituksessaan olla ja eikö siinä sitten ollut tuota kirottua logiikkaa. Kaikesta päättäen näytti siltä kuin olisi opettaja kaivannut siitä jotakin – logiikkaa.

Reino loi silmäyksen vihkoonsa, silmäyksen sellaisen, jonka luo käsittämättömän probleemin edessä oleva ihminen. Sitten hän taas punastui ja harmistui syvästi.

Hm! Sotkettu oli kun olikin tuo kappale, johon hän oli valanut palasen kärsivää ihmisluontoaan, selittämätöntä iäistä kaipuutaan ja kaihomielisyyttään. Sitten oli syntynyt kuva Lotta Svärdistä. Se kuva oli ikipuhtaan, lumivalkean enkelin kuva, joka siipiään säpsäytellen liitelee taistelukentällä haavoittuneita virvoitellen.

Kappaleen loppupuolella oli kuvaus muodostunut jonkun verran maallisemmaksi, niin sanoaksemme, mutta sen lento oli kuitenkin pysytetty yhtä korkealla ja runokuvat olivat kohonneet huippuunsa sanoissa:

– – – "ja punaiset ruusut kukkivat hänen poskillaan kuin liljat laaksossa."

Jaa, jaa!

Tähän kohtaan juuri oli sitten opettaja – kolleega Jorola, tuo kuiva kuuppana, joka ei enää nähtävästi tajunnut runollisen hengen lentoa, piirtänyt punaisen paksun viivan kuin minkäkin makkarankimpaleen ja sitten vielä nuo ällöttävät sanat:

"Logiikka hoi!"

Hohhoh tätä elämää!

Mutta mitä tehdä? Kysyäkö opettajalta, mitä logiikka on. Ei, sitä ei Reino uskaltanut. Hän arveli, että tietenkin koko muu luokka on jo syntymähetkestään saakka ollut täysin tietoinen siitä, mitä logiikka on, että hänen toverinsa jo äidin maidon tai ainakin perisynnin mukana ovat imeneet itseensä logiikan ja jos hän nyt tekee noin typerän kysymyksen, niin mitenkäs luokalta pääsemisen silloin käy sellaisten aukkojen paljastuessa hänen henkisessä pääomassaan, ja tietenkin silloin nuo pojat oikealla ja vasemmalla taas hohottavat, tekevät naamansa tyhmännäköisiksi, missä useimman heistä ei kylläkään tarvitse, totta vie, suuriakaan ponnistella, ja supisevat puoliääneen:

– Logiikka, logiikka, ho, ho! Etkö sinä tiedä edes, mitä logiikka on?

Ei tässä ollut varaa panna itseään alttiiksi yleiselle huomiolle. Eipä ollut näet mahdoton sekään ajatus, että opettaja lukisi koko luokalle hänen kirjotuksensa ja paljastaisi hänen salaisimpansa, hänen jaloimpien tunteittensa siten loukatun ja häväistyn pyhätön.

Ei pojat! Pidetäänpäs suu tupessa ja lujasti. Onhan tässä aikaa hissun kissun saada selville, mitä logiikka on tunnin jälkeenkin ja koska sitä nyt kerran näyttää pitävän kirjoituksessa olla, niin pannaan, pannaan seuraavaan kirjoitukseen sitten tuota kirottua logiikkaa, niin että rivit pullottavat. Sillä hyvä!

Kun tunti oli päättynyt, haki Reino heti Antin käsiinsä ja siinä yhtä ja toista puhuttaessa hän vain noin ohimennen kysäsi:

– Kuule, mitäs se lokiikka taas onkaan. Minä olen sen melkein unohtanut.

– Mikä lonikka?

– Lokiikka, etkö sinä tiedä edes, mitä lokiikka on? Häh!

– Lokiikka, lokiikka, hikoili Antti. Kyl mää siit kuullu ain olen, tuumasi hän sitten rikkiviisaana. Hänellä oli merkillinen kyky olla tietävinään kaikki maailman asiat, vaikk'ei itse asiassa tiennyt paljon mitään. Mutta heti se poika oli asiassa mukana.

– Juu, juu lokiikka. Kyllä minä. Katsos nyt, se on varmasti rasvaa, se on suksirasvaa. Kyl mää sitä nähnyt olen monta kertaakin.

Reino kääntyi halveksuen poispäin.

– Suksirasvaa, ha, ha, ha! Sitä ei kaivannut ainakaan hänen kirjoituksensa ja tuskin Lotta-rouvakaan!

Reino jatkoi kyselyjään. Yksi sanoi sitä linnuksi, toinen kalaksi, mutta Kalle Grann väitti suoraan, ettei sellaista asiaa kuin logiikka ollut olemassakaan, sillä ensiksikin hän kyllä muka tietäisi, jos sellaista olisi olemassa ja toiseksi sitä ei ainakaan tarvita maanviljelyksessä ja hän, Kalle Grahn, ei tähän aikaan välitä mistään muusta kuin maanviljelyksestä, sillä hän oli kesällä heidän mailta kerännyt 15 kiloa heinänsiemeniä ja saanut niistä niin paljon rahaa, ettei kehdannut tunnustaakaan. Hän aikoi nyt ruveta maanviljelijäksi ja sitä silmällä pitäen hän antoi täydellisen pitkän paltun sellaisille asioille kuin logiikka, ellei se – stop, stop pojat – ollut jotain apulantaa. Silloin asia tietenkin oli toinen. Silloin oli logiikalla jotain merkitystä elämässä.

Mutta Reino ei masentunut. Hänen tiedemiesvaistonsa heräsivät. Nyt hänen täytyi saada selville, mitä logiikka on. Ja mitenkäpäs hän muuten osaa panna logiikkaa seuraavaan kirjoitukseen.

Saadakseen selville, oliko muilla logiikkaa vihoissaan, pyysi Reino saada lukea Pekka Södermanin kirjoituksen, jossa prameili lopussa pyöreä, komea kymppi.

Reino käänteli vihkoa, tarkasteli sen ulkoa ja sisältä. Sitten hän luki kirjoituksen, mutta mitään logiikalta vivahtavaa hän ei saattanut huomata. Huoaten hän ojensi vihon takaisin. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen, sillä uhkaavina hehkuivat ja punottivat hänen omassa vihossaan nuo onnettomat kirjaimet:

– Logiikka hoi!

– Hoi, hoi vaan pojat! kiljasi Reino äkäisenä tovereilleen kotiin lähdettäessä ja alakuloinen hän oli.

Ruokapöydässä Reino heti otti asian puheeksi vahtimestari Söökreenin ja Söökreenskan kanssa, kysyen, olivatko he koskaan nähneet tai kuulleet mitään logiikasta.

Ei, eivät olleet Söökreeni enempää kuin Söökreenskakaan kuulleet mitään sellaisista asioista. Reino kuitenkin oli itsepintainen tiedusteluissaan ja kertoi lopulta puolen totuuden, sen mitä opettaja oli hänen vihkoonsa kirjoittanut.

Silloin kohotti Söökreeni päätään.

– Aha! hän huudahti. Sine meina ja lugiikka. Juu, juu, kyl mine tiärä, mitä lugiikka merindeera. Juu, si de ska vara lugiskt – se pirisis oleman luugillinen, kaik pirisis olla täs mailmas luugillinen.

Reinon naama venyi aivan pitkäksi.

– Mitäh? Kaik pirisis koko mailmas ol luugillinen? hän kysäsi.

– Just, just. Kyl mine se pian teil ossa förklaarat. Ventas nu. Jos mine ny lähre ongel – kaloi ongima, kyl te ju se ymmärdä.

– Kyllä! vakuuttivat pojat.

– Mut ei mine ota fölii ongenkoukui, ei mine ota fölii siima ja ei mine ota fölii maroi ollenga – niin se ei ol logiikka.

Jaha, ajatteli Reino. Hän koetti kovasti pysyä mukana ja mietti nyt otsa rypyssä ongenkoukkuja ja pitkiä luikertelevia matoja melkein lapamatoa myöten, mutta yhä hämärsi logiikka-sanan merkitys.

Söökreeni otti uuden esimerkin.

– Venta nu, venta nu, ei se ol mikkään helppo asia ymmärdä. Mut kuulkast ny. Jos mää ny sano, et ton meirän frouvan alushameen pitsi – se kun näkyy on mustanvalkonen, niin se myäs ei ol lugiikka.

Mutta sitä ei Söökreenin olisi koskaan pitänyt sanoa, sillä nyt sekaantui opetukseen Söökreenska ja vihaisena ja ärsytettynä kuin naarasleijona.

– Sussiunakko, kuis sine kehta, eik sine häppe! kirkui hän miehelleen ja nyt hän päästi suustaan sanoin kuvaamattoman puhetulvan täydellisenä kieltensekotuksena, joka vastustamattomalla voimalla pakotti pojat ajattelemaan Baabelin tornia ja tuota onnetonta tapahtumaa aikojen alkukehdossa, joka sittemmin on ollut syynä niin lukemattomiin ristiriitoihin maailmassa.

Ja oliko ihme, että Söökreenska suuttui, niin lempeä kuin hän muuten luonteeltaan olikin. Mutta hän jos kukaan lukeutui herrasväkeen ja oli aina sekä töissään että vaatetuksessaan tip-top. Hän, joka kaikkiin poikien tiedusteluihin, miksi jokin esine hänen kodissaan oli sillä ja sillä paikalla, tai miksi kaiken piti olla aina samassa paikassa ja samalla tavalla vastasi ylhäisellä nenän kohautuksella lausuen:

– För att de' ä fint och de' ska vara fint! – hän muka ei tiennyt, miten oli pukeuduttava; hänellä muka näkyi alushame ja hänellä muka alushameen lieve oli – mustanvalkoinen. Herre Gud! Kuka täällä ensiksikin puhui sellaisista asioista ja toiseksi noin "siivistymättömällä" tavalla.

Söökreeni koetti tehdä parhaansa rauhoittaakseen Söökreenskaansa. Eihän hän ollut tarkottanut itse alushametta eikä sitä mustanvalkoista lievettä, vaan itse lugiikkaa.

Ei mikään saanut nyt Söökreenskaa rauhoittumaan. Oli kajottu liian arkaan kohtaan, hänen ylpeilevään naiselliseen hienostelemistaipumukseensa ja siitä tuli nyt sellainen sanasota ja sekamelska, jota Jokikylän pojat eivät kestäneet.

– Mine meinas ja bara lugiikka, koetteli Söökreeni selvitellä, mutta Söökreenska kulki huoneesta toiseen paukutellen ovia, piipitteli ja vaikeroi ja aina väliin kuului piipityksen lomasta teatraalinen huudahdus: förbarma mej!

Antti ja Reino päättivät häipyä ja jättää Söökreenin herrasväen kahdenkesken selvittämään lugiikkakysymystään, minkä selvittelyn he vanhan kokemuksen perusteella arvelivat iltateehen mentäessä päättyneen. He olivat varmoja siitä, että kahden tunnin kuluttua jo ihana rauhatar leyhyttelisi palmunoksiaan Käsityöläiskadun 23:ssa.

Pojat kulkivat syvissä mietteissä Venäjän-Kirkkokatua toria kohti. Anttikin oli jo lämmennyt logiikkakysymykselle. Torin kulmassa he tapasivat Haverin Jannun, jota pidettiin vähän hölmönä, mutta joka siitä huolimatta, että toiset häntä usein narrasivat, oli muuten mukava poika. Silloin Reino keksi erään idean.

– Lähetetään tuo Jannu ostamaan Kansalliskirjakaupasta 10 pennillä lokiikkaa. Saapas nähdä, mitä ne sanovat.

Niin tarrasivat pojat kiinni Haverin Jannuun. Reino pisti 10 pennin lantin hänen kouraansa ja kun muutamia kymmeniä kertoja oli harjoiteltu lausumaan logiikka-sanaa, asteli Jannu uljaana Kansalliseen kirjakauppaan ostaakseen sieltä tuota tuntematonta tavaraa, josta hänen palkakseen piti saada puolet.

Antti ja Reino katselivat hetkisen kirjakaupan ikkunasta. Sitten ovi aukeni ja Haverin Jannu käveli ulos. Vähän hän näytti omituisen näköiseltä.

– Saitko mitään? kysäsi Reino uteliaana ja astui jannun luo.

– Sain kyllä ja tossa sitä on sulle aluksi.

Sen sanottuaan Jannu molempien poikien suureksi ällistykseksi läimäytti Reinoa navakasti korvalle lähtien sitten juoksemaan Linnankatua pitkin Tuomiokirkolle päin, minkä kerkesi.

Pojat painoivat perässä, minkä kintuista lähti, sillä kaiken muun pettymyksen lisäksi oli raha jäänyt Jannulle.

Jannu mennä vilisti hyvää vauhtia ohikulkijani lomitse. Siten lähestyttiin juosten Kirkkosiltaa. Pojat hengästyivät ja väsyivät, Antti ja Reino jo kävelivät puhkuen ja syljeskellen tulipunaisina. Sen huomattuaan Jannukin alkoi kävellä, mutta vilkuili tuon tuostakin epäluuloisena. Silloin pojat keskellä siltaa yllättivät Jannun. He lähtivät näet yhteisestä päätöksestä juoksemaan, minkä kerkisivät. Jannu taas katsahti liian myöhään taakseen. Hän kyllä kirmasi eteenpäin huiman hypyn, mutta törmäsi kolmea lihavaa herraa vastaan ja oli kiinni. Nyt alkoi kiivas välien selvittely.

Jannu tunnusti silloin, miten kirjakaupassa oli käynyt. Ensin oli eräs neitonen tullut kysymään, mitä hän halusi.

– Lokiikkaa 10 pennin edestä.

Neitonen tutkiskeli luetteloita, jos jonkinlaisia ja kysäsi sitten eräältä mieshenkilöltä asiaa. Nyt tulivat kaikki myyjät nauramaan Jannulle vasten naamaa ja lopuksi he sanoivat, että toiset pojat ovat häntä petkuttaneet ja käskivät antaa tovereilleen korvapuustin. Sen hän rehellisesti ja sananmukaisesti sitten antoikin Reinolle. Eikä ihme ollutkaan, vaikkapa Jannu oli sydämistynyt kaikesta tästä konnuudesta. Kun hän kuitenkin näki, miten epätoivoisen vakavasti pojat ottivat asian, leppyi hän täydelleen, mutta vedoten Reinon lupaukseen hän vaati viittä penniä, vaikkei logiikkaa oltu saatukaan eikä Reinon auttanut muu kuin maksaa, sillä Anttikin piti Jannun vaatimusta ihan kohtuullisena.

Poikien siinä saapuessa Kirkkopuiston käytäville sattuikin sitten niin ihmeellisesti, että itse vanha maisteri Jorola tuli poikia vastaan. Hän hymyili jo kaukaa ja viittasi pojat luokseen.

– Ahaa! Klemola, kuuleppas sinä. Tiedätkös sinä, mitä sillä logiikalla tarkoitetaan. Minä ihan unhotin mainita asiasta tunnilla.

Reino riemastui. Nythän viimeinkin asia näytti selkenevän.

– En yhtään ole ymmärtänyt, eikä kukaan muukaan ole tietänyt, mitä se lokiikka on.

– Jaa, jaa! puheli Jorola opettavaisella äänellä ja niin kovaa, että kaikki ohikulkijat kääntyivät katselemaan taakseen.

– Sellaista se on, ei kukaan tiedä. No! Katsohan nyt. Logiikalla jossakin kirjoituksessa tarkoitetaan yksinkertaisesti ajatuksen selvyyttä ja johdonmukaisuutta. Sinun vertauksessasi oli ristiriita – ihan tavaton ristiriita. Ei niin voi sanoa, että "punaiset ruusut kukkivat hänen poskillaan kuin liljat laaksossa". Jaa, jaa! Ei niin voi sanoa, sillä tietääkö Klemola, minkä värisiä liljat ovat.

– Jaaha! huudahti Reino innoissaan. Ne taitavat olla valkoisia.

Nyt alkoi asia selvitä hänelle.

– Oikein, sanoi Jorola. Oikein vastattu. Ja siinäpä se. Ei se käy laatuun. Ei käy laatuun verrata toisiinsa punaisia ruusuja ja valkeita liljoja. Ei se käy – hehheh-hahhaa. Ei sitä salli edes licentia poeticakaan. Ei salli, ei salli. Hahhah-haa! Ymmärtääkö Klemola – ei edes licentia poeticakaan.

Nyt ymmärsi Reino asian ja tekemänsä virhe tuntui hänestä nyt perin hullunkuriselta. Kuitenkin hän kohteliaasti kiitti maisteri Jorolaa opetuksesta. Jorola lähti taas jatkamaan kävelyään. Hän oli hauskalla tuulella, hymyili ja supatteli itsekseen kulkiessaan.

– Heh-heh-heh, ei salli kun ei salli! Ei salli licentia poeticakaan.

Pojatkin lähtivät kotiinpäin. Reino oli kuitenkin hieman nololla tuulella, kun Antti oli kuullut hänen runollisen purkauksensa. Hän häpesi kovasti. Antti taas myhäili itsekseen koko matkan ja se kiusotti Reinoa.

Sitten kävi niin, että kun pojat saapuivat kotiin, vallitsi Söökreenin perheessä suorastaan kyyneltuntuinen, autuas sovinto. Kaikki oli pelkkää rakkautta ja sopusointua taas. Hellalla höyrysi teekannu ja Söökreeni luki ääneen sukkeluuksia Söndags-Nissestä.

Mutta poikien välillä sitävastoin oli jännitystä. Antti yhä vahingoniloisena hymähteli itsekseen. Reino koetti pysyä kylmänä ja olla mitään huomaamatta, mutta hänen sisunsa oli kuohahtamaisillaan kun Antti pari kertaa lausui:

– Jaa, jaa, punaiset ruusut – hänen poskillaan. Olihan se kauniisti sanottu.

Pojat istuivat sitten pöydän ääreen lukemaan läksyjään. Antti luki ääneen ruotsinkirjaansa:

– Koo uut, saate iikelkotten.

– Älä sano uut, kuului silloin Reinon ääni pöydän päästä ja tuolle äänelle oli tahallaan annettu perin opettava sävy.

Antti sävähti tulipunaiseksi.

– Mokomakin rääppänä, tuppaa tässä neuvomaan, ikäänkuin osaisi paremminkin.

Pisti ihan vihaksi, mutta Antti ei ollut kuuntelevinaan, vaan kertasi ylimielisenä:

– Koo uut, saate iikelkotten.

– Älä sano uut, pisti Reino taas väliin ja niin kiukuttavaisen opettavalla äänellä.

– Mitenkäs minun sitten pitäisi sanoa? kysyi Antti terävästi.

– Sano: yyt, yyt!

– Mitä minä rupeisin sanomaan yyt? Mitä se hyödyttäisi.

– Ei ruotsalainen sano uut.

– Vai ei ruotsalainen sano uut. Mitenkäs se ruotsalainen sitten sanoo?

– Ruotsalainen sanoo yyt, vakuutteli Reino levollisesti yhä enemmän ärsyttäen Anttia.

– Oletko sinä kuullut ruotsalaisten sanovat yyt?

– Olen.

– Vai niin – No, jos tahdot tietää, niin on se sitä kyökkiruotsia.

Nyt sävähti Reino punaiseksi.

– Hä! Kyökkiruotsiako?

– Niin, se on nyt sitä kyökkiruotsia, leveili Antti voitonriemuisena.

– Vai kyökkiruotsia. Missäs fiinissä herrasväessä sinä olet ruotsisi oppinut?

– Koulussa ja siellä luetaan uut.

– Eipä lueta, kun yyt.

– Ei lueta Reino parka! sanoi Antti nousten seisomaan ja silitellen Reinon päätä. Katsos sen pitää olla y:n ja u:n puolivälissä.

– Niin se onkin, myönsi Reino. Kuule nyt Antti pikkarainen oikein tarkasti. Ei se ole uut eikä se ole yyt, vaan se on yyt, uyt, yut. Kuuliks nyt?

– Ei sinne päinkään. Kuules nyt poika pahanen, niin saat kerrankin kuulla hienoa ruotsia puhuttavan. Uut, se pitää sanoa. Koo uut, uit, uit!

– Uit. Jassoo vai uit sää, vaik järvetkin ovat jäässä ja lunta maas. Eik sul tul kylmäkään?

Silloin Antin kärsivällisyys loppui. Hän kopautti nasevan potkun Reinon sääreen. Reino hypähti kuin ammuttuna pystyyn ja pian pyörivät pojat täydessä tappelun tuoksinassa permannolla tukka pörrössä ja naamat tulipunaisina unohtaen kokonaan, että Miltiades ja Themistokles eivät suinkaan olisi tuolla tavalla keskustelleet asioista.

Tuolit rasahtelivat, pöytä natisi ja kaksi pippurinkiivasta poikaa pyöri yhdessä mylläkässä nurkasta nurkkaan. Tuosta sekavasta pyöryläisestä kuului vain katkonaisia sanoja:

– Kyl mää – – sun uimaan opetan – – – rupata nyt – – kyökkiruotsiasi – – – koo uut ny – – sano ikelkotti.

Silloin aukeni ovi ja Söökreenska seisoi ovella. Pojat pyrähtelivät häpeissään tuolilleen. Reino nyyhkytti. Hän oli jäänyt alle. Se pieni lohdutus hänellä oli, että oli ehtinyt yhden hyvän pamauksen antaa päin Antin leukoja, mutta hiukan köykäiseltä tuo lohdutus tuntui loppujen lopuksi.

Vihdoin Reino nousi ja luoden anteeksipyytävän katseen Söökreenskaan hän pyysi tämän ratkaisua riidalleen. Söökreenska, joka nyt kerta kaikkiaan oli päivänpaisteisella tuulella, kuunteli kärsivällisesti koko riitakysymyksen nyökäytellen ymmärtävästi päätään ja lausui sitten pojille malliksi – loistolla ja selvyydellä, joka pani poikien päät aivan pyörälle:

– Gå ut, sade igelkotten.

– Miksei se saa olla joko uut taikka yyt? kysäsi Reino miltei epätoivoisena. Minkä tähden sen täytyy olla juuri siinä molempien puolivälissä?

Söökreenska kohotti kulmakarvojaan, supisti sievästi huuliaan ja lausui juhlallisesti, ikäänkuin olisi hän tuntenut näillä raukoilla rajoilla esiintyvänsä koko länsimaisen kulttuurin edustajana:

– För att de' ä fint och de ska vara fint!!! Sitten hän arvokkaasti kääntyi ja meni tuomaan teetä pojille ja samalla hän toi jotakin, joka sovitti siksi illaksi poikienkin riidat – kirjeen kotoa.

Pian istuivat pojat kaulatusten ja mitä parhaassa sovinnossa tankkaamassa nuorempien sisartensa kirjettä lyseolaisveljilleen. Se kuului:

    "Reinolle ja Antille.

    "Terveisiä meiltä nyt teille. Lampaat on tänään tuotu korvesta
    kotiin. Kananpojat ovat tulleet paljon suuremmiksi jo ja ne
    juoksevat isojen kanojen kanssa jo. Viime lauantaina oli häät
    Toppilassa ja me olimme siellä. Ette saa vain kenellekään näyttää
    tätä kirjettä, muuten me itkemme kamalasti. Rusina on tullut
    paljon lihavammaksi. Aina sanoo, että Rusina on lehmä, jos ette
    tiedä. Kukko on tullut hyvin julmaksi kun häneltä on pudonnut
    hännästä niin monta höyhentä. Nyt tämä on loppu jo. Toivoo Elli
    ja Tuulikki."

Kirjeen johdosta nousi suuri riemu ja se luettiin ääneen useita kertoja koko Söökreenin huushollille teepöydän ääressä.

VAPPU JA SOTALEIKKI RUISSALOSSA.

Iloinen, kirkas ja päivänpaisteinen on Vappu jo ammoisista ajoista ollut Turussa. Runoilija laulaa:

    "Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö,
    sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö,
    nyt on toivon ja lemmen aika!"

Varhain Vappu-aamuna kajahtavat Turussa yhä vieläkin korkealta Samppalinnan mäeltä kuorolaulun säveleet ja juhlallisen arvokkaana kuuntelee kevään riemuntäysiä sointuja vanha Turku, joka koskaan ei unohda, että se vuosisatoja on ollut maamme ensimäinen kulttuurikehto ja pääkaupunki.

Mutta laulun tauottua täyttyvät kadut koulupojilla. Vappuretkeilyt alkavat.

Suomalaisen lyseon ohjelma oli silloin jo tullut traditioksi. Jokainen poika otti mukaan pullon simaa. Se on Vapun jalo juoma ja kerran vuodessa joi koulupoika, köyhin ja pienoisinkin pullon simaa.

Toinen perinnäistapa oli lähteä sotaleikkiin Ruissaloon, tuohon historialliseen Juhana herttuan metsästyspuistoon, missä lukemattomat pilviähipovat tammet sammaltuneine, valtavine runkoineen vielä kertovat tarinoita parinkymmenen ihmispolven ponnistuksista.

Ajat ovat muuttuneet ja elämä aikojen mukana. Missä ennen uljaat ritarit ja ylhäiset aatelisneidot ratsastivat vauhkoilla hevosilla, missä nopeat koiraparvet kiitivät jalojen hirvien kintereillä ja kesytetyt haukat kohosivat korkeuteen vainuten metsälintuja, missä jahtitorvet kajahtelivat ja helähti iloinen huuto ja nauru tai missä aikojen vaihtuessa syväsilmäiset runoilijat ja tiedemiehet istuivat kirkasten lähteiden partailla miettien elämän salaisuuksia ja avaruuksien kätkettyjä ihmeitä, siellä nyt metsää samosivat samojen ylhäisten tammien keskellä koulupoikien parvet, jouset ja nuolet käsissään, punaposkisina, silmät intoa hehkuen, huudot kaikuen kevään raikkautta, toiminnan iloa ja sotaleikin jännitystä.

Eikö olekin maailma nuori vielä täällä pohjolassa, eikö olekin uljas meren aava lahti, juhlallinen metsien falangi, tuulen humina puiden latvoissa täynnä lauluja ja satuja. Vaarojen harjat ovat tähystyspaikkoja, laaksojen syvyys täynnä salaperäisyyttä, vaaroja, vainiot leikin ja taistojen temmellyskenttiä ja me – nuoria, vapaitahan me olemme yhä!

Eläköön kevät ja eläköön nuoruus!

Niinpä matkasivat Jokikylän pojat suuressa poikaparvessa Ruissaloon sotaleikkiin. Choraeuksen lähteellä oli varsinainen kokoontumispaikka ja siellä sotaleikki järjestettiin. Tänä Vappuna olikin valtava parvi mukana. Päälliköiksi valittiin Peku ja Jallu Fälden. Molemmat päälliköt saivat sitten vuoron perään valita puolelleen yhden sotamiehen, kunnes koko joukko oli jakaantunut kahtia. Nyt lähti Peku joukkoineen itään, Jallu taas länteen ja kello 12 päivällä päätettiin sotatoimet alottaa.

Antti Kukola, joka varustettuna jaloilla sota-aseilla, katajaisella jousella ja 20 nuolella oli tarjonnut taitonsa ja voimansa Jallun oikean asian puolustamiseksi uhkaavaa Pekua ja hänen joukkiotaan vastaan, samosi nyt armeijan mukana saaren länsirantaa kohti, mihin saavuttua pystytettiin leiri.

Jallu Fälden oli perin ylpeä saamastaan arvosta ja hän oli kulettanut polkupyörällä mukanaan paljon tavaraa. Hän pystytti keskelle leiriä oikean teltan, jonka yläpuolella liehui sini-puna-kelta-mustalippu. Ne olivat hänen värinsä. Jallu – paksu, laiskanpulskea kahdeksasluokkalainen, asettui mukavasti lepäämään telttansa ovelle auringonpaisteeseen ja komensi armeijansa asettumaan ympärilleen.

Hän oli saanut korkean arvonsa etupäässä suuren suunsa ja kehuvan itsetietoisuutensa perusteella. Niinpä hän nytkin oli komeata poikaa ja käytti suuria sanoja, Voitto – se luonnollisesti tuli kuin kaulaan kapsahtaen hänelle, Jallu Fäldenille. Mitä oli vihollinen muka hänen rinnallaan. Ei kerrassaan mitään, tuskin sitäkään. Mitä oli Peku. Mukava mies kyllä ja hyvä urheilija. Ei hän tahtonut millään lailla Pekua moittia eikä haukkua, mutta selvähän on, ettei jokainen mukava mies ja urheilija silti ole sotapäällikkö. Kuulan ja kiekon heitto on tietenkin hyvä ja mukava ja kehittävä asia, mutta todelliselta sotapäälliköltä, häneltä vaaditaan silmää ja taitoa. Sellaiset lahjat taas ovat synnynnäisiä ja hän Jallu on todella syntymässään saanut ne. Ne ovat näet tulleet hänelle perintönä hänen isältään, joka olisi ollut Europan suurimpia sotapäälliköitä ellei hänen, kohtalon kovan kouran panemasta pakosta, olisi täytynyt tyytyä maalaisvallesmannin vaatimattomaan virkaan täällä Turun nurkissa. Mutta hänen sotapäällikön taipumuksensa tulivat loistavalla tavalla ilmi shakkipelissä, joka muka oli jotakuinkin sama asia kuin sodan johtaminen. Siinä taidossa oli hänen isänsä Jallu Fälden maior voittamaton ja isänsä jälkeen tuli hän itse, Jallu Fälden minor. Siinä oli asian salaisuus.

Niin ollen ei Pekusta, joka oli täydellinen nousukas, ja jonka koko suku nähtävästi ei koskaan ollut pelannut niin jaloa peliä kuin shakkipeli, pitänyt olla mitään todellista vastusta.

– Luottakaa minuun järkkymättä! huusi kenraali Jallu minor ja rypisteli uhkaavasti kulmakarvojaan. Minä järjestän joukkoni kyllä, sitten kun taistelu alkaa. Kuulkaa komentoani. Joka pakenee, julistetaan petturiksi. Joka taistelee sankarillisesti, saa palkinnon. Nyt määräämme vain muutamien urotekojen palkan jo edeltäkäsin.

Jallu otti käteensä suuren pullon simaa ja pikarin ja selitteli ällistyneelle armeijalle:

– Se, joka ampuu Pekun, saa kolme pikaria simaa. Se, joka ampuu Kalle Alituvan saa kaksi pikaria ja vihdoin yhden pikarin se, joka ampuu Ahosen Matin.

Sitten ilmoitti Jallu haluavansa levätä ennen rasittavaa taistelua ja toivoi saavansa olla rauhassa ainakin puolisen tuntia. Sillä aikaa sai armeija huvitella, miten parhaiten taisi. Antti Konsa lähettäköön vakoojia ottamaan selvää vihollisesta.

Tämän sanottuaan kääntyi korskea kenraali vatsalleen alkaen lukea mukanaan tuomaansa jännittävää romaania. Armeija hajaantui rannalle ja kallioille nauttimaan kirkkaasta kevätsäästä, mutta Antti Konsa katseli huolestunein ilmein itää kohti ja valitsi joukosta viisi vilkasta aliluokkalaista lähettäen heidät hiipimään vihollisen hallussa olevalle alueelle seuraamaan Pekun armeijan toimintaa ja antoi heille ankaran käskyn ajoissa tuoda tietoja vihollisen mahdollisesta lähestymisestä, ettei jaloa länsiarmeijaa aivan yllätettäisi. Länsiarmeija siten vietti aikansa lekotellen päivänpaisteessa, heitellen rannalla voileipiä, kiipeillen kallioilla ja sotilaallisissa leikeissä suurten tammien alla. Sen ylipäällikkö lojui huoletonna teltassaan. Mutta yksi oli, joka kuljeskeli ympäri synkkänä ja tyytymättömänä kuunnellen luonnon ääniä ja pienintäkin risahdusta idän puoleisista metsistä. Se oli Jallun ensimäinen upseeri, jäykkä ja vakava Antti Konsa.

Noin puolen tunnin kuluttua kääntyivät koko leirin katseet itään päin. Vainion takana olevasta metsästä näet kuului kiivaita huudahduksia ja oksien ritinää. Mitä siellä oli tekeillä? Soturit jo tempasivat jousensa ja asettivat nuolen valmiiksi lentämään. Pian selvisi hälinän syy. Antti Konsan valppaat vakoojat olivat siellä palaamassa ja he laahasivat perässään kovasti vastaan hangoittelevaa, potkivaa vankia, jonka kimpussa oli ainakin kolme jallulaista. Rimpuileva joukko saapui sinne tänne horjuen ja kompastellen hitaasti Jallun leirille. Antti Konsa tarttui vangin kaulukseen ja johti hänet kenraalin puheille.

Kenraali Jallu oli tällä välin nukahtanut ja kesken uniaan herätettynä hän oli pahalla tuulella. Hän kohosi istualleen telttansa ovelle, hieroi silmiään, väänteli huuliaan ja sylkäsi. Sitten hän loi murhaavan katseen vankiin kysyen uhkaavalla äänellä:

– Kuka sinä olet?

– Reino Klemola.

– Mitä varten sinut on tänne tuotu.

– Minut lähetettiin tiedustelemaan ja teidän vakoojanne vangitsivat minut.

– Ahaa! Sinä kuulut siis Pekun armeijaan ja olet käynyt meitä tähystelemässä.

Reino ei vastannut. Kenraali jatkoi:

– Missä Peku nyt on armeijoineen?

Ei vastausta.

– Sanotko paikalla, missä Pekun armeija on, taikka annan ampua sinut kuin koiran. Minä tahdon heti tietää kaikki.

Reino Klemola seisoi ryhti uljaana raivoavan Jallun edessä, mutta puristi hampaansa yhteen eikä puhunut sanaakaan. Väliin hän vilkaisi ympärilleen, oliko mitään pakenemisen mahdollisuuksia, mutta niistä ajatuksista ei niin kauan ollut mitään mahdollisuutta päästä tekoihin, kun ankara Antti Konsa piti tiukasti kiinni hänen takinkauluksestaan ja olihan hän sitäpaitsi aivan vihollisleirin keskellä.

Jallu-kenraalia suututti kauheasti vangin äänettömyys. Hän nousi seisoalleen, puristeli nyrkkiään vangin nenän alla ja vaati tätä tunnustamaan noituen ja vannoen muuten tekevänsä nuuskaa ja turkinpippuria ensin vangista ja sitten koko Pekusta armeijoineen päivineen.

Mutta Reino seisoi pelkäämättömänä, eikä puhunut sanaakaan, niin että Antti Konsa lopulta alkoi puolustaa häntä kehuen häntä uljaaksi soturiksi ja sanoen että niin hän itsekin Reinon asemassa olisi menetellyt. Antti Konsa aikoi asettaa Reinon ankarasti vartioituna istumaan keskellä leiriä olevan suuren tammen juurelle, mutta kenraali määräsi toisin.

– Ei mokoman nulikan vahtimiseen kannata käyttää minun uljaita sankareitani. Mars ylös tammeen poika! Saat istua alimmalla, tuolla paksulla oksalla, kunnes lähdemme liikkeelle. Mutta varo itseäsi! Jos yritätkin tulla alas puusta ennenkuin minä annan luvan, saat selkääsi. Ymmärrätkö?

Reinon ei auttanut muu kuin kiivetä tammen oksalle ja ylös päästyään hän oli aluksi perin tyytyväinen ratkaisuun. Hänellä oli allaan ja ympärillään suurenmoinen näköala. Jallulaisten leiri näytti sangen sotaiselta. Tuolla loikoili parvittain sotilaita kallioiden rinteillä. Sitä Reino vain ihmetteli, ettei missään ollut vartioita. Kylläpä täällä elettiin huolettomina. Ja sitten hän muisti Pekun itsensä hänelle antaman tehtävän tuoda sana Jallun leirin paikasta. Miten hän nyt voisi täyttää hänelle uskotun vaikean ja tärkeän tehtävän. Hän katseli ylöspäin suuren tammen laajalle leviäviä oksia. Aha! Tuolla ne ulottuivat korkean riippakoivun kupeeseen. Ehkäpä siellä olikin pakotie avoinna. Olihan hän Jokikylän poika, metsien mies.

Samassa kuului ääntä alhaalta. Jallu-kenraali kokosi alipäällikkönsä luokseen ja selvitti heille suunnitelmiaan.

– Te olette luulleet, että minä tässä olen vain toimetonna loikoillut ja lueskellut hölynpölyä. Niin, niin, sen minä näen naamastanne. Minä tunnen teidät, mutta te ette vielä tunne minua!

Näin puheli Jallu miehilleen mahtavalla äänellä. Ja kyllä olivat miehet ällistyneet. He ihmettelivät Jallun kaukonäköisyyttä, joka arvasi heidän sisimmät ja salaisimmat ajatuksensakin. Mutta taas kuului kenraalin mahtava ääni.

– Te olette kaikki erehtyneet, sinäkin Antti Konsa, joka näytät noin synkältä. Kuule nyt että minä koko ajan olen ajatellut ja nyt minulla on nerokas sotasuunnitelma valmiina.

Soturit kuuntelivat nyt Jallua ihaillen ja ihmetellen.

– Minun suunnitelmani on – pysyä tässä.

– Katsokaa tuota edessämme olevaa rantakalliota! Onko koko Ruissalossa parempaa varustusta. Sen harjalle kiipeäminen ei käy ilman muuta ja kiivetessään ei vihollinen voi ampua. Pekun taas täytyy tulla tuon aukean niityn yli idästä päin, mistä vanki tuotiin.

Jallu silmäsi puuhun. Siellä istui Reino Klemola nojaten tammen runkoa vastaan ja näytti nukkuvan. Halveksuen käänsi Jallu taas katseensa miehiinsä.

– Tuo kallio on meidän linnoituksemme. Sen laella me olemme voittamattomat ja kahdessa minuutissa me olemme tuolla ylhäällä. Siinä on minun suunnitelmani. Nyt pojat alamme aterioimaan. Hurraa! Simapullot ja voileivät esille. Eläköön Vappu! Ja Jallun armeija alotti tyytyväisin mielin maukkaan Vappuaterian.

Peku oli tällä välin pystyttänyt leirinsä saaren itärannalle. Sielläkin levättiin ja tarkasteltiin luontoa, mutta Peku jakoi joukkonsa eri osastoihin ja määräsi niille johtajat. Läheiselle kukkulalle asetettiin Vartiat ja kenraali itse lähetti tiedustelijat liikkeelle ottamaan selkoa vihollisesta.

Pekun leirissä ei näkynyt telttoja. Soturit istuivat kallion rinteellä katsellen hyrskyävää ulappaa ja söivät voileipiään. Kello 12 armeija hätyytettiin ja retki alotettiin länttä kohti. Eteenpäin kulettaessa Peku arveli saavansa tiedustelijoiltaan selvän vihollisen liikkeistä.

Mitä syvemmälle saareen tultiin, sitä jännittävämmäksi tuli tilanne, sillä jos kerran Jallu myöskin oli lähtenut liikkeelle, oli taistelu odotettavissa saaren keskipaikoilla. Erään pellon laidassa tuli osa vakoilijoita takaisin. He kertoivat nähneensä Jallun leirin noin tunti sitten meren rannalla ja samalla he ilmoittivat, että Reino Klemola, joka uhkarohkeasti oli hiipinyt tähystelemään, oli joutunut vihollisen vakoojien vangiksi ja kuletettu Jallun leiriin. Kun siellä oli koko armeija hälyytetty, olivat he nopeasti ylivoiman tieltä peräytyneet.

Peku nuhteli miehiään siitä, että nämä olivat jättäneet Klemolan yksinään vihollisen haltuun. Hänen mielestään heidän olisi pitänyt vapauttaa Reino nopealla hyökkäyksellä ja sitten yhdessä peräytyä.

Asiaa ei voitu auttaa. Etenemistä jatkettiin. Epäselväksi jäi mihin suuntaan Jallu oli lähtenyt ja missä vihollisvoimat olivat väijymässä. Kun oli puoli tuntia kuljettu, tultiin saaren keskustassa kulkevalle maantielle. Nyt oltiin aivan ymmällä. Vihollisesta ei näkynyt, ei kuulunut mitään. Armeija pysähtyi suurimman jännityksen vallitessa metsän peittoon ja Peku henkivartioineen eteni tielle varovaisesti, kyyryssä kulkien ja pälyillen ympärilleen. Ei mitään näkynyt ei lähellä eikä kaukana. Tämäpäs oli kummallista.

Varmaankin oli vihollisella jokin outo metku mielessään. Ehkäpä se oli väijyksissä jossain sivulla tai selän takana ja hyökkäisi sieltä äkkiarvaamatta. Nyt päätti Peku pysähtyä tähän toistaiseksi. Armeija painautui puiden runkojen taa äänettömänä kuin hiiret loukkoihinsa. Peku lähetti nyt uusia tiedustelijoita molemmille sivuille. Niiden piti palata kuullessaan kaksi vienoa vihellystä.

Tuskin olivat uudet tiedustelijat lähteneet liikkeelle, kun edestäpäin kuului oksien ratinaa. Kaikki katseet tähtäsivät sinne päin ja jouset viritettiin. Kuunneltiin hetki. Nyt kuului selvästi juoksuaskeleita. Kuka siellä tuli?

Reino Klemolahan sieltä porhalti tulipunaisena ja juoksi suoraan Pekun syliin. Molemmat olivat aivan yhtä ällistyneitä kohtaamisestaan. Reino oli vain niin hengästynyt, ettei tahtonut saada sanaa suustaan.

Hetken levättyään hän kertoi mielenkiintoisia asioita.

Puussa istuessaan oli hän kuullut Jallun koko sotasuunnitelman ja sen jälkeen seuranneen murkinan aikana hänet oli unohdettu. Noin kymmenen minuuttia vielä istuttuaan aivan ääneti hän alkoi liikehtiä. Ketterästi, mutta äänettömästi hän nousi seuraavalle oksalle, pysähtyi ja kuunteli. Taas nousu uudelle oksalle, kunnes hän oli lähes puolivälissä tammen runkoa. Sieltä johti suuri tukeva oksa lähellä kohoavaan riippakoivuun. Sitä pitkin kiipeäminen oli Reinolle tuttua urheilua ja pian hän syleili navakasti valkeata koivunrunkoa. Nyt oli tultava alaspäin. Koivu oli aivan kallion juurella. Jos hän pääsisi jotenkuten kalliolle, olisi hän pelastettu, mutta sepäs ei ollutkaan helposti tehtävissä ilman hälyä.

Kauan sai Reino odottaa uudessa kätköpaikassa, ennenkuin tilaisuus tuli. Antti Konsa näet päätti itse lähteä ottamaan selkoa vihollisen toimista, mutta Jallu pani vastaan. Hän ei tahtonut jakaa joukkojaan. Miesten paraikaa riidellessä ja kaikkien huomion ollessa kohdistunut sille taholle, Reino hiljaa käsillään riippuen eteni oksaa pitkin ollen aivan suojattomana maan ja taivaan välillä ja kuka tahansa olisi voinut nähdä hänet, ellei Jallu olisi huutaessaan kiinnittänyt koko armeijan huomiota puoleensa.

Reino otti pienen vauhdin ja irroitti kätensä. Hän pyörähti nurin kovalle kalliolle ja loukkasi lievästi polvensa. Mutta nyt hän oli taas vapaa ja poissa vihollisen ulottuvilta. Hän alkoi juosta kuin henkensä edestä. Matkallaan hän tapasi pari vihollisen vakoilijaakin, mutta kätkeytyi kivien taa. Jallulaiset menivät ohi mitään huomaamatta. Sitten hän jatkoi juoksuaan ja oli nyt tässä.

Ne olivat suuria uutisia Pekulle. Nyt hän tiesi Jallun suunnitelman ja hän päätti nopeasti suorittaa kiertoliikkeen pohjoisesta käsin ja vallata juuri tuon kallion, mitä Jallu piti niin lujana linnana sekä sitten jatkaa hyökkäystään alaspäin Jallun leiriä vastaan.

Itäarmeija lähti taas liikkeelle. Aluksi kuljettiin varovaisesti, etteivät Jallun tai oikeammin Konsan Antin vakoojat saisi vihiä uudesta suunnitelmasta. Kun oli tultu tarpeeksi pohjoiseen, jatkettiin matkaa nopeasti pikamarssissa.

Pian oli kaarros suoritettu ja Reinon ohjaamina tultiin suorastaan Jallun kalliolle. Armeija kiipesi äänettömästi kallion laelle ja pysähtyi siihen. Pian oli koko kallio miehitetty. Edessä kauniissa päivänpaisteisessa laaksossa sinisen merenlahden rannalla näkyi Jallun sotaleiri. Siellä elettiin vielä kaikessa rauhassa. Tiedustelijat olivat kaikki lähetetyt itään päin.

Antti Konsa kulki rauhattomana edestakaisin. Hän ei ymmärtänyt, miksi eivät hänen tiedustelijansa palanneet, miksi he eivät löytäneet vihollista. Taas hän antoi viidelle miehelle ankarat määräykset lähteä nopeasti liikkeelle ja tuoda selvyyttä Pekun joukoista.

Peku ja Reino makasivat vierekkäin kallion laella suuren koivun suojassa. He katselivat hymyillen Jallun mahtavaa telttaa. Sen edustalla makasi Jallu jälleen vatsallaan lukien romaaniaan. Nyt hän käänsi päänsä ja kyseli Konsan Antilta, kuuluuko mitään vihollisesta. Mutta Konsan Antti ei edes enää viitsinyt vastata Jallulle. Hänellä oli jo kenraalista omat käsityksensä. Hän toimi kuitenkin, ohjaili ja lähetti uusia tiedustelijoita.

Silloin Peku ylhäällä kalliolla viritti jousensa ja tähtäsi suoraan Jallun lihavaan takapuoleen. Nuoli suhahti. Kuului kirkaisu. Jallu hyökkäsi pystyyn huutaen ja uhkaillen ja katseli epäluuloisena omia miehiään.

Nyt kohotti Peku kätensä.

– Eteenpäin! hän huusi.

Kalliolle piilottautunut itäarmeija nousi kuin pyry ja kävi yllättävään hyökkäykseensä. Nuolet pimittivät ilman. Jallulaiset hajaantuivat, mikä minnekin puiden ja kivien taa. Toiset vetivät takin korviinsa. He eivät päässeet edes ampumaan.

Nyt oli Jallukin jalkeilla. Hän hyppeli raivoissaan kentällä ja huitoi kuin tuulimylly käsillään.

– Mene sinä tuonne ja sinä pöllö tuonne! Ja sinä Jaska – voi sinä lurjus – älä pakene! – Mene tuonne! Voi te raukat – seisahtukaa – hyökätkää tuonne ja tuonne ja – jokapuolelle! Älkää jättäkö! Voi voi!

Hurraata huutaen hyökkäsi itäarmeija vihollisleiriin. Jallu kiskottiin koivista ulos teltastaan mihin hän pakeni. Hänen värikäs lippunsa reväistiin irti tangosstaan ja simapullot julistettiin sotasaaliiksi – nuo samat simapullot, joista Jallun piti juoda sankariensa kanssa voitonmaljat. Se oli kurja häviö.

Mutta pian saivat itäarmeijalaiset huomata, etta taistelu ei ollutkaan vielä päättynyt. Antti Konsa oli nähdessään Jallun häviön peräytynyt muutaman kymmenen miehen kanssa läheisen metsikön suojaan. Siellä kajahti hänen jahtitorvensa, kun hän kokoili tiedustelijoita eri tahoilta. – Pian osoitti vihainen nuoli vihollisen olevan puolustuskunnossa. Sitä seurasi toinen ja kolmas.

Mutta pian oli Pekukin jalkeilla. Hänen armeijansa asettui nyt uuteen rintamaan itää kohti ja hetken kuluttua se kävi etenemään. Mutta Antti Konsa väistyi taitavasti tieltä, miehitti kukkulan toisensa jälkeen ja peräytyi taas vihollisen hyökätessä.

Silloin Peku lähetti Antin luo lähettejä valkeat liinat käsivarsissaan tarjoten rauhaa ja lausuen kunnioittavansa vihollisensa tarmoa ja taitoa sekä toivovansa vieläpä liittoa ja ystävyyttä molempain joukkojen välillä.

Silloin tuli Antti Konsa pienine uljaine joukkoineen metsän pimennosta niitylle ja molemmat päälliköt löivät jalosti sovinnon kättä tehden aselevon aina seuraavaan Vappuun saakka. Nyt kohtasivat Antti ja Reinokin jälleen toisensa eikä kummallakaan ollut syytä hävetä päivän tapahtumia.

Sitten yhtyivät molemmat armeijat ja alotettiin marssi kohti kaukaista Turkua, jonka kirkkojen tornit kimaltelivat ilta-auringon säteissä. Mieliala oli hilpeä ja kompasanat terävät. Sai siinä Jallu kuulla kunniansa. Turhaan hän koetti selitellä kaikille, jotka kuulla halusivat, miten hän kyllä olisi voittanut, jos hän olisi tietänyt sitä ja sitä. Kun kukaan ei häntä kuunnellut, tempasi hän suuttuneena pyöränsä ja mennä vilisti yksinään kotia kohti.

Mutta kauan puhuttiin suomalaisessa lyseossa Klemolan Reinon urotyöstä ja Pekun uljaasta hyökkäyksestä tuona ikimuistoisena Vapunpäivänä Ruissalon saaren aurinkoisilla rantakallioilla.

URHEILUKILPAILUT.

Toukokuun toista sunnuntaita – koulujen välisiä urheilukilpailuja – odotti Turun koulumaailma yhä kasvavin jännityksin, sillä kukapa tiesi, mitä se toi mukanaan – voiton laakerit vaiko tappion häpeän.

Sitä ei kukaan voinut edeltäkäsin varmasti sanoa. Suomalaisen lyseon suurimpana toivona oli Peku, joka työnsi kuulaa kuin kanuuna ja joka kiekkoa heittäessään näytti kreikkalaiselta pronssiveistokselta, ellei hänellä olisi ollut auttamatonta pystynenää, mitä kukaan kreikkalainen kuvanveistäjä, eivät itse Feidias eikä Praxiteleskaan olleet pystyneet kunnolla kuvailemaan. Se oli tuo arojen tuulenhaistaja, ilman ennustaja, pilviä tunnusteleva, jalo pystynenä.

Mutta siitä huolimatta oli Peku uljas ilmestys. Vartalo oli solakka, hartiakas, lihakset notkeat ja kun ne vavahtelivat, kimalteli kiekko valmiina mahtavaan haukanlentoon. Hän oli urheilija jumalan armosta, eittämätön ykkönen heittojen alalla. Hänen varjossaan ja suojaamanaan kohosi sitten nuori metsä – legio nousevia kykyjä.

Mutta olipa miehensä ruotsalaisellakin lyseolla, Hageman, jota talven taistelujen tuoksinassa oli kunnioitettu pilkkanimellä "pitkäkoipi rotta". Nyt saivat suomalaiset oppia kunnioittamaan hänen koipiaan, sillä hän oli hyppyjen sankari, voimakas ja notkea kuin nuori hirvi. Kelpasi katsella hänen kolmiloikkaansa ja yhtä kaunis ja voitonvarma oli hänen korkeushyppynsä. Hän oli ruotsalaisen lyseon mestari, joka kokosi koulukunnan ympärilleen.

Ja ensi sunnuntaina iskivät molemmat koulut ja Peku ja Hageman yhteen Turun urheilukentällä – tällä kerralla jalossa rauhallisessa kilpailussa, kaikkia ritarillisuuden ja urheilukohteliaisuuden sääntöjä noudattamalla.

Se oli merkkitapaus koulupoikamaailmassa Turussa ja siksi odotettiin jännittynein mielin kilpailupäivää. Kukaan ei kuitenkaan voinut aavistaa, miten paljon tämä päivä tuli merkitsemään kaupungin rauhalle ja koulujen välisiin suhteisiin.

Jo viikkoja ennen oli kilpailupäivää harkittu ja suunniteltu. Ja alettiinpa jo solmia katkenneita yhteyksiä ruotsalaiseen lyseoon. Olihan tarpeen saada selville, millaisia voimia vastustajalla oli, ettei tulisi suuria yllätyksiä. Huhut kiertelivät kertoen hurjista saavutuksista molemmin puolin. Sitä hanakammin taas kilpailijat harjoittelivat molempien koulujen pihoilla ja viimeisellä viikolla saapuivat parhaat kyvyt molemmin puolin urheilukentälle harjoittelemaan. Siellä häärivät koulujen voimistelun opettajatkin ja molemmin puolin solmittiin opettajien johdolla tuttavuuksia.

Valkeni sitten toukokuun toinen sunnuntai – kilpailupäivä. Kello 2 ajoissa iltapäivällä oli Turun komea urheilukenttä mustanaan väkeä. Kaikki koulupojat olivat kentällä innostuttamassa omia miehiään.

"Valoon"-seura saapui Vaito Vansenin johdolla in corpore. Poikien astuessa Urheilukentän mäkeä ylöspäin näytti tie olevan täynnä rottia. Ei yhtään tuttua kissaa näkynyt. "Valoon"-seura alkoi tuntea olonsa hiukan turvattomaksi, sillä he olivat perin arveluttavassa asemassa, jos, tosin vastoin kaikkia odotuksia, syntyisi tappelu. Tappelu taas on sellainen laitos, jonka yhtenä päätunnusmerkkinä on, että se syntyy melkein aina odottamatta ja aavistamatta – kuten sen vanhempi veli sotakin.

Mutta ilmassa vallitsi merkillinen juhlatunnelma. Kukapa olisi voinut häiritä päivää, jolloin kaikilla oli tilaisuus nähdä jotakin niin jännittävää, kuin lyseoiden välinen kilpailu ja Pekun heitot sekä Hagemanin hypyt olivat.

Kentälle tultuaan "Valoon"-seura näki ikimuistoisen näyn. Ensi kerran historiassamme oli Turun urheilukenttä täynnä koulupoikia ja sikin sokin sekä rottia että kissoja. Tosin saattoi havaita ruotsalaisen lyseon päävoimien ryhmittyneen ravintolan oikealle puolelle, suomalaisten taas vasemmalle, mutta mitään selvää rajaa ei ollut ja kaikilla muilla rinteillä kulki molempien koulujen miehiä sekaisin, jopa kumpiakin samoissa ryhmissä ja mikä merkillisintä – sekä rotista että kissoista tuntui perin hauskalta ja juhlalliselta ruveta jutteluihin keskenään. Urheiluilmapiiri taas vaati kaikin puolin ritarillista ja kohteliasta esiintymistä.

Reino Klemola oli heti sulanut. Hänen mielensä unelmoi jo näkyjä yhteisestä ja yksimielisestä Suomen kansasta, joka kohoaisi mahtavimmaksi pohjoismaassa ja eläisi naapurien kunnioittamana, vapaana kansana. Hän kääntyi Pekka Södermanin puoleen sanoen:

– Miksi ei Suomi voi olla yksimielinen.

Pekka katseli häntä ymmärtävin ilmein ja vastasi:

– Me teemme siitä yksimielisen, me "Valon" miehet.

Nyt puhallettiin torvisignaali. Kilpailut alkoivat. Urheilijat astuivat kentälle valkeissa puvuissaan. Heitot ja hypyt suoritettiin ensiksi.

Peku täytti rohkeimmatkin toiveet. Hänen astuessaan hiekkakentälle ja tarttuessaan kuulaan tuli hiljaisuus. Sitten lensi kuula kuin pronssisesta patsaasta lähtien kauniin kaaren. Valtava eläköön huuto kajahti sekin ensi kerran Turun urheilukentällä, mutta heti uljaana, uhkaavana ja voitokkaana urheilumaailmassa.

Sitten tulivat hypyt. Hageman esiintyi. Kentälle astui pitkä, solakka urheilupukuinen nuorukainen. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja niissä päättäväinen ilme. Hyppy hypyltä jäivät kilpailijat pois pelistä. Sitten teki Hageman vielä kerran komean ja kauniin hypyn, joka sai katsojat haltioihinsa. Ja silloin tapahtui jotain erikoista. "Valoon"-seura kajahutti raikuvan eläköön huudon. Se vaikutti hämmästyttävästi. Aluksi katselivat kaikki ällistyneinä toisiinsa, mutta sitten kajahtivat eläköön- ja hurraahuudot valtavina, ennen kuulumattomina kajahdellen kuulaassa kevätilmassa kaikuna Samppalinnan mäeltä, Vartiavuorelta ja Korpolaisten mäeltä. Se oli enne, oliko se kypsyvä todellisuudeksi, vai tulivatko kiistan kylväjät lyömään sen maahan hujan ja hajan.

Kilpailujen loppunumero nosti jännityksen korkeimmilleen. Se oli koulujen välinen köydenveto, jonka suoritti kummaltakin puolen todellinen "suurmiesyhdistys". Köysi, oikea touvi, tuotiin kentälle ja vetäjät asettuivat paikoilleen hakaten kantapäillään syviä vetokuoppia kohdalleen.

Yleisön säälimätön arvostelu punnitsi vetäjien painoa ja kykyjä. Molemmin puolin yllytettiin kiihkeästi. Peku seisoi suomalaisen lyseon rivissä perämiehenä – hännänhuippuna. Häneen kohdistui kehoitusten ryöppy.

– Peku! Peku! Vedä vaikka henki menisi.

– Peku! Suomalaisen lyseon puolesta! Kiri kiri!

Peku katseli ympärilleen synkkänä ja päättäväisin ilmein. Hän näytti ottavan asian vakavasti ja aikoi tehdä kaiken mitä voi.

Kuului komennus; vetäjät tarttuivat köyteen ja pinnistys alkoi. Katselijat odottivat henkeään pidättäen. He olivat mukana koko sydämestään ja sielustaan, vieläpä vääntelivät sekä ruumistaan että naamaansa siihen suuntaan, mihin halusivat köyden luisuvan.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Ruotsalaisten puolelta kuului voimakas huuto:

– Hii-opp!

Samalla nytkäisi koko heidän joukkueensa yht'aikaa joka mies. Kaamea hiljaisuus. Suomalaisten käsivarret notkahtivat, miehet nousivat kuopistaan ja köysi heilahti. Suomalaiset olivat kauhuissaan.

Taas kuului: Hii-opp! Taas notkahti suomalaisten rivi, mutta nyt köysi ei enää luiskahtanut. Se painui jälleen takaisin.

Uusi hurja nykäys ruotsalaisten puolella. Huutoon yhtyivät nyt jo katselijatkin. Siitä tuli valtava kamppailu. Tekniikka siinä taisteli raakaa voimaa vastaan.

Yhä uudelleen kajahtivat nyt raivokkaat huudot, yhä uudet voimakkaat nykäykset horjuttivat suomalaista joukkuetta, mutta taas painuivat miehet paikoilleen, nousivat ja laskivat.

Suomalaiset hengähtivät helpotuksesta. He olivat aluksi hölmistyneet ja tulleet täysin yllätetyiksi, mutta tunnettu tyyneytensä pelasti heidät pälkähästä. He antoivat köyden notkahtaa, mutta sitten heti he painoivat sen takaisin entiseen uomaansa, huolimatta sekä vastustajainsa että katselijain valtavasta henkisestä painostuksesta.

Ja nyt tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta uusi yllätys.

Juuri kun ruotsalaiset olivat nykäisseet, nosti Peku kauhean näköisenä tulipunaisen ja hien peittämän naamansa sekä kirkasi suomalaisille huiman hiiopp-huudon. Nyt nykäsi suomalaisten joukkue. Ensi nykäys oli vielä heikko ja hajanainen. Vasta toisella kerralla käsittivät toverit Pekun tarkoituksen. Uusi kirkaisu täytti heidät huumaavalla riemulla ja he nytkäsivät valtavan otteen. Köysi liikahti käsivarren mitan heidän puolelleen ja vastustajista osa kompasteli.

Nyt yhtyi huutoon koko suomalainen lyseo. Ja Peku nykäsi kaikki murtavalla voimalla kajahuttaen hurjan sotahuudon.

– Mikä suuri mies on tuo Peku! mietti Reino Klemola. Mitä hänestä vielä tuleekaan. Hän on luotu johtajaksi, taistelijaksi.

Hetken vielä jatkui kamppailu. Nyt taisteli voima voimaa, tekniikka tekniikkaa vastaan. Sitten köysi vavahteli ja lipui natisten suomalaisten puolelle.

Taas kajahtivat eläköön huudot voitokkaina, riemuntäyteisinä kukkulalta kukkulalle. Airueet saivat tehdä kaiken voitavansa rauhoittaakseen yleisön, sillä palkintojen jako oli vielä toimitettava.

Vuoron perään astuivat nyt urheilijat lavalle saamaan palkintonsa ja molemmat voimistelun opettajat puristivat heidän käsiään. Viimeksi saapuivat yhdessä illan etevimmät kilpailijat Peku ja Hageman saamaan erikoisen kunniapalkinnon. Kun he palkintotuomarien kehotuksesta puristivat toistensa kättä mitellen miehekkäin katsein toisiaan, vallitsi kentällä valtava tunnelma. Hageman kumarsi solakalla vartalollaan maailmanmiehen tavoin, Peku vielä kankeasti, mutta sitä miehekkäämpi oli hänen kädenpuristuksensa, jossa ei ollut mitään vilppiä.

Kun "Valoon"-seura palasi kaupunkiin, oli se yksimielinen siitä, että tällaisen hetken jälkeen lyseoiden väliset riitaisuudet olivat ainaiseksi poissa päiväjärjestyksestä. Monet kymmenet kilpailijat olivat tulleet tutuiksi keskenään, puristaneet toistensa käsiä ja onnitelleet ritarillisesti toisiaan. Kuka silloin enää hyväksyisi tappelua. Ja niin kävikin. Vieläpä rotta ja kissa-nimityksetkin häipyivät unhotuksiin, sillä tämän jälkeen toistuivat yhteiset koulujenväliset kilpailut joka syksy ja kevät.

KESÄLOMALLE.

Oli kirkas kesäpäivä. Pitkin pölyävää maantietä kiitivät kahdet varsinaissuomalaiset rattaat tulisten liinaharjojen vetäminä. Molemmilla rattailla istui leveäselkäinen isäntä jauholta tuoksuvassa takissaan ja pää syvällä leveäreunaisessa kirkkohatussa. Isännän rinnalla istui suloisissa suvihaaveissaan lomalle matkustava koulupoika, joka oli jotakuinkin jäljennös isästään – vain pienoiskoossa.

Takaistuimella taas nytkytteli ja natisi vahva juurikori, joka kätki toivorikkaan koulupojan sekä aineellisen että henkisen omaisuuden.

Mies ja miehen alku ajelivat siinä mietteissään, eikä montakaan sanaa puhuttu. Kerran vain Klemola kysäsi pojaltaan.

– Pääsiks' luakalt kans'?

– Mikäpäs siin ol' päästes!

– No mill' luakall' sää ny sit tulit?

– Toisel' kuis' sit! Ens' ne ova siäll' ensmäisel' luakal ja sen jälkeen ne tuleva toisell', kertoi Reino, veitikka silmäkulmassaan.

– Aha, jokos alkaa poika pistelemään, tuumasi isäntä, itsekseen murahtaen poikansa sukkeluudelle.

Sitten vaivuttiin taas mietiskelyyn. Klemola laski, kestävätkö talon varat vielä 7-vuoden kuolunkäyntiä kalliissa Turun kaupungissa. Näissä laskelmissaan hän siirtyi Klemolan viljapelloille, asteli ajatuksissaan halki ruis- ja kauravainiot, perunapellot ja heinäniityt – laski ja laski – maitolitrat, ruistynnyrit, kaurahehdot ja perunanelikot, renkien ja piikojen palkat, kunnan ja ruununverot, tuon saman kiertolaskun, jonka hän oli tehnyt jo tuhannet kerrat ennen ja aina erilaisin lopputuloksin.

– Kestikö talo ja jos kesti niin – mitäs sitten? Tuleeko se sitten omillaan aikoihin, miten tulee ja missä elelee.

Niin sitä on huoli loppumaton ihmisellä, jos se rupeaa oikein tulevaisuuttaan pönkittämään. Ei se koskaan näytä olevan oikein varma – rusthollarinkaan tulevaisuus. Aina siinä ilmestyy rakoja ja repeämiä. Elämä on jännittävää, vaihtelevaa, epävarmaa!

– Hjaa, hjaa! huokasi Klemola. Kunhan nyt ensin loppuu tuo 7-vuoden taival, katsotaan sitten, mitä on tehtävä ja mitä voidaan tehdä.

– No, no, Virma – sinä! Alappa laputtaa!

Klemolan vieressä istui poika – papinkisälli, professorin planttu – vaiko tyhjäntoimittaja, kuka tietää. Mutta oli miten oli, paljon olivat pojan mietteet valoisammat ja toivorikkaammat kuin isän.

– He! Kas kun ne hevoset ovat taas lihavat. Peijakkaan nätti harja tuolla liinukalla. Minä ajan kesällä sillä itse ja kirkonkylän läpi painelen, niin että puut humisevat. Ka, jokos tässä ollaan Kankareen ahteessa.

Ei sitä poikaa huolet painaneet ja oliko ihme. Hänellähän oli vierellään tuo vankkaharteinen turpeenpuskija jauhoista pöllähtelevine housuineen. Siinä oli aina tuki siinä miehessä. Sen tuen Reino Klemola kyllä tunsi, nyt kun hän taas palasi kaupungista kotipuolelleen.

Vähän matkan päässä klemolalaisten takana ravasi Kukolan orhi päästäen vähän väliä kimeän hirnahduksen. Niillä rattailla oli mieliala jotakuinkin samanlaatuinen kuin edellisilläkin, mutta hieman koleampi, sillä Kukola pakkasi käymään vähän väliä poikansa kimppuun.

– Kuis käve?

– Ehrot tuli.

– Misä kirjas' sull ehrot tuli?

– Ruattis kuis' sit!

– Kuis' niin laiskast' sit' olet lukenu?

– Mää laiskast vai! ärähti Antti.

Ja nyt valisti Antti-poika isäänsä sillä hämmästyttävällä tiedolla, että hänelle muka oli tapahtunut kaamea vääryys. Moni huonompi oli saanut viisi ja kuusi ruotsissa, mutta hän Antti, joka olisi ansainnut seitsemän, saa neljä. Sitä hän ei pystynyt selittämään – sitä ihmettä. Mutta eniten sittenkin häntä harmitti se, että Reino ei saanut neljää. Se oli puolueellisuuden huippu.

– Ol vai, sanoi Kukola. Kyl' mar' opettajat sen tiätävät.

– Vai tiätävät, eiväppäs ole tiätäneet, kos mää ny juur' sain neljä.

Antti olisi halunnut uudistaa koko koululaitoksen pääasiassa siten, että arvosteluja olisivat antaneet oppilaat itse itselleen. Hehän muka parhaiten tietävät, mitä itse osaavat.

Mutta Kukola oli pahalla tuulella.

– Ei sitä neljän nummerol tairet paljon arvostel! Ol vai! Kakara sää olet ja mill' sää arvostelet, kun et ittekkään mittään tiär.

Se oli kylmää ja puhdasta maalaisjärkeä, oikeaa koeteltua talonpoikaisjärkeä. Antti ällistyi aivan kokonaan, murjotteli vain ja joka kerta kun hänen katseensa sattuivat edellä ajavaan Reinoon, hän sylkäsi harmista.

– Tvhui peijakas, sitä vääryyttä ja sitä kieroutta?

Sitten kuului taas isän vakava, yksitoikkoinen puhelu.

– Ei se ol' mittään muut kun laiskuut ja se kyl parannetaan!

Antti katsahti kauhuissaan isäänsä.

– Mitähän se tuolla tuumasi. Ei suinkaan hänkään vääryydelle mitään mahda.

Samassa kääntyivät rattaat Kukolan pihalle.

Klemolaiset jatkoivat vielä matkaa. Reino oli tällä välin muistellut tovereitaan, ennen kaikkea "Valoon-seuraa" ja Södermanin tyttöjä. Hauska oli hänestä ollut lukukausi ja hän tunsi olevansa lukumies, hän.

Eikä hän surrut sitä, millä luvut maksetaan. Hän riensi eteenpäin arvelematta, mutta myös uupumatta. Hänellä oli mielikuvitusta ja hän kävi rohkeasti asioihin käsiksi.

Kouluun hän menee, sillä jo toveripiirikin oli hänelle nyt liian kallis asia unohdettavaksi. Hän oli jo lujin sitein kiinnitetty uusiin oloihin, oli varmasti astunut uralleen.

Mutta silti ei hän aikonut unohtaa Jokikyläänsä ja kukapa tätä kylää voisi koskaan unohtaa, kun täällä kerran on syntynyt ja kasvanut. Tuollahan vilisi taas jokikin kuin mikäkin vilinä. Siellä sen laineet liplattelivat ja kimaltelivat, niin että silmiä häikäsi. Ja talot kohosivat siellä Jokirannalla, korkealla törmällä puutarhoineen, navettoineen, talleineen, sarkoineen ja vainioineen, peltoineen ja vasikkahakoineen. Tuolla, tuolla juoksi kylätie – tuo tuttu kylätie vikkelänä kuin kärppä – ka – – ka – puikkelehti aittojen lomitse, kaarteli mäet ja metsäsaarekkeet ja tuolla aukealla se vasta oikein mennä vilisti.

Hopsis! Nyt ajettiin Klemolan portista kotipihalle. Portailla oli äiti vastassa hymyillen seisomassa.

Reino hypähti rattailta maahan, katseli äänettömänä äitiään, tunsi sitten poskiensa kuumottavan ja hänen mieleensä välähti ajatus:

– Ka, sehän onkin vasta nätti ihminen, tuo meidän mamma!

KESÄINEN KOTISEUTU.

Olen saapunut jälleen kesäksi kotiin. Kesä on juuri tullut. Koko maailma näyttää olevan täynnä värejä, vihreä ylivoimaisena sekä kukkien tuoksua ja lintujen laulua.

Sanalla sanoen, kesä on juuri tullut ja Varsinais-Suomi tuhlailee loistoaan ja rikkauksiaan kaikille anojille, ikäänkuin se omistaisi niitä aivan loppumattomat aarteet ja sitten se ojentaa riemun kaunistamat kasvonsa Jumalan puoleen kiittäen taivaan ja maan valtiasta kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tämä puolestaan niin runsain käsin on jakanut suloiselle tyttärelleen.

Oletko ystäväni nähnyt Varsinais-Suomea, silloin kun kesä on tullut. Sinertävien lahtien poukamissa, lännen ja etelän rannoilla päilyvät valkeat herraskartanot auringon häikäisevässä helteessä ja maalaistalot jokien varsilla kohottavat kattojaan puutarhojen keskellä kuin uhkuen upeuttaan, kuin levitellen rehevyyttään kukkapeitteissään. Omenapuut, päärynäpuut, luumupuut valkeina ja punavalkeina kukista suutelevat suloista hellettä hetki hetkeltä, päivät pääksytyksin. Kun suvituuli meren aavalta tullen raikkaana ja uhkuen elämänriemua sukeltautuu tuohon kukkarunsauteen ja kun se sitten täynnä ihaninta tuoksua ja metsän hunajan salaperäistä huumaavaa hajua, lehahtaa sinun kasvoillesi ja sinä tunnet sen lämpimänä kuin äidinkäden kosketuksen, joka pumpulilla pyyhkii hikihelmet otsaltasi tai kuin rakastavan neidon valkoisten sormien arkana hyväilynä – silloin sinä ystäväni tiedät saapuneesi Varsinais-Suomeen sinä aikana, jolloin suvi juuri on tullut.

Ja kun sinä kuulet maan laulun kohoavan silmänkantamattomien vainioiden ruskeasta mullasta, jota miehekkäät kyntäjät kääntävät kimaltelevilla auroillaan – kohoavan kohti taivaan sinilakea, joka valaa säihkettään yli laaksojen ja vuorten, välkkyvien vesien, kukkivien niittyjen ja kuiskivan auringolle hedelmöitymisen kaihoja, kuinka ruiskukat jo väräjävät impeyden salattua satua ja sinikellot jo soittelevat häitä yli maan ja meren – silloin ystäväni olet saapunut Varsinais-Suomeen sinä ihmeellisenä aikana, jolloin suvi juuri on tullut.

Ja kun kirkonkellot kumahtelevat jokilaaksolta laaksolle ja ristit välkkyvät vaahterain alla kertoen iäisiä tarujaan nuoruudesta ja vanhuudesta, vihasta ja lemmestä, ikävästä ja ilosta, isiemme taistoista ja äitiemme rakkaudesta, – noiden vainajien, jotka kerran raatoivat tällä merien saartamalla niemellä uupumatta ja ilomielin ja joilla oli rohkeat unelmat ja ylevät sydämet, koska he tahtoivat jättää lapsilleen ja lastenlapsilleen asuttavaksi kauniin ja viljavan maan – kun sinä tunnet heidän huolehtivan rakkautensa vielä väikkyvän kotipoluilla, joita ketoneilikat reunustavat, aitanseinillä, joilla sammal sädehtii, koivikoissa, joissa vaaleat neidot karkeloivat, rannalla, missä aalto itkee ja mullassa, missä iltaisin kyynel kimeltää – silloin ystäväni olet tullut Varsinais-Suomeen.

Se maa, ystäväni, on minun kotiseutuni!