[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO5Ai4Yo9KpH4OnLvX-7HsWJfXiS9484CpTyYFOQVCLw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2549,"Jokikylän pojat Turun koulussa","Mustasalo, Aarne (oik. Nurmio, Heikki)",1887,1947,"2549-mustasalo-aarne-jokikylan-pojat-turun-koulussa","2549__Mustasalo_Aarne__Jokikylän_pojat_Turun_koulussa",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1926,42284,273876,true,[],[],[],"Reino ja Antti jättävät kotikylänsä ja suuntaavat Turkuun opintielle. Kertomus seuraa maaseudun poikien sopeutumista kaupunkielämään, koulunkäyntiä sekä poikamaisia seikkailuja ja kommelluksia 1920-luvun Turun kaduilla ja puistoissa.","Aarne Mustasalon 'Jokikylän pojat Turun koulussa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2549. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","JOKIKYLÄN POJAT TURUN KOULUSSA\n\nKirj.\n\nAarne Mustasalo [Heikki Nurmio]\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK.J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\nEksyksissä.\nKun Klemolan Reino ja Kukolan Antti tekivät tuiman päätöksen\n   ruveta puhumaan ruotsia.\nKissat ja rotat.\nKun Vaito Vansenista piti tulla suurpuhuja.\nSiikajoen taistelu.\nHiihtoretki.\nLeskikeisarinnan syntymäpäivänä.\nParaati.\nKotiin joululomalle.\n\nII.\n\nPlevnan valloitus.\nSuuri sovintojuhla.\n\"Valoon\"-seuran syntysanat.\nKauppa-Eveliinan vierailu.\n\"Valoon\"-seuran ensi kokous.\nMaanpakolaisia saattamassa.\nLogiikka hoi!\nVappu ja sotaleikki Ruissalossa.\nUrheilukilpailut.\nKesälomalle.\nKesäinen kotiseutu.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nEKSYKSISSÄ.\n\n\nEräänä hämärtyvänä syyskuun iltana asteli kaksi vakavanaamaista\nmaaseudun poikaa vanhassa Turussa Linnankatua pitkin kirkkosiltaa kohti.\n\nTulet sytytettiin jo useiden kauppojen ikkunoissa. Monen moninaiset\nhelyt ja rihkamat siellä kimaltelivat kirkkaassa sähkövalossa, niin\nettä ihan päätä alkoi huimata tuota komeutta katsellessa. Kaikkialta\nsuurista kivitaloista ja liikehuoneustojen ikkunoista tulvi valoa ja\nlämpöä, mutta kadulla sitävastoin kävi kylmä syksyinen viima. Mereltä\ntullen se suhahteli myrskyä ennustaen ja kiiruhti pilvien taajaa,\nlevollista lentoa itää kohti.\n\nKertomuksemme sankarit, jotka paraikaa saapuivat siihen kohtaan, missä\nLinnankatu ja Rantakatu yhtyvät, ja seisahtuivat siihen hetkiseksi\naprikoimaan, olivat, kuten jo sanottu maaseudun poikia, jotka sattuma,\nsanokaamme onnellinen sattuma oli johtanut opin teille. Heidän kotinsa\nolivat reheviä maalaistaloja Varsinais-Suomen sydämessä, leveiden\nviljavainioiden liepeillä, siellä missä syväuomaiset virrat tyyninä\nvaluvat rantaseudun halki kohti meren hyrskyäviä ulapoita.\n\nJokikylän pojat Reino Klemola ja Antti Kukola astelivat hattu syvälle\npäähän painettuna ja pitkissä housuissaan, mitkä auttamattomasti\nilmaisivat heidän maalaisuutensa, Aura-joen korkeata rantaa pitkin\nKirkkosillalle ja jatkoivat tyynesti matkaansa joen yli Tuomiokirkon\nrehevään puistoon, missä suunnattomien saarnien ja vaahterain lehdet jo\nolivat osaksi syksyn kellastamia.\n\nReino vetäisi kauluksensa pystyyn ja pisti kädet syvälle takin\ntaskuihin, aivan kuin varustautuen astelemaan vielä pitkät taipaleet.\n\nPojat olivat näet jo kolmannen kerran tänä iltana tulleet\nKirkkosillalle. Kun he ensi kerran saapuivat sinne, olivat he täynnä\nintoa ja katselivat hartaina leveätä jokea kauniine rantoineen.\nSaapuessaan toisen kerran samaan paikkaan päinvastaiselta suunnalta\nhe tarkastelivat noita samoja näköaloja jo välinpitämättömämmin.\nJa nyt he tulivat Kirkkosillalle kolmannen kerran -- kerrassaan\nhämmästyttävä ja ällistyttävä ilmiö Turun vanhassa tapulikaupungissa.\nPojat näet saapuivat sillalle nyt aivan vasten tahtoaan. He olisivat\nmenneet melkein minne muualle tahansa, mutta he tulivat kun tulivatkin\nikäänkuin pakosta Kirkkosillalle. He olivat auttamattomasti eksyneet\nTurun sokkeloiseen katuverkkoon ja miten ikinä he kiertelivät ja\nkaartelivatkin, taas he tulivat jokirantaan ja saivat ruveta hakemaan\nylimenopaikkaa. Siinä ei auttanut kerrassaan mikään.\n\nAsia ei vielä olisi ollut niin hirveän huonolla tolalla, elleivät\ntoverukset olisi kumpikin itsetietoisina vakuutelleet toisilleen, että\nhe kyllä osaavat Turussa jo mennä mihin sopukkaan tahansa, osaavatpa\ntulla sieltä uloskin ja kaikkein helpoin asia maailmassa oli muka mennä\nKäsityöläiskadun n:oon 23, missä pojat asuivat vahtimestari Söökreenin\nkadunpuoleisessa kulmakamarissa.\n\nTämän olivat pojat jo kaksi tuntia sitten vakuutelleet toisilleen ja\ntärkeintä asiassa oli, että he silloin, se on kello 1/2 5 ip. itse\ntodella uskoivat vakuutuksiinsa. Kun he sitten siinä kello 1/2 6\najoissa saapuivat toisen kerran Kirkkosillalle katseltuaan Brahen ja\nPorthanin patsaat, jotka kerta kerralta vain yhä enemmän kiinnittivät\nheidän mieltänsä, oli kumpikin päässyt niin paljon selville\nasiantuntemuksestaan, etteivät he omaan itseensä enää luottaneet\nlaisinkaan.\n\nMutta he luottivat kumpikin vielä toinen toiseensa ja arvelivat, että\nkuljetaan tässä nyt vielä, minne kuljetaan. Mikäpä hätä tässä on\nkävellessä. On sitä kävelty ennenkin ja paljon pitempiäkin matkoja, jos\noikein kulkemisesta puhutaan.\n\nAntti arveli, että kai mar' tuon Reinon täytyy osata kotiin, koska se\nkävelee noin perin itsetyytyväisenä, ilman rauhattomuuden värettäkään\nsileällä pojannaamallaan. Mutta, jos se poika saa tietää, että minä\nen ole selvillä kotitiestä, ei se hinnalla eikä millään jaksa pitää\nsuutaan kiinni siellä kotipuolessa. Ainakin se kertoo asian lukkarin\nVaidolle ja jos Vaito kerran tietää jonkin asian, on se seuraavana\npäivänä koko Jokikylän tiedossa ja sopivassa tilaisuudessa pojat kyllä\nmuistavat virnistellä asian johdosta.\n\nReino ajatteli Antista aivan samalla tavalla. Jos kävisi ilmi,\nettei hän osannut Turussa Kirkkosillalta kotiinsa, niin ymmärtäähän\nsen, ellei nyt ole aivan pöhkö päästään ja järki vialla, että Antti\npälpättää sen heti joululomalle päästyään ainakin Sairisten Jaskalle.\nJaskan luonnon taas tuntee jokainen koiran rakkikin Jokikylässä. Ihan\nkieli pitkällään se poika juoksisi kertomaan tuota muka kummaakin asiaa\nEpalle. Epa kertoisi sen Anssulle ja pian kait siitä laitettaisiin\nerityinen pykälä tien risteyksessä olevaan ilmotustauluun.\n\nEi pojat, pikkuruikkuiset kaimakullat! Ei puhuta mitään. Kävellään,\nkävellään ja katsotaan, eikö tuolle Antille jo pian ala tulla hätä\nkotiinpäin ja siinä samassahan, päätteli Reino, minäkin tulen Antin\nrinnalla Käsityöläiskadulle asti.\n\nKolmannen kerran Kirkkosillalle saavuttuaan pojat tulivat apealle\nmielelle. Synkänpuoleinen epäily hiipi heidän mieleensä.\n\n-- Ei se taida tuo Antti-pahanen olla tiestä sen paremmin selvillä kuin\nminäkään, ajatteli Reino.\n\nAntti, kumma kyllä, hautoi lähimmäisestään yhtä huonoja ajatuksia.\n\n-- Ei näy tuo Reinon-räpäkkäkään nyt pääsevän puusta petäjään, vaikka\nse muuten kyllä aina on konstejaan keksimässä ensimäisenä miehenä.\n\nPojat olivat vihaisia toisilleen. Heidän tietysti olisi pitänyt\nkummankin olla vihainen itselleen, mutta Reino ja Antti olivat sikäli\nkohteliaita nuorukaisia, etteivät he tahtoneet lausua itsestään mitään\nhuonoja arvosteluja, vaan aina jalomielisesti antoivat anteeksi omat\ntyhmyytensä.\n\nÄänettöminä marssivat miehet kolmannen kerran Kirkkosillan yli. He\nkatselivat korkeuteen, missä Tuomiokirkon torni ikäänkuin häipyi\ntummaan, tähdillä pilkoitettuun taivaan kupuun. Oli siinä katselemista\nkolmenkin kerran varalta. Yhä suuripiirteisemmältä ja juhlallisemmalta\nvain näytti tuo ikivanha temppeli, mitä useammin sen näki ja mitä\nkauemmin sitä katseli. Ilman sitä ei Turku olisikaan ollut tuo vanha,\nrunollinen Auran kaupunki, millaisena sen jokainen koulupoika muistaa\nelämän ikänsä. Pojat tulivat jälleen Brahen patsaalle ja pysähtyivät\nsiihen.\n\n-- Siinä sitten on se Ber-Prahe! koetti Antti alottaa puheen. Kuten\nsuomalainen ainakin hän yrittäessään lausua samassa sanayhtymässä p- ja\nb-kirjaimet pani ne väärään järjestykseen auttamattomasti.\n\n-- Siinähän se on ollut koko iltapäivän, vastasi Reino nyrpeästi.\n\nAntti katseli vinosti toveriinsa ikäänkuin tunnustellakseen, puhuiko se\nmies ilkeyttään vai tyhmyyttään.\n\n-- Et sinä taida tietää edes, mikä Ber-Prahe on ollutkaan.\n\n-- Yksinkös sinä luulet tuntevasi nämä Turun puolen paikat?\n\n-- Tämä se vasta on suuri herra ollutkin, jatkoi Antti.\n\n-- Ja tehnyt paljon.\n\n-- Ilmankos ne ovat sille muistopatsaan rakentaneet.\n\n-- Niin, eipähän niitä tuommoisia patsaitakaan kuuluta ihan lystin\npäiten rakennettavan.\n\n-- Juu. Se oli sitten kerrassaan hieno mies tuo Prahe! leveili Antti\ntiedoillaan. Söökreenska oli näet Antille eräänä iltana kertonut\njotakin Brahesta ja Porthanista, mutta Antilla oli silloin ollut kova\nkoti-ikävä, niin että oppi oli mennyt yhdestä korvasta sisään ja tullut\ntoisesta ulos. Mutta kun se asia nyt kerran, vaikkapa vain hetken\nverran oli ollut hänen päässään, ei Antti nähnyt olevan mitään syytä\nesiintyä tietämättömänä ja vaatimattomana.\n\n-- Hieno mies, hieno mies, puheli hän.\n\n-- Ja viisas mies! vastata paukautti Reino varmalla äänellä.\n\nAntti hiukan hämmästyi. Olisikohan se Söökreenska jo kerinnyt kielimään\nniistä asioista tuolle Reinollekin, hän mietti ja päätti jatkaa\nkeskustelua.\n\n-- Kyllä sillä pojalla oli lujat meiningit ennen vanhaan.\n\n-- Eiks' se ollu kova tappelemaan kans? kysyi Reino, jonka mielikuvitus\nalkoi jo liidellä rohkeammin.\n\n-- Oli, kuinkas sitten se kova tappelemaan, tuumasi Antti. Asia oli\nhänen mielestään aivan selvä, sillä eivät suinkaan nämä turkulaiset\nniin hulluja mahtaneet olla, että laittavat patsaita ämmämäisille\nmiehille.\n\n-- On sillä pojalla vain sapelikin tallella.\n\n-- Ja komiasti se seisoo, niinkuin virstantolppa maantien varrella.\n\n-- Mutta ajatteleppas, että se seisoisi keskellä maantietä siellä\nJokikylän sillan korvassa ja olisi elävä, niin väistää saisivat niin\nLumperit kuin Viilmannitkin.\n\n-- Väistää kai ne saisivat, eikä niillä taitaisi olla paljon\npälpättämistä.\n\n-- Mutta lukkari ei sentään antaisi perään, on se Vanseeni niin mahtava\nmies.\n\n-- Riita siinä taitaisi tulla.\n\n-- No ihan selvä riita siinä tulisi.\n\n-- Eikä kumpikaan antaisi perään.\n\n-- Kyllähän lukkari aina tiensä pitäisi.\n\n-- Ja Ber-Prahe pitäisi myöskin.\n\n-- Mutta lukkari käskisi sen painimaan kanssaan, arveli Antti.\n\nKun Antti näytti ryhtyvän lukkaria puolustamaan, päätti Reino asettua\nBrahe-herran puolelle ja vastasi:\n\n-- Luuletko sinä että Ber-Prahe viitsisi ruveta painimaan. Sapelilla se\npoika vetelisi.\n\nAntti ällistyi ja vaikeni hetkeksi, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät\ntulista kiirettä pitkin jokirantaa ja hakivat aseita lukkari Vansenin\nkäteen Brahe-herran sapelin vastimiksi.\n\n-- Juu, juu -- -- vetelisi sapelilla -- -- -- kyllä mar -- -- veteleisi\nsapelilla, Antti puheli itsekseen, mutta sitten hän muisti, että\nKukolan ladon alla oli heinänseipäitä ja siitäkös Antti riemastui.\n\n-- Kyllä mar, miksei vetelisi sapelilla, hän jatkoi puhettaan,\nmutta luuletkos, että lukkari jäisi siihen paikkaan vain silmiään\npyörittelemään. Siellähän on heinäseipäitä, siellä meidän ladon alla\nja minä panen vaikka pääni pantiksi, että lukkari kiskaisisi sieltä\nensimäisen seipään ja pistäisi sen terävällä kärjellä. Se on ihan varma\nasia.\n\n-- Mutta milläs hän ehtisi seipäitä hakemaan, kun Ber-Prahe-poika\nhuitelisi miekallaan ympäri korvia. Ja kun lukkari sitten kumartuisi\nsinne ladon alle, niin saisi hän sapelista sellaisen kumauksen\ntakapuoleensa, ettei enää nousisi.\n\nAnttia harmitti kamalasti tällainen asiain kehitys, mutta Reinon\nväitteet tuntuivat sangen luonnollisilta, sillä olihan Brahella sapeli\nkourassaan jo heti tappelun alussa, kun taas lukkari tuli rantatörmältä\nihan paljain käsin. Kukolan ladolle taas oli matkaa viitisenkymmentä\nmetriä.\n\nVielä ei Antti kuitenkaan antanut perään, vaan päätti jatkaa väittelyä.\n\n-- No en minä nyt ihan varmasti mene väittämään, mutta niin minä vain\nluulen, että lukkari Jokikylässä tien pitäisi.\n\nSilloin Reino iski suoraan naulan päähän.\n\n-- Onkos sinun mielestäsi lukkarille rakennettu muistopatsasta. Minun\ntietääkseni ei siitä ole ollut koskaan puhettakaan, mutta Ber-Prahella\non tuossa patsas ja komea patsas onkin. Sano sinä lukkarista, mitä\ntahdot, mutta Ber-Prahe on sittenkin parempi mies, kun sillä kerran on\npatsas.\n\nSe naula veti. Antti hölmistyi aivan täydelleen. Hän koetti kylläkin\nhöpistä vielä jotain siitä, että eläville ihmisille ei patsaita\nrakennetakaan, mutta Reino asteli jo Uudenmaankatua kohti alkaakseen\njälleen harhailuretken, jonka päämääränä oli etsiä Käsityöläiskadun\nnumeroa 23 ja Söökreenin rauhallista kulmakamaria.\n\nUudenmaankadun mäki kohosi korkealle peittäen näköalan. Sen kiipeäminen\ntuntui sangen toivottomalta. Olihan kyllä mäki Käsityöläiskadullakin,\nmutta ei se ollut tuon näköinenkään mäki. Epäröiden kulki Reino\neteenpäin ja viivytellen perässä.\n\nReino pysähtyi. Hän oli nyt aivan epätoivon partaalla ja päätti antaa\nasialle pikaisen ratkaisun. Ainakin täytyi saada ilmi, oliko Antti\nparemmin selvillä ilmansuunnista ja katujen kiemuroista kuin hän.\n\n-- Jokohan lähdettäisiin kotiin? hän kysäsi.\n\nAnttikos riemastui. Hän katseli Reinoa kuin pelastavaa enkeliä.\n\n-- Mennään, mennään. Täällähän alkaa jo tulla kylmäkin.\n\n-- No, mitäs sitten muuta kuin lähdetään.\n\n-- Lähdetään vain.\n\nPojat kääntyivät ympäri, nenät sillalle päin.\n\n-- Eikö mennä jo, heti paikalla! ehdotti Reino.\n\n-- No jo minä olen valmis lähtemään.\n\nReino alkoi nyt olla aivan varma siitä, että Antilla ei ollut\naavistustakaan kotitiestä.\n\n-- Mitä sinä siinä oikein tirkistelet oikealle ja vasemmalle? hän\nkysäsi.\n\n-- Katselen tässä vain, mistä lyhin tie menisi Käsityöläiskadulle.\n\n-- Lyhin tie, toisti Reino. Ei sillä nyt niin väliä ole vaikka\ntehtäisiinkin pieni kierros, jos sinua haluttaa vielä kuljeskella.\n\n-- Näytäppäs sinä suorin tie, ehdotti Antti.\n\n-- Näytä sinä edes väärä tie, vastasi Reino.\n\nPojat riemuitsivat molemmat. Nyt oli totuus paljastunut. Kumpikaan\nei osannut kotiin. Nyt ei enää ollut mitään pelättävissä, vaikka\ntunnustikin olevansa eksyksissä. Yhteisvoimin taas oli helpompi löytää\nkotiin. Olivathan he Jokikylän metsissä eksyneet kymmenet kerrat, mutta\naina oli yhteisvoimin keksitty keino päästä pälkähästä. Miksei nytkin.\nSillä mitäpä oli Turku verrattuna heidän kotipitäjäänsä. Jokikylän\ntaloissa oli puhdasta viljavainiota lähes yhtäpaljon kuin koko Turun\npinta-ala.\n\nSilloin Reino äkkäsi sivullaan hirvittävän korkeat portaat.\nPienen kujan päästä ne alkoivat nousta ja kohosivatkin ihan päätä\npyörryttävään korkeuteen.\n\n-- Hei! hän huudahti. Noustaan tuonne mäelle. Se on korkeammalla\nkuin talojen katot ja puiden latvat. Sieltähän näkyy koko kaupunki\nympäristöineen päivineen.\n\nReinon mielestä ei mikään voinut olla yksinkertaisempaa kuin kiivetä\nvuorelle ja sieltä etsiä Käsityöläiskadun n:o 23, kurkistaa virnistää\nsuoraan sisälle Söökreenin kulmakamarin ikkunasta. Vuorille ja\npuunlatvoihin he olivat ennenkin kiipeilleet metsissä kulkiessaan. Kuin\noravat he olivat oksilla kiikkuneet ja sieltä korkeuksista määränneet\nkulkusuuntansa.\n\nPojat kipusivat juoksujalkaa nelisenkymmentä askelta, hengästyivät\nsitten ja hiljensivät vauhtiaan. Mitä korkeammalle he tulivat, sitä\nlaajemmiksi kävivät näköalat. Turun kaupungin talot ja kadut astuivat\nkuin loihdittuina esille nähtäviksi, sitten kokonaiset korttelikunnat,\npuistot, torit ja kirkot. Jo näkyi pitkin pituuttaan loivassa kaaressa\nvirtaava Aura-joki. Mutta kaikkein mahtavin oli syysillan hämärässä\ntummaa taivaslakea vasten kohoava Tuomiokirkon torni. Se yksinään\noli todella suuri, vertaamaton ja voittamaton. Kaikki mahtavimmat\nrakennuksetkin vetäytyivät sen ympärille, sen valtavaan varjoon kuin\nsuojaa anoen.\n\nPojat nousivat yhä korkeammalle. Mäen huipulla kohosi mahtava,\npyöreällä tornilla varustettu rakennus ja sen ympärille istutetuissa\npuistikoissa kulki siroja polkuja ristiin rastiin. Vuori oli kaunis.\n\nNyt oli Turun kaupunki kuin levälleen asetettuna alhaalla poikien\njalkain juuressa. Ihmetellen katselivat siinä saloseudun pojat\nedessään leviävää komeutta, rakennusrivejä ja syttyviä valoja. Kaukana\nvasemmalla kimelsi meren lahti ja sen rannalla maiseman toisena komeana\nkeskusmerkkinä Turun valkea linna.\n\nNäky lumosi pojat. He seisoivat siinä kauan aivan sanattomina katsellen\neteensä avautuvaa maisemaa ja kuunnellen kaukaista jyrinää, minkä\nsadat yhtaikaa liikkeessä olevat rattaat ja tehtaitten pyörivät koneet\nsynnyttivät. Kaupungin reunoilla kohosi siellä täällä korkeita hoikkia\ntehtaanpiippuja taivasrantaa vastaan ja useat niistä tupruttivat vielä\nillalla ilmoille mustan savupatsaan, joka mennessään tuulen mukana\nitään päin vähitellen laajeni ja hajaantui pilviin.\n\n-- Onpa se komea kylä tuo Turku! puhkesi vihdoin Reino ihaillen\npuhumaan.\n\nAntti myönsi, mutta väitti olevan vieläkin suurempia kaupunkeja\nSuomessakin.\n\n-- Ne ovat jo liian suuria. Minusta tässä Turussa on noin kohtalainen\nsuuruus. Se on sellainen, millaisen kaupungin pitääkin olla.\n\n-- Eikä niistä liian suurista kaupungeista ole mihinkään, vastasi Antti\nja huokasi ajatellessaan, että kun he jo Turussakin eksyvät, niin miten\nhullusti suuremmissa kaupungeissa mahtaisi käydäkään.\n\nMereltä puhaltava viima viilensi vihdoin poikien ihailua ja muistutti\nkylmästä todellisuudesta. Heidän mieleensä vilahti taas Söökreenin\nvaloisa kulmakamari, ja sen nurkassa oleva valkea kaakeliuuni, jonka\nperässä iltasin räiskähteli iloinen tuli.\n\n-- Katsotaanpa sitten, missä se Käsityöläiskatu mennä vilkuttaa,\nehdotti jo Reino.\n\nAntti enemmän asiallisena miehenä oli jo jonkun aikaa koettanut etsiä\nsitä katujen sekamelskasta löytämättä kuitenkaan edes pikkuriikkistä\ntuntomerkkiäkään.\n\n-- Tuossa nyt on ensin joki, hän alotti laskelmansa. Lähdetäänpä siitä.\n\nPojat tirkistelivät kattorivejä jokirannasta lähtien, mutta mitään\nmikä olisi muistuttanut Käsityöläiskatua tai Söökreenin rakennusta,\nei löytynyt hakemallakaan. Toiset katot kylläkin olivat mustempia\nkuin toiset, jotkut olivat vinojakin, siellä oli sekaisin suuria ja\npieniä, korkeita ja matalia kattoja ja niiden lomista pisteli ilmeille\npuiden latvoja kautta koko kaupungin. Joka pihassa näytti olevan oma\npuistikkonsa. Ja keskellä kimalteli monen moninaisissa värivivahteissa\nAura-joki kuvastaen rantojensa tummia kivitaloja ja niiden valaistuja\nikkunoita.\n\n-- Metsä näyttää olevan aivan toista, huokasi Reino. Siellä kun kiipeää\npuun latvaan, niin ainakin kirkon tornin näkee jokapaikasta ja kun\nkerran on keksinyt kirkon, silloin osaa kylään ja kotiin jo monta tietä.\n\n-- Onhan tuossakin kirkko.\n\n-- Mutta sen mukaan minä en löydä muuta paikkaa kuin tuon Aningaisten\nmäen, mistä me tulimme kaupunkiin.\n\nPojat käänsivät avuttomat katseensa pohjoista kohti. Siellä kaupungin\nkohdalla säihkyvän valomeren takana kaareutui tumma taivas; syyspimeä\npeitti siellä maat ja mantereet. Mutta juuri tuolla kaukana tumman,\nsynkän taivaan alla oli heidän kotikylänsä -- Jokikylä. Siellä oli\nkotiseutu saavuttamattomissa, ja tuulen huminassa pojat luulivat\nkuulevansa sieltä salomaiden salaisia kutsuja:\n\n-- Tulkaa takaisin te maaseudun pojat. Täällä ovat teidän kotikylänne\nharmaat talot, teidän metsänne, vaarojenne rinteet. Tulkaa tänne\nte Jokikylän pojat, salomaiden kasvatit. Täällä kaukana pohjan\ntähtitaivaan alla on teidän kotimaanne. Siellä kaupungin loisto\nhäikäisee teidät. Vieraita, ikivieraita te olette siellä, kuin\njuurettomat puut kylmässä maaperässä. Ei teitä siellä tunneta, eikä\nrakasteta. Lämminkin on siellä kylmää, makea karvasta, hyvyyskin\npetosta ja töykeyttä.\n\nMutta täällä salojen takana teitä odotetaan, kaivataan ja itketään.\nJoka silmässä on täällä lämmin tuike, kädenpuristuksessa uskollisuuden\nvakuutus, täällä sanat soivat kuin säveleet ja puhe on vilpitön\nja rehellinen. Onhan täällä teidän synnyinseutunne ja lapsuutenne\nkultaiset leikkitantereet.\n\nPojat höristivät korviaan ja kuuntelivat sykkivin sydämin. Ja\npohjoisella taivaalla pilvien lomiss; kimalteli ihmeen suuria ja ihania\ntähtiä.\n\nJokikylän poikien jäseniä poltti. He muistelivat kotejaan, missä saunat\nhöyrysivät ja lauantai-iltana muutettiin uudet kuusenhavut portaitten\neteen. Heissä heräsi voimakas halu lähteä juoksemaan pimeän helmaan\ntuosta Tuomiokirkon ohitse Aningaisten tulliin, mistä he olivat tähän\nvieraaseen kaupunkiin tulleetkin, taivaltaa yön selkään yli maiden ja\nmantereiden -- Jokikylän valoja kohti. Ehkäpä he jo aamun sarastaessa\nolisivat perillä ja kohtaisivat isänsä ja äitinsä -- niin isänsä ja\näitinsä, mutta kyyneleet silmissä ja syvästi pettyneinä katsomassa\nkarkureita tuhlaajapoikia, jotka eivät täyttäneetkään vanhempainsa\nsykkivin rinnoin ja kyyneleitä vuodattaen rakennettuja tulevaisuuden\ntoiveita.\n\n-- Ei käy laatuun! tuumasivat pojat purren hampaansa lujasti yhteen.\nEi auta! Koulu on käytävä. Koko Jokikylähän muuten heitä nauraisi.\nVasta kun koulu on kunnialla käyty, vasta silloin he saattoivat palata.\nHe eivät tahtoneet olla tuhlaajapoikia, sillä he olivat vanhempainsa\ntoivo, joka ei saanut joutua hukkaan. He olivat Kukolan ja Klemolan\nsukua, jotka aina olivat olleet uskollista ja luotettavaa väkeä ja\nkestäneet nurkumatta kohtalonsa.\n\nReino ja Antti lähtivät taas taivaltamaan kaupunkia kohti. He\nvalitsivat yhden noista monista Vartiavuorella risteilevistä teistä\nja kuljettuaan erään alangon yli he tulivat uudelle mäen töyräälle,\nmistä aivan edessään näkivät pienen pienoisen huvittavan pikkukaupungin\nharmaine, sinisine ja punertavine taloineen. Niin niissä oli portit\nkuin paremmissakin taloissa ja oikein lasi-ikkunat. Kadut tuossa\npikkukaupungissa olivat mutkikkaat ja aivan naurettavan kapeat.\n\nNäky oli pojista suorastaan huvittava. He koettivat ajatella, mitä\nihmeen pikkuihmisiä täällä Turun takakulmilla mahtoi asua, sillä\npoikien mielestä noiden ihmisten täytyi olla tavallista pienempää\nkansaa, koska kerran heidän asuntonsakin olivat niin mitättömän pieniä\nkaupungin muihin rakennuksiin verrattuina.\n\n-- Antti, Antti! Täällä asuu kääpiöitä! huudahti Reino innoissaan.\n\n-- Taikka lilliputteja, arvaili Antti. Mennäänpä tarkastelemaan niitä.\n\n-- Tämä vasta onkin kiva paikka Turun kaupungissa, intoili Reino.\n\nHe saapuivat nyt lähimmälle portille ja avasivat sen varovaisesti.\nJokikylän pojat olivat tottuneet keskinäisissä kahakoissaan\nnoudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, milloin liikuttiin\ntuntemattomilla seikkailutantereilla. Eivätkä sitäpaitsi lilliputitkaan\nolleet mitään halveksuttavia vastustajia, kuten Gulliverin kohtalo\nselvästi todisti.\n\nPihalla näytti vallitsevan syvä rauha ja Reino pujahti sisälle. Antti\ntuli perässä ja molemmat pojat livahtivat läheisen katoksen alle,\nsiellä säilytettävien issikanrattaitten varjoon. Nyt olivat Jokikylän\npojat elementissään. Kuten ennen tuhannet kerrat, he olivat taas\ntiedusteluretkellä ja he jos kukaan olivat tottuneet kiertelemään ja\nkaartelemaan pitkin rakennusrivejä.\n\nHiljaa kuin hiiret he seisoivat hetken katse jännitettynä tarkastellen\npihamaata. Olivatpa tuon kylän asukkaat nyt ketä tahansa, pojat\npäättivät nimittää kylää lilliputtikyläksi. Sitten he lähtivät\naidanviertä pitkin erään lautakasan taitse hiipimään porstuaa kohti.\nPorstuan ovi oli auki ja Reino livahti pian kuin lintu sen taa. Taas\noltiin hetkinen hiljaa. Mitään ei kuulunut. Lilliputteja ei näkynyt\nlaisinkaan.\n\nReino kurkisti porstuasta sisään ja vihelsi hiljaa Antille, joka\nryömi rakennuksen vieritse ja yhdellä syöksyllä oli porstuassa. Reino\nseurasi rivakasti perässä. Porstuassa oli sankoja ja saaveja, jotka\npojista tuntuivat aluksi hämmästyttävän isoilta, mutta kun niitä oikein\ntarkasti -- niin kyllä -- -- -- kyllä ne sentään taisivat olla -- -- ja\nolivatkin aika pieniä, koko joukon pienempiä kuin aikaihmisten astiat.\n\nOven takaa kuului hiljaista hyräilyä. Siellä siis oli elävä lilliputti\nhääräilemässä. Kaikkia merkillisiä sitä heidänkin Jokikylän\npoikakloppien piti näkemän ennen kuolemaansa, kun kääpiöitä ja ties\nvaikka olisivatkin todella jotain lilliputtien kaukaisia sukulaisia.\n\nPojat painoivat korvansa ovea vastaan ja kuuntelivat. Salaperäinen\nhyräily yhä jatkui ja jonkinlaista työn helskettäkin, astioiden\nliikuttamista y.m. sieltä kuului. Reino koetti kurkistaa avaimen\nreiästä sisälle, mutta sieltä kuulsi vain himmeätä lampun valoa.\n\nSilloin porstua äkkiä pimeni. Suuri varjo asettui oven eteen. Pojat\nvetäytyivät sivulle asettuen kuin jänikset valmiiseen hyppyasentoon.\nMutta peräytymistie oli kun olikin nyt suljettu. Ovella seisoi akka,\nkirjava huivi harteilla. Eikä se ollutkaan mikään lilliputti. Poikien\nmielestä se näytti suorastaan jättiläiseltä.\n\nAkka taas pysytteli ovella ja muljautteli mustilla silmillään\nuhkaavasti ympärilleen. Poikien polvet tutisivat.\n\n-- Mikä lienee noita-akka ja ihmissyöjä, ajatteli Reino itku kurkussa.\n\n-- Ketä te olette? ärjäsi silloin akka käheällä äänellä.\n\nPojat eivät kauhuissaan saaneet sanaa suustaan, mutta sitä nopeammat\nolivat heidän liikkeensä. Antti livahti suuren arkun taa. Reino hyppäsi\nensin arkulle ja kiipesi sieltä kuin orava katon rajassa olevalle\nhirrelle. Sieltä he sitten kuin ahdistetut linnut tirkistelivät\npelokkain katsein tuota jättiläisakkaa, joka nyt yhä ovella seisoen\nalkoi huitoa käsillään ja kirkua minkä jaksoi.\n\nMetelin johdosta ovi aukeni ja tuvasta tuli ulos toinen yhtä suuri akka\ntukka pörröllään ja silmät kauhusta selällään katsomaan, mitä kamalaa\nmenoa siellä porstuassa pidettiin.\n\n-- Varkaita! Rosvoja! Ryöväreitä! Aijaijaijaaaa!! kirkui ensiksi tullut\nakka. Kun tuvasta tuli valoa porstuaan, pani Reino merkille, että\ntuolla kirkujalla ei ollut muuta kuin kolme hammasta suussa, mutta\nääntä siitä lähti sitä enemmän, kun tie oli selvä.\n\nToinen akkakin yhtyi kirkunaan, mikä nyt ihan raateli poikien korvia.\nOvi avattiin selko selälleen, joten suurin osa porstuaa tuli valoisaksi.\n\nEnsin tullut akka sai nyt käsiinsä irtonaisen tuolin jalan ja alkoi\nsillä sohia pitkin nurkkia poikia tavoitellen, mutta pysytteli samalla\ntarkasti ovella, etteivät pojat pääsisi siitä livahtamaan tiehensä.\n\nTalon alkuasukas taas tempasi rottingin uunin nurkalta ja nyt alkoi\npyttyjen ja arkkujen lomassa ankara ajojahti, jossa Antti paran\nkoko vikkelyys tuli tarpeeseen. Mutta Antti-poika ei saattanutkaan\nJokikylää häpeään. Kuin kärppä hän livahti saavien ja arkkujen lomitse\nnurkasta nurkkaan, ennenkuin kömpelö takaa-ajaja edes ennätti ympäri\npyörähtämään. Ja livahtelemista siinä olikin, sillä rottingin iskuja\nsateli nyt kuin rakeita ympäri huonetta.\n\n-- Ei tässä vielä olisi hätääkään, ajatteli Antti, ellei olisi tuota\ntoista akkaa ovella ja teki samalla rohkean hypyn rottinkiakan hameiden\nalitse vastapäiseen nurkkaan.\n\nTällä välin oli Reino istunut kuin kukko orrellaan tuntematta\nkuitenkaan pienintäkään kiekumishalua, sillä hänen mielestään oli\nniin pienessä porstuassa jo ääntä enemmän kuin tarpeeksi. Akkojen\nkirkuna jatkui yhä ja rottingin iskuja rapsahteli sinne ja tänne pitkin\nporstuan mullin mallin olevaa kalustoa. Reino tirkisteli joka haaralle\nlöytääkseen jonkin salaisen reiän, mistä pääsisi livahtamaan pihalle,\nmutta kun sellaista ei löytynyt, niin hän alkoi hiljaa ja huomaamatta\nlipua yhä lähemmäksi ovea. Tosin siellä oli tuo perin julmannäköinen\notus ovea vartioimassa, mutta siellä oli nyt kerta kaikkiaan ainoa\nulosmenopaikka. Muuta tietä ei ollut löydettävissä.\n\nMolemmat akat olivat nyt niin kiintyneet Kukolan Antin takaa-ajoon,\nettä unohtivat kokonaan katonrajaan kätkeytyneen Reinon. Tämä oli\npian aivan oven yläpuolella ja olisi voinut ehkä jollakin tavalla\nlivahtaa sen ulkopuolellekin, mutta hän ei voinut eikä edes aikonutkaan\njättää Anttia pulaan. Sellainen käytös olisi hänestä ollut sekä\nepätoverillista että raukkamaista. Nyt hän istui hirrellä oven\nyläpuolella ja hautoi mietteitä, millä ihmeen ilveillä hän pariksi\nsekunniksi saisi oviaukon vapaaksi. Enempää aikaa he eivät tarvitseisi\nlivahtaakseen kumpikin ulos avaraan maailmaan.\n\nSilloin juuri näytti Antin asema erittäin ahtaalta. Hän oli näet\njoutunut vintille vievien portaitten ja seinän rakoon ja rottinkiakka\ntyönsi paraikaa suurta arkkua tuota nurkkausta kohti sulkeakseen\nvankinsa sinne. Oviaukossa oleva akkakin silloin innoissaan kumartui\navustamaan rottinkiakkaa lykkäämällä taas tätä selkäpuolesta eteenpäin.\n\nSilloin Reino teki yhden rohkeammista päätöksistään. Hän kirkasi hurjan\nsotahuudon ja hyppäsi -- suoraan oviaukossa olevan akan selkään.\n\nTapahtuman vaikutus oli aivan ratkaiseva.\n\nAkka päästi selkäpiitä karmivan hätähuudon, luiskahti ja kaatua\nmuksahti suoraan rottinkiakan selkään, joka lyyhistyi polvilleen ja\npudotti aseensa.\n\n-- Antti! Antti! Nyt ulos! kirkasi Reino tulipunaisena sekä innosta\nettä pelosta.\n\nSamassa pojat kirmasivat vapaata oviaukkoa kohti, syöksyivät pihalle ja\nportista ulos kuin tuulispään pyörteet.\n\nJa jo olikin aika lähteä lipettiin, sillä koko lilliputtikylä näkyi\nolevan jalkeilla. Kaikkialla avattiin portteja ja ikkunoita ja joka\npuolelta kuului akkojen kimotus.\n\nPojat säntäsivät pakoon kuin henkensä kaupalla. Seuraavassa\nkadunkulmauksessa he livahtivat oikealle, kiipesivät erään aidan yli,\njuoksivat ulos vieraan pihan portista ja tulivat kun tulivatkin pois\nkoko lilliputtikylästä oikealle Turun kadulle, missä kaikki, kuten\narvokkaassa kaupungissa ainakin, oli rauhallista.\n\nPojat olivat vielä kuitenkin aivan kalpeita pelosta ja jännityksestä.\nHe riensivät nopeasti niska kyyryssä eteenpäin ja vilkuilivat tuon\ntuostakin taakseen. Kun mitään erikoista kuitenkaan ei kuulunut,\nalkoivat heidän sydämensä sykkiä rauhallisemmin ja he hiljensivät\nvauhtiaan.\n\nKauan he kuitenkin vielä puhuivat vain kuiskaten ja poikkesivat yhä\nuusille kaduille johtaakseen takaa-ajajat, jos sellaisia olisi heidän\nperäänsä lähtenyt, harhaan.\n\nKaupungilla sytytettiin jo katulyhtyjä. Pojat olivat nyt aivan sekaisin\nilmansuunnista. Eräällä muita valoisammalla kadulla he tapasivat\nihmisiä ja päättivät vastaantulijoilta kysyä tietä kotiinsa. Eräs\nhienosti puettu rouvasihminen sattuikin samassa juuri heidän kohdallaan\nastumaan komeasta paraatiovesta kadulle. Reino kääntyi heti rouvaa\nkohti sanoen:\n\n-- Hyvää päivää.\n\nRouva seisahtui, veti hyvältä tuoksahtavaa hansikasta käteensä, katseli\nsitten hetken sekä oikealle että vasemmalle ikäänkuin ajatellen,\nmihin päin olisi hauskinta lähteä, mutta Reinoa hän ei ollut edes\nhuomaavinaankaan.\n\n-- Hyvää päivää, pruukataan sanoa! jatkoi Reino puhettaan. Mihinkähän\npäin tästä mahtaa olla Käsityöläiskatu?\n\nRouva katsahti Reinoa suurin säteilevin silmin, joiden yläpuolella,\nhienolla valkealla iholla sysimustat kulmakarvat muodostivat korkean\nkaaren. Sitten noihin tummiin silmiin tuli' kärsimätön ilme.\nNiiden omistajatar kohautti oikullisesti olkapäitään, kääntyi kuin\nvaivautuneena pois vastaten:\n\n-- Jag förstår inte finska.\n\nSitten tuo hieno nainen jatkoi matkaansa.\n\n-- Kuulitko sinä, mitä se sanoi? kysyi Antti,\n\n-- Ei se mitään sanonut; se vain pihisi pikkusen, arveli Reino.\n\n-- Se oli ruotsalainen, eikä se ymmärrä Jokikylän kieltä.\n\n-- No ei sitä silti tarvitseisi tuolla lailla keikutella, selitti Reino\nsyvästi loukkaantuneena, matkien naisen olkapäiden kohotusta. Saisi\nsitä ihmisten kanssa mukavammastikin asiat selviksi.\n\nYhä synkistyvin mielin pojat astelivat eteenpäin. Vihdoin heitä vastaan\ntuli yksinkertaisesti puettu työmies kantaen puutaakkaa olkapäillään.\n\n-- Kysytäänpä tuolta. Tuo on ihan ihmisen tai tuommoisen maalaisen\nnäköinen.\n\nReino pysäytti miehen ja sanoi.\n\n-- Hyvää päivää isäntä.\n\n-- Päivää, päivää, mihes toise jäivä! vastasi mies.\n\n-- Saanks' mää kyssyy, kuin täst paikast Käsityäläiskarul pääse?\n\n-- Oletteks te maalaissi sit?\n\n-- Olem oikke, maalaissi kuissit!\n\n-- Jassoo, no tulkka ny fölis, mää mene kans simp päi.\n\nPojat astelivat hetken vaieten ukon rinnalla. Mieskään ei näyttänyt\nolevan puhetuulella.\n\n-- Eiks' me jo pian ol siäl Käsityäläiskarul? kysäsi Reino\nkärsimättömänä.\n\nMies seisahtui ja katseli poikaa kummastuneena vastaten:\n\n-- Em me viäl ollenkka eres täl pual jokkiika ol.\n\nSitten hän taas jatkoi kävelyään ja seurue saapui nyt Kaskenkadun\nahteeseen, sieltä Kivisillalle ja edelleen joen yli Aurakadulle. Kun\nhe saapuivat Venäjän Kirkkokadun kulmaan, jätti mies pojat jälleen\noman onnensa nojaan ja käski mennä suoraa tietä siksi kunnes tulevat\nKäsityöläiskadulle.\n\nPojat kiittivät neuvosta ja alkoivat tallustella eteenpäin mieli yhä\nalakuloisena, sillä he eivät enää laisinkaan luottaneet itseensä. Mutta\näkkiä heidän sydämensä sykähti riemusta. Eräässä kadunkulmassa olevasta\nkilvestä näkyi jo pitkän matkan päähän kirjoitus \"Käsityöläiskatu\".\n\nPojat pistivät juoksuksi, pysähtyivät kadunkulmaan ja alkoivat\ntarkastella ympäristöä. Vähitellen kuin sumu selvisi heidän\nympärillään. Tuossa oli tuttu paikka ja tuossa, Jumalan kiitos, suuri\nkyltti, jonka kirjoitusta he olivat kymmenet kerrat tankkailleet.\nLäheisen lyhdyn valossa siinä kimalteli:\n\nVÄKIJUOMAIN KAUPPA. Karl Hackman.\n\nSiinä tuokiossa oli koko seutu ihan tuttua. Kaikki selvisi. Reinosta\nja Antista tuntui ikäänkuin he yht'äkkiä olisivat astuneet pimeästä\nkellarista kirkkaaseen päivänvaloon. Ihan tuntui ruumista horjuttavan,\nkun jälleen hoksasi kaikki tutut paikat.\n\nNyt oli helppo löytää kotiin ja loppumatkalla alkoi taas puhekin\nluistaa.\n\n-- Mikä merkillinen paikka se lilliputtikylä mahtoi olla? alotti Reino\npuheen.\n\nSitä seikkaa oli Anttikin jo monta kertaa matkan varrella miettinyt,\nmutta häntä oli ikäänkuin hiukan hävettänyt puhua siitä asiasta.\n\n-- Selvä siitä sittenkin täytyy vielä ottaa, hän vastasi.\n\n-- Taitaa Söökreenska tietää.\n\n-- Mutta ne akat olivat siellä ihan kamalan isoja.\n\n-- Ja pahasisuisia, niinkuin muuallakin.\n\n-- Niin, kyllähän ne akat ovat merkillisiä vähän jokapaikassa, mutta en\nminä vielä ennen ole semmoisia akkoja nähnyt.\n\n-- Ja kaikkein suurin ihme on, millä kummalla ne mahtuivat asumaan\nniihin töllinrähjiin.\n\n-- Kumma paikka se on koko juttu.\n\nPorstuaan päästyään Reino juoksi pyrynä Söökreenskan puolelle, avasi\noven ja astui rohkeasti sisään ihan posket hehkuen uteliaisuudesta ja\nkymmenkunta kysymystä jo huulillaan pyörimässä. Tuskin hän kuitenkaan\noli saanut ovea auki, kun Söökreenska päästi kimeän hätähuudon.\n\nReino pysähtyi. Hänen edessään seisoi Söökreenska alushameessaan,\nkäsivarret paljaina peilin edessä ja palvelustyttö kiristeli jotakin\nihmeellistä liiviä hänen vyötäröilleen kiskoen kaikin voimin kasvot\npunaisina kuin keitetty krapu.\n\n-- Pois, pois! huusivat he molemmat ja Söökreenska kuului vielä\nselittelevän kimeällä äänellään:\n\n-- Kuis sine simmotte tule sisell. Sinun pite knakka kans!\n\n-- Knakka kans! ärjäsi Reino suutuksissaan, astui ulos ja paiskasi oven\nkiinni, niin että koko rakennus tärähti.\n\nSöökreenskan puolelta kuului voivottelua ja siunaamista. Siellä\nkuuluttiin puhuvan jotain maankolloista ja \"siivistyksen\" puutteesta,\nmutta Reino vain myhähteli itsekseen, istui kakluunin eteen ja otti\nkäteensä ruotsin kirjansa alkaen tankata.\n\n-- Boo een holome puur een viskare -- een ähviskare -- een heh --\nhuiskare -- huiskare!\n\nAntti ei kuitenkaan vielä ollut yhtään lukutuulella. Hänen sekä\nomatuntonsa että sydämensä tuntuivat kumpikin vuoronperään\nkolkuttelevan. Varsinkin ne näkyivät pitävän tärkeänä asiana tuota\nkäyntiä lilliputtikylässä. Ja siitä syntyi kuin itsestään taas\nsarja sarjan perään kysymyksiä. Mikä tuo kylä oli? Asuiko siellä\nmiesväkeäkin, eikä ainoastaan akkoja? Mitä siellä nyt paraikaa\nmahdettiin hommailla ja mitä kylän alkuasukkaat mahtoivat oikein\ntuumata Jokikylän poikien ilmestymisestä asuntoonsa. Etteivät ne\nvain lähettäisi salapoliiseja heidän peräänsä. Vihdoin Antti ei enää\njaksanut kestää kaikkia noita kysymyksiä yksinään, vaan päätti keventää\nsydämensä Reinolle, joka taas oli vilkasluontoinen ja näytti yhtä pian\nvoivan unohtaa niin ikävät kuin hauskatkin asiat.\n\n-- Reino!\n\n-- Boo een holome poor, ei kun puur -- -- --\n\n-- Reino!!\n\n-- Puur een hv -- hsch -- hv -- puur een häh?\n\n-- Nyt minä tiedän, mitä ihmisiä siinä pikkukylässä asui.\n\nReino katseli suurin silmin Anttia. Mistä se nyt yhtäkkiä oli sen\nviisauden keksinyt?\n\n-- Etkö tiedä, hän vastasi epäillen.\n\n-- Kuule! Muistatko sinä sitä suurta rakennusta ja pyöreätä tornia sen\nmäen päällä.\n\n-- Viskaren heder Vrrranz Prrredik Prrrtriksskikson!\n\n-- Kuuletko sinä vai etkö kuule? kysyi Antti nyt loukkaantuneella\näänellä.\n\n-- Mitä sinä sanot?\n\n-- Minä en puhu mitään ennenkuin sinä kuuntelet.\n\n-- Vai niin. No sitten minä kuuntelen heti paikalla.\n\n-- Muistatko sinä sitä pyöreätornista rakennusta sen korkean mäen\nlaella?\n\n-- Muistan oikke.\n\n-- Se on jokin vanha herraskartano.\n\n-- Taitaapa olla.\n\n-- Ja ne pienet rakennukset ovat sen torppia.\n\n-- Torppia!?\n\n-- Ja ämmät olivat torpparien muijia.\n\nSamassa ovi aukeni ja lukkarin Vaito astui huoneeseen. Tervetulleempaa\nvierasta eivät pojat olisi voineet odottaa, vaikkakin jo oli perin\nmyöhä. Vaito sai kuulla muutamassa minuutissa poikien koko äskeisen\nseikkailun pienimpiä yksityiskohtia myöten ja vanhana turkulaisena hän\nheti ymmärsi asian.\n\n-- Te olette käyneet Vartiavuorella ja vanhassa Turussa. Siellä on\nvielä kappale jälellä entisaikojen Turkua. Sellainen tämä koko kaupunki\non ollut aikanaan.\n\nPojat kuuntelivat ihmetellen Vaidon kertomusta. Kummalta heistä tuntui\nvain se seikka, että tämä ylpeä ja loistava Turun kaupunki olisi joskus\nollut tuollainen musta kylänrähjä, ei paljon Jokikykän mäkituparyhmää\nparempi. Se ajatus meni kun menikin yli poikien horisontin ja\ntinkimisen varaahan siinä todellisuudessa olikin.\n\nRaottipa sitten Söökreenskakin poikien kamarin ovea kysellen, mikä hätä\nsillä Reinolla oikein oli ollut kun se sellaisella hälinällä ja \"ilman\nettä knakka på\" tulla tupsahti huoneeseen, niin perin sopimattomaan\naikaan. Söökreenska arveli Reinon kenties kärsineen vääryyttä hänen\npuoleltaan, sillä mistäpä tuo yksinkertainen maalaispoika tiesi vielä\nkaikista \"siivistyneen\" mailman tavoista. Niitä oppimaanhan hänet oli\ntänne kouluun pantukin. Söökreenska päätti jollakin tavalla hyvittää\nasian näyttämällä Reinolle taas armonsa aurinkoa.\n\n-- Hyve peive, Reinno, puheli Söökreenska hymyillen, kuis se kuulu tykö\nny?\n\nReino oli jo unohtanut koko jutun, mutta muisti sen taas nähdessään\nSöökreenskan pulleat ja punottavat kasvot. Hänen mielessään kävi\nhetkellinen harmin sävähdys, mutta se katosi pian tuon ystävällisen\nkyselyn karkoittamana. Hän tiedusteli hymyillen Söökreenskalta:\n\n-- Enhän minä vain säikäyttänyt rouvaa? Ei se asia mikään tärkeä ollut.\n\n-- Ei se mitte, ei se mitte! See ol ny vaan see, kun sine ei knakka\nförst. Se teytty ain knakka.\n\nSitten Söökreenska alkoi selittää Vaidolle, mikä hirveä erehdys täällä\noli tapahtunut ja kuinka \"se teytty ain knakka, ennengo tule sisse. Sit\nse o hyve!\"\n\nTuli räiskyi pesässä. Pojat istuivat sen loimun ääressä keskustellen\npäivän monista seikkailuista ja Söökreenska lähti kattamaan\nillallispöytää.\n\n\n\n\nKUN KLEMOLAN REINO JA KUKOLAN ANTTI TEKIVÄT TUIMAN PÄÄTÖKSEN RUVETA\nPUHUMAAN RUOTSIA.\n\n\nReino Klemola istui keinutuolissa Söökreenskan salikamarissa ja\ntankkasi ruotsinkirjaansa. Voi juupeli, mitenkä se oli visaista, niin\nettä ihan kurkkua karvasteli.\n\nMuut aineet uskonnosta aina piirustukseen ja voimisteluun saakka\nolivat hänelle kuin leikintekoa. Aina hän oli ensimäisenä asioiden\nperillä, eikä kukaan voinut ruveta niissä hänen kustannuksellaan\nviisastelemaan. Mutta kun sitten taas tuli ruotsin tunti, niin jo kauan\nennen sitä Reinon itseluottamus alkoi häipyä ja hiljalleen hän alkoi\ntuntea itsensä yhdeksi kaikkein pienimmistä eliöistä, jotka kuluttavat\nviheliäistä aikaansa tämän mitättömän kiertotähden pinnalla.\n\nTänä päivänä kaiken lisäksi muutamat ruotsintaitoiset ja toista vuotta\nluokalla olevat pojat olivat suorastaan nauraneet hänelle, kun hän\nhartaana ja asiaan innostuneena oli tankannut.\n\n-- Juurten äär klottvormik.\n\nOpettajakin oli hymyillyt.\n\nSe oli jo liikaa! Kaikkea muuta hän jaksoi sietää, kylmää, nälkää,\npippuria, sipulia, sinappia, saunanlöylyä ja selkään saamista, mutta\nsitä ei Reino Klemola sietänyt, että hänelle naurettiin. Vesi kiristyi\nhänen silmäkulmiinsa, kun hän opettajan sanelun mukaan oikasi asian:\n\n-- Juurten äär kluutvormik.\n\nEnsin hän kiukkuisena ajatteli, että sen nyt luulisi olevan saman\nasian, onko tämä meidän poljettavaksemme annettu taivaankappale klott-\nvai kluutvormik, mutta sitten hän ajatteli, että koska se nyt kerran on\nkluut, niin sanoa paukautetaan kluuuut, niin että seinät kajahtelevat.\n\nSitten tuli Antin vuoro näyttää yleisölle edistysaskeleitaan. Hän\naikoi päästä pälkähästä antamalla mennä hurjaa vauhtia, niin ettei\nopettaja ehtisi huomaamaan kaikkia pikkuvikoja, joita Antin mielestä\noli jokaisen ihmisen puheessa, ihmisestä kun nyt kerta kaikkiaan ei\nole meinattu, eikä ainakaan tehty täydellistä olentoa. Ja sitäpaitsi,\nopettajan oli tapana aina kannustaa poikia yrittämään vain reippaasti\nja rohkeasti, sillä se jo auttaa monesta pahasta.\n\nAntti alkoi siis paukuttaa:\n\n-- Fryyndimber -- (Antilla oli nuhaa ja hänen täytyi välillä pyyhkäistä\nnenäänsä) -- -- fryyndimmer dygga om roosor -- neekrerna puu i te heda\nlenterna.\n\n-- Seis! Seis! ärjäsi opettaja, mutta Antti jatkoi kiihtyvällä\nnopeudella:\n\n-- Man äär alttiid klook, to tet äär vörseent.\n\n-- Lopeta lopeta kehoitti taas Petterkvisti, tuo ankara ruotsinkielen\ntohtori, mutta Antti Kukola ei ollut kuulevinaan.\n\n-- Sanninkens röst äär mäktik. Room pyktes ei po een taak. Iplant dalar\neen nar petre en een klook menniska.\n\n-- Lopeta! ärjäsi nyt Petterkvisti tulipunaisena ja iski nyrkkinsä\nAntin pulpettiin.\n\nAntti vaikeni ja katseli opettajaa viattoman näköisenä ja hämmästynein\nilmein ikäänkuin kysyen.\n\n-- Jassoo. Eikös nyt enää luetakaan. Kyllä tämä poika olisi jaksanut\nvielä muutaman rivin paukuttaa, vaikka taitaa se Petterkvisti uskoa\nvähemmälläkin.\n\nAntin onneksi pirahti juuri silloin kello soimaan, ja sitä seuraavaan\nhälinään unohtuivat Antin lukutaidon sekä valo- että varjopuolet,\nmikäli ensinmainitut yleensä voivat tulla kysymykseen.\n\nMutta Antti itse oli ylpeätä poikaa.\n\n-- Siinäs sen nyt näet, hän puheli Reinolle koulusta palattaessa. Ei se\nruotsi niin kamalan vaikeata ole, kun antaa mennä vain vahvaa vauhtia.\nEipäs itse Petterkvistikään osannut minun luvussani oikaista yhtä\nainoata puukstavia.\n\n-- Mitähän jos ruvettaisiin tässä hiljalleen puhumaan yhdessä ruotsia,\nehdotti Reino.\n\n-- No minusta ei ole vastusta, vastasi Antti ylpeänä. Kyllähän minä\npoika ruotsia juttelen jo vaikka pienen ikäni, jos siksi tulee.\n\n-- Puhumaan sitä täytyy ruveta, tuumaili Reino ajatuksissaan.\n\n-- Ruvetaan vaikka heti, pöyhkeili Antti.\n\n-- Mutta kahdenkesken meidän täytyy puhua, ettei kukaan muu kuule.\n\n-- Välipä sillä vaikka kuulevatkin, leveili Antti. Kyllähän minä näyn\njo tässä ruotsinkielessä toimeen tulevan.\n\n-- Korjataan sitten toistemme virheet, kehitti Reino ehdotustaan.\n\nAntti hymähti hieman pilkallisesti ajatellen, että millähän\nvoimalla tuo Reino hänen puhettaan oikein aikoo korjailla, kun itse\nPetterkvistikään ei mahtanut yhtään mitään.\n\nReino oli kuitenkin nyt niin innostunut ettei hän laisinkaan huomannut\npientä pilanvärettä Antin suunpielissä.\n\n-- Alotettaisiinkohan heti, hän ehdotti. Puhutaan vain ihan\ntavallisista asioista.\n\n-- Hm! Jos sentään syötäisiin ensin päivällistä. Minä luulen melkein,\nettä se homma käy paremmin kun vatsa on täynnä.\n\nReino myöntyi asian lykkäämiseen, mutta oli niin innostunut että\npäivällispöydässäkin vain mietti, mitä kaikkea hän sitten kertoisi, kun\nse ruotsinkielen puhuminen oikein todenteolla alkoi. Hän piti asiaa\nsangen vaikeana ja oli vähän levoton sen onnistumiseen nähden.\n\nMutta Antti ei nähnyt asiassa mitään vaikeuksia. Hän luotti itseensä\naivan täydelleen ja myhäili vain ajatellessaan, miten rennosti hän\npoika pulisisi oikein emävenskaa, kuten paremmatkin ihmiset. Jopa hän\npäivällisen aikanakin yritti päästä Söökreenskan kanssa juttusille.\n\n-- Hör nu Söökreenska! Höör nu bå. Vaat -- -- vaat -- -- äär -- -- tet\n-- häär.\n\n-- Mite sine mutise? kysäsi Söökreenska äreästi, antamatta Antin\nyrityksille mitään arvoa ja kunnioittamatta hänen kykyjään ainoallakaan\nruotsin sanalla.\n\nKun sitten päivällinen oli syöty, kävivät pojat kamariin istumaan. Nyt\npiti ruotsin puhumisen siis alkaa, mutta alku kun joka paikassa on\nhankalaa, ei poikienkaan yritys oikein tahtonut luonnistua. Kumpikaan\nei oikein kehdannut alkaa. Kun taas suonien puhumisella ei ollut mitään\ntositarkoitusta, lensi parvi enkeleitä läpi huoneen ja luutnantti\nluutnantin perästä kävi maksamassa velkansa sekä lainanantajien että\ntakaajien mitä suurimmaksi hämmästykseksi -- tai puhuaksemme selvempää\nkieltä -- Jokikylän pojat istuivat Söökreenin kulmakamarissa kumpikin\nnurkassaan äänettömänä, mutta väännellen ja käännellen itseään sekä\nähisten ja puhisten, sillä kummallakin heistä oli sydän täynnä\nsanottavia asioita.\n\nVihdoin Reino ehdotti.\n\n-- Lähdetään ulos kävelemään. Täällähän on niin kamalan kuuma että ihan\ntukehtuu.\n\nAntti katseli oudosti Reinoa kuullessaan tämän käyttävän ajatustensa\nilmaisemiseen jotakin ei-germaanista kieltä. Hetken ajateltuaan hän\nkuitenkin hämmästyksekseen huomasi ymmärtävänsä ainakin jonkun sanan\ntuota kieltä -- -- ja -- -- ah -- -- sehän olikin, kun oikein asiaa\najatteli selvää suomenkieltä. Antti oli jo puoli tuntia koettanut\najatella vain ruotsinkielellä. Ulos lähtöön hän oli heti suostuvainen,\nsillä hänenkin mielestään huoneessa oli aivan tavattoman kuuma.\n\nPojat pukivat päällystakit yllensä ja päättivät nyt lopullisesti\nsiitä hetkestä alkaen, jolloin he astuisivat ulos portista, käyttää\nneronleimaustensa välittäjänä tavallista hienompia kieliä -- etupäässä\nruotsinkieltä. Siitä hetkestä aina kotiintuloon saakka ei kumpikaan\nsaanut puhua suomen sanaa. Päätös oli täysin vapaaehtoinen, mutta\nyksimielinen ja järkähtämätön, mitä viimemainittua seikkaa selvästi\ntodisti kireä, päättäväinen ilme kummankin toveruksen kasvoilla. Sitten\nhe lähtivät.\n\nMutta aivan portin kohdalla, ehkäpä juuri hitusen verran pihan puolella\nReino vielä varmuuden vuoksi pysähtyi, käyttäen hyväkseen viimeistä\ntilaisuutta suomen puhumiseen ja ehdotti että kadulla käveleminen ei\nmissään tapauksessa saisi kestää kahta tuntia kauemmin, vaan että\nkotiin käännyttäisiin jo noin tunnin kuluttua.\n\nKun tästä seikastakin oli sovittu, astuivat toverukset uljaasti\nportista kadulle. Antti katukäytäville tullessaan rykäsi päättäväisesti\nja Reino nielasi viimeisen suomenkielen sanan, mikä vielä väkisin oli\nlivahtaa hänen huuliltaan.\n\nÄäneti ja vakavina kuin valtiopäivämiehet kääntyivät Jokikylän pojat\nVenäjän Kirkkokadulle. Oli siinä kadussa totta tosiaan tallusteltavaa.\nToista päätä hiukan hämärsi kaukana jokirannassa. Ja kyllähän pojat\nkävelivätkin. Sivuutettiin ensimäinen kadunkulma, sivuutettiin toinen.\nPojat jatkoivat matkaansa niska kyyryssä ja kädet syvällä palttoon\ntaskussa torille asti ja ryssän kirkon ohi ja ihmettelivät vain sitä,\nmillä ihmeen ilveellä ensimäiset ruotsalaiset mailmassa olivat päässeet\npuheen alkuun, kun se näytti ihan kamalan vaikealta.\n\nMutta Kauppiaskadun kulmassa Reino tahtoi kääntyä joelle päin kun taas\nAntti painoi yhä Venäjän Kirkkokatua eteenpäin.\n\nReino silloin seisahtui ja rykäsi.\n\nAntti seisahtui ja rykäsi hänkin.\n\n-- Ko-ko-kom-hit! selitti Reino.\n\n-- Jassoo! vastasi Antti ja seurasi Reinoa. Hänellä ei oikeastaan\nlaisinkaan ollut halua lähteä joelle päin, mutta hän muisti tuona\ntärkeänä hetkenä vain jassoo-sanan, ei mitään muuta. Ja tällaisessa\ntapauksessa jassoota on katsottava myöntymisen merkiksi.\n\nTaas kulkivat pojat rinnakkain aina Linnankadulle saakka, ja nyt\nheistä tuntui ihan siltä kuin alku olisi jo tehty. Nyt oli vain yhtä\nreippaasti jatkettava keskustelua.\n\nTaivas oli tällä välin vetäytynyt synkkään pilveen ja lumihiutaleita\nleijaili ilmassa. Pojat tulivat Kirkkosillalle, menivät yli joen ja\nkääntyivät sitten rantaa pitkin Samppalinnaa kohti. Lännestä näytti\ntulevan synkkä lumipyry. Pitkin jokea eteni tuulen mukana läpinäkymätön\nlumihiutaleharso, aivankuin hyökkäävän sotavoiman etujoukot olisivat\ntäyttäneet äkkiarvaamatta tuon vuorten ja rakennusten välisen solan.\nPian oli koko Turku kietoutunut lumipilveen.\n\nKatu alkoi jo tulla aivan valkoiseksi lumesta. Pojat ponnistelivat\nvastatuulessa eteenpäin, nostivat kauluksensa pystyyn ja syljeskelivät\npois tieltä pahimmat hiutaleet, jotka perin sopimattomalla tavalla\nyrittivät tunkeutua kurkusta alas heti kun oikein solkenaan hengitti.\n\n-- Kommer vintter! sanoi silloin Reino yht'äkkiä.\n\nAntti ihan ällistyi. Mitäs se nyt sanoi? Jassoo, vai kommer vintter.\nSiihen kai pitää jotain vastata. Voi peijakas, minkä se nyt kerkesi\nkeksimään. Mitäs sitä nyt tuommoiseen alkuun keksii minkäänlaista\nvastausta.\n\n-- Nej! paukautti hän sitten varmasti, sillä jokin mielipide tässä oli\nlausuttava.\n\n-- Juu-u! Kommer vintter! väitti Reino uudelleen.\n\n-- Nej! täräytti Antti vastaukseksi ja mietti että paneppas poika lisää\njos osaat.\n\n-- See bo katan! tokasi silloin Reino.\n\n-- Nej! kajahti Antin suusta pontevasti. Hädissään hän ei löytänyt\nmitään muuta vastausta.\n\nKivisillalle tultuaan pojat kääntyivät kotia kohti. Pyry sakeni\nyhä ja tuuli ihan vinkui Eerikinkadulla. Siellä ei puhe luistanut\nenää laisinkaan. Mutta pojat pitivät päätöksensä. Aina kotiportille\nsaakka he eivät puhuneet suomen sanaakaan -- eivätkä tosin muitakaan\nkieliä. Ääneti he astuivat kotiportista pihamaalle. Siellä he molemmat\npäästivät syvän huokauksen.\n\n-- Voi sun turkin suutari, miten vaikeata se kielillä puhuminen sentään\non! tunnusti nyt jo Anttikin.\n\n-- Ei kai siinä muu auta kun venskata vain koulussa Petterkvistin\nkanssa. Se poika kyllä pääsee alkuun, tuumaili Reino.\n\nPojat olivat iloisia päästessään taas Söökreenin kulmakamariin. Siellä\nistui vahtimestari Söökreeni itse suuressa keinutuolissa takkavalkean\nääressä. Eukko oli pannut hänet pesää hoitamaan ja tämän toimen hän\nsuoritti yhtä tärkeän ja itsetietoisen näköisenä kuin kaikki muutkin\ntoimensa. Hän lopetti paraillaan jonkin kertomuksen vakuuttaen\neukolleen että \"minä ja ne muut härrassööningit nauroimme ihan\nkamalasti\".\n\n-- Jaa, jaa! Så ä' de här i världen. Variatsiu delectat, eller på\nsvenska -- lika barn leka bäst.\n\nVahtimestari Söökreeni oli käynyt 6 vuotta koulua ja suorittanut\n3 luokkaa, sillä hän oli ottanut tunnuslauseekseen \"mies se joka\npaikkansa pitää\". Hän muisti vielä pikkuriikkisen latinaansakin, mutta\nsekä ääntämisessä että varsinkin ruotsinnoksissaan hän oli lievimmin\nsanoen vapaamielinen.\n\nSiitä huolimatta hän oli sangen hauska mies, josta pojat kovasti\npitivät. Hän puhui leveitä juttuja virastostaan, missä muka ilman\nhäntä ei olisi päästy edes kunniallisesti alkamaan asioita, mistään\nlopettamisesta puhumattakaan. Hänen täytyi nyt kerta kaikkiaan olla\njokapaikassa ja mikä oli kaikkein ihmeellisintä -- hän oli kuulemma\njoka paikassa.\n\n-- Gu' afton, Gu' afton. Hyve iltta, hyve iltta! Kuis se kuulu tykö\nnyt? hän kysyi iloisesti pojilta.\n\n-- Hyvin kuuluu. On tässä oltu terveyskävelyllä.\n\n-- Onks' härrat kippiä kans?\n\n-- Ei olla, mutta ei aiota tullakaan.\n\n-- Onks läkssyp pääs kans?\n\n-- On oikke.\n\n-- Sit mine juttele teil yks' sukkela histuuria, kun mine jo kerttosi\nhärrassööning Blomberg ja asessor Granbom ja ne kun nauro. Ne nauro\nniin, ne nauro niin, et fröken Linden teytty hakka ne seikka.\n\nJuu ska ja börja. Dä' va en gång, se oli yks' härra, oliks se jendrali\ntai olik se joku muu, se on se kun mine ei tiärä, mut se ol niin kovi\nsaitturimaine, tai kuin mine se sano -- visu, kyl te ju ymmärdä, se ol\noikke girigbuk, kun ol homettunnu leippä ja see härra pirisis syämä se\nhomettunnu läippä.\n\nJuu, ja hen söisse!\n\nHen ot snapsupullo skriinist ja puhel ittelläs:\n\n-- Kuules ny! Jos snää syä toi homettunnu leippä, niin snää saa\njuar yks snapsu tost pullost. Sit hen söi se leippäpala. Hahhahhaa!\nHihi-hi-hi-hii!\n\nMut kuis se ol, niin hen pist korki taas se pullo pääl ja sanos\nittelles vast'uurest:\n\n-- Snää ole erhettynny valla. Es snää saakkaa snapsut ja pan pullo\nskriinissee takas.\n\nHah-haha-ahhahah-ha-ha-ha-haa!\n\nEik se ollu yks sukkela histuuria.\n\nPojat nauroivat jutulle, puoliksi jutun vuoksi, puoliksi\nkohteliaisuudesta. Sitten Reino kääntyi Söökreenin puoleen ja vakuutti\nsuomenkielen olevan yhtä vaikean lausua kuin ruotsinkielenkin.\n\n-- Söökreeni, sanokaapas oikein nopeasti:\n\nHupsukspas pit tulla!\n\nSöökreeui yritti:\n\n-- Hukspukspaps!\n\n-- Ei kun -- hupsukspas pit tulla!\n\n-- Hukkis pukkis, tullan tallan! matki Söökreeni ja poistui huoneesta.\n\n\n\n\nKISSAT JA ROTAT.\n\n\nTurun kaupungissa oli siihen aikaan vain kolme oikeata koulua. Ne\nolivat yksi suomalainen ja kaksi ruotsalaista lyseota. Olihan siellä\nsitten vielä tyttökoulujakin, mutta mitäpäs niistä. Ruotsalainen\nreaalilyseo oli Puutarhakadun päässä, suomalainen lyseo Linnankadulla\nmissä nuo molemmat vanhat koulut vielä nytkin ovat.\n\nNäiden molempien koulujen oppilaat elivät yleensä keskenään sovinnossa\n-- paitsi milloin he kuulivat nimen kissa tai rotta. Se merkitsi\ntaistelua, se oli punainen vaate, jota vihollinen heilutti. Se oli\nsotatorven torahdus, kutsu kamppailuun kunnian, maineen ja kaiken sen\npuolesta, mikä nuorukaiselle on pyhää ja jaloa.\n\n-- Haa!\n\nKukapa suomalainen lyseon poika olisi saattanut kulkea kadulla mielen\nkuohahtamatta ja loukatun itsetunnon hätkähtämättä, jos hän kadun\ntoisella puolen kulkevasta poikaparvesta yht'äkkiä kuuli sihinää.\n\n-- Kisshs -- -- kisshh!\n\nEi kukaan! Olihan vallan kaameata kuulla itselleen huudettavan kadun\nyli:\n\n-- Kissshhssh -- kisimirri -- kisimirri!\n\nJukolauta. Sitä ei voitu kärsiä. Kirjat kadulle ja nyrkit ojossa\ntappeluun.\n\n-- Rotat! Haa! Rotanpojat. Tekö siellä härnäilette. Lyökää! Iskekää\nisänmaan puolesta. Eläköön suomalainen lyseo. Huraaaah!\n\nJa ajatelkaamme ruotsalaisen lyseon poikia. He kulkivat kaikessa\nviattomuudessaan kohti kotoista päivällispöytää, kirjat kainaloissaan\nja päivän aikana koulussa annettu ihana oppi kalloissaan kypsymässä\nhedelmäpuuksi.\n\nKun he menevät Hakmannin portin ohi, seisoo siinä neljä aivan yhtä\naaterikkaan näköistä suomalaisen lyseon poikaa. Ihan siinä ohimentäessä\nkuuluu viimemainittujen puolelta kuiskaus puoliääneen.\n\n-- Rottia, kas rottia!\n\nPysähdys. Tuijotetaan toisiaan. Haa! Hva-ba! Kissat! Rotat! Kirjat\nkadulle, tappelu, sekasotku.\n\nSitten juoksevat vanhemmat ihmiset hätään. Pojat kokoilevat kirjansa\nnopeasti ja häipyvät näyttämöltä. Mutta viileässä syysillassa kuuluu\nvielä kauan ämmien siunailu yli kadun -- avatuista ikkunoista.\nSen punaisena lankana on kysymys nykyajan nuorison pahuudesta ja\nvallattomuudesta ja taustana kaameat näyt sekä ennustukset aivan\npikaisesta maailman lopusta.\n\nAvautuu sitten Hakmanninkin ikkuna. Sieltä pistäytyy kahden suuren ja\nrehevän nyrkin lomasta esiin ensin kalju päälaki, joka sitten kääntyy\nhitaasti taaksepäin ja tuo esille naaman, josta kukaan ei olisi\narvannut, että sekin joskus oli luotu Jumalan kuvaksi.\n\n-- Mitäst te Henrikssonska ny niin kauhiast kimotat.\n\n-- No noit pahuksen poikaklopei, ko ne alvari tappelevat.\n\nÄsh, noita akkoja! Ne eivät käsitä, mitä nuoren lyseolaisen kehitetty\nkunniantunto vaatii. He eivät voi mitenkään ymmärtää, että lyseolainen\nvoi ilman edes kaihomielisyyden värähdystä vihellyksessään kärsiä\nkylmää, nälkää, pakkasta, ripulia ja mitä tahansa, mutta ei ikinä\nsanoja \"kisimirri\" ja \"rotta\", kun ne ovat tarkoitetut hänelle\nitselleen, jos sellainen asia kerta kaikkiaan menee akkojen horisontin\nyläpuolelle, niin menköön. Mitä siitä... Sanomme uhmamielin vielä\nkerran: Mitä siitä!\n\nNäin oli ollut jo ikimuistoisista ajoista saakka ja juuri sinä talvena,\njolloin Jokikylän pojat alottivat koulunkäyntinsä, leimahti tämä\ntaistelu liekkiinsä kuumempana kuin koskaan ennen. Sen taas sai aikaan\nrunoilijain laulama ensi lumi -- tuo nuoskainen, kosteutta tihkuva\nlumi, jolla on kyky ihan itsestään poikien käsipalleroissa muovautua\npalloiksi.\n\nAuta armias silloin Turun ruokamatamien kadunpuoleisia ikkunoita, kun\nkissat ja rotat nuoskailmalla lumisodassa iskivät yhteen.\n\nTänä talvena ensi lumi tuli myrskyisänä tuiskuna, jota kesti\nvuorokausia, ja sen päätyttyä oli kaikilla kaduilla valtavat kinokset.\nVanhassa Turussakin oli sellainen pyry jotain erikoista, mutta vielä\nerikoisemmat olivat sen seuraukset. Ei koskaan näet ollut rottien ja\nkissojen välinen taistelu muodostunut niin kiihkeäksi, niin laajaksi ja\nvaltavaksi kuin tänä talvena. Eivät koskaan ennen, ei edes tanskalaisen\nmerisankari Otto Rud'in hyökätessä kaupunkiin olleet taisteluhuudot\nkajahtaneet uhkaavammin ja tuskinpa lienevät Kaarle herttuan rynnäköt\nArvid Stålarmia vastaan olleet sen uljaammat ja kiihkeämmät kuin\nrottien ja kissojen toisiaan vastaan -- vaikkapa vain lumipallot aseina\n-- tekemät rynnäköt. Taistelutantereeksi tuli luonnollisista syistä\nPuutarha- ja Käsityöläiskatujen risteys, sillä juuri siinä molemmista\nlyseoista tulevien oppilaitten valtatiet sattuvat risteilemään\nkeskenään.\n\nKuten suurissa taisteluissa yleensä, käytiin täälläkin ensin\ntiedustelutaisteluita heikoin voimin. Mutta jo seuraavana päivänä\nRauhankadulla asuvat lyseolaiset pyysivät apua käsityöläisiltä, joiksi\nyleensä nimitettiin Käsityöläiskadulla asuvia.\n\nHe olivat näet edellisenä päivänä tavanneet sangen huomattavia\nrottavoimia ja kahakoineet ankarasti. Taistelunhaluinen vihollinen kävi\nrohkeasti kimppuun.\n\nKun kissat palasivat koulusta seuraavana päivänä, alkoi taistelu\nheti sakeasta lumipyrystä huolimatta. Kissojen etujoukot kävivät\nsiekailematta Puutarhakadulta tulevien rottien kimppuun. Lumipallot\npamahtelivat ristiin ja rastiin. Mutta suomalaisten täytyi peräytyä\nKäsityöläiskadun mäelle. Siinä he nyt noloina värjöttelivät ja\nodottelivat. Yksi syljeskeli lunta suustaan, toinen pudisteli pää\nalaspäin kumarrettuna kauluksensa alta vettä ja lunta, kolmas koetteli\nturhaan saada syntymään maantieteen oppikirjaa lumisista, rypistyneistä\nja hajanaisista lehdistä. Se oli surkeata työtä. Himalajan vuoret\nihan pakaten pakkasivat keskelle Venäjän tasangoita ja etelänapa\nharhaili jossakin Berlinin seuduilla aikoen nähtävästi käydä\nvieraisilla pohjoisnavan luona. Ja itse kissat muistelivat kaihomielin\nperunasoppapilkkumeita kotikamarin pöydällä, minkä ääreen nyt tie oli\ntylysti suljettu.\n\nMutta kissojen päävoimat olivat vasta marssilla ja vikkelät ensi\nluokkalaiset toivat jo juoksujalkaa sanoja taistelun kehityksestä.\nKäsityöläiset, jotka jo olivat saapuneet kotiporteilleen, lähtivät heti\nritarillisesti apuun.\n\nKissojen tuikea parvi Käsityöläiskadun mäellä tiheni uhkaavasti.\nKuului rohkaisevia huutoja. Lumipalloja puristeltiin valmiiksi\nkasottain ja täsmälleen kello 3.21'12\" i.p. lähti kissojen falangi\nhuimaan hyökkäykseen Puutarhakadun yli. Kuin rakeet lensivät\nheidän lumipallonsa. Kuin sotatorven törähdykset kajahtivat heidän\n\"hei\"-huutonsa. Puotien kyltit kumisivat uhkaavasti, seinillä\npamahtevat lumipallot nasevasti. Rotat pakenivat ällistyneinä ja\nhurraata huutaen murtautuivat kissojen voimat heidän rintamansa läpi.\nTaistelu oli voitettu ja rauhankatulaisille oli kotitie avoinna.\nNauraen ja urotöistään haastellen nämä lähtivät matkaansa, mutta nyt\nalkoi uusi yllättävä vaihe taistelussa.\n\nKun näet voittoisat käsityöläiset aikoivat palata takaisin omalle\nmaalleen, huomasivatkin he ällistyksekseen tien suljetuksi. Rotat\nolivat ryömineet esille piilopaikoistaan, saaneet lisävoimia ja\nkatkaisivat yllättävästi kissojen paluun.\n\nBlitz -- Donner -- Kreutz -- Pappenheim!\n\nMitä oli tehtävä? Sitä ei käsityöläisparkojen kauan tarvinnut\nodottaa, sillä nyt täytti huikea hurraa ilman ja sakeana kuin itäinen\nmyrsky kohtasi heitä lumipalloryöppy päähän, selkään, hartioihin,\njoka puolelta. Sinä päivänä saivat suomalaiset julmasti selkäänsä.\nRitarilliset käsityöläiset pestiin joka mies. Ilkkuvien huutojen ja\nvihaisten lumipallojen seuraamina he vihdoin kuin koirat häntä koipien\nvälissä loikkivat kotiportailleen.\n\nReino Klemola saapui ensiksi kotiin. Hän oli tuossa kriitillisessä\ntilanteessa noudattanut ohjetta -- pelastakoon itsensä ken voi! Kaksi\nsuurta rottaa oli pessyt hänet ja sitten laskenut menemään toivottaen,\nettä kisimirrin pörrökarvat huomiseksi kuivaisivat.\n\nReino oli raivoissaan. Kotiportilla hän pysähtyi ja katseli leimuavin\nsilmin maailmaa. Sitten hän puristi kolme lujaa palloa ja sinkahutti ne\nsuoraa päätä Hakmannin komeaan kylttiin, siihen mihin oli kirjoitettu:\n\n    VÄKIJUOMAIN KAUPPA K. Hackman\n\nja kirkasi joka heitolle:\n\nÄrrsshh! Ärsshh! Ärrrrshh!\n\nKyltti kumahteli kuin tuomiokello tyynenä talvi-iltana tai kuin\npalohälyytys. Kaupassa syntyi liikettä. Siellä juostiin edestakaisin.\n\nReino ei kuitenkaan odottanut hälyytyksensä seurauksia, vaan livahti\nportista sisälle ja juoksi suoraa päätä kamariinsa. Mutta hän oli nyt\npurkanut sisunsa, vieläpä sangen omaperäisellä ja huomiota herättävällä\ntavalla. Hänhän oli tuolla aikaansaamallaan kumealla jylinällä\nilmoittanut ällistyneelle maailmalle että:\n\n-- \"Viel on Suomi voimissaan!\"\n\nHän oli päässyt pahasta tuulestaan. Kärsitty tappiokaan ei hänestä\nenää tuntunut miltään. Olihan se väkijuomain kauppa kumahdellut niin\nhäikäisevän komeasti.\n\n-- Ei hätääkään, tuumi Reino. Kyllä hän taas oli poikaa. Oli taas\noikein hauskaa, että oli talvi ja lunta maassa.\n\nReino katsahti ulos ikkunasta. Lumivallit kohosivat siellä valkeina\nkatujen reunoilla ja lisää tulla tuprutti hiljalleen. Katot, pihat,\npuut -- kaikki olivat puhtaan, vastasataneen lumen peitossa. Reinon\nrunollisesta mielestä tunkeutui väkisinkin ilmoille tuttu sävel:\n\n-- \"Meill' pohjola luminen on kotimaa!\"\n\nUljas luminen kotiseutu oli tämä Auran rantaseutu talvella. Mikäpä\noli sen kauniimpi. Mikäpä sille veti vertoja ja sen uljaille pojille,\nolivat ne sitten kissoja tai rottia. Hui hai! Ei hän tuntenut enää\nmitään kiukkua ja huomennahan oli uusi päivä valkeneva uusia urotekoja\nvalaisemaan.\n\nNyt kuului kadulta ääniä. Reino katsahti uudelleen ulos ikkunasta.\nJuu, siellähän seisoi Hakmannin pappa -- pyylevä ukon rähjä ja huuteli\nuhkaavalla barytoniäänellä:\n\n-- Kuka pärkkele tääl paiskkele, kuka pärkkele tääl paiskkele!\n\nHänet oli Reino ja unohtanut ja nyt tuo viinakauppias katsahti\nepäluuloisin silmin suoraan hänen ikkunaansa. Silmänräpäyksessä\nvetäytyi Reino takaisin aina pöydän ja sängyn väliseen ahtaaseen\nsolaan saakka. Tämä nopea liike oli atavismin aikaansaama, peräisin\nniiltä varhaisilta ajoilta, jolloin esi-isämme luolaihmiset\nvetäytyivät kalliononkaloihin ja sieltä pälyilivät ukkosen pauhinaa ja\nsalamaniskuja meren aukeilla ulapoilla tai kuuntelivat villieläinten\nkarjuntaa korpien ryteiköstä.\n\nHakmanin papa ei ehtinyt näkemään mitään epäiltävää. Koko\nKäsityöläiskatu oli typösen tyhjä. Ei ristin sielua siellä liikkunut.\nPapa kyyräili ympärilleen, mutta mitäs tyhjästä hapuilee. Ärhennellen\nja suukopua pitäen hän sitten painautui takaisin puotiinsa kiskaisten\noven kiinni äkäisellä paukauksella. Hänen viimeinen kuultava muminansa\nsisälsi sen luonnontieteellisen totuuden, etteivät nuo tuollaiset\nkyltit yleensä ihan itsestään ja ilman syytä sillä tavalla pauku.\n\nNyt tuli Söökreenska Reinon kamariin katsomaan, missä merkillisissä\nhommissa ne pojat oikein tänä päivänä viipyvät. Ruoka oli muka jo\ntoista tuntia seisonut pöydässä kylmenemässä ja Anttia ei ollut\nvieläkään näkyvissä.\n\nSilloin vasta muisti Reino Antin tai oikeammin sanoen, muisti\nuudelleen. Ensi kerran se oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, jolloin\nhän vapaana kirmasi pakoon ahdistajiaan. Silloin hän ajatteli, että\nmitenkähän lienee Antin käynyt; olisikohan pitänyt mennä sitä auttamaan.\n\nMutta samassa hänen korvansa ohi oli kiitänyt kymmenkunta lumipalloa ja\nReino piti vastaanrimpuilemista turhana tällä kerralla. Vaikka hävetti\nja harmittikin, ei auttanut muu kuin pötkiä käpälämäkeen.\n\nNyt, kuten sanottu, muisti Reino Antin uudelleen ja hieman pelästyi.\nMissähän Antti oli ja miten lie sille käynyt. Eihän vain ollut\ntapahtunut jotain tavallista pahempaa.\n\nReino koetti miettiä, mitä sellaisessa rymäkässä voisi tapahtua ja tuli\nsurulliselle tuulelle.\n\nSiinä voisi kenties joutua niin syvälle kinokseen ettei omin voimin\npääsisi pois. Taistelu loppuisi ja mies unohtuisi kinokseen. Lunta\ntulla tupruttaisi päälle. Siellä saisi mies maata jäätyneenä\nkevääseen saakka. Sehän olisi hirveätä. Mitäs nyt on tehtävä. Mitäpäs\nmuuta kuin miehiä kokoon ja vääntämään nurin kaikki kinokset koko\nKäsityöläiskadulla.\n\nOnneksi kolisteli Antti jo porstuassa. Reino huokasi helpotuksesta.\nJumalan kiitos! Sieltä tuli jo Antti Kukola, Jokikylän rikkaan Kukolan\ntalon nuori isäntä, mutta oliko mies nimensä näköinen?\n\nEi, sillä tukka oli pörrössä, naama tulipunaisena lumipesun jäleltä,\nsiellä täällä sinisenä ja naarmuisena, mutta kuului sen takissa ja\nhousuissa olevan vielä joitakuita harvoja kuiviakin paikkoja.\n\nEikä ollut uros lempeällä tuulella, syljeskeli vain kauheasti.\nSuuria lumikasoja hänestä putoili Söökreenskan portaille ja porstuan\npermannolle.\n\nOnneksi ehti Söökreenskakin ajoissa paikalle. Empimättä hän tarttui\nAntin kaulukseen ja palautti ukkelin portaille. Siellä alkoi nyt\nsukiminen ja siunaaminen, jotka molemmat suoritettiin kunnioitettavan\nperinpohjaisesti. Antti ei sanallakaan vastustellut. Hän seisoi ja\nkärsi ääneti, kasvoillaan tuo ylevä surumielinen ilme, joka usein\non ominainen sellaisille henkilöille, jotka aikoinaan ovat nähneet\nparempiakin päiviä.\n\nVihdoin sai mies hyväksyttävän ulkonäön. Istuttiin päivällispöytään.\nSöökreenska siunaili hiljalleen vieläkin. Antti ja Reino söivät\nlujasti, mutta eivät puhuneet pukahtaneet sanaakaan. He ajattelivat\nvain:\n\n-- Ei tässä ikinä näy osaavan olla noiden akkojen mieliksi!\n\nSeuraava päivä valkeni leutona ihanana talvipäivänä ja kuten Reino oli\nennustanut, se sai kunnian valaista lukuisia sankaritekoja Puutarha- ja\nKäsityöläiskadun kulmauksessa, missä jo niin monta tuimaa kahakkaa oli\ntaisteltu.\n\nLumipyry oli lakannut. Taivaalla kiitivät vielä synkeät pilvet,\nmutta ne olivat jo riekaleina. Toisaalla ne saapuivat mustina\nläpinäkymättöminä lonkina, mutta repeytyivät hetken perästä kahtia ja\nsieltä täältä pilvenharsojen lomista pisti näkyviin viilleke sinistä\nkirkasta taivasta.\n\nAamu- ja keskipäivä kuluivat rauhallisesti. Sekä kissat että\nrotat istuivat koulussa latinaansa tankkaamassa. Ilmassa oli\nkuitenkin taistelun tuntua. Tai mistäpä olisivat nuo Puutarhakadun\nsekatavarakauppiaat muuten ymmärtäneet luoda leveitä lumettomia alueita\npuotiensa edustalle. He aavistivat jotain ja säästääkseen portaitaan,\nseiniään, kylttejään ja ikkunoitaan pallosateelta he loivat lumen\npuodinedustaltaan keskelle katua niin kauas kuin jaksoivat.\n\nHakmanin kaupan edustalla oli kaksi piikaa työssä. Hakmanni itse ei\ntehnyt työtä. Työ ei ollut häntä varten eikä hän työtä varten. Kohtalo\noli antanut hänelle laajan vatsan ja reumatismin lapoihin. Mutta\nkauppiaaksi hän oli kuin luotu. Leveä valtava kalju hänen päälaellaan\ntodisti henkistä pääomaa ja pienet tihrusilmät, jotka liikkuivat\nkuopissaan kuin elohopeapallot, antoivat aavistaa, miten tuota pääomaa\nkäytettiin. Ahne hän oli ja kavala. Sellainen oli yleisvaikutus,\nminkä Hakmannista, väkijuomakauppiaasta sai ensi kerralta. Nyt\nseisoi Hakmanni korkeilla kulmapuodin portaillaan selkä köyryssä\nkieppuen puolelle ja toiselle ja pyyhkäisi tuon tuostakin pehmeällä\nkämmenpohjallaan kaljulleen pudonneen vesipisaran. Kuin komentosillalta\nhän sieltä ohjaili piikojensa työtä.\n\n-- Ei tiedä, mitä vielä tänään tapahtuu. Heittäkää kauemmaksi,\nlapioikaa koko puodin edusta. Kuka näkee iltapäivän, hän tietää\nmontako ehjää akkunaa talossa vielä on. Heittäkää tuonne Pihlmanskan\nplankkuaitaa vastaan. On se viisas, se eukko. Eipäs ole laittanut\nikkunoitaan tälle kadulle, vaan korkean lauta-aidan takana istua\nkököttää rahoineen ja tavaroineen pärkkele. Luokaa luokaa -- kauemmas!\nSe pitää tuleman väljä tila tääl!\n\n-- Hopsis! huudahti Hakmanni yht'äkkiä kalveten. Nyt ne tulevat. Nyt\npois kadulta ja puodin ikkunat ja ovet kiinni. Voi julmettuneet, millä\npyryllä ne taas tulevat.\n\nJa todellakin! Ken katsoi Puutarhakatua pitkin itäiseen suuntaan,\nsaattoi nähdä ruotsalaisen lyseon ovien auenneen. Sieltä pulpahteli\nkadulle poikaparvi toisensa perästä. Vikkelää väkeä. Heti risteilivät\nlumipallot ilmassa. Entäs kissat? Kas. Kas!\n\nKulmapuotinsa ovenraosta näki Hakmanni Käsityöläiskadullekin, ei\nkuitenkaan mäen taakse, mutta se mitä hän näki mäellä -- riitti.\n\nKoko Käsityöläiskadun mäki tulla tupsahti yht'äkkiä täyteen poikia.\nKissat olivat silminnähtävästi koonneet voimansa. Käsityöläiset ja\nrauhankatulaiset olivat luonnollisesti mukana, mutta he olivat tällä\nkerralla pyytäneet avukseen paljon lisävoimia. Koulu- ja Humaliston-\nsekä Venäjän Kirkkokadun kissat olivat nyt mukana. Kaikki ne nyt\nlaumoittain painalsivat alas Käsityöläiskadun mäkeä.\n\n-- Ai-jai-jai! ärisi Hakmanni. Tästä tulee kuumat paikat. Hän vetäytyi\nnyt puodin puoliksi sulkemiensa ulko-ovien rakoon suojaan, mutta\ntähysteli uteliaana edelleen. Vakavana kansalaisena ja yhteiskunnan\npylväänä hän voivotteli nuorison pahuutta, kapitalistina hän pelkäsi\nvaurioita, mutta sittenkin tuo näky jännitti, kiehtoi puoleensa.\nHakmanni ei voinut olla uteliaana katselematta, miten tapahtumat\nkehittyivät.\n\nVoitto tekee ihmiset useimmiten tylsän huolettomiksi. Levätään\nlaakereilla, luotetaan omaan voimaan ylenmäärin. Niin oli käynyt\nrottien. Eilisen onnistuneen voimannäytöksen jälkeen he tulivat nyt\naivan huolettomina tuohon vaaralliseen kulmaukseen. Äkkiä kajahti huima\nsotahuuto ilmoille. Kissat kävivät hyökkäykseen. Lumipallot tulivat\npilvinä, pyryn suhinana heidän yllensä. Taivas pimeni.\n\nHakmanni, joka ovenraossaan oli yhä tirkistellyt tapahtumain kehitystä\nsuu iloisessa virneessä, sai heti viisi märkää palloa yht'aikaa kaljuun\npäälakeensa.\n\nLä-lä-lä-lä-läiskis!!\n\nMutta päälaki oli Hakmannin Akilleen kantapää. Se olikin muuten ainoa\nasia, mikä hänessä muistutti Akillesta. Ja kun siihen nyt iskettiin,\nlennähti sankarimme kuin irti päässyt höyhenpatja tynnyriensä lomaan\nselälleen. Piiat kiskasivat kirkuen puodin ovet kiinni ja panivat\nrautasalvan paikoilleen.\n\nUlkoa kuului tällä välin huikea meteli. Hakmanni sulki peljästyneet\nsilmänsä. Kymmenet, sadat lumipallot pommittivat hänen puodinoviaan\nja kylttiään. Kuin hälyytysrumpu ne pampattivat hänen porteilleen\nja Akilles-Hakmanni ryömi peräkamariinsa muurin nurkkaan kuivaamaan\nloukattua kaljupäätään.\n\nMutta kadulla jatkui tulinen melske. Siellä oli taistoa, ryskyä ja\npauhinaa. Lumi ryöppysi, pallot pamahtelivat seiniin, aitoihin,\nportteihin, päihin, selkiin. Siellä täällä oltiin hanakasti\nkäsikähmässä, pestiin pohjolan lumella sekä rottien että kissojen\nnaamoja. Olipa eräillä tahoilla selvä tappelu käynnissä.\n\nNyt olivat kuitenkin rotat auttamattomasti alakynnessä. Uudestaan\nkajahti ilmoille kissojen raikuva hurraahuuto ja kuin lumivyöry he\nlähtivät jälleen etenemään. Reservijoukot olivat näet saapuneet\npaikalle ja taisteluintoisina ne kävivät rynnäkköön. Rotat saivat\nvastaansa sellaisen lumipalloryöpyn, että he eivät nähneet yhtään\nkirkasta ajatusta. He pakenivat suin päin toisille kaduille ja\nporteista pihoille, joilla kaikilla kaikui loppumaton liinattomien\nakkojen kimotus ja siunailu.\n\nMutta kissat, hepä olivat nyt elementissään. Taistelutanner oli nyt\ntäydelleen heidän vallassaan. Eläköön ja hurraahuudoista ei tahtonut\ntulla loppua laisinkaan. Urhotekojaan kertoillen ja keskenään\nlumistellen he hiljalleen häipyivät kotiseudulleen.\n\nTaistelu Käsityöläis- ja Puutarhakatujen kulmauksessa oli siksi\npäiväksi tauonnut. Mutta kylläpä olikin nyt tanner pahan näköinen.\nKaikki kauniisti katuvierelle luodut lumivallit olivat ihan yhtenä\nsohjona pitkin keskikatua ja katukäytäviä -- poljettuina ja sotkettuina\nmiltei läpipääsemättömäksi sohjoksi. Seinät olivat täpösen täynnä\npallojen jälkiä kuin suuria valkeiden rautanaulojen päitä pitämässä\nlautoja koossa. Hakmannin kyltti riippui haljenneena seinällä. Se oli\npäässyt irti toisesta hakalaitoksestaan. Kyllä olikin se paukkunut ja\nkumissut kuin sotarumpu jo toista tuntia.\n\nJa alkuasukkaat -- Turun vakavat porvarit eukkoineen ja piikoineen --\nhekin ilmestyivät nyt näyttämölle. Kovin oli ilme heidän naamoillaan\nhuolestunut, kun he katselivat taistelun jälkiä. Korjattavaa siinä\noli, oli paljonkin, mutta mistä päästä olisi pitänyt alottaa, se oli\nvaikeampi ratkaista. Ja kunniansa kuuli siinä Auran rantojen kultainen\nnuoriso.\n\n-- Onks tämä ny sitä siivistyst, täsäks' ny on se kouluopetus. Kattokaa\nny kuin surkkiast he ittes käyttävä, julmettunneet. Paljast pahuut\nnois kouluis opetetaan eikä yhtikäs mittään muut. Ei muut kuin herran\nkrekkalei ja ranthampparei siäl tehrään. Kyl sen ny kaikest näkee.\n\nNiin he pauhasivat. Mutta nuo nuoret varsinaissuomalaiset vesat,\nhe tulivat kotiinsa, posket intoa hehkuen ja kehumista riitti koko\niltapäiväksi.\n\nLäntinen Turku odotti seuraavaksi päiväksi kiihkeästi purevaa pakkasta,\njoka olisi muuttanut lumen kuivaksi jauhoksi, mistä noitumallakaan ei\nolisi saanut lumipalloa kokoon. Mutta taivas ikäänkuin ilkkuen lähetti\nyöllä uuden lumipyryn ja päiväksi suloisen suojan. Vielä pitemmäksi\nolisi porvarien naama kuitenkin venynyt, jos heillä olisi ollut edes\npieni aavistuskin niistä valtavista varustuksista, mihin kumpikin\nlyseo oli ryhtynyt tätä päivää varten. Suoraan sanoen, koko koulut\noli asetettu liikekannalle. Tiedot Puutarhakadun taisteluista olivat\nkulkeneet luokalta luokalle ja herättäneet tavattoman innostuksen. Nyt\nkerrottiin että yläluokat kokonaisuudessaan lähtivät mukaan.\n\nJa mitä suomalaiseen lyseoon tulee, herätti aivan erikoista huomiota se\nhuhu, että itse Peku muka tänään lähtisi mukaan. Peku oli kahdeksannen\nluokan pisin ja vahvin mies. Hän oli joka kesä toisten lojuessa\nkesälaitumillaan ankarassa työssä lautatarhalla ja siellä hän oli\nsaanut rautaiset jäntereet. Hän oli kuten useimmat suuret ja väkevät\nmiehet iloinen ja hyväluontoinen, mutta tappelussa hän kuten muinoisin\nÅke Tott lumiaurana raivasi tiensä sakeimpienkin vihollisparvien ja\nvankintenkin esteiden läpi. Ja nyt oli Peku päättänyt lähteä mukaan. Se\nmerkitsi tilanteen vakavuutta ja samalla yläluokkain tuloa in corpore.\n\nAlaluokat istuivat sangen hajamielisinä iltapäivätunneillaan.\nOpettajien innokkaimmatkaan esitykset eivät heihin nyt tehonneet. Sitä\nmietittiin, lähteeköhän Peku mukaan.\n\n-- Luuleks' sää et Peku viittii?\n\n-- Ei tiär vaikk viittiski.\n\n-- Mutta jos se lähtee, niin silloin tulee rymy.\n\nSamat kysymykset kuiskuteltiin eri puolilla luokkaa kymmenet kerrat ja\nlopulta tuli luokan perältä jykevä vakuutus:\n\n-- Juu, juu, Peku lähtee. Se on varma.\n\n-- Älä pehkana!\n\nOpettaja huomasi kyllä, että luokassa oli havaittavissa omituista\nhajamielisyyttä ja kuiskailua. Hän rykäsi ja korotti äänensä.\n\n-- Mänä vuonna tähtiin änsimäinen rästiretki Suomeen? Kalle Anttila.\n\n-- 1571.\n\n-- No mätä thämä on!\n\n-- 7115.\n\n-- Istu alas! -- Pekka Rindell.\n\n-- 5711.\n\n-- Äi thämä vätele, mätä thällainen läksyn luku on.\n\nHistorian opettajalla oli tapana puhuessaan asioista juhlallisesti\nlaahata kerakkeita ja lausua ensi tavun i:t ä:ksi.\n\n-- Reino Klemola.\n\n-- 1157.\n\n-- Hjää! Kuka sen teki? Matti Friisi.\n\n-- Henrik piispa.\n\n-- Hjää, ja kuka vielä? Antti Kukola.\n\nAntti Kukola ponnahti pystyyn kuin raketti. Hän oli juuri keskustellut\nOllilan Antin kanssa päivän polttavasta kysymyksestä ja pamautti nyt\nällistyksissään ukkosen äänellä koko luokan kauhuksi:\n\n-- Peku!!??!\n\n-- Mätä, mätä tämä on?! kirkui historian opettaja. Mäkä Peku?\n\nNyt vasta Antti oikein ällistyi. Korvat lensivät tulipunaisiksi.\n\n-- Minä en oikein kuullut! änkytti hän.\n\n-- Hjähä, sanoi historian tohtori kuivalla äänellä. Khäskustellaanko\nuudestaan kello 3 jälkeen.\n\nNyt Antti selvisi aivan kristallikirkkaaksi. Hän kalpeni ja luokka\nkalpeni. Eihän se aika sopinut mitenkään. Silloinhan keskusteltiin\nhyvällä suomenkielellä Puutarhakadun kulmauksessa. Mutta sananlasku\nsanoo: kyllä hätä panee hyppäämään. Antin kieli kirposi nyt heti\nlavertelemaan. Kun hän ei tietänyt, mistä oli puhe, alotti hän läksyn\nalusta ja lateli hämmästyneen tohtori Strand'in kuultavaksi jopa omaksi\nihmetyksekseenkin koko ensimäisen ristiretken kirjan sanoilla ulkoa\nkuin olisi katkesmusta lukenut.\n\nJätä nyt sellainen mies laiskalle. Ei siinä mahtanut tohtorikaan\nmitään. Ja Antti Kukola katseli opettajaa tiukin silmin huulet yhteen\npuristettuina kuin kysyäkseen:\n\n-- Uskotko ensimäisellä kerralla vai pamautanko toisen kerran?\n\nUskottavahan se oli. Ei pystynyt tohtorikaan muuta sanomaan kuin:\n\n-- Pätää shäurata mukana, kun khärran osaa.\n\nSitten sai Antti istua ja hän istui tuima ilme yhä kasvoillaan,\nistui kädet ristissä koko tunnin liikahtamatta ja näytteli loukattua\nmarttyyriä.\n\nKun sitten kaikki sen päivän runsaat koettelemukset oli onnellisesti\nsivuutettu ja kello soi, törmäsi koko suomalainen lyseo suin päin ulos.\nPojat hypähtelivät innoissaan tuntien vapautensa.\n\nJa kuin heinäsirkkaparvet kiitivät nyt kissojen uljaat sotalaumat\nKäsityöläiskatua pitkin asemaa kohti. Heidät pysähdytti mäen alle\nvaltava näky. Siellä korkeimmalla kohdalla seisoi näet Peku leveänä\nja hartiakkaana, maailmaa vallitsevana, kädet ristissä rinnalla kuin\nNapoleonilla historiallisissa kuvissa Austerlitzin taistelukentällä.\n\nKissojen pikamarssissa saapuneet joukot pakkautuivat mäen juurelle,\nmissä kaksi kahdeksasluokkalaista pysähdytti heidät ilmoittaen\nsen olevan Pekun käskyn. Peku itse oli tällä välin tarkastellut\ntaistelukenttää ja tehnyt taistelusuunnitelmansa. Hänessä oli\ntodellakin jotain sotapäälliköstä. Hän päätti alkaa taistelun keveillä\nja liikkuvilla etujoukoillaan, pysähdyttää ja sitoa vihollisen\ntarkkaanampuvilla ja ajatuksen nopeilla husaareillaan ja jääkäreillään.\nMitä ne joukot olivat? -- Peku tunsi poikansa.\n\n-- Neljäs ja viidenluokkalaiset esille! kuului hänen mahtava\nkomennuksensa.\n\nKuin oravat kiipesivät komennuksen saaneet mäen laelle.\n\n-- Kallu kuudennen luokan kanssa kiertää Humalistonkadun kautta ja\nhyökkää rottien selkään! kuului uusi komennus. Sitten Peku ojensi\njuhlallisesti kätensä ja huusi:\n\n-- Kaikki muut ovat mäen takana valmiina hyökkäämään sitten kun käsky\ntulee. Suomalainen lyseo odottaa, että joka mies tekee tehtävänsä!\nLaittakaa pallot valmiiksi!\n\nJuhlatunnelma täytti kissojen armeijan. Kyllä oli mies tuo Peku, ylevä\nkuin sodan jumala. Kun hän komensi, kalskahti asia raudalle. Jokainen\nälysi nyt Pekun suunnitelman. Kun rotat saapuvat, käyvät etujoukot heti\ntaisteluun Pekun seisoessa liikkumattomana, suu hienossa hymyssä mäen\nlaella. Rotat, jotka luulevat vastassaan olevan vain vähäisiä voimia,\nkäyvät huolettomina päälle, mutta he eivät pääse käsiksi nopeisiin\nneljäs- ja viidesluokkalaisiin. Heidän voimansa hajaantuvat sikin\nsokin taistelukentälle. Silloin Peku antaa rynnäkkömerkin. Raikuvin\nhurraahuudoin ryntäävät sekä yläluokat että kaikki lukemattomat\npikkukissat hurjasti huutaen taisteluun. Kuka voi sellaista rynnäkköä\nkestää. Ja loppujen lopuksi kuudes luokka kuin leimaus ja rajuilma\nkarahuttaa vihollisen selkään.\n\nSiitä syntyy jotain suurta, jotain ennen kuulumatonta Auran rantamilta.\nOlisivatpa nyt nuo vanhat soturit Klaus Fleming, Jaakko Ilkka, Axel\nKurki, Arvid Stålarm, Torsten Stålhandske, Åke Tott, Kustaa ja Evert\nHorn ja monet muut kuuluisat suomalaiset sotapäälliköt näkemässä\n\"kuinka kestää polvi uus\". Epäilemättä he taistelun päätyttyä ylevässä\nsankaririvistössä astuisivat hiljaa Käsityöläiskadun mäelle ja --\npuristaisivat Pekun kättä.\n\nNyt ilmoittivat neljännen luokan tähystäjät, että rotat tulevat. Heti\nsen jälkeen tuli uusi ilmoitus:\n\n-- Niitä tulee tavattoman paljon tännepäin.\n\nHetken vakavuus kuvastui kaikissa kasvoissa, mutta samalla luja päätös\ntaistella kunniakkaasti vaikkakin moni sydän pamppaili.\n\nRotat olivat nähtävästi eilisen selkäsaunan jälkeen koonneet voimansa.\nOli syytä odottaa kovaa kamppailua.\n\nTaas tuli sana:\n\n-- Sieltä tulee koko rottien koulu. Kaikki tulevat tännepäin. Ei yhtään\nmene muualle.\n\nTilanne oli todella jännittävä. Sellaista ei ollut vielä koskaan ennen\ntapahtunut, että koko koulut olisivat lähteneet liikkeelle.\n\n-- Valmiit! kajahti samassa Pekun raikuva huuto yli kentän. Se rohkaisi\nalakuloisiksi tulleet ja täytti mielet ylevällä taisteluinnolla.\n\nNyt alkaa leikki, ajateltiin mäen takana. Jo lensivät ensimäiset\nlumipallot. Kissojen parvet liikehtivät jo levottomasti. He odottivat\nPekun merkkiä käydäkseen kaikki murtavaan hyökkäykseensä. Lumipallot\nsäteilivät valmiina sadoissa käsissä.\n\nSilloin -- -- -- äkkiä -- -- tuli taistelukentällä syvä hiljaisuus.\nKissat näkivät Pekun hätkähtävän.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- Peku hätkähti! Mitä tämä merkitsee?\n\nNyt -- katsokaa! Peku viittaa kädellään -- -- merkin: Hiljaa!\n\nKului hetki kuoleman hiljaisuutta, noita tunnettuja hetkiä, jolloin\nnuppineulan putoaminen vaikuttaa kanuunanlaukaukselta. Mutta nyt\nalkoivat kissat hermostua.\n\n-- Miksei taistelu alkanut?\n\nPikkupojat eivät jaksaneet enää odottaa. Niska kyyryssä ja varovaisesti\ntähystellen kiipesivät alaluokkalaiset mäen laelle itse katsomaan, mitä\nsiellä tapahtui.\n\nHe näkivät valtavan näyn.\n\nKäsityöläis- ja Puutarhakadun kulmaus oli mustanaan rottia ja kissoja,\nmutta kaikki ne seisoivat äänettöminä painautuen seinänvierille,\nvaikkakin olivat aivan lähellä vihollisiaan. Ei yksikään lumipallo\nhalkonut ilmaa, ei yhtään hurraahuutoa kajahtanut raikkailta huulilta,\nei lausuttu kompasanoja vastustajille.\n\nPian ymmärsivät mäen harjalle kivunneet kissat syyn tuohon\nhiljaisuuteen.\n\nSieltähän tuli asemalta käsin keskellä katua kävellen rinnakkain kaksi\nkookasvartaloista ja lujapiirteistä miestä.\n\n-- Rehtorit, rehtorit! kävi kuiskaus yli kaikkien katujen.\n\n-- Rehtori tulee, rehtorit tulevat!\n\nSieltä saapuivat todellakin rehtorit, rinnakkain astellen sekä\nsuomalaisen että ruotsalaisen lyseon rehtori. Hiljaa he kulkivat,\nmutta pää pystyssä ja leimuavin katsein. Puutarhakadulle tultuaan he\npysähtyivät.\n\nTäällä seisoivat äänettöminä vastakkain kissat ja rotat. Katseltiin\ntoisiaan, katseltiin vihollista, katseltiin molempia rehtoreita, jotka\nyhä äänettöminä, mutta juhlallisina kuin roomalaiset senaattorit,\ntarkastelivat ympärilleen.\n\nSitten alkoivat lähimmät pojat molemmin puolin vähitellen väistyä. He\npudottivat pallonsa kadulle, kokosivat kirjansa kainaloonsa, vetivät\nkerran nenässään ilmaa sisäänpäin ja lähtivät sitten niska kyyryssä\nliikkeelle kohti kotiaan. Kauempana olijat seurasivat ja rehtorien\nseisoessa paikallaan tyyninä ja juhlallisina kuin korven valtavat\nhongat kulki äänetön jono koulupoikia heidän ohitseen toisten häipyessä\nporttien ja pihojen kautta omalle taholleen.\n\nViidentoista minuutin kuluttua oli koko katujen risteys aivan tyhjänä\nja niin valtava oli tuo näky, etteivät edes alkuasukkaat uskaltaneet\ntulla kadulle alkamaan tavanmukaista kimotustaan, vaan vain salavihkaa\nja naamat pitkinä kurkistelivat ikkunaverhojen takaa sekä myrttien ja\nverenpisarain lomitse, mitä kadulla tapahtui.\n\nJäätyään yksikseen liikahtivat rehtoritkin. He kääntyivät\nPuutarhakadulle ja lähtivät hitain, arvokkain askelin kävelemään\nHumalistokatua kohti. Ne olivat niitä entisajan rehtoreita.\n\nMutta Puutarhakadun suurtaistelusta, jossa Pekun piti niittää\nsotapäällikön laakerinsa ei tullut koskaan mitään. Seuraavana päivänä\nolikin taivas jo kirkas ja kirpeä pakkanen paukahteli Hakmannin\npuodinportaissa.\n\n\n\n\nKUN VAITO VANSENISTA PITI TULLA SUURPUHUJA.\n\n\nLyseon neljäsluokkalainen, herra Vaito Vansen Jokikylästä asteli\nalushousuissaan ja paitahihasillaan hermostuneena edestakaisin\nasunnossaan Hovioikeudenkatu 2:ssa. Leskirouva Sagulin eli Sakuliinska,\njonka kaksi poikaa ja kaksi tytärtä oli jo ylioppilaita ja ansaitsivat\nitse ja jolla vielä oli kotona kolme tytärtä ja yksi poika, joka\nasusti Vaidon huonetoverina ja jotka kaikki neljä viimemainittua,\nVaitoa lukuunottamatta, eivät vielä ansainneet itse -- muuta kuin\njoskus selkäänsä, mitä ansiota kahdennellakymmenennellä vuosisadalla\nEuroopassa, lukuunottamatta kuitenkaan Europan Venäjää, missä\nselkäsaunan ansaitseminen on yhtä yleistä kuin sen saaminenkin, on\nalettu pitää aivan vähäpätöisenä pikkuansiona -- rouva Sakuliinska,\njolla kaikille ihmisille, jotka eivät heti olleet samaa mieltä hänen\nkanssaan, oli tapana ärjäistä:\n\n-- Häh! Kouluuta ensin neljä kakaraasi ylioppilaaksi ja tule\nsitten vasta riitelemään minun kanssani! -- tämä samainen rouva\nSakuliinska -- toivomme, että arvoisa lukija jaksaa seurata mukana\ntätä nerokasta ajatuksen juoksua, jota tahtoisimme kunnioittaa\nnimellä juriidis-asiallinen ajatusjuoksu ja jonka tunnusmerkkinä\non kaikkien mahdollisten asiain sotkeminen samaan lauseeseen ja\nsen seikan aiheuttama sekavuus, millä juuri mustan esittäminen\nvalkoiseksi käy mahdolliseksi -- niin tämä, juuri tämä edellämainittu\nSakuliinska, syntynyt anno 1857 kesäkuun 2 päivänä Sysmässä, nykyisin\nkirkonkirjoissa Turussa, puhdasmaineinen ja esteetön menemään\navioliittoon, hän -- yksinkertaisesti silitteli paraikaa Vaito-herran\nhousuja ja takkia kyökinpuolella.\n\nVaito itse käveli otsa rypyssä pitkin kamarinsa lattiaa, ensin\nitänurkasta länsinurkkaan, sitten länsinurkasta keskelle lattiaa, missä\nhän teki käännöksen oikealle, käveli huoneen pohjoisnurkkaan, sieltä\netelänurkkaan, etelänurkasta keskilattialle, teki käännöksen oikeaan,\nkäveli itänurkkaan j.n.e.\n\nTämän kävelytavan oli Vaito itse keksinyt ja hän piti sitä aivan\nerikoisen hedelmällisenä ja mielialaa virkistävänä. Ja nyt jos\nmilloinkaan tarvittiin mielialan virkistystä, sillä nyt se juuri oli\npainunut, painunut aivan matoisen maanpinnan tasalle.\n\n-- Arvoisa juhlayleisö! ärjäsi Vaito äkkiä seisahtuen trymoopeilin\neteen.\n\n-- Jos tarkastamme historian opetuksia uuden ajan alusta sen\nkeskivaiheille, sanokaamme loppupuolelle saakka, niin huomaamme\npäivänselvästi -- -- tuota -- juu, me huomaamme että -- -- -- tjaa!\nMitäs hittoa me siinä oikein huomaammekaan?\n\nVaito jatkoi taas kävelyään, seisahtui hetken kuluttua jälleen\npeilin eteen, asettui puhujan ylevään asentoon, huolimatta siitä,\nettä hän seisoi vain paidassaan ja alushousuissaan, pyyhkäsi sirolla\nkädenliikkeellä tukan otsalta oikealle sivulle ja alkoi puhua:\n\n-- Kunnioitettavat kansalaiset! Te Suomen toivo ja tulevaisuus!\nKalevala, tuo suuri kansalliseepoksemme kertoo ikimuistoisissa\nrunosäkeissään esi-isiemme hurjista taisteluista ja väliin taas Väinön\nkanteleen soitosta vesiemme vieremillä -- -- hm! Se ei ole hullumpi\nalku!\n\n-- Kaikki riippuu vain siitä, tuleeko henki päälle vai eikö, ajatteli\nVaito ja kauhistui sitten omaa ajatustaan.\n\nSitten hän astui ovelle, aukasi sen ja kysyi hiukan äreästi:\n\n-- Eivätkö ne housut jo ole valmiit?\n\nHänen mielestään tuollaisessa varsin jokapäiväisessä kysymyksessä ei\nollut mitään loukkaavaa. Mutta miten ollakaan. Sakuliinska ei tänä\npäivänä ollut laisinkaan päivänpaisteisella tuulella ja otti nokkaansa.\nHän pani paikalla silitysraudan hellan karmille, tuli kuin pyry kamarin\npuolelle, asettui oven eteen koukistaen kätensä, joiden hiat olivat\nkierretyt kyynärpäitten yläpuolelle -- mahtavasti lanteilleen ja alkoi\npapattaa.\n\n-- Vai eivät ne housut nyt vieläkään ole silitetyt! Ja sen minä sanon\nVaidolle, minkä minä olen sanonut muillekin ihmisille, että passaa\nensin kouluuttaa neljä lastaan ylioppilaaksi ja tulla sitten vasta\nkyselemään minulta, eivätkö ne housut vieläkään ole silitetyt.\n\nVaito oli palannut peilin eteen ja tuijotti par'aikaa uhkaavasti\nkaukaisuuteen eteensä aikoen juuri päästää suustaan seuraavat ylevät\nsanat:\n\n-- Kun maailman ihanuus kaikkine ihmeellisyyksineen äkkiarvaamatta\nastuu silmiemme eteen -- -- --\n\nHänen puheensa kuitenkin tyrehtyi alkuunsa. Hän katseli kummissaan\nSakuliinskaa ja lausuikin äskeisen ylevän ajatuksen sijasta tuon meidän\nvaltakunnassamme niin auttamattoman yleisen sanan \"mitäh?\" jolla\nsuomalaisten ei kuulemma lainkaan ole tapana ilmituoda viisauttaan\nmailmalle.\n\nMutta juuri tätä sanaa Sakuliinska ei ollut odottanut, se tuli hänelle\naivan yllättävänä. Hän oli näet arvellut heti tuolla yhdellä iskulla\nlannistavansa Vaidon täydelleen ja nyt tuo pojan vetelys ei ollut edes\nviitsinyt kuunnella häntä. Täytyikö hänen nyt sanoa sama asia uudelleen.\n\n-- Minä tuota sanoin vain, että passaa kouluuttaa ensin neljä lastaan\nylioppilaaksi ja sitten vasta tulla kysymään, ovatko ne housut\nsilitetyt vai ei! pauhasi Sakuliinska uudelleen, mutta hänen äskeinen\nkireä äänensä oli muuttunut epävarmaksi ja sanoista oli mehu mennyt.\n\n-- Minulla ei vielä olekaan lapsia ja isähän se minutkin kouluuttaa!\nänkytti Vaito silmät suurina.\n\nSakuliinska kääntyi ympäri halveksuva hymy huulillaan, meni takaisin\nkyökkiin ja paukautti oven kiinni.\n\n-- Mummu näyttää olevan pahalla tuulella, ajatteli Vaito, mutta ei\nvälittänyt sen enempää asiasta, vaan jatkoi kävelemistään.\n\n-- Nyt sitten nähdään, tuleeko minusta puhuja vai ei hän jutteli\nitsekseen. Kaikki riippuu siitä tuleeko henki päälle vai ei. Jos kerran\non suuri puhuja, niin henki tulee päälle. Jos henki ei tule päälle,\nei ole suuri puhuja. Mikään keskinkertainen suunsoittaja taas minä en\ntahdo olla. Joko kaikki tai ei mitään, se on minun tunnussanani!\n\nVaidon piti tänä iltana esiintyä alaluokkain raittiusseuran kokouksessa\nja pitää tervehdyspuhe. Hänellä oli edessään suuri tulikoe, sillä ensi\nkertaa elämässään hän esiintyi puhujana.\n\nVaito katseli kelloaan. Se oli aivan kamalan paljon eikä Sakuliinska\nvieläkään saanut niitä housuja silitetyksi ja oli kaiken lisäksi niin\npörröllään, etta jos sitä vielä suututti, niin se voi jättää sikseen\nkoko silittämisen. Silloin voi käydä niinkin hullusti, että toinen\nhousunlahe on silitetty, toinen silittämättä. Se olisi kaikkein pahin\nmahdollisuus, sillä sellaisissa housuissa oli aivan mahdoton astua\npuhujalavalle. Koko yleisö nauraisi ja pikkupojat varmasti ottaisivat\nsuoraa huutoa kolme minuuttia. Se oli heidän erikoisalansa.\n\n-- Mitä hittoa se Sakuliinska tuumaa. Vaikka se polttaisi karrelle koko\nhousut, niin nyt minä kysyn uuden kerran, ajatteli Vaito.\n\nHän meni ovelle ja naputti.\n\n-- Sisään! sanoi uhkaava ääni, mutta tuo sana merkitsi: No? Mitä nyt\ntaas?\n\nVaito avasi oven ja kysyi lempeästi:\n\n-- Jokohan Sakuliinska on silittänyt ne housut.\n\nMutta nyt Sakuliinska oli odottanutkin juuri tuota kysymystä. Hän oli\npalannut kamarista kyökkiin kuin nenälleen saaneena ja häpeissään,\nmutta vasta kyökissä hänen sisunsa alkoi kiehua.\n\n-- Jestas sitä poik'kloppia! Onko sillä enää häpyä laisinkaan. Mitenkäs\nse taas vastasikaan minulle: \"Minulla ei vielä olekaan lapsia ja\nisähän minutkin kouluuttaa\". Niinkö se lurjus kehtasi sanoa minulle,\nminulle vanhalle ihmiselle (Sakuliinska alkoi vuodattaa kyyneleitä\nja nosti esiliinansa silmilleen), joka olen kymmenet vuodet saanut\nraataa niinkuin muurahainen saadakseni lapsilaumani kasvatetuksi kunnon\nihmisiksi. Eikös ole hävytöntä, että kaiken mailman vieraat kakarat\ntulevat minunlaiselleni kunnon ihmiselle vastaamaan sillä tavalla.\nMutta annappas olla. Vielä minä näytän, että minä olen se entinen\nSakuliinska, ihan se entinen Sakuliinska edestä ja takaa.\n\nSakuliinska tempasi silitysraudat, sylkäsi sormiinsa ja kosketti\nvarovasti raudanpohjaa. Siitä ei enää kuulunut pihinääkään.\n\nSakuliinska tyhjensi raudat kyökin pesään kuumenemaan alkaakseen\nsilittämisen uudestaan, mutta purki samalla kiukkuaan:\n\n-- Mokoma kloppi ja klappi ja kakara ja vekara! Ja kehtaa tulla\nsanomaan sillä lailla vanhalle ihmiselle. Mutta näytän minä sille, että\ntämmöinen minä olen edestä ja tämmöinen minä olen takaa. Sen minä teen.\n\nKun nyt Vaito nöyrällä äänellä kyseli housujensa kohtaloa, silloin\nSakuliinskan sydän sykähti, sillä suloinen koston hetki oli vihdoinkin\ntullut.\n\n-- Minäkö silittänyt sinun housujasi, pamautti Sakuliinska? Oletko sinä\nsitten silittänyt minun housujani? Tämmöinen minä olen edestä ja (hän\npyörähti ympäri, niin että hameet heilahtivat) tämmöinen minä olen\ntakaa, eikä minua tarvitse tulla irvistelemään.\n\nVaito pillahti itkuun. Hän ei ymmärtänyt Sakuliinskaa tänään laisinkaan.\n\n-- Antakaa tänne ne vaatteet! hän sanoi. Ei olisi ollut liikaa, vaikka\nne housut olisivat tulleet silitetyiksi, kun minun täytyy puolen tunnin\nkuluttua pitää tervehdyspuhe koulun raittiusjuhlassa.\n\nSilloinkos Sakuliinskan silmät suurenivat.\n\n-- Siunatkoon ja varjelkoon -- puolessa tunnissa -- ja terveyspuhe. No\nmiksi et sinä sitä heti sanonut. Kyllähän minä ne silitän. Viidessä\nminuutissa ne ovat valmiit.\n\nSakuliinska unohti yhtäkkiä koko kiukkunsa, kiirehti juoksujalkaa\nhellan ääreen, veti kekäleitten alta tulipunaiset raudat ja alkoi\nsilittää, niin että hikipisarat tipahtelivat Vaidon housunlahkeille.\nPian kuului kyökistä vain pihinää ja silitysrautain kalsketta. Sitten\nSakuliinska astui huoneeseen mitä suloisin hymy huulillaan.\n\n-- Kas tässä ne housut ovat, hän puheli lepytellen. Ei Vaidon pidä olla\ntietääkseenkään, vaikka minä välistä olen vähän pyörällä päästäni,\nkun tässä ruuanlaitossa ja ylöspidossa ja siivouksessa ja vielä talon\nhoidossa on niin sadat menot ja metelit, että välistä synkistyy koko\nelämä.\n\n-- Mitäs minä, ei mitään, kyllähän minä -- -- jutteli Vaito kiskoen\nhousuja jalkaansa. Tunsihan hän Sakuliinskan. Niin hyvää ruokamatamia\nja riuskaa emäntää sai suurennuslasilla hakea koko Kalevalan kankahilta.\n\nNyt kuului kopinaa porstuassa ja ovi temmattiin auki.\n\n-- Päivää Vaito! huudahti Reino iloisesti. Joko sinun puheesi on valmis?\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Vaito juhlallisena.\n\n-- Onko se jo kirjoitettu.\n\n-- Minä en koskaan kirjoita puheitani, enkä valmista niitä, vastasi\nVaito. Minä astun puhujalavalle ja sitten -- -- -- niin, sitten joko\nhenki tulee päälle tai ei tule päälle s.o. minä olen joko hyvä tai\nhuono puhuja.\n\n-- Sepä kummallista! arveli Reino. Minä kun tyhmyydessäni luulin, että\npuhe ensin kirjoitetaan ja sitten luetaan ulkoa.\n\n-- Jaa, jaa! Sinä luulet sillä lailla ja paljon niin tehdäänkin, mutta\nsuuret puhujat eivät tee siten, sillä mitä silloin enää hengellä\ntehtäisiin, jos puhe on valmiiksi kirjoitettu.\n\nReino ei ruvennut vastustamaan Vaitoa. Pojat lähtivät yhdessä koulua\nkohden, mihin suurin osa alaluokkain oppilaita vähitellen kokoontui.\n\nJuhlaa vietettiin koulun suuressa, vasta rakennetussa voimistelusalissa\nja jo puolen tuntia ennen ohjelman alkamista se oli täynnä meluavaa\npikkuyleisöä. Sitten kuului yhtäkkiä varoittavaa sihinää oven suusta.\nRaittiusseuran kuraattori, lehtori Valtavaara ilmestyi saliin ja melu\nvaimeni jonkun verran.\n\nViidesluokkalaiset astelivat itsetietoisina ympäri salia järjestellen\npenkkejä ja jaellen komentojaan. He olivat täällä suuria herroja.\nNeljäsluokkalaiset taas kokoontuivat heidän ympärilleen koettaen\nmahdollisimman paljon jäljitellä edellämainittujen esiintymistä ja\nliikkeitä. Viidesluokkalaiset suorittivat ohjelmiston tärkeimmät\nnumerot, neljäsluokkalaiset olivat avustajina ja suorittivat\npikkutehtäviä.\n\nJo sytytettiin valot salissa ja yleisö alkoi asettua paikoilleen,\nensiluokkalaiset etupenkkeihin, muut luokat heidän taakseen.\n\nOhjelman ensi numerona oli yhteislaulua. Terävin, kimein pojan äänin\nkajahti pian varsinaissuomalaiseen ääntämistapaan laulu:\n\n-- Jos syyrän sullaa puhrason j.n.e.\n\nKun laulu oli tauonnut, syntyi syvä hiljaisuus. Lehtori Valtavaara\nantoi merkin ja neljäsluokkalainen Vaito Vansen marssi kalmankalpeana\npuhujalavalle. Koko neljäs luokka oli kuin kuumeessa.\n\nPortaita noustessaan Vaito kompastui ja kun hänen päänsä vihdoin\nilmestyi kateederin reunalle, näytti aivan siltä kuin yleisön\nnähtäväksi olisi kohotettu jokin kellahtava, itäeurooppalaisia rotuja\nesittävä kallo Turussa äsken käyneestä vahakabinetista.\n\nYleisö odotti jännittyneenä. Se arvosteli kylmästi tilannetta ja\npunnitsi voiton ja tappion mahdollisuuksia. Vaidon osakkeet olivat\nvakavasti laskemassa. Reino ja Antti etupenkissään saivat vuoron\nperään kylmän- ja kuumanväristyksiä, sillä tovereina he seurasivat\nmyötätuntoisina Vaidon ponnisteluja.\n\nMutta pian tuo kateederiin ilmestynyt pää alkoi elää. Se teki liikkeen,\notsalle ilmestyi tuima ryppy ja nyt katselivat terävät silmät suoraan\nyleisöön, joka näiden enteiden johdosta suvaitsi hiukan nostaa Vaidon\nosakkeita. Reino oli juuri kuiskaamaisillaan:\n\n-- Älä pelkää! Ei sinun isäsikään pelkää, kun lehteriltä sunnuntaisin\nvirren alottaa!\n\nHän ei kuitenkaan ehtinyt vielä panemaan aikomustaan täytäntöön, sillä\nsamassa kajahti aivan odottamatta jyleällä äänellä yli salin.\n\n-- Arvoisat kansalaiset!\n\nJokikylän pojat ihan hätkähtivät. Olipa tämä merkillistä tämä mailman\nmeno. Tuo tuossa edessä oli lukkarin Vaito, heidän paras toverinsa ja\nnyt se sanoi heille:\n\n-- Arvoisat kansalaiset!\n\n-- Jos selailemme historian vaalenneita lehtiä ja katselemme\nihmiskunnan vaiheita aina alkuajoista nykyhetkeen saakka, täytyy meidän\nkaikkien siinä selvästi nähdä ja me näemme -- -- -- tuota -- -- nä\n-- nä -- emme, miten -- -- tai mistä -- -- jaa taikka mihin -- tuota\nsanoisinko miksi??!\n\nVaito änkytti, hän ällistyi. Hän koetti ajatella historian oppikirjaa,\nmutta hän tunsi tuskan hien nousevan otsalleen, sillä tuossahan edessä\nistui yleisö, joka odotti hänen puhettaan ja nyt juuri hänen pitäisi\nsanoa jotain -- pian -- pian -- pian -- sanoa eikä vain töllistellä\n-- -- mitä helkattia hän nyt sanoo?! Nyt se on jo myöhäistä -- kaikki\nliian myöhäistä! Paussi on tullut, hirveä äänetön paussi.\n\nYleisö katselee levottomana. Se näkee Vaidon pulan ja arvailee, mitä me\noikein näemme noilla historian vaalenneilla lehdillä?\n\nVaito koettaa rauhoittua. Hän muistelee taas historian oppikirjoja.\nNiitä oli kolme hänen tiedossaan, vanhan-, keski- ja uuden ajan\nhistoria. Sadat kerrat hän oli niitä selaillut -- mitä hän niistä nyt\nsiis saattoi päivänselvästi nähdä. Vaito toivoi hetkisen, että niistä\nedes himmeästi olisi pilkottanut jokin pieni valonkipinä, mutta ei!\nKaikki, koko ihmiskunnan entinen elämä oli Vaidon mielestä suuri musta\nläikkä -- pimeää, niin sysipimeää!\n\nVaito näki kuin harmaan usvapilven keskellä joukon ensiluokkalaisten\npäitä, jotka kuiskuttelivat keskenään. Hän pinnisti nyt ajatuksensa\näärimmilleen. Siinä nyt oli sekin -- historia. Aina hän oli sitä\nihaillut, mutta hädän hetkellä se kiittämättömästi petti hänet,\nvetäytyi läpinäkymättömään pimeään. Vaidon mieleen johtui yhtäkkiä\nvanha laulu:\n\n-- Ja nuoren miehen elämä se on niin musta paikka! Vaito pelkäsi\ntulevansa hulluksi, mutta sitten hän nykäisi päätään ja päätti\ntarkastaa, eikö tosiaankaan uuden ajan historiassakaan ollut mitään\nesiintuotavaa.\n\nAha! Jopa hiukan ikäänkuin selvenee. Ensin siellä tulevat löytöretket,\nKolumbus kuuluisine kananmunineen ja sitten ne monet pienemmät herrat.\n\n-- Me näemme, huudahti Vaito, miten löytöretkeilijät ovat aina -- --\nKolumbus etunenässä -- -- -- rientäneet merien ja mantereiden halki\n-- -- -- kohti -- -- tuota uusia mannermaita, joista suurin kenties\non Ameriikka.\n\nTaas pimeni. Vaito piti jälleen paussin ja muisteli yhä historian\noppikirjaansa. Hm! Sitten siellä tuli kamala sarja uskonsotia.\n\n-- Sanoisikohan niistä jotakin? mietti Vaito. Yleisö alkoi osoittaa\nkärsimättömyyden merkkejä.\n\nPikkupojat jo kääntelivät ja vääntelivät itseään.\n\n-- Ne lurjukset, ajatteli Vaito, eivätkö ne nyt jaksa edes paria\nminuuttia pysyä paikoillaan! Sitten hänen silmissään tuntui aivan kuin\nvesipisarat väkisin pusertautuisivat esille.\n\n-- Voi armias! Jospa minä nyt olisin Jokikylässä ja olisi loma koulusta\nja suvi ja auringonpaiste! ajatteli Vaito huoaten.\n\nYleisö odotti ja odotti niitä valtavia näkyjä, mitä herra Vaito\nVansen aikoi loihtia sen katseitten eteen, mutta itse poppamestari\nvaikeni, katseli alaspäin ja vaikeni. Hänen mielestään ei edes\nhugenottisodistakaan kannattanut puhua noille ensi luokkalaisille.\n\nVielä kerran Vaito teki heikon ponnistuksen muistellakseen historian\nsuuria näkyjä. Mitäs siinä kirjassa tulikaan hugenottisotien jälkeen?\nHm! 30-vuotinen sota ja Westfalin rauha vuonna 1648. Sitten seuraa\npaljon sekavia asioita ja sitten astuvat preussilaiset näyttämölle.\n\n-- Bismarck -- ahaa! Vaito innostui! Puhuisikohan Bismarckista? Beeveli!\n\n-- B-bi-bi-bi! änkytti hän, mutta ei mitään muuta. Veto alkoi loppua.\nSillä mitä hän sanoisi Bismarckista? Oliko se edes raittiusmies.\nVoisihan sitä sanoa, että Bismarck oli suuri mies ja olisi hyvä, jos\nmeistäkin kaikista tulisi yhtä suuria miehiä tai edes hiukan sinnepäin.\nSekin olisi jo aika hyvä. Mutta onko sekään mikään tervehdyspuhe.\n\nVaito lysähti kokoon. Nyt oli asia selvä. Henki ei tullut hänen\npäälleen, hän ei ollut puhuja. Kylmät väreet kiersivät pitkin hänen\nselkäpiitään, kurkussa karvasteli, mutta henkeä ei tullut -- ei\ntullut. Kaikki toiveet olivat mennyttä kalua, kaikki ihanat unelmat\nmurskautuneet.\n\n-- Minä en ole mikään puhuja! lausui Vaito nyt murtuneella äänellä.\n\nYleisö hätkähti.\n\n-- Häh! Nyt se taas puhuu.\n\nVaito jatkoi aivan levollisesti. Hän päätti poistua lavalta johonkin\nnurkkaan häpeämään, mutta hän halusi vielä vain sanoa pienen,\nvaatimattoman anteeksipyynnön yleisölle. Hänestä oli parasta puhua asia\nrehellisesti ja suoraan sekä tovereille että lehtori Valtavaaralle.\nNehän sen parhaiten ymmärsivät.\n\n-- Minä en ole mikään puhuja. Henki ei tule minun päälleni. Sen vuoksi\nminä poistun tältä paikalta. Minä olin saanut tehtäväkseni lausua\nyleisön tervetulleeksi tähän iltamaan, jonka koulumme raittiusseura on\njärjestänyt. Sen teen nyt vain aivan lyhyesti. Raittiusaate on hyvä\naate. Sen me tiedämme jokainen. On hyvä, että sitä aatetta ajetaan\npienessä Suomessakin, ettei viinan kirous turmele kansaamme. On hyvä,\nettä sitä aatetta ajetaan jo koulussa, että opettajat selittävät sitä\nmeille oppilaille. Kun me tulemme suuriksi, niin me voimme sitten\nkotonamme vanhemmillemme ja kaikille muille ihmisillekin selittää\nalkohoolin vaarat. Me kaikki taistelemme silloin väkijuomia vastaan\nja koetamme saada koko Suomen kansan taistelemaan. Me tahdomme kerran\nnähdä Suomen kansan raittiina kansana. Tässä iltamassakin tehdään työtä\nraittiuden hyväksi. Siksi lausun teidät kaikki nyt tervetulleiksi\npieneen juhlaamme.\n\nVaito Vansen lopetti puheensa ja astui murtuneena miehenä alas\nkateederista. Olihan hän kyllä jollakin tavalla loppujen lopuksi\nsaanut tehtävänsä suoritetuksi, mutta omasta mielestään perin kurjalla\ntavalla. Ei mitään juhlallisuutta, ei aatoksen lentoa. Paljasta\njokapäiväisyyttä, tavallisia arkipäivän sanoja hän oli saanut muutamia\nlausutuksi.\n\nVaito ei katsonutkaan tovereihinsa. Tietysti ne häntä nyt vain\npilkkasivat ja halveksivat. Hän kuuli jossakin taputettavan hiukan\nkäsiäkin.\n\n-- Kaameata pilkkaa, ajatteli Vaito synkkänä. Hän istuutui syvälle\nerääseen nurkkaan päättäen sopivassa tilaisuudessa hiipiä pihalle.\nÄkkiä hän säpsähti.\n\n-- Vansen! kuului ääni jostakin.\n\n-- Vansen? ajatteli Vaito. Tuttu nimi. Kukas se taas on? ka! Minähän se\nolenkin.\n\nVaito kääntyi ääntä kohti. Siellä tuli lehtori Strand hänen luokseen.\n\n-- No Vansen. Sinä taisit pitää meille aivan toisen puheen kuin mitä\nolit valmistanut.\n\n-- En minä ollut valmistanut ollenkaan, vastasi Vaito itku kurkussa.\n\n-- Etkö sinä ollut valmistanut puhettasi.\n\n-- En! Minä luulin, änkytti Vaito, suurten kyynelhelmien vieriessä\nhänen poskilleen, että henki tulee päälle, jos kerran on puhuja, mutta\n(Vaito nyyhkytti) henki ei tullut.\n\nLehtori Strand vanhana opettajana ymmärsi nyt koko asian. Ja nyt hän\nalkoi selittää Vaidolle, että vain tottuneet puhujat voivat sillä\ntavalla mennä esiintymään valmistautumatta. Mutta yleensä kaikki\npuhujat valmistavat perinpohjaisesti puheensa ja tekevät paljon työtä.\nEikö Vansen muista, miten Demosthenes sai ponnistella, ennenkuin\nhänestä tuli puhuja.\n\n-- Hjuu! nyyhkytti Vaito.\n\n-- Ilman työtä ei saavuteta mitään tuloksia, jatkoi lehtori, mutta se\nlyhyt puhe, minkä sinä sittenkin pidit, ei ollutkaan hullumpi puhe\nensimäiseksi puheeksi.\n\n-- Oli se kamalan kurja, väitti Vaito vastaan.\n\n-- Ei! jatkoi Strand. Siinä sinä yksinkertaisesti ja koruttomasti\nlausuit sydämesi ajatukset ja kävi kuten laulussa sanotaan:\n\n\"Se koski kuulijan sydämeen.\"\n\nSinusta Vansen voi kyllä tulla vielä puhuja, hyvä puhuja, mutta siihen\nvaaditaan opiskelua ja työtä. Ennenkuin voi puhua, pitää olla jotakin\nsanottavaa ihmisille. Ellei ole mitään sanottavaa, on paras vaieta.\nSiinä Vansen on puhetaidon ensimäinen sääntö.\n\n\n\n\nSIIKAJOEN TAISTELU.\n\n\nSuomalaisen lyseon ensi luokalla oli taas tapahtunut kummia, vai\nminkäpä muun johtopäätöksen olisi voinut vetää siitä tosiseikasta, että\nlyseon rehtori, ensi luokan laulun opettaja, taiteilija Sävel-Aalto ja\nvahtimestari olivat kokoontuneet rehtorin kansliaan johtavaan käytävään\nja panneet yhteen kolme tunnetusti viisasta päätään ratkaistakseen ensi\nluokan heille asettaman vaikean kysymyksen.\n\nRehtori silitteli laihoilla sormillaan partaansa ja harkitsi asiaa\nkorkeasti kasvatusopilliselta kannalta, mutta hän ei voinut tulla\nmuuhun johtopäätökseen kuin siihen, että tässä oli sangen vakava ja\narveluttava tapaus käsiteltävänä, tapaus, joka oli omiaan horjuttamaan\nkoko koulujärjestystä ja soti itse kouluhallituksen antamien\nkiertokirjeiden henkeä vastaan.\n\n-- Tässä on jotakin aivan uutta ja vierasta koko kouluelämälle ja\netenkin sen rauhalliselle kehitykselle. Tämä on jotain räikeää\n-- -- miten minä sanoisin -- vallankumouksellista, kuten ranskalaiset\nsanovat. No, se ehken on liian voimakas ilmailumuoto, mutta hiisi\nvieköön (rehtori kiivastui), kurittomuutta ja lakkoilua tämä ainakin on.\n\nSitäpaitsi on edelleen asetusten hengen vastaista, että ensi luokka\nrupeaa asettamaan typeriä kysymyksiä rehtorin ja opettajakunnan\nratkaistavaksi, sen sijaan että ylihallituksen vahvistama\nopetussuunnitelma edellyttää, että rehtori ja opettajakunta asettavat\nkysymyksiä ja ensi luokka vastaa niihin, sikäli kun se pystyy niihin\nvastaamaan.\n\nVanha, mutta jykevä rehtori rypisti huolten uurtamaa otsaansa ja\najatteli edelleen.\n\n-- Hm. Sielutieteellisesti asiaa tarkastellen täytynee tunnustaa,\nettä ensi luokka on osoittanut tahtoa -- vieläpä sangen huomattavaa\nja itsenäistä tahtoa, mutta siinäpä juuri asian vakava momentti\nonkin. Sillä tahto sinänsä on kylläkin kasvatuksen kannalta jotakin\nerinomaista, mutta vain hyvä ja siveellinen tahto, jota vastoin kaltoin\nkasvatettu tahto on pahaa, se on oikeastaan paljon pahempaa kuin ei\nmikään tahto, sillä siihen ei pysty enää opetus eikä ohjauskaan.\n\nNiin puheli itsekseen vanha rehtori silitellen harmaata leukapartaansa.\n\nAivan toisin suhtautui asiaan taiteilija Sävel-Aalto, ensi luokan\nlaulun opettaja. Hän oli tulinen ja äkkipikainen luonteeltaan ja hänen\ntaiteilijaverensä oli nyt kuohahtanut. Hänen pitkä, yömusta tukkansa\nhulmuili kuin myrskyn myllertämä metsämaisema sekaisin ja hänen\ntummista silmistään leimahteli vihan vimmaisia salamoita.\n\nKuin närkästynyt leijona kulki taiteilija Sävel-Aalto edestakaisin\nkapeassa käytävässä, heristeli hienoja, valkoisia, nyrkkiin\npuristettuja käsiään puolelle ja toiselle sekä päästeli suustaan\nkamalia uhkauksia.\n\n-- Kyllä minä ne lurjukset opetan. Näytän minä niille, mistä urkupiippu\npihisee. Jaa jaa! Syyttäkööt vintiöt itseään. Perästä kuuluu, sanoi\ntorven tekijä. Ei minulle turhanpäiten niskuroida. Minä murskaan\nne, kuten Paganini teki paasiviululleen. [Muist. Historia ei tiedä\nmitään siitä, että Paganini olisi joskus murskannut paasiviulunsa.\nSävel-Aallon lausunto todistaa vain, miten vaihemielisesti taiteilijat\nesiintyvät suuttuessaan.] Koko luokan minä nujerran, sillä taiteen\npyhälle alttarille ei mikään uhri ole liian kallis -- -- --\n\nLopuksi sanoi painavan ja arvovaltaisen mielipiteensä myöskin koulun\nvahtimestari turkulaiseen puhetapaansa:\n\n-- Mergillissii gagarii!\n\nNäin oli korkea opettajakunta sielullisten ristiriitojen runtelemana\nensi luokan harhaan livahtaneiden pikku sieluvelikultain vuoksi.\n\nEntäs ensi luokka itse. Siellä vallitsi tavanmukainen rauha ja hyvä\ntahto, jonka nyt kuten ennenkin tarkka näkijä saattoi löytää korvia\nsärkevän metelin keskeltä. Eikä luokassa edes aavistettukaan, että\ntaiteilija Sävel-Aalto uhkasi uhrata nuo onnettomat otukset taiteen\npyhälle alttarille.\n\nMitä oli ensi luokka sitten tehnyt?\n\nEi kerrassaan mitään, ainakaan omasta mielestään. Puhtaita kuin\npulmuset olivat he kaikki lukuunottamatta tietystikään Kuoppalan\nKallea, jonka sormet aina olivat nokiset. Ei kukaan voinut ymmärtää,\nmillä ihmeen ilveellä hän aina pääsikin noen kanssa tekemisiin. Kun\npojat eivät tätä asiaa käsittäneet, ratkaisivat he pulman sangen\nyksinkertaisesti. He antoivat Kallelle haukkumanimen nokikolari ja se\nnimi hänellä on kuuleman mukaan vielä tänä päivänäkin. Niin valtavia\novat ihmisen luontaiset taipumukset.\n\nEnsi luokka, kuten sanottu, ei itse tiennyt tehneensä yhtään mitään,\nei hyvää eikä pahaa. Se ei tahtonut kerskailla mistään sankarityöstä,\nmutta eivät mitkään konnankujeetkaan painaneet sen omaatuntoa.\n\nJaa jaa! Mutta onko silti vielä sanottu, että ihmisen omatunto on\npuhdas, ellei hän ole mitään tehnyt. Entäpäs, jos hän on jättänyt\njotain tekemättä? Ja kas! Siinäpä juuri piilikin ensi luokan suuri vika\nja syyllisyys -- taiteilija Sävel-Aallon mielestä.\n\nOli ollut laulutunti. Taiteilija oli ollut täynnä pyhää valtavaa\nluomisintoa, jollaista vain taiteilija kykenee tuntemaan ja mikä on\nsalattu tavallisilta kuolevaisilta. Hän näet oli säveltänyt, säveltänyt\nensimäisen suursävellyksensä. Vieläpä sanatkin olivat hänen omansa.\nKoko teos oli hänen henkistä omaisuuttaan täydellisesti.\n\nKello puoli 2 edellisenä yönä oli sävellys tullut valmiiksi. Se\noli yläpuolella kaiken sen, mitä hän tähän asti oli luonut. Kaikki\nedellinen oli keskinkertaista, sen hän nyt tajusi itsekin, mutta se oli\nollut ikäänkuin valmistelua tätä suurteosta varten. Tämä sävellys, mitä\nhän nyt hellävaroen piti kädessään, se oli hänen tähänastisen taiteensa\nhuippu ja -- -- -- se oli epäilemättä taiteen huippuja ylimalkaan,\nhenkinen saavutus yksilön ja kansan historiassa, säveltaiteen\nnerontuote, joka oli kohottava tekijänsä ihmiskunnan hyväntekijäin\neturiviin.\n\nSäveltäjä sulki autuaana silmänsä ja unelmoi. Jokaisessa ikkunassa\nLinnankadulla hän jo hengessä näki prameilevan oman suurennetun\nvalokuvansa. Kaupunki oli juhlavalaistu. Kodeissa ja julkisissa\ntilaisuuksissa esitettiin hänen uutta sävellystään, tuota pohjoismaisen\nneron leimahdusta. Hän tunsi luoneensa jotain suurta, jotain ikiaikojen\neetterikaikuja. Ja kukapa paremmin voi arvostella sävellystä kuin\nsäveltäjä itse.\n\n-- Säveltäjä on sävellyksen mitta, se oli taiteilija Sävel-Aallon\nfilosofinen tunnuslause. Maailman arvostelu oli itse asiassa sellaista,\njolle suuri taiteilija saattoi vain alentuvasti hymyillä, mutta se ei\nedes tehnyt häntä ylpeäksi.\n\nTaiteilija sai halun ravistaa koko maailman hereille siinä hetkessä ja\nsanoa sille:\n\n-- Kuuleppas nyt ihmiskunta. Sinua kohtaa harvinainen onni tällä\nhetkellä. Pukeuduppas tavallista terhakammin ja tule kuulemaan, mitä\nihmeitä minä olen sinulle sävellellyt.\n\nKun kuitenkin koko ihmiskunnan kokoaminen taiteen pyhitetyn\nalttarin juurelle kylmästi asiaa harkiten näytti tuottavan muutamia\nvoittamattomia vaikeuksia, ajatteli taiteilija herättää laiskuuden ja\ntylsyyden unestaan jalkeille ainakin suomalaisen lyseon ja kajahuttaa\nsen sekä opettajakunnalle että oppilaille äsken valmiiksi saamansa\nsävellyksen, joka oli tekevä hänet ja koko Turun, jolla oli onni olla\nhänen kotikaupunkinsa -- kuolemattomaksi.\n\n\"Sävel-Aalto, suomalainen taiteilija ja säveltäjä, tunnettu Lapin\nraukoilta rajoilta aina etelän asumattomien hieta-aavikoiden laidoille,\ns.o. kaikkialla missä inhimillinen sivistys vehmaana versoaa\", niin\nkirjoitettaisiin hänestä jo tietosanakirjassa. Ja sitten jatkettaisiin:\n\"Synt. Turussa, Aurajoen rannalla\".\n\nTaiteilija silmäili sävellystään. Se alkoi iki-ihanilla sanoilla\n\n-- Hiljaises' hyminäs' mun hiutuu sieluni!\n\nHän antoi sormiensa hiljaa vaeltaa pianon soittimilla vielä kerran\nläpi tuon ihanan sävellyksen, joka oli kuin kyllästetty kosteikoilla\nerämaassa, jota viimemainittua ei edes näkynytkään, ainakaan\ntaiteilijan omilla silmillä. Erämaata ei ollutkaan. Pelkkä kosteikko\nkimalsi kosteikon vieressä ja välissä kiemurteli miellyttäviä valkeita\nhietapolkuja. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Soittaessaan\nviimeistä värsyä, joka muuten oli aivan samanlainen kuin ensimäinenkin,\nhän ei enää kyyneleitään pidättänytkään, vaan antoi niiden vuolaasti\nvalua.\n\nSitten hän nousi, heittäytyi vuoteelleen ja -- valvoi tuhansia\najatelmia mielessään tuuditellen seuraavaan aamuun.\n\nKuin tuulispää riensi taiteilija Sävel-Aalto kello 9:ksi koululle.\nOdotettu laulutunti oli tullut. Se oli kylläkin vain ensi luokalla.\nPojat olivat pieniä ja heidän äänensä olivat piipittävät, mutta\ntaiteilija ei jaksanut odottaa laulutunteja korkeammilla luokilla.\nHänen täytyi heti paikalla saada kuulla tuon ikuisen ikävänsä säveleet\nihmislasten suista.\n\nAlettiin sitten harjoitella, taiteilija tulisena kuin kihisevä\nkekäle, pojat ujoina ja epäluuloisina. Niinhän aina kaikki uusi tässä\nmaailmassa otetaan vastaan.\n\nLaulu ei tahtonut sujua. Siinä oli juoksutuksia jos jonkinlaisia, yksi\nääni alkoi ensin ja toiset vasta tuonnempana yhtyivät laulantaan.\nVälipaikat lauloi taiteilija itse saadakseen aikaan todellisen\ntunnelman. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei ensi luokka\ntahtonut pysyä mukana. Sävellys oli sille nähtävästi liian korkeata\nja uudenaikaista musiikkia. Ensi äänenkin täytyi laulaa seuraavalla\ntavalla:\n\n\"Hi-hi-hi-hi-hiljaise-he-he-hees hyminääää-hä-hähääs, mun hiutuu, mun\nlaulaa, mun sielun laulavi, niin hiutuvi, ain laulavi, mun sielun\nhiljaises, mun sielun hyyminäs, mun hiutuu sieluni, hiljaises hyyminäs!\"\n\nSe oli hirveän vaikeata ensi luokalle, eivätkä pojat osanneet, kuten he\nitse sanoivat, laisinkaan ottaa kiinni säveleen päästä.\n\nEi tullut mitään kunnollista.\n\nTaiteilija Sävel-Aalto koetti silloin innostuttaa poikia pitämällä\nheille rohkaisevan puheen ja selostamalla heille lähemmin, s.o.\nsuorasanaisesti laulun syvämietteistä sisältöä.\n\n-- Koettakaa nyt pojat hiukan ajatella, miten suuremmoista, miten\niki-ihanaa ja eetteripuhdasta on, kun minun sieluni esimerkiksi\nsyksyisenä tähtikirkkaana kuutamoyönä kohoaa ylös hiljaiseen\nhyminään ja sitten se uinuu siellä hiljaisessa hyminänsä aivan kuin\nhöyhenpatjoilla, sinisillä höyhenpatjoilla ja oleskelee siellä, siinä\nsuuressa hiljaisessa hyminässä, joka humisee taiteen väräjävillä\nviidakoilla. Katsokaas pojat, siellä mun sieluni viihtyy, siellä\nhiljaisessa hyminässä, eikös niin pojat?\n\nEnsi luokan pojat katselivat synkkinä taiteilijan mustaa liehuvaa\ntukkaa. Mitä he ajattelivat, sitä ei kukaan voinut heidän naamoistaan\nlukea.\n\nYritetäänpäs taas! ehdotti taiteilija oppilailleen. Mutta silloin\nKukolan Antti tuumasi, että ei tässä kaiken mailman krumiluureja\nsentään ruveta ynisemään. Häneen yhtyi koko vasen puoli luokkaa.\nOikealta kuului vielä hetkisen muutamia kaihomielisiä parahduksia,\njotka muistuttivat kukonpoikien ensimäisiä lauluharjoituksia. Sitten\nkaikki vaikenivat ja vaikenivat kuin muuri.\n\nTaiteilija Sävel-Aalto tunsi hikipisaraan kihoavan otsalleen,\nharteilleen, selkäänsä, vatsaansa ja hänestä tuntui, että olisi\nmentävä muuttamaan alusvaatteita. Sitten hän teki vielä viimeisen\nponnistuksen. Hän jakoi pari luunappia eräille pojille, jotka yrittivät\nteuhata. Mennessään Klemolan Reinon ohi hän napautti tällekin luunapin\notsaan. Reino oli syvissä ajatuksissa kaukana kotikylässään ja katseli\nkaihomielisenä ulos ikkunasta. Hän säpsähti luunapin saatuaan ja sitten\nhänen sisunsa kuohahti.\n\n-- En minä tehnyt yhtään mitään, intti hän katkerana.\n\n-- Et tehnytkään, vastasi taiteilija, mutta sinä kyllä vielä tulet\ntekemään kujeen jos toisenkin, minä tunnen sinut.\n\nReino ällistyi ja tuli hieman epävarmaksi, mutta taiteilija huusi ja\nähkyi nyt koko luokalle. Hän rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli yhtä\nturhaa. Ensi luokka ei päästänyt enää ääntäkään.\n\nSynkkinä töllistelivät pienet pyöreät naamataulut opettajan hyörinää.\nSitten ne katselivat ulos ikkunasta eikä opettaja enää mahtanut niille\nmitään. Hän menetti kaiken valtansa ja samalla kaiken malttinsa. Aivan\npoissa suunniltaan hän karkasi vihdoin ovesta ulos ja ryntäsi rehtorin\npakinoille.\n\nJa tämän tähden piti nyt ensi luokka armotta kuletettaman\nsovintouhriksi taiteen pyhitetylle alttarille -- kimpsuineen\nkampsuineen.\n\nSäälittävää!\n\nKohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Vaivaisia riepuja ja häilyviä\nholistompeleita olemme me ihmislapset kohtalon kourassa.\n\nOn helppo kuvitella tunnelmaa, minkä opettajan ulos karkaaminen herätti\nensi luokassa. Aluksi syntyi synkeä äänettömyys, mutta pian menivät\npoikien mielet toisiin asioihin ja nyt tulemme todelliseen syyhyn,\nmiksi ensi luokka ei halunnut laulaa taiteilija Sävel-Aallon uutta\nneron tuotetta.\n\nEnsi luokka oli näet ennen laulutuntia jo istunut yhden tunnin 8-9:ään.\nJa se vasta oli ollut tunti. Oli luettu \"Vänrikki Stoolin\" runoa \"Von\nDöbeln\" ja silloin oli opettaja, tohtori Strand, innostunut. Mahtavana\noli kaikunut hänen äänensä, tuo komea ääni ja sen kannattamina runon\nuljaat säkeet. Ne olivat vallanneet kuulijat miehekkäällä sotaisella\ntunnelmallaan.\n\nJa tuossa oli vielä luokan mustassa taulussa tohtori Strandin piirros\nSiikajoen kentästä ja taistelevista joukoista. Taistelu oli selitetty\nperin pohjin ja 30 pikku miestä kuvitteli kukin olevansa soturi Suomen\nahavoituneessa armeijassa, sen ensi voiton tantereella.\n\nSellaisen tunnin jälkeen tuli tuo hempeä laulu \"hiljaisesta hyminästä\".\n\nEi! Siitä ei tullut mitään. Ensi luokka ei kerta kaikkiaan ollut siinä\nvireessä, että se olisi voinut innostua lyyrillisiin hymistyksiin.\nSe oli vallan toisessa, valtavassa tunnelmassa. Siellä silmät\nleimahtelivat, posket hehkuivat. Vastakohta kahden tunnin välillä oli\nliian syvä ja se pakotti taiteilija Sävel-Aallon jättämään näyttämön.\n\nMutta silloinpa oli ensi luokalle suorastaan annettu tilaisuus palata\nSiikajokeen takaisin, ja nyt kävi niin, että taiteilija Sävel-Aalto\nunohdettiin, mutta kun suomalaisten uljas voitto oli uudelleen\ntaulun piirroksella tarkastettu, kohosi kuin itsestään sama iloinen\nhurraa-huuto mikä kerran oli tärisyttänyt Siikajoen kenttää -- myöskin\nsuomalaisen lyseon ensi luokasta.\n\nHuuto kuului käytävän toiseen päähän asti, missä rehtori, taiteilija\nja vahtimestari paraikaa neuvottelivat toimenpiteistä edellä kerrotun\nvisaisen probleemin ratkaisemiseksi.\n\nTriumviraatti oli vihdoin harkinnut, miten tässä tapauksessa oli\ntoimittava. Suunnitelmat olivat juuri valmiit, niissä oli vain\nyksi vika. Ne tulivat liian myöhään kuten usein käy juuri parasten\ntoimenpiteitten. Kaikuva hurraa-huuto ensi luokassa jatkui ja vahveni\nyhä. Taiteilija alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä ja vetäytyi\nhiljalleen rehtorin leveän selän taa. Siellä hän heristeli korviaan\najatellen:\n\n-- Tapahtukoon mitä tahansa. En minä viimeisenä pakoon lähde.\n\nRehtorinkin kasvot ilmaisivat jo huolestumista, sillä ensi luokan\nhurraa jatkui yhä. Vuoroin se heikkeni, vuoroin paisui, kun eri puolet\nluokkaa vetivät henkeään ja taas yhtyivät ääneen.\n\n-- Tämähän on jo mielenosoitusta! huudahti rehtori.\n\n-- Tämä on taiteen ikihehkuvien pyhättöjen raakamaista häväisemistä!\närjäsi taiteilija.\n\n-- Ovat mar' nee mergillissii gagarii! tuumasi vahtimestari.\n\nKaikki kolme ottivat askeleen kiiruhtaakseen ensi luokkaa kohti.\n\nSilloin tapahtuu jotakin, mikä kokonaan muutti tilanteen, sai\nläsnäolijat hätkähtämään ja pysähtymään.\n\nKoulun pihan yli astui hiljaa mustatakkinen mies. Hänen ryhtinsä oli\nylpeä. Käskijän ilmein hän tarkasteli ympärilleen. Sitten hän tuli\npäättäväisesti sisäänkäytävää kohti ja avasi oven.\n\n-- Ylitarkastaja! huudahtivat yhteen ääneen rehtori, taiteilija ja\nvahtimestari.\n\nKouluelämässä, samoinkuin muuallakin mailmassa, sattuu joskus\nansaitsemattomia onnenpotkauksia. Niinpä nytkin. Samalla hetkellä,\njolloin ylitarkastaja, avasi oven, lakkasi ensi luokan huuto. Tuli\nhaudanhiljaisuus. Tarkka huomioidentekijä olisi ehken voinut keksiä\nluokan oven raosta pari kolme vakoilevaa silmäparia.\n\nRehtori kumarsi.\n\n-- Terve tuloa, herra ylitarkastaja. Mitä onnellista sattumaa saamme\nkiittää tästä suuresta kouluamme kohdanneesta kunniasta.\n\n-- Minua, ainoastaan minua, vastasi ylitarkastaja varmasti.\n\n-- Saanko esitellä tässä taiteilija Sävel-Aallon, laulunopettajamme.\n\n-- Hauska tutustua, vastasi ylitarkastaja.\n\nTaiteilija Sävel-Aalto teki loistavan teatterikumarruksen.\n\n-- Hauskuus, herra ylitarkastaja on kokonaan minun puolellani, lausui\nhän ja lisäsi: -- ja ennen kaikkea ihanan säveltaiteen puolella. Chopin\non kerran sanonut että -- -- tuota -- --.\n\nTaiteilija änkytti. Hän ei siinä kiireessä muistanutkaan, mitä Chopin\noli lausunut.\n\nYlitarkastaja kätteli alentuvasti vahtimestariakin.\n\nHän oli nyt hyvällä tuulella ja käsitti tilanteen seuraavalla tavalla:\n\nMinä ylitarkastaja Korvenkanto lähestyn koulua. Pelokasten opettajain\npälyvät silmät näkevät minun arvokkaan olemukseni saapuvan. Koulussa\nsyntyy hirveä hälyytys. Kaikki juoksevat suin päin pakoon huutaen:\n\n-- Ylitarkastaja saapuu. Pelastakoon itsensä, ken voi!\n\nOpettajat juoksevat luokkahuoneisiin antamaan viimeistä voitelua\noppilaille ja kolmihenkinen lähetyskunta, rehtori, taiteilija ja\nvahtimestari saapuu koulun puolesta portaille herra ylitarkastajaa\nvastaanottamaan.\n\nTämä harhaluulo kutkutti ylitarkastajan itserakkautta. Hän tuli hyvälle\ntuulelle, mutta hän ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi näyttää sitä.\n\nSamassa kajahti mahtava ääni ensi luokasta käytävän perältä.\n\nRehtori ja taiteilija kalpenivat. Uuden vaaran äkkiarvaamatta\nilmestyessä sivustalle he olivat jo unohtaneet rintaman. Taiteilijan\nkaarevalla otsalla helmeili kirkkaita kylmiä hikipisaroita.\n\n-- Nyt on kaikki mennyttä kalua, hän huokasi.\n\nMutta -- tuo ensi luokasta kuuluva ääni veti pian kaikkien huomion\npuoleensa.\n\n-- Mitä ihmettä, laulavatko ne? kysäsi rehtori.\n\nIhan sieltä kuului selviä säveleitä, eroittautui laulun sävel ja \"hetki\nhetkelt' yhä paisuen nyt Porin uljas marssi raikahtaapi\".\n\n-- Avuksi Döbeln joutuu, muisteli rehtori hajamielisenä Vänrikki\nStooliaan ja toivoi että todellakin jokin Döbeln rivakalla otteella\nselittäisi tilanteen.\n\n-- Kuka siellä laulaa? kysyi ylitarkastaja.\n\nSilloin sai taiteilija puhekykynsä jälleen takaisin.\n\n-- Ensi luokka, arvoisa ylitarkastaja. Tuo kelpo ensi luokka. Ne ovat\nkaikki minun lempilapsiani. Mikä into ja harrastus siinä luokassa\npiileekään. Opetus on siellä leikkiä, on aivan kuin höyhenteleisi itse\ntaiteen päivänpaisteisilla kukkaisrinteillä.\n\nTarkastaja lähti ensi luokkaa kohti. Taiteilija Sävel-Aalto kieppui\nkuin herhiläinen hänen ympärillään pokkuroiden ja kumarrellen täynnä\nintoa sekä taiteen hehkua.\n\n-- Minun suuremmoinen ensi luokkani, nuo hennot vihannat taimet taiteen\nyrttitarhassa! hän huudahteli.\n\nSaavuttiin sitten ensi luokan ovelle. Juuri sillä hetkellä taukosi\nPorin marssi, mutta sitten kajahti intiaanikiljunta, niin huikea,\nettä kukaan läsnäolijoista ei ollut edes aavistanut sellaista\nmahdolliseksikaan, saatikka sitten todella kuullut. Samassa syöksähti\nkoko akkunainpuoleinen osa luokkaa seinänpuolelle sijoittunutta vastaan\nviivottimet ja karttakepit aseina. Taulurievut, jäniksen käpälät,\nliidunpalat, nenäliinat, napit ja kummipalat sanalla sanoen pimensivät\nauringon.\n\nTaiteilija Sävel-Aallon tukka aivan lehahti kauhusta pystyyn. Hänen\nsuonissaan ei näet virrannut pisaraakaan sankarien sinistä verta:\nRehtori ja ylitarkastajakin päästivät hämmästyksen huudahduksen. Kamala\ntaistelu oli käynnissä heidän silmiensä edessä.\n\nSiikajoen taistelu!\n\nVenäläiset olivat seinänpuolelta tunkeutuneet vastustamattomin voimin\nikkunaa kohti. Vähälukuiset suomalaiset olivat ääneti ja hammasta\npurren vetäytyneet taaksepäin.\n\nMutta uunin nurkassa odotti esiintymistään uljas jäykkäkatseinen\njoukko. Ne olivat porilaiset. Joukon edessä ratsasti suuren pojan\nharteilla kenraali von Döbeln -- toisin sanoen Reino Klemola,\nhousunkannattimet kiedottuina otsansa ja takaraivonsa ympäri ja pitkä\nkarttakeppi kädessään uhkaavana säilänä.\n\nKenraalilla oli erinomaisen raisu ratsu. Se vikuroi, potki ja ärhenteli\nkaikille puolille päästäen tuon tuostakin ilmoille iloisen raikuvan\niihahahaa-huudon, millä hevoset tavallisesti tervehtivät toisiaan.\nKenraali von Döbeln oli yhtämittaa putoamaisillaan ja tarrautui\nmolemmin käsin hevosensa harjaan eli takin kaulukseen kiinni.\n\nOli juuri tyyni hiljaisuus kuin ukkossäällä. Vihollisarmeijat seisoivat\nääneti vastakkain tarkastellen vihaa hehkuvin katsein toisiaan.\nSilloin kajahti nurkasta Porin marssi. Sen tutut säveleet tenhosivat\nkoko taistelukentän ja siellä seisovat armeijat. Ne saattoivat ryssät\nvapisemaan kauhusta, mutta suomalaiset, jotka jo tähänkin asti olivat\ntaistelleet vähintäin yhtä urhoollisesti kuin leijonat, saivat vielä\nmonta, monta vertaa enemmän rohkeutta rintoihinsa.\n\nSitten tuli taistelun huippukohta. Porilaiset, von Döbeln etunenässä,\nkävivät kaikki murtavaan rynnäkköönsä ja heihin yhtyi koko Suomen\nahavoitunut, kovia kokenut, uljas armeija.\n\nKelpasi katsella sitä taistelua. Tämä harvinainen ilo sattui\nnyt erikoisena onnen potkauksena ylitarkastajalle, rehtorille,\ntaiteilijalle ja vahtimestarille.\n\nSiikajoen tanner olisi inhimillisen arvostelun mukaan kaikesta\npäättäen kohta ollut meidän ja maineemme vihdoinkin taas verin pesty\nja tahraton, elleivät kaikki neljä viimeksimainittua henkilöä olisi\nuhkaavin elein ja nyrkkejään heristellen rynnänneet luokkaan ja käyneet\ntaistelijain kimppuun.\n\nTämän uuden mahdin äkkiarvaamaton ilmestyminen sotanäyttämölle lamautti\nkerrassaan suomalaisten uljaan rynnäkön. Sekä he, että ryssät hiipivät\nhiljaa ja pelokkaina paikoilleen.\n\nSitten alkoi tuo tuttu kuulustelu.\n\n-- Kuuleppas sinä, jolla on henkselit otsallasi. Tule tänne.\n\nReino Klemola astui hämillään luokan eteen.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? kysyi ylitarkastaja.\n\n-- Reino Klemola.\n\n-- Sinäkö olet syypää tähän kamalaan meteliin ja tappeluun?\n\n-- En.\n\n-- Kukas sitten?\n\nReino Klemola katseli hämmästyneenä ympärilleen. Oliko tässä sitten\nollut jotain melua ja tappelua? Ei suinkaan. Mitään sellaista ei hän\nollut huomannut laisinkaan. Tässähän oli vain näytelty maailman hienoin\nja hauskin kuvaelma \"Siikajoen taistelu\".\n\nYlitarkastaja avasi nyt suunsa ja silloin kaikki muut vaikenivat.\n\n-- Tämä tapaus, puhui ylitarkastaja, ei ole laisinkaan niin paha tapaus\nkuin herrat näkyvät luulevan.\n\nYlitarkastaja katseli rehtoria ja taiteilijaa nauttien sanojensa\nvaikutuksesta. Ja todellakin, molemmat henkilöt muodostivat ilmeineen\nselvän kysymysmerkin. Rehtorin kysymysmerkki oli niin valtava että sen\ntakaa häämöitti vielä vahva huutomerkki.\n\nHe olivat näet pitäneet kaikkea menetettynä. Mutta esittämällä heidän\najatuskannalleen aivan vastaisen mielipiteen, olikin ylitarkastaja\npäättänyt nujertaa heidät.\n\n-- Tämä ei ole mikään vaarallinen tapaus laisinkaan, jatkoi\nylitarkastaja puhettaan. Päinvastoin, tapaus on kasvatusopillisesti\nerittäin mielenkiintoinen. Se näetsen todistaa, että opetuksessa ei\nole täällä kylliksi painostettu rauhallisen sivistystyön merkitystä\nihmiskunnan vaiheisiin. Nähtävästi täällä on paasattu taisteluista\nja sodista ja sotaväen mellastuksista, joilla kuten uudempi\nhistoriantutkimus on osoittanut, ei ole ollut mitään merkitystä\nihmiskunnan kehitykseen, tai jos niillä olisi ehkä jotain merkitystä\nollut, olisi se ollut vain negatiivista. Minä voin vakuuttaa teille,\nhyvät herrat, että me emme enää koskaan sodi täällä Suomessa.\n\n-- Hjaa, tuota, yritteli rehtori vastustella, minä luulen kuitenkin,\nettä nuorisossa seikkailuinto ehken voinee synnyttää tällaisia\nmeteleitä ja mitä taas sotiin tulee, niin -- -- --\n\n-- Me emme puhu niistä, me emme käy niitä ja sillä hyvä! lopetti\nylitarkastaja keskustelun ankarasti. Ja ikäänkuin saadakseen tukea\nsanoilleen hän kääntyi ensi luokan puoleen kysyen:\n\n-- Te kyllä täällä leikitte sotaa, mutta menisittekö te todella\nsotakentälle taistelemaan vihollista vastaan.\n\nSäihkyvät silmäparit tähtäsivät tarkastajaan.\n\n-- Menisimme joka mies! kajahti kalskahtava vastaus ensi luokan\nkaikilta puolilta.\n\nYlitarkastaja ällistyi, rehtori ällistyi, taiteilija ja vahtimestari\nkatsahtivat toisiinsa. Sitten he lähtivät mietiskellen astelemaan\nrehtorin kansliaa kohti. Ylitarkastaja ajatteli sitä aikaa, jolloin\nhän jo makaa kuolleena haudassaan. Kenen käsissä silloin on Suomen\nkansan kohtalo. Juuri näiden vallatonten naapikkain aina seikkailuihin\nkihelmöivissä nyrkkipahasissa. Mitä siitä silloin syntyy? Hohhoi!\nHohhohhoijaa!\n\nMutta rehtori tunsi lämpimän ailahduksen rinnassaan.\n\n-- Antoivatpa aimo vastauksen ylitarkastajalle! hän mietti.\n\nJa vahtimestari sanoi taiteilijalle:\n\n-- Mergillisii gagarii!\n\n\n\n\nHIIHTORETKI.\n\n\nReino ja Antti palasivat juoksujalkaa koulusta. Päivällisen he söivät\nkolmessa minuutissa, mitä aikaa missään sivistysmaassa ei pidetä\npitkänä, kun on puheena niinkin vakava toimitus.\n\nPojat olivat tänä iltapuolena päättäneet lähteä hiihtämään pohjoiseen\npäin ja heti koulusta palattuaan saapua Aningaisten tulliin, missä\nVaito heitä jo odotti.\n\nOlikin loistava hiihtokeli. Hangella oli pikkuriikkisen ikäänkuin\njotain kuivahkoa ja kevyen kevyttä kristallijauhelmaa, jossa suksi\nluisti suorastaan ihanasti.\n\nSöökreenska oli kauhuissaan kuunnellut ruokakamarista hirvittävää\nastiain kolinaa jo kaksi minuuttia ja kolmekymmentä sekunttia. Sitten\nhän saadakseen yleiskuvan tilanteesta päätti viedä lisää soppaa\npöytään. Mutta kun hän saapui huoneeseen, ei siellä enää ollut ristin\nsielua. Porstuan ulko-ovi vain kerran paukahti ja koko rakennuksessa\nvallitsi hiljaisuus -- tai sanokaamme tarkemmin, kun sen kerran voimme\ntehdä -- rakennuksessa olisi vallinnut ylhäinen hiljaisuus, ellei\nSöökreenska olisi paukauttanut käsiään yhteen ja kirkaissut.\n\n-- Härra siuttakoon. Mut tääll ei ju ol kettä!\n\nMikä onni, että Söökreenska sitä ennen kuitenkin varovaisesti asetti\nsoppa-astian ruokapöydälle, onni sekä Söökreenskalle itselleen että\npojille ja -- Söökreenille ennen kaikkea, sillä kokemuksesta tiedämme\nettä soppa-astiain putoamiset eivät vielä milloinkaan ole ennustaneet\nhymyileviä kasvoja, vaan ukkosta ja murhetta sen sijaan kylläkin usein.\n\nSöökreenska kiirehti ikkunaan, missä säteili lasin ulkopuolella vanhan\npiian peili. Tuossa ihmeellisessä taikakapineessa Söökreenska ehti\nvielä nähdä pienen vilahduksen Antin takinliepeestä. Pojat pyyhkäsivät\njo pitkin Venäjän-Kirkkokatua Aningaisten tullia kohti, muistamatta\nettä Söökreenska-nimisiä henkilöitä edes oli olemassakaan tähtitaivaan\nalapuolella. Tullin puistossa he kohtasivat Vaidon valmiina matkaan.\n\nVaito tiesi kahdeksannen luokan poikien murtomaahiihtoradan, jossa\nerinomaiset jäljet kulkivat pitkin metsää, laaksoja ja mäkiä suoraan\npohjoiseen ja viiden kilometrin päässä, radan päätepisteessä jälleen\nyhtyivät maantiehen. Näitä jälkiä pojat lähtivät painaltamaan.\n\nVaito kulki edellä hyvää vauhtia, Reino ja Antti pysyttelivät kuitenkin\nuljaasti kintereillä, sillä heitä kumpaakin kannusti eräs salainen\ntoive, mistä Vaito ei tiennyt mitään. He näet arvelivat, että oikein\nlujalla hiihdolla täytyy päästä sangen lähelle Jokikylää, ehkäpä\nniin lähelle, että tuttuja paikkoja jo alkaa näkyä. Sitten saisivat\npojat selvän käsityksen matkan pituudesta ja mahdollisesti jonakin\nsunnuntaina voisivat yllättää Kukolan ja Klemolan väen ilmestymällä\nyht'äkkiä kuin tuulen pyräys kotiportille.\n\nTuuli suhahteli sivulta päin ja sieltä ja täältä kallion laelta\nlensi kevyt pyrypilvi laaksoon. Kun hiihtäjällä on into sydämessä,\non hiihtäminen talven jaloin urheilu. Jokikylän pojat olivat hyviä\nhiihtäjiä, he kun koko elämänsä olivat viettäneet maaseudulla.\nMetsiköissä he etenivät tottuneesti ja mäet he laskivat suhahtaen alas.\nJännittyneinä he ajattelivat vain eteenpäin menoa, kohti Jokikylää --\nkohti Jokikylää!\n\nKun pyry suhahti heidän ylitsensä ja tuuli ikäänkuin tarttui heitä\nkainaloista ja kiidätti eteenpäin, silloin he oikein nauttivat\nelämästä. Mitä syvemmälle he tulivat maaseudun metsien siimeksiin, sitä\niloisemmalta heistä tuntui meno. Pyryn mukana he tunsivat kiitävänsä\neteenpäin. Kuten se, kohosivat hekin kallion laelle, katsahtivat\nhetkisen ympärilleen ja syöksyivät hurjaa vauhtia eteenpäin tasangoille.\n\nHeistä tuntui aivan kuin he olisivat sulautuneet tuohon talven\nluontoon, muuttuneet luontoäidin lapsiksi, hänen voimakkaiksi\nhengähdyksikseen, jotka vain oman olemassa olonsa vuoksi kiitävät,\npyörähtelevät ja kiertävät maat ja mantereet, aivan kuin huolta ja\nmurhetta ei olisi olemassakaan. Välipä sitä, mistä tuli, minne meni,\nkyllä metsä lapsensa korjaa!\n\nKun he lumisina suhahtivat harvan pensaikon läpi, tuntui heistä, että\nhe olivat oikeita metsän poikia, jotka kiipesivät, minne tahtovat,\nkeinuivat millä oksalla tahansa, heittivät pyryn mukana kuperkeikan\nkorkean vaaran laella ja kilvaten syöksyivät korpimetsän ryteikköön.\n\n-- Anna mennä! he huudahtelivat Vaidolle, joka ladun loppuessa pyrki\naprikoimaan.\n\n-- Täältä pääsee! huusi Reino, niin että metsä kajahteli ja pian\nhän kiiti pois aukeata pellonsarkaa pitkin toista metsän reunaa\nkohti. Vaito sai ponnistaa kaikkensa ja ajatteli jo, että hirveitä\nhiihtäjiähän nuo pojat ovatkin. Näin paljon hän ei olisi voinut heistä\nuskoa.\n\nSuuri kylä tuli vastaan. Vasemmalla kohosi vanha kivikirkko kummullaan.\n\nPian olivat pojat kylän toisessa reunassa. Se ei millään tavalla\nkiinnittänyt heidän mieltään. Mutta kun taas alkoi tumma metsämaisema,\nkävi kuin riemahdus poikien rinnassa. He olivat kuin kotiseudullaan.\nMännynrungot loistivat laskevan päivän punerrusta, puiden latvat\nruskottivat ja pilvet ylhäällä hohtivat nekin.\n\nTaas oli pojilla edessään metsän suuret kumahtelevat salit, taas suhisi\ntuuli valtavana havupuiden latvoissa, taas lehahti pyry kuin suuri\nvalkea lintuparvi lentoon kallion laelta.\n\n-- Huhuu! Huhuu! humisi tuulen henki metsän rantamalla, mistä kolme\npoikaa paraikaa porhalsi aukealle.\n\n-- Ketä siinä kulkee, tuntui lehdetön koivu pakkasessa väristessään\nkysäisevän tuuheaturkkiselta hongalta.\n\n-- Metsän poikia! kuului honka vastaavan.\n\n-- Te olette meidän ja me olemme teidän, ajattelivat pojat. Me olemme\nkaikki suuren luonnon lapsia!\n\nMutta Vaito lopetti heidän haaveilunsa.\n\n-- Miten kauas te aiotte hiihtää? hän kysäsi. Hän oli pysähtynyt suuren\nkinoksen ääreen maantien aidan vieressä ja huohotti väsyneenä.\n\n-- Niin pitkälle, että Jokikylä näkyy! kuului vastaus molempien poikien\nsuusta.\n\nVaito hymyili.\n\n-- Jokikylä on vielä kaukana. Emme me tänä iltana ehdi siellä käymään.\n\nPoikien naamat osoittivat syvää pettymystä. Miten uljaasti he olivatkin\nponnistelleet, turhilta näyttivät nyt kaikki toiveet.\n\n-- Ei sen enää pitäisi olla kaukana! sanoi Reino.\n\n-- Eihän se matka aivan hirvittävä ole, mutta on se niin pitkä, että\nemme enää tänä iltana ehdi takaisin, vakuutteli Vaito.\n\n-- Tuolla on korkea vuori, kiivetäänpä sen laelle, sieltä taitaisi\nnäkyä meidän pitäjää.\n\nVaito arveli, ettei tainnut vielä näkyä, mutta kun Reino ja Antti\nolivat niin perin innoissaan, päätettiin kiivetä vuorelle.\n\nVuori oli aivan metsän reunassa, korkea ja jyrkkärinteinen. Pojat\nsaivat useita kertoja turhaan yrittää kiipeämistä. Tie päättyi aina\npystysuoraan kallionseinämään. Kierreltyään edelleen he löysivät\nkuitenkin tuoreet suksen ja sitten kengän jäljet. Nähtävästi oli\njokin kaukainen hiihtäjä hiljan käynyt vuoren laella myöskin maisemaa\ntähystämässä.\n\nPojat seurasivat jälkiä ja pääsivät kun pääsivätkin vaikkakin vain\nvahvasti ponnistellen ja toisiaan autellen hitaasti mutta varmasti\neteenpäin.\n\nKohta he olivat metsän korkeimpain puiden latvojen tasalla. Eteläänpäin\naukeni nyt laaja, komea näköala. Koko eteläinen taivas kumotti Turun\ntulia. Tummalla taivasrannalla näkyi vieläkin Tuomiokirkon tornin\nhuippu. Hämärä oli laskemassa yli maiseman.\n\nPojat pyrkivät yhä korkeammalle. Vyötäröitä myöten lumessa kahlaten\nhe ponnistelivat ylöspäin ja yhä laajemmalti avautui maisema heidän\nkatseilleen.\n\nVihdoin he uupuneina ja syvään hengittäen seisoivat vuoren laella.\nTuomiokirkon torni näkyi nyt puoliväliä myöten etelässä. Kaukana\noikealla kumottivat linnan tornit ja sen takana metsäiset vaarat.\nPohjoisessa päin näkyi etupäässä synkeätä metsää, mutta sen lomissa\nkierteli peltoaukeita kuin suuria meren lahtia usealle taholle. Taloja,\njopa kyliäkin näkyi sekä lähellä että kaukana.\n\nÄäneti katselivat pojat pohjoista taivasrantaa koettaen saada\nnäköpiiriinsä kotiseutunsa tuttuja taloja tai metsäisiä kumpuja,\nmutta kaikki näytti täältä etelästä käsin katsellen vieraalta ja\ntuntemattomalta.\n\nÄkkiä Reino kirkasi hurjassa riemussa:\n\n-- Katsokaa! Katsokaa pian tuonne!\n\nHän näytti kädellään pohjoista kohti. Pojat terästivät silmänsä ja\ntuijottivat kaukaisuuteen. Ja he näkivät näyn, joka hetkeksi sai\nkaikkien sydämet sykähtämään. Aivan taivaan rannalla, laskevan auringon\nviime säteissä, kimelsi kuin kirkkain kulta metsän keskellä kaukana ja\nkorkealla suuri risti. Nyt se näkyi aivan selvästi.\n\n-- Se on meidän kirkon risti! huudahtivat pojat. Kyyneleet tukahuttivat\nheidän äänensä.\n\nSiellä ympärillä näkyi joitakin rakennusten kattoja ja savupiippujakin\n-- tai oikeammin sanoen oli näkyvinään. Vain hetkisen loisti tuo\nyksinäinen risti metsän keskellä. Sitten aurinko vaipui pilven taa ja\nkoko pohjoinen maisema pimeni.\n\nPojilta pääsi pidätetty huokaus. Heidän silmistään pusertautui\nkyyneleitä aivan väkisin, vaikka he kaikin voimin ponnistelivat vastaan.\n\n-- Se oli meidän kirkon risti. Minä muistan sen aina! vakuutteli Reino\nhiljaisella äänellä.\n\n-- Niin oli, minä tunsin sen myöskin, vastasi Vaito vakavana. Sitten\nhän kääntyi ympäri sanoen:\n\n-- Nyt pojat lähdetään. Ilta pimenee.\n\n-- Tehdään ensin lumilyhty tänne vuorelle, minulla on kynttilänpätkä\ntaskussani, ehdotti Reino.\n\nToisetkin innostuivat asiaan. Huolimatta siitä että lumi ei ollut\nsuojaista, ryhtyivät pojat yhteisvoimin lumipallojen tekoon. Paljon\nvaivaa nähtyään he saivatkin kootuksi pian pallokasan. Nyt rakennettiin\nensin pyöreä jalusta ja sille asetettiin ympyrän muotoon noin\nkymmenkunta palloa. Näiden pallojen päälle ja pallojen välipaikkoihin\nasetettiin uusia pallorivejä vähän ahtaammalle alalle, niin että\nmuodostui huippuun suippeneva pienoinen, ontto pallotorni, minkä\nsisälle Reino varovaisesti asetti kynttilänsä ja sytytti sen palamaan.\n\nTulos oli suuremmoinen. Koko korkea pallotorni tuli aivan hehkuvaksi;\npallot näyttivät läpikuultavilta ja liekkireunaisilta, aivan kuin suuri\nkasa himmeitä sähkölamppuja olisi sytytetty. Kun tornin luota poistui,\nnäytti sen valo vain kirkkaammalta ja tasaisemmalta.\n\nPojat olivat suorastaan ylpeitä keksinnöstään. Kun he kapusivat\nvuoren rinnettä alas, astuivat taas suksilleen ja etenivät aukeille\npeltomaille, näkyi tuo vuorenhuipun lyhty kirkkaana kuin korkea\nmajakkaloisto monen kilometrin päähän.\n\nLyhty paloi siellä hehkuen tuulessa ikäänkuin yhdyssiteenä heidän ja\nkotiseudun välillä. Tuolta kalliolta näkyi kotipitäjän kirkon risti,\nsen he tiesivät. Tuo valo taas näkyi Jokikylään saakka. Ehkäpä heidän\nisänsä tai äitinsä sattui iltahämärässä katsahtamaan etelään päin ja\nnäkemään tuon kirkkaan, korkealla vuorella tuikkivan valon. Ehkäpä he\npitivät sitä jonain alhaisena tähtenä tai aarnitulena, tietämättä,\nettä heidän omat poikansa olivat sen juuri heille tervehdykseksi\nsytyttäneet, aina kotiseudun rajamaille asti hiihdettyään ja\npalatessaan takaisin kaukaiseen koulukaupunkiinsa.\n\nIlta alkoi pimetä. Tähdet loistivat jo taivaalla. Erään mäen takaa\nnousi kuun pyörä synkän punottavana taivaan kannelle. Kun se kohosi\nkorkeammalle, muuttui sen väri kirkkaaksi, vaalean kellertäväksi ja\nsitten se valaisi komeasti lumisia maisemia.\n\nPojat hiihtivät väsyneesti. Paluumatka tuntui sangen raskaalta.\nHe olivat tänä iltana taivaltaneet pitemmän matkan kuin koskaan\nennen. Tuon tuostakin he kääntyivät takaisin tähystämään vuorelle\nrakentamaansa lyhtyä. Nyt se enää hiljaa tuikutti kaukana taivaan\nrannalla. Pian se alkoi levottomasti lepattaa.\n\nPojat pysähtyivät.\n\n-- Nyt meidän lyhtymme sammuu! huudahti Vaito. Mutta eipäs\nsammunutkaan; oli jo hetken aivan pimeänä, mutta lehahtipa taas\npalamaan. Siten se sitten tuikutteli kauan, mutta välillä paloi taas\nmiltei entistään kirkkaampana.\n\nPojat jatkoivat hiihtoaan, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua taas\ntakaisin lyhtyään katsomaan. Se tuikutti nyt perin heikosti, sammui\npitkiksi ajoiksi, mutta hämmästytti katselijoitaan syttymällä uudelleen\nkymmenkunnan kertaa. Sitten se täysikirkkaana lehahti vielä kerran ja\nsammui ainiaaksi.\n\nJokikylän pojat iskivät hanakasti sauvansa maahan, paransivat vauhtia\nja hiihtivät väsyneinä Turun suuria ja läheneviä valoja kohti.\n\n\n\n\nLESKIKEISARINNAN SYNTYMÄPÄIVÄNÄ.\n\n\nOli hänen keisarillisen majesteettinsa, leskikeisarinnan Maria\nFeodorovnan korkea syntymäpäivä ja sen johdosta oli Jokikylänkin\npojilla paljon puuhaa.\n\nEi siksi, että klemolalaiset enempää kuin kukolalaisetkaan olisivat\nolleet velvolliset menemään leskikeisarinnan luo onnentoivotuksille tai\nolleet missään kestiystävyyssuhteissa keisarillisiin majesteetteihin.\n\nHui hai! Tunnettiinhan täälläkin tuo venäläinen lauseparsi: tsaari on\nkaukana ja Jumala on korkealla.\n\nItse asian vuoksi eivät Jokikylän pojat aikoneet panna tikkua\nristiin, mutta vika oli tällä kerralla kokonaan itse hänen\nkeisarillisessa majesteetissaan, joka viettääkseen kyllin juhlallisesti\nsyntymäpäiväänsä, antoi kaikille uskollisille alamaisilleen\nkoulunuorison ja vieläpä opettajakunnankin keskuudessa lomaa koko\nmainituksi päiväksi.\n\nVakavin naamoin oli rehtori edellisen iltapäivän päätyttyä rukouksissa\njulistanut:\n\n-- Huomenna, hänen keisarillisen majesteettinsa leskikeisarinnan Maria\nFeodorovnan syntymäpäivänä, on koululla lupa!\n\nOlisipa siinä Maria Feodorovnan kelvannut olla näkemässä ja kuulemassa\ntämän ilmoituksen vaikutusta. Ja olisiko hänen majesteettinsa jaksanut\nkuulla ja nähdä kaikkea tulematta ylpeäksi.\n\nKohta näet alkoi riemukas puheensorina pitkin luokkien poistuvia rivejä\nja pian kajahteli kaikissa luokkahuoneissa ja käytävissä iloisia\nhurraahuutoja.\n\nAsiantuntija ehkä olisi jaksanut tuosta meluavasta ilonpidosta nähdä\nsen todellisen aiheuttajan, kouluelämän valokohdan, kauan odotetun,\ntoivotun lupapäivän.\n\nMutta viis siitä! Viis siitä, kenelle sitä eläköötä huudetaan. Eikä\nsitä koskaan tiedä, onko eläköön huutojen esine niitä koskaan todella\nansainnut sen paremmin kuin Maria Feodorovnakaan. Pääasia on, että\nhuudetaan, silloin kun on huutamisen aika ja sitten taas ollaan hiljaa,\nkun hiljaisuuden hetket saapuvat.\n\nIhanin kaikista kouluajan hetkistä on, kuten tunnettua, lupapäivän\nedellinen ilta. Silloin ei ole mitään tekemistä. Saa aivan huolettomana\nheittäytyä sohvalle, oikaista koipensa, katsella kärpäsiä katossa ja\nlaulaa:\n\n    -- Koska meill' on nyt joulu,\n    juhla armas lapsien,\n    eikä rasita koulu,\n    syyt' on olla iloinen!\n\nLupapäivän aatto! Ei mikään ole sen vertainen. Valkea räiskyy\npesässä. Sen lämpö hohtaa huoneen joka sopukkaan. Koulupoika istuutuu\nleveään nojatuoliin, paistattaa itseään takkavalkean hohteessa\nja antaa mielikuvituksensa liitää kotikylään, onnelaan! Ei ole\nainekirjoitushuolia, ei kotilaskuja, ei läksyjä, sillä seuraava päivä\non lupapäivä.\n\nMehevä hymy huulillaan palasivat suomalaisen lyseon pojat kotiin\nkoulusta. Matkalla haudottiin suunnitelmia sekä aattoillan että\nlupapäivän vietosta. Reino ja Antti päättivät aluksi lähteä Paavo\nAlituvan luo ja siellä panna kolme viisasta päätä yhteen keksiäkseen\nseuraavaksi päiväksi jotain, mistä heitä mainittaisiin myöhempinä\naikoina.\n\nHaukattuaan kotonaan päivällisensä pojat lähtivät liikkeelle. Oli\noikein ryöppyilma ulkona. Myrsky oli nousemassa. Tuuli puhalteli ulvoen\nidästä päin, renkutellen talojen lahonneita portteja ja kitkutellen\nruostuneita tuuliviirejä. Lumi lensi pyrypilvinä korkealle räystästen\ntasolle ja sumensi näköalat. Venäjän Kirkkokadulta tulla tupsahtivat\noikeat Pöytyän ämmän tuulet, joista toinen nostaa hameet pystyyn ja\ntoinen heittää lunta alle. Ne ovat molemmat yhtä kuuluisat tuulet koko\nVarsinais-Suomessa. Olisi sen leskikeisarinnankin sopinut syntyä vähän\nkauniimmalla ilmalla, ei kuitenkaan millään ehdolla kesäaikana, sillä\nmitäpä hyötyä on sellaisista keisarillisista, jotka syntyvät koulujen\nloma-aikana.\n\nPonnistellen myrskyä vastaan pojat saapuivat torille, missä\nkuulivat Maalaiskaupan kulmasta rusinasopan myyjän kojusta haikean\nlaulunsekaisen kehoituksen yleisölle tulla soppaa ostamaan. Näin\nkuuluivat tuon sireenilaulun alkusanat:\n\n    -- Se kaunis ja ihana Ranskojen maa, --.\n    -- Ostakaa soppaa!\n    -- Jo saksoilta vallattu on.\n    -- Kymmenen pennii kuppi!\n    -- He esteettä siällää nyt raivoota saa.\n    -- Ostakaa rusinasoppaa!\n    -- Ja itkuksi muuttaa ilon!\n\nSe oli kaunis yhdistelmä sekä runoa että proosaa ja kaihomielinen\ntunnelma täytti lumessa ja myrskyssä kahlaavan kulkijan mielen hänen\nnähdessään maalaiskaupan edustalla tuon pienen kojun, sieltä vilkkuvan\nvalon ja ajattellessaan höyryäviä soppakupposia.\n\nJokikylän pojat nielasivat kolme synkkää nielausta ja voittivat\nkiusauksen. He kääntyivät Maariankatua kohti ja laulu lakkasi\nkuulumasta.\n\nPian he soittivat Pekkaraisen rouvan ovikelloa, minkä takana Alituvan\nPaavo asui.\n\nOvi avautui. Pojat tölmäsivät lunta pudistellen lämpimään eteiseen.\n\nTuskin olivat he kuitenkaan päässeet Paavon kamariin, kun jo äkkäsivät,\nettä Pekkaraisilla vallitsi uhkaava ilmanala, aivan kuin joskus\nkesä-iltapäivänä, milloin paksut tummansiniset pilvenlongat kiertelevät\ntaivasrantaa ja kaukaisuudesta kuuluu tosin vielä hiljaista, mutta\nennustavaa jyrinää.\n\nPekkaraiska oli pahalla tuulella ja kantoi nenäänsä huomattavan\nkorkealla, mikä tunnusmerkki täällä Mariankadun puolessa oli varmin\nenne ukkosen lähestymisestä. Nenävartensa molemmilta puolilta\nPekkaraiska loi halveksuvan katseen Jokikylän poikiin.\n\n-- Mikä Pekkaraiskalle on tullut? kysäsi Reino huolestunein ilmein, kun\novi Paavon kamariin paukahti kiinni.\n\nPaavo kertoi uhkaavan rajuilman syistä ja enteistä sikäli kuin hän\nymmärsi sellaisia asioita.\n\nAlkusyynä, vaikkakin tietysti sangen vähäpätöisenä, oli hän itse --\nPaavo. Oli näet puolisen tuntia sitten syöty päivällistä ja pöydällä\noli nyt kuten aina ennenkin prameillut tuttu, poreella oleva teevati\npaistettuine silakkoineen.\n\nPaavo, jonka ruokahalu Pekkaraiskan laskujen mukaan olisi voitu\narvioida vähintäin arvosanalla 11+ (Paavon äiti kotipuolessa oli\nkylläkin asiasta aivan päinvastaista mieltä. Hän oli aina lääkäriin\nlähdössä tarkastuttaakseen, mikä ihmeen vika sen Paavon vatsassa on, se\nkun ei kauraryynivelliäkään vedä enempää kuin 2 lautasellista ja joskus\npuolen kolmatta) -- hän Paavo oli heti pöytään istuuduttuaan nälkäisen\nleijonanpennun ilmeellä tarkastellut eteensä katettua päivällispöytää,\nnapannut ilman muita mutkia haarukan käteensä, tarrannut yhteen noista\nsivullaan loikoilevista silakoista, nostanut eli paremmin sanoen\nvyöryttänyt sen pöytäliinaa pitkin ja sormillaan autellen lautaselleen\nja sanonut mitään pahaa ajattelematta aivan kaikessa viattomuudessa:\n\n-- Otan tost tonkin pois kuivamast!\n\nOliko nyt Pekkaraiska katsellut samaa suurta ukkosilakkaa, vai oliko\nehken sana \"kuivamasta\" käynyt hänen sisulleen, miten olikaan, siinä\nsamassa hän nosti karjalaisen nyppänenänsä noin suunnilleen 6 1/2\nsenttimetriä korkeammalle tuohon myrskyä ennustavaan valmiusasemaan\nja katseli haukansilmin Paavoa, joka silakkansa rinnalla pian tunsi\npienenevänsä ja pienenevänsä yhdeksi viheliäisimmästä eliöistä ja maan\nmatosista, tunsi koko vaelluksensa täällä maan kylmällä kamaralla\nheikoksi ja horjuvaiseksi kuin korsi, jota tuuli häilyttää.\n\nJotenkuten siinä sentään päivällinen syötiin ja vähällä pääsi Paavo\naterian jälkeenkin. Pöydästä noustaessa vain Pekkaraiska oli näykännyt:\n\n-- Kymmenen vuotta meillä on koulukakaroita pidetty, eikä koskaan ole\nkuultu vielä meidän ruokaa moitittavan.\n\nPaavo, joka oli sukkela poika, ei ollut yskää ymmärtävinäänkään, vaan\nsanoa tokasi:\n\n-- Kukapa sitä Pekkaraisen ruokaa olisi moittinut. Onhan tässä monta\nsorttia syötävää eikä laitoksessakaan ole vikaa.\n\nPekkaraiskan mieli oli silloin ikäänkuin lehahtanut hiukan\nlempeämmäksi. Hän korjasi vaikkakin vielä kalistellen ja kolistellen\nlautaset pöydältä. Ukkospilvi näytti vaeltavan ohi.\n\nMutta kaikeksi onnettomuudeksi tuli samassa Pekkarainen itse kotiin.\nPekkaraiska oli jo ennen poikien saapumista odottanut Pekkaraista\n\"akateemisen vartin\", jota tapaa Pekkaraisilla noudatettiin siitä\nsaakka, kun siellä pari vuotta sitten oli asunut eräs nuori maisteri,\njoka oli toiminut lyseossa virkaatekevänä opettajana. Hän oli\nselvittänyt Pekkaraiskalle akateemisen vartin tärkeän merkityksen\nja tämä armonaika oli sittemmin ulotettu kaikkiin niihin, joihin\nPekkaraiskan vanttera käsivarsi ulottui ja niiden joukossa oli hänen\nmiehensä Pekkarainen, Vihtori Ahasverus.\n\nTällä kerralla kuitenkin akateeminen vartti oli kulunut hukkaan ja\najatellessaan, että akatemian kallista aikaa sillä tavalla tuhlattiin\nihan turhanpäiväisiin viivytyksiin, alkoi Pekkaraiska taas tulla\npahalle päälle.\n\nPekkarainen kyllä tiesi asian etukäteen. Hän oli kylläkin kokenut,\nmiten kallista akatemian aika oli. Sen jälkeen hänellä ei ollut\nmitään puolusteluja esiintuotavana viipymisilleen. Kaikki selitykset\nolivat aivan turhat. Ne kimmahtivat kuin barbaarien nuolet takaisin\nPekkaraiskan ikikirkkaasta ja puhtaasta taistelukilvestä, joka kaiken\nlisäksi vielä oli koristettu akatemian ylhäisillä väreillä.\n\nTurhaan yritti Pekkarainen soperrella:\n\n-- No mutta kuule nyt ja usko nyt eukko kulta, että minä en millään\nhiton ilveellä ehtinyt tulla ennen, sillä Laakreeni antoi minulle\nkaksikymmentä karmituolia korjattavaksi ja vernissat -- -- --.\n\n-- Älä päläpätä! kimautti Pekkaraiska tylysti. Älä pälpätä!\n\n-- Mutta hyvä ja viisas ihmisen kuva -- -- -- ponnisteli Pekkarainen\nepätoivoissaan. Ajatteleppas, että Laakreeni olisi antanut sinulle 20\nkarmituolia -- -- --\n\n-- Herra siunatkoon! Minulle 20 karmituolia, ikäänkuin minulla ei\nolisi muutenkin tarpeeksi tekemistä. Vaikka minulla on kahvinkeitto,\nruuanlaitto, lattiain lakaseminen ja tomujen pyyhkiminen, torilla\nkäyminen ja kaikki ne muut hyppäämiset ja hääräämiset pitkin päivää\nja sitten vielä minulle pitäisi antaa sinun 20 karmituoliasi\npaikattaviksi. Etkö sinä edes tunne yhtään häpyä? Häh?\n\n-- Älä nyt hulluttele eukko. Enhän minä ole tarkoittanut että sinulle\npitäisi antaa noita 20 karmituolia, mutta kun Laakreeni -- --\n\n-- Älä päläpätä! vastasi Pekkaraiska uudelleen entistä painavammin ja\nkatseli niin ylen halveksivasti Pekkaraista pitkin nenän varttaan, että\nukko sanan täydessä merkityksessä lysähti kokoon.\n\nJa sitten Pekkaraiska selitti kantansa:\n\n-- Näetkös Pekkarainen! Asia on nyt kerta kaikkiaan sillä tavalla,\nettä kun kerran rohvessyörienkin täytyy tulla paikalleen ja\nvirkaansa akateemisessa vartissa, niin eikö muka tuollaiselta ihan\njokapäiväiseltä Pekkaraiselta voitaisi vaatia yhtä paljon. Häh?\n\nPekkarainen vaikeni ja huokasi. Hän tiesi että puhuminen oli aivan\nturhaa, sillä mitäpä olisi Demosteneenkaan kaunopuheisuus auttanut,\njos kuulijat olisivat kaikkiin tuon suuren kansalaisen yrityksiin\nvastanneet kaikuvalla kreikankielellä:\n\n-- Älä päläpätä!\n\nKun Pekkarainen nyt taas saapui kotiin, oli päivällinen jo syöty ja\nPekkarainen näki Pekkaraiskan nenästä heti, mistä oli kysymys.\n\nPekkaraista silloin alkoi harmittaa, sillä hänellä oli jo ollut aivan\ntarpeeksi tänä päivänä harmia työpaikallaan ja nyt vielä eukko alkoi\närhennellä. Mutta Pekkarainen tunsi eukkonsa. Suoraan hän ei uskaltanut\npurkaa hänelle sisuaan.\n\nPekkaraisella oli kuitenkin oma tapansa saada asiansa puhutuksi\neukolleen. Hänellä oli näet harvinaisen viisas Vahti-Niminen koira\nja Pekkarainen järjesti sisunpurkauksensa Vahtinsa suosiollisella\navustuksella. Hän alkoi puhua koiralleen lempeällä mairittelevalla\näänellä, mutta siten että hän samalla haukkui eukkoansa.\n\n-- Vahti seh, seh -- -- -- jaa, jaa -- -- seh seh! Vahti on viisas\nkoira ja kunnon koira.\n\nPekkarainen silitteli ja taputteli koiraansa ja jatkoi puheluaan\n\n-- Kas koira, se on monta kertaa viisaampi ja parempi kuin ihminen.\nEi se koskaan turhan asian tähden korottele nokkaansa eikä nakkaile\nniskojansa, niinkuin monet ihmiset pahuudessansa ja varsinkin monet\nvaimoihmiset typeryydessään tekevät.\n\nPekkarainen vilkasi eukkoonsa, joka oli laskenut lautaset käsistään ja\nseisoi selkä Pekkaraiseen päin, mutta salaa kuunteli korvat höröllään\ntämän juttua.\n\nPekkarainen jatkoi koiransa kehumista.\n\n-- Seh, Vahti, kas, kas, kas Vahti -- -- jaa -- jaa -- kaunis koira ja\nhyvä koira se Vahti on. Elämänkumppaninakin se Vahti on parempi kuin\nmuutamat ihmiset, jotka aina räiskivät ja kiukuttelevat. Kas kyllä\nkoira on aina uskollinen ja ilomielellä se ottaa vastaan ihmisen, tuli\nsitten kotiin raskaasta työstään aamuvarhain tai iltamyöhään.\n\nPekkaraiska käänsi jo terävästi päätään oikealle, niin että kiharat\nlehahtivat.\n\n-- Vahti sinä viisas ja kiltti koira -- jaa! Seh, seh, Vahti koira!\nMoni ihminen siinä vain on pölö ja pahanilkinen tämän Vahti koiran\nrinnalla.\n\n-- Mutta mihes ihminen riitningeistäs pääsee! lopetti Pekkarainen\nhuokaisten ja katsella tuijotti silmät surumielisinä ja säälien\nPekkaraiskaa.\n\nPekkaraiska oli nyt täydelleen päässyt selville siitä, mihin ukkonsa\nyksinpuhelu koiralle oikein tähtäsi ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä\nenemmän häntä alkoi kismittää. Otsalle ilmestyvä ankara rypytys ja\nposkipäiden kiukkuinen punotus todistivat, että pian paukahtaa.\n\n-- Pekkarainen taputteli taas rauhallisen näköisenä koiraansa hokien:\n\n-- Mihes ihminen, mihes ihminen riitningeistäs pääsee!\n\nHänestä alkoi tilanne tuntua jo sangen jännittävältä. Vahingoniloisena\nhän näki eukkonsa sisun jo kiehuvan ja hänet valtasi vastustamaton halu\nkoettaa vielä pikku riikkisen, miten paljon eukon nahka kestäisi.\n\nSilloin aukeni poikien kamarin ovi yhtäkkiä aavistamatta. Se lyödä\npamahutti sängyn laitaan ja kaksi poikaa pyörähti pallona keittiöön.\n\nYleinen ällistys! Pekkaraiska pudotti veitset ja kahvelit lattialle,\nPekkarainen hypähti seisaalleen ja Vahti murahti höristellen korviaan.\n\nPekkaraisten herrasväen perhekohtaus oli kuulunut poikien kamariin ja\nmikäpäs on sen jännittävämpää kuuntelemista. Pojat tiesivät Pekkaraisen\ntavan härnäillä eukkoaan ja nyt he eivät jaksaneet pidättäytyä\nkuuntelemasta, miten asia kehittyisi. Pian he päät yhdessä painautuivat\nkyökin ovea vastaan ja jännittyneinä odottivat, milloin siellä pamahtaa.\n\nHyvästi osasi heidän mielestään Pekkarainen tänä päivänä knääkäistä\neukkoaan. Se vain ihmetytti ettei eukko vieläkään kimmahtanut.\n\n-- Kyllä minä jo näyttäisin, jos tuolla tavalla piikiteltäisiin,\nsupatteli Reino Paavon korvaan.\n\n-- Älä huoli, kyllä vielä pian saat kuulla ihmeitä. Kohta siellä\npamahtaa, ennusteli Paavo.\n\nTaas pojat pinnistelivät kuulohermojaan. Pekkarainen lateli uusia\nviisauksia koiralleen hiljalleen, mutta yhä härnäävämmällä äänellä.\n\n-- Nyt se alkaa! supisi Paavo.\n\nSilloin tapahtui jotakin tavatonta. Pojat olivat kaikki kolme\npainautuneet ovea vastaan. Lukko rasahti ja -- ovi paukahti auki.\n\nPaavo ja Reino pyörähtivät nurin niskoin keittiön permannolle. Antti,\njoka oli viimeisenä, sai ovenpielestä kiinni ja pääsi vetäytymään\ntakaisin.\n\nPekkaraiska löi yhteen käsiään ja siunasi. Pojat taas nousivat pystyyn\ntulipunaisina koko kasvoiltaan ja kyllä heitä hävetti, hävetti\nsuuremmoisesti.\n\nPekkaraiska oli aluksi aivan ymmällä siitä, mitä tämä kaikki merkitsi,\nmutta annas olla, pian hän alkoi haistaa, mistä tuuli puhalteli.\n\n-- Mitä merkillistä peliä tämä on! hän kirkasi. Tällä laillakos nyt\nkoulukakarat läksyjään lukevat.\n\n-- Meillä on huomenna lupa, tuli poikien suusta arasteleva vastaus.\n\n-- Mikä lupa, kiljasi Pekkaraiska. Kanan kontti! Vai lupa! Kanan\nkontti! sanon mä vieläkin.\n\nHäntä alkoi nyt sydämistyttää toden teolla.\n\n-- Lupa keskellä Jumalan kirkasta arkipäivää! Kuka semmosia lupia on\nuskaltanut antaa...\n\n-- Nyt on keisarillinen lupa! pamautti silloin Klemolan Reino\nharmissaan. Hän mietti, että ei tässä taida vika sentään yksinomaan\nheissä -- pojissa ollakaan, sillä kun kerran nuo vanhat ihmiset\nriitelevät ja räiskivät keskenään, niin onko ihme, jos niitä ruvetaan\nkuuntelemaan.\n\nReinoa harmitti ihan ja hän paukautti oikein tylyllä äänellä että \"nyt\non keisarillinen lupa!\"\n\n-- Äläs! -- -- Ke-ke-keisarillinen lupa! huudahti Pekkaraiska ja\nhölmistyi. Sitten hän heti hätäännyksissään mietti, ettei hän suinkaan\nvain ollut puhunut mitään sellaista, mistä keisari olisi voinut\nloukkaantua. Mutta hetken kuluttua hän taas korotti nokkansa kysyen.\n\n-- Mikä merkillinen keisarillinen lupa nyt sitten on? Kanan kontti,\nmut' ei keisarillinen lupa.\n\n-- Leskikeisarinnan Maria Feodorovnan syntymäpäivä, vastasi Reino\nkiivaasti jatkaen sitten:\n\n-- Ja kyl sen piräis piisaaman!\n\nRouva Pekkarainen tuli yhtäkkiä aivan hiljaiseksi.\n\n-- Leskikeisarinna Maria Feodorovnan syntymäpäivä! hän kertasi ja\nyhä lempeämmällä äänellä. Sitten hän katsahti ikkunasta ulos kadulle\nkiitäviä rekiä ja lumessa rämpiviä ihmisiä. Hänen silmänsä saivat\nkaihomielisen ilmeen. Kiukku näytti yhtäkkiä katoavan kokonaan hänen\nmielestään. Koko Pekkaraiskassa tapahtui ihmeellinen muutos. Hänen\nkasvonsa ihan kirkastuivat ja kaunistuivat ja lopulta hän huudahti\nnoille ällistyneille pojille, jotka eivät mitenkään voineet selittää\ntuota asiain uutta käännettä.\n\n-- Ei mar' kuulkaast. Onkost nyt ihan Maria Veutorovnan syntymäpäivä?\nKuuleks Vihtori, täytyy mar meidän sitä hiukan fiiratakkin. Mnää panen\nkaffepannun valkkial.\n\nPekkaraiska taputti ukkoansa olalle ja iski silmää veikeästi.\n\n-- Häh! sanoi ukko.\n\nHän hölmistyi aivan kokonaan ja nousi pystyyn. Hänen naamansa meni\naivan avuttoman näköiseksi. Kaikkein vähimmin hän oli voinut odottaa\nmitään tällaista.\n\n-- Mikä kumma tuolle eukolle nyt on tullut? mietti Pekkarainen. Hän oli\njuuri keksinyt uuden oikein mehevän sukkeluuden, minkä aikoi puhella\nkoiralleen ja eukolleen ja nyt eukko taputti häntä hymyillen olalle.\nEi! Tämä oli jotain aivan ennen kuulumatonta, yliluonnollista.\n\nYhtä ihmeissään olivat pojat. He olivat varustautuneet täydelliseen\nukonilmaan salamoineen, myrskyineen ja raesateineen. Nyt he piipersivät\nnopeasti Paavon kamariin hiipiäkseen sieltä hiljaa tipo tiehensä, mutta\nPekkaraiska tuli perässä ja sanoi iloisesti.\n\n-- Älkää lähtekö pojat. Saatte pullakahvia.\n\n-- Häh?!?!\n\nSe oli ainoa huudahdus, mihin Jokikylän pojatkin pystyivät.\n\nMutta Pekkaraiska oli jo kadonnut kyökin puolelle. Mikä ihmeiden ihme\noli hänessä saanut aikaan noin perinpohjaisen muutoksen?\n\nKukaan läsnäolevista ei siihen voinut keksiä mitään selitystä, mutta\nkaukana, syvällä ja piilossa maailman katseilta oli Pekkaraiskan\nsydämessä eräs sopukka, mihin talvisen auringon lempeä säde äsken oli\nhetkiseksi pilkahtanut.\n\nJokaisella ihmisellä on tuollaisia salaisia sopukoita, joko surun tai\nonnen sopukoita, jotka ovat olemassa vain ihmistä itseään varten ja\njoita hän tieten tahtoen ei paljasta edes parhaimmalle ystävälleenkään,\nvaan niiden milloin siimeksissä, milloin päivänpaisteisilla rinteillä\nliikkuen ihminen elää keskellä maailman vilinää omaa hiljaista,\nsisäistä elämäänsä.\n\nPekkaraiskan mielikuvat olivat vilahtaneet yhteen noista salaperäisistä\nsopukoista, jotka kätkivät hänen parhaat unelmansa nuoruuden vereviltä\npäiviltä. Maria Feodorovnan nimi oli kuin taikaisku elvyttänyt ne hänen\ntajuntaansa.\n\nPekkaraiska muisti nuoruuden kotinsa kaukana Karjalassa valtavan\nVuoksen rantamailla. Eräällä etelään päin viettävällä rinteellä kohosi\npieni, mutta hyvinvoipa talo koivikon keskellä. Laitumella asteli\nmuutamia lehmiä ja vasikoita, hevonen kuopi maata kivikon takana.\nTalossa oli paljon väkeä: isä, äiti, kaksi poikaa ja neljä tytärtä.\nPaljon oli siellä ollut huolta ja tointa, mutta iloistapa oli elämä\nvain ollut ylimalkaan.\n\nOlisittepa nähneet Pekkaraiskan neljännesvuosisataa sitten. Ei yhtään\nryppyä kummassakaan poskessa ja iho niinkuin sametti. Tumman ruskea\ntukka oli kahdella pitkällä palmikolla. Kirkkaat olivat suuret ruskeat\nsilmät ja luonto hänellä oli kuin kevättuuli tuoksuvalla aholla.\n\nIhan täytyi ihmisen ihmetellä, kun ajatteli taaksepäin tuota entistä\nitseään. Mikä ihmeiden ihme oli Jumalan suuressa luonnon järjestyksessä\ntuosta solakasta, punarihmoilla ja hopeisilla soljilla koristetusta\ntytön heitukasta muovaillut aikojen kuluessa tämän nykyisen lähes\nviisikymmenvuotiaan Pekkaraiskan.\n\nHui, hai! Ihan itkuun tuppasi, kun peiliin vilkaistessa tuli mieleen\nentinen aika. Voi taivas, mikä riemu silloin oli katsahtaa vaikkapa\nvain rievulla pyyhkäistyyn kiulun pohjaan ja nähdä sieltä himmeän\npinnan takaa piirteet nauravasta punaisesta suusta. Vahinko, ettei\nsiihen aikaan ruukattu valokuvia. Olisipa ihan antanut uutta voimaa ja\nhelpottanut kestämään elämän kuormaa, jos olisi joskus saanut katsella\nitseään nuoruuden päivinä, nähdä että oli kerran ollut nuori ja -- --\nkaunis.\n\nEi! Pekkaraiskasta itsestään ei ollut jäänyt kuvaa muistoksi\nnuoruusajoilta, mutta yksi kuva oli olemassa, jota Pekkaraiska\noli vuosien halki salaperäisenä ja ainoana aarteenaan kuljettanut\nmukanaan kirstunsa parhaimmassa kätkössä. Se oli leskikeisarinnan,\nMaria Feodorovnan kuva. Mitäpä merkitsi Pekkaraisen matamille,\njoka Maariankadun 12:ssa piti koulukakaroita täysihoidossa --\nleskikeisarinnan kuva.\n\nToiselta puolen se ei merkinnyt mitään, mutta toiselta puolen\näärettömän paljon, enemmän ehkä kuin mikään muu maailmassa.\n\nOli näet eräinä valoisina heinäkuun iltoina tapahtunut seuraavia\nasioita.\n\nPekkaraiska, eli Maria Kiimalainen, kuten häntä siihen aikaan\nkirkonkirjoissa mainittiin, oli vanhin Kiimalaisen talon tyttäristä ja\n-- -- tuota noin -- samalla pulskin, mikä ei ihme ollutkaan, hänellä\nkun paikat alkoivat jo hiljalleen pyöristyä, kun taas toiset tenavat\nolivat vielä ohukaisia kuin oljen korret.\n\nNiin, ja sitten sinä heinäkuuna alkoi Kiimalaisissa käydä Pekkarainen.\nHän oli työnjohtaja kilometrin päässä olevalla sahalla ja niin vietävän\npulska poika.\n\nKävi ja kävi vain siellä Kiimalaisessa, lopulta ihan kuin kotonaan.\nPeräkamarissa istuttiin, -- hohhoijaa!\n\n-- Tuleekohan tuosta kauppaa? ajattelivat Kiimalainen ja Kiimalaiska.\nSamoin ajattelivat nuoremmat veljet ja sisaret.\n\nKukaan ei puhunut asiasta sanaakaan toisilleen. Murahtelivatpa vain\njoskus ohimennessään.\n\n-- Taasko se istuu siellä peräkamarissa?\n\n-- No missäs sitte!\n\nMutta Maria Kiimalainen kulki itsetietoinen hymy marjanpunaisilla\nhuulillaan. Hänkään ei puhunut mitään, mutta koko hänen olemuksensa\nvakuutti:\n\n-- Kyllä siitä vielä kauppa tulee.\n\nSitten eräänä iltana, kun kuu paistoi ikkunan läpi vastapäiselle\nseinälle, niin että huone oli hohtavan valkea, oli Pekkarainen myyty\nmies. Hän tarttui Kiimalaisen Marin käteen, katseli häntä syvälle\nsilmiin ja kuiskasi:\n\n-- Mari, tiedätkös kenen näköinen sinä olet.\n\n-- Tiedätkös sinä? kysäsi Mari takaisin.\n\n-- Tiedän, vastasi Pekkarainen. Sinä olet tuon keisarinnan kuvan\nnäköinen ja sinun silmäsi ovat kuin keisarinnan silmät. Yhtä kaunis\nsinä olet, vaikkakin vähän toisella lailla.\n\nSitten he puhuivat taas aivan tavallisista asioista, mitenkä sitä ensin\nmennään kihloihin ja sitten mennään naimisiin ja sitten muutetaan\nkaupunkiin, missä saa maan taitamattomia palkkoja ja joo, joo, että\nkyllä siitä näin hyvä tulee.\n\nKun kuu sitten painui pilveen, lähti Pekkarainen menemään. Hänen\nehdittyään ahon laitaan, avasi Mari peräkamarin ikkunan. Taas tuli\nmaisema valoisaksi. Pekkarainen asteli ahoviertä reippaasti kylää kohti\nja lauleli hiljalleen:\n\n    \"-- -- --\n    Heilani pitää oleman\n    kuin keisarinnan kuva!\"\n\nHämärässä peräkamarissa Mari Kiimalainen astui hiljaa seinän luo, otti\nvarovaisesti käteensä keisarinnan kuvan, painoi sen rintaansa vastaan\nja kumartui pehmeän vuoteen yli. Ihanassa, hämyisässä kesäyössä hän\nhiljaa vuodatti -- ilon kyyneleitä.\n\nVuosia, vuosikymmeniä oli kulunut noista ajoista. Ensin oli Pekkaraisen\nväki asunut Viipurissa, sitten he olivat olleet Haminassa sahatöissä\nja sieltä olivat he muuttaneet Turkuun asumaan. Aika oli kulunut\nhiljalleen. Monasti oli maailma heitäkin laahannut tuulessa ja\nmyrskyssä, aallokossa ja ahavassa. Elämä oli vienyt paljon mennessään,\nja antanut vähänpuoleisesti, kovalla työllä nekin niukat antimensa.\nKaikki oli tullut niin sanomattoman arkipäiväiseksi.\n\nTuossa tuo istui Pekkarainen iltakaudet, silitteli koiraansa ja haukkui\neukkoaan salaa, kun ei uskaltanut suoraan puhua suutaan puhtaaksi. Ei\nse sittemmin ollut enää muistanutkaan tuota tapausta hohtavana kesäyönä\nkeisarinnan kuvan alla.\n\nMikäpä hän Pekkaraiska olikaan enää verrattavaksi keisarinnan kuvaan --\nhän ryppyisine naamoineen ja punottavine silmineen.\n\nPekkaraiska huokasi syvään ihan sydämen pohjaa myöten. Siinä nyt oli\nhänen salaisuutensa, eikä se enää mikään salaisuus ollutkaan. Eihän\nsitä kukaan muistanut, eikä Pekkarainen olisi sitä uskonutkaan enää,\nvaikka alusta alkaen olisi kaiken kertonut. Mikäpä salaisuus sellainen\non, jota kukaan ei usko kertomallakaan.\n\nSenpä vuoksi eivät pojat enempää kuin Pekkarainenkaan keksineet mitään\nselitystä Pekkaraiskan äkilliseen mielenmuutokseen. He laskivat kaiken\nyliluonnollisten asiain tilille.\n\n-- Häh? päläytti Pekkarainen siristellen silmiään.\n\n-- Häh? murahtivat pojat istuutuen vastahakoisesti lukupöydän ääreen.\n\nMutta Pekkaraiska hymyili itsetietoisena itsekseen.\n\n-- Pannaanpas kahvipannu tulelle ja juodaan tässä kuppi keisarinnan\nkunniaksi, puheli hän avomielisesti, sillä hän tiesi, ettei hänen\nsalaisuuttaan enää voinut mikään vaara uhata. Se pysyi iäksi kätkettynä\nmaailman silmiltä.\n\nSiinä hyöriessään sai Pekkaraiska halun ottaa arkun kätköistä esille\nkeisarinnan kuvan.\n\n-- Katsotaanpas hiukan sitä keisarinnaa samalla kuin sitä tässä\njuhlitaan, hän lausui väräjävin äänin ja nosti ällistyneiden\nkatselijain eteen kullankiiltävillä raameilla varustetun värillisen\npainokuvan, joka esitti Maria Feodorovnaa hänen nuoruutensa päivinä.\n\nSalavihkaa hän vilkasi Pekkaraiseen ajatellen:\n\n-- Muistaisikohan tuo mitään.\n\nEi muistanut Pekkarainen mitään, tuijotti silmät pyöreinä kuin härkä\nuutta veräjää. Pojatkin tulivat kuvan ääreen. Sitä käänneltiin ja\ntirkisteltiin.\n\nPekkarainen tuumasi, ettei taitaisi kannattaa haaskata koulupäivää\nyhden naisihmisen syntymäpäivän vuoksi. Pojat olivat kuitenkin aivan\ntoista mieltä. He olivat kauheita monarkisteja tällä hetkellä.\n\n-- Tietysti nyt ainakin leskikeisarinnan syntymäpäivänä täytyy olla\nlupa. Sehän on itse keisarin mamma ja jollei sitä olisi, niin ei tiedä,\nolisiko keisariakaan olemassa. Sitä logiikkaa!\n\nPekkaraiska katseli halveksuen poikia ja ukkoaan ja alkoi sitten\nselitellä:\n\n-- Ei se olekkaan tavallinen ihminen, tämä Maria Veutorovna. Se on\nnähkääs hiukan erisorttinen ihminen kun se muu selskaappi. Se on\nnähkääs herrasväkeä yltä ja päältä ja fiiniä herrasväkeä. Katselkaapas\nsen klänninkiä ja pluusivärkkiä, niin ymmärrätte eron Helperin Miinan\nja pesumuijan välillä.\n\n-- Mitä sillä tossa on? huudahti Reino jo uteliaana sormellaan\nosoitellen.\n\n-- Tossa sillä on silkkiä ja tossa satinkia.\n\n-- Tossa kantissa sillä on sinipunaista samettia! huudahti Paavo.\n\n-- Ja tuossa sillä on hermeliiniä ja tuolla alla on pitsiä ja\nfrivoliteettiä, jatkoi Pekkaraiska esitystään aivan haltioissaan.\n\n-- On sillä heluja.\n\n-- Yltä ja päältä se on helmissä ja paljetissa ja tossa on oikein\nkipyyripitsiä.\n\n-- Ollappa kerran tuommoinen leninki tämmöisen tavallisen ihmisen\nlapaluilla! huudahti vihdoin Pekkaraiska innoissaan.\n\nMutta silloin Pekkarainen katsoi vaimoaan lempeän nuhtelevasti ja sanoi.\n\n-- Oleks kooho. Ei suinkaan tommosis hepenis vaa olis lysti olla.\n\nSamassa kuului kyökin puolelta hirveätä pihinää. Kahvipannu kuohui yli\nlaitojensa. Pekkaraiska juoksi ketterästi apuun. Sitten hän hetken\nkuluttua kantoi kupit, pannun ja nisupullaa sekä piparkakkuja pöydälle.\n\nPojat olivat jo unohtaneet kaiken äskeisen hämmennyksensä. He\nhörppäsivät kuumaa kahvia ja Reino nappasi jo toisen nisuviipaleen, kun\nsamassa Pekkaraiska tuli pöydän luo.\n\nReinon nisuviipale putosi takaisin lautaselle, mutta Pekkaraiska\nkehoitteli innostuksissaan:\n\n-- Mitäs siivui syötte, kyl mar te niit kotonakkin saat. Syäkää\npiparkakui!\n\nPoikien mielestä mailma oli ihan kuin hiukan mullin mallin, mutta\ntuossa mullin mallissa oli eräitä sangen hauskoja puolia ja he\npäättivät käyttää tilannetta hyväkseen täysin siemauksin.\n\nNiin kului ilta rattoisasti. Kahvi höyrysi pöydällä ja kakluunista\nhohti huoneeseen hiilloksen suloinen lämpö. Ulkona vinkui lumimyrsky\nja ikkunasta tuntui kylmä viima, mutta sitä suloisempi oli levätä\nlämpimässä huoneessa vapaana kaikista huolista lupapäivän aattoiltana.\n\n\n\n\nPARAATI.\n\n\nRyssät ja ryssän vallanalaiset kansat viettivät leskikeisarinnan\nsyntymäpäivää. Ennen olivat nämä paraadit olleet juhlatilaisuuksia\nTurussakin -- silloin kun maassa oli omaa sotaväkeä. Se oli ollut\nkoko kaupungin ylpeytenä ja muistutti kansalle siitä sisäisestä\nitsenäisyydestä, minkä ryssän keisarit olivat hallitsijavaloillaan\nmaallemme vahvistaneet.\n\nMutta heikko hallitsija Nikolai II rikkoi kavalien neuvonantajiensa\nharhaanjohtamana keisarivalansa, tuli valapatoksi -- tehdäkseen\nSuomesta venäläisen maakunnan ja riistääkseen kansaltamme kaikki\noikeudet. Sivistyneen Suomen kansan joutuminen sivistymättömän Venäjän\nkansan kaltaiseksi olisi tuottanut mitä suurimpia kärsimyksiä kaikille\nkansalaisille, mistä esimakua saatiin tuntea n.s. sortoaikana.\n\nJokikylän poikien koulunkäynti tapahtui juuri sortoaikana. Ei ollut\nenää maassa uljasta sinipukuista suomalaista sotaväkeä. Se oli\nhajoitettu ja Suomen valtion rakentamat kasarmit oli luovutettu\nryssille. Venäläistä sotaväkeä, rokonarpisia päivänpaahtamia poikia\nVenäjän aroilta oli tuotu pataljoonittaan jokaiseen suurehkoon\nkaupunkiin maassamme pitämään pistinten avulla suomalaisia kurissa. Se\noli kansallisen häpeän aikaa maallemme, mutta samalla se synnytti ja\nloihti rintoihin vapauden kipinän.\n\nParaatia, aseellisen voiman miehekästä juhlaa, ei sen vuoksi enää\nTurussa seurattukaan entisellä mielenkiinnolla. Vanha väki ja ennen\nkaikkea sivistyneet, jotka aikaisemmin olivat intomielin katselleet\nomien poikiemme juhlallista ohimarssia ja äkseerausta, vetäytyivät\nmieli karvaina kamareihinsa. He eivät tahtoneet kuulla ryssien\nmölisevän Turun torilla.\n\nMutta nuoriso -- koulupojat -- heitä veti kun vetikin sittenkin\nsotainen näytelmä, sotilaspuvut, upseerit ratsuineen, komentojen\ntäsmällisyys, rivistöjen yhtaikaiset temput, aseiden kiilto ja\nkalahtelu, joukkojen tahdikas poljenta, jotka kaikki pani liikkeelle\nyhden miehen -- päällikön tahto ja komento.\n\nIkäänkuin häpeissään hiipivät Antti ja Reino sekä Alituvan Paavo\ntorille asettuen Antti Mikkolan kuuluisan lakiasiantoimiston portaitten\nvarjoon. Katukäytävät torin syrjillä alkoivat vähitellen täyttyä\nväestä. Otsatukkaiset raunistulalaiset punaisine rusetteineen ja\nilakoivine neitoineen kulkivat välinpitämättöminä edestakaisin ollen\nhalveksuvinaan koko sotilashommaa yleensä, joka sittenkin kiinnitti\nheidän mieltänsä. Koulupojat parveilivat katujen kulmauksissa, missä\npoliisit virkaintoisina ja terhakkoina köysineen rajoittivat yleisön\nliikkuma-alaa kehotellen:\n\n-- Ottakaa taaksepäin. Olkaa hyvä, ottakaa taaksepäin!\n\nYmpäri poliisien ketjua ajeli sotaisana ja komeana itse poliisimestari.\nYleisön ja poliisin suhde oli kireä, jälkimäisiä katsottiin siihen\naikaan ryssän vallan kätyreiksi ja halveksittiin.\n\nJokikylän pojat katselivat venäläisen kirkon edustalle, missä taajat\nkivääripyramiidit seisoivat suorissa riveissä ja niiden edustalla kulki\nuseita vartiomiehiä kiväärit olalla ja pistin kiinnitettynä piippuun.\nSotaväki oli vielä kirkossa Jumalanpalveluksessa, mutta joka hetki\nodotettiin sen tulevan ja paraadin alkavan.\n\nHotelli Phoenix'in ikkunoissa näkyi paljon katselijoita samoinkuin\nmuidenkin talojen ikkunoissa ja korkeat teatteritalon portaat olivat\nväkeä mustanaan.\n\nNyt juoksi kirkon pihalta nuori upseeri torille. Pian sen jälkeen\nryssän kirkon kellot alottivat tunnetun soittonsa:\n\nHolinpolin, holinpolin, holinpolin!\n\nKirkon pääovesta alkoi lappaa avopäisiä sotamiehiä ristinmerkkejä\ntehden. Nyt jännittyi katselijain muuri torin reunustalla. Jokikylän\npojatkin huomasivat yhtäkkiä seisovansa aivan eturintamassa.\n\nTorilla kuului komentoja. Joukot järjestäytyivät rintamaan. Nyt alkoi\nryssän kirkon rauta-aidan takana välkkyä ja kimallella. Upseeristo\nsaapui, etupäässä paksu, parrakas vanhahko upseeri, jonka rinta oli\ntäynnä kimaltelevia ristejä.\n\nKuului teräviä komentoja. Miekat välähtelivät. Sitten seisoivat kaikki\nhiljaa, liikkumatta kuin patsaat. Nyt lähti komentaja liikkeelle\ntarkastaen joukot.\n\n-- Strastvuite rebjata!\n\n-- Strastvuite vaashe prevashaditelstvo! vastasivat komppaniat.\n\nSama tervehdys jatkui, kunnes koko joukko oli tarkastettu.\n\nSitten asettui komentaja aukean keskelle ja alkoi puhua. Jokikylän\npojat eivät ymmärtäneet siitä mitään. Heistä tuntui vain kun olisi tuon\nparrakkaan ryssän suu ollut täynnä kuumia perunoita.\n\nÄkkiä kajahti torvisoitto. Soitettiin keisarihymniä. Synkkä vakava\nhiljaisuus vallitsi Turun torilla.\n\nSilloin -- Reino hätkähti ja oli kauhusta vaipua istualleen. Hän oli\nsaanut iskun päähänsä ja hänen lakkinsa vieri kaukana torilla.\n\nAivan samoin kävi Antin ja Paavon. Pojat olivat todella kuin\npuulla päähän lyödyt. Maailma musteni heidän silmissään. Kaksi\npoliisikonstaapelia riehui nyrkit ojossa heidän edessään haukkuen\ntäyttä suuta.\n\n-- Lakit päästä perkeleen nulikat, kun soitetaan keisarihymniä!\n\nEivät koskaan olleet Jokikylän pojat saaneet noin loukkaavaa kohtelua\nja poliisin kanssa tekemisiin joutumista he olivat aina pitäneet\nkauheimpana asiana maailmassa -- olivathan he kokemattomia maaseudun\npoikia. Heitä oli lyöty -- ryssän valta oli klanauttanut heitä vasten\nkuonoa -- heitä vapaita kansalaisia -- suomalaisia koulupoikia. Ensi\nkerran paljastui Jokikylän pojille, mitä merkitsee kansalle elää\nvieraan vallan orjuudessa.\n\nPojat juoksivat hakemaan lakkinsa. Nyt he näkivät osaksi\nlohdutuksekseen osaksi kauhukseen muille käyvän samoin. Tuossa lyötiin\nvanhaa harmaapäistä herrasmiestä raa'asti takaraivoon. Hänen hattunsa\nlensi pyryn mukana kauas Aurakadulle.\n\nYleisö alkoi hajaantua sivukaduille, missä sai panna lakin päähänsä.\nJokikylän pojat saapuessaan Antti Mikkolan portaitten eteen joutuivat\nuuden hyökkäyksen jalkoihin. Neljä poliisia ryntäsi raivostuneena\nihmisjoukon läpi ja juoksi Laki-Antin portaita ylös. Pojat heitettiin\nnasevasti pois tieltä ja taas vierivät heidän lakkinsa pitkin pyryn\nlakaisemaa toria.\n\nPäästyään tästä uudesta ällistyksestään juoksivat pojat Venäjän\nKirkkokadun kulmaan. Siellä he kuulivat kerrottavan, että Laki-Antin\nakkunasta oli kuulunut pianonsoittoa ja musikaaliset poliisit olivat\nluulleet kuulevansa Porin marssin muhkeat, mutta pannaan julistetut\nsäveleet. Maamme laulun ja Porin marssin soittaminen tai laulaminen oli\nankarasti kielletty.\n\nSynkkinä ja myrtyneinä lähtivät pojat astelemaan kotiinsa. Reino\noli loukannut polvensa ja liikkasi. Heidän mielialansa oli sanoin\nkuvaamaton. Väkivallan aiheuttama katkeruus, loukkauksen ja\nnöyryytyksen tunteet kirvelivät heidän rinnassaan.\n\nMutta kun he vilkaisivat taaksensa näkivät he pistinten välkkyvän,\npilvien lomasta kurkistavan auringon säteissä, ja kuulivat marssivien\njoukkojen tahdikkaat askeleet rummun jylinän ja torvien säestäminä.\n\nParaatia katselemaan tullut yleisö palasi kaikkialla kiihtynein mielin\nkotiinsa.\n\n\n\n\nKOTIIN JOULULOMALLE.\n\n\nJo viikkokaupalla oli jokainen maalaispoika Turun lyseossa aamuin ja\nilloin laskenut mielessään, montako päivää oli jälellä joululoman\nalkamiseen. Kaivaten ja ikävöiden odotettiin tuota hetkeä, jolloin\nlumisia teitä ja huurteisten metsien läpi saataisiin ajaa tutulle\nkotipihalle huolettomina nauttimaan joululoman iloista, valaistuista\nikkunoista, joulukuusesta, jouluruuista ja joulukirkosta.\n\nLukukauden loppu tuntui poikien mielestä aivan liian pitkältä, melkein\niankaikkisuudelta. Viikot näyttivät ihan joutilaina seisoskelevan ja\ntöllistelevän ympärilleen koulupoikien kiusaksi. Läksyt taas vain\npitenivät ja väsyneet opettajat tulivat pahantuulisiksi, uhkailivat\nnelosilla kokonaisia luokkia ja selittivät, että numerot, joita\nhe lukukausitodistukseen panevat, ovat muka aivan liian hyviä. Ei\nniillä muka ollut laisinkaan tarkoitettu merkitä sitä pohjattoman\ntietämättömyyden mittaa, mikä lukukauden lopulla ihan suorastaan\nloisti jokaisen tämän luokan oppilaan naamasta. Se tiedettiin kyllä\nmittaamattakin.\n\nMutta kun kouluhallitus siitä huolimatta on käskenyt antaa numeroita\njoulutodistukseenkin ja kun tässä vielä ei ole kysymystä luokalta\npääsemisestä, ovat opettajat rajattomassa jalomielisyydessään ja\nrohkaistakseen oppilaitaan päättäneet antaa useassa tapauksessa\nviitosen, silloin kun olisi pitänyt antaa neljä. Ja he odottivat\nnyt, että tämä heidän ihmeellinen armonosotuksensa saisi vastakaikua\nosakseen oppilaissa ja pakottaisi heidät ellei muista syistä, niin\nainakin kunniantunnosta, nyt loma-aikana lukemaan ja ahertamaan\nsilmänsä ja korvansa tuusan nuuskaksi. Mutta loppujen lopuksi hiipi\nkuitenkin noiden jalomielisten opettajien sieluun synkkä epäily, joka\npurkautui sanoihin:\n\n-- Ette te veijarit sittenkään mitään lue, kyllä me teidät jo tunnemme.\nEtte te tee muuta kuin riehutte ja lentelette pitkin mäkiä ja metsiä\nkuin päättömät kanat taikka pyryharakat.\n\nTämän lauseen kuultuaan oppilaat hurrasivat. He olivat tämän ainoan\nkerran aivan samaa mieltä opettajiensa kanssa. He näkivät jo\najatuksissaan huurteisia metsiä, lumisia mäkiä, latuja, hyppyreitä,\nlumiukkoja ja -- hurrasivat sydämensä pohjasta, kunnes opettaja katsoi\niloa pidetyn tarpeeksi, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:\n\n-- Hiljaa! Vai te veitikat siinä vielä hurrailette. Neloset minä annan\njoka miehelle.\n\nOpettajien mielestä olisi sellainen koulupoika ollut mallieksemplaari,\njoka laihana ja keltaisena naamattaan istui yöt ja päivät nurkassaan\nnenä painuneena pölyisten kirjojen uumeniin ja ahmi itseensä kaiken\nmaailman viisauden (paitsi sitä totuutta, että terve sielu voi\nelää vain terveessä ruumiissa), mutta tuskin kykeni omin voimin\nliikkumaankaan, puhumattakaan hiihdosta raikkaissa metsissä, mäen\nlaskuista päätä huimaavilta harjanteilta, hyppyreistä, lumilinnoista ja\nuljaasta lumisodasta lumisessa pohjolassamme. Heille oli käynyt kuin\nsuurelle Goethellekin. He olivat tulleet vanhoiksi.\n\n[Kun Saksan kansa v. 1813 nousi vapaustaisteluun Napoleonia vastaan,\nei Goethe ottanut osaa yleiseen innostukseen. Hän lausui tunnetulle\nministeri von Stein'ille varotuksensa ja kehoitti alistumaan, sanoen\nNapoleonista, että \"se mies on teille liian suuri\"!\n\nKun läsnäolleet tuosta suutahtivat, lausui vapaaherra von Stein heille\nviitaten Goetheen:\n\n-- Antakaa hänen olla. Hän on jo tullut vanhaksi.]\n\nTuli sitten joulutodistusten jako ja joulujuhla. Kaikki sujui paljon\nvaloisemmin kuin mitä opettajien uhkauksista olisi voinut päättää.\nTosiseikat suorastaan valaisivat mieltä.\n\nJokikylän pojat eivät kylläkään osoittautuneet miksikään ihmelapsiksi,\nmutta he saivat kunnollisia keskitason arvosanoja, jotka hyvin\nriittivät. Reinolla oli oikeastaan sangen hyvä todistus, mutta\nlaskento ja ruotsi kangersivat. Antti taas oli taipumuksiltaan selvä\nmatemaatikko, vaikkakin hänen muut arvosanansa olivat keskinkertaiset.\n\nNo! Ensimäinen tulikoe oppikoulussa oli läpäisty. Pojat istuivat\nkamarissaan Käsityöläiskadun varrella ja odottivat, että kotoa\ntultaisiin heitä hevosilla hakemaan. Tavarat oli pakattu jo edellisenä\npäivänä. Olipa suurin osa koulukirjoistakin otettu mukaan siltä\nvaralta, että ehken kuitenkin sattuisi tulemaan halu lukea niitä.\n\nJuotiin kahvia ja vilkuiltiin ulos ikkunasta. Sieltä näkyi vanha tuttu\nmaisema. Hakmannin väkijuomain kaupassa paloivat jo lamput. Siellä\noli kuumeinen kiire jouluostosten aikana. Ja kyltti rämisi tuulessa,\nsitä kun ei syksyn lumisotien jälkeen vielä oltu korjattu. Varovaisena\nmiehenä oli Hakmanni päättänyt korjata sen vasta keväällä, kun lumi jo\noli sulanut.\n\nMutta nuo entisten sankaritekojen muistot eivät nyt innostaneet\nJokikylän poikia. Reino oli hermostunut eikä tahtonut laisinkaan pysyä\npaikoillaan. Kahvikaan ei maistunut, sillä mielessä askarteli ajatus:\n\n-- Miten ihmeen kauan ne hevoset viipyvät? Tulevatkohan ne ollenkaan.\nEtteivät vain olisi kotona erehtyneet päivästä!\n\nAntti oli aivan yhtä myrtynyt kuin Reinokin, mutta hän pysyi ylhäisen\ntyynenä. Reinon hypähtäessä tuon tuostakin ikkunaan hän vain kerran\nkivahti:\n\n-- Mitä sinä siinä poukkoilet. Jolleivat hevoset tule, otan minä\nvosikan. Maksakoot kyydin, koskeivat jaksa itse tulla.\n\nSitten hän heittäytyi sohvalle makaamaan ja lausui olkansa takaa\nylimielisesti:\n\n-- Taidat sinäkin mahtua siihen minun vosikkaani.\n\nReino ei vastannut mitään, kakisteli vain muutaman kerran kurkkuaan ja\nmietti:\n\n-- Onpa tuo Antti kylmä mies.\n\nHän itse oli ihan toista maata, nopea toimissaan ja herkkätunteinen.\n\nSilloin kuului tuttua kilinää kadulta. Pojat pyrähtivät ikkunaan.\nAnttikin unhotti arvokkuutensa. Sieltä tulivat Jokikylän miehet, itse\nisännät olivat matkassa. Kukolan ja Klemolan papat siellä istuivat\nleveäharteisina kirkkoreen perällä nojaten komeata rekipeitettä\nvastaan. Turkinkaulukset oli nostettu pystyyn ja huurteessa olivat\nukkojen sekä parrat että silmäripsetkin.\n\nNyt ne jo kolistelivat porstuassa.\n\n-- Minkähän lumen ne ryöpsyttävät Söökreenskan porstuaan, johon kukaan\nei saanut tuoda hiutalettakaan? ajatteli Reino ja juoksi huolestuneena\nvastaan. Mutta hän tuli myöhään. Siellä oli jo itse Söökreenska ja\nsekös nyt vasta niiaili ja pokkaili. Eikä edes suuttunut vaikka\nmolemmat isännät kopistelivat kauheita lumikasoja saappaistaan keskelle\nporstuaa.\n\nReino ja Antti olisivat mieluimmin lähteneet heti taipaleelle, mutta\nSöökreenska oli kutsunut jo isännät kahville eikä siinä enää mikään\nauttanut.\n\n-- Hyvää se kahvi tekeekin näin pakkasella, tuumasi Klemola.\n\nPian istuttiin höyryävien kuppien ääressä ja isännät hörppäsivät\nlautaselta puhallellen joukkoon ja jäähdytellen kahviaan.\n\nSöökreenska koetti parhaansa mukaan ylläpitää keskustelua, mutta\nisännät vastasivat harvalleen ja yksitoikkoisesti, niin että poikien\ntäytyi ruveta heidän puolestaan puhumaan.\n\n-- Onk' se ny hyvä käli kans? kysyi Söökreenska.\n\n-- Jaa rekikeli, vastasi Kukola. No ei ole moittimista.\n\n-- Se on tullu ny niin kauhhiast lunt ja kinoksii niin paljon, niin\nkovin paljon! yritti Söökreenska uudelleen puhella naisellisella,\nlempeällä äänellään.\n\n-- Onhan sitä tullut, vastasi siihen Kiemola.\n\n-- Saaks' mää kyssyy kuin emännät koton jaksava?\n\nSilloin eivät isännät tahtoneet saada sanaa suustaan. He eivät olleet\nnäet koko syksynä tulleet kysyneeksi emänniltään heidän vointiaan,\nmutta toiselta puolen oli heistä selvää, että ainahan sitä työihmistä\njoltakin kantilta tiukottaa.\n\nPojat tulivat apuun ja alottivat nyt oikean ristikuulustelun tiukassa\näänilajissa ja saivat siinä papat tehdä selkoa ei ainoastaan Kukolan\nja Klemolan, vaan koko pitäjän asioista ja Söökreenska pääsi häärimään\nkahvipöydän ääreen.\n\nMutta vihdoin Kukola nousi ja sanoi:\n\n-- Kuulkaast pojat. Täst' on lährettävä kans ennen hämärii.\n\nSitten isäntä kääntyi Söökreenskan puoleen ja kysäsi:\n\n-- Mitäst me sit olem veikkaa froual, taitaa ol parast maksaa niin\nkauan kun kukkaros on pennei jälil, etei meit, tart' oikkiutteen vettää.\n\nHänen mielestään asia oli siten hauskasti tuotu esille. Se oli tuota\nkuivakiskoista varsinaissuomalaista huumoria.\n\nSöökreenska pani kätensä ristiin, otti kasvoilleen surkean ilmeen\nja piti ensin 10 minuuttia kestävän puheen kaiken ruokatavaran,\npyykinpesun ja koko elämän ihan kamalasta kallistumisesta, niin että\nisännät kauhuissaan jo näkivät tuhansien markkojen pyörähtelevän\nulos kukkaroistaan, mutta sitten Söökreenska ilmotti, että niin\nvastahakoista kuin asia hänelle olikin, täytyi hänen pyytää poikaa\nkohti 30 markkaa täysihoidosta kuukaudessa.\n\n-- Jaaha! sanoivat isännät, vetivät keventynein mielin\nhousuntaskuistaan suuren säämiskäperäisen kukkaron. Klemolan isäntä\nmaksoi seteleillä, mutta Kukola pani kultarahoja pöydälle.\n\nSöökreenskaa ihan huimasi kullan kimallus. Hän niiasi senkin seitsemän\nkertaa ja kysäsi sitten vielä vienosti värisevällä äänellä:\n\n-- Saaks' mine sit pittää nuarii härroi ereskimpäi?\n\nIsännät vilkasivat poikiinsa, oliko näillä mitään asiaan sanomista. Ei\nollut pojilla mitään muistuttamista. Kenelläpä nyt Söökreenskaa vastaan\nolisi voinut jotain olla.\n\n-- Miksei, vastasi Kukola, jolsei froual vaa ol' heist kovin suurt\nvaivaa.\n\nSöökreenskan kasvoille levisi kuin päivänpaisteen puna tuon iloisen\nuutisen johdosta, joka täydelleen vastasi hänen toiveitaan. Ja mitäpä\nvaivaa hänellä oli noin kilteistä pojista. Asia päätettiin. Pojat\nasuvat siis kevätlukukaudenkin Söökreenskalla.\n\n-- Jaaha, sanoi sitten Kukola päättävästi. Hyväst nyt sit vaan ja\nrauhallist jouluu!\n\n-- Hauskka joulu, hauskka joulu! toivotti Söökreenska odottaen\nportailla, kunnes reet vierivät portista kadulle. Viime tingassa hän\nvielä ojensi kätensä ja huudahti iloisella äänellä:\n\n-- Terveissi emännil kans -- taik frouil, kui mine se ny sanosis!\n\nMutta Jokikylän hevoset laskettelivat jo hiljaista hölkkää kadulla ja\nkatosivat hämärään talvi-iltaan.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nPLEVNAN VALLOITUS JA SEN SEURAUKSET SUOMALAISEN LYSEON ENSI LUOKALLE.\n\n\nKevätlukukausi oli alkanut.\n\nTurun suomalaisen lyseon ensi luokka palasi välitunnilta aulaansa\nsaavuttaen tuolla lyhyellä marssillaan pihamaalta käytävien kautta\nluokkahuoneeseen koko opettajakunnan yksimielisen tunnustuksen. Tämä\ntunnustus kuului sanoiksi puettuna:\n\n-- Kylläpä nuo vekarat osaavat meluta ja hälistä.\n\nEnsi luokka näytti olevan ylpeä saamastaan tunnustuksesta, sillä\nnykyaikana ihmisten ansiot tunnustetaan ani harvoin.\n\nKun viimeinen vesa tuosta kaksimiehisestä rivistöstä oli heittänyt\nlakkinsa johonkin vaatetelinettä kohti ja pujahtanut luokan ovesta\nsisään, katsoi vahtivuorossa oleva opettaja, joka tällä hetkellä sattui\nolemaan vanha, hyväluontoinen historian kolleega Jorola, tehtävänsä\npääasiassa päättyneeksi. Vanhus huokasi helpotuksesta, hänen siniset,\nhyvänsävyiset silmänsä loivat lämpimän katseen koulun tyhjälle\npihamaalle, missä valkoinen, vastasatanut lumi kimalteli ja seinät\nolivat täynnä lumipallojen jälkiä äskeisen välitunnin jälkeen.\n\nKolleega Jorolan tehtävänä oli ollut pitää silmällä ja hallita noin\n300 huimapäistä poikaviikaria. Mikä tavaton tehtävä vanhalle miehelle?\nAjatelkaamme 300 poikaa, jotka pakoitetaan tuntikauden istumaan\nluokalla aivan hiljaa ja kuuntelemaan esim. esitystä kveekareista tai\ntuijottelemaan tasakylkisiä ja ehkäpä vielä tasasivuisiakin kolmioita\ntai suoraa viivaa ja ajattelemaan että viimemainittu on \"sellainen\nviiva, joka ei muuta asemaansa pyöriessään siten että kaksi sen\npistettä pysyy paikoillansa\" tai kirjoittamaan toista arkkia aineesta:\nVoidaanko sanoa että nykyisyys, samalla kuin se on menneisyyden\ntytär, myöskin on tulevaisuuden äiti -- ja ajatelkaamme, että nuo 300\nsellaista poikaviikaria yhtaikaa päästetään pihalle, mihin juuri on\nsatanut pellavanhohteista tuoretta lunta, päästetään suuren luonnon\nhelmaan oikomaan kangistuneita jäseniään ja metakoimaan pois kaikki\noppitunnin kuluessa keräytynyt liikaenergia. Sanon, ajatelkaamme tätä\nseikkaa ja samalla sitä kummaa, että noita viikareita paimentamaan\nasetetaan ainoastaan vanha, lempeäkatseinen historian ja suomenkielen\nkolleega Jorola.\n\nLukija varmastikin kauhistuu sellaista ajatusta. Kukapa äiti ei\nolisi saanut sadat kerrat kokea omien vesojensa hillittömyyttä\nniiden nuoruusvuosina, kukapa isä ei olisi huolestuneena katsellut\nja kuunnellut perillistensä voittamatonta rientoa ja puuhaa ja sitä\nriehakasta menoa, jolle he eivät mahda mitään.\n\n-- Ei suinkaan, ajattelee lukija. Ei suinkaan noita 300 huimapäätä\njätetä yksinomaan kolleega Jorolan komentoon. Eihän siellä koulussa\nsentään niin uhkarohkeita ja varomattomia voida olla. Tietysti siellä\non vahtimestareita ja ulospotkijoita joka ovenpielessä, tietysti\nkaupungin poliisilaitos on sijoitettu vieressä olevaan kadunkulmaukseen\nja on kaiketi vastapäisessä nurkassa kaupungin virkeä ja\ntoimintatarmoinen palokunta ruiskut valmiina toimintaan, jos kaupungin\nrauhaa uhattaisiin.\n\nOi -- ei, te helläsydämiset isät ja äidit, jotka ette raatsi mitään\nkieltää vilkkailta ja seikkailunhaluisilta pojiltanne, jotka ylpeilette\nheidän hillittömyydestään, vaikkakin joskus heitä kieltelette, torutte,\nsaarnaatte, jopa uhkaattekin, mutta kun huomaatte ettei mikään auta\n-- myönnytte, annatte poikienne telmiä ja teuhata, panna huoneet\nsekaisin, hyväilette heitä heidän pahojen tekojensa jälkeen ja painatte\nanteeksiannon suudelman heidän ylimielisille, kaikkea uhmaaville\notsilleen. Nuo 300 huimapäätä päästetään valloilleen koulun pihamaalle\nja rehtori taputtaa vanhaa ja lempeätä kolleega Jorolaa olkapäälle\nhiljaa ja varovaisesti lausuen hyväntahtoisesti:\n\n-- Sieltä pihalta kuuluu aivan kamala meteli. Siellä olisi nyt veljen\nvahtivuoro.\n\nVeli Jorola säpsähtää, pistää ällistyksissään kätensä liivintaskuun ja\nvetäisee sieltä esille vanhan muistorikkaan kultakellonsa, johon on\nkaiverrettu:\n\n\"50-vuotiselle kiitollisilta entisiltä ja nykyisiltä oppilailta.\"\n\nKolleega Jorola katselee tuota rakasta kelloaan. Se on taikakalu, joka\nantaa hänelle vielä vanhuutensakin päivinä työintoa ja uskoa elämään.\nSiihen hän turvautuu aina vaikeina hetkinä, sillä siinähän hänellä on\nelävä, tai ainakin niksuttava ja naksuttava todistus siitä, että hänkin\non edes joskus ollut arvossa pidetty opettaja, innostunut ja rakastettu\nopettaja, vaikkei hän enää vanhuksena saakaan kuria säilymään samoin\nkuin intomielisen nuoruutensa ja miehuutensa päivinä.\n\nKolleega Jorolan ryppyiset, laihat kädet värisevät. Kultakello kimeltää\nhänen läpikuultavien sormiensa välissä.\n\n-- Jaso! Jaso! Mutta onko nyt todellakin minun vuoroni, enkös minä\naivan hiljan ollut vartioimassa.\n\n-- Kyllä nyt on veljen vuoro! vastaa lujatahtoinen rehtori varmalla\näänellä.\n\n-- Jaso! Jaso! hokee Jorola, hätääntyy, astuu kiireesti\nkarttatelineelle, nostelee karttoja ja supisee itsekseen, astelee\nsitten kaapilleen, kääntelee siellä kirjoja ja papereita nurin narin,\nvilkaisee taas kelloonsa, saa uutta rohkeutta ja astuu arvokkain\naskelin akkunan luo, saadakseen yleissilmäyksen tilanteesta koulun\npihalla. Siellä on tanner täynnä vihollisia, mutta missä ovat ystävät.\nHistorian kolleega Jorola ajattelee Napoleonia, joka Austerlitzin\ntaistelussa seisoi kiikari kädessä korkealla kukkulalla jäykkänä ja\nvaltavana halliten taistelun kulkua ja heitti venäläismassat edessään\navautuvan järven pettäville jäätiköille.\n\nHän muistelee Hannibalia, joka Cannaen taistelukentällä kokosi\nafriikkalaiset ja espanjalaiset veteraaninsa molemmille sivustoille\nja johti ne sitten ratkaisevaan rynnäkköön roomalaisten sivustaan\nja selkään, huolimatta siitä että hänen taistelulinjansa heikosta\nkeskustasta avunhuudot hurjina ja kauhuntäysinä kaikuivat hänen\nkorviinsa.\n\n-- Jaa, jaa! Hanakoita tuota -- -- sotapäälliköitä kylläkin he olivat\nmolemmatkin -- -- -- tuota -- -- sekä Hannibal että Napoleon -- -- --\ntuo -- kuuluisa korsikalainen!\n\nKolleega Jorola katsahti taas pihalle. Hän ei aluksi nähnyt siellä\nmitään. Kaikki näytti olevan sakean usvan peitossa. Sitten hän huomasi,\nmiten koulutalon seiniin yhtämittaa ilmestyi valkeita pilkkuja. Ne\ntulivat lumipalloista, joita koko ilma oli tulvillaan. 300 Auran\nrantamien sekä aineellisen että henkisen viljelyksen toivoa siellä\nhuvitteleikse pommittelemalla joko toisiaan tai koulutalon seiniä\nlumipalloilla. Sieltä kuului kiljuna ja pauhina, joka kolleega Jorolan\narvelujen mukaan ei paljoakaan antanut perään Austerlitzin tai Cannaen\ntaistelujen melskeelle.\n\nKolleega Jorola kääntyi poispäin; hänen kasvonsa kalpenivat hetkeksi.\nSitten hän marttyyrin alistuvaisuudella astui hiljaa opettajahuoneen\nläpi eteiseen, pukeutui huolellisesti turkkiinsa, veti potfoorit\njalkaansa ja lähti pihalle.\n\nHurja kiljunta kajahti vanhaa kolleegaa vastaan, joka ojensi kätensä\nkoettaen rauhoittaa ympäristöään.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! Ei pidä viskellä vain liian kovia lumipalloja\nikkunoihin, jotka sellaisesta voivat särkyä, kuultiin hänen\nvaroittelevan. Ja missä hän kuljeksi, siellä tosiaankin lumisota\nhiukkasen taukosi. Kolleega Jorola oli pidetty opettaja.\n\nMutta pihan muilla kulmilla, missä hänen läsnäolostaan ei tiedetty\nmitään, kuului yhä sotainen soitto.\n\nYlhäällä opettajahuoneessa rehtori katseli ajatuksissaan ulos ikkunasta.\n\n-- Tuo taitaa olla liian vaikea tilanne vanhalle Jorolalle. Ehkäpä\ntäytyy minun lähteä hänen avukseen. Mutta eipäs -- -- kas vain!\n-- -- Siellä tyyntyy meteli. Hm! Jorola -- -- -- hänellä on\ntuollainen rauhoittava vaikutus.\n\nKolleega Jorola hoiti valvonta-aikansa kaikella kunnialla. Ei\nainoatakaan ikkunaa särkynyt, eikä edes kukaan noista huimapäistä\npoikaviikareista saanut silmäänsä puhki tai nenäänsä tasoitetuksi muun\nnaamataulun tasalle.\n\nKaikki meni hyvin. Kello soi, luokat järjestäytyivät riveihin ja\nmarssivat kolleega Jorolan ohi hymy kasvoillaan. Kolleega itse astui\nviimeisenä sisälle. Hän huokasi helpoituksesta, kun luokat katosivat\nauloihinsa, mutta samalla hän iloitsi. Vieläpäs vain hän sai kun saikin\njärjestyksen säilymään. Ei hän vielä mikään ikäloppu tainnut ollakaan.\nEhkäpä jaksaa tässä vielä palvella parisen vuotta, niin että saa täyden\neläkkeen ja sitäpaitsi -- raskastahan olisi kesken aikojaan jättää nuo\nrakkaat kultaiset pojatkin.\n\nKolleega Jorola vaipui ajatuksiinsa siinä katsellessaan ulos käytävän\nsuuresta ikkunasta. Auringon kuulaat säteet alkoivat juuri säihkyä\npuiden oksilla ja tuo vanha opettaja kuulematta mitään ympäristönsä\nääniä alkoi nähdä päivänpaisteisia näkyjä nuoruutensa ajoilta, niiltä\najoilta, jolloin hän ensi kerran asteli tämän koulutalon portaita.\nMikä into silloin elähytti Suomea. Suomalaisuus Snellmanin jyrisevien\nkehoitushuutojen herättämänä otti rohkeat ensi askeleensa kansallisen\nsivistyksen työvainioilla. Yksityisin varoin ja silloisen sivistyneen\nluokan vastarinnasta huolimatta kohotettiin ensimäisten suomalaisten\noppikoulujen kurkihirret sanoin kuvaamattoman kevättunnelman vallitessa\nkoko kauniissa maassamme.\n\nMutta kolleega Jorolan siinä haaveillessa alkoi ensi luokasta jälleen\nkuulua kamala meteli. Aula oli sotaisella tuulella. Siellä ei tiedetty\nmitään niistä vaikeuksista, mitä vanha polvi oli kestänyt raivatessaan\nlapsilleen tietä tiedon puun hedelmille. Ensi luokan poikien mielestä\noli aivan selvää, että Suomessa oli suomalaisia kouluja ja yhtä selvää,\nettä juuri he ennen muita olivat oikeutetut astelemaan opin teitä.\nOsa, joka ei oikein tällä tiellä ottanut menestyäkseen, ajatteli yhtä\nhuolettomasti, että välipä sillä. Voihan muka nuori mies mennä merille\ntai teollisuuskouluun tai ruveta maalarin oppiin. Kyllä ammatteja\nmaailmassa riittää. Pääasia kaikessa oli, että keksittiin jotain\nhauskaa, oikein huimaa ja repäisevää. Niin he arvelivat.\n\nKaiken lisäksi oli juuri nyt ensi luokka joutunut arvaamattoman\nyllätyksen alaiseksi. Sen uljas pohjoismainen vapaavaltio oli tullut\nvallankaappauksen uhriksi. Miten tämä oli voinut tapahtua?\n\nKun ensi luokka välitunnilta saapui luokkahuoneeseen, vallitsi siellä\nsyvä hiljaisuus, mutta vain näennäisesti, sillä tällä kerralla oli\njärjestäjänä ollut Kalle Grahn, luokan suurin hulivili ja hän oli\ntehnyt kepposen.\n\nKun pojat astuivat luokkaan, seisoi Kalle Grahn opettajapöydän\ntakana ja oli ympäröinyt itsensä valtavilla puulaatikko- ja\ntuolibarrikaadeilla. Karttakeppi oli pystyssä ja siinä muka lippuna\ntaulun pyyhinriepu. Ällistyneet ensiluokkalaiset saivat nyt kuulla,\nettä Kalle Grahn ei ollutkaan Kalle Grahn, kuten he tähän saakka olivat\nluulleet, vaan Plevnan sankari, itse maailmankuulu kenraali Osman Pasha\nja opettajapöytä barrikaadeineen oli itse Plevnan linnoitus.\n\nMutta vielä enemmän hämmästyivät ensiluokkalaiset kun Osman Pasha\nilmoitti, että hekään eivät olleet sitä mitä luulivat olevansa. He\nolivatkin venäläisiä, joita Osman Pasha nyt kehoitti heti nöyrästi\nkumartamaan Turkin ylpeälle puolikuulipulle, sillä uppiniskaiset\nsaisivat kyllä pian maistaa Plevnan linnoituksen tykistön terveisiä.\nSamalla asetti vihainen pasha pöydälle julmannäköisen leikkikanuunan,\nkääntäen sen ammottavan suun uhkaavasti luokkaa kohti. Tilanteen\nvakavuutta lisäsi se, että Antti Kukola ja Pekka Söderman samalla\nkohottivat päänsä barrikaadien takaa ja ilmoittivat liittyneensä Osman\nPashaan.\n\nEnsiluokkalaiset koettivat aluksi pehmittää Osman Pashan sydäntä\nvetoamalla heidän aikaisempaan toveruuteensa ja kaikkiin hyviin\ntöihin, mitä he muka olivat hänelle tehneet, mutta mikään ei näyttänyt\nliikuttavan tuota ylpeätä kenraalia vallitustensa takana.\n\nHän käski läsnäolijain vaieta kurjasta marinastaan ja tunnustamaan\nhänet Plevnan ja koko Turkin itsevaltiaaksi sulttaaniksi, vieläpä\nVenäjän khediiviksi ja Suomen khaaniksi. Kun luokan takaa kuului\nmurinaa, laukasi Osman pasha tykkinsä, ja kourallinen hiekkamurenia\nlensi rätisten uppiniskaisen joukon keskelle, joka nyt kauhuissaan\nvetäytyi pulpettien alle suojaa etsimään.\n\nOsman pasha näytti jo olevan voitolla. Hänen suuruutensa tuntui\nkukistamattomalta ja komeana liehahteli puolikuulippu Plevnan muureilla.\n\nMutta ylpeys käy lankeemuksen edellä.\n\nEnsi luokan vapautta rakastavat nuoret miehet eivät aikoneet\nsuinkaan suvaita tyrannia, vaikka he tähän asti olivatkin vaienneet\nällistyksissään. Kuin kevätmyrsky nousi maan kaikilta ääriltä\nvapaustaistelun kohina. Sanoja lensi, sotavoimat asetettiin\nliikekannalle. Tosin pyyhkäsivät Plevnan tykit yhä uudelleen kapinoivaa\naluetta, mutta pulpettien alla järjestyivät jo vapaustaistelijat\nhyökkäykseen, jonka päämääränä ei ollut mikään vähempi kuin Plevnan\nvalloitus ja hävitys maan tasalle sekä Osman Pashan vangitseminen.\n\nSynkkänä seisoi jykevine vallituksineen, lippuineen ja tykkeineen\nPlevnan uhattu linnoitus. Sen puolustajat olivat silminnähtävästi\npäättäneet taistella viimeiseen mieheen.\n\nEntäs hyökkääjät?\n\nNiistä ei aluksi näkynyt takin lievettäkään.\n\n-- Haa! Ojissa matelevat konnat! Missä te piileskelette? ärjäsi Osman\nPasha Plevnan korkeimmalta kukkulalta, missä hän vielä seisoi lippunsa\nvieressä.\n\n-- Yhä loistaa puolikuu. Vielä uhmaa Aasia Europaa!\n\nSitäpä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt sanoa, sillä suhisten lensi\ngranaatti (liidunpala) hyökkääjien raskaista pattereista ilman\nhalki iskien keskelle Osman Pashan jaloa otsaa, mihin sitä ennen jo\nhuolet, nälkä ja piirityksen kauhut olivat kyntäneet syvät vakonsa.\nKenraali horjui peräytyen rintavarustusten suojaan ja samassa alkoi\nvihollishyökkäys kehittyä.\n\nPulpettien alustoja pitkin etenivät hyökkääjäin etujoukot hitaasti\nmutta varmasti. Kaikkialta kiiluivat heidän uhkaavat silmänsä\njuoksuhautojen hämärästä. Lähimmät joukot olivat jo saapuneet\nampumamatkan päähän ja alottivat raivokkaan tulen linnoitusta vastaan,\njosta hanakasti vastattiin. Mieshukka oli suuri molemmin puolin.\nHaavoittuneiden kiljahduksiin sekaantuivat synkkäkatseisten upseerien\nkomennukset heidän kehoittaessaan kompanioitaan taisteluun vapauden,\nisänmaan ja kunnian puolesta.\n\nKapinalliset valmistautuivat nyt rynnäkköön itse linnoituksen\npäärakennuksia vastaan.\n\nTilanne oli äärimmilleen jännittynyt. Ratkaiseva taistelu oli\nalkamassa. Miten siinä kävisi, sitä ei kukaan voinut etukäteen sanoa,\nmutta kaikki tiesivät että tällä hetkellä ratkaistiin Plevnan kohtalo\npitkiksi ajoiksi eteenpäin.\n\nJotta tuo ratkaiseva loppurynnäkkö voitaisiin toimittaa asiaan\nkuuluvalla vauhdilla ja loistolla, hiipi Klemolan Reino, uhrautuen\njalosti yhteishyvän palvelukseen, ovelle tirkistämään käytävään, oliko\nvielä tarpeeksi aikaa tuota sodan huippukohtaa -- yleisrynnäkköä varten.\n\nReino pisti päänsä oviaukosta ulos ja katsahti varovaisesti\nympärilleen. Mitään vaarallista ei näkynyt. Opettajat eivät olleet\nvielä liikkeellä ja kolleega Jorola seisoi tuolla kaukana ikkunan\nääressä katsellen ajatuksiinsa vaipuneena pihalle kaihon pisarain\nkimeltäessä hänen silmäkulmissaan.\n\nTuntien täysin hetken historiallisen merkityksen, mutta tyynenä kuin\nNapoleon, antoi Reino merkin loppurynnäkköön.\n\nHeti alotti hyökkääjäin tykistö suorastaan huumaavan tulen Plevnan\nonnetonta linnoitusta vastaan. Granaatit ja shrapnellit räiskyivät nyt\nyltympäri katederia ja sitten -- -- --\n\nVihollisten puolelta kuului jonkin päällikön komennus:\n\n-- Eteenpäin vapaussankarit. Voitto on meidän! Hurraa!\n\nHirveä hurraahuuto kajahti kaikista kurkuista. Hyökkääjien tiheät rivit\nsyöksyivät pulpettien alta aukealle kentälle ja heittäytyivät kuolemaa\nhalveksuen Plevnan linnoituksen päävarustusten kimppuun.\n\nMitä uljaimmasta vastarinnasta huolimatta varustus murtui.\nVihollisjoukot tunkeutuivat kamalasti kiljuen itse linnoitukseen.\nPlevnan viimeiset puolustajat kaatuivat. Useat kädet tarttuivat\nkenraali Osman Pashan housuihin. Hänet vedettiin armotta alas\nkatederista. Vihollisten ylipäällikkö kehoitti häntä turhan veren\nvuodattamisen välttämiseksi antautumaan, luvaten siinä tapauksessa\nvangeille inhimillistä kohtelua.\n\n-- Jorra ja Petterkvisti! kajahti silloin hirveä kirkaisu yli\ntaistelukentän. Reino Klemola karkasi kädet ojennettuina taistelijoita\nkohti huutaen, minkä kurkusta lähti:\n\n-- Jorra ja Petterkvisti!!!\n\nTaistelu taukosi paikalla. Sekä hyökkääjät että puolustajat ymmärsivät\nheti, että heitä korkeammat voimat olivat nyt pelissä mukana.\nHyökkäysjoukot, äsken niin voittoisat, vetäytyivät nyt taitavasti ja\nhiljaisesti takaisin paikoilleen, ottaen tuolit mukaansa ja järjestäjät\nhäärivät kuin tuulimyllyt saadakseen puulaatikon hiukan syrjemmälle ja\ntaulun edes vähäisen inhimilliseen kuntoon.\n\nIhme ja kumma! Parissa sekunnissa olikin koko aula kuin muuttanut\nmuotoaan. Tuolit olivat nurkissaan, puulaatikko oli saatu vedetyksi\ntaulun taa. Tosin kateederi ja taulu olivat yhä täynnä venäläisten\npommituksen jättämiä valkeita liitunaarmuja, sillä pyyhinriepua ei\nlöydetty mistään, ei hakemallakaan. Mutta pojat istuivat kaikki\ntuiskahtamatta pulpeteissaan kädet kauniisti ristissä pulpetinkannella\nja kasvoilla ilme, joka näytti puhuvan:\n\n-- Sshshss! Hiljaa nyt, että saadaan kuulla mitä kauniita opetuksia\nkiltti opettaja meille taas antaa.\n\nSamassa astuivat Jorola ja Petterqvist huoneeseen. Kiivas ja tulinen\nPetterqvist törmäsi edellä, sillä hän oli lisäksi ensi luokan esimies.\nVihaa hehkuen ja kasvoiltaan aivan tulipunaisena hän saapui aulaan.\nPlevnan valloituksen meteli oli näet kuulunut aina ylikerrokseen asti,\naina kaukaiseen opettajahuoneeseen, niin että korkea opettajakunta\ntunsi aivan kuin maan vavahtelevan jalkojensa alla.\n\n-- Mikä kamala meno siellä nyt taas on alkanut? kyseltiin.\n\n-- Ja mitä kolleega Jorola toimittaa?\n\nSitten neiti Lehman, joka jo ammoisista ajoista kantoi kaunaa lehtori\nPetterqvistiä kohtaan -- ensinmainittu näet oli yhä vielä vanha\npiika eli kuten nykyisin sanotaan sivistyneemmin, ikäneito -- astui\nPetterqvistin luo lausuen pisteliäs sävy äänessään:\n\n-- Melu kuuluu teidän luokastanne lehtori, eeh, tietysti ensi luokasta!\n\nLehtori Petterqvist nousi ja kuunteli.\n\n-- Juu, juu! Se on ensi luokka. Ettekös te lehtori Petterqvist ole\njuuri sen luokan esimies, jatkoi neiti Lehman yhä pisteliäämmällä\näänellä ja vahingoniloinen ilme siveällä naamallaan. Hän oli ainoa\nnaisopettaja koulussa, mutta sellainen harvinainen naisopettaja, joka\nkykeni poikakoulussakin säilyttämään arvovaltansa ja pitämään kurin\nkunniassa. Mutta sellaiset naisopettajathan harvoin joutuvat naimisiin.\n\nLehtori Petterqvist oli sävähtänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan. Nyt hän\nlähti huoneesta ja pian hän kaikessa uljuudessaan seisoi vapisevan ensi\nluokan edessä ja hänen suuret, mustat kulmakarvansa liikahtelivat pahaa\nennustavasti.\n\nHän oli kuitenkin aluksi hämmästynyt, aivan ällistynyt. Täällähän\nnäytti vallitsevan mitä suloisin rauha. Pienet pojanpipanat istuivat\ntuossa nenänypykät valkeina hänen edessään sekä mitä suloisin ja\ntekopyhin ilme veitikkamaisilla kasvoillaan. Kaikki olivat niin\nhiljaa, etteivät hiiretkään lattian alla uskaltaneet edes haukotella.\nLuokkahuonekin oli joltisessakin kunnossa ja kuitenkin oli juuri tästä\nluokasta äsken kuulunut aivan korvia huumaava meteli ja kirkuna.\n\nHetkisen välähti lehtori Petterqvistin mielessä ajatus, että hän ehkä\nonkin erehtynyt, mutta hän oli tarkkasilmäinen mies ja pian eräät\nhuomiot vetivät hänet juonen jäljille. Hän katsahti ympärilleen.\nTaulussa näkyi selviä liidun jälkiä. Tuolla oli liidun jälkiä seinässä\nja kateederissa. Ja, annas olla. Mitä ihmettä tuolla!\n\nPetterqvist tuijotti pyörein silmin kohti kateederia, pian tuijottivat\nsinne järjestäjät ja kohta koko luokka.\n\nPlevnan ja Turkin uljas puolikuulippuhan siellä liehui karttakepin\npäässä kateederin harjalla. Se kohosi siellä kuin hävitetyn\nlinnoituksen raunioilla ainakin, kertoen nykypolville ihmeellisiä\ntarinoita entisajan miesten voimannäytöksistä.\n\nMutta lehtori Petterqvist ei antanut noiden tarinain hurmata itseään.\nHän siristeli silmiään ja ajatteli -- synkän hiljaisuuden vallitessa\naulassa. Hän muisti nyt nähneensä vilahduksen pienestä valkotukkaisesta\npojan päästä, juuri silloin kun hän Jorolan kanssa lähti astelemaan\nensi luokan ovea kohti.\n\n-- Kuka oli tuo vekkuli? ajatteli Petterqvist. Hänet minä tahdon nähdä\nkokonaisena ja hän saa tunnustaa koko asian sitten kun kerran tullaan\nniin pitkälle.\n\nViisaasti ja varovaisesti alotti Petterqvist kuulustelunsa.\n\n-- Kuka täällä oli tirkistelemässä ovenpielessä silloin kun minä tulin\nluokkaan?\n\nEi mitään vastausta.\n\nEnsi luokka istui äänettömänä, uhkaavan äänettömänä. Kukaan ei\nnoussut, kukaan ei ilmaissut mitään. Ensi luokka oli päättänyt olla\ntunnustamatta tekojaan. Ei siinä ollut mitään yhteistä päätöstä, mutta\nalusta alkaen oli tapa ollut sellainen. Kaupungin kansakouluista oli\nse siirtynyt lyseon ensi luokalle. Siellä oli kuin jokin yhteinen\npainostus kieltämässä ketään tunnustamasta vikojaan. Raukka se, joka\ntunnustaa, vielä suurempi raukka, joka kantelee. Selkään niille! Niin\nkuului ensi luokalla suurten poikien ylläpitämä ankara lakipykälä.\n\nNiinpä nyt Petterqvistkään ei saanut kysymykseensä muuta vastausta kuin\njääkylmän vaikenemisen.\n\n-- Vastatkaa! Syyllinen ilmoittautukoon heti! ärjäsi Petterqvist.\n\nIlme vain tiukkeni poikain pienillä pyöreillä kasvoilla. Kukaan ei\nilmoittautunut.\n\nMutta lehtori Petterqvist ei ollutkaan sellainen mies, jonka kanssa\nvain leikitellään. Hän suuttui nyt täydellä todella ja uhkasi nutistaa\nkoko luokan ellei tunnustusta heti tulisi. Sitten hän alkoi yksitellen\ntiukata pojilta heidän joko syyllisyyttään tai syyttömyyttään. Hetken\nkuluttua hän tuli Klemolan Reinon kohdalle.\n\n-- Oliko Klemola ovessa kurkistelemassa?\n\nReino seisoi suorana kuin kynttilä. Hän tiesi syyllisyytensä ja olisi\nmielellään tunnustanut asian, mutta kun nyt luokka kerran oli ottanut\nkäytäntöön tuon tavan olla tunnustamatta rikoksiaan ja rehellisyyttä\noli alettu poikajoukossa pitää heikkoutena, ei Reinokaan saanut\nlausutuksi tunnustusta, peläten tovereittensa ivaa. Hän jäykisti\nnaamaansa ja valehteli:\n\n-- En!\n\nPetterqvist kääntyi seuraavan oppilaan puoleen. Reinosta tuntui\nnyt kuin koko luokka olisi katsellut vain häntä. Hän kyyristyi\npulpetinkantensa yli ja kätki kasvot käsiinsä. Omasta mielestään hän\noli menetellyt nolosti, hiton nolosti -- valehdellut opettajalle\nmitättömässä asiassa. Miksikä ei sitä nyt olisi voinut tunnustaa,\nkertoa vaikkapa koko tapausta. Mutta mitäs toiset pojat siitä olisivat\nsanoneet -- pilkanneet ja naljailleet koko viikon ja pitäneet häntä\nhaljuna miehenä ja mamman poikana.\n\n-- En tunnusta, mietti Reino ja kiristi hampaansa yhteen, en vaikka\ntapettaisiin.\n\nPetterqvist oli nyt tutkinut luokan viimeistä miestä myöten. Ei kukaan\nollut tunnustanut. Mitä oli tehtävä?\n\n-- Te ette siis aio tunnustaa! aloitti Petterqvist kaamealla äänellä.\nTällä luokalla on siis yksi niin raukkamainen mies, ettei hän uskalla\ntunnustaa tekojaan. Mutta minäpä sanon teille, että kun kerran rikos\non tapahtunut, täytyy sitä seurata rangaistuksen. Joka kymmenes mies\nsaa tunnin jälki-istuntoa. Anttilasta alotetaan laskemaan ja häneen\nlopetetaan.\n\nPojat nousivat seisomaan lausuen lujalla äänellä järjestysnumeronsa.\nKolme heistä tuli tuon sokean arvanlyönnin uhriksi, joutui kärsimään\nsyyllisen puolesta. He alistuivat äänettöminä kohtaloonsa ja\nrangaistukset kirjoitettiin luokan päiväkirjaan.\n\nMutta ensi luokkapa oli ällistynyt. Tällaista ratkaisua se ei ollut\nlaisinkaan odottanut. Se oli hämillään, masennettuna, synkän tunnelman\nvallassa. Reinolla taas oli jo kauan ollut itku kurkussa, mutta luokan\nsuuret pojat olivat kaikkialta tähystelleet häntä ja puhuneet hänelle\nilmeillään.\n\n-- Älä tunnusta! Älä ole halju, älä ole mamman poika!\n\nNyt istui Reino kalman kalpeana ja katseli, ketä nuo onnettomat olivat,\njotka hänen tähtensä joutuivat kärsimään. Ne olivat luokan etevimpiä\npoikia, hänen parhaita tovereitaan. Eräs heistä Pekka Söderman, joka\noli hyvän perheen poika Turusta, huomattuaan joutuneensa uhriksi,\nkatseli Reinoa suurin surumielisin silmin.\n\nTutkimukseen oli mennyt tunti kokonaan. Kello soi ja päivän työ oli\npäättynyt. Iloisina ja tyytyväisinä lähtivät muiden luokkain pojat\nkotiinsa, mutta ensi luokka meni äänettömänä kadulle.\n\nReino ja Anttikin tulivat kotiinsa. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan.\nIstuttiin päivällispöytään ja Söökreenska toi lihaperunasoppaa\nsuuret höyryävät lautaselliset poikien nenän alle. Antti alkoi heti\nmättää lusikalla suuhunsa, minkä kerkisi, mutta Reino istui pöydässä\näänettömänä kajoamattakaan lautaseensa. Vihdoin hän kysyi:\n\n-- Kuule Antti. Ymmärrätkö sinä, miksi ei saa tunnustaa, jos on jotakin\ntehnyt.\n\n-- En minä oikein ymmärrä. Se Rikun sakki vain on niin määrännyt. Ne\nsanovat, ettei kansakoulussakaan koskaan tunnusteta.\n\n-- Mutta tämä poika selvittää itse omat asiansa. Minä menen tänä iltana\nPetterkvistin luo ja kerron koko asian.\n\n-- Sinäkö!? Petterkvistinkö luo kotiin!!?\n\nAnttia ihan hirvitti. Aikoiko Reino mennä ihan suoraan suden pesään.\n\n-- Minä menen, kävi miten kävi. Ei minun tähteni tarvitse kenenkään\nsyyttömien kärsiä. Saavat olla muut pojat tunnustamatta, mutta minä\nsanon ainakin sen, minkä minä olen tehnyt.\n\nReino hotkaisi parissa minuutissa päivällisensä ja lähti.\n\nPetterqvist asui Piispankadulla Tuomiokirkon takana. Reino kulki sydän\nkurkussa Petterqvistin ovelle ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli\navaamaan.\n\n-- Ei suinkaan lehtori Petterkvist ole kotona? kysäsi Reino\nepätoivoisella äänellä.\n\n-- On oikke! vastasi tyttö ja meni hakemaan lehtoria.\n\nReino jäi lakki kädessään seisomaan eteiseen, katsellen seinälle\nripustettuja suuria tauluja. Hänen sydämensä sykytti haljetakseen.\nSitten ovi aukeni ja itse Petterqvist koko pituudessaan ja\nankaruudessaan seisoi Reino Klemolan edessä.\n\n-- Päivää! sanoi Reino.\n\n-- Päivää, päivää, vastasi Petterqvist.\n\n-- Tuota, minulla olisi pikkusen asiaa.\n\n-- Jaha, jaha! vastasi Petterqvist ja vei Reinon työhuoneeseensa, minkä\nseinät olivat yhtenä hirveän suurena kirjahyllynä. Reino pysähtyi oven\nsuuhun ja alkoi ajatella, miten monta kymmentä vuotta menisi noiden\nkirjojen lukemiseen.\n\n-- No, annappa kuulua, mitä sinulla on omallatunnollasi, sanoi\nPetterqvist iloisella äänellä, mutta Reinoon teki juuri tuo\nPetterqvistin ystävällisyys aivan kaamean vaikutuksen. Kurkkua\nkarvasteli. Reino pyöritti lakkiaan kädessään ja yritti päästä jutun\nalkuun, mutta pian tukahutti syvä nyyhkytys hänen äänensä. Vasta\npahimman hetken ohimentyä ja kirkasten rauhallisten kyynelten valuessa\nhänen poskilleen, Reino alotti kuvauksensa Plevnan linnoituksen\njuurella suoritetusta hurjasta kamppailusta. Eikä hän laisinkaan\nsalannut sitä, mikä tärkeä osa hänellä itsellään oli taistelun\nkestäessä. Sitten lopuksi hän pyysi vain, että kaikkien muiden\nrangaistukset peruutettaisiin ja rangaistus annettaisiin vain hänelle.\n\nPetterqvist kuunteli osaaottavaisena koko kuvauksen loppuun saakka ja\nkysäsi sitten:\n\n-- Miksi et sinä heti tunnustanut asiaa?\n\n-- No kun ne ovat jättäneet pois sen tunnustamisen.\n\n-- Jaaha! Jaaha! puheli Petterqvist. Miksikäs sinä sitten nyt tulet\nkuitenkin tunnustamaan.\n\n-- Ettei toisten tarvitse kärsiä minun tähteni, huokasi Reino ja taas\nvaltasi hänet syvä liikutus. Hän ihan kylpi kyyneleissä, eikä paljon\npuuttunut ettei hän sittenkin omassakin käytöksessään alkanut nähdä jo\npientä valopuoltakin. Mutta joka tapauksessa hänestä tuntui äärettömän\nhyvältä sanoa suoraan kaikki asiat, niinkuin hän kotonakin aina oli\nsanonut eikä kierrellä ja valhetella.\n\nHänen suureksi ihmeekseen Petterqvist alkoi lohdutella häntä.\n\n-- Älä nyt itke enää. Tiedänhän minä, että sinä olet hyvä poika,\nvaikka sinä aloit kulkea vääriä polkuja. Muista nyt aina vast'edes tuo\nvanha suomalainen sananlasku: \"sanasta miestä ja sarvesta härkää\". Ja\nkaiketi sinä tunnet senkin lauseparren että \"rehellisyys maan perii\".\nMene nyt rauhassa kotiisi ja pidä aina mielessä nämä esi-isien vanhat\nsananparret. -- Huomenna minä otan tämän asian puheeksi luokalla.\n\n-- Ei suinkaan tästä taideta koulusta erottaa? nyyhkytti Reino.\n\n-- Ei eroteta! sanoi Petterqvist. Hyvästi nyt Reino. Huomenna puhutaan\nasiasta lisää.\n\nReino kumarsi niin syvään kuin suinkin saattoi, vaikkakaan hänen\nkumarrustaan ei muuten voinut sanoa miksikään hovikumarrukseksi. Sitten\nhän marssia saapasti ulos ovesta. Hänen silmänsä olivat vettyneet ja\npunaiset, mutta hänen mielensä täytti ihmeellinen rauha ja onni. Hän\nkulki iloisena ja keventynein sydämin Aura-joen rannalle ja katseli\nsiellä kauan huurteisia puistoja. Hän kulki hiljalleen joen ihanaa\netelärantaa, minkä kauneuden vain harvat yksinäiset kulkijat ovat\nkeksineet. Hän tiesi nyt tehneensä, niinkuin hänen oli pitänytkin tehdä\nja hänen rinnassaan vallitsi rauha, vaikkakin kaihoisat ajatukset\nyhä vieläkin silloin tällöin olivat pusertaa silmäkulmiin kirkkaita\nsuolaisia kyynelpisaroita.\n\nSeuraavana päivänä sitten Petterqvist saapui heti aamutunnilla\nensi luokalle ja piti siellä leimuavan puheen, jota koko luokka\nväristen kuunteli. Sitten hän lyhyesti ilmoitti, että koko asia nyt\nesiintulleista syistä jätetään sikseen. Ketään ei rangaista.\n\nLuokka istui kuin puulla päähän lyötynä. Suuret pojat luokan\ntakapenkillä painoivat päänsä alas. Heidänkin mielestään oli tapahtunut\nkummia. Tuntui ikäänkuin jotakin olisi ratkennut ja murtunut,\nikäänkuin keväällä tapahtuu kun myrskyn riehuna irroittaa suuren joen\njääpeitteen, iskee siihen rakoja, joista vesi poreilee pinnalle ja\nrannan puissa kohisevat vapaat tuulet. Eikä kukaan olisi voinut uskoa\nettä Petterqvist voisi olla niin suuremmoinen ja juhlallinen. Hänen\narvonsa kohosi tuona tuntina, hetkeksi yläpuolelle kaiken maallisen,\nmutta vain hetkeksi, sillä -- horjuva on kansan suosio.\n\n\n\n\nSUURI SOVINTOJUHLA.\n\n\nTulet säihkyivät suomalaisen lyseon voimistelusalin ikkunoista. Siellä\nvietettiin näet suurta sovintojuhlaa.\n\nKun kissojen ja rottien välillä aina syksystä, ensi lumen tulosta\nsaakka oli ollut huomattavissa jonkinlaista jatkuvaa kaunaa ja tappelun\ntemmellystä, mikä ei ottanut lakatakseen varoituksista huolimatta,\nniin koulujen rehtorit päättivät panna toimeen yhteisiä juhlia ja\nkonventteja, joissa oppilailla olisi tilaisuus tutustua toisiinsa,\nehkäpä solmia toveriliittojakin ja siten päästäisiin taas elämän\nalkuun, luotaisiin jonkinlainen modus vivendi Turun kaupunkiin.\n\nEntäs pojat sitten?\n\nHe ilmoittivat molemmin puolin olevansa kylläkin halukkaat palauttamaan\nrauhan. Ikäväähän se ainainen riitakin oli -- riita ilman mitään syytä.\nYhteiset konventit päätettiin panna heti toimeen. Päätöstä seurasi\nripeä toiminta, mikä ei ihme ollutkaan, sillä suomalaisen lyseon\njuhlatoimikunnan puheenjohtajana oli itse Peku.\n\nOpettajisto ei sen enempää sekaantunut asiaan. Se tahtoi jättää kaiken\noppilasten itsensä tehtäväksi -- aivan vapaasti, parhaan harkintansa\nmukaan. Ei mitenkään se tahtonut painostaa tässä asiassa. Kaikki oli\naivan vapaaehtoista. Jos oppilaat tunsivat kutsumusta yhteistyöhön\nja halusivat seurata tätä ylevää ääntä, olivat he vapaat toimimaan.\nKuitenkin suostuivat molempien lyseoiden rehtorit muutamilla vihjeillä\nantamaan \"eräitä suuntaviivoja yhteiselle konventille ja alkavalle\nlähestymistyölle\".\n\nKaikki oli sujunut hyvin. Ensimäinen konventti oli nyt saatu aikaan.\nMukana olivat aluksi luonnollisestikin vain yläluokat -- aristokratia.\nAlaluokat -- demokraatit -- kansa, ne kuljeksivat ilman äänioikeutta,\nmutta uteliaina parvina kierrellen kaarrellen suomalaisen lyseon\nvoimistelusalia ja -- arvostelivat.\n\n-- Ei siitä mitään tule, arveli Alitalon Paavo.\n\n-- Mitä siitä nyt tulisi, vahvisti Pekka Rindell.\n\n-- Saahan ne yrittää, mutta taas siinä on pian sama tappelu, paranti\nPaavo epäuskoaan ja Pekka jatkoi ajatustaan kaihomielinen ilme\nkasvoillaan:\n\n-- Sama tappelu, sama tappelu! Ja mikäpä sen tappelun saa maailmasta\nloppumaan!\n\n-- Koettaa tietenkin sopii, miksei, tuumasi Paavo.\n\n-- Koettakoot, koettakoot, mutta ei se ilman alaluokkia se krahina\nlakkaa, sanoa paukautti Pekka silloin painavasti.\n\nJa siinä hän iski naulan päähän. Nyt tuli ilmi, mistä kenkä puristi.\nHaa! Tässähän oli toimittu ilman alaluokkia. Eihän siitä mitään voinut\ntulla! Ja saako sitä oltua rottien kanssa sovinnossa?\n\nSiihen tapaan he aprikoivat, panivat viisaat päänsä yhteen ja\nkatselivat pyörein silmin toisiaan kulkiessaan helakasti valaistujen,\nkorkeiden akkunain ohi.\n\nMutta juhlasalissa näytti kaikki sujuvan suunnitelman mukaan.\nSiellä tuntui vallitsevan rauha ja hyvä tahto. Ohjelman suoritus\nkävi vauhdikkaasti. Ensin laulettiin yhteisesti Vaasan marssi.\nVarsinaissuomalaisilla ei ole omaa marssia, mutta koska Vaasa-sana\nalkoi va:lla kuten Varsinaissuomikin -- niin olihan sekin jotain.\n\nTämän laulun piti kohottaa mielet kaikkien pikkuriitojen ja\nnurkkakuntakiistain yläpuolelle, mutta se synnyttikin koulujen välisen\nkilpailun. Rotat ja kissat huutivat kumpikin omalla kielellään niin\npaljon kuin jaksoivat saadakseen oman äänensä ja kielensä voitolle.\n\nToiseen värsyyn päästäessä yksimielisyys voitti. Suomalaiset näet eivät\nyksinkertaisesti muistaneet sen värsyn sanoja ja vain ynisivät mukana.\nHämmästyneinä he kuuntelivat Topeliuksen uljaita sanoja:\n\n    \"Att kämpa med i främsta led,\n    Var fäders bragd, var Vasa sed!\"\n\nLaulun tauottua piti kahdeksasluokkalainen Osmo Armas Rintala\nesitelmän \"Kalevalan naisluonteista\". Tämän tunnelmarikkaan,\nmystillishaaveellisen esityksen jälkeen alusti ruotsalaisen lyseon\noppilas Tor Balder Hageman alustuksen aiheesta:\n\n\"Suurviljelys vaiko pienviljelys on tulevaisuuden maanviljelysmuoto?\"\n\nAlustusta seurasi vilkas keskustelu. Ruotsalaisen lyseon oppilaat\nyleensä puolsivat suurviljelystä taloudellisilla ja käytännöllisillä\nsyillä, suomalaiset lyseolaiset taas kodin onnen, oman maan kaipuun\ny.m. tunne- ja aatesyiden nojalla -- pienviljelystä. Loppupontena\npäätettiin antaa tulevaisuuden rauhallisella kehityksellä vastata\nkysymykseen.\n\nHetken väliajan jälkeen jatkettiin ohjelmaa. Nyt abiturientti Aarne\nMöhönen lausui seuraavan laatimansa tunnekylläisen runon.\n\n    KEVÄÄN KAIHOJA.\n\n    Mua kutsuvi kevähän tuulet\n    kera kukkaisten kisailemaan.\n    Ja jos ystävä myös sa kuulet\n    miten soittavat sirkat maan,\n\n    tule kanssani niitylle hiljaa,\n    missä umpujen kaipaus soi,\n    kun tuuloset tuutivat viljaa\n    ja aallot -- ne ailakoi!\n\n    Siellä meidän on onnekas olla\n    joilla rinta on riutunut\n    joilla syyskesän kuutamolla\n    on lempemme hiutunut.\n\n    Ja nyt sairas on riehunut rinta\n    ovat sävelet särkyneet\n    ja kuin aallokon kylmä pinta\n    jääkylmät on kyyneleet.\n\n    Vaan ei! Ma en itkeä mieli.\n    Olen mies, elo eessäni on\n    Ja mulla on laulun kieli\n    -- Se nyt lohtuni olkohon.\n\n    Sillä soittelen kukkihin kunnaat\n    ja tuoksuihin tumman yön.\n    Ah! En voi! Ylen kallihit lunnaat\n    olit maksanut lemmestäs' syön!\n\nAaterikas nuori runoilija sai osakseen ymmärtäväiset kättentaputukset.\nSitten laulettiin yhteisesti uljas savolaisten laulu.\n\nTämän jälkeen mentiin itse pääasiaan. Peku nousi korkeana\npuhujalavalle, loi leimuavan silmäyksen yleisöön ja lausui:\n\n-- Arvoisa juhlayleisö!\n\nPeku sanoi sitten iloitsevansa siitä, että molemmat Auran rantamien\netuvartiat sivistystyön rintamassa olivat lyöneet käden kätehen, sormet\nsormien lomahan, lauloaksensa hyviä ja parahia pannaksensa, kuten\nkuuluisa kansalliseepoksemme Kalevala niin sattuvasti sanoo ja että\ntäten on meillä mahdollisuus raivata uusia ja entistä ehompia uria\nkansamme tulevaisuudelle. Hän ehdotti, että täällä Auran kirkasten\naaltojen vieremillä aina muistettaisiin tuota jaloa latinalaista\nlausetta:\n\n    Concordia res parvae crescunt,\n    discordia maximae dilabuntur!\n\nJa toimittaisiin sen mukaan! Lopuksi ehdotti puhuja kolminkertaisen\nhurraa- ja eläköönhuudon yksimielisyydelle, mihin kokous intomielin\nyhtyi.\n\nTämänkin alustuksen jälkeen seurasi innokas keskustelu, jossa kylläkin\nlausuttiin kirpeitä totuuksia puolin jos toisinkin. Mutta yleensä\nolivat kaikki puhujat sitä mieltä, että mitään järkevää syytä tappeluun\nei ollut, mikä niin muodoin jo puhtaan logiikan kannalta oli älytöntä\nsaman kaupungin koululaisten ja saman kansan jäsenten kesken. Karthagon\nkauhea kohtalo tuotiin järkyttävällä tavalla esille esimerkkinä siitä,\nmiten sisäiset riidat ja kansalaisten keskinäinen kateus ovat omiaan\nsyöksemään vauraatkin valtiot tuhoon. Eipä unohdettu Puolan jakoakaan\nja siten sekä historiassa että nykyisyydessä nähtiin ajattaren\nankaran sormen varoittavan kansaamme eksymästä eripuraisuuteen, mutta\npäinvastoin kehoittavan sitä yksimielisyyteen.\n\nKaikki näytti täten huolimatta alaluokkalaisten epäluuloista sujuvan\nhyvin ja sovinnon vienot hengettäret huiskuttivat jo palmunoksiaan\nsuomalaisen lyseon voimistelusalissa -- luonnollisestikin näkymättöminä\najallisilta katseilta. Ja kolleega Jorola lausui lehtori Strandille.\n\"Helmikuun idus on nyt tullut!\"\n\n-- Mutta ei vielä mennyt, vastasi Strand. Hän ei ajatellut sanojensa\nmerkitystä.\n\nSilloin tuli soraääni. Lyhyt se oli, mutta repäisevä ja se repäisi\ntodella säälimättömällä iskulla rikki sen rauhan ja hyväntahdon\nkultaniitisen kankaan, mitä tänä iltana ajattaret aroin, väräjävin\nsormin olivat kutoneet.\n\nNäin se tapahtui. Suru sydämessä sen vieläkin kerron vuosikymmenien\nkuluttua.\n\nSe alkoi eräästä Pekun puheenvuorosta. Hän oli nyt niin innostunut\nrauhan asiaan ja ihanaan yhteisymmärrykseen rotta- ja kissaveljien\nkesken, että hän, saadakseen jalot aatteensa oikein ymmärretyiksi,\npäätti sanoa lyhyesti ruotsinkielellä sen, mitä hän ensin sanoi\nsuomenkielellä ja puheensa hän alkoi sanoilla:\n\nKun välit nyt sitten ovat meidän kesken suorat, niin -- -- --.\n\nJa sitten Peku aikoi tehdä aikakauden varmastikin jaloimman ja\nylevimmän ehdotuksen, joka kuitenkin valitettavasti jäi tekemättä,\nsillä hän päätti, kuten sanottu, puhua ruotsia, missä kielessä hän\nsuinkaan ei ollut vahva.\n\n-- Kun välit nyt sitten ovat suorat -- -- -- mietti Peku -- -- mitäs se\ntaas onkaan ruotsiksi? Jaha:\n\n-- När mellorna nu är raka -- -- hos oss --\n\nNyt purskahti koko ruotsalainen lyseo nauramaan, ensin tirskuttiin ja\npidätettiin, sitten hihitettiin ja lopuksi yleinen hilpeä nauru täytti\nsalin.\n\nSuomalaiset istuivat synkkinä ja ääneti.\n\n-- Kehtasivat taaskin nauraa meille ja Pekulle. Tätä ei kärsitä.\n\nPeku istui. Ohjelman loppuosa kului uhkaavan tunnelman vallitessa. Ei\nauttanut enää mikään. Tunnelma oli kun olikin särkynyt. Loppulaulusta\nei tullut mitään.\n\nUlkona odottelivat alaluokkalaiset yhä kriitillisempinä, mitä\npitemmälle aika kului. Pekuakin jo ivailtiin.\n\n-- Nyt se tanssii pitkäsäären rotan kanssa sovinnonpolskaa!\n\nSilloin aukenivat juhlasalin ovet. Yläluokkalaisia alkoi lappaa\nkadulle. Mutta -- -- -- mitäs tämä oli?\n\nTuolla kokoontui synkännäköisiä parvia kadunkulmaan. Toisaalla nauraa\nhohotettiin täyttä kurkkua ja -- -- -- hyvä isä -- -- tuolla läiskähti\nselvä korvapuusti, tuolla toinen, kolmas, neljäs. Pian oli yleinen\ntappelu käynnissä pitkin Linnankatua. Ja nyt vasta oikein tapeltiin,\niskettiin molemmin puolin ja lujasti.\n\n-- Kun kehtasivatkin nauraa Pekun hienolle puheelle.\n\nSilloin täytti alaluokkain huikea hurraa ilman.\n\nPoliisien pillit viheltelivät. Kuului huutoja:\n\n-- Rehtorit tulevat! Poliisit tulevat.\n\nNämä huudot saivat kadut pian tyhjiksi, mutta sovintojuhla kissojen ja\nrottien välillä oli saanut aivan odottamattoman lopun.\n\nSanokaa sitten vielä, tunneko vai järki vallitsee maailmaa!\n\n\n\n\n\"VALOON\"-SEURAN SYNTYSANAT.\n\n\nVaito Vansen oli saanut uuden toverin, Karl Johan Södermanin. Heidät\nliitti toisiinsa luonteen vilkkaus, mielikuvitus ja aaterikkaus, niin\nerilaisista piireistä kun he olivatkin lähtöisin. Vaito oli maaseudun\npoika, alkujaan Suomen talonpoikien jykevästä rintamasta lähtenyt opin\nuralle; Karl Söderman taas hienosta kaupunkilaiskodista, hovioikeuden\nasessorin poika.\n\nEräänä iltana kävellessään lumisessa, kuulaassa kirkkopuistossa, missä\nkevättalven hankien keskelläkin vallitsi syvä, voimakas historiallinen\ntunnelma, he miettivät suuria asioita.\n\nElämä tuntui heistä sisällyksettömältä, liian yksitoikkoiselta ja\narkipäiväiseltä verrattuna entispolvien, esi-isien tekoihin ja\nvaiheisiin. Ainainen rauha, ainainen koulu, ainaiset läksyt, ainainen\niltakävely kadulta kadulle. Mitä se kaikki oli? Turhuutta!\n\nHeistä tuntui, että jotakin oli tehtävä, jotakin, joka kohoaisi\narkipäiväisyyden yläpuolelle, mikä antaisi enemmän sisältörikkautta ja\nvaihtelua elämälle.\n\nEpäily on ollut monen suuren aatteen äiti. Siitähän lähti kuuluisa\nfilosoofi Descarteskin aikoinaan ja veti sellaisen mahtavan\njohtopäätöksen, kuin oli -- cogito, ergo sum!\n\nEntäs nyt. Meidän sankarimme, koulupojat olivat hekin lähteneet\nepäilyksestä. He kysyivät: onko kaikki niinkuin olla pitää? ja\nvastasivat: Ei ole!\n\nNyt oli jotakin tehtävä ja Karl Johan Söderman sen keksi.\n\n-- Me perustamme seuran ja panemme toimeen iltamia, hän ehdotti.\n\nVaito sävähti innostuksesta tulipunaiseksi.\n\n-- Seuran, mekö perustamme seuran?\n\n-- Me.\n\n-- Ja panemme toimeen iltamia. Hitto vie, sen me teemme.\n\n-- Tähän seuraan me otamme vain hienoja poikia.\n\n-- Ja kerran viikossa kokoonnumme jonkin toverin luokse iltamaa\npitämään.\n\n-- Meidän seurassa harrastetaan vain jaloja aatteita.\n\n-- Toveruutta ja isänmaata.\n\nPojat olivat pysähtyneet, heidän poskensa hehkuivat ja innon tuli\nleimahteli heidän silmistään. He olivat mielestään nyt keksineet\nsuuren ajatuksen. Toveriseura oli perustettava. Mikäpä voi olla sen\nmielenkiintoisempaa.\n\nNyt alkoivat he suunnitella seuran kokoonpanoa ja toimintaa. Pojat\nkiersivät Tuomiokirkkoa ja keskustelivat näkemättäkään muita ihmisiä.\nJa keskustellessa heidän intonsa yhä kasvoi. He tunsivat selvästi, että\nuusi seura tulisi antamaan uuden arvon heidän elämälleen ja yhdistämään\nheidät nuoruuden ihanteilla sekä katkeamattomilla toveruussiteillä.\nTällaisen seuran perustamisajatuksen selvittämistä varten taas oli\nsopivin paikka Turussa sen historiallinen Kirkkopuisto ja Tuomiokirkon\nympäristö.\n\nPojat pysähtyivät kirkon portaitten edustalle ja tekivät juhlallisen\nlupauksen kaikissa elämän vaiheissa pysyä rehellisinä ja uskollisina\ntovereina, jotka koskaan eivät petä toisiaan ja sama ankara lupaus\npäätettiin ottaa kaikilta niiltä, jotka myöhemmin hyväksyttäisiin\nseuran jäseniksi.\n\nSeuran nimeksi päätettiin luonnollisestikin ottaa \"Valoon\". Mikäpä\nmuu nimi olisi voinut tulla kysymykseenkään. Valoon he halusivat aina\npyrkiä, olla aina oikeuden ja totuuden ritareita sekä tovereitaan että\nmuita ihmisiä kohtaan, auttaa ja puolustaa toisiaan ja kuten sanottu --\nyleensä harrastaa jaloja aatteita. Siinä oli seuran tarkoitus.\n\nKarl Johan lupasi taivuttaa isänsä ja äitinsä suostumaan ensimäisen\nsuuren kokouksen pitoon heillä kotona arvellen, että hänen vanhempansa\nvarmaan suostuisivat niin jalon aatteen toteuttamineen.\n\nVasta myöhään pojat erosivat ja astelivat kuulaan kevättalven\niltahämärissä valoisine ajatuksineen kotiaan kohti.\n\nNiin syntyi \"Valoon\"-seura, johon erikoisista syistä tulivat kuulumaan\nkaikki Jokikylän pojat huolimatta siitä, että olivat eri luokilla.\nReino ja Anttihan olivat Vaidon parhaat toverit ja heidän luokallaan\ntaas oli Karl Johan Södermanin tanakka veli, Pekka. Vieläpä tulivat\ntähän mielenkiintoiseen piiriin Södermanin veljesten sisaretkin. Se\noli \"Valoon\"-seuran alkuperäinen kantajoukko, josta se sitten laajeni\nnoin kolmin kertaiseksi ja vaikutti viisi vuotta Jokikylän poikien\ntoveripiirissä kauniina, ihanteellisena ja muistorikkaana.\n\n\n\n\nKAUPPA-EVELIINAN VIERAILU.\n\n\nKun Reino ja Antti eräänä maaliskuun päivänä menivät kouluun, tapasivat\nhe Käsityöläiskadulla kauppa-Eveliinan. Eveliina asteli nykerönenä\npystyssä pitkin katua kuin mikäkin kauppaneuvos ja joka askeleella\nhänen pullea ruumiinsa teki huomattavan heilahduksen puolelta toiselle.\nHänellä oli tavallinen kauppakorinsa käsivarrellaan.\n\n-- Onko se ihan Eveliina! kirkasivat pojat. Heistä tuntui aivan\nihmeelliseltä nähdä kotikylän ihmisiä ilmielävinä kaupungissa. Koko\nJokikylä muistoineen vilahti heidän mieleensä ja sydämeen tulvahti\nlämmin tunne, vaikkapa tuo vastaantulija olikin vain kauppa-Eveliina.\n\nEveliina ihan hätkähti kuullessaan nimensä, pelästyi niin että oli\npudota istualleen. Hän ei edes nähnytkään ketään, sillä kun hän käänsi\npäänsä kadulle päin menivät pojat seinänvieritse hänen ohitseen.\nEveliina käänteli ja väänteli itseään, kurkisti sisään vieressä\nolevasta portista huulillaan epävarmuuden kavala hymy. Sitten hän\nkatsahti taaksensa ja näki muutaman meetrin päässä kahdet iloiset pojan\nkasvot.\n\nEveliinan otsa rypistyi aluksi, mutta sitten hän avasi sekä suunsa\nettä silmänsä selkosen selälleen, läimäytti käsiään yhteen ja alkoi\nkimakalla äänellään puhua.\n\n-- Sus siuttakost! Ei mutta eikös siinä ole Klemolan Reino ja Kukolan\nAntti. No ihan samat elävät velikullat. Voi hyvä ihminen, miten minä\npelästyin. Samanlaiset vekkulinkekkulit te näytte olevan täällä Turussa\nkuin siellä Jokikylässäkin. Oi -- voi -- voi -- voi sentään! No että\ntuota, missäs te nyt sitten oikein olette olleet ja mitäs te nyt sitten\noikein teette ja -- mi -- -- -- mi -- mitenkä nyt sitten aika mennä\nhurisee.\n\n-- Me käymme koulua! vastasi Reino arvokkaasti.\n\n-- Koulua, niin oikke, no pitihän minun nyt sen verran muistaman, mutta\nkun minä hölmö niin hirveästi hämmästyin, niin että minulta oli ihan\nmennä koko mailma sekasin. Vai koulua, no mitäs sitten! No pappejakos\nteistä siellä tehdään.\n\n-- Ei sitä ole vielä varmasti päätetty.\n\n-- Vai ei vielä päätetty, kimotti Eveliina, no mutta koska se asia\nsitten päätetään. Ei, heti paikalla se on päätettävä. Kelläs nyt sen\nparempi elämä on kuin papilla. Suuri pappila, missä saa asua koko\nelämänsä, kahdeksan huonetta ja köökki ja vielä niin ylenpalttisen\nhieno möplemankikin, että ihan punaista plyyssikangasta, niinkuin sillä\nAalperi-vainaallakin oli, ettei köyhä ihminen uskaltanut lattialle\nsylkäistä, kun oikein pidettiin eri koolit sitä varten kakluunin\nedessä. Ja sitten kun ne saavat seurakunnalta niin taitamattomat\nparseelit, että jos ei siinä virassa liho, niin sitten ei liho missään,\nsitten on vika omassa kropassa.\n\nReino alkoi jo tulla kärsimättömäksi kuunnellessaan Eveliinan\nliverryksiä papin uran valopuolista, sillä monta minuuttia ei enää\nollut jälellä tunnin alkamiseen, mutta Eveliina oli puhetuulella ja\naloitti uudestaan:\n\n-- Ja onkos pappia suurempaa herraa enää paljon olemassakaan. Kukas muu\nsillä lailla viedään salikamariin istumaan ja kaikki muijat nestuukki\nkädessä ympärille istumaan, että voi sitä kunnian korkeutta ja -- --.\n\n-- Eveliina! Meidän täytyy nyt mennä. Tunti alkaa ja kello soi kohta.\n\n-- Oikeinko kello soi. Onko siellä oikein semmoinen ruokakello kuin\nKukolassakin?\n\n-- Hyvästi vain nyt Eveliina ja terveisiä kotipuoleen.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! Niin, mutta kuulkaapas pojat. Missäs te oikein\nasutte täällä Turussa ja onko teillä kunnon kortteeri.\n\n-- Käsityöläiskatu 23, vahtimestari Söökreenillä.\n\n-- Söökreeni ja Käsityöläiskatu -- -- mikä numero se nyt olikaan?\n\n-- 23.\n\n-- Jaaha vai 23 ja Söökreeni. No hyvästi sitten lapset, huudahti\nEveliina ja katseli pää kallellaan sekä suu suloisesti nyrpistettynä\npoikien menoa.\n\nPojat saapuivat tunnille aivan viime tingassa ja unohtivat pian koko\ntapauksen. Mutta kun he kello 3:n jälkeen saapuivat kotiinsa, kuulivat\nhe jo porstuaan Eveliinan äänen. Kuin vierivän virran kumina, kuin\nlakkaamaton kosken pauhu se kuului vuoroin kasvaen vuoroin hiukan\nvaimentuen.\n\nÄllistyneinä pojat katselivat toisiaan.\n\n-- Eveliina! sanoi Reino.\n\n-- Mitä kummaa sillä on täällä tekemistä, koetteli Antti arvailla.\n\nReino kiskaisi palttoon yltään ja jäi hetkeksi oven taakse kuuntelemaan.\n\nSiellä istui Eveliina kaikessa pyylevyydessään keskellä lattiaa\nkeinutuolissa, minkä hän täyttikin ihan kokonaan. Hänellä oli\nkaramellin suloinen ilme leveällä naamallaan, kädet olivat ristissä\nvatsan päällä ja peukalot kiersivät toisiaan kuin kaksi vikkelää oravaa\nhyrräpuussa. Nuo muutamilla yksinäisillä parranhaivenilla varustetut\nhuulet kävivät lakkaamatta hänen puhuessaan, ja selitellessään\nSöökreenskalle, miten äärettömän rakkaita nämä viisaat ja kiltit\nJokikylän pojat hänelle muka olivat, mitenkä hän aina vähintäin kerran\nviikossa oli parhaana vieraana kummankin pojan kotona, miten hän oli\nseurannut poikien askeleita aina syntymähetkestä saakka ja toivoi\nvoivansa seurata niitä aina kylmän hautakummun reunalle saakka. Tämä\nlämmin myötätunto Eveliinan puolelta johtui siitä, että hän, kun\nkumminkaimatkin otettiin lukuun oli muka pikkuriikkisen sukua sekä\nKukolan että Klemolan väelle.\n\n-- Niin tuota että, pauhasi Eveliina, ja sitten minä sanoin sille\nKlemolan emännälle, minä sanoin, kun se on niin kovin alhainen ja\nhyväsydäminen ihminen, minä sanoin, että pannaan me tuo Reino kouluun,\nkun sillä on niin hyvä muistinlahja, minä sanoin, että olisipa nyt\nmerkillinen paikka, ellei näin rikkaan talon poikaa jaksettaisi\nkouluuttaa, minä sanoin, kun se on vielä ainoa poika, minä\nsanoin -- -- --.\n\nSöökreenska istui Eveliinaa vastapäätä pöydän vieressä olevalla\ntuolilla. Hänen kasvonsa olivat aivan tulipunaiset ja otsalla helmeili\nkymmenkunta kirkasta hikipisaraa. Hänen oli täytynyt jo kolme ja\npuoli tuntia kuunnella, kun Eveliina pieksi kieltään. Kahvipannu\noli kymmenennen kupin jälkeen jo aikoja kylmennyt ja saadakseen\nedes hetkiseksi rauhaa oli Söökreenska pistäytynyt panemaan pannun\nuudelleen tulelle. Sillä aikaa Eveliina tyytyväisenä hiljalleen hyräili\n\"Hallin Jannea\" keinutuolissaan. Pannu tuotiin sitten uuden kerran\npöydälle ja Eveliina jatkoi juttujaan. Hänen suunsa näytti olevan\nilmetty ikiliikkuja, aivan kuin puhekone se puhisi ja työnteli sanoja\nkulmakamarin täydeltä.\n\n-- Ja sitten minä sanoin, että sehän nyt on ihan selvä paikka,\nettä papinkouluun Reino pannaan, vaikka minä joutuisin sen koulun\nmaksamaan, siitä nyt ei ole puhettakaan. Niin minä sanoin ja silloin\nse Klemolan emäntä, sanoi, että niin on asia, niin on asia kuin\nEveliina puhuu ja olenhan minä aina sanonut, että Eveliina se parhaiten\nkaikki asiat ymmärtää ja että on oikein onni että tuommonen viisas\nihminen kuin Eveliina, joka on paljon liikkunut maailmassa käy aina\nmeitä neuvomassa. Niin se sanoi vaikka pääni poikki leikattaisiin,\nkuulinhan minä sen itse, eikä tähän maailmaan ole vielä syntynyt\nsemmoista ihmistä, joka voisi sanoa, että minä koko elämässäni olen\npuukstaviakaan valehdellut tai laskenut olemattomia!?! (Huom!) Eee-en!\n\n-- Nyt se laski viimeisen ja kaikkein suurimman valheensa, tuumasi\nReino kiukusta pakahtumaisillaan, tempasi oven auki ja astui Antti\nperässään huoneeseen päättäen lujasti antaa sanan sanasta Eveliinalle\nja lopettaa visiitin hyvin lyhyeen.\n\nMutta Eveliina näyttelikin osansa paljon loistavammin, kun Reino oli\notaksunutkaan.\n\n-- No viimeinkin te poikakullat pääsette kotiin. Teidän molempien äidit\nlähettivät niin taitamattoman paljon terveisiä, mutta minä vanha hupsu\nkun siellä kadulla hölmistyin, niin etten saanut sanaa suustani. Ja\nsitten minä ajattelin, että varmasti Klemolan emäntä suuttuu, jollen\nminä ole nyt tehnyt tuollaista pientä palvelusta. Ei minulta paljon\nole palveluksia pyydettykään ja nyt tämä pieni oli jäädä tekemättä. Ja\nReinon äiti kun ihan vesissä silmin pyysi, että Eveliina käy katsomassa\nniitä meidän poikia Turussa, miten ne oikein asuvat ja elävät ja onko\nniillä nyt vain kunnollinen kortteeripaikka. Ymmärtäähän sen, äidin\nhellän sydämen, sanoi Eveliina nyökäyttäen merkitsevästi päätään\nSöökreenskalle, aina se murehtii ja aina se huolella ja vavistuksella\najattelee lastaan. Hohhoo! Hjaa! Hjaa!\n\nReino ja Antti seisoivat siinä aivan sanattomina. Eveliina tuli\nkyyneleet silmissä syleilemään heitä ja lausui samalla äitien hellät\nterveiset niin kaihomielin ja lempeällä äänellä, että pojat jäivät\naivan ymmälle. He ajattelivat, että ehkäpä ovat heidän rakkaat äitinsä\nikävissään pyytäneet Eveliinaa käymään heidän luonaan saadakseen tietää\nheidän oloistaan.\n\nJa Eveliina pauhasi edelleen. Hän huomasi poikien ällistyksen ja näki\npian olevansa voitonpuolella. Hän nyppäsi veitikkamaisesti Reinoa\nkorvasta ja puheli hymyillen kyyneltensä läpi:\n\n-- Kas, kas sitä Reino poikaa, kun se on kasvanut ja tullut pulskaksi.\n\nReino lensi tulipunaiseksi ja pyörähti pois.\n\nSilloin Eveliina kääntyi Antin puoleen.\n\n-- Ja eikös se Anttikin ole kasvanut. On mar kasvanut, on mar\nvain kasvanutkin. Tuota kuuleppas Antti. Sinun äitisi käski minun\nerikoisesti kysyä, tuliko sinulle tarpeeksi villasukkia mukaan ja\npitäisikö sinulle talveksi kutoa uusi villapaita, kun te käytte\nhiihtelemässä ja luistelemassa ja tästä tulee kylmät ajat.\n\nAntti meni heti ansaan. Hänen ajatuksensa riensivät kauas jokilaaksoon\nKukolan taloon, hän ajatteli äitiään ja piti aivan luonnollisena että\näiti, jonka hän tiesi aina vain ajattelevan lastensa menestystä,\nsaattoi vaikkapa vain Eveliinankin kautta tiedustella, miten pojat\njaksoivat koulukaupungissa.\n\nEveliina taas, joka nyt oli aivan varma poikiin nähden, kääntyi\njälleen kasvot tyytyväisyyttä loistaen Söökreenskan puoleen, hykerteli\nkämmeniään ja puheli suu supukassa.\n\n-- Oi voi sentään frouva Söökreen. Minä olen niin iloinen, kun minä\nvoin kertoa Klemolan ja Kukolan emännille, miten erinomaisen hyvässä ja\nhienossa ja ensiluokkaisessa paikassa nämä poikakullat nyt asuvat ja\nmiten kovin paljon \"siivistystä\" he täällä saavat oppia. Ja sehän on\npääasia, että käyttää itsensä \"siivistyneesti.\"\n\nSöökreenskan suu meni kokonaan messingille.\n\n-- Ja, ja! Frouva kyl ymmärdä teme asja. Se on yks govi tärkjä asja,\nkuin ihminan käyttä ittes ja onk hen siivistynnyt vai onk hen ei\nsiivistynny. Se on see kun mee meina.\n\nEveliina lipaisi kielellään huuliaan, otti pari kevyttä, aivan kuin\ntanssiaskelta ja notkautti ylevästi kaulaansa jatkaen puhettaan:\n\n-- Jaa! Kas se oli niinkuin minun suustani. Sitähän minä olen aina\nkoettanut jauhaa ihmisille, että nuorena meille täytyy opettaa\n\"siivistystä\", sillä sitten vanhana sitä ei enää opi, vaikka puntarilla\nkalloon pamautettaisiin.\n\nEveliina ja Söökreenska hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen ja\nnyökäyttivät päätään. Sitten Söökreenska sanoi:\n\n-- Saaks' mine pyyte hyve frouva teke säura meidän yksinkerttanen\npäivällinen.\n\nEveliina niiasi syvään ja hänen kasvonsa loistivat ihastuksesta. Näin\nsuuremmoista menestystä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan.\n\n-- Oi, voi! se kiltti frouva! Eihän minulla ollut tarkoitus -- -- --\neihän nyt mitenkään olisi tarvinnut -- -- -- ihan päivällistä -- --\nolisihan se kahvi jo piisannut.\n\nMutta hiukan esteltyään hän armollisesti kuin korkea ja kauan kaivattu\nvieras ainakin -- astui pöytään, mulauttaen silmillään pojille, että\npitäkääkin te suunne kiinni taikka näytän minä teille villaset rukkaset.\n\nMitäpä siinä pojilla olikaan tekemistä. Äänettöminä he istuivat\npöytään ja -- häpesivät. Eveliina alkoi nyt kertoa Jokikylän\nkuulumisia. Viilmanskalla oli ollut koko viime viikon hammassärkyä.\nOlisihan se jo aikoja parantunut, jos hammas olisi otettu pois, mutta\nsitä ei Viilmanska sallinut, sillä tuo hammas oli hänen viimeinen\nviisaudenhampaansa. Lumperskan Koevas, kyllähän pojat sen tunsivat,\nse oli nyt viimeinkin sitten poikinut härkäisen vasikan ja Kalliomäen\ntorppaa rakennettiin uudelleen samaan paikkaan, missä se oli ollut\nennenkin.\n\nKaikki nuo asiat herättivät pojissa mielenkiintoa, niin että\npäivällinen kului sentään kutakuinkin.\n\n-- Saaks se luvan olla vielä yks' talrikki soppaa? kysyi Söökreenska.\n\n-- Oi -- voi, voi -- voi! Eihän tässä nyt mitenkään minua varten\nolisi tarvinnut tällaisiin hommiin ruveta. Silakkaa ja perunaa vain,\nse olisi ollut ihan tarpeeksi ja hiukan kaljaa päälle. Mutta kun\ntuo soppa on niin erinomaisen hyvää, niin väkisinkin täytyy koettaa\njaksaa vielä hiukan, mutta ei millään enempää kuin kolme kauhallista.\n(Huomautettakoon että kolme kauhallista täytti kokonaan lautasen).\nJaa-a! Näin hyvää soppaa en minä ole syönyt koskaan ennen, vaikka\nknuppini poikki leikattaisiin.\n\nSitten Eveliina katseli ankaran ja juhlallisen näköisenä poikia\nkysäisten:\n\n-- Kyllä kai te nyt vain ymmärrätte, miten erinomaista huolta tämä\n\"siivistynyt\" rouva Söökreeni teistä pitää?\n\nPojat katselivat tyhmännäköisinä toisiinsa, eivätkä puhuneet mitään.\n\nVihdoin noustiin pöydästä. Kun sen jälkeen oli vielä puoli tuntia\nrupateltu, alkoi Eveliina tehdä lähtöä. Ensin hän tuli poikien luo\nkysyen, oliko näillä mitään erikoista sanaa kotiin lähetettävänä. Hän\nkäy muka huomispäivänä sekä Kukolassa että Klemolassa ja terveisiä\nainakin hänen matkassaan menee vaikka minkä verran.\n\nSitten Eveliina jätti rakkaat jäähyväiset Söökreenskalle ylistäen\npoikien kortteeripaikkaa vielä kerran lähes puoliväliin taivasta.\nJa läheltä piti, ettei hän kutsunut Söökreenskaa perheineen kesää\nviettämään Jokikylän Klemolaan.\n\nSaavuttuaan vihdoin ovelle ja avattuaan sen hän vielä kerran kääntyi\ntakaisin, otti juhlallisen asennon, rypisti otsaansa arvokkaasti, nosti\netusormensa varoittavasti ylöspäin ja lausui:\n\n-- Vielä yksi asia pojanvekkulit. Pitäkääkin Jumala silmäinne edessä!\n\nSitten Eveliina paukautti oven kiinni. Pojat katselivat, miten hän\nkori käsivarrellaan ja ruhoaan heilutellen itsetietoisena mennä\nnyhjytti Käsityöläiskatua pitkin seuraavaan kadunkulmaan kadoten sitten\nnäkyvistä.\n\nNyt vasta pojat pääsivät kuin lumouksen vallasta ja ihan he huokasivat\nhelpotuksesta. Reino puristi kätensä nyrkkiin ja huusi:\n\n-- Eivät sen puheet olleet totta. Lurjus se on koko ihminen. Tästä\ntäytyy heti kirjoittaa kotiin ja sanon minä sen, ettei Eveliina toista\nkertaa tule meitä tervehtimään.\n\nAntti taas aprikoituaan asiaa puolueettomasti tuli vihdoin siihen\njohtopäätökseen, että Eveliina oli tällä tavalla maksanut heille\nerään vanhan lainan. Edellisenä kesänä olivat näet pojat pönkittäneet\nEveliinan Klemolan Antti-rengin muijan torppaan, asia mistä silloin oli\nnoussut sellainen kimotus, että sitä kuunteli kolme kylä- ja yökuntaa\nja siitä puhui viikkokaupalla koko pitäjä.\n\n-- Hm! sanoi Reino siihen miettivänä. Kyllähän se Eveliina meille nyt\nkekan teki ja oikeastaan kuitithan sitä nyt ollaan, mutta sitä minä en\nmene vakuuttamaan, etteikö ensi kesänä Jokikylässä taas tapahdu pikku\nihmeitä, jahka me palaamme kotihalmeille.\n\n\n\n\n\"VALOON\"-SEURAN ENSI KOKOUS.\n\n\nPekka Södermanin ankarien ponnistusten tuloksena oli, että \"Valoon\"\nseura, jonka neljäsluokkalaiset Vaito Vansen ja Karl johan Söderman\nolivat päättäneet perustaa, sai laajemman pohjan, kuin mitä\nviimemainitut aluksi olivat tarkoittaneetkaan. Siihen päätettiin ottaa\nensiksikin kaikki Jokikylän pojat ja luonnollisestikin itse Pekka,\nvieläpä hänen sisarensa Toini ja Ainokin.\n\nPaljon oli vastuksia ja ennakkoluuloja ollut Pekalla voitettavanaan,\nennenkuin tämä tulos saatiin aikaan, mutta Pekka oli mies, joka\nvei suunnitelmansa perille. Ja Pekalla oli ollut sangen huomattava\nliittolainen -- äidissään, asessorska Södermanissa. Hän se lopullisesti\nsuunnitteli uuden seuran kokoonpanon, jopa avasi sille useita hauskoja\nohjelmamahdollisuuksiakin.\n\nJa niin kävi että eräänä huhtikuun ensimäisistä lauantai-illoista\nJokikylän pojat Vaito, Reino ja Antti pysähtyivät Venäjän-Kirkkokadun\nviimeisen talon edustalle aivan Aurajoen rannalla. Komea paraatiovi\noli lukittuna heidän edessään ja ovella suuressa nimikilvessä näkyi\ntanakoin kirjaimin nimi SÖDERMAN.\n\nPoikien sydämet pamppailivat jännityksestä. He katselivat hetken\ntoisiaan neuvottoman näköisinä. Painaako vai ei painaa sähkökellon\nnappia oven pielessä? Sen yläpuolella kyllä näkyi rohkaiseva kehoitus:\nPainakaa! Mutta sittenkin!\n\nVaito rykäsi, rypisti otsaansa ja -- niisti nenänsä. Siinä\nhommassa ollessaan hän muisti, että hän ei ollutkaan tässä vain\ntavallisena lukkarin poikana, eipä edes tavallisena suomalaisen\nlyseon neljäsluokkalaisena, vaan hän -- Vaito Vansen liikkuikin nyt\nsuuremmoisissa tehtävissä. Hän oli kuin olikin, vasta perustettavan\n\"Valoon\"-seuran puheenjohtaja ja tässä ominaisuudessaan hän oli --\nsiitä ei saattanut olla epäilemistäkään -- kyllin arvokas henkilö\nsoittamaan vaikkapa asessori Södermaninkin ovikelloa. Asessoreja näet\nmailmassa on kuinka paljon tahansa, mutta tunteeko kukaan toista\n\"Valoon\"-seuraa ja tunteeko kukaan toista tämän seuran puheenjohtajaa.\nHaa! Ne taitavat olla harvinaisia ilmestyksiä.\n\nNiistettyään perusteellisesti nenänsä ja suoritettuaan tuollaisen\npienen itsetutkistelun, joka antoi oikeastaan sangen kohottavan\ntuloksen -- nimittäin itsetutkistelu, suoristi Vaito etusormensa,\nasetti juhlallisen hiljaisuuden vallitessa sen pään ovikellon napille\nja -- painoi.\n\nKaukaa ovien takaa kuului kilinää. Pojat säpsähtivät.\n\n-- Joko minä nyt tulin painaneeksi, mietti Vaito. Äshsh! Olisihan sitä\nvoinut vielä vähän miettiä pitkin ja poikin.\n\nMutta nyt kuului talosta liikettä. Ikkunaverhoja raotettiin. Vaito\nsiirtyi pelästyneenä syrjemmäksi, tepsutteli jaloillaan ja otti miltei\nmessinkihohteliaan ilmeen kasvoilleen. Reino ja Antti hiipivät hänen\ntaakseen.\n\nVielä ei ovi kuitenkaan auennut. Pojat alkoivat katsella ympärilleen\nrauhoittuakseen. Oli kuulas kevättalven ilta. Joella hohti hanki\nihmeellisen sinervänä ja kimalteli kuin kristallikenttä huolimatta sen\nylle kokoontuneesta Piispanpellon tehtaan savusta. Joen takana kumotti\ntaivasrantaa vastaan Tuomiokirkon ylevä torni -- hengen jättiläinen,\niäisyyden muistorikas tienviitta. Sen ohitse vaeltelivat huimaa vauhtia\nsynkät pilven riekaleet, joiden lomista paljastui tuon tuostakin\npalanen kirkasta taivasta tähtisiroitelmineen.\n\nKesken haaveittensa pojat säpsähtivät, sillä nyt kuului porstuassa\nliikettä. Lukko kalahti ja paraatiovi aukeni arvokkaasti. Palvelustyttö\nseisoi ovella. Vaito Vansen nosti lakkiaan ja änkytti:\n\n-- Tuota olisikohan -- -- anteeksi -- -- -- o-o-o-on-kohan Karl Johan\ntai Pe-pe-pe -- -- --\n\n-- On kyllä. Olkaa hyvät ja käykää sisään.\n\nPojat kiipesivät korkeita portaita eteiseen. Siellä tuli Pekka vastaan\nreippaana ja toimintatarmoisena, lyödä paukauttaen hyvän päivän, niin\nettä kämmenpohjat kuumottivat. Sitten tuli hiljaisena ja hienona\nmiehenä neljäsluokkalainen Karl Johan.\n\nMutta Pekan käden lyönti se laukaisi jännityksen ja virkisti mielialaa.\nPian kuvastui eteisen suureen peiliin kolme ällistyneen ja avuttoman\nnäköistä soikeata pojannaamaa Varsinais-Suomen Jokikylästä, samassa\njärjestyksessä, missä ne kotiseudullaan monta kertaa ennenkin\nitsetietoisina ja täynnä ilmeitä nerokkaista keksinnöistä seikkailujen\nalalla, olivat kuvastuneet vienosti värähtelevän joenpinnan\nluonnonkuvastimeen.\n\nVaito koetti rypistää naamaansa arvokkaamman näköiseksi ja suoristi\nsamassa jakaustaan. Alempana riiteli paikasta Antin ja Reinon naama,\njoilla yhä selvemmin näkyi tuo pelästynyt ja onneton ilme, joka aina\nvielä koristaa maalaispojan kasvoja hänen astuessaan ensi kertaa\nhienoon turkulaiseen virkamiesperheeseen.\n\nKun jakaus kaikissa kolmessa päässä oli saanut sen asun, jota\njuhlatilaisuuksissa käytettiin, lähdettiin saliin. Siellä tulivat\nvastaan Pekan sisaret Toini ja Aino, kauniit solakat tytöt, jotka\nkävivät valmistavaa koulua.\n\nVaito, joka tunsi, että hänen vanhana koululaisena oli esiinnyttävä\nkavaljeerina, nielasi pari sisua kohottavaa kuivaa nielausta ja astui\nsitten arvokkaasti esille kattelemaan tyttöjä, vaikkakin tunsi jostain\nselittämättömästä syystä punastuvansa hiusmartoa myöten.\n\nReino puolestaan päätti siekailematta seurata Vaidon esimerkkiä, mutta\nastuessaan rohkean askeleen, hän liukkaalla parkettilattialla luiskahti\nja teki mitä hullunkurisimman tanssiaskeleen, jota ihmissyöjien\nkeskuudessa olisi epäilemättä kunnioitettu raikuvilla njam,\nnjam-huudoilla. Hänen tukkansakin hulmahti kuin tuulispään pyörteessä,\nmutta nopeasti hän oli taas jaloillaan, tunsi samassa hoikan tytön\nkäden omassaan ja katsoi valmistautumattomana ja yllätettynä suoraan\nToini Södermanin sinisiin silmiin, jotka tekivät häneen valtavan\nvaikutuksen. Hän mietti, että mitään noin kaunista hän ei ollut koskaan\nnähnyt. Maailma hämärsi hänen silmissään ja kuin unessa hän kuuli Pekan\nreippaan äänen kehoittavan.\n\n-- Klemola, varo aina parkettilattioita. Ne pettävät usein.\n\nSilloin Reino vasta saavutti tasapainonsa ja teki kauniin kohteliaan\nkumarruksen. Toini Söderman vastasi hymyillen ja siitä hetkestä oli\ntämä maailman hienoin tyttö Reinon mielestä.\n\nAntti nähtyään Reinon tanssiaskeleen saapui hiljaa ja varovaisesti,\notti kasvoilleen maailmankokeneen matemaatikon ilmeen ja tervehti\nkylmän kohteliaasti. Pojat katselivat hetken ääneti salia, joka\nvanhalla turkulaisella komeudellaan häikäisi nuoria vieraita. Sitten\naukeni vastapäinen kaksoisovi ja saliin astui pitkä, ylhäisennäköinen,\nhienopiirteinen nainen -- Pekan äiti. Hän saapui keskelle salia\nkokoontuneen ryhmän luo, kätteli ystävällisesti poikia, lausui heidät\ntervetulleiksi Pekan ja Karl Johanin parhaina tovereina ja kertoi\nkuulleensa \"Valoon\"-seurasta, joka hänen mielestään oli mitä hauskin\nkeksintö ja varmastikin tuottaisi mukana oleville paljon iloa ja\nhauskuutta.\n\nJokikylän pojat olivat hurmaantuneita Pekan äidin ystävällisyydestä.\nNiin hienoa ja ylhäistä rouvaa he eivät olleet ennen nähneet ja\nerikoisesti heidän mielialaansa kohotti se tosiseikka, että tämä\nylhäinen rouva puhui suomea ja antoi heille maalaispojille tilaisuuden\nsaapua hienoon, sivistyneeseen kaupunkilaiskotiinsa.\n\n-- Ensin juodaan nyt kahvia, lausui asessorska Söderman ja sitten\nsaa \"Valoon\"-seura alottaa toimintansa. Tuskin oli kuitenkaan päästy\nruokasaliin, kun ovikello soi ja joukko poikia astui sisään. Sieltä\ntuli Alituvan Paavo, Toivo Sacklen, Kalle Grahn ja Armas Kuusisto. --\n\"Valoon\"-seuran ensimäiset jäsenet.\n\nKahvipöydässä alkoi keskustelu luistaa pian reippaasti, sillä pojat\nsisarineen pitivät huolta isännyydestä ja emännyydestä heti alusta\nalkaen hauskalla ja luonnollisella tavalla. Tytöt tinkivät heti\nvahvistuksen lupaukseen saada ottaa osaa seuran iltamiin ja ohjelman\nsuoritukseen, mihin pojat taas yksimielisesti suostuivat.\n\nKun kahvi oli juotu, kokoonnuttiin poikien kamariin, joka oli hauskasti\nsisustettu lukuhuone pöytineen, tuoleineen, kirjahyllyineen ja\nkaappeineen. Näköala avautui joen yli Kirkkopuistoon. Siitä tuli sitten\npitkiksi ajoiksi \"Valoon\"-seuran miellyttävä kokoushuone, jossa monta\nhauskaa hetkeä vietettiin mitä ehjimmässä ja parhaassa toveripiirissä.\n\nHeti alussa teki Karl Johan ehdotuksen, että \"Valoon\"-seuran jäsenet\nottaisivat itselleen jonkin historiallisen nimen, joka muistuttaisi\nheitä siitä, että aina oli pyrittävä kunnialla palvelemaan isänmaata ja\ntehtävä työtä jalojen aatteitten palveluksessa.\n\nSilloin huudahti Reino:\n\n-- Minulla on nimi selvillä. Minä olen Miltiades, joka uljaasti\npuolusti ihanaa Kreikkaa persialaislaumoja vastaan.\n\n-- Minä taas olen Aristeides, joka oli niin rehellinen, ettei\nleikilläkään valehdellut, lausui Pekka. Hänessä puhui sukupolvien\nlakimiesihanne.\n\nAntti Kukola ei tiennyt yhtään historiallista henkilöä, jota hän olisi\nvoinut ottaa johtotähdekseen, mutta yleinen mielipide risti hänet\nThemistokleeksi, harkitsevaksi ja viekkaaksi kreikkalaiseksi.\n\nVaito Vansen olisi halunnut olla Alkibiades, mutta kokous ei siihen\nmitenkään suostunut sillä Alkibiades oli aivan liian kevytmielinen nimi\nVaidolle. Se annettiin Kalle Grahnille, joka oli auttamaton hulivili ja\nVaito kastettiin Platon'iksi. Hän pani aluksi kauheasti vastaan, mutta\nkun Pekka toi esille Kreikan historian ja luki sen kuvauksen ylevästä\nPlaton'ista, huomasi Vaito, että nimi oli hänelle \"aivan liiankin\nkunniakas\".\n\nArmas Kuusisto taas sai uljaan Leonidas-nimen ja oli siitä ylen\nonnellinen. Hän meni nurkkaan ja lausui sieltä tunnetut historialliset\nsäkeet:\n\n    \"Kulkija, Spartaan jos viepi sun ties,\n        niin kerto'os siellä\n    Täyttäen käskyjä lain, isänmaan eestä\n        kaaduimme kaikki.\"\n\nKarl Johan Söderman taas oli poikien mielestä ilmetty Perikles.\nTunnelma oli kohonnut korkealle, mutta vielä oli ristimättä Toivo\nSacklen, hintelä, vaatimaton ja hiljainen poika. Hänelle ei tahdottu\nlöytää nimeä koko historiasta.\n\nReino ehdotti Hannibalia, Caesaria ja Ciceroa, mutta silloin Toivo itse\nilmoitti, että hän tahtoo olla Gaius Gracchus tai ilman nimeä, sillä\nhän tahtoo puolustaa kaikkia heikkoja ja sorrettuja maailmassa. Niin\ntuli Toivo Sacklenista Gaius Gracchus.\n\nKun nimet oli valittu, tapahtui juhlallinen toverilupauksen tekeminen.\nPojat asettuivat pöydän ympärille ja nostaen kätensä lausuivat Vaidon\nsanelun mukaan:\n\n-- Minä Mildiades (Themistokles j.n.e.) \"Valoon\"-seuran jäsen lupaan\naina pysyä uskollisena ja rehellisenä toverina ja rakastaa isänmaata.\n\nHe puristivat toistensa käsiä ja niin oli seura lopullisesti perustettu.\n\nJuhlallisena avasi Pekka ovet ja kutsui sisään sisarensa huomauttaen\nsamalla valituin sanoin heille siitä kunniasta, että he saavat ottaa\nosaa näin jalon seuran toimintaan.\n\nTytöt sanoivat täysin ymmärtävänsä sen asian, mutta he vaativat, että\nnyt oli kaikki juhlallisuus jätettävä ja pidettävä yksinomaan hirveän\nhauskaa. Karl Johan ilmoitti sitten tovereilleen, että hänen äitinsä\noli jo suunnitellut viimeistään seuraavana syksynä pidettäväksi\nkoululaisten ohjelmallisen iltaman ja pikkutanssiaiset, jota varten\nmuutamia hänen sisartensa tovereita tulisi myöskin kutsuttaviksi ja\n\"Valoon\"-seuran jäsenten oli oltava kavaljeereina.\n\nPoikien naamat osoittivat sellaista ällistystä, että Pekka päätti\njälleen tarttua ripeällä otteella asiaan.\n\n-- Ensin harjoitellaan kuvaelma Pilven Veikko ja sitten vasta\nopetellaan tanssimaan! Samalla hän löi Reinoa ja Anttia olalle, niin\nettä näiltä polvet notkahtivat.\n\n-- Mars harjoittelemaan Pilven Veikkoa! kuului taas hänen komentonsa.\n\nKarl Johan toimi teaatterin johtajana ja yliohjaajana. Hän jakoi osat.\nPekka oli Pilven Veikko. Vaito taas näytteli isäukkoa. Asessorin\nvanha palttoo haettiin hänen harteilleen ja pellavasta tehtiin tuuhea\nleukaparta. Kun vielä oli käsitelty hiilellä Vaidon kasvoja, oli hän\nkuin mikäkin saloseudun ukkorähjä. Onnettoman morsiamen osa uskottiin\nToinille.\n\nMutta kulissit oli vielä tehtävä. Poikien kamarin seinä peitettiin\nvalkealla pahvilla, johon oli vesivärillä ja hiilellä maalattava kirkon\npääty ja sen taakse sekä sivuille metsämaisema. Ja sitä tehtäessä\nkeksittiin Reino Klemolassa erinomaiset taiteelliset taipumukset.\nHänen vetonsa loihtivat saloseudun esille kuin taikoja tehden. Hänen\nmielikuvituksensa oli ihmeellinen. Kannustivatko sitä syntymäseudun\nkuvat syvällä hänen sielussaan, vaiko ehkä Toini Södermanin iloiset\ntuttavalliset kehotukset? Kukapa tietää.\n\nHyvä oli tausta Pilven Veikolle -- saloseudun kirkko, hautausmaa\nristeineen ja metsäiset harjut maiseman sivuilla. Reino itsekin oli\nhämmästynyt. Mitään tällaista hän ei olisi voinut itsessään edes\naavistaakaan. Hän tunsi todellista taiteilijan iloa, mutta kaikkein\nparhaalta tuntui hänestä iloinen välke Toini Södermanin silmissä,\ntytön seuratessa työn edistymistä ja avustaessa sitä. Toiset pojat\nolivat tällä välin valmistaneet sotilaspukuja. Sinisestä pahvista\nleikattiin rintamuksia, joihin maalattiin keltaiset napit. Olkapäille\nkiinnitettiin poletit Ainon ja Toinin avustuksella. Asessorin\nhaulikko, salonkikivääri, pari vanhanaikuista pistoolia sekä tupeton\npoliisisapeli ja ranstakka muodostivat aseistuksen. Pian oli koko\nasessorin huoneusto sen näköinen kuin sinne olisi ollut majoitettuna\nsodanaikaiseen pakkomajoitukseen pataljoona 1808-09 vuoden urhoja.\n\nHarjoitus alkoi. Pekka asettui makaamaan hautuumaalle. Vaito, kädessään\nVänrikki Stoolin tarinat, luki väräjävällä äänellä partansa takaa\nvanhuksen osan.\n\nSilloin nousi kuollut Pilven Veikko yht'äkkiä istumaan ja ärjäisi Gaius\nGracchukselle:\n\n-- Mitä hittoa sinä pidät pistooliasi koko ajan ampuma-asennossa.\n\n-- Se on juhlallisempaa, väitti Gracchus.\n\n-- Palttua, huusi Pilven Veikko. Laske pistooli riippumaan ja\nAlkibiadeskin on taas ilveillyt kutitellen kaikkein juhlallisimpana\nhetkenä Pilven Veikon nenää, saadakseen tämän aivastamaan jälkeen\nkuolemansa. Tämä ei käy.\n\nNyt pantiin Alkibiades nojaamaan kirkon seinää vastaan ja itkemään,\nminkä hän suoritti niin taitavasti, että katselijat luulivat hänen\ntodella aivan kylpevän kyynelissä.\n\nUudella yrityksellä meni kuvaelma jo hyvin. Toini Söderman morsiamena\nlauloi kirkkaalla sointuvalla äänellään osansa ja kaikki muut sitä\nihaillen kuuntelivat. Asessorskakin, joka oli hiljaa avannut oven ja\nnähnyt kuvaelman, antoi täyden tunnustuksensa esitykselle sekä ilmoitti\nsamalla teepöydän katetuksi.\n\nMutta sen jälkeen seurasikin ankara harjoitus, sillä asessorska\noli määrännyt harjoiteltavaksi tulevia koululaistanssiaisia varten\nvähintäin kolme piirileikkiä ja kolme oikeata tanssia. Se kaikki oli\nJokikylän pojille aivan uutta ja tavattoman hankalaa. Kyllä he olivat\nkömpelöitä -- parkettilattialla. Ihan he häpesivät tuota arvaamatonta\nkömpelyyttään. Mutta Karl Johan, Pekka, Toini ja Aino panivat heidät\npian pyörimään kuin myllyt. Asessorska soitti pianoa ja kehoitteli\nuusiin ponnistuksiin. Ja hämmästyksekseen huomasivat Jokikylän pojat\npyörivänsä sävelten mukaan yhä taitavammin. Vieläpä kumartamistakin\nharjoiteltiin moneen kertaan, sillä kaiken piti olla valmista\nseuraavana syksynä.\n\nSitä varten tulisi vielä pidettäväksi monta harjoitusta.\n\nSinä iltana palasivat Jokilylän pojat kotiinsa mieli täynnä\nihmeellisiä, ennen aavistamattomia asioita. Monta päivää he elivät\nunelmissa ja kertailivat kymmeniä kertoja kaiken, mitä \"Valoon\"-seuran\nkokouksessa oli tapahtunut. Ja vanhemmiksi tultuaan he huomasivat, että\nillat Södermanin perheessä olivat antaneet heille koko kouluelämänsä\nparhaat ja jaloimmat muistot.\n\n\n\n\nMAANPAKOLAISIA SAATTAMASSA.\n\n\nAntti ja Reino seisoivat kärsimättöminä Vaitoa odotellen kauppatorilla\nruotsalaisen teatterin kulmauksessa -- kärsimättöminä sen vuoksi, että\nvaltavat ihmisjoukot sivuuttivat heidät kulkien Linnankadulle ja pojat\npelkäsivät myöhästyvänsä suurista tapahtumista.\n\nKoko Turku näytti olevan liikkeellä. Oli tapahtunut tavattomia asioita\n-- tavattomia, vaikka elettiinkin venäläisen sortoajan pyörteissä.\nLaeille kuuliaisia kansalaisia oli ajettu maanpakoon, pois kotoaan ja\nkonnuiltaan vieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisten armoille.\n\nVast'ikään oli tämä kaamea tieto levinnyt kaupunkiin. Nyt tahtoivat\nkaikki, jotka kynnelle kykenivät, olla saattamassa noita sankareita,\njotka kärsivät maansa puolesta ja oikeuksiemme puolesta, jotka mahtava\nVenäjä armotta tallasi jalkoihinsa.\n\nHuoli kuvastui ohikulkijain katseissa. Tulevaisuus näytti synkältä\nja peloittavalta ja kukapa tiesi, vaikka maanpakoon tuomittujen\nsaattamistakin olisi katsottu rikolliseksi teoksi. Kukapa tänä\nrauhattomana aikana enää oli varma hengestään tai omaisuudestaan.\nKaikkialla oli urkkijoita, ihmisiä vangittiin ja nyt oli ensimäiset\nSuomen kansalaiset ajettu maanpakoon. Mitä tästä kaikesta oli tuleva!\n\nPojat tirkistelivät oikealle ja vasemmalle, mutta Vaitoa ei näkynyt.\nIhmisiä kulki joukottain heidän ohitsensa. Kaikki ne katosivat\nLinnankadulle, virtasivat Otkanttia kohti. Pojat olivat hermostuneita.\nKukapa tiesi, mitä jännittävää ja suurenmoista saattoi tapahtua\nsatamassa, ehkäpä ja luonnollisestikin juuri jotain sellaista, mitä\nsen jälkeen ei tapahtuisi Turussa ainakaan tuhanteen vuoteen ja juuri\ntällaisesta ikimuistoisesta tilaisuudesta he nyt myöhästyisivät tuon\nsaamattoman ja älyttömän Vaidon vuoksi.\n\n-- Jääköön pois, koska kuhnailee, ärähti Antti.\n\nReino taas oli sitä mieltä, että odotetaan vielä pari minuuttia. Olisi\nsentään hauska saada Vaito mukaan. Olihan hän jo neljäsluokkalainen ja\nhänestä oli aina tukea ja turvaa, jos asiat sattuivat luiskahtamaan\nhullulle tolalle. Vaito oli hyvä olemassa mukana.\n\n-- Kylläpä sinne lappaa väkeä. Me jäämme ihan viimeisiksi, murahteli\nAntti taas.\n\n-- Kuule, nyt ne laulavat! huudahti silloin Reino. Nyt pojat mennään.\nNyt ei enää odoteta!\n\nTodellakin! Siellä marssi Linnankatua suuri yhtenäinen rivistö laulaen\n\"Savolaisten laulua\".\n\nSäveleet tempasivat pojat mukaansa ja nyt he puikkelehtivat väkijoukon\nlomitse eteenpäin vikkelinä kuin oravat metsikössä. Pari kertaa he\nluulivat kuulevansa nimeäänkin huudettavan, mutta eivät välittäneet\nsiitä, kiire kun oli. Mutta sitten tunsi Antti lujan otteen niskassaan\nja oli pakotettu pysähtymään.\n\n-- Vaito! huudahti hän iloisena.\n\n-- Kylläpä teillä on kiire, vastasi Vaito puhkuen tulipunaisena. Olitte\nihan päästä livahtamaan.\n\n-- Menemmekö Otkanttiin saakka?\n\n-- Kyllä minun puolestani.\n\n-- Tuleeko sinne paljon ihmisiä?\n\n-- Minusta tuntuu koko Turku olevan liikkeellä ja poliiseja on joka\npuolella.\n\n-- Ettei vain tulisi tappelua!\n\n-- Ei kai tappelua. Sehän on juhlallinen hetki.\n\n-- Onko ne oikein iäksi päiväksi ajettu pois Suomesta.\n\n-- Ikipäiviksi ja kerrotaan, että pian taas karkoitetaan uusia.\n\n-- Sehän on kamalaa.\n\n-- Saattepa nähdä, että siitä vielä kerran ryssä saa rangaistuksensa!\n\nPojat saivat kiinni marssivan rivistön, joka kulki keskellä katua ja\nlauloi isänmaallisia lauluja. Siihen liittyi yhä uusia tulijoita,\nrivistö piteni ja kasvoi, ja sitä mukaa sai laulu uutta voimaa.\nJokikylän pojat astuivat heti rivistöön ja yhtyivät lauluun.\nHeidän rinnalleen tuli muita koululaisia ja taakseen ruotsalaisen\nreaalilyseon yläluokkalaisia, joista pojat edellisinä vaiherikkaina\naikoina olivat oppineet tuntemaan useita. Mutta merkillisintä\noli, että nuo eri koulujen pojat, jotka niin usein Turun leveillä\nlumisilla kaduilla olivat iskeneet yhteen vihollisina, nyt tunsivat\nihmeellistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Sama vaara, sama sorto,\nsama oikeustaistelu ja sama vapauden kaipuu näytti vihdoin yhdistävän\nentiset taistelijat.\n\nPojat valtasi juhlallinen mieliala. Missään tällaisessa tilaisuudessa\nhe eivät vielä ennen olleet olleet mukana. Laulu kiihotti heidän\nmielikuvitustaan. Tuntui kuin Suomen kansa olisi kokonaisuudessaan\nnoussut oikeuksiaan puolustamaan, miehet ja naiset, vanhukset ja\nnuorukaiset. Tuntui ihanalta astua rintamaan ja käydä vaaroja vastaan.\nElettiin suurta aikaa!\n\nJoukot marssivat Barkerin ja Creytonin ohitse ja nyt näkyi Turun uljas,\nvalkea linna kaukana edessä. Tuon sankarivanhuksen näkö innostutti\nmieliä. Riveistä kajahti \"Vaasan marssi\" ja kaiku vastasi linnan\nmuureista täynnä uhmaa sekä vielä tosin kahlehdittua intoa ja voimaa.\n\nLinnan ohi vyöryi loppumaton väkijoukko ja pian se täytti tulvilleen\nOtkantin satama-alueen. Siellä kohosi iltahämärässä laiturin reunassa\nhöyrylaiva Boren korkea haahmo. Kannella seisoi kymmenkunta ryhdikästä\nharmaapäistä herraa \"stormarit\" päässä. Kullakin heistä oli suuri\nruusuvihko kädessään.\n\nMutta poliisi oli varustautunut tungoksen varalta. Vahvoilla köysillä\nse oli aidannut laajan alueen laivan luona, johon ketään saattajaa ei\npäästetty, ei edes maanpakoon tuomittujen omaisia.\n\nPojat tunkeutuivat lähemmäksi käyttäen aina hyväkseen jokaista\nlomapaikkaa, mikä ilmestyi vielä lainehtivaan väkijoukkoon ja pian\nolivat he eturintamassa aivan köydessä kiinni ja katselivat nyt\nsilmästä silmään noita miehiä, jotka ennen lähtivät kärsimään maanpaon\nsynkkää kohtaloa kuin suostuivat tinkimään velvollisuuksistaan ja\ntahraamaan kunnialliset nimensä alistumalla venäläisten kätyreiksi.\nKöyden takana värjöttelivät heidän omaisensa äänettöminä surusta. Eräät\nnaiset itkivät aivan lohduttomina.\n\nLaiturilla vallitsi synkkä tunnelma. Ilta oli pimennyt. Bore-laiva\nloisti kuin ilmestys satumaailmasta ja tulet oli sytytetty pitkin\nsatama-aluetta. Merensalmi kohisi edessä synkkänä ja Hirvensalon\nkorkeat kalliot näyttivät ukkospilveltä, joka juuri oli nousemassa ja\njosta koska tahansa saattoi odottaa salaman iskua. Mutta korkeammalla\ntaivaalla loistivat lukemattomat kirkkaat tähdet, siksi kunnes taampana\nTurun linnan jylhät tornit kohosivat taivaan lakea vastaan.\n\nNyt kuului taas laulua. Virsi \"Jumala ompi linnamme\" kohosi mahtavin\nsävelin taajasta väkijoukosta. Jokikylän pojat yhtyivät intomielin\ntuttuun tunnelmalliseen lauluun ja saattoi huomata, että monet silmät\nsaattajien joukossa kyyneltyivät.\n\nPoliisit seisoivat synkkinä ketjussaan köysien kohdalla ja taampana\nnäkyi hajareisin seisomassa, vyöllään käyrä sapeli, parrakas komissaari\nStröm, jonka kaikki kaupunkilaiset tunsivat. Hänen vastuullaan oli\njärjestyksenpito satamassa tänään, sillä itseään poliisimestaria ei\nnäkynyt. Virsi oli syvällä voimallaan vallannut jurot poliisitkin,\njotka koko ajan seisoivat kuten yleisökin lakitta päin. Jumalaa vastaan\nhe eivät uskaltaneet nousta. Hänen mahtinsa oli vielä paljon suurempi\nkuin Venäjän tsaarinkin ja sen poliisit ymmärsivät.\n\nMutta heti virren jälkeen kajahti uusi laulu. Mitäs tämä oli.\nKomissaari säpsähti, poliisit höristelivät korviaan. Mitä ne nyt\nlaulavat -- -- uskaltavatko ne -- olla tottelematta keisarin kieltoa.\n\nLaulun oli alottanut koulupoikien taaja parvi aivan poliisien nenän\nedessä. Siinä lauloivat sadat kirkkaat pojanäänet jo lämmenneinä ja\nintoa hehkuen:\n\n    -- Oi maamme Suomi, synnyinmaa,\n    soi sana kultainen,\n    -- -- --\n\nSitä laulua säpsähtivät poliisit. Sehän oli Maamme laulu, kahlittu,\npannaan ja kiroukseen julistettu kansallislaulumme -- tuo laulu, jolla\noli niin ihmeen toivorikkaat sekä sanat että sävel.\n\n-- Hiljaa! ärjäsi komissaari ja astui köyden luo. Suonet paisuivat\nhänen otsallaan ja katse synkistyi.\n\n-- Kirotut koulupojat! Mitä te teette?\n\nSiinä olivat hänen edessään koulupoikien rivit, uljasryhtisinä ja\nkatseet leimuten. Siinä olivat jo eturivissä myöskin Jokikylän pojat.\nKöysi ahdisti heidän rintaansa ja poliisit katselivat heitä kaamein,\nraivokkain silmin.\n\nMutta tiukka oli ilme koulupoikienkin kasvoilla, kun he seisoivat\nrinnakkain, suomalaisten ja ruotsalaisten koulujen pojat,\nensiluokkalaisista kahdeksasluokkalaisiin asti, päät pystyssä, kasvot\nhieman kalpeina, mutta silmissä leimu, jota poliisit eivät koskaan\nennen olleet nähneet. Yli satama-alueen kajahtivat heidän kirkkaat\näänensä, joissa värähteli pyhä into ja päätös vaikka kuolla, jos\nisänmaa vaatii.\n\n    -- Ei laaksoa, ei kukkulaa,\n    ei vettä rantaa rakkaampaa -- --\n    -- -- --\n\nPoliisikomissaari Ström kuunteli suuttumuksen puna kasvoillaan.\nHikipisarat pusertuivat hänen otsalleen ja hän nosti kätensä puuskaan.\n\nTäytyikö hänen muka kärsiä tätä häpeätä. Nuo koulupojannulikatko\nuskalsivat uhmata häntä ja poliisia -- ymmärtämättömät. Jumalauta,\neihän hänen tarvinnut antaa kuin pieni merkki käskyläisilleen, niin\npian olisivat sinellä nuo maitonaamat, hujan hajan lyötynä kuin akanat\ntuuleen koko joukko.\n\nMutta mitäs tämä oli!\n\nNyt yhtyi lauluun koko suuri yleisö pitkin satamaa. Nyt oli sekin jo\ninnostunut ja miesten äänet kaukana kalskahtivat teräkseltä.\n\nPoliisikomissaari epäröi. Hän mietti epätoivoisena. Oliko viisasta\nhyökätä nyt noiden poikien kimppuun. Se kuohuttaisi ehkä mielet\näärimmilleen. Jumala ties, mitä saattoi tapahtua.\n\nKomissaari katseli vastustajiaan. Miten uhkarohkeina ja ylpeinä ne\nlauloivat -- pieni pää pään vieressä, rivi riviltä niin kauas kuin\nnähdä saattoi. Uhmaten patukoita, iskuja, vaaraa ja vaikkapa kuolemaa\nhe lauloivat pelkäämättä:\n\n    -- -- --\n    Kuin kotimaa tää pohjoinen,\n    maa kallis isien!\n\nLaulu oli nyt saanut valtavan voiman. Kaikkialla lauloi jo yleisö\nmukana, miehet ja naiset. Kaikkialla paljastuivat päät. Ja\nlaivankannella maanpakoon tuomitut lakiemme puoltajat paljastivat hekin\nharmaat päänsä. He ihmettelivät ja ihailivat.\n\n-- Ketä ovat nuo laulajat?\n\n-- Mitenkä he uskaltavat?\n\n-- Kuinka heidän nyt käy?\n\n-- Todellako ne laulavat Maamme-laulua? Eihän tämä ollutkaan mikään\nsurunpainama jäähyväistilaisuus enää. Niinhän oli, kuin he olisivat\npalanneet maanpaosta takaisin. Tämähän oli kuin valtava vastaanotto,\nuskollisten poikien paluu takaisin vapautuneeseen synnyinmaahan.\nKajahtihan siellä vastustamattomin tenhovoimin, vieläpä yhä voimassa\npaisuen kansallislaulumme. Oliko tämä unta vai totta!\n\nNuo vanhat herrat laivan kannella painoivat päänsä ruusuihin\nsalatakseen liikutuksensa. He näkivät satojen koulupoikien intoa\nhehkuvat rivit ja he katselivat suoraan Suomen nuorison sieluun.\nSilloin he näkivät kaukana yön pimeässä tuikkivan kirkkaan ihmeellisen\nvalon, joka lupasi heille, ettei heidän maanpakonsa tulisi ikuiseksi.\nJa se valo alkoi hiljaa lähestyä heitä.\n\nAlhaalla odottivat poliisit merkkiä hajoittaakseen yleisön. He\nkatselivat ankaraa komissaaria ja hämmästyivät. Mikä hänelle tuli?\nHänen vartalonsa painui. Horjuuko hän? Nyt hän haparoi köyttä! Mitä\ntämä kaikki merkitsee?\n\nKomissaari Ström oli käynyt ankaran sisäisen taistelun. Määräykset\nkäskivät häntä estämään Maamme laulun laulamisen. Ellei hän tehnyt\nsitä, saattoi hän menettää virkansa. Mutta valtava yleisö ja laulun\nvoima masensivat hänet. Vasta kun virkansa menetys muistui hänen\nmieleensä, kalpeni hän ja puristi kädet nyrkkiin.\n\nTaas kajahti laulu:\n\n    -- Sun kukoistukses kuorestaan\n    kerrankin puhkeaa -- --\n    -- -- --\n\nJumalauta! mietti komissaari Ström. Nyt on vaikka lyötävä, iskettävä,\nellei muu auta. Mutta silloin hän horjahti. Mitä hän näki? Tuossa\nkoulupoikien rivissä seisoivat hänen molemmat omat poikansa -- hänen\npoikansa!\n\nPoliisikomissaari Ström ei antanut mitään merkkiä. Hän oli murtunut.\nHän mietti hiljaa:\n\n-- Minä -- minä -- annoin laulaa Maamme laulun. Mitä minusta nyt tulee.\nMerkillisiä olentoja nuo pojat. Eivät he ajattele edes, miten täällä\neletään, mistä leipä saadaan. Ne toimivat vain tinkimättä tunteensa\nja oikeustajuntansa perusteella. Ja tuolla ne lauloivat, hänen omat\npoikansa -- lauloivat pois isänsä viran.\n\nMutta miten innokkaasti ne lauloivat, he ja nuo muut, aivan kuin kaikki\nolisi ollut mitä yksinkertaisinta ja selvintä:\n\n    Viel' lempemme saa hehkullaan\n    sun toivos' riemus' nousemaan,\n    Ja kerran laulus, synnyinmaa,\n    korkeimman kaiun saa!\n\nSitten vasta loppui laulu ja lumous haihtui. Komissaari nousi. Hän\nrykäsi käheästi. -- Mikä nauta, mikä hölmö hän oli ollut!\n\n-- Työntäkää koulupojat kauemmas! hän huusi.\n\nPoliisit heräsivät hekin.\n\n-- Ottakaa taaksepäin! he huutelivat ja työnsivät väkijoukkoa pois\nsatamasta. Mutta mitäpä se enää auttoi.\n\nLaivan suuret potkurit olivat jo käynnissä. Juhlallisena irtautui alus\nlaiturista. Yli laajan satama-alueen vallitsi syvä hiljaisuus. Lyhtyjen\nkelmeässä valossa näkyivät tuhannet vakavat kasvot ja mustan joukon\nyllä liehuivat ääneti valkeat liinat lähettäen isänmaan viimeiset\nterveiset laivan kannella seisovalle pienelle kylmästä värisevälle\nmaanpakolaisjoukolle -- joka nyt lähti isiensä maasta, mutta lähti kun\nlähtikin toivon kipinä sydämessään.\n\n\n\n\nLOGIIKKA HOI!\n\n\nMaisteri Jorola oli juuri jakanut suomenkielen kirjoitusvihot ensi\nluokalle korjattuina. Luokka näytti yleensä olevan tyytyväinen\narvosteluihin, mutta olipa joukossa eräs, jonka kasvojenilme osoitti\nhuolestumisen, jopa ällistymisen merkkejä. Tämä eräs -- oli Reino\nKlemola.\n\nMitä sitten oli tapahtunut?\n\nReinon vihon laitaan oli näet suurilla punaisilla kirjaimilla piirretty\nsanat:\n\nLogiikka hoi!\n\nReinon kunniaksi mainittakoon, että hän ymmärsi heti toisen näistä\nsanoista. Se oli tuo kaunis huudahdus \"hoi!\" Mutta toinen sana\n\"logiikka\" oli Reinolle himmeintä hepreaa. Kuin kaameat taikamerkit\nvälähtelivät tuon sanan punaiset kirjaimet hänen silmiinsä ja hän\nnähtävästi tunsi saman oudon pelon tunteen hiipivän mieleensä, minkä\nkoki ystävämme Belsazar muinaisajan pidoissaan lukiessaan korkealle\npalatsinsa seinälle äkkiä ilmestyneet sanat:\n\nMene tekel upharsin!\n\nOmituisinta on, että näillä sanoilla Belsazarin upeassa palatsissa ja\nsuomalaisen lyseon ensi luokalla oli sama merkitys pääpiirteissään, nim:\n\n\"Sinä olet punnittu ja köykäiseksi löytty.\"\n\nReino Klemola, enempää kuin hänen edeltäjänsä Belsazarkaan eivät\naluksi ymmärtäneet mitään saamastaan varotuksesta ja edellä mainitussa\nherätti lisähuolia vielä se tosiseikka, että hänen vihossaan kokonaisen\nkappaleen kylkeen oli vedetty vahva punainen viiva.\n\nNykyaikana ei tällainen seikka enää kylläkään ole niin peräti\nihmeellistä, sillä ainahan opettajat piirtelevät oppilastensa vihkoihin\nkaikenkarvaisia koukeroita.\n\nMutta Reino Klemolan huolestumisen aiheutti tällä kerralla sitäpaitsi\nvielä eräs vakava asia, nimittäin se, että tämän punaisella viivatun\nkohdan juuri piti olla koko hänen kirjoituksensa kruunu. Sen juuri\nhän oli kirjoittanut koko nuoruutensa hehkulla ja heleimmällä\nmielikuvituksellaan, eikä yksinomaan kynällään.\n\nKirjoituksen aiheena oli ollut Lotta Svärd. Opettaja oli ensin lukenut\nluokalle tuon Runebergin kauniin runon kahteen kertaan ja sen jälkeen\nolivat oppilaat kirjoittaneet asian vihkoihinsa suorasanaisesti.\n\nAihe oli epäilemättä kaunis ja Reino Klemolan valtasi siinä pulpetin\nääressä istuessaan runoilijan innostus. Hän haltioitui ja käytti\nsuloisen äidinkielemme sointuvimmat, helähtelevimmät sanat ja\nkuvailukykynsä jaloimmat vivahteet piirtääkseen kyllin arvokkaan kuvan\nLotta Svärd'istä, naissankarin ihanteesta, joka sodassa innostaa\nhaavoittuneita sotureita uskollisuuteen, kestävyyteen, vaaroihin ja\ntaisteluihin.\n\nJa juuri tämän kuvauksen kohdalle oli nyt tuo onneton opettaja vetänyt\nräikeän, raa'an punaisen viivan ja kirjoittanut nuo kaameat sanat:\n\"logiikka hoi!\"\n\nOliko ihme että oppilas Reino Klemola oli järkytetty. Ja yhtä\narveluttava asia oli, ettei hänellä ollut edes sekavanharmaata\naavistusta siitä, mitä on ja merkitsee sanayhtymä \"logiikka hoi!\"\n\nPitikö hänen kirjoituksessaan olla ja eikö siinä sitten ollut tuota\nkirottua logiikkaa. Kaikesta päättäen näytti siltä kuin olisi opettaja\nkaivannut siitä jotakin -- logiikkaa.\n\nReino loi silmäyksen vihkoonsa, silmäyksen sellaisen, jonka luo\nkäsittämättömän probleemin edessä oleva ihminen. Sitten hän taas\npunastui ja harmistui syvästi.\n\nHm! Sotkettu oli kun olikin tuo kappale, johon hän oli valanut\npalasen kärsivää ihmisluontoaan, selittämätöntä iäistä kaipuutaan ja\nkaihomielisyyttään. Sitten oli syntynyt kuva Lotta Svärdistä. Se kuva\noli ikipuhtaan, lumivalkean enkelin kuva, joka siipiään säpsäytellen\nliitelee taistelukentällä haavoittuneita virvoitellen.\n\nKappaleen loppupuolella oli kuvaus muodostunut jonkun verran\nmaallisemmaksi, niin sanoaksemme, mutta sen lento oli kuitenkin\npysytetty yhtä korkealla ja runokuvat olivat kohonneet huippuunsa\nsanoissa:\n\n-- -- -- \"ja punaiset ruusut kukkivat hänen poskillaan kuin liljat\nlaaksossa.\"\n\nJaa, jaa!\n\nTähän kohtaan juuri oli sitten opettaja -- kolleega Jorola, tuo kuiva\nkuuppana, joka ei enää nähtävästi tajunnut runollisen hengen lentoa,\npiirtänyt punaisen paksun viivan kuin minkäkin makkarankimpaleen ja\nsitten vielä nuo ällöttävät sanat:\n\n\"Logiikka hoi!\"\n\nHohhoh tätä elämää!\n\nMutta mitä tehdä? Kysyäkö opettajalta, mitä logiikka on. Ei, sitä ei\nReino uskaltanut. Hän arveli, että tietenkin koko muu luokka on jo\nsyntymähetkestään saakka ollut täysin tietoinen siitä, mitä logiikka\non, että hänen toverinsa jo äidin maidon tai ainakin perisynnin mukana\novat imeneet itseensä logiikan ja jos hän nyt tekee noin typerän\nkysymyksen, niin mitenkäs luokalta pääsemisen silloin käy sellaisten\naukkojen paljastuessa hänen henkisessä pääomassaan, ja tietenkin\nsilloin nuo pojat oikealla ja vasemmalla taas hohottavat, tekevät\nnaamansa tyhmännäköisiksi, missä useimman heistä ei kylläkään tarvitse,\ntotta vie, suuriakaan ponnistella, ja supisevat puoliääneen:\n\n-- Logiikka, logiikka, ho, ho! Etkö sinä tiedä edes, mitä logiikka on?\n\nEi tässä ollut varaa panna itseään alttiiksi yleiselle huomiolle.\nEipä ollut näet mahdoton sekään ajatus, että opettaja lukisi koko\nluokalle hänen kirjotuksensa ja paljastaisi hänen salaisimpansa, hänen\njaloimpien tunteittensa siten loukatun ja häväistyn pyhätön.\n\nEi pojat! Pidetäänpäs suu tupessa ja lujasti. Onhan tässä aikaa hissun\nkissun saada selville, mitä logiikka on tunnin jälkeenkin ja koska sitä\nnyt kerran näyttää pitävän kirjoituksessa olla, niin pannaan, pannaan\nseuraavaan kirjoitukseen sitten tuota kirottua logiikkaa, niin että\nrivit pullottavat. Sillä hyvä!\n\nKun tunti oli päättynyt, haki Reino heti Antin käsiinsä ja siinä yhtä\nja toista puhuttaessa hän vain noin ohimennen kysäsi:\n\n-- Kuule, mitäs se lokiikka taas onkaan. Minä olen sen melkein\nunohtanut.\n\n-- Mikä lonikka?\n\n-- Lokiikka, etkö sinä tiedä edes, mitä lokiikka on? Häh!\n\n-- Lokiikka, lokiikka, hikoili Antti. Kyl mää siit kuullu ain olen,\ntuumasi hän sitten rikkiviisaana. Hänellä oli merkillinen kyky olla\ntietävinään kaikki maailman asiat, vaikk'ei itse asiassa tiennyt paljon\nmitään. Mutta heti se poika oli asiassa mukana.\n\n-- Juu, juu lokiikka. Kyllä minä. Katsos nyt, se on varmasti rasvaa, se\non suksirasvaa. Kyl mää sitä nähnyt olen monta kertaakin.\n\nReino kääntyi halveksuen poispäin.\n\n-- Suksirasvaa, ha, ha, ha! Sitä ei kaivannut ainakaan hänen\nkirjoituksensa ja tuskin Lotta-rouvakaan!\n\nReino jatkoi kyselyjään. Yksi sanoi sitä linnuksi, toinen kalaksi,\nmutta Kalle Grann väitti suoraan, ettei sellaista asiaa kuin logiikka\nollut olemassakaan, sillä ensiksikin hän kyllä muka tietäisi, jos\nsellaista olisi olemassa ja toiseksi sitä ei ainakaan tarvita\nmaanviljelyksessä ja hän, Kalle Grahn, ei tähän aikaan välitä mistään\nmuusta kuin maanviljelyksestä, sillä hän oli kesällä heidän mailta\nkerännyt 15 kiloa heinänsiemeniä ja saanut niistä niin paljon rahaa,\nettei kehdannut tunnustaakaan. Hän aikoi nyt ruveta maanviljelijäksi ja\nsitä silmällä pitäen hän antoi täydellisen pitkän paltun sellaisille\nasioille kuin logiikka, ellei se -- stop, stop pojat -- ollut jotain\napulantaa. Silloin asia tietenkin oli toinen. Silloin oli logiikalla\njotain merkitystä elämässä.\n\nMutta Reino ei masentunut. Hänen tiedemiesvaistonsa heräsivät. Nyt\nhänen täytyi saada selville, mitä logiikka on. Ja mitenkäpäs hän muuten\nosaa panna logiikkaa seuraavaan kirjoitukseen.\n\nSaadakseen selville, oliko muilla logiikkaa vihoissaan, pyysi Reino\nsaada lukea Pekka Södermanin kirjoituksen, jossa prameili lopussa\npyöreä, komea kymppi.\n\nReino käänteli vihkoa, tarkasteli sen ulkoa ja sisältä. Sitten hän\nluki kirjoituksen, mutta mitään logiikalta vivahtavaa hän ei saattanut\nhuomata. Huoaten hän ojensi vihon takaisin. Tässä olivat hyvät neuvot\ntarpeen, sillä uhkaavina hehkuivat ja punottivat hänen omassa vihossaan\nnuo onnettomat kirjaimet:\n\n-- Logiikka hoi!\n\n-- Hoi, hoi vaan pojat! kiljasi Reino äkäisenä tovereilleen kotiin\nlähdettäessä ja alakuloinen hän oli.\n\nRuokapöydässä Reino heti otti asian puheeksi vahtimestari Söökreenin ja\nSöökreenskan kanssa, kysyen, olivatko he koskaan nähneet tai kuulleet\nmitään logiikasta.\n\nEi, eivät olleet Söökreeni enempää kuin Söökreenskakaan kuulleet\nmitään sellaisista asioista. Reino kuitenkin oli itsepintainen\ntiedusteluissaan ja kertoi lopulta puolen totuuden, sen mitä opettaja\noli hänen vihkoonsa kirjoittanut.\n\nSilloin kohotti Söökreeni päätään.\n\n-- Aha! hän huudahti. Sine meina ja lugiikka. Juu, juu, kyl mine tiärä,\nmitä lugiikka merindeera. Juu, si de ska vara lugiskt -- se pirisis\noleman luugillinen, kaik pirisis olla täs mailmas luugillinen.\n\nReinon naama venyi aivan pitkäksi.\n\n-- Mitäh? Kaik pirisis koko mailmas ol luugillinen? hän kysäsi.\n\n-- Just, just. Kyl mine se pian teil ossa förklaarat. Ventas nu. Jos\nmine ny lähre ongel -- kaloi ongima, kyl te ju se ymmärdä.\n\n-- Kyllä! vakuuttivat pojat.\n\n-- Mut ei mine ota fölii ongenkoukui, ei mine ota fölii siima ja ei\nmine ota fölii maroi ollenga -- niin se ei ol logiikka.\n\nJaha, ajatteli Reino. Hän koetti kovasti pysyä mukana ja mietti nyt\notsa rypyssä ongenkoukkuja ja pitkiä luikertelevia matoja melkein\nlapamatoa myöten, mutta yhä hämärsi logiikka-sanan merkitys.\n\nSöökreeni otti uuden esimerkin.\n\n-- Venta nu, venta nu, ei se ol mikkään helppo asia ymmärdä. Mut\nkuulkast ny. Jos mää ny sano, et ton meirän frouvan alushameen pitsi --\nse kun näkyy on mustanvalkonen, niin se myäs _ei_ ol lugiikka.\n\nMutta sitä ei Söökreenin olisi koskaan pitänyt sanoa, sillä nyt\nsekaantui opetukseen Söökreenska ja vihaisena ja ärsytettynä kuin\nnaarasleijona.\n\n-- Sussiunakko, kuis sine kehta, eik sine häppe! kirkui hän miehelleen\nja nyt hän päästi suustaan sanoin kuvaamattoman puhetulvan täydellisenä\nkieltensekotuksena, joka vastustamattomalla voimalla pakotti pojat\najattelemaan Baabelin tornia ja tuota onnetonta tapahtumaa aikojen\nalkukehdossa, joka sittemmin on ollut syynä niin lukemattomiin\nristiriitoihin maailmassa.\n\nJa oliko ihme, että Söökreenska suuttui, niin lempeä kuin hän muuten\nluonteeltaan olikin. Mutta hän jos kukaan lukeutui herrasväkeen ja oli\naina sekä töissään että vaatetuksessaan tip-top. Hän, joka kaikkiin\npoikien tiedusteluihin, miksi jokin esine hänen kodissaan oli sillä ja\nsillä paikalla, tai miksi kaiken piti olla aina samassa paikassa ja\nsamalla tavalla vastasi ylhäisellä nenän kohautuksella lausuen:\n\n-- För att de' ä fint och de' ska vara fint! -- hän muka ei\ntiennyt, miten oli pukeuduttava; hänellä muka näkyi alushame ja\nhänellä muka alushameen lieve oli -- mustanvalkoinen. Herre Gud!\nKuka täällä ensiksikin puhui sellaisista asioista ja toiseksi noin\n\"siivistymättömällä\" tavalla.\n\nSöökreeni koetti tehdä parhaansa rauhoittaakseen Söökreenskaansa.\nEihän hän ollut tarkottanut itse alushametta eikä sitä mustanvalkoista\nlievettä, vaan itse lugiikkaa.\n\nEi mikään saanut nyt Söökreenskaa rauhoittumaan. Oli\nkajottu liian arkaan kohtaan, hänen ylpeilevään naiselliseen\nhienostelemistaipumukseensa ja siitä tuli nyt sellainen sanasota ja\nsekamelska, jota Jokikylän pojat eivät kestäneet.\n\n-- Mine meinas ja bara lugiikka, koetteli Söökreeni selvitellä, mutta\nSöökreenska kulki huoneesta toiseen paukutellen ovia, piipitteli\nja vaikeroi ja aina väliin kuului piipityksen lomasta teatraalinen\nhuudahdus: förbarma mej!\n\nAntti ja Reino päättivät häipyä ja jättää Söökreenin herrasväen\nkahdenkesken selvittämään lugiikkakysymystään, minkä selvittelyn\nhe vanhan kokemuksen perusteella arvelivat iltateehen mentäessä\npäättyneen. He olivat varmoja siitä, että kahden tunnin kuluttua jo\nihana rauhatar leyhyttelisi palmunoksiaan Käsityöläiskadun 23:ssa.\n\nPojat kulkivat syvissä mietteissä Venäjän-Kirkkokatua toria kohti.\nAnttikin oli jo lämmennyt logiikkakysymykselle. Torin kulmassa he\ntapasivat Haverin Jannun, jota pidettiin vähän hölmönä, mutta joka\nsiitä huolimatta, että toiset häntä usein narrasivat, oli muuten mukava\npoika. Silloin Reino keksi erään idean.\n\n-- Lähetetään tuo Jannu ostamaan Kansalliskirjakaupasta 10 pennillä\nlokiikkaa. Saapas nähdä, mitä ne sanovat.\n\nNiin tarrasivat pojat kiinni Haverin Jannuun. Reino pisti 10\npennin lantin hänen kouraansa ja kun muutamia kymmeniä kertoja oli\nharjoiteltu lausumaan logiikka-sanaa, asteli Jannu uljaana Kansalliseen\nkirjakauppaan ostaakseen sieltä tuota tuntematonta tavaraa, josta hänen\npalkakseen piti saada puolet.\n\nAntti ja Reino katselivat hetkisen kirjakaupan ikkunasta. Sitten\novi aukeni ja Haverin Jannu käveli ulos. Vähän hän näytti omituisen\nnäköiseltä.\n\n-- Saitko mitään? kysäsi Reino uteliaana ja astui jannun luo.\n\n-- Sain kyllä ja tossa sitä on sulle aluksi.\n\nSen sanottuaan Jannu molempien poikien suureksi ällistykseksi läimäytti\nReinoa navakasti korvalle lähtien sitten juoksemaan Linnankatua pitkin\nTuomiokirkolle päin, minkä kerkesi.\n\nPojat painoivat perässä, minkä kintuista lähti, sillä kaiken muun\npettymyksen lisäksi oli raha jäänyt Jannulle.\n\nJannu mennä vilisti hyvää vauhtia ohikulkijani lomitse. Siten\nlähestyttiin juosten Kirkkosiltaa. Pojat hengästyivät ja väsyivät,\nAntti ja Reino jo kävelivät puhkuen ja syljeskellen tulipunaisina.\nSen huomattuaan Jannukin alkoi kävellä, mutta vilkuili tuon tuostakin\nepäluuloisena. Silloin pojat keskellä siltaa yllättivät Jannun. He\nlähtivät näet yhteisestä päätöksestä juoksemaan, minkä kerkisivät.\nJannu taas katsahti liian myöhään taakseen. Hän kyllä kirmasi eteenpäin\nhuiman hypyn, mutta törmäsi kolmea lihavaa herraa vastaan ja oli\nkiinni. Nyt alkoi kiivas välien selvittely.\n\nJannu tunnusti silloin, miten kirjakaupassa oli käynyt. Ensin oli eräs\nneitonen tullut kysymään, mitä hän halusi.\n\n-- Lokiikkaa 10 pennin edestä.\n\nNeitonen tutkiskeli luetteloita, jos jonkinlaisia ja kysäsi sitten\neräältä mieshenkilöltä asiaa. Nyt tulivat kaikki myyjät nauramaan\nJannulle vasten naamaa ja lopuksi he sanoivat, että toiset pojat ovat\nhäntä petkuttaneet ja käskivät antaa tovereilleen korvapuustin. Sen hän\nrehellisesti ja sananmukaisesti sitten antoikin Reinolle. Eikä ihme\nollutkaan, vaikkapa Jannu oli sydämistynyt kaikesta tästä konnuudesta.\nKun hän kuitenkin näki, miten epätoivoisen vakavasti pojat ottivat\nasian, leppyi hän täydelleen, mutta vedoten Reinon lupaukseen hän\nvaati viittä penniä, vaikkei logiikkaa oltu saatukaan eikä Reinon\nauttanut muu kuin maksaa, sillä Anttikin piti Jannun vaatimusta ihan\nkohtuullisena.\n\nPoikien siinä saapuessa Kirkkopuiston käytäville sattuikin sitten niin\nihmeellisesti, että itse vanha maisteri Jorola tuli poikia vastaan. Hän\nhymyili jo kaukaa ja viittasi pojat luokseen.\n\n-- Ahaa! Klemola, kuuleppas sinä. Tiedätkös sinä, mitä sillä logiikalla\ntarkoitetaan. Minä ihan unhotin mainita asiasta tunnilla.\n\nReino riemastui. Nythän viimeinkin asia näytti selkenevän.\n\n-- En yhtään ole ymmärtänyt, eikä kukaan muukaan ole tietänyt, mitä se\nlokiikka on.\n\n-- Jaa, jaa! puheli Jorola opettavaisella äänellä ja niin kovaa, että\nkaikki ohikulkijat kääntyivät katselemaan taakseen.\n\n-- Sellaista se on, ei kukaan tiedä. No! Katsohan nyt. Logiikalla\njossakin kirjoituksessa tarkoitetaan yksinkertaisesti ajatuksen\nselvyyttä ja johdonmukaisuutta. Sinun vertauksessasi oli ristiriita\n-- ihan tavaton ristiriita. Ei niin voi sanoa, että \"punaiset ruusut\nkukkivat hänen poskillaan kuin liljat laaksossa\". Jaa, jaa! Ei niin voi\nsanoa, sillä tietääkö Klemola, minkä värisiä liljat ovat.\n\n-- Jaaha! huudahti Reino innoissaan. Ne taitavat olla valkoisia.\n\nNyt alkoi asia selvitä hänelle.\n\n-- Oikein, sanoi Jorola. Oikein vastattu. Ja siinäpä se. Ei se käy\nlaatuun. Ei käy laatuun verrata toisiinsa punaisia ruusuja ja valkeita\nliljoja. Ei se käy -- hehheh-hahhaa. Ei sitä salli edes licentia\npoeticakaan. Ei salli, ei salli. Hahhah-haa! Ymmärtääkö Klemola -- ei\nedes licentia poeticakaan.\n\nNyt ymmärsi Reino asian ja tekemänsä virhe tuntui hänestä nyt perin\nhullunkuriselta. Kuitenkin hän kohteliaasti kiitti maisteri Jorolaa\nopetuksesta. Jorola lähti taas jatkamaan kävelyään. Hän oli hauskalla\ntuulella, hymyili ja supatteli itsekseen kulkiessaan.\n\n-- Heh-heh-heh, ei salli kun ei salli! Ei salli licentia poeticakaan.\n\nPojatkin lähtivät kotiinpäin. Reino oli kuitenkin hieman nololla\ntuulella, kun Antti oli kuullut hänen runollisen purkauksensa. Hän\nhäpesi kovasti. Antti taas myhäili itsekseen koko matkan ja se kiusotti\nReinoa.\n\nSitten kävi niin, että kun pojat saapuivat kotiin, vallitsi Söökreenin\nperheessä suorastaan kyyneltuntuinen, autuas sovinto. Kaikki oli\npelkkää rakkautta ja sopusointua taas. Hellalla höyrysi teekannu ja\nSöökreeni luki ääneen sukkeluuksia Söndags-Nissestä.\n\nMutta poikien välillä sitävastoin oli jännitystä. Antti yhä\nvahingoniloisena hymähteli itsekseen. Reino koetti pysyä kylmänä ja\nolla mitään huomaamatta, mutta hänen sisunsa oli kuohahtamaisillaan kun\nAntti pari kertaa lausui:\n\n-- Jaa, jaa, punaiset ruusut -- hänen poskillaan. Olihan se kauniisti\nsanottu.\n\nPojat istuivat sitten pöydän ääreen lukemaan läksyjään. Antti luki\nääneen ruotsinkirjaansa:\n\n-- Koo uut, saate iikelkotten.\n\n-- Älä sano uut, kuului silloin Reinon ääni pöydän päästä ja tuolle\näänelle oli tahallaan annettu perin opettava sävy.\n\nAntti sävähti tulipunaiseksi.\n\n-- Mokomakin rääppänä, tuppaa tässä neuvomaan, ikäänkuin osaisi\nparemminkin.\n\nPisti ihan vihaksi, mutta Antti ei ollut kuuntelevinaan, vaan kertasi\nylimielisenä:\n\n-- Koo uut, saate iikelkotten.\n\n-- Älä sano uut, pisti Reino taas väliin ja niin kiukuttavaisen\nopettavalla äänellä.\n\n-- Mitenkäs minun sitten pitäisi sanoa? kysyi Antti terävästi.\n\n-- Sano: yyt, yyt!\n\n-- Mitä minä rupeisin sanomaan yyt? Mitä se hyödyttäisi.\n\n-- Ei ruotsalainen sano uut.\n\n-- Vai ei ruotsalainen sano uut. Mitenkäs se ruotsalainen sitten sanoo?\n\n-- Ruotsalainen sanoo yyt, vakuutteli Reino levollisesti yhä enemmän\närsyttäen Anttia.\n\n-- Oletko sinä kuullut ruotsalaisten sanovat yyt?\n\n-- Olen.\n\n-- Vai niin -- No, jos tahdot tietää, niin on se sitä kyökkiruotsia.\n\nNyt sävähti Reino punaiseksi.\n\n-- Hä! Kyökkiruotsiako?\n\n-- Niin, se on nyt sitä kyökkiruotsia, leveili Antti voitonriemuisena.\n\n-- Vai kyökkiruotsia. Missäs fiinissä herrasväessä sinä olet ruotsisi\noppinut?\n\n-- Koulussa ja siellä luetaan uut.\n\n-- Eipä lueta, kun yyt.\n\n-- Ei lueta Reino parka! sanoi Antti nousten seisomaan ja silitellen\nReinon päätä. Katsos sen pitää olla y:n ja u:n puolivälissä.\n\n-- Niin se onkin, myönsi Reino. Kuule nyt Antti pikkarainen oikein\ntarkasti. Ei se ole uut eikä se ole yyt, vaan se on yyt, uyt, yut.\nKuuliks nyt?\n\n-- Ei sinne päinkään. Kuules nyt poika pahanen, niin saat kerrankin\nkuulla hienoa ruotsia puhuttavan. Uut, se pitää sanoa. Koo uut, uit,\nuit!\n\n-- Uit. Jassoo vai uit sää, vaik järvetkin ovat jäässä ja lunta maas.\nEik sul tul kylmäkään?\n\nSilloin Antin kärsivällisyys loppui. Hän kopautti nasevan potkun Reinon\nsääreen. Reino hypähti kuin ammuttuna pystyyn ja pian pyörivät pojat\ntäydessä tappelun tuoksinassa permannolla tukka pörrössä ja naamat\ntulipunaisina unohtaen kokonaan, että Miltiades ja Themistokles eivät\nsuinkaan olisi tuolla tavalla keskustelleet asioista.\n\nTuolit rasahtelivat, pöytä natisi ja kaksi pippurinkiivasta poikaa\npyöri yhdessä mylläkässä nurkasta nurkkaan. Tuosta sekavasta\npyöryläisestä kuului vain katkonaisia sanoja:\n\n-- Kyl mää -- -- sun uimaan opetan -- -- -- rupata nyt -- --\nkyökkiruotsiasi -- -- -- koo uut ny -- -- sano ikelkotti.\n\nSilloin aukeni ovi ja Söökreenska seisoi ovella. Pojat pyrähtelivät\nhäpeissään tuolilleen. Reino nyyhkytti. Hän oli jäänyt alle. Se pieni\nlohdutus hänellä oli, että oli ehtinyt yhden hyvän pamauksen antaa päin\nAntin leukoja, mutta hiukan köykäiseltä tuo lohdutus tuntui loppujen\nlopuksi.\n\nVihdoin Reino nousi ja luoden anteeksipyytävän katseen Söökreenskaan\nhän pyysi tämän ratkaisua riidalleen. Söökreenska, joka nyt kerta\nkaikkiaan oli päivänpaisteisella tuulella, kuunteli kärsivällisesti\nkoko riitakysymyksen nyökäytellen ymmärtävästi päätään ja lausui sitten\npojille malliksi -- loistolla ja selvyydellä, joka pani poikien päät\naivan pyörälle:\n\n-- Gå ut, sade igelkotten.\n\n-- Miksei se saa olla joko uut taikka yyt? kysäsi Reino miltei\nepätoivoisena. Minkä tähden sen täytyy olla juuri siinä molempien\npuolivälissä?\n\nSöökreenska kohotti kulmakarvojaan, supisti sievästi huuliaan ja lausui\njuhlallisesti, ikäänkuin olisi hän tuntenut näillä raukoilla rajoilla\nesiintyvänsä koko länsimaisen kulttuurin edustajana:\n\n-- För att de' ä fint och de ska vara fint!!! Sitten hän arvokkaasti\nkääntyi ja meni tuomaan teetä pojille ja samalla hän toi jotakin, joka\nsovitti siksi illaksi poikienkin riidat -- kirjeen kotoa.\n\nPian istuivat pojat kaulatusten ja mitä parhaassa sovinnossa\ntankkaamassa nuorempien sisartensa kirjettä lyseolaisveljilleen. Se\nkuului:\n\n    \"Reinolle ja Antille.\n\n    \"Terveisiä meiltä nyt teille. Lampaat on tänään tuotu korvesta\n    kotiin. Kananpojat ovat tulleet paljon suuremmiksi jo ja ne\n    juoksevat isojen kanojen kanssa jo. Viime lauantaina oli häät\n    Toppilassa ja me olimme siellä. Ette saa vain kenellekään näyttää\n    tätä kirjettä, muuten me itkemme kamalasti. Rusina on tullut\n    paljon lihavammaksi. Aina sanoo, että Rusina on lehmä, jos ette\n    tiedä. Kukko on tullut hyvin julmaksi kun häneltä on pudonnut\n    hännästä niin monta höyhentä. Nyt tämä on loppu jo. Toivoo Elli\n    ja Tuulikki.\"\n\nKirjeen johdosta nousi suuri riemu ja se luettiin ääneen useita kertoja\nkoko Söökreenin huushollille teepöydän ääressä.\n\n\n\n\nVAPPU JA SOTALEIKKI RUISSALOSSA.\n\n\nIloinen, kirkas ja päivänpaisteinen on Vappu jo ammoisista ajoista\nollut Turussa. Runoilija laulaa:\n\n    \"Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö,\n    sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö,\n    nyt on toivon ja lemmen aika!\"\n\nVarhain Vappu-aamuna kajahtavat Turussa yhä vieläkin korkealta\nSamppalinnan mäeltä kuorolaulun säveleet ja juhlallisen arvokkaana\nkuuntelee kevään riemuntäysiä sointuja vanha Turku, joka koskaan ei\nunohda, että se vuosisatoja on ollut maamme ensimäinen kulttuurikehto\nja pääkaupunki.\n\nMutta laulun tauottua täyttyvät kadut koulupojilla. Vappuretkeilyt\nalkavat.\n\nSuomalaisen lyseon ohjelma oli silloin jo tullut traditioksi. Jokainen\npoika otti mukaan pullon simaa. Se on Vapun jalo juoma ja kerran\nvuodessa joi koulupoika, köyhin ja pienoisinkin pullon simaa.\n\nToinen perinnäistapa oli lähteä sotaleikkiin Ruissaloon, tuohon\nhistorialliseen Juhana herttuan metsästyspuistoon, missä lukemattomat\npilviähipovat tammet sammaltuneine, valtavine runkoineen vielä kertovat\ntarinoita parinkymmenen ihmispolven ponnistuksista.\n\nAjat ovat muuttuneet ja elämä aikojen mukana. Missä ennen uljaat\nritarit ja ylhäiset aatelisneidot ratsastivat vauhkoilla hevosilla,\nmissä nopeat koiraparvet kiitivät jalojen hirvien kintereillä ja\nkesytetyt haukat kohosivat korkeuteen vainuten metsälintuja, missä\njahtitorvet kajahtelivat ja helähti iloinen huuto ja nauru tai missä\naikojen vaihtuessa syväsilmäiset runoilijat ja tiedemiehet istuivat\nkirkasten lähteiden partailla miettien elämän salaisuuksia ja\navaruuksien kätkettyjä ihmeitä, siellä nyt metsää samosivat samojen\nylhäisten tammien keskellä koulupoikien parvet, jouset ja nuolet\nkäsissään, punaposkisina, silmät intoa hehkuen, huudot kaikuen kevään\nraikkautta, toiminnan iloa ja sotaleikin jännitystä.\n\nEikö olekin maailma nuori vielä täällä pohjolassa, eikö olekin\nuljas meren aava lahti, juhlallinen metsien falangi, tuulen humina\npuiden latvoissa täynnä lauluja ja satuja. Vaarojen harjat ovat\ntähystyspaikkoja, laaksojen syvyys täynnä salaperäisyyttä, vaaroja,\nvainiot leikin ja taistojen temmellyskenttiä ja me -- nuoria,\nvapaitahan me olemme yhä!\n\nEläköön kevät ja eläköön nuoruus!\n\nNiinpä matkasivat Jokikylän pojat suuressa poikaparvessa Ruissaloon\nsotaleikkiin. Choraeuksen lähteellä oli varsinainen kokoontumispaikka\nja siellä sotaleikki järjestettiin. Tänä Vappuna olikin valtava parvi\nmukana. Päälliköiksi valittiin Peku ja Jallu Fälden. Molemmat päälliköt\nsaivat sitten vuoron perään valita puolelleen yhden sotamiehen, kunnes\nkoko joukko oli jakaantunut kahtia. Nyt lähti Peku joukkoineen itään,\nJallu taas länteen ja kello 12 päivällä päätettiin sotatoimet alottaa.\n\nAntti Kukola, joka varustettuna jaloilla sota-aseilla, katajaisella\njousella ja 20 nuolella oli tarjonnut taitonsa ja voimansa Jallun\noikean asian puolustamiseksi uhkaavaa Pekua ja hänen joukkiotaan\nvastaan, samosi nyt armeijan mukana saaren länsirantaa kohti, mihin\nsaavuttua pystytettiin leiri.\n\nJallu Fälden oli perin ylpeä saamastaan arvosta ja hän oli kulettanut\npolkupyörällä mukanaan paljon tavaraa. Hän pystytti keskelle leiriä\noikean teltan, jonka yläpuolella liehui sini-puna-kelta-mustalippu.\nNe olivat hänen värinsä. Jallu -- paksu, laiskanpulskea\nkahdeksasluokkalainen, asettui mukavasti lepäämään telttansa ovelle\nauringonpaisteeseen ja komensi armeijansa asettumaan ympärilleen.\n\nHän oli saanut korkean arvonsa etupäässä suuren suunsa ja kehuvan\nitsetietoisuutensa perusteella. Niinpä hän nytkin oli komeata poikaa\nja käytti suuria sanoja, Voitto -- se luonnollisesti tuli kuin kaulaan\nkapsahtaen hänelle, Jallu Fäldenille. Mitä oli vihollinen muka hänen\nrinnallaan. Ei kerrassaan mitään, tuskin sitäkään. Mitä oli Peku.\nMukava mies kyllä ja hyvä urheilija. Ei hän tahtonut millään lailla\nPekua moittia eikä haukkua, mutta selvähän on, ettei jokainen mukava\nmies ja urheilija silti ole sotapäällikkö. Kuulan ja kiekon heitto\non tietenkin hyvä ja mukava ja kehittävä asia, mutta todelliselta\nsotapäälliköltä, häneltä vaaditaan silmää ja taitoa. Sellaiset lahjat\ntaas ovat synnynnäisiä ja hän Jallu on todella syntymässään saanut\nne. Ne ovat näet tulleet hänelle perintönä hänen isältään, joka olisi\nollut Europan suurimpia sotapäälliköitä ellei hänen, kohtalon kovan\nkouran panemasta pakosta, olisi täytynyt tyytyä maalaisvallesmannin\nvaatimattomaan virkaan täällä Turun nurkissa. Mutta hänen sotapäällikön\ntaipumuksensa tulivat loistavalla tavalla ilmi shakkipelissä, joka muka\noli jotakuinkin sama asia kuin sodan johtaminen. Siinä taidossa oli\nhänen isänsä Jallu Fälden maior voittamaton ja isänsä jälkeen tuli hän\nitse, Jallu Fälden minor. Siinä oli asian salaisuus.\n\nNiin ollen ei Pekusta, joka oli täydellinen nousukas, ja jonka koko\nsuku nähtävästi ei koskaan ollut pelannut niin jaloa peliä kuin\nshakkipeli, pitänyt olla mitään todellista vastusta.\n\n-- Luottakaa minuun järkkymättä! huusi kenraali Jallu minor ja\nrypisteli uhkaavasti kulmakarvojaan. Minä järjestän joukkoni kyllä,\nsitten kun taistelu alkaa. Kuulkaa komentoani. Joka pakenee,\njulistetaan petturiksi. Joka taistelee sankarillisesti, saa palkinnon.\nNyt määräämme vain muutamien urotekojen palkan jo edeltäkäsin.\n\nJallu otti käteensä suuren pullon simaa ja pikarin ja selitteli\nällistyneelle armeijalle:\n\n-- Se, joka ampuu Pekun, saa kolme pikaria simaa. Se, joka ampuu Kalle\nAlituvan saa kaksi pikaria ja vihdoin yhden pikarin se, joka ampuu\nAhosen Matin.\n\nSitten ilmoitti Jallu haluavansa levätä ennen rasittavaa taistelua ja\ntoivoi saavansa olla rauhassa ainakin puolisen tuntia. Sillä aikaa\nsai armeija huvitella, miten parhaiten taisi. Antti Konsa lähettäköön\nvakoojia ottamaan selvää vihollisesta.\n\nTämän sanottuaan kääntyi korskea kenraali vatsalleen alkaen lukea\nmukanaan tuomaansa jännittävää romaania. Armeija hajaantui rannalle ja\nkallioille nauttimaan kirkkaasta kevätsäästä, mutta Antti Konsa katseli\nhuolestunein ilmein itää kohti ja valitsi joukosta viisi vilkasta\naliluokkalaista lähettäen heidät hiipimään vihollisen hallussa olevalle\nalueelle seuraamaan Pekun armeijan toimintaa ja antoi heille ankaran\nkäskyn ajoissa tuoda tietoja vihollisen mahdollisesta lähestymisestä,\nettei jaloa länsiarmeijaa aivan yllätettäisi. Länsiarmeija siten vietti\naikansa lekotellen päivänpaisteessa, heitellen rannalla voileipiä,\nkiipeillen kallioilla ja sotilaallisissa leikeissä suurten tammien\nalla. Sen ylipäällikkö lojui huoletonna teltassaan. Mutta yksi oli,\njoka kuljeskeli ympäri synkkänä ja tyytymättömänä kuunnellen luonnon\nääniä ja pienintäkin risahdusta idän puoleisista metsistä. Se oli\nJallun ensimäinen upseeri, jäykkä ja vakava Antti Konsa.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua kääntyivät koko leirin katseet itään päin.\nVainion takana olevasta metsästä näet kuului kiivaita huudahduksia\nja oksien ritinää. Mitä siellä oli tekeillä? Soturit jo tempasivat\njousensa ja asettivat nuolen valmiiksi lentämään. Pian selvisi hälinän\nsyy. Antti Konsan valppaat vakoojat olivat siellä palaamassa ja he\nlaahasivat perässään kovasti vastaan hangoittelevaa, potkivaa vankia,\njonka kimpussa oli ainakin kolme jallulaista. Rimpuileva joukko saapui\nsinne tänne horjuen ja kompastellen hitaasti Jallun leirille. Antti\nKonsa tarttui vangin kaulukseen ja johti hänet kenraalin puheille.\n\nKenraali Jallu oli tällä välin nukahtanut ja kesken uniaan herätettynä\nhän oli pahalla tuulella. Hän kohosi istualleen telttansa ovelle,\nhieroi silmiään, väänteli huuliaan ja sylkäsi. Sitten hän loi murhaavan\nkatseen vankiin kysyen uhkaavalla äänellä:\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Reino Klemola.\n\n-- Mitä varten sinut on tänne tuotu.\n\n-- Minut lähetettiin tiedustelemaan ja teidän vakoojanne vangitsivat\nminut.\n\n-- Ahaa! Sinä kuulut siis Pekun armeijaan ja olet käynyt meitä\ntähystelemässä.\n\nReino ei vastannut. Kenraali jatkoi:\n\n-- Missä Peku nyt on armeijoineen?\n\nEi vastausta.\n\n-- Sanotko paikalla, missä Pekun armeija on, taikka annan ampua sinut\nkuin koiran. Minä tahdon heti tietää kaikki.\n\nReino Klemola seisoi ryhti uljaana raivoavan Jallun edessä, mutta\npuristi hampaansa yhteen eikä puhunut sanaakaan. Väliin hän vilkaisi\nympärilleen, oliko mitään pakenemisen mahdollisuuksia, mutta niistä\najatuksista ei niin kauan ollut mitään mahdollisuutta päästä tekoihin,\nkun ankara Antti Konsa piti tiukasti kiinni hänen takinkauluksestaan ja\nolihan hän sitäpaitsi aivan vihollisleirin keskellä.\n\nJallu-kenraalia suututti kauheasti vangin äänettömyys. Hän nousi\nseisoalleen, puristeli nyrkkiään vangin nenän alla ja vaati tätä\ntunnustamaan noituen ja vannoen muuten tekevänsä nuuskaa ja\nturkinpippuria ensin vangista ja sitten koko Pekusta armeijoineen\npäivineen.\n\nMutta Reino seisoi pelkäämättömänä, eikä puhunut sanaakaan, niin\nettä Antti Konsa lopulta alkoi puolustaa häntä kehuen häntä uljaaksi\nsoturiksi ja sanoen että niin hän itsekin Reinon asemassa olisi\nmenetellyt. Antti Konsa aikoi asettaa Reinon ankarasti vartioituna\nistumaan keskellä leiriä olevan suuren tammen juurelle, mutta kenraali\nmääräsi toisin.\n\n-- Ei mokoman nulikan vahtimiseen kannata käyttää minun uljaita\nsankareitani. Mars ylös tammeen poika! Saat istua alimmalla, tuolla\npaksulla oksalla, kunnes lähdemme liikkeelle. Mutta varo itseäsi! Jos\nyritätkin tulla alas puusta ennenkuin minä annan luvan, saat selkääsi.\nYmmärrätkö?\n\nReinon ei auttanut muu kuin kiivetä tammen oksalle ja ylös päästyään\nhän oli aluksi perin tyytyväinen ratkaisuun. Hänellä oli allaan ja\nympärillään suurenmoinen näköala. Jallulaisten leiri näytti sangen\nsotaiselta. Tuolla loikoili parvittain sotilaita kallioiden rinteillä.\nSitä Reino vain ihmetteli, ettei missään ollut vartioita. Kylläpä\ntäällä elettiin huolettomina. Ja sitten hän muisti Pekun itsensä\nhänelle antaman tehtävän tuoda sana Jallun leirin paikasta. Miten hän\nnyt voisi täyttää hänelle uskotun vaikean ja tärkeän tehtävän. Hän\nkatseli ylöspäin suuren tammen laajalle leviäviä oksia. Aha! Tuolla ne\nulottuivat korkean riippakoivun kupeeseen. Ehkäpä siellä olikin pakotie\navoinna. Olihan hän Jokikylän poika, metsien mies.\n\nSamassa kuului ääntä alhaalta. Jallu-kenraali kokosi alipäällikkönsä\nluokseen ja selvitti heille suunnitelmiaan.\n\n-- Te olette luulleet, että minä tässä olen vain toimetonna loikoillut\nja lueskellut hölynpölyä. Niin, niin, sen minä näen naamastanne. Minä\ntunnen teidät, mutta te ette vielä tunne minua!\n\nNäin puheli Jallu miehilleen mahtavalla äänellä. Ja kyllä olivat miehet\nällistyneet. He ihmettelivät Jallun kaukonäköisyyttä, joka arvasi\nheidän sisimmät ja salaisimmat ajatuksensakin. Mutta taas kuului\nkenraalin mahtava ääni.\n\n-- Te olette kaikki erehtyneet, sinäkin Antti Konsa, joka näytät noin\nsynkältä. Kuule nyt että minä koko ajan olen ajatellut ja nyt minulla\non nerokas sotasuunnitelma valmiina.\n\nSoturit kuuntelivat nyt Jallua ihaillen ja ihmetellen.\n\n-- Minun suunnitelmani on -- pysyä tässä.\n\n-- Katsokaa tuota edessämme olevaa rantakalliota! Onko koko Ruissalossa\nparempaa varustusta. Sen harjalle kiipeäminen ei käy ilman muuta ja\nkiivetessään ei vihollinen voi ampua. Pekun taas täytyy tulla tuon\naukean niityn yli idästä päin, mistä vanki tuotiin.\n\nJallu silmäsi puuhun. Siellä istui Reino Klemola nojaten tammen runkoa\nvastaan ja näytti nukkuvan. Halveksuen käänsi Jallu taas katseensa\nmiehiinsä.\n\n-- Tuo kallio on meidän linnoituksemme. Sen laella me olemme\nvoittamattomat ja kahdessa minuutissa me olemme tuolla ylhäällä.\nSiinä on minun suunnitelmani. Nyt pojat alamme aterioimaan. Hurraa!\nSimapullot ja voileivät esille. Eläköön Vappu! Ja Jallun armeija alotti\ntyytyväisin mielin maukkaan Vappuaterian.\n\nPeku oli tällä välin pystyttänyt leirinsä saaren itärannalle. Sielläkin\nlevättiin ja tarkasteltiin luontoa, mutta Peku jakoi joukkonsa eri\nosastoihin ja määräsi niille johtajat. Läheiselle kukkulalle asetettiin\nVartiat ja kenraali itse lähetti tiedustelijat liikkeelle ottamaan\nselkoa vihollisesta.\n\nPekun leirissä ei näkynyt telttoja. Soturit istuivat kallion rinteellä\nkatsellen hyrskyävää ulappaa ja söivät voileipiään. Kello 12 armeija\nhätyytettiin ja retki alotettiin länttä kohti. Eteenpäin kulettaessa\nPeku arveli saavansa tiedustelijoiltaan selvän vihollisen liikkeistä.\n\nMitä syvemmälle saareen tultiin, sitä jännittävämmäksi tuli tilanne,\nsillä jos kerran Jallu myöskin oli lähtenut liikkeelle, oli taistelu\nodotettavissa saaren keskipaikoilla. Erään pellon laidassa tuli osa\nvakoilijoita takaisin. He kertoivat nähneensä Jallun leirin noin tunti\nsitten meren rannalla ja samalla he ilmoittivat, että Reino Klemola,\njoka uhkarohkeasti oli hiipinyt tähystelemään, oli joutunut vihollisen\nvakoojien vangiksi ja kuletettu Jallun leiriin. Kun siellä oli koko\narmeija hälyytetty, olivat he nopeasti ylivoiman tieltä peräytyneet.\n\nPeku nuhteli miehiään siitä, että nämä olivat jättäneet Klemolan\nyksinään vihollisen haltuun. Hänen mielestään heidän olisi pitänyt\nvapauttaa Reino nopealla hyökkäyksellä ja sitten yhdessä peräytyä.\n\nAsiaa ei voitu auttaa. Etenemistä jatkettiin. Epäselväksi jäi mihin\nsuuntaan Jallu oli lähtenyt ja missä vihollisvoimat olivat väijymässä.\nKun oli puoli tuntia kuljettu, tultiin saaren keskustassa kulkevalle\nmaantielle. Nyt oltiin aivan ymmällä. Vihollisesta ei näkynyt, ei\nkuulunut mitään. Armeija pysähtyi suurimman jännityksen vallitessa\nmetsän peittoon ja Peku henkivartioineen eteni tielle varovaisesti,\nkyyryssä kulkien ja pälyillen ympärilleen. Ei mitään näkynyt ei lähellä\neikä kaukana. Tämäpäs oli kummallista.\n\nVarmaankin oli vihollisella jokin outo metku mielessään. Ehkäpä se\noli väijyksissä jossain sivulla tai selän takana ja hyökkäisi sieltä\näkkiarvaamatta. Nyt päätti Peku pysähtyä tähän toistaiseksi. Armeija\npainautui puiden runkojen taa äänettömänä kuin hiiret loukkoihinsa.\nPeku lähetti nyt uusia tiedustelijoita molemmille sivuille. Niiden piti\npalata kuullessaan kaksi vienoa vihellystä.\n\nTuskin olivat uudet tiedustelijat lähteneet liikkeelle, kun edestäpäin\nkuului oksien ratinaa. Kaikki katseet tähtäsivät sinne päin ja jouset\nviritettiin. Kuunneltiin hetki. Nyt kuului selvästi juoksuaskeleita.\nKuka siellä tuli?\n\nReino Klemolahan sieltä porhalti tulipunaisena ja juoksi suoraan Pekun\nsyliin. Molemmat olivat aivan yhtä ällistyneitä kohtaamisestaan. Reino\noli vain niin hengästynyt, ettei tahtonut saada sanaa suustaan.\n\nHetken levättyään hän kertoi mielenkiintoisia asioita.\n\nPuussa istuessaan oli hän kuullut Jallun koko sotasuunnitelman ja\nsen jälkeen seuranneen murkinan aikana hänet oli unohdettu. Noin\nkymmenen minuuttia vielä istuttuaan aivan ääneti hän alkoi liikehtiä.\nKetterästi, mutta äänettömästi hän nousi seuraavalle oksalle, pysähtyi\nja kuunteli. Taas nousu uudelle oksalle, kunnes hän oli lähes\npuolivälissä tammen runkoa. Sieltä johti suuri tukeva oksa lähellä\nkohoavaan riippakoivuun. Sitä pitkin kiipeäminen oli Reinolle tuttua\nurheilua ja pian hän syleili navakasti valkeata koivunrunkoa. Nyt oli\ntultava alaspäin. Koivu oli aivan kallion juurella. Jos hän pääsisi\njotenkuten kalliolle, olisi hän pelastettu, mutta sepäs ei ollutkaan\nhelposti tehtävissä ilman hälyä.\n\nKauan sai Reino odottaa uudessa kätköpaikassa, ennenkuin tilaisuus\ntuli. Antti Konsa näet päätti itse lähteä ottamaan selkoa vihollisen\ntoimista, mutta Jallu pani vastaan. Hän ei tahtonut jakaa joukkojaan.\nMiesten paraikaa riidellessä ja kaikkien huomion ollessa kohdistunut\nsille taholle, Reino hiljaa käsillään riippuen eteni oksaa pitkin ollen\naivan suojattomana maan ja taivaan välillä ja kuka tahansa olisi voinut\nnähdä hänet, ellei Jallu olisi huutaessaan kiinnittänyt koko armeijan\nhuomiota puoleensa.\n\nReino otti pienen vauhdin ja irroitti kätensä. Hän pyörähti nurin\nkovalle kalliolle ja loukkasi lievästi polvensa. Mutta nyt hän oli\ntaas vapaa ja poissa vihollisen ulottuvilta. Hän alkoi juosta kuin\nhenkensä edestä. Matkallaan hän tapasi pari vihollisen vakoilijaakin,\nmutta kätkeytyi kivien taa. Jallulaiset menivät ohi mitään huomaamatta.\nSitten hän jatkoi juoksuaan ja oli nyt tässä.\n\nNe olivat suuria uutisia Pekulle. Nyt hän tiesi Jallun suunnitelman\nja hän päätti nopeasti suorittaa kiertoliikkeen pohjoisesta käsin ja\nvallata juuri tuon kallion, mitä Jallu piti niin lujana linnana sekä\nsitten jatkaa hyökkäystään alaspäin Jallun leiriä vastaan.\n\nItäarmeija lähti taas liikkeelle. Aluksi kuljettiin varovaisesti,\netteivät Jallun tai oikeammin Konsan Antin vakoojat saisi vihiä uudesta\nsuunnitelmasta. Kun oli tultu tarpeeksi pohjoiseen, jatkettiin matkaa\nnopeasti pikamarssissa.\n\nPian oli kaarros suoritettu ja Reinon ohjaamina tultiin suorastaan\nJallun kalliolle. Armeija kiipesi äänettömästi kallion laelle ja\npysähtyi siihen. Pian oli koko kallio miehitetty. Edessä kauniissa\npäivänpaisteisessa laaksossa sinisen merenlahden rannalla näkyi Jallun\nsotaleiri. Siellä elettiin vielä kaikessa rauhassa. Tiedustelijat\nolivat kaikki lähetetyt itään päin.\n\nAntti Konsa kulki rauhattomana edestakaisin. Hän ei ymmärtänyt, miksi\neivät hänen tiedustelijansa palanneet, miksi he eivät löytäneet\nvihollista. Taas hän antoi viidelle miehelle ankarat määräykset lähteä\nnopeasti liikkeelle ja tuoda selvyyttä Pekun joukoista.\n\nPeku ja Reino makasivat vierekkäin kallion laella suuren koivun\nsuojassa. He katselivat hymyillen Jallun mahtavaa telttaa. Sen\nedustalla makasi Jallu jälleen vatsallaan lukien romaaniaan. Nyt hän\nkäänsi päänsä ja kyseli Konsan Antilta, kuuluuko mitään vihollisesta.\nMutta Konsan Antti ei edes enää viitsinyt vastata Jallulle. Hänellä\noli jo kenraalista omat käsityksensä. Hän toimi kuitenkin, ohjaili ja\nlähetti uusia tiedustelijoita.\n\nSilloin Peku ylhäällä kalliolla viritti jousensa ja tähtäsi suoraan\nJallun lihavaan takapuoleen. Nuoli suhahti. Kuului kirkaisu. Jallu\nhyökkäsi pystyyn huutaen ja uhkaillen ja katseli epäluuloisena omia\nmiehiään.\n\nNyt kohotti Peku kätensä.\n\n-- Eteenpäin! hän huusi.\n\nKalliolle piilottautunut itäarmeija nousi kuin pyry ja kävi yllättävään\nhyökkäykseensä. Nuolet pimittivät ilman. Jallulaiset hajaantuivat, mikä\nminnekin puiden ja kivien taa. Toiset vetivät takin korviinsa. He eivät\npäässeet edes ampumaan.\n\nNyt oli Jallukin jalkeilla. Hän hyppeli raivoissaan kentällä ja huitoi\nkuin tuulimylly käsillään.\n\n-- Mene sinä tuonne ja sinä pöllö tuonne! Ja sinä Jaska -- voi sinä\nlurjus -- älä pakene! -- Mene tuonne! Voi te raukat -- seisahtukaa --\nhyökätkää tuonne ja tuonne ja -- jokapuolelle! Älkää jättäkö! Voi voi!\n\nHurraata huutaen hyökkäsi itäarmeija vihollisleiriin. Jallu kiskottiin\nkoivista ulos teltastaan mihin hän pakeni. Hänen värikäs lippunsa\nreväistiin irti tangosstaan ja simapullot julistettiin sotasaaliiksi\n-- nuo samat simapullot, joista Jallun piti juoda sankariensa kanssa\nvoitonmaljat. Se oli kurja häviö.\n\nMutta pian saivat itäarmeijalaiset huomata, etta taistelu ei\nollutkaan vielä päättynyt. Antti Konsa oli nähdessään Jallun häviön\nperäytynyt muutaman kymmenen miehen kanssa läheisen metsikön suojaan.\nSiellä kajahti hänen jahtitorvensa, kun hän kokoili tiedustelijoita\neri tahoilta. -- Pian osoitti vihainen nuoli vihollisen olevan\npuolustuskunnossa. Sitä seurasi toinen ja kolmas.\n\nMutta pian oli Pekukin jalkeilla. Hänen armeijansa asettui nyt uuteen\nrintamaan itää kohti ja hetken kuluttua se kävi etenemään. Mutta Antti\nKonsa väistyi taitavasti tieltä, miehitti kukkulan toisensa jälkeen ja\nperäytyi taas vihollisen hyökätessä.\n\nSilloin Peku lähetti Antin luo lähettejä valkeat liinat käsivarsissaan\ntarjoten rauhaa ja lausuen kunnioittavansa vihollisensa tarmoa ja\ntaitoa sekä toivovansa vieläpä liittoa ja ystävyyttä molempain\njoukkojen välillä.\n\nSilloin tuli Antti Konsa pienine uljaine joukkoineen metsän pimennosta\nniitylle ja molemmat päälliköt löivät jalosti sovinnon kättä tehden\naselevon aina seuraavaan Vappuun saakka. Nyt kohtasivat Antti ja\nReinokin jälleen toisensa eikä kummallakaan ollut syytä hävetä päivän\ntapahtumia.\n\nSitten yhtyivät molemmat armeijat ja alotettiin marssi kohti kaukaista\nTurkua, jonka kirkkojen tornit kimaltelivat ilta-auringon säteissä.\nMieliala oli hilpeä ja kompasanat terävät. Sai siinä Jallu kuulla\nkunniansa. Turhaan hän koetti selitellä kaikille, jotka kuulla\nhalusivat, miten hän kyllä olisi voittanut, jos hän olisi tietänyt\nsitä ja sitä. Kun kukaan ei häntä kuunnellut, tempasi hän suuttuneena\npyöränsä ja mennä vilisti yksinään kotia kohti.\n\nMutta kauan puhuttiin suomalaisessa lyseossa Klemolan Reinon urotyöstä\nja Pekun uljaasta hyökkäyksestä tuona ikimuistoisena Vapunpäivänä\nRuissalon saaren aurinkoisilla rantakallioilla.\n\n\n\n\nURHEILUKILPAILUT.\n\n\nToukokuun toista sunnuntaita -- koulujen välisiä urheilukilpailuja --\nodotti Turun koulumaailma yhä kasvavin jännityksin, sillä kukapa tiesi,\nmitä se toi mukanaan -- voiton laakerit vaiko tappion häpeän.\n\nSitä ei kukaan voinut edeltäkäsin varmasti sanoa. Suomalaisen lyseon\nsuurimpana toivona oli Peku, joka työnsi kuulaa kuin kanuuna ja joka\nkiekkoa heittäessään näytti kreikkalaiselta pronssiveistokselta, ellei\nhänellä olisi ollut auttamatonta pystynenää, mitä kukaan kreikkalainen\nkuvanveistäjä, eivät itse Feidias eikä Praxiteleskaan olleet pystyneet\nkunnolla kuvailemaan. Se oli tuo arojen tuulenhaistaja, ilman\nennustaja, pilviä tunnusteleva, jalo pystynenä.\n\nMutta siitä huolimatta oli Peku uljas ilmestys. Vartalo oli solakka,\nhartiakas, lihakset notkeat ja kun ne vavahtelivat, kimalteli kiekko\nvalmiina mahtavaan haukanlentoon. Hän oli urheilija jumalan armosta,\neittämätön ykkönen heittojen alalla. Hänen varjossaan ja suojaamanaan\nkohosi sitten nuori metsä -- legio nousevia kykyjä.\n\nMutta olipa miehensä ruotsalaisellakin lyseolla, Hageman, jota talven\ntaistelujen tuoksinassa oli kunnioitettu pilkkanimellä \"pitkäkoipi\nrotta\". Nyt saivat suomalaiset oppia kunnioittamaan hänen koipiaan,\nsillä hän oli hyppyjen sankari, voimakas ja notkea kuin nuori hirvi.\nKelpasi katsella hänen kolmiloikkaansa ja yhtä kaunis ja voitonvarma\noli hänen korkeushyppynsä. Hän oli ruotsalaisen lyseon mestari, joka\nkokosi koulukunnan ympärilleen.\n\nJa ensi sunnuntaina iskivät molemmat koulut ja Peku ja Hageman\nyhteen Turun urheilukentällä -- tällä kerralla jalossa rauhallisessa\nkilpailussa, kaikkia ritarillisuuden ja urheilukohteliaisuuden sääntöjä\nnoudattamalla.\n\nSe oli merkkitapaus koulupoikamaailmassa Turussa ja siksi odotettiin\njännittynein mielin kilpailupäivää. Kukaan ei kuitenkaan voinut\naavistaa, miten paljon tämä päivä tuli merkitsemään kaupungin rauhalle\nja koulujen välisiin suhteisiin.\n\nJo viikkoja ennen oli kilpailupäivää harkittu ja suunniteltu. Ja\nalettiinpa jo solmia katkenneita yhteyksiä ruotsalaiseen lyseoon.\nOlihan tarpeen saada selville, millaisia voimia vastustajalla\noli, ettei tulisi suuria yllätyksiä. Huhut kiertelivät kertoen\nhurjista saavutuksista molemmin puolin. Sitä hanakammin taas\nkilpailijat harjoittelivat molempien koulujen pihoilla ja viimeisellä\nviikolla saapuivat parhaat kyvyt molemmin puolin urheilukentälle\nharjoittelemaan. Siellä häärivät koulujen voimistelun opettajatkin ja\nmolemmin puolin solmittiin opettajien johdolla tuttavuuksia.\n\nValkeni sitten toukokuun toinen sunnuntai -- kilpailupäivä. Kello 2\najoissa iltapäivällä oli Turun komea urheilukenttä mustanaan väkeä.\nKaikki koulupojat olivat kentällä innostuttamassa omia miehiään.\n\n\"Valoon\"-seura saapui Vaito Vansenin johdolla in corpore. Poikien\nastuessa Urheilukentän mäkeä ylöspäin näytti tie olevan täynnä rottia.\nEi yhtään tuttua kissaa näkynyt. \"Valoon\"-seura alkoi tuntea olonsa\nhiukan turvattomaksi, sillä he olivat perin arveluttavassa asemassa,\njos, tosin vastoin kaikkia odotuksia, syntyisi tappelu. Tappelu taas\non sellainen laitos, jonka yhtenä päätunnusmerkkinä on, että se syntyy\nmelkein aina odottamatta ja aavistamatta -- kuten sen vanhempi veli\nsotakin.\n\nMutta ilmassa vallitsi merkillinen juhlatunnelma. Kukapa olisi voinut\nhäiritä päivää, jolloin kaikilla oli tilaisuus nähdä jotakin niin\njännittävää, kuin lyseoiden välinen kilpailu ja Pekun heitot sekä\nHagemanin hypyt olivat.\n\nKentälle tultuaan \"Valoon\"-seura näki ikimuistoisen näyn. Ensi kerran\nhistoriassamme oli Turun urheilukenttä täynnä koulupoikia ja sikin\nsokin sekä rottia että kissoja. Tosin saattoi havaita ruotsalaisen\nlyseon päävoimien ryhmittyneen ravintolan oikealle puolelle,\nsuomalaisten taas vasemmalle, mutta mitään selvää rajaa ei ollut ja\nkaikilla muilla rinteillä kulki molempien koulujen miehiä sekaisin,\njopa kumpiakin samoissa ryhmissä ja mikä merkillisintä -- sekä\nrotista että kissoista tuntui perin hauskalta ja juhlalliselta ruveta\njutteluihin keskenään. Urheiluilmapiiri taas vaati kaikin puolin\nritarillista ja kohteliasta esiintymistä.\n\nReino Klemola oli heti sulanut. Hänen mielensä unelmoi jo näkyjä\nyhteisestä ja yksimielisestä Suomen kansasta, joka kohoaisi\nmahtavimmaksi pohjoismaassa ja eläisi naapurien kunnioittamana, vapaana\nkansana. Hän kääntyi Pekka Södermanin puoleen sanoen:\n\n-- Miksi ei Suomi voi olla yksimielinen.\n\nPekka katseli häntä ymmärtävin ilmein ja vastasi:\n\n-- Me teemme siitä yksimielisen, me \"Valon\" miehet.\n\nNyt puhallettiin torvisignaali. Kilpailut alkoivat. Urheilijat astuivat\nkentälle valkeissa puvuissaan. Heitot ja hypyt suoritettiin ensiksi.\n\nPeku täytti rohkeimmatkin toiveet. Hänen astuessaan hiekkakentälle\nja tarttuessaan kuulaan tuli hiljaisuus. Sitten lensi kuula kuin\npronssisesta patsaasta lähtien kauniin kaaren. Valtava eläköön huuto\nkajahti sekin ensi kerran Turun urheilukentällä, mutta heti uljaana,\nuhkaavana ja voitokkaana urheilumaailmassa.\n\nSitten tulivat hypyt. Hageman esiintyi. Kentälle astui pitkä, solakka\nurheilupukuinen nuorukainen. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja\nniissä päättäväinen ilme. Hyppy hypyltä jäivät kilpailijat pois\npelistä. Sitten teki Hageman vielä kerran komean ja kauniin hypyn,\njoka sai katsojat haltioihinsa. Ja silloin tapahtui jotain erikoista.\n\"Valoon\"-seura kajahutti raikuvan eläköön huudon. Se vaikutti\nhämmästyttävästi. Aluksi katselivat kaikki ällistyneinä toisiinsa,\nmutta sitten kajahtivat eläköön- ja hurraahuudot valtavina, ennen\nkuulumattomina kajahdellen kuulaassa kevätilmassa kaikuna Samppalinnan\nmäeltä, Vartiavuorelta ja Korpolaisten mäeltä. Se oli enne, oliko se\nkypsyvä todellisuudeksi, vai tulivatko kiistan kylväjät lyömään sen\nmaahan hujan ja hajan.\n\nKilpailujen loppunumero nosti jännityksen korkeimmilleen. Se oli\nkoulujen välinen köydenveto, jonka suoritti kummaltakin puolen\ntodellinen \"suurmiesyhdistys\". Köysi, oikea touvi, tuotiin kentälle ja\nvetäjät asettuivat paikoilleen hakaten kantapäillään syviä vetokuoppia\nkohdalleen.\n\nYleisön säälimätön arvostelu punnitsi vetäjien painoa ja kykyjä.\nMolemmin puolin yllytettiin kiihkeästi. Peku seisoi suomalaisen lyseon\nrivissä perämiehenä -- hännänhuippuna. Häneen kohdistui kehoitusten\nryöppy.\n\n-- Peku! Peku! Vedä vaikka henki menisi.\n\n-- Peku! Suomalaisen lyseon puolesta! Kiri kiri!\n\nPeku katseli ympärilleen synkkänä ja päättäväisin ilmein. Hän näytti\nottavan asian vakavasti ja aikoi tehdä kaiken mitä voi.\n\nKuului komennus; vetäjät tarttuivat köyteen ja pinnistys alkoi.\nKatselijat odottivat henkeään pidättäen. He olivat mukana koko\nsydämestään ja sielustaan, vieläpä vääntelivät sekä ruumistaan että\nnaamaansa siihen suuntaan, mihin halusivat köyden luisuvan.\n\nSilloin tapahtui jotain odottamatonta. Ruotsalaisten puolelta kuului\nvoimakas huuto:\n\n-- Hii-opp!\n\nSamalla nytkäisi koko heidän joukkueensa yht'aikaa joka mies. Kaamea\nhiljaisuus. Suomalaisten käsivarret notkahtivat, miehet nousivat\nkuopistaan ja köysi heilahti. Suomalaiset olivat kauhuissaan.\n\nTaas kuului: Hii-opp! Taas notkahti suomalaisten rivi, mutta nyt köysi\nei enää luiskahtanut. Se painui jälleen takaisin.\n\nUusi hurja nykäys ruotsalaisten puolella. Huutoon yhtyivät nyt jo\nkatselijatkin. Siitä tuli valtava kamppailu. Tekniikka siinä taisteli\nraakaa voimaa vastaan.\n\nYhä uudelleen kajahtivat nyt raivokkaat huudot, yhä uudet voimakkaat\nnykäykset horjuttivat suomalaista joukkuetta, mutta taas painuivat\nmiehet paikoilleen, nousivat ja laskivat.\n\nSuomalaiset hengähtivät helpotuksesta. He olivat aluksi hölmistyneet\nja tulleet täysin yllätetyiksi, mutta tunnettu tyyneytensä pelasti\nheidät pälkähästä. He antoivat köyden notkahtaa, mutta sitten\nheti he painoivat sen takaisin entiseen uomaansa, huolimatta sekä\nvastustajainsa että katselijain valtavasta henkisestä painostuksesta.\n\nJa nyt tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta uusi yllätys.\n\nJuuri kun ruotsalaiset olivat nykäisseet, nosti Peku kauhean näköisenä\ntulipunaisen ja hien peittämän naamansa sekä kirkasi suomalaisille\nhuiman hiiopp-huudon. Nyt nykäsi suomalaisten joukkue. Ensi nykäys oli\nvielä heikko ja hajanainen. Vasta toisella kerralla käsittivät toverit\nPekun tarkoituksen. Uusi kirkaisu täytti heidät huumaavalla riemulla ja\nhe nytkäsivät valtavan otteen. Köysi liikahti käsivarren mitan heidän\npuolelleen ja vastustajista osa kompasteli.\n\nNyt yhtyi huutoon koko suomalainen lyseo. Ja Peku nykäsi kaikki\nmurtavalla voimalla kajahuttaen hurjan sotahuudon.\n\n-- Mikä suuri mies on tuo Peku! mietti Reino Klemola. Mitä hänestä\nvielä tuleekaan. Hän on luotu johtajaksi, taistelijaksi.\n\nHetken vielä jatkui kamppailu. Nyt taisteli voima voimaa, tekniikka\ntekniikkaa vastaan. Sitten köysi vavahteli ja lipui natisten\nsuomalaisten puolelle.\n\nTaas kajahtivat eläköön huudot voitokkaina, riemuntäyteisinä kukkulalta\nkukkulalle. Airueet saivat tehdä kaiken voitavansa rauhoittaakseen\nyleisön, sillä palkintojen jako oli vielä toimitettava.\n\nVuoron perään astuivat nyt urheilijat lavalle saamaan palkintonsa ja\nmolemmat voimistelun opettajat puristivat heidän käsiään. Viimeksi\nsaapuivat yhdessä illan etevimmät kilpailijat Peku ja Hageman saamaan\nerikoisen kunniapalkinnon. Kun he palkintotuomarien kehotuksesta\npuristivat toistensa kättä mitellen miehekkäin katsein toisiaan,\nvallitsi kentällä valtava tunnelma. Hageman kumarsi solakalla\nvartalollaan maailmanmiehen tavoin, Peku vielä kankeasti, mutta sitä\nmiehekkäämpi oli hänen kädenpuristuksensa, jossa ei ollut mitään\nvilppiä.\n\nKun \"Valoon\"-seura palasi kaupunkiin, oli se yksimielinen siitä,\nettä tällaisen hetken jälkeen lyseoiden väliset riitaisuudet olivat\nainaiseksi poissa päiväjärjestyksestä. Monet kymmenet kilpailijat\nolivat tulleet tutuiksi keskenään, puristaneet toistensa käsiä ja\nonnitelleet ritarillisesti toisiaan. Kuka silloin enää hyväksyisi\ntappelua. Ja niin kävikin. Vieläpä rotta ja kissa-nimityksetkin\nhäipyivät unhotuksiin, sillä tämän jälkeen toistuivat yhteiset\nkoulujenväliset kilpailut joka syksy ja kevät.\n\n\n\n\nKESÄLOMALLE.\n\n\nOli kirkas kesäpäivä. Pitkin pölyävää maantietä kiitivät kahdet\nvarsinaissuomalaiset rattaat tulisten liinaharjojen vetäminä.\nMolemmilla rattailla istui leveäselkäinen isäntä jauholta tuoksuvassa\ntakissaan ja pää syvällä leveäreunaisessa kirkkohatussa. Isännän\nrinnalla istui suloisissa suvihaaveissaan lomalle matkustava\nkoulupoika, joka oli jotakuinkin jäljennös isästään -- vain\npienoiskoossa.\n\nTakaistuimella taas nytkytteli ja natisi vahva juurikori, joka kätki\ntoivorikkaan koulupojan sekä aineellisen että henkisen omaisuuden.\n\nMies ja miehen alku ajelivat siinä mietteissään, eikä montakaan sanaa\npuhuttu. Kerran vain Klemola kysäsi pojaltaan.\n\n-- Pääsiks' luakalt kans'?\n\n-- Mikäpäs siin ol' päästes!\n\n-- No mill' luakall' sää ny sit tulit?\n\n-- Toisel' kuis' sit! Ens' ne ova siäll' ensmäisel' luakal ja sen\njälkeen ne tuleva toisell', kertoi Reino, veitikka silmäkulmassaan.\n\n-- Aha, jokos alkaa poika pistelemään, tuumasi isäntä, itsekseen\nmurahtaen poikansa sukkeluudelle.\n\nSitten vaivuttiin taas mietiskelyyn. Klemola laski, kestävätkö talon\nvarat vielä 7-vuoden kuolunkäyntiä kalliissa Turun kaupungissa. Näissä\nlaskelmissaan hän siirtyi Klemolan viljapelloille, asteli ajatuksissaan\nhalki ruis- ja kauravainiot, perunapellot ja heinäniityt -- laski ja\nlaski -- maitolitrat, ruistynnyrit, kaurahehdot ja perunanelikot,\nrenkien ja piikojen palkat, kunnan ja ruununverot, tuon saman\nkiertolaskun, jonka hän oli tehnyt jo tuhannet kerrat ennen ja aina\nerilaisin lopputuloksin.\n\n-- Kestikö talo ja jos kesti niin -- mitäs sitten? Tuleeko se sitten\nomillaan aikoihin, miten tulee ja missä elelee.\n\nNiin sitä on huoli loppumaton ihmisellä, jos se rupeaa oikein\ntulevaisuuttaan pönkittämään. Ei se koskaan näytä olevan oikein\nvarma -- rusthollarinkaan tulevaisuus. Aina siinä ilmestyy rakoja ja\nrepeämiä. Elämä on jännittävää, vaihtelevaa, epävarmaa!\n\n-- Hjaa, hjaa! huokasi Klemola. Kunhan nyt ensin loppuu tuo 7-vuoden\ntaival, katsotaan sitten, mitä on tehtävä ja mitä voidaan tehdä.\n\n-- No, no, Virma -- sinä! Alappa laputtaa!\n\nKlemolan vieressä istui poika -- papinkisälli, professorin planttu --\nvaiko tyhjäntoimittaja, kuka tietää. Mutta oli miten oli, paljon olivat\npojan mietteet valoisammat ja toivorikkaammat kuin isän.\n\n-- He! Kas kun ne hevoset ovat taas lihavat. Peijakkaan nätti harja\ntuolla liinukalla. Minä ajan kesällä sillä itse ja kirkonkylän läpi\npainelen, niin että puut humisevat. Ka, jokos tässä ollaan Kankareen\nahteessa.\n\nEi sitä poikaa huolet painaneet ja oliko ihme. Hänellähän oli\nvierellään tuo vankkaharteinen turpeenpuskija jauhoista pöllähtelevine\nhousuineen. Siinä oli aina tuki siinä miehessä. Sen tuen Reino Klemola\nkyllä tunsi, nyt kun hän taas palasi kaupungista kotipuolelleen.\n\nVähän matkan päässä klemolalaisten takana ravasi Kukolan orhi päästäen\nvähän väliä kimeän hirnahduksen. Niillä rattailla oli mieliala\njotakuinkin samanlaatuinen kuin edellisilläkin, mutta hieman koleampi,\nsillä Kukola pakkasi käymään vähän väliä poikansa kimppuun.\n\n-- Kuis käve?\n\n-- Ehrot tuli.\n\n-- Misä kirjas' sull ehrot tuli?\n\n-- Ruattis kuis' sit!\n\n-- Kuis' niin laiskast' sit' olet lukenu?\n\n-- Mää laiskast vai! ärähti Antti.\n\nJa nyt valisti Antti-poika isäänsä sillä hämmästyttävällä tiedolla,\nettä hänelle muka oli tapahtunut kaamea vääryys. Moni huonompi oli\nsaanut viisi ja kuusi ruotsissa, mutta hän Antti, joka olisi ansainnut\nseitsemän, saa neljä. Sitä hän ei pystynyt selittämään -- sitä ihmettä.\nMutta eniten sittenkin häntä harmitti se, että Reino ei saanut neljää.\nSe oli puolueellisuuden huippu.\n\n-- Ol vai, sanoi Kukola. Kyl' mar' opettajat sen tiätävät.\n\n-- Vai tiätävät, eiväppäs ole tiätäneet, kos mää ny juur' sain neljä.\n\nAntti olisi halunnut uudistaa koko koululaitoksen pääasiassa siten,\nettä arvosteluja olisivat antaneet oppilaat itse itselleen. Hehän muka\nparhaiten tietävät, mitä itse osaavat.\n\nMutta Kukola oli pahalla tuulella.\n\n-- Ei sitä neljän nummerol tairet paljon arvostel! Ol vai! Kakara sää\nolet ja mill' sää arvostelet, kun et ittekkään mittään tiär.\n\nSe oli kylmää ja puhdasta maalaisjärkeä, oikeaa koeteltua\ntalonpoikaisjärkeä. Antti ällistyi aivan kokonaan, murjotteli vain ja\njoka kerta kun hänen katseensa sattuivat edellä ajavaan Reinoon, hän\nsylkäsi harmista.\n\n-- Tvhui peijakas, sitä vääryyttä ja sitä kieroutta?\n\nSitten kuului taas isän vakava, yksitoikkoinen puhelu.\n\n-- Ei se ol' mittään muut kun laiskuut ja se kyl parannetaan!\n\nAntti katsahti kauhuissaan isäänsä.\n\n-- Mitähän se tuolla tuumasi. Ei suinkaan hänkään vääryydelle mitään\nmahda.\n\nSamassa kääntyivät rattaat Kukolan pihalle.\n\nKlemolaiset jatkoivat vielä matkaa. Reino oli tällä välin muistellut\ntovereitaan, ennen kaikkea \"Valoon-seuraa\" ja Södermanin tyttöjä.\nHauska oli hänestä ollut lukukausi ja hän tunsi olevansa lukumies, hän.\n\nEikä hän surrut sitä, millä luvut maksetaan. Hän riensi eteenpäin\narvelematta, mutta myös uupumatta. Hänellä oli mielikuvitusta ja hän\nkävi rohkeasti asioihin käsiksi.\n\nKouluun hän menee, sillä jo toveripiirikin oli hänelle nyt liian\nkallis asia unohdettavaksi. Hän oli jo lujin sitein kiinnitetty uusiin\noloihin, oli varmasti astunut uralleen.\n\nMutta silti ei hän aikonut unohtaa Jokikyläänsä ja kukapa tätä kylää\nvoisi koskaan unohtaa, kun täällä kerran on syntynyt ja kasvanut.\nTuollahan vilisi taas jokikin kuin mikäkin vilinä. Siellä sen laineet\nliplattelivat ja kimaltelivat, niin että silmiä häikäsi. Ja talot\nkohosivat siellä Jokirannalla, korkealla törmällä puutarhoineen,\nnavettoineen, talleineen, sarkoineen ja vainioineen, peltoineen ja\nvasikkahakoineen. Tuolla, tuolla juoksi kylätie -- tuo tuttu kylätie\nvikkelänä kuin kärppä -- ka -- -- ka -- puikkelehti aittojen lomitse,\nkaarteli mäet ja metsäsaarekkeet ja tuolla aukealla se vasta oikein\nmennä vilisti.\n\nHopsis! Nyt ajettiin Klemolan portista kotipihalle. Portailla oli äiti\nvastassa hymyillen seisomassa.\n\nReino hypähti rattailta maahan, katseli äänettömänä äitiään, tunsi\nsitten poskiensa kuumottavan ja hänen mieleensä välähti ajatus:\n\n-- Ka, sehän onkin vasta nätti ihminen, tuo meidän mamma!\n\n\n\n\nKESÄINEN KOTISEUTU.\n\n\nOlen saapunut jälleen kesäksi kotiin. Kesä on juuri tullut. Koko\nmaailma näyttää olevan täynnä värejä, vihreä ylivoimaisena sekä kukkien\ntuoksua ja lintujen laulua.\n\nSanalla sanoen, kesä on juuri tullut ja Varsinais-Suomi tuhlailee\nloistoaan ja rikkauksiaan kaikille anojille, ikäänkuin se omistaisi\nniitä aivan loppumattomat aarteet ja sitten se ojentaa riemun\nkaunistamat kasvonsa Jumalan puoleen kiittäen taivaan ja maan valtiasta\nkaikesta siitä ihanuudesta, mitä tämä puolestaan niin runsain käsin on\njakanut suloiselle tyttärelleen.\n\nOletko ystäväni nähnyt Varsinais-Suomea, silloin kun kesä on tullut.\nSinertävien lahtien poukamissa, lännen ja etelän rannoilla päilyvät\nvalkeat herraskartanot auringon häikäisevässä helteessä ja maalaistalot\njokien varsilla kohottavat kattojaan puutarhojen keskellä kuin uhkuen\nupeuttaan, kuin levitellen rehevyyttään kukkapeitteissään. Omenapuut,\npäärynäpuut, luumupuut valkeina ja punavalkeina kukista suutelevat\nsuloista hellettä hetki hetkeltä, päivät pääksytyksin. Kun suvituuli\nmeren aavalta tullen raikkaana ja uhkuen elämänriemua sukeltautuu\ntuohon kukkarunsauteen ja kun se sitten täynnä ihaninta tuoksua ja\nmetsän hunajan salaperäistä huumaavaa hajua, lehahtaa sinun kasvoillesi\nja sinä tunnet sen lämpimänä kuin äidinkäden kosketuksen, joka\npumpulilla pyyhkii hikihelmet otsaltasi tai kuin rakastavan neidon\nvalkoisten sormien arkana hyväilynä -- silloin sinä ystäväni tiedät\nsaapuneesi Varsinais-Suomeen sinä aikana, jolloin suvi juuri on tullut.\n\nJa kun sinä kuulet maan laulun kohoavan silmänkantamattomien vainioiden\nruskeasta mullasta, jota miehekkäät kyntäjät kääntävät kimaltelevilla\nauroillaan -- kohoavan kohti taivaan sinilakea, joka valaa säihkettään\nyli laaksojen ja vuorten, välkkyvien vesien, kukkivien niittyjen ja\nkuiskivan auringolle hedelmöitymisen kaihoja, kuinka ruiskukat jo\nväräjävät impeyden salattua satua ja sinikellot jo soittelevat häitä\nyli maan ja meren -- silloin ystäväni olet saapunut Varsinais-Suomeen\nsinä ihmeellisenä aikana, jolloin suvi juuri on tullut.\n\nJa kun kirkonkellot kumahtelevat jokilaaksolta laaksolle ja ristit\nvälkkyvät vaahterain alla kertoen iäisiä tarujaan nuoruudesta ja\nvanhuudesta, vihasta ja lemmestä, ikävästä ja ilosta, isiemme\ntaistoista ja äitiemme rakkaudesta, -- noiden vainajien, jotka kerran\nraatoivat tällä merien saartamalla niemellä uupumatta ja ilomielin\nja joilla oli rohkeat unelmat ja ylevät sydämet, koska he tahtoivat\njättää lapsilleen ja lastenlapsilleen asuttavaksi kauniin ja viljavan\nmaan -- kun sinä tunnet heidän huolehtivan rakkautensa vielä väikkyvän\nkotipoluilla, joita ketoneilikat reunustavat, aitanseinillä, joilla\nsammal sädehtii, koivikoissa, joissa vaaleat neidot karkeloivat,\nrannalla, missä aalto itkee ja mullassa, missä iltaisin kyynel kimeltää\n-- silloin ystäväni olet tullut Varsinais-Suomeen.\n\nSe maa, ystäväni, on minun kotiseutuni!\n\n\n\n"]