[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFmtkgB0JEXx0mtcZ95fZ-jSg-7Y3RUGEgodIVYUFKjA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},255,"Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä","Runeberg, Fredrika",1807,1879,"255-runeberg-fredrika-rouva-katariina-boije-ja-hanen-tyttarensa","255__Runeberg_Fredrika__Rouva_Katariina_Boije_ja_hänen_tyttärensä","Kertomus Ison vihan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1858,1881,45894,288875,false,18624,[23,24],"Historical fiction","Northern War, 1700-1721 -- Fiction",[26],"Historical Novels","\"Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä: Kertomus ison vihan ajoilta\" by Frederika Runeberg is a historical novel written in the late 19th century. The story is set against the backdrop of the Great Northern War, exploring themes of loss, fear, and resilience through the experiences of the titular character, Katariina Boije, and her daughters in a time of turmoil and conflict as they face the threat of invading forces.  The opening of the novel introduces us to a grim and tense atmosphere early in 1712, as Katariina Boije prepares for evening prayer with her family amidst the looming threat of war. The narrative highlights the anxiety of her younger daughter, Sesilia, who is troubled by a spider she encountered, which serves as a metaphor for her fear of the encroaching violence and destruction. As the evening unfolds, we see Katariina's strong character as she reassures her daughters despite the dangers that may come, reflecting the inner strength required to navigate such perilous times. The family’s sense of impending doom flickers throughout the passages, setting the stage for the harrowing events that will follow as war encroaches on their lives. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Lempiranta, Arvo",461,"Historiallinen romaani sijoittuu isonvihan aikaan 1700-luvun alkuun. Teos kuvaa suomalaisen aatelisperheen elämää ja koettelemuksia venäläismiehityksen ja sodan jaloissa, tarkastellen erityisesti naisen asemaa ja säätyyhteiskunnan murtumista.","Fredrika Runebergin 'Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 255. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ROUVA KATARIINA BOIJE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ\n\nKertomus ison vihan ajoilta\n\n\nKirj.\n\n--a --g. [FREDERIKA RUNEBERG]\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1881.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nEi ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen\ntekijä, Rouva _Fredriikka Charlotta Runeberg_ veti viimeisen\nhengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa\nrunokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme\nvaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen\nläheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen.\nTämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana\nRuneberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka,\ntätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta\ntälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.\n\nMitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan\nainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää\nheikkouteni viat.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nVihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt\nKyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla\npaltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua.\nKangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet\nihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki\ntaajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt,\nvietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista\nharvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta\nkaikkea tätä kauneutta muistellessaan.\n\nMinä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän\npienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa\nhuvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä\nsuostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän\nsen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän.\nVanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine,\ntaitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista,\naristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen\njätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti.\n[Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta\ntästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven\nrannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus\ntulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä\nkuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun\ntalon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle.\nSeuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä\nHatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli\nkorillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun\nnaisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja\npakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.\n\nMinun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu\nkilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso\nhämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi\ntaru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut\nhäneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne\ntämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin\noli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin\nviehättävää.\n\nMinä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. \"Hm,\" vastasi hän\nhymyillen, \"se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä\nolen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää,\nja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri\nsen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.\n\n\"Jota pitempi, sitä parempi,\" vastasin minä. \"Ilta tulee kyllä\npitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella.\nAstukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro\nsinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin.\"\n\n\"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen\nmielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen\nitselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä\npitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan\npuhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt\nminua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta,\n'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka\nniinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan'\ntulee.\"\n\n\"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna\nkaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja\najatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna\npönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!\"\n\n\"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun\ntäytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian\nsinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia,\njoita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä.\"\n\n\"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta.\"\n\nIstuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa.\nVaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää\nkertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan\nkuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.\n\n\"Vielä tahdon muistuttaa,\" sanoi kertojani, \"ettei tämän talon nimi\nollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut;\nsen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa.\"\n\n\n\n\n1.\n\n\nOli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä\nminuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana\noli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen\nleskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen\nkutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui\nhiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello\nkuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva,\njota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä\nMaiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka\ntaakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle\nnojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän\nlähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi\ntyttärensä vielä ollut saapunut.\n\nIhmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka\nhiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa\naukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket\nolivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi\ntervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän\nvirsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.\n\nÄiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä\nvaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin\nvirren: \"Meidän linnam' on Jumal' taivaast',\" yhtyi Katariina rouva\nveisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren\nloppuun. Mutta veisattaissa sanoja: \"he meilt' pois tempaavat Hengen ja\ntavarat,\" värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka\nseisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu\nnyyhkytys.\n\nKun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta.\nLopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen;\nsamaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva\nluki korkealla äänellä \"Isä meidän\" rukouksen ja Herran siunauksen.\nSitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja\nsitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat\nmolemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.\n\n\"Tyttäreni,\" sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen\nnoja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian\npuoleen, \"kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen,\nosoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko\nkuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei\nvielä ole minun korviini ehtinyt?\"\n\n\"En, Jumalan kiitos!\" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä,\nluoden silmänsä maahan, \"en, äitini! sittekuin Matti toi meille\ntuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään\nuutta kuullut.\"\n\n\"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?\"\n\n\"Äitini, minä häpeän sitä sanoa.\"\n\n\"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta\nsydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on\ntehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä\ntunnustaa pahantekonsa.\"\n\n\"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä\nlapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden\ntotta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä\njuuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko\nlevottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman\nvirsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä\nhuutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet\nrukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä,\nmutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee.\nAh, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun\npienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin.\nMinä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin\nsaanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun\nvielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla\nmaata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että\nse kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri.\"\n\n\"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana,\njolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan.\nSuomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen\nkaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot\ntaikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja\npian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee.\nEhkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä\njäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä\nsäästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet\nhämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa.\nVoimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä.\"\n\nSesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan\nkertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: \"oi, äitini,\nkukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän\nolen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma\nkohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa\nsydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä,\nmutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi\nyö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani,\nja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä.\"\n\n\"Sesilia,\" sanoi Katariina rouva kovasti, \"minua ihmetyttää, että\nvielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit --\nhämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella\nitseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska\nhyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa\njokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään\njärjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen\nvirkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa\nRuotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa\nperintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä\ntahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä.\"\n\nSamassa kuului hevosen juoksua pihalla. \"Mene kuulemaan, Maiju,\" sanoi\nKatariina rouva, \"onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se\non hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on\nsiinä tilassa.\"\n\nHetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja\npysähtyi nöyrästi ovelle.\n\n\"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin,\" alkoi hän Katariina\nrouvan kehoituksesta puhumaan, \"tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti\npenikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän\nkoettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä\npysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään;\nmutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua.\"\n\n\"Ei,\" sanoi Katariina rouva vakaasti, \"ajat ovat muuttuneet, nyt ei\nvoida mitään tehdä.\"\n\n\"Sanotaan,\" jatkoi vouti puheitansa, \"että Galitsin ruhtinas pitää\nsotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän\nvallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on\nhän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa\nruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen\nomaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa\nSiperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi.\nOnpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän\nsaakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka\nnyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko\nmaa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen\nrouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä\nohitse.\"\n\n\"Me jäämme tänne Jumalan huomaan,\" sanoi Katariina rouva päättävästi.\n\"Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa\nalammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa\nkuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin\nHerra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki\nja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin\nantamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he\nkuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse\nmuu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei\nvastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen\nyllytetty kiukku seurauksena.\"\n\nSittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi\nKatariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat\nhäntä. \"Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee\non ehkä koetuksen päivä.\"\n\nNuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän\npäänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään\nkeltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja\njossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä\nhäntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.\n\nTärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja\nSesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja\nomaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet\nturhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian\nkuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä\nlaukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan\nhänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän\nhänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa\nnoita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän\nvaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien\najan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän\nkatsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.\n\nAinoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin\nsammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä\njonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta\nmitä se oli.\n\nKuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi,\nkuin hän taisi aavistaakaan.\n\nMetsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne\nolivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin\nlähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli\nvastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: \"noo, mitä\nnyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana?\nMitä varpusia te nyt aivotte ampua?\"\n\n\"Äh,\" vastasi toinen miehistä, \"me menemme susia ampumaan ja otamme\nsinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä.\"\n\n\"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?\"\n\n\"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan,\" sanoi puutarhuri. \"Minä olin\nvakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman\ntännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme.\"\n\n\"Mutta,\" sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, \"ettekö muista, että\nrouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?\"\n\n\"Hm,\" tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, \"akkaväen tuumia. Pitäisikö\nmeidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä,\nsitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi\nkurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he\nkotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen\nläksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa,\nniin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei\nollut juuri mitään tekemistä.\"\n\n\"Niin, mutta,\" sanoi Jaakko tuumailevasti, \"olemmehan mekin yhtä kaikki\nsaaneet maksaa heille maksoja.\"\n\n\"Tosi,\" vastasi puutarhuri, \"sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa\nsotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten\nkäskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole\nyht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi.\nEtkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan\naseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka\nhän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on\nmeitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin\ntotta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta\nkohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei\nheillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä\ntänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie\npoikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla\nolevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös,\nsillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme\ntuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka\nkääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään.\nMutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot\nrauhassa. Ja,\" lisäsi hän naurahtaen, \"minä luulen että he kadottavat\nhalun toisten tulla tännepäin.\"\n\nJaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi\nlakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla\nkädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän\nmihinkään päätökseen joutunut.\n\nTämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi\nkun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui\nkuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka\nsisälle tullessansa sanoi: \"kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en\nvoinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos\nkeltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin\nrauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska\nolet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi\nsiksi kuin nukut.\"\n\n\"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta\nminä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä\ntänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö\ntuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi\nviettää.\"\n\n\"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan\ntahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta\nminä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän\nitseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon\nvaatii. No,\" jatkoi hän heikosti hymyillen, \"kyllä sinä minunkin\nmielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan\nkuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein\ntulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah,\nkuinka rauha mahtaa alla hauskaa!\"\n\n\"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole\nsaaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut\npaljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli\nmaassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt\nenään kuulu mitään.\"\n\n\"Ah, Sesilia,\" vastasi Margareetta, \"se on surullista rauhaa: kuolon\nrauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle.\"\n\n\"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se\nmaalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan\nihanaa.\"\n\n\"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi,\" sanoi Margareetta\nhymyillen.\n\n\"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on\ntodellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen\ntultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli\npuoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa.\nMutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka\noli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä\ntunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen\nvähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä\ntunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan,\nsatumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman.\nUsein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut\nihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin\nhäneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden\nulkopuolella olevia asioita.\"\n\n\"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia.\"\n\n\"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään,\nettä meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet\nlähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin;\nmutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa,\netenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia.\nAlammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä\nkohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista\nsotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan.\"\n\n\"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?\"\n\n\"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen\nelämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi.\nMinä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä\nkireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut\ntykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että\nse hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että\nonnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään\nniin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä;\nmutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi.\"\n\nTavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo\nnoussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki\nhänen syliinsä sanoen: \"Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin\npeloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme,\nSesilia!\"\n\nHervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi\nhänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa\nhartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen\nvaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin\nnukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti,\nettä hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.\n\nNyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven\nkautta, josta hän oli tullutkin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nAamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä\nruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän\nvaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen,\njossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä\ntoisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo,\njoka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt\npaukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä\nlähemmäksi toisiansa.\n\nPian tuli taasen hiljaisuus. \"Sesilia, menkäämme äidin luo?\"\n\n\"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?\"\n\nMutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten\ntyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi:\n\"niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat\nkohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän\nhuonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista.\nRukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin\nlepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä.\nKaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka\nkaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan\npahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan.\"\n\nÄidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja\nhurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten\nlaski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: \"Herra, armahda näitä.\nPysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota\nheidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa\nkatoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan\nheidän taivaallinen perintöosansa. Amen.\"\n\nSittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi\npäästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka\nvähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse\nohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa,\nvaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.\n\n\"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?\" kysyi hän levollisesti ja\nlujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.\n\nSilmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora\nkäytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa.\nYksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä:\n\"laittakaa tänne ruokaa ja olutta.\" Mutta tämä hetkellinen\nkunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten\nkarkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen\nkimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa\nvaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi\nvielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he\nraivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän\nmurtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että\nheitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen\nLöfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä\nnälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin\nhalullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli\njotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä\ntehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt\nmitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus,\njota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita\narvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi\nniitä löytäneet.\n\nIhmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen\nkorkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut\ntapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista,\njota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka\nnäyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen\nkätköpaikka keksimättä.\n\n\"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä,\" huusi\npäällikkö venäjän kielellä, \"sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo\nkirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se\np----le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa\nkärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka\nampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan\ntiedä oliko hän niiden joukossa.\"\n\nKatariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat\nsärettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät\npalamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan\nrukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon\ntapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon\ntapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt,\nkäyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen\npuuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä.\nJo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan,\nkiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli\nhuoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja\nvaluvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon\nmurhapoltosta.\n\nKalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. \"Rukoilkaamme,\näitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa.\"\n\nMutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka\nhetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä:\n\"älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me\nnäe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä\nkätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa.\nMutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian\nleviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä\non täytetty.\"\n\nMargareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti\nympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: \"äitini, täällä päin ei näy ketään.\nVielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan\nhuomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon\npäin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa\nheidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini,\" hän avasi kaulavitjansa\nlukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, \"tässä on vielä\njotakin.\"\n\nKatariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet\nvastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita\nhän jakoi tyttärillensä sanoen: \"nämät rahat olen säästänyt\nhätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista\ntilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien\nainakaan tarvitse kerjätä.\" Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa\nvasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta,\nsulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta:\n\"Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja\nsinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole\nhavainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa\nminua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja\ntoivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi\npäästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten\npuutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit.\nTiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon.\"\n\nSesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta\nulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää\npuutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli\nsen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan\nkaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.\n\n\"Ah, malinki djevushka,\" huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin\ntoisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön\njäljessä.\n\nToivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta\nmetsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä\nsiivitti Margareetan askeleita.\n\nKivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli\nvohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän\npäästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen\nhameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen\nkatajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate\nkaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä.\nPelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen\npeittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta\nvielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt\nojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi\ntyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle\nkädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon\nkestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi\nkuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.\n\nAhnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät\nhe akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen.\nHurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän\nhevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan\nvietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat\npuutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät\npäällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian\nhaavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan\nrekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska\nsydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita\nympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti,\nettä hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo\ntoivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin\nistuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo\nja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja\nlöytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä\nmelussa, joka nousi kasakka-parvessa.\n\nPäällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: \"minä olen säästänyt\nteitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa.\nNyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä\nsävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet.\" Taasen vaaleni\nKatariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen\ntuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: \"minne?\" Enempää hän ei voinut\nvirkata. \"Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee.\"\n\nSamassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi\npäästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei\nhänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi\nkenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä\nhuuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen\nmaahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön\nviittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse\nnosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen\nkomentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi\nlähti liikkeelle.\n\nHuikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa\nvaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti\nniillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä.\nNuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina\nrouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.\n\n\"Missä on Margareetta,\" kysyi Sesilia avaten silmänsä, \"onko hän\npelastunut?\"\n\n\"Minä toivon sen, lapseni,\" vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä\nitsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin\npäästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti\nkätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.\n\n\"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle,\" kuiskasi Sesilia, \"jotain\nhyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan\nennen ole saanut teidän sylissänne levätä.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nNäiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä\npois, eikä hän -- Margareetta -- ensinkään tietänyt mitä hänelle\ntapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta,\njossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki\nhän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot,\njoita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka\ntähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi\nkun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.\n\n\"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi\nettä olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei\nollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes\nhankkiakseni teille virvoitusta.\"\n\n\"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille\njaloilleni,\" sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, \"minun on jo\nvarsin hyvä olla.\"\n\nSittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan,\ntahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen\nmuutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista\nmyöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa\najalla.\n\n\nMAUNO MALMIN MUISTELMISTA.\n\n[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa\nvanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin\non koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]\n\nSittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin\nsanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään\nkarkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla\nsotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille\nlaumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa\nrajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen\nvuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt\nsiihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin\noppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan\narmiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset\nolivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään\nvihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen\nlinnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan\nvihollista vastaan seisoa.\n\nMutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua\nlinnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys\nRuotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin\npommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan\nkanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran\nsuuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä\nsinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.\n\nSillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia\nampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen\nampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä\nkesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä\nantaa täytyi.\n\nKomentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta\npoia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien\nviereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista\nsotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat\ntunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se\nruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti\ntoisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä\nlaivoille tulivat.\n\nVasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja\nseurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja\nsallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä\npommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas\nMensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle,\nmutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä\nvuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää;\nmutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä\nkerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla\ntarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt,\nedellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja\nlupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan\npommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean\nenempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka\njäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta\nsillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka\nviholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka\npäivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja\npaljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me\nlukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei\nole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.\n\nTapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi\nkumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme\nvihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi,\njoka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun\ntoveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta,\nja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän\nhämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka\nseisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä\nolin näkemään tullut.\n\n\"Malm,\" sanoi eversti minulle, \"sepä oli nopea kulku ilmassa.\"\n\n\"Niin,\" vastasin minä, \"ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla\nmahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he\nminulle niin hyvän kyydin antoivat.\"\n\n\"Sinä olet aina raski poika,\" sanoi silloin nauraen eversti.\n\nSittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan\nseisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä\ntyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa\ntullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki\nettä myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle\nviedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat\nmaahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana\noli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.\n\nSen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka\nminä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin\nmyöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella\nihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi,\njossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.\n\nOli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja\nyhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka\nsisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me\nmenimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli,\nlinnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta\nveistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin\nmerkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen\njalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi\ntullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa\nkaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa\nminä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa\nkanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla\nkorkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.\n\nTäällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön\nkäytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna,\nhantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin\nminua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä,\njoita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin,\nsittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.\n\nVaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä\nvietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle\nvapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo\ntotomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa\nsiellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata\nolla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse\nryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät\nsaaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla\nsamoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin\nei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon\ntäyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli\ntäällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta\npitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia;\nmutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit,\nkalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja\njossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja\nniin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.\n\nTulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa\nkotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki\nitsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka\nmyös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen\nrohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse\nkatsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi\ntehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti\nrangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille\ntulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi\nvapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä\nhänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut\nolin.\n\nSain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni\ntykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski\noli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli\nluvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska\npappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi\ntulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei\ntalonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin\nei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni\npäälle.\n\nMielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla\nkäyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut\nstudentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä\nkirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat\nbiblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan\nenään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään\nselkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei\nsiis tullut mitään.\n\nLähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies\nottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa,\nväkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa,\nei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden\nkuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika,\nmutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi;\nmutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.\n\nKun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa\nkehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin\nylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että\nsemmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun\nisäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan\npäin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman\nLöfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä\nvapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös\nPälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.\n\nPohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin\nmiehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät\netteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja\nsentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten\nheille: \"ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut\nole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia\nkoskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin\nennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin\nkauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä,\nkodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa\nole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme\nhyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien\nsitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä\noppia koetamme.\"\n\nKenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti\nnäin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria\nlähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin\ntulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja\nrupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa\nKreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut\nollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me\nmolemmin erostamme kelpolailla.\n\nSain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä\nyhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin,\nIsoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä\nylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja\nhäneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi\nollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka,\nvaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan\nei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti\nmyös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi\nniinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten\ntäällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin\nmonta vuotta sen jälkeen.\n\nTämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: \"no, Mauno, jos osaat pitää\nsuus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää.\"\n\n\"No mitä?\" sanoin minä.\n\n\"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy\nedes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä\nnahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan\npitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli\nylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja\npyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja\nnyt on kenraali kiukuissaan.\"\n\n\"Hyvä,\" sanoin minä, \"parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut.\"\n\"Mutta,\" sanoi hän edespäin, \"pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali\nlähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat\nkaikin vihollisilta otetuiksi.\"\n\n\"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat.\"\n\nEn ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille\nMaalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan:\n\"pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille\nvihollisesta.\" Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme\nsitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta\npäivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät\nkaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he\nmeistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse\nhiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies\nmeitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme\ntulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat\nluulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista\nmelua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin\npian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin\nkotiin jälleen.\n\nNyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä\nrangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan\nlähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian\ntietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua\nsanoden sitten minulle: \"etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä\non, vai mikä sinä olla mahdat?\"\n\nVastasin minä: \"Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni\ntarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä\nnyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä\nkiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut\nolen.\"\n\nKenraali hymyili sanoden: \"no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla,\nettä sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo\nitseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla\npääse.\"\n\nMinä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni\nvarovaisemmasti käyttää. \"Niin,\" sanoi kenraali, \"semmoisia Suomalaiset\novat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo\nlakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu\nolisi.\"\n\nKuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä\nse päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän\nkutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.\n\nIlma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta;\nmutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin\ntuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen\nvastaan pajunetillansa ottivat.\n\nYlikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi\nheidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet\nolivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse\nsen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta\nmitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle\nkalliiksi.\n\nYlös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle\nKyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös\nmolemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen\nei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä\ntavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä.\nEttä me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi\npaleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta\ntapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.\n\nVihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan\ntulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä\ntykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti\ntaistelemaan.\n\nKaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi\nkovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä,\nettä ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti,\netteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä\nheidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa\nlupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä\nkohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen\npäin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt\nkaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä\nhyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea\nja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä\nkatsellen.\n\nTätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut,\nvaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän\nselkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme.\nSamassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla\npajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan\notimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän\ntaaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato\nmuurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään\nsopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat\nkuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois\nlaittanut.\n\nVihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin\nolivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän\nainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä\nniin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada\ntaitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat\njäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää\nilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut\nolin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen\ntähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen\nasutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin\nkuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun\nkanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja\nviivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että\nminä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista\ntehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin\npaljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta.\nSe ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti\nhävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet\nheitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä\nparas kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään\nrupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että\nminä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin\nmarssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä\nollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko\nläänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.\n\n-39\n\nTulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni\nmukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain\nminä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.\n\nOlin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu\npaikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta\njuuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja\n50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50\nmiestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä,\ntuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me\nvastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi\nkomentantti, Majuri Fieant minulle: \"Malm,\" sanoi hän, \"Mitä meillä nyt\nmuuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä\njäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?\"\n\n\"Niin, herra komentantti,\" sanoin minä, \"niin hyvä ennen kuin\njälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä\nenään ainoata haavoittumatonta miestä ole.\" Ja oli komentantti jo\nkaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi,\nmutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä,\njonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän\nsodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa\nkaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: \"rukoile vielä rukous meidän ja\ntuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt.\"\n\nMutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien\nniiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet\nolivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi\npakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se\nvielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja\nkaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että\nkaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat.\nSiitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän\nmielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut\nantaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes\nkissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.\n\nKello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti\nlinnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan\npäällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä\npientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen\nsillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän\nlippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme\nkanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin\ntaisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.\n\nKuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme\nnäki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla\nme häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia\noitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen\ntykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän\nkonsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla\nvalat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon\nmieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen\nvietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen\nkerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän\nsisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä\nsuurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää\ntulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme\nme Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin\nhyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja\nvaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi\nja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin\nhe paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan\nvoineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa\nmahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä\narmollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.\n\nLaitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien\nkanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme\nvastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen\nkankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka\ntämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota\nherättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki\nmeille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri\nniinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä\nniinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja\nhoitaman piti.\n\nSittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme,\nonnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa\nprasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee\njuhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä\nniin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki\nhyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt\npiti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman\npäässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti.\nToivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme\nrohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta\nselvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen\nkusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän\npäällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni\nniin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää,\nja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen\nminun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina\nlikemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja\npitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja\nojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä\nitseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta\ntartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: \"Majuri, auttakaa minua\ntästä armastelijasta!\" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin\nhän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun\nylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi \"ryssä\ntakanamme ollut\", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me\nmyöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei\nmeillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa\nturmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli\npoisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen\nherramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin\npalvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen\nFieantin tähden.\n\nPäälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. \"No, Mauno,\" sanoi\nhän, \"minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on,\ntahdotkos mukaan tulla?\"\n\n\"Niin,\" sanoin minä vastaten hänelle, \"paljoa ei taida tehtävänä olla,\nkuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin\nmukana olla!\"\n\nSeurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi,\nniin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän\nedes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan\nruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia\nkieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli\nerinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia\nylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin\nedes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa\nhassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta\npääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran\nTukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme\nkaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta\nmaassa.\n\nOlin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut\nhyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä\nmyös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni\nniin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan\nhäneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta\nsaanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen\nrakkaasen maahan.\n\nKeväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin\nneuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja\npalkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien\nkeskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun\nedessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen\nvenäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä\nTukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin\nyhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen\ntuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä\ntavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti\nEhrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja\nurhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta\nsittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja\nkomensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi\nisoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli.\nSittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat\nvenäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui\nsitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella\nhaavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja\nkaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna\nryssiltä poijes otettiin.\n\nItse keisarikin suuteli hänen veristä otsaansa ja sitä urhoollista\nmiestä kiitti, mutta vangina Wenäjällä on hän yhä vielä, joka\nsemmoiseen reimaan merimieheen ja Kunink. Majesteetin uskolliseen\npalvelijaan kustantaa mahtaa. Nyt sain minä siis antaa muiston yhdelle\nniistä kaleijoista, jotka häntä pahimmin ahdistanut oli.\n\nToin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja\noli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista\nvaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja\nkaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä\nkuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.\n\nMenin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä\nyhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun\njäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa\nlastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se\nminulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla,\nvaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria\nsemmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös\ntarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta\npappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa\npispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut,\nettä, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli\nhän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut,\nsitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan\nlakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.\n\nTällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan,\nrakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta\netu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita\nylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä\nmajoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun\npersoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi\npois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi\nylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla\nsiellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin\nsydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä\nvihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä\nvoivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia,\njotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.\n\nTulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui\nsiellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: \"tule tänne, niin\nsaat oltta;\" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja\nulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten\nheille: \"ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä\nlöytänyt ole?\" Vastasi hän sanoden: \"paremmin olvi nyt tynnyrissä\npysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän\nvihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme.\" Tästä herjauksesta\nkiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan\nheitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta\notin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin\nsanoden: \"totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en\nminä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä\nsisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun\nminä, ja tämän miehen ensin.\" Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta\njotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat.\nSitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja\nedespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa\nja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka\nmeidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin\nvalloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat,\ntoista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän\nminulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.\n\nMutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä\nheille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään\nmuulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he\nhuomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua\nherrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä\nkuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon,\nvaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä\npari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä\ntorppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä,\nsiitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa\ntykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja\ntuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua\nkatsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin\nja sanoin minä vastaten hänelle: \"kahakassa ryssien kanssa.\" Sanoi hän:\n\"mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee.\"\nVastasin minä hänelle sanoden: \"mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos\nei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee.\nHuokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä,\nynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa\ntuomaan.\"\n\nMinä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva\nsarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi\ntytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä\njoka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä\nrakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti\ntämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni\nvallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan\nrenki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se\nlopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei\nhän enään torppaan tullut.\n\nTäytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin\nminä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä\nhäntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin\nminä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka\nminua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä\nvallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan,\nsain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa\nkävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen\npurjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse\nRuotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin\nsitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan\nsilmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he\nminulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä\nlinnaväessä, ja minä sanoin \"ei\", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä\nminun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.\n\nOlen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole\nhäntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman\nminun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä\nei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen\nkotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen\nkaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä\ntässä seudussa kuljeskellut olen.\n\nOlin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona\nitseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin\nhe sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän\nluonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa\nnojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen\najattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja\ntavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska\nminä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla\nmielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä\nhänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää\nsaatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä\nolisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä,\njotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei\nvielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä\ntavata.\n\nAlkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he\nkaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran\nitsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving\nsielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en\nminä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin\npaljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään\nkätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja,\nrientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa\nnähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa,\njoka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla\niskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin\npeljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja\nmetsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että\nminä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian\nitsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä\ntapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti\nhän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa\nantanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin\nhäntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne\ntoiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti\nsitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen\nkostetuksi saisivat.\n\nÄänettöminä kävelimme me sitten toistemme rinnalla, ainoasti eteenpäin\nkiiruhtaen, siksi kuin me yhdelle autiolle talolle ehdeimme, johonka\nminä hevoseni jättänyt olin. Täällä ei meidän viipyä sopinut, kuin\nsiellä suvella ruohoa kasvanut oli tupaan, jossa ei kattoa ollut, ja\nnokkoset muurin päällä kasvupaikan ottaneet olivat lapsien sijasta,\njotka jo kait kurjuuteen hukkuneet olivat. Tämäkin paikka oli ennen\nvarakas talo ollut, mutta täällä oli käynyt niinkuin useimmissa\nmuissakin paikoissa, että sittenkuin kaikki miehet, jotka ruton\nperästä jäljelle jääneet olivat, olivat sotajoukon lisäksi\nuloskirjoitetuiksi tulleet, niin oli vaimojen ja lapsien täytynyt\njättää talo, kuin eivät he millään tavalla taitaneet yhteen-koota\nrahoja kruununveron maksamiseksi, jota kireesti yliskannettiin, vaikka\nHänen Majesteettinsa, meidän armollinen herramme, Benderistä saakka\nkirjoittanut oli, että kansaa säästettämän piti niin paljon kuin\nmahdollista oli.\n\nNyt rupesi vähän pyryttämään, jo iloiten siitä että meidän jälkemme\ntämän kautta takaa-ajajiltamme paremmin peitetyiksi tulivat, pyysin\nminä Margareettaa rekeen istumaan, luvaten hänelle varman suojapaikan\nhankkia, siksi kuin minä tietoja hänelle ehtisin saada, koska hän kotio\nmennä taitaisi, kuin ei hän sinne oitis mennä tahtonut, koska hän ei\näitinsä ja sisarensa kohtalosta mitäkään tietänyt. Lupasin minä hänelle\nniin heistä tietoja hankkia, kun hän ei itse sen asian edestä mitään\ntehdä taitanut, vaan ainoasti itsensä suurelle vaaralle alttiiksi\nantaa. Tahdoin minä nyt häntä yhteen paikkaan viedä, jossa hänellä\nvarma suojapaikka oli, ja jossa myös minäkin nyt oleskelin, sitä\nlupausta vastaan, etten minä ryssille mitään pahaa tehdäkseni\nehdottaisi, jonga suostumuksen minä kuitenkin tänä päivänä rikkonut\nolin, jota en kuitenkaan auttaa voinut, että niin käydä täytyi.\n\nTulimme sitten Piijalaan, jossa Pekka ja Elli itsellensä talon ostaneet\nolivat, ja seisoi Elli rapulla meitä vastaan ottamassa sanoden: \"ohhoh,\nkauniinpa reissu-kumppanin on kersantti rumaan rekeensä saanut. Missä\nkersantti nyt partiolla on käynyt, kuin niin korean saaliin saanut on?\"\nSanoin minä vastaten hänelle, \"niin, näettekös, Ellimuori, kyllä saalis\nkorea on, mutta niinpä teidän pitääkin sitä sen mukaan hoitaman.\nOttakaa nyt paraalla tavalla tämä nuori fröökinä vastaan; Ryssät ovat\ntänäpäivänä hänen kotonsa polttaneet.\" sanoi hän vastaten hänelle:\n\"nuori fröökynä parka, jos hän tahtoo meidän tupaamme tyytyä, totisesti\nminä koitan kaikkia hänen hyväksensä laittaa.\"\n\nSillä aikaa kuin Elli nyt kaikella lailla tätä harvinaista vierasta\nylös-lämmittää ja kestittää koitti, lähetin minä miehen Hatanpäälle, ja\nsai Elli viimeinkin Margareetan levolle menemään siihen toiseen\nkamariin. Kuin hän nyt toisena aamuna ylösnousi eikä itsellensä mitään\nrauhaa antanut, ennenkuin hän kotionsa mennä saisi, täytyi minun\nhänelle ilmoittamaan ruveta, ettei hänellä mitään kotoa ollut, vaan\nettä paras olisi, että hän tänne jäisi, jossa hän hyvässä turvassa\nolisi, koska isäntäväellä Keisarilta turvakirja oli, jolloin hän näytti\nsemmoiselta, kuin ei hän juuri parasta tahtoisi niistä uskoa, joilla\npapereita ja kirjoja Keisarilta oli. Sanoin minä hänelle sitten, että\nmeidän emäntämme semmoinen urotar oli, joka vapauttanut oli kaksi\nvankia itse ison-ryssän käsistä, ja päälliseksi päätteeksi häneltä\nitseltänsä vielä turvapassin saanut oli; mutta näytti Margareetta sitä\nei paljon kuulevan, vaan kysyi hän yhä enemmän omaisistansa, niin että\nhänen lopuksi tietää täytyi saada, että hänen äitinsä ja sisarensa\npois-viedyiksi tulleet olivat, ja oli minun surkiata nähdä kuinka hän\ntämän onnettomuuden kovasti sydämellensä laski. Koitin minä, niin\npaljon kuin minä taisin, lohduttaa häntä ja hänelle tietää antaa, että\nruhtinas Galitsinia kunnon herraksi sanottiin, että hän omaisensa\ntaasen pian takaisin saisi. Vihdoin täytyi hänen ymmärtää, ettei hän\nmitään muuta tehdä taitanut, kuin niinkuin minä sanoin, tänne jäädä,\njohonka myös Pekka ja Elli suostuivat.\n\nMeni sitten Pekka taasen tietoja hankkimaan ja tuli nyt iloisemmalla\nuutisella takaisin, sanoden, että yksi ylhäinen herra oli tiellä niitä\npoisvietyjä naisia vastaan tullut, antanut heidän hänen omaan rekeensä\nistua ja suurella kohteliaisuudella heitä kohdellut; ja tuli\nMargareetta nyt vähän levollisemmaksi, ja näytti nyt vähän paremmin\nkohtaloonsa tyytyvän, ollen Elli niinkuin tavallisesti iloinen ja\nsydämestänsä hyväätarkoittava emäntä. Ja neuloi nyt itsellensä\nMargareetta vaatteita kankaasta, jota hän Ellin hienoista kutomista\nitsellensä ostanut oli, ja oli hän aina välillä Elliä hänen\naskareissansa auttamassa, ja tehin minä sillä aikaa Pekan kanssa yhtä\nja toista puusepän työtä. Ja oli tämä aika erinomaisen suloinen ja myös\nherttainen. Ja näytti myös Margareetta tyytyväiseltä, ja itsekin hän\nsitä ihmetteli kuinka se tykö-tulla mahtoi. Mutta iloitsi minun\nsydämeni monta kertaa suurella toivomisella.\n\nOli pyhä, ja Elli ynnä Pekka olivat kirkkoon menneet, jossa nyt\nensimmäisen kerran kuuden vuoden perästä jumalan palvelusta pidettiin.\nMe toiset pidimme puolipäivä-saarnamme kotona, lukien Margareetta\nevankeliumia minulle ja isäntäväen kahdelle vanhemmalle lapselle ynnä\nniille kahdelle piijalle, ja sitten veisasimme Margareetta ja minä\nyhdessä virren virsikirjasta. Mutta piijat, joilla ei kirjaa ollut,\nveisasivat muistostansa, ja kiitin minä Jumalaa, että me niin\nihanaisesti tämän Jumalan palveluksen pitää, saimme. Tulivat sitten\nPekka ja Elli kotio ja veisasivat myös, siksi kuin virsi loppui, ja\nkysyi sitten Margareetta kuinka kirkkomatka kävi.\n\nVastasi Elli sanoen: \"hyvin, tosin on pappi nuori, mutta jospa hän kuka\nhyvänsä ollut olisi, niin olisi hänen luullut herran engeliksi, niin\ntoivottiin täällä pappia. Vaikka kyllä tarvittaisiin semmoista, joka\nmies olisi, sillä se on oikein hirmullista, kuinka kansa näinä pahoina\naikoina on unhottanut kaiken kauniin ja hyvän, niin itse meidän\nHerramme ja Jumalamme he vihottaneet ovat.\"\n\nJa nuori tämä pappi myös oli, sillä hän oli ainoasti teini, mutta\nsittenkuin melkeen kaikki papit Ruotsiin paenneet olivat, täytyi\nsemmoisillekin niitä virkoja antaa. Mutta Elli rupesi nyt puhumaan että\nFlinki jotakin puhunut oli, jolla ei hyvää merkitsemistä ollut. Sanoin\nminä: \"liikkuuko se Flinki nyt taas?\" sanoi hän vastaten: \"niin hänestä\non tehty vallesmanni kuin se entinen pantiin voudiksi. Kyllä nyt tähän\naikaan näyttää helppoa olevan kenenkä hyvänsä virkoja saada.\" Oli hän\nEllille kirkonmäellä sanonut: \"Älä sinä Piijalan muori liian paljon\nplakaatiisi luota. Ei se kaikille katoksi ulotu, jotka meidän\narmollisimpaa keisariamme vastaan konnan-juonia seppivät.\" Sanoin minä:\n\"kyllä minä sen Flinki-lurjuksen tunnen. Onni kumminkin, että hän\nsemmoinen kulkunen on ettei hän suutansa soukemmalla pitää taida. Nyt\ntäytyy minun pois itseni laittaa, sillä muutoin te kaikki ikävyyksiin\nminun tähteni tulette.\"\n\nViittasi nyt Elli minua itseänsä seuraamaan, jota minä myös\ntehin. Ja kuin me arkitupaan tulimme, sanoi hän, ettei hän sitä\nMargareetta-parkaa niin suurella pahalla peloittaa tahtonut, mutta että\nFlinki myös jotakin mumissut oli \"fiinistä fröökynöistä, joiden ei\ntarvitse itseänsä niin raariksi tehdä\". Kävi tämä hänen pahanelkeinen\npuheensa niin minun sapelleni, että minä vihasta kirosin niin, että\nElli peljästyksissään takaisin päin otti. Kaduin käytöstäni kuitenkin\noitis ja käskin Ellin kaikkia kuntoon laittamaan, että minä\näkkipikaisesti Margareetan pois-viedä taitaisin, ja piti Pekan\nmäärätylle paikalle meitille lisää uutisia ja tietoja Flinkin\ntykö-tekemisistä laittaman.\n\nPitkää aikaa ajattelemisiin ei ollut, ja Margareetta pienien\ntavaroittensa kanssa rekeen pian sisälle-pakattu oli, ja hän sillä\ntavalla taas yksin minun hoitamukseeni jätetyksi tuli.\n\nKeli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei\nnäinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä\npistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita,\njossa ennen viljavainioita ollut oli. Näimme me kuitenkin yhdessä\npaikassa kolme lammasta, jotka seisoivat päät lerpallaan, niinkuin he\noisivat tietää mahtaneet, että kasakkain hevoset heidän heinänsä\nylös-syöneet olivat. Mutta sitten ei näkynyt ihmisiä eikä myös\nelukoitakaan, vaan oli kaikki autiota ja hävitettyä, siksi kuin me\nMäkylään ehdimme, jonne me Pekan tulemaan käskeneet olimme; ja olimme\nme molemmin talonpojan tavalla itsemme pukeneet, ja pyysin minä että\nminä täällä sisareni tuvassa levätä saisin ja myös hevoistamme syöttää.\n\n\"Miksei,\" sanoi yks vaimo, jolla oli lapsi sylissänsä, kuin hän istui\nja kehräsi. \"Kyllä täällä on tilaa tuvassa, ja tallissa myös hevoselle,\nniin, vaikka kolmelle.\" Tämän sanoi hän koska ei talossa enään hevoista\nollut, ei myöskään heiniä, vaan söivät hänen lehmänsä pelkkiä peluja ja\nsammalia. Oli meillä kuitenkin heiniä muassamme, mutta oli Margareetta\npahoilla mielin, ja rupesi hän vaimon kanssa puhumaan ja kysyi kuinka\nhän niin yksin oli. Vastasi vaimo hänelle sanoden: \"en minä muuten näin\nyksin ole, mutta ovat lapset menneet polttopuita kokoomaan ja kaksi\netsimään vähän koivun oksia lampaille.\" Ja oli yksi mennyt muutaman\npenikulman päähän, koittamaan, jos mahdollista olisi, saada ostaa\nmuutaman lusikallisen suolaa yhden pikkuisen hopearahan edestä, jonga\nhe yhdeltä upseerilta saaneet olivat. Hänen miehensä oli muutamia\nvuosia sitten kaatunut ryssiä vastaan, sittenkuin talon kaikki miehet\nruttoon ja Puolan sotaan kuolleet olivat, ja se pikkuinen lapsi oli\npuolen vuotta isän kuoleman jälkeen syntynyt.\n\nSanoi Margareetta vastaten hänelle: \"mutta kuinkastas te maatanne\nviljellä taidatte?\" Vastasi vaimo, \"ettei se muulla lailla ole\nviljellyksi tullut kuin että hän ja lapset olivat hakanneet vähän maata\npehmeäksi ja siihen viskanneet muutaman jyvän, josta aina joku jyvä\ntullut oli, että sitä pettuun sekoittaa taisi, ja oli hänellä myös\nlehmä ollut, joka viimeisestä ulos-laittauksesta jäljelle jäänyt oli,\nkuin ei ketään ollut, joka maata viljelisi ja ulosteot maksaisi.\nMutta,\" sanoi hän lopuksi, \"kyllä kaikki Jumalan avulla paremmaksi\ntulee, kuin vaan lapset saavat kasvaa ylös eikä sota enään syty\".\nSanoin minä: \"totta sodan tulla täytyy, muutoin ei tämä kurjuus koskaan\nlopu.\"\n\nMargareetta tuli aina levottomammaksi, peljäten, että hänen täällä\ntäytyisi yönsä viettää. Tulipa Pekka viimeinkin. \"En minä ole ennen\npäässyt,\" sanoi hän, \"Flinki on siellä teitä vahtaamassa. Me olemme\nkuitenkin ketun pettänyt niin että minä itseni tänne salaa kuljetetuksi\nsaada taisin. Hänellä oli tuuma myös fröökynänkin vangita, ja hänen\nsitten Turkuun lähettää, sen hän minulle kaikessa salaisuudessa uskoi.\"\n\nMinun sydäntäni särki, kuin minä näin Margareetan surun ja murheen\nsiitä mitä ne pedot olivat mahtaneet hänen äidillensä ja sisarellensa\ntehdä, koska itsellensä tekivät vaivaa myös häntäkin etsiä. Vaikeroitsi\nhän myös siitäkin, ettei hänellä mitään suojelusta ollut.\n\n\"Ei,\" sanoin minä, \"ette te vallan turvaton ole. Varmaa turvaa en minä\nteille tosin tarjota taida, mutta ei teitä mikään paha niinkään\nhelposti kohtaa, niinkauvan kuin te sallitte minun teitänne suojella.\nJo kauvan on minun sydämeni palanut saadakseni osoittaa teille, kuinka\nkallis te minulle olette, mutta liian ylpeä minä ollut olen, että minä\ntahtoisin teille rakkautta näyttää, jonka te mahdatte ylönkatsoa. Mutta\nnyt, Margareetta, kuin te tuskallisena ympärillenne katsotte, että te\njonkun löytäisitte, jolle te itsenne uskoa taitaisitte, nyt rukoilen\nminä, luottakaa minuun, sallikaa minun teitä koittaa suojella. Herran\nJumalan ja minun rakkauteni pyhyyden nimessä, rukoilen minä teitä,\nettette te minun tykötarjomustani poishylkääsi. Te ehkä pidätte minua\nvähemmän sopivana olemaan teidän ainoa suojelijanne, juuri nyt kuin\nminä olen sanonut sen kuin minä sanonut olen, mutta älkää niin luulko,\nMargareetta. Minun rakkauteni teihin tekee teidän pyhäksi minun\nedessäni. Margareetta, antakaa minulle ainoa sana vastaukseksi,\nruvetkaa minun morsiammekseni, antakaa minulle oikeus, että minä teitä\nvarjella saan. Älkää sentään, ei nyt. Nyt luvatkaa vaan itsenne minulle\nuskoa, ja toivomuksella tahdon minä tulevaisuutta odottaa.\"\n\nVielä hetken seisoi Margareetta vaiti, ja näytti hän nyt sellaiselta\nkuin ei hän koskaan olisi ajatella taitanut, että minä häntä totisella\nrakkaudella rakastaisin; mutta viimein laski hän kätensä minun käteeni\nsanoden, \"en minä tiedä jos minä nyt oikein tehen, mutta koska minä\ntällä tavalla itseni suojelluksi luulen, niin minä itseni teidän\nturvaanne jätän.\"\n\nKiittäen Margareettaa suurella ilolla hänen luottamuksestansa minuun,\nsanoin minä hänelle nyt, kuinka minä olin kulkuehdoituksen meille\nmolemmille tehnyt. Siis minä nyt aluksi Pekkaa suostuttaa koitin meille\nhevostansa myymään, jota ainoastansa hänen hyvältä sydämeltänsä toivoa\nsopi, koska hän ei toista hevoista sen sijaan saada taitanut, kuin ei\nenään koko maassa monta hevoista ollut. Tosin tämä tuntuvasti meidän\nreisukassaamme vähentäisi, mutta se ei nyt kysymykseen tulla saanut.\nHelpompi on myös näin meidän jäljillemme päästä; mutta matka oli liian\npitkä Margareetalle jalkaisin itsensä edesauttaa, ja että jostakin\ntalosta tien vieressä edes penikulman matkaksi hevoista saisi lainata,\nei ollut ajattelemistakaan, koska talonpojilla hevosia ei ollut. Sitten\nmeidän saaristoon kulkeman piti, jonne minä kolme vuotta sitten\npurjeveneeni jättänyt olin, ja piti meidän siellä lymyttää itsemme\nsiksi kuin jäät auki menisivät, joka ei kauvan kestää voinut ja piti\nminun itselleni yhden miehen purjeita hoitamaan hankkia ja sitten\niloisesti pienellä laivallani Ruotsiin ylitse purjehtiman, jättäen\nryssät jälkeemme katsella tollottamaan. Saisin minä sitten Margareetan\nhänen ylpeälle suvullensa jättää siksi kuin minä itselleni varman viran\nolisin hankkia ehtinyt, ja sitten häntä vaimokseni pyytää, jos hän\nsilloin voisi arvonsa ja rikkautensa jättää; jos niin tapahtua\ntaitaisi, en minä kohtaloa meidän armollisen kuninkaamme kanssa hänen\nautiolla valtaistuimellansa vaihettaa tahtoisi. Oli kuitenkin kaukana\nminusta että minä häntä tahtoisin hänen onnettomuudeksensa annetulla\nlupauksella sitoa, jonka hän sitten onnessansa ehkä katuen täyttää\ntahtoisi.\n\nOtti sitten Pekka ja tuli koittaaksensa, jos mahdollista olisi,\nKatariina rouvalle hänen alustalaistensa kautta tietoa antaa, että\nMargareetta oli pakoon päässyt ja toivoi kaikki vaarat välttää\nvoivansa.\n\nLähdimme niin matkaan ja näytti Margareetta hyvällä mielellä olevan.\nMutta emme me tänä ehtoona edemmäksi ennättää voineet, kuin yhteen\nhuonoon taloon, jossa jo muutamat kasakat olivat kortteerinsa ottaneet.\nEteenpäin lähteä oli kuitenkin mahdotonta, koska ei kahden penikulman\nmatkalla mitään asuttua paikkaa ollut. Vein minä sitten Margareetan,\njoka turkkiinsa hyvin peitetty oli, yhteen saunaan, joka sivullapäin\npihaa oli, ja tein ylös valkeen lieteen ja kokosin kaikenlaisia risuja\nja roskia, että minä niillä valkeata ylläpitää taisin, ja menin sitten\nryssiä silmällä pitämään. Koska minä en ennen tupaan tullut, kuin he jo\nkysyivät kuka se vaimo oli, jonka minä muassani tuonut olin, vastasin\nminä hänen olevan minun vanhan, sairaan äitini ja että hän oli\nerinomaisen taitava noita ja tahtoi vähän viinaa, josta hän lääkettä\nitsellensä keittäisi. Nauroivat sitten ryssät ja sanoivat: \"ei, durak\n(lurjus), ei minun putellistani mikään ämmä juoda saa, toista sitten,\njos hän nuori olisi.\"\n\nMenin minä sitten sisälle pöydän viereen istumaan, kuitenkin niin että\nminä luukusta saunan oven nähdä taisin, ja rupesin minä äitini\nnoitumisista kertomaan juttuja, toinen toistansa hassumman, ja\nkuultelivat kasakat päälle, kuin he ehtoollistansa söivät, niin hyvin\nkuin he suomea ymmärtää taisivat. Juuri kuin minä parhaimmillani\njuttelin, sattui Margareetta katajia tuleen heittämään esiin että\nsäkenet siitä huonosta korsteinista niinkuin lunta ulos-seisoivat, ja\nhuusin minä sitten: \"kas, kas kuinka hän sylkäisee; hän on varmaan\nkiukuissansa kuin minä niin kauan viivyn.\"\n\nAkat tuvassa siunasivat itseänsä, ja kasakat kirosivat, mutta sitten\npyysin minä emännän minulle muutamia munia antamaan, koska minä kanoja\ntuvassa näin, ja sitten vähän maitoa ja leipää, luvaten pyytää hänen\nlukemaan hyvän luvun kanojen ja lehmien ylitse. Toi myös emäntä pian\nsen kuin minä pyytänyt olin. Totisesti oli paljon pettua leivässä,\nmutta kuin ei parempaa ollut, täytyi siihen tyytyä. Vein minä kaiken\ntämän Margareetalle, joka saunassa istui vilusta ja pelvosta yhtä\npaljon vapisten. Rupesin sitten kokoomaan mitä käsiini sain, että minä\nsijan lavalle tehdyksi sain. Mutta kuin minun päähäni keino pisti,\nmenin minä takaisin tupaan, sanoden \"kas niin, akka jo rauhoittumaan\nrupeaa ja lupaa yöllä kanoille hyvää onnen lukua lukea. Mutta valkoisen\nraidin ja kelta-ruusuisen ryyjyn hän tarvitsee, jonka päällä hän lukee,\njos onnistua taitaa.\" Sanoi emäntä vastaten minulle: \"minä ihmettelen\nkellä nyt tähän aikaan raitia ja ryyjyjä on?\"\n\nSanoi sitten hänen äitinsä, joka vanhana ja kituliaana sängyssä makasi:\n\"anna hänelle kumminkin ryyjy ja se raiti, joka ylhäällä luhtin\nkistussa on, ja pyydä hänen lukemaan luku että tämä leini minun\nvanhasta ruumiistani poijes-menisi.\" Huomaten että emäntä vielä\nkahdella päällä oli, tulin minä iloiseksi kuin taasen yksi luuta\nsäkeniä saunan korsteinista ulos-tuli, ja kiiruusti meni hän nyt\nminulle pyydetyitä kaluja tuomaan. Laitoin minä niin Margareetalle\njotenkin hyvän sijan, Olkia yhdestä nurkasta alle ja meidän turkkimme\npäälle, ja itse minä tuvassa hänen turvaksensa valvoa päätin. Ja tuli\nMargareetan minua sääli kuin minun hänen tähtensä valvoa täytyi, jota\nminä hänelle kuitenkin sydämestäni tehdä tahdoin.\n\nSanoin minä nyt kuin minä tupaan takaisin tulin, \"piru akan tykönä\nolkoon, kuin hän noitumisissansa häärii, se helposti saattaisi niskani\nmaksaa\". Olin minä myös pian nukkuvanani, mutta katsoin kuitenkin\ntarkasti perään, ettei kukaan huoneesta poijes mennyt, ja nousin minä\nseuraavana aamuna ylös, ennenkuin kukaan vielä herännyt oli, ja hiljaa\nMargareetan ovelle naputtaen käskin minä hänen itseänsä valmiiksi\nlaittamaan, että oitis lähteä saisimme. Valjastin sitten hevosen reen\neteen ja olimme me pian tästä vaarallisesta paikasta poissa.\n\nSamana päivänä ehtoolla tulimme yhteen taloon, jonne ei mitään tietä\nkäynyt; mutta kuin meidän hevosemme siitä huonosta kelistä oli vallan\nulos-väsytetyksi tullut, täytyi meidän tässä hetki levätä. Täällä oli\nkaikki hävitettyä ja autiota, ja ainoasti kahdella huoneella katto\njoinkin jäljellä oli. Muutamia puoleksi alas-mädänneitä huonekaluja\nhuoneissa oli, ja laudoista, jotka minä ulkoseinästä revein, helposti\nvalkea toimeen saatiin. Ruokaa meillä Ellin eväspussissa oli, ja\npäätimme me että täällä turvallisin ja paras paikka oli, jossa meidän\ntoiseksi päiväksi levätä sopi.\n\nIstuimme me täällä yhdessä tässä autiossa huoneessa, enemmän iloiset\nja tyytyväiset sydämissämme kuin monet, joilla kaikkea rauhassa ja\nlevossa oli, ja ihmetteli Margareetta, että hän niin levollinen olla\ntaisi, kuin ei hän äidin ja sisaren kohtaloista mitään tietänyt ja itse\nsuurelle vaaralle altisna oli, ja sanoi hän luulevansa, että\nonnettomuus oli hänen sydämensä koventanut. Sanoin minä hänelle, että\nhänen pikemmin piti sanoman, että ihminen onnettomuudessa oppii\nrohkeudella Herran päälle luottamaan, joka vaarassa auttaa. Sanoi hän,\nettä minä hänen parempana pidin kuin hän ansaitsi, sillä ei se pelkkää\nluottamusta ollut, vaan oli hän usein ja erinomattain tänä iltana\noikeen iloinen.\n\nTulin minä sydämessäni erinomaisen iloiseksi, ja sanoin minä hänelle,\netten minä nyt surusta ja vaarasta tietänyt, kuin hän minulla täällä\noli ja kuin minä niin hänen puhuvan kuulin.\n\nSittenkuin Margareetta sisähuoneesen maata pannut oli, tehin minä\nsammalista itselleni sijan joita minä yhdestä nurkasta löytänyt olin,\nniin ettei kukaan voinut hänen kamarinsa ovelle tulla minuun\nkoskematta; ja makasin minä nyt tämän yön hyvin, ja seuraavana aamuna\nme matkaamme jatkoimme.\n\nOtimme me eteemme tien saaristoon päin, ja tiesin minä hyvin missä\nryssiä oli, ja vältin niin paljon kuin mahdollista oli senkaltaisia\nseutuja. Siis me usein ylitse niittyjen ja järvien kuljimme, joissa\nvahva jää oli, vaikka ei siinä tietä käynyt ja kuljimme me halukkaimmin\nsiellä, jossa autioita taloja teiden vieressä oli, koska me sillä\ntavalla helpommin löytämyksiltä turvassa olimme. Mutta monet olivat\nvarsin poltetut, ettei niissä seinää eikä kattoa jäljellä ollut, niin\nettemme me siinä majaa saada taitaneet.\n\nNyt oli meillä ainoasti kolme penikulmaa saaristoon ja siihen taloon,\njossa minun venheeni oli, mutta oli myös tämä osa matkasta kaikista\nvaarallisin, kuin täällä ryssiä joka taholla liikkui.\n\nTulimme me sitten pappilaan, jossa minä väen tunsin. Edellinen viran\nhaltija oli ryssiltä fangituksi ja pois-viedyksi tullut, ja sitten sai\nyksi nuori mies sen haltuunsa, koska hän lupasi lesken vaimoksensa\nottaa, jota muuten ei kukaan tehdäksensä ottaa tahtonut niiden monien\nlapsipuolien tähden. Katuen sitten olisi hän tahtonut koko viran\njättää, päästäksensä vaimosta; mutta tämä piti hänestä kiinni, ja\nsiellä hän istuu nyt. Hänen tykönänsä piti meidän nyt vuorokausi\nlepäämän ja tarkempia tietoja hankkiman.\n\nSeisoi pastori rapuilla, kuin me pihaan ajoimme, ja menin minä hänen\ntykönsä pyytäen, että minä ynnä minun morsiammeni saisimme erikseen\nhänen kanssansa puhua.\n\nIhmetellen katsoi hän minuun kysyen kuka minä olin. Olin minä sitten\nerinomaisesti ihmeissäni olevinani, kuin ei hän minua tuntenut,\nsanoden: \"totisesti olen minä se, joka menneenä vuonna vanhemman\npappilan tyttären kanssa tanssasin naapuritalon häissä, mutta kun\npastorilla on kait niin monia ajatuksia päässänsä, ettei hän minua\nmuistaa mahda. Mutta minne me nyt puheille pääsemme?\"\n\nPastori vei meitin pieneen huoneesensa porstuvan vieressä, ja kuin me\nsinne tulleet olimme, silitin minä pitkän tukkani silmiltäni ja otin\noikean ääneni ja sanoi sitten pastori: \"kas, sinähän se oletkin, sen\nhuimapää,\" liittäen kuitenkin äkkiä hämmästyen: \"Mitä Herran nimeä Eini\najatella mahdat, joka sekä sinun itsesi että muutkin panet vaaralle\nalttiiksi, kuin sinä näinä aikoina täällä matkustat.\"\n\nSanoin minä: \"totisesti minä ajattelen kumminkin pelastaa tämän nuoren\ntytön, jonka minä olen luvannut Ruotsiin viedä suojaan ryssien\nvainoomisista, ja pitää sinun nyt meitä hyysäämän ja edespäin\nauttaman.\" Ja kuin hän erinomaisen hämmästyneeltä ja pilvistä\npudonneelta näytti, sanoin minä hänelle, että hänen ei muuta sanoa\ntarvinnut kuin että me häneltä kuulutuskirjaa ulos-ottamaan tulleet\nolimme, mutta että hän itseänsä velvollisena piti meille ensin\nuskonopin pääkappaleissa vähän neuvomusta antaa, koska hän meillä\nniissä asioissa vaillinaista tietoa havainnut oli.\n\nSanoi hän: \"kukin hyvin tietää, ettei meidän aikoinamme niin tarkkaan\nsen uskonopin taitamukseen katsoa.\" Sanoin minä vastaten hänelle: \"no\nsyytä sitten mitä tahdot, vaikkapa itse pirua; mutta tämä nuori tyttö\npitää sinun vainoomisista varjeleman; minusta ei sinun lukua pitää\ntarvitse, koska minä kuitenkin oitis aivon pois-lähteä, parasta tietä\nmeillemme ulostutkimaan.\"\n\nAstui myös Margareetta eteenpäin ja pyysi että hän muutamaksi tunniksi\ntänne jäädä saisi, ja pastori, jolla kaiketi vähän epäilemyksiä oli\nollut siitä mikä persoona se oikeastaan oli, joka minua tällä tavalla\nseurasi, tuli nähtävästi leppeämmäksi, kun hän hänen itse puhuvan\nkuuli, ja sanoi viimeinkin: \"no niin, älköön meidän Herramme tätä minun\nperään-antamustani minun ja minun omaisieni päälle langettaa mahtako.\nJääkää tänne, nuori tyttöparka, minä koetan teille suojaa antaa.\"\n\nPastori käski nyt sisälle Maijan, vanhemman tytärpuolensa, ja käski\nhänen olla Margareetalle avullisna, ja hankin minä sitten itselleni\npussin, edes-antaen sitten, jossa minulta vaan sitä kysyttiin, että\nminä kaupunkiin mennä aivoin suolaa lapsien ja perheen tarpeeksi\nostamaan.\n\nTuli kuitenkin ilo Margareetalle lyhyeksi, sillä sittenkuin minä hyvin\nolin pois-lähteä ehtinyt, tuli pastorin rouva kotiin ja sanoi, ettei\nMargareetta saanut sinne jäädä; \"sillä,\" sanoi hän, \"yhden miehen olen\nminä kadottanut sentähden että hän Ruotsalaisten kanssa yhteyttä piti,\nmutta kas eipä se, kuolemaksenikaan, toista kertaa tapahdu.\" Ja\nkuin Maija pyysi, ettei hän fröökynää poijes-ajaisi, sanoi hän:\n\"fröökynä taikka prinsessa, niin en minä hänen tähtensä huonettani\nonnettomuudelle alttiiksi antaa tahdo;\" ja sitte sanoi hän että Maijan\nsopi viedä hänet yhteen autioon torppaan metsässä minua odottamaan!\n\nSanoi tyttö, että siellä oli niin autiota ja kylmää, mutta sätti taasen\näiti, että ryssät tekisivät heidän kotonsa kuumaksi, jos he meitä\nsuojaisivat. Vaan nähdessään kuinka Margareetta hiljalleen ovelle päin\nhorjumaan rupesi, tuli hän äkkiä liikutetuksi ja sanoi: \"menkää Jumalan\nkanssa, fröökynä, hän teitä suojelkoon. Kyllä te minua kovana pidätte,\nmutta muistakaa, että minulla yksitoista lasta ympärilläni on.\"\n\nMaija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla\nmuutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen\ntakaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman\nmitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan\nkaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut\nennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että\nyksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut\noli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen\nsisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle\ntulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän\npelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.\n\nSuuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin\nminua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään,\nkuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen\nyksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle\nJumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä\nsuuressa kurjuudessa ja vastuksessa.\n\n\nTulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana\ntiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan\nnäytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta\npelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni\nkauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin\nrakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä\nautuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja\nhiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: \"rakastan,\nMauno, minä rakastan sinua.\" Ja olisin minä riemusta raivota ja\nmyrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän\nkiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut,\nvaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä\nsallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.\n\nYö oli erinomaisen pimeä, mutta tulimme me pian polulta leveämmälle\ntielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli\nniinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua,\nettä minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä\ntarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.\n\nHyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä\ntunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme\notin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien\nhänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä\nlepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan\nvihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon\nyhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.\n\nJa pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän\ntuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä\npeljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut\nolin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan\nkanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten\nminä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun\nkiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.\n\nVähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa\nMargareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti\nvastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis\ntaas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla\nsydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana\npäivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää\noli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista\nollut.\n\nMe emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä\nMargareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän\nmatkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin\nminä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni;\nmutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi\nMargareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me\nniin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan\nhiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja\nsanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.\n\nNiinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli\nkokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko\nollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän\nonnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli,\nja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska\nmeidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.\n\nPuolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana\njäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen\nmielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti,\nsillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt\nkävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa\nvoitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä\nnäki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka\nminä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen\nmitannut oli.\n\nAstuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi\nniistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista\noli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko\noli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut,\nhädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa\nylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta\njakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli\nlukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa,\njoka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: \"Jumalan rauha,\nherra pastori.\" Sanoi hän ystävällisesti: \"niin Jumala rauhan antakoon,\nja kiitos tervehtämyksestä.\" Sanoin minä: \"onko tie varmaa, herra\npastori?\" Vastasi hän sanoen: \"on kyllä, ehkä se hevosenkin\nkannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori\nvaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?\" Sanoin minä:\n\"eikö herra pastori minua tunne?\" Sanoi hän vastaten: \"en, nuori mies,\nmahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat,\nmutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?\"\n\nAsetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä\nniihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani\npois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä\ntaasen kysyin: \"eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?\"\n\nAstuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin\nhän vähän tointunut oli: \"ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan\ntulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada\ntaida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä\nsuojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista\nkulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa\ntaidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin\nhän omiansa pelastamaan tulee.\"\n\nSanoin minä: \"ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja\ntämän nuoren naisen myös mukanani viedä.\" Sanoi hän: \"kuinka sinne\npäästä mahdollista olla taitaa?\" Sanoin minä: \"me olemme ajatelleet\nsaarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä,\nryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet\nsiellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle\nesivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon\nkuin mahdollista on.\" Sanoi hän: \"te ette suinkaan isoon aikaan heistä\nmitään kuullut ole?\" Sanoin minä: \"tulee pian kolme vuotta, siitäkuin\nminä täällä olin.\" Sanoi hän: \"oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia\nkohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt\ntalvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään.\nViimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies\njäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät\nja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli\nsitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi\nkuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen\nsisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää\ntahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat.\nNäyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia\nyhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa\nodottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te\nette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä\ntaidatte kuin palata takaisin?\"\n\nMutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle\nmeidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin.\nPuhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös\nsama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni\ntulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä\nyhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä\nyhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.\n\nEi hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että\ntainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta\nsekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.\n\nSanoin minä: \"emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja\nmeidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta\njoku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään\ntodistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne\nkirjoittako.\"\n\nVastasi hän sanoen: \"kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole\nollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa\npoltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja\nylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa\nhävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia\nrikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa\nyhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt\nse, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän\nole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli.\"\n\nNähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan\nsaada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään,\nmutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän\nnäki, että hän sanoi: \"antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin\ntehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti\nJumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen\nvääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran\nviran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on\nlepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side\ntässä maassa.\"\n\nViitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän\nkalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme\nhänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän\nseisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen\nvalkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei\nkuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen\nkuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini\nsormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä\najamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus\nluettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin\nmyös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi\nupseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni\nenemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin\nminä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään\npakoon pääsemystä ollut.\n\nSiis olin minä nyt tämän sydämellisen toivomukseni täytetyksi saanut,\nettä Margareetta minun vaimokseni tullut oli, jossa taas Herran Jumalan\nsuuri, minulle aina niin erinomaisesti osoitettu armo selvästi näkyi.\nOli myös reki ja hevosmiehet meidän tykömme ehtineet, ennenkuin virsi\nloppunut oli, ja nousi upseeri reestä, ja nostaen ensin kätensä\nlakkiinsa, teki hän rintaansa ristin merkin ja seisoi sitten\nliikkumatonna siksi kuin virsi loppuun lauletuksi tuli. Astui hän\nsitten Margareetan tykö, antaen hänelle kirjeen ja sanoden murretulla\nruotsin kielellä että hän luuli kirjeen oikealle persoonalle\nantaneensa.\n\nKatsoi Margareetta kirjeen päälle ja huusi lujaa pelkästä ilosta, kuin\nhän äitinsä sinetin ja kirjoituksen tunsi. Ja oli se kirjoitettu\nseuraavaisella tavalla.\n\nMargareetta, minun korkeasti rakastettu tyttäreni!\n\nSittenkuin meidän Herramme viisaudessansa niin on hyväksi nähnyt, että\nminä niin onnettomasti sinun, minun rakas tyttäreni, poiskadottanut\nolen, ilman tietoa missä sinä, siinä suuressa hädässä ja kurjuudessa,\njoka meidän ylitsemme käynyt on, itseäsi kätkenyt olet, ja minä\nsinun r. sisaresi Sesilian kanssa kaikesta vaarasta erinomaisesti\npelastetuksi tullut olen, niin että me itsemme kaikessa turvassa\nlöydämme; niin minä kaikkein tärkeimpänä huolenpitona pitää annan, että\nmyös sinä, r. t., kaikesta lisästä levottomuudesta meidän suhteemme\npelastetuksi tulisit. Mutta kuin sinun nuori sisaresi, jolla, niinkuin\nsinä hyvin tietää mahdat, heikko ruumiin rakennus on, nyt kaiken\nläpitsekäydyn peljästyksen tähden niin liikutetuksi tullut on, ettei\nhänen terveytensä hyvällä kannalla ole; siis hän ei nyt jaksaa taida\ntäältä poijes lähteä, enkä myös minä häntä yksin jättää, vaan on\nruhtinas Galitsin, joka rehellinen ja kunnioitettava herra on, luvannut\nluotettavia henkilöitä lähettää, joiden kaikella tavalla ylöshakeman\npitää, missä sinä mahdollisesti olla taidat, ja sinulle tämä kirje\nantaa, että siitä sitten taitaa mahtaisit tarpeellisia toimia eteesi\nottaa, oitis tänne tullaksesi. Niinkuin minä arvaan, taidat sinä ehkä\nMaiju-neidon mukaasi palvelukseksesi ottaa, ja taidat sinä voudin\nkäskeä sinuasi kyyditsemään, että minä sitten tilaisuutta saada\ntaitaisin hänelle minun käskyjäni antaa: ja tulee hänen niistä hiljan\nylöskannetuista rahoista, joista ei vielä tiliä ole tehty, kuin hänen\nhallussansa on, sinun tännetulosi tarpeeksi käytettäväksi antaa.\n\nJos, jota minä en kuitenkaan ajatella taida, sinä kauvemmaksi meidän\nautioksi tehdystä kodostamme tullut olet, kuin että sinä helposti\nmainittuja henkilöitä sinun palvelukseesi ottaa taidat, niin jätän minä\nsinun omaan arveluusi ja mieleesi, sopivalla tavalla tännetulemustasi\njärjestää, kuin en minä täällä määrätä voi mikä sinulle sopivinta olla\ntaitaisi. Mahda sinä ainoasti suurimmalla kiiruulla kaikkea toimeen\nlaittaa, että minun sydämeni levottomuus lievennetyksi ja lohdutetuksi\ntulisi. Kuitenkin pitää sinun mieleesi paneman, että niiden persoonien,\njotka sinä turvaksesi ja palvelijaksesi otat, pitää semmoisia oleman,\nkuin yhden fröökynä Boijen arvolle sopii. Vaikka se ehkä sinun mielesi\nmajaan vähemmän miellyttävältä tuntua mahtaa, pitää sinun kuitenkin\nsallia niiden sotapersoonien, jotka ruhtinas lähettänyt on, sinuasi\nmatkalla seuraamaan, sillä se kuitenkin turvallisinta on.\n\nToivolla että minä sinun pian täällä syliini sulkea saan, minä sinulle\nnyt ainoasti siunaukseni annan, ja lähemmät ynnä tarkemmat kertomiset\njätän, siksi kuin me Jumalan avulla pian taasen toisemme tavata saamme.\nMinun hellästi rakastettu tyttäreni,\n\n                                Sinun armias ja hyväsuosiollinen äitisi\n                                            Katariina Boije.\n\nKuin Margareetta monenkaltaisia mielenliikutuksia kestää oli saanut ja\nhyvin tarvitsi lepoon päästä, nostin minä hänen rekeen, hänen tarkasti\nvällyillä peitin ja alvoin ajaa pappilaan päin, kunne kaikki muut\nkävellen perässä seurasivat. Mutta kuin me niin yhden matkan kulkeneet\nolimme, puhui se venäjäläinen upseeri äkkiä hiljaisuudessa minulle,\nsanoden, ettei hän niin tarkoin minua täällä ulkona jäällä katsellut\nollut, ei myöskään ollut hänen väkensä mitään epäilemystä minun\npäälleni vetänyt. Kuitenkin hän minua neuvoi ettei minun huolia\ntarvitsisi heidän lähempää tuttavuuttansa tehdä, vaan ensimmäisessä\nsopivassa tilassa poijes pötkiä. Ja kuin pastori minulle kädellä ja\nsuulla lupasi minun rakasta Margareettaani suojella, ja ehkä vielä\nTurkuunkin saattaa, kunne hänen seurakunnan asioiden tähden pian\nmatkustaa täytyi, niin koska minä hänelle ainoasti pahaa, enkä hyvää\ntehdä taitanut, otimme me pian jäähyväiset toisiltamme, sittenkuin me\npappilaan ehtineet olimme, ja lupasin minä häntä ennen pitkää Turussa\ntaasen nähdä; ja hiivin minä sitten toisen kautta takaovesta ulos,\njättäen kasakat, ilman että minä heitä kyydistä kiittää huolin.\n\nKului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla\nkoukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta\ntähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio\nvein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua\ntoisten takaisin-auttamaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus\nBrzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas\nGalitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa,\njossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen\najutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen\npuheillensa.\n\n\"Ah, onko hän tullut kotiin,\" sanoi ruhtinas vilkkaasti, \"käskekää\nhänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits,\" lausui ruhtinas huoneesen\ntulleelle, \"tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian\npaljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla,\nsittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta\nsinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin\nhelposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa,\njotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia,\nja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat\nruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää\nkuin vasikoistansa.\"\n\n\"Teidän Jaloutenne,\" vastasi Juho, \"semmoisia haavoja, jommoisista\nSuomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta.\"\n\n\"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt\non kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin\ntietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa\nedistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?\"\n\n\"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran\nselitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa\nosaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin,\nei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy\nauttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto\nkoettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu\npuuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei\nSuomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on\nkirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat.\"\n\n\"Ja sotamiehistön käytös?\"\n\n\"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti\ntuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän\nJaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville\nupseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta,\nennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee\nteidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on\nnimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa\nnaista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu.\"\n\n\"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista\nkansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien\nkurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän\npappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman?\nKetkä nämät urottaret nyt sitten ovat?\"\n\n\"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen,\nrouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä\nruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa\nantamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun\naikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen\nosoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan\najalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te\nmielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa,\nlempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta\nosaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun.\"\n\nHymyillen vastasi ruhtinas: \"Jaha, minä luulen, että tuo kukka\nkuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet\nollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?\"\n\nJuho punehtui vähäisen ja sanoi: \"ainoasti sitten tämän matkailun,\njossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden\nkasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet\nheidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt\nkuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin\npuettuina talvipakkasessa.\"\n\nVielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: \"minä tahdon heti\nnähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä\nniin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä\nvaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa\nheidät vastaan:\"\n\nTullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse,\njossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan\nsiinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa\npuhutella häntä.\n\nHe astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että \"he uudestansa\nkastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon.\"\n\n\"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia,\" sanoi ruhtinas kääntyen häntä\nseuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. \"Parasta on, että teidän\narvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa.\"\n\n\"No,\" kysyi ylikaitsija, \"oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden\ntahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?\"\n\n\"Niin,\" vastasi toinen nainen, \"kyllähän sekin hyvä saattaa olla;\nmutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että\nmeillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän\ntuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän\nuskoon.\"\n\nVaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat\nkäskyn odottaa.\n\nKatariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen.\nKatariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen\ntaaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva\nkumarsi noudattamatta tarjousta.\n\n\"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on\nriistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka\ntahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen.\nOlkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia\nkysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?\"\n\n\"Poika ja tytär.\"\n\n\"Missä he oleskelevat?\"\n\nPonnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva:\n\"tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka\nuhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi\npalata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani\npalvelee kuningastansa.\"\n\n\"Minä miehenä?\"\n\n\"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea\npuolustaa.\"\n\n\"Milloin hänen viimeiseksi näitte?\"\n\n\"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana.\"\n\n\"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?\"\n\n\"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty.\"\n\n\"Te olette siis totellut sitä säätöstä.\"\n\n\"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on\nJumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen\nei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää\npäivän, jolloin hän omansa vapauttaa.\"\n\n\"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin\nkanssa?\"\n\n\"Minun tietääkseni ei koskaan.\"\n\n\"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden\nkasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat.\"\n\n\"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita\nolisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu\nvallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja\nurhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän\naamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään\nmistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät\nonnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä\ntekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi,\njoka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on\ntottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan.\"\n\n\"Ja kuka se mies on?\"\n\n\"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun\nherra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta\nansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin\nukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen\nyksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen\nkumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan\nsotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin\naina lopuksi ukon mieleen kääntymään.\"\n\n\"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi\nerällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne,\nsillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät.\"\n\nKäytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat\nvaimot. \"Tunnetteko näitä naisia?\" kysyi ruhtinas.\n\n\"Tunnemme, teidän Jaloutenne.\"\n\n\"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?\"\n\n\"Emme, teidän Jaloutenne.\"\n\n\"Menkää!\" Sotamiehet menivät.\n\nRuhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja\nsanoi: \"anna heille selkään ja päästä heidät menemään.\"\n\nNyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu\nsisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan\nkoko maailmasta.\n\n\"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?\" sanoi hänelle\nruhtinas kovalla äänellä.\n\n\"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko\nasiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja\najatellut kaikkea heidän puolestansa.\"\n\n\"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?\"\n\n\"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos\nHerrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi\ntarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen.\nVaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin\novat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin\nmiesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut.\"\n\n\"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?\"\n\n\"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No\nsitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän\noikealla paikalla.\"\n\n\"No, olihan Löfving teidän kanssanne?\"\n\n\"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä\nolisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin.\"\n\n\"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?\"\n\n\"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä.\"\n\n\"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan.\"\n\n\"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä\nsaanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p----leestä, niin minä\nolisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla.\"\n\n\"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta\npuheestasi?\"\n\n\"Antakaa anteeksi, teidän armonne, niin, kas kun tulin kironneeksi, se\nei sovi kun korkeiden herrojen kanssa puhutaan.\"\n\nMiehen muoto oli koko puheen aikana ollut sydämellisen ystävällinen,\nhän ei näyttänyt aavistavankaan, että hänen sanoissansa olisi mitään\nsopimatonta ollut, niin että se ruhtinaan enemmän kuin yhden kerran oli\nhymyilemään saanut. Hän vietiin pois ja molemmat toiset miehet tuotiin\nsisälle. Heidän kuulustelemisensa oli pian loppunut, ja heidän\nselityksensä olivat ihan samankaltaiset kuin puutarhurinkin. Ruhtinas\nmeni takaisin molempain odottavien naisien luo.\n\n\"Kunnioitettavat naiset,\" sanoi hän ystävällisellä kohteliaisuudella,\n\"sodalla on monta surullista seurausta, loukkaavimpia on, että jalojen\nnaisienkin pitää sentähden kärsimän. Minä en taida tarjota teille\nminkäänlaista korvausta siitä mitä te syyttömästi olette kärsineet.\nKuitenkin pyydän minä teitä, ollaksenne ainakin tulevaisuudeksi\nsemmoisilta onnettomuuksilta turvatut, suostumaan minun ehdoitukseeni,\nettä toistaiseksi jäätte Turkuun asumaan. Pitkällisestä sodasta\nvilliintynyttä sotaväkeä on joskus varsin mahdoton etenkin kaukaa,\nhillitä. Jos teillä muuten on jotakin toivoa, jonka täyttämistä minä\ntaidan auttaa, niin se olisi minulle mieluista.\"\n\n\"Huhu on aina ylistänyt ruhtinas Galitsinin jaloa nimeä, silloinkin kun\nhänessä nähtiin vihollinen; minä olen nyt oppinut, että huhukin taitaa\ntotta puhua. Mutta sallikaa minun, sen jalon oikeuden lisäksi, jota\nminä olen saanut nauttia, vielä pyytää teiltä yhtä armon osoitusta,\nminun palvelijoitteni henkeä ja vapautta.\"\n\n\"Rouvani, te rukoilette niiden puolesta, jotka tottelemattomuudellansa\nteitä kohtaan ovat koko tämän onnettomuuden saaneet aikaan?\" sanoi\nruhtinas, jonka sielussa silmänräpäyksen ajaksi nousi epäluulon ajatus.\n\n\"Niin, jos heidän tekonsa olisi minun käskystäni tapahtunut, niin minä\ntuskin olisin taitanut, velvollisuuteni mukaan, heidän asiatansa ajaa.\"\n\n\"Sen kuvan mukaan, jonka te olette yhdestä heistä tehnyt, pelkään minä\nettä te itse tulette kärsimään, jos minä suostun teidän pyyntöönne.\"\n\n\"Minä rukoilen vieläkin yhtä armoa, pyytäessäni että teidän Jaloutenne\nsallii lähettää hänen Ruotsiin. Poikani saisi siellä ottaa hänet\nhoitoonsa, ja saisinhan minä samassa tilaisuuden lähettää tietoja\nrakkailleni siellä. Minä toivon, että teidän Jaloutenne pitää minun\nsanani tarpeellisena vakuutena, etten minä käyttäisi teidän hyvyyttänne\nkiellettyjen tietojen lähettämiseen.\"\n\n\"No, rouvani, te pyydätte paljon. Nämät miehet ovat tehneet kavalluksen\nminun keisariani vastaan; mutta teillä on oikeus vaatia paljon,\nkärsimisienne korvaukseksi. He päästetään irti, ja puutarhuri saa\npassin. Ja nyt, kunnioitettavat naiset, sallikaa minun pyytää teitä\nvieraina jäämään minun talooni, sillä aikaa kuin teille sopivampaa\nasuntoa hankitaan. Lisäksi pyydän minä saada olla teidän rahanne\nhoitaja, siksi kun olette ehtineet asianne järjestää.\"\n\n\"Ei minun kiitollisuuteni sitä hyvyyttä kohtaan, jonka teidän\nJaloutenne on osoittanut meille, vähene siitä, ett'en minä taida sitä\nkäyttää. Jo tämä rappioinen pukikin\" (hän tarttui keveästi mustaan\nhameesensa) \"olisi sopimaton vieras ruhtinaan huoneessa. Ennen kaikkia\nvaatii sydämeni minua etsimään tytärtäni.\"\n\n\"Rouva paroonitar, kartanossanne ei teillä ole asuntoa, ja monta\nhankaluutta saattaa sitä paitsi kohdata teitä siellä. Te itse ja ehkä\nvielä enemmän teidän nuori tyttärenne, olette mielen-liikutuksista ja\nponnistuksista paljon kärsineet. Epäilemättä on neiti Boije löytänyt\nturvapaikan jonkun teidän alustalaisenne, taikka ehkä teidän pappinne\nluona. Minä annan ryhtyä toimeen että häntä etsitään ja uskotaan jonkun\nhenkilön huostaan, jonka te hyväntahtoisesti valitsette häntä tänne\nseuraamaan. Juho Petrovits, sinun huolenasi olkoon hankkia näille\nnaisille, mitä he käskevät. Sinulla on nyt kunnia olla ritarina heidän\npalveluksessansa. Minä pyydän että naiset käyttävät näitä huoneita\nniinkauvan kuin haluatte.\"\n\nRuhtinas kumarsi kohteliaasti, hymyili ystävällisesti Juholle ja\nvetäytyi sitte toisella puolen käytävää oleviin huoneihin.\n\nKatariina rouva kääntyi Juhon puoleen: \"te meille sanoitte, ettei\nmeidän vähempää tarvinnut odottaa siltä mieheltä, jonka käsiin Jumala\non tämän maan kohtalon pannut. Mutta minä en taida käyttää hyväkseni\nhänen kehoitustansa jäädä tänne. Mahdotonta, mahdotonta! Jokainen\nhetki, jota en käytä tyttäreni etsimiseen on minulle sanomattoman\nraskas. Mutta Sesilia, lapseni, sinä vaalenet, mikä sinua vaivaa?\"\n\nSesilia oli ruhtinaan lähteissä vaipunut sohvalle. Hänen heikko\nruumiinsa ei jaksanut kauvemmin taistella niitä mielenliikutuksia ja\nponnistuksia vastaan, jotka viimeisinä päivinä olivat vaihdelleet.\nKatariina rouvan täytyi lopuksi tehdä päätös edes muutamiksi tunniksi\njäädä sinne, antaaksensa hänelle toipumisen aikaa; mutta kylmettyminen\nja mielen liikutus olivat vaikuttaneet liian kovasti, jättääksensä\nuhrinsa niin pian. Sesilia sairastui kovasti.\n\nVapaaksi pääsemisensä ilossa läksi puutarhuri Jaakon ja Jussin kanssa\nryypylle, sittekuin Juho oli heille antanut rahoja matkansa varaksi.\nEipä kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin hän, joka ei taitanut olla\nsanoilla ja liikkeillä hemmottelematta ja näykkimättä kaikkia\nvenäläisiä, joita hän tapasi, tuli uuteen tappeluun, joka päättyi\nsiten, että hän, tuntia myöhemmin, usean onnettomuudentoverin kanssa,\noli matkalla Venäjään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nLevottomuudella oli Katariina-rouva lukenut päivät siltä ajalta,\njolloin hän luuli taitavansa Margareettaa odottaa. Mutta Sesilian\nsairaus oli vielä niin arveluttavalla kannalla, ettei matkaa ollut\najattelemistakaan. Hän oli nyt kuitenkin jo niin paljon parantunut,\nettä Katariina rouva toivoi piankin saavansa lähteä kadonnutta\ntytärtänsä etsimään, kun tämä eräänä päivänä äkkiä astui huoneesen\näitinsä luo, riensi esiin ja oli syöksyä hänen syliinsä.\n\nKatariina rouva nousi hämmästyen ylös, mutta arvollisuudella, joka heti\nmuistutti Margareettaa hillitsemään intoansa, syleili häntä sitten\njuhlallisesti ja sanoi: \"tervetuloa, tyttäreni, kiitetty olkoon Herra,\nettä minä olen sinun jälleen saanut. Sinä olet viipynyt kauvan.\" Mutta\njo riippui Sesilia, käsivarret sisaren kaulassa, ääneensä itkien hänen\nrinnallansa; hän oli läheisestä huoneesta kuullut Margareetan äänen ja\njuossut sinne, puolivaatteissaan niinkuin hän vuoteeltansa oli noussut.\n\n\"Sesiliani,\" sanoi Katariina rouva, \"unohdathan sopimattoman pukusi.\nVaateta itsesi, me tulemme sinun luoksesi.\"\n\nSesilia lähti huonesta ja Katariina rouva jatkoi Margareettaan päin\nkääntyen: \"murheella on sydämeni surrut sinua. Mikä on ollut syynä\nsiihen, että sinä olet viipynyt niin kauvan ja missä sinä olet\noleskellut?\"\n\n\"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen\nsaanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen\nolen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut\ntärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää...\"\n\n\"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on\nkuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka\nhartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin...\nAh, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan\njälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en\nminä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja\nponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa\nminulle kaikki.\"\n\n\"Ah ei, äitini,\" sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä,\n\"sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni\nvastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen\nneuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin,\nen minä ainakaan tahdo salata mitään.\"\n\n\"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä\nmerkitsee?\"\n\nMargareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi\nkatseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten\nalkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta\nretkestänsä.\n\nKatariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus\npuhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta\nyhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta,\ntyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi\nlupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki\nKatariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen,\nhänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin,\njonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän\nkuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo\ntodellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän\noli korinkin murtanut.\n\nMargareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni\nkertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja\nhäneltä saivat tietoja saaresta. \"Nyt,\" jatkoi hän, \"ei meillä ollut\nmitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta\ntaisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni\nkäsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita\nhänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut,\njakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli\nantautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei\nhänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen\nkanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää\nuudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen\nvallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut\nvaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat\ntämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni\nsanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme,\nrupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää\njärven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme\nme maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan\nedessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii.\"\n\nMargareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta\nKatariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä.\nSuonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän\nistui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen\nkielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen\ntarkasti Margareettaan, joka jatkoi: \"oi, äitini, mitäpä en olisi\ntahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei\nollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni,\nsen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi\nminulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin\npelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt\nvasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua\noli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne\nsaisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja\nsiunatkaa minua.\"\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa\nKatariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin\nliikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä\nryhdillä. \"Heikko, horjuva olento,\" ratkesi hän puhumaan, \"niinkö\nMargareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän\ntietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö\nsinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista\nvertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi?\nPitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää\nkuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä\nniin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi\nmilloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi\nollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella\naskeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla?\nKuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa;\nmutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule.\nTuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla\ntehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää\ntämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan,\nvaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa\nmuutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan\nvaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä\nhäpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni\nsinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi\ntahraa.\"\n\n\"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden,\" huudahti Margareetta, \"ei, ei! Jumala\non hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin\nJumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa\nminä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa.\nKentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta\nhänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka\nkaukana, ilossa ja murheessa.\"\n\n\"Margareetta, sinä et enään tiedä mitä puhut, mene lepäämään, että\njärkesi selvenisi.\"\n\nÄkkiä nousi Margareetta nyt ja sanoi rukoillen: \"äitini, ajatelkaa mitä\nte'ette ennenkuin semmoisen askeleen otatte. Muistakaa, että, jos\nonnistutte, te samalla olette murtanut tyttärenne sydämen.\"\n\n\"Margareetta mene,\" sanoi Katariina rouva kovasti, ja vitkallisesti\npoistui hänen tyttärensä.\n\nKun Margareetta seuraavana aamuna tuli sisälle, tervehti häntä\nKatariina rouva niin, ettei kukaan vieras siinä mitään outoa olisi\nhuomannut, mutta Margareetta siinä selvästi huomasi vieraantumista.\n\"Maiju neitsy, nosta tuoli neiti Margareetalle;\" virkkoi Katariina\nrouva pannen, Margareetalle helposti huomattavan, koron neiti-sanalle.\nSitte sanoi hän: \"Margareetta, sinun pitää kiireimmin laittaa itsellesi\nsopiva puku äitisi luona käyttääksesi. Katso tuossa on kaksi\nhamekangasta. Sesilia ja etenkin Maiju-neitsy saavat sinua auttaa.\"\n\nMargareetta kiitti nöyrästi äitiänsä hänen huolenpidostansa ja rupesi\nheti toista kangasta leikkaamaan. Molemmat olivat harmaan väriset. Työ\nvaikutti, ettei niin helposti huomattu ettei äiti ja tytär mitään\nkeskenänsä puhuneet.\n\nHetken perästä tuli Juho, jonka Katariina rouva oli kutsuttanut ja\njonka hän esitti Margareetalle rakkaana sukulaisena. Sydämellisesti\ntervehti Margareetta häntä, sillä Sesilia oli jo kertonut hänelle\nkuinka hän oli ollut hänen ja Katariina rouvan suojelijana, ja että\nKatariina rouva, lähemmin tutkiessaan Juhon äidin sukua, oli ilolla\nhuomannut, että he olivat sukulaisia. Sukulaisuus oli tosin kaukainen,\nmutta vielä siihen aikaan pidettiin heimolaisuutta, jota vaan saattoi\nlukea, paljoa enemmän yhdistävänä, kuin nykyaikana lähimpääkään\nverisidettä. Juhon palvelus venäläisen päällikön luona oli tosin\nKatariina rouvan silmissä anteeksi antamaton vika; mutta ei hän\ntykkänään taitanut olla tunnustamatta, että juuri tämä virka oli tehnyt\nmahdolliseksi, että hän taisi hänen ja hänen tyttärensä pelastaa. Hänen\nlujat perus-ajatuksensa saivat siis vähän helpontua nuoren miehen\nhyväksi, joka, hänen ainoana miehisenä sukulaisenansa koko maassa, nyt\njo pidemmän ajan oli ollut hänelle kaikin puolin sopivana turvana\nuseissa seikoissa. Hän oli myös tottunut pitämään häntä suvun miehisenä\nedustajana. Nyt kutsui hän hänen toiseen huoneesen, sulki oven ja alkoi\nvakaasti:\n\n\"Tällä kerralla käännyn minä Juho veljen puoleen erinomaisen tukalassa\nja huolettavassa asiassa. Juho veli taitaa siitä nähdä kuinka paljon\nminä häneen luotan. Meidän sukumme ainoana, tässä maassa asuvana\nheimolaisena on hänellä, minun ajatukseni mukaan, sekä oikeus saada\ntietää perheen asiat, että velvollisuus sen kunniaa hoitaa. Onneton\ntyttäreni Margareetta (surulla kerron minä siitä häpeästä) on,\ntuskallisen paon vainojen hurjistamana, lopuksi joutuneena\njonkinlaiseen epätoivoon, antanut vihitä itsensä erään aatelittoman\nhenkilön kanssa, semmoisen, jolla ei ole nimeä, ei arvoa ja jota ei\nmilloinkaan milläkään ehdoilla taideta neiti Boijen puolisoksi omistaa.\nTämä vihkiminen, joka on tapahtunut ilman hänen äitinsä taikka\nsukulaistensa suostumuksetta on ja täytyy olla laiton ja siis helppo\nkumota. Mutta älköön yksi laittomuus palkitko toista. Arvokas pispamme\nitse, taikka, jos asian niin pitkälle pitää menemän meidän armollinen\nkuninkaamme päättäköön tämän asian. Ei vieras valtaaja eikä myöskään\nkonsistorio, joka nyt paremman puutteessa on määrätty, ettei yleisön\nhengellistä hoitoa laiminlyötäisi, taida tämän kaltaista asiaa tuomita.\nKirjevaihtoon rupeemiseksi tässä asiassa vaaditaan ruhtinaan lupaa,\neikä hän sitä luullakseni Juho veljen pyytäessä taida kieltää. Itse\ntoivoisin saavani olla sanelematta tästä asiasta.\"\n\nHetken mietittyänsä vastasi Juho: \"uskallanko pyytää että sanoisitte\nsen miehen nimen, jolle Margareetta on kätensä antanut?\"\n\n\"Mauno Malm.\"\n\n\"Tuo rohkea partiomies! Hän on siis todellakin vielä uskaltanut tulla\nSuomeen, ja missä aikeessa? Vielä pyydän yhtä asiaa kysyä: haluaako\nMargareetta itse tämän avioliiton kumoomista?\"\n\n\"Tyttärellä ei saa olla muuta toivoa kuin hänen äidillänsä, siksi kun\nhänen äitinsä vapaehtoisesti luovuttaa oikeutensa sille puolisolle,\njonka hän hänelle valitsee.\"\n\n\"Siis suostuu hän tähän eroon ainoasti kuuliaisuudesta?\"\n\n\"Tänä päivänä en ole hänen kanssansa siitä puhunut ja illalla oli hän\nniin liikutettu, etten minä taida pitää hänen kiivasta kieltoansa muuna\nkuin mielen kiihosta tulleena mielen maltin puutteena.\"\n\nJuho nousi ylös ja käveli hetkisen edes takaisin laattialla. Vihdoin\npysähtyi hän Katariina rouvan eteen ja sanoi: \"Salliiko armollinen\ntätini minun sanoa ajatukseni tästä asiasta?\"\n\n\"Minä toivon saavani kuulla sen.\"\n\n\"On ruvettu luulemaan, että tuo Malm on taasen rohjennut Suomeen tulla,\nja häntä vainotaan nyt. Kun hän on järkevä ja tarkka, en minä\nepäilekään, että hän välttää kiinni-ottamisen vaarat; mutta Suomi hänen\ntäytyy jättää nyt ja vaikea on hänen pitkään aikaan takaisin palata.\nAika tuo mukanansa monta lääkettä. Parempihan on että Margareetta\nvapaehtoisesti suostuu tähän eroon, kuin jos se tapahtuu väkisin. Sitä\npaitsi on tämä Malm semmoinen huimapää, ettei ole ensinkään varmaa,\nettä hän milloinkaan tulee takaisin Margareettaa vaatimaan, jos sotaa\nkestää. Ja jos taasen tulee rauha, jota nyt näyttää olevan syytä\ntoivoa, niin taitetaan tämä asia toimittaa paljoa vähemmällä huomiolla\nja moninaisuudella kuin nyt. Ne harvat henkilöt, jotka tuntevat tämän\nasian, taidetaan helposti saada pitämään se takanansa, ja koko toimitus\ntaitaa sillä tavalla muuttua arvottomaksi, ja sen voima itsestänsä\nkadota, korkeintaan pispan ja konsistorion helposti saadulla\nsuostumuksella, jahka he rauhan päätettyä ovat ehtineet muuttaa kotiin.\nTätä ikävää asiaa ei sillä tavalla tarvitse saattaa koko maailman\ntiedoksi.\"\n\nKatariina rouva istui hetkisen miettien. Vihdoin sanoi hän: \"Juho veli\nsaattaa olla oikeassa. Minä uskon että niin taitaa tapahtua.\nLevottomuudesta saattaa ikävää asiaa loppuun älköön pikaistuttako.\"\n\nKatariina rouva pyysi Juhoa nyt jättämään hänen kahden Margareetan\nkanssa, jonka hän kutsui sisälle. \"Margareetta,\" sanoi hän, \"sinun\najattelemattoman ja rikoksellisen yhdistyksesi, on äitisi tahdon valta\nmurtanut, ehkä seikat vaativat, että minun vielä pitää joku aika asiaa\nviivyttämän ennenkuin minä sille painan lain sinetin. Mutta murrettu ja\nkumottu on ikuiseksi ajaksi tämä side, jota et sinä milläkään tavalla\nsaa pitää sitovana; äläkä sinä minun kovimman vihani uhalla, pidä\nminkäänlaista yhteyttä tämän miehen kanssa, vaan pidä häntä aina\nvieraimpana vieraana. Tämä on tahtoni, noudata sitä. Syvä salaisuus\npeittäköön, että niin häpeällistä yhteyttä milloinkaan on tehtykään.\nEikä nyt enään sanaakaan tästä, ennenkuin on välttämätöntä taasen\nkoskea tähän iljettävään asiaan, että tämä laittomasti sidottu yhdistys\nlain mukaisesti tulisi rikotuksi.\"\n\nKäden viittaus antoi Margareetalle merkin poistumaan. Hän meni horjuen\ntoiseen huoneesen ja heittäyi itkien Sesilian syliin, huomaamatta Juhon\nläsnäoloa. Hän läheni impeä ja sanoi matalalla äänellä: \"anna ajan\nkulua ja toivo. Odotus-aikakin on jo suuri voitto. Näetkö kuinka minä,\nvaikka olen näin vieras, tunkeen sinun luottamukseesi, mutta Sesilia on\noikeuttanut minun olla teidän veljenänne. Jää hyvästi nyt ja rauhoitu\nniin paljon kuin mahdollista, hyvä Margareetta.\"\n\nJuho meni ja molemmat sisaret itkivät hetken yhdessä, siksi kuin heitä\nkutsuttiin ajan tavan mukaan kello 12 laitetulle päivälliselle.\nMargareetan, joka ei uskaltanut jäädä pöydästä pois, täytyi ponnistaa\nvoimiansa että hän näyttäisi levolliselta, ettei hän palvelijoille\nnäyttäisi olevansa liikutettu. Katariina rouva tuli sisälle levollisena\nja ylevänä niinkuin tavallisesti, eikä hänessä voitu huomata minkään\nmielen liikutuksen jälkiäkään.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta\nilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi\nsaattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle\nsieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti\npurjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena,\nettä hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt\nvirvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi\nJuhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä\noli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli\nparas näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle,\nistuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä\ntäysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen\nohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan\nsitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka\njokainen erilaisia.\n\n\"Katsokaa,\" sanoi vihdoin Sesilia, \"kuinka kaunista tuo on, katsokaa\nkuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja\nkuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät\nSuomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen\nlaivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet\nkummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi\nniinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta\nsitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin\nolen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi\nminä tahtoisin voivani ajatella sinua.\"\n\n\"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä\nhyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen\nsopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta,\nSesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi.\"\n\n\"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!\"\n\n\"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen,\"\nvastasi Juho lämpimästi. \"Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein\nerämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet\nkuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me?\nPilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on\nheillä ollut melkein haukunta nimenä.\"\n\n\"Minä olen vaan tyttö,\" alkoi taasen Sesilia, \"enkä minä miesten tekoja\npaljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä\najattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä\nkuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan.\nMutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen\nkuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen\nyhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi\nSuomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen.\"\n\n\"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä\nvälistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä\npalvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana\nvallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos\ntietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet,\nehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt.\"\n\n\"Nyt, oi nyt, Juho hyvä,\" sanoi Sesilia vilkkaasti. \"Me olemme täällä\nhyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis.\"\n\n\"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle\nkertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja\ntottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen\nomaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä\nvarsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja\ntarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo\nhirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan\nlopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen\nmäärään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini\njoutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin\nnaapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka\nkuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon,\njäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian\nsuuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin,\nneuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien\näitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen\nleipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt;\nlapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa\nkodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän\nnaapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän\nminulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio,\nkaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'\"\n\n\"Hän hoiti minua niinkuin isä, ja niin tulin minä, aatelisen suvun\njälkeläinen, joka on maamme vanhimpia, todelliseksi suomalaiseksi,\nkansan mieheksi, enkä ruotsalaiseksi niinkuin meidän aatelimme yhä\nenemmän ja enemmän on tahtonut olla. Mutta tämä suruton aika loppui\npian. Tosin olimme kauvan kuulleet kuinka sota raivosi maan toisissa\nosissa, mutta meidän seuduillamme tuntui raskaimmasti se sota, jota\nkäytiin kaukaisissa maissa. Joku tuhat-luku miehiä sai mennä Suomea\npuolustamaan, samalla kuin ainoasti siitä seudusta maatamme muutamien\nvuosien kuluessa nostettiin puoli sataa tuhatta, ja lähetettiin\nvieraille maille. Heti sen jälkeen kuin rutto oli tuhojansa tehnyt,\nmäärättiin uusi sotaväen-otto. Nyt eivät edes talonisännät päässeet\nvapaaksi. Kasvatus-isäni otettiin monen sadan talonomistajan kanssa\nsotamieheksi, ja niin jäi autioksi sekin talo, jossa minä olin\nkasvanut, niinkuin ainakin puolet koko maan taloista. Minä olin silloin\nkolmentoista vuotias, ravakka ja miehekäs poika. Minä olin kauvan\ntoivonut saada opintoja harjoittaa, mutta minä taisin olla apuna\nmaanviljelyksessä, jossa puuttui käsiä. Nyt olin päässyt siitä\nvapaaksi, mutta minulla ei ollut toimeen-tulon neuvoa. Luottamusta ja\nrohkeaa sydäntä minulla oli, ja niin lähdin astumaan Turkuun\nilmoittamaan itseäni koulunkäymiseen halulliseksi. Asunnon sain\nhelposti. Paljon taloja oli autioina, myytäviksi kirjoitetut maksamatta\njääneistä kruunun ulosteoista, mutta ostajia ei ollut. Tosin puhuttiin,\nettä eräässä kuninkaan kirjeessä oli luvattu vähentää suomalaisten\nveroa; mutta rahoja tarvittiin, ja niin kiskottiin jokainen ropo,\nlupauksella että sodan loputtua erinomaisesti auttaa Suomen\nvaurastumista.\"\n\n\"Asunto minulla oli, niinkuin jo sanoin, ruokaa kerjäsin itselleni ja\nnäin nälkää vähän väliltä, ja minun hyvää sarkatakkiani kesti kuluttaa\nkelpo ajan. Mutta sota kävi yhä uhkaavammaksi. Sotaan kelpaava miehistö\noli osaksi kuollut ruttoon, osaksi viety maasta pois. Rahoja ei ollut;\nkaikki mitä oli maan rahastoissa yleisiä kalleuksia, ja mitä pyynnöillä\noli saatu kokoon, vietiin Ruotsiin. Maa oli enimmäkseen viljelemätöntä\neikä siitä siis saatu mitään. Mutta Ruotsin senaatista tuli kehoitus\nSuomen kansalle 'yksimielisyydellä ja kootuin voimin osoittaa vanhaa\nuskollisuuttansa ja tehdä vihollisille urhoollista vastarintaa'.\"\n\n\"Tosin antoi kuningas käskyn, että sotaväkeä piti tänne laitettaman ja\nettä jyviä ja ruokavaroja niiden ylläpidoksi piti hankittaman, 'koska\nrutto oli heidän omat miehensä hukuttanut', niinkuin sanat kuuluivat,\nja että talonpojille hankittaisiin aseita, joilla taitaisivat 'vainota\nryssiä ja heitä häiritä ja ahdistaa joka tilaisuudessa, kun tahtoivat\nrosvota ja muita ilkitöitä tehdä'; mutta eipä kuulunut että käskyn ensi\nosaa paljon olisi noudatettu. Mitä jälkimmäiseen osaan tuli, niin\ntoteltiin sitä täsmälleen, ja suomalaiset nousivat voimalla, jota ei\nniin hävitetyssä maassa olisi taitanut odottaa. Vanhat ukotkin ja\nlapset menivät miehissä vihollista vastaan. Tuli käsky, että\nylioppilaita ja koululaisia piti sotatoimiin harjoitettaman ja\nyliopiston varoilla niille hankittaman aseita; mutta yliopistolla ei\nollutkaan varoja ja harvat maahan jääneet professorit nurisivat: 'että\njos opintoja harjoittava nuoriso hävitetään, loppuu pian maan\nsivistys'. Melkein kaikki säätyhenkilöt, ruotsalaisia säätynsä ja\nsydämensä puolesta, olivat jättäneet isiensä maan onnensa nojaan ja\npelastaneet itsensä Ruotsiin, ja nyt piti kasvavan sivistyksen oraatkin\nhävitettämän, ja maa sillä tavalla taasen raakalais-tilaan lankeeman.\nHeidän valituksiansa ei kuultu, käskyä piti toteltaman.\"\n\n\"Minä olin yksi niistä, jotka marssivat sotaan. Sarkatakkini oli jo\njotenkin kulunut, eikä minulla kuitenkaan muuta suojaa ollut pakkasta\nja rajuilmaa vastaan. Mutta sydämeni sykki sitä lämpeämmin sen alla, ja\nkukapa ajattelee huonoa varustustansa, kun hän innostuneena käy\nsotimaan kuninkaansa ja maansa edestä? Ja minun neljäntoista vuotinen\nintoni oli suuri, eikä ollut ylpeytenikään sitä pienempi. Mutta ei\nminun ylpeä rohkeuteni pitkälliseksi käynyt; minä jouduin vangiksi ja\nminua piti monen muun kansalaisen kanssa vietämän Venäjän maalle.\"\n\n\"Silloin oli taasen Jumalan käsi minun kanssani, niinkuin usein\nennenkin, ja ruhtinas Galitsin kiinnitti huomionsa minuun, kun hän näki\nvangit. Hän puhui ystävällisesti minulle, mutta minä olin vihoissani ja\nvastasin hänelle, niinkuin luulin, erinomaisen ylpeästi, vaikka minulla\noli täysi tekeminen, etteivät kyynelet syöksyisi esiin. Ruhtinas\nhymyili minulle, ja lapsia hellivänä, niinkuin venäläiset usein ovat,\nsilitti hän hyvitellen leukaani. Tämä taasen loukkasi sotaista\nylpeyttäni niin, että minä ojensin vartaloani ja koin näyttäytyä\nerinomaisen miehevältä. Ruhtinasta miellytti minun ankaruuteni, hän\nkysyi nimeäni ja näytti vielä säälivän minua enemmän sittenkuin hän oli\nkuullut, että syntyni salli minulle toisenlaisen kohtalon, kuin tähän\nsaakka olin saanut kokea. Hän käski viedä minun erään upseerin huomaan.\nMinä olin jotenkin kauvan suostumaton, mutta minun täytyi vähitellen\noppia myöntyväisemmäksi. Ruhtinas toimitti myös, että minä sain oppia,\nja rupesi pian käyttämään minua toimiin, jossa minä suomalaisena taisin\nolla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin ulkomaalainen, mutta jossa minä\nmyöskin taisin rakasta syntymämaatani paraiten hyödyttää. Sodan\nraivotessa onnistui minun usein pelastaa ainakin yksityisiä henkilöitä.\nNe olivat tosin ainoasti helpoituksen pisaroita tässä kurjuuden\nvaltameressä, mutta kuitenkin ne olivat lohdullisia minulle. Ja\nmyöhemmin, kun koko maa jo oli valloitettu ja vuoti verta tuhansista\nhaavoista, silloin sain tilaisuutta niin paljon kuin mahdollista\nvaikuttaa, niiden parantamiseksi taikka ainakin niiden lieventämiseksi.\"\n\n\"Paperit ja valtuuskirjat, jotka minulle useassa tilaisuudessa\nannettiin, olivat sitä laatua, että minä olisin helposti taitanut niitä\nkäyttää väärin, mutta epäluuloa ei ruhtinas ole milloinkaan minua\nkohtaan osoittanut.\"\n\n\"No niin, minä olen Venäjän palveluksessa, ja jos onnistuu sitä rauhaa\nsaada, jota nyt niin halullisesti odotamme, niin olen minä halveksittu\nhylkyri isieni maassa, enkä minä milloinkaan vieraasta maasta itselleni\nkoton etsi. Mutta sinä, Sesilia, älä sinä minua kuitenkaan halveksi!\nMinä tarvitsen jonkun, joka minua ymmärtää, jonkun jonka sydän sykkii\nniinkuin minunkin maamme edestä. Katso, Sesilia, tämän vieraan\nvalloittajan vallan alla on kuitenkin jonkinlainen rauha ruvennut\nleviämään. Kansa on ruvennut tyytymään siihen, jota ei enään taida\nmuuttaa, maahan kylvetään kumminkin vähän viljaa taasen. Jäljelle\njääneet miehet ovat taasen etsineet kotonsa ja ruvennet viljelemään\nruohoittuneita sarkoja, jumalan palvelusta pidetään taasen kirkoissa,\njoissa hiljan vielä metsän linnut tekivät pesänsä, vieläpä joku\nkoulukin on alkanut vaikutuksensa; mutta ah, isänmaa-parka, milloin\nsinuun tavat ja sivistys taasen juurtuvat? Sinun jalot ja sivistyneet\npoikasi ovat paenneet ja jättäneet sinun oman onnesi nojaan.\nTalonpoikia ja kirjureita, usein rehellisiä, mutta aina taitamattomia,\npitää otettaman virkamiehiksi. Teinit ovat seurakuntien sielunpaimenia.\nPitkällinen sota on hävittänyt kansan tavat. Suomen kansan sydämessä\nasuu kuitenkin vielä voima, kun vaan rauha saadaan, kohoaa se kyllä.\nMutta mikä rauha taitaa Suomelle tulla, Ruotsin etuvarustukselle, joksi\nsitä niin sopivasti sanotaan? Tosin ei Ruotsi tahdo tätä etuvarustusta\nkadottaa, eikä myöskään päästää sitä niin rappiolle, ettei se enään\nsuojaksi kelpaa.\"\n\n\"Mutta veljiä? Jopa vielä! Katso jos hieno ruotsalainen, kun hän sattuu\ntulemaan tälle puolelle, katso, jos hän tahtoo tunnustaa meitä\nveljiksensä, kun hän kävelee ja ylhäisesti katsoo alas meidän\nköyhyyttämme, meidän huonosti hoidettua maatamme, meidän sivistyksemme\npuutetta, sittenkuin kansan paraat, sen suurimmat soturit, sen nerot,\nsen mehu ja rahat ovat vedetyt Ruotsiin rauhan aikoinakin, jolloin aina\nkaikki etevämmät miehet ovat kiinnitetyt sinne. Ja sittenkuin kaikki\nnäin oli meiltä otettu, sitten sanotaan: puolustakaa itseänne ja meitä,\nlähettäkää maanne jaloimmat, lähettäkää ne nuorukaiset, jotka ovat\nteidän toivonne, teidän mahdollisuutenne vielä kerran nousta\nsivistyneiden kansojen joukkoon, lähettäkää he vielä teurastettaviksi.\nMitäpä siitä jos vihollinen polttaa kotonne, kiusaa lapsenne\nkuoliaaksi, kostaen siten tuota itsepintaista vastarintaa jota hän\nkohtaa kaikkialla, jossa vielä vaan on käsi nostaa häntä vastaan? Jos\nsitten suomalaiset taasen saavat etuvarustuksensa autetuksi ja\nparempaan kuntoon, silloin rupee Ruotsi taasen valmistamaan sotaa.\nSaatammehan jotakin voittaa tuumivat he, ja jos jotain kadotamme niin\non se korkeintaan joku kappale Suomesta. Ruotsi on meillä kuitenkin\naina eheänä. Jaa, tulenhan katkeraksi, mutta semmoiseksi halveksittu\npian tulee, ja ehkä tekee hän joskus väärinkin katkeruudessansa.\"\n\nJuho herkesi puhumasta ja Sesiliakin oli vielä vaiti. Silloin alkoi\nJuho taasen miettivästi, melkein uneksien: \"milloinkahan se päivä\nvalkenee, kun Suomi levossa saa parannella syviä haavojansa ja sitten\nvihdoinkin elää poikiensa vaurastumiseksi, rauhan toimissa,\nsivistyäksensä. Kuka rohkenee toivoa sitä aikaa, jolloin Suomi, jalon\nRuotsin arvollisena veljenä, saa käydä sen rinnalla veljellisessä\nyhteydessä totuuteen ja valoon? Ollessansa kahden mahtavan naapurin\nvälissä, on se riitaomena ja vanhastaan määrätty tanner heidän\ntaisteluillensa. Anna joku aika vapautta ja rauhaa Suomelle, ja jos ei\nSuomen lapset silloin heräjä, makaavat he huolettomuuden unta. Mutta\nälkäämme siksi nimittäkö tuota raskasta tainnoksissa oloa, joka joskus\nsattuu kansaan, joka vuosisatoja on kamppaillut raukenemistansa\nvastaan. Kansat ovat yksityisen henkilön kaltaiset, epätoivoista\nponnistusta seuraa aina velttoutuminen. Mutta anna levon aikaa, ja\nvoimalla hervoton nousee näyttämään mitä hän voi!\" Nyt lopetti Juho\näkkiä ja hymyili. \"Sesilia,\" lisäsi hän sitten, \"näetkö kuinka intoni\non minua vietellyt kahdelle nuorelle tytölle lavealta kertomaan\nasioita, joita te rukkinne ääressä luulette vaan kummallisiksi mielen\nkuviksi.\"\n\nSesilia pyyhkäsi silmistänsä kyynelen ja sanoi: \"Juho, älä kadehdi jos\nme tyttö-parat, joskus saamme kuulla joitakuita lämpimiä ja yleviä\nsanoja. Kas, semmoisia naisen sydän haluaa. Me istumme rukkimme,\nkankaamme taikka neulomuksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita\nseuraavat toisiansa mielessämme, ja sydänparka kuultelee ja taasen\nkuultelee, mutta ei se milloinkaan saa kuulla sanoja jotka\nselvittäisivät sen arvoitukset, sillä ei mies milloinkaan luule meidän\nylevämmästä huolivan, sentähden ettemme milloinkaan uskalla paljastaa\nmitä sisällämme on. Ja niin me kuultelemme ja odotamme niin kauvan,\nettä kaikki nuo lämpeät ajatukset nukkuvat, ja me istumme vaan ahkerina\nkehrääjinä, kutojina, neulojina, joiden virkaa kyllä tekisivät\nvastaavat metalliset ja puiset kalut. Niin, luulenpa varmaan, että\nvielä joskus keksitään puusta taikka raudasta tehdä koneita, jotka\nneulovat, kehräävät ja kutovat yhtä hyvin ja paremminkin kuin me, ja\nmitä meillä sitten on tekemistä, sitä en minä tiedä. Mutta jos joskus\nsaamme kuulla sydämellisen sanan... Yhden olen kuitenkin ennen kuullut\npuhuvan yhtä lämpeästi kuin sinäkin, vaikkei hän kuitenkaan kaikkia\nasioita samalla tavalla ajatellut...\"\n\nJuho katsoi äkkiä ylös: \"Sesilia, ja kuka tämä ainoa oli?\"\n\nSesilia punastui kovin ja loi silmänsä alas, vastatessaan: \"minä olin\nlapsi silloin.\"\n\n\"Oletko häntä sittemmin nähnyt?\"\n\n\"Yhden ainoan kerran. Mutta katso Juho, nyt ei laivoja näy enään, me\nolemme viipyneet kauvan. Lähtekäämme kotiin.\"\n\nMargareetta oli istunut syvissä mietteissä, hän loi katseensa kauvas,\nnäytti siltä kuin olisi hän etäältä etsinyt jotakin esinettä. Nyt nousi\nhänkin äkkiä ylös sanoen: \"niin, sinä olet oikeassa, lähtekäämme\nmenemään.\"\n\nMutta nyt läheni nopeammilla askeleilla kuin olisi hänen\nkainalo-sauvastansa päättäen taitanut odottaakaan ukko, jonka toinen\nsilmä näytti olevan poissa kiinni rypistetyn silmä-luomen takaa. Hän\nasettui Margareetan eteen niin, että hän käänsi selkänsä toisiin päin,\nja kuroitti hänelle käärityn, tavallisen anomuskirjan tapaisen paperin.\nMargareetta ojensi kätensä sitä ottamaan ja katsoi samassa ukkoon, ja\nnyt seisoikin hän katsellen häntä kahdella, uskollisen iloisella\nsilmällä; kaikki rypyt olivat hänen kasvoistansa kadonneet, ja niiden\nsijassa loisti rattoinen rohkeamielisyys jokaisessa kasvopiirteessä.\n\nAinoa sana \"Mauno\" kuului iloisimmalla hämmästyksellä hänen\nhuuliltansa. Hän jäi liikkumattomana seisomaan ojennetuin käsin, ja\nvapisi.\n\n\"Anna anteeksi, rakkaani, että sinua peloitin, mutta nyt ei ole\nverukkeihin aikaa. Jo rupesin epäilemään, jos ollenkaan saisin rivini\nsinulle jättää, kun tuolla alhaalla kaupungissa huomasin sinun olevan\ntäällä ja kiiruhdin tänne.\" Sitten sanoi hän kääntyen Juhon ja Sesilian\npuoleen: \"minä pyydän anteeksi että rohkenen pitää herrasväkeä\nmolempia ystävinä; sen täytyy nyt Margareetan tähden tapahtua. Tule,\nMargareetta,\" jatkoi hän, \"astukaamme vähäisen alemmaksi, ettemme seiso\ntässä kaikkien katseltavina, jotka vaan tahtovat luoda silmänsä tänne\nylös. Minua vainotaan ja minun täytyy olla vilkas liikkeissäni. Ei, älä\nojenna minulle kättäsi, joku saattaisi sen nähdä ja se herättäisi\nhuomiota.\"\n\n\"Oi Jumalani, Mauno, enhän vielä ole ehtinyt sinua nähdäkään.\"\n\n\"Nyt on hätä käsissä, nyt ei kelpaa sinun kanssasi iloita, vaikka\nmielelläni olisin käynyt tulen lävitse, saadakseni edes vilahdukselta\nnähdä silmiäsi. Nyt jää hyvästi, hyvästi pitkäksi aikaa, Jumalan avulla\nei kuitenkaan ainaiseksi. Tuo paperi on kirje minulta, jossa minä olen\nselittänyt minne minä nyt aivon, ja kuinka minä nyt ajattelen.\nMargareetta, rukoile meidän puolestamme, että pian saamme toisemme\nilossa tavata.\"\n\n\"Mauno, surullinen sana vielä! Äitiäni inhoittaa meidän yhteytemme ja\nhän aikoo toimittaa sen rikkomista. Hän on, velvollisuutena, käskenyt\nminun salata naimistamme, mutta senhän itsekin olimme toistaiseksi\naikoneet tehdä.\"\n\n\"Älä murehdi, rakkaani, jos sinä vaan uskollisesti rakastat minua, ei\nkukaan kuolevainen taida meitä eroittaa. Rukoile Jumalalta rauhaa\nmaalle ja onnea minun aikomuksilleni, niin tulen minä sinua omaisiltasi\nvaatimaan, ja haluaisinpa nähdä sen, joka sinun silloin minulta\nottaisi, sinä minun oma vaimoni. Mutta nyt täytyy minun mennä Ruotsiin,\nja ennenkuin saadaan rauha, en taida ajatellakaan palajamistani. Ja nyt,\nvielä kerran jää hyvästi! Tässä ei meitä nähdä enään, annahan\nminulle toki suutelo jäähyväiseksi, Margareetta, ethän pelkää\nkerjäläispukuani?\"\n\nÄäneen itkien syöksyi Margareetta hänen syliinsä, mutta eroitti itsensä\näkkiä ja sanoi: \"Jumalani, minä pidätän sinua, jo jokainen minuutti\nlisää ehkä vaaraasi. Mene, Mauno, mene!\"\n\nNyt antoi Juho Maunolle paperin, jolle hän äkkiä oli esille\nottamallansa kynällä kirjoittanut muutaman sanan ja sanoi: \"tämä\nmatkapassi sattui olla mukanani. Ruhtinas on tänäpäivänä\nallekirjoittanut sen erästä nuorta miestä varten, joka on saanut luvan\nmennä Ruotsiin opintoja harjoittamaan. Minun piti vaan paneman nimen ja\nosoituksen henkilöstä ja olen nyt tehnyt sen teitä varten. Te näette\nnyt passista mikä teidän nimenne on ja muuta, ja minä luotan ettette te\nsitä käytä väärin, vaan lähdette heti Ruotsiin. Ruhtinas saa sitä\npaitsi tunnin päästä tietää mitä minä olen tehnyt, ja minä toivon\nsaavani häneltä anteeksi.\"\n\n\"Kas sepä on kunnon työ,\" vastasi Mauno, \"toden totta kunnollista.\nEihän tästä vaan teille mitään haittaa taikka vastusta mahda tulla?\nTässä on käteni vakuutukseksi, että minä suurimmalla tunnollisuudella\nkäytän sitä, niin että, jos muuten muutama koiranjuoni olisikin\njäähyväiseksi tullut tehtyä, minä nyt todellakin käyttäyn niin\nhiljaisesti ja siivosti, kuin nuoren ylioppilaan sopii.\"\n\n\"Mauno, Mauno, passi ei suojele sinua niin kauvan kuin tuota pukua\nkäytät. Kiiruhda! Mistä saat toisia vaatteita muuttaaksesi?\"\n\n\"Vaatteita minä saan eräältä ystävältä kaupungissa, tunnin kuluttua\nolen matkalla, tilaisuus pääsemään on minulla myöskin.\"\n\nVielä kerran sulki hän Margareetan syliinsä, vei hänen sitten Sesilian\nluo ja kiiruhti pois nilkuttaen kainalo-sauvallansa tultuansa tielle\nihmisten näkyviin, ja katosi pian nähtävistä.\n\n\"Margareetta, toinnu jos on mahdollista, meidän pitää nyt rientämän\nkotio,\" sanoi Juho ystävällisesti Margareetalle, joka ymmärtäen tämän\nvälttämättömäksi voimalla hillitsi mielensä. \"Juho,\" sanoi hän, \"kuinka\ntaidan sinua kylliksi kiittää siitä mitä minun tähteni olet tehnyt?\nMutta ruhtinas?\"\n\n\"On hyvä kuin kulta ja antaa minulle anteeksi, kun heti kerron hänelle\nkaikki, ainakin sinun tähtesi; sillä nyt täytyy sinunkin suoda minulle\nanteeksi, että minun täytyy jutella sinun historiasi, joka tekeekin\nmiehesi oleskelemisen Suomessa ymmärrettäväksi, sillä eihän hänellä\ntällä kertaa ole tarvinnut mitään vaarallisempia sivutuumia olla.\"\n\nNopein askelin jatkoivat kävelijämme matkaansa kotia ja molemmat tytöt\nsaivat nyt harvoin myönnetyn vapauden olla poissa illallispöydästä, sen\nväsymyksen tähden, jonka sanoivat itseensä tulleen vaivalloisen\nvuorella kapuamisen jälkeen.\n\nEräänä aamuna vähän sen jälkeen kutsuttiin Juho ruhtinaan luo. \"Juho\nPetrovits,\" sanoi tämä, \"sinun pitää taasen lähtemän matkalle.\nSaattaahan tapahtua,\" jatkoi hän hymyillen, \"ettet nyt ole varsin\ntyytyväinen, mutta en sitä taida auttaa. Huhu pian tulevasta rauhasta\non, niinkuin tavallisesti, aavistuksena käynyt todellisuuden edellä, ja\nnyt näyttää itse Rautapääkin [Rautapääksi sanottiin kuningas Kaarle\nXII:ta. Suom. muist.] suostuvaiselta. Valtuutettuja Venäjältä ja\nRuotsista yhtyvät Ahvenanmaalla; mutta pahaksi onneksi ei niillä\nsaarilla kuulu olevan ainoatakaan taloa eikä asukasta, sittenkuin\nmeidän joukkomme neljä vuotta sitten olivat siellä hävittämässä. Olkoon\nse seikka rauhan-tekijöille kummallakin puolen muistutuksena olla\nsopuisia, että sodan kauhut loppuisivat. Sinun toimenasi on,\ntarpeellisella määrällä työväkeä ja aineita, teettää väliaikaisia\nhuoneuksia ja sitä paitsi koota muitakin, välttämättömiä tarpeita. Koe\nlaittaa kaikki niin hyvin kuin mahdollista on, etteivät nuo hyvät\nherrat joutuisi huonolle tuulelle. Hyvä ateria tekee mielen hyväksi ja\nniin käyvät keskustelut paremmin. Parooni Görts pitää paljon hyvästä\nruoasta ja hyvistä päivistä. Mutta, leikki sikseen, tiedän hyvin, ettei\nminun tarvitse sinua kehoittaa, jos tilaisuutta saat, vaikuttaa rauhan\nhyväksi. Tämä maaraukka joutukoon kenelle hyvänsä pian tapahtuvassa\nisossa-jaossa, niin on kuitenkin rauha sen ensimmäinen pelastumisen\nehto; sillä nykyisessä tilassa on kaikki, mitä taidetaan tehdä,\nainoasti helpoitus- vaan ei parannuslääkkeitä. Syvimmän salaperäisyyden\npitää peittämän koko tämän asian, eikä tämä suinkaan ole varsin\nhelppoa.\"\n\nMatkan kiireiden valmistuksien välillä sai Juho kuitenkin pienen\njoutohetken, jolla hän ehti käydä Katariina rouvan ja hänen tyttäriensä\nluona ilmoittamassa heille, että hänen täytyi matkustaa pois. Katariina\nrouvakin aikoi parin päivän perästä omaisinensa palata kotio,\nsittenkuin hän nyt oli saanut tiedon että ne huoneet olivat valmiit,\njotka hän oli käskenyt sisustaa eräässä pienessä rakennuksessa, joka\nvielä oli pihalla jäljellä. Molemmat tytöt kuulivat ilolla, että saivat\npäästä kotio Turusta, joka paikka nyt, Juhon lähdettyä, olisi tullut\nheille vieläkin ikävämmäksi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nOli ihana ja vieno kevät-ilta, kun Katariina rouva molempien\ntyttäriensä kanssa palasi hävitettyyn kotoonsa: talon harvat\nalustalaiset seisoivat juhlapuvuissa portilla ja seurasivat sitten\nhiljaisilla askeleilla herrasväkeänsä pienelle, vähä-arvoisen\nnäköiselle huoneukselle, jossa heidän piti asuman. Kulkeissaan entisen\nuhkean herrasrakennuksen raunioiden ohitse, hillitsi Katariina rouva\nvaivalla liikutustansa, mutta molempain nuorten kyynelet valuivat\nvirtana, ja Margareetta näytti vielä alasastuessaan ajoneuvoista sangen\nliikutetulta. Sesilia tervehti iloisemmin ympärillä olevia ja hänellä\noli niin paljon sanomista ja kysymistä, että hän vasta vähäistä\nmyöhemmin tuli sisälle. Hän tapasi jo Katariina rouvan istumassa\neräässä vanhanaikuisessa nojatuolissa, joka, niinkuin muutkin\nhuonekalut, joilla nämät pienet huoneet olivat sisustetut, oli tuotu\nsaman rakennuksen vinniltä, jossa ne olivat halveksittuina olleet,\nsiksi kuin ne nyt taasen, parempien puutteessa, otettiin armoille\nvirkaa toimittamaan.\n\n\"Katsokaat, lapseni,\" sanoi Katariina rouva, \"näin vähäarvoinen ja\nhalpa on asunto, jossa minun ja teidän nyt pitää viihtymän.\nPienellä raha-summalla, jonka jo vuosia sitten olin kätkenyt tämän\nkaltaista onnettomuutta varten, luulen saattavani hankkia meille\nvälttämättömimmän tarpeemme, mutta paljon mukavuutta saamme vielä\npitkän ajan olla ilman, sillä vaikka meillä varoja olisikin niin ei ole\nmitäkään ostettavaa. Kaikki kauppaliike on laannut, ja jos joku vieras\nlaiva joskus on koettanutkin tuoda tavaraa tänne, niin ei ole ostajia\nollut, kuinka tarpeellista tavara olikin. Ei kenelläkään ole ollut\nvaroja, joilla ostaisi. Meidänkin täytyy puute rohkeasti kestää.\"\nSydämellisesti hiipi Sesilia äitinsä sivulle, ja tarttuen Margareetan\nkäteen sanoi hän: \"katsokaa, äitini, olemmehan taasen kaikin tässä.\" Ja\nMargareetta liitti hiljaa: \"puutekin saa aikaan iloa, kuin rakkaudessa\nyhdessä eletään.\"\n\n\"Niin,\" sanoi Katariina rouva, \"kiittäkäämme Jumalaa, joka on meille\nosoittanut suuren armeliaisuuden, kun hän tämän koetus-ajan perästä\ntaasen sallii meidän olla yhdessä täällä.\"\n\nHetkisen äänettömyyden perästä jatkoi hän: \"minä tiedän hyvien\nkellarien kestäneen tulta vastaan; tyttäreni, toimittakaat vähäisen\nkestitystä väelle.\"\n\nNuoret tytöt riensivät tätä käskyä noudattamaan. Raunioista\nkaivetuissa avaimissa oli kellarin avainkin, ja pian kuohui olut\nuusissa puu-haarikoissa, jotka kiersivät miehestä mieheen, sittekuin\nKatariina rouva ensin itse oli yhdestä juonut väen maljan sanoen:\n\"hopeamaljaa minulla ei ole, josta saattaisin juoda teidän maljanne,\nniinkuin talon tapa ennen on ollut; mutta niinkuin ennenkin tervehdin\nteitä nyt teidän suosiollinen rouvanne ja emäntänne, joka myötä- ja\nvastoin-käymisissä, niin pitkälle kuin Herra sallii, on oleva teidän\nturvanne ja tukenne, toivoen teille ja meille kaikille rauhaa ja\nJumalan siunausta.\"\n\nNyt hajoui kansa, ja nuoret riensivät puutarhaan, jossa vanhan\npuutarhurin kättä jo kaivattiin mutta joka kuitenkin kesäksi oli\nvähäisen siivottu. Margareetta asteli unelmiinsa vaipuneena, mutta\nSesilia juoksenteli vilkkaasti tervehtimässä kaikkia mielipaikkojansa,\netenkin kiiruhti hän rattoisasti lempipaikallensa, lehtimajaan ihan\nPyhäjärven rannalla, jossa tumman sinisen järven aallot levollisesti\nlainehtivat rannalle. Siellä istui jo Margareetta vaipuneena\najatuksiinsa.\n\n\"Margareetta, älä ole niin surullinen, nythän olemme taasen tulleet\nkotiin. Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen.\"\n\n\"Sinä olet kaltaisesi, Sesilia, sekä murheessa että ilossa. Sinun\nmielesi on niinkuin tuo lavea järvi tuossa; pieninkin säde, joka sen\npinnalle lankee, saa sen valosta välkkymään, mutta pieninkin tuulen\nhengähdys rikkoo ja hämmentää sen lepoa.\"\n\n\"Niin, mutta minun täyty olla senlaisen; minä en taida olla muulla\ntavalla. Ja miksi en nyt olisi iloinen. Sinulla on tapana pilkata minun\nkuvituksiani, joksi niitä sanot, mutta näetkö Margareetta, niillä on\nkuitenkin se hyvä mukanansa, että minä vähemmin kaipaan sitä, jota\nminulla olisi syytä kaivata. Vaikka tuhannet penikulmat eroittaisivat\nmeitä, sieluni elää kuitenkin hänen luonansa, hänen kanssansa. No,\nMargareetta, ethän nyt enään sano niinkuin ennen, ettei tytön sovi\nsemmoista puhua, taikka että minä haaveksin, taikka että minä olen\nlapsellinen, sentähden täytyy minun sanoa sinulle enemmän. Tiedäpäs,\nkun Juho puhuu oikein hyvin ja kauniisti, kuuntelen minä häntä ilolla\nja ajattelen: noin, ihan noin Kaarlekin sanoisi, -- jos hän olisi\ntäällä, niin hän varmaankin ajattelee, ja silloin se on minusta\ntervehdys, onpa melkein niinkuin hän itse olisi täällä. Näetkö,\nsentähden minä pidän niin paljon Juhosta, sillä varsin semmoinen on\nKaarle nyt varmaankin miehenä, sen saatan niin helposti kuvitella.\nKahtena päivänä, kuu hän täällä viimeisen kerran oli, tuntui minusta\nkuin en olisi oikein taitanut tutustua hänen kanssansa, niin uhkealta\nja miehevältä hän silloin näytti; ja kuitenkin oli hän minulle sama,\njota niin sydämestäni rakastan, aina siitä kuin minä olin tosin vaan\nlapsi, ja hän poika ja nuorukainen.\"\n\n\"Sesilia, Sesilia, varo, ettet vaan liiaksi pidä Juhosta, kukapa tietää\nkuinka Kaarle siihen olisi tyytyväinen.\"\n\nSesilia nauroi, \"Juho, nythän olet oikein hupsunlainen, Juhohan on\njuuri kuin veljemme. Semmoistahan kyllä saatan pitää hyvänä ja\nkunnollisena; kuin ei hän vaan olisi Venäjän palveluksessa. Mitäpä\nKaarle siitä huolisi? Enhän minä ketään taida rakastaa niinkuin\nKaarlea. Vaikka hän olisi rikoksellinenkin, häntä täytyy minun\nrakastaa, jos en sitä tahtoisikaan, häntä, jota olen rakastanut aikoja\nennen kuin siitä itsekään tiesin, ja rakastanut niin syvästi, sydämeni\npohjasta, että hän on ollut ikäänkuin se peruste, jolla ajatuksieni\nkaikki kuvat ovat esiintyneet, ja samalla se päivä, joka kaikkia näitä\nkuvia on valaissut. Mutta jos hän on veljeni, opettajani, hän avaa\neteeni kokonaisen maailman uusia ajatuksia ja mielipiteitä, joita en\nomin voimini milloinkaan olisi keksinyt. Nythän puhutaan rauhasta, ja\nsilloin tulee Kaarle, ja silloin tulee Jumalan avulla kaikki hyväksi,\nsinullekin Margareetta, ja nythän olemme kotona! Olipa erinomaisen\nhauskaa päästä pois ikävästä Turusta, sen sotamiehistä ja melusta.\nHuh?\"\n\nNyt kutsuttiin Margareetta sisään, ja Katariina rouva lähti ainoasti\nhänen kansansa, jolle oli annettu sytytetty lyhty, alas sisimpään\nniistä kellareista, jotka, valkealta säilyneinä olivat palaneen\nrakennuksen raunioiden alla. Eräässä kulmassa tässä kellarissa oli\nrauta, niinkuin näytti ainoasti tavallinen siderauta seinässä varsin\nsamanlainen kuin muissakin kulmissa; mutta kun Katariina rouva\nomituisella tavalla väänsi sitä, erkani se kivi-seinästä ja toi\nmukanansa pienen kiven. Tällä tavalla muodostettuun reikään pisti\nKatariina rouva kätensä ja otti sieltä pienen rautarasian. \"Kas tässä,\"\nsanoi hän sovittaessaan kiven taasen paikallensa, \"tämä on yksi varmoja\nkätköpaikkoja, joita ei saaliinhimoinen vihollinen löytänyt. Äärettömän\nmonet ovat kätkeneet tavaransa, mutta ovat taasen pakoitetut niitä\ntuomaan esille. Kerran tuli tänne eräs vanhoista tutuistani, joka oli\nelänyt hyvissä varoissa, mutta nyt rosvoamisen kautta oli kaikkea\nvailla ja jonka täytyi kerjätä itsellensä ropoa niiltä harvoilta,\njoilla vielä jaettavaa oli. Silloin, hänen kohtalostansa varoitettuna,\nkätkin minä tämän lippaan kultarahoja ja kalleuksia, että minulla\nkaikissa tapauksissa olisi edes jotakin. Helmiä ja kultaisia\nkoristuksia ei nyt kuitenkaan moneen vuoteen ole käytetty. Nyt käytämme\nnäitä ensimmäisiksi tarpeiksemme.\"\n\nSeuraavan päivän käytti Katariina rouva tehdäksensä olojärjestyksen\njoka päivälle, niin vanhan kaltaisen, kuin mahdollista, mutta\nmuutettuna niissä kohdin, joita pienemmän asumuksen ja muidenkin\nseikkojen tähden ei nyt saatettu pitää entisellänsä, ja antaaksensa\njokaiselle hänen tehtävänsä.\n\nHiljaisuudessa kului näiden kolmen naisen kesä ja syksy. Yhä suuremmalla\nvarmuudella tiedettiin huhuta pian tulevasta rauhasta, ja suloisilla\ntoiveilla antauivat kaikki iloisesti sitä odottamaan. Niin oli joulu\nehtinyt. Tosin oli joulua suurella juhlallisuudella aina Hatanpäällä\nvietetty, murheisista ajoista huolimatta, \"sillä,\" sanoi Katariina\nrouva, \"ei maallinen koetus, kuinka vaikea se sitten olleekin, saa\nestää meitä tätä juhlaa viettämästä;\" mutta ainoasti syvin vakavuus oli\nsilloin saanut vallita. Nyt olivat kuitenkin molemmat tytöt saaneet\naikaan, että talon alustalaisten nuoriso saisi ehtoorukouksen jälkeen\nluvan pahnoilla leikitä joululeikkejä, ja ystävällisesti katselivat\nmolemmat sisaret iloisia temppuja, pitäen huolta siitä ettei palavia\nkynttilöitä eikä kestitystä puuttunut. Sittenkuin he hetkisen olivat\niloinneet iloa katsellessansa, menivät he sisälle Katariina rouvan luo,\njoka istui yksin, ainoasti Maiju neitsy huoneessansa, joka taasen\nlevottomuudella odotti hetkeä jolloin hänkin pääsisi alas tupaan. Sinne\nlähtikin hän heti neitien tultua sisälle, mutta jäi ovelle seisomaan,\nkasvoillansa jo ulkona otettu ylpeän halveksimisen näkö.\n\nSittenkuin Katariina rouva oli jäänyt yksin tyttäriensä kanssa,\nehdoitti hän että vieläkin viettäisivät juhlan aatto-iltaa veisaamalla\nvirren ja lukemalla luvun raamatusta. Sittenkuin tämä oli hartaudella\ntehty, menivät tytöt kattamaan ehtoollis-pöytää. Joululahjoista\npiloineen ja hassutuksineen ei tiedettykään; mutta livekala, puuro ja\ntuo iso joulu-torttu olivat pöydällä, valmistetut niinkuin näytti\nkolmeakymmentä eikä kolmea henkeä varten. Sesilian piti juuri rupeaman\nlukemaan ruoka-rukousta, kuin kaikki hämmästyivät nähdessänsä Juhon\nastuvan sisälle.\n\nSesilia oli ilosta huudahtamaisillansa, mutta huomasi samassa että\npilvi peitti Juhon silmän. \"Juho veli,\" sanoi Katariina rouva, \"meitä\niloittaa suuresti että veli tänä pyhänä iltana kunnioittaa meitä\ntänne-tulollansa.\" Sittenkuin tervehdykset ja muutamia harvoja sanoja\noli vaihdettu, jatkoi hän: \"olipa hyvä, että me tänä iltana, poiketen\ntavallisesta säännöstä, syömme ateriamme myöhempään, niin saamme nähdä\nJuho veljen kanssamme pöydän ääressä. Alkakaamme nyt ateriamme; lämmin\nruoka sopii kylmän matkan perästä.\"\n\nSesilia luki nyt ruoka-rukouksen. Sittenkuin kukin oli istunut pöydän\nviereen, sanoi Juho: \"tosin on epäkohteliasta tulla näin myöhäiseen,\nmutta arvaamattomat tiedot saivat aikaan etten päässyt lähtemään niin\naikaisin kuin aivoin, enkä kuitenkaan tahtonut jättää nauttimatta sitä\niloa, jonka juhlan-vietto täällä tarjoi minulle. Minä toivon kuitenkin\nsaavani anteeksi sekä myöhäisestä tulostani että siitäkin kun tulen\nkutsumatta.\"\n\nKatariina rouva vastasi ystävällisesti: \"rakas vieras on tervetullut\nvuorokauden kaikkina aikoina ja on aina kutsuttu. Jos hän tuo mukanansa\nhyviä tietoja on hän kaksin kerroin tervetullut.\"\n\nJuhon katse synkistyi niin, että toisetkin naiset näkivät sen kolkon\nnäön, jota Sesilia yksin tähän saakka oli huomannut.\n\n\"Juho veli, sinun katseesi ei ennusta riemullisia tietoja, niinkuin\njoulun aatto-iltana pitäisi. Mitä se onkaan, anna sen levätä, ettei\nainakaan ruokapöydän pyhyyttä sen kautta rikota.\"\n\nMolempien nuorten tyttöjen sydämet sykkivät levottomina ja täydet\nastiat vietiin melkein koskematta pois. Ainoasti Katariina rouva näytti\nlevolliselta ja pitkitti puhetta, joka muuten olisi helposti loppunut.\n\n\"Ja nyt, Juho veli,\" sanoi Katariina rouva, sitten kuin kaikki ruoalta\npäästyänsä olivat istuutuneet, \"tosin olisi sopivinta ettei joulurauhaa\nuusilla murheilla rikottaisi, mutta koska kuitenkin aina on paras\nkatsoa jokaista seikkaa suoraan silmiin, niin ala. Mitä tietoja sinä\ntuot?\"\n\n\"Valitettavasti surullisia maaraukallemme, suuria ja tärkeitä.\nKuningas Kaarle XII on kuollut, on ammuttu Fredrikshall'in luona, ja\nrauhan-keskustelut ovat katkaistut. Rauhan toivo on kadonnut.\"\n\nSyvä ja pitkä äänettömyys seurasi näitä sanoja, niin että ainoasti\nsilloin tällöin nuorien tyttöjen hiljainen itku kuului. Viimein alkoi\nKatariina rouva juhlallisesti: \"niin muodoin ei ole vielä se päivä\nkoittanut, jonka Herra on määrännyt vapahtamaan kovasti rasitetun maan\nvihollisen käsistä. Toivokaamme kuitenkin ettei hän ole hyljännyt tämän\nmaan asukkaita?\"\n\n\"Ei, ei,\" huudahti Juho vilkkaasti, \"ei Jumala ole kättänsä ottanut\nSuomen kansasta. Se on kylvänyt kärsiväisyyttä, puutetta ja hurskautta,\nja semmoisesta kylvöstä korjataan kerran siunausta, jos elo kypsyykin\nvitkalleen.\"\n\n\"Ja kuka nyt kantaa sitä kruunua, jonka kaatunut leijona on jättänyt?\"\nkysyi Katariina rouva.\n\n\"Hänen sisarensa.\"\n\n\"Hänen sisarensa; No, Ulriikka Eleonora on nyt siis meidän kaikkein\narmollisin Kuningattaremme. Antakoon Herra hänelle siunauksensa. Hän ei\ntosin ole niitä naisia, jotka ovat vahan kaltaisia, mutta näyttäköön\nhän nyt että teräs on sekä norjaa että lujaa. On ylevätä nyt ruveta\nRuotsin Kuningattareksi, rohkeudella ja aikomuksella pelastaa sitä.\"\n\n\"Jos hänen ajatuksensa ovat niin ylevät, en tiedä; tuskin se siltä\nnäyttää,\" vastasi Juho.\n\nNyt löi seinäkello yksitoista, ja Katariina rouva nousi ylös sanoen:\n\"Juho veljen huone on valmis, halpa, semmoinen, kuin nyt taidetaan\nsaada aikaan. Palvelija odottaa jo, joka saattaa veljen sinne.\"\n\nKun Juho avasi oven, seisoi palvelija kynttilä kädessä odottaen häntä\nkäskyn mukaan kello yhdentoista lyömällä. Hän saattoi nyt Juhon\nentiseen maito-huoneesen.\n\nSamalla kuin Juho meni pois tuli Maiju neitsy sisälle ja avasi oven\nsiihen alkoviin, jossa Katariina rouvan vuode oli, eri makuu-huoneen\npuutteessa. Saatuansa äitinsä siunauksen menivät molemmat tytöt\npieneen, viereiseen huoneesensa, ja nyt kun ovi suljettiin, lankesivat\nhe itkien toinen toisensa syliin. Margareetta tointui kuitenkin äkkiä\nja sanoi hiljaa ja nopeasti: \"Sesilia, äitimme suuttuu, jos hän kuulee,\nettä me olemme kauvan ylhäällä, rientäkäämme sentähden levolle\" ja\nketterästi mutta äänettä riisuivat nuoret tytöt vaatteensa, sammuttivat\nkynttilän ja laskeuivat vuoteelle. Mutta nyt vasta löysivät he sanoja\nselittääksensä mitä heidän sydämellänsä oli, ja kellon ääni, joka\nsoitti joulun aamu-saarnaan kartanossa, kun ei sitä nyt taidettu\nviettää kirkossa, löysi heidät siellä nojaten päänsä yhteen hiljaa\npuhelemassa.\n\nToisena joulupäivänä päivällisten jälkeen, ennenkuin aikainen hämy\nvielä oli ehtinyt, lähtivät nuoret kävelemään Pyhäjärven lavealle,\njäätyneelle pinnalle. Ilma oli jotenkin raikas ja kylmä, lumi narisi\nkävelijöiden jalkojen alla, talviaurinko sai valkoisen lumen\nsäkenöimään, ja matka elähytti nuoria kävelijöitä. \"Kas,\" sanoi\nSesilia, \"tuolla pienessä tuvassa, tuon korkean harjun juurella, asuu\nvanha Vappuni. Kuinkahan eukko nyt pyhinä on jaksanut. Menkäämme sen\nkautta, niin minä poikkean katsomaan häntä.\"\n\nEhdoitukseen suostuttiin. Sesilia meni ensin yksin sisälle. Eukko istui\ntakkavalkean edessä, joka heleästi paistoi hänen päällensä. Muuten oli\ntuvassa jo melkein pimeä. Hän luki niin hartaasti virsikirjaansa, ettei\nhän huomannut Sesilian tuloa ennenkuin hänen tyttärensä tytär, pieni\ntyttö, joka eukon kanssa kahden asui tuvassa, huusi: \"mummo, eikö mummo\nfröökkynää näe?\"\n\nEukko katsoi ylös, ja kun hän huomasi Sesilian, näyttivät hänen\nrypistyneet kasvonsa vilahdukselta ihanille ja hän sanoi: \"Jumala\nsiunatkoon sinua, neiti, joka annat joulu-ilon vanhalle! Kiitos\nkaikesta siitäkin hyvästä, jonka sain pyhiksi.\"\n\nSesilia istui penkille ja kysyi ystävällisesti: \"Kuinka Vappu nyt\npyhinä on voinut? Onko teillä mitä tarvitsette, ettei mitään puutu\nteiltä? Onko teillä maitoa? Mutta ruoka riittää lehmällenne?\"\n\nEukon viittauksesta avasi tyttö oven erääsen nurkkakaappiin, jossa oli\nkaksi astiaa maitoa. Nyt tuli Juho ja Margareetta pieneen eteiseen ja\nJuho virkkoi samassa muutaman joutavan sanan. Mutta kun Vappu kuuli\nvieraan ääneen, kuulteli hän ja sanoi puoliääneen \"kuka se oli? Mitä\nhän sanoi? Onko kuningas kuollut?\"\n\nSesilia hämmästyi, sillä Juho ei nyt ollut sanaakaan sanonut siitä;\nmutta kun hän oli tottunut Vapun tämän kaltaisiin aavistuksiin, vastasi\nhän pian levollisesti: \"niin, kuninkaan sanotaan kuolleen.\"\n\n\"Olkoon Jumala hänen sielullensa armollinen,\" sanoi eukko, \"ja älköön\npanko rangaistukseksi hänen päällensä kaikkea sitä kurjuutta, jota hän\non maille ja kansoille saattanut. Hän oli kuitenkin nöyrä, ja etsi\nturvaansa Jumalalta, ja sentähden oli hän suuri uros; häntä\nrakastettiin elämässä ja häntä kaivataan kuolemassa. Mutta paljon verta\nvuoti ja paljon kurjuutta tuli hänen kauttansa maailmaan. Monet lesket\nja isättömät ovat hänen tähtensä kyyneliä vuodattaneet; niinpä itkivät\nmuinoin minunkin silmäni mutta ne ovat nyt itkeneet itkunsa, ja minun\nsydämeni on ainoasti rukoileva, ettei minun omaisieni verta lueta hänen\nsyyksensä. Katso, minulla oli neljä ravakasta poikaa, he vietiin kaikki\nvieraille maille kaatumaan; lopuksi otettiin miehenikin ja minä jäin\nsuruineni yksin taloon kahden nuorimman lapseni kanssa. Sitten tulivat\nvenäläiset, polttivat talon ja löivät pienemmän lapseni kuoliaaksi.\nIsompi tyttö oli kätkeynyt metsään, minä etsin ja löysin hänen sieltä\nja pakenin hänen kanssansa. Kerjäten talosta taloon kuljimme me yhä\nedemmäksi kotoa; mutta maassa oli katovuosi ja nälän-hätä; se jolla\njotakin oli, antoi, mutta harvoilla oli mitään annettavaa, ja me\nkärsimme nälkää. Lopuksi tulimme tänne, ja täällä annettiin suojaa\nkerjäläisparalle elättämään suru-lastansa, jonka Herra oitis otti\nluoksensa. Silloin armahti kartanon mahtava rouva minua ja otti minun\nhoitamaan omaa pientä lastansa. Ja tämä lapsi tulikin minulle kaikkea\nrakkaammaksi, mutta syvällä sydämessä kalvoi kuitenkin suru. Jumalalle\nolkoon ylistys ja kiitos, eiköhän vanhan ja heikon loppu jo lähene,\nkoska nuori ja mahtavakin on taitanut kuolla:\" Nyt huomasi hän\nMargareetan ja Juhon, jotka olivat tulleet sisälle, herkesi heti\npuhumasta ja tervehti heitä nyökäyttäen päätänsä.\n\nMargareetan ystävälliseen kysymykseen kuinka hän jaksoi, vastasi hän\nystävällisesti mutta lyhyesti: \"vanha ei saa raittiutta anoa.\" Juhokin\nsanoi muutaman sanan eukolle, mutta ne eivät sisältäneet mitään\nerityistä kysymystä, eikä hän vastannutkaan mitään.\n\nNuorien piti nyt kääntymän kotiin ja lähtivät ovelle samassa\njärjestyksessä kuin olivat tulleetkin, sillä liikoihin kääntelemisiin\nei ollut tilaa. Kun Sesilian niin piti viimeiseksi menemän ja kurotti\nvanhukselle kätensä jäähyväisiksi, tarttui tämä rypistyneellä\nkädellänsä Sesilian hienoon, pieneen käteen, ja sanoi: \"neiti, kuulkaa\nminun sanojani. Älä kiinnity häneen tuolla, vaikka hänen silmänsä\npalavat sinua kohden. Se tähkä kaatuu vihantana, ennenkuin elon-aika\ntulee, ja surua se saa, joka häntä rakastaa.\"\n\n\"Huh, kuinka sinä puhut,\" sanoi Sesilia.\n\n\"Jumala suojelkoon sinua, neiti, etteivät mitkään surut sinun kirkkaita\nsilmiäsi himmentäisi!\"\n\nSesiliakin meni nyt tuvasta, mutta jonkinlainen tummuus oli levinnyt\nhänen sieluunsa. Kuu paistoi heleästi ja kirkkaasti maiseman ylitse,\nennenkuin nuoret ehtivät kotiin. Katariina rouva istui odottamassa\nheitä, ja huoneissa olivat jo kynttilät sytytetyt.\n\n\"Juho veli,\" sanoi Katariina rouva, sittenkuin kaikki olivat\nistuutuneet kanssa-puhetta varten, \"me olimme toivoneet taasen saada\nnähdä ja syleillä kaikkia rakkaitamme tuolla isänmaassamme, mutta sinun\nkertomuksiesi mukaan, täytyy meidän vielä olla sitä iloa paitsi. Vuosia\non kulunut ja kuluu ehkä vieläkin, ennenkuin saan heitä kuulla. Muutama\nvuosi sitten tuli tänne eräs heimolaisemme, Kaarle Lejonankar, nuori\nmies, joka on kasvanut meidän perheessämme, mutta sitten on muuttanut\nRuotsiin. Nyt oli hän palausmatkalla sinne, pohjoista tietä, käytyänsä\nPietarissa toimittamassa muutamien korkeampien vankien vaihtamista.\nKulkeissansa ohitse poikkesi hän meille. Hän ei taitanut viipyä kuin\npari päivää, mutta minä sain silloin tietoja, vaikkei varsin tuoreita,\npojastani ja muista sukulaisistani; siitä pitäin en ole kuullut heistä\nmitään. Minua vaivaa tietämättömyyteni heidän kohtaloistansa, jotka\ntämänkaltaisina aikoina epäilemättäkin ovat suurien muutoksien\nalaisina: Minä sentähden kirjoittaisin heille ja pyydän nyt Juho veljen\nRuhtinaalta anomaan lupaa kirjeiden lähettämiseen sekä hänen\nlupaustansa sallia minulle lähettää vastaukset, millä tavalla hän\nsopivimmaksi näkee.\"\n\nJuho lupasi toimittaa tämän asian, eikä hän luullut Katariina rouvan\ntoivon täyttämisen kohtaavan mitään vaikeutta, mutta sanoi olevan\nvälttämätöntä, että hän seuraavana aamuna aikaisin lähtisi joutuaksensa\nmäärätyllä tunnilla takaisin Turkuun.\n\n\"No niin,\" sanoi Katariina rouva, \"jos Juho veli suo tämän\nepäkohteliaisuuteni anteeksi, niin minä jätän teidät hetkiseksi ja\nmenen kirjoittamaan. En taida enkä tahdokaan nyt jättää sitä\ntekemättä.\" Hän nousi ylös ja meni huoneesta. Margareettakin meni\näkkiä pois kätkeäksensä sitä kyyneltä joka nousi hänen silmäänsä\najatellessansa ettei saanut kirjoittaa, eikä myöskään taitanut saada\nmitään tietoa hänestä, joka oli hänelle rakkahin.\n\n\"Sesilia,\" sanoi Juho, \"etkö sinäkin kirjoita?\"\n\n\"Ehtoolla kirjoitan Yrjö veljelleni.\"\n\n\"Entäs Kaarle Lejonankar'ille? Eikös hän ollut tuo ainoa joka on\npuhunut Sesilian sydämelle?\"\n\nSesilia punastui ja oli ison aikaa vaiti. Juhon sydän sykki melkein\nkuultavasti, mutta hänkin oli vaiti. Vihdoin sanoi Sesilia: \"niin,\nJuho, hän se oli, sinulta en tahdo mitään salata.\"\n\n\"Ja nyt rakastaa Sesilia häntä ja on hänen morsimmensa?\" sanoi Juho,\ntukehduttaen tunteensa ilmestymisen.\n\n\"No, ei juuri morsian, ei sitä vielä ole julkisesti päätetty. Enhän\nminä ollut edes kuudentoista vuotias kun hän oli täällä; mutta kyllä\nasia sille kannalle kuitenkin jo on äidin kanssa puhuttu.\" Juho nousi\näkkiä ylös. \"Mene sinä kirjoittamaan Sesilia, minä tahdon vielä kävellä\nvähäisen.\"\n\nJa hän riensi ulos kylmään iltaan, jossa kuu loi valoansa kirkkaasti ja\nloistavasti kuolinpukuun puetun luonnon ylitse. Juho meni taajaan\nkuusimetsään, jonka pimeään sisuuteen ei tuo kirkas valo jaksanut\ntunkeutua. Hän käveli kauvan kapealla polulla ajattelematta minne päin.\nVihdoin herätti hänen ajatuksistansa kova ääni, joka laulaa hyräeli\nrunoa. Hän katsoi ympärillensä ja huomasi olevansa lähellä vanhan Vapun\ntupaa. Vaikka oli jotenkin kova pakkanen, oli hänen polttavan kuuma, ja\nhän aikoi juuri mennä sisälle pyytämään vettä juodaksensa, mutta kun\nhän astui lähemmäksi ja jo tarttui oven salpaan, kuuli hän, kuinka\nvanhus lakkasi laulamasta ja lyhyen äänettömyyden perästä sanoi\ntytölle: \"luulinpa kuulleeni askelia tuolla ulkona?\"\n\n\"Kuinka te mummo, joka kuulette niin huonosti, taisitte niitä kuulla,\"\nvastasi tyttö.\n\n\"Taidan kyllä, ne olivat raskaita askelia, mutta eivät ne suden askelia\nolleet. Eivät ne tuntuneet raskailta murhasta, mutta ne tuntuivat\nraskailta surusta. Ah, kenenkäpä askelet nyt taitaisivat olla keveät,\nkun Suomen kansa taistelee kuolemaa vastaan. Kuinka paljon se aikojen\nkuluessa onkin kärsinyt, näin lähellä olemattomuuttansa ei se ole\nmilloinkaan ollut, sillä nyt sammuvat jumalanpelko ja hartaus, ja\nkatso, se oli elämä. Mutta ei se vielä kuole! Katso, hän kaatui, ne\nneljä kaatuivat, ne eivät saaneet kaatua oman maan puolustukseksi.\nMinä, eksynyt vieras isäini turpeesta, elän vieraan armoilla, mutta\nkuitenkin minä tahdon laulaa ylistyslaulua, sillä vielä on Suomen kansa\nelävä.\" Ja nyt alkoi hän laulaa:\n\n    \"Oi ukko, ylijumala,\n    Auttajani ainoiseni;\"\n\nmutta keskeyttäen äkkiä sanoi hän: \"Herra, ijankaikkinen Jumala,\nsäilytä järkeni. Kas, kuinka nämät vanhat, rakkaat laulut tulevat\nkielelleni, ja papit sanovat kuitenkin niiden olevan pakanallisia. Minä\ntulen uudestaan lapseksi, joka ei tiedä mitä hän tekee. Kas, näin se\noli!\" Ja nyt alkoi hän laulaa:\n\n    \"Mun sielun, kiitä Herra.\"\n\nKäymättä sisällä lähti Juho taasen kotio päin astumaan. \"Kiitos\nsinulle, vanha tietäjä,\" sanoi hän itseksensä, \"sinä herätit minun\ntaasen siitä hurmauksesta, johon tuska oli sydämeni saattanut. Haa! Ja\nmitä minä toivoin, mitä minä pyysin. Hänen rakkauttansa, että minä\nhänen päällensä saattaisin saman kohtalon, joka ennen pitkää murtaa\nminut. Minä olen pyhittänyt itseni kuolemalle, sillä minä olen itseni\npyhittänyt sille, jota ei ole, Suomelle, syntymämaalleni, ja se on ja\npysyy ehkä aina unelmana, ja ainoasti todellisuus voi pystyssä pitää\npuoltajansa, unelmien puoltajat kadotetaan. Ja kuitenkin on unelma\nusein niin kaunis, että ilolla saattaisi henkensä sen edestä antaa.\nMutta hän, oliko minulla oikeutta toivoakaan, että häneen koskisi sama\nkohtalo, joka uhaten odottaa minua? Miehen pitää poikkeamatta kulkeman\nsitä tietä, jolle hän kerran on astunut, horjumatta, vaikka se onkin\nvaikea, vaikkapa hän sillä pakoitettaisiin murtamaan oman sydämensäkin,\nja minähän valitsin vapaalla aikomuksella sen tien, jossa tiesin\nsaavani korjata pelkkiä ohdakkeita! Sesilia, ihana kukka, kukoista\nsuojassa, jonne ei myrsky niin helposti ehdi: älköön kurjan erakon\ntuska ja suru katkeroittako sinun onnellisuuttasi. Onpa hyvä että minun\njo huomenna täytyy lähteä, niin taidan helpommin kamppailla ensimmäisen\ntaistelun. Ehkä sitten käy paremmin, ja kun seuraavan kerran palajan,\nolen jo oppinut rakastamaan pyytämättä vastarakkautta. Ah, sehän onkin\nkoko elämäni pimeyden nimi: rakastaa, vaikkei minua rakasta. Kuinka\nolisikaan mahdollista, ettei minun tuomioni toteutuisi sydämeni\nihanimmassa, rikkaimmassa tunteessa?\"\n\nKun Juho taasen tuli yhteis-huoneesen, oli hänen jotenkin onnistunut\nkasvoistansa haihduttaa tunteittensa liikutuksen, kuitenkin olisi\nSesilia luultavasti sen huomannut, mutta nuori tyttö ei tänä päivänä\nkatsonut häntä silmiin yhtä suoraan kuin ennen; hän oli vähän kaino\ntunnustuksensa tähden.\n\nSittenkuin Juho oli poissa, kului kolmen naisen aika taasen tavallista\nhiljaista kulkuansa. Herrasväki ja palkolliset kutoivat ja kehräsivät\nkahden vertaisella kiireellä, että saataisiin jotain uutta niiden\nsuurien varojen sijaan, jotka olivat palaneet. Iloinen tapaus oli se\nkuin iso joukko kirjeitä tuli Ruotsista ystäviltä ja tuttavilta. Oli\nniissä yksi Kaarleltakin Sesilialle. Hänen ilonsa siitä oli niin\nsydämellinen, hän oli niin onnellinen, että Margareetan täytyi kääntää\nsilmänsä pois, ettei Sesilia näkisi niissä kiiluvia kyyneleitä. Nyt oli\nSesilialla jotakin häneltä, hän taisi nähdä hänen sanansa, nähdä ne\nrivit, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut.\n\nSesilia oli kuluneella vuodella paljon muuttunut. Ennen vaalea, riutuva\ntyttö oli varttunut tosin hoikaksi, mutta kukoistavaksi ja terveeksi\nimmeksi. Hän oli tällä vuodella ensimmäisen kerran nähnyt toisen\nmaailman kuin kodin, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli oikein\noppinut puhetta käsittämään, kuullut virkattavan ajatuksia ja\nmielipiteitä, varsin toisenlaisia kuin hän oli kodossansa kuullut,\nensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli lapsuuden ijän jättänyt, oli hän\ntilaisuudessa seurustella muidenkin kanssa, kuin äitinsä ja sisarensa,\nja oli oppinut tuntemaan avaramman maailman kuin kotonsa, tätä kaikkia\nparaastaan Juhon kautta, joka heti ensi kohtaamisessa tuli hänen\nluoksensa semmoisessa tilassa, että hänen hento sielunsa kiinnittyi\nhäneen niinkuin johonkin turvaan, niinkuin siihen, joka hänen\najatuksillensa voisi antaa varmempaa tolaa. Juho olikin tullut hänelle\njohdattajaksi moneen, hänelle itsellekin tuntemattomaan, syvyyteen\nhänen sydämessänsä. Mutta kuitenkin oli hän vieläkin sievä, haaveileva\nlapsonen, ja kasvaneena Kaarlen kuva sydämessänsä, oli hän itse\nkasvanut melkein pelkäksi asunnoksi sille, ja hän kaunisti sitä kuvaa\nkaikilla omaisuuksilla, joita hän rakkaudessaan luuli hänellä olevan.\nHän oli nähnyt hänen jälleen kasvaneena nuoreksi mieheksi, joka\nmiehevään kauneuteen yhdisti miellyttävän ja uhkean käytöksen sekä, sen\najan vaatimuksien mukaan, hienon olotavan. Hänen lapsuutensa kodon,\nhänen ystäviensä ja monien muinoin rakkaiden esineiden jälleen\nnäkeminen oli lisäksi saanut aikaan sydämellisyyden, joka vaikutti että\nSesilia heti tunsi itsensä niin tutuksi hänen kanssansa, ikäänkuin he\neivät milloinkaan olisi olleet eroitetut, ja ilolla lupasi hän tulla\nKaarlen omaksi, vaikka Sesilia itse, ja vielä enemmän Katariina rouva,\nhuomasi hänen liian nuoreksi semmoisen siteen tekemiseen. Mutta vuosia\nsaattoi kulua, ennenkuin saattoi jälleen tapaamista toivoakaan; ja\nkoska Kaarle Lejonankar oli se puoliso, jonka Katariina rouva ennen\nkaikkia olisi tyttärellensä suonut, suostui hän asiaan, kuitenkin sillä\nehdolla, että se vastaiseksi pidettäisiin salassa. Sesilia huomasi\npian, että Katariina rouva niin vähän kuin suinkin tahtoi puhua\nsovitusta liitosta, ja ettei hän pitänyt sitä sopivana ajatuksienkaan\nesineenä, vielä vähemmin puheen aineena, niin nuorelle tytölle.\nMargareettakin näytti ainoasti varovaisuudella nuoren sisarensa kanssa\ntahtovan koskea niin vaaralliseen puheen-aineesen, kuin rakkaus, jonka\nnimeäkään hän, kahdeksantoista vuotias, ei uskaltanut mainita.\n\nMutta tässäkin kohden oli paljon muuttunut. Sittenkuin Margareetta\nitsekin tunsi tarvetta puhella Sesilian kanssa, olivat molemmat tytöt\ntaasen tykönään löytäneet toinentoisensa, ja tuntuipa siltä, kuin\nSesilia nyt vasta olisi oikein ruvennut omaa sydäntänsä ymmärtämään,\nsittenkuin hän oli saanut ruveta sitä Margareetalle selittämään.\n\n\n\n\n8.\n\n\nEräänä päivänä tuli voudin muori ylös ja sanoi Margareetalle, että eräs\ntalonpojan vaimo, joka sanoi olevansa Piijalan Elli, pyysi päästä\nneiden puheille. Margareetta tuli niin iloiseksi, että hän jo astui\nmuutaman askelen juostaksensa alas voudin huoneesen, sydämellisesti\nsyleilemään Elliä; mutta samassa hän malttoi mielensä ja käski voudin\nmuorin käskemään vaimoa ylös.\n\nSydämellisellä ilolla ja ystävyydellä tervehdittyään häntä, käski\nMargareetta hänen pieneen huoneesensa, saattaaksensa oikein puhua hänen\nkanssansa.\n\nSittenkuin Elli, vähän kursailtuansa, oli istuutunut ja hänen\nkertoessaan kuinka Pekka ja lapset jaksoivat, ja kuinka hänen\nkodossansa toimeen tultiin, otti hän taskustansa kirjeen, teki\nMargareetalle salaisuutta merkitsevän liikkeen ja pani sitten kirjeen\nuutimien taakse vuoteelle, jonka vieressä hän istui. Tämän tapahtuessa\npuhui hän sekä pitkiä että leveitä puheita, huolimatta Margareetan\nmielenliikutuksesta, vaikka hänen kasvojensa väri oli muuttunut\ntulipunaiseksi ja vaikka hänen katseensa näytti niin omissansa olevan,\nettä hän tuskin kuuli mitä Elli sanoi.\n\n\"Antakaa anteeksi, armollinen neiti,\" sanoi Elli vihdoin, \"että minä\nrohkenin tulla, mutta minä tahdoin, niin halusta nähdä, että neiti\ntodellakin terveenä ja raittiina oli kotona, ja sitten otin minä tämän\njuuston mukaani, koska minä tiedän neiden mielellänsä sitä syövän, ja\nsitten minä aivoin pyytää, ettei neiti sitä kieltäisi ottaa, ja että\nneiti vielä lisäksi _sanoisi_ jos se on oikeata laatua\". Sana\n\"sanoisi,\" lausuttuna omituisella pienellä korolla, muistutti\nMargareettaa toipumaan ja sanomaan jotakin, sekä sentähden ettei hän\nEllille osoittaisi liian suurta mielenliikutusta, että senkin tähden\nettei hänen äänettömyytensä nostaisi Katariina rouvan epäluuloa, joka\nviereiseen huoneesen taisi kuulla ainakin äänet, jos ei sanoja. Mutta\nsamassa tuli Maiju neitsy sisälle. Omituisella, vähän tutkivalla\nkatseella käski hän Margareetan astumaan sisälle Katariina rouvan luo,\nja jäi itse Ellin luo.\n\n\"Kuka tuo vaimo on tuolla sisällä?\" kysyi Katariina rouva. \"Se on se\ntalonpojan vaimo, joka niin suurella hyvyydellä antoi minulle kodon,\nkun minä pakolaisena tulin hänen taloonsa.\"\n\nKatariina rouva rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta huolimatta näyttää,\nettä vastenmielisiä muistoja heräsi hänen mielessänsä, sanoi hän: \"sinä\net ole ilmoittanut minulle hänen tännetuloansa\"\n\nMargareetta vastasi suoraan: \"minä tulin niin iloiseksi kun hänet näin,\netten huomannut, että se ehkä olisi ollut tarpeellista.\"\n\n\"Talonpoikais-akan tänne-tulo on Margareetta Boijelle niin suuri ilo,\nettä hän sen tähden unohtaa sen huomion, joka hänen pitäisi äidillensä\nosoittaa! Todellakin, Margareetta, sinun vastauksesi oli kummallinen!\nMitä tämä vaimo tahtoo? Tuleeko hän saamaan palkkiota siitä ajasta,\nkuin sinä hänen luonansa olit? Sepä huolimattomuus, kun on laiminlyöty\nsitä hänelle antaa. Mutta minä en ole mielelläni hetkeksikään kääntänyt\najatuksiani sinnepäin. Kuitenkaan ei olisi saanut laiminlyödä hänen\npalkitsemistansa.\"\n\n\"Hänen asianansa oli tulla minua näkemään ja tuoda minulle maukkaan\njuuston, jonka hän osaa laittaa ja jota hän tietää minua mielelläni\nsyövän.\"\n\n\"Margareetta,\" sanoi Katariina rouva, \"anna vaimolle rahaa sekä sinun\nolostasi hänen luonansa, että juustosta. Minun tyttärelleni ei sovi\nolla kiitollisuuden velassa talonpoikais-akalle.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, äitini, mutta minä luulen että tämmöinen tarjous\nloukkaisi häntä.\"\n\nTaasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa,\nettä Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja\nMaunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli\nmolemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä\nniin paljon kuin mahdollista ja sanoi: \"jos sinä käytökselläsi olet\nhänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle\ntarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida\nauttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman\nvasta-lahjaa. Kas tässä,\" hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä\nheloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään\nrintaneulan, \"anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa\nkiinnittämiseksi.\"\n\nMargareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata.\nHänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti\näitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä\nkohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla\npalkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään\narvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.\n\nHän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut\nneulaa ottaa. \"Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla\nkoruilla olevan arvoa, mutta ei minulle.\"\n\nMaiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan\nhuoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa\npuhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja\nkaikenlaista hyvää lapsille.\n\nPian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa\ntaskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä\nlukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen\nmielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä\nmitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä\nvieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei\ntahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. \"Mutta\nah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen,\neroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun,\nsittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille\nvaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa\ntarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen\ntaitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta!\nVelvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni\näitiänikin kohtaan.\"\n\nSeuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut\nmelkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan.\nSesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt\nhänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin\nrantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien\ntaakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat\nkirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:\n\n[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]\n\n\"Minun rakas Margareettani!\n\nVihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia\nriviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun\niloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja\nonnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella\nmuistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on\nminun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja\nrattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella\ntaidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja\nollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin,\nja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä\nkaikki sinulle kertoa.\n\nOnnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en\nminä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua,\nvaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni\nylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja\nmennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein\narmollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä\nminulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut\nolin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen\nMajesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies\nminä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista\nsuomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa\noleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka\nkauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen\nMajesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja\nsanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: \"vai niin. Me olemme teitä\nmainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä\npalvelukseen mene?\" Sanoin minä vastaten hänelle: \"Teidän\nMajesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä,\njossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon\nparempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin\nettä minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada\ntaitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka\nparempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös\nhuonompiakin on, ja menin matkoihini'.\"\n\n\"Mikä arvo teillä on ennen ollut?\" kysyi kuningas. \"Minä olen ainoasti\nvapaehtoisena palvellut, ja viimeisinä vuosina omin neuvoin partioilla\nkäynyt ja tehnyt venäläisille vahinkoa, missä vaan olen taitanut, ja\naina välillä Tukholmaan tietoja vihollisista tuonut.\"\n\n\"No, mitä teillä on palkkana ja asustuksena ollut?\" kysyi kuningas\nedelleen.\n\n\"Kerran sain 10 riksiä kruutiin ja luoteihin, muuten minä itse itseni\nkustantanut olen.\"\n\n\"No, sinä olet sotaa käynyt omalla kustillasi, minä huomaan, mutta jos\nminä nyt teen sinun luutnantiksi ja sinun Armfeltin tykö kansalaisiesi\nkanssa palvelemaan lähetän?\"\n\n\"Niin ei Teidän Majesteetinne Jumalan avulla kukakaan alttiimpaa\npalvelijaa löytää taida.\"\n\n\"Tunnin kuluttua saatte valtuuskirjanne; olkaa silloin valmisna\nmatkaan.\"\n\nKun minä sen määrätyn tunnin perästä itseni paikalle löydytin, valmisna\nmatkalle, sain minä tietää, että minä Kenraali-Ajutantti Kreivi Dohuaa,\njonka kuninkaan käskyjä Kenraali Armfeltille viemän piti, seuraamaan\nkäsketty oli.\n\nTulimme me sitten, monien vastuksien perästä, onnellisesti sotajoukon\nluo, ja iloitsi minun sydämeni suuresti, kuin kerran jälleen\nsuomalaisia sotureita nähdä sain, erinomattain, kuin he nyt sekä\nparemmin puetuilta että ruokituilta näyttivät. Mutta olivat Norjalaiset\nnyt niin yleisesti paenneet ja talot ja kartanot jättäneet, että\narmeija vaikeasti puutteen tähden taisi edespäin tulla, vaikka,\nniinkuin minä kuulin, kuningas oli lähettänyt sanoja ja käskyjä, että\nmeidän piti eteenpäin mennä, maksakoon mitä tahansa.\n\nMinä olin Katteini Långström'in komppaniaan asetetuksi tullut, ja\ntulimme me ulos-lähetetyiksi tekemään tietä vapaaksi Steene'n ja\nSkognäs'in varustuksiin asti. Tulimme me niin sisälle vuoriin.\nHäiritsivät meitä norjalaiset talonpojat yhtämittaa suurella\nmiehuudella, ja toimme me itsemme monta kertaa läpitse, mutta olivat he\nlopuksi meidän niin yhteen vuoren solaan piirittäneet, josta meiden\nkulkeman piti, että meidän Katteinimme ja koko hänen komppaniansa\nkaatui niin että ainoasti minä ja yksi toinen hengissä, vaikka vähän\nrunneltuina, pois pääsimme kenraalille tätä surullista tapausta\nilmoittamaan.\n\nMutta täällä kohtasi meitä vielä surullisempia tietoja. Tosin olin minä\nkatteini Långström'iä urheana soturina surrut, mutta nyt sain tietoja\nkuulla, jotka saivat miehen kaikkea muuta unhottamaan. Kuningas oli\nammuttu ja piti meidän tyhjin toimin takaisin palajaman.\n\nSittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan.\nKaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä\nTy-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka\ntunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä\ntaisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän\nkauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme\ntehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta\nkuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten\nja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen\nasuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja\nautiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona\nnäkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät\nlumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin\nukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen\nlähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän\noppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä\nmiehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja\nponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja\npakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä\nsuuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät\nedellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta\ntoisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin\nsilmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan\npuuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin\nmuutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä\nolisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin\nhevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla.\nKiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä\npalamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen\nlämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään.\nMeidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin\nastumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin\nhuomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme,\ntaikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.\n\nNyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja\nniin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä\nmiekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja\nauttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian\nnähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin\ntaasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina\nvuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja\njalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan\nkiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.\n\nKun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin\nvoipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti\nsitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut\noli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: \"ei, Luutnantti, ei askeltakaan.\nSaappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen.\" Minä suutuin ja tahdoin\nhänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä\ntietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut\nsiitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni\nhangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään\nvoimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän\nminun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja\nheräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät,\nmutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen\nperästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.\n\nPahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni\nkuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en\nsilloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen\nkuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin\nminä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla,\nettä me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa\noli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän\nkuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään\nsuojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet\nolimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten\nmyös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen\nkanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän\nvähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen\nminä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo\nparantunut on ja on talosta lähtenyt.\n\nTäällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa\nkylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen\nminä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen,\naina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi\nelää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin\nrauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen\nrupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa,\nvaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun\nsydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.\n\nYksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he\ntunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet\novat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka\nilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri\nvaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei\nluodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee\nedes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan\nohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä\nniin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa.\nKirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä\nalle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä\nkirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos\nse vääriin käsiin tulla mahtaisi.\n\nPahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei\nmitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko\npäivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen\nsinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä\ntulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.\n\nElä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle\nkaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen\nonnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään\nerillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään\nrakkautta ole.\n\n                                  Sinua hamaan kuolemaan asti\n                                   rakastavainen puolisosi.\"\n\nMelkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän\nkirjeen. Mutta -- hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian\nkauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla.\nTuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse,\nolisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä,\nettä Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut\nkirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän\ntunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne\nrinnassansa.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin, kun Maiju neitsy neitien huoneessa\nMargareetan johdolla silitti Katariina rouvan päähineitten rimssuja,\nvaroi hän tilaisuutta, kun ei Sesilia ollut huoneessa ja otti niin\nmurheellisen katsannon, että Margareetta kysyi jos hän oli sairas.\n\n\"Ei, en minä sairas ole, mutta semmoiset uutiset, joita nyt kuullaan,\nsaattaa kyllä ihmisen murheelliseksi.\"\n\nMargareetta vähän hämmästyi, kuin hän oli tottunut useinkin kuulemaan\nsurusanomia; mutta samassa muistaen Maijun tapaa tekeytyä mahtavaksi,\nrauhoittui hän ja kysyi ainoaasi: \"no, mitä nyt sitten kuuluu?\"\n\nMaiju neitsy rupesi taasen puhumaan: \"niin, eilen, kun olin kirkossa,\ntapasin kirkonmäellä nimismies Flinkin, ja hän oli niin kohtelias, että\nhän tarjosi minulle pieniä rinkeliä ja vohvelia. Ja sitten jäin minä\nsinne hetkeksi istumaan ja puhelin Örnvikin mamsellien kanssa, ja olipa\nhuomattavaa, että vaikka he ovat hienoa herrasväkeä muka olevanansa,\nniin oli Flink paljoa kohteliaampi minulle kuin heille. Mutta mitä piti\nkertomanikaan? Niin, nimismies Flink oli tavannut vanhan sotamiehen,\njoka hiljan oli Ruotsista tullut, ja hän oli kertonut, kuinka kaikki\nsotaväki oli paleltunut kuoliaaksi, ja sitten nimitti hän monta\ntuttuakin ja niissä oli sitten tuo Luutnantti Malm, joka on ollut\nnäilläkin seuduilla.\"\n\nMargareetta huomasi että Maijun silmät seurasivat häntä. Hän teki\nsentähden sangen levollisesti muutamia kysymyksiä, mutta sanoi samalla,\nettä tämä puhe tavallisuuden mukaan olisi liioitettua, ehkä osa siitä\nsaattoi olla totta, ja todellisuus surullista kyllä.\n\nMaijulla olisi kyllä ollut halua vieläkin puhella tästä, mutta hän ei\ntajunnut, kuinka hänen uudestaan piti alkaman puhetta. Sentähden, kuin\nhän pian oli työnsä lopettanut, nousi hän ylös ja vei päähineet\nKatariina rouvan huoneesen, jossa hän huolellisesti järjesti ne erääsen\nkaappiin, miettien miten hänen sopisi emäntänsä kanssa ruveta puhumaan.\nTosin oli hän jo monta vuotta ollut suosittu palvelija, joka\ntoimensakin puolesta oli lähemmässä suhteessa emäntänsä kanssa, kuin\nmuut palvelijat, ja oli sekä sen puolesta, että myös ruotsalaisen\nsyntynsä tähden aina pitänyt itsensä muita palkollisia parempana, mutta\noikein likeiseksi kamari-neitsyeeksi, salaneuvokseksi taikka uskotuksi\nei hänen milloinkaan onnistunut ylpeälle rouvallensa päästä, vaikka hän\ntalon väkeä koki luulotella, että asia oli niin.\n\nHyvä arvaamis-kyky ja hyvät korvat olivat auttaneet häntä jotenkin\nsaada tietää Margareetan salaisuuden, vaikkei hän sitä kuitenkaan\ntäydelleen tuntenut, ja nyt halusi hän erinomaisesti saada Katariina\nrouvalle kertoa niitä huomioita, jotka hän oli tehnyt, osaksi sillä\ntavalla päästäksensä lähempään tuttavallisuuteen rouvansa kanssa,\nosaksi myös tehdäksensä itseänsä vähän mahtavaksi. Mutta kuinka piti\nhänen tuoman sanottavaansa esiin, ettei hänen rohkeutensa näyttäisi\nliian suurelta?\n\nKatariina rouva istui erään pulpetin edessä, jonka loivaava kansi oli\navattu, järjestäen ja tarkastaen useita papereita. Nyt antoi hän\nMaijulle muutaman tyhjän kotelon, vietäväksi roskapaperien säiliöön, ja\niloisena käyttäen tilaisuutta kysyi Maiju nöyrästi, jos hänen armonsa\noli saanut kirjettä Ruotsista.\n\n\"En,\" vastasi Katariina rouva huoaten, \"ei sitä iloa meille niin usein\nsuoda.\"\n\n\"Minä luulin vaan niin,\" jatkoi Maiju, ikäänkuin syyksi kysymykseensä,\n\"kun näin teidän armonne lukevan kirjettä, ja kun huomasin Margareetta\nneiden tietävän uutisia Ruotsista.\"\n\n\"Margareetanko?\" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi\ntahtonut.\n\n\"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä\ntullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta\ntullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli\nkaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti\nMalmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle,\nmutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä,\njotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen\nkirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää\nkoskenut.\"\n\nMutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa\nsalaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti\nhämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle\nkamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä\nistumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä\nollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.\n\nMutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan\nvaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon\nmillänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun\nviittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla\nmahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa\nMaunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi\nmitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli\nhänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen\nkertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut\nnäyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle\nkäskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää\nMaijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta.\nSemmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää\najalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.\n\nMutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän\nutelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää,\npääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden\nniin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia.\nUsein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä,\ntaikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät\nseikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin.\nKun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että\nKatariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria.\nMargareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti\npalkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä\nsiitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän\nsalaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui\nhänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa\nitsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä\nkysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä\nvakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan\noikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä,\njoka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää\nja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen\ntyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin\nja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.\n\nEi Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista,\nsillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä\näitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin\nliikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota\nhän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut,\nmutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja\nsuloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa\nsitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.\n\nKaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen,\nepämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi\ntarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin\nkuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys,\ntoistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää\nloukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja\nhyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan\nloukkaamista peljätä.\n\nNiin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä\nvähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin\nmääräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta\nse oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä\nsydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta\nkylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata.\nTuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta\nhuomannut.\n\n\n\n\n9.\n\n\nOli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti\nkarehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin\nkutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän,\nuseat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston\nliikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston\nhuipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta\nlähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan\nrakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä\nkanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana,\nmilloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa\ntoisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin\nmoittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa\ntarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria,\nvaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti\nvaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita\npursia.\n\nHarvat aavistivat, että kaikkiavallitseva ruhtinas tarvitsi suuren\nosan lannistumattoman tahtonsa voimaa, voittaaksensa oman\nvastenmielisyytensä vettä kohtaan, kun hän, vaatien alammaisiltansa,\nettä heidän piti tutustuman meren kanssa, itse niin paljon vesillä\noleskeli.\n\nNyt ehti laivasto vastapäätä linnoitusta, päällyslippu laskettiin alas,\neri soittokunnat puhalsivat muutamia metelikkäitä toitotuksia, ja koko\nloistava rivi hajosi ja soutivat kukin, toisistansa huolimatta,\nkotiinpäin.\n\nRantojen viereen kokoontuneet väkijoukot, jotka tähän saakka\ninnokkaasti ja tarkasti olivat katselleet loistavaa näytelmää,\nhajosivat, ja nopeilla airon-vedoilla kiiti Keisarin pursi Fontankaan,\nkeisarilliseen huvilinnaan. Mutta samassa kuin Keisari nopein askelin\nriensi linnalle huomasi hän tomuttuneen ratsastajan, joka hyppäsi\nhevosensa seljästä ja vilkkaasti virkkoi muutaman sanan tallirengeille,\njotka seisoivat nopeasta ratsastamisesta menehtymäisillänsä olevan\nhevosen ympärillä. Pietarin terävä katse oli jo ennenkin huomannut\nhänen etäällä ratsastavan, nähtävästi huolimatta loistavasta\nnäytelmästä Nevalla, ainoasti ponnistaen hevosen viimeisiä voimia\npyrkivän eteenpäin. Itsekin näytti tullut niin ponnistauneelta,\nettä hän melkein horjui, kun hän kääntyi, tallirengin neuvosta,\nrientääksensä rantaan, kun Keisari samassa puhutteli häntä ja sanoi:\n\"mistä sinä tulet, ja mitä sinulla on sanomista?\"\n\n\"Tärkeitä valta-kirjeitä, Teidän Majesteetinne, ja suullisiakin\nilmoituksia Galitsin ruhtinaalta, jos Teidän Majesteetinne sallii minun\ntuoda niitä esille parin minuutin perästä, joita tarvitsisin\njärjestääkseni tätä turmeltunutta pukuani.\"\n\n\"Joutavia, mies on aina paraasti puettuna virkapuvussansa, ja tämä on\nnyt sinun. Ratsastamisestasi päättäen, näyttää asian olevan kiire.\nSeuraa minua.\"\n\nÄsken saapunut oli Juho Bruce. Hän seurasi Keisaria, vaikka hänen oli\nvaikea päästä portaita ylös niin nopeasti kuin hän. Hurja ratsastus yöt\npäivät oli hänen niin heikontanut, että häntä pyörrytti, mutta\najatellessaan sen puheen tärkeyttä, joka nyt oli alkamassa lannisti hän\nsielunsa koko voimalla sen heikkouden, joka oli hänen ruumistansa\nvaltaamaisillansa, ja seisoi, kun Keisari sisälle tultuansa kääntyi\nhäneen päin, lujana ja vakaana.\n\nKeisari istui erään, paperilla ja piirustuksilla peitetyn pöydän\nviereen ja silmäili pikaisesti Juhon tuomia paperia. Hänen katseensa\nsynkistyi, ja äkkiä kääntyen Juhoon päin kysyi hän vihaisella äänellä:\n\"no teillä on suullisiakin tietoja, antakaa kuullani.\"\n\nPeljästymättä tästä katseesta, joka niin usein ennusti kuolemaa ja\nkauhistusta sille, johon se koski kertoi Juho nyt lyhyin mutta lujin\nsanoin Suomen tilaa, jos nyt taasen käsillä olevat rauhan keskustelut\npäättyisivät niillä ehdoilla, joihin nyt vähitellen kummallakin puolen\nnäyttiin suostuvan, ja kuinka tärkeätä hävitetylle Suomelle olisi, että\npapereissa ehdoitetut muutokset tehtäisiin.\n\n\"Ja antaakseni etuja viholliselta jo valloitetulle maalle, mutta joka\nnyt menee hänelle takaisin, pitäisi minun suostuman niiden etujen\njättämiseen, joita minä rauhanteossa olen päättänyt vaatia?\" puhkesi\nPietari sanomaan. \"Ehkä olisin taitanut suostua yhteen ja toiseen jos\nKaarlo veli olisi elänyt, mutta Ruotsin nykyinen kurjuus inhoittaa\nminua. Heillä ei ole ollut sydäntä uskoutua minulle -- he tahtoivat\nkeskustella -- he ovat saaneet asian käymään mieltänsä myöten -- --\nminun ministerini ovat älykkäitä, ne tuntevat kullan voiman.\" --\nPietari vaikeni taasen hetkiseksi, ikäänkuin hän hiljaa itseksensä\nolisi jatkanut näitä katkonaisia lauseita, jotka näyttivät sanotuiksi\nmelkein tietämättä. Yht-äkkiä kääntyi hän taasen Juhoon päin. \"Sinä\nolet ollut rohkea, mutta koska sinua sanotaan kelpomieheksi ja tunnet\nnämät asiat, niin en minä sinulle mitään pahaa tahdo.\"\n\n\"Teidän Majesteetinne,\" sanoi Juho rukoilevalla ja kysyvällä äänellä.\n\n\"Mitä Suomi minulle on?\" keskeytti Pietari, \"pitäköön Ruotsi sen\neduista huolta.\"\n\n\"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin\nkurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin\nentisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes\njotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja...\"\n\n\"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä\nolet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien\naikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin,\nei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää.\"\nTaasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti\nmuutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle\nsanoen: \"kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi\nOsterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen\nminä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on\nvalmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää\nhyvästi, Juho Petrovits!\"\n\nKolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen\nalle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan\nvaltuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat\ntoisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho\nBrucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies\nlähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi\nhänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa\nja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka\nkasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa\nrauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä\nheräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena\nja \"_Suomen kunnian_\" kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt,\nnousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle,\njoka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä\nliikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui\nhänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan\ntaintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle\nseurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän\ntapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle,\nvaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä\nivaansa, kuin hän virkkoi: \"teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa\ntätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla\nhuomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi.\nTeiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä\ntästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin\nmäärä-aika nyt jo on mennyt ohitse.\"\n\nPeloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa;\nsuonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta\nei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä\nmuuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in\nriemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei\ntahtonut, \"että hän tulisi todistajaksi,\" sekä laittoi yhtä ja toista\nJuhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti\nlaitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa.\nTurussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri\nhoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa\nhänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia\nvastauksia hänen parantumisestansa.\n\nHiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä\ntäytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä\nenään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden\nsuhteitten tähden. \"Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä,\"\nkirjoitti hän Sesilialle; \"jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään,\nole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä,\njolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä\ntaitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi\nmuututte?\"\n\n\n\n\n10.\n\n\n\"Rauha, rauha\" kuului koko maassa, ja \"rauha\" kaikui yli meren\ntoiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat\npalusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä\nlaumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa\nvihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden\nkodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty,\nja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat\nkuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista\nkodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet\nhaudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet,\njotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat\nystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat\nehtineet itsellensä hankkia.\n\nUseimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät\nkotio, niinkuin \"luvattuun maahan,\" ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia\nkärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin\nvaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö\ntäyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka\nvihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina\nhaaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä.\nKaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat\nentisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina\nolivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan,\nmaalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet\nerämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään,\njotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys\nollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät\npaikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.\n\nMutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja\nviidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki\njulkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka,\nlakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus\nlähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia.\nNiiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas\nhattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska\ntoivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta,\nsaatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää,\nettä saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.\n\nHatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle\nperustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet\neräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä\nkankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän\nsiltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja\nkysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki\nkysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: \"no, ne sakramenskatun\npirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on\ntöllöteltävää.\" Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän\npian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen\npäätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän\nvarsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna\npuutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt\ntekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta.\nEi aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin\nmuurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä,\nportit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja\naukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin\nmuodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan\ntajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.\n\nNeljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai\nmyöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut\nsaanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta\nylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen\ntulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän\nlevottomuuttansa.\n\nJotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa\nraivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien\nväliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa\npistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli\npitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen\nmieleensä itäisiä tuttujansa.\n\nNyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa\nseuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, \"että vihdoinkin se\npäivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt\njälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt\nsalli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että\nhän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa.\"\n\nMargareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta,\npuolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja\nSesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen\nsydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä\nhäneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka\nmuisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa\nolivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras.\nMargareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa.\nHän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka\nsuuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää\nhänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.\n\nIllalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa,\nja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön\ntoivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle,\nhuudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso\nhämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta,\njoka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon\nkutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä\nhämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen\nulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo.\n\"Sesilia,\" sanoi hän puoleksi nuhdellen, \"vieläkin niin lapsekas! Etkö\nnähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua\nmilloinkaan kohdatko tätä vaikeampi.\"\n\nSesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: \"Margareetta,\ntänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa\nminulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu\nsamalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah,\nenkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin\nkauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka\ntietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta\nniin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen\nkasvanut sodan ja hautojen keskellä.\"\n\n\"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota\nmuistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat\nnähdä?\"\n\n\"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin.\nMinkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla;\neihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä.\"\n\nNyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia\nneiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut\nitseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän\ntaasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän\nlevolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia\nkiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan\ntutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.\n\nKatariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella\nottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen\nkokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin\njuhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle\nvieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti\ntehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia\nnyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki\nnäytti iloiselta ja ystävälliseltä.\n\nIlta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun\nkuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja\nheloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja\nhuoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien\nvapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän\nKatariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian\npuoleen ja syleili häntä, sanoen: \"ja nyt, kaunis morsiameni saan\nvihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua.\" Hänen äänensä soi puhtaasti ja\nkauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin\nmiellyttävänä.\n\nIlta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä\nja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että\ntavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten\npoikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut\ntapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota\ntämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.\n\nSeuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä\nseurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa\nhänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun\nhän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt\ntuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta,\nliian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus.\nSesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä,\nkuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja\nkoko seudulle: \"katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen\nja niin jalo!\" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen\nnöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin\nvähäarvoinen hänen rinnallansa.\n\nKaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa\nvaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja\nihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää\nosoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä\nsydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä\nuseinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen,\njolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia\ntuumia.\n\nSesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän\nliitti: \"ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä\noikein olisit pitänyt.\"\n\n\"Hm,\" vastasi Kaarle, \"vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen\nanoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka\noli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että\npikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi.\"\n\nSesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes\nKaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: \"kaunis morsiameni puhuu\nerinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä.\"\n\n\"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina\naikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa\nminulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne\npuheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään\nelämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan\nkuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt.\"\n\nNämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai\ntaasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: \"mutta eikö\nhempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä\nmustasukkaisuuteen?\"\n\n\"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen\nkuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän\nminulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi,\nsemmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava\njalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä\nveri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta\nnyt olit _sinä_ poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me\ntarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin\ntuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt.\"\n\nKaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä,\nettä oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla\nräiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut\nkeskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan\ntulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä\npitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia\npalttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden\nalapuolella oli märkä, santainen reunus.\n\nMargareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta,\nhän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne\nhetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden\nnyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan\nhymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa\nraappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten\nkääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa\neteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä,\nkirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja\ntervehtinyt häntä.\n\nÄkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta\najatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi\nhän: \"tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä.\nMutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan.\"\n\nPekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän\nvastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: \"en, minä pääsin\nenemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti\nkäski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun\nisä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin\nyksin.\"\n\nPieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja\nMargareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin\npoika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta\ntaskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka\nonnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin\nmaantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen\nohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.\n\nKun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili,\nastuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen\npian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa\ntoiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että\nehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat\ntulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen\nkahden vuoden kuluessa!\n\n\"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!\n\nOnko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun\nomani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani\nsinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on\nse valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä\nmurheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni\näkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa\nkatsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun\nvaroituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi\ntulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla\nmahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka\nJumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua\najatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni\nsinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle\nvastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu\nSuomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka\nluvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa\nei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä\nhuonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen\nminä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin\nkuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan\nkiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja\nhalajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun\ntoimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes\nmuutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi\nminun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä\nelät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.\n\nPeljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä\nuskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin\ntoimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.\n\nHyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus\nedes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla\nmahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta\nvastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta\nvoittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen,\njoka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin\nkuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren\nedesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu,\nsuojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun\nvaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää\ntahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää\nminun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta\nvoittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa\nmahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee.\"\n\nLoppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen\nylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia\nkaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin\nkuukauden päästä tulla Suomeen.\n\nPäivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin\njouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan,\nhän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä;\nmutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea\nlemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä\npelkkään uni-kuvaan.\n\nMutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo.\nMargareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun\naikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin.\nHäntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se\nvaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin\nnyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti\nja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu\nlevottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus\ntaasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti\nsalattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat\nvaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin\nennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos\nakkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä\ntapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona\noli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista\nlumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja\nsieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se\nkiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä\ntaasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi\nkarkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.\n\n\n\n\n11.\n\n\nOli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys\npeitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan\nnäkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten\nsyvää pimeyttä.\n\nEräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut\ntupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli\njuuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan,\nkun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi\ntullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä\nmumisten: \"kas tämäpä pyry-ilma!\"\n\nEnsin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi;\nja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: \"niin\ntodellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla,\nKatteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin\nmatkalla kotiin?\"\n\n\"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja\nraittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa\ntunturi-pyryä.\"\n\n\"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden\nperästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona.\"\n\n\"Hm,\" sanoi Mauno, \"tosin minäkin aivon tinkiä itselleni hevoista\ntäältä, mutta kun ei keskievaria ole, käy matka vitkalleen. Kuitenkin\nyritän minäkin eteenpäin, vaikk'ei minulla jouluaatoksi ole niin\niloisia toiveita, kuin teillä. Rakastettuni luo, jota en kolmeen\nvuoteen ole nähnyt, saattaisin kyllä ehtiä, mutta minä en kuitenkaan\nsaa häntä nähdä, vaan minä aion erääsen taloon, jossa tapaan ihmisiä,\njoista minä pidän, vaikk'en ole missäkään heimolaisuudessa heidän\nkanssansa.\"\n\n\"No, mutta nytpä pistää päähäni verraton ehdoitus,\" sanoi nuori mies\nkaataessaan matkalippaastansa otetusta pullosta viiniä lasin Maunolle\nja itsellensä. \"Minun kotooni on tästä vaan kolme penikulmaa. Tehkää\nminulle ilo, että tulette minun kanssani ja vietätte joulun meillä.\nMinä en ole tahtonut omaisilleni ilmoittaa, kuinka pahasti minun olisi\nkäynyt, jos ette te olisi minua pelastanut, minä en tahtonut peloittaa\nheitä, vielä ollessani poissa. Ajatelkaas mikä ilo nyt minulle ja\nheille kun samassa, kun kerron teidän uljasta tekoanne, pelastaa minun\nhenkeäni, vaikka omannekin helposti olisitte taitanut siinä menettää,\nkun samalla saan heille esittää sen miehen, jota saamme kiittää siitä\nettä vielä saamme nähdä toisemme! Kas sepä hyvä, ett'en ole tahtonut\nsaada hevoista, ja että niin myöhäiseen tulin tänne, muuten en olisi\nsaanut teitä tavata. Eikö niin, myönnyttehän rukoukseeni, tulettehan?\"\n\nMauno hymyili nuoren miehen innokkaalle puheelle ja sanoi: \"enhän minä\nedes tiedä kuka ystävällinen kutsujani onkaan, teidän pitää olla hyvä\nja sanoa minulle nimenne, koska tekin tiedätte minun nimeni.\"\n\n\"Vai niin, te ette edes tiedä kuka minä olen? Erinomaisen vähän te\ntodellakin olette utelias, sittenkuin henkenne vaaralla pelastitte\nminut! Jos mahdollista oli myös, että harvat pelastuneista minun\ntunsivat. Tuskin minun tarvitsee sanoakaan, että ensimmäinen\nkysymykseni, sittenkuin taisin kysyä, ja kuultuani, että te olitte\nlähtenyt pois, koski teidän nimeänne. Teidän äänenne oli kuitenkin,\nselvempinä hetkinäni, niin varmasti juurtunut mieleeni, että minä heti\nsen tunsin, ja teidän muotonne oli minulle niin tarkasti kerrottu,\nett'en minä peljännyt erehtyväni, jos saisin teidät nähdä. Mutta nyt,\nkoska ette tiedä minun nimeäni, niin enpä sitä sanokaan. Kas, siitäpä\nhauskaa tulee. Teidän pitää tuleman mukaani, älkää kieltäkökään.\nSanottehan, ettei morsiamenne odotakaan teitä. Minä rosvoan teidät\npimeässä ja vien teidän omaisieni luo. Paras kestitys on olla\ntervetullut, ja minä tiedän siksi tulevan.\"\n\nMauno antoi hymyillen suostumuksensa seurata nuorta miestä. Iloinen\nseikkailu sai harvoin hänestä hitaan osanottajan. Matkustajat istuivat\nnyt molemmin samaan rekeen, tavarat muutettiin toiseen, ja kuljettiin,\nmentiin iloisesti puhellen tietä pitkin eteenpäin, tarvitsematta enään\ntehdä poikkeusta, sillä hevoset olivat tilatut viemään matkailijoita\nperille saakka.\n\nMatka joutui ilman mitään seikkailusta, vaikka vähän vitkaankin syvässä\nlumessa. Nyt ajettiin reki erääsen taloon, josta lumisateenkin lävitse\nnäkyi tulta.\n\n\"Tämä on minun kotoni,\" sanoi Malmin matkakumppani hänelle. \"Tämänkin\novat venäläiset hävittäneet ja polttaneet. Täällä nousemme ylös, josta\nkynttilät loistavat. Kas niin, turkit pian pois, ja sitten sisälle.\nTule, tule, nyt sinun pitää tuleman oitis minun kanssani. Ei, ei, ei\nkursastelemista vaatetuksen puolesta, olethan siisti ja hyvä,\nsittenkuin sudesta konttasit. Tule nyt, minä odotan levottomasti heidän\ntapaamistansa.\"\n\nOvi avattiin ja heijastava valo tuli heitä vastaan monista\njoulu-kynttilöistä. Katariina rouva, joka istui sisimpänä huoneessa,\nnousi ylös ja astui askelen nuorta miestä vastaan, joka rientäen häntä\nvastaan sulki hänet syliinsä. Sesiliakin syleili samassa ilosta\nhuudahtaen odotettua, rakasta vierasta. Margareetta vaan, joka oli,\nnähnyt oven vieressä seisovan Maunon, seisoi liikkumattomana\npaikallansa, vavisten ja voimatta ottaa askeltakaan, taikka sanaakaan\nvirkata. Äkkiä irtaantui nuori Yrjö omaisiensa syleilystä sanoen:\n\"katsokaa, äitini, iloissani en saa laimin-lyödä tehdä teitä tutuksi\nsen rakkaan vieraan kanssa, jonka minä olen tuonut mukanani, se on\nhenkeni jalomielinen pelastaja, Katteini Mauno Malm, jonka oikeutta\nystävyyteemme ja kiitollisuuteemme minä selitän, niinpiankuin olen\nehtinyt tervehtiä Margareettaa. Kas, vieraassa paikassa olisin tuskin\nsinua tuntenut.\" Samassa kuin hänen piti tervehtivän sisartansa,\nhuomasi hän riehuvan mielen-kiihotuksen, jota koko hänen muotonsa\nosoitti. Hän sulki hänen sydämellisesti syliinsä sanoen: \"Margareetta,\nolethan kovin liikutettu, toinnu, sisareni!\"\n\nYrjö ei ollut iloisessa innossansa huomannut syvää vaaleutta, joka oli\nlevinnyt Katariina rouvan kasvoille, kun hän mainitsi Malm'in nimeä.\nHänen arvaamaton tulonsa teki Katariina rouvaan ensin vastenmielisen\nvaikutuksen. Kuitenkin, sittenkuin hän hetkisen oli saanut rauhoittua,\nhuomasi hän, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vasten\ntavallisuutta, hänen henkilönsä määrääväisyyteen katsoen, ei hän\nparainkaan tahdoin löytänyt sopivaa alkusanaa.\n\nHänen mielestänsä oli tämä käynti verratonta rohkeutta, sittenkin jos\ntuo uskalias olisi tullut luopumaan kaikista vaatimuksista Margareetan\nsuhteen. Mutta täydellisenä julkeutena piti hän sitä, jos hän vielä\ntahtoi mitään vaatimuksia tehdä.\n\nMauno ensin tointui hämmästyksestään. \"Armollinen rouva,\" sanoi hän,\n\"en minä näin olisi tunkeunut teidän huoneesenne, ja vielä lisäksi näin\npyhänä iltana, mutta puolustus-syyksi täytyy minun ilmoittaa, etten\nminä tietänyt minne se minua vei, jonka nyt vasta huomaan olevan nuoren\nherra Yrjö Boijen. Mutta koska minä nyt kerran olen tullut, ehkä tosin\nvähemmin sopivalla tavalla, en taida jäädä, mutta en myöskään lähteä,\nennenkuin olen ilmoittanut sen asian, jota kuitenkin muutaman päivän\nperästä olisin tullut tänne ajamaan. Minä olen nimittäin tullut tälle\nseudulle, Margareettani sukulaisilta anomaan heidän suostumustansa,\nviedä kotiini häntä, joka jo monta vuotta Herran siunauksen kautta, on\nollut minun puolisoni.\"\n\nKatariina rouvan kasvoilla muuttui syvin kalveus heloittavimmaksi\npunaksi kun hän vastasi: \"mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulen tätä\npuhetta mieheltä, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt älytä, ett'ei\nensinkään sovi pitää lukua tämmöisestä laittomasta seremoniasta, jonka\nnuori tyttö salli tapahtua, sittenkuin peljästys ja hämmästys niin oli\nhänen mieltänsä häirinnyt niin, ettei hän tietänyt mitä hän teki;\nettä, sanon minä, semmoinen seremonia vanhempain ja sukulaisten\nsuostumuksetta, on niin laiton, ett'ei se sitoisi halvintakaan, vielä\nsitten neiti Boijea, henkilöön, jolle hänen arvonsakaan puolesta ei\nsovi vaimoksi mennä. Ainoasti tämän seremonian täysi laittomuus ja\nvähäpätöisyys on vaikuttanut, että sen kumoamista on pidetty\ntarpeettomana, vielä enemmän kun ei tiedetä, jos se ollenkaan on\ntapahtunutkaan, kun pappi, jonka sanotaan sen toimittaneen, on kuollut,\neikä, sen mukaan kuin minä tiedän, mitään asiapaperia löydy, joka sen\ntodistaisi. Kaikissa tapauksissa saatte olla varma siitä, että, jos\ntämän näin ilmoitetun vihkimisen nojassa mitään vaatimuksia teette,\ntaikka niinpiankuin joku vieras saa tiedon teidän väitöksestänne että\nsemmoinen on tapahtunut, niin se myös laillisesti kumotaan. Niin\ntehdään myöskin, jos minun tyttäreni luulee omantuntonsa sitä vaativan,\nennenkuin hän rupee sen miehen vaimoksi, jonka minä hänelle määrään.\"\n\nKatariina rouva vaikeni, vaikka hän mielellänsä olisi muistuttanut\nMaunoa lähtemään. Mutta hänen poikansa oli tuonut hänen vieraaksi, eikä\nhän tahtonut vieras-varaisuuden pyhyyttä loukata. Hän toivoi kuitenkin,\nettä hän nyt jo itse huomaisi viipymisen sopimattomaksi.\n\nMauno loi Katariina rouvaan vihaisen katseen, mutta sanoi äkkiä: \"minä\nhuomaan, ett'ei nyt ole jatkamisesta. Nyt on pyhä ilta. Jahka minä olen\nsaanut kotini kuntoon, on minulla kunnia vielä kerran kirjallisesti\npyytää vaimoani, sitten tullakseni noutamaan häntä. Vielä minä rukoilen\nnöyrästi, niinkuin rukoilevan sopii; minä pyydän paljon, pyytäessäni\ntätä helmeä; en kuitenkaan syntyarvon tähden, sillä todellakaan ei\nhänen ylhäisyytensä ole minulle mistäkään arvosta.\"\n\nSitten kääntyen Margareettaan, otti hän hänen äkkiä syliinsä, suuteli\nhäntä ja sanoi: \"elä onnellisena, vaimoni! Sinun sydämeesi minä\nparaiten luotan, että tästä asiasta hyvällä sovitaan.\" Sitten pani hän\nMargareetan Katariina rouvan syliin, joka oli rientänyt heidän tykönsä,\nkumarsi läsnä-oleville, meni nopeilla askeleilla istumaan portaitten\nedellä vielä olevaan rekeen ja oli silmänräpäyksessä kadonnut\nlumipyryyn.\n\nYrjö Boije seisoi vielä hetken pihalla, jonne hän oli saattanut Maunoa,\nkoettaen saada häntä jäämään; sitten palasi hän hnoneisin, meni\nKatariina rouvan eteen ja sanoi: \"äitini, ette ota poikaanne\nystävällisesti vastaan monen vuoden eron perästä, kun te ajatte\ntalostanne sen miehen, joka on tehnyt mahdolliseksi teille saada tätä\npoikaanne takaisin. Jos ei hän, saattaen omaa henkeänsä mitä suurimpaan\nvaaraan, olisi pelastanut minua semmoisena aikana, kun jokainen vaan\najatteli itseänsä, niin minun luuni nyt olisivat Norjan tuntureilla\nvaljentumassa, niinkuin monen muunkin. Ja Margareetankin on hän\npelastanut kuolemaakin kauheammista vaaroista, ja kauvan ikäänkuin\nkaupitellut henkeänsä hänen pelastukseksensa. Mitä tahansa\najattelettekin hänen vaatimuksistansa, kohteliaisuutta ja\nhyväntahtoisuutta olisi hänen kuitenkin pitänyt saada meidän\nperheessämme nauttia.\"\n\nKatariina rouvan katse synkistyi, ja ylpeällä ylevyydellä vastasi hän:\n\"eipä pojan sopisi tuommoista puhetta äitiänsä kohtaan käyttää, mutta\nvielä vähemmin sopii Yrjö Boijen pitää tuommoisen nimettömän,\nhalpasukuisen miehen puolta. Minä vastaan teoistani; laita niin, että\nsinä taidat vastata omistasi.\"\n\nKaarle, josta tämä kohtaus oli varsin käsittämätöntä, astui nyt myöskin\nesille saamaan jonkinlaista selvitystä tästä kummallisesta asiasta.\n\nKatariina rouva kertoi muutamilla sanoilla Kaarlelle, mitä hänen\ntarvitsi tietää, ja liitti sitten: \"Kaarle, tulevainen rakas\nvävykultani, sinä jolta ei sotaelämän raa'at tavat ja monenlaiset\nseurat ole hävittäneet oikeuden ja jalouden tunnetta, niinkuin minä\nvalitettavasti huomaan olevan poikani Yrjön laidan, sano, mitä sinä\narvelet että minun tulee tehdä tässä asiassa? Ei sentähden, että minä\nhetkeäkään olisin kahden vaiheella taikka neuvon puutteessa, mutta\nsentähden että tämä taitamaton nuorukainen oppisi, kuinka jalosukuisen\nnuorukaisen tulee ajatella.\"\n\n\"Luonnollisesti minulla tässä taitaa olla vaan yksi ajatus,\" sanoi\nKaarle kiivaasti. \"Moukkia kärsittäköön, olkoot he meidän aseneinamme,\nolkoon heillä leipänsä. Kohdeltakoon heitä, jos niin tahdotaan,\nystävällisestikin; mutta jos he tahtovat meidän joukkoomme tunkeutua,\njos he tahtovat tehdä itseänsä meidän vertaisiksemme, jos uhalla\ntahtovat pyrkiä ylös meihin, silloin saakoot kokea toista. En minä ole\nSesilia Boijen puolisokseni valinnut saadakseni tuommoista langokseni.\nEnpä usealle jalosukuisellekaan antaisi semmoisia vaatimuksia anteeksi,\nja tämä junkkari ei ensinkään tarvitse sääliväisyyttä.\"\n\nSesilian sydäntä särki, kun Kaarle sanoi nämät sanat äänellä ja\nkatseella, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Väkisin johtui unensa hänen\nmieleensä. Samassa nousi Margareetta ylös eräästä huoneen loukosta,\njossa hän oli istunut nojaantuneena erästä tuolin selkäpieltä vasten.\nNyt oikaisi hän melkein ylpeästi vartaloansa, sanoen: \"Jumala itse on\nlaittanut niin, että minä olen hänen vihitty vaimonsa, eikä kukaan\nihminen, olkoonpa kuka tahansa, voi eroittaa minun sydäntäni hänestä.\nJos Herra Jumala on antanut minun syntyä säädyssä, joka maailman\nsilmissä nostaa minun häntä korkeammalle, niin on sama Jumala\nvihkimisessä pannut minun olemaan hänelle nöyrä ja kuuliainen, ja\nnoudatan minä sitä käskyä kuolemaani saakka; ja siinä minua siunatkoon\nja varjelkoon taivaan Herra suuresta armostansa tästälähin, niinkuin\ntähänkin asti; minä en mitään voi.\" Sitten meni hän huoneesta omaan\nkamariinsa, jossa hän yksinäisyydessä, melkein yhtämittaa rukoillen,\nvietti illan kenenkään kutsumatta häntä toisten luo.\n\nKun Margareetta oli mennyt pois, sanoi Katariina rouva: \"nyt on pyhä\njoulu-aaton ilta, me olemme sen unohtamaisillamme omien, pienien\nasioittemme tähden, ja, poikani, minä olen vielä tuskin tervehtinytkään\nsinua tervetulleeksi kotia. Olkoon tänne-tulosi siunattu ja onnellinen!\nMinä olen käskenyt talonväen kokoontua etu-huoneesen, että saavat sinua\ntervehtiä. Minä kuulen liikettä sieltä, käskyäni on siis noudatettu.\nTule, poikani.\" Samassa avattiin ovi, ja molemmat astuivat odottavan\nväen luo, jolle Katariina rouva juhlallisesti esitteli poikansa,\nväkevän joulu-oluen kiertäessä väen seassa. Jykeämmät työrengit\nraappivat permantoa jaloillansa, piiat seisoivat hämillänsä,\neivätkä kehdanneet edes yrittääkään tervehtiä; ja pari sievempää\n\"sisä-neitsyttä\" niiasivat leveästi. Ei kukaan sanonut sanaakaan,\npaitsi puutarhuri, joka astui esiin ja tirkisti nuorta herraa rohkeasti\nsilmiin, virkkaessaan: \"niin, tosin olette sama Yrjö herra, kuin\nennenkin, mutta parempi olisi ollut, jos olisitte pysynyt kotona rypsiä\nnuijaamassa ja estämässä heitä taloa polttamasta. No, no, tervetuloa\nkotiin! Hyvä herra te aina olette ollut, ja isävainajanne näköinen\nniinkuin lantti, Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nYrjö kiitti ukkoa ja tervehti kaikkia ystävällisesti. \"Ja nyt,\" sanoi\nKatariina rouva, \"on teille laitettu kestitystä tuvassa. Huvitelkaa nyt\nitseänne vielä pari tuntia leikeillä ja hauskuuksilla ja valmistakaat\nsitten itsenne Jumalan huoneessa viettämään joulupäivän aamusaarnaa.\"\n\nOvi avattiin ja joukko riensi ulos, miehet raskailla, tömisevillä\naskeleilla, ja naiset pistäen sivun edellä ovesta, kaikin iloissansa\nsiitä, että pääsivät koko juhlallisuudesta.\n\nKatariina rouva ei sallinut pyhinä ensinkään puhuttavan jouluaaton\ntapauksesta. Mutta heti niiden loputtua, kutsui hän Kaarlen ja Yrjön\nhuoneesensa erityiseen keskusteluun, sulki oven ja puhui heille\nseuraavasti: \"sinulle, tulevainen vävyni, ei minun tarvitse sitä sanoa,\nja sinustakin, poikani Yrjö, toivon minä, että, nyt kun sinulla on\nollut arvelemisen aikaa, sinäkin huomaat, niinkuin mekin, että tämä\nonneton liitto, johon Margareetta on mennyt, on yhtä häpeällinen kuin\nlaitonkin. Minun hartain toivoni olisi siis, ettei kukaan saisi tietää\nsitä olleen olemassakaan. Minä olen sentähden, Margareetan\nsopimattomasta ja niskoittelevasta käytöksestä huolimatta, pannut hänen\nvalittavaksensa joko juhlallisesti luvata, ett'ei hän minkäänlaista\nyhteyttä enään tämän miehen kanssa pidä, taikka joutua maailman\nhäväistäväksi sen kautta, että tämä laiton avioliitto julkisesti\nrikotaan. Murheellisella sydämellä täytyy minun ilmoittaa että hän\nyksipäisesti kieltää semmoista lupausta antavansa. Kuitenkin minä pidän\nparaana, että vieläkin viivytetään sitä tapausta, joka sukuamme\nhäpäisisi. Odottakaamme ensin, jos tuo halpa-sukuinen vielä rohkenee\nvaatimuksiansa tehdä, sittenkuin hän on nähnyt, kuinka vähäisen voiton\ntoivoa hänellä on. Jos hän niitä kuitenkin tekee, koettakaamme tarjota\nhänelle rahoja ja ylennystä virassansa, jota sinä, Kaarle poikani,\nvarmaankin saatat hänelle helposti hankkia, että saisimme hänen\nperuuttamaan vaatimuksia, joilla hän ei kuitenkaan muuta voita, kuin\nsen häpeän, jonka hän meille saattaa. Mitään muuta eroa ei silloin\nkaivattaisikaan, sillä Margareetta vakuuttaa, ett'ei hän missäkään\ntapauksessa rupea uuteen avioliittoon, ja seuratkoon hän siinä kohden\ntahtoansa. Hänen nimensä ei sillä tavalla tule suvulle häpeän-pilkuksi.\nNiin, ystäväni, minä luulen ett'ei teillä ole mitään muistutettavaa\npuhettani vastaan.\"\n\n\"Minäkin,\" vastasi Kaarle, \"olen asiaa tuuminut, ja olen tullut siihen\npäätökseen, että ehkä olisi parasta kokea vaikuttaa mieheen Margareetan\nkautta. Tottahan hänen mielettömyytensä lannistuu. Yleistä huomiota\npitää ennen kaikkia vältettämän.\"\n\nTässä keskeytti Kaarlea nais-ihmisen äänekäs itku etu-hnoneesta.\n\"Katsohan, poikani,\" sanoi Katariina rouva, \"mitä se merkitsee.\"\n\nYrjö avasi oven: \"kas, vanha Maiju,\" sanoi hän ihmetellen, \"no, mitä\nihmettä nyt on tapahtunut?\"\n\n\"Vai niin, Flinkin vaimo,\" sanoi Katariina rouva. \"Jos hänellä on\nmitään puhuttavaa, niin istukoon siellä ulkona niin kauvan. Minä\nkutsutan hänen pian sisälle.\"\n\nKeskustelua äidin ja poikien kesken jatkettiin vielä hetkinen,\ntoisinaan Yrjön puolesta kiivaastikin. Hän tuumi, että tosin oli sangen\nikävää, että Margareetta oli mennyt niin sopimattomaan naimiseen, mutta\nkoska se nyt kerran oli tapahtunut, oli hänen mielestänsä paras, ett'ei\nlisää riideltäisi, koska Malm oli kelpo mies eikä Margareettakaan\nmistäkään tottelemattomuudesta taikka uppiniskaisuudestaan, omaistensa\nluvatta, tähän suostunut.\n\nKatariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti\nkeskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle\n\"Flinkiska,\" entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti\nnyyhkyttäen pysähtyi ovelle.\n\n\"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?\" kysyi\nKatariina rouva säälivästi.\n\nKyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova\nsanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut\nitsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että\njokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa\nomaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut\nsen haltuunsa. \"Mutta,\" jatkoi hän kertomustansa, \"juuri kun me\nkeskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä\nrusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut.\nNiin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä\nsuomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä\nsilläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta,\nettä minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin\novi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli\nKajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja\nhänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi\nkuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa.\nMutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi\nvaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että\nrustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli.\nFieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs\naikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin\ntoisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin\nikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me\npääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle,\neikä tullut isäntäänsä auttamaan. -- Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen\nviran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin\nFieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me\nolemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti\näsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne\nminä sillä aikaa pääsisin katon alle.\"\n\n\"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne,\" sanoi Katariina rouva, \"ehkä\nteidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä,\nkehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te\ntahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin.\"\n\nMaiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos\nmielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt\nja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska\nsaada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen\nmiehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen\ntemppunsa oli onnistunut.\n\n\n\n\n12.\n\n\nSesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään\noikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen\nlevottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä\npahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä\nkaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut\nkuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja\nkuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin,\nettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen\nsanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista\nmieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä\nkohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi\ntoiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä\nSesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina\nsilloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut\ntutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen\nitsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja\nselvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja\nkuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin\nkuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän\npelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja\npilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies\npeitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa\nhuomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin\nhienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa\npidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin.\nEräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä\neivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle\nTukholmassa olevalle tuttavalle.\n\n\"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet,\nettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä\nkurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä\nole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä\nhallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan\nasianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne\nhyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon\nsemmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi.\nMinä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa\ntulla kuin ensi silmällä näyttäisi.\n\nPitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä\nasioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia.\nOlkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat\nkorkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän\npitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on\naina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän\nerimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt\ntaitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa\nvarovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen\ntoistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta\nvarovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole\npitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta,\nvaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.\n\nPitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin\ntuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin\npitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella\ntaidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että\nkoitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt\ntahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään\nvahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani\nurkkia tietoja.\n\nHerttuan sanotaan vieläkin olevan vihoissansa. Eiköhän tästä seikasta\nasian voittamiseksi yhdeltä puolen hyödyttäisi? Eihän olisi niin suuri\nhäviö, jos sodan sattuessa, joka ei kävisi meidän eduksemme, täytyisi\nluovuttaa tämä maa; erämaanhan me vaan siten kadotamme; tosin tämä\ntilus vielä on hyödyllinen, etenkin asemansa suhteen, sillä ei\nheidän pidä saaman lujaa jalan alusta liian lähellä Ruotsia. Mutta\nennen siitäkin luovuttakoon, kuin ... mutta tästä ehdimme kyllä\nsuullisestikin keskustella. Jahka jäät vaan lähtevät, tulen minä\nkotiin, eikä sitä ennen kuitenkaan mitään taideta tehdä. Tulevaisella\nanopillani on palava halu päästä hoviin. Hän ei rauhoitu ennenkuin hän\non laskenut hartaan nöyryytensä mahtavuuden jalkojen juureen. No niin,\nminä seuraan häntä ja morsiantani, pitämään huolta, ettei tapahdu\nmitään, joka sitten saisi minun pulaan. Erään morsiameni sisaren\npitäisi myöskin tuleman mukaan. Ei hän juuri mikään loistava kaunotar\nole, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin välttävä, eikä minua\nihmetyttäisi jos hän herättäisi huomiota. Ja minulla onkin jo tuumia\nhänen suhteensa, jotka, jos ne kävisivät toteen, taitaisivat olla\nmeille sangen tärkeitä.\n\nMinulla on syytä kaikin tavoin olla naimiseeni tyytyväinen. Kun minä\nensin rupesin häntä ajattelemaan, oli hän vähemmän lupaavan näköinen\nlapsi, mutta oli niin monta suhdetta, jotka puolustivat tätä liittoa,\nettä minä, toivoen saattavani antaa hänelle edes jonkinlaista\nkäytöstaitoa, jos sitä häneltä tykkönäänkin puuttuisi, kuitenkin päätin\ntyytyä häneen. Tuskin tarvitsee sanoanikaan, ettei hänellä eikä hänen\nsukulaisillansakaan mitään estettä ollut. Mutta nyt olenkin voittanut\nenemmän kuin odotinkaan. Hän on nyt muodostunut mitä ihanimmaksi\nkeijuiseksi, joka varmaankin hovissa saa ihastusta aikaan, jahka hän\nvaan ehtii päästä eräästä pienestä sotaisuuden näöstä; ja usko pois,\nveikkoni, ettei sinulla tule olemaan halua, niinkuin lupasit, alkaa\npuhettasi hänen kanssansa sanoen: \"Börja Vrun brata venska ren.\" En\nolisi voinut löytää hempeämpää naista, jos rakkaudestakin olisin\nnaimisiin mennyt. Lisäksi tulee vielä, että hän jo lapsuudessansa oli\nvalinnut minun pienien, romantisien tunteittensa ritariksi \"sans peur\net sans reproche\" [ilman pelotta ja ilman moitetta]. Se hänelle antaa\nlapsellisen hentouden, joka on erinomaisen sievää, ja luultavaa on,\nettä hän pääsee mielisuosioon sekä sen, että jumalanpelkonsa kautta,\njoka nyt on niin muotikasta; tämä kaikki saattaa olla hyvää, sillä ei\nole paha, että jalat ovat molemmin puolin kynnystä.\"\n\nHelppoa on huomata, ettei Kaarlen \"tuumat\" Margareetan suhteen\nensinkään puoltaneet hänen liittoansa Maunon kanssa. Kun hän kuitenkin\nhuomasi, ettei ollut paras mennä rinnoittelemaan, vaan ennemmin\nkoukkuteillä koettaa päästä määrän päähän, niin oli hänen harjaantunut\nkatseensa pian Maijussa huomannut sopivan aseen. Hänen saikin hän pian\nsuostumaan lupaamalla virkaa hänen miehellensä, jota lupausta ei ollut\nensinkään vaikea täyttää tänä aikana, jolloinka tärkeimpiäkin virkoja\nvälinpitämättömästi asetettiin.\n\nTekemättä häntä entistä viisaammaksi, ymmärsi Kaarle häneltä onkia mitä\nhän tiesi ja neuvoa hänelle mitä hänen piti huomaaman. Katariina\nrouvalle ei hän tästä ilmoittanut mitään, hän ei tahtonut antaa hänen\najatuksiensa ja hänen tahtonsa häiritä itseänsä, ja oli nyt vapaa oman\ntahtonsa mukaan toimimaan. Ehkä hän aavistikin, ettei Katariina rouva\nolisi tahtonut mitään salateitä käyttää.\n\nEräänä päivänä, kun Maiju, Katariina rouvan kamari-piian kanssa, teki\njotakin käsityötä etuhuoneessa, tuli Sesilia fröökinöitten kamarista,\nmutta jäi vielä kynnykselle seisomaan; avoimesta ovesta sanomaan\nmuutaman sanan Margareetalle. Maiju näki silloin, että Margareetta\nistui lähellä ovea nojaten päätänsä erästä korkeaselkäistä tuolia\nvastaan ja näytti kärsiväiseltä. Niinpian kuin Sesilia oli mennyt\nhuoneesta, alkoi Maiju, jatkaen puhetta kumppaninsa kanssa ja\nkoroittaen ääntänsä niin, että Margareetta kuuli joka sanan.\n\n\"Niin, ystävä kulta, mutta mitäs miehiin on luottamista? Muistanpa\njuuri erään kersantin, taikka mikä hän oli, joka makasi sairaana\ntorppari Antin luona sodan aikana. Armollinen rouva lähetti usein\nhänelle ruokaa ja piti hänestä huolta, niin että minäkin usein hänen\nnäin! No, entäs nyt? Nyt tapasin minä hänen juuri ennenkuin minä tulin\ntänne, ja, eihän nyt kummempaa, hän ei hävennyt ruveta vanhaan\nleperrykseensä, ja kun minä tiuskasin hänelle sanoi hän: no, no, armas\nystävä-kulta, älähän niin arvoiseksi itseäsi tee, hienommillekin\nimpyeille minä kelpaan. Ja sitten sanoi hän, että hänen piti menemän\nnaimisiin erään ylhäisen ja rikkaan röökynän kanssa, ja kun en minä\ntahtonut häntä uskoa sanoi hän: tosin minulla on ollut paljon vaivaa ja\nmonta temppua häntä saadakseni, mutta nyt on hän niin minun perääni,\nettä minä otan hänen vaikka hänen sukunsa meluisi kuinka hyvänsä. Ja\nnäetkö, sanoi hän, hän on rikas ja ylhäinen, ja heidän pitää hänen\ntähtensä auttaman minua ylöspäin, ja sentähden en minä tahdo häntä\njättää, vaikka he tarjovat minulle paljon rahaa; mutta enemmän heidän\ntäytyy antaa, ennenkuin minä hänestä luovun, sillä minä saan kuitenkin\nenemmän jos minä otan hänen.\"\n\nKun Margareetta kuuli, että Maiju sanoi hiljan tavanneensa Maunon\nheräsi hänen huomionsa, ja toivoen saavansa jotain tietoa hänestä\nkuulteli hän tarkasti puhetta etuhuoneesta. Heleä puna nousi hänen\nvaaleille kasvoillensa, kun hän kuuli mitä Maiju sanoi, eikä hän\nehtinyt rauhoittua ennenkuin hän oli kuunnellut häntä kerrottuun\nsaakka. Mutta nyt nousi hän ylös harmista ja vihasta palavin kasvoin\nsanoen itseksensä: \"mikä kataluus! Semmoisellako tavalla minua\nkoetetaan hänestä eroittaa? Jos minun uskoani häneen niin helposti\nsaataisiin horjumaan, eihän siitä sitten tarvitsisi mitään lukua\npitää.\"\n\nKevein askelin meni hän toiseen päähän huonetta, jossa hän vuoteensa\nuutimien kätkössä ei enään taitanut kuulla mitä Maiju sanoi, vaikka\netuhuoneessa vielä kauvan puhuttiin Maunosta.\n\nPian huomasi Margareetta olevansa vakoilemisen ja juonivehkeitten\nesineenä, ja jos Kaarle olikin pelin hienosti ja älykkäästi laskenut,\nniin oli hän kuitenkin siinä kohden erehtynyt Maijun suhteen, että\nMaiju usein suurisuisuutensa kautta kömpelösti käyttäytyi ja toimitti\npöllömäisesti hienosti ajatellun tehtävän. Mutta Margareetassa nousi\nhalvan kohtelun tähden hänen jalon mielensä harmi, ja sitä\npäättäväisempänä kulki hän polkuansa.\n\nNyt olisi jo aikoja sitten Maunolta pitänyt tulla tietoja ja\nsäännöllinen pyyntö, jonka hän oli luvannut lähettää; mutta mistäkään\nsenkaltaisesta ei Margareetta kuullut. Oliko hän myynyt hänen rahasta\ntaikka virasta? Kaarle oli kiertäen ilmoittanut, että hän oli tehnyt\nniin, mutta suoraan ei koko asiasta milloinkaan puhuttu. Maunoa ja\nhänen vaatimuksiansa ei koskaan mainittu, oli ikäänkuin niitä ei olisi\nollutkaan. Hänen uskonsa Maunoon pysyi kuitenkin lujana. Hän aavisti,\nettä Maunon kirjeitä salattiin häneltä, että häntä vartioittiin niin,\nettei Mauno saattanut hänelle mitään tietoja antaa, ja salaa itki hän\nkatkeria kyyneleitä mielipahasta ja surusta, mutta toisten nähden hän\nväkisinkin tekeyi levolliseksi.\n\nMolempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen\nmolemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia\nei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa\nMargareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian\nmieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.\n\nYrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten\npoissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta\nmorsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä,\nKaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin,\nkauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä,\nkokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina\nRuotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat\nuusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja\nkaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä\nkalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut\nkoettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman\ntyytymättömyytensä syyksi.\n\nNuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi,\nlumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat\nhankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia\nsaloja ja mantereita käveli. \"Se on niin maalaista, ei Tukholman\nnaisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin,\" sanoi hän\nkerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei\nkukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan\nvakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat\naikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle\nniistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin\ntahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty\nja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti\npitemmät kävelyt tekemättä.\n\nEräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät\nkäsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.\n\nVappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata\nvedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän\nlaulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin\nmukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän.\nVanhuksen katse kirkastui. \"No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti\nmyöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on\nmonta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on\nminulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti,\" sanoi hän kuin Sesilia pani\nkätensä hänen kädellensä, \"ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen,\njoka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret\nkukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois\nvaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne\nniin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä\nsydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo,\nniin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte\nvälttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta.\"\n\nAurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja\nniemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten\nvettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin\nraskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: \"surulliset muistot\nauringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä\nunohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta\nnäempä tytön menneen vettä noutamaan.\"\n\nÄänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja\nkammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin\nvaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea\nennustavin.\n\n\n\n\n13.\n\n\nMuutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja\nmolempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella\nmatkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi\nkunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa.\nMargareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut.\nTosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen\nhuolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään,\neikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.\n\nMatkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli\nruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin\ntulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten\nkeskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.\n\nKaarle ali osaksi jo tuottanut Turkuun osaksi tilannut Tukholmassa\nvalmiina olemaan rikkaasti varustetun vaattehiston morsiamellensa, ja\nsamassa suhteessa myöskin pitänyt huolta hänen äidistänsä ja\nsisarestansa. Katariina rouva ei ollut hyvillänsä näistä kalliista\nvaatteuksista. Kun tullaan maasta, jossa kansa vielä harvoja vuosia\nsitten piti onnena, jos se sai syödä muutaman jyvän, jonka vihollisen\nhevoset olivat pudottaneet maahan, ja jolla ei ollut edes suolan\nrippusta ripottaaksensa tympeälle ruoalle, jolla se koetti itseänsä\nelättää, ja jossa vielä tänä päivänä ateria oikeata ruokaa, johon ei\nhädän ruoka-aineita ole sekoitettu, on juhlaherkku suurimmalle osalle\nsen kansasta, silloin ei aatelin sovi pöyhkeillä kauniissa puvuissa,\nolkoonpa sitten vaikka kuninkaankin hovissa. Katariina rouva suostui\nkuitenkin vihdoin neitojen suhteen. \"Mutta,\" sanoi hän, \"mitä minuun\nitseeni tulee, en minä milloinkaan käytä muuta vaatetusta kuin\nyksinkertaista mustaa hametta, jota olen kantanut herrani ja\nmiesvainajani kuolemasta saakka.\"\n\nTytöt tahtoivat ostaa yhtä ja toista pientä tavaraa Turusta, ja\nlähtivät sentähden Kaarlen kanssa kaupungille. Pian olivat käyneet\nharvoissa, siihen aikaan niin kutsutuissa \"katu-puodeissa,\" joita\nTurussa oli, mutta niissä ei ollut mitään, jota he olisivat ostaneet.\nEi kukaan ollut ajatellutkaan tuottaa minkäänlaista liiallis-tavaraa,\nkun ei kaikista tärkeimmillekään tarpeille löytynyt ostajia.\nMatkustajat rupesivat menemään kotiopäin, kun Margareetta taasen\nmuutamassa käänteessä huomasi erään henkilön, jonka jo monta kertaa oli\netäämmällä nähnyt. Iloinen aavistus sydämessä, katsoi hän vielä kerran\ntaaksensa, mutta vieras oli kadonnut. Nyt alkoi näkyä paljon kansaa,\nkaikki rientäen samalle taholle. Kaarle kysyi eräältä ohitsemenevältä\nsyytä tähän, ja sai vastaukseksi, että eräs laiva oli tullut, jolla oli\nmuutama niistä professoreista jotka 10 vuotta sitten pakenivat Ruotsiin\nsekä että heidän muassansa tuotiin takaisin useita yliopiston jäljellä\nolevista tavaroista. Syksyksi piti yliopisto uudestansa vihittämän, ja\nnyt kokoontui kansaa sillalle näkemään ja toivottamaan tervetulleiksi\nuuden päivän ennustajia pimeyteen vaipuneelle maalle.\n\nKun Kaarlen ja molempien naisien piti menemän kapean sillan ylitse, oli\nsamalla joukko kruunun kuljetuskuormia ruvennut menemään siitä ylitse,\nja muutamat miehet, jotka, hevosien puutteessa, käsirattailla\nkuljettivat santaa ja kiviä rakennus-aineiksi, jäivät kurkistelemaan\nmuun tänne kokoontuneen kansan kanssa, kuinka yliopiston kaluja\nruvettiin laivasta purkamaan. Tästä kaikesta nousi ahdinko ja häiriö,\njoka sulki tien, niin että meidänkin kulkijaimme täytyi pysähtyä,\nvaikka Kaarle kyllä koetti tietä raivata. Kovin suuttuneena nähdessänsä\nitsensä, ja etenkin morsiamensa, tällä tavalla joutuneen kansan väliin,\nrupesi hän korkealla ja vaativalla äänellä jakelemaan käskyjä joka\ntaholle, kuinka pitäisi tehtämän, että saataisiin tietä. Mutta\nsuomalaiset eivät mielellänsä hätäile, ja kaikki tehtiin asianomaisella\nhitaisuudella, Kaarlen suureksi harmiksi.\n\nNyt kuuli Margareetta takanansa äänen hiljaa lausuvan hänen nimensä.\nHän katsoi taaksensa, eikä paljon puuttunut, ettei hän huudahtanut, kun\nhän lähellä takanansa huomasi Maunon, mutta hänen huulillansa oleva\nsormensa muistutti häntä aikoinansa olemaan varoillansa. \"Älä ole\nmitään huomaavinasi, käänny pois, että minä saan puhutella sinua\nkenenkään huomaamatta,\" kuiskasi Mauno kerkeästi. Margareetta teki\nniin, ja tungoksen avulla, saattoi Mauno nyt hiljaa sanoa lähellä hänen\nkorvaansa: \"Margareetta, meidän kanssamme pidetään ilkeätä peliä.\nMinulle on tarjottu paljon, että luopuisin sinusta. Minulle on sanottu\nsen tapahtuvan sinun omasta tahdostasi, minulle on niiden puheiden\nvahvikkeeksi annettu monta todistusta, jotka näyttävät luotettavilta,\nmutta minä en sittenkään taida niitä uskoa. Minä olen kirjoittanut\nmonta kirjettä, eräs henkilö omista palkollisistanne on ottanut vastaan\nmonta ja luvannut viedä ne sinulle, mutta osaksi tuonut niitä\navaamattomina takaisin, niinkuin hän sanoi, sinun käskystäsi, osaksi on\nhän vastannut minulle, että sinä avaamatta olet heittänyt toiset\ntuleen. Minä en kuitenkaan usko mitään ennenkuin olen sen omasta\nsuustasi kuullut. Minulla on ollut monta kujetta liikkeellä saadakseni\nnähdä sinua mutta ei minun ole kertaakaan onnistunut. Sano minulle,\nMargareetta, ainoalla sanalla, että vielä olet minun, sinun tahtosi\nyksin voi meidän eroittaa.\"\n\n\"Sinun ijankaikkisesti,\" vastasi Margareetta, peljäten että häntä\nkuultaisiin. \"No, Jumala sinua aina siunatkoon tuosta herttaisesta\nsanasta,\" sanoi Mauno niin korkealla ja iloisella äänellä, että\nMargareetta pelkäsi ympärillä olevien melussakin sen kuulevan. Nyt\nharveni tungos vähäisen, Kaarle kääntyi naisiin päin viedäksensä heitä\npois, ja huomasi heti oudon miehen puhuttelevan Margareettaa. Aavistaen\nkuka hän oli, ehkei hän taitanut tuntea häntä leveätöyhtöisen hatun ja\nison päällystakin takaa, joita hän kantoi, tempasi Kaarle äkkiä\nMargareetan luoksensa ja vei hänen pois.\n\nUseiden seikkailujen perästä viikon purjehtimisen aikana, se oli\ntavallinen aika, joka silloin kului Tukholman ja Turun välisellä\nmatkalla, saapuivat matkustajat ensin mainittuun paikkaan. Katariina\nrouva vaati, että mitä pikemmiten anottaisiin; että he saisivat käydä\nheidän Kuninkaallisien Majesteettiensa luona kunniuksilla, mutta Kaarle\nymmärsi vielä viivyttää sitä muutaman päivän, että hänen morsiamensa\nehtisi vähäisen tottua Tukholman elämän käytös-somuuteen, ettei hän\nnäyttäisi varsin hämmästyneeltä. Hänelle olisi kärsimätöntä jos joku\nhymyilisi hänen morsiamellensa, ja varsin helppohan olisi kovin\nloistavuuteen tottumattoman erehtyä. Mutta jahka hän jonkun kerran\ntottuisi näkemään suurempia seuroja, niin hän kyllä pian taitaisi\nnäyttäytyä vapaalla ja rohkealla ryhdillä.\n\nTukholmaan tulon jälkeisenä päivänä tuli meidän matkustajiemme luo\nhieno, soma ja vilkas-liikkeinen nainen; se oli Ranskan lähettilään\nrouva. Hän jakoi Sesilialle ylenmäärin kohteliaisuuksia ja ystävyyden\ntodisteita, ja hän oli tullut tekemään itseänsä tutuksi sen kanssa,\njoka oli tekevä onnelliseksi hänen puolisonsa paraan ystävän \"monsieur\"\nLejonankar'in. Hän oli ihastunut siitä, että hän huomasi toiveittensa\nniin käyneen toteen, että hän Sesiliasta sai semmoisen, jolle hän\ntässä vieraassa maassa taisi ruveta todelliseksi ja puhtaaksi ystäväksi\ny.m., y.m.\n\nSesilia, varsin hämmästyneenä tämän hienon rouvan lipeästä kielestä ja\nniin erinomaisen pian syttyneestä ystävyydestä, tuli enemmän\nhämmästyneeksi kuin hyvillensä. Illalla toivoi lähettilään rouva\nsaavansa nähdä armaan Sesiliansa äitinsä ja sisarensa kanssa luonansa\ntanssiaisissa. \"Minä ylpeilen siitä,\" liitti hän, \"että saan olla\nensimmäinen, jonka luona tämä äsken noussut aurinko loistaa.\"\n\nSesilian juuri pukeissaan itseänsä tanssiaisia varten, pyysi joku\npäästä hänen puheillensa. Hän meni saliin, jossa nuori, hienopukuinen\nmies antoi hänelle kirjeen ja pienen lippaan, jonka jälkeen hän meni\npois. Ihmetellen ja uteliaana avasi hän kirjeen, ja näki yhä\nsuuremmaksi ihmeeksensä sen alla kreivi Osterman'in nimen, joka silloin\noli Venäjän lähettiläänä Ruotsissa. Se sisälsi pyynnön, että hän\nkaunistaisi myötäseuraavaa koristusta, jonkun kerran antamalla sen\nsäkenöitä hiuksissansa. Häntä suretti, että se perhe, joka oli ollut\nniin onnellinen, että se sai hänen luoksensa täksi illaksi, oli ehtinyt\nennen häntä. Kuitenkin uskalsi kreivi sulkeutua hänen suosiolliseen\nmuistoonsa.\n\nSesilian ihmetteleminen oli sanomattoman suuri. Kun Kaarle tuli\nnoutamaan naisia tanssiaisiin, meni Sesilia häntä vastaan koristus\nkädessänsä, kysymään, mitä hänen sen kanssa piti tekemän. Hän ei\nmilläkään muotoa tahtonut sitä pitää, mutta ei hän myöskään tahtonut\nlähettää sitä takaisin Kaarlea kuulematta. Katsellen säkenöivää\nkoristusta, sanoi Kaarle: \"ryssä on kuitenkin aina älykäs mies: hän\ntuntee asioiden hyödyn. No, no, kyllä toinenkin vielä saa oppia\najattelemaan muutakin kuin lumihuttu-kohteliaisuuksia, jos hän edespäin\ntahtoo säilyttää puhevaltaansa.\" Nämät sanat oli hän sanonut\npuoliääneen itseksensä, Sesilian mennessä pöydältä ottamaan koristuksen\nmukana tullutta kirjettä. Nyt kääntyi hän mitä herttaisimmalla\nkohteliaisuudella Sesilian puoleen sanoen: \"katsopas kuinka kaikki jo\ntietävät kuka täst'edes on Kaarle Lejonankar'in käskijänä.\"\n\nSesilia vastasi huolellisena: \"minä tulen varsin pyöröpäälle tästä.\nMinkätähden minulle tämmöisiä lahjoja annetaan, miksi minulle kaikkia\ntätä kohteliaisuutta osoitetaan, mitä se merkitsee?\"\n\n\"Oh, älä siitä huoli, armas pikku-morsioni, ajattele vaan kuinka tämä\nkoristus tänä iltana koroittaa ihanuuttasi. Suuret asiat, jotka\nkoskevat valtioiden keskinäistä suhtaa mitä nuoret, kauniit naiset\nniistä huolivat. Jos tämän ohella joku kukkanen kukoistaa edessäsi,\nniin poimi se vaan, äläkä ensinkään huoli missä maanlaadussa se on\nkasvanut.\"\n\n\"Ei, Kaarle, nyt puhut niin, kuin en minä rakasta kuulla sinun puhuvan.\nOlkoon suuressa taikka pienessä, niin tahdon minä koettaa, paraan\nymmärrykseni mukaan, etsiä oikeata, ja katso;\" hän irroitti koristuksen\nhiuksistansa, jonne Kaarle oli sen sovittanut, ja pani sen lippaasen,\n\"minä en tiedä, minä en ymmärrä, mutta minä aavistan, ettei tämän pidä\nkuuluman minulle, eikä se minun päässäni milloinkaan ole, niin kauvan\nkuin minä sitä luulen,\"\n\n\"Niin ylpeä, niin korskea,\" sanoi Kaarle leikillisellä\nkohteliaisuudella vastaukseksi Sesilian puhtaalle vakavuudelle, joka\ntaasen suretti häntä. Mutta hän jatkoi vielä samalla vakavuudella;\nKaarle, vastaa minulle oikein ja todenmukaisesti, onko oikein, onko\nrehellistä ottaa vastaan tätä lahjaa? Enkö minä saa antaa sitä\ntakaisin?\"\n\n\"Hempeä morsiameni, ei sinun niin kaino tarvitse olla, että sinä luulet\nnäiden kalliiden kivien himmentävän silmiesi loistoa. Minä toivon ettet\ntee itseäsi naurun ja moitteen esineeksi, tekemällä sen\nepäkohteliaisuuden, että lähetät koristuksen takaisin.\"\n\nSesilia oli vaiti ja meni huoneesta ikäänkuin jatkaaksensa\npukeutumistansa: mutta kuluipa hetki ennenkuin hän taasen taisi sitä\nruveta tekemään. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä siihen ja olikin pian\nvalmis, tämän uuden säteilevän ja hänelle, joka melkein sanan täydessä\nmerkityksessä oli erämaasta tullut, oudon olon haihduttaessa hänen\nlevottomia, kahdenvaiheisia ajatuksiansa.\n\nPelkissä huveissa vietetyn kolmen päivän perästä, kutsuttiin\nMargareetta aamulla Katariina rouvan luo. Hän istui korkeana ja ylevänä\nikäänkuin tuomiolla, ja Margareetta tunsi salaisen pelon, kun hän\nlähestyi häntä. \"Margareetta,\" sanoi äiti äänellä, jossa kuului vähän\nkovuutta, \"vuosikausia olen osoittanut malttavaisuutta sinua kohtaan,\nja pitänyt suopeita keinoja kovia parempana, saadakseni sinua taasen\njärjelliseksi, ja säästääkseni sinua maailman moitteelta, ehket sinä\nole tätä hyvyyttä ansainnut. No niin, nyt on ilmaantunut tilaisuus\ntehdä kaikkea unohdetuksi ja anteeksi annetuksi. Onni, joka sinulle\ntarjotaan, on tosin paljoa suurempi kuin nyt enään ansaitset, mutta\nsitä enemmän riennä sitä ottamaan. Nuori kreivi H., ehkä uhkein\nsulhomies, joka meidän maassamme tätä nykyä on, tarjoo sinulle kätensä.\nSinä olet nähnyt hänen, sinä olet itse mielihyvällä puhunut hänen\ninnokkaista puheistansa, jaloudesta, jota hänen ryhtinsä osoittaa;\nhänen arvonsa ja rikkautensa ovat niin yleisesti tunnetut, ettei minun\ntarvitse niitä mainitakaan. No, mitä ajattelet?\"\n\n\"Ajattelen saada jäädä miehelleni ja herralleni uskolliseksi. Onko\nminulla enempää kuin yksi käsi annettavaksi pois, jos tahtoisinkin?\"\n\n\"Ennen neljäntoista päivän kuluttua olet eroitettu siitä kurjasta\nhalpasukuisesta miehestä.\"\n\n\"Ei milloinkaan, äitini! miksi kiusaatte minua? Enkö minä monena\nvuotena aina ole pysynyt sanassani?\"\n\n\"Mutta sinun pitää, sinun täytyy totella, sillä nyt minä olen ollut\nmalttavainen ja kärsiväinen jo liian kauvan. Nyt on sävyisyyden aika\nloppunut, ja nyt -- mene ja muista että minun sanani on sanottu.\"\nKorkeana seisoi Katariina rouva tyttärensä edessä, nostaen kättänsä;\nMargareetta kumarsi nöyrästi ja meni huoneesensa.\n\nSeuraava päivä oli se, jolloin Katariina rouva ja hänen tyttärensä piti\nesitettämän kuningattarelle. Illalla oli hovissa naamiot, jota huvia\nsiihen aikaan paljon harrastettiin. Matkustajamme olivat myöskin\nkutsutut ja heidän piti tuleman sinne Arkaadian paimentyttöinä\nkukkasilla kiedotuilla sauvoilla varustettuina. Niin aikaisin aamulla,\nettei nykyajan muotikkaat naiset vielä ole vuoteiltansakaan ehtineet,\najoivat äiti ja tyttäret hoviin ja vietiin erääsen saliin, siellä\nodottamaan Jumalan-palveluksen loppua, jota sinä päivänä sattuneista\nsyistä pidettiin kuningattaren kapinetissa aamupäivällä, jokaisena\nehtoopäivänä tavallisen asemesta. Läsnäolevista naisista olivat useat\njo tunnetuita, toiset tarkastivat peittelemättä ja jollakin pienellä\nilvekkäällä katseella \"suomettaria.\" Katariina rouva oli vieläkin\nylpeämmän näköinen, kuin tavallisesti. Tytöt näyttivät olevan vähän\nkainoja ja hämillänsä.\n\nKapinetin ovet avattiin, ja Ulriikka Eleonora, pieni, hoikka, mutta\nnerokkaan ja uskaliaan näköinen nainen, astui saliin, seurassansa pari\nnaista. Hän astui heti, mutta toki jollakin ylhäisellä näöllä Katariina\nrouvan luo ja sanoi: \"Vapaaherratar Boije, luulen? Meidän on mieluista\nsaada tervehtiä teitä täällä Tukholmassa.\" Hän puhui sitten hetken\nsodasta ja sen onnettomuuksista, etenkin Katariina rouvan suhteen, ja\nkääntyi sitten äkkiä neitojen puoleen. \"Neidet Boije? todellakin kaksi\nliian kaunista ruusua kukoistamaan kukoistuksensa Suomessa. Me saamme\nkiittää teitä, Katariina rouva, ettette niitä kätkenyt sinne. Helppoa\non ennustaa teille, että nämät kukkaset pian istutetaan uudestaan\nkasvamaan hovin maahan, johon ei teillä, luulen, ole mitään vastaan\nsanottavaa.\"\n\nNöyrällä kunnioituksella vastasi Katariina rouva: \"Teidän\nMajesteettinne, minun tyttäreni ovat jo molemmat luvatut pois.\"\n\n\"Ah, molemmat? Ehkei se ole mikään salaisuus. Onko huhu oikeassa?\" Näin\nsanoen kääntyi kuningatar Sesiliaan päin, ja sittenkuin hän oli\nvastannut kysymykseen sanoi kuningatar taasen: \"vai niin, me saamme\nsiis pitää teitä hovissamme. Minä toivotan teille onnea. Lemmittävä\nsulhanen! Entäs te, neitini, tahdotteko tekin yhtä vilpittömästi sanoa\nkihlattunne nimen?\" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Margareetan\npuoleen.\n\nKatariina rouva astui esille ja oli vastaamaisillansa; mutta vakaalla\näänellä sanoi Margareetta: \"Katteini Mauno Malm.\"\n\nKatariina rouva kalveni; mutta kuningatarkin astui askeleen takaisin,\nja heikko ivan hymy näkyi hänen edempänä olevalla alahuulellansa, kun\nhän sanoi: \"hän, partioretkeläinen, kuinka? Ei ylpeyttä ainakaan.\"\n\nHennon hiljaisesti ja nöyrällä kunnioituksella vastasi Margareetta:\n\"sanotaan, että korkea ja jalo nainen antaa mielellänsä kruununkin\npois, rakastettunsa edestä.\"\n\nKuningatar katseli ystävällisesti nuorta tyttöä. Tämä viittaus häneen\nitseensä näytti miellyttävän häntä. Katariina rouva, joka nyt oli\nehtinyt toipua hämmästyksestänsä, avasi jo suunsa ruvetaksensa\npuhumaan, kun Margareetta äkkiä laskeui polvillensa kuningattaren eteen\nja sanoi: \"Kaikkein armollisin kuningatar, suojelkaa armossa minua\nraukkaa. Minä olen sanotulle miehelle enemmän kuin morsian, minä olen\nhänen vihitty vaimonsa. Paetessani villiä kasakoita, suojeli hän yksin\nminua, eikä minun ollut mahdollista saada tietää äitini tahtoa, kun\nminä, tapauksien pakoittamana, joiden lavea kertominen vaan väsyttäisi\nteidän Majesteettinne, pidin oikeimpana antaa vihitä itseäni\navioliittoon hänen kanssansa. Nyt tahdotaan minua eroittaa hänestä\nja pakoittaa menemään kaksin-naimiseen toisen kanssa. Teidän\nMajesteettinne, ottakaa minua teidän armolliseen suojelukseenne, ettei\nminua pakoitettaisi tekemään syntiä Jumalaa vastaan.\"\n\nKummastuneena oli kuningatar kuunnellut Margareetan sanoja. Vaikka\nvähän pahoillansa siitä, että häntä otettiin välittäjäksi näin\ntukalassa asiassa, kysyi hän kuitenkin Margareetalta lähemmin useita\nasian seikkoja. Silloin astui Katariina rouva esille ja sanoi:\n\"sallikaa, Teidän Majesteettinne, minun viedä pois tämä eksynyt\ntyttö, joka niin ajattelemattomasti on ilmoittanut häpeällisen\nalentumisensa Teidän Majesteetillenne, ja teidän Majesteettinne jalolle\nseuralle.\"\n\n\"Hiljaa, rouvani, olkaa hyvä, viipykää vielä hetkinen. Koska tämä nuori\nnainen on minulle uskonut asiansa, niin sallikaa minun sanoa muutama\npuolustava sana tyttärenne hyväksi. Ei naisen ainakaan pidä rikkoman\navioliiton pyhyyttä, jos ei mies meidän aikoinamme niin tarkkaa lukua\nsiitä pidäkään.\" Häneltä pääsi huokaus, joka todisti, ettei miehen\nvaihtelevaisuutta enemmän sido kruunu, kuin halpa sydänkään yksin.\n\"Suokaa anteeksi että minä tungen teidän asioihinne, mutta ainakin\ntyttäreltänne olen saanut luvan sitä tehdä. Minä käsitän kyllä, että\ntämä ehkä loukkaa teitä, mutta minä rohkenen kuitenkin toivoa, etten\nsaa kieltoa, kun minä rukoilen tyttärenne puolesta.\"\n\nNämät viimeiset sanat, sanottuina kuningattaren ryhdillä ja Ulriikka\nEleonoran lujuudella, näyttivät semmoisilta, ettei niitä vastaan\ntaitanut sanoa. Katariina rouvassa asui vielä vanha kunnioitus\nkuningasta kohtaan niin syvässä, että hän katseli nykyistä voimatonta\nkuningasparia samoilla tunteilla, kuin Kaarle leijonaakin, jonka\nrinnalla ei kenenkään muun tahtoa ollut olemassakaan. Mutta kuitenkin\nponnisti hänen ylpeytensä suuresti vastaan antaumista, ja pari kertaa\noli jo hänen huulillansa ylpeä vastaus. Mutta syvä, alammainen\nnöyryytensä sitoi kuitenkin hänen kielensä. Silloin sanoi kuningatar,\ntänä hetkenä yhä enemmän veljensä kaltaisena: \"no, rouvani, te näette\narvelevan, taikka mitä teidän äänettömyytenne merkitsee?\"\n\nHänen katseensa näytti niin uhkaavalta, että se vietteli Katariina\nrouvaa toisteluun, kuitenkin sai kunnioitus vieläkin voiton, ja\njotenkin nöyrästi, vaikka hillityllä vihalla, vastasi hän: \"Teidän\nMajesteettinne, sallikaa minun ja tyttärieni vetäytyä pois niistä\nmonista ivallisista katseista, joita minä näen meihin kiinnitettävän.\nKuinka minä nyt, tänä hämmennyksen hetkenä, taitaisin käyttäytyä,\nniinkuin minun pitäisi kuningattareni edessä. Sitä minä ainoasti\nrukoilen, että teidän Majesteettinne olisi vakuutettu siitä, että minä\naina käyttäyn syvimmällä alammaisen kunnioituksella ja nöyryydellä.\"\n\nLisää vastausta odottamatta, kumartui Katariina rouva syvään, ja eteni\npois, vieden tyttärensä mukanaan. Avaroitten pukujen tähden ajettiin\nkaksissa vaunuissa. Margareetta pääsi sentähden ajamasta äitinsä\nkanssa.\n\nKotiin tultaessa oli Kaarle odottamassa kuullaksensa kuinka käynti oli\nkäynyt. Kun hänelle kerrottiin mitä siellä oli tapahtunut, kalveni hän\nvihasta ja sanoi: \"ettehän vaan taipuneet hänen edessänsä, rakas\nanoppini? Nyt on kirottu kuninkaisuus kuollut, ja me olemme vapaita.\nMutta odottakaat, te siellä! Te ette vielä ole kadottaneet toivoa saada\nvaltaa takaisin, sitä osoittavat tämmöiset itsevaltaisuuden yritykset.\nNo, onpa hyvä, että nähdään, minne päin te aivotte; tulevatpa\nvaltiopäivät ensi vuonna.\" Tämän lopun sanoi hän uhkaavalla äänellä, ja\nikäänkuin itseksensä.\n\nKatariina rouva meni nyt huoneesta, ja Sesilia kääntyi nyt rukoillen\nKaarlen puoleen ja sanoi: \"oh, Kaarle, älä nyt enään Margareetta\nraukkaa kiusaa. Olethan nähnyt hänen lujuutensa. Kuinka minä ihmettelen\nsitä uskallusta, joka hänellä tänään oli, kun hän äitiäni vastaan\nkäytti samoja aseita, joilla tämä ehkä luuli tekevänsä Margareetan\nvastustelemiset ihan mahdottomiksi. Ja kuitenkin hänellä tuskin muuta\nneuvoa oli. Älkäät nyt enään kauvempaa myöntymättömiä olko. Mitä siinä\nsen enempää on? Kristiina Oxenstjerna oli ylhäistä kreivillistä sukua,\nja valtio-neuvoksen tytär, ja eikö hän onnelliseksi pappinsa kanssa\ntullut! Mitä haittaa siitä perheelle oli?\"\n\n\"Hm,\" minun sievä välittäjäni, kas vaan, kuinka olet kaunis, tuolla\nnäölläsi \"en ange priant\" [niinkuin \"rukoilevat enkelit\"], sanoi\nKaarle, tavallisella kohteliaalla äänellänsä, joka oli ruvennut yhä\nenemmän Sesiliaa kiusaamaan, sentähden, että siinä oli jotakin kylmää,\nja semmoista, jota lapsia kohtaan käytetään, taikka melkein\nhalveksimista. \"Mutta tiedätkö, ketkä omaisistasi pian istuvat\nneuvostossa, ja tiedätkö sinä, mitkä tärkeät asiat usein saattavat\nriippua tuommoisien pienien, sievien impien naimisesta, vaikkeivät\nheidän pienet henkilönsä ole asioiden tärkein osa? Mitä sinä _sinäkin_\nkuitenkin taidat huomata, on että naiminen kreivi H:n kanssa olisi\nvähän loistavampi liitto, kuin tuon junkkarin kanssa, johon hän\nykspäisyydessänsä on hulluuntunut. Mutta ehkei,\" jatkoi hän mitä\nvilkkaimmalla, hienoimman leikkisellä äänellä, \"oma kaunis morsiameni\ntahtoisi nähdä sisartansa arvossa ja rikkaudessa häntä etevämpänä. Se\noli kuitenkin tarjoumus, jota ajattelin, ennenkuin edes-uskalsin\n_toivoa_ sitä; ja nyt tämä yksipäisyys, tämä julkinen uhka!\"\n\nNyt tuli eräs palvelija sanomaan, että päivällinen oli valmis. Sesilia\nei uskaltanut muuta kuin mennä aterialle. Niinpiankuin oli ruoalta\npäästy, meni hän kuitenkin Margareetan luo, joka heti kotiin tultuansa\noli mennyt hnoneesensa. Kaarle seurasi häntä sinne ja puhui\nMargareetalle niin, että Sesiliasta oli kuin hämmähäkki taasen olisi\nkoskenut hänen sydämeensä, innokkaasti kutoen verkkoansa sen ympärille.\nVihdoin tarttui hän Sesilian käteen ja sanoi kylmästi: \"tämän luona ei\nsinulla ole enempää tekemistä.\" Pitemmittä mutkitta, vei hän hänen\nmukanansa; mutta sydämellisen rakkauden ja huolen katse, jonka hän loi\nMargareettaan, osoitti että hän _totteli_.\n\nEtuhuoneessa sanoi Kaarle sellaisella äänellä, kuin ei mitään\nerinomaista olisi tapahtunut: \"ja nyt, Sesiliaseni, täytyy sinun\nkiiruhtaa, että ehdit saada päällesi kauniin, kukkasilla koristetun\npukusi, ettei toisten paimen-tyttöjen seurassamme tarvitse sinua\nodottaa.\"\n\n\"Nyt -- naamioihin? -- Huh, mitä minä siellä tekisin? Ei Kaarle, ei\ntänä iltana.\"\n\n\"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän\nitseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan.\"\n\n\"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii.\"\n\n\"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä\nkäytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää\nSuomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin,\" jatkoi hän\nripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun\nmukaan:\n\n    \"Allons ma Zephise an jeu.\n    Vos moutons vous regardent en bêlant,\n    Dans vos yeux ils cherchent le feu,\n    Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps.\"\n\n    [No nyt, paimettareni, leikkiin.\n    Lampaamme katselevat teitä määkyen,\n    Silmistänne etsivät he tulta,\n    Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]\n\n\"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena\nliiallis-kaluna.\"\n\n\"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää\nkerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne\nja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine\nnäköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja\nteidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin\npyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet\nkuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat\ntoisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen\nkanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä,\nsilloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien\nkanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin\npitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle\nsukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat\nmuutakin ajatella kuin heidän sulojansa.\"\n\n\"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja\nrehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista\nhuolimatta?\" kysyi Sesilia lämpimästi.\n\n\"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi\nhämmennyksen aikaan!\" leikitsi Kaarle taasen, \"mutta meidän tässä\nmaailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään\nennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon.\"\n\nSesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin\nnäki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä\noli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen\nnäkönsä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nPian lähtivät matkustajat kotomatkalle. Katariina rouva piti\nMargareettaa niin paljon kuin mahdollista itsestänsä ja Sesiliasta\neroitettuna, ja kotiin tultua annettiin uppiniskaiselle tyttärelle\nasunnoksi erillänsä oleva huone, jossa hän, melkein vankina, sai\noleskella eroitettuna muusta perheestä. Ainoa mitä hän oli voittanut\noli lyhyt viivytys, sillä Katariina rouva ei pitänyt sopivana, niin\npian sen jälkeen kuin kuningatar oli Margareetan puolesta puhunut,\njulkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta hiljaisuudessa tehtiin\ntarpeellisia valmistuksia, että ratkaiseva isku vihdoinkin lankeisi,\njota nyt koetettiin kaikin tavoin kiiruhtaa, sittenkuin ei enään ollut\nmahdollista estää Margareetan avioliiton tietoa leviämästä.\n\nSesiliankin sydämen ympärillä kutoi hänen harmaa kohtalonsa yhä\ntiukempaan verkkoansa, ja yhä vaaleten, niinkuin lakastuva ruusu, kävi\nhän nyt jo ilotta läheneviä häitänsä vastaan. Tukholman matka oli\nsaanut hänelle sen selväksi, jota hän ennen vaan peljäten oli\naavistanut; hän ei taitanut kunnioittaa sitä miestä, jonka kanssa hänen\nsydämensä rakkaudessa oli kasvanut yhteen. Vielä hän uneksui usein\nkuinka kaikki muuttui toiseksi, kuinka hän itse rakkaudellansa vetäisi\nKaarlen siitä juonien pyörteestä, johon hän oli sekaantunut; mutta ah,\nhän tunsi aina silloin, ettei hänellä muuta voimaa ollut, kuin se mikä\nhänellä hänen kauttansa oli. Kuinka hän sitten olisi se, joka häntä\nohjaisi!\n\nHän oli nähnyt kuinka ylhäiset joka päivä pitivät jumalan-palvelusta\nkodissansa, ja hän rupesi toivomaan uskonnon välitystä. Mutta kun hän\nhuomasi kuinka monet, juuri hartaimmista jumalan-palvelijoista,\nverenhimoisella kiihkolla vainosivat vihollisiansa, sammui sekin toivo.\nHän tunsi ettei hänen rakkauttansa vastattu, ei ymmärretty, sillä tämä\nkohteliaisuus, tämä mielihyvä hänen kauneudestansa, tämä, olkoonpa\nniin, tämä rakkaus, jota Kaarle tunsi häntä kohtaan, oli niin paljon\nkuin mahdollista eroava siitä syvästä, sydämellisestä tunteesta, jonka\nnimeä se lainasi. Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi\ntodellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja\nharhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän\nolisikaan valittanut, mutta hän kuihtui.\n\nKatariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja\nsurkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla \"morsius-surusta.\"\nKaarle pelkäsi joskus jotakin salaista pahoin-vointia, mutta kun hän\nhuomasi, kuinka hän vielä sydämensä koko hellyydellä oli kiintynyt\nhäneen, joskus äkkiä säpsähti kuullessaan jonkun sanan taikka\nhuomatessaan jonkun katseen häneltä, vieläpä rupesi itkemäänkin,\nsilloin piti hän kaikki oikkuina, eikä tosin ollut niistä hyvillään,\nmutta ei niitä sanottavasti peljännytkään.\n\nAamulla häitten edellisenä päivänä meni Sesilia Vapun luo. Hän ei ollut\npitkään aikaan siellä käynyt, hän oli luullut huomaavansa ettei Kaarle\nhyväksynyt hänen käyntiänsä siellä, mutta nyt oli Vappu sairas, ja hän\nmeni. Sesilia tapasi Vapun iloisempana ja levollisempana kuin\nmilloinkaan ennen. \"Näetkö, neiti, Jumala on armollinen ja ottaa minun\npian täältä pois. Mutta, Herra katso armollisesti vanhaan, sinunhan\nsydämesi, neiti, haluaa enemmän lepoon kuin minun, ja sinun kätesi on\nkylmempi.\"\n\n\"Älköön Herra enään päiviäni pidentäkö, mutta minkätähden asuu suru\nsydämessä, jossa vaan häitten ja ilon nyt pitäisi asuman. Katso, neiti,\nsinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele kurjia, ajattele niitä\nmonia, jotka kärsivät puutetta ja hätää. Minä olen nähnyt kauheita\nnäköjä, minä olen nähnyt vaimojen syövän lapsiensa ruumiita nälässänsä,\nminä olen nähnyt ruton kaatavan ihmisiä, niinkuin viikate kaataa ruohon\nniityllä. Semmoisia aikoja ei ole nyt, mutta jossa sinä näet köyhän\nvaimon, jolla ei ole vaatteita verhotaksensa niitä raukkoja, joita hän\non synnyttänyt, taikka jolla ei ole leivän palasta sammuttaaksensa\nnälkäänsä, jossa hän makaa vuoteetta, silloin, rikas rouva, jaa silloin\nvaroistasi vanhan Vapun tähden, sen rakkauden tähden, jota hän on sinua\nkohtaan tuntenut, ja sinä saat iloa siitä. Sinä tarvitset paljon iloa,\nsinulla ei ole sitä ollenkaan, minä tunnen sen. Mutta vielä kerran on\nVappu sinun näkevä, se tapahtuu sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta mikä\nniin kummallisen pimeätä on. Totta minä sinun sinä päivänä nähdä saan,\nmutta kuinka nyt niin pimeä on? Jos se päivä olisi viimeiseni, kuinka\nse niin pimeä olisi? Senhän pitäisi silloin oleman kirkkaan. Niin,\nneiti, silloin minä vielä sinun näen, sitten jää hyvästi.\"\n\nSaman päivän iltana piti oleman suuret huvit nuorisolla, \"naamioilla ja\nkaikenlaisilla hauskuuksilla,\" niinkuin sanottiin. Kaarle tahtoi\nSesilian ruveta Minervaksi. Vaikka Sesilia mielestänsä oli niin ylen\nmäärin hoikan ja kurjan näköinen, ei hän tahtonut Kaarlea vastustaa,\nkun hän niin vähällä taisi tyydyttää häntä. Itse piti hänen kantaman\nsota-jumalan pukua. Ajan lempi-aatteita oli osoittaa ruhtinaallisia\nmorsiusparia Mars'in ja Pallaan kuvina, joka luultavasti oli syynä\nKaarlen pukujen valitsemiseen.\n\nSitten kuin Sesilia oli tullut kotiin Vapun luota, meni hän ylös\nsuureen uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pienessä kapinetissa,\nvaikka vasta illan juhlassa uusi huoneus, komeasti taitettuine\nkattoineen, ja lukemattomine pienine akkunaruutuineen, piti vihittämän.\nNyt istui hän pienessä huoneessaan työ käsissä, mutta neula lepäsi, ja\nhänen katseensa osoitti, etteivät hänen ajatuksensa nyt olleet\ntyössänsä. Silloin tuli Kaarle sisälle ja hänen kätensä alkoi\nkoneellisesti silloin tällöin ompelemaan tikin.\n\n\"Kas tämäpä ahkeruutta, vielä tänäkin päivänä neulot,\" sanoi Kaarle\ntavallisella hienolla kohteliaisuudellansa. Sesilia hymyili heikosti.\n\"Ne ovat sinun sulhais-raunikkaasi,\" sanoi hän. Kaarle katsoi niitä,\nihmetteli ja ihaili hienoa, pitsin tapaista työtä ja kiitti häntä\nedeltäpäin siitä ilosta, jonka morsiamensa hänelle teki j.n.e. Mutta\nennenkuin hän ehti lauseensa lopettaa, hypähti Sesilia ylös ja\nhuudahti. Mahdottoman suuri hämmähäkki kurotti pitkiä koipiansa\navonaisesta akkunasta ja rupesi marssimaan sisälle.\n\n\"No, mikä nyt on hätänä?\" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian\nvyötäisille pidättääksensä häntä.\n\n\"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun\nhuoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla.\"\n\n\"Älähän nyt,\" leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli\nSesiliasta varsin onteloa, \"niin hempeätä vankia en laskekaan\nhämmähäkin tähden.\" Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti,\nmutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen\nteeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen\nvapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa\nväliin ja sanoi: \"mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se\nniin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?\" Sitten pani\nhän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli\nsilmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se\noli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä\nenään.\n\n\"Kaarle, sinä olet julma,\" sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen\nkyyneleitänsä.\n\n\"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän\närsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena\nnäyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme\npuistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää\nnyt olevan valmiina.\"\n\nHiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne\nuseinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt\noli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja\npuutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä\ntehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin\nrinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata\nkuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista\npuoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei\nhänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä,\njonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.\n\nTyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha\npuutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin\nSesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut\nhänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet\npuistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko\nmaailmassa, kuin nuori morsian.\n\nKaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; \"ja nyt, ihana jumalatar,\ntoivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo\naseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan\nvastustaa?\"\n\nSesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan\npukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.\n\n\"Miksi tätä narrin peliä,\" sanoi hän itseksensä, \"tätä hovin ja\nylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä\npuettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun.\"\n\n\"Sesilia kulta,\" sanoi Margareetta, joka nyt tuli sisälle, \"sinä et\nvielä ole pukenut, ja vieraat alkavat jo kokoontua. Nythän sinun\npitäisi viimeisen illan tyttönä leikitä; mutta huomenna, kun vihkimys\non aamupäivällä toimitettu, täytyy sinun jo ehtoopäivällä käyttäytyä\nvakaasti niinkuin rouvan pitää. Mutta, Sesiliani, älä niin\nmurheelliselta näytä. Ah, kyllä minä tiedän, ettei minun pilani taida\nhuvittaa, iloisen pilapuheen pitää iloisesta sydämestä lähtemän.\"\n\nMargareetta tunsi Sesilian liian hyvin, ettei hän arvaisi mikä hänen\nsilmiänsä tummisti, mutta hän oli välttänyt loukata häntä antamalla\nhänen huomata että hän ymmärsi häntä. Sesilia nousi nyt ylös ja sanoi\nystävällisesti: \"tiedätkö, Margareetta, minä olen ajatellut\nsuunnitelman. Jumala antakoon sen onnistua. Minä en ole sinulle tähän\nasti paljoa puhunut, kukapa olisi huolinut minua, ymmärtämätöntä\nraukkaa kuunnella? Mutta huomenna, huomenna puhun sinun edestäsi,\nsilloin saavat sanani jonkinlaista tärkeyttä, niin, minä luulen\nonnistuvani. Ah, mutta nyt pitää minun kumminkin tuohon hulluun pukuun\npukeutuman. Tiedätkö kuinka se minun mielestäni on hassua. Mutta miksi\nen tekisi Kaarlen tahdon mukaan tässä tyhjässä asiassa. Eipä olisi\nhullumpaa jos minä tuon asun mukana saisin vähän enemmän voimaa ja\nrohkeutta. Parasta on, että niinpian kuin olen ottanut vieraat vastaan,\nsaan riisua nämät renkun rankut yltäni, ja sitten on sininen\nsilkkihameeni kyllä hyvä.\"\n\n\"Kas niin, kypäri päähän nyt vaan ja sitten vieraitten luo,\" sanoi\nMargareetta kiiruhtaen. Heti kun molemmat sisaret olivat lähteneet\nhuoneesta, tuli Mauno sinne avaraan viittaan puettuna. Hän pysähtyi\nsanoen: \"eikä täälläkään? Aika kuluu turhaan, enkä minä tänä päivänä\ntäältä tyhjin toimin lähde, vaikka koko maailman sukulaiset olisivat\nminulle vastarintaa tekemässä.\" Hän katsoi ympärillensä ja jatkoi:\n\"mutta hän tulee varmaankin tänne takaisin. Täällä on kaluja, jotka\nselvästi kiireessä ovat jääneet esille, kyllä kumminkin toinen tänne\npian mahtaa tulla. Mutta, ahaa, kas tuopas pitkäsäärinen juutas, joka\ntuolla katossa kiipee. Tämähän on Sesilian huone, ja hänpä kuuluu\nkovasti hämmähäkkiä pelkäävän! No, palvelus pikku-kälylleni, tässä\nodottaessani, ei ole liiaksi.\"\n\nHän heitti viitan hartioiltansa ja tarttui heikkoon, sievästi tehtyyn\nkeihääsen, jonka Sesilia oli unohtanut ottaa mukaansa. Mutta juuri kuin\nhän nosti sitä kattoon päin, ottaaksensa hämmähäkkiä alas, tuli\nKatariina rouva sisälle ja pysähtyi hämmästyneenä. Mauno laski keihään\nalas, ikäänkuin sotilaskunnioitukseen, ja tervehti nöyrästi kumartaen.\nNyt puhkesi Katariina rouva sanomaan: \"te uskallatte vieläkin tulla\nminun huoneeseni! Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Minä olen tullut vaimoani noutamaan.\"\n\nViha kiehui Katariina rouvan suonissa, mutta hän sanoi mieltänsä\nmalttaen: \"herra, te olette upseeri, jos tahdotte solvausta välttää,\nniin menkää!\"\n\n\"Margareetan äidin käskyjä olen minä aina valmis mahdollisuuden mukaan\nnoudattamaan, vaimoani hän vaan älköön minulta kieltäkö, ja häntä minä\nnyt olen noutamassa.\"\n\nNiin sanoen pani Mauno keihään kädestänsä, kumarsi nöyrästi Katariina\nrouvalle ja lähti pois. Kun hän meni huoneesta piti Katariina rouva\ntarkasti silmällä että hän meni talostakin pois; kuitenkin tuli hän\nvalepuvussa heti takaisin toisten naamioittujen kanssa.\n\nKun vieraat olivat kokoontuneet, hiipi Sesilia huoneesensa, jättäen\nKaarlen huoleksi, joka, niinkuin muutkin talonväet oli ilman naamiota\nvaikka hän oli sotajumalan puvussa, kohteliaisuudellansa ja nerokkailla\nilveillänsä hauskuttaa seuraa. Tultuansa huoneesensa, istui hän erään\npöydän viereen nojaten kasvojansa kättä vasten. \"Ah,\" sanoi hän, hiljaa\nitseksensä, \"Vappu, tällä kerralla et arvannut oikein. Eihän sitä\nmatoa, joka sydäntäni kalvaa, taidakaan ottaa pois, vaikka antaisin\npalasen sydäntänikin sitä seurata. Minä näin kerran köynnöskasvin, se\noli kierrellen kasvanut erään nuoren, kauniin ja suoran vesan\nympärille. Minä kävin niin mielelläni sitä paria katsomassa. Mutta\nköynnös kuoli, ja se oli loppu. Vuosia oli sitten kulunut ja minä näin\nsaman puun madonsyömänä, vääristyneenä ja sen sydän oli ruvennut\nmätänemään; silloin minä iloitsin, että köynnös kuoli puun vielä\nollessa kauniina. Sehän oli kaikin puolin kiintynyt puuhun ja olisi\nsitten vaan elänyt mädänneen ja vääristyneen kanssa. Ah, minun _täytyy_\nhäntä rakastaa, eikä kuitenkaan ole oikein, että minä tulen hänen\nvaimoksensa. Ah, minä en taida elää hänelle, niinkuin minä tahtoisin\nhänen edestänsä kuolla, sillä minun puuni sydän on ruvennut mätänemään,\nja kuinka minä taidan sen vaimona olla, jota en taida nöyryydellä\nkunnioittaa? Oi Jumala, vahvista minua, valaise minua, sillä minä\nkuljen pimeässä!\"\n\nSesilia pani kätensä ristiin ja loi katseen ylöspäin, silloin riippui\nseikissä iso, harmaa hämmähäkki juuri hänen päällänsä ja laski\nlaskemistansa alaspäin, ja tirkistäen ylöspäin jäi Sesilia istumaan\nvoimatta liikkua taikka koettaa paeta. Ja nyt putosi hämmähäkki alas ja\ntarttui kiinni juuri hänen sydämensä kohdalla. Kimakasti huutaen\nhypähti Sesilia ylös ja vaipui tainnotonna maahan.\n\nEri haaroilta riensivät Katariina rouva ja Margareetta Sesilian\nhuudosta huoneesen. Kauvan koetettiin kaikkia keinoja turhaan.\nVihdoinkin onnistui saada pyörtyneen tunnoillensa; hän avasi silmänsä\nja rupesi puhumaan, mutta epäselvään ja houraillen. \"Semmoisenko\nvastauksen rukoukseeni sain? Kohtaloni, harmaa, välttämätön kohtaloni\nvaan! Sydän parka, sinä olet nyt verkkoon kudottuna, ole hiljaa, siipiä\nkasvaa, madon pesähän se vaan on, pian saat lentää ulos. Se on ihanaa,\nse on kaunista!\"\n\nKatariina rouva koki ystävällisellä puheella rauhoittaa häntä; mutta\nhänen mielihaaveensa siitä vaan yltyivät. Hän tahtoi nousta ylös, mutta\nvienolla väkinäisyydellä painoi Katariina rouva hänen alas vuoteelle,\nja kun Margareetta hyväilevällä äänellä pyysi hänen levätä hiljaa,\nlaskeui hän alas ja näytti pian nukkuvan, mutta hypähti taasen ylös, ja\nyhä raivoisemmaksi tuli hänen hourauksensa.\n\nMargareetta meni Kaarlea etsimään. Mennessänsä eräästä ovesta, läheni\nhäntä eräs naamioitettu ja sanoi matalalla äänellä: \"Margareetta, minä\nolen täällä noutamassa sinua. Ole varoillasi, kun vieraat rupeevat\npoistumaan.\" Margareetta vapisi iloisesta hämmästyksestä kuullessansa\ntuota rakasta ääntä, mutta vastasi ainoasti: \"Sesilia on kovin kipeä.\"\nVaikka hän puhui matalalla äänellä oli joku läsnäolevista kuullut\nsanat. Äkkiä levisi tieto Sesilian sairaudesta. Leikit ja ilot\nlakkasivat, kaikki iloiset puheet loppuivat, ja, sittenkuin oli saatu\ntietää, että Sesilia todellakin oli kovasti sairastunut, rupesivat\nuseimmat vieraat lähtemään pois, etteivät olisi haitaksi.\n\nTaasen oli aamu, pimeettömän yön perästä niinkuin kesäyö on, Sesilian\naivotun hääpäivän aamu. Hiljaa avattiin ovi sairaan huoneesen, ja\nsisälle astui kartanossa harvinainen vieras, vanha Vappu. Katariina\nrouva, joka istui vuoteen vieressä, viittasi eukolle tervehdyksen, ja\nhänen katseensa osoitti, että hän nyt tunsi jotakin heimollisuutta\nhalpaa vaimoa kohtaan, jonka hän tiesi tuntevan samaa kuin hän itse.\nVakain askelin astui Vappu Sesilian vuoteen viereen ja katseli häntä\nhetkisen vaijeten. Sitten sanoi hän: \"nuori kukkanen, sinäkö, ennenkuin\nlakastunut ruoho? Montaa surua on, jotka sydämen murtavat, mutta\nkaikesta surusta unohdetaan viimeksi äidin suru, kun viimeinen, rakas\nlapsi jättää hänen yksin kuolemaan.\"\n\nKatariina rouva oli syvästi liikutettu. \"Vappu,\" sanoi hän, \"monta yötä\nja monta päivää valvoit hänen tähtensä, joka silloin oli niin pieni ja\nheikko, ja nyt menee hän pois kauniimmassa kukoistuksessansa.\"\n\n\"Minä en taida istua nyt, sisällinen ääni kehoittaa minua puhumaan,\nsanomaan mitä hän ei enään jaksa sanoa. Katso, nyt ei eroita arvo eikä\nrikkaus ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, ylhäinen rouva, ilolla nyt\ntervehtäisitte pojaksenne kerjäläistä, joka taitaisi pelastaa lapsenne.\nEi, mitä, -- ettekö tahtoisi? Minun sieluni näkee kummallisia kuvia\nkylmästä ja hädästä ja hävittävistä ryöväristä, mutta silmäni näkevät\nvaan höyhenvuoteen ja lämpeyden ja äidin silmän. Kuka kantoi lapsen\njää-haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän\ntaitanut kantaa pois Luojan lähettämän kivunkin, jos hänen olisi\nsallittu? Kuitenkin, hyvä on ruumiin kuolla, vaikkapa nuorena ja\nkauniinakin, kun sydän jo ennen on kuollut. Rouva, hänen sydämensä\nkuoli vähitellen, älä anna sisaren sydämen kuolla. Eikö polttaisi\nvieläkin kovemmin, jos tämä olisi viimeinen lapsesi? Maksa\nruhtinaallisesti velkasi, jalo rouva, se sopii sinulle!\"\n\nSeisoen silmät puoleksi kiinni, oli Vappu puhunut. Nyt vaikeni hän ja,\nhaperoiden kädellänsä sai hän kiinni eräästä vuoteen jalkopäässä\nolevasta tuolista, jolle hän vaipui istumaan. Sanat, jotka hän oli\npuhunut, himmeät ja hänelle itsellensä käsittämättömät, olivat\nkuitenkin Katariina rouvan sielussa herättäneet eloon muistoja ja\nkuvia. Selvimpänä näkyi hänelle sen miehen muisto, jolta hän oli\nkieltänyt tyttärensä. Hän oli kuitenkin, niinkuin Vappu sanoi, kantanut\nyhden hänen lapsistansa jäähaudasta, ja toisen verisistä, häpäisevistä\nkäsistä. Jos ei häntä olisi ollut, istuisi hän nyt viimeisen lapsensa\nkuolinvuoteen vieressä. Niin, jos hän olisi sallinut hänen ottaa pois\nhämmähäkki Sesilian huoneesta, olisi hän ehkä sen kautta taitanut\n\"kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin\". Kuinka hän oli hänen\npalkinnut? Olikohan tahtonut häntä poikana tervehtää? Nämät ajatukset\nnöyryyttivät syvään hänen ylpeätä sieluansa, jota suru jo oli murtanut.\nNyt avasi Sesilia silmänsä, katseli ympärillensä ja sanoi heikolla\näänellä: \"tämänhän päivän piti minun riemupäiväkseni tuleman, ja niin\nse tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalalle kiitos, minä olen selvä\nnyt, minä tiedän että minä hourailin.\" Hän ojensi kätensä Katariina\nrouvalle ja Margareetalle, jotka seisoivat kummallakin puolen hänen\nvuodettansa, ja kun he nyt tarttuivat niihin, yhdisti hän ne rintansa\nylitse ja sanoi: \"äitini, toinen lapsesi menee pois, ota toinen taas\nrakkauteesi. Oi äitini, kuule viimeistä rukousta, jota lapsesi pyytää\nsinulta, älä eroita Margareettaa hänestä, josta hän ei taida erota.\"\nMargareetta vaipui polvillensa äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen\nristissä olevat kätensä rukoilivat, mutta hän ei taitanut sanaakaan\nvirkata.\n\nKatariina rouva oli syvästi liikutettu. Ylpeä pää oli vaipunut alas.\nNyt ojensi hän kätensä Margareetalle: \"minä annan sinulle anteeksi, tee\nniinkuin toivot. Tulkoon hän puolisoksesi, jota paitsi minulla piankaan\nei taitaisi ainoatakaan lasta olla.\"\n\nSesilia pani kätensä ristiin rukoukseksi, ja rukouksessa näyttivät\nhänen kasvonsa kirkastuneilta.\n\n\n\n\n15.\n\n\nKatariina rouvan ja hänen toisen tyttärensä myöhemmistä kohtaloista ei\npaljoa tunneta. Pieniä tietoja saadaan kuitenkin eräästä kirjeestä\nMauno Malmilta Margareetalle, joka on kirjoitettu pari kuukautta\nSesilian kuoleman jälkeen. Otamme sen sentähden tähän:\n\n\"Minun hellästi rakastettu Margareettani!\n\nEnkö ole täällä nyt, niinkuin sinusta murheellisesti eroitettu olisin,\nja on minulla kuitenkin toivoa sinua muutaman viikon perästä kotio\njälleen saada. Mutta sen kaltainen ihminen on, ei se Jumalaa kylläksi\nsiitä suuresta ilosta ja autuudesta kiitä, joka sillä on, se luulee\nvaan, että hänellä enemmänkin vaatimista on, eikä se vähintäkään tahdo\npoisantaa. Ja kuitenkin olen minä toisinaan jälleen, niinkuin se, jolla\nei tervettä järkeänsä ole, lentäen ympäri, niinkuin en minä tietää\nmahtaisi, millä tavalla minä sen erinomaisen suuren iloni, joka minun\nsydämessäni asuu ja hallitsee, ilmoittaa taitaisin. Erinomaisesti on\nkuitenkin Herra Jumala meidän teitämme ohjannut, kun minä ajattelen,\nkuinka ei ole sen pitempää aikaa kulunut, kuin että minun korkeasti\nkunnioitettu, rakas anoppini, sinun armollinen äiti rouvasi, sen\nmuistaa mahtaa, kuin se laki tehtiin, että kuoleman rangaistus sille\naatelittomalle tulee, joka aatelisnaisen vaimoksensa vie. Ja nyt on\nhänen kuitenkin lopuksi sinun minulle antaa täytynyt. En minä hänen\nvastenmielisyyttänsä itse minuani kohtaan pahakseni pane, vaan olen nyt\nniin ylönpalttisen onnellinen siitä kuinka Herra meidän teitämme on\nohjannut ja johtanut, että minä vaan sinua minun käsilläni kantaa\ntahtoisin, ja lentää ja ilmaan heittää sekä hatun kuin myös pään; ja\nolen minä niin vallaton, etten minä jalvoillani seisoa osata tahdo, ja\npian tahtoisin ryssät tänne, että minä heidän päällensä minun kuohuvaa\nja paisuvaa ylpeyttäni ja kopeuttani ajaa ja päällepanna taitaisin.\n\nEn minä kuitenkaan muuna kuin oikeana pitää taida, että sinä korkeasti\nkunnioitetun äitisi tykönä tämän surullisen ajan viettää mahdat, siksi\nkuin hän asiansa järjestää on ehtinyt Ruotsiin muuttamistansa varten,\nsittenkuin minulle sallittiin sinua, minun rakas Margareettani, ensin\nnoutaa ja minun vaimonani kotio-viedä, ja sillä tavalla meidän tehtyä\nja suostuttua liittoamme vahvistaa. Kuitenkaan en minä, minun korkeasti\nkunnioitettua, rakasta anoppi rouvaani, minun läsnä-olemuksellani\nenempää vaivata tahdo, koska hän ei minua mielellänsä nähdä tahtoa\nmahda.\n\nMinun suuresti kunnioittavaisen ja nöyrän kiitokseni mahdat sinä sinun\nkorkeasti kunnioitetulle, rakkaalle äiti rouvallesi ilmoittaa hänen\nlupauksestansa, Ruotsissa sanaansa minun hyväkseni käyttää, sanoden\nhänelle samalla, että minun nöyrä toivoni olisi, ettei hän armollisesti\nitseänsä sillä asialla vaivaisi, ajatellen minä niin, että mitä minulla\non kelvollisuutta ja taitoa hoitaa, ei minulta virallisesti kieltää\nmahdettaisi; ja mitä sen ylitse käy, en minä siihen itseäni tunkea\ntahdo. Kiittäen häntä tästä hänen armostansa ja hyväntahtoisuudestansa,\ntoivon minä, ettet sinä, minun Margareettani, joka minun kanssani\nhädässä monta kovaa kokenut olet, mitään siitä halvasta osasta, joka\nmeille tulla taitaa, kärsiä mahda.\n\nSe kaunis Kauniaisten kartano, jota minä nyt katsellut olen, näyttää\nminun mielestäni, sangen sopivalta, jos sinä luulet siihen tahtovasi\npanna sen perinnön, joka sinulla on. Kaikki siellä kaikista\ntarpeellisimpaan saakka, on hävitetty ja sitten rappiolle joutunut;\nmutta kun minä olen sinun uskollinen ja toimekas talonvoutisi, niin\nminä toivoa tahdon, että minä muutaman vuoden perästä moninkertaisesti\nsuurentanut olen sen halvan arvon, joka talolla nyt on ja jonka tähden\nse niin vähällä rahalla myydään, kuin semmoista autioksi tullutta maata\nmaassa niin paljon on. Ja lupaan minä, suurella toimella ja huolella\nsen sinulle, minun rakas ja armias Margareettani, tulevaksi\nleskentilaksi laittaa. Toivoen minä kuitenkin, että me yhdessä monta\nvuotta, lapsiemme kanssa, tässä kauniissa talossa elää ja toimia\nsaamme, kuin ei palvelus minua kutsu pois, joka, niinkuin nyt\nnäyttäisi, ei pitkäksi ajaksi eikä myöskään pitkälle matkalle tulla\nmahda.\n\nEttä sinun, Herrassa edesmenneen, rakkaan sisaresi eläessä, aivottu\nlankosi, Lejonankar, joka Suomeen jää, sinun äiti rouvasi asioita\ntäällä hoitaaksensa ottaa, näyttää minusta hyvältä, ja taitaa hän siis\nmukavasti kotomaahansa muuttaa, jossa myös hänen armas poikansa, sinun\nkorkeasti rakastettu veljesi, herra Yrjö Boije oleskelee.\n\nHän ei myöskään taitaisi ilman mielen harmia sitä alhaista säätyä\nnähdä, jossa minä, Jumalan avulla, toivon että sinä onnesi löydät,\nmutta jota hän ei semmoisena pitää taitaisi, kuin sen hedelmä niin\nhalvalla puulla kasvaa, kuin sinun liittosi minun kanssani on. On\nkuitenkin Herran armo ja siunaus yhtä usein alhaisen osa kuin\nylhäisenkin. Siinä toivossa, että sinä myös minun tyköni halajat,\nniinkuin minun sydämeni joka hetki sinun perääsi sykkii, olen minä,\nniin myötä-, kuin vastoin-käymisessä sinua aina yhtä hellästi\nrakastavainen puolisosi.\"\n\nPian tämän jälkeen muutti Katariina rouva Ruotsiin. Kun lähes\nkaksikymmentä vuotta myöhemmin sota taasen puhkesi Venäjää vastaan,\nluettiin jo ensimmäisissä raporteissa, että urhea Eversti-luutnantti\nMalm oli haavoittunut, niin ettei hän luultavasti enään kelvannut\nsotapalvelukseen.\n\nSamaan aikaan omisti Hatanpään kartanoa eräs Lejonankar.\n\n\n\n"]